ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Meren ranta. Vähä loitompana maja louhisalla niemekkeellä. Kaukana mantereen ranta.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Eubulos. Hyllos.

HYLLOS. Hoi, terve, terve, riemurikas onnetar!

EUBULOS. Vait' ole poika, huutamatta riemustas!

HYLLOS. Miks' onnen päivänä en, isä, riemuitseis?

EUBULOS. Ilonsa viisas varovasti peittelee.

HYLLOS. Kas, Rhaistes lähestyy; ken julma jumala On rauhan sortajan nyt tänne saattanut?

EUBULOS. Sä miehen näet; venhettä käy hoitamaan, Mä viivyn.

TOINEN KOHTAUS.

Rhaistes. Edelliset.

RHAISTES. Mies, sä mitä kätkit poveesi?

EUBULOS. Kas, Rhaistes, minkä runsaan saaliin saavutin! Mureenan suuren, sardelia kauniita, Jollaisia ei ennen ole pyydetty. Valitse suurimpia, koska saatavaks Lajista kustakin sä vaadit suurinta. Kotiisi mene, tuota niitä orjallas.

RHAISTES. Nyt olet nopsa mulle osan' antamaan.

EUBULOS. En tahtois että helle sitä turmeleis.

RHAlSTES. Salailet toisen syyn sä alla manttelis.

EUBULOS. Se tosi, nälkäni, jok' ankarasti nyt Mua tuohon louhiniemen kotiin kiiruhtaa.

RHAISTES (Äkisti tarttuen hänen poveensa.) Sä syytät nälkää. Siihenkö mä tartuin nyt? En sitä ennen nähnyt käsin pidellyks'.

EUBULOS. Voi ettei voima mulla ole entinen! Mä laske, ellös revi vaatteitani.

RHAISTES. Kas, Zeus! Kas purppurainen simpukka, jok' arvosta On lammaslauman! Tuota tahdot salata? Nyt tiedän, ukko, millä keinoin hankit sä Nuo uhriviinisi ja paistit, joita ain' Sä poltat rukoillessas, jotta palajais Tuo Aiaan suku; nyt mä kaikki ymmärrän. Mut tiedä: toinen suku täällä vallitsee. Se kuningas, jok' ystävistä eroittaa Voi viholliset, osans' antaa kullenkin, Pahoille pahan, hyvän uskotuillensa. Ei suvaitse hän, että vihamiehenä Sä ryöstät aarteet ystäväinsä vesistä, Ja niinkuin mänty, louhen lomaan kätketty, Hyvästi höystyt, kasvat päivä päivältä. Sen sanon ettet toiste pitäis voittonas Jos joskus onnistuisit kavaluudella Varastamahan multa omaisuuttani. Ei rikkaana, se tiedä, kerjäläisnä vaan Sun olla täällä, saarell' isäis, sallitaan.

EUBULOS. Kuin kättes työ jo onko valmis kieleskin?

RHAISTES. On valmis. Kuulit syyn, miks' otin simpukan.

EUBULOS. Oi onnettoman kohtaloa! Jumalat, Kosk' ompi väkivallan tulva paisuva Salpansa löytävä? Vai ettekö te nää Kuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan? Vaan siitä kyllin. Kielet kieltäin paremmat Valittaneet sit' ovat, jalot ruhtinaat, Sukua Zeusin, siitä turhaan huokailleet. Tok' kysyn sulta, joka röyhkeästi noin Mua petoksesta muka kehtaat syytellä, Ken meist' on pettäjä? Sä, joka yhtenään, Kuin kaarna lainehilla, muutat valtiaa, Vai minä, joka Bakkosvesan tavalla Samalla varrell' ylennyn ja vaivun myös? Ei kauan sitten Telamoni kuninkaan Edessä ryömit, hänen poikaans' Aiasta, Jaloa sankaria teko-nöyrästi Kumarsit. Silloin olit köyhä, rikas ma. Mun oli pelto, jota nyt sä viljelet, Mun karja, jota syötät Xuthos vuorella, Mun oli huoneet, joita nyt sä omistat. Mist' on tuo muutos?

RHAISTES. Mitä? Tuota kyselet Sä, jok' et mitään huoli sallimuksesta, Et jumalien säännöistä; ne syöksevät Ja ylentävät kuningaita.

