Front matter (continued 4)

"Bravo, bravamente!" huudahti herttuatar ja sellaisen henkilön suusta tullut suosionosotus sai Ulrikin hurmautuneeksi. Esiytymishalu, jonka hän oli äidiltään perinyt, kiihotti häntä uskaltamaan vielä enemmän. Varovasti hän tarttui vasemmalla kädellä oriin harjaan, laski kuonon irti ja hyppäsi sen selkään.

Viekkaudella voitettu eläin koki tosin vapautua taakastaan, mutta ratsastaja pysyi selässä lujasti; hän kumartui eteenpäin oriin kaulalle, siveli taas sen päätä, painoi polvensa sen kupeisiin ja muutaman minuutin kuluttua hän ainoastaan säärillään ohjaten vei hevosen, ensin astuen ja sitte ravia juosten yli ratsastuskentän. Viimein hän hyppäsi ratsailta, hyväili levollisena vieressään seisovaa hevosta ja talutti sen suitsista don Juanin luokse.

Tämä vilkasi pikaisesti solakkaan rohkeaan nuoreen mieheen, kääntyi puoleksi hänen puoleksi Aleksander Farnesen puoleen lausuen:

"Totta tosiaan, rakkauteni kautta vakuutan, tämähän oli kadehdittava kepponen, oikein mestarin teko!"

Sitte hän meni hevosen luo, silitteli ja taputteli sen kiiltävää kaulaa ja jatkoi puhettaan:

"Minä kiitän teitä, nuori mies. Te olette pelastaneet parhaan hevoseni. Ilman teitä olisin pistänyt sen kuoliaaksi. Oletteko maalari?"

"Teidän palvelukseksenne, Teidän ylhäisyytenne."

"Se on kaunis taide, ja itse tiedätte parhaiten miten siinä olette edistynyt. Mutta myös minun ratsumiesteni joukossa mies voi saavuttaa suurta kunniaa, ehkäpä rikkautta ja mainettakin. Ottaisitteko pestin?"

"En, Teidän ylhäisyytenne", vastasi Ulrikki syvästi kumartaen. "Ellen olisi maalari, niin ehkä mieluimmin olisin sotilas, mutta taidettani en voi hyljätä."

"Oikein, oikein! Mutta — luuletteko, että oriille antamanne läksytys nyt riittää, vai vieläkö se tanssi on alettava uudelleen?"

"Kenties; mutta myöntäkää, Teidän ylhäisyytenne, minulle kahdeksan päivää aikaa, niin ruskeat tallirengit tätä hevosta ohjaavat aivan helposti; pieni läksytys joka aamu niinkuin tänäänkin, niin sillä se on tehty. Enkeli ei tosin tule teidän saatanastanne, mutta kumminkin varsin viisas hevonen."

"Jos te siinä onnistutte", vastasi don Juan iloisena, "niin olen teille kiitollinen. Ilmottautukaa minun luonani ensi viikolla. Jos tuotte iloisia uutisia hevosesta miettikää sillä välin miten voisin teitä palkita!"

Ulrikin ei tarvinnut kauvan mietiskellä. Kahdeksan päivää kului pian, ja sitte — kuninkaan veljen piti lähettää hänet Italiaan. Hän oli antelias ja ylevämielinen, sen tunnustivat hänen vihamiehensäkin.

Viikko kului, hevonen oli kesytetty ja piti selässään satulan rauhallisesti. Don Juan vastaanotti suosiollisesti Ulrikin pyynnön ja kutsui hänet matkustamaan amiraalilaivalla, yhdessä kuninkaan lähettilään ja tämän sihteerin de Soton kanssa.

Vielä samana päivänä onnellinen taiteilija sai suosituskirjeen, joka oli asetettu Rialton luona toimivalle kauppaliikkeelle ja nyt oli asia päätetty, hän lähti Italiaan!

Coellon täytyi antaa perää ja hänen hyvä sydämensä nähtiin taas, sillä hän kirjotti Ulrikin puolesta kirjeitä vanhoille taiteilija-tovereillensa Veneziassa ja taivutti kuninkaan lähettämään lahjan suurelle Tizianille. Lähettilään piti viedä se perille ja hovimaalari häneltä otti lupauksen, että hän esittäisi hänen oppilaansa Navarreten tuolle harmaantuneelle taiteenruhtinaalle.

Kaikki matkaa varten oli valmiina; Ulrikki asetteli kokoon kapineitaan atelieerissa ja sitä hän teki toisellaisilla tunteilla kuin ensi kerralla.

Hän oli mies, hän tiesi nyt oikean sanan, elämä oli hänellä avoinna ja taiteen paratiisin piti hänelle avaaman porttinsa.

Hänen opintonsa Madridissa herättivät hänen omaa sääliänsä; Italiassa hän vasta oikein täydellä todella alkaisi kehittyä maalariksi; siellä työskentely hänelle antaisi sen, mitä se täällä oli häneltä kieltänyt: tyydytystä, edistystä! Ylimielisenä niinkuin poikanen, puoleksi haltioissaan ilosta, onnesta ja suurista toiveista hän palettikepillä sotki paperikoriin ne piirrokset, jotka hänen omasta mielestään olivat liian viheliäiset.

Keskellä tätä hävitystyötä tuli Isabella työhuoneeseen.

Hän oli nyt kuusitoistavuotias. Hän oli aikaisin vaurastunut vartaloltaan, mutta oli jäänyt lyhytkasvuiseksi. Hänen pyöreissä kasvoissaan katseli pari suurta vakavaa syväkatseista silmää ja hänen pieni mehevän näköinen suunsa miellytti jokaista. Hänen päänsä ulottui ainoastaan Ulrikin rintaan ja kun tämä aina oli Isabellaa kohdellut niinkuin rakasta, ymmärtäväistä ja sievää lasta, niin varmaan oli Isabellan lyhyt koko sen vaikuttanut.

Tänään tyttö oli tavallista kalpeampi ja hänen kasvoissaan oli niin merkillinen vakavuus, että nuori mies kummastuksissaan ja kuitenkin osanottavaisena kysyi:

"Miten sinun laitasi on, pikkuseni? Etkö ole terve?"

"Olen, olen", vastasi tyttö nopeasti. "Minun vaan täytyy vielä kerran puhua kanssasi kahden kesken."

"Salaripityksellekö minua tahdot, Belita?"

"Lakkaa jo leikkiä laskemasta. En minä enää ole lapsi. Sydämeni on surullinen ja sinulta en tahdo salata syytä siihen."

"Puhu vaan, puhu! Kuinka levottoman näköinen oletkaan! Tosiaankin voisi tulla huolestuneeksi."

"Niin, siihen on sinulla kyllä syytä! Eihän sinulle kukaan sano totuutta; mutta minä sinua pidän rakkaana, sentähden minä sen tahdon tehdä ennenkun on liian myöhä. Älä minun puhettani keskeytä nyt, muutoin rohkeuteni on lopussa ja minä tahdon, minun täytyy puhua."

"Minun opintoni eivät viime aikoina ole sinua miellyttäneet, eivätkä itseänikään. Isäsi — —"

"Hän on sinut johtanut väärille teille ja nyt sinä matkustat Italiaan ja kun siellä saat nähdä mitä etevimmät mestarit ovat tehneet, niin sinä heti tahdot jäljitellä heitä ja unhotat mestari Moorin opetukset. Minä tunnen sinut Ulrikki, minä tiedän sen! Mutta minä tiedän muutakin, ja se minun täytyy nyt sanoa.

"Jos sinä annat innostuksesi houkutella itsesi heti maalaamaan tauluja, jollet sinä mukaannu vielä kerran rupeamaan kainoksi vaatimattomaksi oppilaaksi ja rehellisesti uurastamaan ja työtä tekemään, niin sinä et edisty, et koskaan enää kykene toimeen saamaan sellaista muotokuvaa kuin maalaamasi Sofonisban kuva on. Niin, silloin sinusta ei tule suurta taideniekkaa ja kumminkin sinä voisit ja sinun pitää siksi tulla."

"Kyllä minä siksi tulen, Belita, minusta kyllä sellainen tulee."

"Kyllä, kyllä, mutta ensin oppilas, oppilas! Sinun sijassasi minä menisin Veneziaan katsomaan ympärilleni, mutta sieltä menisin Flanderiin, Moorin luo, mestarin tykö."

"Ettäkö luopuisin Italiasta? Oikeinko todella? Isäsi on itse sanonut minulle, että minä — no jaa muotokuvan maalaamisessa arvelee hänkin, etten minä ole mikään taitamaton. Mihinkäs alankomaalaiset matkustavat oppimaan jotain taiteensa alalla? Italiaan, aina vaan Italiaan. Mitä he Flanderissa tekevät uutta? Muotokuvia ja muotokuvia eikä mitään muuta. Moor on suuri, sangen suuri tällä alalla; mutta minä käsitän taiteen toisella tavoin kuin hän; sillä on korkeampia päämääriä. Pääni on ehdotuksia täynnä. Maltappas vaan, malta! Italiassa opin lentämään ja jahka olen saanut valmistetuksi pyhän perheen, ja taiteen temppelin kaikkine taitoineen, jos vielä aijon hankkia — —"

"Niin sitte, sitte, mitä sitte tulee?"

"Silloin ehkä muutat mielesi ja annat tuollaisen koulumestarin tapaisen käytöksen mennä menojaan kerta kaikkiaan. Tuo tinkaileminen, tuo tinkaileminen, tuo varotteleminen minua harmittaa. Se lopettaa minun iloni, se masentaa riemuni. Sinä katkeroitat onneni — sinä, sinä — Tämä inttäminen ja väittely on minusta iljettävää!"

Isabella vaikeni ja painoi päänsä alas alakuloisesti. Silloin Ulrikki lähestyi häntä ja sanoi:

"En tahdo sinua loukata, Belita, en, sitä tosiaan en tahdo. Sinähän tarkotat hyvää ja pidät minusta raukasta, hyljätystä orpoparasta, pidäthän minusta, etkö pidä?"

"Pidän kyllä, Ulrikki, ja juuri sentähden olenkin sanonut sinulle ajatukseni. Nyt sinä iloitset Italiaan menostasi —"

"Suuresti, sanomattomasti. Siellä minäkin sinua muistelen ja mikä rakas, uskollinen, ymmärtäväinen pikku olento sinä olet. Erotkaamme ystävinä, Isabella. Tule mukaani, se olisi parasta!"

Tyttö punastui punastumistaan yhä enemmän ja vastasi ainoastaan: "Voi kuinka mielelläni tulisinkin!"

Nämä sanat kaikuivat niin herttaisesti ja tulivat niin sydämen pohjasta, että ne tunkivat Ulrikin sielun syvyyteen. Ja lausuessaan nämä sanat tyttö katsoi hänen silmiinsä niin uskollisesti ja rakkaasti ja odottavasti, ettei Ulrikki muuta nähnyt kuin tytön silmät. Hän niissä näki rakkautta, totista alttiiksi antautuvaa rakkautta, ei sellaista kuin kauniin Carmenin tai niiden naisten rakkaus, jotka olivat viskelleet kukkia hänelle palkongiltaan. Hänen sydämensä heltyi ja kun hän nyt näki, miten Isabellan kasvot yhä enemmän hehkuivat kun hän katsoi takaisin tyttöön, silloin hän tunsi rajatonta kiitollisuutta ja iloa, eikä hän voinut vastustaa haluansa saada häntä syleillä ja painaa rintaansa vastaan.

Tyttö sen salli ja kun tämä katsoi häneen ja tytön pehmeät kirsikanpunaset huulet, joiden välillä näkyi valkosenhohtavat hammasrivit, niin houkuttelevina loistivat häntä vastaan, niin ei hän tiennyt miten se tapahtui, mutta hän kumartui ja painoi huulensa tytön huulia vastaan. Ja nyt he toisiaan suutelivat, ja suutelivat yhä uudelleen ja Isabella pani pienet kätensä hänen kaulaansa, sillä käsivarsinensa hän ei ulettunut ja sanoi aina häntä rakastaneensa ja Ulrikki vakuutti liikutetulla äänellä sen uskovansa ja ettei mailmassa ollut yhtään parempaa, suloisempaa ja viisaampaa olentoa kuin hän; sen hän vaan unohti sanoa, että hän Isabellaa rakasti. Tyttö antoi, hän otti vastaan, ja tämä hänestä näytti luonnolliselta.

Isabella ei nähnyt eikä tuntenut mitään muuta kuin hänet ja onnensa, Ulrikki oli aivan haltioissaan siitä autuudesta, että häntä rakastettiin ja Isabellan suutelojen suloisuudesta ja sen vuoksi ei heistä kumpikaan huomannut, että Coello oli avannut opintohuoneen oven ja puoleksi närkästyneenä, puoleksi huvitettuna ravisti päätänsä ja epäröiden katseli heitä hetkisen.

Kun viimein hovimaalarin karkea ääni heille äänekkäästi huudahti: "Soh, soh, sepä nyt on kummallista käytöstä!" — niin he tempautuivat nopeasti erilleen toisistaan.

Säikähtyneenä ja hämillään Ulrikki tavotteli sanoja ja soperteli viimein:

"Me olemme — me tahdoimme jäähyväisiksi —"

Coello ei saanut aikaa keskeyttää hänen puhettaan, sillä hänen tyttärensä heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja huudahti kyynelsilmin:

"Anna anteeksi, isä — anna anteeksi, hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä niin suuresti, ja nyt kun me kuulumme yhteen, en minä pelkää hänen puolestaan, hän nyt ei säästä vaivojansa, ja kun hän sitte palajaa luoksemme —"

"Jo riittää, jo riittää", keskeytti tytön isä hänen puheensa laskien kätensä hänen suullensa. "Sentähden pidetään lapsille holhoojatar, ja tämäkö on minun ymmärtäväinen Belita-tyttöni! Tuo mies — en siitä puhu mitään, että hän on ihan köyhä; itselläni ei ollut kuin kolme realia taskussa kosiessani sinun äitiäsi; mutta hän ei vielä osaa mitään, ja se muuttaa asian. Minun luontoni mukaista ei ole karhuta velallisiani, olen itse liian usein ollut velassa; mutta sinä, Navarrete, olet toki saanut minulta paljon silloin kun sinun kävi huonosti, ja jollet tahdo konnan nimeä, niin jätä tyttö rauhaan etkä saa häntä enää nähdä ennenkun matkustat. Jos Italiassa olet oppinut mikä sinun on opittava ja olet tullut oikeaksi taidemaalariksi, niin loppu menee itsestään. Olethan sinä jo pulska ja voimakas mies etkä suinkaan suvustasi huonone. Italiassa on muita naisia kuin minun pikku kelpo tyttöni. Sulje silmäsi ja varo, ettet muserra hänen sydäntään. Sanasi ja kätesi! Puolentoista vuoden kuluttua sinä jälleen tulet tänne ja näytät mitä osaat ja suoritat kokeesi. Jos sinusta silloin on tullut mitä minä toivon, niin minä annan hänet sinulle, mutta päinvastaisessa tapauksessa sinä ääneti menet matkaasi. Sitä vastaan sinä pikku rakastunut, ajattelematon lapseni et saa inttää mitään. Nyt, Belita, menet kamariisi ja sinä, Navarrete seuraa minua."

Ulrikki seurasi mestaria hänen makuu-huoneeseensa. Siellä tämä avasi arkun, jossa Ulrikin ansaitsemat rahat olivat. Hän ei itsekään tiennyt minkä verran niitä oli, sillä niitä ei oltu luettu eikä kirjoihin merkitty. Mestari pisti kouransa syvälle kultarahojen joukkoon, antoi Ulrikille kaksi kouran täyttä ja sanoi:

"Tämä on maksu työstäsi täällä, tässä on huoletonta opintomatkaa varten Veneziassa ja Florensissa. Älä tee lastani onnettomaksi, poika; sillä jos sen teet, niin olet kurja, kunniaton lurjus, roisto, olet — — mutta ethän sinä konnan näköiseltä näytä!"

Maalarin perheessä tänä iltana oli kuumat hetket. Taiteilijan hidasluontoinen puoliso oli tänään enemmän kuin vilkas. Hän ei voinut itseään hillitä suuttumuksen ja mielenliikutuksen tähden. Isabella oli lapsuudesta asti ollut rakennusmestari Herreran, Espanjan etevimmän arkkitehdin suosikki. Tämä oli jo puhunut mieltymyksestään tyttöön ja nyt tulee tuollainen kulkuri köyhä poika, tuo mieheksi vielä kypsymätön nulikka ja turmelee hänen lapsensa elämän onnen!

Sen sijaan että olisi ajanut kiittämättömän veijarin koko talosta pois, olikin tuo miehen nuhjus antanut Ulrikille toiveita saada omakseen tuo ymmärtämätön viaton tyttöraukka.

Vielä seuraavien viikkojen kuluessa rouva Petra Coello teki miehensä päivät ikäviksi ja yöt vielä ikävämmiksi; mutta hovimaalari pysyi lujana päätöksessään antaa Isabella Ulrikille, jos tämä puolentoista vuoden kuluessa palajaisi Italiasta etevänä taideniekkana.

Yhdeskolmatta luku.

Amiraalilaiva, joka vei kuningas Filipin lähettilään Veneziaan, tuli onnellisesti perille, mutta myrskyt ja pahat ilmat olivat sitä viivyttäneet ja matkustajain joukossa oli Ulrikki ainoa, joka laivan heiluessa ja sinne tänne kallistellessa oli pysynyt terveenä ja hyvissä voimissa niinkuin vanha merimies.

Sitä vastoin oli hänen sisällinen vointinsa sitä huonommalla kannalla, ja se joka olisi nähnyt miten hän aivan reunan yli kurottausi katsoa tuijottamaan mereen tai ryhdiltään levottomana ja katse synkkänä astuskeli edestakaisin, olisi tuskin aavistanut, että tämä umpimielinen, ärtyisä, liiankin usein synkän mielialan valtaan joutuva nuorukainen oli vastikään valloittanut jalon ihmissydämen, joka oli sen arvoinen, että sitä kannatti toivoa ja että hän nyt läheni rohkeimpien unelmiensa toteuttamista, innokkaimpien toivojensa täyttymistä.

Kuinka toisin hän olikin toivonut saavansa astua "taiteen paratiisiin!"

Niin vapaa, niin hilpeän iloinen ei hän ollut koskaan ollut kuin sen päivän aamuna, jonka lopulla hän oli sitonut Isabellan elämän onnen omaansa — mutta nyt — nyt!

Kaikista siteistä vapaana, iloisena kuin lintu ilmassa oli hän aikonut kulkea halki Italian kaupungista toiseen; hän oli tuuminut katsella, ihailla, nauttia ja vasta sitte kun hän oli oppinut tuntemaan kaikki suuret taidemaalarit, hän niistä valikoisi jonkun opettajaksensa. Sofonisban isänmaa oli tuleva hänen isänmaaksensa eikä hänen mieleensä ollut koskaan juolahtanutkaan tarkoin rajoittaa nautinto- ja opintoaikaansa ainoastaan taiteella pyhitettyyn maahan.

Kuinka toisellaiseksi hänen elämänsä nyt muodostuisikaan! Siihen asti, jolloin hän Valenciassa astui laivaan, oli häntä ilahuttanut ja hänen mieltään ylentänyt ajatus, että hän saisi omakseen niin hyvän, ymmärtäväisen ja rakastettavan henkilön kuin Isabella oli, mutta merimatkan yksinäisten hetkien aikana, joita tämä matka niin runsaasti tarjosi, tapahtui hänen mielessään ratkaiseva muutos.

Kuta laajemmaksi meri levisi hänen ja Espanjan välille, sitä kauemmaksi hänestä väistyi Isabellan kuva, sitä vähemmän houkuttelevalta ja viehättävältä hänestä näytti sen tytön omistaminen.

