TOINEN NÄYTÖS.

(Sama seutu kuin viime näytöksessä.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Leiokritos. Rhaistes.

LEIOKRITOS. Nään tuossa äsken valmistetun alttarin, Ja tulen sytytetyn, uhriteuraan myös Jo sidotun, kaikk' ompi varustettuna, Poiss' on vaan uhraaja. Sä taannoin tähänkö Leonteen jätit ynnä vaimon vierahan?

RHAISTES. Juur tähän.

LEIOKRITOS. Varmaankin se ompi poikani, Jok' aikoo jumalalle jollekulle nyt Taas uhrata. Hän outomainen, miettivä Ja ylen hurskas näihin aikoin ollut on. En tiedä mistä syystä, senpä tiedän vaan Ett' enemmän kuin muu tää mua huolettaa. Mut missä lie hän nyt?

RHAISTES. Hän meidät nähnyt lie.

LEIOKRITOS. Se meit' ei häntä näkemästä estäisi.

RHAISTES. Hän ehkä pelkäs nuhteita ja ääneti Pois täältä hiipi hiljaa niitä välttääkseen.

LEIOKRITOS. Sä, Rhaistes, viisas olet kaikki keksimään, Et yhtä ymmärrä, miel'alaa jaloa.

RHAISTES. Mun arveluni oli vaan, ett' ois hän peljännyt Nyt sua kohdata.

LEIOKRITOS. Se usein tapahtuu Ettei se pelkää, jonka tulis peljätä.

RHAISTES, Se tapahtuu, mut tyhmä ain' on semmoinen.

LEIOKRITOS. No kyllin. Mene etsimään Leontesta; Hän lienee lähellä, mä täällä odotan.

RHAISTES. Jos oikein arvaan, kohta kohdattava on Hän tämän laakson kukka-lehtoin suojassa.

TOINEN KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Sä halpa, viekas konna, onko järjelläs Niin kierot silmät että oman itses vaan Ne näkevät, kun kehnoutes mukahan Sä kaikki arvaat? Hän, Leontes, pelkäisi? Ja ketä? Isäänsäkö? Nuorukainen tuo, Kuin aurinko, hän suoraan kulkee rataansa Kaikk' unhottaen paitsi omaa tuntoaan; Hän pelkäisikö mitään, minut nähdessään Hän kiertäin karttaisiko? Enkö monesti Mä töissän' ollut epäilevä, peljäten Jaloa, hairahtamatonta älyään? Mut osa valtiaan on usein suosia Mik' enin hänen mieltään inhottaa, ja taas Tylysti kaikkein rakkahintaan kohdella. — Mä päivän nähnenkö, jon' ompi valtani Niin vakaantunut täällä että hyljätä Saan hylkyjä! Ja suotaneeko minulle Se riemu että, pitkäin sotain jäljestä. Tään kukistetun kansan tunnustamana Ja pelkäämättä entis-vallan sukua, Mä saisin sydämmeni antaa vallita? Niin kauvan kuin on toinen vallan perijä Viel' ehkä hengissä ja ensitilassa Jo valmis oikeuttaan valvomaan, ei saa Sydämmeheni kenkään nähdä, johtava On kylmä järki vaan mun askeleitani. Se huoleni on nykyinen, mut siitä juur Voi kerran riemu syntyä, niin kirkas kuin Synkästä yöstä syntyy päivän valkeus. Leontes lähestyy.

KOLMAS KOHTAUS.

Leiokritos. Leontes. Hyllos.

LEONTES. Hyllos, mulle tuo Nuo pyhitetyt jauhot, kunnes juurelta Sä Xuthos-vuoren, kirkkahasta lähteestä Tuot vettä.

LEIOKRITOS. Nuorukainen, ai'ot uhrata.

LEONTES. Se aikomuksen', isä, on.

LEIOKTITOS. Ja varmahan Taas Diikelle. Sä aina häntä yksinään Näyt palvelevan.

LEONTES. En mä häntä yksinään, Vaan tosin ensimmäisnä taivaallisista Hän juohtuu mieleen kun se heihin ylenee.

LEIOKRITOS. Zeus, kaikkivaltias, on suurin Jumala.

LEONTES. On Zeusin valta suurin, meitä lähinnä On se, jonk' apua me enin kaivataan.