EUBULOS. Troiassa Ol' Aias tuskin kuollut kautta miekkansa, Ja Telamoni suruhunsa sortunut Kun sinä, heidän hyvyytensä unhottain Ja Aiaan pojan kotimaastaan hyljätyn, Kuin orja ryömit uuden herran jaloissa Niin saadaksesi osan hänen saaliistaan. Nyt louhikolla asun mä, sä laaksossa. Mun rikkahaksi sanoit; eikö kätesi Mun manttelini alla äsken tuntenut Kuin karkea on rintain suolavedestä? Vilussa, helteessä mä aaltoin selillä Öin päivin puuhailen jo vanha, väsynyt Halvassa työssä halvimmasta palkasta. Partaalla lähteen venyt sinä varjossa Miedoilta tuulosilta jäähdytettynä, Ja seppeleissä maljaa seppelöittyä Sä tyhjennät. Ken meist' on kadehdittava? Mut tiedä: verkon saaliilla niin kauan kuin Voin lampaan lunastaa ja viinipisaran, Oot uhritulen niemeltäni näkevä. Ja voimani jos pettää, jos mä merestä En antimia pyytää voi, niin uhriksi Mä hakkaan poikki tämän heikon käteni Ja jumalille lahjaksi mä poltan sen, Edestä kuninkaani, onnen entisen, Ja että nähdä saisin pojanpoikansa Ja sukunsa myös täällä vielä loistavan. Nyt ota saalis, mene, kuulit lauseeni.

HYLLOS. Ei päinsä käy.

RHAISTES. Sä myös.

HYLLOS. Pois anna simpukka.

RHAISES. Sä mieletöin, vai kädestäni ryöstäisit Mi minun ompi.

HYLLOS. Meidän on se, eikä sun.

RHATSTES. Pois!

HYLLOS. Kyllä; kun sult' olen saaliin temmannut.

RHAISTES. Sä hurja, uskallatko ylpeydessäs Sun valtiasi uskottua vastustaa, Ja etkö pelkää rangaistusta hirmuista Sua odottavaa?

EUBULOS. Poika, heitä, paremp' on Nyt väistyä kuin vastustaa.

HYLLOS. Oi isäni, En meidän tähden vastusta. Kyll' oppineet Olemme kaikki kärsimähän helposti, Mut kaikkea mä uskallan tuon surevan, Sokean vaimon tähden, joka tottunut On eloon parempaan ja meille turvaton Nyt paennut. Ei meidän ruokiin tottunut Hän ole, eikä ennen ole kantanut Niin halpaa pukua kuin nyt on hänellä. Hänt' auttaaksensa antoi tänään jumalat Tuon lahjan. Pelvostako rosvon käsihin Sun jättäisimme?

RHAISTES. Odota, hoi kansa, hoi! Nyt katsotaan ken voiton viimein saapa on.

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Kansaa.

KANSA. Sä kutsut meitä tänne, poika Paonin.

RHAISTES. En syyttä. Aikaan sopivaan nyt jouduitte, Tuon miehen väkivaltaa hillitsemähän.

KANSA. Tuon vanhuksenko, vaiko nuorukaisen tuon?

RHAISTES. Tuon nuoren hurjan, jonka kourat soudussa, Työss' orjan kovettuneet, kunnes tappeluun Ne airojensa kovuudella käytetään.

KANSA. Sinuhun koskea hän onko rohjennut?

RHAISTES. Viel' enemmän. Kas kädessänsä simpukka! Sen on hän multa ryöstänynnä.

KANSA. Ylpeäks Isästä ylpeästä olet syntynyt.

HYLLOS. Se meidän ompi. Omamme mä otin vaan.

RHAISTES. Nyt Salaminin miehet, kuulkaa, tiedätte Ken minä olen, kuka ompi ukko tuo, Ja kuinka hän siit' asti, kuin Leiokritos Sai vallan täällä, vastustanut häntä on, Mut minä puolustanut. Teukros Kyyprosta, Tuon vanhan Telamonin poika hyljätty, Kun äsken tuli tätä saarta valtaamaan, Ol' ukko tämä vihollisten vakooja, Mut minä seisoin kuninkaani puolella. Siit' ompi mulle maine, hälle häpeä, Ja mulla maansa, hällä mökki niemellä. Mä kysyn: vääryydelläkö nyt omistan Mit' omisti hän ennen?

KANSA. Jumalat, ne vaan Sit' asiata tutkikoot. Sun kertomaa Me todeks tiedämme.

RHAISTES. Siis vielä kuunnelkaa! Mä tulin tähän rantaan. Kaukaa näin jo kuin Tuo vanhus kätki povellensa simpukan Mua pettääksensä, siten juuri näyttäen Ett' omakseni itsekin hän katsoi sen. Ja kenen jollei mun se oisi oleva? Jos mun on ranta, niin on vesi myöskin mun Ja mit' on vedessä. Siin' oli simpukka. Se siis on mun. Sen otin; vanhus tunnusti Sen omakseni niinkuin kohtuullistakin. Tuo nuorukainen hävytön ja parraton Sekautui silloin asiaan ja sieppasi Tuon kalun, isänsä jo mulle antaman. Sellaista tapaa jos nyt täällä suositaan Ett' eivät isiänsä pojat tottele, Ett' omaisuus on väkivallan käsissä, On paras meille, jotka harmaaks muutumme. Pois muille maille mennä, taikka etsiä Lain vanhan turvaa tuonen haamuin seurassa. Siis päättäkää te maamme miehet vapahat, Te, joiden tulee järjestystä valvoa.

