FRANCES HODGSON BURNETT (1849-1924) (continued 3)

— Sitä Colin itsekin pelkää niin, ettei uskalla istua kunnollisesti, sanoi Mary. — Hän sanoo, että jos hän tuntisi nystyrän selässään, hän luultavasti tulisi hulluksi ja kirkuisi itsensä kuoliaaksi.

— Älähän! Ei hänen sellaista pitäisi ajatella, sanoi Dickon. — Ei kukaan poika tule terveeksi, jos mokomia ajattelee.

Kettu loikoi ruohikolla hänen vieressään katsoen häneen silloin tällöin ikään kuin hyväilyä pyytääkseen, ja Dickon kumartui sen puoleen ja kyhnytti hiljakseen sen niskaa mietteisiinsä vaipuneena. Parin minuutin kuluttua hän kohotti päätänsä silmäillen ympärilleen.

— Silloin kun me tulimme tänne, näytti kaikki harmaalta, hän sanoi. Katselehan ympärillesi ja sano, eikö nyt ole erilaista.

Mary katseli ja hengähti syvään.

— Tosiaan! hän sanoi. — Harmaa on väistymässä. On aivan kuin sen ylle vetäytyisi vihreä utu. Kaikkea peittää vaaleanvihreä harso.

— Niinpä niin, sanoi Dickon. Ja yhä vihreämmäksi se tulee, pian harmaa on peräti hävinnyt. Arvaapas, mitä minä ajattelin?

— Jotakin hauskaa, sen tiedän, sanoi Mary innokkaasti. — Se koskee varmaan Colinia.

— Minä ajattelin, että jos hänkin olisi täällä, ei hän odottaisi kyttyrän kasvamista selkäänsä vaan nuppujen puhkeamista ruusupensaisiin, ja se olisi varmasti hänelle terveellistä, selitti Dickon. — Minä mietin juuri, saisikohan hänet houkutelluksi tulemaan tänne puun alle vaunuissaan.

— Sitä minäkin olen miettinyt. Melkein aina kun juttelen hänen kanssaan ajattelen sitä, huudahti Mary. — Osaisikohan hän säilyttää salaisuuden ja voisimmeko me tuoda hänet tänne kenenkään näkemättä? Sinä kai voisit työntää hänen vaunujaan? Tohtori on käskenyt hänen oleskella raittiissa ilmassa, ja jos hän tahtoo lähteä ulos, ei kukaan uskalla vastustaa. Ehkäpä muut ovat iloissaankin siitä, että hän suostuu tulemaan meidän kanssamme. Hän voisi käskeä puutarhureita pysymään poissa näkyvistä.

Dickon raapi Kapteenin selkää ja näytti mietiskelevän hartaasti.

— Hyvää se hänelle tekisi ihan varmasti, hän arveli viimein. — Hän olisi kolmantena joukossa, ja meillä olisi hupaisa kevät, kun seuraisimme puutarhan kasvamista. Siitä olisi taatusti enemmän apua kuin mokomasta tohtorista.

— Hän on maannut huoneessaan niin kauan, että on tullut vähän kummalliseksi, sanoi Mary. — Kirjoista hän on oppinut aika paljon asioita, mutta mitään muuta hän ei tiedäkään. Hän kammoksuu ulos menemistä eikä voi sietää puutarhoja ja puutarhureita. Mutta tästä puutarhasta hän kuulee mielellään kerrottavan, koska se on salainen. Paljon en uskaltanut hänelle kertoa, mutta hän sanoi että haluaisi nähdä sen.

— Kyllä me hänet joskus tänne tuomme, usko pois, sanoi Dickon. — Minä voin työntää vaunuja. Oletko huomannut, miten punarinta on toverinsa kanssa ahertanut sillä välin kun me olemme istuneet täällä? Katsopas, se tuumii tuolla oksalla, minne olisi parasta asettaa nokassa oleva varpu.

Hän vihelsi hiljaa, ja punarinta kääntyi katsomaan häneen kysyvästi, varpu yhä suussaan. Dickon puhutteli sitä ystävällisen neuvovalla äänellä.

— Pane minne panet, hän sanoi, hyvä siitä tulee. Sinä tiesit miten pesä on rakennettava, ennen kuin olit munastakaan päässyt. Rakenna sinä vain, veikkonen, sinulla on tietysti kiire.