LEIOKRITOS. Mies nuori, kuninkaaksi olet syntynyt, Sun osas tuleva on laumaa ylevää Ja kansojasi nerollasi hallita. Olympon jumalista ketä semmoisna Sun ensin tulis etsiä ja palvella, Ellei juur kaikkinäkevätä Zeusiä Ja kaikkivaltiasta, jonka valtikkaa Maailman kansat, jumalatkin kumartaa? Hän antaa voiman, neron, itse kuningas, Hän havaitsee ja tietää huolet kuninkaan. Ei tee ain' oikein valtias, jos katsoo hän Vaan lähimmäistä oikeata, unhottain Sen tähden kaiken muun. Kai toisin käytäksen Se viisas, joka pyrkii määrään aivottuun. Hän varovasti kiertäin karttaa estehet Ja laivaansa ei laske luotoon syystä vaan Ett' oisi suorin tie sen yli kulkeva. Hän keinot valitsee kuin lääkäri, jok'ei Suloa kukan katso mut sen hyötyä, Ja hylkää tuoksuavan käyttäin myrkkyisen. Ja kaikkialla, mitä näät ja havaitset? Et oikeutta, mutta järjestystä vaan, Jok' ompi tuimaa oikeutta jalompi Ja korkiampi. Oikeus jos korkein ois, Vois muurahainen, jonka tiellä tallailet Sinua syyttää siitä loukkauksesta. Mut ei se ole järjestyksen tarkoitus. Pienemmän täytyy aina väistää suurempaa. Se kaiken laki on. Kas tuota teurasta! Se raiskaa pensaan, johon on se sidottu. Ja kohta itse tapetaan sun tarpeekses. Niin heikko vahvan elättää, niin jalompi Ain' ottaa veron halvemmalta, edistyy Ja riemuitsee ja niin vaan kasvaa, voimistuu. Leontes, koska Teukros tällä rannalla Väkemme äsken karkotti ja surmasi, Sä nousit häntä vastaan, rohkeutensa Kukistit, voitonsankarinkin pakotit Pakohon voitettuna kiirein rientämään. Sun sopineeko, haltiaksi syntyneen Ja järjestäjäks kansan sekä isäin maan, Sun osas siten menettää, ett' epäilet Sä tappaa muurahaisen hyödyks tuhanten? Iloni ole, niinkuin muussa kaikessa, Myös siinä että katsot kaikki suuresti.

LEONTES. Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan Niin ahdas katseeni kuin luulevan sä näyt. Mä pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä Jumalten peittää mutkat mielten sokeain. Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin, Jotk' aamuin syntyvät ja illoin kuihtuvat. Mä järjestyksen pyhän ynnä lujan lain Näin kaikessa, niin pienessä kuin suuressa. Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus ei Se murtain maahan laskeunut, ei janoissaan Maa niellyt merta eikä meri näljissään Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa. Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan, Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen; Ja häneenpä Zeus luopi tarkan silmänsä. Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee Ja loistaa laupeasti niinkuin aurinko. Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee. Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan, Jos halveksii niin tielleen tulleit' esteitä? Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla Jokaista punnit' asiaa, hän tietääkö, Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän, Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan? Jos kohta on hän jalointakin aikonut Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa, Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän Monasti pettynyt kuin unen näössä; Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan? Ja tuohon tuntemattomahan määrähän, Jok' ompi aivan toista saavutettuna, Myös vääryydenkin tietä rientää ihminen Ja päähän päästä koittaa vaikka syyllisnä!

LEIOKRITOS. Ne arveluja.

LEONTES. Arveluilla totuuden Jos ostat, ei se ole kallishintainen.

LEIOKRITOS. Sun kuninkaaksi olen voinut synnyttää, Mut hallitsijaks' en.

LEONTES. Niin munkin luulon' on. Jos hallitsijan kaikkeen tulee käskeä, Mut kuninkaan vaan siihen mik' on jaloa.

LEIOKRITOS. On kuninkaankin täytyminen hallita.

LEONTES. Oot kauvan hallinnut, nyt ole kuningas!

LEIOKRITOS. Mua rohkenet sä, nuorukainen, oikaista Ja nuhdella, vaikk' en mä pyydä neuvoas.

