Front matter (continued 2)

Tällaisen loppupäätöksen teki apotti siitä mitä vouti oli ilmoittanut.

"Lopez hänen nimensä on, eikä Costa, sen todistavat nämä paperit", virkkoi toinen. "Anna tänne salkku, kelpo mieheni! Tohtorin diploomi on ruskeassa salkussa." Vouti ojensi hengelliselle herralle pergamentti-kirjan. Sen luettuaan tämä lausui päättävästi:

"Siinä juutalaisessa on enemmän kuin luulimme. Sellaisia ylistyslauseita annetaan Coimbran yliopistossa vaan harvoin. Lieneväthän teillä tohtorin kirjat hyvässä tallessa, herra Conrad? Huomenna minä tahdon niitä katsella."

"Ne ovat teidän käytettävänänne. Nämä paperit —"

"Antaa niiden olla."

"Niitäkin paitse löytyy tarpeeksi asti raskauttavia seikkoja", sanoi vouti. "Kaupungin kirjurimme, joka tosin ei ole mikään oppinut mies, mutta jolla on, kuten tiedätte, suuri kokemus, on samaa mieltä kuin minäkin. Ainoastaan se, jolla on syy peljätä lakia", jatkoi hän tekeytyen juhlalliseksi, "vääristää nimensä; ainoastaan se, joka itsensä tietää syylliseksi, karttaa tuomaria."

Hieno hymy, jossa oli vähän katkeruuttakin, näkyi apotin huulilla, sillä hän ajatteli kidutustutkintoa ja raatihuoneen kidutushuonetta, ja nyt hän tohtorissa ei nähnyt enää pelkkää juutalaista, vaan huomasi hänen olevan myös humanistin ja oppitoverin.

Hän vilkasi taas diploomiin ja sillävälin kuin vouti jatkoi esittelyjään, oikasi hän itsensä yhä enemmän nojatuolissa ja katseli lattiaan miettivästi. Äkkiä hän ikäänkuin ilmestyksen saatuaan kosketti hiljaa korkeata otsaansa hyppysillään ja odottamatta keskeyttäen innokkaan puhujan pakinan sanoi:

"Isä Anselm tuli viisi vuotta takaperin luoksemme Portosta ja tunsi siellä kaikki, jotka osasivat kreikan kieltä. Käy mies hyvä, sanomaan, että kirjastonhoitajamme tulee tänne."

Voudin apulainen meni, ja heti sen jälkeen ilmestyi isä Anselm.

Tieto Ulrikin katoamisesta ja juutalaisen paosta oli levinnyt luostarissa. Siitä puhuttiin miehestä mieheen kirkon kuorissa, koulussa, tallissa ja ruokakeittiössä; ainoastaan isä Anselm ei ollut kuullut mitään koko jutusta, vaikka hän jo ennen päivän nousua oli ollut työskentelemässä kirjastossa ja vaikka sielläkin kyllä innokkaasti oli juteltu tuosta harmillisesta tapauksesta.

Selvästi huomasi isä Anselmista, joka jo alkoi vanheta, että hän, lukuun ottamatta käsikirjoituksia ja painotuotteita, vähän välitti siitä, mitä mailmassa tapahtui. Hänen pitkä kapea päänsä liittyi laihaan ohueen kaulaan, joka ei ollut pystyssä, vaan ikäänkuin oksa puunrungosta kasvoi esiin hartioiden välistä. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja ryppyjä täynnä niinkuin hohkakivi; mutta suuret, älykkäät silmät antoivat ränstyneille kasvoille miellyttävän ulkonäön ja arvokkuutta.

Alussa hän välinpitämättömästi kuunteli apotin kertomusta, mutta heti kun juutalaisen nimi oli mainittu ja hän oli lukenut läpi diploomin niin pikaisesti kuin jos hän yhdellä ainoalla silmäyksellä olisi kyennyt ottamaan selkoa kymmenen rivin sisällyksestä, niin hän virkkoi vilkkaasti:

"Lopez, tohtori Lopez on ollut täällä? Ja siitä ei ole meillä ollut tietoa, emmekä ole kysynyt hänen neuvoansa! Missä hän on? Mitä on tekeillä häntä vastaan?"

Kun hän oli saanut tietää, että juutalainen oli paennut ja kun apotti oli käskenyt hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi tohtorista, kokosi hän ajatuksensa ja alkoi alakuloisella äänellä:

"Jaa, jaa, se mies teki pahan rikoksen. Hän on Herramme edessä paha syntinen. Tiedätte kai mihin rikokseen vikapääksi hän on itsensä tehnyt?"

"Me tiedämme kaikki tyyni", huudahti vouti innokkaasti ja merkillisellä tavalla silmää vilkuttaen koki hän nähdä apotin silmät. Sitte hän ikäänkuin rehellisesti valittaen rikoksellista, hyvin onnistuneella teeskentelyllä jatkoi: "Mutta kuinka tuo korkeasti oppinut mies tuli tehneeksi sellaisen rikoksen?"

Maallikko-tuomarin kavaluus oli apotille vastoinmielinen, mutta Anselmin sanoja oli mahdoton enää peruuttaa, ja koska apotti itse halusi kuulla enemmän tohtorin elämänvaiheista, niin hän kehotti Anselmia puhumaan, mitä hän tästä tiesi.

Lyhyellä kuivakiskoisella tavalla, mutta samalla kertaa niin lämpimästi, ettei apotti koskaan ennen ollut sellaista hänessä huomannut, kertoi kirjastonhoitaja nyt tohtorin suuresta opista ja terävä-järkisyydestä. Hän mainitsi, että tohtorin isä tosin oli juutalainen, mutta kuitenkin tavallaan ylhäinen mies, joka oli ystävällisissä suhteissa moniin jalosukuisiin perheisiin, sillä kuningas Emanuelin hallitukseen asti, joka hallitsija vainosi juutalaisia, olivat he olleet Portugalissa korkeassa arvossa ja oli tuskin ollut mitään eroa juutalaisten ja kristittyjen välillä. Kun juutalaiset karkotettiin maasta, sallittiin muutamain enemmän suosittujen heidän joukostaan jäädä jälelle ja niiden joukossa myöskin kunnianarvoisa Rodrigo, tohtorin isä, joka oli kuninkaan henkilääkäri ja nautti suurta kunnioitusta hänen puoleltaan. Lopez oli Coimbrassa saavuttanut korkeimmat kunnianarvot, mutta hän ei ollut antautunut lääketieteen alalle, niinkuin isä, vaan harjotti humanistisia opinnoita.

"Toimeentuloansa", jatkoi luostari-isä puhuen verkalleen ja miettivästi sekä toistaen loppuosan jokaisesta lauseesta ikäänkuin hän olisi ollut aikeissa vertailla kahta eri käsikirjotusta, "ei Lopezin tarvinnut ajatella, sillä Rodrigo oli Porton kaupungin rikkaimpien joukossa. Hänen poikansa Lopez oli rikas ystävistä, sangen rikas, sillä niihin kuuluivat kaikki, jotka antoivat arvoa tieteelle. Kristittyjenkin joukossa oli hänellä ystäviä, sangen paljon ystäviä. Meidän seassamme, se on kirjastossamme, meidän seassamme on hän myös saavuttanut suurta kunnioitusta. Minun on häntä kiittäminen monesta neuvosta, monesta hyvästä avusta, minä tarkotan auttamisesta selityksillä kirjoista, joita oli vaikea saada ja vaikeasti ymmärrettävistä paikoista. Kun hän lakkasi käymästä luonamme, kaipasin minä häntä suuresti. Minä en ole utelias; vai luuletteko minua uteliaaksi? En ole utelias, mutta en kuitenkaan voinut olla kyselemättä hänestä. Silloin sain kuulla pahoja asioita, varsin pahoja asioita. Nainen on ollut syynä kaikkeen, tietysti taas nainen. Oli kauppias Flanderista, kristitty, joka oli asettunut asumaan Portossa. Tohtorin isä seurusteli usein hänen luonaan — — — Mutta tämän kaiketi jo ennestään tiedätte?"

"Tietysti, tietysti!" huudahti vouti. "Mutta kertokaa te eteenpäin."

"Vanha tohtori Rodrigo oli siis alankomaalaisen kauppiaan kotilääkäri ja oli kuolinvuoteella ummistanut hänen silmänsä. Kauppias jätti jälkeensä orporaukan lapsen, ja lapsi oli tyttölapsi. Heillä ei Portossa ollut yhtään sukulaista, ei ainoatakaan. Ne, jotka — tarkoitan nuoria tohtoreita ja maistereita, jotka olivat hänet nähneet — väittivät, että hän oli hyvin ihana kasvoiltaan nähdä, sangen miellyttävä. Mutta ei siitä syystä, vaan koska hän oli orpo ja yksin mailmassa, otti lääkäri lapsen, tytön piti sanoakseni — —"

"Ja kasvatti hänet juutalaiseksi —", keskeytti vouti hänen puheensa tutkivasti katsellen.

"Juutalaiseksiko?" vastasi luostari-isä suuttuneena. "Kuka sitä on sanonut? Ei suinkaan! Kristitty leskivaimo kasvatti hänet Rodrigon maatalossa, ei kaupungissa. Siellä nuori tohtori tultuaan kotiin Coimbrasta näki tytön useamman kerran, varmaankin useammin kuin hänelle oli hyödyllistä. Paholainen sekautui asiaan. Minä tiedän myöskin, miten se tapahtui, kun he menivät naimisiin, niin, kyllä minä sen tiedän. He vannoivat toisilleen uskollisuutta yhden juutalaisen ja kahden kristityn todistajan läsnäollessa, ja vaihettivat sormuksia, he vaihettivat sormuksia aivan niinkuin kristillisissä vihkiäisissä. Mies jäi juutalaiseksi, nainen kristityksi. Miehellä oli aikomus muuttaa hänen kanssaan Alankomaille, mutta yksi todistajista petti heidät, ilmiantamalla heidät pyhälle inkvisitsioonille. Se sekautui pian asiaan, luonnollisesti, sillä siellä se sekautuu kaikkeen, ja tässä tapauksessahan oli asiaan sekautuminen välttämätön, jopa kristityn velvollisuus. Nuori vaimo otettiin kiinni seuraajanaisen kanssa kadulla, ja vietiin vankeuteen ja kidutuspenkillä hän menetti puhekykynsä, menetti sen tykkänään. Vanha tohtori Rodrigo ja hänen poikansa Lopez saivat ajoissa varotuksen ja pysyivät tarkoin piilossa. Kamariherra de Sa, naisen eno, — vai lieneekö ollut ehkä vaan hänen orpanansa? yhtäkaikki, de Sa toimitti, että nainen sai jälleen vapautensa ja sitte he pakenivat Ranskaan, luulen ma, kaikki kolme, isä, poika ja tämän vaimo — —. Ei, täällähän ne taitavat ollakin — —"

"Siinähän se nyt nähdään!" tokasi vouti keskeyttäen luostari-isän puheen ja vilkasi ilkkuen hengellisen ylimyksen silmiin. "Vanha käytännön mies aavistaa rikokset aivan kuin lehtisammakko sateen. Kas nyt vasta minä taidan sanoa, että olemme saaneet hänet kiikkiin, ja suurin rangaistus on kuitenkin liiankin pieni hänelle. Tästä tulee verraton rangaistus, jotain merkillistä, ylösrakentavaista, suuremmoista. Te olette, arvoisa isä, antanut minulle tärkeitä tietoja, ja minä kiitän teitä."

"Te ette siis tienneet mitään?" sanoi hämmästyneenä kirjastonhoitaja ja samalla kun hän kohotti kaulansa pystympään kuin tavallista, paisui keskellä hänen otsaansa suoni korkealle.

"Emme tienneet, Anselm!" vastasi apotti; "mutta teidän velvollisuutenne oli puhua samoin kuin minun, sen pahempi, oli velvollisuuteni teitä kuunnella. Kokouksen jälkeen tulkaa jälleen luokseni, minulla on teille puhumista."

Kirjastonhoitaja kumarsi ääneti ja kylmällä ylpeydellä ja silmääkään kääntämättä voutiin, hän ei mennyt takaisin kirjojensa ääreen, vaan koppiinsa. Siellä hän kauvan edestakaisin astuskeli, tuskallisesti mutisten Lopezin nimen, löi kädellään suutansa vastaan, painoi nyrkit otsaansa ja heittäytyi polvillensa rukoillaksensa ristiinnaulitun laupiaan ja armollisen Vapahtajan kuvan edessä juutalaisen puolesta.

Kun munkki oli lähtenyt huoneesta, huudahti vouti:

"Mikä aavistamaton apu! Mikä joukko rikoksia onkaan tullut tietoomme. Ensin pienet! Hän ei ole koskaan kantanut juutalaisen merkkiä ja on pitänyt kristittyjä itseään palvelemassa, sillä Kasperin tytöt olivat usein hänen talossaan ompelemassa. Hänen talossaan löydettiin miekka, ja juutalainen, joka kantaa asetta, luopuu esivallan avusta, koska hän käyttää omaa apuansa. Vihdoin tiedämme, että Lopez käytti väärää nimeä. Sitte tulevat suuret rikokset. Niitä on neljää laatua. Hän on käyttänyt taikoja noita-sanoilla; hän on koettanut turmella kristittyä poikaa harha-opeilla, hän on vietellyt kristityn naisen avioliittoon ja hän on — parhaan syytöksen säästän viimeiseksi — kasvattanut tytön, joka on syntynyt kristitystä vaimosta, tarkoitan hänen omaa vaimoaan, juutalaiseksi."

"Onko hän kasvattanut lapsensa juutalaiseksi? Tiedättekö te sen varmaan?" kyseli apotti.

"Tytöllä on juutalainen nimi Ruth. Mitä olen esiin tuonut, on pelkkiä selvästi todistettuja kuoleman rangaistuksen ansainneita rikoksia. Te olette, korkeasti kunnioitettava herra, suuresti oppinut humanisti, mutta kyllä minäkin tunnen klassillisten kirjailijain teokset. Johan keisari Constantius määräsi kuoleman rangaistuksen avioliitosta juutalaisen ja kristityn välillä. Minä näytän teille sen kohdan."

Niitä syytöksiä, joista juutalaista syytettiin, apotti tosin piti vaikeina rikoksina, joista ei voitu armoa antaa, mutta hän ajatteli ainoastaan pelkkää rikosta ja häntä harmitti nähdä, että voudin kiihko kääntyi yksinomaan onnetonta syyllistä kohtaan. Sentähden hän nousi seisoalle ja sanoi ylpeän kylmäkiskoisesti: "No tehkää sitte mitä velvollisuutenne vaatii."

"Siihen saatte luottaa. Huomenna tai ylihuomenna pyydystämme hänet ja hänen perheensä. Kaupungin kirjuri on myös täynnä intoa. Lapselle emme voi mitään tehdä, mutta se on otettava pois juutalaiselta ja kasvatettava kristityn tavalla. Siihen olisi meillä oikeus vaikka molemmatkin vanhemmista olisivat israelilaisia. Tunnettehan tapauksen Freiburgissa. Suuri Ulrik Zasius, ei sen vähempi mies, on määrännyt, että juutalaislapsen saa kastaa kristinuskoon vaikka oman isänsä selän takana. Rohkenen pyytää teitä lähettämään lauvantaina isä Anselmia todistajaksi raatihuoneeseen."

"Kyllä, kyllä", lausui apotti, mutta niin vähäisellä kiihkolla, ettei se voinut olla kummastuttamatta virkamiestä, "ottakaa siis juutalainen vangiksi. Mutta te ette saa häntä tappaa. Ja vielä yksi asia, minä tahdon nähdä tohtorin ja puhella hänen kanssaan, ennenkun te panette hänen kidutuslavalle."

"Ylihuomenna minä hänet tuon teidän luoksenne."

"Voi niitä Nyrnbergiläisiä, niitä Nyrnbergiläisiä!" vastasi apotti olkapäitään kohauttaen.

"Mitä tarkoitatte?"

"He eivät vedä ketään hirsipuuhun, ennenkun ovat saaneet hänet käsiinsä."

Vouti piti näitä sanoja kehotuksena kaikin voimin ajamaan takaa juutalaista ja hän vastasi innokkaasti: "Me saamme hänet, me saamme hänet, kunnioitettava herra, se on ihan varma. He ovat lumessa kiinni kuin satimessa. Kaupungin palvelijat ovat etsimässä pitkin koko maantietä; minä pestaan liikkeelle myöskin teidän ja omat metsänvartijamme ja asetan ne Frohlingenin kreivin johdettaviksi. Hänen velvollisuutensa on avustaa meitä. Mitä he asepoikiensa, knaappiensa, ajajiensa ja metsäkoiriensa avulla eivät saa kiinni, sitä ei metsässä olekkaan. Teidän siunauksenne, kunnianarvoisa isä, nyt ei saa laskea aikaa kulumaan hukkaan."

Apotti jäi yksin.

Hän katseli miettivästi kamiinissa hehkuvaa lämmitystä ja itsekseen hän uudisti kaikki mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut.

Hänen vilkas mielikuvituksensa osotti hänelle vaatimattoman, korkeasti oppineen miehen, joka hiljaisessa yksinäisyydessä oli viettänyt monta vuotta ahkerasti harjottaen humanistisia opinnoita ja silloin apotin mieleen hiipi hiukan kateuden tunnetta. Sillä kuinka harvoin hän itse sai häiritsemättä ja keskeyttämättä antautua tieteellisille toimille, jotka yksistään häntä voivat tyydyttää.

Hän kiukutteli itselleen, että hän niin vähän kykeni suuttumaan rikokselliselle, joka oli ansainnut kuoleman rangaistuksen, ja hän nuhteli itseään välinpitämättömyydestä. Mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että juutalainen oli tehnyt syntiä rakkauden tähden, ja että joka paljon on rakastanut, hänelle paljo pitää anteeksi annettaman. Viimein hänen mielestään näytti melkein kallisarvoiselta lahjalta, että hänen sallittiin tulla tuntemaan oppinut tohtori Coimbran yliopistosta. Toimekas kaupungin vouti ei vielä koskaan ollut hänen mielestään näyttänyt niin vastoinmieliseltä; ja kun hän johti mieleensä, miten tuo juonikas mies hänen läsnä-ollessaan oli kavaluudella voittanut isä Anselm-paran, niin hänen mielestään tuntui siltä, kuin hän itse olisi tehnyt itsensä syylliseksi johonkin inhottavaan tekoon. Ja kumminkin — — kuitenkaan ei voitu juutalaista pelastaa ja hän oli ansainnut sen, mikä häntä uhkasi!

Muuan munkki kutsui apottia, mutta tämä ei häntä seurannut, vaan antoi käskyn, että hän tahtoi olla yksinänsä tunnin ajan.

