Front matter

SANA

Romaani

Kirj.

GEORG EBERS

Suomentanut

F. H. B. Lagus.

Länsi-Suomen novellisarja II

Raumalla, Osuuskunta Länsi-Suomi R.L,. 1907.

Ensimäinen luku.

"Sana, yksi sana vaan!" huudahti reipas pojanääni ja sitä seurasi voimakas käsien yhteen lyönti ja metsä kajahti heleästä naurusta. Tähän saakka oli ollut hiljaista petäjäin oksissa ja pyökkipuiden latvoissa. Metsäkyyhkynen yhtyi pojan nauruun ja närhi, joka käsien taputuksesta oli säikähtänyt, levitti ruskeat, kauniilla sinikirjavalla pilkulla koristetut siipensä ja lenteli petäjän latvasta toiseen.

Vasta muutama viikko takaperin oli kevät tullut Schwarzwaldiin; toukokuu oli vastikään päättynyt ja kuitenkin oli jo helle niinkuin keskikesällä ja pilvet kasaantuivat yhä sakeammiksi taivaalle. Aurinko oli jo lähennyt laskuansa, mutta laakso oli niin ahdas, että päivän pyörä oli jo näkyvistä kadonnut ennenkun se suoritti muhkean kulkunsa yön porttien kautta.

Kun aurinko meni mailleen kirkkaalla ilmalla, kultasi se ainoastaan petäjäin latvat lännenpuolisella korkealla vuoren rinteellä. Tänään päivän loistava pyörä ei mailleen mennessään ollenkaan näyttäytynyt ja lintujen niukka, pian taukoava liverrys sopi yhteen paremmin kuin pojan nauru päivän uhkaavien pilvien ja helteen kanssa.

Kaikki missä henkeä oli, näytti alakuloiselta, mutta Ulrikki kajahutti vieläkin äänekkään naurun ja huudahti painaessaan paljaan polvensa risukimppua vastaan:

"Anna minulle. Ruth, tuo vitsa siteeksi. Kas, kuinka se on kuivunut ja kuinka se ratisee! Yksi ainoa sana vaan! Ja kun yhden sanan takia istuu kaiken päivää selkä koukussa kirjan ääressä — onpa se hullunkurista!"

"Niin, mutta toinen sana ei aina ole yhtäläinen kuin toinen", vastasi tyttö.

"Piff on paff ja paff on puff" vastasi Ulrikki naureskellen. "Nämäkin risuoksat sanovat, 'naks', kun minä ne taitan poikki, ja vielä kerran 'naks'; ja onhan 'naks' myöskin sana. Ilveilijäkasperin harakka osaa parikymmentä sanaa."

"Mutta isä on sen sanonut", vastasi Ruth poimien kuivia oksia. "Hän tekee työtä väsymykseen asti löytääkseen oikeat sanat, mutta ei halvan voitonhimon takia. Sinä olet aina ollut utelias saadaksesi tietää, mitä hän hakee noista paksuista kirjoista. Sentähden minä rohkaisin mieleni ja kysyin häneltä eräänä päivänä ja nyt minä sen tiedän. Hän huomasi, että minä kummastuin ja silloin hän hymyillen katsoi kirjaan, aivan kuin opetustunnin aikana, kun sinä olet tehnyt typerän kysymyksen, ja sanoi, että sana ei ole vähäpätöinen asia, ja sitä ei saa ylenkatsoa, ja että Jumala on luonut maailman yhdestä ainoasta sanasta."

Ulrikki ravisti päätänsä ja hetken mietittyään hän kysyi:

"Ja uskotko sinä sitä?"

Pikku tyttö vastasi vaan: "Onhan isä sen sanonut."

Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, todisti lapsen luottamuksen lujaa horjumatonta uskoa, ja sama tunne säteili myöskin katseesta.

Tyttö lienee ollut yhdeksän vuoden ikäinen ja hän oli suora vastakohta muutamaa vuotta vanhemmalle toverilleen; sillä tämä oli lujarakenteinen ja hänen vaaleakutrisesta kauniista kiharapäästään loisti suuret siniset uhkarohkeat silmät. Tyttö sitä vastoin oli pieni hoikka olento, jolla oli heikko ruumiinrakenne, kalpeat kasvot ja sysimusta tukka.

Hänellä oli yllään yksinkertainen mutta kaupunkilaiseen tyyliin tehty puku, jalassa sukat ja kengät; poika oli avojaloin ja hänen harmaa takkinsa oli yhtä kulunut kuin lyhyet nahkahousutkin, jotka tuskin ulottuivat polviinkaan asti. Mutta poika näytti melkoisessa määrässä pitävän huolta ulko-asustaan, sillä toiseen olkapäähän oli hänellä kiinnitettynä punanen nauharuusu, joka oli oikeata silkkiä. Hän saattoi tuskin olla talonpojan tai metsätyömiehen poika; siksi oli hänen otsansa liian korkea ja kaareva, nenä ja purppuran punaset huulet liian hienopiirteiset, ryhti liian ylpeä ja vapaa.

Ruthin viimeiset sanat olivat antaneet hänelle yhtä ja toista mietittävää, mutta hän jätti vastaamatta kunnes viimeinen risukimppu oli sidottu. Silloin hän sanoi epäröiden:

"Äitini, — tiedäthän etten tohdi hänestä puhua isän kuullen, sillä hän silloin suuttuu — äitini taitaa olla niin paha; mutta minua vastaan hän ei koskaan paha ollut, ja minä häntä ikävöin kovasti, enemmän kuin mitään muuta. Kun minä olin noin pieni, kertoi äiti minulle niin monta kummallista juttua. Muun muassa hän kertoi miehestä, joka etsi aarteita ja jolle vuoret avautuivat hänen lausuessaan yhden ainoan sanan, jonka hän tunsi. Sellaista sanaa luultavasti sinunkin isäsi etsii."

"En tiedä", vastasi tyttö. "Mutta varmaankin se oli mahtava sana, josta Jumala loi koko maan, taivaan ja kaikki tähdet."

Ulrikki nyökkäsi. Sitte hän rohkeasti katsahti ylös ja huudahti:

"Ajatteleppas jos hän löytäisi sen sanan eikä pitäisi sitä omana salaisuutenaan, vaan ilmoittaisi sen minulle; kyllä minä tiedän mitä silloin pyytäisin!"

Ruth katsahti häneen kysyvästi; mutta poika huudahti nauraen:

"Enpäs sano! Mutta entäs sinä, mitä sinä pyytäisit?"

"Minäkö? Minä toivoisin, että äitini jälleen voisi puhua niinkuin muutkin ihmiset. Mutta sinä, sinä toivoisit — —"

"Et sinä voi tietää mitä minä toivon."

"Tiedän kyllä, ihan varmaan. Sinä tahtoisit, että äitisi tulisi jälleen kotiin."

"En, sitä en ole ajatellut", vastasi Ulrikki ja käänsi punastuen katseensa alas.

"No mitäs sitte? Sano minulle se, en minä sitä muille kerro."

"Minä tahtoisin olla aseenkantajapoikana kreivin palveluksessa ja että saisin ratsastaa hänen kanssaan joka kerran kuin hän lähtee ajometsästysretkelle."

"Niin sinä!" huudahti pikku tyttö; "sitä minäkin toivoisin jos olisin poika niinkuin sinä. Aseenkantajapoika! Jos sana voi tehdä kaikki, niin se tekee sinusta linnan isännän ja mahtavan kreivin, ja sinä saat vaatteetkin pelkästä sametista ja kirjavat nauhakoristeet ja silkkisen vuoteen."

"Ja minä ratsastaisin mustalla orhiilla ja metsä peuroinensa ja metsäkauriinensa olisi minun omani ja porvarit tuolla kaupungissa saisivat tietää pysyvänsä kurissa!"

Tätä puhuessaan poika uhkaavasti nosti kätensä ja katseensa ja nyt vasta hän huomasi, että alkoi putoella raskaita sadepisaroita ja että ukkosilma oli tulossa.

Reippaasti ja taitavasti hän nosti useita risukimppuja selkäänsä, pani yhden pikku tytönkin olalle ja lähti hänen kanssaan alas laaksoon päin. Hän ei välittänyt yhä rankemmasti tulvaavasta sateesta, salamoimisesta eikä ukkosen jyrinästä; mutta tytön kaikki jäsenet vapisivat.

Kaupunkiin menevän rotkon halki kulkevan tien varrella tyttö seisahtui. Taivaalta syöksevä vesi lorisi alas molemmin puolin tietä olevia jyrkkiä penkereitä myöten ja kokoutui rotkotien kivikkopohjalle punertavaksi puroksi.

"Tule pois vaan!" huudahti hän ja laski jalkansa penkereen reunalle, josta rapisten putosi alas kiviä ja sateen liottamaa soraa.

"Minua pelottaa", vastasi tyttö vavisten. "Nyt salamoi taas! Voi hyvä Jumala, kuinka leimahtelee! — — Voi miten jyrisee!"

Hän kyykistyi aivan kuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut, pani pienet kätösensä kasvojensa eteen ja vaipui polvilleen, jolloin risukimppu putosi maahan. Hän oli pelkkää pelkoa täynnä ja ajatteli aivan kuin jos hän jo olisi voinut käskeä mahtavata sanaa: "voi sana, auta minua pääsemään kotiin!"

Poika polki kärsimätönnä jalkaa maahan katsoen tyttöä sellaisella katseella, jossa oli sekä suuttumusta että ylenkatsetta ja mutisi itsekseen muutamia toruma-sanoja, samalla viskaten tytön risukimpun alas rotkotielle, johon hän pian sen jälkeen paiskasi omankin taakkansa. Sitte hän säälimättömästi tarttui tytön käteen ja veti hänet mukaansa jyrkänteen partaalle.

Puoleksi astuen, puoleksi luistaen, tuon tuostakin päästäen suustaan epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin aina pitäen huolta tytön auttamisesta kiipesi hän tytön kanssa alas jyrkkää rinnettä ja kun he viimein olivat tulleet veteen, joka valui pitkin tietä molempain jyrkänteiden välillä, otti hän selkäänsä kastuneet risukimput ja astui äänetönnä eteenpäin kantaen ne kaikki, myöskin tytön kantamuksen.

Vähän matkaa kuljettuaan läpi kohisevan veden ja hitaasti alaspäin vierivien kivien ja soran, näkivät he muutamia pärekattoisia rakennuksia. Pikku tyttönen näytti taas tulevan vähän rohkeammalle mielelle, sillä niiden vähäpätöisten huoneiden joukossa, jotka näkyivät metsänreunan ja rotkotien täällä jo matalamman reunan välillä, oli myös tytön koti ja paja, joka oli pojan isälle kuuluva.

Sadetta kesti yhä vieläkin, mutta äkillinen ukkosilma oli jo tauonnut ja hämärä levisi kostean sumun ympäröimäin kattojen yli ja suippojen tornien yli pikku kaupungissa, jossa katu alkoi rotkotien loppupäästä.

Ehtoon hiljaisuuden keskeytti ainoastaan muutamat yksityiset silloin tällöin helähtävät kellonäänet, jotka myöhästyneinä ja heikompina seurasivat sitä voimakasta kellon soittoa, jolla torninvartija sitä ennen oli koettanut hajottaa rajuilmaa.

Ahtaassa metsälaaksossa olevan kaupungin turvallisuudesta oli pidetty hyvä huoli, sillä sitä ympäröi muuri ja vallihauta. Ainoastaan rotkotien varrella olevat rakennukset olivat ilman mitään suojaa. Rotkotien suuhun tosin taisi ampua kaupungin muurin päällä olevilla tykeillä sekä lujasta tornista hyökkäysportin vieressä; mutta porvarit eivät pitäneet lukua tuolla ylempänä olevan huonerivin turvallisuuden huolehtimisesta. Sitä paikkaa sanottiin Pyövelinmäeksi ja siellä asui vaan roskaväkeä, telottaja ja köyhiä, joille ei annettu porvarin oikeuksia. Seppä Aatami oli myöskin porvarioikeutensa kadottanut ja Ruthin isä, tohtori Costa, oli juutalainen, joka sai olla iloissaan siitä, että hänen suvaittiin asua täällä vanhassa jahtimestarin puustellissa.

Kadulla vallitsi hiljaisuus. Muutamia lapsia vaan juoksenteli vesilätäköissä ja vanha pyykinpesijä-akka pani astian vesirännin alle kootakseen sadevettä.

Täällä mökkien ja ihmisten seassa Ruth taas rohkaisi mielensä ja pian hän vastaan tulleen isänsä taluttaessa meni hänen ja Ulrikin kanssa vanhempain kotiin.

Toinen luku.

Samaan aikaan kuin Ulrikki heitti kolme märkää risukimppua lattialle uunin viereen, tohtorin keittiössä, kuljetti luostarin renki kolmea hevosta veistämättömistä hirsistä kyhättyyn vajaan seppä Aatamin pajan edustalla. Muhkea, jo kauvan sitte harmaapäinen munkki, joka oli ratsastanut suurella vahvarakenteisella raudikolla, seisoi jo pajassa, jossa tuli oli sammunut, lämmitellen käsiänsä vielä kuuman ahjon yläpuolella.

Paja oli ollut auki, mutta kaikesta kolkutuksesta ja hoilaamisesta huolimatta ei ollut ilmestynyt seppää eikä ketään muutakaan. Aatami oli mennyt pois pajasta, mutta kaukana hän ei voinut olla, sillä pajasta tupaan johtava ovikin oli lukitsematta.

Isä Benediktus ikävystyi aikaansa, ja aikansa kuluksi hän koki huvitella itseään nostelemalla sepän suurta moukaria. Vaikkei hän ollut mikään heikko mies oli hänestä moukarin nosteleminen kuitenkin vaikeata; mutta Aatamin käsivoimilla ei varmaankaan ollut vaikeata mokoman painon nostaminen ja varma ohjaaminen. Jospa mestari vaan olisi ymmärtänyt hillitä yhtä hyvin itseään ja elämätään kuin tuota raskasta työkaluaan!

Pyövelinmäki ei ollut oikea paikka hänen asuakseen.

Mitähän sepän isä olisi sanonut nähdessään poikansa asuvan täällä!

Luostari-isä oli varsin hyvin tuntenut tuon vanhan sepän ja paljon hän tiesi myös pojasta ja tämän vaiheista, vaikkei enempää kuin sen mitä juorupuheet levittelevät toisten ihmisten elämästä. Mutta nämäkin tiedot riittivät niin että luostari-isä ymmärsi miksi Aatamista oli tullut niin yksinäinen, vähäpuheinen, ihmisarka mies.

Eihän Aatami nuorella ijälläänkään ollut ollut sellainen, jota sanotaan iloiseksi nuorukaiseksi.

Paja, jossa hän oli kasvanut, oli vieläkin torin varrella tuossa pienessä kaupungissa; se oli jo ollut hänen isoisällään ja tämän isällä.

Pajamiehiä ei ollut puuttunut, suureksi harmiksi arvoisille raatiherroille, joiden pakinoita häiritsi pajan pauke, kun se huonosti kivitetyn torin poikki kuului istuntosaliin asti. Raatihuoneen alakerroksessa holvissa oleville vahtimiehille oli pajan edustalla vallitseva vilkas liike sitävastoin tervetullut ajan kulutus heidän toimettomuudessaan.

Miten Aatami torin varrelta oli joutunut Pyövelinmäelle, on pian kerrottu.

Hän oli ollut rehellisten ja kelpo vanhempainsa ainoa lapsi ja oppi ammattitaitonsa isältään. Äidin kuoltua isävanhus sälliksi päässeelle pojalleen antoi siunauksensa sekä muutaman guldenin ruokarahaksi ja lähetti hänet mailmaan. Hän matkusti suoraa päätä Nyrnbergiin, jota vanhus oli kehunut takomataidon korkeakouluksi. Sinne jäi Aatami kahdeksitoista vuodeksi ja kun hän sai tiedon, että isä oli kuollut ja hän saanut periä torin varrella olevan pajan, niin hän itsekin ihmetteli olevansa jo kolmekymmenvuotias ja ettei hän ollut sen pitemmälle joutunut kuin Nyrnbergiin. Mutta siellä oli hän voinut oppia kaikki mitä muualla mailmassa kenties osattiin taidetakomisessa.

Aatami oli suuri, vahvarakenteinen ja kömpelö ja lapsuudesta alkaen oli hän vaan hitaasti ja vastoinmielisesti siirtynyt pois siltä paikalta mihin hän kerran oli asettunut.

'Kun oli paljon työtä, niin ei Aatami työajan päätyttyäkään hevillä lähtenyt alasimen äärestä; jos hän oluttuopin ääressä rupesi viihtymään, niin hän siinä pysyi viimeisenkin oluenjuojan jälkeen. Työtä tehdessään hän oli ääneti ja ikäänkuin kuollut kaikelle mitä hänen ympärillään tapahtui. Oluttuvassa hän harvoin puhui jonkun sanan, ja kumminkin nuoret maalarit, kuvanveistäjät, kultasepät ja ylioppilaat jokapäiväisten vieraitten pöydässä mielellään näkivät tuon vankan juomatoverin ja tarkkaavaisen kuuntelijan; ja hänen ammattitoverinsa ihmettelivät vaan sitä, mikä siihen oli syynä, että tuo järkevä Schvaabilainen, joka ei koskaan ollut osallisena missään kevytmielisissä kujeissa ja teki työnsä ankarimmalla vakavuudella, pysyi heistä erillään yhtyen kevytmielisiin taiteenharjoittajiin ja ylioppilaihin ja että hän edelleen pysyi paavinuskoisena.

Isän kuoltua olisi hän oitis voinut muuttaa torin varrella olevaan työverstaaseen; mutta eipä tuosta muutosta niin pian valmista tullut; ja kokonaista kahdeksan kuukautta oli kulunut ennenkun hän sai itsensä irti riistetyksi Nyrnbergistä.

Maantiellä Schwabachin edustalla matkamiehemme saavuttivat postivaunut, joissa kulki kiertelevä musikanttijoukkue. Siinä oli paremmanpuoleista väkeä, joka sai esiytyä ruhtinastenkin ja kreivien huviksi ja heitä oli seitsemän henkeä. Isä ja neljä poikaa soittelivat viulua, altoviulua ja rebebeä [Vanhanaikuinen kielisoitin] ja molemmat tyttäret lauloivat itse säestäen lauluansa luutulla ja harpulla. Vanhus kehotti Aatamia nousemaan vaunuihin kahdeksannelle istumasijalle, joka oli tyhjänä, sitte hän suoritti vähäisen maksunsa ja hänelle tehtiin tilaa niin että hän joutui istumaan vastapäätä Floraa, jota hänen omaisensa kutsuivat nimellä Florette. Musikantit olivat matkalla Nördlingeniin markkinoille ja Aatami viihtyi heidän seurassaan niin hyvin, että hän matkan perille saavuttuakin jäi heidän seuraansa useaksi päiväksi. Kun hän viimein meni matkaansa, niin Florette itkeä tihrusteli; mutta Aatami marssi eteenpäin taaksensa katsomatta. Sitte hän laskeusi kukkivan omenapuun juurelle lepäämään ja evästään maistelemaan; mutta ruoka ei hänelle enää maistunut ja kun hän ummisti silmänsä niin ei hän untakaan saanut, sillä hänen piti aina vaan ajatella Florettea. Varmaan oli hän liian aikaisin eronnut hänestä, sillä hän alkoi kiihkeästi ikävöidä tyttöä, hänen punasia huuliaan ja muhkeata hiuspalmikkoaan. Se oli ihan kullankellertävä; sen Aatami hyvin muisti; sillä ravintolassa, jossa he olivat kaikki yhdessä maanneet olkivuoteella, oli Florette usein vuoteen ääressä kammannut ja palmikoinut tukkaansa.

