Front matter (continued 3)

Ulrikki, joka seisoi tätä katsellen, lausui arvelunsa, etteiväthän toki maalarin lapset olleet sen nimisiä. Silloin Moor katsahti ylös ja vastasi hymyillen: "Ne ovat pelkkiä nuoria naismaalareita, kuusi sisarusta ja kaikki he ovat mulle yhtä rakkaita ja kallisarvoisia kuin jos he olisivat omia tyttäriäni. Me kohtaamme heidät, toivon ma, Madridissa, kaikissa tapauksissa yhden heistä, Sofonisban."

"Mutta tässähän on vaan viisi lipasta", huomautti poika, "ettekä te ole yhteenkään kirjottanut Sofonisbaa."

"Hän saa jotain parempaa", vastasi taiteilija hymyillen. "Oman muotokuvani, jota jo eilen alotin maalata, aijon täällä valmistaa. Ojenna mulle peili, keppi ja värit."

Siitä tuli oivallinen muotokuva, ja siitä ei puuttunut laisinkaan mitään. Kirkas otsa kaareutui ohimoiden kohdalla korkeiksi kaariksi, pienet silmät tulivat yhtä viisaan ja kirkkaan näköisiksi kuin peilissäkin, voimakas suu ohuine viiksineen oli sen näköinen, kuin se juuri olisi avautumaisillaan sanoakseen ystävällisen sanan. Suippoiseksi leikattu täysiparta riippui Valkoselle pitsirinnustalle, joka vast'ikään näytti olleen silittäjän silitysraudan alla.

Kuinka reippaasti ja tarkasti mestari liikuttikaan pensseliään. Ja Sofonisba, jolle Moor oli määrännyt sellaisen lahjan, millaiseksi piti Ulrikin ajatella häntä? Entä ne muut viisi sisarta? Vasta heitä ajatellessaan hän oli Madridista oikein iloissaan.

Bayonneen jätti mestari vaununsa. Hänen tavaransa pantiin muulin selkään ja kun matkue lähti liikkeelle, niin siitä tuli melkoisen pitkä joukko.

Ulrikki ihmetteli tätä kallishintaista komeutta, johon Moor ystävällisesti vastasi:

"Sanoihan Pellicanus: narrien seassa pitää itse olla narri! Me tulemme kuninkaan kutsumina vieraina Espanjaan ja hovissa on ihmisillä heikot silmät älyämään; siellä huomataan se vaan, mikä esiytyy meluamalla:"

Fuentarrabiassa, ensimäisessä espanjalaisessa kaupungissa mihin tultiin, vastaanotettiin taiteilija monilla kunnianosotuksilla ja muhkea ratsuväkijoukko saattoi hänet täältä Madridiin.

Kolmannen kerran tuli Moor kuningas Filipin kutsuvieraana pääkaupunkiin ja vastaan-otettiin siellä kaikella sellaisella kunnioituksella, jota muutoin osotettiin ainoastaan ylhäisille herroille.

Hänen entinen asuntonsa valtakunnan rahastorakennuksessa Alcazarissa, Kastilian kuningasten palatsissa, annettiin taas hänen käytettäväkseen. Siinä oli atelieri eli työhuone ja koko sarja huoneita, jotka yksivaltiaan erityisestä käskystä olivat sisustetut kuninkaallisella loistolla.

Ulrikki oli hämmästyksestä ihan ymmällä. Kuinka vähäpätöistä ja mitätöntä olikaan kaikki, mikä äskettäin Rappoltsteinissä oli hänessä herättänyt ihmettelyä.

Ensimäisenä päivänä mestarin vastaanottohuone oli kuin mehiläispesä, sillä ylhäiset herrat ja naiset, maallisia ja hengellisiä ylimyksiä tuli ja meni; passaripoikia ja palvelijoita kantoi sinne kukkia, hedelmäkoreja ja muita lahjoja. Kaikki, jotka kuuluivat hovipiireihin, tiesivät kuinka suuressa suosiossa maalari oli hänen majesteettinsa luona ja kiiruhtivat sentähden saadakseen hänet ystäväkseen kunnianosotuksien ja lahjojen avulla. Joka hetki toi aina jotakin uutta, ihmeellistä nähtävää, mutta enimmän kaikesta mestari itse sai pojan ihmettelemään.

Tuo vaatimaton mies, joka matkalla oli seurustellut sairaan kanssa, jonka hän oli ottanut tieltä, majatalojen isäntien ja saattojoukossa olevien sotamiesten kanssa yhtä ystävällisesti kun he olisivat olleet hänen vertaisiaan, näyttäytyi täällä ihan toisellaiseksi: Hän tosin vieläkin oli puettuna mustaan pukuun, mutta puku ei enää ollut verkanen ja silkkinen, vaan samettinen ja atlaskankainen ja pitsirinnustan alapuolella hänellä oli kahdet kultaiset kunniavitjat. Juuri ylhäisimpiä kohtaan hän käyttäytyi ikäänkuin hän tekisi heille suurenkin suosionosotuksen heidät vastaanottaessaan, ja ikäänkuin hän olisi varsin luoksepääsemätön ylhäinen henkilö.

Heti ensimäisenä päivänä oli kuningas Filip ja hänen puolisonsa Isabella Valois vastaanottanut hänet puheillensa ja koristivat hänet uudella kallisarvoisella kunniamerkillä.

Tässä tilaisuudessa oli Ulrikki nähnyt kuninkaan, sillä hänen piti puettuna paashipukuun kantaa sitä taulua, jonka Moor oli tuonut mukanaan lahjaksi kuninkaalliselle isännälleen.

Heidän tullessaan sisälle suureen vastaanottosaliin istui hallitsija liikkumattomana, katse tuijottaen avaruuteen ikäänkuin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat täällä koolla, ei olisi ollut olemassakaan. Pää oli kenossa taaksepäin, ja painoi taaksepäin myöskin jäykän pitsikaulustan, jonka päällä pää näytti olevan kuin vadissa. Vaaleaverisen miehen kaunispiirteiset kasvot olivat jäykät ja elottomat kuin naamari, vaan eivät sen näköiset kuin lihasta ja verestä olevat kasvot. Suu ja sieramet olivat vähän kokoon kutistetut, ikäänkuin hän olisi vastoinmielisesti tahtonut hengittää samaa ilmaa kuin muut ihmislapset.

Sellaisina pysyivät hallitsijan liikkumattomat kasvot hänen vastaanottaessaan paavin sekä Venezian tasavallan lähettiläät. Kun Moor laskettiin sisälle kuninkaan eteen, niin pehmoisten, kaarevasti ylöspäin väännettyjen viiksien alla ja lyhyeksi leikatun täysiparran alla voitiin huomata vähäinen hymyily ja kuninkaan raukeannäköiset silmätkin alkoivat hiukan vilkastua.

Seuraavana päivänä kuului taidemaalarin työhuoneessa kellon kilinää. Kaikkien läsnäolevien piti nyt kiiruusti sieltä poistua, sillä kello ilmotti, että kuningas oli tulossa ja hän tulikin aivan yksin ja jäi koko kahdeksi tunniksi Moorin luo.

Kaikki nämä kunnianosotukset olisivat voineet saattaa heikomman pään pyörälle, mutta Moor vastaanotti suosionosotukset muitta mutkitta ja kun hän taas jäi yksin Ulrikin tai Sofonisban kanssa, niin hän oli yhtä vaatimaton ja ystävällinen kuin Emmendingenissä tai matkalla Ranskan kautta.

Viikon kuluttua siitä kun Moor oli muuttanut asumaan valtion rahastorakennukseen, saivat palvelijat käskyn että heidän piti kieltää sisäänpääsy kaikilta tervehtimään tulijoilta, sekä naisilta että herroilta, olivatpa he kuinka arvokkaita tai keitä hyvänsä ja tervehtijöille oli ilmotettava, että mestaria esti heitä vastaanottamasta työ, jota hän teki hänen majesteetilleen.

Ainoastaan Sofonisba Anguisciola sai aina tavata Moorin. Tätä erinomaista tyttöä oli Moor tullessaan tervehtinyt niinkuin isä lastansa.

Ulrikki oli saapuvilla kun mestari hänelle antoi kuvansa ja hän näki miten Sofonisba vallan haltioissaan ilosta ja kiitollisuudesta peitti kasvonsa käsiinsä ja puhkesi nyyhkyttämään ihan äänekkäästi.

Tämä Cremonasta kotosin oleva neito oli Moorin ollessa ensi kerran Madridissa tullut sinne aivan nuorena maalaajattarena isänsä ja viiden siskonsa seurassa ja jo kauvan sitte oli hänen velvollisuudekseen tullut pitää huolta noiden kuuden toimeentulosta.

Vanha Cavaliere Anguisciola kuului ylhäiseen sukuun, oli kevytmielisesti tuhlannut melkoiset perintönsä ja nyt hän huoletonna eleli päivästä päivään "Jumalan onnen nojassa", kuten hän mielellään lausui. Suuren osan vanhimman tyttärensä ansiosta hän hävitti pelissä ja hurjistelevassa elämässä kevytmielisten aatelismiesten seurassa, iloisesti luottaen siihen taiteelliseen lahjakkaisuuteen, jota voi huomata hänen nuoremmissakin tyttärissään ja siinäkin suhteessa luottaen siihen, mitä hän nimitti "Jumalan onneksi". Tuo sukkela, iloinen italialainen oli kaikkialla suosittu vieras ja sill'aikaa kun Sofonisba ahersi aikaisin aamusta myöhään iltaan asti eikä usein tiennyt miten hän voisi soveliaalla tavalla elättää ja vaatettaa siskonsa, niin isän elämä oli yhtämittainen iloisten juhlain ja huvitusten jakso. Tästä huolimatta jalo tyttö säilytti isältä perityn iloisen luonteensa, vieläpä enempikin, ahtaissakin oloissa hän ei tauonnut täydellä vakavuudella ajattelemasta harjottamaansa taidetta, eikä milloinkaan laskenut käsistään mitään työtä, jota hän ei pitänyt täysin valmiina.

Moor oli ensin hiljaisuudessa seurannut hänen rientojaan ja sitte kutsunut hänet työskentelemään omaan työhuoneeseensa ja käyttämään hyväkseen hänen neuvojaan ja apuaan. Tällä tavoin oli tyttö tullut hänen oppilaakseen ja ystäväkseen.

Pian ei tytöllä ollut enää mitään salaisuuksia häneltä salattavina ja kun Moor sai tuntea hänen kotoisenkin elämänsä, niin hän tuli liikutetuksi ja tyttö tuli aina läheisemmin häneen liittyneeksi.

Vanha Anguisciola iloitsi tästä onnellisesta sattumasta ja oli heti suostuvainen ehdotukseen, kun Moor hänelle tarjosi tilaisuuden tyttärinensä muuttamaan erääseen taloon, jonka hän, mestari, oli ostanut, ja pitämään se asuttavassa kunnossa. Kun taiteilija sai kuninkaalta toimitetuksi suuremman vuositulon Sofonisballe, niin isä riensi hankkimaan itselleen hevosenkin.

Näin monista hyvistä töistä ei Sofonisba voinut olla muuta kuin kiitollinen mestarille ja häneen kiintynyt, mutta hän olisi ilmankin noita hyviä töitä mestarista pitänyt. Seurustelu mestarin kanssa oli Sofonisballe tärkeämpi kuin mikään muu. Korkein ja puhtain nautinto hänestä oli kun hän sai oleskella ja maalata hänen luonaan, hänen kanssaan syventyä keskusteluihin taiteesta, sen päämäärästä, keinoista ja tarkotuksesta.

Kun Sofonisba oli suorittanut ne velvollisuudet, jotka seurasivat palveluksesta kuningattaren luona, niin hänen sydämensä halu veti hänet tuon miellyttävän, kunnioitettavan miehen luo ja joka kerran kun hän lähti tämän luota, tunsi hän mielialansa samallaiseksi kuin jos hän olisi käynyt kirkossa ja sielunsa puhdistanut rukouksella ja ripillä.

Moor oli toivonut tapaavansa hänen siskonsakin Madridissa, mutta isä oli heidät vienyt mukaansa Italiaan. Hänen luottamuksensa "Jumalan onneen" oli tullut palkituksi, sillä hän oli saanut oivallisen perinnön. Mitäpä hän enää tekisi Madridissa? Jäykkäluontoisten juhlallisten espanjalaisten kanssa seurusteleminen ja heitä naurattaminen miellytti häntä vähemmin kuin että hän omassa kotimaassaan viettäisi iloista elämää ja antaisi vilkkaiden seurustelutoverien huvittaa itseään.

Sofonisban toimeentulo oli nyt taattu ja kauniilta, iloiselta hovineideltä ei myöskään puuttunut kosijoita. Isä oli vastoin tyttären tahtoa antanut rikkaimmalle ja ylhäisimmälle heistä, sisilialaiselle paroonille, don Fabbrizio di Moncadalle, toiveita saada tyttö puolisokseen. "Valloittakaa linna! Jos se antautuu — niin saatte sen pitää omananne", oli isä viimeksi sanonut. Mutta linna näytti mahdottomalta valloittaa, vaikka piirittäjällä oli niin oivallisia aseita kuin on ritarillinen ylhäinen olento, kaikin puolin nuhteeton maine, kaunis miehuullinen ulkomuoto, miellyttävä käytös ja suuri rikkaus.

Ulrikki tunsi itsensä toiveissaan pettyneeksi kun hän Madridissa ei löytänytkään niitä viittä nuorta tyttöä, joista hän oli uneksinut. Olisipa ollut hauskaa, kun olisi ollut kauniita tovereita työssä, joka pian oli alkava.

Työhuoneen vieressä oli pienempi huone ja sen erotti käytävä, jonka voi sulkea paksuilla uutimilla. Siihen järjestettiin soveliaalla valaistuksella Ulrikille työpöytä, jonka ääressä noille viidelle tytölle kyllä olisi ollut tilaa. Hänen piti piirustaa plastillisten mallien mukaan, ja sellaisista ei ollut Alcazarissa suinkaan puutetta, sillä täällä oli tornimainen kolmikerroksinen sivurakennus, johon kuningas Filip mielellään vetäytyi syrjään silloin kun hän väsyneenä valtiotaitonsa juoniin ja hovin ulkonaiseen pakkoon, antoi perää synkän sielunsa ainoalle lempeälle taipumukselle ja huvitteli katselemalla jaloja taideteoksia.

Alakerroksen pyöreässä salissa säilytettiin erittäin hienosti tehdyissä pähkinäpuisissa kaapeissa lukemattoman paljo pohjapiirroksia, suunnitelmia, piirustuksia ja painettuja piirroksia. Tämän jalomuotoiseen tyyliin koristetun salin yläpuolella oli kirjasto ja kolmannessa kerroksessa oli suuri sali, jossa oli Tizianin valmistamia taideteoksia.

Uupumaton politikoitsija kuningas Filip oli yhtä uuttera kokoomaan ja hankkimaan haltuunsa kuuluisan venetialaisen mestarin uusia, ihania taideluomia kuin vahvistamaan ja kohottamaan omaa ja kirkon valtaa. Mutta nämä taideaarteet piilotettiin kateellisesti eikä niitä saanut nähdä ketkään muut kuin hän itse ja hänen palveluksessaan olevat taiteilijat.

Filip oli kaikki itsellensä; toinen tai kolmas henkilö ei hänelle ollut minkään arvoinen ja sentähden ei heidän myöskään tarvinnut nauttia sitä, mitä hän nautti.

Jos ylipäänsä mikään muu kuin kirkko hänen mielestään oli tyhjää arvokkaampi, niin se oli taiteilija ja siitä syystä hän tälle soi sen minkä hän muilta kielsi.

Ei ainoastaan täällä ylhäällä vaan myöskin alakerroksien huoneissa oli soveliaissa paikoissa vanhan ajan mestarien tekemiä ja uudempiakin veistokuvia ja niistä sai Moor vapaasti valita, sillä hänelle kuningas myönsi mitä muille ei annettu.

Usein antoi hän kutsua Moorin Tizian-saliin ja vielä useammin hän soitti kelloa ja meni silloin ainoastaan hänelle varattua käytävää myöten, joka taiteelle ja tieteelle pyhitetyistä huoneista johti valtiorahastorakennukseen ja työhuoneeseen, seisattuen tuntikausiksi Moorin kanssa pakinoimaan.

Ulrikki ryhtyi työhön innokkaasti ja mestari seurasi hänen opiskelujaan uskollisena, tarkkaavaisena ja huolellisena opettajana. Hän karttoi pojan liiallista rasittamista ja antoi hänen seurata mukana monelle ratsastusretkelle ja neuvoi häntä katselemaan ympärilleen kaupungissa.

Alussa Ulrikki käveli kaduilla katsellen pitkiä loistavia juhlakulkueita tai vetäytyi ujosti takaisin kun tarkoin naamioidut miehet, joista näkyi vain silmät ja jalat, kantoivat ohitse kuollutta taikka riensivät katuja pitkin salaperäisissä hankkeissa. Härkätaistelut olisivat kyllä vetäneet puoleensa hänen huomionsa, mutta hän piti hevosista ja hänen mieltään pahoitti kun hän näki jaloja eläimiä raadeltavan ja tapettavan. Hengellisiin ja maallisiin juhlakulkueisiin, joita melkein joka päivä sai nähdä, ja jotka aina yhtä suuresti madridilaisia huvittivat, oli hän pian kyllästynyt. Hengelliseen säätyyn kuuluvia oli Alcazarissa niin että vilisi ja kaikenlaatuista sotaväkeä kulki joka päivä palatsin ohi tai tuli sisään vahtipalvelukseen.

Matkalla oli hän nähnyt vastaan tulevan joukon muuleja, joilla oli kirjavat tupsut ja hetaleet valjaissaan ja omituisesti puettuja talonpoikia ja porvareita. Loistaviin hovipukuihin puettuja herroja, prinssejä ja prinsessoja hän näki joka päivä linnan pihalla, portailla ja puistossa.

Toulousessa ja muissa kaupungeissa, joiden kautta oli matkustettu, oli vallinnut paljo vilkkaampi ja iloisempi elämä kuin hiljaisessa Madridissa, jossa kaikki tapahtui niin kuin kirkkoon mennessä, jossa iloiset kasvot olivat harvinaiset eikä miehet ja naiset tunteneet mitään ihanampaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin kerettiläisparkojen ja juutalaisten roviolla polttaminen.

Ulrikki ei kaupunkia kaivannut, ja Alcazarin linna oli sinänsä maailma, joka hänelle tarjosi kaikkea, mitä hän halusi.

Hevostalleissa hän oleskeli mielellään, sillä hän tiesi varmasti siellä voivansa kunnostautua; mutta hän viihtyi myös työssään, sillä Moor valitsi hänelle malleja ja piirustuksia, jotka häntä miellyttivät ja Sofonisba Anguisciola, joka usein tuntikaudet maalasi mestarin luona työhuoneessa, tuli väliajoilla hänen luokseen, katseli hänen työtään, auttoi häntä, kehui tai moitti, eikä milloinkaan mennyt ilman jotain leikillistä sanaa sanomatta.

Kuitenkin hän joskus jäi yksinkin, sillä kuningas kutsui välistä mestarin pois ja jätti tämän kanssa linnan moneksi päiväksi mennen Moorin kanssa kaukaisiin maataloihin ja siellä — sen oli vanha hollantilainen Ulrikille ilmaissut — kuningas maalaili mestarin johdolla.

Ylipäänsä oli täällä kylliksi paljon uusia harvinaisia iloisia aiheita pitämässä virkeänä pojan tunnetta onnestaan. Ainoa, mikä oli harmillista, oli se, että hänen oli vaikea saada ympärillä olevat ihmiset ymmärtämään puhettaan, mutta tässäkin kohden tuli pian paremmuutta, sillä oppilas sai kaksi toveria.

Viidestoista luku.