LEONTES, Suo minun suoraan puhua ja kuuntele Sanoja kerran, joit' ei sotke myrkyllään Ei pelko, eikä vilppi, eikä imarrus, Sä mitä pyydät? Valtaa, hallitusta vaan Ja tahtos täyttämistä, se on tarkoitus, Jot' arvaat suureks, johon pyrit, katsoen Jokaista siihen viepää tietä oikeaks. Mut mitä suurta tarkoitat? Sun hyötyäs Vai kansanko? Mä sua tarkastanut oon: On rauhas rauennut, on päiväs huolinen, Yös levoton, ja otsas, ennen selkiä, Nyt vihan, pelvon pilvihin on peittynyt. Se onko onnes? Kansaas olen katsonut Ja miten jalomielisiä poljetaan, Uskollisuus ja totuus kauas kätketään Valosta päivän niinkuin suuret rikostyöt; Hävyttömyys ja väkivalta ylpeilee Ja nielee saaliinsa ja pyytää lisää vaan. Se onko kansan hyöty? Vaiko toivonet Sä aikaa parempaa, jon' oisit vapaana Avusta oston-alaisien ystäväin? Se milloin tullee. Sama pelko aina vaan Sun mieltäs karvastaa ja sua pakottaa Niin hallitustas aina käyttämään kuin nyt. On kuningasten entisten kaikk' ystävät Pois häädettävät ennen kuin sä huoletta Saat vallita. Mut mahdollista onko se? Voit vainuella villipetoin jälkiä, Mut miten rakkautta vainuta, jok' on Salattu suoniin, sydämmihin ihmisten? Ei auta siinä vainu koiran tarkimman. Ja jos sä vuosisatojakin kokisit Et koskaan voisi varmasti sä sanoa: Ei elä ykskään Aiaan suvun ystävä.

LEIOKRITOS. Oi hulluutta!

LEONTES. No, varo ett'et myöhään vaan Saa todeks nähdä mitä sanoit hulluudeks.

LEIOKRITOS. Siis tahdotko ja vaadit, että pitäis mun Pois heittää valtikkani, jonka ostanut Kalliisti olen, lunastanut kaikella Mun ruumiin' voimilla ja järjen nerolla Ja murheettoman elonikin onnella? Sen heittäisinkö joukkoon kenen hyvänsä Otettavaks, ja käskijästä kuulijaks Mä aleneisin? Oisko siinä järkeä?

LEONTES. Ei niin, on valtikka myös hyvä, itse Zeus Omansa kantaa, sentään ylimmäisenä Jumalana hän pidetään ja palvellaan. Ei kallis hinta ole vaivat, valvonta Onnesta saada olla turva kansojen Ja maiden riemu. Suureks sitä katson vaan, Jok' uhrataan sen edestä mik' oikea On jumalten ja ihmisien mielestä, Jos Zeusin valtikkakin ois sen lunastus. Siis kanna valtikkaas, jos sen sä käyttää voit Niin ett'et lonkkaa Diiken pyhää käskyä; Jos et, niin sitä kammoa kuin käärmettä; Ann' ylhäisyyden, vallan mennä, säilytä Mik' etevämpi valtaa ompi: tahratta Elämän kunnia ja sielu viatoin.

LEIOKRITOS. On helppo sille, jok' ei suurta tarkoita, Vähintä loukkausta välttää, hän on juur Kuin kilpakentän ulkopuolla seisova, Jok' osaa naapurinsa hyvin varoa. Mut joka nelivetoisilla vaunuillaan On mennyt kilpa-ajoon, voiton kruunua Omistamaan, on toinen laki hänellä. Ei saa hän arastaa, jos joskus vitsansa Käy hänen kilpakumppalinsa kasvoihin, Jos vaununsakin ahtahassa käänteessä Lyö kumoon eli särkee toisen vaunuja. Mut tuommoista mä turhaan sulle selitän; Se on kuin mereen hukkuneelle puhuisin; Et käsitä sä mitään muuta aatosta Kuin mikä omassa on päässäs kehinnyt, Mut yhtä vaadin, sinun täytyy ymmärtää Ett'et mun päätöksiini sotke omias Ja ett'et pyydä muuttaa hallitustani.

LEONTES. Oi isä, kuinka katkera on osasi, Jos muakin sun täytyy peljätä.

LEIOKRITOS. Jos niin Sä mietit, päästä mua tästä murheesta! Leontes, kauvan ei tää tila pysyne, Jok' eroittaapi meidät.

LEONTES. Milloin muuttunee?

LEIOKRITOS. Kuin Aiaan suku tykkönään on sammunut.

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Rhaistes.

RHAISTES. Sun käskyäskö, kuningas, nyt seurataan?

LEIOKRITOS, Mik' ompi tapahtunut?