Nyt hän ajatteli, että hän ennen tuota ratkaisevaa hetkeä oli iloinnut siitä, että hän pääsi vapaaksi Isabellan koulumestarin tapaisista varoituksista ja kun hän nyt katsoi tulevaisuuteen ja näki miten hän, kaunis Navarrete, jonka roteva vartalo herätti lyhytkasvuisissa espanjalaisissa kateutta, astuskeli katuja pitkin pikkuruisen tyttökultansa kanssa ja ajatteli miten ihmiset nauraa hissuttelivat, niin hänen mielensä täytti katkera suuttumus itseään kohtaan ja kovaa kohtaloansa kohtaan.

Hän tunsi itsensä kahleihin sidotuksi niinkuin kaleeriorjat, joiden vitjat kalisivat ja helskähtivät kun he laivanruumassa liikuttivat airojaan. Toisen kerran täytyi hänen ajatella Isabellan kauniita, suuria rakkaudesta uhkuvia silmiä ja hänen punasia pehmosia huuliaan ja kaiholla hänen täytyi itsellensä tunnustaa, että oli kuitenkin suloista suudella häntä ja pitää häntä sylissään ja ettei voinut löytää uskollisempaa, ymmärtävämpää, hellempää vaimoa kuin Isabella, koska kerran Ruth oli ijäksi häneltä hukkaan joutunut.

Mutta mitäpä hän, oppilas, sinne tänne kuljeksiva taideniekka, tarvitsisikaan morsianta, puolisoa? Paras ja ihaninkin koko siitä sukupuolesta olisi hänen mielestään nyt ollut esteenä, hankalana raskaana painona. Kun hän ajatteli, että hän määrätyllä ajalla oli velvollinen saavuttamaan vissin päämäärän ja että hänen sen jälkeen piti alistua suorittamaan koetuksen, niin se ajatus masensi hänen ilonsa ja nöyryytti ja loukkasi häntä itseään.

Harmaat sumut himmensivät häneltä yhä enemmän sen loistavan päivänpaisteisen maan, jota hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi ja hän tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän tuona onnettomana hetkenä olisi tullut "sanalle" uskottomaksi ja sana olisi häneltä ijäksi päiväksi apunsa kieltänyt.

Usein hän tunsi halua lähettää Coellolle takaisin hänen antamat kultarahat ja kirjoittaa hänelle, että hän oli pikastunut ja ettei hän halunnutkaan saada hänen tytärtään, mutta se olisi varmaan musertanut sydämen siltä hyvältä tyttöraukalta, joka häntä rakasti niin sydämen pohjasta! Ulrikki ei tahtonut olla kiittämätön, hän ei tahtonut osottautua kunniattomaksi, vaan kärsiä ja ottaa päällensä sen kuorman, minkä hän kevytmielisyydellään oli ansainnut.

Italiassa, taiteen omassa maassa, voisi kenties tapahtua ihme. Kenties taiteen jumalatar siellä jälleen painaisi hänet sydäntään vastaan ja käyttäisi sitä voimaa, jota Sofonisba niin hehkuvin sanoin oli ylistellyt.

Kuninkaan lähettiläs ja sihteeri de Soto pitivät Ulrikkia seuraa karttavana haaveilijana, mutta kun he olivat saapuneet Veneziaan, kehotti jälkimäinen häntä asumaan kanssansa, sillä don Juan oli pyytänyt häntä pitämään huolta nuoresta taidemaalarista.

Mitäpä siis oivalta nuorukaiselta enää puuttui? Sihteeri koki tiedustella hänen mielialansa syytä, mutta Ulrikki ei ilmaissut mikä häntä rasitti, vaan mainitsi ainoastaan ylimalkaisesti, että suuri suru häntä painoi.

"Mutta nyt tulee se aika, jolloin köyhistä köyhinkin, kurjinkin kaikkien hylkäämistä olennoista viskaa pois kuormansa", huudahti de Soto. "Ylihuomenna alkaa iloinen karnevaali-aika! Pää pystyyn, nuori mies! Minua painaa suurempi kuorma kuin Teitä! Viskatkaa murheenne suureen kanavaan ja keskiviikkoon asti ajatelkaa, että taivaan valtakunta on pudonnut maan päälle!"

Oi sininen meri, joka huuhdot laguuneja, oi Lidon mastometsä, oi dogepalatsi, joka puoleesi vedät katseesi samoin kuin taaksepäin katsahtavat aatteetkin, oi Markuksen kirkko, verrattomassa puvussasi kullasta ja maalauksista, oi hevoset ja muut pronssiset taideteokset, te jalomuotoiset palatsit, jotka kuvastutte tyynen veden hiljaiseen pintaan, sinä Markustori, jossa rikkain ja vapain kaikista sukukunnista oikeutetussa itsetietoisuudessa komeilee puettuna samettiin, silkkiin ja kultakoristeihin! Satama, mastometsä, lukematon joukko muhkeita kaleeria, jotka yhdistävät toisen maanosan toiseen, herättävät pelkoa, vaativat kuuliaisuutta ja voittavat mittaamattomia aarteita sekä rauhallisilla matkoilla että kirkkailla aseilla! Oi sinä Rialto, jossa kultaa kootaan niinkuin muualla vehnää ja ohraa; te mahtavat ylimykset, te kauniit naiset, pitkähiuksiset, jotka tuuheaa tukkaanne ette tahdo mustaksi, vaan värjäätte yhtä kullankiiltäväksi kuin ne välkkyvät zekiinit, joita tuhlailette pienillä, mutta niin avoimilla kätösillänne! Oi Venezia, sinä meren haltijatar, sinä rikkauden äiti, mahtavuuden valtaistuin, kunnian ja taiteen temppeli, kuka voisi vapautua sinun tenhovoimasi lumouksesta!

Mitä vallaton kevät on maalle, sitä sinulle on karnevaaliaikasi. Se muuttaa laguunikaupungin väriloiston silmiä häikäiseväksi välkkeeksi, hymyilyn olympolaiseksi nauruksi, rakastavien kuiskeet riemuitseviksi lemmenlauluiksi, leikillisyyden ja hilpeyden hurjistelevaksi riehumiseksi, mahtavan kauppakaupungin äänekkään liikkuvan elämän kuohuvaksi pyörteeksi, joka vetää kaikki piiriinsä eikä laske pois mitään, mihin se kerran on tarttunut.

De Soto lykkäsi jo kerran tasapainostaan horjahtaneen nuorukaisen keskelle pyörrettä ennenkun hän oli löytänyt oikeata virtausta.

Veneissä, katujen vilinässä, juhlapäivällisillä, tanssisaleissa, pelipöytäin ääressä, kaikkialla nuori kultakutrinen maalari, joka oli Espanjan kuninkaan lähettilään läheinen tuttava, ja josta ei tiedetty mihin hän oli menossa tai mistä hän tuli, veti puoleensa miesten huomion ja naisten silmäykset, uteliaisuuden ja mieliteon.

Kun hän kutsui, niin häntä seurasivat kauneimmat ja Venezian solakoista naisista hän valitsi suurimmat ja komeimmat viedäkseen ne tanssiin taikka naamioitujen ahdingon ja juhlailon hurmaaman ihmistungoksen läpi. Hän tahtoi nauttia tätä viimeistä juhla-ateriaa, unhottaa, unhottaa, itselleen korvata tulevain aikojen kärsittävät puutteet, säästäväisyydet ja itsensä kiusaamiset.

Voi pikku Isabella-raukka! Sinun armaasi tahtoo tuntea miltä maistuu itsensä näyttäminen väkijoukolle majesteetillisen komea nainen kainalossa! Ja sinä, Ulrikki, kuinka sinulle käy kun takanasi ihmiset huudahtelevat: "Komea pari! Katsokaapa noita kahta!"

Tässä hyörinässä hän ei tarvitse avuliasta "sanaa", eikä "onnea", ei "taidettakaan"; ilman tenhokeinojakin hän löytää hurmauksesta toiseen, läpi kaikkien taivasten; hän tuntee vaan nykyisen päivän, eikä kysy mitään huomispäivästä.

Niinkuin riivattu hän heittäytyy hienompien syliin ja luikertelee pois kauniista käsivarsista syöstäkseen pelipöytien luo ja siitä tukaatista, jonka hän siellä viskaa esiin, kasvaa kasa kultaa, rahakukkaro, joka on zekiinejä täynnä.

Pikaisesti saadut aarteet sulavat nopeasti kuin lumi auringonpaisteessa ja palajavat niinkuin lentoon lähtenyt kyyhkysparvi avonaisiin pesäkomeroihinsa.

Taidetöitä vilaistaan juopuneen katseella ja kuitenkin armollinen "sana" vielä kerran ihmeellisellä voimallaan vaikuttaa harhateille eksyneeseen.

Laskiaistiistaina lähettiläs vie Ulrikin suuren Tizianin luo.

Hän seisoo värien hallitsijan edessä; hän kuulee ystävällisiä sanoja hänen suustaan, hän näkee yhdeksänkymmenvuotiaan, jota ikävuodet tuskin ollenkaan ovat saaneet kumaraksi taipumaan, puettuna pitkään aaltoilevaan purppuraiseen viittaan, vastaanottavan kuninkaan lähettämät lahjat.

Ulrikki ei milloinkaan, elämänsä loppuun asti voi unhottaa näitä kasvoja.

Ikäänkuin siseleerausteräksellä piirrettyinä kovaan metalliin, yhtä hienoina ja terävinä hahmoviivoina näkyvät nämä kasvojen piirteet; mutta ne ovat kalpeat, aivan verettömät, niissä ei ole vähintäkään ihmiselon väriä. Rotevakasvuisen ukon pitkä hopeanvalkoinen parta valuu suurina suortuvina kauvas hänen rinnallensa ja silmät, jotka Ulrikkia mittailemalla katselevat, ovat ytimekkään, tarkoin tutkivan miehen. Hänen äänensä ei kaiu ankarana, vaan alakuloisesti ja surullisesti, ja syvällinen sieluntuska varjostaa silmää ja on asettunut tyyssijallensa tämän miehen suun ympärille, jonka laiha vanha käsi vielä keveästi ja varmasti hurmaa mielet iloisilla värisoinnuilla.

Vapisevin huulin oppilas vastaa ylevän mestarin kysymyksiin ja kun Tizian kutsuu hänet ruokailemaan luoksensa ja Ulrikki päivällisen aikana loistavassa juhlasalissa, jossa hän istuu pöydän alapäässä, naapuriltansa saa kuulla, mitä suuria miehiä ne ovat, joiden seuraan hän on saanut kunnian tulla, niin hän tuntee itsensä niin araksi, niin vähäpätöiseksi ja arvottomaksi, että hän tuskin rohkenee kajota pikariin ja niihin kalliisiin herkkuruokiin, joita palvelijat hänelle tarjoilevat.

Hän katselee, hän kuuntelee, hän kuulee mainittavan vanhan mestarinsa nimeä, hän kuulee tätä ilman kateutta kiitettävän eteväksi muotokuvamaalariksi. Häneltä kysytään miten mestarille on käynyt ja puheissaan ja vastauksissaan hän seisoo nolona hämillään.

Vieraat nousevat pöydästä.

Helmikuun aurinko paistaa sisään korkeasta akkunasta ja Tizian istahtaa keskustelemaan entistä hilpeämmin Paolo Cagliarin, Veronalaisen sekä muiden suurten maalarien ja herrain kanssa.

Jälleen Ulrikki kuulee Mooria mainittavan. Sitte vanhus, josta hän ei ollut silmäänsä kääntänyt, viittaa ja Cagliari huudahtaa, että hän, oivallisen Antonio Moorin oppilas, nyt näyttäisi, mihin hän kykenee; mestari Tizian tahtoi antaa hänelle tehtävän.

Väristys pudistaa hänen ruumistaan, hänen otsansa tulee hikiseksi painostavasta ahdistuksesta.

Nyt vanhus kehottaa häntä seuraamaan sukulaistansa atelieeriin. Päivää vielä oli tunnin verran jälillä. Hänen piti maalaaman juutalaisen kuva, mutta ei mitään rihkamatavaran kaupustelijaa, vaan profeettain, opetuslasten, apostolien kaltaisen, heidän jaloa laatuaan.

Ulrikki seisoo piirustustelineen edessä.

Ensi kertaa monen ajan kuluttua hän huokaa avuksensa sanaa, ja sen hän tekee oikein hartaasti, sydämensä pohjasta. Kadotetut rakkaat henkilöt, jotka juhlailon melussa olivat kadonneet hänen muististaan, astuvat jälleen hänen sielunsa, silmän eteen ja niiden joukossa tohtori, joka kehottaen katselee häntä kirkkailla ajattelevilla silmillä.

Nuorukainen saa ikäänkuin ilmestyksen. Hänet, ystävän, opettajan, Ruthin isän hän osaa ja tahtoo nyt maalata.

Tämä kuva, jonka hän poikasena oli piirtänyt, ilmestyy nyt piirre piirteeltä hänen sielunsa eteen.

Tuossa on punaliitu-kynä.

Muutamalla viivalla hän piirtää hahmoviivat. Sitte hän tarttuu siveltimeen ja hänen kiireellisesti seottaessaan maaleja ja liikuttaessaan sivellintä, tuntuu ihan kuin Costa olisi seisonut ilmi elävänä hänen edessään kehottaen häntä maalaamaan hänen kuvansa.

Lempeän katseen tässä silmässä, hymyn tämän hienon suun ympärillä, kaiken tämän hän on näkevinänsä. Silmänräpäykset lentävät ohitse, minuutit rientävät pois, kuva pyöristyy ja muuttuu elävän näköiseksi. Hän vetäytyy takaperin maalaustelineen äärestä katsoakseen, mitä vielä puuttuu ja vielä kerran täydellä sydämellä kutsuakseen avuksi "sanaa"; silloin ovi avattiin ja nuoremman maalarin käsivarteen nojaten Tizian muiden taideniekkojen seurassa astuu atelieeriin.

Hän vilkasee pikaisesti kuvaa, katsahtaa maalaria ja hyväksyvästi hymyillen hän sitte lausuu: "Katsokaas vaan, katsokaas! Ei liiaksi juutalaisnaamaa ja koko apostoli! Paavali, taikka pitempitukkaisena ja vähän nuorempana vaikkapa Johannekseksi kelpaava. Hyvä, hyvin tehty, poikani!"

Hyvä, hyvin tehty! Näillä sanoilla oli Tizian aateloinut hänen työnsä ja ne kaikuivat vielä kuuluvasti hänen korvissaan ja sen ilon ylenpalttisuus, joka hänen mielensä täytti, uhkasi tulvia yli äyräittensä, kun ei sen vähempi henkilö kuin suuri Paolo Veronese kehotti häntä seuraavana lauvantaina ilmottautumaan hänen työhuoneeseensa hänen oppilaaksensa.

Hurmaantuneena, uuden toivon elähyttämänä hän heittäytyi gondooliin.

Siitä palatsista, jossa hän yhdessä de Soton kanssa asui, olivat kaikki ihmiset rientäneet ulos huvittelemaan. Kukapa kotiin jäisi laskiaistiistai-iltana?

Tyhjissä huoneissa tuntui hänestäkin liian ahtaalta.

Huomisaamuna alkoivat hiljaiset päivät, ensi lauvantaina hänelle alkaisi uusi hedelmää tuottava elämä totisen sanan, taiteen, jumalallisen taiteen palveluksessa. Tämän illan kuluessa, tämän yön hän tahtoi nauttia iloa, maistella sitä pohjaan asti. Tänä päivänä hän mielestään oli ansainnut oikeuden nauttia kaiken mailman ilot.

Markuksen tori oli valaistu kuin keskipäivällä, sillä siellä paloi tulisoihtuja, marshallitulia ja lamppuja, ja sileällä katukivityksellä tunkeili naamioituja niinkuin äärettömän suuren tanssisalin permannolla.

Meluava musiikki, äänekkäät naurun rähäkät, hiljaiset hellät kuiskaukset, suloiset tuoksut viehättäväin naisten aaltoilevista hiuksista lumosivat hänen aistimensa, jotka jo ennestään olivat menestyksestä ja ilosta sekaisin. Yltiöpäisen tavoin hän uhmaillen antautui seurustelemaan jokaisen kanssa ja kun hän aavisteli kauniiden kasvojen olevan naamarin takana, niin hän astui lähemmäksi tarttuen luutun kieliin, mikä hänellä leveässä purpuran värisessä nauhassa oli kaulassa ja vaati rakkautta hellällä lemmenlaululla.

Moni viuhkan huiskutus palkitsi tuota rohkeata ihailijaa, moni vihastunut katse tummista miehen silmistä häntä uhkasi.

Nyt kulki ihana majesteettinen nainen ohi pitäen kiinni rikkaasti puetun kavaljeerin käsivarresta.

Eikö se ollut kaunis Claudia, joka äskettäin rikkaan Grimanin nimessä oli menettänyt äärettömän suuret rahasummat pelipöydän ääressä ja joka häntä kehotti luonansa käymään myöhemmin laskiaisen aikaan?

Sehän se oli, hän ei voinut erehtyä ja nyt hän seurasi tuota paria kuin varjo ja tuli yhä rohkeammaksi, kuta vihaisemmin kavaljeeri häntä torjui poismenemään tuimasti häneen katsoen ja äreästi puhuen; sillä nainen ei lakannut ilmaisemasta, että hän tunsi hänet ja että Ulrikin leikinteko häntä huvitti.

Mutta aatelismies ei näyttänyt kärsivän tuollaista loukkaavaa leikintekoa. Keskellä Markuksen toria hän seisahtui, jätti irti naisen käsivarren samalla tehden ylenkatseellisen liikkeen ja sanoi:

"Ilveilijä tai minä, valitkaa kaunottareni!"

Silloin veneziatar nauroi äänekkäästi, tarttui Ulrikin käsivarteen ja virkkoi:

"Loppuosa laskiaistiistain-yöstä kuuluu teille, iloinen laulaja."

Ulrikki yhtyi hänen nauruunsa, otti soittokoneen irti kaulastaan ja ojensi sen ärsyttävällä liikkeellä kavaljeerille ja huudahti:

"Se olkoon teidän käytettävänänne, naamioitu; nyt olemme vaihettaneet osia. Mutta, minä pyydän, pitäkää sitä paremmin kiinni kuin naistanne."

Pelisalissa oli kuuma ottelu, ja Claudiaa seurasi onni pelatessaan maalarin kultarahoilla.

Kahdentoista lyönnin jälkeen pankin pitäjä pani pois kortit. Tuhkakeskiviikko oli alkanut, sali oli tyhjennettävä; hiljainen paastoaika oli tullut.

Pelaajat vetäysivät syrjään sivuhuoneisiin ja niiden joukossa myös tuo kadehdittava pari.

Claudia heittäytyi sohvalle; Ulrikki jätti hänet mennäkseen hankkimaan gondoolin.

Heti kun hän oli mennyt, tunkeusi Claudian ympärille kirjava lauma ihailijoita.

Kuinka tuon kauniin naisen silmät säkenöivät, kuinka jalokivet välkkyivät hänen pyöreällä kaulallaan ja häikäisevillä käsivarsillaan ja miten sattuvasti hän vastasi jokaiseen leikilliseen sanasutkaukseen!

"Claudia ilman seuralaista!" huudahti muuan nuori aatelismies. "Sehän on kummallisin nähtävä koko tämän tavattoman karnevaalin aikana!"

"Minä paastoan!" vastasi hän iloisesti. "Ja nyt kun haluan laihaa ruokaa, niin tulitte Te! Mikä onnellinen sattuma!"

"Nuori Grimani onkin Teidän avullanne tullut aivan köykäiseksi mieheksi!"

"Silläpä hän lensikin tiehensä. Mitäpä jos tekin menisitte hänen jälessään!"

"Kernaasti, kernaasti, jos Te vaan seuraatte mukanani!"

"Tänäpäivänä sanon ei! Kiitoksia! Tuolla tulee minun ritarini."