Alfonso Sanchez Coello, suuressa arvossa pidetty espanjalainen maalari, oli saanut työhuoneen Alcazarin ylimmässä kerroksessa. Kuningas oli hyvin suosiollinen häntä kohtaan ja otti hänet joskus mukaansa huviretkilleen. Iloinen ja huoleton taiteilija ei tuntenut kateutta ja vilkkaalla kunnioituksella hän oli ystävällinen Mooria kohtaan, jonka kanssa hän oli toverina seurustellut Florensissa ja Venetiassa. Kun alankomaalainen ensi kerran oleskeli Madridissa, oli hän vastaanottanut neuvoja ja opetusta etevämmältä ja samanikäiseltä ammattiveljeltään. Nytkin hän usein tuli mestarin luo, piti oppivaisesti vaarin miten tämä maalasi ja toi lapsensa Sanchezin ja Isabellan hänen luoksensa saamaan opetusta.

Alussa Ulrikki ei kovinkaan ihastunut tovereistaan, sillä siinä omituisessa sisällisessä tilassa, jota hän eleli, oli hän kokonaan luottanut itseensä ja "onneensa" ja hänen rakkaimmat seuralaisensa olivat hänen mielikuvituksessaan liikkuvat hahmot.

Ennen oli hän aamuisin piirustanut kaikella innolla, iloisesti odottanut Sofonisban käyntiä ja sitte oli hän antanut katseensa liukua paperilehden ohi ja vaipunut unelmoimiseen. Kuinka ihanaa olikaan, kun sai antaa aatteiden liehua ylen ympäri oikein mielin määrin! Tästedes ei saisikaan tehdä niin.

Sen lisäksi tuli, että hän alussa ei voinut saada oikein luottamusta Sancheziin, joka oli kolme vuotta häntä vanhempi, sillä tämä hinteläjäseninen kerikkotukkainen mustahiuksinen poika oli ihan mustan Xaverin näköinen. Sen ystävällisemmäksi muodostui jo alusta alkaen hänen suhteensa Isabellaan.

Tämä oli tuskin neljäätoista vuotta täyttänyt ja oli pieni olento, jonka liikkeet olivat niin kulmikkaat ja kasvot niin ihmeellisen vilkkaat, että niitä täytyi välistä pitää kauniina, toisen kerran epämiellyttävinä. Kauniit silmät hänellä kaikissa tapauksissa oli; kaikki muu oli kehittymätöntä ja voi tulla miellyttäväksi, mutta myös päinvastaiseksikin. Kun työ häntä innostutti, puri hän kieltänsä ja hänen sysimustat hiuksensa, jotka tavallisesti harvoin olivat sileinä, sekaantuivat usein niin kummallisesti, että hän oli tontun näköinen; mutta kun hän puhui ystävällisesti tai laski leikkiä, niin kaikkien täytyi häneen mieltyä.

Hän oli hyvin lahjakas lapsi ja työntekotapansa kautta suora vastakohta saksalaiselle pojalle. Tyttö edistyi hitaasti, mutta sai kuitenkin lopullisesti oivallista valmiiksi; mitä taas Ulrikki innolla alotti, näytti hyvältä ja lupaavalta, mutta valmistuksessa suuri alku kutistui kokoon ja huononi sen sijaan että se olisi parannut.

Sanchez Coello jäi paljo jälelle tovereistaan, mutta sen sijaan hän tiesi paljon sellaista, josta Ulrikin turmelematon sielu ei aavistanut mitään.

Pikku Isabella oli äidiltään naispuoliseksi valvojaksi saanut valppaan lesken, donna Catalinan, joka aina oli huonolla tuulella eikä hän saanut jättää tyttöä niinkauvan kuin tämä oli Moorin tykönä toisten oppilasten kanssa.

Yhteinen opetus kiihotti Ulrikkia kilpailuun ja edisti sitäpaitse hänen espanjankielen taitoaan. Mutta toisellakin tavalla hän joutui tätä kieltä oppimaan, sillä kun hän eräänä päivänä tuli hevostalleista, kohtasi hän mustan, maisterin pukuun puetun laihan miehen, joka tutkien katsoi häntä kasvoihin, tervehti häntä kansalaisekseen ja vakuutti, että tuntisi itsensä onnelliseksi kun kerran vielä saisi puhua rakasta äidinkieltä. Viimein hän kehotti "herra taidemaalaria" käymään häntä tervehtimässä. Hän oli maisteri Kochel ja asui kuninkaan lahjainjakajan luona, ja oli tämän kirjurina.

Poikaa ei miellyttänyt tuo kalpea kuivanaamainen mies, jonka silmät olivat niin syvällä ja joka niin kummallisesti irvisteli, jolloin aina paitse hampaita näkyi hänen sinipunertavat ikenensäkin; mutta häntä miellytti ajatus saada kerrankin puhua kotimaansa kieltä ja sentähden hän lähti saksalaisen luo.

Pian hän luuli siinä tekevänsä jotain hyvää ja hyödyllistä, sillä maisteri Kochel tarjoutui opettamaan häntä espanjan kieltä puhumaan ja kirjottamaan. Ulrikki oli hyvillään kun oli koulusta eroon päässyt ja hylkäsi tarjouksen, mutta kun maisteri ehdotti hänelle pelkkää espanjankielen puhumista ja että tämäkin kävisi päinsä leikkiä lasketellen ja ilman mitään vaivaa, niin poika suostui ja meni maisterin luo iltahämärän aikaan, päivän toisensa jälkeen.

Opetus alkoi heti ja se oli kyllä lystikästä, sillä Kochel antoi hänen kääntää hullunkurisia juttuja ja rakkaudentarinoita itaalialaisista ja ranskalaisista kirjoista, joita hän pojalle lueskeli saksaksi; ei koskaan häntä moittinut ja pani säännöllisesti kirjan pois ensimäisen puolen tunnin kuluttua, ryhtyen sitte pojan kanssa juttelemaan.

Moor piti Ulrikin tekoa oikeana ja hyvänä, että hän oli ottanut vaivakseen vieraan kielen oppimisen ja hän lupasi opetuksen lopussa antaa soveliaan palkkion maisterille, joka näytti elää kituvan puutteellisesti.

Mestarilla oli myös syytä olla suopea kelpo Kocheiia kohtaan, sillä tämä oli hänen töittensä innokas ihailija. Hän arvosteli alankomaalaista suuremmaksi kuin Tizian ja muitakin suuria italialaisia etevämmäksi, sanoi häntä jumalain ja kuningasten arvokkaaksi ystäväksi ja kehotti hänen oppilastaan seuraamaan hänen esimerkkiänsä.

"Ahkeruutta! ahkeruutta!" kirkui maisteri. "Ainoastaan ahkeruudella päästään nousemaan kunnian ja rikkauden kukkuloille. Mutta sellainen menestys vaatii myös uhrauksia. Miten harvoin onkaan sille arvoisalle miehelle sallittu saada nauttia messun siunaavaa vaikutusta? Milloinka hän viimeksi kävi kirkossa?"

Ulrikki vastasi tähän ja samallaisiin kysymyksiin suorasti ja totuuden mukaan ja kun maisteri ylisteli sitä ystävyyttä, joka maalarin yhdisti kuninkaaseen ja nimitti näitä kumpaakin Oresteeksi ja Pyladeeksi, niin Ulrikki kertoi, ylpeillen mestarillensa osotetusta kunniasta, kuinka usein kuningas salaa oli käynyt mestarin luona.

Sittemmin Kochel, joka kerran kun he kohtasivat toisensa, kysäsi ikäänkuin sattumalta kesken muita puheita: "Onko kuningas taas teitä kunnioittanut?" taikka: "Teitä onnellisia! hänen majesteettinsa on siis jälleen teille näyttänyt kasvonsa."

Nuo sanat "teille" ja "te" miellyttivät Ulrikkia, sillä sen kautta lankesi kuninkaallisesta armosta säde hänenkin osalleen ja sen vuoksi hän pian rupesi kysymättäkin maamiehelleen kertoelemaan jokaisesta kuninkaan käynnistä Alcazarissa.

Kului viikkoja ja kuukausia.

Kun Madridissa oloajasta ensimäinen vuosi läheni loppuaan, niin Ulrikki jo puhui espanjankieltä melkein sujuvasti ja osasi esteettömästi saada oppitoverinsa ymmärtämään puhettaan, olipa hän alkanut opetella Itaaliankin kieltä.

Sofonisba Anguisciola kulutti vieläkin niinkuin ennen joutilaat hetkensä atelieerissa maalaillen tai keskustellen Moorin kanssa. Ylimyksiä ja Espanjan grandeja tuli ja meni työhuoneeseen ja sieltä pois ja heidän joukossaan usein, tavallisesti silloin kun cremonatar oli mestarin luona, kävi hänen uskollinen ihailijansa don Fabbrizio di Moncada.

Kerran Ulrikki, seisattumatta kuuntelemaan, sattumalta oppilasten huoneen oven avoinna ollessa joutui kuulemaan miten Moor neidelle puheli, että tämä teki epäviisaasta kun hylkäsi sellaisen kosijan kuin parooni oli; olihan tämä jalo, ylevämielinen herra ja hänen rakkautensa oli kaiken epäilyksen yläpuolia.

Kauvan Sofonisba mietti ennenkuin vastasi; mutta viimein hän nousi seisoalle ja vastasi liikutetulla äänellä:

"Mestari, me tunnemme toisemme; minä ymmärrän mitä te tarkotatte. Mutta kuitenkin! Sallikaa minun jäädä siksi mikä minä olen, niin vähäpätöinen kuin olenkin. Paroonia minä pidän suuressa arvossa, mutta voiko avioliitto minulle antaa sen parempaa kuin minulla jo on? Rakkauteni olen pyhittänyt taiteelle, ja Te — Te olette ystäväni. — Siskoni ovat minun lapseni. Enkös ole ansainnut oikeutta pitää heitä sellaisina? Minulta ei puutu velvollisuuksia heitä kohtaan kun isäni on tuhlannut perintönsä. Tulevaisuudestani pitää kyllä huolen jalo kuningattareni ja minä olen hänelle tarpeellinen. Sydämeni on kokonaan täynnä, ääriänsä myöten, minkä minä voin, sen minä teen, ja eikö ole ihanaa, että minä olen ja voin olla jotakin heille, joita minä rakastan? Antakaa minun olla Sofonisbanne, antakaa minun edelleen jäädä vapaaksi taiteilijaksi."

"Niin, niin! Pysy sellaisena kuin olet tyttöni!" oli Moor huudahtanut ja sen jälkeen oli atelieerissa kauvan vallinnut äänettömyys.

Isabellan ja hänen saksalaisen toverinsa välillä jo oli kehittynyt ystävällinen suhde ennenkuin he sanoilla olivat voineet toisilleen ilmaista ajatuksiaan, sillä työn loma-ajoilla olivat he jo useampia kertoja piirtäneet kuvia toinen toisestaan.

Siinä toimessa oli heillä ollut paljon nauramista ja usein oli myös syntynyt viatonta kiistaa Ulrikin ja Sanchezin välillä, sillä tuo nuori espanjalaispoika tahtoi mielellään anastaa nämä muotokuvat muuttaakseen ne julmiksi irvikuviksi.

Isabella sai mestarilta osakseen usein pelkkää kiitosta. Ulrikki sai kuulla väliin kehottavia, toisen kerran moittivia, joskus ankaroitakin sanoja. Ne sanoi maalari hänelle tavallisesti saksaksi, mutta ne loukkasivat pojan mieltä syvällisesti ja kirvelivät hänen muistissaan kaiken päivää.

"Sana" oli yhä hänelle kuuliainen. Ainoastaan siinä, missä taide alkoi, näytti onnen voima päättyvän ja lakkasi häntä auttamasta:

Jos mestari oli antanut hänelle vaikeita tehtäviä, jotka eivät tahtoneet onnistua, niin hän kutsui "sanaa" avukseen; mutta kuta suuremmalla innolla ja hartaudella hän sen teki, sen varmempaa oli, että hän pikemmin kulki takaperin kuin edistyi. Kun hän kiukutteli huonoa onneaan, torui sitä ja sysäsi sen luotansa, luottaen ainoastaan omiin voimiin, käytti silmiään ja piirustintaan, niin hän onnistui suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät ja sai opettajaltaan kehumista.

Hän ajatteli usein jättää koko huoleton mukava elämä ja kaikki muut onnen lahjat, jos vaan hänen onnistuisi taiteessa saada aikaan se, mitä Moor häneltä tahtoi. Hän tiesi ja tunsi, että tämä oli oikein, — mutta piirustushiilellä ja piirtimellä hän sitä varmaankaan ei saavuttaisi koskaan. Mitä hänen sielunsa unelmoi, mitä hänen sisällinen silmänsä näki, sitä voi selittää ainoastaan värien avulla. Piirustaminen, yhtämittainen piirustaminen tuli hänestä raskaaksi, vastoinmieliseksi, inhottavaksi; mutta paletti ja pensseli kädessä hänestä voi ja täytyi tulla maalari, kenties Tizianin vertainenkin.

Salaa oli hän työskennellytkin maaliaineilla ja ensimäiseen yritykseen oli Sanchez Coello antanut aiheen.

Tämä ylen aikaisin kehittynyt nuorukainen tavotteli erään kauniin tytön suosiota. Ulrikille hän uskoi salaisuutensa ja eräänä päivänä, kun Moor sekä hänen isänsä olivat kuninkaan kanssa Toledossa, oli hän vienyt Ulrikin palkongille, joka oli vastapäätä portinvartijan asuntoa ja jonka vaan kapea piha erotti siitä ikkunasta, jossa muhkea portinvartijan tytär, kaunis Carmen tavallisesti istuskeli.

Tyttö oli siinä alinomaa, sillä isän asunto oli varsin synkkä ja hänen täytyi aamusta aikaisin myöhään ehtooseen ommella koruompeluja messupukuihin. Tästä työstä oli vähän tuloja, ja ne käytti isä kyllä vikkelästi, sillä hän kulutti rahoja ravintoloissa, söi öljyssä paistettuja kaloja ja joi Zamora-viiniä. Kuta parempi ruokahalu isällä oli, sitä ahkerammin täytyi tyttären neuloa koruompeluita. Ainoastaan suurina juhlina tai kun oli kuulutettu autodafé, kerettiläisen elävänä polttaminen, sai Carmen lähteä linnasta vanhan tätinsä seurassa, mutta olipa hänellä kuitenkin jo ollut kosijoita. Yhdeksäntoistavuotias Sanchez ei häntä halunnut vaimoksi, vaan koki saada hänen rakkautensa, ja kun tuli iltahämärä, asettui hän palkongille, jonka hän oli huomannut, teki tytölle merkkejä ja viskeli kukkia tai leivoksia hänen työpöydälleen.

"Tyttö on vielä kylmäkiskoinen", virkkoi nuori espanjalainen, käskien Ulrikin seisattumaan kapean oven luo, joka johti palkongille, "kas tuossa se enkeli istuu! Katsoppas vaan! Kranaattipuun kukka hänen komeassa tukassaan — oletko nähnyt muhkeampia hiuksia? Se on minun antamani. Huomaappas! Kyllä hän kohta taipuu; minä tunnen naiset!"

Heti sen jälkeen kukkakimppu lensi tytön polvelle.

Carmen parahti heikosti, ja nähtyään Sanchezin teki hän päällä ja kädellä vastustavia liikkeitä ja käänsi hänelle viimein selkänsä.

"Tänään hän on huonolla tuulella", virkkoi Sanchez; "mutta otappa huomioosi, että hän otti minun ruusuni. Huomenna hän yhden niistä pitää hiuksissaan tai rinnassaan; lyödäänkö vetoa?"

"Ehkäpä kyllä pitääkin", vastasi Ulrikki. "Tytöllä kenties ei ole rahaa, millä ostaisi itselleen kukkia."

Seuraavana päivänä hämärän aikana oli tosiaankin tytöllä ruusu tukassa.

Sanchez oli voitonriemuinen ja vei Ulrikin mukanaan parvelle. Kaunotar heitti silmäyksen häneen päin, punastui vähän ja vastasi vaaleaverisen nuorukaisen tervehdykseen hiukan päätä nyökkäämällä.

Portinvartijan tyttö oli tosiaankin kaunis lapsi, ja mitä Sanchez uskalsi, sitä ei Ulrikkikaan peljännyt tehdä.

Kolmantena päivänä seurasi hän taas toveriansa parvelle ja tällä kertaa hän rohkeni painaa kätensä sydämelleen juuri kun Carmen katsoi häneen ja ensin kutsuttuaan äänettömästi "Sanaa" avuksensa.

Silloin tyttö taas punastui, viittasi hiljaa viuhkallaan ja painoi sitte pienen päänsä niin syvälle, että se melkein otti kiinni käsityöhön.

Seuraavana ehtoona Ulrikki salavihkaa heitti tytölle sormisuukkosen.

Tästä lähtien Ulrikki mieluummin tuli parvelle ilman Sanchezta. Hän olisi mielellään tahtonut huutaa tytölle hempeitä sanoja tai laulaa hänelle luutun säestyksellä, mutta se ei käynyt päinsä, sillä pihamaalla aina joku tuli tai meni.

Silloin hänen mieleensä tuli ajatus puhua kaunottarelle kuvan avulla.

Laudanpalanen oli pian löydetty, maaleja ja pensseleitä oli yltäkyllin ja muutaman minuutin kuluessa oli hän maalannut valmiiksi palavan sydämen, johon oli ammuttu nuoli. Mutta se oli niin punanen ja ruma ja sentähden hän sen hylkäsi ja aikoen kopioida erään Tizianin maalaaman enkelin, josta hän piti paljon, maalasi hän sen sijaan pienen alastoman Amorin, joka piteli sydäntä kädessään.

Hän oli oppinut monta temppua tarkastellessaan mestarin työntekoa ja kun tuo pieni kuva pyöristyi, niin se häntä huvitti niin paljon, ettei hän voinut siitä irtautua, vaan vasta kolmen päivän kuluttua hän piti sen täysin valmiina.

Hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut tehdä täydellistä taideteosta, mutta hänen pensseliään johti onnestaan nauttivan nuorukaisen rohkea yltiöpäisyys. Ylpeänä ja iloisena kumartui pikku Amor eteenpäin ja heilautti taaksepäin oikeata jalkaa ikäänkuin olisi maata kaapaissut kumartaessaan. Viimeksi Ulrikki maalasi sille keltasen olkanauhan, jommoisen hän oli nähnyt nuorilla itävaltalaisilla arkkiherttuoilla, ja huonosti piirrettyyn käteen hän asetti lävistetyn sydämen ja ruusun.

Hänen täytyi itsensä nauraa tuhraukselleen ja tuore maalaus kädessä hän riensi ylös parvelle sitä näyttämään Carmenille. Tyttö nauroi hänen kanssaan täyttä kurkkua ja vastasi hänen merkin-antoonsa ystävällisillä tervehdyksillä. Sitte hän pani pois koruompelunsa ja meni sisälle huoneeseen ja tuli oitis taas näkyviin ikkunan ääreen, jossa hän nosti ylös rukouskirjan ja ojensi kahdeksan ahkeraa sormeansa poikaa kohti.

Poika teki tytölle ymmärrettäväksi, että hän oli käsittänyt tämän ajatuksen ja huomispäivänä kello 8 aamulla hän meni aamu-messuun, laskeusi polvilleen hänen viereensä ja piti vaarin soveliaasta hetkestä kuiskatakseen hänelle: "Kaunis Carmen."

Tyttö punastui, mutta turhaan poika odotti mitään vastausta.

Viimein tyttö nousi seisoalle ja kun poikakin nousi pystyyn laskeakseen tytön menemään ohitse, antoi tyttö rukouskirjansa pudota lattialle. Poika kumartui yhtaikaa tytön kanssa kirjaa nostamaan ja kun silloin heidän päänsä melkein sattuivat toisiinsa, niin tyttö kuiskasi hänelle pikaisesti: "Tänä iltana kello yhdeksän simpukkaluolassa; puutarha on avoinna."