EUBULOS. Sä herja hävytöin, oi mistä sanoja Varustetuita vaskinuolilla mä saan Nyt lävistämään haarniskatas, tehtyä Valheesta, väkivallasta? Ma olenko Maan vihollista puoltanut? Vai vihamies Ol' Teukros, Telamonin poika ylevä? Hän tuli tänne muutamilla miehillä Veljensä pojan valtikkaa vaan hoitamaan Siks kun hän saapuis itse saareen isäinsä. Mä silloin käskin hänen, tosin varottain, Omalle maalleen varovasti astumaan, Kun tiesin sun ja kuninkaasi nykyisen Hänt' aikovanne väijymällä murhata. Mut sen nää miehet tietää niinkuin kaikki muut, Äl' usko näiden ilkityötäs puoltavan Vait'olollaan. Jos pelko heit' ei hillitseis, He vastaisivat kivillä, ei sanoilla. Mill' oikeudella, sen he kyllä tietävät, Sä maani veit ja kuinka väärin sysättiin Ma niemekkeelle, jossa kasvaa tuskalla Vaan orjantappuroita louhen lomissa. Sä väittää rohkenet, ett' olen simpukan Omakses tunnustanut, että poikan' on Sen vasten käskyäni sulta ryöstänyt, Niin häntä syyttömästi tässä soimaten. Mit' otit multa väkisin, sen otti hän Pois väkisin. Mä hänen työnsä hyväksyn, Jos koht' ois paremp' ollut väkivallatta. Se kuule nyt ja kosta kuinka taidat, voit: Mut liukkaan kieles lausehita säästä vaan.

KANSA. Kun ihmis-raukkaa kohtaa viha jumalten Ei ole kyllin että riemut raukeaa, Ett' astuu köyhyys rikkauden asuntoon, Ja vaipuu voima, terveys ja kauneus, Mut kärsivällisyyskin katoo, joka aina On nöyrä kohtaloiden myrskyissä ja ei Rupea mahtavampaa vastaan ryntäämään. Eubulos, olet loukkaavilla sanoilla Vihoittanunna tämän miehen, jota et Sä onnen päivinäskään voinut vastustaa. Mut poika Paonin, sä ole laupias! Se ihminen, jok' unhottaa, ja anteeksi Voi antaa, on kuin päivän valkeus, jok' ei Valitse eikä arvele mut loistaa vaan. Suo hänen pitää simpukka, jonk' antanut On hälle onnensa. Sull' on se kuitenkin Vaan aivan halpa lisä rikkauteesi. Se hälle kaikki on. Hän sillä lievittää Voi kauvan puutettansa. Suosii jumalat Ain' antavata kättä, eikä ottavaa.

RHAISTES. Se onko neuvonne?

KANSA. Ei meillä parempaa.

RHAISTES. Siis todeks nään nyt mitä itse aavistin Ja puheest' äsken kalastajan käsitin, Ett' aina kovempata ruoskaa tarvitsee Uus kuninkaamme kesyttääkseen kansaansa. Ei saa hän luottaa nöyryytehen liukkaasen, Jok' ilmestyypi kasvoissa ja puheessa. Nuo vanhat muistot väijyy niiden takana Työn, tuhon tekoon tilaisuutta odottain. Hyv' on ett' olen päässyt teitä tuntemaan Ja mitä salailette sydämmissänne; On vaarallisin tuntematon vihamies.

KANSA. Noin älä meistä päätä, Rhaistes, vihamies Ei neuvois sua laupiuteen jumalten.

RHAISTES. Se onko ystävä, ken kieltää apunsa, Kun toinen, ahdistettu, sitä anelee?

KANSA. Sinua rukoilla me rohkenimme vaan.

RHAISTES. On turha rukouksenne. Nyt auttakaa.

KANSA. Tuoll' apu näkyy, apuamme suurempi. Hän, kuninkaasi poika, nuori sankari, Jok' äsken rannallamme Teukron kohtasi Ja voittajana hänet laivaan pakotti Pakenemahan särjetyllä kilvellä, Hän lähestyy. Nyt hälle valita. Hän voi Sinulle antaa avun paremman kuin me; Uskollisuuttas palkita myös taitanee.

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Leontes.

RHAISTES. Sä jalon kuninkaani poika ylevä, Sua tervehdän mä iloisella mielellä, Mä olen onnellinen, kun nyt nähdä saan Sun rannallani juuri tänä hetkenä. On onnellinen tulosi niin mulle kuin Myös itselles, kun taidat näyttää, ruhtinas, Ett' ystäviäs ymmärrät sä suojella Ja siten heidän joukkoansa lisätä, Jok' ompi hallitsijan lahja arvoisin. En asiassa suuressa sun päätöstäs Mä pyydä, on vaan purppurainen simpukka; Mut kysymys on saako rangaistuksetta Nyt väkivalta vallita; tuo simpukka On mun, nyt näet kenen kädessä se on.

LEONTES. Mies nuori, rohkenetko pitää simpukan?