RHAISTES. Kuule! Laaksossa Kun olin turhaan etsinyt Leontesta, Katsastamahan nousen Xuthos-vuorelle. Ei myrskystä juur paljo tunnu laaksossa Mut vuorella se raivoaapi hurjasti, Se taittaa, kaataa puut ja rannan karille Luop' etelästä vaahtopäitä aaltoja. Mä katson merelle ja kaksi laivaa nään Sodassa aaltoin kanssa; toinen tunnettu Tuo tänne sanansaattajias Spartasta, Ja myötätuuleen pääsee suojaan sataman. Mut toinen tuntematoin, tullen idästä, Päin Pelopsia laskee, kiertäin Kreitonin Salaista karia ja pyrkii sivuitse Galastor-luodon päästä; silloin repaleiks Lyö myrskytuuli purjeen, vasten luotoa Nyt laiva, syösten niinkuin kaarna, särkeytyy. Samassa kalastajan poika rohkea Maamiesten joukon kanssa rantaan kiiruhtaa Ja aluksista vedetyistä rannalle Kahdeksan-hankaisen he valitsevat jo Ja vesille sen työntävät. Nyt riennän mä Ja auttamasta heitä kiellän nimessäs. Mua toiset nurkuin tottelevat, Hyllos vaan Hän käskee, uhkaa, rukoilee, ja viimein kun Ei kenkään häntä kuule, ottaa raivossa Hän venheen, kaataa minut, joka estää koin. Ja lähtee yksinään.

LEONTES. Sä roisto, rohkenet Tät' ilkityötäs kuninkaalles ilmoittaa.

LEIOKRITOS. En moiti Rhaistesta. Hän täytti käskyni.

LEONTES. Sanasi kerro, isä! Sit' en tajunnut.

LEIOKRITOS; En salli vieraan saarellemme saapua. On mereltä, niin tietäjä mull' ennusti, Mun turmioni kerran vielä tuleva. Jos joku vieras jumaloiden vihaama Siis ajautuisi saareemme, ei kenkään saa Jumalten tahtoon tarttua, se käskyn' on. Jos tahtoo toiset lepytetyt jumalat Hädässä olevalle antaa apunsa, Hän ihmisavuttakin pelastua voi. Niin mietin.

LEONTES. Suuri Diike, älä vihastu Ett' uhritules pyhän nyt mä sammutan. Kun ihmisrakkautta, vieraan hoitoa, Sun pyhimpiä sääntöjäsi poljetaan, On itse maa ja ilma täällä saastainen, Ja uhri, sulle säätty, oisi pilkka vaan.

LEIOKRITOS. Käyt pois?

LEONTES. Pois.

LEIOKRITOS. Minne?

LEONTES. Jossa hätä, jalous Mun apuani vaatii.

VIIDES KOHTAUS.

Leiokritos. Rhaistes.

LEIOKRITOS. Rhaistes, poikaani Sä älä jätä silmistäs, ja tarkasta Jos joku vaara uhkaa, mutta varo vaan Ett'et sä häntä suututa. Ei kovasti Saa jousta jännittää. Mä rakkauteensa Ain' turvaudun. Sä ole katsoja, ei muu. Ja kaikki tehtävä sä jätä minulle. Siis käy ja tänne saata sanansaattajat.

RHAISTES. Sä ollos huoleti, (menee pois.)

KUUDES KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Zeus, kaikkivaltias! Tää tahdon ynnä täytymisen taistelu, Näin tuskainen ja tyhjä, kolkko, riemutoin Ja tuima orjantappurainen elämä, Jonk' okaat kauhistuttavina kasvavat, Kun täytyminen, talvi-ilmaa kylmempi, Se lehden idun, kukan hengen kuolettaa: Tää riemutoin ja korpikylmä elämä, Niin vähän kiitettävä kuin on kiitetty, Tää onko kuninkaana olla? Miksi en Mä ennen päässyt arvoasi tuntemaan, Sä valta kuninkaan, sä patsas korkea Mun autuuteni haudan päälle nostettu? Mut mik' on autuus? Olemusta onkohan Niin paljo sillä että tuhkaks muuttua Se vois, jos sitä poltettaisiin? Autuus kai On olematoin, on vaan uni unelman, On uni uneksitun onnen saannista, On päivän koite aamuruskon pilvillä, Joit' ajaa tuuli. Kun se katoo, mikä siis? Mut kuningas mä olen.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Leiokritos. Sanansaattaja.

SANANSAATTAJA. Kuningas!

LEIOKRITOS. Se soi! Sä mitä tahdot?

SANANSAATTAJA Lähettilääs, kuningas, Nyt äsken tulleet, mua luokses käskivät. Jos täällä heitä odotat, he tulossa Jo ovat tänne, kohta saapuvat; jos taas Sä toisen paikan määräät puhutellakses Mä käskylläsi heidän tykö palajan.

LEIOKRITOS. Oletko heidät nähnyt?

SANANSAATTAJA. Puhutellut myös.

LEIOKRITOS. He mitä virkkoivat?