Hän otti vihkon, jota hän nimitti sielun peiliksensä, ja johon hän "ripitystä varten" tavallisesti kirjotteli muistoon yhtä ja toista, josta hän tahtoi tulla selville itsensä kanssa. Tänään hän siihen kirjotti:

"Pitäisi olla velvollisuus vihata juutalaista ja rikoksen tekijää ja innokkaasti vainota kaikkea, mitä pyhä kirkko tuomitsee, minä en vielä sitä kykene tekemään. Mitä miehiä ovatkaan vouti, isä Anselm ja tuo oppinut tohtori! Ensimäinen on halpamielinen ja perehtynyt ainoastaan siihen ahtaaseen mailmaan, jonka hän tuntee ja jossa hän elää; toiset ovat saaneet suuret Jumalan antamat lahjat, ovat täynnä tietoja, ovat valtiaita ajatuksen avarassa valtakunnassa. Ja edellinen kavaluudella voittaa jälkimäiset, ja nämä hänen rinnallaan osottavat itsensä oikein lapsiksi! Kuinka Anselm menettelikään hänen edessään! Petetty lapsi oli suuri; älykäs oli pieni. Mitä ihmiset sanovat viisaudeksi, on vaan lahjakkaisuutta tekemään vähäpätöistä tässä elämässä; yksinkertaisuus on omituista todellakin suurelle ihmiselle, sillä vähäpätöinen on hänelle liian pientä ja hänen silmänsä eivät lue pölyhiukkasia, vaan kohoavat ylöspäin ja ovat osalliset äärettömyydestä, joka avautuu edessämme. Jesus Kristus oli lempeä kuin lapsi ja rakasti lapsia, hän oli Jumalan poika ja antautui ihmisten käsiin. Suurin kaikista suurista ei ollut mikään viisas. 'Autuaat ovat yksinkertaiset', sanoi hän. Nämä sanat minä kyllä ymmärrän. Yksinkertainen on se, jonka sielu on vaan yhden kerran käännetty, sileä ja kirkas kuin peili; ja yksinkertaisia olivat suurimmat viisaat ja ylevämielisimmät ihmiset, jotka olen tullut tuntemaan elämässä ja mailman historiassa. Älyä ja kavaluutta saavuttaa elukkakin, viisaus on ylevämielisten ymmärrys. Meidän tulee kaikkien seurata Vapahtajaa ja se meistä, joka itsessään yhdistää viisauden ja yksinkertaisuuden, on häntä lähinnä."

Yhdeksäs luku.

Hirsipuu-Markku oli lähtenyt tiedustelemaan, tällä kertaa iloisempana mieleltään, sillä tohtori oli hänelle palkinnut sen vahingon, minkä hän oli kärsinyt hevosluuskan kuoleman kautta. Päivällisen aikaan oli tiedustelija tullut takaisin tuoden hyviä uutisia.

Muuan tukin mittaaja, jonka hän oli kohdannut maantiellä, oli hänelle ilmottanut missä sysimies Jörg asusteli.

Kaikki olivat lähtöön valmiit. Ainoastaan vanha Rahel ei tahtonut suostua lähtemään eteenpäin. Hän istui kivellä mökin ulkopuolella, sillä savu tuossa ahtaassa huoneessa oli vähällä tukehuttaa hänet. Näytti siltä kuin pelko ja levottomuus olisi häneltä vienyt järjen, sillä hän katsoa tuijotti eteensä hurjistunein silmin ja hampaat kalisten ja lumesta, jota hän luultavasti piti jauhoina, koki hän leipoa kakkuja ja vääntää simaleivoksia. Hän ei pitänyt lukua tohtorin puheista eikä tämän vaimon viittauksista ja kun tohtori tarttui häneen saadakseen hänet nousemaan pystyyn, niin hän parkasi oikean hätähuudon. Viimein sepän onnistui saada hänet istumaan rekeen ja nyt matkaa jatkettiin.

Aatami oli asettunut valjaisiin reen eteen, Markku tuli ja meni ja lykkäsi myöskin kun tarvittiin. Mykkä astua tuppuroitsi miehensä vieressä lumihangessa. "Vaimo parkani!" sanoi tämä kerran. Silloin vaimo likisti hänen käsivarttaan likemmäksi itseään ja katsahti häneen sellaisella katseella kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Eihän minulta mitään puutu kun vaan sinä olet luonani."

Niin, hän nautti miehensä läsnäolosta aivan kuin jostakin onnellisesta sallimuksen suosiosta, mutta silloin tällöin vaan, silmänräpäyksen verran, sillä hän ei voinut voittaa pelkoansa vainoojain tähden ja kauhistustaan epätietoisen rauhattoman tulevaisuuden vuoksi.

Jokainen hetki voi tuottaa vankeutta miehelle ja heille kaikille ja jos saataisiin selville, jos tulisi tietyksi kuka hänen miehensä, kuka Elisabet oli — — —

Ulrikki ja Ruth kulkivat matkueen viimeisessä päässä ja puhelivat vaan vähän.

Ensin kuljettiin ylämäkeä vieläkin kerran, sitte alamäkeä. Oli jo kauan aikaa sitte tauonnut lunta satamasta ja kuta alemmaksi laaksoon tultiin, sitä ohuemmaksi tuli lumi maassa.

Oli tällä tavoin kuljettu pari tuntia ja silloin lapsi uupui; tyttö seisattui silmät vetisinä katsellen apua saadakseen. Tämän näki hiilenpolttaja ja mörisi:

"Tule tänne tyttö repakko, niin nostan sinut rekeen."

"Ei, kyllä minä hänet kannan!" keskeytti Ulrikki innokkaasti ja Ruth huudahti: "niin sinä, kanna sinä minua!"

Silloin Markku otti tytön vyötäisiltä kiinni, nosti hänet korkealle ja asetti hänet pojan syliin. Tyttö pani käsivartensa pojan kaulaan ja kun tämä hänet kantoi rekeen, laski hän kylmän ilman tähden raikkaan poskensa pojan poskea vastaan. Tämä pojasta tuntui mieluisalta ja hän ajatteli, että hän oli kauan ollut tytöstä erillään ja että oli suloista kun tyttö oli taas hänellä seurassaan.

Hänen sydämmensä avautui selkiseljälleen ja hän ajatteli, että hän kuitenkin piti Ruthia rakkaampana kuin kaikkea muuta tässä mailmassa ja hän likisti tyttöä lähemmäksi ikäänkuin näkymätön käsi jo olisi kurottanut uudelleen ottamaan hänet pois häneltä.

Tytön pienet, hienot, somat kasvot eivät tänäpäivänä olleet kalpeat, vaan ruusunpunaset ja kukoistavaiset pitkän kävelyn jälkeen raittiissa talvi-ilmassa ja hän oli hyvillään, että Ulrikki häntä piti niin lujasti ja sentähden hän painoi poskensa hänen poskeansa vastaan, irroitti käsivartensa hänen kaulastaan, taputteli hyväillen häntä kasvoihin kylmällä kourallaan ja sanoi:

"Olet sinä Ulrikki sentään oikein kiltti! Minä pidän sinusta niin paljon!"

Tämä hänestä kuului niin hellältä ja sydämelliseltä, että hän tunsi sydämensä heltyvän, sillä siitä saakka kuin hänen äitinsä oli mennyt tiehensä, ei kukaan ollut häntä puhutellut sillä tavoin.

Hän tunsi itsensä iloiseksi ja väkeväksi, ja Ruth ei ollut ollenkaan raskas kantaa, ja kun tyttö uudelleen laski kätensä hänen kaulaansa, sanoi poika: "Minä tahtoisin aina sinua kantaa tällä tavoin."

Tyttö vaan nyökkäsi hiljaa ikäänkuin tämä pojan toivomus olisi häntä miellyttänyt; poika jatkoi: "luostarissa ei ollut ketään joka minusta olisi oikein pitänyt, sillä myöskin Lips — — — niin, olihan hän kreivi. Mutta sinusta kaikki pitävät. Et sinä tiedä miltä tuntuu, kun on aivan yksin ja täytyy puolustautua kaikkia vastaan. Luostarissa minä usein toivoin, että olisin ollut maan mustassa mullassa, nyt en tahdo kuolla ja me jäämme yhteen teidän kanssanne, sen on isä sanonut. Ja nyt olo tulee entiselleen, enkä minä tahdo lukea latinaa enempää, vaan rupean maalariksi taikka taidesepäksi, taikkapa miksi hyvänsä muuksi, kunhan vaan minun ei tarvitse jättää teitä jälleen."

Hän tunsi nyt, kuinka Ruth nosti päänsä ja kuinka tytön pehmeät huulet koskettivat hänen otsaansa aivan silmien yläpuolelle ja nyt poika antoi käsivarsiensa, jotka tyttöä kannattivat, vaipua vähän ja suuteli hänen suutaan ja sanoi: "Nyt tuntuu ihan kuin minulla taas olisi oma äitikulta jälleen."

"Niinkö sinusta tosiaan tuntuu?" kysyi Ruth säteilevin silmin. "Laske minut maahan. Nyt minä tunnen itseni väkeväksi taas ja tahdon juosta."

Näin puhuessaan tyttö liukui alas maahan ja poika jätti hänet irti.

Tyttö astui taas reippaasti hänen sivullaan ja pojan täytyi puhua pahoista pojista luostarissa, kreivi Lipsistä, kuvista ja munkeista ja pakomatkastaan, kunnes viimein iltahämärässä tultiin perille.

Sysimies Jörg otti vastaan pakolaiset ja avasi heille tupansa, mutta ainoastaan lähteäksensä itse matkoihinsa; sillä hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän pakolaisille antoi suojaa eikä esivaltaa vastaan tekeminen hänen mieltään haitannut; mutta jos karkurit saataisiin kiinni, niin hän ei tahtonut olla saapuvilla. Hän otti sentähden vastaan Aatamin tarjooman guldenin ja meni kylään.

Mökissä oli vaan yksi tulisija ja kaksi huonetta, toinen suuri, toinen pieni, sillä kesä-aikaan oli sysien polttajalla tavallisesti vaimo ja lapset luonansa täällä metsässä. Matkamiehet tarvitsivat levätä ja saada jotain virkistävää ja kumpaakin he olisivat täällä saaneet, jollei pelko olisi tehnyt ravintoa katkeraksi ja karkoittanut unta väsyneistä silmistä.

Jörgin piti seuraavana aamuna varhain palajaman tuoden hevosen ja ajoneuvot. Siitä oli suuri lohdutus.

Myöskin vanha Rahel oli toipunut ja nyt hän oli vaipunut sikeään uneen.

Lapset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja sydänyön aikana mykkäkin oli nukuksissa.

Markku makasi tulisijan vieressä ja hänen kierosta suustaan kuului kummallinen kuorsaaminen, ihan kuin viimeinen ääni urkujen pillistä, josta puhallus on lopussa. Kun kaikki muut jo olivat nukkuneet useita tunteja, istuivat tohtori ja seppä edelleen olkisäkin päällä vakavaan keskusteluun syventyneinä.

Lopez oli ystävällensä kertonut onnensa ja onnettomuuksiensa historian ja lopetti sanoen:

"Nyt siis tiedätte keitä me olemme ja miksi olemme jättäneet isänmaamme. Te, mestari Aatami, minulle lahjotatte tulevaisuuden ja paljon muutakin, ja tätä ei voi palkita millään tavalla; mutta ennen kaikkea minä kuitenkin olin teille velkapää antamaan kertomuksen kuluneesta elämästäni."

Sitte hän sepälle ojensi kätensä ja kysyi: "Te olette kristitty, tahdotteko vielä olla minun puolellani kaiken senkin jälkeen, mitä olette saanut tietää?"

Aatami ei vastannut, vaan puristi ainoastaan juutalaisen kättä. Hetkisen istuttuaan ääneti ja ajatuksiin vaipuneena, sanoi hän kolkolla äänellä:

"Jos teidät saadaan kiinni ja — — Jumalan pyhä äiti! — jos saadaan tietää — — — Ruth! — — Oikea juutalaislapsi hän toki ei liene — — Oletteko kasvattanut hänet juutalaiseksi?"

"En, mestari Aatami, vaan pelkästään hyväksi ihmiseksi."

"Onko hän kastettu?"

Lopez vastasi kieltävästi. Silloin seppä ravisti päätään paheksuvasti; mutta tohtori virkkoi: "Hän tietää Jesuksesta enemmän kuin monet kristityt lapset hänen ijällään. Kun hän on tullut täysikasvuiseksi, niin hänellä on vara valita vapaasti seurata äitiä taikka isää."

"Miksi ette itse ole ruvennut kristityksi? Älkää pahastuko kysymystäni. Sydämessänne olette varmaan sellainen."

"Mestari Aatami, se on — — se on asia, joka — — Ajatelkaa itse, että teidän suvussanne jokainen miespuolinen jälkeinen sukupolvesta toiseen monen vuosisadan kuluessa olisi ollut seppä, ja te sitte saisitte pojan, joka sanoisi: minä ylenkatson sinun ammattiasi."

"Jos Ulrikki sanoisi: Minä tahdon ruveta maalariksi, niin minä varsin mielelläni siihen suostuisin."

"Sittekin jos seppiä vainottaisiin niinkuin meitä juutalaisia vainotaan ja hän pelosta jättäisi Teidän ammattinne valitakseen toisen?"

"Ei, se olisi rumasti ja halpamielisesti tehty ja tuskin sitä käy vertaaminen Teidän asiaanne. Sillä, nähkääs, Te tunnette kaikki, senkin mitä sanotaan kristin-uskoksi. Niin, Te pidätte Vapahtajan suuressa arvossa, sen olette jo kerran mulle sanonut. No niin; otaksukaamme, että Te olisitte löytölapsi ja että Teille yhtaikaa ehdotettaisiin meidän uskoamme ja Teidän omaanne, ja Teiltä kysyttäisiin kummanko Te, ottaisitte, niin kumpaisenko Te silloin valitsisitte?"

"Me rukoilemme elämää ja rauhaa, ja missä rauha vallitsee, siellä ei voi rakkauskaan puuttua. Ja kuitenkin! Kentiesi päättäisin valita Teidän uskontonne."

"Siinäpä se on!"

"Ei, mestari Aatami, niin pikaisesti ei tämä kysymys ole ratkaistu. Nähkääs, minä Teille suon uskonne, enkä tahdo sitä häiritä. Lapsen tulee pitää kaikki hyvänä, mitä vanhemmat tekevät ja vaativat siltä, mutta muukalainen näkee sen toisellaisilla terävämmillä silmillä kuin poika ja tytär. Te olette kirkkonne suhteen lapsen asemassa, vaan en minä. Minä tunnen Jesuksen Kristuksen opin, ja jos minä hänen ajallaan olisin elänyt Palestiinassa, niin minä olisin ollut ensimäisiä, jotka seurasivat mestaria; mutta siitä ajasta alkaen tähän päivään asti on hänen ylevään oppiinsa pantu lisäksi paljon ihmistyötä. Tätäkin tulee teidän rakastaa; sillä onhan sekin saatua teidän vanhemmiltanne; mutta minua se säikähdyttää takaisin peräytymään. Totuuden puolesta olen elänyt, toiminut ja valvonut ja jos minä nyt astuisin kastemaljan ääreen ja vastaisin 'jaa' kaikkeen siihen mitä papit minulta kysyvät, niin olisin valehtelija."

"Teille on tehty pahaa, paljon pahaa, kidutettu teidän vaimoanne, ajettu teidät perheinenne kodistanne — —"

"Kaiken tämän olen minä kärsivällisesti kestänyt", huudahti tohtori. "Mutta on monta muuta rikosta, joita vielä tänäkin päivänä tehdään minua ja omaisiani vastaan ja niistä ei ole mitään anteeksi antamusta. Minä heidät tunnen, nuo törkeät pakanat ja heidän tekonsa. Heidän rakkauden tarpeensa ulottuu ainoastaan siihen kansaan, johon he itse kuuluvat, vaan ei koko ihmiskuntaan. Omaa voittoa pyytämätön oikeus on viimeinen, jota toinen ihminen on toisellensa velkaa. Kristus on ulottanut rakkauden kaikkiin kansoihin ja hänen sydämensä oli kylliksi avara voidakseen rakastaa koko ihmiskuntaa. Ihmisrakkaus, puhtain ja kaunein kaikista avuista, on se ylevä lahja, se jalo perintö, jonka hän jätti jälkeensä kärsimyksiin syntyneille veljillensä. Tämä sydän, tämä sydänparka mustan takin alla, tämä sydän oli syntynyt ihmisrakkautta varten; tämä sydän ikävöi kaikin voimin auttaa lähimmäistä ja helpottaa hänen kärsimyksiään. Ihmisrakkauden harjottaminen, se on olla hyvä; mutta he eivät sitä tunne enää; ja mikä on pahempi, tuhannen kertaa pahempi, he estävät lakkaamatta minussa ja omaisissani hyvänä olemisen halun, halun olla hyvä samassa hengessä kuin heidän oma mestarinsa. Katoovainen rikkaus on roskaa; viheliäisin onni on olla rikas. Juutalaista ei kielletä taistelemasta sitä saavuttaakseen — eihän häneltä oteta pois tuskin enempää kuin puoli hänen ansiostaan — sielun onnen saavuttamiseen pyrkimistä, puhtaan tiedon etsimistä he eivät myöskään voi häneltä kieltää, sillä meidän sielumme ei ole heikompi eikä lennä vähemmin korkealle kuin teidänkään. Itämailta profeetat tulivat! Mutta sen onnen, että saisimme harjottaa ihmisrakkautta, sen he meiltä kieltävät, sillä ihmisrakkauteen kuuluu jokaisen ihmisen asettaminen samanarvoiseksi kuin itsekin on ja ikäänkuin toisen sydämellä tunteminen toisen puolesta, tunteminen mikä häneltä puuttuu, mikä häntä painaa, ja että hänen kärsimyksensä, hänen ilonsa teemme omiksemme. Tämän kristityt kielsivät juutalaisille, sillä teidän ihmisrakkautenne lakkaa nähdessänne minut ja omaiseni; ja mikä onni minulle siitä koituisi, jos minä yrittäisin kilpailemaan kristittyjen kanssa puhtaimmassa halussa elää heidän mestarinsa kauneimman opin mukaan? Juutalainen ei saa olla hyvä! Se joka laskee tämän kuorman veljiensä hartioille, hän tekee synnin, josta minä en tunne mitään anteeksiantamusta. Ja jos Jesus Kristus tulisi takaisin maan päälle ja näkisi sen liittoutuneen joukkion, joka meitä ajaa takaa, niin totisesti, Hän, joka oli ihmisrakkaus itse, Hän avaisi sylinsä meille, avaisi sen selkiselälleen ja kysyisi: 'Missä ovat nämä vihan apostolit? Minä en heitä tunne!'"

Tohtori vaikeni, sillä joku kävi ovessa, ja hän nousi seisoalle posket kovasti punastuneina katsomaan viereiseen huoneeseen. Mutta seppä pidätti häntä sanoen:

"Seisattukaa, seisattukaa! Se oli vaan Markku, joka meni ulos. Voi tohtori! Kyllä kaiketi se on totta, mitä itse äsken sanoitte, mutta eivätkö juutalaiset Vapahtajaa ristiinnaulinneet?"

"Ja tätä syntiä kostetaan joka päivä", vastasi Lopez. "Kuinka monta huonoa, kuinka monta halpaa sielua onkaan minun kansassani! Kuinka moni ihmeellinen jumalallinen hengenlahja tuhlataan halvan rahanvoiton tähden! Enemmän kuin puolelta minun kansaltani riistetään teidän kostonalttarinne ääressä korkeutensa ja arvonsa ja viskataan inhottavan ahneuden valtaan. Ja tämä, kaikki tämä — — — Mutta kylliksi jo tästä kaikesta! Se saa koko minun sisällisen olentoni kuohuksiin, ja minulla; on teidän kanssanne muutakin puhuttavaa."