HYLLOS. En pelkuriksi tottunut, siis rohkenen.

LEONTES. Ken oikeutta rikkoo, se on pelkuri.

HYLLOS. Sen tiedän, siksi Rhaistes ei voi peljättää.

LEONTES. Pois heitä pisto-puhees, vastaa selvästi, Oliko Rhaisteen simpukka, sen otitko?

HYLLOS. Sen otin, mut se oli isän' omaisuus.

LEONTES. Sä kerro, ukko, miten sen oot hankkinut.

EUBULOS. Sen salli mulle vihdoin armo Jumalten Kun kalastanut olin päivän työlähän.

LEONTES. Vedestä, Rhaistes, ukko löysi simpukan?

RHAISTES. Niin. Olet kuullut oman tunnustuksensa.

LEONTES. Vesilläs ensikertaako hän kalastaa, Vai onko hän jo ennen täällä näkynyt?

RHAISTES. On joka päivä, koska tämä ruohokko On antavampi kuin on oma rantansa.

LEONTES. Siis ihmettelen että ukko päivittäin Edessä silmäis puuhaa työssä ahkeraan Ja vuovaa orjan lailla, jos on kaikki sun Mit' ansaitsee ja pyytää hän sun vesilläs.

RHAISTES. Ei niin. On keskenämme tehty suostumus.

LEONTES. Ja mikä?

RHAISTES. Että jokaisesta laadusta, Jot' antaa pyynti, suurin mun on oleva; Muu saalis hälle vaivastaan on tuleva.

LEONTES. Ja sillä ehdolla sä vaadit simpukan?

RHAISTES. Kas tätä! Suurempaa lie tuskin saatavaa.

LEONTES. En suurempia nää, tuon yhden vaan, en siis Voi muihin verraten sen tietää arvoa.

RHAISTES. Se suurin ompi siis ja semmoisena mun.

LEONTES. Niin tosin, mutta ainoana pienin myös Ja semmoisena tämän ukon omaisuus.

RHAISTES. Jos päätät niin, siis salli meidän jakaa se, Ma otan osan suuremman, hän pienemmän.

LEONTES. Niin olkoon. Laadustansa mikä suurin on, Sun olkoon se. Mut sisällystä suurempi On sisältävä, siis nyt ota suurempi; Sun osas kuori on, sen sisus hänen siis.

RHAISTES. Sa muistatko ken olen minä, ken on hän?

LEONTES. Sä ystäväni oot, hän vihollisen' on.

RHAISTES. Et rakkautta arvaa vihaa kalliiinmaks.

LEONTES. En, Diken vaa'alla, mut varmaan syömmessäin.

RHAISTES. Jos ystäviä tuomitset kuin mua nyt, Mä pelkään monen viholliseks muuttuvan.

LEONTES. Mä oikeuden vihamiehilleni suon, Vaan miekkaa näytän röyhkeill' ystävilleni.

RHAISTES. Pois menen. Toiselle mä saanen valittaa.

LEONTES. En estä. Jalkas vapaa on kuin kieleskin.

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset, paitsi RHAISTES.

KANSA. Ol' jalo, viisas päätöksesi, ruhtinas.

EUBULOS. Oi, jospa toisen kannan oksa olisit, Ja jumalaisten kuninkaitten heimoa, Jotk' ennen olivat mun isäin valtiaat, Ett' oikein voisin riemuita, kun edessäin Sun nään noin jalona ja suurna seisovan, Nään kuink' on oikeus ja lempi, ihmisyys, Nää sankar-avut, nuoreen sieluus kasvaneet. Vaikk' ennen soisin toisen kätehen kuin sun Mun kotimaani valtikan, mä riemulla Voin kunnioittaa, kiittää jalouttasi. Ei kaukaan ole mulle suotu riemua Kiitollisuutta tuta kohden ketäkään.

LEONTES, Eubulos, mieles laatu entuudesta on Jo mulle tuttu. Että mua vihasit Ja isääni, sen tiedän mä niin varmaan kuin Ett' olet Aiaan suvun lujin ystävä. En semmoista, se tiedä, kosta vihalla, Uskollisuuttasi mä kunnioitan vaan. Rukoilen Zeusiä, jos kerran valtikan Mä saan, sunlaista kansaa mulle antamaan. Mut koska lupasit, et rakkautta, vaan Kiitollisuutta mua kohtaan, osoita Se seuraamalla neuvoani, jonka mä Sinulle annan omaks hyväksein ja sun: Äl' aina soimaa katkerilla sanoillas Isäni hallitusta. Kadehdittava Ei ole, niinkuin luulet, osa valtiaan. Ja huolissa ei viihdy aina lempeys. Niin helpost' ystävänsä voivat viekkahat Myös vihan tulen nostaa hänen mieleensä Ja hänet saattaa kurjuuttasi lisäämään, Ei tosin omaks hyödykseen ja vähin mun. Siis kätke varovasti muistos surkeat Etteivät ne ja vihapuhees yhdessä Niin synnyttäisi surkeempia muistoja. Nyt mene askareilles, kansa, sinä myös Saat mennä! Jos ei petä silmäni, niin on Sokea vaimo saattajoineen tulossa; Mä häntä yksinäni tahdon kohdata.

