FRANCES HODGSON BURNETT (1849-1924)

Frances Hodgson Burnett on nimeltään tämän kirjan tekijä — kertoja, joka on kirjoittanut viehättävät kirjat "Pikku lordi" ja "Pikku prinsessa" ja joka Louisa M. Alcottin ja L. M. Montgomeryn rinnalla kuuluu maailman suosituimpiin, jopa suorastaan klassillisiin nuorisonkirjailijoihin.

Frances Hodgson (Hodgson oli hänen tyttönimensä) oli jo pikkutyttönä verraton tarinoiden kertoja. Siitä saakka kun hän oppi kirjoittamaan, hän pani paperille kertomuksiaan, kirjoitti vaikkapa hiilellä jollei ollut lyijykynää, ja paperin puutteessa jopa lastuillekin.

Frances, joka oli syntynyt ja kasvanut Englannissa, muutti 16-vuotiaana Amerikkaan. Silloin alkoi myös hänen kirjailijanuransa — hän oli päättänyt palauttaa perheensä varallisuuden kirjoittamalla kirjoja. Hodgsonit olivat näet saaneet kamppailla köyhyyttä vastaan aina siitä lähtien, kun isä Hodgson oli kuollut — Frances oli silloin vasta nelivuotias. Mutta ennen kuin Frances saattoi ruveta kirjailijaksi, hänen täytyi ansaita rahat paperin, musteen ja postimerkkien ostamiseen. Yhdessä sisartensa kanssa hän alkoi poimia metsämarjoja ja myydä niitä kaupungissa, ja sillä tavalla saatiin rahaa kirjoitustarvikkeita varten.

Frances kopioi 13-vuotiaana kirjoittamansa tarinan ja lähetti sen erään aikakauslehden toimitukseen. Mutta kun toimittaja epäili, ettei niin nokkela kertomus voinut olla hänen ikäisensä tytön kirjoittama, Francesin täytyi sepittää uusi tarina verrattavaksi. Lopulta lehti ottikin julkaistakseen molemmat jutut, ja Frances sai nostaa ensimmäisen tekijänpalkkionsa, 35 dollaria.

Siitä pitäen Frances Hodgson kirjoitti hyvin ahkerasti noin 60 vuoden ajan, kaikkiaan yli 50 teosta (enimmäkseen nuorisonkirjoja), jotka saivat niin erinomaisen menestyksen, ettei sanaakaan siitä, mitä hän kirjoitti, jäänyt myymättä. Hänen teoksiaan esitettiin sitä paitsi näytelminä teattereissa ja elokuvina. — Kirjailijatar meni Amerikassa naimisiin kuuluisan lääkäri Burnettin kanssa ja sai kaksi poikaa, joille hän heidän vartuttuaan luki kertomustensa käsikirjoituksia.

Yhtä työteliäs kuin rouva Burnett oli kirjailijana, yhtä puuhakas hän oli auttaessaan muita ihmisiä. Hänellä oli hyvin lämmin sydän ja hän otti syvästi osaa toisten suruihin ja vastoinkäymisiin. Avuliaisuus saattoi hänet itsensä usein suuriin rahavaikeuksiin.

1.

KETÄÄN EI JÄÄNYT

Kun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki olivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku tyttö, ja totta se olikin. Hänen kasvonsa olivat pienet ja kapeat, vartalo hintelä ja hiekan värinen tukkakin perin ohut. Kasvot olivat yrmeän näköiset ja väriltään kellertävät, sillä hän oli syntynyt Intiassa ja sairastellut milloin mitäkin tautia.

Maryn isä oli toiminut virkamiehenä Intiassa, ja hän oli aina ollut kiireissään tai sairaana hänkin. Äiti taas oli ollut kaunotar, joka ei harrastanut juuri muuta kuin kutsuja ja iloista seuraelämää. Hän ei ollut lainkaan toivonut lasta, ja siksi hän luovuttikin pikku tyttönsä kokonaan aian, intialaisen lastenhoitajan, hoiviin. Tämä huomasi piankin, että jos mieli pysyä rouvan — memsahibin — suosiossa, oli lapsi pidettävä mahdollisimman paljon poissa näkyvistä. Niinpä kärtyisä, ruma sairasteleva vauva eristettiin tykkänään vanhemmistaan, ja kun hänestä kasvoi kärtyisä, sairasteleva pikku tyttö, häntä pidettiin yhä heistä erillään.

Mary ei nähnyt juuri muita ihmisiä kuin mustia palvelijoita, ja kun nämä aina tottelivat häntä ja antoivat hänelle kaikessa periksi, jottei memsahib häiriintyisi ja hermostuisi hänen itkustaan, hän oli kuusivuotiaana niin komenteleva ja itsekäs pikku otus kuin kuvitella saattaa. Nuori englantilainen kotiopettajatar, joka tuli neuvomaan tytölle lukemisen ja kirjoittamisen alkeita, ei voinut sietää Maryä, vaan lähti talosta jo kolmen kuukauden kuluttua, eikä yksikään niistä nuorista naisista, joita myöhemmin palkattiin samaan toimeen, pysynyt edes niin kauan kuin ensimmäinen. Ellei lukeminen olisi Marystä ollut hauskaa, hän ei olisi oppinut ensinkään aakkosia.

Eräänä painostavan helteisenä päivänä ollessaan noin yhdeksänvuotias Mary heräsi hyvin pahantuulisena, ja vielä äreämmäksi hän kävi huomatessaan, ettei vuoteen ääressä seisova palvelija ollutkaan hänen aiansa.

— Mitä sinä täällä teet? hän sanoi vieraalle naiselle. — Et sinä saa olla täällä. Lähetä tänne minun aiani pukemaan minua.

Nainen änkytti pelästyneen näköisenä, ettei aia voinut tulla, ja kun Mary alkoi kiukuissaan lyödä ja potkia häntä, hän näytti yhä säikähtyneemmältä ja toisti, ettei aia mitenkään voinut tulla neiti sahibin luo.

Jotakin salaperäistä oli ilmassa sinä aamuna. Ei mikään sujunut niin kuin ennen. Alkuasukaspalvelijoista osa oli kadonnut ja toiset hiipivät tai kiiruhtivat hätäisinä paikasta toiseen. Mutta kukaan ei suostunut kertomaan Marylle mitään eikä aiaakaan kuulunut. Jäätyään lopulta aivan yksin Mary lähti puutarhaan ja alkoi leikkiä kuistin vieressä kasvavan puun alla. Hän oli tekevinään kukkapenkkiä, ja pistellessään suuria tulipunaisia hibiscuksen kukkia pieniin multakumpuihin hän ärtyi yhä enemmän ja jupisi itsekseen sapekkaita sanoja, jotka oli tarkoitettu Saidielle kun tämä palaisi.

— Sika! Sika! Emäsika! hän sanoi, sillä pahemmin ei voi alkuasukkaita loukata kuin sättimällä heitä siaksi.

Hän kyyrötti siinä suu mutrussa ja hoki herjaavia sanojaan yhä uudelleen, kun hänen äitinsä tuli äkkiä kuistille nuoren vaaleaverisen miehen seurassa. He juttelivat keskenään merkillisen matalalla äänellä.

Mary tunsi tuon poikamaisen nuoren miehen; hän oli hiljakkoin Englannista Intiaan tullut upseeri. Tyttö tuijotti hartaasti häneen, mutta vielä hartaammin äitiinsä. Niin hän aina teki, kun hänellä oli tilaisuus nähdä äitiään, sillä memsahib — siksi Marykin tavallisesti sanoi häntä — oli pitkä, kaunis, solakka olento, jolla oli aina yllään ihmeen kaunis puku. Hänen hiuksensa olivat kuin taipuisaa silkkiä, pieni soma nenä näytti hiukan halveksivalta ja suurissa silmissä päilyi alati nauru. Hänen vaatteensa olivat ohuet ja hulmuavat, "täynnä pitsejä", sanoi Mary. Tänä aamuna ne näyttivät hulmuavan vieläkin enemmän kuin tavallisesti, mutta silmät eivät nyt nauraneet. Suurina ja rukoilevina ne tarkastivat nuoren upseerin kasvoja.

— Onko se niin vaarallista? Todellako? Mary kuuli hänen kysyvän.

— Se on kerrassaan hirveätä, vastasi nuori upseeri ääni värähtäen. — Hirveätä, rouva Lennox. Teidän olisi pitänyt lähteä vuoristoon jo kaksi viikkoa sitten.

Memsahib väänteli käsiään.

— Voi, tietysti minun olisi pitänyt! hän sanoi. — Mutta minä hupsu halusin jäädä noihin typeriin päivälliskutsuihin!

Samassa palvelijain asunnoista alkoi kuulua äänekkäitä valituksia, niin kaameita, että hän tarrautui nuoren miehen käsivarteen. Maryä värisytti päästä jalkoihin.

— Mitä se on? Mitä se on? änkytti rouva Lennox.

— Joku on kuollut, vastasi nuori upseeri. — Ette sanonut, että se raivoaa jo omien palvelijoittennekin keskuudessa.

— En tiennyt sitä! äännähti memsahib. — Tulkaa! Tulkaa! Ja hän kääntyi kiireesti ja juoksi sisään.

Tämän jälkeen sattui monta kammottavaa tapausta ja aamun käsittämättömät yksityiskohdat selvisivät Marylle. Kolera oli levinnyt paikkakunnalle ja ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä. Aia oli sairastunut yöllä, ja palvelijain majoista kuuluvat valitushuudot merkitsivät, että hän oli juuri heittänyt henkensä. Samana päivänä kuoli kolme muuta palvelijaa ja toiset riensivät pakoon kauhun valtaamina. Kaikissa bungalow'issa voihki kuolevia.

Toisena päivänä, kun hämmennys ja sekasorto olivat pahimmillaan, Mary pysytteli lastenkamarissa kaikkien unohtamana. Ei kukaan ajatellut eikä kaivannut häntä, eikä hän tiennyt lainkaan mitä talossa tapahtui. Päivä kului itkemiseen ja nukkumiseen. Mary tajusi vain, että sairaita oli kaikkialla, ja hänen korviinsa kuului salaperäisiä, kammottavia ääniä.

Kerran hän hiipi ruokasaliin, mutta siellä ei ollut ketään. Kesken jäänyt päivällinen oli vielä pöydällä, ja näytti siltä, kuin aterioitseville olisi äkkiä tullut kiireinen lähtö.

Tyttö söi hiukan hedelmiä ja keksejä ja tyhjensi janoonsa melkein täyden viinilasin. Viini oli makeata, eikä hän tiennyt kuinka väkevää se oli. Niinpä hän piankin kävi nuokkuvan uniseksi ja palasi lastenkamariin palvelijain majoista kuuluvien huutojen ja askelten töminän säikyttämänä. Häntä nukutti niin etteivät silmät pysyneet auki, ja hän heittäytyi vuoteelleen tietämättä pitkään aikaan mitä hänen ympärillään tapahtui.

Paljon tapahtuikin hänen raskaasti nukkuessaan, mutta ei mikään häirinnyt häntä, eivät valitukset eivätkä askelet, kun kantamuksia vietiin edestakaisin.

Herättyään hän makasi alallaan tuijottaen seinään. Talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Varmaan koko onnettomuus oli jo ohitse, kun mistään ei enää kuulunut valituksia eikä askelia. Kukahan Marystä nyt pitäisi huolta, kun hänen aiansa oli kuollut? Kai hän saisi toisen aian, ja ehkä vielä sellaisen, joka osaisi kertoa uusia tarinoita. Hän olikin jo lopen kyllästynyt entisiin.

Hoitajansa kuolemaa Mary ei itkenyt. Hän ei ollut kiintyväinen lapsi eikä ollut ikinä välittänyt sanottavasti kenestäkään. Melu ja hätäinen juoksu talossa sekä kolerasairaiden valitushuudot olivat vain säikähdyttäneet häntä ja hän oli suutuksissaan siitä, ettei kukaan näyttänyt muistavankaan häntä. Mutta jos kaikki olivat jo terveitä, niin varmaan joku tulisi pian häntä katsomaan.

Mutta kukaan ei tullut, ja hänen maatessaan siinä odottamassa hiljaisuus alkoi tuntua ahdistavalta. Matolta kuului kahinaa ja kurottautuessaan katsomaan hän näki pienen tarhakäärmeen, joka luikerteli pitkin lattiaa ja tarkasti häntä säkenöivillä jalokivisilmillään. Maryä ei pelottanut, sillä se oli vaaraton pikku eläin. Käärme näyttikin hätäisesti pyrkivän pois huoneesta; se puikahti oven alle Maryn katsellessa sitä.

— Kuinka lystikäs ja rauhallinen se on, tuumi Mary. — Tuntuu siltä kuin bungalow'ssa ei olisi muita kuin minä ja käärme.

Melkein samassa hän kuuli askelia kuistilta. Tulijat olivat miehiä ja he juttelivat matalalla äänellä. Ei kukaan mennyt vastaan tai puhutellut heitä, ja he kuuluivat aukaisevan ovia ja kurkistelevan huoneisiin.

— Kylläpä on kolkkoa! hän kuuli jonkun sanovan. — Tuo kaunis viehättävä nainen! Ja nähtävästi lapsikin on mennyt. Heillä kuului olleen lapsikin, vaikkei häntä koskaan näkynyt.

Heidän avatessaan lastenkamarin oven pari minuuttia myöhemmin Mary seisoi keskellä lattiaa. Siinä hän seisoi rumana ja kiukkuisena pikku äkäpussina, sillä hänen alkoi olla nälkä ja hänestä oli häpeällistä, että hänet oli näin jätetty oman onnensa nojaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas upseeri, jonka Mary oli kerran nähnyt puhelevan isänsä kanssa. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta, ja Maryn nähdessään hän hätkähti yllättyneenä.

— Barney! hän huudahti. — Täällä on lapsi! Lapsi ihan yksin! Tällaisessa paikassa! Ihme ja kumma, kuka hän mahtaa olla.

— Minä olen Mary Lennox, sanoi tyttö suoristaen jäykästi selkäänsä. Oli hyvin epäkohteliasta sanoa hänen isänsä bungalow'ta "tällaiseksi paikaksi"! — Minä nukahdin, kun kaikki sairastuivat koleraan ja heräsin juuri. Miksi ei kukaan tule tänne?

— Siinä on nyt tuo lapsi, jota ei kukaan ole ikinä nähnyt! huudahti mies seuralaiselleen. — Totisesti: hänet on unohdettu tänne!

— Miksi minut on unohdettu! kivahti Mary jalkaansa polkien. — Miksi ei kukaan tule?

Nuori Barney-niminen mies katseli häntä surullisesti, ja Mary näki hänen räpyttävän silmiään aivan kuin ne olisivat kostuneet.

— Pikku raasu, hän sanoi. — Ei ole jäljellä ketään joka tulisi. Näin oudolla ja äkillisellä tavalla Mary sai tietää, ettei hänellä ollut enää isää eikä äitiä. Molemmat olivat kuolleet yöllä, ja heidät oli kannettu pois. Ne muutamat alkuasukaspalvelijat, jotka olivat säästyneet sairaudelta, olivat lähteneet suin päin talosta muistamatta ensinkään pientä neitiä. Siksipä kaikkialla olikin ollut niin hiljaista. Mary ja kahiseva käärme olivat todella äsken olleet ainoat elävät olennot koko bungalow'ssa.

2.

MARY-NEITI, ÄRRIPÄÄ

Marystä oli aina ollut hauskaa katsella äitiään ja ihailla häntä kaukaa. Mutta kun äiti oli pysynyt hänelle melkein vieraana, ei ollut ihme, ettei tyttö osannut häntä paljon ikävöidä. Oikeastaan hän ei ikävöinyt ensinkään; umpimielisenä lapsena hän ei ajatellut juuri muuta kuin itseään.

Jos Mary olisi ollut hiukan vanhempi, hän olisi varmaan miettinyt huolissaan tulevaisuuttaan; hänhän oli jäänyt ypöyksin maailmaan. Mutta hän oli vielä lapsi, eikä osannut kuvitellakaan, ettei hänestä pidettäisi edelleen huolta niin kuin tähänkin asti. Hän oli jännittynyt vain siitä, millaisten ihmisten luokse hän joutuisi, oltaisiinko hänelle kohteliaita ja saisiko hän noudattaa omaa mieltään kuten ollessaan aian ja muiden alkuasukaspalvelijain hoivissa.

Hän tiesi, ettei jäisi pitkäksi aikaa englantilaisen papin kotiin, jonne hänet ensin vietiin. Ei hän tahtonutkaan jäädä. Pappi oli köyhä ja hänellä oli viisi jotensakin samanikäistä lasta; heillä oli tahraiset vaatteet ja he riitelivät alinomaa leluista. Mary ei voinut sietää perheen epäsiistiä bungalow'ta ja oli lapsille niin tyly ja ärtyisä, ettei kukaan heistä parin päivän kuluttua enää tahtonut leikkiä hänen kanssaan. Toisena päivänä annettiin hänelle pilkkanimi, joka sai hänet raivostumaan.

Basil sen alkuaan keksi. Basil oli ujostelematon pikku poika, jolla oli siniset silmät ja terhakka pysty nenä, ja Mary inhosi häntä. Tyttö leikki yksikseen puun alla samoin kuin sinäkin aamuna, jolloin kolera puhkesi. Kun hän siinä taputteli pieniä multakumpuja ja puutarhapolkuja, tuli Basil seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi hänen työtään hartaasti.

— Miksi et tee siihen kiviläjää, ne voisivat olla olevinaan kallioita? hän virkkoi äkkiä. — Tuohon, juuri keskelle, ja hän kumartui osoittamaan sormellaan.

— Mene tiehesi! kirkaisi Mary. — En voi sietää poikia. Mene tiehesi!

Basil näytti ensin suuttuvan, mutta sitten hän alkoi kiusoitella. Hän kiusoitteli aina sisariaan. Hän hyppeli ja tanssi Maryn ympärillä, väänteli kasvojaan, nauroi ja lauloi:

"Mary-neiti ärripää miten kasvaa tarhas tää? Liljat, kaalit, orvokit kaikki rinnan istutit."

Hän lauloi sitä, kunnes toisetkin lapset kuulivat sen ja rupesivat nauramaan, ja mitä äkäisemmäksi Mary tuli, sitä enemmän he lauloivat: "Mary-neiti ärripää". Ja sen jälkeen he sanoivat häntä aina Mary-neiti ärripääksi, usein hänelle itselleenkin.

— Sinä saat lähteä kotiin loppuviikolla, sanoi Basil Marylle. — Ja siitä me olemme hyvillämme.