Ulrikki oli viipynyt ison aikaa poissa, mutta Claudia ei sitä ollut huomannut. Nyt hän teki kumarruksen herroille, tarjosi käsivartensa Claudialle ja heidän astuessaan alas portaita myöten hän tälle kuiskasi:

"Se naamioitu, joka äsken oli seurassasi, on minua viivyttänyt; ja tuolla — katsos vaan, tuolla hän nostetaan ylös. — Hän teki hyökkäyksen minua vastaan."

"Te olette — — Olisitteko te —"

"He tulivat oitis hänen avukseen. Hän syöksyi minua vastaan paljastettu miekka kädessä."

Claudia tempasi nopeasti käsivartensa hänen kainalostaan ja huudahti hiljaa ja hätäisenä:

"Pois, pois, onneton, ken hyvänsä oletkin! Hän oli Luigi Grimani, hän oli Grimani-suvun jäsen. Sinä olet hukassa, jos sinut saadaan kiinni. Pois, niin totta kuin henkesi on sinulle rakas, pois heti kohta!"

Niin loppui laskiaistiistai, joka nuorelle maalarille oli alkanut niin ihanasti. Tizianin sana: "Hyvä, hyvin tehty", ei enää kaikunut onnea ennustavana hänen korvissaan, mutta sitä äänekkäämmin kaikui tuon rahalla ostettavan naisen häpeällinen sana: "Pois, pois!"

De Soto odotti häntä saadakseen hänelle ilmottaa, miten suurta kiitosta hän oli kuullut Ulrikin taidenäytteestä Tizianin luona; mutta Ulrikki ei saanut kuulla siitä mitään, sillä hän ei sihteerille jättänyt kertomisen aikaa, eikä sihteerikään voinut muuta kuin uudistaa kauniin Claudian sanat: "Pois, pois", sekä auttaa häntä pakenemaan.

Kun tuhkakeskiviikko sarasti kylmänä ja sumuisena, oli Venezia nuoren maalarin selän takana.

Vaikkei häntä ajettu takaa ei hän kuitenkaan löytänyt rauhaa eikä tyydytystä ja matkusti Parmaan, Bolognaan, Pisaan ja Florensiin.

Grimanin kuolema vähän painoi hänen omaatuntoaan. Kaksintaistelu oli sotaa vähemmässä mitassa; vastustajansa kuolettamista ei pidetty rikoksena, vaan voittona. Aivan toiset huolet tekivät hänet levottomiksi.

Venezian, johon "sana" oli hänet johtanut, ja josta hän oli odottanut kaikki, oli hän nyt kadottanut ja samalla myös Tizianin suosion ja Cagliarin opetuksen.

Hän alkoi epäillä itseään, tulevaisuuttaan, korkeata sanaa ja sen tenhovoimaa. Kuta suuremmat ne taideteokset olivat, joita hän kulkiessaan näki, sen vähäisemmäksi hän tunsi itsensä, sitä kurjemmalta hänestä näkyi hänen oma voimansa ja kykynsä.

"Piirusta, piirusta!" neuvoi häntä jokainen mestari, jonka puoleen hän kääntyi, kun he olivat katselleet hänen työtänsä. Vuosikausia kestävää työtä vaativat suuret taiteilijat, joiden luo hän ilmottausi oppilaaksi.

Mutta aika oli edeltäpäin määrätty, sillä harhaan joutuneen uskollisessa saksalaisessa luonteessa oli lujasti juurtuneena ajatus, että hänen piti mennä takaisin Coellon luokse määrätyn oppiajan kuluttua. Hänen elämänonnensa oli hukkaan mennyt, mutta ei kellään pitänyt olla oikeutta häntä sanoa sanansa syöjäksi, kurjaksi konnaksi.

Florensissa hän kuuli Sebastiano Filippiä kehuttavan hyväksi piirustajaksi. Tämä oli ollut Michel Angelon oppilas ja sentähden Ulrikki etsi hänet Ferrarassa ja sai hänet suostuvaiseksi opettamaan mitä häneltä puuttui.

Mutta uuden mestarin teokset eivät häntä miellyttäneet. Moorin ihmeelliseen kirkkauteen ja Tizianin loistaviin väreihin tottunut nuorukainen piti Filipin taulut sameina ja ikäänkuin harmaiden sumujen himmentäminä. Kuitenkin hän pakotti itsensä pysymään useita kuukausia hänen luonaan, sillä Filippi oli tosiaan etevä piirustaja, eikä hänen atelieerissään ollut puutetta alastomista malleista; hän niitä tarvitsi alkuharjotuksiinsa, valmistaakseen kuvaa viimeisestä tuomiosta.

Saavuttamatta tyydytystä, ilman iloa ikävässä oppilaan työssä, tuntematta mitään mielenkiintoa kivuloista mestaria kohtaan, joka pysytteli erillään kaikesta seurustelusta hänen kanssaan niin pian kuin työtunnit olivat lopussa, tunsi Ulrikki itsensä tyytymättömäksi, ikävystyneeksi, ikäänkuin huumautumis-tilasta heränneeksi.

Iltasin hän haki huvitusta pelipöytien ääressä ja täällä samoin kuin Veneziassakin seurasi häntä onni pelissä. Hänen rahakukkaronsa oli kultazekiinejä täynnä, mutta samalla kun hän sai loistavaa kultaa, hänet vapautti taide mahtavasta liittolaisestaan köyhyydestä, ahdistavasta pakosta ylläpitää henkensä ponnistamalla omia voimiansa. Niinkuin huoleton taiteen suosija pysyi hän huoneessa opinnoita varten määrätyillä tunneilla ja teki työtä tuntematta mitään pakottavaa halua, ilman kiihkeätä halua, ilman iloa ja yhtähyvin nähtävästi enentäen kykyänsä.

Pelipöydän ääressä hän unhotti sen mikä hänet teki levottomaksi. Peli sai hänen verensä liikkeeseen, se karkotti ikävyyden; kulta ei hänelle ollut minkään arvoista.

Suurimman osan voitostaan hän antoi lainaksi pelaajille, jotka olivat kaiken omaisuutensa menettäneet, toivomattakaan saada rahojaan takaisin, hän niitä lahjotteli nälkäisille maalareille ja jakeli niitä tuhlaten kurjille kerjäläisille.

Niin kuluivat kuukaudet Ferrarassa ja kun määrätty aika oli tullut, lausui hän Sebastiano Filippille jäähyväiset ilman mitään kaipauksen tunnetta, palasi meritietä Espanjaan ja tuli takaisin Madridiin varakkaampana kuin oli lähtenyt, mutta köyhänä luottamuksesta omaan voimaansa, epäillen taiteen kaikkivoipaa valtaa.

Kahdeskolmatta luku.

Ulrikki seisoi taas Alkazarin edustalla ja muisti sen hetken, jolloin hän köyhänä kerjäläisenä oli laskettu vankeudesta ja jolloin hänet äreästi ajoi pois sama portinvartija, joka nyt alamaisesti tervehti kallisarvoisiin samettivaatteisiin puettua nuorta herraa.

Ja kuitenkin, miten mielellään hän olisi tahtonut olla köyhä niinkuin silloinkin; kunpa vaan hän olisi voinut vapaana ja sielu täynnä innostusta ja toivoa astua kynnyksen yli, kuinka iloisesti hän olisikaan elämästään hävittänyt ne vuodet, jotka olivat edellisen hetken ja nykyisen välillä!

Hän kauhistui Coellon perhettä; ainoastaan kunniantunto vaati hänet tulemaan heidän luoksensa.

Niin, ja entä jos ukko hänet käskisi pois? — No sen parempi!

Atelieerissa vallitsi yhä edelleen entinen hullunkurinen sekamelska. Hän sai siellä odottaa kauvan ja kuuli monen oven takaa miten rouva Petra torui ja miten kiukkuisesti hänen miehensä vastasi.

Viimein Coello tuli ulos hänen luoksensa ja ensin häntä tarkoin katseltuaan ja sitte sydämellisesti tervehdittyään ja kyseltyään kuinka hänelle oli käynyt, hän kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Vaimoni ei tahdo, että saisit nähdä Isabellaa ennen koetusta. Sinun pitää näyttää mitä taidat; sille kannalle asia luonnollisesti jää; mutta minä — sinä olet hienon näköinen ja olet säästänyt rahojasi, siltä näyttää. Vai onko totta?" Ja hän ravisteli kättänsä niinkuin arpaa heitettäessä. "Joka voittaa, hänellä on onni puolellaan mutta semmoisesta emme välitä täällä. Minä olen entiselläni ja sinä olet palannut takaisin oikealla ajalla, ja onhan se jo jotakin. Taistelustasi Veneziassa on de Soto minulle kertonut. Suuret mestarit olivat sinuun tyytyväiset ja silloin sinä kiukkupussi hävität koko asiasi! Ferraraan menit Veneziasta! Se oli huono vaihtokauppa. Tuo Filippi — hän ymmärtää piirustaa, mutta muutoin — Michel Angelon oppilas! Siitäkö hän vielä kerskailee? Jokainen munkki on Jumalan palvelija, mutta kuinka harvan tykönä Jumala asuu! Mitä sinä Sebastianon luona piirustit?"

Hämillään Ulrikki vastaeli näihin kysymyksiin ja Coello kuunteli vaan puolella korvalla, sillä hän piti vaarin puolisonsa puheista kun tämä viereisessä huoneessa isolla äänellä Catalina-rouvalle selitteli ajatustaan miehensä käytöksestä. Rouva puhui äänekkäästi, sillä hän tahtoi, että Ulrikki sen kuulisi. Mutta hän ei saanut saavuttaa tätä tarkotustaan, sillä äkkiä Coello keskeytti kotiin palanneen Ulrikin kertomuksen ja huudahti:

"Jo tämä nyt tulee liialliseksi. Ja vaikka hän asettuisi päälaelleen, niin sinun pitää tervehtiä Isabellaa. Tervetulo-tervehdys, käden puristus, ei sen enempää. Nuoret ihmisparat! Jollei elämiseen tarvittaisi niin riivatun paljo — no saammehan nähdä!"

Kun taiteilija oli mennyt viereiseen huoneeseen, niin siellä syttyi jälleen uusi kiivas kiista, mutta vaikka rouva Petra lopulla oli menevinään tainnoksiin, niin hänen miehensä kuitenkin pysyi lujana ja tuli viimein Isabellan kanssa atelieeriin.

Ulrikki oli häntä odottanut niinkuin syytetty tuomiotansa. Nyt Isabella seisoi hänen edessään isänsä sivulla — ja Ulrikki löi kätensä otsaansa, sulki silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen häntä — tuijottaen ja töllistäen niinkuin kummallista ilmiötä. Ja hän tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän olisi häpeästä maahan vaipunut samalla tuntien tuskaa ja iloista hämmästystä ja hän seisoi kuin kiinninaulattuna eikä kyennyt muuta kuin ojentamaan kätensä häntä kohti ja sanomaan: "Minä — minä, minä" ja sen jälkeen hän niinkuin mieletön huudahti yhä muuttuvalla äänen painolla:

"Sinä et tiedä! Minä en ole — antakaa minulle aikaa, mestari. Tänne, tänne tyttö, sinun pitää, sinun täytyy, — ei kaikki vielä saa olla lopussa!"

Ulrikki oli levittänyt sylinsä ja nyt hän astui suoraan Isabellaa kohti silmät ahnaasti vilkkuen niinkuin pelaajalla, joka on kaiken omaisuutensa pannut yhdelle kortille.

Coellon tytär ei häntä kuunnellut.

Hän ei ollut enää pikku ujo Belita; tässä ei enää seisonut lapsi, vaan ihanasti kukoistava neitonen. Kahdeksantoista kuukauden kuluessa oli hänen ulkohahmonsa tullut pitemmäksi; pelokkaassa toivossa, taistelussa äitiä vastaan oli hänen täyteläisyytensä liiallisuus kadonnut, kasvot olivat tulleet soikeammiksi, asento paremmin itsetietoiseksi. Suuret kirkkaat silmät näkyivät nyt vasta täydessä loistossaan, puoleksi kehittyneet kasvojen piirteet olivat saaneet kauniin tasamittaisuuden ja sysimustat kiharat liehuivat niinkuin kiiltävä koristus kalpeiden ja miellyttäväin kasvojen ympäriltä.

"Onnellinen se, jolle on sallittu saada omaksensa tämä nainen!" niin kaikui voimakkaasti nuorukaisen rinnassa, mutta toinen ääni hänelle kuiskasi: "Kadotettu, kadotettu, menetetty ja tuhlattu pois!"

Miksi Isabella ei totellut hänen kutsumustaan? Minkätähden hän ei rientänyt hänen avoimeen syliinsä? Mistä syystä? Minkä vuoksi?

Ulrikki pusersi nyrkkiä, hän puri yhteen hampaitaan, sillä Isabella ei liikahtanutkaan lähemmäksi, vaan siirtyi lähemmäksi isäänsä.

Tuo kaunis, hyvin puettu herra, jolla oli siistitty parta, syvällä olevat silmät ja kova uhkaava katse, oli ihan toinen kuin se iloinen, innostunut taiteen oppilas, jota kohtaan hänen heräävä sydämensä ensi kertaa oli sykkinyt nopeammin, tuo ei ollut tuleva mestari, joka hänen sielunsa silmissä oli ollut ihana onnen ja taiteen suosikki, jota kirkasti iloinen luomisen voima ja suuri menestys. Tuo uhmaileva jättiläinen ei ollut taideniekan näköinen. Ei, ei, tuo ei enää ollut sen Ulrikin näköinen, jolle hän elämänsä ihanimpana hetkenä niin mielellään, vieläpä enemmän kuin mielellään oli ojentanut puhtaat huulensa.

Isabellan nuori sydän kutistui vavisten kokoon ja kuitenkin hän näki, että Ulrikki häntä ikävöi; tyttö tiesi eikä voinut itseltään kieltää, että hän oli Ulrikille lupautunut sielullaan ja elämän ijäksi ja että hän niin mielellään olisi tätä rakastanut.

Hän tahtoi puhua, mutta ei saanut suustaan muuta sanaa kuin "Ulrikki" ja taas "Ulrikki", eikä se kuulunut iloiselta ja ihastuneelta, vaan levottomalta ja kysyväiseltä.

Coello tunsi miten tyttären käsi painettiin yhä lujemmin hänen olkapäätään vastaan. Tytär varmaankin etsi suojaa ja apua häneltä pysyäkseen lupauksessaan ja vastustaakseen rakastetun nuoren miehen intohimoista kutsumusta.

Nyt hänen armaan tyttärensä silmät tulivat kyyneliä täyteen ja Coello tunsi hänen jäseniensä vapisevan.

Silloin hän ei enää voinut vastustaa isän sydämen kiihkeätä halua nähdä pikku Belitansa onnellisena ja aivan heltyneenä hempeästä heikkoudesta hän kuiskasi tyttärelleen:

"Pikku raukkani! Rakastunut lapseni! Tehkää niinkuin tahdotte, en minä näe mitään!"

"Sinä olet, Ulrikki, muuttunut, olet niin perin pohjin muuttunut ja minä en voi sanoa mikä minulle nyt on tullut. Päivät ja yöt olen iloinnut nähdäkseni tämän hetken ja kun se nyt on tullut — kuinka nyt onkaan? Mikä on tullut meidän välillemme?"

"Mikä, mikä!" huudahti Ulrikki kiivaasti ja hän lähestyi Isabellaa uhkaavasti. "Mikä? Sinun täytyy tietää se! Äitisi on turmellut ilosi köyhästä hutiluksesta. Tässä nyt olen! Olenko pitänyt sanani, olenko vai enkö? Onko minusta tullut inhottava olento, myrkyllinen käärme? Älä minua tuolla tavoin katsele! Siitä ei ole hyötyä minulle eikä sinullekaan. En minä salli itsestäni pilaa tehtävän!"

Ulrikki oli kiivaasti ja äänekkäästi lausunut nämä sanat, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut suurikin vääryys ja hän uskoi olevansa oikeassa.

Coello irroittautui tyttärestään mennäkseen lähemmäksi tuota kiivaassa mielenliikutuksessa olevaa miestä, mutta tytär hillitsi häntä ja vastasi kalpeana vapisevalla äänellä, mutta kuitenkin ylpeänä ja varmasti:

"Sinusta ei kukaan ole tehnyt pilaa ja minä kaikista vähimmän: vakavuus, pyhä vakavuus on ollut minun rakkaudessani."

"Vakavuus!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa terävällä ivalla.

"Niin kyllä, pyhä vakavuus; ja kun äitini sanoi minulle, että sinä muka olisit kevytmielisen naisen vuoksi tappanut ihmisen ja lähtenyt pois Veneziasta, kun sanottiin, että sinusta Ferrarassa oli tullut pelaaja, silloin minä ajattelin: hänet minä tunnen paremmin; ihmiset häntä panettelevat hävittääkseen mitä sinulla täällä rinnassasi on. Minä en sitä uskonut — mutta nyt sen uskon. Uskon sen nyt ja uskon vastedeskin, kunnes sinä olet kokeesi kestänyt. Liian hyvä olen mennäkseni vaimoksi rahan pelaajalle; mutta taiteilija Navarretelle minä ilolla pidän lupaukseni. Ei sanaakaan enempää; en tahdo enempää kuulla. Tule, isä! Jos hän minua rakastaa, niin hän ymmärtää minut voittaa omakseen. Tuollaista, miestä minä pelkään!"

Nyt Ulrikki tiesi kenen puolella oli syy ja kenen puolella oikeus. Sen asian tunteminen omassa povessaan ajoi hänet pois atelieerista, pois taiteesta ja eroon morsiamesta; sillä kaiken mikä elämässä oli parasta, oli hän menettänyt.

Mutta Coello asettui hänen tielleen. Hän ei ollut mies, joka jonkun tappelun takia tai onnistuneen arpapelin vuoksi lopettaisi ystävyytensä uskollisen nuoren maalarin kanssa, joka kyllin selvästi oli näyttänyt miten kiintynyt hän oli hänen tyttäreensä. Coello oli itse nuorena ollessaan ollut sekautunut toiseen jos toiseenkin juttuun ja kumminkin oli hänestä tullut taitava maalari ja hyvä aviopuoliso.

Pikku asioissa hän mielellään antoi myöten vaimolleen, mutta suuremmissa hän tahtoi itse olla isäntä talossaan.

Herrera oli etevä oppinut ja taiteilija, mutta vähäpätöinen ihminen ja otti maksua niinkuin mitätön nuhjus. Ulrikin miehuullisen kaunis ulkonäkö oli Coellon lumonnut ja hänen, Coellon, johdolla tämä kyllä saisi jotain toimeen. Hän, isä, tiesi paremmin kuin Isabella itse, miten tyttären laita oli. Ei sellaisiin kiivaisiin itkun puuskiin puhkea heti oven suljettua, ken ei ole rakastunut.

Mistä tyttö oli saanut tuollaisen kylmän ymmärryksen? Varmaankaan ei isältään ja vielä vähemmin äidiltään.

Kenties tahtoi tyttö ärsytellä Navarretea, että tämä kokoaisi kaiken voimansa taidenäytettä varten. Coello hymyili: olihan hänen omassa vallassaan lempeä arvostelu!

Sentähden hän nyt hillitsi Ulrikkia kehoittavilla sanoilla ja hän antoi hänelle tehtävän, jonka tämä kyllä kykenisi suorittamaan. Hänen oli maalattava madonna ja Kristuslapsi ja tähän työhön hänelle myönnettiin täyttä kaksi kuukautta. Casa del Campossa oli atelieeri ja siellä hän saisi maalata eikä tarvinnut muuta luvata, kuin sen, ettei hän koskaan kävisi Alkazarissa ennenkun työ oli valmis.

Siihen Ulrikki suostui.

Hänen täytyi saada Isabella omakseen.

Uhka uhkaa vastaan!

Isabellan piti tulla huomaamaan kumpi heistä oli väkevämpi.