SANANSAATTAJA. Mit' äsken ilmoitin.

LEIOKRITOS. Näit heidät. Näetkö kun katsot ihmiseen Hänellä onko riemuja vai huolia?

SANANSAATTAJA. Yö ompi surujen, päiv' ilon muoto on.

LEIOKRITOS. Ja muotonsa?

SANANSAATTAJA. Kuin päivä.

LEIOKRITOS. Sanomia siis He hyviä nyt tuovat. Tulkoot tänne vaan! Mut mikä sua huvittaa kun kasvoillas On päivä myös? Kai äsken lienet saanunna Sä jonkun toivees täytetyksi.

SANANSAATTAJA. Jumalat Ain' auttaa mua.

LEIOKRITOS. Mahtavampi minua, Sun kuningastas, olet siis. Mik' ammattis?

SANANSAATTAJA. Mä vuohiasi paimennan.

LEIOKRITOS. Ja toiveesi, Joit' aina täyttää jumalat, mitk' ovat ne?

SANANSAATTAJA. Ne ovat: lähteen juoma, ruoka karjastain.

LEIOKRITOS. Noin vähästäkö päivä loistaa kasvoillas?

SANANSAATTAJA Ei riitä mikään, enemmän jos tarvitaan.

LEIOKRITOS. Äl' itse koettele puhees totuutta.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Siis hetki tullut ompi, jona kohtalon' On mulle ilmestyvä, sitä tervehdin Mä halulla, jos tois se turmionikin. Ei mikään tieto, vaikka kuinkin surkea, Voi sydäntä niin murtaa, voimaa särkeä Kuin tämä tuskan heiluminen, heittävä Mun vuoroin toivon, vuoroin pelvon povehen. Jos kuninkuuskin multa kielletään, mi siis? Viel' alamainen olla voin kuin ennenkin, Mut pois tuo epäilys! Mun täytyy hallita Itsenkin tähden mut Leonteen enemmän. Voin hälle kerran jättää lujaks perinnöks Vakaisen valtikan, se oiv' on kehoitus! Hän rikoksitta on sen kantava, hän on Sen riemuja vaan tunteva, ei huolia. Mä hänen kunniansa tähden taistelen; Mä kuorman kannan, palkan hän on kantava. Mut katso, lähettiläät lähestyvät jo.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Leiokritos. Adamastor. Medon.

LEIOKRITOS. No, terve tultuasi, Adamastor sä, Ja poika Likhaan, sinä Medon! Sanoman Nyt hyvän vaiko pahan tuotte myötänne? Te toimituksistanne suoraan kertokaa, Ei peittäin pahaa säälistä, ei lisäten Mun mielikseni, hyvä jos on sanoma.

ADAMASTOR. Iloa kyllin paljas totuus, kuningas, On kaunistelematta sulle antava.

LEIOKRITOS. Sua kiitän tuosta ilosanomastasi, Sen vakuutukseks ilmoita nyt onneni.

ADAMASTOR. Mitenkä myötä-, miten vastatuulessa Sun asioissas purjehdimme merellä, Se koskee meitä vaan. Nyt täällä olemme. Mä tulen Menelaon luota Spartasta, Tää Medon Delphosta. Niin erimatkoilla Sun käskyjäsi kävimme ja yhdyimme Taas aluksessa, joka meitä odotti. Nyt ota ensin Menelaon terveiset. Hän valta-oikeutes täällä tunnustaa Ja tarjoomaasi liittoon suostuu mielellään. Mä ilokseni sanojansa kuuntelin, Kun urhoa tuot' uljasta mä katselin, Jaloa, Hellaan häväistyksen kostajaa.

LEIOKRITOS. Sua ystävällisestikö hän tervehti Tavalla esi-isäin?

ADAMASTOR. Kohtauksemme Tällainen oli: Kohta esihuoneesta Ma vietiin saliin, jossa ystävinensä Hän istui, äsken retkiltänsä tultuaan, Nyt surutonna atrioiden pöydässään. Mun nähtyänsä heti kohta istuimen Minulle vierellensä käski asettaa, Ja minut syöttää, juottaa ylen runsaasti. Kun olin syömä-, juomahalun täyttänyt, Hän silloin vasta kysyi: ken ja kusta on Tää vieras, mistä syystä on hän saapunut? Kun nimen ilmoitin ja että kotimaan' On Salamis ja että sieltä tulin mä, Pimeni kasvot kuninkaan kuin pyhä yö Ja mua kohtaan silmästään lens' salama. Mä vapisin mut asiani toimitin. Mä lausuin että olin lähetettynä Tään saaren haltijalta, että yhteinen On teillä viha vasten Aiaan sukua, Ja että pyydät hänen kanssaan liittoa. Kirkastui silloin kasvonsa ja silmistä Pois lensi uhkauksen varjo, leppyen Hän antoi vastauksen ystävällisen.