— Voi, kuinka on hauskaa kuulla sinun puhelevan sille! nauroi Mary ihastuksissaan. — Ben Weatherstaff toruu sitä ja tekee siitä pilaa, ja se hyppelee ja vilkuilee häneen kuin ymmärtäisi joka sanan, ja aivan selvästi se pitää siitä. Ben väittää, että se on hirveän itsekeskeinen. Sen mielestä olisi kaikkein kurjinta, jos kukaan ei sitä huomaisi; mieluummin sitä saa vaikka heitellä kivillä.

Dickonkin nauroi ja puheli edelleen punarinnalle.

— Sinä tiedät, ettemme me sinua häiritse. Olemmehan itsekin melkein kuin metsän eläimet. Pesää mekin olemme rakentamassa, näetkös. Pidä vain varasi, ettet kerro kenellekään.

Ja vaikkei punarinta voinut vastata koska sen nokka ei ollut vapaa, luki Mary sen kasteenkirkkaista silmistä, ettei se missään tapauksessa aikonut kertoa heidän salaisuuttaan.

16.

"EN TAHDO!"

Sinä aamuna oli puutarhassa paljon tehtävää. Mary tuli myöhään aamiaiselle ja oli niin hätäinen palaamaan työhönsä, että Colin johtui hänen mieleensä vasta viime hetkessä.

— Sano Colinille, etten voi vielä tulla hänen luokseen, hän sanoi Marthalle. — Minulla on paljon puuhaa puutarhassa.

Martha näytti aivan pelästyneeltä.

— Voi sentään, hän saattaa kiukustua siitä pahanpäiväisesti, tyttö voivotteli.

Mutta Mary ei pelännyt Colinia kuten muut ihmiset, eikä ollut uhrautuvainen luonteeltaan.

— En voi jäädä, hän vastasi. — Dickon odottaa minua. Ja hän juoksi tiehensä.

Iltapuoli oli vielä ihanampi ja puuhakkaampi kuin aamu. Melkein koko puutarha tuli puhdistetuksi rikkaruohoista, ja useimmat ruusut ja puut karsittiin ja maa niiden juurilla kuokittiin pehmeäksi. Dickon oli tuonut oman lapionsa, ja hän opetti Maryä käyttämään kaikkia työvälineitään. Nyt jo saattoi selvästi nähdä, että tästä viehättävästä paikasta tuli uhkuva yrttitarha, ennen kuin kevät oli mennyt ohi.

— Täällä tulee olemaan omenan- ja kirsikankukkia aivan joka puolella, sanoi Dickon iskien lapionsa maahan hikipäässä. — Ja muurin luona olevat persikka- ja luumupuut kukkivat ja nurmi on yhtenä kukkapeitteenä.

Ketunpentu ja varis olivat yhtä ihastuksissaan kuin hekin, ja punarinta kiiti tovereineen silloin tällöin ohi. Toisinaan varis lyödä räpäytti mustia siipiään ja leijaili puunlatvojen yli puistoon. Takaisin tullessaan se laskeutui joka kerta Dickonin viereen ja rääkyi ahkerasti ikään kuin seikkailustaan kertoen, ja Dickon puheli sille samalla tapaa kuin punarinnallekin. Kerran kun Dickon ei ennättänyt vastata heti, Nokipekka lensi hänen olkapäälleen ja kutkutteli leppeästi hänen korvaansa isolla nokallaan. Kun Mary halusi hiukan levähtää, he kävivät istumaan puun alle ja Dickon veti pillin taskustaan ja puhalteli siitä vienoja, outoja säveliä, ja silloin ilmestyi muurille kaksi hartaasti kuuntelevaa oravaa.

— Sinä olet jo koko joukon vahvempi kuin ennen, sanoi Dickon kun hän katseli Maryn kaivamista. — Sinä alat jo olla toisen näköinen, usko pois.

Mary hehkui punaisena ponnistelusta ja mielihyvästä.

— Minä tulen joka päivä yhä lihavammaksi, hän sanoi iloisesti. — Rouva Medlockin on hankittava minulle isompia vaatteita. Ja Martha sanoo, että tukkani on käynyt tuuheammaksi. Se ei ole enää niin kuiva ja suora kuin ennen.