Hän ei ollut selvillä rakastiko hän vai vihasiko Isabellaa, mutta tämän vastustus oli intohimoisesti sytyttänyt hänen halunsa saada hänet omakseen. Hän oli päättänyt valmistaa taideteoksen ponnistamalla kaiken voimansa. Mitä Tizian oli hyväksynyt, sen piti tyydyttää sellaista miestä kuin Coello, ja niin alkoi työ.

Hän tunsi halun piirtää ilman pitkää ja syvällistä mietiskelyä Jumalan äiti sellaisena, jollaisena se oli kerran elänyt hänen sielussaan, mutta hän rasitti itseään ulkonaisella pakolla ja uudisteli yhä varottavaa sanaa, jota niin usein oli toitotettu hänen korviinsa: piirusta, ja taas piirusta.

Naispuolinen mallihenkilö oli pian löydetty, mutta sen sijaan että hän olisi luottanut omaan silmäänsä ja reippaasti kuvannut mitä hän näki, mittaili hän mittailemistaan ja pyyhkieli pois mitä piirustin oli tehnyt valmiiksi. Maalatessa hänen rohkeutensa taas eneni, sillä hiukset, ruumis ja puku näyttivät hänen mielestään onnistuvan muodostumaan todellisen ja oikean näköisiksi. Mutta Ulrikki, joka paremmilla hetkillään oli sydämensä ja mielensä omistanut taiteelle ja oli sitä palvellut koko sielullaan, pakotti itsensä tätä kuvaa valmistaessaan käyttämään sellaista työtapaa, joka oli hänen sisälliselle olemukselleen vastakkainen. Hänen mallinsa oli kaunis, mutta noissa ihanissa kasvonpiirteissä ei voinut nähdä muuta kuin että ne olivat hänelle vastoinmieliset. Pienen pojankin maalaamisessa oli hänellä suuria vaikeuksia, sillä häneltä puuttui aistia oivaltaakseen lapsellisen viattomuuden viehätystä ja lapsen luonteen suloa.

Sitäpaitse hän joutui sisälliseen hätään. Hänen sivellintään ei enää ohjannut sellainen jumalallinen riemu, jolla hän ennen oli työskennellyt, vaan epäonnistumisen pelosta syntynyt levottomuus sekä päivä päivältä kasvava Isabellaa ikävöiminen.

Kului viikkokausia.

Ulrikki eleli itsekseen yksinäisessä linnassa, vihaten kaikkea seuraa, aamusta varhain iltamyöhään nauttimatta lepoa tai iloa, tehden työtä, joka päivä päivältä yhä vähemmin tyydytti häntä itseään.

Don Juan d'Austria tuli joskus häntä vastaan puistossa. Kerran keisarin poika hänelle huusi:

"No Navarrete, miten käy sotilaspestin otossa?"

Mutta Ulrikki ei tahtonut luopua taiteestaan ja kumminkin oli hän jo kauvan epäillyt sen kaikkivaltaa. Kuta lähemmäksi toisen kuukauden loppu läheni, sitä useammin ja sitä hartaammin hän avukseen pyysi sanaa, mutta se ei häntä kuullut.

Kun ilta pimeni niin hän tunsi halun lähteä kaupungille etsimään riitaa tai unhottamaan itsensä pelipöydän ääressä, mutta hän ei antanut valtaa tälle halulle ja suojellakseen itseään kiusaukselta hän pakeni kirkkoon ja oleskeli siellä tuntikausia kunnes kirkonvartija sammutti kynttilät.

Häntä ei vaivannut halu olla yhteydessä Korkeimman kanssa, ei hän tuntenut mitään nöyrää kaipausta päästä osalliseksi sisällisestä puhdistuksesta, jokin muu syy hänellä oli siellä viipymiseen.

Urkujen soidessa ja suitsutusten tuoksussa hän voi seurustella kadotettujen omaistensa kanssa ikäänkuin ne olisivat olleet saapuvilla; silloin uhkamielinen mies muuttui jälleen lapseksi, silloin hän tunsi kaiken, mikä oli ollut hyvää ja hempeätä hänen sielussaan, jälleen kukoistavan sydämessään.

Viimeisen viikon ajalla ennen sovitun ajan loppua tuli eräänä yönä hänen mieleensä ilmestyksen tavoin ajatus, jonka täytyi hänet johtaa päämaaliin.

Vaatteella komeili kaunis nainen, jonka polvella seisoi lapsi.

Kuinka hän olikaan ponnistanut kaikkensa voidakseen näihin kasvojen piirteisiin saada oikeata ilmettä.

Muisto, niin, sen piti häntä auttaa osaamaan oikeaan. Kukapa vaimo oli ollut kauniimpi, hellempi ja rakastavampi kuin hänen äitinsä?

Hänen silmänsä ja suunsa olivat selvästi hänen sielunsa näkyvissä ja jälellä olevien päivien kuluessa Ulrikin maalaama neitsyt Maria sai Floretten iloisen katseen ja pian myöskin pyhän neitsyen suun ympärillä näkyi samallainen aistillinen houkutteleva sulo, jommoinen oli ollut soittoniekan tyttärenkin huulilla.

Niin, se oli äiti, sen täytyi olla oikea todellinen äiti, sillä olihan se hänen oma äitinsä!

Kuta synkemmältä näytti hänen sielussaan, sitä valoisammalta ja viehättävämmän iloiselta hänen mielestään näytti hänen oma taulunsa. Hän ei sitä voinut katsella kylliksensä, sillä sitä katsellessaan hän tunsi itsensä siirretyksi lapsuutensa onnellisimpiin hetkiin takaisin ja kun tuo hänen maalaamansa Maria häntä katseli, niin oli hänen mielestään kuin olisi palsamikukat jälleen olleet sepän pajan ikkunalla torin varrella näkyvissä hänen silmissään samoin kuin kauniit herratkin, jotka olivat ottaneet hänet hymyilevän äidin sylistä nostaakseen hänet olallensa.

Niin! Tätä maalausta valmistaessa oli häntä auttanut se "iloinen taide", jonka kunniaksi Paolo Veronese oli niin vilkkaasti noussut seisoalle Tizianin luona tyhjentämään pikarinsa ja viskaamaan sen ikkunan kautta kanavaan.

Ulrikki luuli olevansa varma menestyksestä ja nyt ei Isabella voinut enempää valittaa. Tämä oli johtanut hänet takaisin oikealle tielle ja hänen mielestään tuntui niin suloiselta, niin ihan autuaallisen suloiselta kun saisi hellästi ja varovasti kantaa voimakkailla käsivarsilla tuota armasta tyttöä läpi elämän.

Eräänä aamuna hän suostumuksen mukaan Coellolle lähetti sanan, että madonnan kuva oli valmis.

Päivällisen aikana tämä tuli, mutta ei tullut yksin, ja se joka kulki hänen edellään, ei ollut sen vähempi henkilö kuin kuningas.

Sykkivin sydämin ja sanaakaan sanomatta Ulrikki avasi atelieerin oven ja kumarsi syvään hallitsijan edessä; mutta tämä ei hänelle suonut edes silmäystäkään, vaan astui juhlallisen vakavasti maalauksen luo.

Coello veti syrjään peitteen, joka verhosi taulua ja pian kajahti kuninkaan huulilta tuo vihlaseva ivanauru, jota Ulrikki jo usein ennenkin oli kuullut hänen suustaan.

Sitte kuningas kääntyi Coellon puoleen ja sanoi harmistuneena ja kyllin äänekkäästi, niin että sanojen piti kuulua nuorelle taiteilijalle:

"Loukkaavaa! Häpäisevä, pilkallinen hutiluksen työ! Bakkuksen papitar armorikkaan Jumalan äidin puvussa. Entäs lapsi! Katsoppas sen sääriä! Jos tuo kasvaa täysi-ikäiseksi, niin voi hänestä tulla tanssimestari. Joka maalaa tuommoisen taulun, hän pysyköön maalista erossa. Talliin hän menköön, hevostalliin!"

Coello ei löytänyt sopivaa sanaa vastaukseksi, mutta kuningas vilkasi vielä taulua ja virkkoi sitte äkeissään: "Kristityn ihmisen työ, kristityn ihmisen! Mitä sellainen mato, joka tämän on tehnyt, tietää Jumalan äidistä, pyhästä neitsyestä, tahrattomasta liljasta, piikittömästä ruususta, siitä polkutiestä, jota myöten Jumala on tullut ihmisten luo, siitä tuskia kärsiväisestä, joka on mailman lunastanut kyynelillään, samoin kuin Kristus sen on tehnyt verellään! — Jo olen nähnyt kylliksi, enemmän kuin kylliksi! Escovedo odottaa minua ulkona! Kunniaportista saamme puhua huomenna!"

Filip lähti pois ja hovimaalari seurasi häntä ovelle.

Kun hän palasi atelieeriin, seisoi onneton nuorukainen entisellä paikallaan ja katsoa tuijotti perin liikutettuna kelvottomaksi julistettua työtään.

"Voi sua poikaparkaa!" sanoi Coello lähestyen häntä sääliväisenä, mutta Ulrikki keskeytti hänet ja kysyi vaivaloisesti änkyttävin sanoin:

"Entäs Te? Te? Teidän arvostelunne!"

Silloin toinen kohautti olkapäitään ja vastasi avomielisellä osanotolla:

"Hänen majesteettinsa ei ole lempeä, mutta tule itse tänne katsomaan! En puhu mitään lapsesta, vaikka se — mutta antaa sen Herran nimessä seisoa niinkuin seisoo. Madonnan kuva tekee minuun saman vaikutuksen kuin kuninkaaseenkin ja tuo Jumalan äiti — minun täytyy se sanoa pahalla mielellä — hän kuuluu mihin hyvänsä muuanne vaan ei taivaaseen. Hyvä Jumala, miten moneen kertaan olet yhä uudelleen maalannut tuon kuvan! Jos mestari Antonio, jos Moor sen näkisi —"

"Niin sitte? sitte?" kysyi Ulrikki synkästi hehkuvin silmin.

"Silloin hän sinut pakoittaisi vielä kerran alkamaan uudestaan. Sydämestäni minun tulee sääli sinua eikä vähemmin Belita-raukkaa. Vaimoni pääsee voitonriemusta ilkkumaan. Tiedäthän, että minä aina olen sinua puolustanut, mutta näin onnettomasti menestynyt työ —"

"Jo riittää!" keskeytti nuorukainen hänen puheensa.

Sitte hän syöksyi taulun luo, pisti palettikepin sen lävitse ja väkevästi sitä potkaisten hän paiskasi taulun telineinensä maahan.

Coello katseli sitä tekoa syrjästä, ravisti päätänsä ja koki häntä tyynnyttää ystävällisillä sanoilla, mutta Ulrikki ei häntä kuunnellut, vaan huudahti ainoastaan:

"Taiteeni on lopussa, se on lopussa! A Dios mestari! Teidän tyttärenne ei huoli rakkautta ilman taidetta, ja taiteella sekä minulla ei ole enää mitään yhteistä."

Oven suussa hän seisattui, koki koota ajatuksensa ja ojensi viimein kätensä Coelloa kohti, joka surullisena oli nähnyt hänen poistuvan.

Mestari ojensi hänelle kätensä mielellään ja Ulrikki, sitä voimakkaasti pusertaessaan, lausui liikutettuna ja vapisevalla äänellä:

"Suokaa minulle anteeksi tämä riehuva käytökseni! — Minusta tuntuu — mielialani on kuin jos kaikki, mikä minulla on kallisarvoista, nyt veisin hautaan! Kiitoksia, mestari, kiitoksia hyvin paljosta. Minä olen, minulla on — täällä sydämessäni — päässäni kaikki on sikin sokin. Sen tiedän vaan, että te, että Isabella on ollut hyvä minua kohtaan ja minä, — minä olen — se minulta riistää henkeni! Onni on mennyttä! Taide mennyttä! A Dios petollinen sana! A Dios jumalallinen taide!"

Tätä viimeistä jäähyväissanaa lausuessaan hän tempasi kätensä mestarin kädestä, syöksi takaisin atelieeriin, painoi kyynelsilmin huulensa palettiin, pensselin varteen, hävitettyä tauluansa vastaan ja syöksi sitte Coellon ohitse ulos.

Maalari ikävöi päästä lapsensa luo; mutta kuningas häntä viivytti puistossa. Viimein hän sai palata Alkazariin.

Portailla hänen asuntonsa edustalla odotteli Isabella. Tämä oli jo kauvan, kauvan siinä seisonut odottamassa.

"Isä", huudahti hän ylhäältä.

Coello heitti häneen alakuloisen katseen ja ravisti päätään osanottavaisesti ja kieltävästi.

Silloin Isabella aivan kuin kovan myrskyn puuskan satuttamana rupesi värisemään ja kun maalari seisoi hänen kupeellansa, niin tyttö tutkien tarkasteli häntä tummilla silmillään, jotka tavallista enemmän astuivat näkyjiin kalpeista, riutuneista kasvoista ja sanoi hiljaa mutta päättävästi:

"Minä tahdon puhua hänen kanssaan. Sinun pitää viedä minut taulun luo. Minun täytyy se nähdä."

"Hän on sen puhkaissut palettikepillä", vastasi maalari. "Usko minua, lapseni, sinä et itsekään olisi sitä hyväksynyt."

"Ja kuitenkin minun täytyy se nähdä", uudisti Isabella sanansa totisena ja vakavasti, "nähdä se omin silmin. Minä tunnen, minä tiedän, että hän kuitenkin on taideniekka. Maltappas, minä tuon mantillani."

Nopein askelin riensi hän sisälle heidän asuntoonsa ja kun hän pian sen jälkeen musta pitsihuntu päässä astui rappusia alas isänsä sivulla, tuli heitä vastaan sihteeri de Soto ja huudahti maalarille:

"Tahdotteko, Coello, kuulla uutisia? Teidän oppilaanne Navarrete on tullut Teille ja maalaustaiteelle uskottomaksi. Neljännestunti sitte Don Juan antoi hänelle pestin. Aina on parempi olla hyvä ratsastaja kuin keskinkertainen maalari. Mutta mikä teitä, neiti, vaivaa?"

"Ei mikään, ei mikään", mutisi Isabella hiljaa ja vaipui isänsä rintaa vastaan.

Kolmaskolmatta luku.

Kaksi vuotta oli kulunut. Kaunis lokakuun aamu oli koittamassa. Ei ainoakaan pilvi himmentänyt kirkkaan sinistä taivasta ja auringon kehä nousi hehkuvana sen kapean salmen takaa, jonka kautta päästään Korinton lahteen. Niinkuin vast'ikään auenneet sinikukat loistivat hiljaa läikkyvät laineet rauhallisen merenlahden pinnalla, jonka toinen sivu huuhtoo Hellaan auringonpaisteista rannikkoa ja toinen Peloponneeson varjokkaita rantaseutuja.

Kasvittomia, päivän polttamia kallioita näkyy alastomassa kauneudessa lahden pohjoispuolella ja äsken nousseen päivän säteet kutovat kultaisia lankoja hienoon valkoseen sumuun, joka leikkii keveänä liehuen kallioiden ympärillä.

Morean ranta kallistuu pohjoiseen päin; sentähden vielä paksut varjot tummentavat kivikkoperäisiä oliivipuistoja ja niitä tummanvärisiä laakeripuiden ja oleanderipensasten ryhmiä, jotka uhkeasti kasvaen seuraavat purojen varsia ja täyttävät vuoren rotkot.

Miten äänetöntä ja hiljaista täällä tavallisesti onkaan aikaisin aamusilla.

Valkosia kalalokkia leikittelee rauhallisesti vedenpinnalla; kalastajan vene ja kaleerilaiva liukuvat hiljaa eteenpäin ja tekevät kiiltäviä juovia sinisen veden kalvoon, mutta tänään laineet huokailevat lukemattomia laivoja kantaessaan; tänään tuhannet pitkät airot pieksevät merta niin että vesi ulisevalla loiskeella läikkyy korkealle. Tänään molemmilla puolin sitä salmea, jonka kautta tullaan Lepanton lahdelle, kuuluu kolinaa ja räiskettä ja kohisevaa pauhua.

Jyminä ja melu kajahtelee takaisin alastomalta pohjoispuolelta suurella voimalla, mutta hiljemmin eteläpuoleiselta tiheää kasvullisuutta kasvavalta rannikolta.

Kaksi äärettömän suurta toisilleen leppymättömän kiukkuista vihollisjoukkoa on vastakkain ikäänkuin painitaistelijat, jotka käsivarsiaan kurottavat tarttuakseen vastustajaansa kiinni ja paiskatakseen maahan.

Paavi Pius viides on kutsunut koko kristikunnan taistelemaan osmanien maatanielevää voimaa vastaan. Kypros, kristitty Kypros, viimeinen maakunta joka Venezialla oli itämailla, on joutunut muhamettilaisten käsiin. Espanja ja Venezia ovat tehneet liiton Kristuksen sijaisen kanssa, genualaiset, muita italialaisia ja vielä Johanneksen ritarit Maltassa kokoutuvat Messinaan antaakseen liittolaisille apua.

Suurin ja komein sotalaivasto mikä pitkään aikaan on lähtenyt kristitystä satamasta, lähtee täältä ulos merelle. Korkeimman ylipäällikkyyden on kuningas Filip, huolimatta kaikista juonista, antanut nuorelle velipuolelleen don Juan d'Austrialle.

Eivätpä turkkilaisetkaan ole jääneet toimettomiksi. Lepanton lahdella he vahtivat vihollisen liikkeitä sadallakahdellakymmenellätuhannella sotilaalla, jotka ovat sijoitetut kolmeensataan laivaan.

Don Juan ei anna itseään odottaa. Turkkilaiset ovat äskettäin Kypros-saarella antaneet salaa teurastaa tuhansittain kristityitä ja sellaista häväistystä ei tuo tulinen sankari voi kärsiä. Ne varotukset ja muistutuskirjotukset, jotka hän on saanut Madridista ja jotka ovat masentaneet hänen iloista toimikykyään, jättää hän taivaan tuulien kuljetettaviksi; hänen sotajoukkonsa ja etupäässä venezialaiset haluavat kostoa.

Turkkilaiset eivät myöskään jää tappelua odottamaan ja Kapudan-pasha purjehtii, vastoin sotaneuvottelunsa päätöstä, vihollistansa vastaan.

Lokakuun seitsemännen päivän aamuna on joka laiva, joka mies valmiina taisteluun.

Auringon kehä näyttäytyy ja nyt espanjalaisten laivoilta kaikuu soiton tapaisia kellon helähdyksiä taivaalle ja sekaantuvat kimeä-ääniseen lauluun: "Allahu Akbar, Allahu Akbar, Allaha Akbar!" sekä hurskaaseen huutoon: "Minä vakuutan, että paitse Allah'ia ei ole ketään jumalaa ja että Muhamed on Allahin profeetta; käykää tänne rukoilemaan!"

"Tänne rukoilemaan!" — sitä huutaa kellonkin metallikieli samoin kuin metalli mueddinin rinnassa kun hän tänään ei minaretin huipusta, vaan laivan maston korista kutsuu uskolaisiaan hartauden harjotukseen. Kummallakin puolella kapeaa meren porttia ajattelevat, toivovat ja uskovat tuhannet, täällä kristitty, tuolla muhamettilainen, että kaikkivaltias heitä kuulee.

Nyt taukoaa soitto ja laulu, nopea kaleeri, jossa don Juan on komentajana, kulkee laivasta laivaan. Nuorella sankarilla on ristiinnaulitun kuva kädessä ja hän huutaa kehotussanoja kristityille sotilaille.

Sitte raikuvat taas torvien toitotukset, rummutukset ja komentosanat takaisin kivikko-rannoilta.

Eteenpäin liikkuu armada ja etupäässä amiraalilaiva, jossa oli don Juan.

Turkkilainen laivasto hyökkää sitä vastaan.

Nuori urho ei kysy enää kokeneiden amiraalien neuvoa, hän ei pyydä mitään, ei ajattele mitään, eikä käske mitään muuta kuin "eteenpäin", "hyökätkää", "vallatkaa", "tappakaa", "upottakaa", "tuhotkaa".