— Niin minäkin olen, vastasi Mary. — Missä on koti?

— Hän ei tiedä, missä koti on! sanoi Basil seitsenvuotiaan mahtava ylenkatse äänessään. — Koti on tietysti Englanti. Isoäiti asuu siellä ja Mabel-sisko lähetettiin hänen luokseen viime vuonna. Sinä et lähde isoäitisi luo. Sinulla ei ole isoäitiä. Sinä lähdet setäsi luo. Hänen nimensä on Archibald Craven.

— En minä tiedä mitään hänestä, kivahti Mary.

— Et tietenkään, vastasi Basil. — Tytöt eivät koskaan tiedä mitään. Kuulin isän ja äidin puhuvan hänestä. Hän asuu autiossa vanhassa talossa eikä kukaan käy hänen luonaan. Hän on niin kiukkuinen, ettei huoli ketään luokseen, ja vaikka huolisikin, niin kukaan ei menisi. Hän on kyttyräselkäinen ja ihan kamala.

— En usko sinua, sanoi Mary ja käänsi Basilille selkänsä tukkien sormillaan korvansa, sillä hän ei tahtonut kuulla enempää.

Mutta jäljestäpäin hän mietiskeli pitkään asiaa, ja kun rouva Crawford samana iltana kertoi hänelle, että hän saisi parin päivän kuluttua matkustaa setänsä, herra Archibald Cravenin luo, joka asui Misselthwaite Manorissa, hän näytti niin ynseältä ja välinpitämättömältä, etteivät Crawfordit tienneet mitä hänestä ajatella.

— Hän on raukka kovin ruma, sanoi rouva Crawford säälivästi, kun Mary oli lähtenyt huoneesta. — Ja äiti oli niin kaunis. Hän oli käytökseltäänkin viehättävä, mutta Mary on niin ikävä ja epäystävällinen, että harvoin näkee sellaista lasta. Lapset sanovat häntä nykyään Mary-neiti ärripääksi, ja vaikka se on häijyä, voi sen hyvin ymmärtää.

— Ehkäpä Marykin olisi hiukan toisenlainen, jos hänen äitinsä olisi vähän useammin näyttänyt lastenkamarissa kauniita kasvojaan ja sievää käytöstään. On oikein surullista ajatella, että harvat ihmiset tiesivät hänellä olleenkaan lasta.

— Lieneekö hän koskaan edes katsellut tyttöä, huokasi rouva Crawford. — Hoitajansa kuoltua tuo pikku raukka jäi aivan turvattomaksi. Ja palvelijat juoksivat tiehensä ja jättivät hänet ypöyksin autioon bungalow'hon! Eversti McCrew sanoi, että hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän oven avatessaan näki tytön seisovan yksinään keskellä huonetta.

* * * * *

Maryn huoltajana pitkällä merimatkalla oli eräs upseerin rouva, joka matkusti Englantiin viemään lapsiaan kouluun. Rouvalla oli yllin kyllin puuhaa omissa lapsissaan, ja hän oli mielissään, kun sai Lontoossa luovuttaa Maryn herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarelle, joka oli lähetetty noutamaan tyttöä. Taloudenhoitajattaren nimi oli Medlock. Hän oli punakka ja tukeva, ja hänen mustat silmänsä tähystelivät terävinä ympärilleen. Hänellä oli sinipunertava puku, musta, ripsuilla koristettu silkkikaapu ja musta hattu, jonka sinipunertavat samettikukat hyppivät hänen liikuttaessaan päätään. Mary ei pitänyt hänestä ensinkään, mutta sehän ei ollut ihme, koska hän ei pitänyt juuri kenestäkään. Sitä paitsi rouva Medlock ei näyttänyt liioin välittävän hänestä.

— Voi ihmettä, millainen pieni rääpäle! hän puuskahti. — Ja joku väitti, että hänen äitinsä oli kaunotar. Eipä hän tosiaankaan ole tyttärelleen suuria peruja antanut.

— Ehkäpä hän vanhemmaksi tultuaan muovautuu, sanoi upseerin rouva hyväntahtoisesti. — Kun hän ei vain olisi niin väritön ja ynseän näköinen. Lapset muuttuvat kasvaessaan.

— Kyllä hänen sitten onkin muututtava aika paljon, vastasi rouva Medlock. — Eikä Misselthwaite suinkaan ole sellainen paikka, missä lapset kaunistuvat — sen saatte uskoa.

He eivät tienneet Maryn kuulevan, sillä hän seisoi melko kaukana hotellin ikkunan ääressä. Hän katseli raitiovaunuja, ajoneuvoja ja ihmisiä, mutta seurasi koko ajan keskustelua ja oli hyvin utelias tietämään, millainen hänen setänsä oli ja millainen se paikka, jossa hän tulisi asumaan. Millainen oli kyttyräselkäinen ihminen? Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään kyttyräselkäistä. Ehkäpä sellaisia ei Intiassa ollutkaan.

Jouduttuaan hoitajansa kuoltua toisten ihmisten pariin Mary oli alkanut tuntea itsensä yksinäiseksi, ja hänen mielessään liikkui aivan uusia ajatuksia. Hän oli alkanut pohtia, miksi hän ei milloinkaan ollut tuntunut kenenkään lapselta, ei edes siihen aikaan, kun hänen isänsä ja äitinsä olivat elossa. Toiset lapset näyttivät kuuluvan vanhemmilleen, mutta hän ei ollut ikinä kuulunut kenellekään. Palvelijoita, ruokaa ja vaatteita hänellä oli ollut, mutta ei kukaan ollut hänestä välittänyt. Hän ei tiennyt sen johtuvan siitä, että hän itse oli töykeä ja pahantuulinen. Muita hän kyllä usein piti epämiellyttävinä, mutta omaa luonteenvikaansa hän ei huomannut lainkaan.

Punakka, arkipäiväisen näköinen rouva Medlock oli hattuineen kaikkineen Maryn mielestä epämiellyttävin olento, jonka hän koskaan oli nähnyt. Kun he seuraavana päivänä lähtivät matkalle Yorkshireen, hän asteli asemasiltaa pää pystyssä koettaen pysytellä rouva Medlockista niin loitolla kuin mahdollista, sillä hän ei tahtonut näyttää kuuluvansa samaan seuraan. Häntä olisi suututtanut kovasti, jos ihmiset olisivat luulleet, että hän oli rouva Medlockin tytär.

Mutta rouva Medlock välitti vähät Marystä ja hänen ajatuksistaan. Hän oli niitä naisia, jotka "eivät voi sietää, että lapset ovat nenäkkäitä". Hän ei ollut lähtenyt Lontooseen lainkaan mielellään, sillä matka sattui juuri siksi päiväksi, jolloin hänen Maria-sisarensa tytär vihittiin. Mutta hänellä oli mukava toimi ja hyvä palkka, ja jos mieli pysyä herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarena, oli viisainta noudattaa empimättä hänen käskyjään.

— Kapteeni Lennox ja hänen vaimonsa ovat kuolleet koleraan, oli herra Craven sanonut lyhyeen, kylmään tapaansa. — Kapteeni Lennox oli vaimoni veli ja minä olen heidän tyttärensä holhooja. Lapsi on tuotava tänne. Teidän on mentävä Lontooseen häntä noutamaan.

Niinpä rouva Medlock sulloi pienen matkalaukkunsa täyteen ja lähti matkaan.

Mary istui rautatievaunun nurkassa rumana ja kärttyisänä. Hänellä ei ollut mitään luettavaa eikä katsottavaa, ja hän piteli laihoja, mustiin käsineisiin verhottuja käsiään helmassaan. Mustassa puvussaan hän näytti tavallistakin keltaisemmalta, ja suruhatun alta hapsottava tukka oli ohut ja väritön. Noin ikävää ja hemmoteltua tenavaa en ole eläissäni tavannut, mietti rouva Medlock. Hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen istuvan niin hiljaa ja haluttomana, ja viimein hän kyllästyi katselemaan murjottavaa tyttöä ja alkoi puhella kovalla, kimeällä äänellään.

— Kerronpahan tässä sinulle hiukan paikasta, mihin olet menossa, hän sanoi. — Oletko kuullut mitään sedästäsi?

— En, vastasi Mary.

— Eikö isäsi tai äitisi koskaan puhunut hänestä?

— Ei, sanoi Mary otsaansa rypistäen. Hän muisti, etteivät hänen isänsä ja äitinsä yleensä puhuneet hänelle mistään.

— Hm, mutisi rouva Medlock tuijottaen hänen töykeihin pikku kasvoihinsa. Tuokion verran hän oli vaiti, sitten hän aloitti uudelleen.

— Voisinhan minä sinulle jotain kertoakin — valmistaa sinua. Sinä tulet merkilliseen paikkaan.

Mary ei virkkanut mitään. Rouva Medlockia näytti harmittavan tytön näennäinen välinpitämättömyys, mutta hän veti syvään henkeään ja jatkoi:

— Ei sen puolesta, onhan se komea ja suurellinen paikka, vaikka vähän kolkko, ja herra Craven on tavallaan ylpeäkin siitä. Talo on kuudensadan vuoden vanha, ja siinä on lähes sata huonetta, vaikka useimmat ovat käyttämättä ja lukittuja. Ja tauluja siellä on, vanhoja hienoja huonekaluja ja kaikenlaista tavaraa, joka on ollut siellä ties kuinka kauan. Talo on nummen laidassa, mutta sitä ympäröi suuri puisto ja puutarha — vanhat puut, joiden oksat viistävät maata… Hän vaikeni ja veti uudelleen henkeään. — Mutta siinä onkin kaikki, hän päätti äkkiä puheensa.

Mary oli alkanut kuunnella vasten tahtoaan. Kaikki tuntui olevan niin erilaista kuin Intiassa, ja uusi oli hänestä aina jännittävää. Mutta hän ei halunnut näyttää kiinnostustaan. Niinpä hän istui vaiti.

— No niin, sanoi rouva Medlock. — Miltä sinusta tuntuu?

— Ei miltään, vastasi Mary. — En tiedä mitään tuollaisista paikoista.

Rouva Medlockista pääsi lyhyt naurahdus.

— Vai et! hän sanoi. — Sinähän olet kuin vanha ihminen. Etkö lainkaan välitä, millaista siellä on?

— Eihän se ketään liikuta, välitänkö vai en, sanoi Mary.

— Siinä sinä kyllä olet oikeassa, arveli rouva Medlock. — Ei sitä kukaan kysy. En todellakaan voi käsittää, mitä sinä Misselthwaite Manorissa teet; setäsi kai arvelee pääsevänsä sillä keinoin helpommalla. Ei hän itse aio vaivautua sinun tähtesi, se on kyllä varma.

Hän katkaisi puheensa ikään kuin älyten jotakin.

— Hänen selkänsä on viallinen, hän sanoi. — Sen takia hänellä kaikki meni vinoon. Hän oli kitkerä ja ärtyisä nuori mies eikä voinut nauttia rahoistaan ja suuresta maatilastaan ennen kuin meni naimisiin.

Unohtaen että oli aikonut näyttää välinpitämättömältä, Mary katsoi häneen kysyvästi. Hän ei ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että kyttyräselkäiset voisivat mennä naimisiin, ja oli hiukan hämmästynyt. Rouva Medlock huomasi sen, ja koska hän oli puhelias nainen, hän jatkoi yhä paremmalla vauhdilla.

— Hänen rouvansa oli suloinen ja kaunis, ja herra Craven olisi ilomielin noutanut hänelle ruohonkorren vaikka maailman toisesta äärestä, jos hän olisi niin toivonut. Ei kukaan uskonut hänen menevän naimisiin herra Cravenin kanssa, mutta hän meni, ja ihmiset sanoivat, että hän otti miehen rahojen tähden. Mutta se ei ollut totta — ei missään tapauksessa, sanoi rouva Medlock hyvin päättävästi. — Kun hän kuoli —

Tahtomattaankin Mary hätkähti.

— Voi, kuoliko hän? hän huudahti aivan vaistomaisesti. Hän oli juuri muistanut ranskalaisen sadun poloisesta kyttyräselkäisestä miehestä ja ihanasta prinsessasta, ja herra Archibald Craven rupesi äkkiä kovasti säälittämään häntä.

— Hän kuoli, vastasi rouva Medlock. — Ja silloin herra Craven muuttui vielä merkillisemmäksi kuin ennen. Hän ei välitä kenestäkään eikä tahdo nähdä ketään. Hän on enimmäkseen matkoilla, ja kotona ollessaan hän sulkeutuu läntiseen kylkirakennukseen eikä näyttäydy muille kuin Pitcherille. Pitcher on jo vanha mies, mutta hän hoiti herra Cravenia jo silloin, kun tämä oli lapsi ja tuntee hänen tapansa.

Tämä kaikki kuulosti peräti merkilliseltä, se oli kuin satua eikä suinkaan herättänyt Maryssä iloisia toiveita. Talo, jossa oli sata huonetta, melkein kaikki asumattomia ja lukittuja — talo nummen laidassa — minkähänlainen tuo nummi olikaan? herätti sangen kaamean mielikuvan. Entä tuo kyttyräselkäinen mies, joka sulkeutui telkien taakse! Huulet yhteen puserrettuina Mary tuijotti ulos ikkunasta, ja kun sade alkoi vihmoa ruutuun harmaita, vinoja vesiviiruja, ne tuntuivat hänestä aivan luonnollisilta. Jos sedän kaunis rouva olisi ollut elossa, hän olisi ehkä tuonut iloa taloon ja liehunut kuten hänen oma äitinsä edestakaisin huoneissa ja käynyt kutsuissa yllään puku, joka oli "täynnä pitsejä". Mutta hän oli mennyt hänkin.

— Älä odota näkeväsi setääsi, sillä lyön vaikka vetoa, ettei hän halua tavata sinua, sanoi rouva Medlock. — Äläkä kuvittele, että siellä on ihmisiä, jotka juttelevat kanssasi. Sinun täytyy leikkiä itseksesi ja tulla toimeen omin neuvoin. Et saa juoksennella kaikissa huoneissa. Sinulle sanotaan, missä saat olla ja missä et. Puutarhassa saat leikkiä mielin määrin. Mutta talon seinien sisällä ollessasi älä kuljeksi ympäri urkkimassa. Sitä ei Craven kärsi.

— En minä aio urkkia, virkkoi pikku Mary, ja hänen säälin tunteensa herra Archibald Cravenia kohtaan sammui yhtä äkkiä kuin se oli herännytkin. Hänestä alkoi tuntua, ettei niin epämiellyttävä mies sen parempaa kohtaloa ansainnutkaan kuin hänen osakseen oli tullut.

Ja hän käänsi kasvonsa rautatievaunun sateen liottamaa ikkunaa kohti ja tuijotti ulos harmaaseen sadetulvaan, joka näytti jatkuvan iankaikkisesti. Hän tarkasti sitä kauan ja tiukasti, kunnes sankka harmaus yhä sakeni hänen silmissään ja hän nukahti.

3.

HALKI NUMMEN

Hän nukkui kauan aikaa. Sillä välin rouva Medlock osti eräältä asemalta lounaskorin, ja Maryn herättyä he söivät kananpaistia, voileipiä ja kuumaa teetä. Sade pieksi ikkunaruutuja entistä rajummin ja asemalla seisojien sadetakit valuivat vettä noronaan. Junailija sytytti lamput vaunussa, ja rouva Medlock reipastui koko lailla nautittuaan osansa teestä ja kananpaistista. Hän söi vahvasti ja nukahti sitten hänkin ruoan jälkeen. Mary tuijotti hänen hattunsa uhkeaan nauharuusuun, kunnes nukahti uudelleen vaununnurkkaansa rapisevan sateen tuudittamana. Oli jo aivan pimeä, kun hän taas heräsi. Juna oli pysähtynyt eräälle asemalle ja rouva Medlock ravisteli häntä.

— Oletpa sinä nukkunut kauan! hän sanoi. — On jo aika herätä. Olemme Thwaiten asemalla, ja meillä on edessämme pitkä ajomatka.

Mary nousi pystyyn ja koetti pitää silmänsä auki rouva Medlockin kootessa tavarakääröjään. Tyttö ei tarjonnut apuaan, sillä Intiassa alkuasukkaat aina kiirehtivät tarttumaan tavaroihin ja kantamaan ne, ja Marystä oli aivan luonnollista, että toiset ihmiset palvelivat häntä.

Asema oli aivan pieni eikä junasta näyttänyt astuvan ulos muita kuin he. Asemapäällikkö, rehevä, hyväntuulinen mies, tuli juttelemaan rouva Medlockin kanssa. Hän puhui leveää Yorkshiren murretta.

— Vai olette te palannut matkaltanne, hän sanoi. — Ja pikkarainen on tullut mukana.

— Niin, siinähän hän on, vastasi rouva Medlock nyökäyttäen päätään olkapäänsä yli Maryä kohti. — Miten rouvanne jaksaa?

— Hyvin vain. Hevonen on ulkopuolella teitä vastassa. Asemasillan toisella puolella olevalla tiellä odottivat vaunut.

Ne olivat sirot ajoneuvot, ja Mary huomasi, että häntä vaunuihin auttava palvelija oli hienoissa tamineissa. Hänen pitkä, kiiltävä sadetakkinsa ja vedenpitävä hattunsa tihkuivat vettä.

Palvelija sulki vaunujen oven, kiipesi kuskipukille ajajan viereen, ja sitten lähdettiin liikkeelle. Mary huomasi istuvansa mukavasti pehmeän istuimen nurkassa, eikä häntä nyt ensinkään nukuttanut. Hän katseli ikkunasta pimeään toivoen näkevänsä edes hiukan maisemaa, joka ympäröi tuota rouva Medlockin kuvaamaa merkillistä paikkaa. Arka hän ei ollut eikä häntä juuri pelottanut, mutta kukapa tiesi, mitä saattoi tapahtua nummen laidalla olevassa talossa, jossa oli sata miltei asumatonta huonetta.

— Minkälaista on nummi? hän kysäisi yhtäkkiä rouva Medlockilta.

— Katsele ulos ikkunasta kymmenen minuuttia, niin tiedät, vastasi nainen. — Meillä on viiden mailin ajomatka Misseliin nummen halki, ennen kuin tullaan Manoriin. Paljon et pysty näin pimeässä näkemään, mutta ehkä sentään jotain.