KANSA. Me käymme, kanssa sokean et yksin jää, Jo Rhaistes tänne palajavan näkyypi.

KUUDES KOHTAUS.

Leontes. Rhaistes.

RHAISTES. Mä takaisin nyt kiiruhdin kun havaitsin Sokean, vieraan vaimon; täällä kohdata Mä tahdon häntä, kodikseen kun ottanut On kalastajan mökin, jota karttelen. Sun jalo isäsi on itse käskenyt Mun tiedustella salaisuutta, joka on Tuon vaimon muodossa, hän mistä on ja ken? Ja missä asioissa hän on täältä, miks Hän asuu luona meidän vihollisemme? Käy puhe että isäntänsä perheineen Enemmän häntä kunnioittavat kuin ois Hän ansaitseva ulkomuodon puolesta, Ei muukalainen luultavasti ole hän Eik' entiselle vieras hallitukselle, Ja ehkä hältä tietoja sais tärkeitä. Noit' olen käsketty mä tiedustelemaan, Mut jos niin tahdot, ruhtinas, mä olen vait, Ja tämän toimen jätän sulle mielellään.

LEONTES. Kun kuninkaasi käskyä sä toimitat, Ei mulla, mutta sulla puheenvalta on.

SEITSEMÄS KOHTAUS,

Edelliset. Tekmessa (sokea, mukana) Saattaja.

TEKMESSA. Siis lähestymme, poika, niitä seutuja, Joill' Aias, niinkuin usein kuulin, nuorena Uhrinsa antimia kantoi Areelle, Ja joilla hän, kun tuuli eteläinen löi Karia vasten kuohuisia aaltoja, Hymyillen katsoi taisteluja myrskyjen, Ja kotirannan vuorilta sai oppinsa Väkeä Troian vastustamaan vuorena. Ja eikö lähellä oo kumpu Krantorin Ja laakso Amfidemos tämän juurella, Ja loitompana metsän takan' Attika? Oi mulle tutut paikat, varsin rakkahat! Mik' ilo teitä mainita, vaikk' en mä nää! Kuin jumaloille nektar ja ambrosia Niin ovat rakkaat nimet ihmiskielelle.

SAATTAJA. Vait, ole vait!

RHAISTES. Ken olet? ehkä vieras, näyt Noin kodittunut seuduillamme olevan.

TEKMESSA. Ken lienet, kysyjä, on ääni uhkaava, Ei juuri sanoissa, vaan niiden takana.

RHAISTES. Mä kysyn. Vastausta vaatii kysyjä.

TEKMESSA. En sitä kiellä. Vaimon turvattoman näät.

RHAISTES. Sen näen sinun huultes todistuksetta.

TEKMESSA. Sun kovuutes sai minut toisin luulemaan.

RHAISTES. Nään kurjuutesi, tiedän ehkä siihen syyn.

TEKMESSA. Jos minut tunnet jo, sä miksi kysyt siis?

RHAISTES. Sun vastaukses mukaan menetelläksein.

TEKMESSA. Tee niin, ja ole kurjaa kohtaan laupias.

RHAISTES. Ei kurjuus yksin laupeutta ansaitse, Myös totuuttakin siihen lisäks tarvitaan.

TEKMESSA. Puheeni totuuden jo olet havainnut, En muuten laupeuttas tarvitsisikaan.

RHAISTES. Kai toista, huomannet, on toden tunnustus Kuin sitä tunnustaa, jot ei voi salata.

TEKMESSA. Oon sulle vastannut. Siis, mitä vielä nyt?

RHAISTES. Täys tilinteko siitä, kuka olet sä, Ken olet ollut, kusta tänne saapunut, Ja mistä syystä outona tääll' oleksit. Kun näihin olet suorasti sä vastannut, Niin en mä salaa miksi sua kyselen.

TEKMESSA. Mä olen köyhä vaimo, puutteenalainen Ja yksinäinen, joka vavistuksella Nyt kuulen armottoman äänen kovuutta. Se olen. Ken mä ollut? Olen kokenut Sit' ihmis-osaa, jossa lailla ruokosen Välistä kylmän tuulen, toiste lämpimän Käsissä heilumme. Miks täällä viivyn mä? Se kuule: syystä että täällä tuntuu maa Pehmoisemmalta jaloilleni, ilma myös Suloisemmalta hengittää kuin muualla, Ja syystä että kieli kauniin kaikista, Hellenein kieli täällä suloisimmin soi.

RHAISTES. Sun vastaukses kiertää kysymystäni, Ja sokeanakin sä osaat varoa. Mut tiedä: itse luikertava käärmekin Se astiahan pyytäjänsä kiusataan Ja hänen viittaustaan tottelemahan; Sen saat myös nähdä ettei mua vastahan Sun viekkautesi voi mitään toimittaa.