Aurinko oli jo laskemassa ja sen leveitä, kullanvärisiä juovia pujottautui puiden lomitse heidän erotessaan.

— Huomenna on kaunis ilma, sanoi Dickon. — Minun täytyy olla työssä jo auringon noustessa.

— Niin minunkin, huudahti Mary.

* * * * *

Hän juoksi takaisin taloon minkä jaloistaan pääsi. Hänen teki mielensä kertoa Colinille Dickonista, ketusta ja variksesta ja ihmeellisestä kevääntulosta. Hän oli varma, että Colinia huvittaisi kuulla kaikesta. Siksipä häntä harmitti, kun hän ovea avatessaan näki Marthan seisovan häntä odottamassa hyvin nyreän näköisenä.

— Mikä nyt? hän kysyi. — Mitä Colin sanoi, kun ilmoitit etten voinut tulla?

— Voi jospa olisit tullut! sanoi Martha. — Hän oli vähällä saada raivokohtauksen. Olimme aivan helisemässä, ennen kuin saimme hänet pysymään siivolla. Kaiken aikaa hän on pitänyt kelloa silmäinsä edessä.

Mary pusersi huulensa yhteen. Hän ei ollut tottunut enempää kuin Colinkaan välittämään muiden tahdosta, eikä hän aikonut antaa kiukkuisen pojan komennella itseään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka säälittäviä ovat sairaat ja hermostuneet ihmiset, jotka eivät tiedä, että pahaa tuulta voi hillitä. Kun Marylla itsellään oli Intiassa ollut päänkivistystä, hän oli tehnyt parhaansa aiheuttaakseen kaikille muillekin päänkipua, ja hänellä oli mielestään ollut täysi oikeus olla pahantuulinen. Colinin kiukkua hän ei sen sijaan lainkaan hyväksynyt.

Colin ei levännyt sohvalla Maryn astuessa huoneeseen. Hän makasi selällään vuoteessa eikä kääntänyt päätään Maryn astuessa sisään. Alku oli huono, ja Mary jäykkeni vuodetta lähestyessään.

— Miksi et ole noussut vuoteestasi? hän kysyi.

— Aamulla sinua odottaessani nousin, vastasi poika häneen katsomatta. — Iltapuolella paneuduin jälleen vuoteeseen. Selkään koski ja päätä kivisti ja olin väsyksissä.

— Minä olin puutarhatöissä Dickonin kanssa, sanoi Mary.

Colin rypisti otsaansa eikä suvainnut katsoa häneen.

— Se poika ei saa enää tulla tänne, jos sinä olet hänen kanssaan etkä tule tänne juttelemaan, hän sanoi.

Mary raivostui. Hän saattoi raivostua melua nostamatta. Kävi vain happameksi ja itsepintaiseksi eikä välittänyt vähääkään siitä, mitä tapahtui.

— Jos sinä lähetät Dickonin pois, en milloinkaan enää tule tähän huoneeseen! hän julisti.

— Tulet kyllä, jos minä tahdon, sanoi Colin.

— En tule! sanoi Mary.

— Kyllä minä saan sinut tulemaan, sanoi Colin. — Sinut raahataan sisään.

— Vai raahataan, herra radzha! puuskahti Mary suunniltaan. — Raahattakoon sitten, mutta puhumaan minua ei saada. Minä vain istun ja kiristelen hampaitani, enkä virka sinulle ainoatakaan sanaa. En aio edes katsoa sinuun. Minä tuijotan lattiaan!

He olivat sievoinen pari istuessaan siinä toisiinsa mulkoillen. Jos he olisivat olleet katupoikia, he olisivat karanneet toistensa tukkaan ja löylyttäneet toisiaan aika tavalla. Mutta kun he eivät olleet katupoikia, asia kehittyi toisella tavalla.

— Sinä olet itsekäs otus! huusi Colin.

— Entä sinä? tiuskaisi Mary. — Itsekkäät ihmiset aina syyttävät toisia. Heistä kaikki ovat itsekkäitä, jotka eivät tee heidän mielensä mukaan. Itsekkäämpi sinä olet kuin minä. Sinä olet itsekkäin poika, jonka milloinkaan olen nähnyt.