Niinkuin villit sonnit kumeasti mylvien syöksevät vastakkain päät alaspainettuina ja silmät veristäen, yhtäläisesti toinen sotalaivasto syöksee toista vastaan.

Marco Antonio Colonnan taistelusuunnitelma, Dorian, Venierin tai Giustinianin viisaat neuvottelut, kuka niistä välittää tänä koston päivänä?

Tänäpäivänä eivät asioita ratkaise ajattelevat päät ja tarkka silmä — vaan miehuus ja käsivarren voima.

Parman prinssi Aleksanteri Farnese on äsken yhtynyt nuoren sukulaisensa kanssa.

Ensimäisessä kahakassa hän komentaa suurta osastoa genualaisia laivoja. Hänen piti odottaa kunnes Doria hänelle antaisi käskyn ryhtyä tappeluun. Mutta don Juan on jo vallannut turkkilaisten amiraalilaivan, on kiivennyt sen kannelle ja raskailla miekan iskuilla raivannut itselleen tien Kapudan pashan kimppuun.

Aleksanteri näkee sen; eteenpäin syöksevän sankarin uljas käytös saa hänet innostumaan ja hänkin komentaa: "eteenpäin!"

Mikä jättiläislaiva se on, jota hän lähestyy? Tulipunasessa lipussa komeilee hopeinen puolikuu; tulikita toisensa vieressä syöksee turmiota sen kummastakin kupeesta. Sen korkea reunusta on varustettu kaksinkertaisilla riveillä turbaanipäisiä parrakkaita sotilaita.

Se on turkkilaisen laivaston rahastolaiva!

Tämän varustuksen, vihollisen lujan suojan valloittaminen kaiketi maksaa vaivaa.

Rahastolaiva on suuruudeltaan, lujuudeltaan ja miesluvultaan paljo voimakkaampi Farnesen kaleeria. Mitä hän siitä välittää, mitä hän huolii luotituiskusta ja tulisista pikirenkaista, jotka vartoovat hyökkääjiä?

Eteenpäin vaan!

Doria antaa varotusmerkkejä. Niitä hän ei huoli huomata, hän ei tahdo niitä nähdä eikä kuulla.

Uljaita sotureita hänen ympärillään kaatuu laivan kannelle verta vuotaen kuolon kamppailussa; hänen laivansa masto on murtunut ja rasahdellen se taipuu kaatumaisillaan. "Kuka seuraa minua?" huutaa hän ja nojautuu laivan reunaa vastaan.

Kokeneet espanjalaiset soturit, jotka don Juan oli antanut miehistöksi hänen laivaansa, epäröivät. Ainoastaan yksi astuu ääneti ja päättäväisenä hänen luoksensa ja heilauttaa olkapäällensä suuren iskumiekkansa, jonka kahva ulottuu rotevan nuorukaisen silmäin tasalle.

Kaikki laivassa tuntevat tuon vaaleatukkaisen jättiläisen. Sehän on sotapäällikön suosikki Navarrete. Sodassa moriskoja vastaan Cadizissa ja Bazassa on hän suorittanut monta kadehdittavaa urhotyötä. Hänen käsivartensa on teräksestä; hän ei henkeänsä säästä enempää kuin höyhentä kypärinsä sulkatöyhdössä ja tappelussa hän leikkii elämällä yhtä rohkeasti kuin zekiineillä arpapelissä.

Tässä samoin kuin toisessakin tilaisuudessa hän pääsee voitolle.

Ei kukaan oikein tiedä miltä seudulta tai mistä suvusta hän on kotoisin, sillä hän on seuraa karttava, yksinäisyyttä etsivä jörö mies. Ainoastaan matkalla Lepantoon on hän ystävyydellä liittynyt sairaaseen sotamieheen, don Miguel Cervantes'iin.

Vaikka hän päätänsä pitää pystyssä osottaen yhtä kylmää sosiegoa kuin ylpein Espanjan ylimys, niin hän jokaisen joutilaan hetkensä uhraa kärsivälle samanikäiselle kumppanille ja hoitaa häntä niinkuin veli, jopa niinkuin palvelija. Toinen osaakin kertoa kummallisia juttuja ja onpa hänellä omituiset mielipiteensä kaikesta, mikä taivaan ja maan välillä tapahtuu.

Hän tietää Navarretesta, että tämä on ennen ollut maalari ja näyttää olevan hurskasten kastilialaisten seassa kaikista hurskain, sillä hän menee joka kirkkoon ja kappeliin, jonka ohi sotajoukko kulkee ja monen madonnan kuvan ja alttaritaulun eteen hän seisattuu ikäänkuin hurmaantuneena ja kiinni kasvaneena, siinä pysyen kauvan ja väsymättä.

Rohkeinkaan ei uskalla häntä ärsyttää, sillä hänen miekkansa levittää kuolemaa, ja kumminkaan hänen sydämensä ei ole paatunut. Anteliaalla kädellä hän lahjottelee voittonsa ja saaliinsa. Jokainen apua pyytävä on varma hänen avun-annostaan.

Hän karttaa naisten seuraa, mutta haavotettujen ja sairasten kanssa hän seurustelee mielellään ja yöt läpeensä hän valvoo pahasti haavotettujen toverien vuoteen ääressä.

Hänestä kulkupuhe kertoo, että häntä ilahuttaa katsella toisten kuolemaa.

Eihän toki! Yksinäisen ylpeän miehen sydän etsii vaan tilaisuutta saadakseen olla heltynyt; mies joka itse ei ole saanut rakkautta kokea, tarvitsee edes jonkun paikan, missä hän itse saa osottaa muille, mitä ei kukaan hänelle tarjoa, huolellista rakkautta.

Aleksanteri Farnese tuntee Navarreten samaksi mieheksi, joka picaderossa Madridissa kesytti hurjan hevosen; hän nyökkää tälle tyytyväisenä ja kiipee rintavarustuksen yli. Mutta toinen ei häntä oitis seuraa, sillä tämän ystävä don Miguel on häneen liittynyt ja tahtoo olla ottelussa osallisena.

Navarrete ja laivan kapteeni tahtovat hillitä kuumetautista, mutta hänpä väittää äkkiä parantuneensa ja vaatii hehkuvin silmin päästä mukaan.

Ulrikki ei odota sanajupakan päättymistä, sillä Farnese syöksee nyt vihollisen laivan kannelle. Rohkealla hyppäyksellä hän tätä seuraa.

Aleksanteri Farnesella on samoin kuin hänelläkin suuri iskumiekka ja kumpikin sitä heiluttaa niinkuin niittomiehet viikatteitaan. He hyökkäävät eteenpäin, käyvät päälle, iskevät maahan. Kauhistuneina lähimmät viholliset väistyvät välttääksensä noita julmia sotureita. Laivan rahastonvartija ja päällikkö Mustafa pasha itse hyökkää noita pelättäviä kristityitä vastaan; miekan isku murskaa käyräsapelia heiluttavan käden, toinen iskee muhamettilaisen maahan.

Mutta muhamettilaisten ylivoima on valtaavan suuri ja uhkaa musertaa molemmat sankarit. Silloin Ulrikin ystävä, don Miguel Cervantes, kahdentoista uuden soturin kera ilmestyy tappelupaikalle. He raivaavat itselleen tien uhattujen toverien avuksi, toisia espanjalaisia ja genualaisia sotureita seuraa heitä ja verilöyly tulee yhä hurjemmaksi.

Ulrikki on erkaantunut kauvas ruhtinaallisesta asetoveristaan; hän heiluttaa nyt miekkaansa sairaan ystävänsä sivulla. Don Miguelin rinta jo vuotaa verta kahdesta haavasta ja nyt hän vaipuu alas Ulrikin viereen; luoti on musertanut hänen vasemman käsivartensa. Ulrikki kumartuu hänen puoleensa ja nostaa hänet pystyyn; toverit ympäröivät hänet, turkkilaiset ovat karkotetut niinkuin pilvet vuoren huipulta kun myrskytuuli on syössyt niitä kohti.

Don Miguel tahtoo nostaa miekkansa, joka on hänen kädestään pudonnut, mutta hän haparoitsee tyhjää ilmaa ja nostaen suuret silmänsä ylöspäin ylellisessä jännityksen tilassa ja painaen kättänsä verta vuotavaa rintaa vastaan huudahtaa hän innostuneena: "Haavat ovat tähtiä — ne osottavat tietä kunnian taivaaseen kunnian —"

Hän vaipuu tainnoksiin ja Ulrikki kantaa hänet väkevillä käsivarsillaan genualaisten soturien valtaamaan paikkaan samassa laivassa.

Sen jälkeen hän taas syöksee tappeluun ja yhä kaikuvat hänen korvissaan toverin tuliset sanat: "Kunnian taivaaseen!"

Se on miehen viimeinen korkein päämaali! Kunnia, niin kunnia, se on "sana"; hänelle se olkoon tästä hetkestä sana!

On niinkuin hirmuinen myrsky keskittyisi hiljaiselle siniselle meren lahdelmalle. Tukahuttava ruudin savu peittää kirkkaan taivaan mustana pilvenä ja pimitetyssä ilmassa välähtelevät jymisevät lukemattomat salamat ja jyrinät.

Milloin siellä milloin täällä räjähtää joku ruutisäiliö ilmaan tai nousee tulipatsas kauhealla pauhulla taivaalle. Hätäparkumiset ja voitonhuudot, rämisevät torventoitotukset, rikkimurtuvien sotalaivojen rytinä ja kaatuvien laivanmastojen ryske sekaantuvat hornan melskeeksi, jolle ei vertaa ole.

Auringon valo on kadonnut, mutta suurten laivojen palavat rungot valaisevat taistelevia verrattomina tulisoihtuina.

Hämärän tullessa oli taistelu ratkaistu kristittyjen voitoksi. Samoin kuin Farnese oli kaatanut rahastonvartijan, niin oli myöskin don Juan tappelussa lyönyt kuoliaaksi turkkilaisen sotajoukon ylipäällikön Ali pashan.

Molemmat orpanat lähtivät taistelusta ylistettyinä sankareina, mutta päivän kunnia liittyi don Juanin nimeen.

Farnesen uhkarohkeaa tekoa ylipäällikkö moitti ystävällisesti ja kun edellämainittu don Juanille kertoi Navarreten sankarillisesta avusta, niin sotapäällikkö tälle viimeksi mainitulle, pelkäämättömälle taistelijalle ja reippaalle ratsastajalle antoi kunniakkaan toimen viedä perille voiton sanoma kuninkaalle.

Yhtaikaa lähti kaksi kaleeria merta kyntämään länteen päin; toinen espanjalainen, jossa oli don Juanin lähettiläs, toinen venezialainen, jossa oli vapaavallan kuriiri.

Kummassakin laivassa oli soutajilla täysi työ päästä eteenpäin laivanhylkyjen ja rauskojen, katkenneiden mastojen ja lankkujen, monien ruumiiden ja vedenpinnalla kelluvien köysien välitse, mutta jo näiden esteiden seassa alkoi kilpailu.

Tuuli ja meri olivat kumpaisellekin laivalle yhtä suotuisat, mutta venezialaiset sivuuttivat kuitenkin espanjalaiset ja laskivat ankkuriin Alicantessa neljäkolmatta tuntia ennen heitä.

Nyt oli ratsastajan voitettava se aika takaisin, minkä merimiehet kilpailussa olivat menettäneet.

Vapaavallan lähettiläs oli kaukana sotapäällikön lähettilään edellä. Joka paikassa, missä Ulrikki muutti hevosta ja jonkun lyhyen silmänräpäyksen ajan näytteli profeetan lippua, joka hänen piti jättää kuninkaalle kauneimpana voiton saaliina — Allahin nimi oli siihen kirjoitettu kahdeksankolmattatuhattayhdeksänsataa kertaa tuli häntä vastaan riemuitsevia ihmisjoukkoja, juhlakulkueita ja juhlallisia koristuksia.

Don Juanin nimi kaikui naisten, miesten, tyttöjen ja lasten huulilta. Se oli kunniaa, se oli Jumalan jokapaikassa läsnäoloa; joka sellaisen oli saavuttanut, hänellä ei ollut enää korkeampaa saavutettavaa.

"Kunniaa, kunniaa!" kaikui Ulrikin sielussa; jos löytyy sanaa, joka ihmistä kohottaa häntä itseään ylemmäksi ja istuttaa hänen oman olemuksensa miljooniin toisiin, niin tämä sana se varmaankin on!

Ja nyt hän ratsasti toisen hevosen toisensa perästä uuvuksiin eikä itselleen suonut lepoa yölläkään; puolen peninkulman päässä Madridista oli hän saavuttanut venezialaisen ja ratsasti hänen ohitsensa kohteliaasti tervehtien. Kuningas ei ollut pääkaupungissa ja pysähtymättä jatkoi Ulrikki matkaa Escorialiin.

Kokonaan pölyisenä ja päästä jalkoihin asti maantien kurassa, ruumis rasittuneena ja uuvuksissa ikäänkuin hän olisi ollut kidutuspenkillä, roikkui hän satulassa eikä kumminkaan säästänyt piiskaa, eikä kannuksia, eikä myöskään jättänyt sanomaansa kenenkään toisen ratsastajan perille vietäväksi.

Nyt olivat Guadarraman alastomat vuoret aivan hänen edessään; hän oli saavuttanut ensimäisen työpajan, jossa taottiin rautoja tulevan jättiläispalatsin rakennuksia varten. Kuinka monta ahjoa savusikaan, miten monta kättä olikaan työssä tätä rakennusta tehtäessä, mihin piti valmistettaman kuninkaan asunto, temppeli, verraton kirjasto, museo ja hautarakennus.

Monet kärryt ja kelkat, joilla kuljetettiin vaaleanharmaita kraniittilohkareita, oli hänen tiellänsä. Hän ratsasti niitä kiertäen ja oli hevosinensa syöksemäisillään kuiluun ja nyt hän seisattui sekavan sokkelon eteen, jossa oli telineitä ja kivilohkareita harmaassa puuttomassa villissä vuorilaaksossa. Mikä mies olikaan hän, joka tämmöisen erämaan oli etsinyt siellä asuakseen eläessään ja kuoltuaan! Escorial oli sopiva kuningas Filipille samoin kuin Filip oli sovelias Escorialissa olemaan. Täällä hän tunsi itsensä parhaiten tyytyväiseksi, täällä tuo kuninkaallinen hämähäkki kutoi maanpallon ympäri ulottuvia heikkoja ja kestämättömiä älykkäästi mietittyjä verkkoja.

Vielä keskentekoisessa kirkossa oli hänen majesteettinsa läsnä iltarukousmessussa. Linnanvouti Fray Antonio de Villacastia näki Ulrikin laskeutuvan maahan hevosen selästä, tarjosi uupuneelle ravintoa ja vei hänet kirkkoon.

Oli juuri aljettu messuta confiteor, mutta Fray Antonio viittasi papeille, he keskeyttivät messun ja Ulrikki nosti profeetan lipun korkealle ilmaan ja huusi:

"Verraton suuri voitto — don Juan — lokakuun seitsemäntenä päivänä — Lepanton luona — turkkilaisten laivasto kokonaan hävitetty —"

Filip kuuli tämän tärkeän sanoman ja vilkasi muhamettilaisten lippuun, mutta hän ei näyttänyt kuulevan, eikä näkevän, sillä ei ainoakaan kasvonpiirre liikahtanut eikä mikään mielenliikutus ilmaissut mitä hänen sisässään oli tapahtunut. Pikemmin ivallisesti kuin iloisesti hän hiljaa mutisi: "Don Juan on uskaltanut paljon." Sitte hän kirjettä avaamatta antoi merkin messun jatkamiseksi ja tuossa hän polvistui ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Peräti uupunut sanansaattaja vaipui alas rukoustuolille ja heräsi vasta silloin horroksista, kun ehtoollinen oli lopussa ja kuningas antoi käskyn pitää kiitosjumalanpalvelus Lepanton luona saavutetun voiton johdosta.

Kun hän nousi seisoalle ja astui pois tuolin luota, meni äsken vihitty pariskunta hänen sivuitsensa: rakennusmestari Herrera ja Isabella Coello kukoistavassa ihanuudessaan.

Hän pusersi nyrkkiänsä ja hänen mieleensä lensi ajatus, että hän olisi heittänyt pois onnen ja taiteen ja kunniankin niinkuin heikot saippuakuplat, jos vaan hän olisi saanut olla Herreran sijassa.

Neljäskolmatta luku.

Mitä kunnia on — sen Navarrete sai kokea!

Messinassa hän näki Lepanton sankaria palveltavan kuin Jumalaa. Missä voitonsankari näyttäytyi, siellä kauniit kädet sirottelivat kukkia hänen tiellensä; huoneiden palkongit ja akkunat kaunistettiin muhkeilla kudoksilla, vaimot ja tytöt riemuitsivat ja huiskuttivat tervehtien, iloiset lapset ja vakavat miehet huusivat innostuneina sankarin nimeä ja viskelivät hänelle laakeriseppeleitä. Kaikilta hallitsijoilta ja mahtimiehiltä tuli lähetystöjä, onnentoivotuksia ja kunnialahjoja.

Kun Ulrikki näki ihmeteltävän, nuoren sankarin ratsastavan esiin, niin hän oli kummastuksissaan siipiä kasvanut sankarin hevosen kylkiin ja kun ei ratsu häntä nostanut pilviin asti.

Mutta olipa hänkin, Navarrete, tehnyt tehtävänsä ja piti hänenkin saada maistaa oman kunniansa suloisuutta. Kun hän viimeisten joukossa ratsasti don Juanin virmalla hevosella sotapäällikön seurueessa, niin hän tunsi, ettei hänkään jäänyt huomaamatta ja kuinka usein hän kuulikaan ihmisten keskenään puhuvan toisilleen hänen urhotöistään!

Silloin hän kohotti päätänsä, hänen sydämmensä paisui ja hän tunsi halun astua uusille kunnian urille.

Sotapäällikkökin pyrki eteenpäin, mutta hän tunsi itsensä tuomituksi toimettomaan odotukseen, näki liiton hajoavan ja voittonsa hedelmät menevän hukkaan; Kuningas Filipin kateellinen pikkumaisuus kalvoi hänen halujaan, myrkytti hänen toiveitaan ja asetti haitallisen rajan hänen tulevaisuuden suunnitelmain ja unelmiensa toteutumiselle.

Don Juan oli kylliksensä saanut kunniaa. "Valta" oli se ravinto, jota hän halusi. Escorialin uuttera hämähäkki ei voinut häneltä riistää voitonseppelettä — mutta hänen sanansa, hänen korkein elämänpyrintönsä oli valta, eikä hän tahtonut sitä jakaa kenenkään kuolevaisen ihmisen, ei edes veljensä kanssa.

"Voitonseppele on lakastuva lehti, valta on peltovainio", oli don Juan lausunut Escovedolle.

Keisarin pojan sopii, tuumi Ulrikki, semmoisia korkeita toiveita tavoitella, alhaisemmalle henkilölle olkoon kunnia elämän-uran johtotähtenä.

Alankomaissa oli sotajoukon paras osa; siellä hän voisi löytää sen mitä hän toivoi.

Don Juan salli hänen lähteä sinne, ja jos "kunnia" oli oikea sana, niin Ulrikilla ei ollut syytä valittaa huonolle osalle jäämistä.

Hän kantoi ylpeän "Castilian" rykmentin lippua ja jos vierasta sotaväkeä tuli vastaan kun marssittiin johonkin kaupunkiin, niin vastaan tulijat kuiskivat toisilleen:

"Tuo on Navarrete, joka marssi etupäässä kun tehtiin hyökkäys Haarlemia vastaan, joka vielä kerran ryntäsi Alkmaarin muureja vastaan silloin kun kaikki jo väistyivät takaisin; ei ollut hänen syynsä, että heidän täytyi peräytyä — hän rykmenttineen ratkaisi taistelun Mookerin nummella. — Oletteko siitä kuullut puhuttavan? Kun häneen kaksi luotia oli sattunut, kääri hän lipun ympärilleen ja vaipui sen kanssa nurmelle."