TEKMESSA. Oi, suo mun mennä.

RHAISTES. Tehtyäsi tilisi.

TEKMESSA. Pois saata mua, poika.

RHAISTES. Täält' et mennä saa Sä ennen kuin mä tiedän kaikki kohtasi.

TEKMESSA. Sä mitä tahdot? Sinut kuka lähetti Mun tielleni? Ja minkä vallan käskystä Sä, julma, vaadit multa tuota tiliä? On sulla silmäin näkö, minä sokea, Sä minun näät, vaan sua en mä nähdä voi. Jos toisen tulee kysyä ken toinen on, Ei sinun suinkaan oo se ensin tehtävä.

RHAISTES. Jos niin sä mietit, syyt' ei ole minulla Kuin sulla piillä, siis ken olen ilmoitan. Eurysakes mä olen, Aiaan mainion Ja vaimonsa Tekmessan poika ylevä.

TEKMESSA. Sä?

RHAISTES. Mä.

TEKMESSA. Sä?

RHAlSTES. Mä.

TEKMESSA. Voi liukkaan kieles valhetta!

RHAISTES. Haa, tuota tulen leimausta odotin Sun silmäparis harmahasta usmasta, Mä tahdoin sitä nähdä, näin myös. — Sano nyt Sä mistä tiesit valheeks puheeni.

TEKMESSA. Koska mä, Tää vaimo parka, jonka murtaa tässä voit. Rannalla Xanthon synnytin Eurysakeen.

RHAISTES. Siis olet se joks arvasin.

TEKMESSA. Jos kuninkaas Äidiksi mua luulit, oikein arvasit.

RHAISTES, No hyvä, kuninkaani äiti, koska nyt Sä täytit ehtoni ja itses ilmaisit, En salaa miksi sua olen tutkinut. Mä yhden seikan vaan nyt tietää tahtoisin: Miss' ompi tänä hetkenä Eurysakes?

TEKMESSA. Sun läheisyyttäs pelkään, kuinka loukkasi Mua julmuutesi armotoin, sen äsken näit, Kun suuttumuksesta mä itsen' ilmaisin; Mä tahdon anteeks antaa, kaikki unhottaa, Sun jalkais juureen polvilleni langeta Ja kiitollisna käsiäsi suudella, Jos kysymyksees itse voisit vastata Ja mulle ilmoittaa miss' on Eurysakes.

RHAISTES. Sä varmaan äsken pojastasi erosit Ja tänne tulit, etkä tiedä miss' on hän. Sun on hän tänne lähettänyt edeltä Miel'alaa kansan voittamaan ja tutkimaan, Mik' oisi parhain hetki maalle noustakseen. Nyt kaikki tunnusta, se suorin neuvon' on.

TEKMESSA. Hän tosin viisahast' ois puoltaan valvonut, Jos vakoojakseen sokean ois valinnut.

RHAISTES. Juur siinä äly näytäksen. Ei sokeaa — Niin mietti hän — voi kenkään vaaralliseksi Tai häntä vakoojaksi koskaan arvata. Mä keksin että, vaikka olet sokea, Näät paljon enemmän kuin moni näkevä. Siis tiedä että mahtavamman kohdannut Nyt olet, joka voi sun läpi-katsoa Ja voittaa pahalla mit' ei voi hyvällä.

TEKMESSA. Oi milloin kurjuuteni malja täyttynee?

RHAISTES. Et siis sä tunnusta miss' ompi poikasi?

TEKMESSA. Mä senpä tietääkseni kaikki kärsisin.

RHAISTES. Mä keinon tiedän, vaimo, voimallisemman Kuin lääketaiteen juoma-aineet parhaimmat Herättämähän haihtuneita tietoja Ja unohdukseen nukkuneita muistoja. Nyt kätes anna vaan, mä sua johdatan Mun asuntooni keinoani kokemaan.

TEKMESSA. Oi tuokaa, jumalat, nyt mulle auttaja!

LEONTES. On työsi, Rhaistes, täytetty ja päättynyt.

RHAISTES. Jo toisen kerran nouset, nuori ruhtinas, Asiatani vastahan, ei yksin mun Mut jalon isäs myös.

LEONTES. Sä hänen käskynsä Jo toimittanut olet.

RHAISTES. Mua velvoitti Hän tutkimaan ken vaimo on.

LEONTES. Sen teit sä jo. Ei taida isäni, ei taida eikä saa Hän väkivaltaa käyttää naista vastahan.

RHAISTES. Ken määrää rajat hallitsijan toimille.

LEONTES. On oikeus myös kuningaitten haltija.

RHAISTES. Mä tehnyt olen minkä taisin, puolittain Jos isäs käsky täytettiin, sun ompi syy.

LEONTES. On helppo vastata työn eestä oikean.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset, paitsi RHAISTES.

TEKMESSA. Hän menee.