LEIOKRITOS. Hän pimeni kun sanoit täältä tulevas, Viel' eläneekö joku, jota pelkää hän?

ADAMASTOR. Oi kuninkaani, kuule! Kun hän leppyi taas, Mä varovasti sovitellen puheeni Eurysakeesen kysymyksen johdatin; Ja sivumennen huolistasi mainiten, Ett' ehkä joku voisi pyytää valtaasi, Sun riitaveljestäsi suoraan kysäsin, Hänestä oisko mitään kuullut kuningas. Atridi silloin hymyellen maljansa Ain' ääriin asti täytti. Katso, sanoi hän, Niin huoletonna vihamiehen' pojasta Kuin maljani mä tyhjennän, niin voipi myös Omansa kuninkaasi tyhjentää. Vaikk' on Mont' epävarmaa, varmahan ei tarvitse Kenenkään peljät' enää Aiaan sukua.

LEIOKRITOS. Noin lausui Menelaos, Spartan kuningas?

ADAMASTOR. Sä kuulit mitä hänen suustaan kuulin mä.

LEIOKRITOS. Oi mik' on voima teillä sanat, kepeät Kuin tuulonen, mun sielun' avaruudesta Nyt siihen kootut huolten pilvet poistamaan! Mut suo mun kuulla, mitä vastas jumala Ja palvelija temppelinsä ennusti, Sill' ihmissana ompi ihmissana vaan, Ja sallimus voi oikealla kädellään Hyväillä, vasemmallaan surmaa tarjoten.

ADAMASTOK. Niin käypi. Tok' ei tällä kertaa taitane Jumalan lause sallimusta syytellä Kaksmielisyydestä. Nyt, Medon, lausu sä.

LEIOKRITOS. Mä kuuntelen.

MEDON. Siis kuningas, mä kerron nyt, Mit' olen matkallani tarkoin tutkinut, Ja tiedän toivees tulleen hyvin täytetyks, Mä tulin Delphoon, saavuin pyhään luolahan Parnasson juureen, temppeliin; naispappi sen Siell' istui, tietäjä tuo tulevaisuuden! Siin' unelmissaan tullessani istui hän Niin lempeä, käs' otsan alla valkean. Mut antimesi kun mä juureen jalkansa Sain lasketuks ja esittelin asias, Kas, muuttui muoto pyhän neitsyen. Hän nous Nyt istuimeltaan, lausuin: vaiheitanne miks Te heikot kuolevaiset tiedustatte, vaikk' Iloineen, huolineen on lyhyt elonne?

LEIOKRITOS. Hän turmiota ennustava oliko?

MEDON. No kuule! Lähtehelle nyt Kastaalian Hän meni, palasi ja, puhdistettuna Edellisen ja nykyajan tiedoista, Hän taitti lehvän laaker-puusta pyhästä Ja söi sen saadaksensa hengen jumalan. Hän kohta liikutetuks' luolan höyrystä Ja vavistukseen joutui, huulet vapisi Ja tukka pystyyn nousi, pyhä houraus Se kauheana loisti hänen silmistään, Niin aivan kuin ois noussut sydämmestä maan Kaikk' ilot, kauhut, tuskat tulevaisuuden, Naispapin hengen kautta ilmi tunkien. Hän virkkoi viimein vavisten: sun kuninkuus Siis tahtoo tietää kohtalonsa kauttani; Siis kuule, tiedä, päätä: siks kun kaatunut Isänsä miekan kautta on Leontes, siks Leiokritos on Salaminin kuningas.

LEIOKRITOS. Noin kuuluivatko sanat, Delphon jumalan?

MEDON. Naispappinsa ne omat sanat olivat.

LEIOKRITOS. Siis oikein, Adamastor, onnelliseksi Sä lausuit lähetystänne, ja ilolla Mä teitä kuninkaallisesti palkitsen. Mut ensin toinen työ on mulla tehtävä, Juur äsken haaksirikko liki rantaamme On tapahtunut, kaikk' on pelastettava. Siis Xuthos vuoren rantaan joutuun rientäkää Ja nimessäni mun nyt kansaa käskekää Vesille kiirein venheet kaikki laskemaan. Rukoilkaa kansaa, pyytäkää sit' auttamaan. Jos saatte jonkun noista onnettomista Pelastetuksi maalle, älkää epäilkö Jos oiskin henkensä jo sammumaisillaan, Niin häntä henkiin jälleen saada pyytäkää.