Hänen nauruansakin Aatami ikävöi ja olisi mielellään kerran vielä tahtonut nähdä hänen kyyneleitä vuodattavan.

Ja sitte tuli hänen mieleensä autio paja ja sen kupeella oleva pikku asunto pienen torin varrella ja että hän jo oli kolmenkymmenen vuoden ijällä ja että hän jo tarvitsi vaimon.

Oma vaimo! Sellainen vaimo kuin Florette! Seitsemäntoistavuotias, valkonen ja punanen, pelkkää iloa ja reipasta elämää! Hän ei todellakaan ollut mikään kevytmielinen nuori mies, mutta tuona ihanana toukokuun päivänä loikoessaan omenapuun juurella hän oli näkevinään miten hän pelkkää iloa ja riemua nauttien asui pajassa torin varrella yhdessä tuon vaaleatukkaisen tytön kanssa, joka oli vuodattanut kyyneleitä hänen tähtensä. Viimein hän hyppäsi pystyyn ja koska hän oli kerran päättänyt tänä päivänä vielä kulkea edemmäksi, niin hän myös kulki ainoastaan pysyäkseen eilispäivän päätökselle uskollisena. Seuraavana päivänä hän jo ennen auringon nousua oli maantiellä matkalla, mutta tällä kertaa ei enää eteenpäin Schwarzwaldia kohti vaan takaisin Nördlingeniin.

Jo samana ehtoona oli Florette hänen morsiamensa ja seuraavana tiistaina hänen vaimonsa.

Häät vietettiin keskellä markkinamelua. Vihkimis-todistajina oli kuljeksivia musikantteja, ilveilijöitä ja silmänkääntäjiä; soitosta ja kirjavasta koreudesta ei ollut puutetta.

Ymmärtäväinen porvarinpoika ja sälli olisi mieluummin tahtonut vakavamman juhlan; mutta hänen täytyi kulkea tämän kiirastulen kautta päästäkseen paratiisiin. Keskiviikkona hän nuoren vaimonsa kanssa lähti Nördlingenistä markkinarattailla ja tultuaan Stuttgartiin hän käytti osan säästämistään rahoista ostaen monenlaisia talouskapineita, vähemmin siitä syystä, että hän tahtoi tukkia kaikkien juoruämmäin suut, joista hän ei pitänyt lukua, vaan pikemmin kunnioittaakseen vaimoansa omissa silmissään. Tämän hän pani kuormaksi omille rattaille ja kuljetti sen kotiin Floretten myötäjäisinä; sillä tämä ei ollut tuonut yhteiseen pesään muuta kuin ruusunpunaisen ja toisen heleänvehreän hameen sekä luutun ja pienen valkosen koiran.

Kotona pajassa alkoi nyt Aatamille ihana elämä. Naapurin vaimot tosin karttoivat hänen vaimoansa; mutta kirkossa he toki eivät voineet olla häneen katsomatta, ja Aatamin mielestä hän istuessaan heidän joukossaan täydellä syyllä oli kuin ruusu ohdakkeiden seassa. Kunnianarvoisten porvarien mielestä Aatamin solmima avioliitto oli ihan inhottava; mutta hän ei heidän apuaan tarvinnut ja Flora näytti sitäpaitsi olevan onnellinen hänen kanssaan. Kun hän ennen vuoden kuluttua hänelle synnytti pojan, silloin oli onni ylimmillään ja pysyi talossa kokonaisen vuoden.

Kun Aatami silloin ehtoomessun aikaan seisoi poika olkapäällä ja vaimo kainalossa verannalla tuoreitten palsamikukkien, aurikkelien ja orvokkien takana, ja tunsi nenäänsä käryn palaneesta hevosen kaviosta ja näki sällin oppipojan kanssa hevosta kengittämässä, silloin hän ajatteli: kyllä Nyrnbergissä oli hauska ja hyvä olla taidetakomisverstaassa ja kyllä tekisi mieleni vielä kerran takoa jonkun kukkasen; mutta eipä käsityöläisenkään liike suinkaan ole ylenkatsottava ja ihan vissiin on hauskin elää näin vaimon ja lapsensa kanssa.

Iltasin hän tyhjensi oluttuopin Karitsa-ravintolassa ja kun välskäri Siedler siellä moitti elämää kurjaksi viheliäisyyden laaksoksi, niin Aatami hänelle nauroi vasten silmiä ja sanoi: "kun vaan oikein osaa oivaltaa elämää, niin se on kuin ihana yrttitarha."

Florette oli miehelleen hyvä, ja niin kauvan kuin lapsi vielä oli hänen rinnallaan, osotti hän sille täydellisesti uhrautuvaa äidin rakkautta. Aatami puhui usein pikku tyttärestä, jonka pitäisi olla ihan äitinsä näköinen; mutta tytärtä ei tullut.

Kun pikku Ulrikki viimein alkoi juosta kaduilla, alkoi äidissäkin kuohua kuljeksimishalu ja hän toitotteli miehensä korviin alinomaa samaa nuottia, että tämän piti jättää tämmöinen viheliäinen pesä ja muuttaa pois Augsburgiin tai Kölniin, jossa olisi kaunista ja hauskaa asua. Mutta hän jäi entiselleen asumaan ja vaikka vaimon valta Aatamin yli olikin suuri, niin ei hän kuitenkaan saanut voitetuksi tämän paikoillaan pysyvää luontoa.

Usein ei hänen rukouksistaan ja muistutuksistaan tahtonut loppua tulla ja kun hän viimein meni niin pitkälle, että rupesi valittelemaan täällä nääntyvänsä yksinäisyyteen ja ikävään, silloin pääsi miehen suuttumus vallalle ja vaimo peljästyi, pakeni kamariinsa ja pillahti itkemään. Jos hän jonakin päivänä tunsi itsensä tavallista rohkeammaksi, saattoi tapahtua, että hän uhkasi mennä tiehensäkin ja etsiä sukulaisensa.

Tämä suututti miestä, joka antoi vaimonsa tuta se katkerasti; sillä mies pysyi kaikessa lujana, yksin vihassakin, jota hän tunsi; ja kun hän oli suutuksissaan, niin ei sitä kestänyt tunteja vaan kuukausia ja silloin häntä eivät lepyttäneet suloiset hyväilysanat eivätkä itkut.

Vaimo oppi vähitellen vastaanottamaan miehensä tyytymättömyyden olkapäitään kohauttamalla, ja sovittamaan elämänsä oman mielensä mukaan. Ulrikki oli hänen lohdutuksensa ja ylpeytensä, hänen leikkikalunsa; mutta lapsensa kanssa leikkiminen ja löpiseminen ei hänelle riittänyt.

Kun Aatami seisoi alasimensa ääressä niin hänen vaimonsa istui kukkien takana palkongilla ja sotamiehet raatihuoneen vahtipaikalla katselivat korkeammalle kuin pajan edustalle ja kunnianarvoisilla raatimiehillä oli toisellaisiakin silmäniskuja kuin vihaisia mulkoilemisia seppä Aatamin taloa kohti; sillä Florette kukoisti yhä ihanampana nauttimassaan rauhassa ja sen seudun ritarien joukossa useammat kuin yksi kengitytti hevosiansa Aatamin pajassa ainoastaan saadakseen katsella hänen kaunista vaimoaan.

Ahkerin pajassa kävijä oli kreivi Frohlingen ja Florette oppi pian erottamaan hänen sotaratsunsa kavioiden kapseen muiden hevosten käynnistä ja joka kerran kun kreivi tuli pajaan, oli vaimolla olevinaan milloin mitäkin siellä askaroimista. Iltapäivällä hän usein meni Ulrikin kanssa kävelemään kaupungin ulkopuolelle ja aina hän kulki sitä tietä, joka johti kreivin linnaan. Sentähden ei myöskään puuttunut toimeliaita ystäviä, jotka varottelivat Aatamia; mutta tämä heitä palkitsi sellaisesta kielittelemisestä vankalla selkäsaunalla ja he oppivat pitämään suunsa kiinni.

Florette oli juuri tähän aikaan taas muuttunut iloiseksi ja vilkkaaksi ja laulaa liverteli usein kuin lintu.

Näin kului seitsemän vuotta ja kahdeksantena tuli kesällä pakoretkelle hajotettu lippu-osasto sotaväkeä kaupungin ulkopuolelle ja laskettiin kaupunkiin. Sotamiehet saivat kortteerin holveissa raatihuoneen alla, mutta he oleskelivat myös paljon pajassa, sillä heillä oli paljo korjattavaa kypäreissään, haarniskoissaan ja muissa varuksissaan. Vänrikki oli pulska ja ylpeä junkkari, jolla oli komeat viikset ja hän kävi kaikista ahkerammin Aatamin pajassa sekä leikki mielellään Ulrikin kanssa kun Florette pojan kanssa tuli pajaan. Viimein lippuosasto lähti kaupungista ja samana päivänä seppä Aatami kutsuttiin luostariin toimittamaan muutamia korjauksia rahastokamarin rautaristikossa. Hänen palatessaan kotiin oli Florette poissa. Ihmiset sanoivat hänen "juosseen vänrikin perässä", ja siinä he arvasivat oikein.

Aatami ei huolinut ajaa viettelijää takaa. Mutta rakkaus ei rinnasta lähde yhtä helposti kuin maahan pistetty keppi; se on kiinni kasvanut tuhansilla hienoilla juurilla ja siteillä ja rakkauden kokonaan hävittäminen on samaa kuin sydämen perinpohjainen musertaminen, johon se on juurtunut, ja samalla koko elämän turmeleminen.

Vaikka hän itsekseen vaimoansa kirosi ja sadatteli kyykäärmeeksi, niin hänen mieleensä kuitenkin johtui, miten iloinen, armas ja rakas Florette oli hänelle ollut ja silloin muserretun rakkauden juuret jälleen alkoivat versoa ja hänen sielunsa silmä näki viehättäviä kuvia, joita hän häpesi niin pian kun ne olivat kadonneet.

Myöskin seppä Aatamin kodissa olivat salama ja rakeet hävittäneet elämän "ihanan yrttitarhan" ja onnellisten ihmisten pienestä piiristä hän oli joutunut onnettomien ja viheliäisten suureen laumaan.

Syyttömästi kohdannut kärsimys sisältää puhdistavia voimia; mutta syyttömästi kohdannut häväistys ei tee ketään paremmaksi, kaikista vähimmin sellaista miestä kuin seppä Aatamia.

Hän oli kulkenut tietänsä suoraan eteenpäin, katsomatta oikeaan tai vasempaan, ja oli tehnyt mitä hän oikeaksi luuli; mutta nyt tuo nuhteeton mies piti itsensä häväistynä ja kipeällä arkatuntoisuudella hän otti itseensä ja häpeäänsä sattuvaksi kaikki mitä hän näki ja kuuli; ja pikkukaupunkilaiset antoivat hänen tietää, että hän oli tehnyt typerästi, kun musikantin tyttärestä teki porvarin vaimon.

Kun hän kävi ulkona niin hänestä näytti — useimmiten väärin kyllä — ikäänkuin toinen ihminen nykäisisi toistaan ja kaikkien silmistä kasvoi käsiä, jotka sormet ojennettuina osottelivat häneen. Kodissaan hän ei löytänyt muuta kuin autiota tyhjyyttä, katkeraa surua ja harmia sekä lapsen, joka lakkaamatta repi niitä haavoja, jotka polttivat ja kalvoivat hänen sydäntään. Ulrikin täytyi unohtaa "kyykäärme", ja Aatamin täytyi ankarasti kieltää häntä puhumasta "äitikullasta", mutta tuskinpa kului päivääkään ettei Aatami itse häntä maininnut.

Aatami ei kauvan kestänyt pajassa torin varrella. Hän tahtoi muuttaa Freiburgiin tai Ulmiin, saman tekevä mihin hyvänsä, kunhan vaan jonnekin missä hän ei ollut Floretten kanssa ollut. Pian ilmestyi halullinen ostaja ostamaan Aatamin taloa ja tuottavaa sepänliikettä. Irtaimisto pantiin kokoon ja keskiviikkona piti uuden talon omistajan muuttaa taloon. Silloin tuli maanantaina Aatamin työpajaan hevoskauppias Bolz Pyövelinmäeltä. Tämä oli monen vuoden kuluessa ollut ahkera ostaja; hän oli jo ostellut satoja paria hevosenkenkiä, joilla hän omassa pajassaan hevosia kengitti, sillä hänessä oli vähän sepän vikaa. Hän tuli Aatamin luo jäähyväisille, sillä hän oli päässyt varoihin ja alankomaalla hänellä oli parempi tilaisuus hyötyä rahoistaan kuin täällä ylhäällä metsäseudulla. Viimein hän Aatamille tarjosi talonsa kaupaksi halvasta hinnasta.

Mestari vaan naurahti hevoskauppiaan ehdotukselle, mutta seuraavana päivänä hän kuitenkin meni Pyövelinmäelle asuntoa katsomaan. Mäellä oli telottajan asunto, josta paikan nimi nähtävästi oli johtunut. Toinen viheliäinen hökkeli oli toisensa vieressä. Ovensa ulkopuolella seisoi hölmö Ville, onneton raukka, jolle kaupungin poikaviikarit aina tekivät jos mimmoisia kepposia, ja hän virnisteli vieläkin yhtä typerästi kuin parikymmentä vuotta sitte; tuolla majaili Luuta-Kaisa, jolla oli kaulassa iso pahka, sama joka aina katuojia lakasi. Harmaissa hökkeleissä, joiden edustalla riippui joukko repaleisia liinavaatteita, asui kaksi sysimiehen perhettä ja Ilveilijä-Kasper, kummallinen mies, jonka Aatami poikana ollessaan oli nähnyt häpeäpaaluun kytkettynä sekä tämän tyttäret, jotka talvella pesivät pitsejä ja kesä-aikoina seurasivat isäänsä markkinamatkoilla.

Noissa mökeissä, joiden edustalla leikitteli niin paljon lapsia, asui kunniallisia mutta köyhtyneitä metsänhakkaajia. Kurjuus ja hätä oli näissä asunnoissa. Ainoastaan hevoskauppiaan talo ja vielä yksi lisäksi olisi mennyt mukiin kaupungissakin. Viimeksi mainitussa asui juutalainen tohtori Costa. Hän oli kymmenen vuotta sitte tullut vieraasta maasta tähän kaupunkiin ja seisattunut tänne, sillä tohtorin vaimo oli synnyttänyt tyttären ja myöhemmin oli tohtorin isä sairastunut kuolintautiin. Mutta porvarit eivät tahtoneet suvaita ketään juutalaista joukkoonsa ja niin oli muukalainen muuttanut asumaan Pyövelinmäelle, entiseen jahtimestarin puustelliin. Talo oli ollut autiona siitä lähtien kuin oli uusi parempi puustelli rakennettu kauvemmaksi metsään. Kaupunki aina löysi rahan reikiä niille veroille, jotka muukalaiselta otettiin, joiden joukossa myös oli "juutalaisvero". Juutalainen suostui kaupungin neuvoston vaatimukseen, mutta kun pian saatiin tietää, että hän päivät pääksytysten istui suurten kirjojen ääressä eikä harjottanut mitään kauppaa, mutta kumminkin maksoi kaikki käteisellä rahalla, niin häntä pidettiin kullantekijänä ja noitana.

Kaikki, jotka täällä asuivat, olivat joko perin köyhtyneitä tai ylenkatsottuja henkilöitä ja palatessaan Pyövelinmäeltä arveli Aatamikin, ettei hän enää kuulunut kunniallisten ja nuhteettomien ihmisten joukkoon ja kun hän kerran tunsi itsensä häväistyksi ja otti kaikki, yksin häpeänkin, täydellä todella, niin hän ymmärsi, että Pyövelinmäen asukkaat olivat soveliaimmat hänelle naapureiksi. He tiesivät joka-ikinen miltä tuntuu olla kurja ja viheliäinen ja monella heistä oli paljoa suurempi häpeä kannettavana kuin hänellä. Ja sitäpaitsi jos hätä käskisi hänen onnettoman vaimonsa palajamaan miehensä luo, niin täällä oli hänelle ja hänen kaltaisilleen oikea asuinpaikka.

Hän siis osti hevoskauppiaan talon täysin varustettuine pajoineen. Mitä työtä hän täällä hiljaisuudessa valmistaisi, se kyllä saisi kyllin ostajia.

Hänen ei tarvinnut katua kauppaansa.

Hänen vanha taloudenhoitajattarensa oli jäänyt hänen palvelukseensa ja piti huolta pojasta, joka oli terve ja vankka. Itse hän tunsi mielensä virkeämmäksi kun hän teki piirustuksia ja valmisteli useita taiteellisia töitä. Joskus hän meni kaupunkiin ostamaan rautaa tai hiiliä, mutta muutoin hän vältti kaikkea seurustelua porvarien kanssa, jotka hänet nähdessään kohauttivat olkapäitään ja hänestä puhuessaan osottivat sormella otsaansa.

Noin vuoden kuluttua sen jälkeen kun hän oli muuttanut Pyövelinmäelle oli hänellä asia toimitettavana viilanhakkaajalle ja kävi häntä tapaamassa Karitsa-ravintolassa. Siellä istui kreivi Frohlingenin miehiä. Aatami ei heistä välittänyt, mutta he alkoivat häntä ärsytellä ja tekivät hänestä pilaa. Jonkun aikaa hänen onnistui hillitä suuttumustaan, mutta kun punatukka Valentin meni liian pitkälle, niin kiukku sai vallan Aatamissa ja hän paiskasi Valentinin maahan. Toiset sotilaat silloin hyökkäsivät Aatamin kimppuun ja raahasivat hänet herransa linnaan. Siellä häntä pidettiin vankina puolen vuotta kunnes hän vihdoin eräänä päivänä vietiin kreivin eteen, joka hänet laski vapaaksi "Floretten kauniiden silmien vuoksi".

Siitä ajasta oli kulunut vuosikausia ja Aatami oli elellyt hiljaisesti ja uutterassa työssä Pyövelinmäellä yhdessä poikansa kanssa. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, mutta sai vihdoin tohtori Costasta ensimäisen ja ainoan ystävän minkä kohtalo oli hänelle suonut.

Kolmas luku.

Luostarin-isä Benediktus oli viimeksi nähnyt sepän heti sen jälkeen kuin tämä oli laskettu vankeudesta ja silloin tämä oli luostarissa rippituolissa. Koska munkki nuoruutensa aikoina oli palvellut keisarillisessa ratsuväessä, niin hän nyt huolimatta ylhäisestä hengellisestä arvostaan oli rikkaan luostarin talliosaston esimies ja ennen oli hän monta hevosta mukanaan tullut torin varrella olevaan pajaan; vaan kun luostari oli riitautunut kaupungin kanssa, niin Benediktus kengitytti hevoset muualla.

Ikävä tapahtuma oli häntä muistuttanut puoleksi unohduksiin joutuneesta taitavasta mestarista ja kun tämä nyt tuli takaisin aitastaan kantaen hiilisäkkiä, niin Benediktus häntä tervehti yhtä totisella sydämmellä kuin lämpimästikin. Myöskin Aatami osotti iloitsevansa odottamattomasta käynnistä ja oli valmis taidollaan palvelemaan luostaria.