Aivan kuin kuoleman kielissä oleva, alkoi oppinut mies puhua sepän kanssa omaistensa tulevaisuudesta. Hän ilmoitti sen paikan, mihin hän oli piilottanut vähäisen omaisuutensa eikä jättänyt mainitsematta, että hän yhdistymisen kautta vaimonsa kanssa oli saanut aikaan ei ainoastaan vainoa kristittyjen puolelta, vaan myös kirouksen oman uskonsa tunnustajain puolelta. Hän lupasi pitää Ulrikista huolta niinkuin omasta lapsestaan jos joku onnettomuus kohtaisi seppää. Aatami puolestaan lupasi, että jos hän saisi elää ja olla vapaana, niin hän tekisi samoin juutalaiselle ja hänen lapsellensa.

Sillaikaa tuvan ulkopuolella tapahtui aivan toisellainen keskustelu.

Sala-ampuja oli istunut valkean ääressä kun ovi hiljaa avattiin ja joku hiljaa mainitsi hänen nimensä. Hän kääntyi pelästyneenä, mutta rauhottui pian, sillä se oli vaan Jörg, joka viittasi hänelle ja veti hänet mukaansa metsään.

Markku ei hyvää odottanut, mutta hän kumminkin säpsähti kun toinen virkkoi:

"Nyt minä tiedän minkä miehen sinä olet tänne tuonut. Se on juutalainen. Älä huolikaan kierrellä asiata. Rajavartija kaupungista tuli kylään ja kertoi, että se, joka juutalaisen ottaa kiinni, saa viisitoista guldenia. Viisitoista guldenia täysipainoista rahaa. Vouti itse maksaa rahat, koko summan yhdellä kertaa ja pastori sanoo — —"

"Minä viisi välitän teidän papeistanne ja munkeistanne", vastasi Markku. "Minä olen ollut mukana Weinsbergin tappelussa, näetkös, minä olen tullut tuntemaan juutalaisen rehelliseksi mieheksi, älköönkä kukaan koskettako hiuskarvaakaan hänen päässään!"

"Juutalainen, ja kelpo mies!" sanoi Jörg nauraen. "Sen pahempi sulle, jos et tahdo olla avullisena. Sinä joudut hirsipuussa roikkumaan ja ne viisitoista guldenia — — — tahdotko yhdessä minun kanssani ansaita ne, tahdotko vai etkö?"

"Voi tuhat tulimmainen sentään!" mutisi sala-ampuja ja vesi kuhisi hänen kierossa suussaan. "Paljonko puoli on viidestätoista guldenista?"

"Seitsemän guldenin paikkeilla, arvelen ma."

"Vasikan ja porsaan hinta — —"

"Sika juutalaisesta, sehän oikein soveltuu! Täällä hän on kuin pyydyksessä."

"Ei, se ei käy päinsä Jörg, minä vannon sieluraukkani kautta, ei käy päinsä. Anna minun olla rauhassa."

"Kernaasti minusta nähden. Mutta ajattele tuomioistuinta. Hirsipuu on jo kyllä kauan sinua odottanut."

"Ei, ei! Minä olen elin-ikäni ollut rehellinen ihminen ja seppä Aatami ja hänen isävainajansa ovat sitä paitse osottaneet minua kohtaan paljon hyvyyttä."

"No kukapa mestarille tahtoisikaan tehdä mitään pahaa?"

"Joka varasta suojelee, hän on varkaan arvoinen. Jos hän otetaan kiinni, niin — —"

"Hän saa istua jalkapuussa viikon päivät korkeintaan."

"Ei, ei! Jätä minut heti rauhaan, taikka minä ilmoitan Aatamille, mitä sinulla on mielessä — — —"

"Silloin minä annan ilmi ensiksi kaikista sinut, sinä hirtehinen, sinä kelmi, sinä sala-ampuja! Sinä olet jo kauvan ollut mustissa kirjoissa. No, joko tulet järkiisi, pässinpää?"

"Voih, voih! Mutta onhan Ulrikkikin mukana, ja minä pidän pojasta niinkuin se olisi oma lapseni."

"Minä tulen hetkisen kuluttua ja sanon, etten voi saada mitään ajopeliä ja otan pojan mukaani. Sitte minä annan hänen mennä liesuunsa."

"Niinpä minä sitte otan hänet luokseni. Hän auttaa minua jo yhtä hyvin kuin aika mies. Voi, voi! Juutalainen, lempeä mies, ja hänen kaunis vaimonsa ja pikku tyttö Ruth — — —"

"Suuria juutalaisia, pikku juutalaisia, ei mitään muuta. Itse olet kertonut miten juutalaista ajettiin isävainajasi aikoina. No siis, puoli kummallekin. Sisällä tuvassa on jo sytytetty valkea. Sinä saat heitä viivytellä. Frohlinkiläiskreivi oleskelee eilispäivästä asti metsästyslinnassa. Jos he tahtovat kulkea eteenpäin, niin johda heitä kylään."

"Ja minä olen kumminkin koko elinkauteni ollut rehellinen mies", vaikeroi sala-ampuja, lisäten sitte uhkaavalla äänellä: "jos sinä kosket hiuskarvaakaan Ulrikin päässä — —"

"Mikä hölmö sinä oletkaan! Sen nälkäkurjen minä suon sulle enemmän kuin mielelläni. Mene sinä nyt sisään, niin minä sitte tulen hakemaan poikaa. Se on nätti summa, viisitoista guldenia!"

Neljännestunnin kuluttua tuli Jörg tupaan. Seppä ja tohtori uskoivat sysimiestä kun tämä kertoi, että kaikki hevoset ja ajoneuvot koko kylästä olivat päivätöissä, mutta että hän kyllä hankkisi kyytihevosen muualta. Herra voisi antaa pojan seurata hänen mukanaan, että tämä kuulustelisi toisen kylän taloissa. Ainahan jonkun löytäisi, joka uskaltaisi koninsa lainata. Nuori herra oli aatelisen nuorukaisen näköinen ja häneltä kyllä talonpoika ottaisi vastaan jonkun verran käsirahaa. Jos hän, Jörg, näyttäisi, että hänellä oli rahaa, niin hänen hitto perisi, sillä hän oli köyhä kuin kirkon rotta, sen ihmiset tiesivät.

Seppä kysyi sala-ampujalta, mitä tämä arveli asiasta ja tämä vastasi vaan hiljaa möristen: "Kyllä kai taitaa paras niin olla." Enempää hän ei sanonut, ja kun Aatami ojensi kätensä pojalle jäähyväisiksi ja samalla suuteli poikaa otsalle ja tohtori sanoi sydämelliset jäähyväiset, niin Markku itsekseen ajatteli olevansa petturi Juudas, ja olisi mielellään viskannut houkuttelevat rahat hiiteen. Mutta nyt oli jo liian myöhä.

Seppä ja Lopez kuulivat kuinka Markku levottomana huusi Jörgin jälkeen: "Pidä tarkka huoli pojasta!" Kun Aatami taputti häntä olalle sanoen: "Markku, sinä olet sentään uskollinen mies", niin tämä oli ratkeemaisillaan ulvomaan kuin kahlekoira ja olisi ilmiantanut kaikki tyyni. Mutta sitte hänestä tuntui taas kuin olisi ollut hänen kaulassaan taas hirttonuora, jota hän jo kerran ennenkin oli saanut maistaa, ja hän piti suunsa kiinni.

Kymmenes luku.

Aamu jo alkoi sarastaa eikä kuitenkaan kuulunut Jörgiä eikä odotettua kyytimiestä. Vanha palvelijatar, joka muuten tavallisesti nousi aikaisin aamusilla, nukkui niin sikeästi, kuin olisi tällä kertaa ollut palkittava kymmenen valvotun yön hukkaan mennyt uni. Seppä taas levottomuudesta ei voinut kauempaa kestää huoneen umpinaisessa ilmassa. Ruth seurasi häntä ulos raittiiseen ilmaan ja kun tyttö ujosti kosketti häneen — sillä tuon harvapuheisen tavattoman ison miehen ulkomuoto oli hänen mieleensä aina tehnyt sen vaikutuksen, että tätä oli vaikea tai mahdoton lähestyä — niin seppä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän omituisella tutkivalla osanottavaisuudella ja kysyi sitte ryhtyen suorastaan asiaan hänelle muutoin oudolla innolla:

"Onko isäsi puhunut sinulle Jesuksesta Kristuksesta?"

"On useinkin", vastasi Ruth.

"Ja rakastatko häntä?"

"Rakastanhan paljonkin. Isä sanoo, että hän rakasti lapsia ja kutsui heitä tykönsä."

"Niin, se on totta", vastasi seppä ja punastui hävetessään epäluuloansa.

Tohtori ei seurannut toisia ja kun hänen vaimonsa huomasi, että he olivat kahdenkesken, niin viittasi hän miehensä luoksensa.

Tämä tuli ja istui hänen viereensä vuoteelle ja tarttui vaimonsa käteen. Vaimon heikot sormet tuntuivat vapisevan hänen kourassaan, ja kun hän rakkaasti ja levottomana veti vaimoansa lähemmäksi itseänsä, niin hän tunsi miten vaimon jäsenet vapisivat ja silmistä näkyi katkera sielun tuska sekä suuri sydämen ahdistus.

"Pelkäätkö sinä?" kysyi mies rakkaasti.

Vaimo värähteli kauhistuksesta, kiersi kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa ja nyökkäsi myöntävästi.

"Jos Jumala suo, niin hevosella ajaen pääsemme jo tänään Reinjoen laaksoon ja siellä olemme turvassa", puhui tohtori lohdutellen. Mutta vaimo ravisti päätään kieltäen ja vastustaen ja hänen kasvoihinsa ilmestyi ylpeä ja ylenkatseellinen ulkonäkö. Lopez osasi tutkia vaimonsa kasvoja ja kysyi: "Sinä et siis pelkää meidän vainoojiamme? Jokin muu sinut tekee levottomaksi?"

Vaimo nyökkäsi taas, tällä kertaa innokkaalla vilkkaudella, otti esiin ristiinnaulitun Vapahtajan kuvan, joka hänellä oli ollut kätkettynä peiton alla, näytti sitä miehellensä ja osotti sitte ylöspäin taivasta kohti ja lopuksi itseään ja miestään ja kohautti olkapäitään osottaen syvällistä katkeraa kaipausta.

"Sinä ajattelet tulevaista elämää", sanoi hän ja jatkoi sitte silmät alas luotuina matalammalla äänellä: "Minä tiedän, sinua kiusaa pelko, ettet saisi minua siellä kohdata."

"Niin", sai vaimo vaivaloisesti lausutuksi ja nojasi otsansa miehen olkapäähän.

Lämmin kyynel valui tohtorin kädelle ja hänestä näytti siltä kuin hänen oma sydämensä olisi itkenyt yhdessä rakkaan puolison kanssa, jota levottomuus kiusasi. Hän tiesi, että tämä ajatus usein oli katkeroittanut hänen vaimonsa elämän ja nyt hän täynnä sydämellisintä osanottavaisuutta käänsi vaimonsa kauniin pään kasvojansa vastaan ja antoi huulensa kauvan levätä vaimon suljetuilla silmillä. Sitte hän rakkaasti lausui:

"Sinä olet minun, minä olen sinun, ja haudan tuolla puolen on toinen elämä; jos ikuista oikeutta on olemassa, niin mykät siellä puhuvat mielensä mukaan ja laulavat ihmeellistä laulua enkelien kanssa ja tuskien kiusaamat siellä tulevat onnellisiksi. Toivokaamme, toivokaamme kumpikin! Muistatko vielä miten minä sohvalla istuessamme viikunapensasten vieressä luin sinulle Danten teoksista ja koin sinulle selittää hänen jumalallista runoelmaansa? Meidän alapuolellamme kohisi meri ja meidän sydämemme sykkivät voimakkaammin kuin sen laineet myrskysäällä. Kuinka lempeä olikaan ilma, kuinka aurinko loisti! Tämä mailma näytti sinusta ja minusta kahta vertaa ihanammalta kuin se jo ennestään oli: kun me molemmat tuon jumalaisen ennustajan ja runoilijan johdolla kauhistuen astuimme alas manalaan. Siellä kuljeskeli muinaisajan ylevät hyvät miehet kukoistavalla niityllä ja niiden joukossa runoilija näki yksinäisessä suuruudessa — muistatko vielä kuinka runossa sanottiin? 'E solo in parte vidi l'Saladino.' Heidän joukossaan hän myös näki Saladinin, kristittyjen voittajan, muhamettilaisen. Jos keliäkään oli avain tulevien asioiden salaisuuksiin, Elisabeth, niin se oli Dantella. Hän on pakanalle, joka oli totinen ihminen, puhdastahtoinen ihminen, joka innolla harrasti hyvää ja oikeata, määrännyt kauniin paikan Tuonelassa ja samalla minullekin arvelen ma. Rohkeutta, Elisabeth, rohkeutta!"

Kaunis hymyily kirkasti vaimon kasvot kun hänelle muistutettiin hänen elämänsä suloisimmista hetkistä. Kun mies nyt vaikeni ja katsoi vaimonsa silmiin ja oikealla kädellään tarttui vaimonsa käteen, niin vaimolle tuli palava halu kerrankin, yhden ainoan kerran miehensä kanssa rukoilla Vapahtajaa, ja hän veti kätensä miehen kädestä, painoi ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vastaan ja rukoili huuliensa äänettömillä liikkeillä, joita ainoastaan mies ymmärsi, ja palava pyyntö suurissa kyynelillä täytetyissä silmissään: "Rukoile, rukoile yhdessä minun kanssani, rukoilkaamme Vapahtajaa!"

Syvällinen sisäinen liikutus valtasi tohtorin, hänen sydämensä sykki kiivaammin ja hän tunsi vastustamatonta halua hypähtääksensä pystyyn ja huudahtaakseen "Ei!", ettei hän hellätuntoisen heikkouden sallisi itseään pakottaa nöyryyttämään miehuullista henkeänsä toisen edessä, jota hän ei pitänyt muuna kuin ihmisenä.

Mustasta puusta tehdyllä ristillä riippui elefantinluusta taiteilijan käden leikkaama marttyyrin jalo kuva. Kun Lopez juuri oli sysäämäisillään kuvan luotansa ja kääntymäisillään siitä pois, katsahti hän sitä kasvoihin eikä siinä huomannut muuta kuin kärsimystä, hiljaista kuuliaista kärsivällisyyttä ja liikuttavaa tuskaa. Samoin kuin tämän hyvän, köyhän, vainotun, kidutetun miehen otsa vuoti verta orjantappurakruunun alla, niin oli myöskin usein, voi, liiankin usein hänenkin oma sydämensä vuotanut verta. Tämän äänettömän kärsimystoverin uhmaaminen ei ollut mikään miehuullinen työ; vaan rakkaudesta osottaa kunnioitustaan hänelle, joka oli rakkauden synnyttänyt mailmaan, näytti Lopezin mielestä nyt suloiselta ja vastustamattomasti viehättävältä ja niin hän pani kätensä lujasti ristiin vaimonsa käsien ympärille, kumarsi tummat hiuksensa Elisabethin vaaleiden kiharain kanssa yhteen ja molemmat lukivat yhdessä ensimäisen ja viimeisen kerran hartaan hiljaisen rukouksen.

Tuvan edustalla oli avara, jokapuolelta metsän ympäröimä avoin paikka, jossa kaksi tietä meni ristiin, toistensa poikki.

Aatami oli Markun ja Ruthin kanssa tähystellyt ensin pitkin toista tietä, sitte toista pitkin, nähdäkseen tuliko kyyditsijää. Mutta sitä ei kuulunut eikä näkynyt.

Kun yhä kiihtyvällä levottomuudella palattiin takaisin ensimäiselle tielle, tuli sala-ampujakin hätäiseksi. Hänen kiero suunsa lerpahteli kummallisesti tempomalla milloin sinne, milloin tänne ja tämä oli samalla kammottavan ja hullunkurisen näköistä, niin että Ruthin täytyi nauraa ja sepän kysyä mikä häntä vaivasi.

Mutta Markku ei vastannut, sillä hänen hieno korvansa kuuli kaukaisen koiran haukunnan ja hän kyllä tiesi mitä tämä merkitsi.

Alasimen ääressä kuulo heikkenee ja mestari ei vieläkään kuullut mitään lähestyvästä vaarasta ja kysyi uudelleen: "Mikä sinua vaivaa, mies?"

"Minua viluttaa", vastasi sysimies ja värähteli, tehden naamansa surkeaksi.

Ruth ei kuunnellut enää tätä keskustelua, sillä hän oli seisattunut, laski kätensä korvansa taakse ja pää eteenpäin kurotettuna hän kuunteli kaukaa kuuluvia ääniä.

Äkkiä hän päästi heikon parahduksen ja huudahti:

"Mestari Aatami, minä kuulen koiran haukuntaa!"

Seppä kalpeni ja ravisti päätänsä. Mutta Ruth väitti innokkaasti:

"Uskokaa pois, minä kuulen sen selvästi! Nyt taas koira haukkuu." Myöskin Aatami kuuli jotain outoa ääntä metsästä.

Hän irroitti nopeasti moukarin vyöstänsä, sieppasi Ruthia kädestä ja riensi hänen kanssaan ulos aukealle paikalle.

Lopez oli sillä välin saanut vanhuksen nousemaan nukkumasta. Kaikkien piti olla valmiina kun Ulrikki palasi.

Innoissaan ja levotonna oli hän mennyt ulos ja kun hän näki sepän ja tytön kiiruhtavan aukealle paikalle, juoksi hän levottomana heitä vastaan, sillä hän luuli jonkin onnettomuuden tapahtuneen Ulrikille.

"Takaisin, takaisin!" huusi seppä ja Ruth laski irti hänen kätensä, viittaili ja huusi samoin kerta toisensa perästä: "takaisin, takaisin!"

Tohtori totteli kehotusta ja seisattui; mutta hän oli tuskin kääntynyt takasinpäin ennenkuin pari nuuskivaa koiraa ja heti sen jälkeen Frohlingenin kreivi itse hevosen selässä tuli näkyviin metsästä sen rotkotien päässä, jota myöten eilen oli tänne tultu.

Niinkuin itse auringonsankari Sigfrid komeili kreivi muhkean mustan oriinsa selässä. Vaaleat hiukset liehuivat hänen päänsä ympärillä, vaahtoavasta, korskuvasta hevosesta nouseva höyry ympäröitsi häntä ikäänkuin pilvi raikkaassa talvi-ilmassa. Hän nosti korkealle käsivartensa. Vasemmassa kädessä oli hänellä suitset, oikeassa hän heilutteli metsästyskeihästään ja kun hän oli nähnyt Lopezin, kajahti hänen partaisesta suustaan reipas, iloinen, riemuisa: "halloo! halloo!"

Tänään kreivi ei ajanut hirveä, vaan aivan omituista otusta, juutalaista.

Metsästys oli onnistunut. Kuinka hyvin olivatkin koirat tehneet tehtävänsä; kuinka uljaasti oli Emir, hänen nopea metsästyshevosensa, pakenevia seurannut!

Miten ihana aamu!

