KOLMAS NÄYTÖS.

(Aukea ranta. Kaukana merellä luotoja ja karia. Rannalla venheitä ja laivan kappaleita. Hiekalla, lähellä tuuheata, väärää puuta makaa hengetönnä haaksirikkoon joutunut nuorukainen.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Leontes. Hyllos.

HYLLOS. Pois käskit kansan, käskit meidät jättämään.

LEONTES. Mit' auttaa meitä tyhjä uteliaisuus?

HYLLOS. Mun käskit jäämään, olen huono auttaja.

LEONTES. Sä tahdot auttaa sä, sen tekos todistaa.

HYLLOS. Myös muut niin tehneet ois, jos ois vaan tohtineet.

LEONTES. Kai tuulen, meren myrsky heitä säikytti.

HYLLOS. Ei ne, mut isäs viha meitä uhkaava.

LEONTES. On tämän nuorukaisen hengen kipuna Kai syvään nukkunut, jos ei sit' aalto lie Jo sammuttanut. Mene, vuode valmista Puun suojaan tuohon, jossa hän saa levätä Siks kunnes hänen herättävät jumalat, Me turhaan koemme.

HYLLOS. Nyt kuule, ruhtinas, Mun ajatukseni, vaikk' et sä tahtone Sun isästäsi kuulla mitään. Vihattu Leiokritos on täällä. Eipä yksikään Hänelle sydämmestään soisi onnea; Toist' ahneus ja toista pelko pakottaa. Ei rakkauskaan kuninkaihin entisiin Vihamme syynä häneen ole; isät vaan He Aiaan ynnä Telamonin muistavat. Me nuoret hänen tekojansa vihaamme, Juur' julmaa, väärää väkivaltaisuuttansa. Myös sinun täytyy varmaan niitä vihata. Mut sano sana vaan, me sua seuraamme Jos minne käsket; tule kuninkaaksemme. Sua rakastamme, suosimme ja tunnemme Myös mitä sydammessäs kätket. Tekosi On todistanut jalouttas ylevää. Siis ota valtikka ja poista häpeä. Jok' isäin maata painaa: väkivalta vaan Se täällä vallitsee, ja ihmisapua Nyt täällä hädänalaiselta kielletään. Me sinuun turvaamme.

LEONTES. Eubulos onpiko Sun isäs, kalastaja, jonka puolesta Sä äsken vasten väkivaltaa taistelit?

HYLLOS. Miks' kysyt, ruhtinas? Ei tuntematonta Lie sullo ett' Eubulon poika olen mä.

LEONTES. On mulla myöskin isäni, Leiokritos.

HYLLOS.

Maan oman pojiks' itsemme me katsomme, Me nuoret, niin myös sunkin tehdä tulisi. On Salaminin käsky meille kallihin; Ja jos se huutaa ankaralla äänellä: Kukista hirmu-haltia, maan sortaja; Ei silloin kenkään meistä viivy epäillen, Mut meitä johtaa tulee sinun.

LEONTES. Hurja mies! Mua etkö ymmärrä, vai halveksitko sä Mun hellää varoitustani, kun rohkenet Kapinan huutoa nyt vielä uudistaa? Jos vielä tuota kieltä käyttää uskallat, Mä tällä kaksiteräisellä miekallani Sun pääsi häijyn kieles juureen halkaisen. Sä ymmärrätkö nyt mun mielipiteeni?

HYLLOS. On selvä puheesi, mä sua tottelen, Sen teen mä rakkaudesta, en pelosta.

LEONTES. Mä luulen hukkunut tuo kättään liikutti.

HYLLOS. En aatoksissani mä sitä huomannut.

LEONTES. Oi eikö täällä lääkäriä parempaa Meit' ole? Eikö taito ruohoin voimalla Vois tuottaa apua?

HYLLOS. Suo tänne kutsua Sokea vaimo; vaikka onkin sokea Hän tietää, näkee enemmän kuin näkevä.

LEONTES. No, nouda hänet!

HYLLOS. Häntä tänne johdattaa Voi ehkä saattajansa. Jos hän saapuu, pois Mä mennä saanen.