Mary ei kysellyt enempää vaan tyytyi tähystelemään ikkunasta. Vaunujen lyhdyistä heijastuvan valon välähdellessä tien laitaan hän silloin tällöin näki vilahduksen seudusta, jonka halki kuljettiin. Asemalta lähdettyä oli ajettu läpi pienen kylän; sen talot hohtivat valkoisina ja kapakan ikkunasta loisti valoa. Oli sivuutettu kirkko ja pappila sekä pienen kauppapuodin ikkuna, jossa oli leluja, makeisia ja kaikenmoista pikku rihkamaa. Kylän toisessa laidassa tultiin maantielle, jonka varsilla oli pensasaitoja ja puita. Sen jälkeen ei pitkään aikaan näkynyt mitään erikoista.

Lopulta hevoset hiljensivät vauhtia. Ajettiin ylämäkeä, ja samassa pensasaidat ja puut hävisivät tien vieriltä. Ei näkynyt enää muuta kuin sakeaa pimeyttä molemmin puolin. Mary kumartui eteenpäin ja litisti kasvonsa ikkunaa vasten juuri kun vaunut saivat kovan sysäyksen.

— No niin, nyt ollaan nummella, sanoi rouva Medlock. Vaunujen lyhdyistä tulvehti kellertävää valoa kuoppaiselle tielle. Se näytti kiemurtelevan pensaitten ja pitkin maata kasvavien matalien kasvien läpi loputtomaan pimeyteen, joka tuijotti vastaan joka puolelta, edestä ja takaa. Tuuli alkoi puhaltaa ja nostatti omituisen, hurjan, kohisevan suhinan.

— Eihän se ole — eihän se ole meri? virkkoi Mary kääntyen seuralaisensa puoleen.

— Eihän toki, vastasi rouva Medlock. — Eikä nummella ole peltoja eikä vuoria, onpahan vain maileittain viljelemätöntä maata, jossa ei kasva muuta kuin kanervaa ja sananjalkoja ja josta eivät muut eläimet löydä ravintoa kuin lampaat ja villiponit.

— Jos siinä olisi vettä, luulisin sitä mereksi, sanoi Mary. — Se kuohuu kuin meri juuri nyt.

— Tuuli vain puhaltaa pensaikossa, virkkoi rouva Medlock. — Autiota, yksitoikkoista seutua tämä on, vaikka onhan sellaisiakin ihmisiä, jotka pitävät siitä — varsinkin kun kanervikko kukkii.

Yhä eteenpäin he ajoivat halki pimeän, ja vaikka sade oli tauonnut, vinkui tuuli yhä herkeämättä nostattaen outoja ääniä heidän ympärillään. Mäkeä ylös ja mäkeä alas tie kulki, ja usein vaunut vierivät pienelle sillalle, jonka alitse vesi ryöppysi vuolaana virtana. Marystä ajomatka tuntui loputtomalta, laaja kolkko nummi oli hänestä kuin musta valtameri, jonka yli he ajoivat kapeata kangasta pitkin.

— En pidä tällaisesta, hän saneli itsekseen. — En pidä tällaisesta, ja hän pusersi ohuet huulensa yhteen tavallista tiukemmin.

Hevosten kavutessa kuoppaista mäkeä ylös alkoi pimeässä vilkkua valoa. Rouva Medlock näki sen yhtä aikaa kuin Marykin ja huoahti helpotuksesta.

— Kas, miten iloiseksi tuo valopahanen tekee, hän huudahti. — Se tulee ulkokartanon ikkunasta. Kohta saamme kupin kuumaa teetä.

Kului aikaa ennen kuin he saivat teensä, sillä portilta oli vielä kaksi mailia ajomatkaa puiston läpi pitkin lehtokujaa, jossa korkeiden puiden latvat melkein koskettivat toisiaan, niin että tuntui kuin olisi ajettu läpi pitkän, pimeän kaariholvin.

Holvista tultiin aukealle paikalle, ja vaunut pysähtyivät kivipihan ympäröimän tavattoman pitkän, mutta matalan talon eteen. Ensin se näytti aivan pimeältä, mutta astuessaan ulos vaunuista Mary huomasi eräästä yläkerran nurkkahuoneen ikkunasta tuikkivan himmeän valon.

Rakennuksen pääovi oli suunnattoman suuri, tehty jykevistä, omituisesti yhteen liitetyistä tammilaudoista, joita pönkittivät isot rautanaulat ja tukevat rautatelat. Se aukeni avaraan halliin, jonka hämärässä valaistuksessa haarniskat ja seinillä riippuvat muotokuvat näyttivät niin aavemaisilta, ettei Maryn tehnyt ensinkään mieli katsella niitä. Hän tunsi olevansa pieni, hylätty, yksinäinen olentoraukka, ja pieneltä ja yksinäiseltä hän näyttikin seisoessaan siinä kivilattialla mustassa puvussaan.

Laiha, siistin näköinen vanha mies seisoi ovea avaavan miespalvelijan vieressä.

— Teidän on vietävä lapsi huoneeseensa, hän puhui puolittain kuiskaamalla. — Ei hän halua nähdä tyttöä. Hän lähtee huomisaamuna Lontooseen.

— Hyvä on, herra Pitcher, vastasi rouva Medlock. — Kyllä minä järjestän asiat, kun vain tiedän, miten niiden pitää olla.

— Teidän on järjestettävä niin, ettei herra Craven tule häirityksi ja ettei hän näe, mitä hän ei halua nähdä, sanoi herra Pitcher.

Ja niin Mary Lennox vietiin ensin leveitä portaita ylös ja sitten läpi käytävän ja sitten taas portaita ylös vielä kahden muun käytävän läpi, kunnes ovi avattiin ja hän huomasi olevansa huoneessa, missä takkatuli räiskyi ja pöydälle katettu illallinen odotti häntä.

Rouva Medlock virkkoi kursailematta:

— No niin, nyt olet perillä. Tässä ja viereisessä huoneessa saat asua — ja niissä sinun on pysyttävä. Pidä se mielessäsi!

Tällainen oli Maryn tulo Misselthwaite Manoriin, eikä hän arvatenkaan ollut milloinkaan ennen elämässään ollut niin ärripäällä kuin nyt.

4.

MARTHA

Aamulla hän heräsi siihen, että nuori palvelustyttö puhalteli äänekkäästi takan hiillokseen kyyhöttäen polvillaan uunimatolla. Mary seurasi häntä hetken ja alkoi sitten katsella ympärilleen. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista huonetta; se oli hänen mielestään niin merkillinen ja synkkä. Seiniä peitti metsämaisemaa kuvaava gobeliinikangas. Puiden alla oli ihmisiä oudonnäköisissä pukimissa ja etäällä näkyi vilahdus ritarilinnan torninhuipuista. Siellä oli metsästäjiä ja hevosia, koiria ja hienoja naisia. Marystä tuntui aivan siltä kuin hän olisi ollut metsässä heidän seurassaan. Korkeasta ikkunasta hän saattoi nähdä laajan puuttoman maiseman; se muistutti suuresti jylhää, sinipunertavalle vivahtavaa merta.

— Mitä tuo on? hän sanoi viitaten kädellään ikkunaa kohti. Martha, nuori sisäkkö, nousi ja osoitti Maryn katsetta seuraten hänkin sormellaan.

— Tuo tuossako? hän sanoi.

— Niin.

— Nummihan se on, virkkoi tyttö hyväntahtoisesti virnistäen. — Mitäs pidät siitä?

— En voi sietää sitä, sanoi Mary.

— No, sinä et ole tottunut siihen, sanoi Martha palaten takaisin takkavalkean ääreen. — Se on mielestäsi liian suuri ja autio. Mutta vielä sinä opit pitämään siitä.

— Pidätkö sinä? kysäisi Mary.

— Totta kai, vastasi Martha reippaasti uuninristikkoa kiillottaen. — Oikeinhan minä rakastan sitä. Eikä se ole ollenkaan autio. Siellähän kasvaa vaikka mitä ja tuoksuu mahdottoman hyvältä. Keväällä ja kesällä, kun kanervat ovat kukassa, se on ihmeen kaunis. Se tuoksuu melkein kuin hunaja ja siellä on puhdasta ja raitista — ja taivas tuntuu olevan korkealla ja mehiläiset ja leivoset pitävät sellaista hauskaa ääntä, surisevat ja laulavat. Semmoista täällä on! En minä tahtoisi nummea jättää, en mistään hinnasta.

Mary kuunteli häntä totisena ja hämmästyneenä. Tämä tyttö oli aivan erilainen kuin intialaiset alkuasukkaat, joihin hän oli tottunut. He olivat kuuliaisia ja nöyristeleviä eivätkä rohjenneet puhutella isäntäväkeään vertaisinaan. Intialaisia palvelijoita ei koskaan pyydetty tekemään mitään, heitä komennettiin. Ei heille, sanottu "olkaa hyvä" ja "kiitos". Suuttuessaan Mary oli aina läimäyttänyt aiaa vasten kasvoja. Hän olisi tahtonut tietää, mitä tämä tyttö tekisi, jos joku läimäyttäisi häntä vasten kasvoja. Hän oli pullea, punaposkinen ja hyväntahtoisen näköinen, mutta hänen käytöksensä ja puhetapansa oli pelotonta, eikä ollut ensinkään varmaa, ettei hän voisi lyödä läiskäyttää takaisin — jos lyöjä sattuisi olemaan vain pikku tyttö.

— Sinä olet merkillinen palvelija, hän sanoi tyynyjensä nojasta jotensakin ylväästi.

Martha istui kyykkysillään ja nauroi näyttämättä vähääkään loukkaantuneelta.

— Niinpä kai, tiedänhän minä sen, hän vastasi. — Jos Misselthwaitessa olisi mahtava emäntä, en minä kelpaisi edes sisäkön apulaiseksi. Minä olisin navetan puolella enkä huoneita siivoamassa. Minä olen maalainen ja puhunkin maalaisesti. Mutta tämä talo on kovin eriskummallinen, vaikka on mukamas olevinaan niin hieno. Ei täällä tunnu olevan isäntää eikä emäntää, ei muita kuin herra Pitcher ja rouva Medlock. Herra Craven ei tahdo täällä ollessaankaan tietää mistään, ja harvoinhan hän täällä käykin Rouva Medlock antoi minulle tämän paikan pelkkää hyvyyttään. Hän sanoi, ettei koskaan olisi voinut sitä tehdä, jos Misselthwaite olisi ollut samanlainen kuin muut hienot kartanot.

— Tuleeko sinusta minun palvelijani? kysyi Mary yhtä lyhyesti ja käskevästi kuin hänen tapansa oli ollut Intiassa.

Martha alkoi uudelleen kiillottaa uuninristikkoa.

— Minä olen rouva Medlockin palvelija, hän sanoi mahtavasti. — Ja hän on herra Cravenin. Mutta minun on määrä tehdä sisäkön töitä ja auttaa sinua hiukan. Mutta ethän sinä paljon apua tarvitse.

— Kuka minut pukee? kysyi Mary.

Martha asettui uudelleen kyykylleen ja tuijotti Maryyn.

— Etkö osaa itse pukeutua? hän puhkesi ällistyneenä sanomaan.

— En, vastasi Mary hyvin närkästyneenä. — En ole eläissäni pukenut itse. Tietenkin aiani puki minut joka aamu.

— Vai niin, no onpa sitten jo aika oppia, sanoi Martha nähtävästi vähääkään aavistamatta olevansa häikäilemätön. — Sinulle tekee vain hyvää oppia tulemaan toimeen omin päin. Äiti sanoo aina, ettei olisi ihme, vaikka herrasväen lapsista tulisi minkälaisia hupsuja — kun niillä on aina hoitajat kintereillään ja kun niitä pestään ja puetaan ja viedään ulos kävelylle kuin nukkeja.

— Intiassa on aivan toisin, sanoi Mary halveksivasti. Tämä oli hänestä sietämätöntä.

Mutta Martha ei nolostunut.

— Niinpä kyllä, tiedänhän minä, että toisin siellä on, hän vastasi melkein säälivästi. — Siellähän on paljon mustia ja vain vähän valkoisia ihmisiä. Kun kuulin, että sinun piti tulla Intiasta, luulin sinuakin mustaksi.

Mary hypähti raivostuneena pystyyn vuoteessaan.

— Mitä? hän kirkaisi. — Mitä? Sinä luulit, että minä olen musta alkuasukas! Sinä — sinä emäsika!

Martha ällisteli ensin ja näytti sitten tulistuneelta.

— Ketä sinä siaksi sätit? hän sanoi. — Ei sinun tarvitse noin kovasti kiukustua. Ei nuoren herrasneidin sovi puhua tuolla tavoin. Enkä minä vihaa mustia yhtään. Lähetyssanomissakin kerrotaan vähän väliä, kuinka jumalisia ne ovat. Aina niissä sanotaan, että musta on ihminen ja meidän veljemme. En ole eläissäni nähnyt mustaa, ja minä ihastuin, kun luulin kerrankin saavani nähdä yhden aivan läheltä. Kun tänä aamuna tulin huoneeseesi tulta sytyttämään, hiivin vuoteellesi ja vedin varovasti peiton päältäsi katsellakseni sinua. Mutta Martha sanoi pettyneenä, et sinä ollut sen mustempi kuin minäkään — vaikka oletkin aika keltainen.

Mary ei edes koettanut hillitä raivoaan ja pettymystään.

— Sinä luulit minua intialaiseksi! Kuinka sinä uskalsit? Sinä et tiedä mitään Intiasta. Sinä et tiedä mitään!

Hänen raivonsa vain kiihtyi tytön ällistellessä häntä mykkänä ja äkkiä hän tunsi olevansa niin hirvittävän yksinäinen, niin kaukana kaikesta, mitä hän ymmärsi ja mikä ymmärsi häntä, että hän heittäytyi kasvoilleen tyynyille ja puhkesi kiihkeisiin nyyhkytyksiin. Hän itki niin hillittömästi, että hyväntahtoinen Martha ihan pelästyi ja rupesi säälimään häntä. Hän astui vuoteen luo ja kumartui Maryn puoleen.

— Älähän toki tuolla tapaa itke! hän pyyteli. — Älä toki. Totta sinä puhuit, en minä tiedä mitään. Anna hyvä ihminen anteeksi ja lakkaa itkemästä!

Marthan maalaisessa puhetavassa oli niin paljon teeskentelemätöntä ystävällisyyttä, että se alkoi vaikuttaa Maryyn. Vähitellen hän lakkasi itkemästä ja makasi hiljaa. Martha huoahti helpotuksesta.

— Nyt on jo aika nousta sängystä, hän sanoi. — Rouva Medlock sanoi, että minä saan tuoda ateriasi tähän viereiseen huoneeseen. Se on muutettu lastenkamariksi sinua varten. Minä autan sinua pukemisessa, jos nouset sängystä. Jos napit ovat selässä, et osaa itse napittaa niitä.

Päätettyään lopultakin nousta Mary huomasi Marthan ottavan vaatekaapista puvun, jota hänellä ei ollut yllään eilisiltana.

— Ei se ole minun, hän sanoi. — Minun on musta.

Hän katseli arvioiden Marthan käsissä olevaa paksua valkoista villatakkia ja pukua ja sanoi sitten kylmän hyväksyvästi:

— Nuo vaatteet ovat kauniimmat kuin minun.

— Nämä sinun on pantava päällesi, vastasi Martha. — Herra Craven käski rouva Medlockin ostaa ne Lontoosta. Hän sanoi: "En tahdo, että lapsi kuljeskelee täällä mustana kuin mikäkin kadotettu sielu. Paikka tulee entistäkin kolkommaksi. Pukekaa hänet kirjaviin." Äiti sanoi ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti. Äiti tietää aina, mitä ihmiset tarkoittavat. Ei hän itsekään pidä mustasta.

— En voi sietää mustia vaatteita, sanoi Mary. Kummallakin oli yhtä ja toista opittavaa pukemisen aikana.

Martha oli tottunut napittamaan siskojensa vaatteita, mutta hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen seisovan liikkumatta odottamassa, että toinen suorittaisi kaiken hänen puolestaan, aivan kuin hän itse olisi vailla käsiä ja jalkoja.

— Miksi et pistä itse kenkiä jalkaasi? hän sanoi, kun Mary tyynesti kurotti esiin jalkansa.

— Aia pani ne aina jalkaani, vastasi Mary ihmeissään. — Niin oli tapana.

Hän sanoi hyvin usein — "niin oli tapana". Intialaiset palvelijat sanoivat aina niin. Jos heitä käskettiin tekemään jotakin, jota heidän esi-isänsä eivät olleet tehneet tuhansien vuosien aikana, he silmäilivät käskijää lempeästi ja sanoivat: "Niin ei ole tapana", ja silloin ei asiasta kannattanut sen enempää väitellä.

Mary oli todella tottunut seisomaan pukemisen kestäessä niin kuin "oli tapana" jäykkänä ja liikkumattomana. Mutta tänä aamuna hänestä alkoi tuntua, että hänen oli Misselthwaite Manorissa opittava aika paljon uutta — muun muassa vetämään itse jalkaansa sukat ja kengät sekä korjaamaan tavarat, joita hän pudotteli. Jos Martha olisi ollut hyvin opetettu, hieno kamarineiti, hän olisi ollut nöyrempi ja kunnioittavampi käytökseltään ja hän olisi tiennyt, että hänen toimiinsa kuului hiusten harjaaminen ja kenkien napittaminen ja pudonneiden esineiden korjaaminen lattialta. Mutta hän oli vain kouluttamaton yorkshirelainen maalaistyttö; hän oli kasvanut salomaan mökissä pikku veljiensä ja siskojensa parissa, jotka eivät koskaan olleet voineet muuta kuvitellakaan kuin että heidän oli huolehdittava itsestään ja kapaloissa itkevistä tai konttaavista sisaruksistaan.

Jos Mary Lennox olisi ollut herkkä nauramaan, ei Marthan puhetulva olisi voinut olla huvittamatta häntä, mutta hän kuunteli sitä haluttomasti ja ihmetteli tytön kursailematonta käytöstä. Marthan puhua pärpättäessä hyväntahtoiseen, tuttavalliseen tapaansa hän alkoi kuitenkin vähitellen kiinnittää huomiota siihen mitä tämä sanoi.

— Voi sentään, kun näkisit ne kaikki, Martha jutteli. — Meitä on kaksitoista ja isä ansaitsee vain kuusitoista shillinkiä viikossa. Äiti on usein helisemässä, arvaahan sen, kun pitää hankkia puuroa kaikille. Lapset piehtaroivat nummella ja leikkivät siellä kaiken päivää ja äiti sanoo, että nummi-ilma lihottaa. Hän sanoo, että he osaavat syödä ruohoa niin kuin nummen villit ponit. Dickon-veikko on kahdentoista vuoden vanha, ja hän on ottanut kiinni nuoren ponin, jota hän pitää omanaan.