"Halloo! halloo!" riemuitsi kreivi vieläkin kerran ja ennenkun pakolaiset olivat ehtineet takaisin tupaan oli hän jo tohtorin sivulla, pidätti hevosensa ja huusi:

"Kas tuossahan otukseni onkin. Polvillesi, juutalainen!"

Kreivi oli aivan yksin pitkän matkaa seuralaistensa edellä.

Kun Lopez siinä seisoi käsivarret ristissä eikä totellut hänen käskyään, käänsi hän keihään lyödäkseen tätä keihään varrella.

Silloin Aatamissa ensi kerran monen vuoden ajalla kuohahti vanha viha. Niinkuin tiikeri syöksi hän kreiviä vastaan ja ennenkun tämä aavistikaan, kietoi hän tavattomat käsivartensa kreivin vyötäiselle, tempasi hänet hevosen selästä maahan, painoi polvensa hänen rintaansa vastaan, sieppasi vyöltänsä moukarinsa, ja iski kuoliaaksi koiran, joka syöksi hänen kimppuunsa. Sitte hän taas heilautti asettaan musertaaksensa tuon vihatun miehen kallon.

Mutta Lopez ei tahtonut sillä hinnalla tulla pelastetuksi ja huusi lepyttäen:

"Laskekaa irti hänet, mestari Aatami! Säästäkää hänet!"

Samalla hän kaikin voimin tarttui sepän jo kohotettuun käsivarteen ja kun tämä koki rimpuilla irti, huudahti hän hilliten: "Elkäämme itse ryhtykö rankaisemaan niinkuin he tekevät!"

Vielä kerran heilahti moukari korkealle ilmaan, kerran vieläkin tarttui juutalainen Aatamin käsivarteen, tällä kertaa käskien jyrkästi: "Säästäkää hänet, jos olette minun ystäväni!"

Mitäpä hän kykeni tehdä seppää vastaan! Ja kuitenkin hän jälleen, kun moukari kolmannen kerran kohosi, yritti estää hirmuista tapausta, tällä kertaa takertuen kiinni raivostuneen miehen käsiranteeseen ja voihki, taistellessaan pudoten polvilleen kreivin viereen: "Ajatelkaa Ulrikkia! Tämän miehen poika oli ainoa, ainoa koko luostarissa, joka oli poikanne Ulrikin puolella — — luostarissa — — hänen ystävänsä — — ainoa kaikkien joukossa — — Säästäkää hänet, mestari Aatami — — Ulrikki — — Säästäkää hänet Ulrikin tähden!"

Tässä kahakassa oli seppä vasemmalla kädellään pitänyt kiinni kreiviä ja oikealla torjunut itsestään Lopezia. Tempaus vaan, niin murhaamaan nostettu käsi oli vapaa taas. Mutta nyt hän sitä ei enää käyttänyt.

Hänen ystävänsä viimeinen sana oli hillinnyt hänen vimmansa.

"Siinä on, ottakaa", sanoi hän kumeasti ja ojensi tohtorille moukarin.

Tohtori otti sen. Hän nousi ylös iloisena ja kun seppä yhä vieläkin oli kreivin rinnan päällä polvillaan, niin hän laski kätensä sepän olkapäälle ja pyysi: "Antakaa nyt jo olla sillänsä. Tämä mies on ainoastaan —"

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hänen huuliltaan kuului vaan valittava, rohiseva, sydäntä vihlaseva parahdus; toisen kätensä hän painoi rintaansa vastaan, toisen otsaansa ja kaatui lumihankeen kaadetun petäjän kannon juureen.

Metsästä tuli juosten aseenkantaja-poika. Metsästäjä, joka oli kaatanut tämän jalon takaa-ajettavan, tuli näkyviin aukeamalle metsässä ja nosti korkealle jousipyssyänsä, jolla hän oli ampunut tuon mainion laukauksen. Hänen ampumansa nuoli oli keskellä tohtorin rintaa. Voi, olihan aseenkantajapoika lennättänyt nuolensa ainoastaan pelastaaksensa hädässä olevan herransa juutalaisen kädessä olevalta moukarilta.

Kreivi nousi seisoalle ja veti syvään henkeänsä. Hänen kätensä tapaili jahtipuukkoa, mutta hänen pudotessaan hevosen selästä oli puukko tupesta luiskahtanut lumihankeen.

Aatami piti kuoleman kielissä olevaa ystäväänsä sylissään. Ruth kiiruhti valittaen tupaan ja ennenkun kreivi vielä oli tointunut, oli aseenkantaja jo hänen sivullansa ja nuori kreivi Lips ratsasti täyttä vauhtia esille metsästä tulisen juoksijahevosen selässä ja hänen kintereillään seurasi kolme metsästäjää hevosten selässä ratsastaen.

Kun he näkivät isäntänsä seisoalla maassa, astuivat hekin maahan satulasta, Lips samalla tavoin ja nyt heidän keskuudessaan alkoi vilkas keskustelu, jossa paljon kyseltiin ja vastaeltiin.

Ritari tuskin ennätti katsoakaan poikaansa, mutta aseenkantajan, joka oli juutalaista ampunut, hän vastaanotti vihaisilla sanoilla. Sitte hän ääni käheänä ja kiukusta puhkien käski sitoa sepän eikä tämä tehnytkään vastarintaa, vaan alistui kaikkeen niinkuin kiltti lapsi.

Lopez ei enää tarvinnut hänen väkevää käsivarttansa.

Mykkä vaimo istui puunkannon päässä ja hänen kuolevan miehensä pää lepäsi hänen sylissään. Vaimo oli pannut käsivartensa miehen verta vuotavan ruumiin ympäri; jalat roikkuivat veltosti lumihangen pinnalla.

Ruth istui maassa kyttyrässä äitinsä vieressä itkeä nyyhkyttäen ja vanha Rahel, joka oli tullut täyteen tajuntaan, painoi kuolevan otsaa vastaan viinillä kostutettua liinaa.

Nuori kreivi meni lähelle kuolevaa. Hänen isänsä seurasi hitaasti, veti pojan luoksensa ja lausui hiljaa ja tuskallisesti: "Minun on paha mieli sen miehen tähden, hän on pelastanut henkeni."

Kuolettavasta haavotettu silloin avasi silmänsä, näki kreivin, pojan ja köytetyn sepän, tunsi vaimonsa kyyneleet otsallaan ja kuuli Ruthin tuskallisen itkun. Lempeä hymy oli hänen kalpeilla huulillaan, ja kun hän sitte yritti kohottaa päätänsä, auttoi hänen vaimonsa häntä ja painoi sitä lempeästi puoleensa.

Heikot huulet liikkuivat ja Lopez käänsi katseensa vaimoonsa ikäänkuin häntä kiittääkseen ja sanoi hiljaa:

"Nuoli — — älä kajoo siihen — — Elisabeth — — Ruth, me olemme uskollisesti pysyneet yhdessä, mutta nyt — — minä jätän teidät yksin jälelle — — minun on pakko jättää teidät — —"

Hän vaikeni; tumma varjo himmensi hänen silmiään ja silmäluomet painuivat hitaasti umpeen. Mutta pian hän avasi ne taas ja nyt hän käänsi katseensa vakaasti kreiviin ja sanoi:

"Kuulkaa minua herra! Kuolevaisen puhetta pitää kuulla, vaikka hän olisi juutalainenkin. Katsokaa tänne! Tämä on minun vaimoni, tämä lapseni. He ovat kristityitä. Pian ovat he yksinänsä, hyljätyt, ilman puolisoa ja isää. Seppä tuossa on heidän ainoa ystävänsä — laskekaa hänet — he — he tarvitsevat suojelijaa. Vaimoni on mykkä — — mykkä — yksin mailmassa. Rukoilla, kerjätä — — sitä hän ei osaa. Laskekaa vapaaksi Aatami teidän Vapahtajanne tähden — — poikanne tähden — — laskekaa hänet — — Pitkä matka olkoon välillänne — — hyvin pitkä välimatka — — hänen tulee mennä heidän kanssansa — — kauas pois! Laskekaa hänet! Minä pidätin hänen kätensä kun se uhkasi moukarilla — tiedättehän — — moukarilla. Laskekaa hänet! Minun kuolemani — — sovittaahan kuolema — —"

Ääni tukehtui taas kuolevalta ja kreivi katseli liikutettuna ja epäröiden vuoroon seppää vuoroon juutalaista. Hänen poikansa poskille valui kyyneleet virtanaan ja kun tämä näki miten isä viivytteli täyttää kuolevan viimeistä toivomusta ja kun katse tuosta pian sammuvasta silmästä sattui hänen omaan silmäänsä, niin hän hiipi lähemmäksi isäänsä, joka taisteli vastakkaisia tunteita vastaan ja kuiskasi itkusilmin hänelle:

"Herra isäni, herra isäni, huomenna on joulu-aatto. Kristuksen tähden tehkää minun mielikseni ja täyttäkää hänen rukouksensa! Laskekaa irti Ulrikin isä, laskekaa hänet! Tehkää se, herra isä! Minä en tahdo mitään muuta joululahjaa."

Silloin heltyi kreivinkin sydän ja kun hän kohotti kyyneleisen katseensa ja näki Elisabethin ja syvällisen tuskan hänen kasvoissaan, kun hän tämän sylissä näki kuolevan, lempeän ja kauniin miehen, niin hänen mielestään tuntui kuin olisi hän nähnyt Jumalan kärsivän äidin ihka elävänä edessään ja oli joulujuhla — seuraavana päivänä oli jouluaatto, ja loukattu ylpeys saatiin vaikenemaan, hän unhotti kärsimänsä häväistyksen ja huudahti niin isolla äänellä kuin jos hän olisi toivonut, ettei ainoakaan sana olisi jäänyt kuulematta kuolevaiselta, jonka kuulo yhä heikkeni:

"Minä kiitän Teitä avustanne. Aatami on vapaa ja lähteköön Teidän vaimonne ja lapsenne kanssa mihin hän itse haluaa. Kunniasanani kautta, Te voitte rauhassa ummistaa silmänne!"

Silloin Lopez vielä kerran hymyili, nosti kättään ikäänkuin kiittääksensä, laski sitte sen lapsensa pään päälle, katsahti Ruthiin rakkaasti viimeisen kerran ja soperteli hiljaa:

"Elisabeth, nosta päätäni vähän ylemmäksi." Ja kun vaimo oli tehnyt hänen pyyntönsä mukaan, katsoi hän suoraan vaimonsa kasvoihin ja kuiskasi hiljaa: "Nukkuminen ilman unennäköjä — uusi elämä uusissa hahmoissa ikuisessa kiertokulussa — — Ei! Näetkös, kuuletko — — Solo in parte — — Teidän kanssanne — Oi — — nuoli — — vedä nuoli haavasta! Elisabeth, Elisabeth, — — se teki kipeää — — Nyt — — nyt — kuinka hyljätyt ja avuttomat olimmekaan. Ja kuitenkin, kuitenkin — — Sinä — sinä — minä — — me tiedämme mitä onni on. Sinä — minä — anna minulle anteeksi! — — Minä annan anteeksi — — anteeksi — —"

Kuolevan käsi hervahti pois lapsen pään päältä, hänen silmänsä painuivat umpeen, mutta lempeä hymy, johon hän oli päättänyt puheensa, näkyi vielä kuolemankin hetkellä hänen huulillaan.

Yhdestoista luku.

Hiljaa oli kreivi lausunut "amen" kun Lopez sanoi viimeisen sanansa. Hän meni sitte lesken luo ja koki tätä lohduttaa ystävällisillä ja sydämellisillä sanoilla, jotka hänelle olivat omituisia.

Hän käski viimein väkensä avaamaan sepän siteet ja viipymättä viemään hänet sekä vaimot ja lapsen maan rajalle. Hän puhui myöskin Aatamille, mutta muutaman sanan vaan, eikä juuri iloisia puheita niinkuin tavallisesti, vaan vakavia ja ankaria sanoja.

Ne sisälsivät käskyn mestarille, että hänen piti viipymättä jättää koko maa ja ettei hän ikänä enää palajaisi kotiinsa.

Juutalaisen ruumis pantiin kuusen seipäistä tehdylle paarille ja kantajat nostivat sen ylös.

Ruth vetäytyi äitinsä kupeelle sillaikaa kun kannettiin pois rakkain mitä hänellä oli, ja kumpikin vapisi niinkuin lehti tuulessa, mutta ainoastaan lapsi taisi itkeä.

Ne seuraajat, jotka kreivi oli jättänyt, odottivat sepän kanssa päivälliseen asti tämän pojan palajamista, mutta silloin he antoivat käskyn lähteä liikkeelle ja matkalle lähdettiin.

Ei sanaakaan puhuttu ennenkun seisahduttiin hiilenpolttajan asunnon edustalla.

Mies oli kaupungissa, mutta vaimo kertoi, että poika oli ollut siellä ja tunti sitte juossut takaisin metsään. Majatalossa sanoi akka olevan tilaa monelle ja siellä he voisivat häntä odottaa.

Matkamiehet seurasivat akan neuvoa, ja kun Aatami oli hankkinut vaimoväelle yösijan, meni hän vielä kerran onnettomuuspaikalle ja odotti siellä poikaa kunnes tuli yö. Puunkannon vieressä, jossa hänen ystävänsä oli henkensä heittänyt, rukoili hän kauvan ja lupasi kuolleelle pelastajallensa elää ainoastaan tämän omaisten hyväksi. Äänetön hiljaisuus vallitsi yltympärillä ja hänen mielestään tuntui kuin hän olisi ollut kirkossa ja että jokainen puu metsässä oli todistamassa sitä valaa, jonka hän itsellensä vannoi.

Seuraavana aamuna seppä uudelleen haki hiilenpolttajaa. Tällä kertaa hän löysi tämän kotona ja Jörg moitti maltitonta poikaa, mutta lupasi Markun kanssa yhdessä etsiä Ulrikin ja tulla hänen kanssaan jälestä. Saattomiehet kiirehtivät ja seppä lähti ilman Ulrikkia eteenpäin luodetta kohti Reinjoen laaksoon.

Sysimies ei saanutkaan mitään palkkiota ilmi-annostaan eikä hän myöskään voinut ansaita sanansaattajan palkkaa.

Hän oli aamulla narrannut Ulrikin ullakkokamariin ja teljennyt hänet sinne. Hänen poissa ollessaan oli poika juossut matkaansa. Oli se sentään kaikissa tapauksissa peijakkaan reipas ja uskalias poika, sillä hänen oli täytynyt uskaltaa hypätä ulos ikkunasta ja sitte kiivetä aidan yli päästäkseen ulos tielle.

Tässä luulossa ei Jörg erehtynyt, sillä kun Ulrikki oli huomannut joutuneensa pyydykseen, oli hän hypännyt ulos ikkunasta.

Hänen täytyi varottaa ystäviänsä ja levottomuus heidän tähtensä sai hänet kiiruhtamaan kuin siivillä lentäen.

Pari kertaa hän eksyi, mutta löysi viimein oikean tien.

Aurinko oli jo enemmän kuin puolipäivän maissa kun hän viimeinkin tuli perille avoimelle paikalle metsässä.

Tupa oli tyhjä, ei vastausta kuulunut hänen äänekkäälle levottomalle huudolleen.

Mihin olivat he joutuneet?

Hän etsi heidän jälkiänsä avaralla lumikedolla ja jälkiä hän löysi liiaksikin paljon. Tuohon oli tullut jälkiä hevosten kavioista, tuossa oli suurten ja pienten jalkojen jälkiä, tuossa oli juossut koiria ja hyvä Jumala! — tuossa kannon juurella oli valkonen lumi tullut punaseksi verestä.

Hän tuli kauhistuksesta äänettömäksi, mutta ei lakannut etsimästä, hakemasta jälkiä ja tutkimasta.

Tuolla etempänä, missä lumi oli miehen pituudelta maasta poissa, ja jossa näkyi ruohoja ja ruskeata maata, olivat miehet taistelleet keskenään ja tuossa, — pyhä neitsyt, mitä se oli? — siinä oli hänen isänsä moukari. Sen hän tunsi kovinkin hyvästi; se oli pienempi moukari, jolle isä erotukseksi molemmista suuremmista, Goljatista ja Simsonista, oli antanut nimen Taavetti, ja jota Ulrikki itse satoja kertoja oli heilutellut.

Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja kun hän hetken kuluttua löysi muutamia äsken taitettuja kuusen oksia ja sotamiesten hylkäämän seipään, niin hän itsekseen arveli: "tässä on paari tehty", ja hänen vilkas mielikuvituksensa näytti hänelle, miten hänen isänsä taisteli, kuinka hän kaatui ja kuinka kolkko ruumis-saattue kulki eteenpäin. Irvistelevät sotamiehet kantoivat suurta pitkää kuollutta ja hoikkaa mustaan puettua ruumista, hänen isäänsä ja opettajaansa. Sitte tulivat äänetön kaunis vaimo ja Ruth kahleissa ja sidottuina ja niiden perässä Markku ja Rahel. Kaiken tämän hän oli ilmi-elävänä näkevinään edessään ja luulipa hän ihan kuulevansa vaimoväen itkun ja valitukset. Silloin hän vaikeroiden pani kätensä liehuville hiuskiharoilleen ja juoksenteli sinne tänne ja tulipa silloin hänen mieleensä ajatus, että sotamiehet kenties tulisivat takaisin häntäkin kiinni ottamaan. Pois, pois, kauas pois! kaikui ja raikui hänen korvissaan ja hän lähti pakoon juosten etelään päin, yhä vaan etelää kohti.

Lukuun ottamatta sitä kauraryynivelliä, jonka hän aamulla oli saanut hiilenpolttajan luona, ei hän koko päivänä ollut syönyt ruokapalastakaan; mutta hän ei tuntenut nälkää eikä janoa, vaan syöksi eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, pitämättä ollenkaan vaaria tiestä.

Kauan senkin jälkeen kuin hänen isänsä toisen kerran lähti pois aukealta paikalta metsässä, juoksi hän yhä vaan, mutta hän oli perin hengästynyt ja hänen askeleensa tulivat hitaammiksi ja lyhemmiksi. Kuu nousi, toinen tähti toisensa jälkeen alkoi kiilua taivaalla ja hän kulki aina vaan eteenpäin.

Metsä oli hänen takanansa; hän oli saapunut leveälle tielle. Tätä hän kulki etelään päin, lakkaamatta etelään kunnes hänen voimansa tyyten uupuivat. Pää ja kädet hehkuivat kuin tuli ja kumminkin oli kylmä, oikein pakkanen. Mutta täällä laaksossa oli vaan vähän lunta ja monessa paikassa hän kuunvalossa näki alastoman tumman maan kamaran.

Suru oli mennyt mielestä. Väsymys, hätä ja nälkä olivat pojan tyyten vallanneet. Hänen teki mielensä heittäytyä tien viereen nukkumaan, mutta tuli ajatelleeksi kuoliaiksi paleltuneita ihmisiä, joista hän oli kuullut puhuttavan ja hän laahusteli eteenpäin seuraavaan kylään. Siellä olivat tulet jo kauvan sitte sammutetut, mutta koirat alkoivat haukkua hänen tullessaan ja monestakin navetasta kuului lehmän alakuloinen ammuminen. Hän oli taas ihmisten seassa. Tämä häneen vaikutti rauhoittavasti ja hän malttoi mielensä ja haki suojaa yöksi.