LEONTES. Kas, mun isän' lähestyy. Nähnenkö unta, onko tuo Leiokritos, Niin muuttunut, niin tyyni nyt ja iloinen Kuin äsken synkkä, suruinen. Oi jumalat! Mit' on nyt tapahtunut? Muuttaneetko on Lähettiläät, vast'ikään tänne saapuneet, Hyvillä sanomilla hänen mielensä. Mä heiltä ihmetellen kuulin, ett' ois hän Pelastamahan käskenynnä kaikkia. Nyt ihme suurin kun nään hänen tuommoisna.

TOINEN KOHTAUS.

Leiokritos. Leontes.

LEIOKRITOS. Leontes, jalo poikani! Kuink' edistyy Sun jalo työsi ihmis-avun annossa?

LEONTES. Yks, näät, on pelastettu meren vallasta Mut kuolon ei.

LEIOKRITOS. Hän näkyy syvään nukkuneen, Ja paha ol' ett' apuamme viivytti Nuo asiat ja pahin niitten suhtehen, Jotk' aallot nieli. Ehkä kansalaisia, Helleniläisiä ne oli. Orja vaan On tää ja jos vaan katsoo hänen vaatteitaan, On muukalainen, ostettu tai ryöstetty.

LEONTES. Pukunsa, pedon pikemmin kuin ihmisen, Sen luulon todistaa; mut katse kasvojaan, Oi isä, liekkö Hellaan maassa syntynyt Tuon valjun nuorukaisen kuvaa kauniimpaa?

LEIOKRITOS. Haa!

LEONTES. Mikä jalous on tuolla otsalla!

LEIOKRITOS. Mi näky!

LEONTES. Noiden silmäin kanssa sammuneet On varmaan monet salamat.

LEIOKRITOS. Oi ihmettä!

LEONTES. Nuo huulet, uhkaavaiset vielä kuolossa, Ja kuinka hellät kuitenkin! Hän varmaan on Helleniläinen, vaikk' on kova onnensa Hänt' asettanut halpaan tilaan.

LEIOKRITOS. Olit laps Kun Trojaan riensi sankarimme. Muistatko Sä kilpiurost' Aiasta?

LEONTES. On silmissäin, Kuin öinen näky, laivasto ja sankarit; Mä muistan lähdön riemut, valitukset myös; Jaloa sankaria, joukon johtajaa En muista.

LEIOKRITOS. Tuohon nuorukaiseen silniäs luo. Juur semmoinen ol' Aias, vähän vanhempi Ehk' oli hän, mut kasvoiltansa pulskempi Ja loistavampi voimissansa nuoruuden, Vaan muuten kaikin puolin yhden näköinen, Niin että hämmästyin kun hoidettavas näin.

LEONTES. Voi, isä, meitä, voi, jos oisi sallimus Eurysakeen nyt rantahamme saattanut.

LEIOKRITOS. En tiedä minkä turmion hän meille tois, Kun makais kuolleena kuin nuorukainen tää.

LEONTES. Hän näyttää kuolleelta, mut elpyis uudestaan Jos häntä taitavasti hoidettaisiin vaan.

LEIOKRITOS. Tääll' onko ketään taitavata hoitajaa?

LEONTES. Sokea vaimo kalastajan majassa On toivoni, mä tänne hänet kutsutin.

LEIOKRITOS. Mut jos hän Aiaan pojan henkiin herättää?

LEONTES. Se oisi onnensa, mut meille turmio.

LEIOKRITOS. Huoletta ole, auta häntä minkä voit. Ken ikään lienee hän, ei vaan Eurysakes Hän ole, syvään nukkuu Aiaan suku jo Eik' ihmistaito sitä enää herätä.

LEONTES. Oi ilosanomaa! Mä oikein lienenkö Sua, isä, ymmärtänyt.

LEIOKRITOS. Aika surkea On kadonnunna, jona pelvon orjana Mun täytyi poveen peittää parhaat toiveeni. Nyt kuninkaana olla saan, saan tahtoni Ja työni yhteen sovittaa. Ei horju, ei, Mun valtikkan', on kuollut kilpailijani.

LEONTES, Ja miten, missä? Ken toi ilosanoman?

LEIOKRITOS. Sen Spartan kuninkaalta, Menelaolta, Toi lähettini äsken. Missä, mitenkä Eurysakes on kuollut, en mä tutkinut, Ja tutkia en huoli; todeks kuolonsa On ilmoitettu minulle, se kyllin on.