"Onpa jo myöhä, Aatami", virkkoi luostarin-isä ja höllitti vyötäisiltään sateesta kastuneen vyönsä, jota hän tavallisesti piti ratsastaessaan. "Ukkosilma tavotti meidät matkalla. Raudikko säikähti niin kovin jyrinää ja leimahduksia taivaalla, että se oli vähällä temmaista Götzin käden sijoiltaan. Kolme askelta sivulle päin, yksi eteenpäin — sillä lailla kuljettiin; sillaikaa on tullut pimeä ja pimeässä ette edes Tekään saa kurissa pidetyksi sitä rakkaria."

"Tarkotatte kai raudikkoa?" kysyi seppä karkealla kajahtavalla äänellä ja pisti kuivan päresoihdun palamaan rautarenkaaseen ahjon ääreen.

"Niin tarkotan, mestari. Se ei salli kengitystä; se on kuitenkin kallisarvoinen elukka eikä meillä ole vielä sen vertaista kasvatettu. Meillä ei kukaan sitä saa kurissa pidetyksi, mutta Te, Tehän entisaikoina — — Ettepä, mestari, ole juuri nuorentunut näinä vuosina. Pitäkää lakki päässä vaan; hiuksennekin ovat koko lailla harventuneet. Otsa on paljas niskaan asti, mutta käsivarsi on entisellään. Muistatteko vielä miten te Rodebachissä iskitte alasimen kahtia?"

"Älkää siitä nyt puhuko", vastasi seppä jyrkästi, mutta äänenpaino ei ollut epäystävällinen. "Huomenaamulla varhain minä sen hevosen kengitän, tänään on jo liian myöhä."

"Enkös sitä jo arvannut!" huudahti munkki harmistuneena lyöden kämmenet yhteen. "Te tiedätte minkälaiset välit meillä on kaupungin kanssa siltatullin tähden. Ennemmin menee nokkosten sekaan kuin siihen vaivaiseen pesään. Teidän tallissanne tuolla on hevosille tarpeeksi tilaa. Eiköhän teillä olisi olkikupoa vuoteeksi köyhälle kristiveljelle? Muuta ei tarvita, sillä minulla on evästä mukanani."

Hämillään katsahti seppä maahan. Hän ei ollut liioin vierasvarainen. Tähän asti ei vielä koskaan ollut yksikään vieras nukkunut hänen kattonsa alla ja kaikki oli hänelle vastoinmielistä, mikä vaan häiritsi hänen yksinäisyyttään. Mutta hän ei voinut antaa kieltävää vastausta ja senvuoksi hän sanoi kylmäkiskoisesti: "Minä täällä asun yksinäni poikani kanssa; mutta jos tahdotte tyytyä täällä viettämään yönne, niin kyllähän täällä aina tilaa on."

Luostari-isä suostui yhtä tyytyväisenä kuin jos hän olisi saanut hyvinkin sydämellisen kutsun, ja kun hevoset ja renki olivat päässeet katon alle, seurasi hän isäntää työpajan viereiseen asuntoon ja pani satulapussin pöydälle.

"Kaikki on, mestari, kunnossa ja reilassa", virkkoi hän nauraen ja otti esille paistetun kanan ja nisuleivän. "Mutta miten on viinin laita? Jotakin lämmitystä minä tarvitsen, saatuani ratsastaessani niin paljon vettä selkääni. Olisiko teillä kellarissa tilkka tallella?"

"Ei ole, hyvä herra", vastasi seppä. Mutta heti sen jälkeen hän näytti muuttavan mielensä ja virkkoi: "Kyllä minä sentään voin tarjota Teille pikarillisen."

Hän avasi seinäkaapin ja kun luostari-isä hetkisen kuluttua tyhjensi ensimäisen pikarillisen, niin hänen suustaan pääsi pitkäveteinen sana "ah!" ja käsi silittelemällä seurasi viinikulauksen kulkua seisattuen vatsan tienoille varsin tyytyväisenä. Hänen huulensa maiskuttelivat vielä vähän aikaa tunnustellen mieluista jälkimakua; sitte hän suuret silmät vallan pyöreinä katseli seppää hyväntahtoisesti ja virkkoi veitikkamaisesti: "jos tämmöisiä rypäleitä kasvaa teidän havupuissanne, niin toivoisin, että hyvä Jumala olisi isä Noakille viiniköynnöksen asemasta lahjoittanut pikku petäjän. Pyhimysteni nimessä! arkkipiispalla ei ole parempaa pisaraa viinikellarissaan. Antakaa minulle vielä kulaus ja sanokaa keneltä saatte tätä ihanaa herran lahjaa?"

"Costa antoi minulle viinin."

"Noita, juutalainenko?" kysyi luostari-isä lykäten pois pikarin luotaan. "Niin, niin", jatkoi hän puoleksi totisesti puoleksi piloillaan, "kun asiata oikein ajattelee, niin sekin viini, jota käytettiin ensimäisessä pyhässä ehtoollisessa ja myös Kaanaan häissä sekä se rypäleen neste, jolla kuningas David itseään virkisti, oli kerran ollut juutalaisen kellarissa."

Benediktus-isä oli odottanut että talon isäntä olisi hymyilyllä tai hyväksyvällä sanalla hänelle vastannut, mutta sepän parrakkaat kasvot pysyivät liikkumattomina kuin kuolleen ihmisen.

Luostari-isä oli vähemmin leikillisen näköinen jatkaessaan puhetta:

"Nauttikaa toki, mestari, itsekin pikarillinen. Kohtuullisesti nauttien viini tekee ihmisen iloiseksi, ja te minusta ette näytä tyytyväisen näköiseltä. Elämässänne ei kaikki ole käynyt toivomuksienne mukaan; mutta kullakin ihmisellä on ristinsä kannettavana, ja Te, Tehän olette Aatami, niinpä Teidänkin ristinne on tullut Eevalta."

Luostari-isän näin puhuessa oli seppä ottanut kätensä pois partaselta leuvaltaan ja muutteli karvalakkiansa sinne tänne kaljulla päälaellaan. Katkeran äreä vastaus jo oli hänen huulillaan kun hän äkkiä huomasi Ulrikin, joka ällistyneenä oli seisattunut kynnykselle. Poika ei vielä milloinkaan ollut nähnyt vierasta isän pöydän ääressä, paitse tohtori Costaa; mutta hän toipui pian hämmästyksestään, astui esille ja suuteli luostari-isän kättä. Munkki sivelsi kauniin pojan leukaa, taivutti leikillisenä hänen päätään taaksepäin, katsoi myös Aatamiin ja huudahti sitte: "Suun, nenän ja silmät on hän saanut vaimoltanne, mutta otsa ja pää ovat saman muotoiset kuin Teilläkin."

Kevyt punastus lensi sepän poskille ja hän kääntyi pikaisesti pojan puoleen ikäänkuin olisi hän jo kuullut tarpeeksi paljon, ja virkkoi pojalle: "Myöhäänpä sinä tulet. Missä olet ollut niin kauvan?"

"Olin metsässä Ruthin kanssa; me sidoimme risukimppuja Costan perheelle."

"Tähänkö saakka?"

"Rahel oli leiponut sima-leivoksia ja tohtori pyysi minua jäämään heille."

"Mene nyt makuulle. Mutta ensin anna rengille tallissa vähän ruokaa ja levitä puhtaat raidit minun vuoteelleni. Huomen aamulla varhain tarvitsee sinun olla pajassa, meillä on hevonen kengitettävänä."

Poika katsoi isäänsä arvellen ja sanoi: "kyllä, isä, mutta tohtori on muuttanut opetustunnit; huomenna opetus alkaa heti auringon nousun jälkeen."

"Hyvä on, tulemme toimeen ilman sinuakin. Hyvää yötä."

Munkki kuunteli tätä keskustelua yhä tarkemmin ja yhä suuremmalla paheksumisella. Hänen kasvonsa sillä välin muuttuivat aivan toisennäköisiksi, sillä jo ennestään olivat nenän ja suun väliset jäntereet kuopalla, mutta nyt ne vetäytyivät taaksepäin muodostaen alahuulen kanssa sisään päin käännetyn kulman. Näin hän istui hetkisen ja katseli seppää nuhtelevalla katseella. Viimein hän lykkäsi pikarin kauas luotansa ja huudahti selvästi suutuksissaan:

"Mitä tämä on, ystävä Aatami? Juutalaisen viini olkoon menneeksi ja simaleivokset myös, minusta nähden, vaikkei kristityn lasta tee Jumalalle otollisemmaksi syöminen samasta kupista niiden kanssa, joiden ylitse on tullut Vapahtajan syyttömästi vuodatettu veri; mutta kun Te, oikeinuskova kristitty, sallitte kirotun juutalaisen opettaa ymmärtämätöntä poikaa — — —"

"Elkäämme puhuko siitä asiasta", keskeytti seppä kiukustuneen munkin puheen. Mutta tämä ei sallinut hillitä itseään, vaan jatkoi puhettaan kovemmalla ja jyrkemmällä äänellä kuin ennen.

"Tahdon kyllä siitä puhua. Onko ennen kummempaa kuultu? Kastettu kristitty, joka lähettää oman poikansa opetettavaksi uskottoman sielunturmelijan luo!"

"Kuulkaapas pater! — — —"

"Ei, Teidän pitää kuulla, Teidän, joka olette valinnut uskottoman sielunturmelijan opettajaksi pojallenne. Niin minä sanoin, ja se Teidän pitää kuulla! Tiedättekö mitä se merkitsee? Se on synnin tekemistä Pyhää Henkeä vastaan, pahin kaikista synneistä. Mikä kauhistus! Tällainen syntitaakka hartioillanne, Te mestari, huonosti selviydytte rippituolissa!"

"Eipä niinkään syntikuormaa eikä mitään kauhistusta!" vastasi seppä uhalla.

Nyt syöksi veri luostari-isän poskille ja uhkaavana hän tiuskasi:

"Vai niin, herra mestari! Tuomiokapituli, sen parempi Teille, on Teitä opettava asiata paremmin arvostelemaan. Antakaa pojan tauota käymästä juutalaisen luona, sillä muutoin — — —"

"Muutoin?" matki seppä tuiman vakavasti katsoen munkkia kasvoihin.

Tämä mutisti suutaan nyrpistäen huuliaan vielä syvemmälle ja silmänräpäyksen vaitiolon jälkeen hän sanoi:

"Muutoin tulee kirkon kirous ja oikeutettu rangaistus Teidän ja juutalaisen päälle. Neuvo neuvosta. Hengellinen sääty on tullut liian hellätuntoiseksi, emmekä isoon aikaan ole muille varoitukseksi polttanut yhtään juutalaista."

Näillä sanoilla oli tehokas vaikutus. Seppä oli kyllä rohkea mies, mutta luostari-isä uhkasi sellaisilla asioilla, joita vastaan hän, seppä, tunsi itsensä yhtä voimattomaksi kuin myrskyn voimaa tai pilvistä syöksevää salamaa vastaan. Suuri sieluntuska ilmestyi hänen kasvoihinsa ja hätäytyneenä hän torjuvasti ojentaen kätensä vierastaan vastaan huudahti:

"Ei, ei! Itse puolestani en enää välitä mistään, sillä ei mikään kirkon kirous eikä rangaistus voi tehdä raskaammaksi sitä kuormaa, joka jo on minua painamassa; mutta jos te tohtorille teette jotakin pahaa, niin minä kiroan sitä hetkeä, jolloin Teidät kutsuin tämän kynnyksen sisäpuolelle."

Hämmästyneenä luostari-isä katsoi häneen ja vastasi lempeämmällä äänellä:

"Te olette, Aatami, aina kulkenut omia teitänne; mutta mille harhatielle Te nyt poikkeatte? Onko juutalainen lumonnut Teidät vai mikä Teidät muutoin sitoo häneen siinä määrässä, että Te hänen takiansa istutte sen näköisenä kuin ukkosen tapaama? Ei kenenkään tarvitse kirota sitä hetkeä, jolloin hän kutsui Benediktuksen vieraaksensa. Rauhoittukaa ja jos Te tulette järkiinne — no hyvä Jumala! onhan meilläkin kaksi silmää niin että toisen voimme ummistaa kun niin soveltuu. — Onko Teillä erikoista syytä mistä olisitte Costalle kiitollisuuden velassa?"

"On paljonkin, isä, paljon syitä", huudahti seppä, jonka ääni yhä edelleen osotti hyvinkin aiheutettua levottomuutta ystävänsä puolesta. "Kuulkaa, mitä minä kerron, ja kun saatte tietää mitä hän minulle on tehnyt ja jos Teillä on hyvä tahto tuomita lempeästi, niin ette Tuomiokapitulille kerro mitä täällä saatte kuulla — ei herra, elkää sitä tehkö, minä sitä rukoilen Teiltä! Sillä ajatelkaa jos tohtori minun tähteni joutuisi onnettomuuteen, niin kyllä, ihan minun tähteni — —"

Hänen äänensä tukehtui ja hän hengitti niin kiivaasti, että hänen paksu nahkainen esiliinansa vuoroin nousi, vuoroin laskehti.

"Rauhottukaa, mestari Aatami, rauhottukaa", virkkoi luostari-isä, "kaikki tulee hyväksi taas, niin, kyllä kaikki taas tulee hyväksi. Istukaa ja luottakaa minuun. Mistä ihmetöistä Teidän on tohtoria kiittäminen?"

Seppä jäi seisomaan, huolimatta toisen kehotuksista ja hän alkoi puhua katse alaspäin luotuna:

"Minä en ole mikään kaunopuhuja, sen vuoksi lausun ajatukseni lyhyesti. Miten minut raahattiin vankilaan Valentinin tähden, senhän jo ennestään tiedätte; mutta millä mielellä minä olin, sitä ei kukaan toinen voi arvostella. Kauvas minut kuljetettiin pois kahden hevoskaakin välissä ja tänne tuon kurjan roskaväen sekaan piti Ulrikin jäädä yksin, sillä ei ollut ketään, joka olisi hänestä pitänyt huolta, kun vanha palvelijani oli liki seitsemänkymmenen ijällä ja käteiset rahani olin kaivanut maahan varmaan paikkaan ja tallessa ei ollut muuta kun yksi leipäkakku ja muutama pieni raha, jotka tuskin riittivät kolmeksi päiväksi. Lapseni, ainoastaan lapseni oli minulla aina silmissäni ja olin näkevinäni sen kävelevän täällä ympäri kerjäten, tulevan viheliäiseksi, kuolevan kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan pahin hätä painoi mieltäni kun minut laskettiin irti ja läksin linnasta palatakseni kotiin. Sieltä on noin parin tunnin matka, mutta nämä tunnit minusta tuntuivat pitemmiltä kuin kaksi sydänkesän päivää. Löytäisinkö Ulrikin vai enkö löytäisi? Ja mikä hänestä oli tullut? Oli jo tullut pimeä kuin viimein olin saapunut tämän asuntoni edustalle. Kaikki oli äänetöntä ja kuollutta ja ovi lukossa. Sisään minun kuitenkin piti päästä ja minä koputin ensin sormellani ja jyskytin sitte nyrkillä ovelle ja akkunaluukuille, mutta turhaan. Silloin tuli sairaalan Lorelei ulos tästä viereisestä punasesta talosta. Ja nytkös sain kuulla asioita! Vanha palkolliseni oli tullut mielipuoleksi ja oli pantu jalkapuuhun. Ulrikki oli kuolemankielissä. Tohtori Costa oli hänet ottanut luoksensa. Hyvä herra, kun olin saanut sen tietää, niin mieleni ei ollut sen parempi kuin teidänkään äsken, vähän aikaa sitte; viha sai minussa vallan ja minä häpesin ikäänkuin olisin seisonut häpeäpaaluun kytkettynä. Minun lapseni juutalaisen luona! Minun ei tarvinnut kauvan miettiä, vaan menin nopein askelin juutalaisen taloon. Akkunassa näkyi valoa. Akkuna on korkealla kadusta mutta kun minä olen pitkä, ja akkuna oli auki niin taisin helposti katsoa sisään ja sain yleiskatsauksen koko huoneesta. Oikealla seinustalla oli sänky ja siinä oli poika valkoisilla höyhenpatjoilla. Tohtori istui sängyn ääressä ja piti hänen kättään omassaan. Pikku Ruth hiipi hänen kupeellensa ja kysyi: 'no isä?' Silloin mies hymyili. — Tunnetteko, isä Benediktus, hänet? — Hän ei ole vielä täyttänyt neljääkymmentä ikävuotta ja hänellä on rauhallisen näköiset kalpeat kasvot. Silloin hän hymyili ja lausui niin kiitollisena, kuin — niin iloisena kuin jos Ulrikki olisi ollut hänen oma poikansa: 'Jumalalle kiitos olkoon, me saamme hänet pitää!' ja pikku tyttö juoksi mykän äitinsä luo, joka istui uunin vieressä ja keri lankaa, ja huudahti: 'äiti, äiti, hän paranee terveeksi taas! Mutta kyllä minä olenkin rukoillut hänen puolestaan joka päivä.' Silloin juutalainen kumartui minun poikani yli, suuteli hienoilla huulillaan hänen otsaansa — ja minä tunsin itseni niin liikutetuksi, että minun täytyi itkeä aivan kuin itse olisin ollut vielä lapsi, ja siitä lähtien isä Benediktus — siitä lähtien — — —"

Seppä ei virkkanut sen enempää. Munkki nousi seisoalle, laski kätensä Aatamin olkapäälle ja sanoi:

"Mestari, nyt on jo ilta myöhään kulunut. Näyttäkää minulle makuusijani. Onhan päivä huomennakin ja kun on jotain tärkeätä tehtävää, niin pitää nukkua välillä. Mutta kaikissa tapauksissa asia pysyy niinkuin minä olen sanonut, eikä se siitä muutu, nimittäin, ettei poika enää saa ottaa opetusta juutalaiselta. Huomenna hänen on autettava Teitä hevosen kengittämisessä. Teidän pitää olla järkevä, mestari Aatami."

Aatami ei vastannut, vaan kävi edellä näyttäen tulta luostari-isälle ohjaten hänet siihen huoneeseen, missä seppä poikansa kanssa tavallisesti makasi. Vieraalle oli valmistettu hänen oma sänkynsä, johon oli levitetty puhtaat raidit. Ulrikki oli jo vuoteellaan ja näytti olevan nukuksissa.

"Meillä ei ole huonetta antaa Teille erikseen", virkkoi Aatami, osottaen samalla poikaansa. Mutta munkki oli tyytyväinen huonetoveriinsa ja kun isäntä oli jättänyt hänet, seisoi hän kauvan aikaa katsellen Ulrikin terveitä kauniita kasvoja.

Aatamin kertomus oli järkyttänyt hänen mieltänsä eikä hän heti ruvennut levolle, vaan astuskeli mietiskellen ja hiljaa, ettei poikaa häiritsisi, edestakaisin huoneessa.

Aatamilla tosiaan oli syytä olla juutalaiselle kiitollinen ja miksipä ei voisi löytyä hyvää juutalaista?