Kylän viimeisessä päässä oli yksinäinen heinälato ja kuun valossa hän näki seinässä olevan luukun.

Jospa hänen vaan onnistuisi kiivetä tuonne ylös! Laudoissa oli vähän sijaa kynsille ja varpaankärjille ja hän päätti yrittää.

Monta kertaa hän puoliväliin päästyään luiskahti maahan takaisin, mutta viimeinkin hän oli ylhäällä ja sai makuupaikan pehmoisissa heinissä, suojassa katon alla. Tuoksuvain heinäin sisässä hän pian nukkui ja unissaan hän näki ensin isänsä, verta vuotava haava leveässä rinnassa, sitte tohtorin joka tanssasi vanhan Rahelin kanssa ja pelkkiä sekavia vastenmielisiä kuvia. Viimeksi hän unissaan näki Ruthin. Tyttö vei hänet metsään katajapensaan ääreen ja näytti linnunpesän, joka oli poikia täynnä. Mutta hän suuttui noihin puoli-alastomiin pieniin elukoihin ja hän polki ne hengiltä ja siitä tyttö valitti niin äänekkäästi ja surkeasti, että hän siitä heräsi.

Aamu jo alkoi koittaa; hänen päätään pakotti, häntä vilutti ja hän oli kovasti nälissään, mutta hänellä ei ollut muuta toivoa, ei muuta ajatustakaan kuin päästä eteenpäin, ja sentähden hän taas lähti ulos, siivosi tukkansa ja vaatteensa puhtaiksi heinistä, jotka olivat niihin tarttuneet ja kulki edelleen etelää kohti.

Oli tullut suoja ilma ja satoi vahvasti lunta.

Astuminen kävi hänelle aina vaikeammaksi, päänsärky paheni sietämättömäksi ja kuitenkin hän aina vaan nosteli jalkojansa; mutta hänestä tuntui kuin olisi hänellä ollut lyijyiset kengät.

Hänen vastaansa tuli muutamia kuormarattaita, joita saattamassa oli aseellisia sotureita, sekä talonpoikaisväkeä rukousnauhat kädessä ja kirkkoon menossa, mutta ei kukaan ollut vielä häntä sivuuttanut.

Myöhemmin aamupäivällä kuuli hän takaansa hevosten jalkain kopinaa ja aseiden kalinaa. Ääni tuli uhkaavalla nopeudella lähemmäksi ja lähemmäksi.

Entäs jos ne ovat ratsumiehet!

Sydän oli pakahtumaisillaan ja kun hän kääntyi taakseen katsomaan, näki hän tienkäänteessä monta ratsumiestä tulevan.

Vaikka oli lumituisku, niin hän kuitenkin erotti vilahtelevia aseita, kirjavia röijyjä ja koristusnauhoja, ja nyt, nyt oli kaikki hukassa: niissä oli Frohlingenin kreivin värit!

Jos ei maa revennyt auki hänen edessään, niin tässä ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon. Maantie oli sotilasten vallassa, oikealla oli lumihanki, vasemmalla kohosi kukkula, jota maantien puolella kömpelösti tehty muuri esti sortumasta. Tämä suojamuuri ei juuri ollut tarpeellinen maantien vuoksi, vaan paremmin kirkkomaan tähden, jonka likeisen kauppalan asukkaat olivat tehneet vähitellen kohoavan mäen rinteeseen.

Hautakummut, lehdettömät seljapensaat ja tuuheat sypressit hautausmaalla olivat lumen peitossa ja kuta valkoisemmin lumi hohti peittäen koko ympäristön, sitä huomattavammin näkyivät mustat hautaristit lumihangessa.

Kirkkomaan taustalla oli pieni kappeli. Ulrikki huomasi sen. Jos hänen onnistuisi päästä kiipeämällä muurin ylitse, niin hän voisi piilottautua kappelin taakse. Ratsumiehet olivat jo hänen kintereillään. Silloin ponnisti hän viimeiset voimansa, kiiruhti muurista esiin pistävää kiveä kohti ja alkoi kiivetä.

Edellisenä päivänä olisi ollut vähäpätöinen asia hänelle tämänkorkuisen muurin yli kapuaminen; mutta tänään perin väsynyt poika kömpi ylöspäin vaivaloisesti ja luiskahteli vaan takaisin alas liukkaita kiviä myöten, kun hän ei saanut luotettavaa käden eikä jalan sijaa kuivista lumenpeittoisista ruohoista muurin kivien leveissä saumoissa.

Ratsumiehet olivat huomanneet hänet ja muuan nuori sotilas sanoi vierustovereilleen: "Karkuun päässyt lurjus! Katsokaas miten tuo pikku maankulkija käyttäytyy. Minä otan hänet kiinni!"

Samalla hän kannusti hevostansa ja juuri kun pojan oli onnistunut päästä muurin päälle, tarttui sotamies kiinni hänen jalkaansa. Mutta Ulrikki piteli jo kiinni hautakivestä ja kenkä jäi ratsumiehen kouraan ja toiset sotamiehet päästivät ison naurun rähäkän. Tämä kuului hyvin lystikkäältä, mutta levottoman poikaparan korvissa se kuului pirulliselta pilkan hohotukselta ja karkotti hänet pakenemaan eteenpäin. Hän oli onnellisesti päässyt jo kymmenkunnan hautakummun ylitse, kun hän kompastui hautakiveä vastaan, joka oli lumen peitossa.

Suurella vaivalla hän vielä kerran ponnisti viimeiset voimansa, mutta ennenkuin hän oli päässyt kappelin luo, kaatui hän uudestaan ja nyt hänen tarmonsa oli lamaantunut. Hirveässä tuskassaan hän tarttui kiinni hautaristiin ja rauetessaan tajuttomaksi hän ajatteli "sanaa" ja taas tuntui hänen mielestään kuin olisi joku hänelle huutanut sen oikean sanan, ja niinkuin hän pelkästä heikkoudesta ja väsymyksestä ei olisi kyennyt sitä muistamaan.

Nuori sotamies ei ollut halukas antautumaan toveriansa ivalle alttiiksi jos hän laskisi tuon nuoren maankulkijan pääsemään pakoon. Hän tiuskasi vaan lyhyesti: "Maltappas lurjus!" viskasi kengän hautausmaalle, ojensi suitsensa sivutoverillensa ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän oli jo pojan kupeella. Hän ravisteli ja pudisteli poikaa, mutta turhaan. Silloin hän tuli levottomaksi ja huusi toisille että poika luultavasti oli kuollut.

"Ohoh! eipä henki niin vikkelästi lähde!" huusi sotilasten harmaapartainen päällysmies. "Anna hänelle läimäys."

Nuori ratsumies nosti kättään, vaan ei iskenyt. Hän oli nähnyt Ulrikin kasvot ja huomannut niissä jotakin, joka liikutti hänen sydäntänsä.

"Ei, ei", huusi hän takaisin. "Tule tänne ylös, Pietari! Tämä on kaunis poika, mutta kyllä hän nyt on henkitoreissaan, se on varma."

Tämän seisahduksen aikana lähestyi kirkkomaata reippaasti ravia ajaen myöskin se matkustaja, jonka suojelusjoukkona sotilaat seurasivat ja hänen vanha palvelijansa. Matkustaja, joka oli keski-ikäinen herrasmies, puettuna hienoon turkkiin suojellakseen itseään kylmältä, oivalsi heti ensi silmäyksellä mitä tämä seisahdus merkitsi.

Hän nousi heti alas satulasta ja seurasi sotilasten johtajaa suojamuurin päähän, jossa epätasaisista kivistä oli tehty portaantapaiset.

Sotilas piti Ulrikin päätä sylissään ja matkustaja katseli sääliväisesti pojan kasvoja. Vakava katse hänen kirkkaissa silmissään ei voinut luopua pojan kasvonpiirteitä katselemasta. Kun hän oli hetkisen seisonut häntä katsellen, viittasi hän vanhemmalle sotilaalle ja sanoi: "nostakaa poika ylös. Me otamme hänet mukaamme, kyllä vaunuissa aina yhdelle lisäksi tilaa on."

Matkavaunut, joista matkustaja oli puhunut, viipyivät jälempänä hetkisen. Ne olivat nelipyöräiset pitkät vankkurit, joiden peitteeksi oli tehty pyöreäkattoinen teltta suojaksi tuulta ja pahaa säätä vastaan. Hevosten takana istui ajuri silpuilla täytetyssä kopassa niinkuin hautova kana.

Turkkiin puetun herran matkakapineiden päällä ja välissä suojateltan alla oli istumassa tai pitkällään neljä matkamiestä, jotka vaunujen omistaja siellä täällä matkan varrella oli ottanut mukaansa ja jotka muodostivat varsin kirjavan seurueen.

Kaksi saarnaajamunkkia, maisterit Sutor ja Stubenrauch olivat tulleet mukaan jo Kölnissä, sillä vaunut tulivat suoraa päätä Hollannista; ne olivat Utrechtistä kotoisin olevan taidemaalari Moorin, joka oli matkalla kuningas Filipin hoviin. Hienot sopulinnahkaiset reunukset mustassa lakissa ja samettisessa päällystakissa osottivat, ettei hänen tarvinnut olla säästäväinen. Hän ratsasti komean hevosen seljässä mieluummin kuin olisi istunut tärisevillä kuormarattailla.

Munkit olivat ottaneet parhaat paikat vaunujen perällä. He olivat eroamattomat veikot ja melkein kuin yksi henkilö, sillä he käyttäytyivät kuin kaksi ruumista, joilla oli yhteinen sielu. Lihava maisteri Sutor edusti tahtoa, laiha Stubenrauch miettimistä ja tämän kaksoisruumiin toimeenpanevaa voimaa. Kun edellinen ehdotteli maatapanoa tai istumista, syömistä tai juomista, makaamista tai puhelemista, niin toinen sen teki oitis ja laiminlöi harvoin mietiskellä ja tarkasti harkituilla sanoilla tuoda esiin perusteet miksi kysymyksessä oleva toiminta oli tehtävä juuri nyt.

Etempänä vaunuissa oli pitkänään nojaten kirstua vastaan, pulska nuori sotilas. Hän oli varmaan reipas pöyhkeä junkkari, mutta nyt hän äänetönnä ja alakuloisena piteli oikeata kättään haavoitettua vasenta käsivarttansa suojelemassa niinkuin helposti särkyvää astiata.

Hänen edessään oli kasa pöyhittyjä olkia, joiden alla silloin tällöin jotakin liikkui ja josta tuon tuostakin lyhyen väliajan kuluttua kuului heikkoa yskimistä.

Heti kun ovi vaunujen perällä avattiin ja kylmä talvinen ilma tunkeutui teltan alla olevaan sumuiseen puolipimeään vaunujen sisustaan, avasi myös maisteri Sutor suunsa pitkäveteisesti ulvahtaen: huu! ja hänen laiha toverinsa oli oitis valmis säestämään tätä huudahdusta pitkällä moitemurinalla viivytyksestä, vedosta, kylmettymisen vaarasta j.n.e.

Kun maalarin pää näkyi oven aukossa, niin munkki tosin piti suunsa kiinni, sillä Moor maksoi kyydin, mutta kun virkatoveri Sutor kääri päällystakkia tiukemmin ympärilleen selvästi näyttäen tyytymättömyyttä ja vastoinmielisyyttä, niin toinenkin teki samoin, vielä huomattavammalla tavalla.

Näistä mielenosotuksista maalari ei piitannut yhtään, vaan pyysi tyynesti noita kutsutuita vieraita tekemään tilaa pojallekin.

Olkikasasta silloin pisti esiin monilla kääreillä kiedottu pää. "Nelipyöräinen lasaretti!" virkkoi pää, ja sukelsi takaisin olkien alle aivan kuin kala, joka oli veden pinnalle kohonnut ilmaa näykkäsemään.

"Aivan niin!" vastasi taidemaalari. "Ei teidän, kelpo soturi, tarvitse vetää sääriänne niin paljo kokoon, mutta herroja maistereita minun täytyy pyytää, että siirrytte joko kauemmaksi toisistanne tai likemmäksi toisianne, jotta tekisitte tilaa nahkatyynyllä sairaalle."

Maalarin näin puhuessa nosti eräs sotureista vieläkin tainnoksissa olevan pojan teltan alle suojaan.

Maisteri Sutor huomasi, että Ulrikin tukassa ja vaatteissa oli lunta ja yrittäen nousta ylös mörähti hän vastahakoisesti: "Ei!" ja Stubenrauch siihen innolla ja toruen lisäsi: "Jos lumi sulaa, niin tännehän tulee oikein vetelä suo. Nämä paikat olette, mestari Moor, antanut meille, mutta eipä suinkaan sitä varten, että perinpohjin kastuisimme, saisimme kleinitaudin ja — — —"

Hän ei ehtinyt puhua loppuun asti ennenkun moniin kääreisiin peitetty pää taas pisti näkyviin olkikasasta ja siihen piiloutuneen miehen kimeä, terävä ääni kysyi:

"Olikos sen haavottuneen miehen veri, hänen jonka samarialainen korjasi tien ohesta, kuiva vai märkä?"

Maisteri Sutor kehotti silmäniskulla Stubenrauch'ia antamaan sattuvan vastauksen ja tämä vastasikin innokkaasti ja teeskennellen hartautta:

"Se oli Herra, joka antoi samarialaisen löytää haavoitetun tien ohessa. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan asian laita ole sama, sillä tuo märkä poika tyrkytetään meidän vastuksiksi, ja vaikkapa olemmekin samarialaisia — — —"

"Niin ette kuitenkaan ole laupiaita", kuului taas olkikasasta.

Maalari nauroi, mutta sotilas löi terveellä kädellään sääreensä ja virkkoi:

"Te siellä ulkona, antakaa tänne poika! Laskekaa hänet minun oikealle käsivarrelleni. Siirtykää erillenne, herrat siellä. Vesi ei meitä vahingoita, jos vaan kitsastelematta annatte viiniä tuosta vakastanne."

Maisterien täytyi nyt, tahtoivatpa tai ei, tyytyä siihen, että Ulrikki asetettiin heidän väliinsä nahkatyynylle ja sillä välin kuin ensin Sutor ja sitte Stubenrauch siirtyivät ahtaammalle rukoillaksensa helminauhallisen rukouksia tainnoksissa olevan virkoamisen puolesta ja etteivät sattuisi yhteen tuon läpimärän pojan kanssa, nousi maalari vaunuihin ja kysymättäkään lupaa otti hän viinipullon maisterien eväsvakasta. Sotilas avusti häntä ja pian he yhteisvoimin ja tulisen viinin avulla onnistuivat herättämään henkiin tuon menehtyneen pojan.

Hollantilainen ratsasti pois ja vaunut jatkoivat matkaa kunnes kulkeminen tänä päivänä päättyi Emmendingenissä. Hochburgin kreivin sotilasten piti tästä eteenpäin tulla maalarin saattajiksi, mutta he eivät tahtoneet lähteä ratsastamaan pyhänä joulun aattona. Tämän vastaväitteen maalari hyväksyi, mutta kun he sanoivat, etteivät he joulupäivänäkään ottaisi hevosta tallista ulos, niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kiivastumatta, mutta jyrkästi ja mahtavasti, että sitte kaiketi hän itse, hätätilassa heidän herransa avulla, seuraavana päivänä veisi heidät Freiburgiin.

Emmendingenin majatalo oli suurimpia ja parhaita Freiburgin ympäristöllä ja kun tässä vaihdettiin saattomiehiä, niin oli hyvää tilaa sekä vieraille että hevosille.

Ulrikki meni tainnoksiin uudelleen, kun hän tuli lämpöiseen tarjoiluhuoneeseen ja taiteilija ryhtyi häntä nyt hoitamaan niinkuin hän olisi ollut pojan oikea isä.

Maisteri Sutor oli jo aikaa sitte tilannut joulupaistia ja Stubenrauch kaikkea mikä sen lisäksi kuuluu hyvään ateriaan ja he olivat jo alkaneet ottaa eteensä runsaasti, sillä välin kuin Moor yhä vielä puuhasi hoitaen sairasta poikaa. Siinä toimessa hän sai hyvää apua siltä pieneltä mieheltä, joka oli maannut vaunuissa olkien alla peitossa.

Hän oli palvellut narrina ja hänen puvussaan oli vieläkin monta merkkiä hänen entisestä toimestaan. Suuri pää huojui kapean kaulan kannattamana, hullunkuriset kasvojen piirteet olivat alinomaa liikkeessä; ja silloinkin kun hän ei yskinyt, liikkui suu vilkkaasti.

Kun Ulrikki taas alkoi hengittää rauhallisesti, tutki narri hänen vaatteitaan, saadakseen jos mahdollista selkoa mistä poika oli kotoisin. Se mitä hän löysi pojan taskuissa sai hänet arvailemaan hurjasti ja hullunkurisesti ja eihän missään säilytyspaikassa tavallisesti ole monellaisempaa tavaraa kuin koulupojan taskuissa, jos koulutytön taskut jätetään lukuun ottamatta.

Ensiksikin siinä oli paperipalanen, johon oli kirjotettu latinan kirjotusharjotus, täpösen täynnä virheitä, sitte sileä kivi, paljon käytetty veitsi, jonka teränsuu oli lohkeamia täynnä, kappale piirustusliitua, rautainen nuolenkärki, katkennut hevosenkengän naula, ja haukalla metsästäessä käytettävä haarniskahansikas, jonka kreivi Lips oli toverillensa lahjottanut. Sekään sormus, jonka tohtorin vaimo oli jäähyväistilaisuudessa antanut Ulrikille, ei jäänyt narrilta huomaamatta.

Pellicanus — niin oli narri nimeltään — sai tästä kaikesta aihetta monellaisiin arvailemisiin eikä hän jättänyt yhtäkään aihetta käyttämättä.

Samoin kuin mosaikkikuva tehdään monennäköisistä kivistä, niinpä narrikin sadoista eri merkeistä koki saada kuvan tämän pojan luonteesta, hänen vanhempainsa kodista, ja siitä koulusta, mistä poika oli lähtenyt karkuun.

Narri luuli Ulrikkia hyvin rikkaan ritarin pojaksi. Siinä hän tosin erehtyi, mutta muissa asioissa hän merkillisen terävä-älyisesti huomasi, miten Ulrikin asian laita oli; väittipä hän varmasti, ettei pojalla ollut äitiä; sillä sen hän päätti monesta, mikä pojalta puuttui. Ikäänsä nähden oli poika tullut liian myöhään kouluun — Pellicanus osasi latinaa hyvin — ja nähtävästi oli poika liian aikaisin saanut ratsastaa, kulkea metsässä ja jahtimatkoilla.

Maalari taas pelkällä katselemisella sai pojasta vielä tarkemman käsitteen kuin narri huomioiden ja johtopäätösten kautta.

Hän oli Ulrikkiin mieltynyt ja kun hän sai nähdä piirustuksen, joka oli kirjotusharjotuksen takapuolella, ja jonka Pellicanus näytti, niin hän hymyili ja tunsi mielipiteensä vahvistuvan siinä, että hän oli päättänyt ottaa huostaansa tuon kauniin pojan, jonka kohtalo oli hänen tiellensä tuonut. Nyt oli vaan kysymyksessä saada selvä siitä, ketkä pojan vanhemmat olivat ja mikä oli saanut hänet koulusta pois lähtemään.