Tyttö odotti häntä määräpaikalla.

Alussa poika ei saanut sanaakaan suustansa, sillä hänen sydämensä sykki liian kiivaasti ja rajusti; mutta tyttö auttoi häntä alkuun, sanoen, että hän oli kaunis poika, jota kyllä voisi rakastaa.

Silloin hän muisti ne helläsanaiset rakkauden vannomiset, jotka Kochel ensin oli hänelle kääntänyt vieraskielisistä kirjoista, matki niitä änkyttäen ja notkisti polvensa tytön edessä niinkuin kaikki tarinoissa ja romaaneissa mainitut sankarit ainakin.

Ja katsos vaan! Tyttökin teki niinkuin ne hempeät neidit, jotka hän oli oppinut tuntemaan maisterin kirjoista: hän käski pojan nousta ylös. Ja kun poika mielellään totteli tätä käskyä, sillä hänellä oli jalassa hienot silkkiset sukat ja luolan lattialla oli teräviä sorakiviä, niin tyttö likisti häntä sydäntään vastaan, silitteli sormillaan hiuskiharat hänen kasvoiltaan ja poika salli kernaasti, että tytön pehmoiset huulet painettiin hänen suutaan vastaan.

Kaikki tämä oli kummallisen suloista ja ihanaa eikä hänen tarvinnut sen ohessa puhuakaan mitään; mutta hän tunsi itsensä kumminkin levottomaksi ja hänestä tuntui ikäänkuin jonkun vapaaksi-pääsemisen hetkeltä kun vahtisotilasten askeleet kuuluivat matkan päästä ja Carmen veti hänet mukaansa pois puutarhan portista ulos pihamaalle.

Pienen oven edustalla, josta mentiin hänen isänsä asuntoon, puristi tyttö vielä kerran hänen kättänsä ja pujahti heti tiehensä.

Poika jäi yksin ja astuskeli kauvan edestakaisin valtiorahasto-huoneen edustalla, sillä hän oli varmaankin tehnyt jotain hyvin pahaa, eikä rohjennut näyttäytyä mestarin edessä.

Kun hän oli tullut tummaan puutarhaan, oli hän taas kutsunut "onnea" avukseen; nyt hänen olisi ollut paremmin mieleen, jos onni olisi ollut vähemmän suosiollinen häntä auttamaan.

Työhuoneessa oli valaistu ja Moor istui nojatuolissa pitäen — Ulrikki olisi mieluimmin piiloutunut maan syvimpään syvyyteen — käsissään hänen maalaamaansa Amoria.

Nuori pahantekijä yritti pujahtaa opettajan ohi hiljaa lausuen hyvää yötä; mutta tämä kutsui hänet luoksensa ja kysyi hymyillen, kuvaa osottaen: "sinäkö tämän olet tehnyt?"

Ulrikki nyökkäsi ja punastui.

Silloin mestari häntä tarkasteli kiireestä kantapäihin ja virkkoi: "Katsoppas vaan, olihan se näppärästi tehty. Taitaapa olla aika, että alotamme maalata."

Poika tuskin uskoi korviaan, sillä vielä muutama viikko takaperin oli Moor jyrkillä sanoilla antanut kieltävän vastauksen kun poika sitä pyysi, jota tämä nyt omasta ehdostaan hänelle tarjosi.

Hämmästyksestä ja onnesta iloisena Ulrikki tuskin kykeni hillitsemään itseään ja kumartui suutelemaan maalarin kättä, mutta tämä sen veti pois, katseli häntä isällisellä ystävyydellä ja sanoi: "Koetelkaamme maalata, poikaseni, mutta emme kuitenkaan lakkaa piirtämästä, sillä, piirustaminen on meidän taiteemme isä. Se meitä pitää niiden rajojen sisäpuolella, jotka määräävät sen, mikä on kaunista ja ihanaa. Aamupuolella päivää ollaan entisessä toimessa ja jälkeen puolipäivän palkinnoksi ryhdymme väreihin."

Sille kannalle asiat jäivätkin; ja Ulrikin ensimäisestä rakkaudenseikkailusta oli sekin hyöty, että se peräti muutti hänen suhteensa Sancheziin. Ulrikkia kiusasi se tunne, että hän oli astunut toisen tielle ja väärinkäyttänyt hänen luottamustaan ja hän koki tehdä mitä ikänä taisi tullakseen toverinsa kanssa taas hyviin väleihin.

Hän alkoi siten, ettei enää toiste mennyt Carmenia tapaamaan.

Muutaman viikon kuluttua oli seikkailu unohtunut, sillä maalaaminen mestarin johdolla valtasi hänet voimallisemmin kuin mikään sitä ennen koko hänen edellisessä elämässään ja harvat seikat myöhemminkään.

Kuudestoista luku.

Ulrikki oli nyt seitsentoistavuotias ja oli saanut neljä kuukautta maalauksen opetusta.

Sanchez Coello kävi Moorin työhuoneessa vaan ani harvoin, sillä hän oli pantu oppiin arkkitehti Herreran luo. Isabella kilpaili Ulrikin kanssa, mutta tuo nuori saksalainen pian meni hänen edellänsä.

Näytti siltä kuin hän olisi syntynyt maailmaan jo syntyessään omistaen taidon käyttää pensseliä, ja tyttö seurasi hänen edistymistään vilpittömällä ilolla. Kun Moor poikaa nuhteli hänen huonosta piirustuksestaan, niin tytön lempeisiin silmiin tuli kyyneliä; mutta kun mestari ilosta myhähtäen katseli Ulrikin väriharjotelmia ja lausuen jonkun hyväksyvän sanan, näytti niitä Sofonisballe, niin Isabella ihastui niinkuin hän itse olisi saanut kehumisia. Cremonalaisetar tuli edelleen kuten ennenkin joka päivä maalailemaan Moorin kanssa, tai juttelemaan tai pelaamaan hänen kanssaan. Ulrikin edistyminen häntä ilahutti ja hän antoi pojalle monta hyödyllistä ohjausta. Kun tuo nuori taiteilija kerran valitteli, ettei hänellä ollut mitään hyvää mallia, niin Sofonisba aivan reippaasti tarjoutui istumaan hänen edessään mallina. Se oli uusi odottamaton onni.

Päivät ja yöt ei hän muuta ajatellut kuin Sofonisbaa.

Istunnot alkoivat.

Sofonisba tuli puettuna punaseen pukuun, jossa oli kultalanka-koristeompeluja. Korkea, valkonen pitsinen koristekaulus ulottui melkein poskiin. Ruskea kiharainen tukka ympäröi päätä ja kauniita soikeita kasvoja ja kiemurteli runsaissa aaltomaisissa kiehkuroissa alas pitkin niskaa; pikku hiussuortuvat liehuivat korvallisilla ja sopivat vallan hyvin yhteen rakastettavan veitikkamaisen piirteen kanssa hänen suunsa ympärillä, joka voitti kaikkien sydämet. Ruskeiden viisasten silmäin maalaaminen ei ollut helppo asia; ja hän kehotti Ulrikkia varovasti maalaamaan pientä, vähän esiinpistävää leukaansa, joka ei ollut mikään kaunis ja ettei hän tekisi hänen ennestään melkoisen korkeata ja leveätä otsaansa liian huomattavaksi. Hän oli koristanut hiuksensa helmikoristeella ainoastaan helpottaakseen Ulrikin tehtävää tässä suhteessa. Kiihkeällä innolla ryhtyi nuori taiteilija tähän työhön ja ensimäinen suunnitelma onnistui paremmin kuin hän kykeni odottamaankaan.

Don Fabbrizion mielestä muotokuva oli "hirveästi" yhdennäköinen kuin malli. Moor ei ollut tyytymätön; mutta hän pelkäsi, että oppilaan työ valmistelussa menettäisi sen rohkean tuoreuden, joka hänen silmissään sille antoi miellyttävän ulkonäön ja hän sentähden ihastui kun kello kilahteli ja heti sen jälkeen tuli sisään kuningas, jolle hän aikoi näyttää Ulrikin työn.

Filip ei ollut isoon aikaan käynyt atelieerissa, mutta mestarilla oli syy odottaa kuningasta, sillä edellisenä päivänä oli kuninkaan pitänyt saada häneltä kirje, jossa hän pyysi saada armossa lähteä Madridista.

Moor oli jo kyllin kauvan ollut Madridissa ja ikävöi kotiin puolisonsa ja lastensa luo. Kuitenkin tuntui hänestä ikävältä lähteä Madridista varsinkin Sofonisban tähden; juuri sentähden, että hän tunsi tytön olevan enemmän kuin suosittu oppilas, rakas lapsi, oli hän päättänyt kiiruhtaa lähtöänsä.

Kaikki läsnäolevat lähtivät pikaisesti pois, ovet teljettiin ja Filip tuli sisään.

Hän oli tavallista kalpeampi ja oli väsyneen ja uupuneen näköinen.

Moor tervehti häntä kunnioittavasti sanoen:

"Pitkään aikaan ei teidän majesteettinne ole käynyt minun työhuoneessani."

"Älä sano majesteetti, sinulle olen minä vaan pelkkä Filip", keskeytti kuningas hänen puheensa. "Ja sinä, mestari Antonio, tahdotko minusta luopua! Peruuta aikeesi, josta eilisessä kirjeessäsi kirjotit, nyt et saa matkustaa."

Ja odottamatta Moorin vastausta alkoi kuningas nyt valitella vaivaloista, voimia ja terveyttä turmelevaa tointansa, virkamiesten taitamattomuutta, ihmisten omanvoitonpyyntiä, ilkeyttä ja halpamaisuutta. Hän valitti, että Moor oli alankomaalainen eikä espanjalainen, sanoi häntä ainoaksi ystäväksi mikä hänellä oli kapinallisen roskaväen seassa Hollannissa ja Flanderissa, keskeytti Moorin puheen, kun tämä yritti puolustella maamiehiään, ja vakuutti moneen kertaan, että seurustelu hänen kanssaan oli hänen suurin ilonsa, hänen ainoa tosi virkistyksensä. Moorin täytyi jäädä, säälistä häntä kohtaan, joka muka oli purpuraan puettu orja.

Kun maalari oli luvannut lähinnä seuraavassa tulevaisuudessa olla puhumatta poislähdöstä, niin Filip alkoi maalata pyhimystä, johon taiteilija oli tehnyt piirustuksen. Puolen tunnin kuluttua hän taas viskasi pois pensselin. Hän sanoi itseään velvollisuutensa laiminlyöneeksi, kun hän antoi perää mieliteoilleen sen sijaan että hän kirkon palvelukselle omistaisi ajatuksensa ja voimansa. Velvollisuus häntä piti hirmuvallassaan. Kun päivätyöläinen nosti lapion olalleen, niin se raukka oli päässyt päivän kaikista vaivoista ja huolista; mutta häntä onnetonta ne vainosivat kaikkialla, yöllä ja päivällä. Hänen poikansa oli hirviö, hänen alamaisensa kapinoitsijoita tai matelevia koiria. Kerettiläisjoukot niinkuin maanalaiset myyrät taikka raivoisat sonnit kaivoivat heikommiksi tai rynnäköllä tahtoivat kukistaa valtaistuimen perustuksia ja yhteiskunnan turvaa, kirkkoa. Hänen tehtävänsä oli kukistaa ja musertaa, hänen palkkansa maailmassa oli viha. Sitte hän hetkiseksi vaikeni, osotti taivasta kohti ja huudahti ikäänkuin haltioissaan: "Tuolla, tuolla, hänen luonansa, pyhimysten luona, joiden puolesta minä taistelen!"

Harvoin oli kuningas sellaisella mielialalla tullut Moorin luo. Hän näytti itsekin sen huomaavan ja maltettuaan mielensä lausui hän:

"Se minua ahdistaa tänne asti; värien tuoksu ei minua tänään miellytä. Onko sinulla jotakin uutta minulle näytettävää?"

Moor näytti nyt kuninkaalle ensin oman maalaamansa kuvan ja sitte kun kuningas kauvan oli taiteentuntijan tarkkuudella sitä katsellut ja ymmärtävästi arvostellut, vei Moor hänet katsomaan Ulrikin maalaamaa Sofonisban kuvaa ja kysyi miltei jännitetyllä mielellä: "Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yrityksestä?"

"Hm", vastasi kuningas. "Jonkun verran Mooria, vähän Tiziania ja kuitenkin paljon muutakin, joka on omintakeista. Siniharmaa lyijyntuntu tässä tulee kai sinun apteekistasi. Kuva on pahuksen yhtäläinen kuin malli. Sofonisba sellaisena kuin puutarhurin oppilas hänet näkee. Kuka sen on maalannut?"

"Minun oppilaani, Ulrik Navarrete."

"Miten kauvan hän on maalannut?"

"Muutamia kuukausia vaan, teidän majesteettinne."

"Ja sinä arvelet hänestä jotakin tulevan?"

"Kenties. Monessa kohden hän edistyy enemmän kuin olen odottanutkaan, toisissa hän jää toiveistani jälelle. Hän on omituinen nuorukainen."

"Aina jotakin."

"Eipä juuri vähän, tulevaiseksi taiteilijaksi. Mitä hän innolla alkaa, se näyttää suuremmoiselta ja lupaavalta; mutta valmistettaessa se kutistuu vähiin. Hänen sielunsa sieppaa yhdellä ainoalla reippaalla tempauksella sen, mitä hän tahtoo esittää —"

"Ehkäpä liian rohkeasti arvelen ma."

"Ei se ole virhe hänen ijällään. Minulla on vähemmän huolta siitä, mitä hänellä on, kuin siitä, mitä häneltä puuttuu. Minä en vielä voi hänessä huomata ajattelevaa taiteilijan henkeä."

"Tarkotat kai sitä henkeä, joka itsessään puhdistaa sen, minkä se on vastaanottanut ja hiljaisessa miettimisessä järjestelee piirteet ja määrää eri väreille niiden oikean paikan; lyhyesti sanoen, omaa taiteellista henkeäsi."

"Ja Teidänkin, sire. Jos olisitte aikaisin alkaneet maalata, niin Teillä olisi ollut se, mikä Ulrikilta puuttuu."

"Kenties. Hänen puutteensa muutoin on sellainen, joka vuosien kuluessa katoo. Sinun koulussasi vakavasti työskennellen — —"

"Hän saa, mitä häneltä puuttuu, arvelette. Sitä minäkin olen ajatellut! Mutta vastikään sanoin, että hänellä on kummallinen luonne. Se jonka usein olette myöntänyt, se lähtökohta, josta keskustelumme sata kertaa on alkanut, sitä hän ei voi käsittää; muoto hänen mielestään ei ole taiteen olemus."

Kuningas kohautti olkapäitään ja osotti otsaansa; mutta Moor jatkoi:

"Kaikki mitä uutta hän luo, sen pitäisi ilmaista mitä hän tunsi ensi kerran esikuvaa katsellessaan. Usein hän onnistuu heti, mutta kun hän epäonnistuu, niin hän kokee päästä totuuteen ja tarkkuuteen vähäpätöisillä kummallisilla keinoilla. Aina vaan tuntemista ja tuntemista! Viivat ja värit ovat kaikki, ne ovat meidän sanamme. Jolla ne on vallassaan, hän voi niiden avulla lausua kaikista korkeimmankin."

"Oikein, oikein! Anna hänen piirtää, piirustella lakkaamatta. Anna hänen maalata suita, silmiä ja käsiä."

"Kyllä Antwerpenissä."

"Älä puhu mitään Antwerpenistä! Sinä jäät tänne, Antonio, sinä jäät tänne. Vaimolle ja lapsille olkoon heidän kunniansa. Minä olen nähnyt vaimosi kuvan. Hyvää ravitsevata leipää! Täällä sinulla on ambrosiaa ja mannaa. Tiedäthän ketä tarkotan; Sofonisba on sinulle suosiollinen, kuningatar sanoo niin."

"Sen minä kiitollisuudella myönnän. Onpa vaikeata erota armollisesta herrasta ja sellaisesta tytöstä kuin Sofonisba on; mutta leipä, teidän majesteettinne, leipä sehän kuuluu elämän ylläpitämiseen. Tänne minulta jää ystäviä, kallisarvoisia ystäviä — uusien ystävien löytäminen on vaikeata, sangen vaikeata minun ijälläni."

"Niin on minunkin laitani ja juuri sentähden sinä jäät tänne, jos olet ystäväni! Ei sanaakaan enempää! Hyvästi toistaiseksi, Antonio; ehkäpä tulen takaisin jo huomenna, vaikka minulla on monenmoisia tehtäviä. Sinä onnen poika! Ennenkun on ehtinyt lukea tuhanteen, niin sinä jo täysin nautit värien loistoa, mutta minua painaa ijes, velvollisuuksien vaskinen ijes."

Moor luuli saavansa häiritsemättä jäädä työhönsä sitte kun kuningas oli lähtenyt, ja veti sentähden auki ovien salvat.

Jälkeen puolisen hän seisoi maalaamassa taulunsa ääressä, kun äkkiä, ilman tavallista edelläkäypää merkinantoa, Moorin tavalliseen asuntoon vievän käytävän ovi avattiin ja Filip astui jälleen sisälle työhuoneeseen.

Tällä kertaa hänen poskensa eivät olleet yhtä kalpeat kuin aamupäivällä ja hänen käyntinsä ei osottanut sitä hitaista juhlallisuutta, joka oli tullut hänen toiseksi luonnokseen.

Kuinka iloisen ja hilpeän näköinen hän oli! Mutta se sopi hänelle huonosti. Oli kuin hän olisi ottanut yllensä lainatun vieraan puvun, jossa hän ei osannut liikkua vapaasti.

Oikeassa kädessään, joka oli koholla, heilutti hän paperiliuskaa ja vasemmalla kädellä osottaen sitä hän huudahti:

"Ne tulevat! Tällä kertaa kaksi ihmeteosta yhtaikaa. Armollinen Vapahtajamme rukoilevana Gethsemanessa ja vielä sen lisäksi Diana kylvyssä. Kas tässä, katsoppas! Tämä jo on aarteen arvoinen. Nämä rivit ovat hänen, Tizianin omalla kädellä kirjotetut."

"Hän on verraton ukko", alkoi Moor puhua; mutta Filip kuningas keskeytti hänet innokkaasti: "Ukko, ukkoko? Nuorukainen, mies, voimakas mies hän on. Pian hän täyttää yhdeksänkymmentä vuotta, ja kumminkin kumminkin! Kuka pystyy häntä jäljittelemään?"

Viimeiset sanat lausuessaan oli kuningas seisattunut Sofonisban muotokuvan eteen ja jatkoi nyt pilkallisesti nauraen sitä osottaessaan:

"Tuossahan vastaus heti minua kohtaa. Katsoppas tuota punaista väriä! Venetsialaisen maalivarasto näyttää vääntävän sinun oppilaasi pään pyörälle. Sehän on hirvittävä kuva!"

"Ei se minusta näytä niin huonolta", vastasi Moor. "Onpa siinä jotakin, joka minua miellyttää."

"Sinua, sinuako?" huudahti Filip. "Voi Sofonisba parkaa! Mimmoiset mullisilmät! Ja sellainen suu, joka ei näytä osaavan muuta kuin maiskutella konvehtia. En tiedä mikä minua tänään vaivaa. Annas tänne paletti! Muodot ovat noin jotakuinkin välttävästi syntyneet, värit ovat melkoisen räikeitä. Mutta kuka poika voi käsittää naista, sellaista naista kuin sinun ystävättäresi on! Minä maalaan uudelleen koko töherryksen ja jollei siitä tule mitään Sofonisbaa, niin saattaa siitä ehkä tulla meritaistelu."