Munkki ajatteli patriarkkoja, Moosesta, Salomonia ja profeettoja. Ja eikös itse Vapahtajakin ja Johannes ja Paavali, jota hän rakasti kaikkien muiden apostolien edellä, olleet juutalaisten äitien lapsia ja kasvaneet juutalaisten keskuudessa? Ja Aatamilla, tuolla onnettomalla miesparalla, oli ollut liiaksikin paljon vastoinkäymisiä tässä mailmassa kärsittävänä; ja se joka luulee Jumalan hänet hyljänneen hän helposti jättäytyy pirun huostaan. Nyt oli hän saanut varotuksen ja nyt piti kerta kaikkiaan tulla loppu sopimattomasta menettelystä pojan kanssa. Mitä kaikkea poika saisikaan kuulla juutalaiselta, tällaisella ajalla, jolloin kerettiläisyys liikuskeli ylen ympäri kuin kiljuva leijona ja istuskeli joka tien vieressä houkuttelevana viettelijänä! Ainoastaan ihmetyön kautta oli tämä kaukainen laakso säilynyt harha-opilta, mutta talonpojat olivat jo osottaneet, etteivät he suoneet ritaristolle valtaa, kaupungille rikkaita tulolähteitä, hengelliselle säädylle Jumalan heille lahjottamaa valtaa ja maallisia rikkauksia. Isä Benediktus oli taipuvainen menettelemään lempeästi ja tällä kertaa säästämään juutalaisenkin, — mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.

Riisuttuaan kaapunsa haeskeli hän seinässä naulaa, mihin hän sen ripustaisi ja huomasi silloin seinälistan päällä rivin laudanpalasia. Hän otti alas yhden niistä ja näki siihen piirustetun Aatamin tekemän suunnitelman taiteelliseksi kaivon ristikoksi. Vielä katsellessaan hän löysi lehmuspuisen taulun ja sitä valaistessaan tulisoihdulla hän hämmästyksestä säpsähti, sillä taulu esitti tosin huonosti piirustettua, mutta ihmeellisesti samannäköisen kuvan juutalaisesta, tohtori Costan pään.

Harmistuneena hän pudisti päätänsä, mutta otti kuitenkin kuvan kattolistalta, ja katseli tarkemmin tohtorin hienopiirteistä nenää ja otsan jalomuotoista kaarevuutta. Itsekseen hän mutisi muutamia käsittämättömiä sanoja; ja kun hän viimein huolimattomasti pani tuon vaatimattoman taideteoksen takaisin paikoilleen, niin hänen nuori huonetoverinsa heräsi ja melkein kerskaten sanoi:

"Herra luostari-isä, minä olen itse sen piirustanut."

"Hurskas sepän poika, sinun kaltaisesi, poikani, voisi keksiä parempiakin esineitä partaaksensa", vastasi munkki. "Nyt sinun pitää nukkua, ja huomisaamuna varhain nouset ylös isääsi auttamaan. Ymmärrätkös?"

Sitte hän äreästi käänsi pojan pään seinään päin ja se lempeä mieliala, jonka sepän kertomus oli herättänyt, oli nyt kadonnut.

Aatami salli pojan harjottaa epäjumalan palvelusta juutalaiseen nähden ja piirtää hänen muotokuvansa. Tämä oli toki liikaa! Kiukustuneena heittäysi munkki vuoteellensa ja alkoi miettiä, mitä oli tehtävä tässä pahanlaatuisessa tapauksessa. Mutta pian uni lopetti hänen mietiskelynsä.

Ulrikki nousi ylös sangen varhain seuraavana aamuna ja kun Benediktus näki hänet päivänkoitteen valossa ja kun tuon kauniin pojan piirustama juutalaisen kuva seinällä katseli alas häneen, niin hän yhtäkkiä sai päähänsä ajatuksen, ikäänkuin hänen oma suojeluspyhimyksensä olisi moisen aatteen hänen mieleensä lähettänyt, nimittäin että hänen piti taivuttaa seppä lähettämään poikansa luostariin.

Neljäs luku.

Luostari-isä Benediktus oli tänään aivan toinen mies kuin eilisiltana viinipikarin ääressä ja hän vältti kylmäkiskoisesti ja jyrkästi sepän kysymyksiä, kunnes tämä viimein lähetti pois poikansa.

Väittelemättä ollenkaan vastaan oli Ulrikki avustanut isäänsä raudikon kengittämisessä ja muutamia kertoja siliteltyään sen silmiä ja turpaa, hyväilemällä ja ystävällisellä puhuttelulla oli poika saanut kiukkuisen oriin lempeäksi kuin lampaan. Seppä väitti, ettei mikään hevonen ollut koskaan voinut poikaa vastustaa hänen pienuudestaan asti. Tästä tiedosta luostari-isä tuli varsin hyvälle mielelle, sillä hänellä oli tiedossa vielä pari oikein hiton äksypäistä konia ja siitä opetuksesta, jota Ulrikki saisi nauttia luostarin koulussa, voisi poika osottaa kiitollisuuttaan hevostallissa.

Kun Aatami oli työnsä päättänyt, lausui Benediktus lyhyesti ja jyrkästi, että Ulrikin oli lähteminen luostariin. Keskikesän aikaan tulisi luostarin koulussa paikka avoimeksi ja se pidettäisiin pojan varalle. Todellakin suuri hyvä työ! Mitkä tulevaisuuden toiveet olisikaan tarjolla kun hän kasvatettaisiin yhdessä ylhäisten toverien kanssa, ja saisi opetusta maalaustaidossakin! Antautuisiko hän hengelliseen säätyyn vai valitsisiko maallisen ammatin, siitähän saisi vastedes päättää. Poika saisi jonkun vuoden kuluttua valita ja itse päättää aivan vapaasti.

Näin kaikkien harrastukset sovittiin parhaimmalla tavalla. Juutalaista vastaan ei tarvittu menetellä ankarasti ja mestarin pojasta — jota niin suuri vaara oli uhannut — oli pidetty hyvä huoli. Luostari-isä ei tahtonut tietääkään mistään vastaväitteistä. Joko tulisi tohtori syytetyksi tuomiokapitulin edessä taikka pantaisiin Ulrikki luostarin kouluun.

Neljän viikon kuluttua, juhannuspäivänä, niin Benediktus määräsi, piti mestarin poikansa kanssa ilmoittautua luostarin portinvartijan luona. Aatami kaiketi lienee säästänyt useita guldenia ja olihan hänellä vielä hyvä aika hankkia pojalle kengät ja kelvollinen puku, niin että hän tässäkin suhteessa voisi kunnialla näyttäytyä toisten seurassa.

Tässä neuvottelussa sepän mieliala oli kuin metsänotuksen, joka on takertunut pyydystäjän pauloihin eikä hän kyennyt oikeastaan vastaamaan myöntävästi eikä kieltävästi. Munkki ei oikeastaan vaatinutkaan mitään varmaa sitovaa vastausta; mutta pois ratsastaessaan hän itsekseen ajatteli pelastaneensa ihmissielun saatanan kynsistä ja saaneensa hyvän saaliin luostarin koululle sekä hevostallillensa. Tämä ajatus sai hänet hyvälle tuulelle.

Aatami jäi yksin kotiin ahjonsa ääreen. Muutoin oli hän usein, kun tunsi mielialansa raskaaksi, tarttunut suureen moukariinsa ja kovalla työllä poistanut murheensa, mutta tänään hän antoi työkalujen olla alallaan, sillä voimattomuuden ja tahdon puutteen tunne sai hänen hillitsemättömän voimansa herpoutumaan. Siinä hän seisoi pää alas vaipuneena ja ikäänkuin sortuneena miehenä. Hänessä ei liikkunut mitään varmoja ajatuksia, joita olisi ollut mahdollinen lausua ilmi sanoilla; mutta hänen sielunsa silmien eteen kyllä ilmestyi kuva tyhjäksi muuttuneesta pajasta, jossa hän seisoi yksin tulen ääressä, aivan yksin, ilman Ulrikkia. Hetkisen hän ajatteli sulkea talonsa, tarttua poikansa käteen ja lähteä maailmalle. Mutta miten silloin kävisi juutalaiselle? Ja miten hänelle, Aatamille, olisi mahdollista jättää tämä paikka? Missä sitte se kurja, kirottu, suloinen, syntinen vaimo hänet löytäisi, jos tämä häntä etsisi?

Ulrikki oli jo aikaa sitte lähtenyt metsiin juoksentelemaan. Vai olisiko poika kenties kuitenkin mennyt tohtorin luo oppitunnille. Tätä ajatellessaan Aatami säikähtyneenä pompahti pystyyn. Unelmistaan heränneen haaveilijan tavoin hän kädellään pyyhkäsi silmiään ja lähti asuntoonsa. Hän riisui pois esiliinansa, pesi kasvonsa ja kätensä noesta ja puki päälleen pyhävaatteet, joita hän käytti ainoastaan käydessään kirkossa tai tohtorin luona ja lähti ulos.

Ukkonen oli ilman raitistanut ja aamuaurinko paistoi ystävällisesti Pyövelinmäen viheliäisten hökkelien katoille. Sen säteet heijastuivat pienistä pyöreistä akkunaruuduista ja kimaltelivat rotkon reunalla kasvavien puiden latvoissa.

Äskettäin lehtiverhoon pukeutuneet pyökkipuiden tuuheat oksat loistivat niin iloisesti ja niin heleällä vihannuudella metsän tummain havupuiden seasta, kuin jos kevät valtansa merkiksi olisi antanut niiden yhtyä vakavien talvellisten toverien seuraan. Mutta eipä kevät jättänyt honkiakaan koskematta, sillä missä sen sormi oli kajonnut oksien huippuihin, siellä nyt pisti esiin hienoja hentoja kasvannaisia, tuoreita kuin ruoho vesipuron varrella, viheriäisiä kuin krysopraasi ja smaragdi.

Sisällä metsässä vallitsi hiljainen aamurauha, mutta samalla kertaa vilkkain elämä, laulu, huilunsävelet ja viserrys. Taivaan sininen valo tuli alas puiden oksien välitse, ja maassa sekä puissa, joka oksalla ja puunrungolla säteili ja välkkyi kultanen auringon valo ikäänkuin se olisi eksynyt metsään osaamatta sieltä enää pois. Korkeiden puunrunkojen varjot lepäsivät ilmakkaina juovina yli pensastojen, yli rehevän sammalikon ja sanajalkojen; ruohojen ja yrttien päällä oli tuore kaste.

Pääsiäisen aikana oli luonto viettänyt virkoamisjuhlaansa ja parin päivän kuluttua oli tulossa iloinen helluntai. Jokaisen kaadetun puun kannosta nousee uusia vesoja, uutta vihannuutta; kalliolohkarekin tarjoo kiinteän pohjan sadoille juurille ja sen ympärille on kasvanut sammalpeite ja taaja verkko piikkisistä köynnöskasveista. Monen puun rungolla jo kiipeilee metsäkierto; mustikan varvut jo tekevät hedelmää, joka kuitenkin vielä väriltään on punertava tai vehreä. Tuhannet kukat, valkoset, punaset, keltaset ja siniset, ovat avanneet kupunsa hennoissa varsissaan mehiläisille, ovat levittäneet tähtensä koristeiksi metsän vehreälle matolle taikka nousevat ylpeinä pystyyn kuin kynttilät. Raitistavan sateen jälkeen on nopeasti kasvanut harmaita pikkusieniä punalakkisten suurempien sienien ympärille. Tämän uhkean kasvullisuuden alla, päällä ja ympärillä hyppelee, ryömii, lentää ja lepattelee, surisee ja piipittää miljoonittain pienoisia lyhytikäisiä olentoja. Mutta kukapa niistä huolii keväällisenä auringonpaisteisena aamuna kun linnut laulavat, livertelevät, naksuttavat, kuhertelevat ja laskettelevat lemmenääniään!

Loristen ja kohisten syöksee puro suin päin yli kallionlohkareiden, sammaltuneiden paasien ja liukkaiden kivien välitse alas laaksoon. Kuohuvassa vedessä on elämää, vedessä on sen iloiset asukkaat; sen rannoilla lähteeltä laskupaikkaan asti rehottaa tuore kasvielämä, ja veden yläpuolella sekä ympärillä paistattaa päivää ja virkistelekse kolmas suku eläviä olennoita lepattaen ja suristen sekä kehräten hienoja silkkilankoja.

Metsässä on pyöreä, tuuheiden puiden ympäröimä aukko, jossa savuaa sysimiilu. Täällä ei hengitetä yhtä helposti kuin muualla metsässä. Missä luonto vallitsee omassa vallassaan, siellä se säilyttää kauneuden ja puhtauden, mutta missä ihminen joutuu sen kanssa tekemiseen, siellä sen kauneus raiskataan, sen puhtaus tahritaan.

Näyttää siltä kuin aamuaurinko tahtoisi estää kytevien polttopuiden käryävää katkua nousemasta sinitaivaalle. Pienet savuntuprut liihottelevat pois kosteaa, ruohoa kasvavaa maanpintaa myöten lahojen puunkantojen, korkeiden halkopinojen ja risuläjien yli, jotka miilua ympäröivät. Sammalmaja on metsänrinteessä ja sen edustalla istuu Ulrikki jutellen sysimiehen kanssa. Kansa tätä nimittää "Hirsipuu-Markuksi" ja tumman harmaissa ryysyissään tämä mies on sen näköinen, että näyttää ihan olevan vahinko hänen tähtensä, että luonto on pukeutunut niin kauniiseen kevätpukuun. Hänellä on leveä talonpoikaisnaama, suu on vino, ja takkuinen punanen tukka, joka monessa kohdin on haalistuneen tai pesussa värinsä menettäneen näköinen, roikkuu matalalla otsalla niin pitkällä, että se tyyten peittää ja ulottuu tuuheisiin valkoisiin silmäkulmiin asti. Näiden alla väijyy kaksi silmää, sillä ne ovat piilossa, mutta kun ne vilkuilevat kapeasta raosta silmäripsien väliltä, niin ei pölynjyvänenkään jää niiltä huomaamatta. Ulrikki vuoleskelee jousipyssyn nuolta ja kyselee sysimieheltä tuontuostakin; ja kun tämä valmistautuu vastaamaan, nauraa poika, sillä ennenkun Hirsipuu-Markku kykenee vastaamaan, täytyy hänen kolmella tempauksella, joihin nenä ja posketkin ottavat osaa, kiskoa kiero suunsa vaakasuoraan asentoon.

Jotakin tärkeätä nyt on keskusteltavana noiden niin toisistaan erilaisten toverien kesken.

Ehtoohämärässä, kun päivän työt ovat lopussa, piti Ulrikin taas tulla sysimiehen luo. Markku tietää missä muhkea metsäkauris asustelee ja hän aikoo sen ajaa poikaa kohti, että tämä sen ampuisi. Karitsa-ravintolan isäntä kaupungissa tarvitsee metsänriistaa, sillä ensi tiistaina hänen tyttärensä Gretel viettää häitä. Kyllähän Markku voisi itsekin tappaa metsäkauriin, mutta ompa jo Ulrikkikin oppinut sen konstin ja jos tulisi tietoon, mistä tuo oiva paisti on kotoisin, niin sysimies hyvällä omallatunnolla voisi valallaan vakuuttaa, ettei hän ollut kaurista ampunut vaan että hän oli löytänyt sen maassa kuolleena nuoli ruumiissa.

Ihmiset sanovat tuota sysimiestä sala-ampujaksi ja ruman liikanimensä "Hirsipuu-Markku" on hän saanut siitä, että hän tosin hyvin kauvan aikaa takaperin kerran roikkui hirsipuussa. Mutta hän ei kuitenkaan ole mikään epärehellinen mies, vaan hänellä on vaan liiankin uskollisessa muistissa se rohkea väitelmä, jota hänen vielä poikana ollessaan metsän hakkaajat, talonpojat ja sysimiehet keskenään kuiskivat, että "metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat kaikille vapaat".

Tätä huutoa totellen oli hänen isävainajansa seurannut kapinallisia talonpoikia, ja Markku pysyi samassa väitteessä sekä siinä mielipiteessä, että kaikki mikä elävää oli metsässä, kuului yhtä hyvin hänelle kuin kaupungille, ritarille tai luostarille. Tämän mielipiteensä vuoksi oli hän saanut kokea monta kärsimystä ja siitä syystä hänen suunsakin oli kiero ja oli hänellä tuo ruma nimi; sillä kerran siihen aikaan kun hänelle alkoi kasvaa partaa, oli nyt hallitsevan herra kreivin isä hänet kohdannut juuri oitis sen jälkeen kun hän "vapaassa" metsässä oli kaatanut hirven vasikan. Tuon painavan otuksen kaikki neljä jalkaa sidottiin yhteen köydellä ja Markun täytyi ottaa köyden pää hampaihinsa niinkuin suitset ja hänen täytyi suullansa kiskoa metsänotus kreivin linnaan. Siinä oli toinen poski mennyt halki ja tuo paha rääkkäys ei häntä miellyttänyt eikä juuri liioin lisännyt hänen rakkauttaan kreiviä kohtaan. Kun sitte jonkun aikaa myöhemmin alkoi kapina Styhlingenissä ja Markku sai kuulla, että talonpojat kaikkialla nousivat aatelistoa ja pappeja vastaan, silloin hänkin seurasi mustan-punasen-keltaista päälippua, liittyi ensin Bulgenbachilaisen Hannu Myllerin joukkoon, seurasi sitte Böckingeniläistä Jaakko Rohrbachia ja oli mukana silloin kun "valkonen joukko" [Niin nimitettiin puvun mukaan erästä kapinallista talonpoikais-joukkoa.] hävitti Neuensteinin kaupungin ja linnan. Weinsbergissä hän näki miten Helfensteinin kreivi syöksyi talonpoikain keihäisiin ja samoin kuin muutkin hän heilutteli lakkia korkealla ilmassa kun jaloa kreivitärtä lantakärryillä raahattiin Heilbronniin.

Nyt piti talonpojasta tulla herra, satavuotinen sortotila piti kukistettamaan, kohtuuttomat kiusat, kymmenysmaksut, verot ja päivätyöt piti ijäksi päiväksi poistettaman ja niistä kahdestatoista artikkelista, jotka hän useamman kerran oli kuullut julkiluettavan, oli neljäs unohtumattomasta painunut hänen muistiinsa: "metsäotusten pyynti, linnustaminen ja kalastus on jokaiselle vapaa." Sen lisäksi oli moni opinkappale evankeliumista tullut hänen korviinsa, joka ei ollut rikkaalle suosiollinen, mutta lupasi köyhälle taivaanvaltakunnan, ja että viimeinen tulisi ensimäiseksi. Johtajien joukossa tosin moni hehkui innostuksesta kurjan kansan pelastamiseksi sietämättömästä orjuudesta ja viheliäisyydestä, mutta kun Markun kaltaiset miehet jättivät vaimonsa ja lapsensa ja panivat henkensä sodan vaaroille alttiiksi, niin he ajattelivat ainoastaan menneitä seikkoja, tätä ennen kärsimiänsä vääryyksiä ja halusivat vaan saada polkea hienot kiusaajansa karkeitten talonpoikais-jalkojen alle.

Niin komeasti leimuavia tulia ei sysimies milloinkaan ollut sytyttänyt eikä ollut saanut koskaan nauttia niin rasvasia lihapaisteja taikka niin hyvälle tuoksuavia viinejä kuin sillä aikakaudella ijästään ja vielä paremmalle kuin mikään muu maistui kosto. Kun linna romahti kokoon ja ylhäinen aatelisnainen kerjäsi armoa, silloin tunsi luvatun paratiisin esimakua. Onhan pirullakin Eedenin yrttitarha hehkuvine ruusuineen; mutta ne eivät kukoista kauvan ja kun ne lakastuvat, niin niistä pistää esiin karkeat piikit. Näitä saivat myöskin talonpojat pian maistaa, sillä Sindelfingenin tappelussa heidät masensi Georg von Waldburg.