LEONTES. Oi suuret jumalat! nyt loppui huoleni, Jok' ilopäivää nuoruuteni pimitti Ja sorti elon innon. Nyt se loppui siis. Nyt kirkas tulevaisuus mua odottaa Ja pitkä ikä, Moirain langan lupaama.

LEIOKRITOS. Nyt vasta valtikkani mulle iloks on, Kun saan sen jättää perinnöksi miehelle, Jok' ymmärtää sen arvoa, kun havaitsen Miten jo miellyttää se sua toivossa. Sä ennen olit kylmä; valtaa, kunniaa, Noit' elon kultalahjoja, sä halveksit. Nyt onnellinen olen, täys' on toivoni, Kun onneni myös sinä tunnet, tahdot myös Siin' osaa ottaa.

LEONTES. Nyt siis olet kuningas; Ja oikeutta Salaminin hallintoon Ei kellään ole suurempaa kuin sulla on.

LEIOKRITOS. Viel' elää Teukros entis-suvun sukua, Mut hältä puuttuu ystäviä, voimia.

LEONTES. Jos tuliskin hän sotajoukkoineen, mi siis? Miekalla oikeutta miekan vastataan, Muut' oikeutta ei oo hällä. Telamon, Isänsä, hänet hylkäs jo ja vihassaan Pois ajoi kodistansa, Salaminista. Hän miekkaan vaan ei oikeuteen luottaa voi. Ken häntä pelkää?

LEIOKRITOS. Sua siis Eurysakes Peloitti oikeudellansa valtikkaan?

LEONTES. Ol' oikeudessansa voima verraton.

LEIOKRITOS. Niin, jos se oisi tunnustettu, muuten ei.

LEONTES. Se kiellettynä kauheampi ollut ois Mun silmissäni.

LEIOKRITOS. Nyt sä lasket leikkiä!

LEONTES. En isä. Kuninkaana jos Eurysakes Ja tunnustettuna ois tänne tullut, sä Häll' oisit kieltämättä vallan antanut. Mut jos hän ois vaan valtaoikeudellaan Ja yksin ystävittä tullut vaatimaan Taas valtikkaa, jok' oli ollut isänsä, Oi silloin.

LEIOKRITOS. Miekkani ois riidan ratkaissut.

LEONTES. Mä sitä, isä, pelkäsin, mut ensin ois Tuo miekkas meidän välillämme päättänyt.

LEIOKRITOS, Hänt' olisitko puolustanut hengelläs?

LEONTES. Ja oikeuttaan miekallani, vaatinut Velvollisuus sit' oisi.

LEIOKRITOS. Isääs vastaan myös Sua ryntäämähän vaatinunna puolesta Tuon muukalaisen?

LEONTES. Kuule, mitä aina oon Ma kauhistunut tulevaista miettien Ja muistaissani mikä tapahtua vois; Mun alakuloisuuteni nyt ymmärrä. Mä vaivoissani aattelin, ja nukkuen, Kun joskus sylihinsä armas unetar Mun sulki säälivästi, aina uneksin, Ett' Aiaan poika ehkä tänne saapuisi Ja valtikkansa anastetun vaatisi. Mä silloin välillänne oisin seisonut Ja nähden isän tuossa, tuossa ruhtinaan, Mun oisi tullut valita.

LEIOKRITOS. Haa, vaikea Tuo vaali sangen!

LEONTES. Eipä juur niin vaikea Kuin raskas sekä sydäntäni särkevä, Kun päätökseni tein jo.

LEIOKRITOS. Kuinka kuuluu se?

LEONTES. Mua rakkaus sun avuksesi vaatii, mut Velvollisuus mun kuningastan' auttamaan. Jos semmoisna hän vaatii turvaa käteni, Sen nostan sua vastaan, vasten kaikkia.

LEIOKRITOS. Kuin miettiväinen tieto-viisas unhotat Sä aatteen tyhjän tähden luonnon kaikki lait Ja tosi-olot. Suuttunenko, poikani, Vai nauranenko? Hyv' on, ettei sallimus Suo houreillesi tilaa työhön ryhtymään. Unohtukoon se. Aika uusi alkaa nyt.

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Sanansaattaja.