Kuningas oli ottanut paletin taiteilijan kädestä, pisti siveltimen maaliin ja yritti nauraen ryhtyä työhön; mutta Moor asettui hänen ja taulun väliin ja huudahti iloisesti: "No maalaa sitte Filip minut, mutta säästä kuva."

"Ei, ei, se soveltuu hyvin meritappeluksi", naureskeli kuningas, ja kun hän tunki taiteilijan syrjään, niin tämä innostuneena kuninkaan omituisesta vilkkaudesta huitasi häntä hiljaa olkapäähän palettikepillä.

Silloin kuningas vavahti, hänen poskensa ja huulensa kalpenivat, pieni ylpeä vartalo suoristui ja tuossa tuokiossa oli inhimillisesti vapaa käytös muuttunut luoksepääsemättömäksi, jääkylmäksi arvokkaisuudeksi.

Moor ymmärsi mitkä tunteet liikkuivat hallitsijan sielussa.

Hän tunsi kauhistuksen värähdyksen, mutta hänen tyyni mielensä ei kadottanut tasapainoansa ja ennenkuin loukattu hallitsija ehti ilmaista suuttumustaan sanoilla, sanoi hän pikaisesti ja ikäänkuin jotakin olisi tapahtunut josta tuskin kannatti puhuakaan:

"Taiteilijatoverien kesken sattuu kummallisia seikkoja. Maalari-taistelu on loppunut! Alkakaa meritaistelu, Teidän majesteettinne, taikka vielä paremmin, sovittakaa suupieleen enemmän suloa ja hienoutta. Oppilas on erittäin epä-onnistunut leukaa maalatessaan; mutta sille loukkauskivelle olisi taitavammatkin voineet tarttua. Ja nämä silmät! Ehkä ne kerran ovat noin kiiltäneet, mutta olemmehan siitä yksimieliset, että muotokuvan ei pidä esittää alkuperäistä henkilöä jonakin vissinä silmänräpäyksenä, jonkun vissin tunteen valtaamana tai jotakin vissiä toimintaa suorittaessa, vaan että muotokuvan tulee näyttää loppusumman kuvatun henkilön koko tekemisestä ja ajattelemisesta, hänen mielentilastaan ja toimintatavastaan. Kuningas Filipistä, kun hän miettii monimutkaisia valtiollisia selkkauksia, tulisi mieltäkiinnittävä historiallinen maalaus, mutta ei mikään muotokuva —"

"Eipä suinkaan", sanoi kuningas matalalla äänellä, "muotokuvan tulee kääntää sisäpuoli ulospäin; minun kuvastani pitää myös nähdä, miten sydämestään Filip rakastaa taidetta ja taiteilijoitaan. Minä pyydän sinua, suurta mestaria, enkä itseäni, monen puuhan rasittamaa taiteen harrastaja-hutilusta, parantamaan nerokasten oppilasten töitä!"

Näiden sanojen ääntämisessä oli jotakin imartelevan äitelää ja tämä ei jäänyt maalarilta huomaamatta.

Filip oli jo kauvan sitte oppinut mestariksi teeskentelemisessä, mutta Moor tunsi hänet perinpohjin ja osasi lukea ihmisten sydämistä.

Kuninkaan puhetapa häntä kauhistutti enemmän kuin myrskyisä kiukun purkaus. Sillätavoin hän puhui ainoastaan salatessaan mikä hänen sisässään kuohui. Sen lisäksi tuli vielä yksi asia. Alankomaalainen oli tahallaan alkanut keskustelun kaunotaiteesta ja tuskinpa oli koskaan ennen tapahtunut, ettei Filip olisi hyväksynyt hänen sanojaan. Lyöntiä tuskin tuntui, mutta majesteetti ei suvainnut ollenkaan kajoamista.

Filip ei tällä kertaa tahtonut rikkoa hyvää sopua taiteilijan kanssa, mutta hän kätki mieleensä, mikä hänelle oli tapahtunut ja voi taiteilijaa, jos hallitsija synkeällä hetkellä sattui muistamaan sitä solvausta, joka tässä oli häntä kohdannut! Jo kaikista heikoinkin isku tuon tyyneesti hiipivän tiikerin kynsistä taisi tehdä syviä ja kuolettavia haavoja.

Salaman nopeudella olivat nämä ajatukset taiteilijan mielessä syntyneet ja ne kehittyivät edelleen kun hän kunnioittavasti torjui luotansa maali-paletin ja sanoi: "Minä pyydän Teidän majesteettianne, pitäkää pensseli ja maalit ja oikaiskaa se mikä teistä on epämiellyttävää."

"Se on, että maalaisin uudestaan koko kuvan, ja minun aikani on täpärä", vastasi Filip. "Teidän on vastattava oppilastenne virheistä niinkuin omistannekin. Jokaiselle on annettava mikä hänelle on tuleva, eikö niin, rakas mestari? Hyvästi siksi, Te saatte taas kuulla minusta."

Mennessään hallitsija vielä ovella viittasi kädellään jäähyväiseksi taiteilijalle, sitte hän meni pois.

Seitsemästoista luku.

Moor jäi yksin työhuoneeseen. Kuinka hänen päähänsä oli, pälkähtänyt tehdä tuollainen nulikkamainen teko!

Levottomana hän katseli alas lattiaan. Syystä hän voi olla huolestunut, mutta jossakin määrin häntä tyynnytti se ajatus, että hän oli ollut kuninkaan kanssa aivan yksin ja että tuo tavaton tapahtuma oli sattunut ilman todistajaa. Hän ei voinut tietää, että kolmaskin henkilö, Ulrikki, oli nähnyt hänen houkkamaisen turmiollisen painiskelunsa kuninkaan kanssa.

Oppilas oli työskennellyt piirustellen opintohuoneessa ja kuuli äänekkään keskustelun mestarin työhuoneesta. Hän tunsi rajatonta, melkein jumaloimiseen ulottuvaa kunnioitusta kaunista, ensimäistä malliansa Sofonisbaa kohtaan, ja siinä luulossa, että tämä oli mestarin luona nyt niinkuin usein ennenkin keskustelemassa Moorin kanssa taide-asioista, oli Ulrikki avannut oven, vetänyt uutimen syrjään ja nähnyt Moorin lyövän nauravaa kuningasta olkapäähän.

Se oli kyllä iloinen näky, mutta hän oli sen ohessa tuntenut hiljaisen pöyristyksen ja pikemmin kuin hän oli tullutkaan oli hän palannut takaisin kipsisen mallinsa ääreen.

Illan tullessa maalari meni Sofonisbaa tapaamaan. Hän oli saanut kutsun tulla tanssiaisiin kuningattaren luo ja hän tiesi, että hän Isabella Valois'en seurassa kohtaisi hovineiden.

Juhlahuoneet olivat valaistut tuhansilla vahakynttilöillä hopeisissa ja pronssista tehdyissä kandelaabereissa. Seinillä riippui kallisarvoisia gobeliinikudoksia ja flanderilaisia purppuran värisiä tapetteja. Iloisen värisiä maalauksia välkkyi heijastuen kirkkaan valaistuksen valossa kiiltävästä lattiasta. Ennenkun Filip oli mennyt naimisiin vapaampiin tapoihin tottuneen ranskalaisen prinsessan kanssa, ei hänen hovissaan oltu koskaan tanssittu. Nyt joskus pantiin toimeen tanssiaisetkin Alkazarissa. Ensimäinen, joka hallitsijan ja hänen kauhistuneen seurueensa nähden oli rohjennut alkaa gaillarde-tanssia, oli Sofonisba, jota Gonzagan herttua vei tanssiin. Ja kumma kyllä, tämä elämässään iloisin hovinainen samalla kaikista vähimmän antoi aihetta pahojen kielien panetteluille.

Kun Moor astui sisään loistohuoneeseen, oli vastikään lopetettu gavottitanssi. Kuningatarta ympäröivien korkeiden hengellisten herrain, lähettilästen ja ylimysten eturivissä seisoivat itävaltalaiset arkkiherttuat sekä Aleksander Parmasta ja kuningattaren puolison velipuoli don Juan. Kyttyräselkäinen perintöruhtinas don Carlos kiusaili törkeän kömpelöllä leikkipuheella hovinaisia, jotka pitivät viuhkat kasvojensa edessä eivätkä uskaltaneet antaa hallitsijan pojan tuntea suuttumustaan.

Sametti, silkki ja jalokivet loistivat ja hienot pitsit reunustivat naisten ja herrain kauloja ja käsiranteita. Liehuvat hiuskiharat, loistavat silmät, jalot ja miellyttävän kauniit kasvonpiirteet vetivät katsojan huomion puoleensa, mutta naisten kaulat ja käsivarret olivat korkeiden kaulusten ja pitsikoristeiden, jäykkien miehustain ja puhvi-hihojen peitteessä.

Tukehuttava hyvän hajun tuoksu täytti juhlahuoneet, jotka olivat kirkkaammin valaistut kuin keskipäivällä; kevyet viuhkat löyhyttelivät, niitä nosteltiin, laskettiin ja painettiin kokoon; naureskeltiin, pakinoitiin ja paneteltiin. Viereisestä huoneesta kuului kulta-zekiinien helähtelyjä pelipöytiä vastaan.

Maallinen ilo oli tullut nyreään, tekopyhään, jäykkien juhlamuotojen kytkemään hoviin, eikä sitä häirinnyt ylhäisten hengellisten läsnäolo, kun he sinipunertavissa ja tulipunasissa puvuissaan arvokkaasti kulkivat huoneissa tervehtien valittuja naisia ja ylimyksiä.

Silloin soitettiin fanfaari.

Filip tuli ja äkkiä peräytyivät kavaljeerit kaunotarten luota kumartaen syvään ja naiset notkistivat polviaan lattiaan asti. Äänetön hiljaisuus seurasi.

Tuntui kuin jääkylmä tuulenpuuska olisi puhaltanut kukkaistarhaan yhtaikaa palelluttaen kaikki kukkaset.

Muutaman minuutin kuluttua herrat suoristivat selkänsä ja naisetkin nousivat pystyyn, mutta eivät edes vanhimmatkaan herttuattaret saaneet istua hallitsijan läsnä ollessa.

Kaikki hilpeys tukehtui, keskustelu muuttui kuiskailuksi.

Turhaan nuoriso odotti kehotusta tanssimaan.

Niin ylpeän ylenkatseellisena, niin nyreänä ja äreänä kuin nyt ei oltu Filipiä nähty moniin aikoihin. Kokeneet hovimiehet huomauttivat, että hänen majesteettinsa piti päätään tavallista enemmän takakenossa ja he väistyivät hänen tieltään. Hän astui ikäänkuin kattomaalauksia tutkien, mutta ei mikään kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mitä hän tahtoi nähdä ja huomatessaan Moorin, nyökkäsi hän armollisesti ja hymyili silmänräpäyksen hänelle lempeästi, mutta ei viitannut häntä luoksensa niinkuin tavallisesti.

Tämän huomasivat sekä maalari että Sofonisba, joka edelliseltä oli saanut tietää, mitä oli tapahtunut.

Moor luotti häneen niinkuin itseensä ja tyttö ansaitsikin hänen luottamuksensa.

Älykäs italialainen neito oli jo alusta alkaen ollut levoton samoin kuin Moor, ja kun kuningas oli mennyt toiseen huoneeseen, viittasi Sofonisba Moorille ja keskusteli kauvan hänen kanssaan akkunan pieluksessa. Moorin piti pitää kaikki valmiina lähtöä varten ja Sofonisba suostui tarkkaavana pitämään vaarin varottaakseen aikanansa häntä.

Yö oli jo enemmän kuin puolivälissä kun Moor palasi valtiorahastontaloon.

Siellä hän antoi unisen palvelijan mennä levolle, astuskeli itse levottomana edestakaisin ja siirsi sitte Ulrikin maalaaman Sofonisban kuvan lähemmäksi uuninhyllyä, jossa paloi monta vahakynttilää tukevissa jaloissa.

Tuo kuva oli hänen ystävättärensä eikä se kuitenkaan ollut hän. Mikä kuvasta puuttui, sitä — niin, kuningas oli oikeassa — sitä ei poika voinut käsittää.

Sitä ei kykene esittämään, jota itse ei kykene käsittämään.

Mutta Filipin moite oli kuitenkin ollut liian ankara. Muutamalla harvalla siveltimen vedolla hän luuli voivansa tämän kuvan muuttaa sellaiseksi, että se esitti täydellisesti sen rakkaan tytön, josta eroaminen tuntui hänestä sanomattoman vaikealta.

"Jo olen enemmän kuin viisikymmenvuotias", ajatteli hän ja alakuloinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, "enemmän kuin viisikymmenvuotias, vanha puoliso ja isä, ja kumminkin — kumminkin — kotona hyvä ravitsevainen leipä, Jumala sitä siunatkoon ja ylläpitäköön! Voi miten ihmissydän kuitenkin kauvan säilyttää luonnolliset taipumuksensa! Ehkäpä rakkaus on elämän ydin — jos se kuivaa, niin puukin lakastuu!"

Yhä miettien oli Moor ottanut paletin ja maalannut lyhyitä tuskin huomattavia siveltimen vetoja kuvan suupieliin, silmiin, hienoihin sieramiin; — mutta nämä muutamat piirteet olivat oppilaan työlle antaneet suloa ja henkistä sisällystä.

Kun hän viimein nousi työn äärestä ja katseli tekoansa, täytyi hänen hymyillä ja kysyä itseltään miten oli mahdollista niin vähillä keinoilla kuvata korkeinta mitä ihmisellä on, henkeä ja sielua. Molemmat näkyivät katsojalle näistä piirteistä. Mestarilla oli vallassaan oikeat sanat ja niiden avulla hän kankealle ja kömpelölle lauselmalle oli antanut ajatuksen ja sisällyksen.

Seuraavana aamuna Moor tapasi Ulrikin seisomassa Sofonisban kuvan edessä. Oppilaan uni ei ollut levollisempi kuin mestarinkaan, sillä Ulrikki oli tehnyt teon, joka kovasti painosti hänen mieltänsä.

Edellisenä päivänä tahtomattansa jouduttuaan näkemään tuon harvinaisen tapauksen työhuoneessa, oli Ulrikki lähtenyt ratsastusretkelle Sanchezin kanssa ja sen jälkeen oli hän mennyt oppitunnille maisterin luo. Ulrikki puhui tosin jo melkoisen esteettömästi espanjankieltä ja vähän italiankin kieltä, mutta Kochel oli osannut niin hauskuuttaa häntä, että hän yhä edelleen muutaman kerran viikossa kävi hänen luonaan.

Tällä kertaa ei tullut mitään kielen kääntämisestä, sillä maisteri oli ensin ystävällisesti torunut häntä kauvan poisjäämisestä ja sitte kun oli sattunut puhe Ulrikin edistymiseen maalaustaidossa ja kun puheltiin Moorista, niin maisteri säälien oli kysynyt oliko totta mitä huhupuhe kertoeli, ettei kuningas pitkään aikaan ollut käynyt hänen luonaan ja että mestari oli joutunut epäsuosioon.

"Joutunutko epäsuosioon!" oli Ulrikki iloisesti huudahtanut. "Niinhän ne ovat kuin kaksi veljestä! Tänään he painiskelivat keskenään ja mestari kaikessa ystävyydessä hänen majesteettiaan huitasi palettikepillä. Mutta; mikä hölmö olenkaan, kun tässä siitä puhun! — Lupaattehan, että ette kellekään siitä puhu."

"Huitasi häntä kepillä, sanotte!" oli Kochel matkinut äänekkäästi nauraen. "Kas tässä käteni ja vakuutukseni, etten siitä juttele. Mutta varokaa itse, Navarrete, siitä lörpöttelemästä. Tuo hullunkurinen temppu voisi mestarille tuottaa huonot seuraukset. Mutta suokaa anteeksi; minun täytyy pyytää teitä lähtemään pois, sillä minulla on paljon kirjotettavaa lahjain jakajan luona."

Maisterin luota oli Ulrikki lähtenyt suoraa tietä kotiin ja sisälle atelieeriin. Hänet oli vallannut ajatus, että hän oli ajattelemattomasti menetellyt, jopa tehnyt pahan työn jo ennenkun hän oli puhunut suunsa puhtaaksikaan ja tuo ajatus kiusasi häntä sitte yhä enemmän. Jos Kochel, joka kuitenkin oikeastaan oli vaan halpa ihminen, juoruaisi tuon asian, niin mihin vaaraan Moor joutuisikaan hänen petoksensa kautta! Ulrikki ei yleensä ollut mikään kielikello, mutta nyt hän oli unhottanut kaiken varovaisuuden ainoastaan saadakseen kerskailla mestarinsa toverillisesta seurustelusta kuninkaan kanssa.

Levottomasti nukuttuaan yön hän ensi työkseen oli asettunut katselemaan Sofonisban muotokuvaa ja tämä oli vastustamattomalla lumousvoimalla vetänyt puoleensa hänen huomionsa ja hurmannut hänet tenhovoimallaan.

Oliko tämä tosiaankin sama kuva, jonka hän oli maalannut?

Hän tunsi jokaisen siveltimen vedon. Ja kumminkin! — — Nämä miettiväiset silmät, tämä valaistus korkealla otsalla, nämä hienot huulet, jotka näyttivät ikäänkuin juuri aukenevan, joista ei voinut arvata, sanoisivatko ne leikillisen vai vakavan sanan — niitä hän ei ollut maalannut, hän ei olisi ikinä onnistunut niitä näin esittämään. Hän tunsi mieltään ahdistavan. Oliko onni, joka tavallisesti jätti hänet omiin hoteisiinsa silloin kun hänen työnsä oli kysymyksessä, tällä kertaa auttanut häntä? Vielä edellisenä iltana, kun hän meni levolle, oli muotokuva ollut aivan toisellainen. Moorin tapa ei ollut koskaan maalata kynttilän valolla; hän oli kuullut hänen myöhään palajavan kotiin, ja nyt — — nyt — —

Näistä mietteistä hänet herätti taiteilija. Tämä oli jo kauvan mielihyvällä katsellut kaunista poikaa, joka yhä enemmän oli kehittynyt nuorukaiseksi ja joka nyt seisoi maalauksen edessä ikäänkuin ihmetyön lumoomana. Ja hän käsitti mitä tällä hetkellä tapahtui heräjävässä taiteilijan sielussa, sillä samallaista oli hän itse kokenut vanhan opettajansa Schorelin luona.

"No, kuinka sinun laitasi on?" kysyi Moor tyynesti niinkuin tavallisesti aina, ja laski kätensä hämillään olevan oppilaan käsivarrelle. "Työsi näyttää sinua erittäin miellyttävän!"

"Se on — — — en tiedä — —" änkytti Ulrikki. "Minusta näyttää kuin se eilispäivän jälkeen — —"

"Niin usein tapahtuu", keskeytti mestari hänen puheensa. "Jos joku asiaan ryhtyy täydellä todella ja itsekseen ajattelee: taide on minulle kaikki, sen ulkopuolella ei ole mitään muuta kuin häiritsevää turhuutta, silloin häntä näkymättömät voimat auttavat ja kun hän aamulla jälleen näkee, mitä hän edellisenä päivänä oli tehnyt, niin hän luulee ihmeen tapahtuneen."

Nämä sanat kuullessaan Ulrikki sekä kalpeni että punastui. Viimein hän ravisti päätään ja lausui hämillään:

"Niin, mutta nämä varjot suupielissä — näettekö? ja tämä valaistus otsalla ja tuossa — katsokaa vaan tässä nenässä, sieramien sivuilla — niitä minä ihan varmaan en ole tehnyt — —"

"Ne eivät ole hullumpia, minun mielestäni", keskeytti Moor hänen puheensa. "Mitä ystävälliset henget sinulle tekevät yöllä, sen opit Antwerpenissä maalaamaan keskellä päivää, milloin hyvänsä."

"Antwerpenissä, sanotte?"