Pikku kaupungin välskäri oli iskenyt Ulrikista suonta ja pian sen jälkeen oli tämä sikeästi nukkunut ja makasi nyt rauhallisesti. Maalari söi yhdessä narrin kanssa. Munkit olivat jo aikaa sitte lopettaneet ateriansa ja nauttineet päivällislepoa viereisessä huoneessa; sotilas, joka sävyisästi istui majatalon ison tarjoiluhuoneen nurkassa ääneti ja surullisena katsellen haavotettua käsivarttansa, sai Moorin käskystä paistia ja viiniä.

"Voi miesparkaa", virkkoi narri osottaen tuota pulskaa nuorta miestä. "Me olemme onnettomuudessa tovereita, toinen niinkuin toinenkin, retuperä-rattaita kumpikin."

"Käsivarsi kyllä pian paranee", vastasi maalari; "mutta teidän aseenne", — ja hän viittasi huuliansa "ovat kyllä uljaasti liikkeessä. Minä ja maisterit olemme viime päiväin kuluessa oppineet tuntemaan teidän puhelukykynne."

"Niin, niin", vastasi Pellicanus katkerasti hymyillen; "mutta kumminkin minä viskataan romukoppaan."

"Tekö —?"

"Niin, niinhän se käy. Ettekö tiedä, mitä ylhäiset meiltä vaativat?"

"Teidän pitää sukkeluuksilla ja liikkeillä saada heidän aikansa kulumaan."

"Mutta milloinka me saamme olla todellisia narreja, hyvä herra? Oletteko sitä ajatellut? Onnellisilla hetkillä kaikista vähimmän. Silloin pitää olla viisaana, varottaa liiottelusta ja näyttää varjopuolia. Surussa, vaikeina aikoina, silloin narri, ole oikein narri! Minkä hullunkurisemmin menettelet, sen parempi. Aseta järki ylösalaisin ja jos oikein osaat tehtäväsi ja tunnet herrasi, niin saat pakotetuksi hänet nauramaan niin, että vedet silmistä valuvat, vaikka hänen juuri silloin pitäisi kurjuudesta itkemän kuin pikku tyttö. Tekin, herra, tunnette ruhtinaat, mutta minä heidät tunnen vielä paremmin. He pitävät itsensä jumalina maan päällä, eivätkä tahdo alistua kuolevaisten ihmisten yleiseen kohtaloon, kärsiä kipua ja kestää sielun tuskia. Kun sairastetaan, niin kutsutaan lääkäri ja murheen hetkinä pitää meidän olla käsillä. Kaikki on sellaista, jollaiseksi se käsitetään ja vakavimmassakin naamassa on joku syylä, josta sopii laskea leikkiä. Jos kerran olette onnettomuudelle nauranut, niin sen kärjestä on terävyys tylsistynyt. Me sen teemme tylsäkärkiseksi, me näytämme pimeydessä valoa vaikkapa se olisikin virvatulta — ja jos osaamme tehtävämme, niin pääsemme siihen, että raskaan kärsimyksen möykkyisen taikinan palottelemme pieniksi kappaleiksi; ja nämähän ruhtinaallinenkin vatsa voi sulattaa."

"Sen voi yskiväkin narri saada aikaan kun ei vaan häneltä mitään puutu pää-nupista."

"Te erehdytte, te erehdytte tosiaan. Ihmisten elämästä ylhäiset tahtovat nähdä ainoastaan samettisen puolen, ja miten nämä kuolevat — se ei ollenkaan kuulu siihen. Sellainen kuin minä, — joka yskii niinkuin minä ja tuntee ruumiistansa katoavan voiman ja ytimen, ilmi elävä, kahdella horjuvalla jalalla kulkeva kurjuus, pahan onnen lintu, jota on yhtä mahdoton ajatella ilman hautaa kuin metsästäjää ilman koiria — tämmöinen huutaa strutsin korviin kun se silmänsä ummistaa: 'metsästäjät näkevät sinut; he tulevat.' Minun pitäisi vetää peite herrani ja kärsimykseni välille, mutta sen sijaan minun olentoni esittää ilmi elävän kärsimykseni hänen silmiensä eteen. Vaaliruhtinas minut ajaessaan pois talostaan oli yhtä älykäs kuin jos hän olisi ollut oma narrinsa."

"Hän on teille antanut armollisen virka-eron."

"Ja minä olen jo linnassa saanut seuraajan! Armollinen herrani tietää, ettei hänen kauvan tarvitse maksaa armo-rahoja. Hän olisi kyllä mielellään minut elättänyt siellä kuolemaani asti, mutta hänelle sopi varsin hyvin se, että minä halusin Genuaan. Minkä pitempi matka on hänen terveen ylhäisyytensä ja kuoleman kielissä olevan raukan välillä, sen parempi."

"Miksi ette jättänyt matkaanne kevääseen?"

"Siksi että Genua on sellainen kasvihuone, jota viheliäinen kaalin istukas ei kesällä tarvitse. Talvella on hyvä olla siellä. Minä sen huomasin, kun kävimme herttuan luona. Tammikuun ajallakin aurinko Liguriassa lämmittää selkäänne, eikä kenelläkään ole vaikea hengittää. Minä kuljen Marseillen kautta. Sallitteko minun ilmaiseksi käyttää tilaa vaunuissanne kunnes tulemme Avignoniin?"

"Varsin mielelläni! Teidän onneksenne tämä pikarillinen, Pellicanus! Hyvä toivomus, lausuttuna joulun aikaan, helposti toteutuu."

Maalarin karkea ääni kaikui hänen tätä sanoessaan voimakkaasti ja sydämmellisesti. Nuori sotamies oli ne kuullut ja kun taiteilija kilisti pikaria narrin kanssa, nosti hänkin pikarinsa, joi sen pohjaan ja kysäsi ujosti:

"Jalo herra, tahdotteko kuulla minun lausuvan maljapuheen?"

"Puhu, puhu!" huudahti taiteilija ja täytti vielä kerran soturin pikarin; mutta soturi astui pöydän ääreen ja katsellen pikariin melkein ujostellen hän lausui:

"Juur joulu-yönä Kristus meille tul' vapahtajaks langenneille; siis kättäin ylös nostaen mä sotur' lausun toivoen: Oi herra, kuule huokaustain, kun sotur'parka taisteluistan mä suuret haavat kärsien sun puolees käännyn rukoillen! On tässä oikein kunnon mies! Hän sairastakin auttaa ties ja mun vie kautta tämän maan. Niin ota hänet istumaan vaunuihis armias taivaan Herra kun hälle alkaa matka kerran täst' elon maasta kuolohon. Sä paratiisin ilohon vie silloin hänet ihanasti iloitsemahan ikuisasti!"

"Oivallista, oivallista!" huudahti maalari kilahuttaen pikariansa sotamiehen kanssa ja vaati hänet istumaan viereensä narrin seuraan.

Pellicanus katseli nyt miettiväisenä eteensä, sillä mitä haavottunut sotamies osasi, siihen hänkin kykeni ja tällä kertaa hän tahtoi maljapuheella kunnioittaa jalomielistä hyväntekijäänsä. Siihen häntä ei vaatinut pelkkä kunnianhimo ja tottumus jonkun oivallisen sanan kuultua saada se voitetuksi vielä oivallisemmalla, vaan tunsipa hän lämpimän tunteenkin rinnassaan sitä vaativan.

Muutaman minuutin kuluttua, jolloin Moor oli keskustellut sotamiehen kanssa, kohotti Pellicanus lasinsa, yskäsi vielä kerran ja lausui ensin vakavasti mutta sitten yhä vilkkaammalla äänellä, josta terävä sointu vähän erällään katosi:

"Ain' olkoon lurjus narrikin; niin oikein on, vaan pelkkä lurjus sentään liian halpa on. Se mua vasta oikein suurest' huvittaa lurjuksen nahassa kun narrin nähdä saa. Jos ylimmäisnä taikka onnen alimmilla portailla seisoo, niin on aina hartehilla kullakin narrinkaapu; mutta se ken sit' ei kantaa tahdo, muutaksen juur suurimmaksi narriks', aivan niin! Siis kirjavana seiso sinäkin vanhuksena kun vielä selkäkoukkuna sä laaker' päässä muistat tätä joulua ja lapsenlastas tuudit käsivarrellas, mut runsaampaa kuin muut sä nautit rikkauttas; Niin, silloin ukko valkohapsi, ryyppää vaan sä viisauden juomaa, lahjaa taivahan! Vaan kun sä maistat maljasta, niin on se vähän karvasta jos sit'ei narri makeeks' tee, niin että mielen iloitsee. Jollei tuo onnistuisi kuitenkaan, niin mielees tulkoon vanha Pellican, puol-lurjus, puoleks hölmö — vähän kumpaakin — vaan rinnassa on hällä toki sydänkin."

"Kiitoksia, kiitoksia!" huudahti maalari puristaen narrin kättä. "Tällaista joulua kehua täytyy. Viisautta, taidetta ja urhoollisuutta saman pöydän ääressä. Minulle on tapahtunut niinkuin sille miehelle, joka maantien vierestä poimi kiviä, jotka hänen matkapussissaan muuttuivat puhtaaksi kullaksi!"

"Kivi oli murenevaista", vastasi narri, "mutta mitä kultaan tulee, niin kyllä se minussa koetuksen kestää, jos vaan tutkitte sydäntä ettekä taskua. Pyhän Blasiuksen kautta! minä toivoisin että oma hautani pysyisi tyhjänä yhtä kauan kuin rahalippaanikin täällä; siihen minä mielelläni suostuisin!"

"Niin minäkin", naureskeli sotamies.

"Sillä tavoin on helppo kulkea", virkkoi maalari. "Oli aika, jolloin minun kukkaroni ei ollut sen rikkaampi kuin teidänkään. Siitä ajasta saakka tiedän, millainen on mieliala köyhällä raukalla enkä sitä tahdo unohtaa. Nyt olisi minun velvollisuuteni pitää teille maljapuhe, mutta teidän täytyy se jättää minulle rästiksi, sillä minä en täysin kykene teidän kieltänne puhumaan. Mutta minä toivotan vaan lyhyesti ja suoraan, että sinä Pellicanus tulisit terveeksi ja että sinä uljas sotamieheni saisit viettää hupaista elämää hauskasti ja kunniassa. Mikä sinun nimesi on?"

"Hans Eitelfritz von der Lükke, Cölnistä Spreen varrella", vastasi sotamies. "Mutta, elkää pahastuko, herra maalari. Noista maistereista kyllä hyvä Jumala huolen pitää, mutta teidän vaunuissanne on kulkenut kolme köyhää raatoa, jotka ovat sairaita. Sentähden, vieläkin pikarillinen kauniille sairaalle pojalle, joka on tuolla sisähuoneessa!"

Kahdestoista luku.

Aterioituansa lähti Moor vanhan palvelijansa kanssa, joka hevoset hoidettuaan oli palvelijain huoneessa syönyt maukasta joulupaistia, Hochburgiin hankkimaan itselleen saattomiehiä seuraavaksi päiväksi.

Pellicanus oli luvannut hoitaa poikaa, joka vieläkin nukkui rauhallisesti.

Narri olisi mielellään tahtonut ruveta levolle, sillä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja viluiseksi; mutta hän jäi kuitenkin tuntikausiksi sairaan luo, vaikkei huonekaan ollut lämmitettävä. Kädet ja jalat kontassa hän yölampun ääressä piti vaaria pojan jokaisesta hengenvedosta usein niin suurella huolella ja osanotolla kuin jos poika olisi ollut hänen oma lapsensa.

Kun Ulrikki viimein heräsi, kysyi hän hämmästyneenä ja levottomana missä hän oli ja kun narri oli tässä suhteessa häntä rauhoittanut, pyysi hän leipäpalaa, sillä hänellä oli nälkä.

Miten nälissään hän oli, sen hän heti näytti, kun hänen eteensä oli asetettu muutamia ruokalautasia.

Pellicanus olisi tahtonut häntä ruokkia niinkuin pientä lasta, mutta poika otti uljaasti lusikan hänen kädestään ja narri sai tyytyväisellä hymyllä todistaa pojan oivallista ruokahalua eikä hän poikaa häirinnyt ennenkun tämä oli kylliksensä syönyt. Silloin hän alkoi poikaa kuulustella sellaisella tavalla, joka poikaa kummastutti ja hänestä tuntui vaikealta käsittää ja herätti epäluuloa.

"No pikku lintuseni", alkoi narri iloisessa luulossa, että hänen teräväjärkiset johtopäätöksensä nyt toteutuisivat, "taisitpa olla pitkällä lentomatkalla kirkkomaalle missä sinut löysimme? Haudan päällä on aina parempi olla kuin haudassa; ja paljo mukavampaa on maata sängyssä Emmendingenissä, vatsa täynnä puuroa ja vasikanlihaa, kuin lumessa maantiellä vatsan nälästä kuristessa. Puhuppa nyt suusi puhtaaksi, ukkoseni! Missä on teidän rosvonpesänne?"

"Rosvonpesäkö?" matki Ulrikki kummastuneena.

"No niin, sanoppa sitä sitte vaikka ritarilinnaksi tai joksikin muuksi, minusta nähden olkoon menneeksi", jatkoi Pellicanus urkkien. "Jostakin on kukin kotoisin paitse herra Ei kukaan, mutta koska sinä olet joku, niin ei voi herra Ei kukaan olla sinun isäsi. Puhuppa nyt vähän isä-ukostasi."

"Isäni on kuollut", vastasi poika ja kun edellisen päivän tapahtumat jälleen tulivat hänen mieleensä, niin hän veti peitteen korvillensa ja itki.

"Voi poikaparkaa!" mutisi narri itseksensä, pyyhkäsi nopeasti takin hihalla silmiään ja antoi pojan olla häiritsemättä kunnes pojan kasvot taas tulivat näkyviin. Silloin hän kysäsi: "Mutta totta kai sinulla on äiti kotona?"

Ulrikki pudisti surullisena päätään ja Pellicanus katseli häntä nyt kasvoihin lystikkäästi virnistellen salataksensa liikutustansa ja lausui sitte hyvin ystävällisesti melkeinpä tyytyväisenä omaan tarkkaälyisyyteensä:

"Isätön ja äiditön siis! Niin, niin; kun emon siivet suojaavat linnunpoikaa, niin ei se lämpösestä pesästä lähde noin ajattelemattomasti lentelemään ulos avaraan maailmaan."

Ulrikki nousi sängyssä istualle ja huudahti innolla ja uhmaten:

"Minä en mene takaisin luostariin, en, sitä en tee."

"Ohoh! niinkö on asian laita!" virkkoi narri nauraen. "Latinasi on sujunut huonosti ja puu maistuu mielestäsi paremmalta metsässä kuin koulun penkissä. Ja nepä tosiaan eivät vihannoi. Hyvä Jumala kuinka hänen kasvonsa hehkuvat!"

Samalla Pellicanus laski kätensä pojan otsalle ja kun hän tunsi, että se oli kuuma, piti hän parhaana lopettaa kuulustelun täksi päiväksi ja kysäsi vaan hoidettavaltaan hänen nimeään.

"Ulrikki", oli vastaus.

"Entäs muuta?"

"Antakaa mun olla!" pyysi poika ja veti peitteen päänsä päälle.

Narri teki pojan mieliksi ja avasi oven anniskeluhuoneeseen, sillä joku naputti ovelle.

Maalarin palvelija tuli sisään hakemaan herransa matkalaukkua. Hochburgin vanha kreivi oli kutsunut mestari Moorin vieraaksensa, ja tämä aikoi jäädä linnaan yöksi. Herra Pellicanusta pyydettiin hyväntahtoisesti katsomaan poikaa ja hätätilassa vielä kerran kutsumaan välskäriä.

Tunnin kuluttua sen jälkeen lepäsi sairas narrikin vilusta väristen sängyssä ja yski ensin valveillaan, sitte unissaan.

Ulrikki ei saanut unta.

Alussa hän itki ääneti, sillä nyt vasta hänellä oli selvillä, että hän oli kadottanut isänsä ja ettei hän koskaan enää näkisi Ruthia ja tohtoria ja puhumatonta rouva Elisabethia. Sitte hän kysyi itseltään miten hän oli joutunut Emmendingeniin, mikä paikka tämä oli ja kuka tuo hullunkurinen yskivä pieni mies mahtoi olla, jolla oli niin paksu pää ja kostean kiiltävät silmät ja joka häntä oli luullut aatelispojaksi. Tuo erehdys sai hänet hymyilemään ja hän muisti, että Ruth kerran oli neuvonut häntä käskemään "sanaa", että se hänet muuttaisi kreiviksi.

Entäs jos hän huomenna sanoisi, että hänen isänsä on ollut aatelismies?

Tämä häijy ajatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja jo ennen kuin hän sitä oli tarkemmin ajatellutkaan, hän sitä häpesi, sillä hän ei ollut mikään valehtelija.

Hänkö kieltäisi isänsä! Sepä olisi ruma teko ja kun hän oikasi itsensä suoraksi nukkuakseen, tuli hänen sielunsa näkyviin tajuttavan selvästi kuva rehellisestä sepästä. Vakavana ja ankarana se liihotteli yli pilvien ja oli aivan sen näköinen kuin kuvat Isästä Jumalasta itsestä, jotka Ulrikki oli nähnyt, mutta sillä oli vaan sepän lakki harmahtuneen tukkansa peittona. Siitä ei Aatami edes kirkastuneena paratiisissakaan ollut luopunut.

Ulrikki nosti kätensä ikäänkuin rukoillaksensa, mutta laski ne pian vaipumaan alas, sillä äkkiä kuului majatalon edustalla vilkasta hälinää. Hevosten jalkojen kopinaa ja meluavia miesten ääniä, rumpujen pärinää ja torven toitotuksia alkoi kuulua ja sitte kalisi ja jymisi hirveä melu pihalla.

"Huone värväyskirjurille ja pestausrahastonhoitajalle!" huudettiin.

"Hiljaa, hiljaa pojat!" varotteli syvällä äänellä piiskuri, joka oli sotamiesten kurittaja, ystävä, neuvonantaja ja isä. "Pyhän joulujuhlan aikana elköön kukaan hurskas soturi melutko, mutta pikarillisen viiniä hän saa juoda, Jumalan kiitos! Suuri kunnia tapahtuu Teidän talollenne, herra isäntä! Täällä alkaa sotamiesten pestaus kaikkein armollisimman sotaeverstimme, Obersteinin kreivin puolesta. Kuulkaas nyt, mies! Kaikki maksetaan käteisellä, ei kanaakaan oteta ilmaiseksi; mutta viinin pitää olla hyvää. Oletteko ymmärtänyt? Siis tynnyri parasta viiniä tänä iltana. Suokaa pojat anteeksi, kaikista parhainta, piti mun sanoa!"

Ulrikki kuuli nyt miten ovi temmattiin auki ja luuli näkevänsä sotilasten tunkeutuvan sisään anniskeluhuoneeseen kirjavissa puvuissa toinen toisestaan erinäköisenä. Narri alkoi yskiä kiivaasti ja valitteli ja torui itsekseen. Ulrikki taas kuunteli silmät säkenöivinä hataraa ovea kohti, jonka lävitse hän voi kuulla kaikki, mitä viereisessä huoneessa tapahtui.