Markku joutui tämän ratsumiesten käsiin ja sai nuoran kaulaansa, mutta ainoastaan ivan vuoksi ja muille varoitukseksi, sillä ennenkun henki oli lähtenyt hänestä ja hänen tovereistaan, ottivat sotamiehet heidät alas hirsipuista, leikkasivat heiltä poikki vala-sormet ja ajoivat kepiniskuilla heidät takaisin entiseen orjuuteen.

Kun Markku vihdoin tuli kotiin, löysi hän asuntonsa takavarikkoon otettuna ja omaisensa suurimmassa kurjuudessa. Seppä Aatamin isä, jolle hän ennen oli hankkinut hiiliä, lunasti hänelle takaisin hänen kotinsa ja antoi hänelle työtä ja kun sittemmin kaupunkiin tuli sotilasparvi haeskelemaan kapinallisia talonpoikia, niin vanha mestari antoi hänen kolme vuorokautta olla piilossa ulkohuoneessaan.

Tämän ajan jälkeen vallitsi Schwabissa taas täydellinen rauha, eivätkä metsästys, kalastus tai metsälaitumen syöttö olleet vapaammat kuin ennenkään.

Markulla ei ollut muita elätettävänä kuin hän itse, sillä hänen vaimonsa oli kuollut ja hänen poikansa uittivat tukkilauttoja Mainziin ja Kölniin, joskus Hollantiinkin asti. Seppä Aatami oli ainoa ihminen, jolle hän oli missäkään kiitollisuuden velassa ja hän osotti kiitollisuuttaan omalla tavallaan, sillä hän opetti mestarin pojalle kaikellaisia asioita, jotka eivät olleet pojalle miksikään hyödyksi, vaikka kyllä huviksi, mutta sen ohessa hän ei jättänyt omaa etuansa valvomatta. Ulrikki oli nyt jo viidentoista ijällä ja osasi jo käyttää jousipyssyä ja osata maaliin yhtä hyvin kuin vanha metsämies ja kun nuorukaiselta ei puuttunut metsästysintoa, niin Markku kernaasti soi hänelle sen vähäisen huvituksen. Mitä hän aina oli kuullut saarnattavan ihmisten yhtäläisistä oikeuksista, sen hän myös juurrutti pojankin sieluun ja kun Ulrikki tänään sadannen kerran ilmaisi epäilyksensä, etteikö vaan ollut varkautta jos ampui metsän otuksia, jotka olivat kreivin omaisuutta, niin sysimies kiskoi suunsa suoraksi ja sanoi: "metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat vapaat, senhän jo ennestään tiedät."

Poika mietti hetkisen katsellen maahan ja kysäsi sitte: "ovatkos pellotkin?"

"Pellotko?" matki Markku ällistyneenä, "pellot? — niiden laita on aivan toisin."

Sitä puhuessaan hän vilkasi kaurapeltoihin, joissa jo alkoi kaunis oras kohota. "Pellot", jatkoi hän, "ovat ihmisten raivaamia ja niiden omia, jotka ovat ne viljelleet, mutta metsän ja veden on Jumala luonut. Ymmärrätkös? Mitä Jumala on Aatamille ja Eevalle luonut, se kuuluu kaikille ihmisille."

Kun aurinko kohosi ylemmäksi taivaalle ja käki alkoi kukkua, niin kuului joku moneen kertaan innokkaasti ja kaikuvalla äänellä huutelevan Ulrikin nimeä. Nuoli, jota hän oli vuoleskellut, lensi nyt pois jonnekin loukkoon ja lausuttuaan pikaisesti "iltahämärässä Markkuseni!" livisti Ulrikki metsään ja oli pian taas leikkitoverinsa Ruthin luona.

Molemmat kulkivat hitaasti nauttien aamun ihanuutta pitkin puron vartta metsässä. He poimivat kukkasia sitoakseen kimpun Ruthin äidille. Pikku tyttö poimi aivan varovasti hyppysillään; poika tahtoi auttaa ja repi koko kourallaan hienot kukanvarret tukuttain juuristaan irti. Tässä toimessaan he eivät olleet vaiti. Ulrikki kertoi kerskaten että isä Benediktus oli nähnyt tytön isän kuvan, oli sen oitis tuntenut ja mutissut käsittämättömiä sanoja. Äidin veri oli Ulrikissa voimakas; hänellä oli aivan toinen aatemailma kuin typeräjärkisillä pojilla Pyövelinmäellä.

Hänen isänsä oli kertonut hänelle paljon ja tohtori vielä enemmän avarasta mailmasta, kuninkaista, taiteilijoista ja suurista sankareista. Hirsipuu-Markulta hän oli oppinut, että hänellä oli samat oikeudet ja oli saman arvoinen kuin kaikki muutkin ihmiset ja Ruthin ihmeellinen mielikuvitus täytti hänenkin sielunsa ihmeellisimmillä kuvilla. Tyttö teki kuninkaan kruunun kukkaseppeleestä; risumökistä, minkä hän oli rakentanut tohtorin asunnon taakse, teki tyttö loistavan keisarin palatsin; pyöreistä kivistä kultarahoja, leivästä ja omenista ruhtinaallisia aterioita ja kun hän oli asettanut kaksi jalkarahia sen puisen penkin eteen, jonka päällä hän istui Ulrikin kanssa, niin siitä tuli hopeaiset kruunausvaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi maidonkarvaista uljasta hevosta. Kun Ruth oli haltijattarena, niin piti pojan olla noitamiehenä, jos Ruth nimitti itsensä kuningattareksi, niin piti Ulrikin olla kuninkaana.

Kun Ulrikki riehuakseen oikein kylliksensä leikki poikain kanssa Pyövelinmäellä, niin hän aina oli heidän päällikkönsä; pikku Ruthin hän salli itseänsä ohjata. Hän tiesi, että tohtori oli ylenkatsottu juutalainen, Ruth juutalaislapsi, mutta hänen isänsä kunnioitti tuota israelilaista, ja hänelle vieras ja ylhäinen, eristetty hiljaisuus ja äänettömyys, joka ympäröi yksinäisen oppineen miehen asuntoa, vaikutti niin kummallisesti Ulrikkiin.

Kun hän meni tähän taloon tunsi hän lievää pöyristystä ja hänestä tuntui kuin jos hän tunkeutuisi johonkin pyhäkköön, mihin pääsy oli kielletty. Kaikista leikkitovereista hän oli ainoa, joka sai astua tämän kynnyksen yli ja tämänkin hän tunsi eduksi muiden edellä; sillä huolimatta nuoruudestaan käsitti hän kuitenkin, että vähäpuheinen hiljainen tohtori, joka tunsi kaikki mikä eli taivaassa ja maan päällä ja sen lisäksi oli hyvä ja lempeä kuin lapsi, oli korkealla, paljon korkeammalla kuin ne raukat, jotka Pyövelinmäellä karkeine kourineen taistelivat olemassaolostaan.

Ulrikki uskoi tohtorista vaikka mitä, yksin mahdottomiakin ja myöskin Ruth oli hänen mielestään jotakin erinomaista, jokin hieno taideteos, jonka kanssa hän — hän yksin sai leikitellä.

Kyllähän joskus sattui, kun tyttö oli häntä suututtanut, että hän tätä sanoi rumaksi juutalaispenikaksi, mutta eipä olisi Ulrikkia kummastuttanut jos Ruth äkkiä olisi hänen eteensä ilmestynyt prinsessana.

Kun lapset jo olivat tulleet niin lähelle kotia, että Pyövelinmäki oli ihan heidän alapuolellaan, istahti Ruth kivelle ja laski kukat syliinsä. Ulrikki laski yhteen omat poimimansa ja kun pieni kukkaisvihko alkoi pyöristyä, piteli tyttö sitä hänen silmiensä edessä ja poika arveli sitä oikein kauniiksi; mutta tyttö huokasi syvään ja sanoi:

"Minä toivoisin, että metsässä kasvaisi ruusuja, mutta ei vähäpätöisiä orjantappuraruusuja, vaan sellaisia kuin Portugalissa kasvaa, täyteläisiä, punasia ja oikein tuoksuvia. Ei mikään anna parempaa tuoksua."

Näin tapahtui aina kun he olivat yhdessä. Tyttö pääsi aina hänestä voitolle loppumattomilla toivomuksillaan ja haluillaan ja tämä houkutteli pojan esimerkkiä seuraamaan.

"Vai ruusuja — —" matki Ulrikki. "Kuinka kummallisesti sinä katseletkaan!"

Tytön toivomus muistutti hänelle taikasanaa, josta he edellisenä päivänä olivat puhelleet ja koko matkalla kotiin he juttelivat tästä sanasta ja poika kertoi, että hän yöllä oli kolmasti herännyt sen sanan tähden. Silloin tyttö vilkkaasti yhtyi puheeseen ja huudahti:

"Minäkin tulin sanaa ajatelleeksi, ja nyt vasta minä oikein tiedän mitä itselleni toivoisin jos joku minulle ilmottaisi sen taikasanan. Minä toivoisin, että me olisimme yksin mailmassa ja ettei löytyisi ketään muita ihmisiä kuin sinä ja minä ja isä ja äiti."

"Ja minun äitini myöskin", lisäsi Ulrikki mielistellen.

"Ja sinun isäsi myöskin."

"Niin, hän myös", sanoi poika, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiiruusti korjata unhottamansa.

Viides luku.

Aurinko paistoi kirkkaasti juutalaisen asuinhuoneen pieniin akkunoihin. Ne olivat raollaan, että kevätilma pääsisi sisään, mutta ohuet vehreät verhot olivat kuitenkin vedetyt niiden eteen, sillä Costa rakasti vähän heikennettyä valaistusta ja hän piti huolta huoneensa suojaamisesta ohi kulkevien katseilta.

Huoneissa ei ollut mitään erinomaista nähtävää, sillä seinät olivat sisältä valkoisiksi rapatut ja seinillä ei riippunut muuta kuin lavendeliseppele, jonka tuoksua Ruthin äiti mielellään hengitti. Huoneen sisustukseen kuului ainoastaan piironki, useita mataloita rahia, penkki, jonka päällä oli tyynyjä, pöytä ja kaksi yksinkertaista karmituolia.

Jo kauvan oli mestari Aatamilla istuessaan toisella näistä kahdesta tuolista ollut hauskimmat hetkensä, sillä hän istui siinä kun hän sai pelata sakkipeliä Costan kanssa.

Nyrnbergissä oli Aatami joskus katsellut kun tätä jaloa peliä pelattiin; tohtori osasi sitä perin pohjin ja oli hänelle neuvonut kaikki pelin salaisuudet ja temput.

Parina ensi vuonna oli Costa ollut oppilastansa paljoa etevämpi, mutta sitte tuli aika, jolloin hänen täytyi täydellä todella puolustautua pelikumppaniansa vastaan ja nyt tapahtui tuon tuostakin, että seppä pelissä voitti oppineen vastustajansa. Tämä oli kuitenkin paljoa sukkelampi liikkeissään kuin Aatami, joka aseman tullessa vaikeaksi vaipui liian pitkällisiin mietiskelyihin.

Eipä liene sakkilaudan ääressä liikkunut erilaisempia käsiä kuin näiden kahden pelaajan, sillä toinen oli kuin musta, kömpelö vetojuhta, toinen taas oli keveän, hienon ratsuhevosen kaltainen. Keskikokoisen juutalaisen hahmo melkein jäi huomaamatta sepän jättiläisvartalon rinnalla. Miten karkeapiirteinen ja ajatuksia täynnä olikaan saksalaisen suuri vaalea pää, kuinka erinomaisen hienosti muodostuneelta ja perin älykkäältä näytti portugalilaisen juutalaisen.

Tänäkin päivänä olivat molemmat miehet istuneet sakkilaudan ääressä, mutta nyt ei pelattu, vaan oli keskusteltu vakavista, hyvin vakavista asioista. Tohtori oli keskustelun ajalla noussut paikaltaan ja levottomasti astunut edestakaisin huoneessa. Seppä istui edelleen paikallaan.

Ystävän esiintuomat perusteet olivat saaneet hänen mielipiteensä varmistumaan. Ulrikki oli lähetettävä luostari-kouluun.

Costalle oli mestari myös ilmottanut, mikä vaara häntä uhkasi ja tämä oli hyvin liikutetulla mielellä. Vaara oli suuri ja turmiota uhkaava, mutta kumminkin hänestä tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, oikein hirveältä, että hänen täytyi jättää tämä rauhallinen sopukka. Seppä tunsi hänkin mikä Costan mielessä liikkui ja hän virkkoi:

"Teidän mieleenne koskee kovasti, kun täytyy jättää tämä paikka. Mutta mikä täällä Pyövelinmäellä teitä pidättää?"

"Rauha, mestari Aatami, rauha!" huudahti Costa. "Sitäpaitsi", lisäsi hän tyynemmästi, "olen minä täällä tullut omistamaan maa-omaisuuttakin."

"Oletteko tosiaan?"

"Olen, suuri ja pieni hauta pyövelin puustellin takana ovat minun omaisuuttani."

"Niin, on tosiaankin tukalaa, hyvin tukalaa, kun täytyy ne jättää", vastasi seppä, painaen alas päänsä. "Kaikki tämä on teille tullut siitä syystä, että olette osottanut hyvyyttä minun poikaani kohtaan. Huonon palkan olette meiltä saanut."

"Palkanko?" vastasi Costa ja heikko hymy liikkui hänen huulillaan. "En minä mitään palkkaa odota, en teiltä enkä kohtalolta. Näettekös, mestari Aatami, minä kuulun onnettomaan seurakuntaan, joka ei ajattele saammeko teoistamme palkan täällä maan päällä vai tuollako ylhäällä. Me rakastamme sitä, mikä on hyvä; asetamme sen korkealle, ja teemme sitä sen verran kun voimamme riittävät, sentähden että se on niin kaunista. Mitä se on, jota ihmiset sanovat hyväksi? Ainoastaan se, joka säilyttää sielun rauhan. Ja mikä on pahaa? Se on toista, sitä mikä täyttää sielumme rauhattomuudella. Sen minä sanon teille, mestari Aatami, että niissä ihmisissä, jotka harrastavat olla hyvät, on levollisempi ja rauhallisempi elämä, vaikka heitä ajettaisiin niinkuin metsän petoja kodistaan ja asunnoistaan ja kidutettaisiin kaikilla tavoin, kuin heidän voimakkaissa vainoojissaan, jotka tekevät vääryyttä. Se joka etsii muuta palkkaa siitä hyvästä, mitä hän tekee, kuin sitä, mikä hyvässä itsessään on, hän on — — hänellä on vielä — — häneltä ei puutu pettyneitä toivomuksia. Ette Te minua täältä karkoita, ettekä Ulrikki, vaan vanha kamala kirous, joka minun kansaani vainoo missä ikinä se etsii lepoa, se on — — se — — Minä sanon sen toisen kerran, huomenna, tämän päivän osaksi jo riittää."

Kun tohtori jäi yksin, painoi hän kätensä lujasti otsaansa vastaan ja huokasi syvään. Hänen sielunsa silmien ohi kulki hänen mennyt elämänsä ja siinä hän näki sekä hirvittäviä kärsimyksiä, että ihania iloja; vaan ei hän nähnyt hetkeäkään, jolloin hänessä olisi ollut lainauksissa tahto tehdä hyvää. Täällä yksinkertaisen kotinsa tyynessä hiljaisessa rauhassa oli hän elänyt monta onnellista vuotta ja nyt hänen taas oli pakko tarttua matkasauvaan kulkeakseen ilman muuta päämaalia kuin epämääräinen loppu pitkän raivaamattoman tien kuljettua. Hänen onnettomuuttaan teki nyt vaikeammaksi se mikä tähän saakka oli ollut hänen onnensa. Vaimon ja lapsen kuljettaminen mukanaan hädässä ja kurjuudessa, se oli vaikeata, sanomattoman vaikeata; mahtoiko hänen vaimonsa Elisabeth edes sitä kestää?

Hän kohtasi vaimonsa pienessä puutarhassa rakennuksen takana. Hän oli polvillaan kukkapenkin ääressä ja kitki rikkaruohoja. Kun tohtori ystävällisesti tervehti vaimoansa, nousi tämä ylös ja viittasi häntä luokseen. "Istukaamme", sanoi tohtori ja meni vaimonsa edellä penkille pensasaidan ääreen, joka erotti puutarhan metsästä. Siellä hän tahtoi vaimolleen ilmottaa, että nyt oli taas kysymyksessä tämän seudun tomun puhdistaminen jaloista.

Portugalissa kidutuslavalla oli vaimo kadottanut puhekykynsä. Ainoastaan silloin kun hän oli mielenliikutuksen vallassa, kykeni hän epäselvästi änkyttämään joitakuita yksityisiä sanoja, mutta kuulo oli hänelle jäänyt ja hänen miehensä osasi hänen silmistään arvata hänen ajatuksensa. Suuri kärsimys oli tehnyt vaon hänen korkeaan otsaansa ja tämäkin vako selitti paljon; sillä kun hän oli hyvällä mielellä ja hänessä rauha vallitsi, niin vakoa tuskin näkyikään, mutta jos hän sai kokea jotain tuskallista tai levotonta mielenliikutusta, niin vako otsassa vetäytyi kokoon ja suureni huomattavasti. Tänä päivänä se näytti tyyten kadonneen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat yksinkertaisesti ja sileästi ohimoilla ja hänen vähän eteenpäin kumartunut vartalonsa oli kuin nuori puu, jonka myrsky oli taivuttanut ja jolta puuttuu voimaa ja halua ojentua suoraksi.

"Kaunista!" huudahti hän puoliääneen ja ponnistamatta. Mutta hänen kirkas katseensa todisti selvästi sitä ihastusta, jota hänen sielunsa tunsi, ja hän osotti ympärillä olevaa vihannuutta ja sinistä taivasta heidän päällään.

"Ihanaa, ihanaa!" vastasi tohtori lämpimästi. "Kesäkuun päivä näkyy sinun rakkaista kasvoistasi. Olet kai oppinut täällä hyvin viihtymään?"

Elisabet nyökkäsi vilkkaasti ja painoi molemmat kätensä sydäntään vasten. Hänen kaunopuhelias katseensa samalla huomattavasti selitti kuinka hän tunsi olevansa hyvällä mielellä, kuinka kiitollinen ja onnellinen hän oli täällä, ja kun mies epäröiden kysyi tuntuisiko hänestä raskaalta jättää tämä seutu ja hakea toinen turvallisempi koti, niin hän katsoi mieheensä ensin kummastuneena, sitte huolestuneena ja viimein hän vilkkaasti torjuvalla liikkeellä viittasi kädellään änkyttäen: "Ei pois, ei pois!" jolloin mies rauhoittavasti vastasi:

"Ei, ei vielä, toistaiseksi voimme olla huoleti."

Vaimo tunsi miehensä, hän oli tarkkasilmäinen ja hän sai aavistuksen lähenevästä vaarasta. Hänen kasvoihinsa kuvastui levoton jännitys ja raskas huoli. Ryppy hänen otsassaan vetäysi syväksi, huulilta kuului vapiseva: "mitä? mitä?" ja silmäykset sekä liikkeet osottivat kyselemistä.

"Älä ole levoton!" pyysi mies sydämellisesti. "Ei pidä nykyhetkeä turmella senvuoksi, että tulevaisuus voisi tuoda jotakin epämiellyttävää."