"Me valmistaudumme jo tänä päivänä lähtöä varten. Se on tehtävä kaikessa hiljaisuudessa. Kun Isabella on poissa, niin sinä panet kokoon parhaat tavarasi pieneen matkalaukkuun. Kenties matkustamme täältä salaisesti; olemme jo tarpeeksi kauvan olleet Madridissa. Pidä itsesi valmiina lähtemään millä hetkellä hyvänsä. Ei kukaan, kuuletkos, ei yksikään ihminen, eivät edes palvelijatkaan saa aavistaa mitä on tekeillä. Minä tunnen sinut, ettet ole lavertelija."

Maalari vaikeni äkkiä ja kalpeni, sillä atelieerin ulkopuolelta kuului riitelevien miesten ääniä.

Myöskin Ulrikki kauhistui.

Mestarin aikomus lähteä pois Madridista oli häntä suuresti ilahuttanut, sillä se pelasti Moorin joutumasta siihen vaaraan, joka olisi voinut syntyä Ulrikin ajattelemattomuudesta. Mutta kun sanasota etuhuoneessa tuli yhä äänekkäämmäksi, niin hän jo luuli näkevänsä alguaciilien tunkeutuvan sisälle atelieeriin.

Mestari meni ovelle päin, mutta ennenkun hän ehti sinne, niin ovi avattiin kiivaasti ja partanen sotamies astui kynnyksen yli.

Nauraen ja tehden pilkkaa hän lennätti muutamia haukkumasanoja ranskalaisten palvelijain silmille, jotka olivat koettaneet häntä hillitä, kääntyi sitte taiteilijan puoleen ja notkistaen vartaloaan pitkälle taaksepäin sekä hurjasti ojentaen innokkaalla sydämmellisyydellä käsivartensa Mooria kohti huudahti hän:

"Kas noita länsimaisia koiria, noita kerjäläisten kaltaisia puukupin nuoleksijoita, kun tahtoivat estää minua tervehtimästä hyväntekijääni, ystävääni, suurta Mooria ja hänelle osottamasta kunnioitustani! No mestari, kuinka te noin kummallisesti minua katselette! Olettekos unhottanut kokonaan joulupäivän vieton Emmendingenissä ja Hans Eitelfritzin Colinista Spreen varrella?"

Mestarin kasvoista katosi heti kaikki levottomuuden merkit.

Hän ei tosiaankaan ollut tuntenut tuota isoäänisesti meluavaa sotilasta samaksi ujoksi nuoreksi sotamieheksi, jonka kanssa hän oli Emmendingenissä viettänyt joulua.

Hans Eitelfritz oli niin oudossa ulko-asussa, niin kirjavassa ja kummallisessa puvussa, että hän olisi herättänyt huomiota vertaistensakin seassa. Toisessa housunlahkeessa oli punaset ja siniset raidat ja se ulottui pitkälle polven alapuolelle, kun taas toinen lahje keltaisen ja vihreän juovainen oli niin lyhyt, että se paksun makkaran muotoisena kiersi reiden yläosan ympäri. Ja miten paljo puhvia, kirjavia suikaleita ja nauhoja olikaan pantu koristeiksi hänen röijyynsä, miten suuri joukko sulkia oli pantu kaunistamaan hänen nipukkalieristä hattuansa!

Moor lausui ystävällisesti uskollisen sotamiehen tervetulleeksi ja ilmaisi ilonsa siitä kun hän tämän tapasi niin pulskassa asussa. Hänellä oli nyt pää pystymmässä kuin ajaessaan kuormarattailla ja majataloissa ollessaan, ja olihan hänellä siihen oikeus, vakuutti Moor.

"Totta kaiketi", vastasi Hans Eitelfritz. "Onhan minulla nyt yhdeksän kuukauden ajalla ollut kaksinkertainen palkka, ja tällaisille pojille elämä hymyilee toisella tavoin kuin köyhälle maalaissotilasraukalle, joka kärsien vaivoja ja puutteita saa vaeltaa maita ja mantereita pitkin ylen ympäri. Tunnettehan laulun:

"On suuri kurjuus päällä maan Ken sen voi välttää, iloitkaan! jos sotamieheks joutuu vaan, niin pakko käskee marssimaan.

"Entäs sitte viimeinen värssy.

"Ja sotamies — niin ihan totta! on aina köyhä kirkonrotta. Kun meit' et taisteluista säästä, niin kurjuudesta kuolo päästä.

"Sitä laulua minä, hyvä herra, silloin usein laulelin; mutta kas tänään: Mitä maksaa koko mailma? Tuhannen kultakolikkoa ei likimainkaan ole liian suuri hinta minun kukkarolleni."

"Olet kai voittanut sotasaalista, Hans?"

"Kyllä tästä vieläkin parempaa tulee, hyvä herra, vaikka ma nytkin varsin hyvin toimeen tulen. Pelkkää huvia ja riemua! Minä olen kahden toverin kanssa tullut tänne Veneziasta, Lombardian kautta, Genuasta meritietä Barcelonaan ja sitte tämän kuivan kivisen maan halki tänne Madridiin."

"Palvelukseenko?"

"Enpä toki. Olen lippukuntaani ja rykmenttiini tyytyväinen. Olemme tänne tulleet tuomaan maalattuja tauluja. Suuri mestari Tizian on ne maalannut. Kyllähän te hänen nimensä tunnette. Katsokaas rahakukkaroani! Se on täynnä, ihan pullollaan. Pelkkää kultaa. Joka Filip kuningasta sanoo kitsastelijaksi, hänen hampaansa minä lyön hänen kurkkuunsa."

"Hyvä toimi, hyvä palkka", virkkoi Moor hymyillen. "Oletteko myös saanut asunnon ja ravinnon?"

"Sellaisen vuoteen kuin Rooman keisari ja kaikki muu sen mukaan. Niin on kuin äsken sanoin; me elämme huvissa ja riemussa. Tänä iltana, sen pahempi, on ilo lopussa, mutta lausumatta teille kunnioittavaa tervehdystäni en tahtonut — — — no helkkari soikoon, onko tuo se poika, se kämmenen verran toista kyynärää pitkä nulikka, joka Emmendingenissä tunkeili pestauspöydän ääreen?"

"On kyllä, ihan sama."

"Peeveli vieköön kuinka hän on kasvanut! Tänään teidät kyllä kernaasti ottaisimme vastaan, nuori herra. Muistattekohan vielä minua?"

"Totta kaiketi" vastasi Ulrikki. "Tehän lauloitte laulua onnesta."

"Ja sitäkö te vielä muistelette?" kysyi soturi. "Hullutuksia! Uskokaapa taikka ei, mutta pelkässä surussa ja viheliäisyydessä minä sen laulun sepittelin kokoon itseäni virkistääkseni. Nyt minulle käy hyvin ja ainoastaan harvoin onnistun saamaan kokoon kyhätyksi laulun pätkän. Eihän kesällä uunia tarvita."

"Mihin te olette majotettu?"

"Tänne alte Katzeen (vanhaan kissaan-Alkazar), siksihän tätä Goliatin linnaa sanotaan."

Kun soturi oli kysellyt narrivainajasta ja juonut pikarillisen viiniä Moorin ja Ulrikin kanssa, sanoi hän heille jäähyväiset ja heti sen jälkeen mestari lähti yksin kaupungille.

Tavalliseen aikaan tuli Isabella Coello holhojattarensa kanssa atelieeriin ja huomasi oitis miten Sofonisban muotokuva oli muuttunut.

Ulrikki seisattui hänen viereensä taulun eteen sillä välin kuin Isabella tarkasteli hänen työtänsä.

Hän tarvitsi siihen pitkän, oikein pitkän ajan, eikä virkkanut sanaakaan. Kerran vaan hän katsahti ylös kysyen: "Ja sinä, sinäkö tämän olet tehnyt ilman mestarin apua?"

Silloin Ulrikki kieltävästi ravisti päätänsä ja sanoi epäröiden: "Hän väittää, että se on minun omaa työtäni, ja kumminkin — — minä en sitä voi ymmärtää."

"Mutta minä sen ymmärrän!" huudahti tyttö vilkkaasti ja katseli yhä edelleen tarkastellen.

Viimein tyttö käänsi pienet ystävälliset pyöreät kasvonsa häneen, katseli häntä silmät kosteina ja lausui niin hellän sydämellisesti, että Ulrikki tunsi itsensä aivan liikutetuksi:

"Kuinka se minua ilahuttaa! Sellaista minä en ikänä kykenisi tekemään. Kyllä sinusta kerran tulee suuri taiteilija, hyvin suuri, sellainen kuin Moor. Sen saat nähdä, että sinusta tulee. Oh, en voi sanoa kuinka kaunista se on!"

Veri kohosi Ulrikin päähän nämä sanat kuullessaan, ja lieneekö sen vaikuttanut tulinen viini, jonka hän vast'ikään oli juonut, vai innostuneen tytön ennustavat sanat, vai molemmatko yhdessä, yhtäkaikki, hän tunsi itsensä ikäänkuin hurmautuneeksi ja tuskin tiesi mitä hän teki kun sanoi, tarttuen Isabellan pikku kätöseen, ja heilauttaen kiivaasti taaksepäin kiharaista päätään innostuneena:

"Niin, kyllä sinä vielä olet oikeassa, Belica, minusta tulee taideniekka. Taide, pelkkä taide vaan! Mestari on sanonut, että kaikki muu on pelkkää häiritsevää turhuutta. Niin, minä tunnen sen. Minä tunnen tässä, että mestari on oikeassa!"

"Niin, niin", huudahti Isabella, "suureksi, oikein suureksi sinä tulet."

"Ja jollen onnistu ja ellen kykenisikään saamaan aikaan enää mitään sellaista kuin tuo — —"

Tässä hän äkkiä vaikeni, sillä hän tuli ajatelleeksi, että hän jo kenties huomenna lähtisi täältä pois ja sen vuoksi hän jatkoi puhettaan tyynesti ja alakuloisesti:

"Niin, luota vaan siihen, että minä teen mitä suinkin kykenen, ja mitä tapahtuneekaan, niin ainahan sinä iloitset, jos minä onnistun — ja jos sattuisi käymään toisin —"

"Ei, ei!" huudahti tyttö innokkaasti. "Sinä voit saavuttaa kaikki, etkä sinä tiedä kuinka onnelliseksi se minut tekee, että sinä voit enemmän kuin minä!"

Silloin Ulrikki hänelle taas ojensi kätensä ja kun tyttö sydämellisesti siihen tarttui, niin valpas holhoojatar äreällä äänellä mörähti:

"No mitä nyt, sennorita? Ryhtykää työhönne, saan teitä pyytää. Aika on kallis, sanoo teidän herra isänne."

Kahdeksastoista luku.

Aika on kallis! Sen sanan oli myöskin maisteri Kochel ottanut onkeensa heti kun Ulrikki edellisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotansa. Alankomaalaista taidemaalaria vakoilemaan ja löytämään häntä vastaan raskauttavia syytöksiä, oli hänet pestannut nimittämätön mahti, jonka hän hyvin tunsi.

Hän sanoi kirkon palvelemiseksi vakoilemista ja ilmiantamista, jota hän oli monta vuotta perätysten harjottanut ammattinansa. Hän toivoi aikaisin tai myöhemmin saavansa palkaksi papin paikan, mutta jos tuo toivo pettäisikin, niin hänellä ilmi-antajatoimestaan oli sen verran tuloja kuin hän tarvitsi, ja hänen ammattinsa oli hänelle tullut iloksi ja elämän vaatimukseksi.

Kölnissä hän oli alkanut saarnaajamunkkina ja oli vielä yhä edelleen entisten munkkikuntaveljestensä kanssa yhteydessä.

Myöskin maisterit Sutor ja Stubenrauch, jotka Moor kaksi vuotta takaperin adventti-aikaan oli niin vierasvaraisesti ottanut vaunuihinsa, vastasivat joskus hänen kirjallisiin kysymyksiinsä.

Hän oli kauvan tietänyt, että se erinomainen suosio, jota kuningas osotti taidemaalarille, harmitti ei ainoastaan pyhän inkvisitsioonin johtomiehiä, vaan myös mahtimiehiä hovissa ja vieraiden maiden lähettejä, mutta taidemaalarin hiljainen aivan moitteeton elämä ei antanut heille mitään aihetta käydä hänen kimppuunsa. Pian tuli hänelle odottamaton apu kaukaa ulkoapäin. Saapui kirje, jonka Sutor oli sanellut ja Stubenrauch kirjottanut hänen sekä hänen vertaistensa käyttämällä huonolla latinan kielellä. — Siinä oli muun muassa matkakertomus, jossa paljon puhuttiin Moorista. Nuo arvoisat herrat syyttivät häntä, että hänellä muka oli kerettiläinen ja häijy mieliala. Sen sijaan, että hän olisi heidät vienyt heidän matkansa päähän, niinkuin hän oli luvannut, oli hän, kuten he sanoivat, jättänyt heidät tien varrelle kurjaan kapakkaan, villien, jumalattomien sotamiesten sekaan niinkuin Mooseksen äiti jätti poikansa. Ja mokoma mies rohkeni, kuten hämmästyksellä oli Kölnissä kuultu, kerskailla nauttivansa hänen katolisen majesteettinsa, Filip kuninkaan suosiota. Kochelin tuli pitää vaarin, ettei tuo sielultaan spitaalin saastuttama tunkeutuisi rupisena lampaana laumaan eikä kääntäisi paimenta pois oikealta laitumelta.

Tämän kirjeen saapumisen jälkeen oli maisteri houkutellut Ulrikin luoksensa. Ne ennen kuulumattomat oudot tiedot, jotka hän nyt sai kuulla nuorelta maalarilta, saivat mitan kukkuroilleen ja näitä voisi käyttää perustana sellaiselle syytökselle, että kerettiläinen, alankomaalainen — ja kaikkihan alankomaalaiset tahdottiin pitää kerettiläisinä — oli kuninkaan mielialan soaissut noitatempuilla ja kytkenyt hänet itseensä paholaisen pauloilla.

Hänellä oli nopea kynä kirjottamaan ja sentähden hän jo samana iltana voi mennä inkvisitsiooni-palatsiin mukanansa asiapaperit ja syytöskirjotus.

Seuraavana päivänä hänet pidätettiin siellä kauvan antamassa suullisia selityksiä pöytäkirjaan. Kun hän lähti tuosta synkästä rakennuksesta, ilahutti häntä se iloinen vakaumus, että hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan ja että alankomaalainen oli turmion oma.

Valtionrahastotalossa varustettiin jälkeen puolen päivän kaikessa hiljaisuudessa poislähtöä. Mestari oli syvästi levoton, sillä eräs kuninkaallinen palvelija, joka oli erittäin hyväntahtoinen häntä kohtaan, oli hänelle ilmottanut, että eräs valepukuinen dominikaanien munnidoori — tämän hän hyvin tunsi — oli tunkeutunut atelieerin ovelle saakka ja jutellut Moorin ranskalaisen palvelijan kanssa. Tämä merkitsi samaa kuin ilmivalkea katon alla, tai vettä laivassa taikka ruttotauti kototalossa.

Sofonisba oli hänelle lähettänyt sanan että hän tänään saisi häneltä tietoja. Mutta aurinko oli jo alhaalla eikä kuulunut Sofonisbaa eikä ketään lähettilästäkään.

Hän koetti maalata, mutta eipä se onnistunut; hän katseli alas puutarhaan ja kaukaiseen Guadarrama-vuoristoon, vaan tällä kertaa ei häntä liikuttanut tenho siinä lempeässä punertavan sinisessä ilmakehässä, joka ympäröi vuoriselänteen hedelmättömiä autioita ryhmiä.

Hänen mieltään ei kuohuttanut pelkkä piinapenkin, tuskan ja kuoleman pelko, vaan suuttumus ja levottomuus sekä katkerasti pettyneet toiveet.

Oli ollut hetkiä, jolloin hänen sydämensä oli sykkinyt Filipille ja hän oli uskonut tämän ystävyyteen. Ja nyt! Kuningas ei hänessä antanut arvoa muulle kuin hänen työkyvylleen!

Synkkiin aatteisiin vaipuneena hän seisoi vielä ikkunan ääressä kun vihdoinkin Sofonisba ilmotettiin tulleen.

Hän ei tullut yksin, vaan kävi käsi don Fabbrizio di Moncadan kainalossa. Edellisenä päivänä tanssiaisten lopulla oli tyttö omasta ehdostaan sisilialaiselle antanut kätensä ja myöntyvällä vastauksella palkinnut tämän uskollisen kosinnan.

Moor oli iloissaan — oikein sydämen pohjasta ja hän sen myös lausui ilmi, mutta hän tunsi kuitenkin vihlovaa tuskaa ja kun parooni yksinkertaisella ylevällä tavallansa hänelle lausui kiitokset siitä uskollisesta ystävyydestä, jota hän oli aina osottanut Sofonisbaa ja hänen siskojansa kohtaan, ja sitte kertoi miten armollisesti kuningatar oli pannut heidän kätensä yhteen, kuunteli hän sitä vaan puolella korvalla, sillä häntä vaivasi monta epäilystä ja pahaa aavistusta.

Oliko Sofonisba sydämensä pohjasta antanut myöntävän vastauksen, vai oliko hän tehnyt raskaan uhrauksen Moorin turvallisuuden hyväksi? Kenties hän tämän arvokkaan miehen sivulla löysi oikean onnensa, mutta miksi hän nyt, juuri nyt antoi myöntymyksensä? — Ja nyt hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että leski, markiisitar Romero, suurinkvisitorin kaikkivoipa ystävätär, oli don Fabbrizion sisar.

Sofonisba oli antanut sulhonsa puhua; mutta kun ovet oli avattu kirkkaasti valaistuun vastaanottohuoneeseen ja vahakynttilät sytytetty atelieerissa, niin ei tyttö kauvemmin voinut kestää sitä pakkoa, jonka hän oli ottanut päällensä, vaan kuiskasi maalarille nopeasti ja kiihtyneenä:

"Poistakaa palvelijat, sulkekaa atelieeri ja seuratkaa meitä."

Moor teki niinkuin tyttö käski ja hän sekä parooni tottelivat häntä mielellään kun hän heitä kehotti tarkastelemaan, ettei ketään asiaan kuulumatonta ollut viereisissä huoneissa. Hän nosti itse varjostimia ja tutki uunienkin pesät.

Niin kalpeana ei taiteilija ollut häntä usein nähnyt. Kykenemättä pitämään kasvojensa jäntereitä, olkapäitänsä ja käsiänsä hiljaa, asettui tyttö keskelle huonetta, viittasi molemmille miehille, että he lähestyisivät, asetti viuhkan suunsa eteen ja lausui matalalla äänellä:

"Don Fabbrizio ja minä olemme nyt yksi. Jumala kuulee minua. Te, mestari, olette suuressa vaarassa ja teitä ympäröivät kuuntelijat. He ovat saaneet tiedon siitä mitä eilen tapahtui. Se on joka miehen suussa. Sulhoni on hankkinut tietoja. Teitä vastaan on tehty syytös. Ilmiantajat sanovat teitä kerettiläiseksi noitamieheksi, joka on noitunut kuninkaan. Huomenna tai ylihuomenna he teidät vangitsevat. Kuningas on hirvittävällä päällä. Lähettiläs on julkisesti häneltä kysynyt onko totta, että hän eilen on teidän atelieerissanne kärsinyt mielettömän solvauksen. Onko kaikki järjestyksessä? Voitteko paeta?"

Moor nyökkäsi myöntävästi.

"No hyvä", keskeytti parooni morsiamensa puheen, "sitte minä pyydän teitä kuulemaan minua. Minä olen hankkinut virkavapautta matkustaakseni Sisiliaan siellä pyytämään isäni siunausta. Minusta ei ole helppoa nyt, juuri kun lämpimimmät toiveeni ovat toteutumaisillaan, erota onnestani; mutta Sofonisballa on valta käskeä ja minun on totteleminen. Minä tottelenkin mielelläni, sillä jos onnistun pelastamaan teidät, niin uusi kaunis tähti kaunistaa muistojeni taivasta."