Ja nyt kun hän kapinallisen joukon kanssa oli jättänyt Schouwenin saaren taaksensa ja marssi Brabantin halki, niin hänestä sanottiin:

"Katsoppas, tuo on Navarrete! Hän se oli joka lippu liehuen päänsä yläpuolella marssi espanjalaisten etupäässä kun he tunnettuna myrsky-yönä kahlasivat meren halki tekemään aavistamattoman hyökkäyksen Zierikzeetä vastaan."

Kaikki, jotka Alankomailla olivat aseissa, tunsivat hänen nimensä; mutta myöskin alankomaalaiset porvarit tiesivät kuka hän oli ja hänestä puhuessaan he pusersivat nyrkkiään.

Taistelutantereella, merellä, jäällä, heidän lujien muuriensa aukoissa, palavissa kaupungeissa, kaduilla ja kujilla, neuvottelusaleissa ja tyhjiksi ryöstetyissä asuinhuoneissa oli hän heidän silmissään ollut murhaaja ja hävittäjä. Ja kumminkin, jos sana, kunnia, jo kauvan sitte oli hänelle tullut katkeraksi, niin hänen toimiinsa liittynyt inhimillisyys kaikkein vähimmän oli sen kanssa tekemisissä.

Hän oli vaan hallitsijansa palvelija, ei mitään muuta.

Jokainen joka oli alankomaalainen nimeltään, oli hänen mielestään Jumalan hylkäämä, hallitsijan tuomitsema kapinoitsija ja kerettiläinen, vaan ei mikään rehellinen talonpoika, ei mikään kelvollinen uuttera porvari, ei mikään jalo ihminen, joka uskonsa ja vapautensa puolesta pani henkensä ja omaisuutensa vaaralle alttiiksi.

Nuo paholaisen sikiöt eivät huolineet rukoilla Jumalan armorikasta äitiä eikä pyhimyksiä; nuo templin häpäisijät olivat kirkoista ryöstäneet niiden kuvien koristeet, karkoittaneet hurskaat munkkiveljekset ja nunnasisaret luostareista! He sanoivat paavia antikristukseksi ja jokaisessa vallotetussa kaupungissa hän löysi häväistyslauluja ja pilkkavärsyjä kuninkaallisesta herrastaan, tämän sotapäälliköistä ja kaikista espanjalaisista.

Hän oli pysynyt lapsuutensa aikuisessa uskossa ja siinä olivat hänen sotatoverinsakin. Hirmuisimmistakin veritöistä oli hänelle mielellään annettu synninpäästö, jopa kehotusta ja ylistystä.

Taistelussa, verenvuodatuksessa, kun haavat kirvelivät, ryöstettäessä, pelipöydän ääressä, kaikkialla hän kääntyi pyhän neitsyen puoleen ja sitäpaitse — mutta ani harvoin, vaan — hän avukseen pyysi "sanaa", kunniaa.

Hän ei, siihen enää luottanut, sillä se ei antanut mitä hän oli odottanut. Laakeri nyt hänen hiuskiharoillaan kahisi kuin lakastuneet lehdet. Kunnia ei täyttänyt hänen sydämessään olevaa tyhjää aukkoa. Sillä ei ollut voimaa palauttaa rauhaa hänen rintaansa, se ei yksinäiselle antanut mitään ystävää, eipä se edes voinut äänettömäksi tukahuttaa sitä ääntä, joka häntä, luoksepääsemätöntä miekkailijaa, jota ei kukaan kuolevainen uskaltanut katsella karsain silmin, sanoi onnettomaksi, todellisesta edistymisestä ja oikeasta päämaalistaan hairahtuneeksi petetyksi narriksi.

Tämä ääni häntä kiusasi porvarin pehmoisella untuvavuoteella, olkisella makuusijalla sotaleirissä, marssiessa ja pikarinkin ääressä.

Ja kuinka monet häntä kadehtivatkaan! Niin, hän kulki kuin riemuretkellä oleva puolijumala marssiessaan lippua kantaen rykmentin etupäässä. Ei kukaan voinut niinkuin hän kantaa sotalipun kultalevyillä koristettua raskasta tankoa, jossa suuri ompeluilla kirjaeltu silkkinen vaate liehui. Se olisi riittänyt purjeeksi oivalliselle laivan venheelle; mutta hän piti tankoa vaan oikealla kädellään ikäänkuin hänen huostaansa uskottu kannettava olisi ollut pelkkä helposti pidettävä leikkikapine. Juhlallisesti, niin ettei kukaan sitä voinut jäljitellä, hän silloin keikisti taaksepäin vartalonsa yläpuolta ja kiharaista päätään ja nosti vasemman käden kyljelleen. Hänen leveän rintansa kaarevuus silloin kauniisti tuli huomattavaksi ja samalla hänen haarniskansa laivan kölin muotoinen harjanne ja huippu. Ikäänkuin mahtava laiva paisuvin purjein hän kulki joukkonsa edellä ja viholliskaupungeissa hän töllistelevän ihmisjoukon silmissä näki hämmästyvää ihailua.

Ja kuitenkin, kumminkin hän oli onneton, tyytymätön mies ja yhä useammin ja useammin hän ajatteli don Juanin sanoja.

Hän ei enempää uskonut niinkuin ennen sanan tenhovoimaa. Kuitenkin hän arveli, että keisarin pojan peltovainio, "valta", oli jotain korkeata ja suurta — jopa korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa.

Eiköhän kaikkivaltiaisuus ollut Jumalan tärkein ominaisuus? Ja nyt, juuri nyt marssittaessa Schouwenista halki Brabantin maakunnan häntä viittaeli valta luokseen. Hän oli jo sitä maistanut kun hän hillitsi sen kapinallisen sotajoukon, johon hän kuului, tekemästä hyökkäystä erästä sepän pajaa vastaan. Se joka moukaria heilutteli palkeiden ääressä, oli hänelle pyhä henkilö, ja hän oli jo sitä ennenkin jakanut voittonsa ja saaliinsa monelle isänsä ammattitoverille, joka oli putipuhtaaksi ryöstetty.

Hän kävi puettuna kapteenin univormuun, mutta sehän oli vaan koreutta, lapsen leikkiä eikä sen enempää. Olihan eräs iloinen kokkipoikakin kiinnittänyt kapteenin kypäritöyhdön korkeaan hattuunsa. Kenttä-eversti, useimmat kapteenit ja luutnantit olivat luopuneet sen jälkeen kuin suuri kapina oli Schouwenin saarella ja heidän sijoillaan oli nyt vänrikkejä, kersantteja ja majotusmestareita. Ylemmät upseerit olivat menneet Brysseliin ja kapinoiva sotajoukko kulki ilman päällikköä ristiin rastiin läpi Brabantin. Kahdenkolmatta kuukauden kuluessa ei ansaittua palkkaa ollut maksettu ja nyt nälkiintyneet rykmentit hakivat elatustaan missä löysivät.

Myöskin kaksi vuotta takaperin Mookerin nummen tappelun jälkeen oli armeija itse auttanut itseään ja silloin olivat samoin kuin usein ennenkin samallaisissa tilaisuuksissa alemmat upseerit kapinoivassa joukossa valinneet eleetön. Ulrikki oli siihen aikaan maannut sairaana pahasti haavoitettuna, mutta sotilaskapinan lopulla olivat monet hänelle sanoneet, ettei ketään muuta olisi valittu electoksi jos hän olisi ollut terveenä ja saapuvilla.

Nyt oli taas electon vaali tulossa ja siihen toimeen valitun piti olla kolmen tuhannen miehen päällikkönä, voitiinpa odottaa, että pian muitakin rykmenttejä ryhtyisi kapinaan. Sotajoukon komentaminen! Sepä oli valtaa, se oli korkeinta, sen saavuttaminen oli elämän arvoista.

Herenthalsin luona rykmentit asettuivat leiriin ja siellä piti vaali toimitettaman. Ulrikki oli ollut puheenjohtajana kun telttakadut järjestettiin, kun määrättiin paikat vaunuille, jotka piti asetettaman leirin ympäri ikäänkuin valliksi, kun sijoitettiin kanuunat vähimmän suojatuille paikoille ja siinä tilaisuudessa oli hän ensi kerran eläessään hillinnyt mielensä, osottaen lempeyttä ja anteeksiantavaisuutta missä hän paljo mieluummin olisi torunut. Hän oli kuumeentapaisessa touhussa, uni karkosi hänen silmistään; jokaisen sanan, mikä lausuttiin, luuli hän tarkottavan häntä ja hänen valitsemistaan.

Näiden päivien kuluessa hän oppi hymyilemään, vaikka hän olikin kiukuissaan, sekä lausumaan ystävällisiä sanoja vaikka kirous poltti hänen huuliaan. Ja sitäpaitse oli tärkeä, ettei hän saanut antaa kenenkään huomata mitään, ei kasvojen liikkeelläkään ilmaista mitä hänen mielessään liikkui ja mihin hän pyrki, ettei hän joutuisi pilkan alaiseksi jos hän ei vaalissa onnistuisikaan.

Vielä päivä, vielä yksi yö, niin hän ehkä oli kohonnut sotapäälliköksi ja valloittaisi kuningaskunnan ja oli saapa koko mailman kauhistumaan. Kenties, ainoastaan kenties; sillä paitse häntä tavotteli toinenkin mies sotajoukon päällikkyyttä käyttäen vaarallisia keinoja.

Se mies oli kersanttimajuri ja majotusmestari Zorillo, oivallinen ja hyvässä arvossa pidetty soturi, joka oli valittu electoksi Mookerin nummella tapahtuneen tappelun jälkeen, mutta ensimäisen vakavamman vastuksen häntä kohdatessa oli hän vapaaehtoisesti luopunut kunniapaikaltaan.

Sanottiin, että hän oli sen tehnyt vaimonsa kehotuksesta, ja tämä vaimo oli myös Ulrikin vaarallisin vastustaja.

Zorillo oli toisessa rykmentissä kuin Ulrikki; mutta tämä oli jo kauvan tuntenut hänet ja hänen naiskumppaninsa "leirisibyllan".

Majotusmestarin teltassa anniskeltiin viiniä, ja ennen kapinan syttymistä oli sama teltta ollut upseerien ja kappalaisten kokoontumispaikkana.

Sibylla oli kuluttanut herrojen aikaa lystikkäällä pakinalla sillaikaa kun he istuivat ryypiskellen tai pelipöytäin ääressä. Liikanimensä hän oli saanut kaiketi siitä, että hän taitavasti osasi korteista ennustaa. Alhaisemmatkin sotamiehet olivat suopeamieliset häntä kohtaan, sillä hän hoiteli heidän kipeitä vaimojaan ja lapsiaan.

Navarrete pysyi mielellään oman rykmenttinsä seurapiirissä ja sentähden hän ei ollut ennenkuin Schouwenissa ja Brabantin läpi marssittaessa vähän useammin ollut yhdessä Zorillon kanssa. Hän ei ollut hakenut heidän seuraansa ja nyt hän heitä väitteli, sillä hän tiesi, ettei Sibylla koskaan jättänyt kääntämättä puhetta puolisoonsa. Jo siitä syystä oli hän nurjamielinen Sibyllaa kohtaan, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla käymättä silloin tällöin hänen teltassaan, sillä kapinan johtajain tapa oli neuvotella siellä. Zorillo tuli aina kohteliaasti häntä vastaan, mutta tämän seuralainen nainen katseli aina häntä niin tarkastellen ja tutkien, että hän siitä sai tuskallisen tunteen, joka tuolle rohkealle miehelle muutoin oli perin outo.

Hänen täytyi kysyä itseltään eikö hän ollut tuota naista nähnyt ennen ja kun hänen mieleensä kerran juolahti ajatus, että tuo nainen ehkä oli hänen äitinsä näköinen, niin hän torjui mokoman ajatuksen kauvas luotaan.

Edellisenä päivänä oli nainen tarjoutunut hänelle ennustamaan; mutta siitä Navarrete ei välittänyt, sillä tuon naisen suusta varmaankaan ei voinut tulla mitään hyvää.

Tänään oli nainen kysynyt hänen ristimänimeänsä ja nyt oli hän ensi kerran monen vuoden kuluessa jälleen muistanut, että hänellä myös oli nimi "Ulrikki". Hän oli vaan "Navarrete" eikä mitään muuta, sekä itsekseen että muille ihmisille. Hän eleli vaan itsekseen ja kuta enemmin yksinänsä ihminen kulkee mailmassa, sitä helpommin hänen etunimensäkin häneltä itseltään jää unhotuksiin.

Samoin kuin hän monta vuotta takaperin oli mestarille vakuuttanut, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin Ulrikki, niin hän nyt äreästi vastasi: "Minä olen Navarrete, se riittää!"

Viideskolmatta luku.

Iltapäivällä samana päivänä olivat kapinan johtajat tulleet Zorillon telttaan neuvottelemaan.

Ulkona oli lämmin ja painostava ilma ja kuta enemmän ihmisiä kokoontui, sen raskaammaksi ja tukalammaksi tuli olo teltan suuressa sisemmässä huoneessa. Se oli puutteellisesti sisustettu, sillä koko sisustukseen kuului vaan muutamia kömpelötekoisia pöytiä, penkkiä ja tuoleja sekä saaliina otettu kaunis ebenholtsipuinen norsunluisilla koristeilla kaunistettu arkku. Tämän taideteoksen päällä oli makuuvuoteeseen kuuluvat tyynyt, nekin Haarlemista sotasaaliina ryöstetyt, päällystetyt jo kauvan sitte repaleiksi kuluneella silkkivaatteella, jota ei mikään naisen käsi ollut koskenut niitä korjatakseen. Seinät oli liisteröity täyteen pyhimysten kuvia ja teltan oven päällä riippui ristiinnaulitun Vapahtajan kuva.

Suuren pöydän takana oli korkea tuoli ison korin ja viinitynnörin välissä, josta Sibylla täytti viinituopit tarpeen tullessa. Lihavanpuoleinen, sotaleirissä kasvanut palvelustyttö oli tarjoilemassa kokoutuneille miehille; mutta hänen ei tarvinnut liioin kiiruhtaa, sillä espanjalaiset ryyppelivät hitaasti.

Vieraat istuivat ahtaassa piirissä ja olivat vakavia ja harvapuheisia; mutta mitä he sanoivat lausuttiin kiihkoisesti ja uhkamielisesti ja usein kuuli puhujan lyövän kädellään haarniskaansa tai sysäävän miekalla lattiaan.

Kun erimielisyyttä ilmestyi, kivahtivat he joskus kuikkuisiin sanoihin ja senjälkeen kajahti ikäänkuin kymmenkertaisena kaikuna koko kuoro mielettömästi rähiseviä ääniä. Usein jo näytti siltä kuin tuossa tuokiossa miekat temmaistaisiin huotrasta ja verinen kahakka syttyisi, mutta Zorillo, joka oli valittu kokousta johtamaan, kohotti vaan sauvaansa vaatien hiljaisuutta ja samassa meteli muuttui kumeaksi murinaksi ja nuo päivän paahtamat, arpiset, säälimättömät soturit noudattivat kapinallisinakin kainosti ja tyynesti päällikön komentoa ja sotakurin rautaisen lujaa pakkojärjestystä.

Merellä ja Schouwenissa olivat heidän loistavat pukunsa saaneet viheliäisen ja kuluneen ulkonäön. Sametti ja silkki, joita he olivat väkipakolla kiristäneet rikkailta Antwerpenin asukkailta, roikkui nyt repaleina heidän jäntevien jäsentensä verhona. He olivat ulkonäöltään kuin maantien rosvot ja roistot ja kumminkin he tässä istuivat niinkuin sotilasten tapa vaati, tarkoin järjestyksessä arvon mukaan; jokainen kapinallinen totteli sekä marssiessa että leirissä uutta päällikköä, joka arvanheitossa sotarummun kannella oli saanut korkeimman heiton.

Yksi seikka oli selvä: joku ratkaiseva päätös oli tehtävä. Takkia ja kenkiä, rahaa ja kelpo asunnon tarvitsi kukin. Mutta millä keinolla helpoimmin siihen päästäisiin? Jotkut vaativat sovittelua, suostumista hyväksyttäviin ehtoihin; toiset vaativat kiivaasti, että pysyttäisiin vapaina ja vallotettaisiin joku kaupunki, ennen kaikkea rikas Mechelnin kaupunki, joka helposti oli saatavissa. Siellähän rahattakin voisi saada kaikkea mitä tarvitsi.

Zorillon mielestä oli meneteltävä varovaisesti, Navarrete puolusti kiivaasti rohkeita toimia. He, kapinoitsijat, huusi hän, olivat voimakkaammat kuin mikään sotajoukko Alankomailla eikä heidän tarvinnut ketään peljätä. Kerjäläinen saadaan tyytymään pikku rahalla, mutta jos he olisivat varoissaan ja rikkaita, niin heidän asiansa oli ylläpitää vaatimuksiaan.

Silmät hehkuvina hän kehui mitä sotajoukot, mitä hän itse oli toiminut, kärsinyt ja voittanut kuninkaalle. Hän ei sen enempää vaatinut kuin kelvollista palkkiota vuodattamastaan verestä ja tekemästään työstä; kelvollista palkkiota eikä mitään polkuhintaa tai tyhjiä lupauksia.

Hänen puhettaan seurasi äänekkäitä hyväksymishuutoja; tykkijunkkari, joka nyt oli kapteenin sijaisena komentajana, huusi riemastuneena:

"Navarrete, Lepanton ja Haarlemin sankari on oikeassa. Minä tiedän ketä minä valitsen!"

"Victor, victor Navarrete!" kaikui monen parrakkaasta suusta.

Mutta Zorillo keskeytti tämän julistuksen huudahtaen arvokkaasti ja kohottaen komentajan sauvaa korkeammalle:

"Vaali toimitetaan huomenna; tänään me neuvottelemme. Täällä sisällä on lämmin; minä tunnen sen samoin kuin tekin. Mutta ennenkun eroamme, niin kallistakaa korvanne hetkiseksi miehen puoleen, joka tarkottaa hyvää."

Nyt Zorillo vielä kerran esitti kaikki ne syyt, joiden perusteella olisi ryhdyttävä rauhanhieromiseen ja sovinnolliseen neuvotteluun ylipäällikön kanssa. Hänen olennossaan oli jotain varovaista ja valtioviisaan tapaista ja kuitenkaan hänen puheestaan ei puuttunut lämpöä ja miellyttävää muotoa. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli tosissaan ja hänen puhuessaan Sibylla nousi ja meni hänen taaksensa, laski kätensä hänen olkapäällensä ja pyyhkäsi kuivaksi hänen hikisen otsansa nenäliinallaan. Hän salli sen ja jatkaen puhettaan keskeymättä hän katsoi Sibyllaan herttaisesti kiitollisella silmällä.

Ahavoittuneet soturit näkivät Sibyllan mielellään seurassaan, sallivatpa hänen ottavan osaa keskusteluihinkin lausumalla sanasen, neuvon tai huomautuksen, sillä hän oli älykäs eikä ihan tavallinen jokapäiväinen nainen. Hänen sinisistä silmistään säteili ymmärrystä ja tervettä elämänhalua, hänen paisuvat huulensa näyttivät olevan ikäänkuin luodut antamaan nopeita iloisia vastauksia; seurustellessa hän oli vähäpätöisimmällekin ystävällinen ja iloinen. Mutta mistä tulivat nuo syvät piirteet hänen punasen suunsa ympärillä ja silmän ulkokulmassa? Hän maalaili poskiansa joka päivä, sillä kenenkäpä oli tarviskaan nähdä noita todistuksia siitä, että hänellä oli surullisia hetkiä elettävänä kun hän oli yksin? Ne taisi kyllä peittää, mutta ne lisääntyivät ja vuosi vuodelta ne tulivat syvemmiksi.