SANANSAATTAJA. Hyv' ompi että löysin sinut, kuningas, Sua kauvan turhaan etsin.

LEIOKRITOS. Miksi?

SANANSAATTAJA. Kutsumaan Sua heti asuntoosi.

LEIOKRITOS. Heti lausut sä; Mi pikaisuutta vaatii?

SANANSAATTAJA. Oma onnesi.

LEIOKRITOS. On vakaa onneni.

SANANSAATTAJA. Sun linnas, kuningas, On rahvas piirittänyt. Yhä lisäytyy Väkeä. Huhu kertoo Aiaan suvun nyt Eurysakeessa ikipäiviks sammuneen, Ja kansa tahtoo tietää kussa, kuinka on Hän, Aiaan poika, kuollut. Vasten toisiaan Kaks puoluetta seisoo. Rhaistes puolellaan Hän kiljuu kovasti, ja rahvas toisella Niin huutaa ettei eri ääntä kuulla voi. Mut sua kaikki nimittää ja sulta vaan He vaatii, toiset turvaa, toiset selkoa. Siis joudu. Kiviä jo heitetään, ehk' on Jo kohta miekat paljastetut.

LEONTES. Isäni, Jää tänne, minä riennän, pian miekkani On rauhaan asettava kansan kapinan.

LEIOKRITOS. Sä jää, mä riennän, olen itse kansani Mä hillitsevä. Levätköhön miekkasi; Miekalla tehty rauha on kuin hiljaisuus Välillä ukon salaman ja jyrinän.

LEONTES. Mut millä keinoin noita valapattoja Sä mielit hillitä?

LEIOKRITOS. Mun huolen' olkoon se.

LEONTES. Siis mennään molemmat.

LEIOKRITOS. Ei, yksin menen nyt, Mä sinut tunnen, sinä vihaan vimmastut. On varmin rauhan rakentaja laupeus.

LEONTES. Oi kummaa eri-mieltä! Mitä suhteita Mä säälin, niitä poljet sä, ja rikoksiin, Mä joita rangaisisin, et sä vihastu. Ken antaa vallan sokealle rahvaalle Sua vastaukseen vaatimahan kuolosta Eurysakeen? Hän kuollut on, se kyllin on. Sä olet kuningas.

LEIOKRITOS. Ja siis mä laupias Voin olla. Hyvästi!

LEONTES. Käyt yksin, enkö saa Mä olla apunas jos rahvaan vimmassa Mua tarvitsisit?

LEIOKRITOS. Vertasi ei tippaakaan Näy miekallan', ei huolta siis, jää hyvästi!

(Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Leontes. Haaksirikkoinen.

HAAKSIRIKKOINEN. Hoi, odota!

LEONTES. Hän herää, kieli Hellaan on.

HAAKSIRIKKOINEN. Oi viivy, viivy hetki, hurja!

LEONTES. Hämärtää Nyt uni hänen mielessään.

HAAKSIRIKKOINEN. Mies, sanon ma, Luodosta pidä kiinni.

LEONTES. Toverillensa Hädässä noin hän huutaa.

HAAKSIRIKKOINEN. Äiti, äiti, oi!

LEONTES. Hän äitiänsä mainitsee, hän lieneekö Myös hädässä, vai hyvästikö äidilleen Hän huutanee? Oi kuink' on sulo äänensä! Hän nuori on; ja nimi kallein kaikista Ei vielä ole kuollut hänen huulillaan.

HAAKSIRIKKOINEN. Sun pelastan, ei huolta! Haa, sä pettäjä, Nyt kuole! Voi!

LEONTES. Hän mielessänsä taistelee, Vaikk' ei nyt toimeen pysty kuollut kätensä. Mä tahdon häntä puhutella. Nuori mies, Sä pelastettu olet, lepää.

HAAKSIRIKKOINEN. Jumalat! Hän luodolla on yksin, turvaton. Oi kuin Hän huutaa: armoa!

LEONTES. Ken on tuo turvaton?

HAAKSIRIKKOINEN. Maa, syöksy Hadeen hautaan, ettei löytäisi Zeus ketään, jota salamansa peljättäis, Kun sen hän tänä hetkenä on säästänyt.

LEONTES. Mies nuori, silmäs aukaise ja toinnu taas. Oi mitkä näöt kauheat nyt herättää Näin suuren raivon?