Hänen tätä puhuessaan oli vaimo lähestynyt häntä ja molemmin käsin tarttunut hänen käsivarteensa. Mies tunsi vaimonsa sydämmen sykkivän kiivaasti ja nähdessään tämän kasvoissa tuskalliset liikkeet, huomasi hän miten syvällistä, voittamatonta kauhistusta tämä tunsi pelkästä ajatuksesta, että vielä kerran piti lähteä mailmalle, ajettavaksi maasta maahan, toisesta paikasta toiseen. Hänen mieleensä tuli mitä kaikkea vaimo oli kärsinyt hänen tähtensä; intohimoisella hellyydellä hän painoi vaimon vapisevat kädet omiin käsiinsä ja hänen mielestään tuntui helpolta, varsin helpolta kuolla yhdessä vaimonsa kanssa, mutta mahdottomalta, ihan mahdottomalta sysätä hänet uusiin vieraisiin oloihin ja saattaa hänet menemään tuntemattomia kohtaloita kohden. Ja hän suuteli vaimonsa silmiä, jotka hirveä levottomuus oli avannut selki selälleen ja ikäänkuin ei mikään vaara, vaan pelkkä mieletön mieliteko olisi hänet ajanut ulos mailmalle, hän huudahti: "Niin, lapseni, täällä on paras olla! Olkaamme tyytyväiset siihen mitä meillä on. Me jäämme tänne, niin, sen me teemme."

Vaimolta pääsi helpotuksen huokaus ikäänkuin tukala taakka olisi nostettu pois hänen rinnaltaan, otsa taas tasottui sileäksi ja näytti siltä kuin hänen suuret ylöspäin kohotetut silmänsä olisivat laulaneet sydämmestä tulevaa "amen'ta".

Costan sielua himmensi synkkyys ja syvä levottomuus kun hän meni takaisin ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vanha palvelijatar, joka häntä oli seurannut Portugalista, oli mennyt sisään samalla kertaa kuin hänkin ja katseli hetkisen, päätään ravistaen, hänen toimiaan. Hän oli pieni, vanhuuden koukistama juutalaisnainen, vanha akka, jolla oli nuorekkaasti välkkyvät tummat silmät, ja levottomat kädet, joita hän puhuessaan tempovilla vilkkailla liikkeillä heilutteli kasvojensa edessä.

Hän oli elänyt ja vanhentunut Portugalissa ja tultuaan pohjoisempaan kylmempään ilmanalaan oli hän saanut reumatismin. Sen vuoksi hän keväälläkin kääri päähänsä niin monta kirjavaa huivia kuin hänellä oli. Talossa hän ylläpiti melkein kiusallisen tarkkaa järjestystä ja puhtautta, osasi vähistäkin varoista valmistaa hyvää ruokaa ja osteli kaikki mitä keittiössä tarvittiin. Ja tämä ei ollut hänelle vähäinen asia, sillä vaikka hän jo oli ollut enemmän kuin yhdeksän vuotta Schwarzwaldissa, niin hän oli oppinut ainoastaan muutamia saksalaisia sanoja. Naapurit pitivät nekin portugalinkielisinä ja arvelivat, että se kieli oli kumminkin vähän saksankielen kaltaista. Hänen viittauksensa he ymmärsivät oivallisesti.

Hän oli vapaasta tahdostaan seurannut tohtorin isää, mutta ei kumminkaan voinut antaa vainajalle anteeksi, että hän oli kuljettanut hänet etelästä tähän tuimaan, ikävään maahan. Koska hän oli nykyistä isäntäänsä lapsena kantanut käsivarsillaan, niin hän kohteli tätä jotenkin ujostelematta. Hänen täytyi saada tietää kaikki mikä talossa tapahtui, sillä hän tunsi itsensä talon vanhimmaksi ja sentähden myös ymmärtävimmäksi jäseneksi ja varsin ihmeellistä oli, miten hyvin hän, monista huiveistaan huolimatta, jotka peittivät hänen korvansa, osasi kuulla, kun vaan tahtoi.

Tänään hän taas oli kuunnellut ja kun hänen isäntänsä yritteli istumaan kirjoitustuoliinsa ja terottamaan hanhensulkakynää, katseli hän ensin ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan kuuntelisi ja meni sitte lähemmäksi ja virkkoi portugalin kielellä:

"Älkää vielä alkako, Lopez, ensin pitää Teidän kuulla minua."

"Pitääkö minun?" vastasi tämä ystävällisesti.

"Jollette tahdo, niin voin kyllä mennäkin", vastasi hän ärtyneenä. "Yhdessä kohden istuminen on tosiaan mukavampaa kuin juokseminen."

"Mitä tarkotuksesi on?"

"Luuletteko noita kirjoja tuossa Zionin muureiksi, onko Teillä halua vielä kerran tehdä tuttavuutta munkkien kanssa?"

"Ai, ai, Rahel hyvä, oletko nyt taas ollut kuuntelemassa? Mene pois keittiöön."

"Heti paikalla, mutta ensin tahdon puhua. Te luulette jäävänne tänne vaimonne tähden; mutta kaukana siitä; se on tuo kirja, joka Teitä täällä pidättää. Minä tunnen mailman, mutta Te ja vaimonne olette kumpikin aivan kuin olisitte lapsia. Pahuus unhotetaan tuossa tuokiossa ja hyvän pitäisi kai tulla niinkuin mannan suoraapäätä taivaasta. Kirjojen ääressä kyllä olette mies, ja mikä melu Teistä nostettiinkaan, kun tohtorinhattu mukananne tulitte Coimbran yliopistosta! Silloin yksi ja toinen hoki: Lopez, herra Lopez, mikä loistava nero hän on! Entäs nyt sitte? Jumala paratkoon! Te teette työtä minkä kerkiätte, ja minkä palkan siitä saatte? Ette kananmunan hintaa, ette penniäkään. Lähtekää Alankomaihin, herra setänne luo; hän pian unohtaa kirouksensa, jos nöyryytätte itsenne hänen edessään. Minkä verran onkaan enää jälellä niistä rahoista, jotka isänne onnistui pelastamaan?"

Tohtori tässä keskeytti vanhuksen kiihkoisan puheen lausuen ankarasti "riittää jo!", mutta tämä ei siitä välittänyt, vaan jatkoi vielä entistä vilkkaammin:

"Riittää, sanotte? Saan kyllä muutoin pitää hyvänäni tarpeeksi hullutusta, mutta tänään minulta ennen leikattakoon kieleni poikki kuin minä vaikenen. Hyvä Jumala! lapsi kulta, oletkos aivan järjiltäsi? Mitä kaikkea onkaan päntätty sinun päähäsi! Mutta sitä ei kirjoissa selitetä, että jos täällä tulee tietoon se mitä on tapahtunut Portossa, että sinä olet nainut kastetun gojimin lapsen, kristityn tytön" — — —

Nämä sanat kuullessaan tohtori nousi seisoalle, laski kätensä vanhan palvelijattarensa olalle ja sanoi juhlallisella tyynellä totisuudella:

"Joka siitä puhuu, hän voi saattaa asian ilmi, niin, sen hän voi tehdä! Ymmärräthän, Rahel? Kyllä minä tiedän mitä tarkotat, ja tahdon sentähden sulle sanoa, että vaimoni täällä tuntee itsensä tyytyväiseksi ja että vaarasta vielä ei ole tietoa. Me jäämme tänne. Sitäpaitse tiedät, että siitä saakka kuin Elisabeth tuli omakseni, karttavat juutalaiset minua niinkuin kirottua olentoa; kristityt niinkuin tuomittua pahantekijää. Juutalaiset sulkevat oven edessäni; kristityt tahtoisivat avata sen — vankilan oven nimittäin, ainoastaan sen! Tänne ei tule ketään portugalilaista, mutta Alankomaihin tulee useampikin munkki ja juutalainen Portosta ja jos joku heistä minut tuntee ja löytää Elisabetin luonani, niin silloin ei ole vähemmästä kysymys kuin hänen ja minun hengestäni. Tänne minä jään, nyt sen tiedät minkätähden, ja mene keittiöön."

Vanhus totteli vastahakoisesti. Tohtori ei istunut enää kirjoituspöydän ääreen, vaan astuskeli kauvan tavallista nopeammin edestakaisin kirjahyllyjensä välillä.

Kuudes luku.

Juhannuspäivä oli tulossa. Huomispäivänä piti Ulrikki lähetettämän luostariin. Luostari-isä Benediktus oli tähän asti pysynyt levollisena, eikä kukaan ollut tohtorille tehnyt mitään pahaa. Kuitenkin oli kadonnut se rauhan tunne, joka hänelle ennen oli ollut niin hyvää tekevä, ja ne varovaisuustoimet, joihin hänen täytyi ryhtyä, häiritsivät häntä hänen työssään samoin kuin kaikki muukin, mikä hänet saattoi yhteyteen ulkomailman kanssa.

Sepän oli pidettävä huolta, että Ulrikki varustettiin tarpeellisilla vaatteilla. Tässä tarkotuksessa hän pojan kanssa ja hyvin varustettu rahakukkaro mukanaan lähti matkalle, ei kotoseudulle, vaan lähimpään suureen kaupunkiin.

Siellä oli räätälin luona moni muhkea puku valmiina, ja valikoimisen kiihkossa Ulrikki tuli hehkuvan punaseksi poskiltaan seisoessaan avojaloin tuota kirjavaa koreutta katselemassa. Kun hän itse sai valita, niin hän heti valikoi puvun, jonka muuan aatelismies oli tilannut pojalleen ja joka kokonaan kiireestä kantapäähän asti oli toiselta puolen sininen toiselta puolen keltanen. Mutta seppä hylkäsi sen närkästyneenä; sillä Ulrikin halu saada kirjavaa vaatetta, muistutti hänen vaimonsa myötäjäispukuja, ruusunpunaista ja heleänviheriää leninkiä.

Seppä valikoi sentähden kaksi tummaa pukua. Kauniskasvuiselle pojalle ne olivat soveliaat niinkuin häntä varten tehdyt, ja kun tämä siististi puettuna, kengät jalassa ja koulupojan lakki päässä seisoi hänen edessään, niin Aatami ei voinut olla häntä katselematta melkein hartaudella.

Majatalon isäntä kuiskasi mestarille, ettei hän isoon aikaan ollut nähnyt niin kaunista poikaa, ja emäntä tuotuaan olutta pöydälle silitti kostealla kädellään pojan vaaleita kiharoita.

Kun oli tultu kotiin, antoi mestari poikansa, puettuna uuteen pukuunsa, käydä vierailemassa tohtorin luona. Ruth parkasi hänet nähdessään ja käveli alinomaa hänen ympärillään, hypisteli uteliaana jakun villavaatetta ja sen sinisiä koristeliuskoja ja taputteli tuon tuostakin käsiään. Tytön vanhemmat olivat luulleet, että eroaminen tuntuisi hänestä ikävältä, mutta tämä nauroi iloisesti leikkitoverilleen vasten silmiä kun hän lausui jäähyväiset; sillä tyttö katseli asioita omalla tavallaan, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin hän ne kuvasi mielessään. Sen kömpelön Ulrikin sijalla, jommoisena tämä tänään näyttäysi, oli tytön mielestä se satuprinssi, joksi hänen nyt piti tulla; ja pitihän pojan tulla kotiin jouluksi, ja silloin vasta tulisi oikein hauskaksi saada leikkiä hänen kanssaan. Viime aikoina olivat he olleet toistensa seurassa enemmän kuin ennen ja olivat alituisesti etsineet sanaa ja yhdessä miettineet tuhansia ihania asioita, joita poika sanan avulla taikoisi esiin itselleen, tyttö hänelle ja muille.

Oli sapattipäivä ja sinä päivänä oli vanhalla Rahelilla tapana ja äidillä sunnuntaina pukea Ruthin ylle pieni keltanen silkkileninki. Tämä puku aina heleästi sattui Ulrikin silmiin, ja kun Ruthilla oli se yllään, oli Ulrikki tavallista sävyisämpi ja teki Ruthin mieliksi kaikin tavoin. Sentähden Ruth iloitsi, että juuri tänään oli sapatti, ja samoin kun hän kädellään oli koetellut pojan jakkua, niin tämäkin silitteli hänen leninkiään.

Heillä ei ollut paljo sanottavaa toisilleen, sillä muiden ihmisten läsnäolo aina hillitsi heidän puhettaan. Mutta sen sijaan tohtori pojalle antoi monta muistutusta ja varotusta ja rouva Elisabet suuteli häntä ja ripusti hänen kaulaansa muistoksi pienen kultaisen sormuksen, jossa oli kiiltävä kivi ja vanha Rahel antoi hänelle nyytin, jossa oli ihan tuoreita leivoksia ja torttuja evääksi matkalle.

Juhannuspäivänä päivällisen aikaan oli hän isänsä kanssa luostarin portin edessä. Siellä oli odottamassa sotilaita ja virmoja hevosia; ja portinvartija osotti niitä sanoen, että "kreivi Frohlingen on siellä sisällä".

Nämä sanat kuullessaan seppä kalpeni, puristi poikaansa rintaansa vastaan niin lujasti, että tämä ähkyi ja pyysi sitte erästä luostarin maallikko-veljistä kutsumaan luostari-isä Benediktusta. Hänelle hän jätti lapsensa ja lähti sitte allapäin kotomatkalle.

Tähän asti ei Ulrikki ollut oikein tiennyt pitikö hänen olla iloissaan vai peloissaan siitä että hänet pantiin luostarin kouluun. Valmistelut olivat olleet mieluisat ja hänen turhamielisyyttään ilahutti ajatus, että hän saisi istua samalla penkillä, kuin aateliset ja hienot porvarien pojat; mutta kun hän nyt näki isän menevän menojaan, tunsi hän sydämensä heltyvän ja hänen silmiinsä kohosi kyyneleitä. Kun luostari-isä näki sen, veti hän pojan luoksensa, taputti häntä olkapäälle ja sanoi: "pysy vaan kilttinä ja reippaana poikana, niin saat nähdä, että täällä on paljon hauskempi olla kuin tuolla Pyövelinmäellä."

Näistä sanoista sai poika paljon mietittävää, eikä hän taaksensa enää katsonut kun luostari-isä hänet vei jyrkkää ajotietä myöten ylöspäin ruokasalin ohi sisään pihamaalle.

Ristikäytävissä pihamaan ympärillä kuljeskeli munkkeja hiljaa edestakaisin ja heistä yksi ja toinen kohotti paljaaksi ajellun päänsä valkosen kaapunsa yli katsahtaakseen uutta oppilasta.

Pihan takana oli komea päätyrakennus, jossa oli vierasten huoneet ja tämän rakennuksen sekä kirkon välillä oli koulun puisto, hedelmäpuilla istutettu niitty, jonka muuri erotti maantiestä.

Benediktus avasi puisen portin ja lykkäsi Ulrikin leikkikentälle.

Täällä oli kyllä kova melu, mutta kun luostari-isä tuli näkyviin, taukosi leikki ja Ulrikin tulevaiset leikkitoverit nykäsivät toisiaan ja katselivat häneen tarkastavin katsein.

Luostari-isä viittasi muutamia pojista luoksensa ja teki heidät ja sepän pojan tuttaviksi keskenään. Sitte hän vielä kerran taputteli Ulrikin kiharaista päätä ja jätti hänet yksin toisten seuraan.

Juhannuspäivänä pojat saivat koulusta lupaa ja saivat leikitellä ja huvitella mielin määrin.

He eivät suurestikaan pitäneet lukua Ulrikista ja töllisteltyään häneen kylliksensä ja jonkun sanan vaihdettuaan hänen kanssaan, jatkoivat he kesken jäänyttä yritystään viskata kiviä kirkon katon ylitse.

Ulrikki rupesi kuitenkin lähemmin tarkastelemaan tovereitaan.

Heidän joukossaan oli pieniä ja suuria, vaaleita ja tummaverisiä, mutta ei yhtään, jonka kanssa hän ei olisi uskaltanut ryhtyä voimankoetukseen. Tätä ensi sijassa tarkoitti hänen tarkastelunsa.

Viimein kääntyi hänen huomionsa myöskin leikkiin. Vaikka kuinka monta kiveä olisi viskattu, niin kyllä ne putosivat liuskakiviselle katolle, mutta eipä yksikään mennyt katon yli. Kuta kauvemmin noita turhia ponnistuksia kesti, sitä selvemmäksi tuli ylvästelevä hymy, joka liikkui Ulrikin huulilla, sitä vilkkaammin sykki hänen sydämensä. Hänen katseensa tarkasteli nurmikkoa ylen ympäri, ja kun hän keksi litteän teräväreunaisen kiven, kumartui hän nopeasti alas, pujahti ääneti viskaajien joukkoon, heilautti ruumiinsa yläosaa pitkälle taaksepäin, ja lennätti kiven kauniissa kaaressa ilmaan.

Kaksikymmentä paria säteileviä silmiä seurasi kiveä ja kun se katosi näkyvistä kirkon katon taakse, niin kajahti äänekäs riemuhuuto.

Ainoastaan yksi pitkäkasvuinen mustatukkainen nuorukainen oli ääneti ja haki, sillävälin kuin toiset pojat kehottivat Ulrikkia vielä kerran viskaamaan, kiven hänkin ja ponnisti kaikki voimansa viskatakseen yhtä hyvin kuin tuo äsken tullut "keltanokka" ja olikin ihan onnistumaisillaan.

Nyt antoi Ulrikki toisen kiven seurata ensimäistä ja tämäkin heitto onnistui. Mustatukkainen Xaver sieppasi heti uuden kiven ja kaikkien tarkkaavaisuus kääntyi niin innokkaasti siihen, miten nyt piti käymän, etteivät he nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, kunnes viimein karkean matala ääni jyrkästi mutta ei kuitenkaan vihaisesti heille huusi: "lakatkaa pojat kiviä viskelemästä! ei kirkko ole mikään leikkikalu".

Kun pojat kuulivat nämä sanat, putosi nuoremmilta pojilta heti ne kivet, joita he olivat tuoneet kilpailijoille, sillä se, joka heille oli huutanut, ei ollut kukaan sen vähempiarvoinen henkilö kuin luostarin herra apotti itse.

Pian menivät sekä pienemmät että suuremmat pojat hänen luoksensa suutelemaan hänen kättään tai takinhihaansa ja tuo muhkea mies, joka osasi tummilla silmillään varmasti ohjata hänen valtansa alaista joukkoa, vastaanotti äänetönnä ja totisena tämän kunnianosotuksen.

"Vakavana toimessa, iloinen leikinteossa" oli hänen mielilauseensa. Sitävastoin kreivi von Frohlingen, joka apotin seurassa oli tullut koulupihalle, oli semmoisen miehen näköinen, jonka mielilauseena on: "ei milloinkaan vakava, aina iloinen".

Kreivi ei ollut vanhentunut siitä ajasta, jolloin Ulrikin äiti lähti liesuunsa, mutta hänen katseensa oli aina vaan yhtä iloinen ja tiilinpunertava väri hänen kauniilla kasvoillaan, pehmoisen vaalean täysiparran ja vilkkaiden silmien välillä todisti, että hän yhtä paljon rakasti hyvää viiniä kuin hempeitä naisia. Kuinka hyvin hänelle sopikaan atlas-puku ja musta samettinen lierilakki, ja kuinka kauniisti valkoset puhvit tulivat huomioon tummansinistä väriä vastaan hänen vaatteissaan! Kuinka ylpeästi heiluikaan keltanen ja valkonen höyhen lakin päällä, kuinka hienot olivatkaan pitsit kaulustassa ja rantikkaissa! Hänen poikansa, kauniin isänsä kuva, seisoi hänen vieressään ja hän oli tuttavallisesti laskenut käsivartensa pojan olkapäälle, ikäänkuin tämä ei olisi ollutkaan hänen lapsensa, vaan hyvä ystävä ja toveri.