Hänen korkealle otsalleen ei vielä yksikään ryppy ollut ilmestynyt, ja hienot kasvojen piirteet, kiiltävän valkoset hampaat, tyttömäinen vartalo, miellyttävä hymyily antoivat tälle naiselle nuorehkon ulkomuodon. Hän näytti olevan noin kolmenkymmenen, mutta mahdollisesti neljänkymmenen vuoden ijässä tai vielä päällekin.

Ilo muutti hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi, ikävä tapahtuma vanhaksi eukoksi. Otsan kohdalle kiehkuroihin kammattu lumivalkonen tukka näytti todistavan korkeampaa ikää; mutta tiedettiin, että hän kahdeksan vuotta takaperin oli muutaman vuorokauden kuluessa tullut harmaapäiseksi, kun eräs tyytymätön kuormarenki oli pistänyt väkipuukolla Zorilloa, joka sen jälkeen oli monta viikkoa ollut kuoleman kielissä.

Tuo valkonen tukka sopi oivallisesti Sibyllan punasiin poskiin, ja kun hän sen tiesi, niin hän huolellisesti karttoi hiustensa värjäämistä.

Sillaikaa kun Zorillo puhui, katseli Sibylla omituisella jännitetyllä katseella Ulrikkiin. Kun puhe oli lopussa, palasi hän itkevän lapsen luo sitä tuutimaan käsivarsillaan.

Miesten kesken oli uusi kiivas väittely syttymäisillään, mutta Zorillo julisti kokouksen päättyneeksi. Viimein päätettiin yksimielisesti seuraavana aamuna ryhtyä vaaliin. Sotamiesten noustessa meluten paikoiltaan, jolloin muutamat puristivat Zorillon toiset Navarreten kättä, astui avoimesta teltan ovesta sisään komea vääpeli saksalaisesta lippukomennuskunnasta, joka oli Antwerpenissä eikä kuulunut kapinallisiin. Hänellä oli kirjava hyvin säilynyt puku ja hänen mukanaan juoksi sisään vilkas, tiikerinkarvainen koira.

Oli alkanut ukonilma ja satoi rankasti. Muutamat espanjalaiset hypistelivät rukousnauhojansa ja mutisivat rukouksiansa, mutta saksalaisen iloista mieltä ei ollut häirinnyt ukkonen, salama eikä sade, sillä iloisesti päästi hän suustaan: "Huh!" ravistaessaan vettä pois sulkatöyhdöillä koristetusta hatustaan ja reippaasti ja uljaasti hän esitti itsensä tovereille Pollvillerin rykmentin lähettiläänä.

Hänen toverinsa, virkkoi hän, eivät olleet vastahakoiset yhtymään "vapaaseen joukkoon"; nyt hän oli tullut tänne hankkimaan tietoja siitä, millä mielialalla Schouwenin sankarit olivat.

Zorillo tarjosi vääpelille tuolin ja kun tämä oli ottanut kaksi täyttä pikarillista viiniä palvelustytön tinaiselta tarjottimelta ja nopeasti tyhjentänyt ne, katseli hän ympärilleen kapinallisten toverien piirissä. Muutamia heistä oli hän jo ennenkin kohdannut minkä missäkin eri maassa ja heitä hän kätteli. Sitte hän huomasi Ulrikin ja rupesi tuumimaan missä ja minkä lipun johdolla hän oli nähnyt tuon komean vaaleatukkaisen soturin.

Silloin Navarrete tunsi iloisen sotilaan Hans Eitelfritzin Colinista Spreen varrella, ojensi kätensä ja huudahti espanjan kielellä, jota sotilaskin oli käyttänyt:

"Tehän olette Hans Eitelfritz von der Lücke! Muistatteko vielä jouluaattoa Schwarzwaldissa ja mestari Mooria ja Alkazaria Madridissa?"

"Ulrikki, nuori herra Ulrikki! Voi taivasten tekijä!" huudahti Hans Eitelfritz; — mutta äkkiä hän keskeytti puheensa, sillä Sibylla, joka oli pöydän ääressä noussut seisoalle tarjotakseen lähettiläälle suurempaa pikaria, pudotti pikarin hänen viereensä.

Zorillo ja hän olivat nopeasti rientäneet Sibyllan luo tätä tukemaan, sillä hän horjui ja oli pyörtymäisillään. Mutta tämä pysyi seisoalla ja viittasi ääneti miehille, että he olisivat alallansa.

Häneen kääntyivät kaikkien silmät ja jokainen säikähti, sillä hän oli kuin kivettynyt ja hänen nuoret iloiset kasvonsa olivat yhtäkkiä muuttuneet vanhan ja riutuneen näköisiksi.

"Miten on sinun laitasi?" kysyi Zorillo huolestuneena.

Sibylla tointui ja vastasi pikaisesti:

"Rajuilma, ukkonen —"

Sitte hän koreasti sipsuttaen astui lyhyin askelin takaisin pöydän ääreen ja juuri kun hän oli istunut alas paikoilleen, kuului ulkona kellon ääni, joka kutsui iltarukoukseen.

Läsnäolijoista useimmat nousivat noudattaaksen kellon kehotusta.

"Huomenna, vääpeli! Huomisaamuna vaalitilaisuudessa."

"A Dios, a Dios, hasta mas ver, Sibylla, a Dios", kuului sekaisin ja pian useimmat vieraat olivat poistuneet teltasta.

Jälelle jääneet istuivat hajallaan pöytien ääressä ja Ulrikki istui yksin Hans Eitelfritzin kanssa oman pöytänsä ääressä.

Lähettiläs ei ollut välittänyt Zorillon kutsusta tulla istumaan hänen seuraansa, sillä olihan hänellä tässä vanha tuttava Madridista, jonka kanssa hän tahtoi jutella onnellisemmista ajoista. Tämän toinen hyväksyi mielellään, sillä mitä Zorillolla oli sanottavaa seurustelijoilleen, se kääntyisi Navarretea ja hänen mielipiteitään vastaan. Kuta kauvemmin vääpeli hänen kanssaan pakinoi, sen parempi!

Ulrikalle oli kaikki mieluista, mikä vaan muistutti mestari Moorista ja jäätyään kahdenkesken Hans Eitelfritzin kanssa hän tätä vielä kerran tervehti kummallisella espanjan ja saksan kielen sekamelskalla. Kotonsa hän oli unhottanut, mutta äidinkielensä vaan puolittain. Jokainen piti häntä espanjalaisena ja itse hän tunsi itsensä siksi.

Hans Eitelfritzillä oli hänelle paljo juteltavaa, sillä hän oli usein tavannut Moorin Antwerpenissä ja oli hänen atelieerissaan saanut ystävällisen vastaanoton.

Kuinka mielellään Navarrete oli kuunnellut kerrottavan tuosta jaloluontoisesta miehestä ja miten hyvältä tuntuikaan hänestä vuosikausien kuluttua taas saada puhua saksaa, vaikka se sujuikin niin huonosti! Tuntui kuin jos kuori olisi pudonnut pois hänen sydämensä ympäriltä ja niin iloisena, niin nuorekkaan hilpeänä ei kukaan läsnäolevista ollut häntä milloinkaan nähnyt. Yksi vaan oli, joka tunsi että hän osasi naureskella ja laskea leikkiä vallattomasti ja tuo ainoa oli pitkän pöydän ääressä oleva kaunis nainen, joka ei tiennyt pitikö ilosta pakahtua vaiko vaipua maan alle häpeästä.

Hän oli ottanut kopasta yksivuotiaan lapsen, surkean, kalpean raukan, jonka isä oli kaatunut taistelussa ja jonka äiti sitte oli sen hylännyt.

Muhkea vänrikki tuolla oli nimeltään Ulrikki, se oli hänen poikansa, hänen täytyi olla! Ja hän itse, voi! hän ei saanut kuin salaa häntä katsella, salavihkaa kuunnella niitä saksalaisia sanoja, joita nuo rakkaat huulet lausuivat. Häneltä ei jäänyt sanaakaan kuulematta ja kumminkin hänen ajatuksensa, hänen katsellessaan ja kuunnellessaan, liikkuivat kaukaisella maalla ja menneillä ajoilla, ja parrakkaan jättiläisvoimaisen miehen rinnalla hän näki kauniin, rakastettavan, kiharapäisen lapsen, karkean miehen-äänen ohessa hän kuuli heleän puhtaan, suloisen lapsen-äänen, joka huusi "äitiä" ja osasi nauraa niin hopeanheleästi ja sydämen pohjasta.

Kalpea vieras lapsi hänen sylissään pani usein heikot kätensä poskilleen, sillä ne olivat kastuneet niistä kyynelistä, joita hän vuodatti sitä tuutiessaan. Ja entäs tuon nais-raukan, jolla oli nuorekkaat kasvot ja valkonen tukka, kuinka vaikeata, miten sanomattoman, rajattoman vaikeata hänelle olikaan pysyä tyynenä. Kuinka hän halusi hypähtää pystyyn ja ilosta riemuiten huudahtaa lapselle, miehelle, hänen rakastajansa vastustajalle, omalle, niin omalle Ulrikillensa: "Katsoppas, katselehan minua! Minä, minä olen sinun äitisi. Sinä olet minun! Tule, tule sydämelleni; en minä sinua enää hylkää!"

Ja nyt Ulrikki nauroi ja nauroi taas uudelleen eikä aavistanut mitä liikkui äidin sydämessä aivan hänen vieressään; häntä ei hän katsonutkaan, vaan kuunteli ainoastaan saksalaisen sotamiehen pilapuheita tyhjentäessään pikaria hänen seurassaan.

Vieras lapsi hänen sylissään oli suojaamassa häntä pojan katseilta; lapsen täytyi peittää, että hän salaa katseli, kuunteli ja itki.

Vääpelillä oli puheenvuoro ja hän kertoi toisen lystillisen jutun toisensa jälkeen; mutta nainen ei nauranut, vaan toivoi ainoastaan, että hän taukoaisi ja antaisi Ulrikin puhua, jotta hän taas saisi kuulla hänen ääntänsä.

"Antakaa koirani, Lelapsin saada paikka tässä tuolilla", huudahti Hans Eitelfritz. "Sen jalat kastuvat kosteassa maassa — sillä sade tunkee tänne sisään — ja se voi vilustua. Tämä erinomainen elukka ei ole muiden koirien kaltainen."

"Vai on sen nimi Lelaps?" kysyi Ulrikki. "Onpa sillä kummallinen nimi!"

"Minä sain sen vaihtokaupassa eräältä ylioppilaalta Tübingenissä, komealta ja nuorelta herra Fritz von dem Hallbergilta, ja annoin siitä elefantin hampaan, jonka olin saanut Itämailla, ja se nuori vekkuli tälle nimen on antanut. Sen minä sanon, että tämä koira on viisaampi kuin moni paljokin lukenut henkilö; oikeastaan sitä olisi nimitettävä tohtori Lelaps."

"Onpa se kiltti elukka."

"Kiltti! Enemmänkin, hyvä herra, paljoa enemmän! Esimerkiksi kun Napolissa saimme kiitettyä Mortadella-makkaraa syödäksemme ja kun olin joutunut innokkaaseen keskusteluun, niin unhotin koiraani muistella. Mitäs silloin tekikään Lelaps? Meni ääneti puutarhaan ja palasi jälleen suussansa lemmenkukka, jonka se mulle toi aivan kuin kohtelias kavaljeeri sydämensä haltijattarelle tuo kukkavihkon. Lelaps tiesi näet, että lemmenkukkaa saksaksi nimitetään Vergiss mein nicht (älä mua unhota) ja sen käytös merkitsi: koirakin pitää makkarasta eikä sitä voi unhottaa. Mitäs arvelette sellaisesta viisaudesta?"

"Mitä tulee Teihin itseenne, niin sanon, että Teillä on hyvä keksimiskyky."

"Ette te ennen epäillyt minun onneani, mutta nyt epäilette tätä todellista juttua."

"Ehkä se onkin kääntynyt nurin päin, sillä onni tuo Teidän onnenne — joka siihen luottaa oikein täydellä todella, hän on hyvin typerä. Olettekos sepittänyt uusia lauluja?"

"Ne ovat lopussa, ihan lopussa!" huokaili vääpeli. "Katsokaas tätä arpea! Siitä asti kuin uskoton koira, muhamettilainen Tunisissa halkasi minun pääni, en enää onnistu sepittämään yhtään värsyä; mutta eipä silti ole pääkopassani sisällys pysynyt rauhallisena. Nyt minä lasken valheita sen sijaan että sepittelisin lauluja. Hullutuksille nauretaan kun minä niitä laskettelen ravintolan pöydän ääressä."

"Entäs se halaistu pääkallonne, onko sekin sellainen lemmenkukka-juttu vai olisiko siinä —"

"Katsokaas tänne. Ihan puhdas tosi. Se oli kyllä pahanpäiväinen kolttonen, mutta eihän niin pahaa ole, ettei siitä jotakin hyvää tulisi. Niinpä olimme esim. Afrikassa, erämaassa janoon nääntymäisillämme, sillä sehän kuuluu yhteen erämaan kanssa niinkuin piste i-kirjaimeen. Lelaps, joka oli siellä minun kanssani, oli heti vainunnut vesilähteen. Olisi pitänyt kaivaa, mutta mulla ei ollut lapiota eikä kuokkaa. Silloin minä otin irtonaisen puolen pääkallostani, joka totta tosiaan on kovaa luuta, ja kaivoin sillä; ja kun lähde tuli näkyviin, niin ryyppäsin pääkallostani niinkuin pikarista ainakin."

"No, no, mies hoi! mitä puhutte!" huudahti Ulrikki lyöden kädellään pöytään.

"Vai ette usko, että koira voi vainuamalla löytää vesilähteen?" kysyi Eitelfritz hullunkurisesti tekeytyen suuttuneen näköiseksi. "Lelaps on kotoisin Afrikasta, tiikerin kotimaasta, ja sen emä —"

"Ettekös sanonut sitä saaneenne Tübingenistä."

"No johan minä äsken sanoin teille, että minä valehtelen. Silloin teille uskottelin, että Lelaps muka olisi kotoisin Schwabenista; mutta oikeastaan se on syntynyt erämaassa, siellä tiikerien kotiseuduilla. Älkää pahastuko, herra Ulrikki. Säästetään jutut toiseen ehtooseen. Heti kun joku minua kintereilläni rupee hätyyttämään, niin minä lakkaan vikuroimasta. Sanokaas mulle nyt, missä minä saisin tavata Navarreten, vänrikin, joka oli mukana Lepanton tappelussa ja Schouwenissa? Varmaankin hän on kova mies; sanotaan, että Zorillo ja hän —"

Soturi oli puhunut kovalla äänellä ja majotusmestari, joka oli kuullut Navarreten nimen, kääntyi ympäri ja hän katsahti vänrikkiä silmästä silmään.

Tuota miestä täytyi varoa!

Jos vaan Zorillo saisi tietää hänen olevan saksalaisen, niin hänellä olisi voimakas ase häntä vastaan. Espanjalaiset jättäisivät sotajoukon ylipäällikkyyden ainoastaan espanjalaiselle.

Tämä ajatus hänessä heräsi nyt vasta ensi kerran. Vasta sitte kun Hans Eitelfritz oli hänet tavannut, juolahti hänen mieleensä, että hän oli toista kansaa kuin hänen toverinsa. Nyt oli vaara torjuttava, ja kun hän sodan koulussa oli oppinut nopeasti tekemään päätöksensä, niin hän raskaasti laski kätensä kansalaisensa olalle lausuen hiljaa ja vakavasti:

"Olettehan ystäväni, Hans Eitelfritz, ettekä tahdo minua vahingoittaa?"

"Enhän toki! Mitä puhetta se on?"

"No niin, pitäkää omana tietonanne missä ja millä tavoin me ensi kerran kohtasimme toisemme. Älkää minun puhettani keskeyttäkö. Kuinka minä olen saanut nimeni ja mitä eläessäni olen kokenut, sen kerron Teille sitte teltassani, johon Teidän pitää tulla kortteeriin. Älkää ilmaisko kummastustanne, vaan olkaa tyyni. Minä, Ulrikki, Schwarzwaldilainen poika, olen se, jota etsitte, minä olen Navarrete."

"Tekö?" kysyi soturi silmät suurina kummastellen. "Mitä hullutusta! Nyt te maksatte samalla mitalla äskeiset juttuni."

"En, Hans Eitelfritz, en suinkaan. En laske leikkiä, se on täyttä totta. Minä olen Navarrete. Ja vielä lisäksi! Jos Te osaatte pitää suunne kiinni eikä tule sekaannusta haitaksi, niin arvelen Zorillosta huolimatta tulevani huomenna electoksi. Te tunnette espanjalais-luonteen. Saksalainen Ulrikki on heistä aivan eri henkilö kuin kastiilialainen Navarrete. Teidän vallassanne on minun tulevaisuuteni turmeleminen."

Silloin toinen keskeytti hänen puheensa iloisesti purskahtaen nauramaan täyttä kurkkua ja huusi koirallensa: "Huomaa Lelaps! osota kunniaa Caballero Navarretelle!"

Espanjalaiset rypistivät otsaansa, sillä he luulivat saksalaisen päihtyneen, mutta Hans Eitelfritz tarvitsi enemmän, ennenkun hän kadotti selvän järkensä.

Hän iski silmää veitikkamaisesti Ulrikille älykkäillä silmillään ja kuiskasi hänelle:

"Kyllä minä osaan pitää suuni kiinnikin, jos niin tarvitaan. Olettepa Te korkealle pyrkivä mies! Schwabilainen näiden jäykkäniskaisten junkkarien johtajaksi! Mutta pitäkää nyt vaarin, miten minä Teitä autan."

"Mikä Teillä onkaan mielessänne?" kysyi Ulrikki; mutta Hans Eitelfritz oli jo nostanut korkealle ison pikarin ja sysännyt sen pöytään niin kiivaasti, että pöytä horjui. Sitte hän löi nyrkillään pöytään ja kun espanjalaiset kääntyivät katsomaan häneen, niin hän huusi heidän kielellään:

"Niin, silloin olikin oivallista, Caballero Navarrete. Teidän sukulaisenne, jalosukuinen Conde, siellä Kastiiliassa, tiedättehän, ja Condesa ja vielä Condesilla! Pelkkää oivallista väkeä! Vieläkö muistatte herra isänne tallissa sitä sysimustaa oritta, jolla oli lumivalkoinen häntä? Entäs vanhaa renkiä Enriqveä? Ei koko Kastiiliassa ollut kenelläkään pitempää nenää kuin hänellä. Minä näin kerran Burgosissa yksinäisen pitkän varjon kääntyvän kadun kulmassa ja vasta kahden minuutin kuluttua tuli ensin nenä ja sitte vanha Enriqve."

"Kyllä muistan", vastasi Ulrikki, joka aavisti soturin tarkotuksen, "mutta onpa nyt jo tullut myöhä meidän jutellessamme; lähtekäämme liikkeelle!"

Sibylla ei ollut kuullut mitään heidän keskinäisistä kuiskutuksistaan, mutta hän aavisti mitä vääpeli tarkotti meluavalla puheellaan. Kun tämä hitaasti nousi seisoalle, laski hän lapsen koppaan, henkäsi syvään, painoi kätensä silmänräpäykseksi lujasti silmilleen ja meni sitte suoraan poikansa luo.

<tb>

Oliko Florette saanut Sibyllan nimen tosiaankin korteista ennustamistaitonsa vuoksi vai älykkäisyytensäkö takia, sitä hän ei itsekään tietänyt. Jo kaksitoista vuotta sitte, ollessaan vielä vallonilaisen kapteeni Grandgagnagen rakastajattarena, oli hän sen nimen äkkiä saanut tietämättä oikein miten ja keneltä. Ennustustaidon oli hän oppinut eräältä merikapteenin leskeltä, jonka luona hän oli kauvan asunut.