(Lähettiläät menevät).

KYMMENES KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Mit' onnessani, ylpeintä mi toivoan' On suurempi, mun ensin tehdä tulisi, Ellei nyt kiittää teitä, kuolemattomat, Jotk' ihmis-onnen keskenänne päätätte. On helpot ehtonne. On varma valtani, Ellei Leontes kaadu kautta miekkani. Mun miekkani? Leontes poikani? Jos en Mä surmaa lastani, on varma valtani. Jos hänen kuoloons' onneni mun perustuis, Jos mulle säätty oisi hänet surmata Tai itse hukkua, mä onnen, valtikan Ja hengestänsä henkeni ain' antaisin. Ja nyt, nyt saan mä kaikki nämät omistaa, Jos vaan mä tahdon säästää hänen henkeään. Mut kenen edest' olen vaivaa kärsinyt, Ja vallastani kovat sodat kestänyt? Juur hänen edestään. Mä itse tuonelaan Koht' olen lähtevä, sen ikän' ilmoittaa. Mut hän on nuori, häness' elän uudestaan Ja vallitsen, ja työni, kunniani taas On hänen kauttaan jääpä suvun perinnöks. Mä häntä kohtaan nostaisinko miekkani? Jos elää hän, ei kuolo ole loppuni, Mut hänettä jo elo ompi kuolemaa. Mä kiitän teitä myöskin siitä että saan Nyt olla kuningas, en hallitsija vaan, Ja täyttää oman sydämmeni toivoja. Mut katso, kalastaja lähestyypi. Hän Mua väistää. Niin on tapahtunut ennenkin. Ei enää niin saa olla. Joudu luokseni, Eubulos, sua kutsuu kuninkaas.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Leiokritos. Eubulos.

EUBULOS. Mlk' on Sun tahtos?

LEIOKRITOS. Lausu, riennätkö sä rannalta, Kuss' alus tuntematoin hukkui äskettäin?

EUBULOS. Mä saavun sieltä.

LEIOKRITOS. Minkä sanoman sä tuot?

EUBULOS. Sen sanoman, jok' ei lie sulle suloinen.

LEIOKRITOS. Kaikk' onko auttamattomasti hukkunut?

EUBULOS. Yks pelastettiin, vaikk' ei sulle mieluinen.

LEIOKRITOS. Ken on se?

EUBULOS. Nuorukainen, jonka pelasti Mun poikan' aalloin kuohusta ja maalle toi.

LEIOKRITOS. Ken olevansa sanoo hän ja mistä myös?

EUBULOS. On suunsa suljettu ja niin myös silmänsä, Ja hiukan henkeä vaan enää häness' on.

LEIOKRITOS. Ja meren kuohuun hukkuneet on kaikki muut?

EUBULOS. Uip' aaltoin harjoilla nyt pirstaleita vaan.

LEIOKRITOS. Oi kova onni! Miks' en ennen tietänyt, Nyt minkä tiedän? Tok' on pelastettu yks. Ken hoitaa nuorukaista? Koetellaanko Taas hengen kipunata häneen herättää?

EUBULOS. Leontes, ollen läsnä, hänet korjasi.

LEIOKRITOS. Ei huolta siis; on hällä hyvä hoitaja.

EUBULOS. Jos mulle lupa sallitaan, oi kuningas, Mä kysymyksen tekisin.

LEIOKRITOS. Se sallitaan.

EUBULOS. Siis sano, koska ihmisyyttä ilmoitat Nyt puheessas ja muodossasi, valheko Vaan oli puhe Rhaistehen tuon heittiön, Kun nimessäs hän kielsi avun rannalla?

LEIOKRITOS. Voi kaikki muuttaa silmänräpäys; en se, Mik' olin ennen, enää olla tarvitse.

EUBULOS. Kuin niin?

LEIOKRITOS. Its', ukko, olet myös sen tunteva. Jo ohitse on aika, jona rannalla Sun täytyi ylenkatsottuna, köyhänä Ja peljäten kuin lokki aaltoin kuohusta Töin tuskin niukkaa saalistasi pyydellä, On ohitse se aika, vanhus, eikä taas Se palaja, niin voipi kaikki muuttua.

EUBULOS. Voi!

LEIOKRITOS. Maasi entisen saat kohta takaisin, Omilla juhdillas saat kyntää peltosi, Ja omat laihos leikata.

EUBULOS. Voi kuningas!