— Mistä hän sai sen kiinni? kysyi Mary.

— Nummelta hän sen löysi. Se oli emonsa kanssa, se oli aivan pieni ja hän alkoi kesyttää sitä ja antoi sille milloin palasen leipää, milloin tuoretta ruohoa. Se on niin kiintynyt Dickoniin, että seuraa hänen kintereillään ja antaa hänen nousta selkäänsä. Dickon on kiltti poika ja eläimet ovat hulluina hänen peräänsä.

Marylla ei ollut koskaan ollut omaa lemmikkieläintä, vaikka hän oli aina sitä halunnut. Niinpä Dickon alkoi häntä jotenkin kiinnostaa, ja se oli jo terveiden tunteiden sarastusta, hän kun oli tähän saakka ollut kiinnostunut vain omasta itsestään. Tultuaan viereiseen huoneeseen, joka oli tehty lastenkamariksi, hän huomasi, että se oli jotensakin saman näköinen kuin se, missä hän oli nukkunut. Se ei ollut kalustettu lapsia, vaan aikuisia varten. Siellä oli synkkiä vanhoja tauluja ja vanhoja jykeviä tuoleja. Keskellä huonetta oli pöydälle katettu maukas, vankka aamiainen. Mutta hänellä oli aina ollut huono ruokahalu, ja Marthan asettaessa ensimmäisen lautasen hänen eteensä hänen katseensa ilmaisi muutakin kuin välinpitämättömyyttä.

— En halua, hän sanoi.

— Et halua puuroa! puuskahti Martha epäuskoisena.

— En.

— Et tiedä kuinka hyvää se on. Tiputa päälle vähän siirappia tai sokeria.

— En halua, toisti Mary.

— Vai et! sanoi Martha. — Minä en voi sietää, että Jumalan viljaa halveksitaan. Ollapa meidän lapset tämän pöydän ääressä, niin he tyhjentäisivät vadit tuossa tuokiossa.

— Miksi? kysäisi Mary kylmästi.

— Miksi? äännähti Martha. — Siksi että he ovat tuskin koskaan eläessään syöneet vatsaansa täyteen. He ovat niin nälkäisiä kuin haukan ja ketun poikaset.

— En tiedä, millaiselta tuntuu olla nälkäinen, sanoi Mary välinpitämättömästi.

Martha näytti närkästyneeltä.

— Vai niin, sittenhän sinun olisi hyvä kokea sekin. Sen näkee selvästi, virkkoi hän kursailematta. — En voi olla suuttumatta, kun näen ihmisten töllistelemässä hyvää ruokaa ja juomaa. Voi toki, ollapa vain Dickonilla, Filillä, Janella ja niillä muilla edes hiukankaan tätä hyvää.

— Miksi et vie sitä kotiisi heille? ehdotti Mary.

— Eihän se ole minun, vastasi Martha loukkaantuneena. — Eikä tänään ole vapaapäivänikään. Kerran kuukaudessa minulla on vapaapäivä. Silloin käyn kotona ja toimitan siellä kaikki askareet, että äiti saa vähän levätä.

Mary joi hiukan teetä ja söi palasen marmelaatilla siveltyä paahtoleipää.

— Pukeudu lämpimästi ja juokse ulos leikkimään, sanoi Martha. — Siitä sinä reipastut ja vatsasikin alkaa vielä kurnia nälästä.

Mary astui ikkunan luo. Hän näki puutarhan käytävineen ja suurine puineen, mutta kaikki näytti viluiselta ja kylmältä.

— Ulos! Mitä minä ulkona tällaisena päivänä?

— No niin, pysy sitten sisällä, mutta mitä sinä aiot täällä puuhailla?

Mary silmäili ympärilleen. Hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Sisustaessaan lastenkamaria rouva Medlock ei ollut ajatellut hauskuutta. Kannatti ehkä sittenkin mennä puutarhaa tarkastamaan.

— Kuka lähtee kanssani? kysäisi hän. Martha oli ihmeissään.

— Sinun täytyy lähteä yksinäsi, hän vastasi. — Täytyy oppia leikkimään kuten muutkin lapset, joilla ei ole veljiä eikä sisaria. Dickon-veikko menee yksinään nummelle ja leikkii siellä tuntikausia. Siellä hän sai poninkin ystäväkseen. Nummella käyvät lampaatkin tuntevat hänet ja linnut tulevat nokkimaan ruokaa hänen kädestään. Oli leipää vaikka kuinka niukalti, niin aina häneltä liikenee murunen noille ystäville.

Tuo tuntematon Dickon sai Maryn tekemään päätöksensä, vaikka hän itse ei sitä tiennyt. Mary ilmoitti menevänsä ulos. Poneja ja lampaita ei puutarhassa tosin ollut, mutta sen sijaan kyllä lintuja. Ne olivat tietenkin toisen näköisiä kuin Intian linnut ja niitä oli ehkä huvittavaa katsella.

Martha nouti hänen päällystakkinsa ja hattunsa, toi hänelle tukevat pikku kengät ja vei hänet sitten alakertaan.

— Mene tuota tietä, niin tulet puutarhaan, hän sanoi viitaten pensasaidan verhoamassa muurissa olevaan porttiin. — Kesäaikaan siellä on runsaasti kukkia, mutta nyt siellä ei kuki mikään. Hän näytti epäröivän silmänräpäyksen ja lisäsi sitten: — Osa puutarhaa on lukittu. Kukaan ei ole ollut siellä kymmeneen vuoteen.

— Miksi? pääsi Maryltä.

— Herra Craven sulki sen, kun hänen vaimonsa kuoli. Hän ei salli kenenkään mennä sisään. Se oli rouvan puutarha. Hän lukitsi oven ja kaivoi kuopan, johon hän hautasi avaimen. Rouva Medlock kuuluu huutavan — minun täytyy juosta.

Hänen mentyään Mary pyörähti käytävälle, joka johti pensasaidan portille. Hänen ajatuksensa kiertelivät puutarhassa, jota ei kukaan ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Hän mietti, miltä se mahtoi näyttää ja olikohan siellä vielä kukkia elossa. Astuttuaan pensasaidan portista sisään hän huomasi olevansa suuressa puutarhassa, missä oli laajoja ruohokenttiä ja kiemurtelevia käytäviä. Siellä oli puita ja kukkapenkereitä ja omituisen muotoisiksi leikeltyjä ikivihantapensaita ja vanha harmaa suihkulähde keskellä suurta lampea. Tämä ei ollut lukittu puutarha. Miten oli mahdollista lukita puutarhaa? Puutarhaanhan saattoi aina mennä.

Tätä juuri miettiessään hän näki kulkemansa tien päässä muratin verhoaman pitkähkön muurin. Hän ei ollut vielä tutustunut Englantiin niin paljon, että olisi tiennyt tulevansa keittiöpuutarhaan, jossa kasvoi vihanneksia ja hedelmiä. Hän kulki kohti muuria ja huomasi muratin keskellä vihreän oven, joka oli auki. Tämä ei tiettävästi ollut kielletty puutarha. Hän saattoi siis mennä portista.

Puutarhaan tultuaan hän näki, että sitä ympäröi muuri joka puolelta ja että tällaisia muurien ympäröimiä toisiinsa avautuvia puutarhoja oli useita. Muurien vierustoilla kasvoi hedelmäpuita; pensaiden ja polkujen välissä oli talvivihannespenkkejä ja laseilla peitettyjä lavoja. Maryn mielestä kaikki näytti autiolta ja rumalta. Kesällä täällä oli ehkä hauskempaa, kun kaikki oli vihreätä, mutta nyt ei ollut kaunista.

Samassa astui viereisen puutarhan portista sisään vanha mies lapio olalla. Hän näytti hämmästyvän nähdessään Maryn ja kosketti sitten lakkiaan. Hänen jurot vanhat kasvonsa ilmaisivat tyytymättömyyttä, kun hän näki Maryn — eikä ihmekään, sillä Mary puolestaan oli tyytymätön hänen puutarhaansa, ja se kuvastui selvästi Mary-ärripään kasvoiltakin.

— Mikä paikka tämä on? hän kysyi.

— Vain yksi keittiöpuutarhoista, vastasi mies.

— Entä tuo? jatkoi Mary viitaten toiseen vihreään oveen.

— Sekin on keittiöpuutarha, kuului lyhyt vastaus. — Muurin toisella puolella on vielä yksi ja sen takana on hedelmäpuutarha.

— Saako sinne mennä? kysyi Mary.

— Saahan toki, jos haluttaa. Mutta ei siellä ole mitään nähtävää.

Mary ei vastannut. Hän meni käytävää pitkin ja pujahti toisesta vihreästä puutarhaovesta. Hän näki uusia muureja ja vielä enemmän talvivihanneksia ja lasipeittoisia lavoja, mutta taustalla näkyi taas vihreä ovi ja se oli kiinni. Ehkä se johti puutarhaan, jossa kukaan ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen.

Mary ei ollut suinkaan arka lapsi; hän teki aina mitä häntä halutti. Nytkin hän astui rohkeasti vihreän puutarhaoven luo ja käänsi kahvaa. Hän toivoi ettei ovi avautuisi, jotta hän voisi olla varma, että oli löytänyt salaperäisen puutarhan. Mutta se aukeni helposti, ja hän astui hedelmäpuutarhaan. Sitäkin ympäröivät puiden varjostamat muurit, ja alastomia hedelmäpuita kohosi kylmän ruskettamasta ruohikosta. Vihreätä ovea ei näkynyt missään, mutta siirryttyään puutarhan perälle Mary huomasi, että hedelmäpuutarhaa kiertelevä muuri näytti ulottuvan kauemmas, aivan kuin se olisi ympäröinyt jonkin toisella puolella olevan alueen. Muurin ylitse hän saattoi nähdä puiden latvoja, ja seisoessaan liikkumatta niitä tähystämässä hän näki punarintaisen linnun istuvan erään puun latvassa; se puhkesi aivan äkkiä laulamaan talvilauluaan, ikään kuin se olisi huomannut Maryn ja tahtonut kutsua häntä.

Mary kuunteli sitä hievahtamatta, ja sen hupainen, ystävällinen pikku viserrys jotenkin rohkaisi hänen mieltänsä — juro ja ynseä pikku tyttökin saattaa ikävöidä, ja iso lukittu talo, iso autio nummi ja iso autio puutarha olivat saaneet hänet tuntemaan, ettei koko maailmassa ollut elossa muita kuin hän yksin. Jos hän olisi ollut kiintyväinen lapsi ja rakkauteen tottunut, hänen sydämensä olisi murtunut painon alla, mutta "Mary-neiti ärripäänäkin" hän tunsi itsensä hylätyksi ja sirorintainen pikku lintu nostatti hänen happamille pikku kasvoilleen hymyntapaisen ilmeen. Hän kuunteli sen liverrystä, kunnes se lensi tiehensä. Se ei ollut intialaisten lintujen kaltainen; hän piti siitä ja mietti, näkisiköhän hän sitä enää toiste. Ehkäpä se asusti salaperäisessä puutarhassa ja tiesi, millaista siellä oli.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi hänen ajatuksensa kiertelivät alinomaa hylätyssä puutarhassa. Hän oli utelias tietämään, millainen se oli. Miksi Archibald Craven oli haudannut maahan avaimen? Miksi hän vihasi puutarhaa, jos hän oli niin suuresti rakastanut vaimoaan? Saisiko hän milloinkaan nähdä setäänsä? Hän tiesi, etteivät he pitäisi toisistaan, jos sattuisivat yhteen. Ja sitä paitsi hän seisoisi ja tuijottaisi vain setään puhumatta mitään, vaikka häntä kauheasti haluttaisi kysyä, miksi setä oli menetellyt niin merkillisesti.

— Ihmiset eivät koskaan pidä minusta enkä minäkään pidä heistä, hän mietti. — En voi jutella, nauraa ja elämöidä, kuten Crawfordin lasten oli tapana.

Hän ajatteli kultarintaa ja miten se oli näyttänyt laulavan hänelle. Muistaessaan puunlatvaa, jonne se oli lentää pyrähtänyt, hän äkkiä pysähtyi.

— Se puu on varmasti salaisessa puutarhassa, hän tuumi. — Puutarhan ympärillä on muuri, mutta siinä ei ole ovea.

Hän palasi ensimmäiseen keittiöpuutarhaan ja tapasi vanhan miehen siellä kuokkimassa. Mary asettui seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi häntä tuokion kylmällä tavallaan. Ukko ei ollut häntä näkevinään, ja niinpä Mary aloitti puheen.

— Olen käynyt katsomassa muitakin puutarhoja, hän sanoi.

— Kaipa sinulla oli siihen lupa, vastasi toinen äreästi.

— Kävin hedelmäpuutarhassakin.

— Ei siellä ole vihaisia koiria, jotka sinua estäisivät.

— Sieltä ei ollut ovea siihen toiseen puutarhaan, sanoi Mary.

— Mihin puutarhaan? virkkoi mies tuimasti lakaten samassa kuokkimasta.

— Siihen, joka on muurin toisella puolella, vastasi Mary. — Siellä on puita, minä näin niiden latvat. Punarintainen lintu istui eräässä puussa ja lauloi.

Maryn hämmästykseksi vanhoilta, ahavoituneilta kasvoilta katosi äkkiä juro ilme. Niille kohosi hidas hymy, ja puutarhuri näytti aivan toisenlaiselta. Mary tuli ensi kerran ajatelleeksi, kuinka paljon hauskemman näköinen ihminen voi olla hymyillessään. Se ei ollut ennen tullut hänen mieleensä.

Puutarhuri kääntyi hedelmäpuutarhaa kohti ja alkoi viheltää — hiljakseen, vienosti. Mary ei voinut käsittää, kuinka tuollainen happamen näköinen olento saattoi saada suustaan niin houkuttelevia ääniä.

Melkeinpä siinä tuokiossa tapahtui jotakin ihmeellistä. Ilmasta kuului kevyttä suhinaa — ja samassa lensi punarintainen lintu heidän luokseen ja asettui istumaan suurelle multalohkareelle juuri puutarhurin saappaan viereen.

— Kas, tässä se on, hihitti vanha mies, ja sitten hän alkoi supattaa linnulle kuten pienelle lapselle.

— Missä olet ollut, senkin pieni vekkuli? hän sanoi. — Vasta ensi kertaa näen sinut tänään. Oletko jo tähän vuodenaikaan emännän haussa? Onpa sinulla kiire.

Lintu kallisteli hentoa päätään ja katseli häneen pehmeillä, kirkkailla silmillään, jotka muistuttivat kastehelmiä. Se liikkui hyvin tuttavallisesti eikä näyttänyt pelkäävän vähääkään. Näppärästi se hyppeli ympäri noukkien maasta siemeniä ja hyönteisiä. Maryn sydämessä tuntui aivan omituisen lämpöiseltä, sillä lintu oli niin sievä ja hupainen, ihan kuin inhimillinen olento. Sillä oli siro, pulleahko ruumis, hieno höyhenpeite ja notkeat, hoikat sääret.

— Tuleeko se aina kun kutsutte sitä? hän kysäisi melkein kuiskaten.

— Tuleehan se. Minä olen tuntenut sen siitä lähtien, kun se oli piipittävä poikanen. Sen pesä oli toisessa puutarhassa. Tultuaan ensi kerran muurin yli se ei jaksanut lentää takaisin ennen kuin parin päivän kuluttua, ja sillä aikaa meistä tuli hyvät ystävät. Kun se sitten pääsi takaisin muurin toiselle puolelle, sen koko muu perhe oli kadonnut, ja se tuli takaisin minun turviini.

— Mikä lintu se on? kysyi Mary.

— Etkö tiedä? Se on punarintasatakieli, linnuista hauskin ja kesyin. Punarinta on melkein yhtä ystävällinen kuin koira — jos vain tietää, miten sitä on kohdeltava. Seuraapas sitä, nokkiessaan se vähän väliä pysähtyy ja katselee meitä. Se tietää, että siitä puhutaan.

Vanha mies oli todella hassunkurinen. Hän katseli pientä, pulleata, helottavan punarintaista lintua ylpeänä ja ihastuneena.

— Se on sellainen itserakas otus, hän nauraa hihitti. — Se on mielissään, kun siitä puhutaan. Ja miten utelias se on — ei kukaan osaa olla niin utelias toisten asioista kuin se. Aina se haluaa tietää mitä minä istutan. Se tietää kaiken sellaisenkin, mistä herra Craven ei koskaan vaivaudu ottamaan selkoa. Se se totta tosiaan pääpuutarhuri onkin.

Lintu hyppeli vikkelästi nokkien ja pysähtyi tuon tuostakin luodakseen heihin silmäyksen. Mary arveli sen katselevan häntä uteliaasti mustilla kastepisarasilmillään. Näytti aivan siltä kuin se olisi tiedustellut tarkkaan, millainen tyttö Mary oli. Omituinen lämmin tunne hänen sydämessään tuli yhä voimakkaammaksi.

— Minne ne muut poikaset lensivät? hän kysyi.

— Kuka sen tietää. Vanhemmat karkottavat ne pesästä ja pakottavat ne lentämään, ja niin ne ovat siinä tuokiossa hajallaan. Tämä tässä oli älykäs lintu, ja se tiesi olevansa yksinäinen ja hylätty.

Mary astui askelen lähemmäs punarintaa ja silmäili sitä tarkasti.

— Minulla on ikävä yksin, hän virkkoi. Hän ei ollut ennen tiennyt, että tämä oli osaksi syynä hänen happamuuteensa ja ärtyisyyteensä. Nyt hän näytti oivaltavan sen seisoessaan siinä punarintaa katselemassa.

Vanha puutarhuri työnsi lakkinsa kaljulle takaraivolleen ja tuijotti häneen hetken.

— Oletkos sinä se pieni intialainen tyttö? hän kysyi. Mary nyökäytti päätään.

— Eipä sitten olekaan ihme, jos olet ikävissäsi. Ja ikävämpi sinulle täällä vielä tulee, kunhan aika kuluu.

Hän alkoi uudelleen kaivaa ja iski lapionsa syvälle mustaan, mehevään puutarhamultaan punarinnan touhutessa vikkelänä hänen ympärillään.

— Mikä teidän nimenne on?

Puutarhuri ojentautui suoraksi vastatessaan:

— Ben Weatherstaff. Sitten hän lisäsi jörösti naurahtaen: — Yksinäistä minunkin elämäni on paitsi silloin kun tuo on seurassani, ja hän osoitti peukalollaan lintua. Se on ainoa ystäväni.

— Minulla ei ole yhtään ystävää, virkkoi Mary. — Eikä ole koskaan ollutkaan. Aia ei pitänyt minusta, enkä ole koskaan leikkinyt kenenkään kanssa.