HAAKSIRIKKOINEN. Surmaa minut koska et Suo mulle voimaa kukistamaan kaikkea. Voi äiti, äiti, en voi sua pelastaa.

LEONTES. On suuri tuskansa, kun mereen hukkuvan Hän näkee kalliimpansa, eikä auttaa voi.

HAAKSIRIKKOINEN. Sä kuningas, noin ihmisien kiittämä Ja kuitenkin noin rietas; eikö milloinkaan Sua kosto kohdanne?

LEONTES. Mua hirvittää kun noin Hän kauheasti soimaa ehkä Zeusiä.

HAAKSIRIKKOINEN. Sua kansain ylikuninkaaksi kutsutaan, Sua kuulee rahvas, kavala kuin sinäkin. Edestäs, konna, vuoti Hellaan veri siis.

LEONTES. Hän vasten ketä ihmistä tai jumalaa Vihassaan raivoaa?

HAAKSIRIKKOINEN. Te rosvot, laskekaa! En syntynyt mä orjankahleen kantajaks, Mut pojaks kuninkaan.

LEONTES. Kai sammuttaneet on Jo meren aallot valon hänen järkensä.

HAAKSIRIKKOINEN. Kas, purje näkyy, hiljaa, jo se lähestyy Ja laskee sinne, minne hänet jätettiin, Nyt kaiu ääneni kuin jyry ukkoisen! Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa!

LEONTES. Nuo sanat kertoi äsken vaimo sokea. Mies nuori, kenen suusta olet saanut ne? Ma sinuun tartun, herää, seikka selvitä! Ken olet?

HAAKSIRIKKOINEN. Haa, sä yksin olet, silmäni Mua pettäneekö? Orja, miss' on kumppalis? Sun yksin nään.

LEONTES. Et pety, yksin olen vaan.

HAAKSIRIKKOINEN (nousten ylös) Siis kuole!

LEONTES. Kauttasi? Sä hullu, henkesi Pelastajata noinko kiität, palkitset?

HAAKSIRIKKOINEN. Voi teitä jäseneitä kunnottomia, Miss' on nyt voimanne?

LEONTES. Sua kiittämätöintä Mä rangaisisin ellen katsois käytöstäs Jumalten suomaks, tähden järkes puutteisen.

HAAKSIRIKKOINEN. Oletko muita, etkä noita rasvoja? Mun silmän' aukenee ja muisti heräjää. Mä enkö äsken aaltoin kanssa taistellut? Miss' ovat toiset saman hädän alaiset? En ketään huomaa.

LEONTES. Meren aalto säälittä On kaikki niellyt.

HAAKSIRIKKOINEN. Kaikki, kaikki, sanot sä.

LEONTES. En vastausta parempaa sull' antaa voi.

HAAKSIRIKKOINEN. Ei jäänyt ketään? Kerro kerran vieläkin Tuo sulo sana: kaikki.

LEONTES. Julma oot! Kov' onni kumppalies sua miellyttää.

HAAKSIRIKKOINEN. Zeus, ota kiitos sydämmeni vastahan. On päivän valo silmilleni suloinen, Ja vihatulla elollan' on arvonsa Niin kauan kun vaan ajatus tuo tyydyttää, Ett' ovat kovat vaivani nyt kostetut.

LEONTES. Käy kohtalosi mulle aina oudommaks Ja synkeämmäks, uhkaavammaks. Lausu siis Ken olet?

HAAKSIRIKKOINEN. Olen vieras haaksirikkoinen, Pyhällä oikeudellansa kysyvä: Maan minkä rantaan olen pelastettuna?

LEONTES. Sä jouduit maahan, jonka maine kauaksi On kuulunut, tää Salamis on mainio.

HAAKSIRIKKOINEN. Maa, kallis maa!

LEONTES. Hän kasvoillensa lankeaa Ja huulillansa vaaleilla hän suutelee Maan multaa hellemmin kuin sulho neitoaan, Ja joka kerta kun hän päänsä kohottaa Nään kyyneleitä kasvoiltansa valuvan. Mit' ajatella tästä?

HAAKSIRIKKOINEN. Terve isäin maa! Mun kotimaani, Telamonin, Aiaan maa! Sun näänkö, koskeeko nyt sua huuleni?