LEONTES. Meni jo.

TEKMESSA. Mä miten kiittänen Sua auttajaani, nuorukainen ylevä, Suloinen muistutus Eurysakeestani? Sull' onko äitiä, jonk' olet iloksi, Jok' onnellisemp' on kuin minä onneton, Jonk' ilo suuri muuttui suruks suurimmaks?

LEONTES. Tekmessa, tahdotko nyt suoraan vastata?

TEKMESSA. Miks en mä sulle ilmaisisi kaikkea!

LEONTES. Siis pelkäämättä ilmoita nyt, eläväin Vai haamuin maassa asuuko Eurysakes?

TEKMESSA. Sä tunnet taistelun Akilleen aseista Odysseun ja Aiaan välillä, ja myös Mitenkä Hellaan uljin uros vainottu Vihaisna kaatui kautta oman miekkansa. Murheeni jätän kertomatta. Kenkään ei Mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä. Mä niitä kätkin yön ja teltan suojaan vaan. Ei valitusta huuliltani lähtenyt. Näin usein ylpeyden riemun loistavan Odysseun ja Atreun poikain silmistä, Kun kaatunehen poikaa sekä vaimoa He silmäilivät. Ääneti mä kärsin vaan. Ei kyllin siinä. Minua ja jokaista, Jok' oli Aiaan läheisiä, vihasi Nuo ylimykset; ehkä heidän vihassaan Ei paljas viha ollut mutta pelko myös, Kosk' vielä muisti Salaminin urhoa Ne miehet, jotk' ol' nähneet hänen voittonsa, Ja siitä kuningaita vielä moittivat Ett' urhon palkan hältä väärin kielsivät. Mä kerran riensin rannalta. Eurysakes Ol' mukanani. Sotaväki palasi Nyt voitto-rikkahana päivän pauhusta. Me ääntämättä joukon kesken astuimme. Mä usein kuulin riemuhuminan ja näin Mitenkä moni silmänsä loi poikaseen. Rivistä silloin syöksi vanha soturi Ja huutain: veikot, Aiaan poikaa katsokaa! Samassa nosti pojan käsivarsilleen Ja hänet heti ylös ilmaan kohotti. Nyt kuului tuhansittain riemuhuutoja: Tuo tänne, tänne hänet! Mieheen miehestä Hän näkyi leijailevan päällä kilpien, Mä kunnes peloissani hänet jälleen sain. Atridit saivat juuri tuosta kuitenkin Syyn hyvän jouduttaakseen ilki-työtänsä, Jot' ehkä kauvan olivat jo aikoneet. Samana yönä töytäsi mun telttaani Miesjoukko Atridein, mi oitis miekoillaan Mun seuraamahan pakotti.

LEONTES. Atridein luo?

TEKMESSA. Ei, laivaan rannalla jo valmistettuhun. Me siihen astuimme ja kauvan merellä Me purjehdimme, minne, emme tietäneet. Perille viimein päästiin. Maalle saatettiin. Mut mikä maa? Oi kuule! Saari autio, Foboina nimeltään, joss' ihmisjälkiä Ei näkynyt, ei savu noussut, kantava Vaan metsä-marjoja, ja louhirantainen ja satamaton, purjehtijan kauhistus. Se kodiksemme joutui.

LEONTES. Suuret jumalat! Noin kauhistava julmuus onko miehillä, Joidenka maine maailmassa loistaa nyt?

TEKMESSA. Sä alun kuulit vaan, on paljon jäljellä. Elimme tällä surkealla saarella. Kuut pitkät täyttyi vähitellen päivistä, Ja kuukausista vuodet, hiljaa vierivät. Ol' eloni mun kurja; lohdutukseni, Eurysakes, ol' luonani; niin muotoa Isänsä sain mä vielä nähdä hänessä, Ja kuinka kaunihiks hän kasvoi päivittäin. Ei ase-taiteen oppia hän nauttinut, Peritty miehuus oli parhain oppinsa. Ol' ase-harjoituksensa ja huvinsa Sylihin meren heittäytyä vuorelta Ja aaltoin kanssa taistella ja musertaa Maan petoin päitä nuijallaan, ja nuolellaan Pysäyttää sievän linnun lennon ilmassa. Se oli harjoituksensa ja huvinsa. Oi jos noin tyynesti, vaikk' ikävissämme, Ois saatu elää!

LEONTES. Sallimuksen kautta, vai Omasta tahdostanne muutos tapahtui?