"Kas noita peevelin poikia!" kuiskasi kreivi apotille. "Näittekö miten tuo vaaleapäinen tuolla viskasi? Minkä perheen jäseniä se nuori herra on?"

Hengellinen ylimys kohautti vaan olkapäitään ja vastasi naurahtaen:

"Hän on Pyövelinmäen pajasta."

"Seppä Aataminko poika?" vastasi kreivi nauraen. "Helkkari soikoon! Sainpa minä kerran rippituolissa vaikean hetken hänen äitinsä tähden. Tukan ja silmät on poika saanut kauniilta Florettelta, muutoin hän on isänsä näköinen. Teidän luvallanne, herra apotti, huudan pojan luokseni."

"Sitte, sitte", vastasi luostarin johtaja ystävällisesti, kieltävällä äänellä, joka ei sallinut vastaan väittelemistä.

"Kertokaa ensin pojille mitä olemme päättäneet."

Kreivi kumarsi kunnioittavasti, veti sitte poikansa lähemmäksi luokseen ja odotti poikia, joita hän viittasi lähestymään.

Kun pojat tiheässä ryhmässä olivat koolla hänen edessään, huudahti kreivi:

"Te olette jo kerran sanoneet jäähyväiset tälle rasavillille. Mitä sanoisitte, jos minä antaisin hänen jäädä teidän seuraanne jouluun asti? Herra apotti on niin hyvä, että suostuu pitämään hänet niin kauvan, ja te —"

Hän ei saanut puhutuksi loppuun, sillä pojat hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja huusivat:

"Jää tänne Filip! Kreivi Lips jääköön tänne!"

Pieni pellavatukkainen poika vetäytyi liki äsken saatua suojelijaa, toinen suuteli kreivin kättä, ja pari suurempaa poikaa yritti vetää häntä pois isän luota takaisin omaan seuraansa.

Apotti katseli tätä kaikkea iloisen näköisenä ja kirkkaat kyyneleet valuivat kreivin partaan, sillä hänellä oli herkkätunteinen sydän. Kun hän oli malttanut mielensä huudahti hän:

"Lips jää tänne, te poikaviikarit, hän jää tänne! Ja herra apotti on antanut luvan teille seurata minua metsästyslinnaan tekemään siellä juhannuskokkovalkean ja siellä teiltä ei puutu viiniä eikä leivoksia."

"Eläköön kreivi von Frohlingen, hurraa! hurraa! hurraa!" kirkuivat pojat ja jokainen, jolla oli lakki päässä, heilutti sitä korkealle ilmaan. Ulrikki seurasi toisten esimerkkiä, ja kaikki pahat sanat, jotka hänen isänsä oli lausunut tuosta kauniista iloisesta herrasta, ja Markun herjaukset ritareita ja aatelismiehiä vastaan olivat unhottuneet.

Apotti ja hänen seuraajansa menivät menojaan. Kun pojat tiesivät, ettei kukaan kuullut eikä nähnyt heitä, huudahti kreivi Lips:

"Sinä, keltanokka siellä, viskasit katon ylitse, sen minä itse näin. Tule tänne poika! Yli katon! Kas sitähän minäkin. Se tulee voittajaksi, joka ensin kivellä viskaa rikki akkunaruudun kirkon tornista."

Sepän poika tuli hämilleen, sillä hän pelkäsi vallattomuutta ja kavahti herra apottia ja isäänsä. Mutta kun nuori kreivi ojensi molemmat nyrkkinsä ja sanoi: "jos sinä saat punasen kiven, niin sinä heität ensiksi", niin hän osotti toverin oikeata kättä ja kun punanen kivi oli siinä kourassa, niin Ulrikki alkoi kilpailun. Hän viskasi kiven ja sai sattumaan ikkunaan, ja poikain äänekkäästi huutaessa ilosta useampi pyöreä lasiruutu irtautui lyijykehyksestä, putosi helisten säpäleiksi kirkonkatolle ja sitte hiljaa alas nurmikolle. Kreivi Lips pyrskähti äänekkäästi nauramaan, niin hauskaa se hänestä oli, ja valmistautui hänkin samalla tavalla heittämään. Mutta nyt puinen portti paiskattiin kiivaasti auki, ja veli Hieronymus, ankarin kaikista luostarin isistä, tuli leikkikentälle. Kiukkuisen munkin posket hehkuivat vihasta, hänen suustaan tulvaili hirmuisia uhkauksia ja hän katseli poikia hurjasti mulkoilevilla silmillä, pyhästi vakuuttaen, että aijottu juhannusjuhla peruutettaisiin, ellei jumalaton templin häpäisijä, joka oli rikkonut tornin ikkunan, ilmoittautuisi.

Silloin nuori kreivi rohkeasti esiin ja sanoi anteeksi pyytävällä äänellä.

"Minä sen tein, herra pater. Se sattui vahingossa. Antakaa anteeksi!"

"Sinäkö?" kysyi munkki ja hänen äänensä kaikui lempeämmin ja vähemmin ankarasti kun hän jatkoi: "ei koskaan muuta kuin ymmärtämättömyyttä ja ylimielisyyttä! Milloinka opit järkesi hillitsemään, kreivi Filip? Koska se sattui vahingossa, niin olkoon anteeksi tällä kertaa".

Näin sanottuaan lähti luostarin isä pihalta. Kun hän oli sulkenut portin jälkeensä, lähestyi Ulrikki jalomielistä toveriansa ja sanoi niin hiljaa, että ainoastaan tämä sen oivalsi, mutta kiitollisena ja sydämen pohjasta: "Sitä minä en milloinkaan unhota!"

"Mitä joutavia!" vastasi nuori kreivi nauraen ja pani kätensä käsityöläisen pojan kaulaan. "Jos ei lasi helähtelisi, niin nyt minä viskaisin. Mutta onhan päivää huomennakin."

Seitsemäs luku.

Syksy oli tullut. Koulun pihassa lenteli kellastuneita lehtiä ylen ympäri kirkon; kirkon katolle kokoutui kottaraiset lähteäkseen muuttomatkalle ja Ulrikki olisi mieluimmin lähtenyt heidän mukaansa, samantekevä mihin hyvänsä. Hän ei voinut viihtyä luostarissa ja toveriensa joukossa. Harvoin hän täällä oli mikä hän oli ollut Pyövelinmäellä, nimittäin ensimäinen joukossa, ja kaikista harvimmin koulussa, sillä isä oli kieltänyt Costaa opettamasta hänelle latinaa ja siitä syystä oli hän kaikista viimeinen.

Usein poikaparka istui, kun kaikki muut olivat makuulla, lakkaamatta palavan lampun ääressä etuhuoneessa lukemassa, mutta sekään ei auttanut, hän ei saavuttanut tovereitaan ja kun hän mielipahalla tunsi, että hän uutterimmista ponnistuksistaan huolimatta jäi muista jälemmäksi, niin se katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ärtyisäksi.

Toverit eivät häntä säästäneet, ja kun he häntä sanoivat "tallirengiksi" siitä syystä, että hänen usein piti auttaa isä Benediktusta pahankuristen hevoskonien taltuttamisessa, niin hän raivostui ja käytti suuria voimiansa.

Pahimmissa väleissä hän oli mustan Xaverin kanssa, jolta hän oli saanut tuon ruman haukkumanimen.

Tämän pojan isä oli voutina pikkukaupungissa ja hän oli saanut luvan Mikkelinmessu-juhlaksi ottaa poikansa mukaansa kotona käymään.

Kun Xaver tuli takaisin, tiesi hän kertoa Ulrikin vanhemmista monellaisia juttuja, jotka hän oli saanut puolittain ymmärtämistään juorupuheista. Nyt lasketeltiin suusta semmoisia puheita, joita hän ei kuitenkaan ollut kuulevinansa, koska hän ei rohjennut niitä väittää valheiksi, kun ne mahdollisesti voivat olla tosia. Hän tiesi varsin hyvin, kuka tämän kaiken oli kielinyt toisille ja sentähden hän Xaverin salakavalan ilkeyden palkitsi julkisella vihollisuudella.

Kreivi Lips tästä kaikesta ei välittänyt ollenkaan. Hän pysyi Ulrikin parhaana ystävänä ja seurasi häntä mielellään hevostenkin luo. Hänen vilkas sielunsa kohtasi iloisesti käsityöläisen pojan, kun tämä kertoeli Ruthin mielikuvaelmista ja usein hän Ulrikin kanssa erkani muista tovereista, kun oltiin ulkona leikkimässä. Mutta juuri tätä seikkaa eivät äsken tulleelle antaneet anteeksi monet, jotka ennen olivat olleet lähemmät tuttavat tuon ylhäisen pojan kanssa.

Kaupunkilais-poika Xaver ei ollut koskaan ollutkaan kreivin pojan ystävä ja hänen onnistui yllyttää moni vihamieliseksi entistä suosikkia kohtaan sentähden että tämä, kuten Xaver häntä syytti, luuli olevansa muita parempi ja vielä enemmän Ulrikkia kohtaan joka oli puoleksi renki ja rohkeni heitä mestaroida ja kohdella väkivaltaisesti.

Koulussa toimivat munkit pian huomasivat, miten huono sopu oli uuden oppilaan ja hänen toveriensa välillä, ja kuinka oli kyllin syytä arveluttavasti ravistaa päätänsä.

Benediktus ei ollut malttanut jättää mainitsematta kuka oli ollut Ulrikin opettaja Pyövelinmäellä ja mitä juutalainen oli pojalle opettanut, näytti kantavan kummallisia ja harmillisia hedelmiä.

Isä Hieronymus, joka pojille opetti uskontoa, joutui vallan haltioihinsa, kun hän joutui puhumaan niistä turmiollisista opeista, jotka kummittelivat uuden oppilaan päässä.

Kun hän, vähän sen jälkeen kuin Ulrikki otettiin kouluun, oli puhunut Kristuksen pelastustyöstä, ja oli pojalta kysynyt, mistä mailma piti pelastettaman Vapahtajan kärsimyksen kautta, oli tämä vastannut: "mahtavien ja rikkaiden sortovallasta".

Toisen kerran oli hän puhunut pyhistä sakramenteista ja oli kysynyt: "millä tavoin kristitty varmaan saa armon, jollei hän sitä tee mahdottomaksi, s.o. tee kuolemansyntiä?" Tähän oli Ulrikki vastannut: "kun emme kenellekään tee sellaista, joka meitä itseämme loukkaisi".

Sellaisia kummallisia puheita sai usein kuulla pojan suusta. Muutamat oli hän kuullut Hirsipuu-Markun suusta, toiset tohtorilta, ja kun munkit kysyivät, mistä hän oli sellaista oppinut, mainitsi hän aina ainoastaan tohtorin, sillä munkkien ei pitänyt saada tietää mitään hänen seurustelustansa metsänriistan varkaan kanssa.

Monista puheistaan, jotka hän oli luullut kauniiksi ja Jumalalle otollisiksi, sai hän ankarat nuhteet ja kovat rangaistukset ja onneton, murheellinen nuori sielu usein ei löytänyt mitään neuvoa hädässään.

Hyvän Jumalan ja Vapahtajan puoleen, joita hänen sanottiin puheillaan herjanneen, hän ei voinut kääntyä, sillä hän pelkäsi heitä, mutta kun hän oli menehtymäisillään sydämen tuskista, silloin hän rukoili apua pyhältä neitsyeltä.

Sen onnettoman naisen kuva, josta hän oli kuullut puhuttavan pelkkää pahaa, sen naisen, joka oli hänet hyljännyt ja jonka uskottomuus antoi toisille pojille tilaisuuden ja oikeuden tehdä hänestä pilkkaa, sulautui hänen silmissään yhteen sen puhtaan kuvan kanssa pyhästä neitseestä, joka oli kirkossa ja jonka luostari-isä Lukas oli tuonut mukanansa Itaaliasta.

Kaikista niistä valituksista huolimatta, joita apotille tehtiin Ulrikkia vastaan, piti tämä häntä harhaan joutuneena, mutta paljo lupaavana kelpo poikana ja tätä hänen arveluansa vahvistivat musikin opettaja ja maalaustaidon opettaja Lukas, jonka paras oppilas Ulrikki oli; mutta nämäkin molemmat olivat vihoissaan juutalaiselle, joka tämän lahjakkaan lapsen oli houkutellut turmion tielle ja usein he kiusasivat apottia, joka ei suinkaan ollut mikään kiihkoilija, että tämän piti antaa kiduttamalla tutkia juutalaista.

Marraskuussa kutsuttiin vouti ja hänelle annettiin tieto niistä harhaopeista, millä juutalainen oli turmellut kristityn lapsen sielun.

Viisas apotti halusi, että tähän aikaan, jolloin oli levinnyt kapinallinen henki kirkon valtaa vastaan, oli vältettävä kaikkea, joka herättäisi huomiota; mutta vouti pidätti itselleen oikeuden saada ryhtyä tohtoria syyttämään. Kumminkin, sanoi hän, piti ensin syytettyä vastaan hankittaman kelpaavia todistuksia. Isä Hieronymuksen piti kirjottaa ne herjaavat lauseet, jotka hän todistajien läsnäollessa oli pojan suusta kuullut ja adventinaikaan piti seppä ja hänen poikansa otettaman kuulusteltaviksi.

Apotti, joka mieluimmin kaikessa hiljaisuudessa harjotti humanistisia opinnoita, oli hyvillään kun tämä asia oli maallisen esivallan käsissä ja hän kiihotti isä Hieronymusta pysymään varsin tarkkaavaisena.

Kolmantena adventtisunnuntaina tuli vouti uudestaan luostariin. Hänen hevosensa olivat vaan vaivaloisesti saaneet reen kiskotuksi syvien lumikinoksien läpi rotkotiellä ja puoleksi paleltuneena hän ensiksi antoi johtaa itsensä ruokasaliin ja kyseli siellä poikaansa.

Tämä makasi kylmässä makuusalissa kääre silmän päälle sidottuna ja kun vouti meni poikansa luo, sai hän kuulla, että Ulrikki oli tätä rääkännyt.

Vaikkei Xaver olisikaan tehnyt katkeria syytöksiä, niin hänen isänsä olisi muutoinkin tuntenut itsensä ankarasti suuttuneeksi väkivaltaista poikaa vastaan, eikä vouti tahtonut ollenkaan rauhottua sittenkään, vaikka hänelle ilmotettiin, että pieni väkivallantekijä oli moneksi viikoksi erotettu toisten poikien leikeistä ja oli määrätty saamaan niukemmin ravintoa. Julmistuneena hän meni apotin luo.

Edellisenä päivänä oli Ulrikki ilman nuoren kreivin seuraa, koska tämä jonkun pahanilkisyyden takia oli arestissa, tullut lumiselle leikkikentälle, jossa hänen kimppuunsa oli hyökännyt Xaver ja tusina muita toveria ja nämä olivat hänen paiskanneet lumihankeen, niin että hän oli vähällä tukehtua. Liittoutuneet olivat tunkeneet jääkappaleita ja lunta hänen vaatteittensa sisäpuolelle lämmintä ihoa vastaan, olivat kiskoneet kengät hänen jaloistaan ja täyttäneet ne lumella ja sen lisäksi oli Xaver asettunut hänen selkäänsä ja painanut hänen kasvonsa lumeen niin että hän ei voinut enää hengittää ja oli luullut siihen kuolevansa.

Ulrikki oli ponnistaen viimeiset voimansa onnistunut heittämään pois päältään kiusaajansa ja pitää hänet kiini.

Kun toiset lähtivät käpälämäkeen, sai Ulrikki purkaa raivonsa voudin poikaa vastaan ensin nyrkillään ja sitte raskaalla kengällään, joka oli hänen vieressään. Samalla kertaa tuli tuiskuna lumipalloja joka puolelta hänen ruumiiseensa ja kasvoihinsa; tämä kiihoitti hänen kiukkuansa ja niinpian kuin Xaver, joka oli hänen allansa, ei enää tehnyt vastarintaa, oli hän hypännyt pystyyn ja posket tulisena ja nyrkit koholla huutanut: "Malttakaapa vaan te pahanilkiset pojat! Tohtori tuolla Pyövelinmäellä tietää sanan, sen avulla hän teidät jok'ikisen muuttaa sammakoiksi ja rotiksi!"

Nämä sanat Xaver oli tarkoin pannut muistiin ja kertonut isälleen höystäen ne monella valheellisella lisäyksellä.

Apotti kuunteli aivan tyynenä voudin valituksia. Suuttunut isä hänen mielestään ei ollut mikään pätevä todistaja, mutta asia näytti hänestä kumminkin tarpeeksi tärkeältä, että hän kutsutti Ulrikin luoksensa ja alkoi kuulustella, vaikka munkkien kokous jo oli alkanut. Juutalainen oli tosiaan tyttärensä kanssa puhunut loitsusanasta, ja luostarikoulun oppilas oli sillä uhkaillut tovereitansa. Tutkinto voitiin siis alkaa.

Ulrikki vietiin takaisin rangaistushuoneeseen. Siellä hänellä oli tarjolla laihaa keittoa ja leipää, mutta hän ei koskenut kumpaankaan. Hän oli kyllästynyt ruokaan ja juomaan eikä työkään tahtonut sujua jouten istuessa.

Kello, jolla luostarin kaikki asukkaat kutsuttiin kokoon, kuului nyt toisella ajalla kuin tavallisesti ja kun tuli iltamessun aika, niin kulkusten kilinä houkutteli hänet ikkunasta katsomaan. Apotti ja isä Hieronymus puhelivat hiljaa voudin kanssa, joka valmistautui nousemaan rekeen.

He puhelivat hänestä, Ulrikista, ja tohtorista ja kaikki oppilaat olivat sitä ennen kutsutut kokoon todistamaan häntä vastaan. Ei kukaan ollut sitä hänelle sanonut, mutta hän tiesi sen kumminkin ja tohtorin tähden häntä vaivasi sellainen levottomuus, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

Hän ymmärsi nyt selvästi, että hän oli sekottanut opettajansa sanat ja metsävarkaan herjauspuheet ja pannut nämäkin Ruthin isän suuhun.

Hän tunsi olevansa petturi, valehtelija, kurja hunsvotti.

Hän tahtoi mennä apotin luo ja tälle tunnustaa kaikki, mutta ei kuitenkaan tohtinut ja niin kului tuntikausia kunnes iltamessun aika oli käsissä.

Kirkossa hän koetti rukoilla, vaan ei itsensä puolesta vaan tohtorin; mutta vaikka hän kuinka koetti, niin hän ei tuntenut hartautta, sillä hän ei voinut muuta ajatella kuin tuomioistuinta ja ollessaan polvillaan kädet silmien edessä hän näki selvästi edessään juutalaisen ja itsensä tutkittavana raatihuoneessa.

Vihdoinkin iltamessu oli lopussa.

Hän nousi ylös. Aivan häntä vastapäätä oli suuri ristiinnaulitun kuva, ja Vapahtaja ristin päällä, joka muulloin pää kallellaan niin lempeästi ja kärsivänä katsoi maahan, näytti tänäpäivänä katsovan häneen samalla rankaisevana ja valittavana.

Makuuhuoneessa toverit häntä karttoivat kuin ruttotautista, mutta sitä hän tuskin huomasikaan.