"Pian, pian", pyysi Sofonisba tarttuen lujasti tuolin selkään. "Te tottelette, mestari, sitä pyydän ja käsken!"

Moor teki kumarruksen ja don Fabbrizio jatkoi:

"Kello neljä huomisaamuna lähdemme liikkeelle. Sen sijaan, että olisimme vaihettaneet lemmen lupauksia, olemme pitäneet sotaneuvottelua. Kaikki on mietitty. Tunnin kuluttua minun palvelijani tulevat pyytämään morsiameni muotokuvaa; maalauksen asemesta pannaan laatikkoon teidän matkatavaranne. Ennen puoliyötä te tulette minun luokseni. Minulla on passi itselleni, kuudelle palvelijalle, matkamarsalkalle ja kappalaiselle. Pater Clemente jää tarkoin kätkettynä piiloon sisareni luo, te seuraatte minua papin puvussa. Saammeko teidän suostumuksenne?"

"Kiitollisen sydämen kaikella liikutuksella, mutta —"

"Mutta mitä?"

"Minulla on vanha palvelijani ja oppilaani Ulrik Navarrete."

"Vanhus on vaitelias, don Fabbrizio!" virkkoi Sofonisba. "Jos tykkänään kieltää hänet puhumasta mitään — hän on mestarille välttämättömän tarpeellinen."

"Niin hän seuratkoon teitä", sanoi parooni. "Mitä tulee Navarreteen, niin hänen täytyy auttaa meitä turvaamaan teidän pakoanne ja johtamaan takaa-ajajat väärille jälille. Kuningas on teille lahjottanut matkarattaat. Kello puoli kaksitoista annatte valjastaa niiden eteen ja ajatte niissä pois Alkazarista. Meidän linnamme edustalla nousette pois ja jäätte minun luokseni. Navarrete, jonka jokainen tuntee, jää vaunuihin ja jatkaa matkaa Burgosiin päin niin pitkälle kuin pääsee. Parempaa syöttiä kuin hän ei voi ajatella ja sitäpaitse hän on reipas ja oiva ratsastaja. Antakaa hänelle oma hevosenne, andalusialainen ratsunne. Jos vahti hänet saavuttaa —"

Tässä Moor keskeytti paroonin puheen ja sanoi jyrkästi ja vakavasti:

"Minun vanhuuteni on liian kalliisti maksettu hänen nuorella hengellään. Minä pyydän teitä luopumaan tästä osasta suunnitelmassanne."

"Se on mahdotonta!" huudahti sisilialainen. "Meidän käytettävissämme on vaan muutama tunti ja jolleivät he aja häntä takaa, niin he ovat meidän kintereillämme ja silloin te olette hukassa."

"Ja kumminkin —" alkoi Moor; mutta tuskin kyeten, puhumaan keskeytti Sofonisba:

"Hänen on teitä kiittäminen kaikesta. Minä tunnen hänet! Missä hän on?"

"Älkäämme menettäkö mielenmalttiamme!" huudahti alankomaalainen. "Kuninkaalta en minä odota armoa, mutta kenties hän ratkaisevalla hetkellä muistaa mitä olemme toisillemme olleet, mutta jos Ulrikki sitä vastoin ärsytetyltä leijonalta sieppaa pois saaliin ja hänet saadaan kiinni —"

"Minun sisareni pitää hänestä huolta", vakuutti parooni; mutta Sofonisba tempasi oven auki, riensi atelieeriin ja huusi siellä niin kovaa kuin jaksoi: "Ulrikki! Ulrikki!"

Molemmat miehet olivat häntä seuranneet ja olivat tuskin ehtineet kynnyksen yli kun jo kiivaasti kolkuttivat oppilaan huoneen ovea ja kuulivat Ulrikin kysyvän: "Mikä on hätänä? Avatkaa!"

Heti sen jälkeen hän seisoi heidän edessään ja sykkivin sydämin hän kysyi: "Mitä minun on tekeminen?"

"Pelasta mestarisi!" huudahti Sofonisba. "Oletko pelkuri raukka, vai sykkiikö rinnassasi todellinen taiteilijan sydän? Pelkäätkö mennä vaaraan, kenties kuolemaa kohtaamaan tämän miehen puolesta?"

Silloin nuorukainen niin iloisesti kuin jos suuri paino olisi nostettu hänen rintaansa ahdistamatta, huudahti:

"En, en pelkää! Ja jos henkeni joutuu alttiiksi, niin sen parempi! Tässä olen! Tehkää ja määrätkää minulle mitä ikänä tahdotte! Hän on minulle antanut kaikki, ja minä olen hänet pettänyt. Minun täytyy se ilmaista vaikka minut tappaisitte! Minä se olen lörpötellyt niinkuin narri, niinkuin lapsi — siitä mitä sattumalta täällä eilen tulin nähneeksi. Minun syyni on jos he häntä ajavat takaa. Antakaa anteeksi, mestari, antakaa minulle anteeksi. Tehkää minulle mitä tahdotte; lyökää minua, tappakaa minut, mutta minä siunaan teitä kuitenkin!"

Nuori taiteilija oli tämän sanoessaan laskeutunut polvilleen rakkaan opettajansa eteen ja kohotti rukoillen kätensä häntä kohti. Silloin Moor, kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi ystävällisellä vakavuudella:

"Nouse ylös, sinä lurjus raukka! En minä sinulle ole suutuksissani."

Ja kun Ulrikki taas seisoi hänen edessään, suuteli hän häntä otsalle ja lisäsi:

"Sinun ja Sofonisban suhteen en ole erehtynyt! Te, don Fabbrizio, suljette Navarreten rouva markiisittaren suojaan ja ilmoitatte mitä me häneltä pyydämme! Hänelle tuskin olisi onneksi jos se menisi täytäntöön, mikä on seurauksena minun ajattelemattomuudestani ja hänen kevytmielisyydestään. Hyödyllistä on sovittaa mitä on rikkonut. Jos sinä Ulrikki pelastat minut, jos minä joudun perikatoon — yhtäkaikki sinä olet yhä edelleenkin uskollinen rakas oppilaani!"

Silloin Ulrikki itkien heittäysi mestarin rintaa vastaan, ja kun hän sai tietää mitä häneltä pyydettiin, niin hän loisti ilosta ja toimintahalusta ja sanoi, ettei mitään ihanampaa voisi hänelle tapahtua kuin että hän saisi kuolla mestarin puolesta.

Kun kello linnan kirkossa soitti iltarukoushetkeä, piti Sofonisban erota ystävästä, sillä hänen velvollisuutensa oli kuningattaren seurassa olla saapuvilla iltamessussa linnan kirkossa.

Don Fabbrizio kääntyi pois kun Moor Sofonisbalta otti jäähyväisiä.

"Jos tahdot minua onnelliseksi, niin tee hänet onnelliseksi", kuiskasi mestari tytölle, mutta tämä ei voinut vastata mitään, vaan ainoastaan nyökkäsi äänetönnä.

Sitte Moor veti hänet hiljaa puoleensa, suuteli häntä otsalle ja sanoi:

"Meillä on ankara ja kuitenkin lohduttava sana: jumalallista on rakastaa; vielä jumalallisempaa on itsensä hillitä. Ystäväksi olet tänään voittanut isän. Tervehdi siskojasi. Jumala sinua siunatkoon, lapsi."

"Ja sinua, sinua myöskin!" nyyhkytti tyttö.

Niin sydämen pohjasta tuskin lie toinen ihminen vielä rukoillut toisen onnen puolesta kuin Sofonisba Anguisciola tänä ehtoona rukoili Alkazarin komeassa rukouskappelissa. Ja don Fabbrizion morsian rukoili myös rauhaa ja lepoa omalle sydämelleen sekä voimaa unhottaakseen ja tehdäkseen mikä oli hänen velvollisuutensa.

Yhdeksästoista luku.

Puoli tuntia ennen sydänyötä mestari nousi matkavaunuihin ja Ulrikki istui andalusialaisen ratsun selkään. Moor oli syvästi liikutettuna jo atelieerissa ottanut jäähyväiset suojatiltaan, oli antanut hänelle kukkarollisen kultakolikolta matkarahaksi ja aavistamattomia tarpeita varten ja sanonut että poika Flanderin maakunnassa hänen luonansa aina löytäisi kodin, isällisen ystävän, rakkautta ja opetusta.

Don Fabbrizion palatsin edustalla mestari nousi vaunuista; vähän ajan kuluttua sen jälkeen Ulrikki meluisasti paiskasi kiinni vaunujen oven ja huusi sitte "aja!" ajurille, joka usein oli yön aikanakin ollut Mooria kyyditsemässä kun tämä aavistamatta oli saanut kutsun saapua johonkin kuninkaan huvilinnaan.

Kaupungin portilla vahti pysähdytti heidät, mutta vahti tunsi suosikin ja hänen vaaleatukkaisen oppilaansa ja sen vuoksi hän Ulrikin pyytäessä mestarille vapaata kulkua sen myönsi ja sitte mentiin eteenpäin; ensin nopeasti, myöhemmin sallittiin hevosten tarpeen mukaan levätä. Ajurille hän sanoi, että Moor jo toisessa majatalossa oli noussut pois ja että hänen muka piti ratsastaa hänen majesteettinsa kanssa Avilaan. Siellä Moor muka tahtoi jatkaa matkaa vaunuissa.

Koko matkalla Ulrikki ei ajatellut sanottavasti ollenkaan itseään, mutta sitä enemmän mestaria. Jos takaa-ajajat lähtisivät liikkeelle seuraavana aamuna hänen lähdettyään ja ajaisivat häntä takaa jättäen don Fabbrizion seurueineen rauhassa kulkemaan, niin Moor jo nyt voisi olla pelastunut. Hän tunsi niiden kaupunkien nimet, jotka olivat Valenciaan menevän tien varrella ja ajatteli: Nyt hän on siellä saakka; nyt hän ehkä jo on siellä; tällä kertaa hänen jo täytyy olla Taranconin tienoilla.

Ehtoolla saavuttiin kuuluisaan Avilan linnoitukseen, jossa hän sopimuksen mukaan sai jättää vaunut ja koettaa omin päin päästä pakoon. Tie kulki halki kaupungin, jota ympäröi korkeat muurit ja syvät vallihaudat. Ei ollut mitenkään mahdollista sitä kiertää ja kuitenkin oli nostosilta jo hinattu ylös ja portti suljettu: sentähden hän rohkeasti huusi vahtimiestä ja näytti passinsa.

Eräs upseeri tahtoi nähdä maalarin. Ulrikki vakuutti hänen tulevan jälestäpäin, mutta sotilas ei siihen tyytynyt vaan käski hänet nousemaan alas hevosen seljästä ja tulemaan linnan päällikön luo. Silloin Ulrikki kannusti andalusilaista ratsuansa ja yritti paeta samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta tuskin oli hevonen lähtenyt liikkeelle ennenkun pyssyn laukaus pamahti ja kaatoi hevosen kuoliaana maahan. Ratsastaja raahattiin takaisin vankina ja otettiin kiduttamalla tutkittavaksi.

Sellainen epäluulo oli heti syntynyt, että hän oli tappanut Moorin ja anastanut hänen rahansa, sillä hänellä löydettiin kukkaro täynnä kultarahoja. Sillävälin kun hänet pantiin rautoihin, saapuivat alguaciilit Avilaan.

Uusi tutkimus alkoi ja nyt seurasi koettelemus toisensa jälkeen, tuska tuskan perästä.

Jo Avilassa pantiin hänelle säkki päähän. Sitä avattiin ainoastaan silloin, kun hänelle annettiin vettä juoda ja leipää hengen pitimiksi. Köytettynä kaksipyöräisille kärryille, joiden eteen oli valjastettu muuliaasit, hän kivien ja kantojen yli kuljetettiin Madridiin.

Puoleksi tukehtuneena, ryskytettynä ja kolhittuna, tuskin kykenevänä ajattelemaan tai puhumaankaan luuli hän pimeässä menehtyvänsä, epäili menettävänsä henkensä ja kuitenkaan ei hetkiseksikään tainnoksiin vaipuminen armahtanut hänen tuskiaan, vielä vähemmin häntä armahti mikään sääliväinen ihmissydän.

Viimein hänen siteensä irrotettiin ja hän vietiin, vieläkin pää peitettynä, pieneen pimeään huoneeseen.

Siellä hänen päästään otettiin säkki pois, mutta hän sidottiin uusilla kahleilla.

Kun hän jäi yksin ja ajattelu- sekä miettimiskyky oli palannut, tunsi hän itsensä vakuutetuksi, että hän oli joutunut inkvisitioonin vankilaan. Tällaiset olivat kosteat muurit, puiset penkit, ikkunan-aukot katossa, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pian hän sai kokea, että hänen aavistuksensa oli oikea.

Kahdeksan päivää sallittiin hänen nauttia ruumiillista lepoa, mutta tämän kauhean viikon kuluessa hän ei lakannut itseänsä soimaamasta petturiksi ja sadattelemasta kohtaloa, joka nyt toisen kerran käytti häntä välikappaleena syöksemään ystävää ja hyväntekijää perikatoon. Hän sadatteli itseään ja ajatellessaan sanaa, "onnea, onnea", puri hän hammasta pilkallisesti ja pusersi nyrkkiänsä.

Hänen nuori sielunsa oli aivan katkeroitunut ja ikäänkuin pois suunniltaan. Hän ei nähnyt mitään pelastusta, ei toivoa, ei lohdutusta. Hän koetti rukoilla Jumalaa, Jeesusta Kristusta, pyhää neitsyttä, pyhimyksiä, mutta kaikki he olivat hänen silmissään kasvojen piirteet kuolleina ja liikkumatta, käsivarret halvattuina. Hänelle, joka oli vaan luottanut onneen ja toiminut kuin mieletön, hänelle heillä ei ollut mitään sääliä, hänen puolestaan ne eivät tahtoneet kättänsä nostaa.

Mutta pian palasi hänen vanha elämänvoimansa ja sen mukana rohkeutta kohottaa sieluansa rukoukseen. Hän sai sen takaisin kuulustelussa, kidutuspenkillä.

Viikkoja ja kuukausia kului. Hän istui yhä vaan kosteassa vankilakomerossa, kahleissa, ravintona vettä ja leipää, kuolema silmäin edessä; mutta terve, reipas ja voimakas tahto pysyä hengissä oli vallannut nuorukaisen, joka nyt oli tullut sovintoon itsensä kanssa. Kidutuslavalla hän oli saanut takaisin oikeuden pitää kunniassa itseään ja hankkia itselleen mestarin palkinnon ja kiitoksen, hänen elossa olevien ja kuolleiden ystäviensä hyväksymisen.

Vielä kirvelivät haavat hänen mäsäksi piiskatuissa raadelluissa käsissään ja jaloissaan. Lääkäri oli niitä katsellut ja ihmeissään ravistanut päätään kun ne paranivat.

Ulrikki oli iloissaan arpiensa tähden, sillä puisen pukin seljässä, espanjalaisen saappaan likistäessä, piikkien pistellessä, kulmikkaalla penkillä viruessaan, rautaisen kauluksen kiristäessä, ja tukehuttava kidutuslakkikin päässä oli hän kestävänä ollut mainitsematta kenen avulla ja mihin mestari oli päässyt pakenemaan.

Tulkoot vaan takaisin, polttakoot tai seivästäkööt hänet; häneltä he eivät ihan varmaan saisi ikänä tietää mitään! Hän tuskin tiesi olevansa oikeutettu saamaan anteeksi; mutta hän tunsi sovittaneensa mitä oli rikkonut.

Ja nyt hän taas taisi ajatella menneisyyttä. Pyhällä neitsyellä oli taas hänen äitinsä näköiset kasvonpiirteet; hänen isänsä, Ruth, Pellicanus ja Moor katselivat taas häntä ystävällisinä kasvoihin. Mutta kirkkain valo loisti hänen sieluunsa vankilan pimeässä yössä kun hän ajatteli taidettansa ja viimeistä työtänsä. Se oli hänen silmäinsä edessä ilmielävästä selvänä ikäänkuin maalattuna vaatteelle, piirre piirteeltä ja hän piti itseänsä onnellisena kun hän oli voinut sen esittää, ja hän olisi vaikka uudestaan, kahdestikin mennyt kidutuskamariin jos hän sen kautta olisi saanut varmuuden siitä, että hän kykeni tekemään useampia taideteoksia, saman vertaisia, ehkäpä vielä jalompia ja kauniimpiakin kuin tämä.

"Taide, taide!" Ehkä se olikin oikea sana, ja jollei niin ollut, niin se kumminkin oli korkein, kallisarvoisin, ihanin elämässä ja sen rinnalla kaikki muu näytti vähäiseltä, viheliäiseltä ja kuihtuneelta. Milläpä muulla sanalla kuin tällä Jumala olisi luonut mailman, ihmiset, eläimet ja kasvit? Tohtori oli usein sanonut jokaista kukkaa, joka kovakuoriaista taideteokseksi, ja Ulrikki ymmärsi nyt täydellisesti hänen ajatuksensa ja hän voi mielessään kuvata kuinka kaikkivaltias luomishalulla ja muodostamiskyvyllä, joka oli ainoastaan suurimmalla kaikista taiteilijoista, oli kuvannut tähtisikermäin jättiläiskuvat, kuinka hän taivaalle oli antanut loistavan sinisen pohjavärin, oli vuorille antanut niiden huiput ja kaarevuudet, oli lahjottanut muodon ja värin kaikelle mikä juoksee, matelee, lentää, viheriöitsee ja kukkii sekä ihmiselle lahjottanut ihanimman, oman kuvansa mukaan.

Miten ihmeellisiltä näyttivätkään hänestä Jumalan työt pimeän vankilan yksinäisyydessä, ja jos kerran mailina oli niin ihana, niin se oli hänen taideteoksensa!

Taivas ja maa eivät tunteneet mitään sanaa, joka olisi suurempi, mahtavampi ja sai aikaan enemmän ihanaa kuin taide. Mitä olivatkaan sen lahjojen rinnalla onnen vaivaiset petolliset antimet: kirjavat vaatteet, maustettu ruoka, loistavat huoneet ja houkuttelevat silmäykset kauniista silmistä, jotka hymyilevät jokaiselle, joka heitä miellyttää! Ne eivät ole minkään arvoiset sen avun rinnalla, jonka taide lahjottaa harjottajalleen hänen iloisen työnsä ohella. Mieluummin, tuhannen kertaa mieluummin syö kerjättyä leipää, jos taiteessa saavuttaa jotain suurta, kuin herkuttelee onnessa!

Värejä, värejä, vaatetta ja kuvattava mallihenkilö sellainen kuin Sofonisba ja edistystä taiteen valtakunnassa! Sitä hän toivoi, se sai hänet niin innokkaasti, intohimoisella kaipuulla janoamaan pelastusta, vapautta. Kului kuukausia ja niiden ajalla Ulrikki nopeasti kypsyi ikäänkuin vuosia olisi mennyt, mutta niiden kuluessa hänen taipumuksensa vetäytyä itsekseen paatui jäykäksi erakkomaisuudeksi.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin markiisitar Romeron vaikutuksesta vankilan ovet hänelle avattiin.

Hänelle tuiman lyhyesti annettiin käsky seuraavassa kuulustelussa jättämään itsepintainen äänettömyytensä ja ilmotettiin äkkiä, että hän oli vapaa. Vanginvartija irrotti hänen kahleensa ja auttoi häntä vaihettamaan vanginpuku niihin vaatteisiin, joihin puettuna hän oli otettu kiinni; sitte naamioidut henkilöt viskasivat säkin hänen päähänsä ja veivät hänet portaita ja pihamaita, sannotettuja teitä ja nurmea kasvavia ruohostoja myöten pieneen pihaan autiossa talossa jossakin etukaupungissa. Sinne he jättivät hänen ja pian hän oli päänsä vapauttanut peitosta. Kylläpä häneltä maistui hyvälle Jumalan raitis ilma; miten iloisena ja kiitollisena kohosikaan hänen rintansa! Hän ojenteli käsivarsiaan niinkuin lentoon lähtevä lintu, painoi sitten kätensä otsaansa vastaan ja syöksi viimein pihasta ulos kadulle ikäänkuin häntä toistamiseen olisi ajettu takaa.