LEONTES. Mua enemmän vaan oudostuttaa puheensa.

HAAKSIRIKKOINEN. Mun aatosteni ikävöimä satama, Sä, jonne toivoni on aina lentänyt, Mun autuuteni koti olet Salamis, Sä saari, jonka nimeä mun kieleni Samahan aikaan lausumahan oppi kuin Isän ja äidin nimeä. Nyt löysin sun, Mä nään, mä kosken sinun pyhää maatasi, Mä sitä syleilen ja nyt sen omistan. Sä olet mun, ei kenkään meitä eroita.

LEONTES. Oi järkikö vai hulluus häntä vallitsee?

HAAKSIRIKKOINEN. Maan tämän lapsi, nuorukainen, olet myös, Siis polves notkista ja kiitä armoa Zeus jumalan, kun pelastajakseni on Sun valinnut ja ensimmäiseks kaikista Sun kuningastas tervehtimään maassansa.

LEONTES. Mahdollisuus nyt liekkö rajans' au'aissut, Mahdottomuuden vallan vienyt, koska nyt Voi tapahtua mik' ei ennen saattanut? Vai valtikkansa kadottanut tuoni lie, Ja haamunsa taas päässeet ruumiillisesti Vaeltamahan elävinä kuoltuaan?

HAAKSIRIKKOINEN. Puhettan' etkö ymmärtänyt koska noin Sä vaivut aatoksiin, ja etkä riemuitse, Vaikk' olet jälleen saanut oman kuninkaas?

LEONTES. Hän Aiaan näköinen on, sanoi isäni, Ja oma kielensä, kun taannoin tunnoton Hän uneksien näki äiti raukkansa Luodolla seisovan, ja vihanvimmansa Ja avunhuutonsa, ne kaikki yhtehen Tekmessan kertomuksen kanssa sopivat. Ei! mahdotonta! Kuollut on Eurysakes, Ei kuolo heitä saalistaan. Jos miekkani Juur heti huolet päättäisi ja pettäjän Nyt rangaisisi rohkeasta valheestaan! (ääneen) Maan tämän kuningas siis olet, sanot sä, Mik' ompi nimes.

HAAKSIRIKKOINEN. Vieras tahi orja vaan Sä lienet tässä maassa, joll'et tietäne Mut kysyt, kuinka Aiaan poikaa kutsutaan.

LEONTES. Mitenkä taidat todistaa ett' olet hän?

HAAKSIRIKKOINEN. Sen todistavat kasvoni. Ei unhota Zeus hallitsija-sinettiään istuttaa Otsalle kuninkaaksi syntyneen.

LEONTES. Ei vaan Se otsan merkki aina riitä, jos niin ois, Mun myöskin kuninkahan pojaks tuntisit.

HAAKSIRIKKOISEN. Siis olet vieras täällä niin kuin arvasin. Jos totta puhut sä, jos juoksee suonissas Niin jalo veri, terve, terve meille siis! Kuin tuntee nuori kotka, vuoren kasvatti, Veikkonsa luonnon, lento-tavan rohkean, Niin toisiamme tuntekaamme, auttakoon Siis toinen toistaan. Työhön kiinni käykäämme! Mult' ihmiset ja aallot vaatteet ryöstivät Ja alastonna seison valtakunnassani. Se sopimatont' on. Siis linnaan kiiruhda Nyt pian Aiaan entisehen asuntoon, Ja käske linnan ja sen aarteen hoitajaa Lähettämähän mulle kaikkein kauniimman Ja kallihimman asepuvun isäni. Myös tulkoot orjattaret mua huuhtomaan Ja voitamahan, että suolavedestä Noin jähmettynyt ruumiini taas virkistyis. Mua sitten seuraa kansan kokouksehen, Ja katso silloin, ainoastaan sanoissa Olenko Aiaan poika, täällä kuningas. Sä katso saaren harmaapäitä urhoja, Jotk' ovat nähneet isäni. Jos eivät he Mun nähden riemukyyneleitä vuodattais, Ois pettääksensä maininnut mun äitini Nimeä Aiaan, Salaminin urhot ois Mua suotta muinoin kilvillänsä kantaneet.