Kuunvalo ja lumen heijastus tuli kirkkaasti valaisten akkunasta sisään; mutta hän halusi synkkää pimeyttä ja peitti päänsä tyynyihin.

Tornin kello löi kymmenen.

Hän nousi istualle ja kuunteli nukkuvien syvää hengitystä kummallakin puolellaan ja rottien nakertamista sänkyjen alla.

Hänen sydämmensä sykki yhä kiivaammin ja pelokkaammin, mutta äkkiä tuntui sydämmen sykkiminen taukoavan, sillä ääni oli hiljaa lausunut hänen nimensä.

"Ulrikki!" kuiskattiin hänelle vielä kerran, ja nuori kreivi, joka makasi viereisessä sängyssä, nousi ylös ja kumartui hänen puoleensa.

Ulrikki oli puhunut hänelle sanasta ja oli hänen kanssaan usein samoin kuin ennen Ruthin kanssa antautunut toivomuksien alalle. Nyt Filip hänelle kuiskasi:

"Nyt on tekeillä hyökkäys tohtoria vastaan. Apotti ja vouti on meitä kuulustellut niinkuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta. Mitä sanasta tiedän, sen pidän omana tietonani; sillä minun tulee juutalaista sääli; mutta Xaver, tuo salakavala ilkiö, on asian kääntänyt siksi, että sinä olit saanut sanan haltuusi; jo sitä ennen tuli hän luokseni ja ilmaisi, että hänen isänsä huomen aamuna varhain vangitsee juutalaisen ja että tämä sitte viedään piinapenkille. Ei ole vielä ratkaistu, tuleeko hän hirtettäväksi vai poltettavaksi. Mutta varmaan hän tulee tapettavaksi, sanoo Xaverin isä, ja Musta on siitä iloissaan.

"Silentium, turbatores!" (ääneti, häiritsijät); kuului vartioivan luostari-isän uninen ääni komentavan, jonka jälkeen molemmat pojat laskeusivat jälleen vuoteilleen ja pysyivät hiljaa.

Nuori herra oli pian taas nukkunut, mutta Ulrikki painoi päänsä vielä syvemmälle tyynyihin ja hän oli näkevinänsä sen ystävällisen miehen miettivät kasvot, jolta hän oli oppinut niin paljon ja saanut kokea niin suurta rakkautta. Sitte näyttäytyi hänen sielunsa silmien edessä mykkä vaimo ja hänestä tuntui kuin tämä olisi taputtanut häntä poskelle niinkuin niin usein ennenkin pehmoisella kädellään ja myöskin näki hän Ruthin, mutta tällä ei ollut yllä keltainen silkkileninki, vaan nukkavieru kulunut silkkinen puku ja tyttö itki painaen päänsä syliin.

Ulrikki voihki äänekkäästi. Kello löi yksitoista. Hän nousi ylös ja kuunteli ja kun kaikki oli hiljaa, pukeutui hän äänettömästi, otti kengät käteensä ja koetti avata päänpohjissa olevaa ikkunaa. Päivällä se oli ollut auki, mutta nyt olivat puitteet jäätyneet kiinni. Ulrikki ponnisti seinää vastaan ja kiskoi kaikin voimin, mutta akkuna kesti tempauksen toisensa jälkeen. Viimein se äkkiä antoi perää ja lensi auki. Silloin kuului hiljainen rasahdus ja narahdus, mutta vartioiva luostari-isä ei herännyt, vaan kuului hiljaa mutisevan unissaan.

Poika seisoi siinä hetkisen liikkumatonna ja hengitystään pidättäen, mutta sitten hän kapusi akkunalaudalle ja katseli ulos. Makuuhuone oli luostarin toisessa kerroksessa vallin yläpuolella, mutta tavattoman suuri leveä lumihanki oli suoja-muurin vieressä ja tämä rohkaisi Ulrikin mieltä.

Hän teki ristinmerkin hätäisesti, hiljaa hymisi hän: "Maria, rukoile puolestani!" sitte hän sulki silmänsä ja uskalsi hypätä.

Hänen korvissaan humahti ja kohahti, hänen äitinsä kuva suli yhteen kirjavana sekotuksena juutalaisen kuvan kanssa. Sitte hänet nielasi jäätikkö ja hänestä tuntui kuin sekä ruumis että sielu kohmettuisi. Mutta tämä tunne valtasi hänet ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi, sitte hän rimpuili ylös lumihangesta, otti kengät jalkaansa ja lähti ikäänkuin susilauman ahdistamana laukkaamaan yön selkään, alas vuorenrinnettä, halki rotkotien, poikki mäenharjanteen ja viimein jokivartta myöten kaupunkiin ja Pyövelinmäelle.

Kahdeksas luku.

Voudin hevoset eivät olleet kulkeneet luostarin ja kaupunginportin välistä matkaa nopeammin kuin Ulrikkikaan.

Kun seppä hänen kolkutuksestaan oli herännyt unestaan ja tuntenut hänen äänensä, ymmärsi hän kohta, mistä oli kysymys ja kuunteli ääneti pojan tunnustuksia samalla kun hän yhtaikaa nopeasti, mutta varovasti kaivoi esiin kätketyt rahansa, täytti säkin tarpeellisimmilla tavaroilla, pisti vyönsä alle pienimmän moukarinsa ja kaatoi vettä kiiluvaan hiillokseen. Sitte hän sulki oven ja lähetti Ulrikin Hirsipuu-Markun luo, jonka kanssa hän jo oli tehnyt niitä näitä sopimuksia, sillä Ilveilijä-Kasperi, joka tyttäriensä kautta sai tietää enemmän kuin kukaan muu, oli eilen tullut hänen luoksensa kertomaan, että jotakin oli tekeillä juutalaista vastaan.

Aatami löysi tämän vielä hereillä työssä. Hän oli varuillaan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi, ja oli valmis lähtemään pakoon. Ei valituksen sanaa, ei yhtään levotonta liikettä ilmaissut vainotun suurta sieluntuskaa ja mestari tunsi itsensä liikutetuksi, kun hän kuuli miten tohtori herätti vaimonsa ja lapsensa heidän unestaan.

Kovasti kauhistuneen mykän vaimon hätäisen voihkinan ja Ruthin äänekkään itkun ja uteliaat kysymykset voitti kuulumattomiksi vanhan Rahelin voivotusulina, kun tämä entistä enemmän huiveja käärittyinä pään ympäri syöksi sisään ja valittaen sekä toruen vieraalla kielellä kiiruusti haroi kokoon mitä eteen sattui. Hän oli raahannut mukaansa sisälle suuren arkun ja viskeli siihen kynttiläjalat, saviruukut jopa sakkipelinkin ja Ruthin vanhan nuken, jolta pää oli rikottu.

Kun kolmas tunti puoliyön jälkeen alkoi, oli tohtori valmis lähtöön.

Oven edustalla oli Hirsipuu-Markun reki, jonka eteen oli valjastettu hänen pieni hevosensa.

Se oli kummallinen elukka, ei juuri vasikkaa suurempi, laiha kuin vuohi ja sen lisäksi paikoittain karvanen, toisin paikoin karvaton niinkuin villakoira, joka luo takkunsa.

Seppä auttoi mykkää rekeen, tohtori asetti Ruthin hänen syliinsä, Ulrikki lohdutteli lasta, joka kyseli paljon, luvaten vastata sitte myöhemmin, mutta vanha Rahel ei tahtonut luopua kistusta ja saatiin töin tuskin istumaan rekeen.

"Tiedäthän, vuorien poikki, alas Reinjoen laaksoon, saman tekevä mihin", kuiskasi Costa Hirsipuu-Markulle.

Tämä kiiruhti pientä hevostaan ja vastasi kääntymättäkään israelilaisen puoleen, joka häntä oli puhutellut, vaan sepän puoleen, koska hän luuli tämän paremmin häntä ymmärtävän kuin kirjatoukka Costa. "Rotkotietä myöten kulkeminen ylöspäin, tekemättä mitään kierrosta, ei käy päinsä. Kreivin jahtikoirat heti löytäisivät jälkemme, jos ne usutetaan meitä etsimään. Ensin suurelle maantielle ja sitte Lautenhofin luona poikkeamme oikealle tielle. Huomenna on toripäivä. Silloin tulee jo aikaisin ihmisiä kylistä ja he kulkevat lumella niin että koirat kadottavat jälkemme. Jospa vaan sataisi lunta!"

Kun tultiin pajan kohdalle ojensi tohtori kätensä mestarille sanoen:

"Ei tämän edemmäksi, ystävä Aatami."

"Me seuraamme mukana, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Ajatelkaa toki — —" alkoi tohtori puhua, mutta seppä keskeytti puheen:

"Minä olen tarkoin ajatellut kaikkea. Poissa on poissa. Poika, ota säkki tohtorilta."

Ison ajan kuluessa ei vaihdettu sanaakaan.

Yö oli kylmä ja kirkas.

Miehet kulkivat kaikki kolme pehmeässä lumessa. Ei kuulunut muuta kuin reen jalaksien narinaa ja silloin tällöin mykän naisen hiljaista valitusta tai joku äänekkäämpi sana vanhuksen sopotuksesta itsekseen. Ruth oli nukkunut äitinsä syliin ja hengitti raskaasti.

Lautenhofin luona johti kapea tie vuoristoon kauvas metsään.

Jyrkemmissä vastamäissä miehet auttivat pientä hevosta, sillä lunta ulottui sen polvien yli ja hevonen köhi usein huiskuttaen päätään ylös ja alas ikäänkuin se olisi voita kirnunnut. Kerran kun elukkaparka sai ankaramman horkan kohtauksen, osotti Markku vehreätä villaliinaa, joka tammalla oli kaulassa, ja kuiskasi sepälle: "kaksikymmenvuotias ja horkka vielä lisäksi."

Pieni tammahevonen nyökki päätään hitaasti ja surkeasti ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "kyllä elämä sentään on kovaa, tästä kai tulee minun viimeinen rekireissuni."

Leveät kuusenoksat raskaan lumipainon alla roikkuivat uupuneina matkamiesten tiellä, joka paikassa puiden runkojen välillä helotti lumipeite yksitoikkoisen valkoisena, tien ohessa olevien tummien kallionlohkareiden huipuilla oli valkoset pehmosen lumen muodostamat sileät lakit, metsäpuro oli pitkin reunoja jäätynyt ja ainoastaan keskikohdalla valui vesi hitaasti kristallipintojen ja terävien jääpuikkojen välillä ja juoksi alas laaksoon.

Niin kauvan kuin kuu valaisi, kiilsi ja välkkyi kimaltelevia valoja lumen ja jään pinnalla; mutta sitte matkamiehillä ei ollut muuta valoa kuin kaikki peittävän lumihangen yksitoikkoinen kajastus.

"Jospa vaan sataisi lunta!" hoeskeli sysimies. Kuta korkeammalle tultiin, sitä syvempi oli lumihanki ja sitä tukalammaksi tuli siinä kahlaaminen.

Tohtorin vuoksi seppä useamman kerran komensi "seis!" ja silloin Costa meni reen luo kysymään: "Mikä nyt on?" taikka hän sanoi: "Kyllä kaiketi jo jatkamme?" Kun kaukaa kuului ketun räkytys, jos susi laski ulvovan äänen tai huhkain lensi puun latvoissa, niin kuului vanha Rahel myöskin päästävän rääkkyvän äänen ja toisetkin hypähtivät säikähtyen. Ainoastaan Markku kulki tyynenä ja antamatta narrata itseään pikku tammahevosensa pään kohdalla, sillä hän tunsi kaikki äänet metsässä. Aamupuolella tuli kovempi pakkanen. Ruth heräsi ja alkoi itkeä ja isä kysyi levotonna: "Milloinka seisatumme lepäämään?"

"Tuon mäen takana, kymmenkunta jousipyssyn ampumamatkan päässä täältä."

"Rohkeutta!" kuiskasi seppä. "Asettukaa rekeen, tohtori, me toiset lykkäämme."

Mutta Costa osotti läähättävää hevosta, ravisti päätänsä kieltävästi ja laahusti eteenpäin.

Kummallista kaaripyssyä lienee sala-ampuja käyttänyt, sillä toinen neljännestunti toisensa jälkeen kului eikä vieläkään oltu päästy mäen huipulle. Sen lisäksi alkoi yhä enemmän valjeta ja hiilenpolttaja käänteli päätänsä aina levottomammin, milloin ylöspäin, milloin sivulle. Taivas oli pilvessä, valo ylhäällä harmaa ja sakea, ja täynnä valkoista sumua. Lumi oli vielä häikäisevä, mutta se ei kiiltänyt eikä kimallellut enää, vaan lähellä ja kaukana se oli kiillottaman valkonen kuin liitu.

Ulrikki astui reen vieressä ja lykkäsi. Kun Ruth kuuli hänen ähkivän ja puhkivan, taputti hän pojan kättä, joka oli reen laitaa vastaan, ja tämä teki pojalle hyvää ja hän hymyili.

Kun jälleen seisahdus tapahtui, tällä kertaa mäen harjalla, niin Ulrikki huomasi, että sysimies vainusi ilmaa ja tuiski sieramiaan kuin koira. Ulrikki kysyi: "Mikä nyt on, Markku?"

Silloin sala-ampuja irvisti ja vastasi: "Minä vainuan lumisadetta."

Nyt kuljettiin alamäkeä ja kun oli matkaa jatkettu vähän, virkkoi sysimies: "Tuolla alhaalla Jörgin luona pääsemme katon alle ja te vaimoväki saatte lämmitellä takkavalkean ääressä."

Nämä olivat lohdullisia sanoja. He tulivat oikeaan aikaan, sillä ilma alkoi tulla täyteen suuria lumihiutaleita ja hiljainen tuuli ajoi lumen heidän silmilleen.

"Kas tuolla!" huudahti Ulrikki ja osotti sormellaan puusta rakennetun mökin lumista kattoa aivan heidän edessään avonaisella paikalla metsänreunassa.

Kaikkien ulkomuoto tuli jälleen vilkkaaksi; Markku vaan ravisti päätään arveluttavasti ja murisi:

"Ei mitään savua, ei koiran haukuntaa, mökki on tyhjillään, Jörg on poissa. Helluntaina — montakohan vuotta siitä nyt mahtaa olla? Pojat olivat jo lähteneet tukkeja lauttaamaan — silloin hän vielä oli täällä."

Ajanlasku ei näyttänyt olevan sysimiehen vahva puoli. Tyhjä hökkeli, avoimet ikkuna-aukot lahonneissa seinissä ja reijät katossa, joista oli tunkenut joukottain lunta tuon asumattoman mökin ainoaan huoneeseen, osottivat selvästi, ettei kukaan ihminen moneen vuoteen ollut täällä suojaa hakenut.

Vanha Rahel päästi uuden valitusvirren katsahtaen tähän majataloon. Mutta kun miehet niin hyvin kuin oli mahdollista, olivat raivanneet pois lumen, ja panneet kuusen oksia reikien peitteeksi katolle, kun Aatami oli sytyttänyt valkean takkaan ja säkit sekä peitteet oli tuotu reestä ja asetettu kuivalle paikalle naisille istuimiksi, silloin alkoi tuntua mieli rohkeammalta ja kenenkään kehottamatta Rahel laahusteli tulisijan luo ja asetti lumella täytetyn padan tulelle.

Markku oli sanonut hevosensa tarvitsevan pari tuntia levätä, sitte jatkettaisiin matkaa ja ennen yön tuloa kyllä päästäisiin myllärin luo. Siellä tavattaisiin hyväntahtoista väkeä, sillä Jäcklein oli ollut mukana "talonpoikain" seassa.

Lumesta sulatettu vesi kiehui, tohtori ja hänen vaimonsa lepäsivät, Ulrikki ja Ruth pitivät sepän halkasemia puita tulen päällä kuivamassa. Silloin kuului äkisti mökin ulkopuolella sydäntä vihlaseva tuskanhuuto.

Reen vieressä oli pitkänään maassa Nikkel, pikku hevonen, ja oikasi suoraksi koukkuiset säärensä. Hevosen vieressä oli Markku pitäen hevosen paksua päätä sylissään ja puhalteli kierolla suullaan sen sieramiin. Hetkisen kuluttua avasi hevonen suunsa, niin että sen keltaset hampaat näkyivät ja pisti ulos velton, sinertävän näköisen kielensä ikäänkuin nuollakseen isäntäänsä. Sitte raskas pää pudota retkahti sivulle, kuolemaisillaan olevan elukan silmät tunkeutuivat kuopistaan, sääret jäykistyivät ja hevonen oli nyt ihan hengetön ja reki ojensi aisat suotta ilmaan niinkuin nälkäinen, yksin jäänyt linnunpoika nokkansa.

Nyt ei enää ollut mahdollista jatkaa matkaa. Siinä istuivat naiset väristen savuisessa majassa, korventuivat tulen ääressä ja palelivat kun kylmä tuulenhenki heihin sattui, ja Ruth itki pikku hevosparkaa ja Markku istui kerrassaan masentuneena vanhan ystävänsä jähmettyneen ruumiin päällä eikä ajatellut mitään, kaikista vähimmän lunta, joka hänet teki mylläriä valkoisemmaksi, jonka luokse hän oli aikonut illalla mennä yöksi. Tohtori katseli äänettömässä epätoivossa puhumatonta vaimoaan, joka istui kädet ristissä hiljaiseen hartaaseen rukoukseen vaipuneena. Seppä painoi käden otsaansa, turhaan miettien miten olisi meneteltävä, kunnes päätä rupesi pakottamaan paljosta miettimisestä. Kaukana kuului nälkäisen suden ulvominen ja musta korppi laskeusi lumesta valkoselle puunoksalle liki hevosta, katsellen ahnailla silmillä lumeen haudattua raatoa.

<tb>

Apotti istui sillä välin komeassa hyvin lämmitetyssä työhuoneessaan, jossa oli heikko hyvähajuinen tuoksu, ja katseli vuoroin pystyvalkeaa, joka paloi kauniissa marmorikamiinissa, vuoroin voutia, joka oli tuonut kummallisia uutisia.

Valkoisesta villakankaasta tehty aamupuku verhosi pehmoisesta hengellisen ylimyksen komeaa vartaloa. Hänen vieressään oli vertailun vuoksi kaksi käsikirjotusta hänen lempikirjoistansa Theokritoksen Idylleistä, joita hän huviksensa, silloin kun virkatoimilta oli loma-aikaa, käänsi latinaksi runomuotoon, saadakseen toimeen jotakin parempaa kuin Eoban Hessen käännös oli.

Vouti oli kamiinin ääressä. Hän oli keskikokoinen tanakka mies, jolla oli suuri pää ja korkeat ikäänkuin puusta veistetyt älykkäät kasvonpiirteet. Hän oli kokeneimpia lainoppineita koko maassa ja hänen paksuilta huuliltaan sujui puhe niin tasaisesti ja tarkoin sommitellussa muodossa, kuin jos jokainen ajatus hänen kekseliäässä päässään olisi ilmestynyt mailmaan komeasti varustettuna kannussaappaat jalassa.

Huoneen kaukaisimmassa sopessa seisoi voudin apulainen, pieni mies, jolla oli pää kuin aurinko ja sääret kuin kapeat kuun sakarat ja odotti herransa viittausta, sillä hänellä oli kainalossaan lyhykäisten käsivarsien alla kaksi salkkua täpötäynnä tärkeitä asiapapereita.

"Hän on siis kotoisin Portugalista ja on pitänyt väärää nimeä?"