Ohikulkijat katselivat hänen jälkeensä ravistaen päätänsä ja hän olikin kummallisen näköinen, sillä ne vaatteet, joihin puettuna hän oli muutamia kuukausia sitte lähtenyt pakoon, olivat Avilasta paluumatkalla pahoin turmeltuneet. Hattu oli matkalla joutunut, hukkaan eikä hän saanut toista sijaan, mansetit ja kaulus, jotka kuuluivat hänen pukuunsa, puuttuivat tykkänään, tuuhea vaalea tukka riippui epäjärjestyksessä kaulalla ja ohimoilla, hänen terveet nuoret kasvonsa olivat tulleet kapeammiksi, silmät näyttivät entistään suuremmilta ja vankeusajalla oli pehmeä parta kasvanut leukaan ja huulille.

Hän oli nyt kahdeksantoista vuotias, mutta hän näytti vanhemmalta ja se vakavuus, joka oli hänen otsallaan ja näkyi hänen silmistään, antoi hänelle täysi-ikäisen miehen ulkonäön.

Hän oli juossut eteenpäin kysymättä mihin. Hän tuli nyt vilkasliikkeiselle kadulle ja hillitsi kulkuansa. Oliko hän Madridissa? Oli, sillä tuolla näkyi Guadarama-vuorten jono, sen hän tunsi hyvin. Nuo olivat ne pienet puut, joille schvarzwaldilainen usein oli myhäellyt ja jotka nyt hänen mielestään olivat suuret ja komeat. Tuolla käveli myös ylpeästi hänen ohitsensa toreadori, jota hän useamman kerran oli näyttämöllä ihaellut. Tuossa oli kaupungin portti, jonka kautta hän oli ratsastanut pois Madridista mestarinsa vaunujen sivulla.

Hänen piti mennä kaupunkiin, mutta mihin hänen piti siellä ryhtyä?

Ehkäpä hänelle oli annettu takaisin mestarin rahat samalla kuin vaatteetkin?

Hän tutki tarkoin taskunsa, vaan täytetyn rahakukkaron asemasta hän löysi ainoastaan muutamia hopearahoja, joita hän ei tiennyt omistaneensa vangiksi joutuessaan.

Ravintolassa lähellä kaupungin porttia hän sai lihaa ja viiniä, joita hän pitkään aikaan ei ollut saanut nauttia, ja syödessään hän päätti käydä don Fabbrizion luo.

Ovenvartija käski hänet pois, mutta kun hän oli ilmottanut nimensä, niin tämä ystävällisesti käski hänet astumaan sisälle ja ilmotti, että parooni puolisonsa kanssa oli maalla markiisitar Romeron luona. Tiistaina heitä odotettiin takaisin ja he kyllä vastaanottaisivat hänet, sillä he olivat jo useamman kerran häntä kysyneet. Nuori herra varmaan tuli vieraasta maasta; Madridissa oli tapana pitää päässä hattu.

Silloin Ulrikki huomasi mikä häneltä puuttui, mutta ennenkun hän lähti sieltä täydentämään pukuaan, kysyi hän portinvartijalta tiesikö tämä, mihin mestari Moor oli joutunut.

Pelastunut! Hän oli pelastunut! Monta viikkoa takaperin oli donna Sofonisba saanut häneltä kirjeen Flanderista ja Ulrikille kertoja tiesi asiat tarkoin, sillä hänen vaimonsa palveli sisäpiikana paronittaren luona.

Onnellisena, säteilevänä sydämellisestä ilosta, lähti vapauteen päässyt sieltä, osti kiiruusti uuden lakin ja meni sitte Alkazarin palatsiin.

Valtion rahastohuoneen edustalla oli kauniin Carmenin isän, vanhan Santon asemasta lihavan puoleinen nuorehko portinvartija, joka äreästi käski Ulrikin mennä tiehensä.

Portinvartija ärisi, ettei mestari Moor ollut siellä enää pitkään aikaan oleskellut; herrojen taidemaalarien takin hihoista ei tavallisesti paita pilkistele ja jollei Ulrikki korjaisi luitansa, niin uhkasi portinvartija ottaa hänet kiinni ja toimittaa vankilaan, josta tuommoinen luultavasti oli karkuun päässyt.

Suuttuneena ja ylpeänä Ulrikki sinkahutti takaisin portinvartijan loukkaavat sanat, sillä hän ei ollut enää sama taipuvainen nöyrä poika kuin ennen ja pian riita sai vakavan muodon.

Silloin rahastohuoneen portista tuli ulos komea nainen, huolellisesti puettuna lähteäkseen kävelylle, mäntillä nostettuna hiuskiharoille, kranaattipuun kukka hiuksissa ja toinen rinnassa. Löyhytellen viuhkallaan ja astua sipsutellen heilutteli tämä itseään sinne tänne kuin västäräkki pikku kenkiensä korkeilla koroilla ja tuli suoraan riiteleviä kohti.

Ulrikki tunsi hänet heti: sehän oli Carmen, kaunis kultalanka-ompelijatar, jonka hän oli kohdannut simpukkaluolassa, puistossa; tätä nykyä hän oli uuden portinvartijan vaimona ja hänen miehensä oli samalla tyttären kanssa perinyt isävainajan toimenkin.

"Carmen!" huudahti Ulrikki, huomattuaan tuon pulskan naisen ja lisäsi sitte luottavaisesti: "tämä neiti tuntee minut."

"Minäkö?" kysyi nuori rouva nyrpistäen nenäänsä katsellessaan pian kasvaneen nuoren miehen huonoa pukua. "Kuka te olette?"

"Mestari Moorin oppilas Ulrik Navarrete; ettekö enää tunne minua?"

"Minä, minäkö? Te varmaan erehdytte!"

Näin sanoen hän läiskähyttäen löi kokoon viuhkansa ja astua sipsutteli edelleen.

Ulrikki kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte portinvartijan puoleen kohteliaammin kuin ensi alussa, ja tällä kertaa hän saavuttikin tarkotuksensa, sillä taidemaalari Coellon palvelija tuli juuri ulos valtiorahaston huoneesta ja näytti mielellään suostuvan ilmottamaan hänet isännälleen, joka tätä nykyä hovimaalarina asui Moorin entisissä huoneissa.

Ystävällisen Pablon mukana seurasi Ulrikki palatsiin ja joka askeleella, jonka hän astui, täytyi hänen ajatella mestaria ja menneitä aikoja.

Kun hän vihdoin oli tullut eteiseen ja viereisessä huoneessa valmistettavan tuoreen öljyvärin haju sattui hänen nenäänsä, niin hän sitä haisteli yhtä suurella nautinnolla kuin hän tunti takaperin oli haistellut kauvan kaipaamaansa raitista ilmaa.

Minkähänlaista vastaanottoa hän uskalsi odottaa? Kuinka helposti hovimaalari täisikään hävetä ja karttaa, ettei joutuisi tekemisiin epäsuosioon joutuneen Moorin suosikin ja oppilaan kanssa. Coello oli aivan toisellainen mies kuin mestari Moor; hetken lapsi, erilainen joka päivä. Toisen kerran ylpeä ja luotansa torjuva, toisen kerran iloinen ja hurja velikulta, joka oli laskenut leikkiä ja riehunut lastensa sekä hänenkin kanssaan niinkuin vertaisensa kanssa konsanaan. Entä jos hän juuri tänään — — Mutta Ulrikilla ei ollut pitempää aikaa semmoisille ajatuksille, sillä muutamia minuuttia sen jälkeen kuin Pablo oli hänet jättänyt, paiskattiin ovi auki ja Coellon koko perhe riensi iloissaan häntä vastaan ja kaikkien etupäässä Isabella. Sanchez seurasi hänen kintereillään, sen jälkeen tuli mestari ja hänen jälessään hänen kömpelösti liikkuva melkoisen lihava puolisonsa, jota Ulrikki vaan harvoin oli ennen nähnyt, koska rouva oli tottunut päiväkaudet loikomaan sohvalla pienen sylikoiransa kanssa. Viimeisenä tuli holhojatar Catalina suu puoleksi happamen näköisessä hymyssä.

Sen vuoksi se vastaanotto, jonka Ulrikki toisilta sai, olikin sitä iloisempi ja sydämellisempi.

Isabella laski kätensä hänen käsivarrelleen ikäänkuin hän olisi tahtonut koetella oliko tämä tosiaan Ulrikki, mutta ravisti kuitenkin päätään häntä katsellessaan ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jotain vierasta. Sanchez häntä syleili ja pyöräytti ympäri, isä puristi hänen kättään lausuen paljon ystävällisiä sanoja, ja äiti kääntyi hoitajattaren puoleen huudahtaen:

"Voi pyhä neitsyt, mikä on tullutkaan siitä kauniista pojasta! Mene, Catalina, heti keittiöön mestari Diegon luo ja käske hänen asettamaan pöydälle ruokaa ja juomaa!"

Viimein kaikki hänet vetivät sisälle huoneeseen. Siellä äiti heti jälleen heittäysi sohvalle, mutta toiset alkoivat kysellä häneltä koko joukon ja antoivat hänen kertoa, miten hänelle oli käynyt, mistä hän oli tullut ja paljon muuta.

Hän ei enää ollut nälissään, mutta rouva Petra vaati hänet kertoessaan istumaan hänen sohvansa viereen ja syömään kokonaisen paistetun kanan.

Jokaisen kasvoista näkyi osanottavaisuutta, hyväksyvää suosiota, sääliä ja viimein isä sanoi:

"Nyt jäädään tänne, Navarrete. Kuningas ikävöi Mooria; sinä olet meillä turvassa kuin Aabrahamin helmassa. Niin sinä saavut meille kuin taivaasta tullut. Minä juuri olin kirjottamaisillani itselleni apulaista Veneziasta. Voi pyhä Jaakoppi, tuollaiseksi et toki voi jäädä, mutta kiitos olkoon pyhälle neitsyelle ja mestari Moorille, sinun ei tarvitse säästää. Meillä on, nuori herrani, enemmän kuin tarpeeksemme. Donna Sofonisba on minulle jättänyt sata kultazekiiniä sinua varten; tuolla ne ovat kaapissa, eivätkä ne Jumalan kiitos ole maltittomiksi tulleet siitä, että ovat saaneet sinua odottaa. Nyt ne ovat sinun käytettävinäsi. Sinun mestarisi, minun mestarini, kaikkien muotokuva-maalarien ihana mestari, meidän Moorimme on niin määrännyt. Tuollaisessa asussa et enää saa mennä kadun yli. Kas tuossa, Isabella, hiha roikkuu kiinni ainoastaan kahden langan varassa ja kyynärpää pistää näkyviin. Semmoinen puku on toki liiaksi harva. Sinä Sanchez vie hänet oitis räätälin luo! Oliverio taikka — mutta ei, ei; tänään pysymme yhdessä. Herrera tulee myös tänne Escorialista. Eikös niin, hyvät naiset, ettehän pahastu puvun takia sen henkilön vuoksi, jolla se on? Ja sitte! Kuka valitsee samettia ja puvun kuosin nuorelle keikarille? Hänellä on aina puvussaan ollut jotakin omituista. Vieläkin minä olen näkevinäni mestarin myhähtelevän mietteissään joitakin oikein sopivia puhvia ja pieluksia. Onpa hyvä, että olet täällä, nuori ystäväni. Minun pitäisi teurastuttaa syötetty vasikka, niinkuin tuhlaajapojan isä, mutta me elämme säästeliäästi. Raavaseläimen asemasta pelkkä kananpaisti! — Mutta ethän sinä juo, miksi et juo! Isabella, kaada hänen pikarinsa täyteen! Katsokaa vaan, katsokaa mimmoiset arvet hänellä on käsissä ja kaulassa! Paljon menee pitsejä niiden peittämiseksi. Ei, ei, ne ovat kunniamerkkejä, ja ne voit näyttää. Tule tänne, minä suutelen suurta arpea kaulassasi, sinä uljas oivallinen nuorukainen ja kerran kyllä tulee kaunis tyttö, joka tekee samoin. Jospa Antonio olisi täällä! Tässä on suutelo lisäksi hänenkin puolestaan ja vieläkin yksi, kas niin! Taide antaa sen sulle, se taide, jolle sinä pelastit Moorin."

Mestarin antama suutelo taiteen nimessä! Se maistui paremmalta kuin kauniin Carmenin huulet.

Coello oli itse taiteilija, etevä maalari, ja hän sekä Moor ja rakennusmestari Herrera, joka heti sen jälkeen tuli — missäpä olisi ollut heidän vertaisiaan! Niin jaloja, niin iloisia, niin hyviä voivat ainoastaan ne olla, jotka olivat elämänsä pyhittäneet taiteelle, sanojen sanalle.

Kuinka onnellinen Ulrikki olikaan mennessään levolle, kuinka kiitollisena hän kertoeli ajatuksiaan niille rakkaille henkilöille, jotka hän oli kadottanut, mitä hänelle tänään oli tapahtunut ja kuinka sydämellisen hurskaasti hän nyt osasi rukoilla!

Seuraavana aamuna hän kukkaro täynnä rahaa meni ulos kaupunkiin ja palasi hyvin puettuna ja hiukset kauniisti siistittyinä ja järjestettyinä.

Orastavat viiksien alut oli peinadoori kääntänyt rohkean muotoisesti ylöspäin.

Vielä hän näytti vähän kulmikkaalta ja laihalta, mutta miten muhkea mies näytti nopeasti kasvavasta nuorukaisesta tulevankaan!

Kahdeskymmenes luku.

Keskipäivän aikaan Ulrikki kutsuttiin Moorin entiseen atelieerin, Coellon luo.

Nyt siellä oli ihan toisennäköistä kuin ennen.

Maalaustelineillä oli pitkiä pahvilevyjä, joihin oli piirretty suunnitelmia monine kuvioineen, suuria tuskin alettuja ja puolitekoisia maalauksia, mannekiineja, puusta tehtyjä liikkuvia hevosenpäitä ja kipsisiä malleja oli lattialla, pöydällä ja akkunalla. Vaatetta, pukuja, mattoja, aseita oli tuolien selkänojien päällä tai kistujen kansilla, pöydillä ja lattiallakin.

Kuihtuneita laakeriseppeleitä pitkine nauhoineen liehui tulisijan yläpuolella; yksi niistä oli pudonnut alas ja roikkui Julius Caesarin rintakuvan kaljulla päälaella.

Maalarin kuusi kissaa kuljeksi ympäri maalaustelineiden välillä tai loikoivat kallisarvoisella sametilla taikka arapialaisilla kudoksilla.

Eräässä huoneen kulmassa oli pikkunen sänky, jonka edessä riippui silkkiset uutimet. Se oli mestarin suosikkien makuukamari. Paraikaa siellä loikoi valkonen muhkea kissa poikineen.

Kaksi keltaista ja sinistä kakaduaa sekä useita papukaijoja oli kiinni messinkirenkaissaan avoimen ikkunan edessä ja Coellon sysimusta neekeri ryömi ympäri puhdistaen avaran huoneen lattiata keskipäivällä. Samalla hän alinomaa ravisteli villatukkaista päätään ja irvistellen näytti hampaansa, sillä hänen isäntänsä lauleli äänekkäästi työtä tehdessään ja kirjavapukuinen rengaskorvainen afrikalainen rakasti musiikkia.

Mikä muutos olikaan tapahtunut alankomaalaisen hiljaisessa, hyvin järjestetyssä, kiusallisen puhtaassa atelieerissa!

Mutta tässä sekamelskassakin valmistettiin oivallisia maalauksia; olipa espanjalaisella paljoa runsaampi mielikuvitus kuin Moorilla ja hän teki tauluja, jotka olivat paljon eloisammat ja henkilöistä rikkaammat.

Mutta niin vakavia ja tarkoin mietittyjä, niin ihmeellisesti totuudenmukaisia kuin rakastetun, mestarin taulut eivät espanjalaisen tekemät suinkaan olleet.

Coello kutsui nuorukaisen taulu-telineen luo ja sanoi, osottaessaan monikuvioista värillä tehtyä luonnosta, jota hän paraikaa maalaili:

"Katsoppas poikaseni; tästä tulee kentaurien taistelu; nämä ovat parttilaisia ratsumiehiä; — pyhä Yrjö ja louhikäärme sekä ristiretkeilijät eivät vielä ole valmiit. Kuningas tahtoo myös Ilmestyskirjassa mainitut ratsastajat. Hyi peeveli! Mutta minkäs tekee; huomenna minä alan niitä maalata. Kaikkityyni kuuluu tuolla kauempana olevan alvi-sirkuksen seiniin ja kattoon. Kaikesta tästä roskasta ei yksi henkilö paljoakaan ennätä valmistaa ja minä — minä — tilauksia on vieläkin ylen paljon. Ihmisen täytyisi tehdä työtä kahden, neljän hengen edestä! Efesoksen Dianalla oli monta rintaa ja Cerberuksella oli kolme päätä, mutta minulla ei ole kuin kaksi kättä. Minä tarvitsen apua ja sinä juuri olet oikea apulainen. Isabella sanoo, että te ette vielä ole piirtäneet ettekä maalanneet hevosia; mutta olethan sinä hevosmies kuin puoleksi kentauri. Ryhdyhän nyt varsoihin ja kun pääset kylliksi pitkälle, niin siirrä piirrokset sirkuksen kattoon ja seiniin. Minä sitte täydennän kokonaisuuden ja annan sille ryhtiä."

Tämä kehotus Ulrikkia enemmän huolestutti kuin ilahutti, sillä se ei ollut mestarin hengen mukainen. Ihmispelko ei Ulrikkia enää hillinnyt ja sentähden hän sanoi suoraan, että hän mieluummin tahtoi piirustaa luonnon mukaan ja ehkä tekisi parhaiten kun lähtisi Moorin luo Flanderiin. Hän luuli myös, että Coello arvosteli hänen kykyänsä liian suureksi.

Mutta espanjalainen keskeytti vilkkaasti hänen puheensa huudahtaen:

"Minä olen nähnyt sinun maalaamasi Sofonisban kuvan. Et sinä enää ole mikään oppilas, vaan tuleva mestari. Moor on verraton muotokuvamaalari ja sellaisena sinä et enää ole paljoa hänestä jäljellä. Mutta taiteella on korkeampiakin päämaalia. Kaikki, missä eloa on, kuuluu taiteelle. Venuksen kuva, hevonen — kumpiko näistä kahdesta kuvasta Apellekselle tuotti suurempaa kiitosta? Ei ainoastaan se, minkä jäljittelemällä teemme, vaan sekin, minkä itse miettimällä sommittelemme, johtaa meidät ylös taiteen kukkuloille. Moor on kehunut sinun vilkasta mielikuvituksesi voimaa. Mitä ihmisellä on, sitä hänen tulee käyttää! Ajattele Buonarottin ja Rafaelin kompositsiooneja ja freskomaalauksia! Niiden maine voittaa kaikkien muiden.