LEIOKRITOS. Sä vihaat Rhaistesta ja pelkäät että hän On sulta ryöstävä, mit' olet saanut taas; Saat olla huoleti, nyt olen turvasi, Ja suurempi lie valtani kuin hänen on.

EUBULOS. Voi mitkä mustan murheen pilvet nousevat!

LEIOKRITOS. Mä tiedän ettei sua oma kohtalos Niin huoleta kuin hänen, jok' on turvissas. Tekmessan tähden pelkäät, jätä pelko pois! Hän kadotettunsa on saapa minussa. Vaikk' onkin Aias kuollut, jos hän huolehtii Eurysakesta, kuningas mä olen myös Ja voin ja tahdon häntä hoitaa hellästi Ja kohtalonsa keventää.

EUBULOS. Mä äsken näin Lähettilääs kun palasivat luotasi. Oi onneni, oi toivoni, jää hyvästi!

LEIOKRITOS. En, vanhus, ymmärrä sun turhaa puhettas. Sä vaikeasti valitat ja huudat "voi" Kun sulle hyvää muutosta mä ennustan. Sinua turmiollako mä uhkailen? Siis onko paha rikastua köyhästä Ja kurjuudesta päästä armoon kuninkaan Ja nähdä kohtalonsa kukoistavan taas? Vai luuletko sä että asuu viekkaus Mun lupauksissan' ja että valheilla Mä turvatonta tilaas tahdon pilkata? Oi Zeusin kautta! Onnetonta polkemaan En syntynyt. Jos olin kova kohtaasi Mä ennen, olin pakosta, en halusta. Mua ymmärrä.

EUBULOS. Jo liiaks sua ymmärrän. Se juuri että suoraan totta puhut nyt, Se mua huolettaapi, sillä, kuningas; Se näyttää ettet pelkää enää ketäkään.

LEIOKRITOS. Siis onneani pelvotonta kadehdit? Sä peität itses syviin arvoituksihin.

EUBULOS. Ne, kuullen kysymykseni, ehk' ymmärrät: Viel' onko elossa Eurysakes, vai ei?

LEIOKRITOS. Ei ole. Perusta siis toivos toisehen, Eurysakeessa turvaa etsit turhaa vaan.

EUBULOS. Oi ilkityötä! Eikö kosto jumalten Noit' ole kukistava, jotka murhaavat Mit' isäin maa on synnyttänyt jalointa? Ei löytyne siis sallimuksen johtajaa? Mä elän, Telamon on kuollut, kuollut on Myös Aias, ompi murhattu Eurysakes. Mä mato ryömin vielä päivän valossa Ja heitä peittää yö! No, äsken lupasit Sä onneani edistää; nyt miekkasi Mun sydämmeeni pistä. Se on ainoa Työ hyvä, josta tahdon kiittää sinua. Mä eläisinkö nähdäkseni valtaasi, ja maineen kuullaksen' Atridin voitoista, Kun olen kaiken rakkauden puutteessa, Ja tulevaisuus kieltää koston nautinnon. Mun vereni nyt jalkais juureen vuodata. Mä soisin että Nesson myrkyn lailla se Sun päälles vuodattaisi kaiken vihansa Ja sinut korventais.

LEIOKRITOS. Sä olet katkera, Mut murhe katkeroittaa, itse katkera. Jos oikein tahi väärin vihaat minua, Sen päättäköhön Zeus, mä annan anteeksi. En onneani ansaitseva ois, jos en Mä tuntisi myös ett' on parhain lahjansa Ett' armias ja suopea nyt olla saan. Mua vihaat. Viha, ei se pysy ainiaan, Ei enemmän kuin talven lumi vuorilla: Se sulaa kun vaan hyvyys kevät-ilmallaan Sit' uupumatta päiväkaudet hautelee. On aika tuleva, sä jolloin ymmärrät Ett' Aiaan suku yksinään ei ansaitse Sun rakkauttas, eikä yksinänsä myös Sit' omista. Siks pane jääsi vastaani, Sen lempeyden auringolla sulatan.

(Eubulos menee pois.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.) Hän menee pois, ei viitsi edes vastata. Vaan en voi vihastua. Milloin, jumalat, Noin rakkaana mun sukuani pidetään? Jos saarellan' ois joku tunne, jossa ois Noin jalo itu höystyvä, mä siemeneks Mun sydämmeni kappaleiksi hakkaisin Ja kostuttaisin verelläin. Oi rakkaus, Uskollisuus! Oi teidät vielä löydän mä, On mulla tahto, eikä löydy ketäkään Nyt enää, jota pelkään, olen kuningas.