Kun hänen äänensä oli tullut terävämmäksi ja heikommaksi, niin hän oli ruvennut ennustajaksi tullakseen huomatuksi ja saavuttaakseen arvoa ja hänen herkkä luonteensa, hänen kunnianhimonsa ja se ihmistuntemus, jonka hän oli saavuttanut leirissä ja kulkiessaan maasta maahan, auttoivat häntä saamaan toimeen erinomaisia tuloksia tällä ihmeellisellä taidolla.

Korkeimmatkin sotapäälliköt olivat tarkkaavaisuus jännitettynä istuneet hänen korttiensa ääressä kuunnellen hänen ennustuslauseitaan ja Zorillo, jonka rakastajattarena hän nyt oli ollut kymmenen vuotta, sai kiittää hänen vaikutusvaltaansa siitä, ettei hän viime kapinan jälkeen ollut menettänyt majotusmestarin tointansa.

Hans Eitelfritz oli kuullut puhuttavan Sibyllan ennustustaidosta ja kun tämä, heidän tehdessään poislähtöä, astui esiin tarjoutuen ennustamaan hänellekin, niin hän ei antanut Ulrikin olla esteenä katsahtamatta hiukan tulevaisuuteen.

Se mitä hänelle ennustettiin, oli yleensä iloista, mutta ennustaja ei aina pysynyt kiinni asiassa, sillä tällä oli paljon tekemistä Ulrikista korttia jakaessaan ja kerran hän miettiväisen näköisenä osottaen hertta- ja pata-sotamiestä virkkoi:

"Tämä tässä, olette Te Navarrete; tuossa on tämä toinen herra. Varmaankin olette tavanneet toisenne jouluaattona, mutta ei täällä, vaan jossakin Saksassa: Schwabissa jos näen oikein."

Sen oli hän kaikki saanut tietää kuuntelemalla, mutta Ulrikkia pöyristytti sitä kuullessaan ja tämä nainen, jonka tutkiva katse oli aina tehnyt hänet levottomaksi, herätti nyt hänessä salaperäistä kauhua, jota hän ei voinut torjua itsestään. Hän nousi seisomaan lähteäkseen tiehensä, mutta nainen pidätti häntä sanoen: "Nyt tulee teidän vuoronne, kapteeni."

"Toiste, ei tällä kertaa", vastasi Ulrikki kieltäen. "Onni aina tulee kylliksi aikaisin, ja vastoinkäymisen tunteminen edeltäkäsin on onnettomuus, luulisin ma."

"Minä osaan katsoa myöskin menneisyyteen."

Ulrikki säpsähti. Hänen pitäisi tietää, mitä hänen kilpailijansa seuranainen tunsi hänen entisistä elämänvaiheistaan ja sen vuoksi hän vastasi nopeasti:

"Olkoon menneeksi; alkakaa!"

"Heti kohta, oitis, mutta kun minä katson ohimennyttä elämää, niin minun täytyy olla kysyjän kanssa kahden kesken. Tehkää hyvin, herra vääpeli, ja pitäkää seuraa Zorillon kanssa hetkinen."

"Älä usko kaikkea mitä hän sanoo, äläkä katso liian syvälle hänen silmiinsä. Tule, Lelaps poikaseni!" naureskeli soturi ja teki niinkuin häntä oli pyydetty.

Ennustaja asetteli kortit vapisevin käsin; mutta Navarrete ajatteli: "Nyt hän varmaan kokee saada selkoa minun ajatuksistani ja uskallanpa panna vetoa tuhannen yhtä vastaan, että hän koettaa kaikkensa saadakseen minulle eleetön komentosauvan vastoinmieliseksi. Niin tyhmeliiniä peijataan. Pysytään vaan menneisyydessä."

Sibyllalla näytti olevan sama tarkotus, sillä ennenkun hän oli pannut pöydälle molemmat viimeiset korttirivit, nojasi hän leukansa korttipakkaan, joka oli hänellä kourassa ja kysäsi, koettaen samalla nähdä hänen katseensa:

"Kuinka alkaisimme? Vieläkö muistatte lapsuuttanne?"

"Totta kaiketi."

"Ja muistatte isänne?"

"Siitä on pitkä aika kun hänen näin viimeksi. Eivätkö kortit sano teille, että hän on kuollut?"

"Kuollut, kuollut — tietysti hän on kuollut. Oli kai teillä äitikin?"

"Oli tietystikin", tiuskasi hän kärsimättömästi, sillä häntä harmitti puhua äidistä tämän naisen kanssa.

Sibylla säpsähti ja virkkoi hämillään:

"Tuo kuuluu tylyltä. Ettekös enää ajattele ilolla äitiänne?"

"Mitä se teitä liikuttaa?"

"Minun täytyy se kumminkin tietää."

"Ei maar! Mitä minun äitiini tulee, niin se on liian hyvää tämmöisiin vehkeisiin."

"Oh", sanoi Sibylla katsoen häneen sellaisella katseella, että Ulrikki sitä peljästyi. Sitte hän ääneti lateli pöydälle jälellä olevat kortit ja kysyi: "Tahdotteko kuulla jotakin morsiamesta?"

"Ei mulla ole sellaista. Mutta kylläpä te minua katselette! Oletteko kyllästynyt Zorilloon? Minusta ei ole rakastajaksi."

Sibyllaa vähän pöyristytti ja hänen iloiset kasvonsa taas saivat vanhan ulkonäön, niin vanhan ja uupuneen näön, että Ulrikin tuli häntä sääli. Mutta nainen pian tointui jälleen ja jatkoi:

"Voi toki mitä puhuttekaan! Mutta tehkää nyt hyvin ja lausukaa itse kysymyksenne."

"Mistä minä olen kotoisin?"

"Metsäisestä vuoriseudusta Saksasta."

"Vai niin! Ja mitä tiedätte isästäni?"

"Te olette hänen näköisensä, ihmeellisesti samannäköinen olette, otsalta ja silmistänne; hänen äänensä oli ihan kuin teidän."

"Lastu ei kauvas kannosta sinkoa."

"Ihan niin; minä näen hänet edessäni, Aatamin."

"Aataminko?" kysyi Ulrikki, poskiltaan kalveten vaaleaksi.

"Niin, hänen nimensä oli Aatami", jatkoi Sibylla rohkeammin ja yhä vilkkaammin. "Hänellä on sepän esiliina, nahkalakki on hänen vaaleilla hiuskiharoillaan. Kulmahuoneen akkunalla on esikko-kukkia ja palsamikukkia. Alhaalla torilla kengitetään hiirakko-hevosta."

Silloin sotilaan päätä huimasi ja ihanin aika hänen lapsuudestaan, jota hän ei kauvan ollut ajatellutkaan, tuli taas hänen sielunsa eteen näkyviin ja hän näki isänsä ilmi-elävänä edessään ja nainen, tuo Sibylla, hänellä oli samallaiset silmät ja suu, ei sellaiset kuin hänen äidillään, vaan sellaiset kuin sillä madonnankuvalla, minkä hän palettikepillä oli pistänyt puhki ja tuskin jaksaen hillitä itseään hän tarttui naisen käteen, puristi sitä kiivaasti ja kysyi saksaksi:

"Mikä minun nimeni on ja miksi minua äitini nimitti?"

Silloin nainen loi silmänsä alas, ikäänkuin häveten ja kuiskasi aivan hiljaa saksaksi: "Ulrikki, Ulrikki, sydänkäpyseni, pikku poikaseni, karitsani, Ulrikki — minun oma lapsukaiseni! Tuomitse minut, hylkää minut, kiroa minua, mutta sano minua vielä kerran äidiksesi."

"Äiti", sanoi hän hiljaa peittäen molemmin käsin kasvonsa; — mutta nainen hypähti pystyyn, riensi takaisin kalpean sotilaanlapsen luo sen vuoteen ääreen, painoi silmänsä pienokaisen rintaa vastaan, huokasi ja itki katkerasti.

Zorillo sillävälin ei ollut kääntänyt silmiänsä pois Navarretesta ja Sibyllasta. "Mikähän lieneekään näiden kahden välillä tapahtunut; mikä tuolle miehelle oli tullut?"

Hän nousi hitaasti seisomaan, astui kopan luo, jonka ääressä Sibylla oli polvillaan ja kysyi levottomana: "Mikä sinulle on tullut, Flora?"

Silloin tämä vielä lujemmin painoi päänsä itkevää lasta vastaan, ettei Zorillo näkisi hänen kyyneleitään ja vastasi hätäisesti: "Minä olen hänelle ennustanut asioita, asioita — menehän nyt, minä kerron sen sinulle myöhemmin."

Zorillo tyytyi tähän vastaukseen, mutta Sibyllan piti nyt istua espanjalaisten seuraan ja äänettömästi tervehtien Ulrikki jätti hänet hyvästi.

Kuudeskolmatta luku.

Espanjalaisten luonto on tarttuvaista, arveli Hans Eitelfritz kääntyellessään vuoteellansa Ulrikin teltassa. Mikä uljas mahtimies on tullutkaan siitä reippaasta pojasta! Huokauksia häneltä saa helpolla, vaan jokainen sana maksaa kultakolikon. Sotilaana annettakoon hänelle kaikki kunnia! Jos hän valitaan electoksi, niin kannattaapa tosiaan miettiä liittymistä vapaaseen sotajoukkoon.

Ulrikki oli ihan lyhyesti kertonut vääpelille kuinka hän oli saanut nimen Navarrete ja kuinka hän Madridista ja Lepantosta oli tullut Alankomaille. Sitte hänkin oli ruvennut levolle, mutta ei saanut unta.

Hän oli löytänyt jälleen äitinsä. Nyt hänellä oli paras. Ruth oli käskenyt hänen pyytää sanalla. Sotamiehen henttu, uskoton aviovaimo, hänen kilpailijansa seuranainen, jota hän vielä edellisenä päivänä oli väistänyt, povari-akka, leiri-sibylla oli se nainen, joka oli hänet synnyttänyt. Hän, joka arveli pitäneensä miehen kunniansa tahrattoman puhtaana, jonka käsi heti tarttui miekan kahvaan jos hän näki toiselta kieron silmäyksenkään, hän oli sellaisen naisen poika, jota jokainen kunniallinen aviovaimo oli oikeutettu sormellaan osottaen häpäisemään.

Kaikki tämä lensi ajatuksena läpi hänen päänsä; mutta kumma kyllä, se ajatus haihtui pikaisesti kuin aamusumu auringon noustessa kuin hän tunsi suloisen tunteen, että hänellä jälleen oli äiti.

Hänen sielunsa eteen tuli äidin kuva, ei Zorillon teltassa, vaan palsamikukkien ja lakkavioolien keskellä. Hänen mielikuvituksensa teki äidin paria kymmentä vuotta nuoremmaksi ja kuinka kaunis hän vieläkin oli, miten viehättävästi hän osasi katsoa ja hymyillä! Jokainen kiittävä sana, jokainen Sibyllan kauneuden kehuminen, jokainen hänen viisautensa ja hyvyytensä ylistys minkä hän leirissä oli kuullut, tuli jälleen hänen mieleensä ja hän olisi niin mielellään hypähtänyt ylös heittäytyäksensä hänen rintaansa vastaan, sanoakseen häntä äidiksensä ja salliaksensa hänen lausua kaikki ne suloiset hyväilynimet, jotka niin viehättävän suloisesti kaikuivat hänen huulillaan ja että äiti häntä pehmeillä käsillään hyväilisi. Kuinka rikkaaksi, kuinka äärettömän rikkaaksi tuo yksinäinen mies itsensä nyt tunsikaan. Hänellä ei ollut äitiä ollutkaan. Nyt hänellä taas oli, ja suloiset haaveilut sekaantuivat hänen kunnianhimoisiin tulevaisuuden mietelmiinsä niinkuin kultaiset langat tummassa kankaassa.

Jahka hän saisi vallan käsiinsä, niin hän sillä saaliilla, jonka hän oli saanut, teettäisi äidilleen pienen kauniin kodin. Zorillosta piti äidin luopua jo seuraavana päivänä. Pikku koti olisi ainoastaan äidin ja hänen yhteinen, ainoastaan heidän; ja kun hänen sielunsa janoisi rauhaa, rakkautta ja hiljaisuutta, niin hän etsisi lepoa äidin luona ja yhdessä äidin kanssa hän muistelisi lapsuutensa päiviä, hoitelisi äitiänsä, antaisi hänen unhottaa mitä hän oli rikkonut ja mitä kärsinyt ja täysin määrin nauttia sitä onnea, että hänellä taas oli äiti, ja että sai sanoa hellää äidin sydäntä omakseen.

Jokaisella hengenvedolla hän tunsi itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi. Silloin teltan oven luota kuului rasahdus; Ulrikki tarttui miekkaansa, mutta ei sitä nostanut, sillä rakas ääni, joka oli hänelle tuttu, huudahti hänelle hiljaa: "Ulrikki, Ulrikki, se olen minä!"

Silloin hän hypähti ylös, pukeutui pikaisesti, riensi häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä, salli äidin hyväillen kosketella hiuskiharoitaan ja suudella poskiaan sekä silmiään niinkuin muinoin ennen. Ja sitte hän veti hänet sisälle telttaan kuiskaten hänelle: "hiljaa, hiljaa, saksalainen nukkuu tuolla."

Äiti seurasi häntä, nojautui häntä vastaan, painoi hänen kätensä huulillensa ja Ulrikki tunsi kätensä tulevan kosteiksi äidin kyynelistä.

Tähän asti olivat he ainoastaan sanoneet toisilleen miten onnelliset, miten iloiset ja kiitolliset he olivat siitä, että he jälleen olivat löytäneet toisensa. Silloin leirin vartiojoukko marssi ohitse ja äiti hypähti pystyyn levottomasti huudahtaen: "Niin myöhään, niin myöhään jo; Zorillo minua vartoo."

"Zorillo", huudahti Ulrikki ylenkatseellisesti. "Hänen luonaan olet ollut jo kylliksi kauvan. Jos he jättävät minulle päällikkyyden —"

"Sinut he valitsevat, lapseni, he valitsevat sinut —" keskeytti Sibylla nopeasti hänen puheensa. "Oi Jumala, oi Jumala, kenties se pikemmin tuottaa sinulle onnettomuutta kuin siunausta, mutta tahdothan sinä sitä niin mielelläsi. Kreivi Mannsfeld tulee huomenna; Zorillo tietää sen. Hän tuo anteeksiannon kaikille, muutamille myöskin virka-ylennyksiä, mutta ei vaan vieläkään mitään rahaa."

"Ohoh!" huudahti Ulrikki; "sepä voikin ratkaista asian."

"Niin, niin; kyllä sinä ansaitsetkin päästä heidän johtajakseen. Oletpa sinä syntynyt jotain suurta toimittamaan ja sinun korttisi aina sattuvat niin kummallisesti."

Silloin täytyi Floran taas itkeä tuskasta ja kun Zorillo sen näki, sanoi hän varoittaen:

"Kullakin on omat huolensa kannettavina, eikä hyödytä ottaa toisen suruja liiaksi sydäntänsä vaivaamaan."

"Toisen suruja", virkkoi Flora kumealla äänellä ja laskeusi levolle.

Valkotukkainen nainen, miksi olet pysynyt niin nuorena? Vanhuuden ja nuoruuden kaikki murheet ja tuskat sinua kiduttavat tänään yht'aikaa! Rinnassasi taistelee toinen rakkaus toista vastaan elämästä ja kuolemasta; kumpi niistä pääsee voitolle?

Hän tietää sen, hän tiesi sen jo ennen kuin menikään sisälle telttaan. Äiti on paennut lapsensa luota mutta jälleen löytämäänsä poikaa hän ei voi hyljätä. Oi äidinrakkaus, sinä liikut autuaassa ilossa laulavien enkelien seassa taivaan pilvissä! Oi äidin sydän, miekan lävistämänä vuodatat verta tuskallisemmin kuin mikään muu.

Onneton Florette-raukka! Tänä heinäkuun aamuna hän kärsii enemmän kuin inhimillisiä tuskia ja kaikki mitä hän on rikkonut, sotii häntä vastaan ja huutaa hänen korvaansa, että hän on kadotettu olento ja ettei hänelle ole mitään armoa tässä eikä tulevassa elämässä.

Ja kumminkin! Pilvet leviävät, muuttolinnut menevät, soittoniekka kulkee laulaen maasta maahan, löytää rakkautta ja heittää pois huoletonna kevyet kahleet etsiäksensä uusia. Ja hänen lapsensa tekee niinkuin isäkin teki, ja hän vuorostaan on samallainen kuin hänenkin isänsä oli ja samallainen kuin hänen iso-isänsäkin muinaisina aikoina! Mutta ikuinen oikeus? Mittaako se sinne tänne tuulen ajamaa lehteä samalla mitalla kuin paikallaan juurtunutta kasvia?

Kun Zorillo päivän valjettua katsoi naisystäväänsä kasvoihin, sanoi hän lempeästi:

"Oletko itkenyt?"

"Olen", vastasi hän luoden silmänsä maahan.

Silloin mies arveli hänen olevan levottoman sen vuoksi, että pelkäsi, ettei mies onnistuisi electo-vaalissa ja sen vuoksi hän veti Floran luoksensa ja sanoi:

"Ole huoleti, Bonita. Jos he minut valitsevat ja Mannsfeld tulee, niinkuin hän on luvannut, niin leikistä tulee loppu tänä päivänä. Toivokaamme, että he yhdennellätoista hetkellä palajavat järkiinsä ja ottavat kuullaksensa järkipuheita. Jos he tuon uuden hurjapään tekevät electoksi — silloin hänen päänsä on vaarassa, vaan ei enää minun. Oletko sairas? Kuinka alakuloisen näköinen oletkaan! Varmaankin voit pahoin; et saa enää tuolla tavoin mennä ihmisten luo yöllä!"

Nämä sanat lausuttiin levottomalla mielellä ja ne kaikuivat niin sydämellisiltä ja lämpimiltä. Ne sattuivat syvälle Floretten sydämeen ja intohimoisella liikutuksella hän tarttui Zorillon käsiin, suuteli niitä ja huudahti:

"Kiitos, Pasqvale, rakkaudestasi ja kaikesta. En sitä koskaan unhota, tapahtukoon mitä hyvänsä. Riennä, riennä; rumpu pärisee taas."

Mies luuli hänen puhelevan kuumeen houreissa ja pyysi häntä rauhoittumaan; sitte hän lähti teltasta ja lähti sille paikalle, missä vaali piti toimitettaman.

Kun Flora jäi yksin, heittäysi hän pyhän neitsyen kuvan eteen polvilleen, mutta hän ei tiennyt oliko oikein rukoilla pojalle sellaista virkaa, joka oli ollut onnettomuudeksi niin monelle ja kun hän rukoili pyhää neitsyttä antamaan hänelle voimaa jättääksensä rakastettunsa, niin se hänen mielestänsä oli aivan kuin petos Pasqvalea kohtaan.

Hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän ei kyennyt rukoilemaan. Hänen häilyvä mielensä horjahti korkeimmasta vähäpätöiseen ja hän sieppasi korttipakan katsoaksensa yhdistikö kohtalo hänet Zorilloon vai Ulrikkiinko ja herttakymppi — se oli hän itse — joutui aivan patasotamiehen viereen, joka oli Pasqvale. Levottomalla mielellä hän kokosi taas kortit ja väliäpitämättä korttien ennustuslauseesta hän päätti seurata poikaansa.

Leirissä sillä välin rummut jyrisivät ja torvet toitottivat ja kokoontuneen sotajoukon keskuudesta puheet ja huudot kaikuivat kuin kaukainen meren aaltojen kohina.

Taasen kajahti torven toitotus ja hän kokosi ajatuksensa ja rupesi kuuntelemaan. Hän luuli kuulevansa Ulrikin äänen. Hänen sydämensä sykkiminen esti häneltä hengityksen. Ulos hänen täytyi lähteä, myöskin kuulemaan mitä tapahtui. Nopeasti hän pyyhkäsi valkoiset hiukset otsaltaan, heitti liinan päähänsä ja kiiruhti läpi leirin vaalipaikalle.