Värväyskirjurin, rahastonhoitajan ja piiskurin mukana tulivat myöskin rumpali ja pillipiipari, jotka parin päivän perästä aikoivat kuuluttaa pestausjulistuksen ja sitäpaitse kaksitoista sotamiestä, joista näki, etteivät he olleet ensikertalaisia.

Heti heidän tullessaan tarjoiluhuoneeseen kuului moni ilon ja hämmästyksen huudahdus ja tässä äänien sekamelussa sattui Ulrikin korviin tuon tuostakin nimi Hans Eitelfritz.

Piiskurin ääni kuului erittäin ystävälliseltä kun hän tervehti uljasta nuorukaista, jolla oli haavotettu käsivarsi ja tämä oli hänelle painava kunnianosotus. Hän oli viisi vuotta palvellut samassa lippujoukossa kuin "isä Kanold", ja tämä katseli miehiä suorastaan sydämeen ja tunsi heidät kaikki niinkuin he olisivat olleet hänen omia poikiaan.

Ulrikki ei voinut paljoakaan käsittää melusta viereisessä huoneessa, mutta kun Hans Eitelfritz von der Lücke Cölnistä Spreen varrella pyysi ensi sijassa päästä sotilasluetteloon, niin kuului selvästi miten piiskuri kumosi kirjurin vastaväitteet ja lausui tyyneesti mutta innolla: "Kirjota pois vaan! Minä pidän hänestä enemmän toiskätisenä kuin kymmenestä kaksikätisestä nahjuksesta. Siinä pojassa on elämää. Anna hänelle myöskin vähän etukäteen rahaa, sillä kyllä kai häneltä puuttuu varustuksissa yhtä ja toista, arvelen ma."

Varmaankin oli viinitynnöri pantu vuotamaan sillä välin, sillä alkoi kuulua pikarien kilistyksiä ja heti sen jälkeen äänekästä laulua.

Kun toinen laulu järjestyksessä alkoi, niin poika nukkui; mutta parin tunnin kuluttua hän taas heräsi siitä äänettömyydestä, joka äkkiä katkasi meluamisen.

Hans Eitelfritz oli ilmottanut tovereille laulavansa uuden laulun ja piiskuri komensi hiljaisuutta.

Nyt laulu alkoi ja laulun aikana Ulrikki nousi aina enemmin pystyyn sängyssä eikä häneltä jäänyt kuulematta sanaakaan ei laulusta itsestään eikä loppuloilotuksestakaan, johon koko joukko yhtyi ylen iloisella melulla ja äänekkäällä pikarien kilistyksellä. Niin uljaita iloisia ääniä ei poika vielä koskaan ollut kuullut ja jo toista runosäettä kuunnellessa hänen sydämensä alkoi pamppailla ja hänestä tuntui kuin hänenkin olisi pitänyt yhtyä lauluun, jonka hän nopeasti oli tajunnut. Se oli näin kuuluva:

"Hei rummut ja torvet nyt soikohot vaan! ei uljasta sortaa voi tieltään! Kynät, moukarit jättää hän ruostumahan ja onnesta onnehen rientää.

Isä, äiti ja siskoni rakkahin, oi! hyväst' jää oma kultakin! Mieltä jo kiihottaa taistohon torvi mi soi, sotapoika se onnehen rientää.

Kas säilä kun välkkyy ja sotamelu soi, vihamiestä mä vastahan hyökkään. Sota parhainta on sotamiehelle. Hoi! mun onnein jo vastaani nyökkää.

Kun linna on saatu ja viineistä sen mä onneni maljat oon juonut, punaposkisen tyttösen kaunistelen, min mulle on onneni suonut.

Ja miekka jos rintanikin haavottaa niin kuolon' on uljas; ei vaivaa ei vanhuuden raihnautta sitt' olekkaan, vaan kaikki on onnea taivaan.

Tän laulun nyt lauleli Hans Eitelfritz von der Lücke, tää sotamies uhkee; Suku Markin Cölnissä asuupi; siks hän onnesta onnehen kulkee!"

"Onnesta onnehen kulkee!" lauleli Ulrikkikin mukaan, ja sillävälin kuin pikarit riemuisasti kilahtelivat vastakkain viereisessä huoneessa, matki hänkin toistamiseen reipasta loppusäijettä: "onnesta onnehen rientää!" Ja äkkiä hänelle tuli ikäänkuin ilmestys henkimaailmasta. "Onnesta onnehen!" tämähän kenties olikin se "taikasana!"

Niin rohkeata riemua, niin reipasta laulua, raikasta ja iloista kuin leivosen liritys, niin toivorikasta ja ilahuttavaa iloa ei vielä koskaan ollut kaikunut hänelle vastaan mistään muusta sanasta kuin "Onnesta", jonka sanan tuo nuori sotamies oli niin mahtaillen ja voitonvarmana laskenut suustansa.

"Onni, onni!" huudahti Ulrikki ääneensä itseksensä ja narri, jonka valveillaan sängyssään täytyi hymyillä pojan laulua, nousi ylös ja virkkoi:

"Luulenpa että sinä pidät siitä sanasta. Niin, näetkös, se joka ymmärtää siepata ja pitää kiinni onnen silloin kun se lentää ohitse, hän aina kelluu päällimmäisenä niinkuin rasva lihakeittokupissa. Koivun, pajun ja pähkinäpensaan oksista leikataan vitsoja — hyi kuinka ne vinkuvat! — tiedäthän; mutta jolla on onni mukanansa, hänelle niissä kasvaa nisupullia, makkaroita ja läskipannukakkua. Rohkea heilahdus Onnettaren pyörässä saa alimmalla asteella olleen salaman nopeudella nostetuksi ihan päällimmäiseksi. Veli Hassu sanoo: "alhaalt' ylös, ylhäält' alas onnen hyrrä pyörii, niinkuin katonharjaltakin lumi tulla vyörii." Mutta käännyppäs nyt kiltisti nukkumaan toisellakin kyljelläsi. Huomenna on myöskin joulupäivä. Ehkä se sulle toisi onnesi "joululahjaksi".

Kävipä melkein niin kuin ei Ulrikki olisi suotta onnea huutanut avuksensa, sillä heti kun hän oli sulkenut silmänsä, vei hänet suloinen uni pehmoisilla käsillä pajaan torin varrelle ja hänen äitinsä oli sytytetyn joulukuusen ääressä ja näytteli hänelle uutta taivaansinistä pukua, jonka hän oli pojalleen neulonut ja omenia ja pähkinöitä ja keppihevosta ja tonttu-ukkoa, jolla oli pää pyöreä kuin pallo, suuret korvat ja aivan litteät kulmikkaat sääret. Hän tunsi olevansa "liian suuri" saadakseen tällaisia lapsen leluja, mutta hän oli niistä kuitenkin iloissaan. Sen jälkeen unikuva muuttui ja hän näki taas äitinsä, mutta tällä kertaa pelkkien enkelien seassa keskellä paratiisia. Hänen kullankeltaisilla hiuksillaan kiilteli kruunu ja hän sanoi, että hän sai sitä kantaa täällä sentähden että häntä maan päällä oli niin paljon parjattu ja kun hän siellä oli kärsinyt niin paljon häpeää.

Kun maalari seuraavana päivänä palasi ritarin linnasta, niin hän ei vähää hämmästynyt nähdessään Ulrikin terveenä ja voimissaan seisomassa sotamiespestaus-pöydän ääressä.

Pojan posket hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta, sillä kirjuri ja rahastonhoitaja olivat hänelle nauraneet vasten naamaa kun hän ilmotti haluavansa sotamieheksi.

Maalari sai pian tietää mistä oli kysymys ja hän käski holhottinsa seuraamaan mukanansa ulos. Ystävällisesti ja puhumatta ivaa taikka moitetta huomautti hän, että poika oli liian nuori sotapalvelukseen, ja kun Ulrikki oli oikeaksi myöntänyt kaikki mitä maalari jo oli saanut narrin kautta tietää, kyseli Moor kuka hänelle oli antanut opetusta piirustuksessa.

"Isäni, ja sitte isä Lucas luostarissa", vastasi poika. "Mutta elkää minulta kyselkö niin monta kysymystä kuin se pieni herra eilen illalla."

"En, en", vastasi maalari, "mutta tahdon minä sentään tietää yhtä ja toista. Oliko sinun isäsi maalari?"

"Ei ollut", mutisi poika punastuen ja vaikeni. Mutta kun hän näki vieraan kirkkaan silmän katseen, niin hän heti malttoi mielensä ja sanoi: "Hän osasi piirtää ainoastaan sentähden, että hän oli taitava kauniiden taidetöiden takoja."

"Missä kaupungissa te asuitte?"

"Emme missään kaupungissa. Me asuimme metsän reunalla — —"

"Vai niin?" — keskeytti taiteilija pojan puheen ja hymyili merkillisesti, sillä hän tiesi, että moni aatelismieskin harjotteli ammattia. "Vastaa nyt vaan vielä kahteen kysymykseen; sitte saat olla rauhassa kunnes itse vapaaehtoisesti minulle avaat sydämesi. Mikä sinun on nimesi?"

"Ulrikki."

"Sen minä jo tiedän. Minä tarkotan sinun sukunimeäsi. Mikä isäsi nimi oli?"

"Aatami."

"Entäs muuta?"

Poika katsoi ääneti maahan, sillä mestari ei ollut koskaan käyttänyt muuta nimeä.

"Hyvä on", sanoi Moor, "toistaiseksi siis kutsukaamme sinua Ulrikiksi; ja kyllähän sekin jo riittää. Eikö sinulla ole ketään omaisia? Eikö sinua kukaan kotona odota?"

"Ei kukaan. Me elimme niin yksinämme."

Moor oli katsellut poikaa silmästä silmään. Nyt hän nyökkäsi tyytyväisenä, pani kätensä Ulrikin kiharaisen pään päälle ja virkkoi:

"Katso tarkkaan minuun. Minä olen maalari, ja jos sinua haluttaa oppia minun taidettani, niin saat minulta opetusta."

"Oh!" huudahti poika ja iloisena sekä hämmästyneenä hän löi kämmenet yhteen.

"Matkustaessamme ei opetuksesta voi paljo tulla puhetta", jatkoi taiteilija, "mutta Madridissa ryhtykäämme työhön täydellä todella. Nyt matkustamme kuningas Filipin luo Espanjaan."

"Espanja, Portugal!" mutisi Ulrikki loistavin silmin, ja hänen mieleensä johtui kaikki mitä hän näistä maista oli kuullut puhuttavan tohtorin kotona.

"Onni, onni!" kaikui riemusta hänen mielessään. Tämä oli "sana", ihan varmaan se oli tämä, jo nyt se häneen vaikutti tenhovoimalla ja tämä osotti jo seuraavan ajan kuluessa vaikutuskykyänsä.

Jo samana päivänä mentiin Rappoltsweileriin, Rappoltsteinin kreivin luo, ja nyt ei enää tullut kysymykseen kengän anturoiden kuluttaminen jalkapatikassa eikä loikominen kosteilla kuormarattailla; ei, hän sai nyt ratsastaa virkun hevosen seljässä. Saattojoukkona ei enää ollut palkattuja sotamiehiä, vaan valittua miehistöä ja herra kreivi suvaitsi itse liittyä saattojoukkoon linnan mäen alapuolella, sillä Moor oli luvannut maalata muotokuvan hänen tyttärestänsä, joka oli Rappoltsteinin kreivin kanssa kihloissa. Siitä piti tulla kallisarvoinen joululahja, jonka tämä vanha herra aikoi antaa itselleen ja uskolliselle rouvalleen.

Kuormarattaat seurasivat kyllä mukana, mutta niissä ei enää istunut ketään sisällä, sillä narri oli vahvasti vaatetettuna asettunut kuskin viereen ja munkkien piti poiketa matkaansa jatkamaan Freiburgin kautta eivätkä enää voineet käyttää vaunuja hyväkseen.

Siitä he valittivat ja nurisivat ikäänkuin heille olisi tapahtunut suurikin vahinko ja kun maisteri Sutor ei edes ojentanut kättä maalarille jäähyväisiksi, niin myöskin Stubenrauch häjysti kyllä tälle kelpo miehelle käänsi selkänsä.

Molemmat äreät miehet lähtivät nyreinä matkaansa, mutta aurinko ei silti loistanut sen huonommin sinitaivaalla ja ratsastava matkustaja-joukko oli komea, juhlallinen ja loistava näöltään, ja maailma, johon se reippaasti lähti eteenpäin kulkemaan, oli niin avara ja ihana, että Ulrikki unohti huolensa ja heilutti uutta lakkiansa vastaukseksi sotamiehen jäähyväistervehdykseen.

Se oli iloista ratsastusta, sillä matkalla tuli heitä vastaan monta kulkevaa soittoniekkaa, jotka Rappoltsweilerin kautta olivat menossa "kolmeen linnaan samalla vuorella", ja tervehtivät vanhaa aatelismiestä monella iloisella sävelellä. Rappoltsteinin kreivit olivat Rein-joen ylävarsilla soittoniekkain yhdistyksen ja laulajain "pillipiiparikuninkaita" ja suojelusherroja. Muutoin oli noiden iloisten laululintujen tapana syyskuun 8:na päivänä kokoontua "kuninkaansa" linnan edustalle hänelle suorittamaan pienen veronsa ja nauttimaan vastalahjana runsasta kestitsemistä, mutta tänä vuonna oli juhla lykätty kolmanteen joulupäivään sen kulkutaudin johdosta, joka syksyllä oli liikkeessä. Ulrikki arveli, että "onni" oli tämän asian sovittanut näin, hänen iloksensa.

Täälläkös oli yllinkyllin laulua ja monenlaiset soittokoneet, gigat, rebebet, huilut ja skalmeijat [giga = vanhanaikuinen soittokone, josta on kehittynyt nykyaikainen viulu; rebebe = 3 kielinen altapäin pyöristetty viulun tapainen soitto-kalu, skalmeija = puinen puhalluskone, klaneetin tapainen] eivät soimasta tauonneet. Serenaadisoitto seurasi toista ja pöydänkin ääressä kajahti joka eri ruokalajin aikana uusi sävel. Käsityöläisen pojasta maistuivat tosin erinomaiselta tulinen viini, metsäotuspaisti ja makeat leivokset, joita juhla-ateriassa tarjottiin, mutta hänen mielestään oli vielä herttaisempaa se runsas korvien nautinto, jota oli kuultavana. Hän oli kuin taivaassa ja yhä vähemmän hän muisti ajatella niitä murheita, jotka hän oli saanut kestää. Päivä päivältä onni hänelle jakeli antimiansa runsaasta varastostaan ja ilahutti yhä uusilla lahjoilla.

Hän oli tallirengille puhunut kuinka hän osasi hillitä äksypäisiä hevosia ja kun hän oli näyttänyt, mitä hän tällaisessa tehtävässä kykeni toimittamaan, sai hän vanhan ja nuoren kreivin läsnä ollessa ja linnassa asuvien kauniiden neitien nähden hillitä hurjia tulisia oriita ja ratsastaa niillä linnan pihalla. Tästä hän sai kehumisia ja uusia vaatteita. Moni hieno käsi taputteli hänen kiharaista päätään ja silloin hänestä näytti siltä, kuin hänen mahtavalla taikasanallaan ei olisi enää ollut mitään sen parempaa hänelle annettavaa.

Eräänä päivänä Moor kutsui hänet erikseen ja kertoi alkaneensa maalata Rappoltsteinin nuoren kreivin kuvaa. Pojan täytyi olla vuoteella liikkumatonna, koska hän oli taittanut jalkansa pudotessaan hevosen seljästä, mutta koska Ulrikki oli samanikäinen ja samankokoinen kuin hän, niin Moor tahtoi mallina käyttää Ulrikkia, nuoren kreivin vaatteisiin puettuna.

Sepän poika sai nyt pukeutua ylhäisen ikätoverinsa parhaaseen pukuun. Se oli kokonaan musta, mutta jokainen puku-osa oli erilaista vaatetta: sukat olivat silkkiset, polvihousut atlaskankaasta, takki pehmoista flanderilaista samettia. Kullankeltaiset puhvit ja kiilat näyttivät niin kauniilta erivärisinä mustan vaatteen rinnalla. Myöskin nauharuusut housuissa ja kengissä olivat keltaiset kuin rastaan nokka. Hienoja pitsejä oli kaulan ympärillä ja riippui käsien päällä ja samettiseen lakkiin oli mustia ja keltasia höyheniä kiinnitetty pelkistä jalokivistä tehdyllä koristesoljella.

Kaikki tämä soveltui sepän pojalle oivallisesti ja olisipa hän ollut sokea jollei hän olisi huomannut miten vanhat ja nuoret kummastelivat ja tokasivat toisiaan kun hänen näkivät. Silloin turhamielisyys hänen sielussaan riemuitsi ja hän löysi pian tien suuren venetsialaisen peilin luo, joka huolellisesti säilytettiin linnan juhlasalissa. Tämä ihmeellinen lasi näytti Ulrikille ensi kerran koko hänen hahmonsa ja se kuva, joka kristallin pinnasta häneen katseli, häntä ilahutti ja miellytti.

Mutta enimmän kaikesta häntä ilahutti istuntojen aikana tarkastella mestarin kättä ja silmää. Isä Lucas-parka luostarissa tämän mestarin rinnalla sai vetäytyä piiloon. Työtä tehdessään hän näytti kasvavan suuremmaksi: hartiat, jotka tavallisesti muutoin saivat olla huolimattomassa eteenpäin kumarassa asennossa, vetäytyivät taaksepäin, leveä miehuullinen rinta kohosi korkeammalle ja ystävälliset silmät muuttuivat ankaroiksi, jopa saivat pelottavan katseen.

Vaikka istuntojen aikana harvoin mitään puhuttiin, niin pojan mielestä ne tuntuivat kuitenkin niin lyhyiltä. Hän ei liikahtanut asennostaan, sillä hänestä tuntui kuin pikainen ruumiin liikahdus olisi voinut häiritä sitä pyhää toimitusta, jossa hän oli läsnä silminnäkijänä ja kun hän lomahetkillä katseli taulua ja näki miten nopeasti ja varmasti työ edistyi, niin hänestä tuntui kuin hän omien ruumiillisten silmiensä edessä olisi syntynyt uudelleen jalompaan olemukseen.

Juomasalissa riippui seinällä kuva eräästä nuoresta Navarran prinssistä, jonka hengen oli metsästysretkellä pelastanut muuan Rappoltsteinin kreivi. Tuo kuva oli aivan Ulrikin näköinen kun hänellä oli kreivillinen puku yllä. Narri oli ensiksi huomannut tuon omituisen seikan. Kaikki, yksin Moor, olivat samaa mieltä ja siitä sai alkunsa, että Pellicanus tästä lähtien nimitti nuorta ystäväänsä nimellä Navarrete. Poika mielistyi siihen nimeen. Täällä oli kaikki hänelle mieluista. Hän oli ylen onnellinen.

Ainoastaan öisin hän ei voinut hillitä suruansa siitä, että hän nautti niin tavattoman paljon hyvää kun hänen isänsä oli kuollut ja kun hän oli kadottanut äitinsä ja Ruthin ja kaikki muutkin, jotka olivat häntä rakastaneet.

Kolmastoista luku.