Yorkshirelaisten on tapana lausua ajatuksensa kursailematta, ja Ben Weatherstaff oli Yorkshiren nummen kasvatti.

— Sinä ja minä olemme samanlaisia, hän sanoi. — Ei meistä kumpikaan ole erikoisen kaunis, ja sisus on yhtä hapan kuin kuorikin. Meillä on kummallakin yhtä kiukkuinen luonto, siitä olen varma.

Tämä oli suoraa puhetta, ja ensi kerran eläissään Mary Lennox sai kuulla suoran arvostelun. Intialaiset palvelijat kumartelivat aina ja olivat alamaisen nöyriä, teki Mary mitä hyvänsä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut ulkomuotoaan, mutta nyt hän pohti, oliko hän todella yhtä epämiellyttävän näköinen kuin Ben Weatherstaff ja näyttikö hän yhtä happamelta kuin tämä oli näyttänyt ennen punarinnan tuloa. Ja oliko hänellä, Marylla, kiukkuinen luonne? Hän kävi rauhattomaksi.

Äkkiä kajahti hänen takanaan pieni kirkas, helmeilevä ääni, ja hän kääntyi katsomaan. Hän seisoi parin askelen päässä nuoresta omenapuusta, ja lintu oli lentänyt sen oksalle päästellen nyt kurkustaan ystävällisiä säveliä. Ben Weatherstaff nauroi täyttä kurkkua.

— Mitä varten se niin tekee? kysyi Mary.

— Se on päättänyt hieroa ystävyyttä kanssasi, vastasi Ben. — Senkin vietävä, se on totta tosiaan ihastunut sinuun.

— Minuunko? äännähti Maryjä lähestyi varovasti pientä puuta lintua silmäillen.

— Tahtoisitko tulla ystäväkseni? hän sanoi puhutellen sitä kuin ihmistä. — Tahtoisitko? Eikä ääni nyt ollut kova eikä käskevä, vaan niin vieno, pyytelevä ja houkutteleva, että Ben Weatherstaff hämmästyi yhtä paljon kuin Marykin oli hämmästynyt kuullessaan hänen viheltävän.

— Kas vain, hän huudahti, niinhän sinä nyt puhut kuin olisit oikea ihmislapsi etkä mikään vanha äreä akka. Melkeinhän sinä puhelet kuin Dickon nummen kesyttömille eläimille.

— Tunnetteko te Dickonin? kysyi Mary nopeasti käännähtäen.

— Kaikkihan hänet tuntevat. Dickon kuljeksii kaikkialla. Sinivatukat ja kanervankukatkin tuntevat hänet. Varmasti ketut näyttävät hänelle pentujensa turvapaikat ja leivonen pesänsä.

Maryä olisi haluttanut tiedustella lisää. Hän oli melkein yhtä utelias tietämään jotakin Dickonista kuin salaisesta puutarhasta. Mutta juuri silloin lintu lopetti laulunsa, päristeli hiukan siipiänsä, levitti ne ja pyrähti lentoon. Se oli käynyt vierailemassa ja kiiruhti nyt muille asioille.

— Se lensi muurin yli! huusi Mary seuraten sitä katseellaan. — Se lensi hedelmäpuutarhaan — se lensi toisen muurin yli — puutarhaan, missä ei ole ovea!

— Siellä se elää, sanoi vanha Ben. — Siellä sen emo hautoi sen. Ja se punarinta-neito, jonka kanssa se veitikka kuhertelee, asustaa varmaan vanhoissa ruusupuissa.

— Ruusupuissa, virkkoi Mary. — Onko siellä ruusupuita?

Ben Weatherstaff tarttui uudelleen lapioonsa ja alkoi kaivaa.

— Oli ainakin kymmenen vuotta sitten, hän mutisi.

— Tahtoisin nähdä niitä, sanoi Mary. — Missä on vihreä ovi? Täytyyhän siellä olla ovi.

Ben työnsi voimakkaasti lapionsa maahan ja oli taas yhtä äreän näköinen kuin silloin, kun Mary näki hänet ensi kerran.

— Oli kymmenen vuotta sitten, mutta ei ole enää, hän ärähti.

— Ei ole ovea! huudahti Mary. — Täytyy olla.

— Ei sitä ovea ainakaan kukaan löydä eikä kenenkään tarvitsekaan löytää sitä. Äläkä rupea urkkimaan ja pistämään nenääsi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu. No niin, minun on ryhdyttävä työhön. Mene matkoihisi ja ala leikkiä. Ei minulla ole enää aikaa.

Ja hän herkesi äkkiä kaivamasta, heitti lapion hartioilleen ja meni tiehensä vilkaisemattakaan Maryyn tai sanomatta hyvästi.

5.

KÄYTÄVÄSTÄ KUULUU HUUTOA

Alussa Mary Lennoxin päivät kuluivat samaan yksitoikkoiseen tapaan. Joka aamu hän heräsi seinäverhoilla koristetussa huoneessaan ja näki Marthan polvillaan takan ääressä tulta sytyttämässä; joka aamu hän joi lastenkamarissa aamuteensä — aina yhtä yksitoikkoinen toimitus —, tähysteli syötyään ikkunasta laajaa nummea, joka näytti leviävän kaikkiin suuntiin ja kohoavan pilviin asti, ja tuijotettuaan siihen kotvan aikaa huomasi parhaaksi lähteä ulos, sillä sisällä ei ollut mitään tekemistä. Hän ei tiennyt, että hänen ripeä käyntinsä ja juoksunsa poluilla ja lehtokujilla pani hänen hitaasti virtaavan verensä liikkeelle ja teki hänet vahvemmaksi taistelemaan nummelta puhaltavaa tuulta vastaan. Hän juoksi vain lämpimikseen ja hän vihasi tuulta, joka piehtaroi hänen kasvoillaan ja painoi häntä näkymättömän jättiläisen tavoin väkisin taaksepäin. Mutta hän veti keuhkoihinsa syvin siemauksin kanervikon tuimaa, raitista ilmaa, joka virkisti hänen pientä, laihaa ruumistaan, nosti hiukan punaa hänen poskilleen ja sytytti loistetta hänen raukeisiin silmiinsä.

Jo parin ulkoilmassa vietetyn päivän kuluttua hän aamulla herätessään tiesi, millaista on olla nälissään. Käydessään ruokapöytään hän ei halveksivasti silmäillyt puuroaan eikä työntänyt sitä luotaan, vaan otti lusikkansa ja söi yhtä päätä, kunnes puurokulho oli tyhjä.

— Taisipa puuro kelvata sinulle tänä aamuna, vai mitä? kysyi Martha.

— Tänään se maistuu hyvältä, sanoi Mary itsekin hiukan hämmästyneenä.

— Nummen ilmahan se panee vatsasi kurnimaan, vastasi Martha. — Sinä onnellinen saatkin aina syödä tarpeeksesi, kun olet nälkäinen. Meidän mökissä on kaksitoista nälkäistä vatsaa eikä paljon mitään niihin pantavaa. Kunhan vain edelleenkin leikit joka päivä ulkona, karttuu luittesi päälle vähän lihaa etkä ole niin keltainen.

— En viitsi leikkiä, sanoi Mary. — Ei minulla ole mitään millä leikkisin.

— Ei mitään millä leikkisit! puuskahti Martha. — Meidän lapset leikkivät tikuilla ja kivillä. Siinä juostaan ja huudetaan, katsellaan ja näytellään.

Mary ei huutanut ja näytellyt esineitä, mutta hänkin alkoi katsella. Muuta tekemistä ei ollut. Hän kierteli kiertelemistään puutarhoissa, vaelteli pitkin puiston polkuja. Toisinaan hän meni tapaamaan Ben Weatherstaffia, mutta tämä hääräili aina ahkerassa työssä tahi näytti niin happamelta, ettei Mary päässyt puheen alkuun. Kerran kun Mary oli menossa hänen luokseen, hän herkesi kaivamasta, heitti lapion olalleen ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan ikään kuin Maryä välttääkseen.

Oli paikka, jossa Mary kävi useammin kuin missään muualla. Se oli pitkä käytäväpolku muurien ympäröimän puutarhan ulkopuolella. Sen kummallakin puolen oli alastomia kukkapenkereitä, ja muuria verhosi sankka murattiköynnös. Muuria pitkin kiemurtelivat tummanvihreät lehvät olivat eräässä paikassa tuuheammat kuin muualla. Paikka oli nähtävästi kauan aikaa ollut hoitoa vailla. Muratti oli muuten karsittu ja leikelty siroksi, mutta täällä polun alapäässä sitä ei ollut tasoitettu ensinkään.

Pari päivää sen jälkeen kun oli puhellut Ben Weatherstaffin kanssa Mary huomasi sen ja pysähtyi ihmettelemään. Kun hän seisoi siinä seuraten katseellaan pitkää, tuulessa huojuvaa muratinoksaa, hänen silmiensä ohi vilahti jokin tulipunainen, ja riemukas liverrys kajahti hänen korvaansa. Muurin yläreunalla istua piipotti Ben Weatherstaffin punarinta kurottuen eteenpäin pikku pää kallellaan, jotta näkisi paremmin Maryn.

— Oh! Mary huudahti. — Sinäkö siellä olet — sinäkö? Ja hänestä tuntui luonnolliselta jutella linnulle aivan kuin se olisi ymmärtänyt puheen ja vastannut siihen.

Se vastasikin. Se viserteli ja liverteli ja hyppeli pitkin muurin reunaa ikään kuin kertoen hänelle kaikenmoisia juttuja. Ja Marystä tuntui kuin hän olisi ymmärtänyt sitä. Se tuntui sanovan:

— Hyvää huomenta! Eikö tuuli ole herttainen? Eikö aurinko ole herttainen? Eikö kaikki ole herttaista? Viserrellään, hypitään ja liverrellään yhdessä. Tule! Tule!

Mary alkoi nauraa ja hyppeli pienin harppauksin pitkin muuripolkua linnun kintereillä. Laiha, kalpea, ruma Mary-rukka — tällä hetkellä hän oli melkein sievä.

— Minä pidän sinusta! Minä pidän sinusta! hän huusi. Ja hän viserteli ja koetti viheltää, vaikkei hänellä ollut pienintäkään aavistusta, miten oli meneteltävä. Mutta tyytyväiseltä punarinta näytti ja se viserteli ja liverteli hänelle vastaukseksi. Lopulta se levitti siipensä ja pyrähti lentoon asettuen istumaan muurin toisella puolella olevan puun latvaan, jossa se rupesi heleästi laulamaan.

— Se on puutarhassa, johon ei kukaan voi päästä, tuumi Mary itsekseen. — Se on puutarhassa, johon ei ole ovea. Siellä se asuu. Kuinka hauskaa olisi nähdä, millaista siellä on.

Hän juoksi käytävää pitkin vihreälle ovelle, josta oli tullut puutarhaan ensimmäisenä aamuna. Sitten hän juoksi vielä toisen puutarhan läpi, kunnes tuli hedelmäpuutarhaan. Sinne hän pysähtyi katselemaan muurin toisella puolella olevaa puuta. Punarinta oli lopettanut juuri laulunsa ja alkoi nokallaan puhdistaa sulkiaan.

— Siinä se puutarha on, Mary sanoi. — Olen varma, että se on siinä.

Hän kiersi muuria ja tähysteli sitä tarkkaan joka puolelta, mutta tulos oli sama kuin ennenkin — ovesta ei näkynyt merkkiäkään. Hän juoksi uudelleen keittiöpuutarhojen läpi ja pysähtyi vasta pitkän, murattien verhoaman muurin vierellä kulkevalle käytävälle. Hän kulki sen päähän asti ja palasi sitten toiseen päähän tarkastellen muuria. Mutta ovea hän ei löytänyt.

— Merkillistä, hän mietti. — Ben Weatherstaff oli oikeassa: ei siinä ole ovea. Mutta kymmenen vuotta sitten on täytynyt olla, koska herra Craven kaivoi avaimen maahan.

Tämä pulmallinen seikka antoi hänelle niin paljon päänvaivaa, ettei hän enää surrut tänne joutumistaan. Intiassa hän oli aina ollut niin uupunut, ettei jaksanut välittää mistään. Nummen raikas tuuli oli nyt alkanut puhallella rikki hämähäkinverkkoja hänen nuorista aivoistaan ja herätellä häntä torkkumistilasta.

Hän oleskeli ulkona melkein koko päivän, ja istuutuessaan illalla teepöytäänsä hän oli nälkäinen, uninen ja tyytyväinen. Marthan lavertelukaan ei enää suututtanut häntä; hänestä oli melkein hauskaa kuunnella tytön juttuja. Lopulta hän päätti tehdä Marthalle erään kysymyksen. Käytyään illallisen jälkeen istumaan uunimatolle tulen ääreen hän katsoi hetken sopivaksi.

— Miksi herra Craven vihasi puutarhaa? hän kysyi.

Hän oli pyytänyt Marthaa viipymään vähän aikaa, eikä tällä ollut mitään sitä vastaan. Hänestä alakerrassa palvelijain huoneessa oli ikävää, sillä miespalvelija ja pääsisäköt ivailivat hänen Yorkshiren murrettaan ja kohtelivat häntä yliolkaisesti. Martha piti juttelemisesta, ja tuo outo Intiasta tullut tyttö, jota "mustat" olivat palvelleet, oli hänelle mielenkiintoinen uusi elämys.

Kutsua odottamatta hän kävi istumaan uunimatolle Maryn viereen.

— Vieläkös sinä ajattelet sitä puutarhaa? hän sanoi. — Arvasinhan minä. En minäkään saanut sitä mielestäni, kun kuulin siitä ensi kerran.

— Miksi setä vihasi sitä? toisti Mary itsepintaisesti. Martha ojenteli jalkojaan ja asettui istumaan.

— Kuuntele, miten tuuli ulvoo talon nurkissa, hän sanoi. — Voisit tuskin pysytellä pystyssä nummella, jos sattuisit tänä iltana olemaan ulkona.

Mary kuunteli ja ymmärsi, mitä Martha tarkoitti "ulvomisella". Kumea voihkiva ärjyntä tärisytti taloa joka kulmalta, ikään kuin näkymätön jättiläinen olisi kiskonut ja piiskannut seiniä saadakseen ne luhistumaan. Mutta ei ollut pelkoa että se tunkeutuisi sisään, ja tuntui kodikkaan turvalliselta istua sisällä hehkuvan hiilloksen ääressä.

— Mutta miksi hän sitä vihasi? kysäisi Mary uudelleen hetken aikaa kuunneltuaan. Hän tahtoi päästä selville, tiesikö Martha.

Silloin laukesivat Marthan kielensiteet.

— Pidä mielessäsi, hän sanoi, että rouva Medlock on kieltänyt puhumasta siitä. Tässä talossa on paljon sellaista, josta ei saa puhua. Herra Craven on kieltänyt. Hän sanoo, etteivät hänen surunsa kuulu palvelijoille. Ellei tuota puutarhaa olisi, hän olisi toisenlainen. Se oli rouva Cravenin puutarha; hän oli laitattanut sen itselleen silloin kun he menivät naimisiin. Se oli rouvalle hyvin rakas ja he hoitivat sitä yhdessä. Puutarhuria ei päästetty sinne koskaan. Herra ja rouva menivät aina sinne yhdessä ja sulkivat oven ja olivat siellä sitten tuntikausia, lukivat ja juttelivat. Rouva oli sellainen pikkuinen ja hento tipsukka, ja puutarhassa oli vanha puu, jonka oksa oli vääntynyt istuimen tapaiseksi. Ja hän istutti ruusuja sen puun ympärille, ja siitä oksasta tuli hänen lempipaikkansa. Mutta kerran juuri kun hän oli istumassa oksalla, se katkesi, ja hän putosi maahan ja loukkaantui niin pahasti, että kuoli seuraavana päivänä. Tohtorit luulivat, että herra menisi sekaisin ja kuolisi hänkin. Siksi herra vihaa sitä puutarhaa. Ei kukaan ole sen jälkeen käynyt siellä eikä hän salli kenenkään puhua siitä.

Mary ei kysellyt enempää. Hän tuijotti hiillokseen ja kuunteli tuulen ulvontaa. Se ulvoi nyt hurjemmin kuin koskaan.

Tällä hetkellä Mary koki neljännen ratkaisevan elämyksensä Misselthwaite Manorissa. Hän oli elänyt hetken, jolloin tunsi ymmärtävänsä punarintaa ja arveli punarinnan ymmärtävän häntä; hän oli juossut tuulessa, kunnes hänen verensä oli lämmennyt; hän oli tuntenut kunnon nälkää ensi kerran elämässään, ja hän oli kokenut, miltä tuntui sääliä jotakuta. Hän edistyi.

Mutta kuunnellessaan tuulen ääntä hän alkoi kuulla jotain muutakin. Hän ei tiennyt mitä se oli, sillä alussa sitä saattoi tuskin erottaa tuulesta. Se oli omituinen ääni — melkeinpä kuulosti siltä kuin jossakin olisi itkenyt lapsi. Toisinaan tuulikin pauhasi kuin itkevä lapsi, mutta pian Mary oli varma, että tämä ääni tuli sisältä eikä ulkoa. Se oli kaukana, mutta talosta se kuului. Hän käännähti ja katsahti Marthaan.

— Kuuletko huutoa? hän kysyi.

Martha näytti hätääntyneeltä.

— En, hän vastasi. — Tuulihan se vain on. Joskus kuuluu siltä kuin joku eksynyt valittaisi nummella. Onhan niitä ääniä vaikka minkälaisia.

— Mutta kuuntele, sanoi Mary. — Se kuuluu talosta — se tulee tuolta pitkän käytävän päästä.

Ja samassa varmaan alakerrassa avattiin jokin ovi, sillä käytävässä kävi veto ja sen huoneen ovi, missä he istuivat, lensi paukahtaen auki. Heidän hypähtäessään pystyyn tuuli puhalsi kynttilän sammuksiin ja itkevä ääni eteni jossakin pitkin käytävää joten sen saattoi kuulla selvemmin kuin ennen.

— No niin, huudahti Mary. — Enkö sitä sanonut? Joku itkee — mutta se ei ole aikaihminen.

Martha juoksi sulkemaan ovea ja kiersi sen lukkoon, mutta sitä ennen he kuulivat kumpikin ovea paiskattavan kiinni jossakin kaukaisessa käytävässä, ja sitten kaikki oli hiljaista, sillä tuulikin lakkasi silmänräpäyksessä ulvomasta.