LEONTES. Nyt kaikki yhdistyy sen todeks näyttämään, Jot' olen peljännyt ja jot'en kuitenkaan Voi estää. Mutta vielä keinon käyttänen, Ennenkuin kokonaan mä jätän toivoni. Sokea vaimo tulee tuolla.

HAAKSIRIKKOINEN. Mietitkö Pitäiskö antaa apu anottu vai ei. Jos niin, oot työstäs palkkaa saamaan tottunut Ja väärin kutsut itses pojaks kuninkaan.

LEONTES. Odota joku hetki vielä tyynenä. Käy selväks kaikki, kun vaan ennätän Mä puhutella sokeata vaimoa.

HAAKSIRIKKOINEN. Mi pilkkaava on näkö yhtäläisyyden! Pois käännän kasvoni ja tammen tuuhean Mä taakse kätkeyn ja suljen silmäni Jott'ei se kuva, jonka, etääll' ollen, hän Mun nähdä suopi, muuttuisi ja hälveneis, Kun lähemmä hän lähestyy. Oi äitini! Sua saanenko ma koskaan nähdä hengissä Niinkuin nyt näen haamusi?

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset. Tekmessa, (mukana.) SAATTAJA.

SAATTAJA. Käy tänne päin, Oi kuningatar, täss' on paikka.

TEKMESSA. Kuuleeko Leontes jos mä häntä täältä tervehdin?

LEONTES. Edessäs on hän.

TEKMESSA. Terve, nuori ruhtinas! Miss' ompi avunpuutteinen?

LEONTES. Kuink' alttiisti, Jalosti astut, itse huolen alainen, Lievittämähän muitten huolia! Mist' on Se suuri taito sulla, muitten haavoja Omilla kärsimisilläsi parantaa, Sen kukan lailla, joka taitettunakin Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?

TEKMESSA. Mun murheistani ällös puhu, ruhtinas; Nyt olen onnellisempi kuin ennen, ei Mua murheet paina, kuollut on Eurysakes.

LEONTES. Käy puhe hänen kuolostaan, se kuitenkin On epäiltävä. Mutta tuota vierasta Nyt itse puhuttele, äsken tointui hän; Hän ehkä tietää enemmän.

TEKMESSA. Oi miss' on hän?

LEONTES. Niin kaukana ei ole, ettei huutoas Hän kuulisi.

TEKMESSA. Sä vieras tänne lähesty!

HAAKSIRIKKOINEN. Hän on se!

TEKMESSA. Ääni!

EURYSAKES. Äitini!

TEKMESSA. Eurysakes!

EURYSAKES, Sä elät!

TEKMESSA. Sydämmesi sykkii, lapseni! Mä tunnen sinun hengitykses lämpimän Mun kasvoillani.

LEONTES. Hän se ompi. Outo tää On kuolon kolkko rauha, jonka tunnen nyt, Kun kovan kohtaloni mitta täysi on.

TEKMESSA. Oi silmäni, nyt vasta kaipaan valoasi!

EURYSAKES. Valoksi silmäs muinoin mua mainitsit; Nyt sit' et kaipaa, olen luonasi.

TEKMESSA. Niin kyllä, vaan oon sokea, en sua nää.

EURYSAKES. Oi kauheata, milloin tulit sokeaks?

TEKMESSA. Maailma pimeni kun sinut kadotin.

EURYSAKES. Oi kosto, kosto, toivossa jo suloinen, Kun todeks tulet, kuinka lienet makea! Iloitse äiti, kohta kova onnemme On vainoojaimme päälle lankeava; nyt On hetki minun, nyt on minun kosto myös.

TEKMESSA. Oi lapseni, ei uhata vaan rukoilla Sun tulee tilassas.

EURYSAKES. Ja miksi? Kuningas Mä enkö ole maassa esi-isien, Jot' ai'on mä, kuin hekin ennen, hallita? Sopiiko hallitsijan ketään rukoilla?

TEKMESSA. Sua kohtaan, jalo ruhtinas, mä rukoillen Mun käteni nyt nostan; sulje korvasi, Ett'ei ne kuulis hänen rohkeutensa Lapsellisesti vilpitöntä puhetta. Hän kalttaisensa isän, Aiaan poika on. Noin Aias vapaana ja rohkeana myös Ain' astui tietään, kunnes joutui turmioon. Sä ole poikaa kohtaan laupiaampi kuin Ol' Aias-isällensä Hellaan ruhtinaat, Ja vaatimuksiansa älä turmioks Hänelle käännä. Hälle suo, jos valtaa et, Tok' ilmaa, päivää, metsän vehreyttä ees Isäinsä maassa: täällä elää kanssani Suo hänen, jonka hengen äsken pelastit.