Ulrikin täytyi maata samassa huoneessa narrin kanssa ja koska Pellicanus öisin hikoili kovasti ja sentähden vastahakoisesti nousi vuoteeltaan, mutta usein tarvitsi yhtä ja toista, niin hän kutsui Ulrikkia ja tämä oli aina altis häntä auttamaan. Niin jatkui asiain tila koko matkan kestäessä ja pienen miesparan sairaus paheni pahenemistaan. Kreivi oli Ulrikille varustanut nuoren vikurin hevosen, joka pahoilla kureillansa ja oikuillaan teki matkan hauskemmaksi. Mutta myöskin narri, joka yhä enemmin mielistyi poikaan, teki minkä taisi, pitääksensä virkeänä hänen onnellisuuden tunnettansa. Kun oli lämmin ilma, niin hän asettui ajurin viereen heinähäkkiin kuomin eteen ja kun Ulrik sitte ratsasti hänen kohdallensa, niin hän avasi tämän silmät huomaamaan kaikkea mitä oli nähtävää. Hän osasi kertoa paljon eri maista ja ihmisistä, mutta pienimpiinkin seikkoihin hän lisäsi omia keksimiänsä taikka muiden miettimiä juttuja.

Kun he kulkivat koivikon ohi, kysyi hän pojalta, tiesikö tämä miksi koivujen rungot olivat valkoset ja sitte hän selitti asian seuraavalla tavalla: Kun Orfeus oli soittanut niin ihmeellisesti kanneltansa, olivat kaikki puut rientäneet esille tanssimaan. Koivut olivat myös tahtoneet tulla, mutta kun ne olivat turhamielisiä, olivat ne pukeutuneet valkosiin pukuihin ollakseen muita komeammat. Kun ne viimein saapuivat tanssipaikalle, oli laulaja jo ehtinyt mennä pois ja koivut säilyttivät vuodet umpeen kesät talvet valkosen pukunsa ollaksensa valmiiksi varustettuina kun Orfeus toisen kerran tulisi kannelta soittamaan.

Petäjikössä istui puun oksalla kieronokka ja nyt narri kertoi, että tämä pikkulintu muka on omituinen laatuaan ja että se alkuansa oli ollut harmaa ja sen nokka oli ollut yhtä suora kuin konsanaan varpusella. Kun Vapahtaja riippui ristinpuussa oli tuo lintu tuntenut sääliväisyyttä ja yritteli pikku nokallaan kiskoa rautanaulaa haavotetusta kämmenestä. Muistoksi tästä ystävällisestä käytöksestä oli Jumala kääntänyt sen nokan ristiin ja värittänyt sen rinnan tummanpunaseksi siltä kohdalta, jota Hänen Poikansa veri oli kostuttanut. Toisenkin palkinnon lintu sai, sillä ei mikään muu lintu voi hautoa munia talvella niinkuin se ja sillä kuuluu olevan voima lieventää kuumetautia sairaissa, jotka sitä hoitavat.

Villihanhiparvi lensi tien yli ylämaalle päin ja Pellicanus huudahti:

"Katsoppas vaan! Ne lentävät aina kahdessa pitkässä rivissä ja muodostavat lentäessään jonkun kirjaimen aakkosista. Tällä kertaa se on A. Huomaatkos? Kun Jumala kirjotti lakinsa kivitauluihin, niin parvi villihanhia lensi Sinai-vuoren yli ja silloin yksi niistä siivellään pyyhkäsi pois yhden kirjaimen, ja siitä saakka ne aina lentävät jonkun kirjaimen muotoisessa järjestyksessä, ja koko heidän sukunsa, s.o. kaikkien hanhien täytyy siihen suostua, että ihmiset, jotka tahtovat kirjottaa, nyhtävät sulat niiden siivistä."

Makuuhuoneessa Pellicanus mielellään jutteli pojan kanssa.

Hän nimitti poikaa aina nimellä Navarrete, ja taiteilija teki samoin kun hän oli hyvällä tuulella.

Ulrikki tunsi suurta kunnioitusta Mooria kohtaan, mutta narri ei hänelle ollut sen enempää kuin hyvä toveri, johon hän pian rupesi täysin luottamaan.

Monesta leikkipuheesta ja puolittain lausutusta viittauksesta kävi selville, että Pellicanus yhä luuli häntä aatelismiehen pojaksi ja tätä poika lopulta ei jaksanut kärsiä.

Eräänä ehtoona kun kumpikin jo oli makuulla, hän sen tähden rohkasi mielensä ja kertoi narrille kaikki mitä hän tiesi omasta elämästään.

Pellicanus kuunteli tarkkaavasti, eikä keskeyttänyt hänen puhettaan ennenkun poika kertomuksensa lopetti lausuen:

"Ja silläaikaa kun minä olin poissa, niin heidät löysivät kaupungin vartijat koirineen, mutta minun isäni asettui vastarintaa tekemään ja sentähden he hänet ja tohtorin iskivät maahan."

"Vai niin, vai niin", mutisi narri. "Olipa vahinko Costasta. Olisipa kunnia monelle kristitylle jos he olisivat sellaiset kuin moni juutalainen on, ja sentähden on vaan huono onni kun syntyy heprealaiseksi, eikä saa syödä läskiä. Juutalaisten on pakko kantaa rumaa tunnusmerkkiä, mutta moni kristitty tulee maailmaan sellaisella varustettuna. Esimerkiksi Spartassa olisi minut syösty äkkijyrkältä vuorelta alas paksun pääni ja selkäkyttyräni tähden. Tähän maailman aikaan ollaan vähemmin armeliaita ja sallitaan meidän koko elämänikämme laahustella virheellisellä ruumiilla. Jumala katsoo sydämeen, mutta ihmiset eivät voi unohtaa alkuperäistä esi-isäänsä maamöhkälettä; ihmisten kesken ulkopuoli aina ensin otetaan huomioon ennenkun sisäpuoli. Jos vaan minun pääni olisi ollut pienempi ja joku enkeli olisi suoristanut minun hartiani, niin minä nyt kenties olisin kardinaali ja vaatetettu turhamaisella purpuralla, enkä ajelisi halvoissa kuormakärryissä, vaan kullatuissa juhlavaunuissa, lihavat mustat hevoset eteen valjastettuina. Sinun ruumiisi on tehty suoran mitan mukaan, mutta sinä olet toisella tavalla kiinteä. Isäsi nimi siis oli Aatami, eikö hänellä tosiaan ole ollut muuta nimeä?"

"Ei, tosiaan."

"Siitä toinen puoli puuttuu. Tästä päivästä aikain kutsumme sinua täydellä todella Navarreteksi. Sinä olet Ulrik Navarrete. Sillä tavoin tulee jotain kokonaista. Nimi on vaan puku, ei sen enempää, mutta jos sulta otetaan toinen puoli pois ruumistasi verhoamasta, niin olet puoli-alaston ja kuljet kaikkien pilkkana ja naurun esineenä. Puvun pitää myöskin verhota kauniisti, ja sen vuoksi sitä koristetaan mielin määrin. Minun isäni nimi oli Kürschner [saksalainen sana Kürschner merkitsee turkkuria eli turkkinahkojen kauppiasta ja valmistajaa], mutta kun minä latinan koulussa sain vierustoverikseni Obariuksen, Faberin ja Lusciniuksen, niin minäkin itseni kohotin roomalaiseksi kansalaiseksi ja muutin sukunimeni Kürschnerin latinalaiseksi Pellicanus."

Narri sai kovan yskän puuskauksen ja jatkoi sitte:

"Ja vielä, yksi asia. Hulluutta on odottaa mitään kiitollisuutta; kymmenestä kerrasta jää ainakin yhdeksän kertaa kiitos tulematta ja se joka on viisas, ajattelee vaan itseään eikä ylipäänsä huoli yritelläkään hakea toisten kiitollisuutta; mutta jokaisen velvollisuus on kuitenkin olla kiitollinen, sillä tukalaa on saada vihamiehiä; emmekä ketään opeta helpommin vihaamaan kuin hyväntekijää, jonka palkitsemme kiittämättömyydellä. Sinun tarvitsee ja on pakko kertoa elämäsi vaiheet mestarille, sillä hän on ansainnut sinun luottamuksesi."

Narrin mailmanviisaat sanat, joissa oman voiton pyyntiä aina kehuttiin suurimmaksi hyveeksi, olivat pojan mielestä usein varsin oudot; mutta paljo niistä tarttui hänen nuoreen sieluunsa. Heti seuraavana aamuna hän noudatti sairaan neuvoa, eikä hänen tarvinnut sitä katua, sillä siitä hetkestä asti Moor oli häntä kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen.

Avignonissa piti narrin erota matkustajista kulkeakseen Marseilleen ja sieltä meritietä Savonaan, mutta jo ennenkun hän oli ehtinyt paavien entiseen kaupunkiin, tunsi hän itsensä niin heikoksi että Moor tuskin toivoikaan enää voivansa viedä hänet määräpaikkaan elävänä. Pienen miehen ruumis näytti yhä vaan kutistuvan ja pää suurenevan ja veltosti riippuvat harmahtavat posket olivat kumpikin ikäänkuin ruusunlehdellä koristetut. Välistä hän matkatovereilleen kertoi menneistä elämänvaiheistaan.

Hänet oli määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka hän koulussa oli kaikkia muita etevämpi, niin oli häneltä kadonnut kaikki toivo päästä papiksi, sillä kirkko ei tahtonut mitään raajarikkoja. Hän oli köyhän miehen poika ja oli ylioppilaana saanut hiellä ja vaivalla ponnistaa päästäkseen eteenpäin.

"Kuinka kulunut olikaan usein ylioppilaslakkini leveä päälaki!" sanoi hän. "Sitä minä myös paljon häpesin. Olenhan minä näin lyhyt. Herra Jumala, kaikkihan voivat katsoa pääni ylitse ja huomata kaikki kuluneet paikat sametissa, jos katseensa käänsivät alas. Ja kuinka usein olen istunut ravintolan keittiön ääressä syöden kuivaa leipäpalaa, jonka särpimenä oli pelkkä paistin käry. Joskus kävi minun villakoirani varastamassa minulle makkaran teurastajalta."

Toisin ajoin oli pienelle miehelle käynyt paremmin; silloin hän oli ahkerasti istunut ravintoloissa, antanut sukkeluutensa päästä valloilleen eikä ollenkaan hillinnyt terävää kieltänsä.

Kerran oli eräs juomaveikko kutsunut hänet mukaansa kreivilliseen linnaansa huvittamaan hänen sairasta isäänsä ja sillä tavoin oli hän vähitellen tullut narriksi ja sitte kulkenut toisen ylhäisen herran luota toisen luo ja viimein oli hän mennyt vaaliruhtinaan palvelukseen.

Hän antoi mielellään ihmisten luulla, että hän ylenkatsoi maailmaa ja vihasi ihmisiä, mutta tätä ei saanut ottaa varsin vakavalta kannalta ja tämä oli enemmän ylimalkaista kuin yksityiskohtaista, sillä kaikki mikä maan päällä oli ihanaa, innostutti häntä vilkkaaseen ihastukseen ja lähimmäistään kohtaan hän oli ystävällinen elämänsä loppuun asti.

Kun Moor häntä tästä nuhteli, sanoi hän hymyillen: "Mitä te tahdotte, että minä tekisin? Se joka toista moittii, tuntee olevansa parempi kuin se, jota hän ryhtyy tuomitsemaan, ja kuinka monet narrit eivät ole mielestään yhtä suuria kuin minäkin kun he kohottautuvat varpailleen ja moittivat Jumalan töitä! 'Maailma on huono', sanoo filosoofi, ja joka häntä kuuntelee, ajattelee kaiketi: Kuuleppas, kuuleppas! Hän olisi kai sen tehnyt paremmaksi kuin Isä Jumala taivaassa. Antakaa minun pitää iloni. Minä olen vaan pikkunen, mutta minä ajan asiaani suuressa mitassa. Yksityisen ihmisen penkominen ei minusta näytä maksavan vaivaa, mutta kun tuomitsee koko ihmiskunnan ja koko äärettömän maailman, silloin saa laskea puhetta suun täydeltä ja oikein täydellä voimalla." Kerran oli Pellicanus hehkunut rakkaudesta kauniiseen neitoon, mutta tämä oli hänet karkottanut pilkallisesti ja meni naimisiin toisen kanssa. Kun hän sitte jäi leskeksi ja narri hänen tapasi jälleen katkerassa puutteessa, auttoi hän leskeä uhraten melkoisen osan säästämistään varoista, vieläpä auttoi toisenkin kerran kun se toinen kelvoton, jonka leski otti toiseksi miehekseen, oli hävittänyt kaikki mitä vaimolla oli.

Pellicanuksen elämässä oli monta sellaista piirrettä.

Mitä hän teki, sen hän teki noudattaen sydämensä ääntä; mitä hän puhui, sen oli ymmärrys tuonut hänen suuhunsa, ja ainoastaan sitä hän piti viisaana. Jos joku osoitti omaa voittoa pyytämätöntä ylevämielisyyttä, niin hän sitä piti jalona vaikka mielettömänä nautintona. Sellaista hän voi sallia itsensä tekevän, koska hän ei enää toivonut mitään itsellensä; mutta hänen piti mokomasta typeryydestä varottaa muita, joiden hän tahtoi maailmassa pääsevän eteenpäin.

Hänen suurissa laihoissa kasvoissaan oli jotakin äreää, terävää ja kireätä ja joka hänet ensi kerran näki, luuli helposti häntä pahaksi, kiukkuiseksi ihmiseksi. Sen hän myös tiesi ja häntä huvitti säikäyttää piikoja ja renkejä majataloissa tuimilla irvistyksillä — hän kerskasi osaavansa irvistellä viidelläkymmenellä yhdeksällä eri tavalla ja maalarin vanha typerä palvelija pelkäsi häntä äärettömästi niinkuin itse "paholaista".

Avignonissa oli hän varsin iloinen. Hän tunsi siellä itsensä reippaammaksi kuin pitkään aikaan sitä ennen ja tilasi itselleen paikan matkavaunuissa, jotka olivat lähdössä Marseilleen.

Illalla ennenkun heidän piti erota, jutteli hän Ligurian maakunnan rantaseudun ihanuudesta leimuavalla vilkkaudella ja puheli tulevaisuudesta ikäänkuin hänellä olisi ollut täysi terveys ja hän olisi tiennyt varmaan elävänsä kauvan.

Yöllä Ulrikki kuuli hänen enemmän kuin tavallisesti puhkivan.

Hän riensi hänen luoksensa, nosti hänet pystyyn sängyssä niinkuin tavallisesti kun pikku mies parka kärsi hengenahdistusta, mutta tällä kertaa Pellicanus ei sadatellut eikä äkäillyt vaan oli ihan ääneti ja hiljaa ja kun pienen miehen raskas pää niinkuin kurpitsi kaatua retkahti pojan rintaa vastaan, niin tämä pelästyi ja juoksi kutsumaan maalaria.

Pian tämä saapui sairasvuoteen ääreen ja valaisi kynttilällä miehen kasvoja, kun tämän hengitys heikosti vaan korisi. Hän avasi silmänsä ja teki kolme erilaista irvistystä perättäin. Ne olivat hyvin hullunkurisia, mutta vielä surullisemman näköisiä.

Luultavasti hän huomasi maalarin huolestuneen ulkonäön, sillä hän koetti tälle nyökätä; mutta pää oli liian raskas ja hänen voimansa liian heikot, sillä hän kykeni vaan vähän heilauttamaan päätään vasemmalle ja sitte oikealle. Silmän katse kuitenkin ilmoitti kaikki mitä hän tahtoi sanoa. Muutama minuutti kului näin; sitte Pellicanus syvä surumielisyys katseessa mutta yhä veitikkamaisuus suun ympärillä hymyili ja sanoi:

"Mox erit ääneti vaan, qvi modo narri erat."

Sitte hän virkkoi niin hiljaa kuin joka sana olisi tullut huulilta eikä rinnasta:

"Ymmärsitkös, Navarrete, Ulrik Navarrete? Eikös se ollut helppoa latinaa, häh? Anna kätesi, poika! Ja Tekin, rakas, rakas mestari — — Moor — murjaani — — neekeri — —"

Sanat loppuivat heikkoon äänen rohinaan ja kuolevan silmät tummenivat sameiksi, mutta vielä kului useita tunteja ennenkuin hän veti viimeisen hengenvetonsa.

Pappi kävi hänelle antamassa viimeisen voitelun, mutta sillävälin hän ei tullut enää tajuihinsa.

Kun pappi oli lähtenyt hänen luotaan, liikkuivat hänen huulensa lakkaamatta, mutta ei kukaan voinut ymmärtää mitä hän sanoi. Vasta aamupuolella kun Etelä-Ranskan aurinko valoisana ja kirkkaasti paistoi huoneeseen ja hänen vuoteelleen, heitti hän äkkiä käsivartensa korkealle päänsä yläpuolelle ja puoleksi puhelemalla puoleksi laulamalla sotamies Hans Eitelfritzin nuotilla tuli hänen huulillensa sanat: "onnesta onneen!" Muutaman minuutin kuluttua sen jälkeen hän jo oli kuollut.

Moor ummisti hänen silmänsä, Ulrikki laskeutui itkien polvillensa ja suuteli ystävä-raukan kylmää kättä.

Kun hän nousi seisoalle oli maalari vielä paikallaan ja katseli äänettömällä hartaudella narrin kasvoja. Ulrikki teki samoin ja hän luuli nähneensä ihmeen, sillä karkeat, häijyt, levottomat kasvot olivat saaneet uuden ulkonäön ja olivat nyt tykkänään rauhallisen, hyväntahtoisen miehen kasvojen näköiset, joka oli kuolon uneen vaipunut ystävälliset muistot sydämessä.

Neljästoista luku.

Ulrikki oli nyt ensikerran ollut näkemässä ihmisen kuolevan.

Kuinka usein hän olikaan nauranut narrille ja pitänyt hänen puhettaan mielettömänä ja syntisenä; mutta kuollut mies hänessä vaikutti kunnioitusta ja kun hän ajatteli isäänsä kuolleena ruumiina, niin se ajatus häneen vaikutti syvällisemmin ja pysyvämmin kuin isän otaksuttu kuolema.

Tähän asti hän ei ollut voinut ajatella isäänsä toisellaisena kuin eläessäkään, mutta nyt tuli hänen sielunsa silmien eteen usein isävainaja yhtä kalpeana ja kankeana kuin kuollut Pellicanus.

Maalari oli harvapuheinen mies ja osasi ajatuksensa ilmi tuoda paremmin piirteillä ja väreillä kuin sanoilla. Ainoastaan silloin, kun oli keskustelu sellaisista aineista, jotka olivat yhteydessä hänen harjottamansa taiteen kanssa, tuli hän kaunopuheiseksi ja tulisen innokkaaksi.

Toulousessa hän osti kolme uutta hevosta ja palkkasi itselleen yhtä monta ranskalaista palvelijaa. Hän meni myös hohtokivikauppiaan luo tekemään muutamia ostoksia. Majatalossa hän asetteli ostamansa vitjat ja sormukset viiteen pieneen somaan lippaaseen ja kirjoitti niihin koreilla fraktuura kirjaimilla tarkalla huolellisuudella: Helena, Anna, Minerva, Europa ja Lucia, yhden nimen kunkin lippaan kanteen.