TEKMESSA. Jo vuotta yhdeksää niin mennyt, ihmistä Ei yhtään nähty, silloin laiva ilmestyi Ja rantaan laski. Ruhtinas, jos aurinko Nyt silmäin yötä hälventäisi säteillään Ja meren, maan ja taivaan taas mä näkisin, Sulompi ei se näky ois, kuin laivan tuon. Eurysakesta huusin mä ja rantahan Me ehätimme; Hellaan kieli helähti Nyt korvihimme; monin kerroin autuas Mä polvillani laivan vierus-vuorella Rukoilin meille molemmille apua. Se luvattiin. Ja nuorukainen hyppäsi Jo laivan kannelle ja mua auttamaan Sylinsä avas' — silloin, aivan äkkiä Juur silloin laivan päämies laivan lykkäsi Ja laski rannalta. Oi kuin Eurysakes Nyt voitettuna raivosi, mä raivosin Myös itse turhaan. Huusin aivan hurjana Mä sekä taivaan armoa ett' ihmisten. Ei vihdoin muu mun silmihini näkynyt Kuin purje valkoinen vaan taivaan rannalla. Kun sekin katosi, mä vaivuin vuorelle, Ja tainnuksihin mennen kaikki unhotin. En tiedä kuinka kauvan, hetken, päivänkö Vai monta päivää viivyin tuossa tilassa. Kun viimein toinnuin, sieluni kun selveni, Ol' silmäin valo kyyneleihin sammunut Ja kaiku vaan mun huutohoni vastasi.

LEONTES. Ken sinut tuosta hädästäsi pelasti?

TEKMESSA. Kun kylmään, nälkään nääntymässä olin jo, Mun pelasti Faiakit saareen saapuneet.

LEONTES. Se kummaa; sinne, jossa vuoteen yhdeksään Ei kenkään käynyt, hätääsi he joutuivat.

TEKMESSA. He kertoilivat Paros-salmen välillä Ja Hellesponton kohdanneensa etelään Menevän laivan. Sivutessa olivat He äänen kuulleet laivasta näin huutavan: Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa.

LEONTES. Tuo rukoilija varmaan ol' Eurysakes.

TEKMESSA. Se tervehdyksens' oli mulle viimeinen.

LEONTES. Ja tuota tottelivat miehet hurskaasti?

TEKMESSA. He hurskaimpia ihmisiä olivat.

LEONTES. Et siitä asti ole kuullut pojastas, Et ryöstäjistään, etkä syystä ilkityön?

TEKMESSA. En varmaan, mutta ellei petä luuloni, On Menelaos matkaan saattanut sen työn.

LEONTES. Mi syy ois häntä siihen voinut kehoittaa?

TEKMESSA. Hän pelkäs että autiossa saaressa Ois kasvanunna Aiaan suvun kostaja.

LEONTES. En tiedä onko luulos tosi; ainakaan Ei ollut ystävä sun poikas ryöstäjä.

TEKMESSA. Eurysakes, oi poika, murhe äitisi, Oi jos se lohdutus ois mulla, että nyt Sun kuollut ruumiis heiluis meren aalloilla, Tai märkäneisi jollakulla rannalla. Mä haudan sulle tähän saareen kaivaisin Ja haahmos siihen lepäämähän kutsuisin. Mut ehkä elät nyt ja kaipaat kaikkea Mik' elolle on arvoisaa; ehk' orjana Sä julmain vihollisten pilkan alaisna, Sidottu kahleisiin ja päivän puutteessa Noin nuorna, toivotonna kuoloon ikävöit.

LEONTES. Tekmessa, monet murheen muistot kätket sä Sun olentosi yöhön; suru suurempi Sun surujasi mua kohtais hetkenä, Jon' oisi sylissäsi taas Eurysakes.

TEKMESSA. Voi, täytynenkö sinuakin peljätä?

LEONTES. Ei vaimo, ei! Mut jumaloilta rukoile Sä äidinsydämmesi ahkeruudella Pojalles pelastusta, hänen paluutaan; Se on sun jalo, kaunis kutsumuksesi. Jos pyyntös toteutuu, jos sulle sallimus Eurysakeesi jälleen antaa hengissä, Iloitse onnellisna, mulle murheet suo. Nyt mene! nousee tuolla ilma ukkosen: On myrsky läsnä.

TEKMESSA. Poika, kotiin käykäämme.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

LEONTES (Yksin.) Hän menee. Säälisin vai kadehtisinko Mä häntä. Ehk' on kumma tämä kysymys, Kun kohtalonsa tunnen. Kysyn kuitenkin. Hän murheita on määränsä jo kärsinyt, On häneen käyneet kaikki nuolet kurjuuden, Hän, elon katkeruuden pohjaan vajonnut, Ei syvempään voi upota, vaan nousta voi. Mut minä? No, ei huolta nyt! Eurysakes Ei ole Salaminissa, ei saavukkaan Hän tänne, jos hän vallassa on Atridin. Mut vapisen ja tunnen veren' jäätyvän, Kun mietin tehtävääni, jos mun isäni Ja hänen kesken valtariita syttyisi. Sä Diike, jonka alttarilla monesti Mä olen uhrannut! Nyt ota uhrini. Sen sulle pyhitän mä tällä rannalla, Jonk' ovat vuoret vahvat niinkuin sääntösi. Kaikk' ompi vaiheenalaista ja pettävää, Vaan oikeus on muuttumaton ainiaan.