— Tuulihan se oli, hoki Martha itsepintaisesti. — Tai lieneekö ollut pikku Betty Butterworth, keittiötyttö. Hänellä on ollut hammassärkyä kaiken päivää.

Mutta hänen käytöksensä oli niin oudon hätääntynyttä ja kömpelöä, että Mary silmäili häntä hyvin pitkään. Hän ei uskonut Marthan puhuvan totta.

6.

"JOKU SIELLÄ HUUSI — HUUSI VARMASTI!"

Seuraavana päivänä sade valui jälleen virtanaan, ja katsellessaan ulos Mary tuskin erotti nummea sumun ja pilvien välistä. Tänään ei voinut mennä puutarhaan.

— Mitä te teette mökissänne tällaisena sadepäivänä? hän kysyi Marthalta.

— Koetetaan estää mukuloita joutumasta toistensa jalkoihin, vastasi Martha. — Kyllä sitä joukkoa onkin silloin koolla. Äiti on hyvänahkainen ihminen, mutta hänkin on silloin vähällä tuskastua. Isoimmat menevät navettaan leikkimään. Dickon ei märästä piittaa. Satoi tai oli satamatta, ulos hän menee yhtä kaikki. Hän sanoo, että sateella näkee sellaista, mitä ei koskaan kauniilla säällä näe. Kerran hän löysi pienen ketunpoikasen luolasta melkein hukkuneena ja kantoi sen kotiin paitansa alla, että se pysyisi lämpimänä. Kettuemo oli melkein hengetön ja luola aivan veden vallassa, ja muut pennut olivat kaikki kuolleet. Toisen kerran hän löysi vedestä henkihieverissä olevan nuoren variksen, ja hän toi senkin kotiin ja kesytti sen. Sen nimi oli Nokipekka, kun se on niin musta, ja se hyppii ja lentää kaikkialle hänen kintereillään.

Maryä ei enää harmittanut Marthan tuttavallinen juttelu. Se alkoi jo huvittaakin häntä, ja hän oli pahoillaan, kun tyttö herkesi puhelemasta tai meni tiehensä. Aian kertomat tarinat olivat olleet aivan toisenlaisia kuin Marthan kuvaukset nummimaan mökistä, jossa neljätoista henkeä asui neljässä pienessä huoneessa saamatta milloinkaan syödä kyllikseen. Lapset piehtaroivat ja pyöriskelivät kuin pahnoilla telmivät koiranpennut. Kaikkein hauskinta Marystä oli, kun Martha kertoi äidistään ja Dickonista.

— Jos minulla olisi korppi tai ketunpoika, voisin leikkiä sen kanssa, sanoi Mary. — Mutta minulla ei ole mitään.

Martha näytti neuvottomalta.

— Osaatko neuloa? hän kysyi.

— En, vastasi Mary.

— Osaatko ommella?

— En.

— Osaatko lukea?

— Osaan.

— No mikset sitten lue jotakin tai opettele kirjoittamaan? Olethan jo tarpeeksi vanha istuaksesi kirjan ääressä.

— Ei minulla ole kirjoja, sanoi Mary. — Kaikki kirjani jäivät Intiaan.

— Sepä vahinko, sanoi Martha. — Jos rouva Medlock antaisi sinun mennä kirjastoon, saisit sieltä tuhansia kirjoja.

Mary ei tiedustellut, missä kirjasto oli, sillä hänen mieleensä iski äkkiä uusi ajatus. Hän aikoi lähteä omin päin etsimään sitä. Rouva Medlock tuntui aina istuvan mukavassa, taloudenhoitajattarelle varatussa olohuoneessaan. Tässä merkillisessä talossa ei näkynyt koskaan muita ihmisiä kuin palvelijoita, ja nämä oleskelivat aina alakerrassa, jossa he isäntänsä poissaollessa elivät varsin komeasti. Siellä oli avara keittiö kiiltävine kupari- ja tina-astioineen ja iso palvelijainhuone, missä joka päivä syötiin neljä tai viisi runsasta ateriaa ja mistä aina kuului kovaäänistä ja vilkasta puhetta, kun rouva Medlock oli poissa näkyvistä.

Maryn ateriat tarjoiltiin täsmällisesti ja Martha hääri hänen palvelijanaan, mutta muuten ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään. Rouva Medlock tuli häntä katsomaan kerran tai kahdesti päivässä, mutta kukaan ei kysellyt häneltä mitä hän teki, tai sanonut mitä hänen oli tehtävä. Hän arveli, että Englannissa oli kai tapana kohdella näin lapsia. Intiassa oli aia aina seurannut hänen askeliaan, meni hän minne tahansa, ja palvellut häntä kaikin tavoin. Maryä oli usein kyllästyttänyt hänen seuransa. Nyt ei häntä seurannut kukaan, ja hänen oli opittava omin neuvoin pukeutumaan, sillä Martha näytti pitävän häntä avuttomana ja typeränä, kun hän juoksutti Marthaa hakemaan milloin mitäkin tai vaati häntä auttamaan pukeutumisessa.

— No, johan sinä olet vallan järjetön, sanoi Martha kerran kun Mary seisoi odottamassa, että hänelle vedettäisiin käsineet käteen. — Susan Ann on kaksi kertaa vikkelämpi kuin sinä, ja hän on vain neljän vuoden vanha. Välistä olet kuin hiukan kaistapäinen.

Tämän jälkeen Mary oli murjottanut tunnin, mutta se johti hänen ajatuksensa tykkänään uusille urille.

Hän seisoi kymmenisen minuuttia ikkunan ääressä sen jälkeen, kun Martha oli häipynyt alakertaan. Hänellä oli uusi suunnitelma, joka oli juolahtanut hänen mieleensä kirjastosta puhuttaessa. Itse kirjastosta hän ei paljonkaan välittänyt, sillä hän ei ollut lukenut montakaan kirjaa, mutta se toi hänen mieleensä nuo sata lukittua huonetta, joista hän oli kuullut kerrottavan. Olivatkohan ne kaikki lukittuja ja mitähän niissä näkisi, jos voisi päästä sisään? Olikohan niitä todellakin sata? Miksi hän ei voisi mennä katsomaan ja koettaa laskea ovet? Hän ei ollut koskaan oppinut pyytämään lupaa mihinkään, eikä hän sen vuoksi olisi pitänyt tarpeellisena kysyä asiaa rouva Medlockilta, vaikka olisi hänet tavannutkin.

Hän avasi huoneensa oven ja pujahti käytävään, ja niin hänen vaellusretkensä alkoi. Käytävä oli pitkä ja haarautui toisiin käytäviin, joista taas matalat porraskerrokset johtivat uusiin käytäviin. Ovia oli kaikkialla ja tauluja seinillä. Oli tummia, outoja maisemamaalauksia, mutta eniten muotokuvia, miehiä ja naisia merkillisen näköisissä, uhkeissa silkki- ja samettipukimissa. Hän huomasi joutuneensa pitkään galleriaan, jonka seinät olivat täynnä muotokuvia. Hän ei ollut koskaan uskonut, että missään talossa saattaisi olla niin paljon tauluja. Hän asteli verkalleen eteenpäin tuijottaen kaiken aikaa outoihin kasvoihin, jotka nekin näyttivät tuijottavan häntä. Hänestä tuntui kuin ne olisivat kummastelleet, mitä tuollaisella pienellä Intiasta tulleella tyttösellä oli tekemistä tässä talossa.

Siellä oli lasten muotokuvia — pieniä tyttöjä paksuissa jalkoihin ulottuvissa silkkihameissa ja pitkätukkaisia poikia, joilla oli kohohihat ja pitsi- tai röyhelökaulukset. Hän pysähtyi aina lasten kuvien eteen ja olisi kovasti tahtonut tietää heidän nimensä ja mihin he olivat menneet ja miksi heidän vaatteensa olivat niin kummalliset. Siellä oli jäykkä, ruma pikku tyttö, joka muistutti paljon häntä itseään. Hänellä oli yllään vihreä brokadipuku ja sormensa päässä hän piteli vihreätä papukaijaa. Hänen silmissään oli terävä, utelias katse.

— Missä sinä mahdat asua? puheli Mary ääneen hänelle. — Jospa sinä olisit täällä.

Niin merkillistä aamuhetkeä lienee tuskin milloinkaan kukaan pikku tyttö viettänyt. Tuntui siltä kuin ei koko avarassa, kaikuvassa talossa olisi ollut muita kuin hänen oma pikku minänsä, joka vaelteli portaita ylös ja alas, milloin kapeita, milloin leveitä käytäviä. Kun kerran niin monta huonetta oli rakennettu, oli täällä tietenkin asunut ihmisiä, mutta talo tuntui nyt niin autiolta kuin kukaan ei olisi kulkenut täällä ennen häntä; hän ei oikein voinut kuvitella kenenkään asuneen täällä.

Vasta toiseen kerrokseen kavutessaan hänelle pälkähti päähän koetella muutamien huoneiden ovenkahvaa. Kaikki ovet olivat lukossa, kuten rouva Medlock oli sanonut, mutta viimein hän alkoi vääntää varovasti muuatta kahvaa. Hän melkein säpsähti tuntiessaan sen esteettömästi vääntyvän. Hän työnsi ovea ja se aukeni verkalleen ja raskaasti. Ovi oli jykevä ja aukeni isoon makuuhuoneeseen. Seiniä peittivät kirjaillut verhot ja huonekaluihin oli intialaiseen tapaan kiinnitetty puulajeista tehtyjä veistoksia. Leveä ikkuna lyijypuitteisine ruutuineen oli nummelle päin, ja uuninreunalla oli sama jäykän, ruman pikku tytön kuva, joka näytti silmäilevän häntä vieläkin uteliaammin kuin äsken.

— Ehkäpä hän on joskus nukkunut täällä, sanoi Mary. — Hän tuijottaa minuun oudosti.

Tämän jälkeen hän avasi yhä useampia ovia. Hän näki niin monta huonetta, että lopulta väsyi ja uskoi niitä varmasti olevan sata, vaikka ei ollut laskenut niitä. Melkein kaikissa oli vanhoja maalauksia tai vanhoja gobeliinikankaita, jotka kuvasivat outoja maisemia ja tapauksia. Kaikissa oli myös omituisia, vanhoja huonekaluja ja ornamentteja.

Eräässä rouvan arkihuoneelta näyttävässä huoneessa oli kirjaillut samettiverhot, ja eräässä kaapissa oli sata pientä norsunluusta valmistettua norsua. Ne olivat erikokoisia ja toisilla oli selässä suojus. Jotkut olivat isoja, jotkut taas aivan pieniä. Hän avasi kaapin oven ja leikki niillä jakkaralla seisten hyvän aikaa. Väsyttyään leikkimiseen hän järjesti norsut paikoilleen ja sulki kaapin oven.

Vaellusretkellään läpi pitkien käytävien ja tyhjien huoneiden hän ei ollut nähnyt ainoatakaan elollista olentoa, mutta tässä huoneessa hän näki jotakin. Suljettuaan kaapin oven hän kuuli heikkoa rapinaa takanaan. Ääni sai hänet säpsähtämään ja katsahtamaan uunin vieressä olevaan sohvaan, josta ääni tuntui tulevan. Sohvan nurkassa oli sametilla päällystetty tyyny ja siinä oli reikä, josta pilkisti näkyviin pelästynyt silmäpari.

Mary hiipi hiljaa huoneen poikki paremmin katsellakseen. Kirkassilmäinen pieni hiiri oli syönyt reiän tyynyyn ja valmistanut itselleen mukavan pesän. Kuusi hiirenpoikasta nukkui kyyryssä emon turvissa.

— Elleivät ne olisi niin peloissaan, veisin ne mukanani, mietti Mary.

Hän oli vaeltanut jo siksi kauan paikasta paikkaan, että väsymys alkoi painaa ja hän kääntyi paluumatkalle. Kaksi tai kolme kertaa hän kääntyi väärään käytävään, ja hänen täytyi kömpiä portaita ylös ja alas, kunnes hän löysi oikean käytävän. Mutta lopulta hän saapui jälleen omaan kerrokseensa, vaikka hän oli vielä etäällä omasta huoneestaan, eikä ollut selvillä siitä, missä oli.

— Luultavasti olen taas eksynyt, hän sanoi pysähtyen lyhyen käytävän päähän. — En tiedä mihin päin kääntyä. Onpa täällä hiljaista!

Hänen seisoessaan näissä mietteissä kuului hiljaisuuden keskellä huuto. Se ei ollut aivan samanlainen kuin edellisenä iltana. Se oli lyhyt, kiukkuinen ärähdys, joka tunkeutui seinien läpi vaimentuneena hänen korviinsa.

— Nyt se on lähempänä kuin ennen, kuiskasi Mary sydän sykkien. — Ja huutamista se on.

Hänen kätensä sattui hipaisemaan lähellä olevaa gobeliinikangasta, ja samassa hän hypähti taaksepäin pahasti säikähtyneenä. Gobeliini peitti ovea, joka lensi selälleen ja nyt näkyi käytävän toinen pää, ja rouva Medlock astui sieltä häntä kohti avainkimppu kädessään ja hyvin kiukustunut ilme kasvoillaan.

— Mitä sinä täällä teet? hän sanoi tarttuen Maryä käsivarteen ja työntäen hänet pois. — Mitä minä olen sinulle sanonut?

— Minä käännyin väärään suuntaan, selitteli Mary. — En tiennyt mitä tietä mennä, ja kuulin jonkun huutavan.

Hän ihan vihasi rouva Medlockia, mutta tuo viha kasvoi vielä seuraavina hetkinä.

— Vielä sinä mitä kuulit, sanoi taloudenhoitajatar. — Mene heti takaisin omaan kamariisi tai saat korvillesi.

Ja hän puristi Maryä käsivarresta ja puolittain tuuppi, puolittain veti häntä käytävästä toiseen, kunnes työnsi hänet ovesta sisään hänen omaan huoneeseensa.

— Kas niin, hän sanoi. — Pysy siellä missä sinun on käsketty pysyä tai joudut lukkojen taakse. Parasta olisi, että isäntä toimittaisi sinulle kotiopettajattaren, kuten hän lupasi. Sinä olet sitä lajia, että sinua on pidettävä tarkasti silmällä, ja minulla on kyllä muutakin tekemistä.

Hän lähti huoneesta paiskaten oven jäljestään kiinni, ja Mary kävi istumaan uunimatolle kalpeana raivosta. Hän ei itkenyt, vaan kiristeli hampaitaan.

— Joku siellä huusi — huusi — huusi varmasti! hän toisteli itsekseen.

Nyt hän oli kuullut sen jo kahdesti, ja kerran hän pääsisi siitä perille. Hän oli nähnyt paljon tänä aamuna. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut pitkällä matkalla. Hän oli leikkinyt norsunluisilla elefanteilla ja nähnyt harmaan hiiren poikasineen samettityynypesässä.

7.

PUUTARHAN AVAIN

Kun Mary kaksi päivää myöhemmin avasi aamulla silmänsä, hän nousi heti pystyyn vuoteessaan ja huusi Marthaa.

— Katso nummea! Katso nummea!

Rankkasade oli tauonnut; tuuli oli pyyhkäissyt pois pilvet ja harmaan sumun ja sitten oli tullut tyyni. Loistavana, tummansinisenä kaareili korkea taivas nummimaiseman yllä. Koskaan, koskaan ei Mary ollut uneksinut niin sinisestä taivaasta. Intiassa taivas oli kuuma ja paahtava, täällä se hohti syvää, viileätä sineä, joka kimalteli kuin ihanan pohjattoman järven pinta, ja siellä täällä korkealla, korkealla kaartuvassa sinessä uiskenteli pienoisia lumivalkeita untuvaisia pilviä. Avara nummi ei enää ollut kolkon sinipunertava eikä yksitoikkoisen harmaa, vaan pehmeän sininen sekin.

— Kas niin, sanoi Martha tyytyväisesti virnistäen. — Myrsky on taas vähäksi aikaa tiessään. Tähän vuodenaikaan on tällaista aina. Myrsky menee menojaan yhdessä yössä, ikään kuin ei muka olisi ikinä täällä ollutkaan eikä koskaan aikoisi palata. Kevät, näetkös, on tuossa.

— Minä jo arvelin, että Englannissa sataa ja on pimeätä aina, sanoi Mary.

— Vielä mitä, huudahti Martha istuen kyykkysillään mustien uuniharjojensa keskellä. — Siinä kyllä erehdyt! Yorkshiren kaltaista aurinkoista paikkaa ei ole koko maailmassa, jos vain päivänpaistetta annetaan. Sanoinhan sinulle, että kyllä sinä ihastut nummeen. Kun vielä vähän odotat, saat nähdä nummen kukkivan. On siinä silloin koreutta, on kullankeltaista ja sinipunaa, kun kanervat oikein rehottavat ja perhoset lentelevät ja mehiläiset surisevat ja leivoset liitelevät korkealla. Tekee mieli lähteä nummelle jo auringon noustessa ja olla siellä kaiken päivää kuten Dickon.

— Pääsenköhän minä koskaan sinne? mietti Mary katsoen ikkunasta kaukaiseen sineen. Nummi oli kuin uusi. Se oli avara ja ihmeellinen ja ihanan sininen.

— Enpä tiedä, vastasi Martha. — Minusta tuntuu, että et ole ikinä oikein käyttänyt sääriäsi. Sinä et jaksaisi kävellä viittä mailia. Meidän mökkiimme on viisi mailia.

— Minun tekisi mieli nähdä teidän mökkinne.

Martha silmäili häntä tuokion tutkivasti ennen kuin tarttui kiillotusharjaansa alkaakseen uudelleen hangata uuninristikkoa. Hän mietti mielessään, että nuo pienet rumat kasvot eivät olleetkaan enää aivan niin happamet kuin ensimmäisenä aamuna. Ne muistuttivat melkein Susan Annin kasvoja, kun tämä hyvin hartaasti halusi jotakin.

— Minäpäs kysyn äidiltä, hän sanoi. — Hän tietää melkein aina jonkin neuvon. Tänään on vapaapäiväni ja minä menen kotiin. Heh, kylläpä on hauskaa! Rouva Medlock kuuntelee aina äitiä. Ehkäpä äiti voisi puhua hänelle.

— Minä pidän äidistäsi, sanoi Mary.

— Sen uskon, vakuutti Martha kiillottaen uutterasti.

— En ole koskaan nähnyt häntä, huomautti Mary.

— Et olekaan.

Martha kyykötti jälleen kantapäittensä varassa ja hieroskeli kämmenellään nenänvarttaan ikään kuin neuvottomana, mutta sitten hän sanoi:

— Näetkös, hän on niin järkevä ja työteliäs ja hyväntahtoinen ja siisti, ettei kukaan voi olla hänestä pitämättä, näki hänet tai oli näkemättä. Kävellessäni kotiin lomapäivinäni nummen poikki minä oikein hypin ilosta.