"Oivallinen Antonio on jo liiaksikin kauvan sinua kiusannut kun on antanut sinun piirustaa elottomia esineitä. Jos nämä eskissit monta kertaa suuremmassa mittakaavassa siirrät suurille pinnoille, niin opit enemmän kuin kahden vuoden kuluessa kipsi-mallien ääressä. Luonnonlahjaa täytyy olla sekä rohkeutta ja ahkeruutta; sitte muut tulevat itsestään ja sinullahan Jumalan kiitos on kaikki kolme. Minun maalaamani hevoset — katsoppas tänne, — eivät ole hullumpia, enkä minä kuitenkaan ollut eläissäni milloinkaan piirtänyt elävää hevosta ennenkun jouduin maalaamaan hänen majesteettinsa kuvaa ratsun selässä istumassa. Sinun käy paremmin. Mene jo huomenna talliin ja vanhaan ratsastusmaneesiin. Koeta taitoasi ensin piirustamalla kauniimpia jalompia elukoita ja mene sitte torille katselemaan minkänäköiset huonot loppuunkäytetyt hevoskonit ovat. Ilmestyskirjan ratsumiehille voi käyttää sellaisia. Reippaasti työhön! Jos työ onnistuu, niin saat myös ensimäiset itse ansaitsemasi kultakolikot."

Kultainen palkinto ei Ulrikkia liioin houkutellut, mutta hän antoi vanhan taideniekan puheen vaikuttaa mielipiteisiinsä ja piirusteli hevosia sekä maalaili mielihyvällä ja menestyksellä, teki työtä mukana kun Isabella ja Coellon oppilas Felice di Liano piirustelivat ja maalasivat eläväin mallien mukaan, ja kun talvisirkuksessa pantiin pystyyn telineitä, niin hänkin meni sinne hovimaalarin johdolla mittailemaan, järjestämään sekä viimein siirtämään suunnitellut piirustukset suurille pinnoille.

Tätä hän teki yhä lisääntyvällä mieltymyksellä, sillä vaikka Coellon suunnitelmissa olikin jotain kovaa, niin ne kuitenkin olivat rohkeasti ajateltuja ja miellyttivät häntä.

Kuta pitemmälle hän edistyi, sitä intohimoisemmin hän teki työtä. Häntä ilahutti uuden luominen suuressa määrässä niinkuin tässä ja kaikin voimin työskenteleminen, samoin kuin vähäpätöinen väsymys työn päätyttyä, kun sitä vielä sulostutti ilo siitä, mitä hän oli saanut aikaan, kaikki tämä tosin oli ilahuttavaa ja ihanaa, mutta kumminkin Ulrikki tunsi, ettei se ollut aivan oikein, vaan että jyrkempää, vaivaloisempaa tietä täytyy nousta taiteen korkeuteen ja sinne hän ikävöi päästä.

Hän kaipasi levottomaksi tekevää yllytystä aina paremman ja paremman yrittämiseen, häneltä puuttui häntä itseään paljo etevämmän mestarin moitetta. Kun hän kuuli kiitosta sellaisesta työstä, joka ei tyydyttänyt häntä itseään, niin hän hämmästyi ja hänessä heräsi epäluulo.

Uskotuiksi ystäviksi jäivät hänelle Isabella ja Sofonisba, sitte kun tämä oli palannut kotiin.

Isabella oli jo kauvan tuntenut sen, mitä Ulrikki nyt lausui julki. Hänen nuori sydämensä oli poikaan kiintynyt, mutta tässä hän rakasti saman verran tulevaista suurta taiteilijaa kuin ihmistä. Eipä tosiaankaan ollut hänelle helppoa olla ilman Ulrikin seuraa ja kuitenkin hän itsekseen myönsi, että hänen isänsä, joka oli ottanut suorittaakseen noin suuria töitä, ei kyennyt sellaiseksi opettajaksi kuin Moor ja että Ulrikille kyllä olisi parasta lähteä entisen mestarinsa luo Flanderiin, jahka hän oli lopettanut työnsä sirkuksessa.

Tämän hän sanoi kun hän sen piti velvollisuutenaan, mutta hän sen sanoi raskaalla mielellä ja alakuloisesti. Ulrikki taas ilolla ilmoitti olevansa samaa mieltä, sillä Sofonisba oli hänelle antanut mestarilta tulleen kirjeen, jossa tämä sydämellisesti kutsui häntä tulemaan Antwerpeniin.

Don Fabbrizion puoliso kutsui hänet palatsissaan käymään ja Ulrikki näki Sofonisban naimisissakin yhtä hyväksi ja osaa ottavaksi kuin hän tyttönäkin oli ollut. Ainoastaan leikillinen hilpeä puhetapa oli muuttunut tyynemmäksi arvokkaisuudeksi.

Yksityiskohtia myöten antoi hän Ulrikin kertoa, mitä hän Moorin puolesta oli kärsinyt, mitä hän nyt työskenteli, mitä hän tällä kertaa tuumi ja miten hän aikoi tulevaisuudessa tehdä. Useamman kerran Sofonisba kävi häntä katsomassa ratsastusradalla, seurasi hänen töitään ja antoi hänen näytellä piirustuksensa ja suunnitelmansa.

Kerran Sofonisba sai Ulrikin kertomaan lapsuudestaan.

Se hänelle oli ikäänkuin lahja, sillä parhaimpansa ihminen pitää syvimmälle kätkettynä; mutta Ulrikille oli ihanimmat hetket, kun hän sai sen ilmituoda varmasti luottaen, että hänet ymmärrettiin oikein.

Sen, mitä hän ei ikänään olisi ilmaissut kellekään, sen hän nyt taisi kertoa tälle jalolle naiselle, tälle mestarin lemmikille, tälle taideniekalle, ja sillä tavoin hän tämän salli katsella lapsuuden aikaansa ja syvälti tarkastaa sieluansa.

Hän ei Sofonisbalta salannut sitäkään, miten hän oli löytänyt sanan, että hän luuli löytäneensä oikean sanan vankilassa ollessaan ja että taide oli oleva hänen johtotähtensä niin kauvan kuin hän oli hengissä.

Silloin Sofonisban posket tulivat yhä punasemmiksi eikä Ulrikki ollut koskaan nähnyt häntä niin intohimoisesti liikutettuna, niin innokkaana ja viehättyneenä kuin nyt, kun hän huudahti:

"Niin, Ulrikki, niin kyllä! Sinä olet löytänyt oikean sanan. Se on taide, eikä mikään muu. Joka tuntee sen, joka sitä palvelee, joka sen painaa syvälle sieluunsa ja ainoastaan siinä henkii ja toimii, hänelle ei löydy mitään alhaista, halpaa, hän liikkuu korkealla maan tomusta eikä hän tiedä mitään viheliäisyydestä eikä kuolemasta. Taide on se silta, jota myöten jumaluus astuu alas ihmisten luo nostamaan häntä luoksensa valoisampiin mailmoihin. Tämä sana kirkastaa kaikki ja se saa virkeästi vihannoimaan yksin rakkaudesta ja toivosta pettyneen sielun kuivuneen puun. Elämä on piikkinen orjantappurarunko ja taide on sen kukka. Täällä, täällä ei viihdy mikään ilo, täällä kuolee vapaus ja riemu, täällä kasvaa vaan taide, niinkuin joku intialainen taimi kasvihuoneessa — mutta on maa, minä tunnen sen maan, se on minun synnyinmaani — siellä se kasvaa ja versoo ja levittää varjonsa jokaisen tielle. Sinä, Antonion suosikki, sinä sanan opetuslapsi — sinun pitää lähteä Italiaan!"

"Italiaan!" Sofonisba oli sen sanonut!

Tizianin, Rafaelin ja Buonarottin kotomaahan, jossa mestarikin oli käynyt koulua, sinne piti Ulrikinkin lähteä!

"Oi sana, sana!" kaikui hänen sielussaan. Mikä muu voisikaan jo maan päällä avata silmät sillä tavoin katsomaan taivaallista autuutta!

Hän lähti Sofonisban luota aivan kuin huumauksissa.

Mikä häntä enää pidätti Madridissa?

Mestarin antamat kultarahat eivät vielä isoon aikaan olleet lopussa ja Italian pyhällä maalla oli hän varma saavansa apua sanalta.

Viipymättä hän ilmotti Coellolle aikeensa. Ensin sävyisästi, sitte varmasti ja uhmaavasti. Mutta hovimaalari ei laskenut häntä matkustamaan. Hän osasi pysyä tyynenä, hän kyllä myönsi, että Ulrikin kerran piti sinne matkustaa, mutta vielä oli liian aikaista. Ensin piti hänen lopettaa se työ, jonka hän oli ottanut suorittaakseen ratsastusradalla, sitte Coello itse ryhtyisi avustamaan Ulrikin matkustamista Italiaan. Jos Ulrikki nyt, kun hovimaalarilla oli työtä ylen paljon tehtävänä, jättäisi hänet pulaan, niin sellainen käytös olisi kiittämättömyyttä ja huonoa käytöstä häntä kohtaan.

Sillä tavoin Ulrikin piti vaan kiltisti jatkaa maalailemista sirkuksessa. Mutta hänen ilonsa oli katkeroitettu. Hän ajatteli Italiaa, ei mitään muuta kuin Italiaa. Joka hetki, minkä hän oli Madridissa, näytti hänestä hukkaan kuluneelta ajalta. Hänen suuret työskentelysuunnitelmansa raukesivat voimattomiksi ja hän alkoi etsiä huvituksia, varsinkin Sanchez Coellon kanssa miekkailusalissa.

Hänellä oli tarkka silmä, notkea käsiranne ja hänen käteensä kasvoi yhä enemmän hänen isänsä voima ja sillä tavoin hän kykeni tekemään erinomaisia tekoja.

Hänen peljättävä taitavuutensa, hänen yksinänsä viihtyvä olentonsa ja luonnollinen sulo hänen käytöksessään herätti kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta niissä monissa espanjalaisissa, joiden kanssa hän seurusteli.

He kutsuivat häntä juhlakemuihin, joita varakkaammat heistä panivat toimeen ja hullunkurisiin kujeisiin, joihin he yhtyivät; mutta kaikista kehotuksista ja pyynnöistä huolimatta aina turhaan.

Ulrikki ei tarvinnut mitään kumppaneita ja hänen kultakolikkonsa olivat hänelle pyhiä; hän tahtoi ne säästää matkaa varten Italiaan.

Toiset alkoivat pian häntä pitää ylpeänä ja kummallisena ihmisenä, jonka kanssa ei päässyt puusta pitkälle. He antoivat hänen kulkea omia teitään ja hän kyllä selvisi asioissaan omin päin. Ypö yksin hän kuljeskeli kaduilla öisin, piti serenaadeja ja pakotti monen kaksintaisteluun kun he astuivat hänen tiellensä.

Ei kukaan, ei edes Sanchez Coello saanut tietää mitään näistä yöllisistä seikkailuista; ne olivat hänen parhaat huvituksensa, ne panivat hänen verensä liikkeelle ja antoivat hänelle hekumallisen tunteen siitä, että hänellä oli ylellisen suuri voima.

Näiden toimien ohessa lisääntyi hänen itsenäisyydentunteensa ja tämä sai oman leimansa hänen käytöksessään, joka vivahti espanjalaiseen. Hän oli nyt täysikasvuinen ja kun hän kääntyi kahdennellekymmenelle ikävuodelleen, niin hän oli pitempi kuin useimmat kastilialaiset ja piti päänsä yhtä pystyssä kuin ylimys.

Hän oli kuitenkin tyytymätön itseensä, sillä hän edistyi vaan hitaasti ja hän pysyi itsepintaisesti siinä mielipiteessä, että Madridissa ei hänellä ollut mitään opittavaa; Coellon määräämät tehtävät häneltä vaan kuluttivat kalliin ajan hukkaan.

Ratsastusradalla tehtävät työt lähenivät viimeinkin loppuansa. Niihin oli kulunut melkoista enemmän aikaa kuin se vuosi, jonka kuluessa niiden piti valmistua ja hänen majesteettinsa maltittomuus oli niin kiihkeä, että Coellon täytyi jättää kaikki muu kesken ja maalata ainoastaan ratsastusradalla ja siellä parannella Ulrikin töitä. Matkalle lähdön aika läheni. Telineet, joilla Ulrikki oli maannut maalatessaan kattomaalauksia, olivat jo poistetut, mutta seinillä oli vielä jotain tehtävää.

Silloin hovimaalari aivan odottamatta sai käskyn keskeyttää työ ja antaa korjata pois ne palkit, tikapuut ja laudat, joita oli radalla.

Lähinnä seuraavien päivien kuluessa aiottiin tuota suurta huonetta käyttää johonkin erityiseen tarkotukseen ja Coello sai muuta tehtävää.

Don Juan d'Austria, kuninkaan ritarillinen velipuoli oli alkanut sankariuransa ja kukistanut kapinalliset maurilaiset Granadassa. Kunnialliset vastaanottajaiskemut piti valmistettaman nuorelle voittajalle ja Coello sai toimekseen muutaman päivän kuluessa koristella riemuportti hätäpikaa suunnitelluilla vaikuttavilla kuvilla.

Suunnitelmat valmistettiin pikaisesti ja kunniaportti pystytettiin Alkazarissa pihamaalla, sillä epäluuloinen hallitsija oli päättänyt vastaanottaa ja kunnioittaa triumfaatoria täällä hovivirkamiesten ahtaassa piirissä eikä julkisesti ja koko kansan nähden.

Ulrikki auttoi taas Coelloa hänen valmistamiensa suunnitelmapiirustusten toimeenpanossa. Kaikki valmistui oikeassa ajassa, don Juanin vastaanotto toimitettiin loistavasti ja päättyi ratsastusradalla juhlamenoilla vakavalla arvokkaisuudella; pidettiin kiitos-jumalanpalvelus, juhlakulkueita, härkätaisteluita, suuri kerettiläisten polttaminen ja turnajaiset.

Tämän juhlan jälkeen jätti kuningas taas ratsastusradan maalarin käytettäväksi ja työhön ryhdyttiin heti. Kaikki oli valmiina paitsi pieniä kuvia suurempien maalauksien alapuolella ja ne voitiin valmistaa ilman telineitäkin.

Äsken mainitun keskeytyksen jälkeen oli Ulrikki ensi kertaa taas tikapuilla työtä tekemässä ja hovimaalari oli myöskin seurannut häntä ratsastusradalle; silloin sen ulkopuolella syntyi hyvin vilkas elämä.

Leveät ovet avattiin selki selälleen ja ratsastussali tuli pian täyteen ratsastavia kavaljeeria ja naisia.

Don Juan itse ja hänen nuori orpanansa, Parman prinssi Aleksanteri Farnese olivat tässä komeassa seurueessa loistavimmat henkilöt.

Ulrikki nautti katsellessaan tätä loistavaa seuruetta ja voittoisan sankarin ylhäistä, ylpeää ja samalla iloisaa käytöstä.

Ihanampaa nuorukaista ei hän luullut milloinkaan nähneensä. Don Juan seisattui suorastaan hänen kohdallaan ja oli paljastanut päänsä. Tuuhea taaksepäin kammattu vaalea tukka valui ihmeteltävän pehmoisina suortuvina alas kaulalle saakka ja hänen kasvonpiirteissään näkyi sekä naisellista kauneutta että miehuullista voimaa.

Kun hän toisten apua vastaanottamatta ja hattu toisessa kädessä heilautti itsensä alas satulasta tervehtimään kaunista Medina Celin herttuatarta, niin hänen liikkeissään oli sellainen tenhovoima, että nuori maalari tunsi itsensä taipuvaiseksi uskomaan kaikki ne tarinat, joita kerrottiin siitä menestyksestä lemmenseikkailuissa, joita tällä onnen suosikilla oli ollut. Hänen isänsä tosin oli keisari Kaarle, mutta hänen äitinsä oli ollut vaan saksalainen pyykinpesijä.

Ystävällisesti pyysi don Juan seuraajiansa vetäytymään syrjään radan perälle, auttoi naisia satulasta, astui herttuatar käsivarteensa nojaten heidän edellään katsojalavalle, meni taas ratsastustantereelle, antoi siellä taas käskyjä seurueessaan ratsastaville upseereille ja keskusteli sitte naisten, Aleksanteri Farnesen ja mukana olevien ylimyksien kanssa.

Ratsastussalin ulkopuolelta kuului äänekkäitä huutoja ja hevosten jalkain töminää ja heti sen jälkeen talutettiin sisään yhdeksän hevosta, kaikki parhaita valituita elukoita, täysirotuisia andalusialaisia, parhaat kaikista niistä hevosista, jotka don Juan oli voittanut sotasaaliina.

Ihastuneita hyväksymishuutoja kaikui ratsukentällä ja ihailun ilmaukset tulivat yhä äänekkäämmiksi kun viimeinen, kymmenes ratsu, nuori sysimusta ori, tempasi jäntevät maurilaiset tallimiehet, jotka sitä taluttivat, mukaansa ratsastustantereelle ja siellä nousi kahdelle jalalle nostaen heidätkin ylös koholle.

Nuoret ruskea-ihoiset tallimiehet pitivät uljaasti puoliansa, mutta don Juan kääntyi Aleksanteri Farnesen puoleen lausuen:

"Mikä komea eläin, mutta sen pahempi, sillä on paholainen ruumiissaan ja sentähden olemme sitä sanoneet Saatanaksi. Ei se kärsi satulaa eikä ratsumiestä selässään. Kuinka minä uskaltaisin — Kas nyt se taas nousee pystyyn — On ihan mahdotonta tarjota sitä hänen majesteetilleen. Katsokaas sen silmiä, ja mimmoiset sieramet sillä on. Se on oikein peto!"

"Mutta kauniimpaa hevosta ei voi olla", huudahti prinssi vilkkaasti. "Niin loistavan kiiltävä musta karva, sellainen kaula, tuommoinen pää, entä sitte lautanen; noin komea häntä, noin kauniit jäsenet ja kaviot! Ohoh, nyt on leikki kaukana!"

Hillitön ori oli kolmannen kerran hypähtänyt pystyyn, hurjasti potkinut etukavioillaan ympärilleen ja satuttanut toista maurilaista.

Parkuen ja valittaen tämä kaatui maahan ja heti sen jälkeen hevonen tempautui irti toisen tallirengin käsistä ja nyt se omin valloin irtaallaan pitkillä loikkauksilla syöksi pitkin rataa. Ikäänkuin villittynä ryntäsi se sinne tänne, potki hurjasti takajaloillaan ja lennätti hiekkaa ja pölyä naisten kasvoille katsojalavalle. Nämä kirkuivat äänekkäästi ja heidän huutonsa teki hevosen vielä hurjemmaksi. Muutamat kavaljeerit väistyivät syrjään ja tallimestari käski viedä pois toiset hevoset.

Don Juan ja Aleksander Farnese seisoivat hiljaa, mutta edellinen tempasi miekkansa ja huudahti kiivaasti:

"Santiago! Minä tapan tuon ilkeän elukan."

Hän ei jättänyt aikomustaan pelkkään puheeseen, vaan syöksi oitis oritta vastaan; mutta tämä väistyi pitkillä loikkauksilla milloin takasin päin milloin sivulle ja joka uudella juoksulla se lennätti uudelleen hiekkaa estraadille.

Silloin Ulrikki ei kauempaa malttanut pysyä tikapuilla.

Uljaasti ja täysin tuntien voimansa pahankuristen hevosten hillitsemisessä hän astui ratsastusradalle ja meni tyynesti korskuvaa oritta kohti, säikäytti sen takaisin, seurasi sitä, odotti kunnes se oli kääntynyt ympäri, ja kun hänen oli onnistunut päästä hevosen kupeelle, sieppasi hän äkkiä lujasti ja rohkeasti kiinni kädellään hevosen kuonosta. Ori tuli yhä hullummaksi ja koki päästä irti, mutta sepän poika piteli sitä kiinni niinkuin pihdillä, puhalsi sen sieramiin, silitteli kädellään sen päätä ja turpaa ja puheli sille ystävällisesti.

Nyt elukka vähitellen tyyntyi. Vielä kerran se yritti kiskaista irti voittajansa rautaisen lujasta kourasta, mutta kun ei se onnistunut, niin se alkoi väristä ja seisoi nöyrästi hiljaa etujalat pitkälle eteenpäin ojennettuina.