LEONTES. Hän kuninkaani on; sä hänen henkeään Et paremmin voi varjella kuin mä; vahv' on Velvollisuuden side niin kuin lemmenkin. Velvollisuus, tuo pyhä, vaatii minua Ei ainoastaan hänet rauhaan jättämään, Vaan häntä puoltamaan ja hältä poistamaan Jokaisen vaaran, joka häntä uhkailee. Mä tiedän kyllä uhraavani onneni Ja enemmänkin Diiken alttarille nyt. Mut mitä painaa kaikki mitä mulla on, Mit' ollut on, ja mitä voisin kadottaa, Kun Diiken käskyn rinnalla ne punnitaan? Siis, Aiaan poika, vaikka onkin turmios Mun pelastuksen' ainoa, mä varoittaa Sua tahdon syöksymästä omaan turmioos. Siis tiedä ett' on sulla tällä saarella Enemmän mahtavia vihollisia Kuin niitä, jotka ystävikses yhtyvät. Jos joku vihollisistasi aavistais Sun sukuperääs, oisi turhaan säälinyt Sua meri, eihän sääli nämät ihmiset. Siis sulje suusi ettei sanaa yhtäkään Varomatonta pääsisi sen sulusta Sua ilmaisemaan. Näytäte vaan semmoisiin Kuin olet, haaksirikkoisena kurjana, Ja hiljaa seuraa äitiäsi kotiinsa. Ehk' aika muuttuu pareinmaks, sit' odota. Sä nuori olet, vanhuus häntä painaa jo, Jot' enin on sun peljättävä. Odota Siks kunnes luonto kohta vaatii velkansa; Kun astut sitten esiin Aiaan poikana, Saat kieltämättä valtikan.

EURYSAKES. Tuo puhuja Hän onko vihollinen taikka ystävä?

TEKMESSA, Ei vihollinen varoittaisi noin kuin hän. Hänt' opi tuntemaan. Vaikk' on hän poika sen, Jok' isäs valtikkaa nyt pitää täällä, ei Hän tahdo sua turmella vaan varjella. Sä vaadit hänen isältänsä valtikkaa, Hält' itseltänsä vastaisuuden loistehen; Ei ole hällä vihollista pahempaa Kuin olet sä, ja kuitenkin hän sinua Nyt tahtoo pelastaa, ei katsoin itseensä Mut siihen mik' on jumalten ja ihmisten Edessä oikea. Siis seuraa neuvoaan. Ei voisi hän, jok' edestäs nyt vapisee, Ei voisi äitis parempaa nyt antaa neuvoa. Nyt mennään!

EURYSAKES. Jumalat, siis onko semmoinen Tää suku maailmassa, teidän johtama, Ett' avosilmin julki tietään astua Ei kenkään saa, mut salaisesti hiipiä Vaan sinne, minne viepi häntä sallimus. Mä luulin viekkauden, valheen löytyvän Vaan Iiliossa, luulin yksin Odysseun Ja Atreun pojat ilkitöihin tottuneiks. No, valmis olen kaikkiin, mull' on tarkoitus, Johon mä pyrin, jota vielä tavoitan, Jos niinkuin jalopeura julki astunen Tai maassa matelen kuin käärme myrkkyinen. Sen tarkoituksen tähden, tähden kostoni, En henkeni, mä aaltoin kanssa taistelin. Mut äiti, äiti, täytynenkö polkuja, Joit' Aias sankar-aseissaan on astunut, Mä, hänen poikans', aseetonna hiipiä, Ja ryysypukuun peittää kuninkuuteni! Mut olkoon! kaikki tahdon kantaa, kärsiä. On työni tehtävä, mun täytyy elää. Pois Nyt menkäämm', äiti!

TEKMESSA (Saattopojalleen.) Poika, mennään kotiini, Ja muista, jos on sulle kallis henkemme, Ett'et sä julkaise mit' olet nähnyt nyt.