— Dickonistakin pidän, lisäsi Mary, vaikka en ole koskaan nähnyt häntä.

— No niin, virkkoi Martha ylpeänä, sanoinhan sinulle, että hänestä pitävät kaikki, linnut, kaniinit, lampaat ja villiponit, jopa ketutkin. Olisipa hauska tietää, hän sanoi silmäillen Maryä miettivästi, mitä Dickon mahtaisi sinusta ajatella.

— Ei hän pitäisi minusta, virkkoi Mary jäykkään, kylmään, pikkuvanhaan tapaansa. — Ei kukaan pidä minusta.

Martha näytti jälleen miettivältä.

— Mitäs sinä itse pidät itsestäsi? hän kysäisi äkkiä kursailematta.

Mary epäröi silmänräpäyksen ja tuumi asiaa.

— Oikeastaan en ensinkään, hän vastasi. — Mutta en ole koskaan ennen ajatellut sitä.

Marthan suu vetäytyi merkitsevään irvistykseen.

— Äiti kysyi kerran samaa minulta, hän sanoi. — Hän seisoi pesusoikkonsa ääressä, ja minä olin pahalla päällä ja panettelin ihmisiä. Lopulta hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Olet oikea pieni suupaltti. Siinä sinä seisot ja hurpatat, ettet pidä tästä etkä tuosta. Mitäs sinä itsestäsi sitten pidät?" Silloin minua alkoi naurattaa, ja siinä samassa minä tulin järkiini.

Martha lähti hyväntuulisena heti kun oli toimittanut aamiaisen Marylle. Hänen oli käveltävä viisi mailia nummen poikki kotimökille, ja perille tultuaan hän aikoi auttaa äitiään pyykinpesussa ja leipomisessa ja pitää oikein hauskaa.

Marthan poistuttua talosta Mary tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän jouduttautui puutarhaan niin pian kuin mahdollista, ja ensi työkseen hän juoksi kymmenen kertaa suihkukaivopuutarhan ympäri. Hän laski tarkasti kerrat ja viimeisen kierroksen jälkeen hänen oli keveämpi olla.

Päivänpaiste muutti koko paikan toisennäköiseksi. Korkea, sininen taivaanlaki kaartui Misselthwaiten ylitse, ja hän kohotti kasvonsa taivasta kohti ja katseli sitä väsymättä koettaen kuvitella mielessään, miltä tuntuisi maata jollakin tuollaisella lumivalkoisella pilvellä ja ajelehtia hiljakseen eteenpäin. Hän meni ensimmäiseen keittiöpuutarhaan ja tapasi siellä Ben Weatherstaffin kuokkimassa kahden muun puutarhurin kanssa. Sään vaihdos näytti tehneen hänellekin hyvää. Hän alkoi jopa jutella Marylle.

— Kevät on tulossa, hän sanoi. — Etkö tunne sen hajua?

Mary haisteli ja arveli tuntevansa. — Täällä tuoksuu hyvältä, raikkaalta ja kostealta, hän sanoi.

— Se on mullan, hyvän, mehevän mullan tuoksua, vastasi Ben jatkaen kuokkimistaan. — Se on hyvillään, kun istutusaika lähenee. Talvella se on ikävissään, kun sillä ei ole mitään tekemistä. Tuolla kukkapuutarhassa alkaa elämä herätä jo mullan sisässä. Auringon lämpö pääsee sinnekin. Vähän ajan kuluttua saat nähdä pikkaraisten, vihreiden silmujen pistävän esiin mustasta mullasta.

— Mitä niistä tulee? uteli Mary.

— Krookuksia ja lumipisaroita ja keltanarsisseja. Etkö ole koskaan nähnyt niitä?

— En. Intiassa on kaikki kuumaa ja märkää ja vihreätä sateen jälkeen, selitti Mary. — Ja siellä taisivat kukat kohota maasta yhdessä yössä.

— Nämä tässä eivät nouse yhdessä yössä, sanoi Weatherstaff. — Kyllä niitä pitää odottaa. Jokainen lehti vaatii oman päivänsä. Kylläpähän näet, jahka pidät niitä silmällä.

— Kyllä minä katson niitä, lupasi Mary.

Samassa kuului ilmassa vienoa siipien suhinaa, ja Mary tiesi heti, että punarinta oli jälleen tullut. Se oli hyvin nopea ja vikkeläliikkeinen, se hyppeli hänen jalkainsa juuressa niin lähellä ja kallisteli päätänsä puolelle ja toiselle silmäillen häntä niin viekkaasti, että hän kyseli Beniltä:

— Luuletteko sen muistavan minut?

— Muistavan sinut! toisti Ben närkästyneenä. — Se tuntee joka kaalintaimen puutarhassa, eikö se sitten ihmisiä tuntisi? Se ei ole milloinkaan ennen nähnyt pientä naisihmistä, ja nyt se tahtoo päästä oikein perille sinusta. Siltä vekkulilta ei kannata koettaa salata mitään.

— Nousevatko taimet mullan sisässä siinäkin puutarhassa, missä se oleskelee? tiedusteli Mary.

— Missä puutarhassa? ärähti Ben tullen jälleen juron näköiseksi.

— Siinä, missä on vanhoja ruusupuita. Mary ei voinut olla kyselemättä, sillä hän halusi niin hartaasti tietää. — Ovatko kaikki kukat jo kuolleet, vai vieläkö toiset niistä heräävät kesällä? Onko siellä koskaan ruusuja?

— Kysy siltä, sanoi Ben Weatherstaff viitaten punarintaan. — Kukaan muu ei tiedä mitään — ei ole tiennyt kymmeneen vuoteen.

Kymmenen vuotta on pitkä aika, arveli Mary. Hän oli syntynyt kymmenen vuotta sitten.

Hän poistui puutarhasta verkalleen ja mietteissään. Hän oli alkanut pitää puutarhasta samoin kuin punarinnasta, Dickonista ja Marthan äidistä. Marthastakin hän jo alkoi pitää. Olihan siinä jo koko joukko ihmisiä — sille joka ei ollut tottunut pitämään kenestäkään. Punarinnan hän laski ihmisten joukkoon.

Hän meni tapansa mukaan pitkän, murattia kasvavan muurin viertä kulkevalle käytävälle, josta hän saattoi nähdä puiden latvat; ja kun hän asteli siinä edestakaisin, hänelle sattui jännittävä tapaus, jonka aiheuttaja oli Ben Weatherstaffin punarinta.

Hän kuuli vieressään piipitystä ja visertelyä, ja siinä se hyppeli alastomalla kukkapenkereellä ja oli nokkivinaan syötävää maasta, jottei Mary arvaisi sen seuranneen häntä. Mutta hän tiesi, että se oli seurannut häntä, ja tämä huomio sai hänet melkein vavahtamaan iloisesta hämmästyksestä.

— Sinä muistat minut! hän huudahti. — Muistat varmasti! Sinä olet kauniimpi kuin mikään muu maailmassa!

Hän leperteli ja jutteli ja mielisteli lintua jos jollakin tavoin, ja se hyppeli ja heilutteli pyrstöään piipitellen. Se tuntui puhelevan. Sen punainen rinta oli silkinkiiltävä, ja se pöyhisteli siinä ja oli niin hieno ja sievä ja mahtava kuin olisi tahtonut näyttää tytölle, miten merkillinen ja suuresti inhimillisen olennon kaltainen punarinta saattaa olla. Mary unohti tykkänään ynseän juroutensa, kun lintu salli hänen tulla lähelleen ja kumartua puoleensa ja piipitellä kuten punarinnat.

Oh, miten lähelle se salli Maryn hiipiä! Se tiesi, ettei mikään maailmassa olisi saanut häntä kurkottamaan kättänsä ja säikäyttämään sitä hiukkaakaan. Mary oli niin onnellinen, että uskalsi tuskin hengittää.

Kukkapenkki ei ollut aivan paljas. Kukkia siinä ei ollut, mutta sen takana kasvoi korkeita ja matalia pensaita sakeana tiheikkönä. Kun punarinta hyppeli pensaiden alla, Mary huomasi siellä pienen vasta käännetyn multakasan, jolle lintu pysähtyi etsimään matoa. Jokin koira oli kuopinut mullan pinnalle myyrän pesää hakiessaan. Maassa oli syvä kolo.

Mary jäi katselemaan kuoppaa miettien, miten se oli syntynyt. Tuijottaessaan siihen hän huomasi, että maasta pisti esiin jokin esine. Se oli ruosteisen rauta- tai messinkirenkaan näköinen, ja kun punarinta lensi viereiseen puuhun, Mary kurottautui sieppaamaan renkaan käteensä. Mutta se ei ollutkaan rengas. Se oli vanha avain, joka näytti olleen mullassa kauan aikaa.

Mary katseli sormessaan riippuvaa avainta melkein pelästyneenä.

— Se on voinut olla kymmenenkin vuotta haudattuna, hän kuiskasi. — Ehkä se on puutarhan avain.

8.

PUNARINTA NÄYTTI TIETÄ

Mary katseli avainta hyvän aikaa. Hän käänteli sitä käsissään ja tuumiskeli. Jos se tosiaan oli suljetun puutarhan avain ja jos hän löytäisi oven, niin hän voisi päästä näkemään, mitä muurien kätkössä oli ja miten vanhojen ruusupuiden oli käynyt. Hän halusi nähdä puutarhan, joka oli ollut suljettuna niin kauan. Varmasti se oli erilainen kuin muut paikat; hänestä tuntui, että siellä oli täytynyt kymmenen vuoden kuluessa tapahtua jotakin merkillistä. Sitä paitsi: jos hän pitäisi puutarhasta, hän voisi mennä sinne joka päivä, sulkea oven perässään ja leikkiä siellä jotakin keksimäänsä leikkiä. Ja hän leikkisi siellä ypöyksin eikä kukaan koskaan tietäisi missä hän oli, vaan kaikki luulisivat puutarhan olevan yhä edelleen lukossa ja avaimen maahan haudattuna. Hän oli hyvin innoissaan tätä ajatellessaan.

Eristetty elämä suuressa, salaperäisessä talossa oli saanut Maryn joutilaat aivot työskentelemään ja herättänyt hänen mielikuvituksensa. Epäilemättä myös voimakas, raikas ja puhdas nummi-ilma oli omiaan virittämään toiminnanhalua. Intiassa Mary oli aina ollut kuumuuden uuvuttama ja veltto, mutta tässä ympäristössä hän alkoi elpyä ja halusi puuhailla aina jotakin. "Ärripää" oli jo koko lailla talttunut, vaikkei hän itse tiennyt syytä siihen.

Hän pisti avaimen taskuunsa ja asteli käytävää edestakaisin. Kukaan muu kuin hän ei näyttänyt koskaan liikkuvan tässä puutarhan kolkassa; niinpä hän saattoikin kulkea verkalleen ja tutkia tarkasti muuria — tai oikeammin sitä peittävää murattia. Mutta vaikka olisi tähystellyt kuinka, ei kiiltävässä, tummanvihreässä köynnösmatossa näkynyt aukkoa tai saumakohtaa.

Mary oli hyvin pettynyt. Hän tarkasteli muurin syrjää ja koetti kurkkia sen ylitse nähdäkseen paremmin toisella puolella huojuvat puiden latvat. Kerrassaan ärsyttävää olla niin lähellä salaperäistä puutarhaa pääsemättä kumminkaan sisälle, hän tuumi vihoissaan. Mary pisti avaimen taskuunsa palatessaan taloon ja päätti kuljettaa sitä ulos mennessään aina mukanaan siltä varalta, että joskus sattuisi löytämään kätkössä olevan oven.

Martha oli saanut luvan jäädä yöksi kotiinsa, mutta aamulla hän taas oli työssä punaposkisena ja hyväntuulisena.

— Minä olin jo kello neljältä jalkeilla, hän sanoi. — Kyllä nummi oli kaunis, kun linnut heräsivät unestaan ja jänikset loikkivat pesistään ja aurinko nousi. Ei minun tarvinnut kävellä koko matkaa. Eräs mies otti minut rattailleen, ja usko pois, että siinä oli hauska istua.

Hänellä riitti juttuja päivän hauskuuksista. Hänen äitinsä oli ollut hyvillään hänen kotiintulostaan, ja he olivat yhdessä leiponeet ja pesseet pyykkiä. Ja hän oli leiponut kullekin lapselle lämpimäispullan ja pistänyt siihen täytteeksi ruskeata sokeria.

— Otin pullat uunista sihisevän kuumina, kun lapset palasivat nummelta leikkimästä. Ja koko tupa tuoksui lämpöiseltä leivältä, ja takassa paloi iso tuli, ja lapset oikein huusivat mielihyvästä. Dickon-veikko sanoi, että kelpaisipa vaikka kuninkaan asua meidän tuvassamme.

Illalla he olivat kaikki istuneet tulen ääressä ja Martha oli auttanut äitiä vaatteiden paikkaamisessa ja sukkien parsimisessa. Ja Martha oli kertonut heille pienestä tytöstä, joka oli saapunut Intiasta ja jota "mustat" olivat palvelleet syntymästä lähtien niin ettei hän osannut vetää omia sukkiaan jalkaansa.

— Ja he kuuntelivat korvat hörössä, kun kerroin sinusta, sanoi Martha. — Mustista he halusivat tietää kaiken, ja laivasta jossa tulit. Mutta en minä tiennyt paljonkaan.

Mary tuumi kotvan aikaa.

— Kerron sinulle lisää, ennen kuin menet seuraavan kerran kotiisi, hän sanoi. — Silloin sinulla on enemmän puhuttavaa. Kai he mielellään kuulisivat, millaista on ratsastaa norsulla ja kamelilla ja kuinka upseerit lähtevät metsästämään tiikereitä.

— Herranen aika! huusi Martha ihastuneena. — Johan he joutuisivat aivan suunniltaan. Kerrotko tosiaan lisää? Se on melkein yhtä jännittävää kuin villieläinten näyttely, joka on kuulemma ollut Yorkissa.

— Intia on aivan erilainen kuin Yorkshire, sanoi Mary verkalleen ikään kuin asiaa punniten. — Sitä en koskaan ennen ole tullut ajatelleeksi. Kuuntelivatko Dickon ja äitisi mielellään, kun juttelit minusta?

— Hoh, Dickonin silmät kävivät ihan pyöreiksi; ne olivat pudota päästä, vastasi Martha. — Mutta äiti oli huolissaan siitä, että sinut on jätetty niin oman onnesi nojaan. Hän kysyi: "Eikö herra Craven ole hankkinut hänelle kotiopettajatarta tai hoitajaa?" Ja minä sanoin: "Eikä ole, vaikka rouva Medlock arvelee, että kyllä hän hankkii jahka hoksaa, mutta saattaa kulua kaksi, kolme vuotta, ennen kuin se tapahtuu."

— En halua kotiopettajatarta, tiuskahti Mary.

— Mutta äiti sanoo, että sinun olisi jo aika ruveta lukemaan kirjoja. Lisäksi sinulla pitäisi olla naisihminen, joka pitää huolta sinusta. Äiti sanoi: "Ajattelehan toki, Martha, miltä itsestäsi tuntuisi olla tuollaisessa suuressa talossa ja vaellella siellä yksinäsi ilman äitiä. Koeta sinä parastasi ja hauskuta häntä." Ja minä lupasin.

Mary loi häneen pitkän, vakavan katseen.

— Kyllä sinä hauskutatkin minua, hän sanoi. — Minusta on mukavaa kuunnella juttujasi.

Martha katosi huoneesta ja palasi vähän ajan kuluttua piilotellen jotakin esiliinansa alla.

— Arvaas mitä, hän sanoi tyytyväisesti virnistäen. — Minä olen tuonut sinulle lahjan!

— Lahjan! toisti Mary hämmästyneenä. Miten tuvasta, johon oli ahdettu neljätoista nälkäistä ihmistä, saattoi riittää lahjoja?

— Eräs kulkukauppias kulki nummen poikki ja pysäytti hevosensa meidän ovelle, selitti Martha. — Hänellä oli vateja ja pannuja ja jos jotakin, mutta äidillä ei ollut rahaa ostaa mitään. Juuri kun hän oli lähtemäisillään tiehensä, huusi Lisabeth Ellen: "Äiti, hänellä on hyppynuoria ja niissä on siniset ja punaiset kädensijat." Ja samassa äiti kutsui miehen takaisin. "Hei, odottakaapa hiukan, miten paljon ne maksavat?" Niiden hinta oli kaksi penceä, ja äiti alkoi kopeloida taskuaan ja sanoi minulle: "Martha, sinä olet kelpo tyttö, kun tuot äidillesi palkkasi. Onhan niitä reikiä jos jonkinlaisia mihin sen työntää, mutta kaksi penceä minä sittenkin siitä otan saadakseni hyppynuoran tuolle lapselle", ja hän osti yhden, ja tässä se on.

Hän veti sen esiliinansa alta ja heilutteli sitä ylpeän näköisenä. Se oli pitkä, joustava nuora, jonka kummassakin päässä oli puna- ja siniviirukas kädensija. Mutta Mary Lennox ei ollut koskaan ennen nähnyt hyppynuoraa. Hän tuijotti siihen käsittämättä mitään.

— Mitä sillä tehdään? hän kysyi uteliaana.

— Mitä tehdään? ällistyi Martha. — Eikö Intiassa ole hyppynuoria? Mitäs sitten kannattaa puhua norsuista, tiikereistä ja kameleista? Kummako sitten, että ihmiset siellä ovat niin mustia. Tällaista sillä tehdään!

Hän juoksi keskelle huonetta hyppynuora käsissään, alkoi hyppiä ja hyppi hyppimistään. Mary katseli häntä ihmeissään, ja vanhat muotokuvatkin näyttivät tuijottavan hyppijää kuin kummastellen, mitä tytönhäiläkkä rohkeni tehdä heidän nenänsä edessä. Mutta Martha ei edes vilkaissut niihin. Häntä ilahdutti Maryn kasvoista kuvastuva mielenkiinto ja uteliaisuus, ja hän hyppi hyppimistään laskien ääneen hypyt, kunnes oli päässyt sataan.

— Ennen jaksoin hyppiä vielä kauemmin, hän sanoi lakattuaan. — Kahdentoista vanhana pääsin viiteensataan, mutta silloin en ollutkaan niin lihava kuin nyt.

Mary nousi tuoliltaan näyttäen kiihtyneeltä.

— Se näyttää hauskalta, hän virkkoi. — Äitisi on hyvä ihminen. Luuletko että minä osaisin hyppiä tuolla tavalla?

— Koetahan, kehotteli Martha ojentaen hänelle hyppynuoran. Aluksi et jaksa sataakaan kertaa, mutta jos harjoittelet, pääset pian vauhtiin. Niin sanoi äitikin. Hän sanoo: "Ei mikään ole hänelle niin hyvä kuin hyppynuora. Se on järjellisin lelu, jonka lapselle voi antaa. Kyllä sääriin ja käsivarsiin karttuu pian voimaa, kun tyttö vähän hyppelee ulkoilmassa."

Näki kyllä, ettei Maryn säärissä ja käsivarsissa ollut kehuttavasti voimaa, kun hän yritti ensi kerran. Hänen liikehtimisensä oli kankeaa ja avutonta, mutta silti hyppääminen oli hänestä niin hauskaa, ettei hän halunnut lopettaa.

— Pistä vaatteet yllesi ja juokse ulos hyppäämään, sanoi Martha. — Äidin mielestä sinun olisi oltava ulkona niin paljon kuin voit, vaikkapa hiukan sataisikin.

Mary otti takkinsa ja hattunsa ja heitti hyppynuoran käsivarrelleen. Ovea avatessaan hän kääntyi verkalleen; jokin asia oli juolahtanut hänen mieleensä.

— Martha, ne olivat sinun palkkarahojasi, hän sanoi. — Sinunhan nuo kaksi penceä olivat. Kiitos. Hänen äänensä kuulosti jäykältä, sillä hän ei ollut tottunut kiittämään eikä huomaamaan, milloin hänen hyväkseen tehtiin jotakin. — Kiitos, hän sanoi ojentaen Marthalle kätensä, sillä hän ei ymmärtänyt mitä muuta saattaisi tehdä.

Marthakin näytti olevan tottumaton tällaiseen, sillä hän ravisteli kömpelösti Maryn kättä. Sitten hän nauroi.

— Voi toki, niinhän sinä olet kuin vanhat ihmiset, hän sanoi. — Lisabeth Ellen olisi antanut minulle suukon.

Mary jäykistyi vielä enemmän.

— Tahdotko että suutelen sinua? Martha naurahti uudelleen.

— En toki, hän vastasi. — Jos olisit toisenlainen, niin ehkä sinunkin tekisi mieli. Mutta sinä et halua. Juokse vain ulos leikkimään hyppynuorinesi.

Mary poistui huoneesta hiukan nolostuneena. Yorkshirelaiset tuntuivat olevan merkillistä väkeä, ja Martha saattoi hänet alati ymmälle. Alussa hän ei ollut voinut sietää Marthaa, mutta nyt oli toisin.

Hyppynuora oli ihmeellinen kapine. Hän laski ja hyppi ja hyppi ja laski, kunnes hänen poskensa olivat aivan punaiset. Hänellä ei ollut koskaan elämässään ollut näin hauskaa. Aurinko paistoi ja kasvoihin puhalteli tuulenhenki — ei tuima tuuli, vaan iloisia pikku puhalluksia, jotka kuljettivat mukanaan tuoreen, vasta käännetyn mullan tuoksua. Hän hyppi suihkukaivopuutarhan ympäri ja käytäviä ristiin rastiin. Lopulta hän hyppi keittiöpuutarhaan ja näki siellä Ben Weatherstaffin, joka jutteli kuokkiessaan jalkainsa juuressa keikistelevän punarinnan kanssa. Kun Mary hyppi käytävää pitkin ukon luokse, tämä suoristautui ja silmäili hämmästyneenä tyttöä. Juuri sitä Mary oli toivonutkin. Hän tahtoi näyttää Benille hyppytaitoaan.

— No, ihme ja kumma! ällisteli puutarhuri. Eikös vain sinun suonissasi sittenkin virtaa lapsen verta eikä pelkästään kirnupiimää. Sinähän olet hyppinyt poskesi punaisiksi, totta totisesti! En olisi uskonut sinun siihen pystyvän.

— En ole koskaan ennen hypännyt nuoraa, sanoi Mary. — Aloitin vasta nyt. Minä en pääse kuin kahteenkymmeneen.

— Anna mennä vain, sanoi Ben. — Tuohan on vallan sopivaa tytölle, joka on elänyt pakanain parissa. Katsopas vain, miten se tarkkaa sinua, hän sanoi nyökäten punarintaan päin. Se seurasi jälkiäsi eilen, ja niin se tekee tänäänkin. Se ei jätä sinua rauhaan ennen kuin on päässyt selville, mikä hyppynuora on. Se ei ole ennen nähnyt sellaista kapinetta. Niin vainenkin! Ben ravisteli päätänsä linnulle. — Uteliaisuutesi vie sinut perikatoon, ellet pidä varaasi.

Mary hyppi ympäri puutarhojen ja ympäri hedelmätarhan levähtäen tuontuostakin. Viimein hän tuli omalle lempikäytävälleen ja päätti koettaa, voisiko hyppiä levähtämättä sen päästä päähän. Matka oli aika pitkä, ja hän aloitti verkalleen, mutta jo ennen puoliväliä hän oli silti niin kuumissaan ja hengästynyt, että hänen täytyi pysähtyä. Se ei kyllä häntä paljonkaan harmittanut, sillä hän oli jo laskenut kolmeenkymmeneen. Hän pysähtyi mielissään ja huomasi samassa punarinnan, joka jo keikkui pitkällä muratinoksalla. Se oli seurannut Maryä ja tervehti häntä nyt viserryksellä. Hyppiessään lintua kohti tunsi Mary jonkin kovan taskussa lyövän häntä polveen joka hyppäyksellä, ja nähdessään punarinnan hän naurahti uudelleen.

— Sinä osoitit minulle eilen missä avain oli, hän sanoi. — Tänään sinun pitäisi näyttää minulle ovi. Mutta sitäpä sinä et taidakaan osata.

Punarinta lensi huojahtavalta murattiköynnökseltään muurin harjalle ja alkoi lasketella äänekkäitä, kauniita liverryksiä näyttääkseen taitoaan.

Mary Lennox oli kuullut aian juttelevan paljon taioista ja ihmeistä, ja se mikä nyt tapahtui, tuntui melkein taialta.

Käytävää pitkin tulla suhahti hilpeä tuulenpuuska, joka keinutti puiden latvoja ja huojutti muurilta riippuvaa murattia. Mary oli juuri tullut lähelle punarintaa, kun tuuli taivutti äkkiä syrjään muutamia höllästi riippuvia muratinoksia. Yhtä äkkiä Mary hypähti niitä kohti ja tempaisi ne käteensä. Sillä hän oli nähnyt jotakin: köynnöksen kätköstä oli hetkeksi paljastunut pieni pyöreä nuppi.

Siinä oli ovi!

Hän upotti kätensä köynnösvyyhteen ja alkoi työntää oksia syrjään. Niin läpitunkemattomalta kuin murattikerros näyttikin, se peitti muurin irtonaisena verhona; vain muutamat oksat olivat takertuneet ovipuuhun ja rautaan. Maryn sydän jyskytti ja hänen kätensä vapisivat, niin ihastunut ja jännityksissään hän oli. Punarinta lauleskeli yhä ja kallisteli päätään puoleen ja toiseen, ikään kuin se olisi ollut yhtä kiihtynyt kuin Mary. Mikä oli tuo rautainen, neliskulmainen esine, jota hänen kätensä kopeloivat ja jossa hänen sormensa tapasivat loven?

Se oli lukko, jota ei ollut avattu kymmeneen vuoteen, ja hän pisti kätensä taskuun, veti sieltä avaimen ja huomasi sen sopivan avaimenreikään. Hän väänsi lukkoa. Hän ponnisteli kaksin käsin, ja lopulta avain kääntyi.

Silloin hän hengähti syvään ja katsahti taakseen, näkyikö pitkällä käytävällä ketään. Tietenkään ei ketään näkynyt, ja hän hengähti uudelleen syvään, työnsi syrjään huojuvat muratinoksat ja painoi ovea, joka verkalleen aukeni.

Sitten hän pujahti sisään ja sulki oven. Hän nojasi selkäänsä sitä vasten katsellen ympärilleen ja hengittäen taajaan kiihtymyksestä, ihmetyksestä ja ihastuksesta.

Hän seisoi salaisessa puutarhassa.

9.

NÄIN MERKILLISTÄ TALOA EI OLE TOISTA

Mitään niin viehkeää, niin salaperäiseltä näyttävää paikkaa ei olisi voinut kuvitella. Korkeita muureja, jotka sulkivat puutarhan syliinsä, peittivät tiheiksi ja takkuisiksi kasvaneiden köynnösruusujen lehdettömät rungot. Kaikki nurmikot olivat talvisen, ruskehtavan ruohon peitossa, ja niistä kohosi paikoittain pensaskimppuja, ruusuja nähtävästi nekin. Puutarhassa oli muitakin puita, ja pitkin niiden runkoja kierteli köynnösruusuja. Ne riippuivat alas pitkinä, taipuisina lonkeroina, jotka kutoutuivat kuin kevyiksi verhoiksi; siellä täällä ne olivat takertuneet toisiinsa tai johonkin etäämpänä olevaan oksaan ja pujottautuivat puusta toiseen taipuen sieviksi silloiksi. Nyt ei niissä ollut lehtiä eikä kukkia, eikä Mary tietänyt olivatko ne kuolleita vai elossa, mutta niiden ohuet, harmaat ja ruskeahkot oksat ja köynnökset näyttivät usvaiselta viitalta, johon kaikki peittyi — muurit, puut, vieläpä ruskea nurmikin. Tämä usvainen, takkuinen, puusta puuhun kulkeva köynnösvyyhti sai kaiken näyttämään hyvin salaperäiseltä. Mary ei todellakaan ollut koskaan nähnyt sellaista paikkaa.

— Kuinka hiljaista täällä on! hän kuiskasi. — Kuinka hiljaista! Sitten hän seisoi tuokion hievahtamatta kuunnellen hiljaisuutta.

Punarinta, joka oli lentänyt puunlatvaan, oli yhtä liikkumaton ja ääneti kuin kaikki muukin. Se ei edes räpyttänyt siipiään, katsoi vain Maryyn.

— Ei ole ihme, että täällä on hiljaista, hän kuiskasi uudelleen. — Minä olen ensimmäinen, joka kymmeneen vuoteen on täällä mitään puhunut.

Hän lähti kulkemaan eteenpäin hiljaa, aivan kuin olisi pelännyt herättävänsä jonkun. Hän oli hyvillään siitä, että hänen jalkainsa alla oli ruohikkoa, joka vaimensi askelten äänen. Hän kulki puiden lomitse silmäillen köynnöksiä ja lonkeroita, jotka muodostivat hänen ylleen sadunomaisen holvin.

— Onkohan kaikki ihan elotonta? hän mietti. — Onko tämä kuollut puutarha?

Ben Weatherstaff olisi heti ensi näkemältä voinut sanoa, olivatko puut elossa, mutta Mary saattoi vain todeta, että oksat ja köynnökset olivat harmaanruskeita ja ettei hennointakaan lehtinuppua näkynyt missään.

Mutta yhtä kaikki hän oli nyt ihmeellisessä puutarhassa, ja hän saattoi tulla tänne muratin läpi puutarhanovesta milloin häntä vain halutti. Hänestä tuntui kuin hän olisi löytänyt maailman, joka kuului yksin hänelle.

Aurinko paistoi, ja korkea, sininen kaarikatto tuntui täällä säteilevän vielä kirkkaampana ja pehmeämpänä kuin nummella. Punarinta lehahti maahan puunlatvasta ja hyppeli vikkelästi ruohikolla tai seurasi Maryä lentäen pensaasta toiseen. Se viserteli ahkerasti ja hääräsi toimeliaana kuin mikäkin opas. Kaikki oli outoa ja hiljaista, ja Marystä tuntui, että hän nyt oli satojen peninkulmien päässä ihmisten ilmoilta, mutta hänestä ei suinkaan ollut pelottavan yksinäistä. Hän olisi vain halunnut tietää, olivatko kaikki ruusut kuolleet vai odottivatko ne vain lämmintä säätä puhjetakseen lehtiin ja nuppuihin. Jos puutarha oli vielä elossa se mahtoi olla ihana siihen aikaan, kun tuhannet ruusut kukkivat!

Hyppynuora riippui hänen käsivarrellaan, ja hetken aikaa käveltyään hän päätti hyppiä ympäri koko puutarhan. Siellä täällä näytti olleen ruohopolkuja, ja parissa nurkkauksessa oli murattilehtimaja ja kivi-istuimet, joiden keskellä oli korkea, sammaltunut kukkauurna.

Toista lehtimajaa lähestyessään hän lakkasi hyppimästä. Paikalla oli ollut kukkapengermä, ja hänestä näytti kuin mustasta maasta olisi kurkistanut vaaleanvihreitä tiploja, kuin pieniä keihäänkärkiä. Hän muisti, mitä Ben Weatherstaff oli sanonut, ja polvistui maahan niitä tarkastamaan.

— Ne ovat todella pieniä eläviä kasveja, ja niistä voi tulla krookuksia, lumipisaroita ja keltanarsisseja, hän kuiskasi.

Hän kumartui hyvin lähelle haistellen tuoretta, kosteata maata. Hän piti sen tuoksusta.

— Ehkäpä täällä on niitä vielä muuallakin, hän tuumi. — Parasta tarkastaa koko puutarha.

Hän ei hyppinyt, vaan käveli verkalleen silmät maahan luotuina. Hän tähysteli vanhoja kukkapenkkejä ja nurmikkoa, ja kierrettyään koko puutarhan hyvin tarkkaavana hän oli huomannut vaikka kuinka monta teräväkärkistä, vaaleanvihreätä täplää ja oli aivan innoissaan.

— Eihän tämä olekaan kuollut puutarha! Jos ruusut ovatkin kuolleet, niin muualla on kuitenkin eloa.

Mary ei tiennyt puutarhatöistä mitään, mutta hänestä näytti, että lakastunutta ruohoa oli paikoitellen vihreiden versojen ympärillä niin paksulti, ettei niillä ollut tarpeeksi kasvutilaa. Hän löysi terävähkön tikun, jolla hän kaiveli maata, ja nyhti siitä ruohotupsut, kunnes multa versojen ympärillä oli melkoisen puhdasta ja sileätä.

— Nyt ne näyttävät voivan hengittää, hän tuumi saatuaan ensimmäiset taimet vapaiksi. — Täällä on vielä paljon muitakin, joita täytyy auttaa. Minä laitan ne kaikki kuntoon. Kaikki jotka vain näen. Ellen ennätä tänään, voin tulla takaisin huomenna.

Hän kulki paikasta toiseen muokaten ja peraten ja syventyi niin innokkaasti tähän työhön, ettei malttanut keskeyttää, vaan kulki penkiltä penkille etsien versoja ruohikosta ja puiden alta. Siinä puuhaillessa hänelle tuli niin lämmin, että hän heitti yltään ensin takin ja sitten hatun, ja tietämättään hän kaiken aikaa hymyili ruohikolle ja vaaleanvihreille suippokärkisille kasvinaluille.

Punarinnalla oli hirveästi puuhaa. Se oli ihastunut nähdessään, että puutarhatyö oli käynnissä sen omalla alueella. Usein se oli kummastellut Ben Weatherstaffia. Puutarhaa muokattaessa nousee pinnalle mullan mukana kaikennäköistä herkullista syötävää. Tämä uusi olento ei ollut edes puoliksi Benin kokoinen, ja kuitenkin hän oli siksi järkevä, että ymmärsi tulla punarinnan puutarhaan ja ryhtyä paikalla työhön.

Mary ahersi puutarhassa, kunnes hänen piti lähteä syömään päivällistä. Aika oli kulunut hänen huomaamattaan, ja pukiessaan ylleen päällystakkinsa ja hattunsa ja ottaessaan hyppynuoransa maasta hän huomasi ihmeekseen tehneensä työtä kaksi tai kolme tuntia. Hänellä oli ollut kovin hauskaa kaiken aikaa. Hennot, vaaleanvihreät, teräväkärkiset versot nousivat nyt siistiksi muokatusta maasta ja näyttivät somilta ja terhakoilta päästyään vapaaksi tukahduttavasta heinästä.

— Iltapuolella tulen takaisin, hän sanoi silmäillen uutta valtakuntaansa ja puhutellen puita ja ruusupensaita kuin kuulevia ja ymmärtäviä olentoja.

Sitten hän juoksi kevyesti poikki nurmikon, avasi raskaan, vanhan oven ja pujahti siitä ulos muratin alitse. Hän oli niin rusoposkinen ja kirkassilmäinen ja söi niin vahvasti päivällistä, että Martha oli ihastuksissaan.

— Kaksi lihapalasta ja kaksi annosta riisivanukasta, hän sanoi. — Hei, kyllä äiti on mielissään kun kuulee, mitä hyppynuora on saanut aikaan.

Muokatessaan maata teräväkärkisellä tikulla Mary oli kaivanut pinnalle valkoisia juuria, jotka muistuttivat ruokasipuleita. Hän oli upottanut ne huolellisesti takaisin maahan ja taputellut multaa niiden päälle.

— Martha, mitä sellaiset valkeat juuret ovat, jotka näyttävät aivan sipuleilta? hän kysyi.

— Ne ovatkin kukkasipuleita, vastasi Martha. — Niistä kasvaa kaikenlaisia kevätkukkia. Ihan pikkaraiset ovat lumipisaroita ja krookuksia, ja suuret ovat valko- ja keltanarsisseja. Et voi uskoa, miten sieviä ne ovat. Dickon on istuttanut niitä paljon meidän puutarhapahaseemme.

— Onko Dickon taitava puutarhatöissä? kysyi Mary, jonka päähän pälkähti äkkiä uusi ajatus.

— Meidän Dickon saa kukan kasvamaan vaikka kiviaidan rakosessakin. Äiti sanoo, että kasvit tottelevat häntä kuin mitäkin taikuria.

— Pysyvätkö kukkasipulit kauan aikaa elossa? Voisivatkohan ne elää vaikka vuosikausia, ellei niitä kukaan hoitaisi? kysäisi Mary levottomana.

— Kyllä ne miekkoset itsestänsä huolen pitävät, sanoi Martha. — Siksipä köyhilläkin on varaa pitää niitä. Kunhan saavat olla rauhassa, niin ne viihtyvät maan alla vaikka koko ihmisiän ja levittäytyvät ja lisääntyvät. Puistometsikössä kasvaa tuhansittain lumipisaroita. Keväällä se on kaikkein kaunein näky Yorkshiressa.