— Enkä ole! ärähti Colin. — En ole ollenkaan niin itsekäs kuin tuo mainio Dickonisi! Hän houkuttelee sinut leikkimään kanssaan vaikka tietää, että minä olen aivan yksinäni. Hän on itsekäs, sano mitä sanot!

Maryn silmät säkenöivät.

— Kiltimpää poikaa kuin hän ei ole koskaan elänyt! hän huusi. — Hän on — kuin enkeli! Vähän hullunkuriselta vertaus ehkä kuulosti, mutta siitä hän vähät välitti.

— Suloinen enkeli! ilkkui vimmastunut Colin. — Sivistymätön mökkiläisen poika nummelta!

— Hän on parempi kuin sivistymätön radzha! julisti Mary. — Tuhat kertaa parempi!

Hän oli vahvempi kuin Colin, ja siksipä hän tunsikin olevansa voiton puolella. Tosiasia oli, ettei Colin eläessään ollut koskaan riidellyt kenenkään vertaisensa kanssa, ja tämä riita virkisti häntä, vaikkeivät Mary ja hän sitä tietäneet. Hän käänsi päänsä sivuun, ja suuri kyynel pusertui hänen silmästään poskelle. Hän oli masentunut ja alkoi sääliä itseään.

— Minä en ole niin itsekäs kuin sinä, sillä minä olen aina sairas ja tiedän varmasti, että selässäni on nystyrä, hän sanoi. — Sitä paitsi minä kuolen pian.

— Et kuole! intti Mary säälimättömästi.

Colin avasi vihoissaan silmänsä selkoselälleen. Sellaista ei ollut kukaan ennen lausunut. Hän oli samalla haavaa raivostunut ja hieman mielissään.

— Vai en? hän huusi. — Enkö? Sinä tiedät että kuolen! Kaikki sanovat niin!

— Minä en sitä usko! virkkoi Mary ynseästi. — Sinä vain sanot niin pahoittaaksesi toisten mielen. Luulen että oikein ylpeilet siitä. Minä en sitä usko! Jos sinä olisit kiltti poika, niin se saattaisi olla totta — mutta sinä olet liian häijy.

Sairaasta selästään huolimatta Colin kavahti istualleen vuoteessaan terveen raivon vallassa.

— Ulos huoneesta! hän kirkaisi tempaisten käteensä tyynyn ja lennättäen sen Maryä kohti. Hän ei jaksanut heittää sitä kauas, se putosi vain Maryn jalkoihin, mutta tyttö pusersi huulensa lujasti yhteen.

— Minä menen, hän sanoi. — Ja takaisin en tule!

Ovella hän kääntyi.

— Minä aioin kertoa sinulle kaikenlaista hauskaa, hän sanoi. — Dickonilla oli mukanaan kettunsa ja variksensa, ja minä aioin kertoa niistä sinulle. Nyt en kerro sinulle kerrassaan mitään!

Hän marssi huoneesta sulkien oven jälkeensä, ja sen ulkopuolella hän suureksi hämmästyksekseen tapasi sairaanhoitajattaren seisomassa ja nähtävästi kuuntelemassa — nauraen. Hän oli pitkä, kaunis nuori nainen, jonka ei olisi pitänyt ensinkään ruveta sairaanhoitajattareksi, sillä hän ei ollut innostunut työhönsä, vaan jätti kaikenlaisten tekosyiden varjolla potilaansa vähän väliä Marthan tai jonkun muun haltuun. Mary ei ollut koskaan pitänyt hänestä, ja hän pysähtyi kylmästi katselemaan, kun hoitajatar tyrski nenäliinaansa.

— Mitä te nauratte? hän kysyi.

— Teitä kahta, sanoi sairaanhoitajatar. — On oikein tuolle kivulloiselle, hemmotellulle pojalle, että joku yhtä hemmoteltu nolaa hänet. Ja hän alkoi uudelleen nauraa nenäliinaansa. — Jos hänellä olisi ollut äkäpussisisar jonka kanssa riidellä, se olisi varmaan ollut hänen pelastuksensa.

— Kuoleeko hän?

— En tiedä enkä välitä tietää, vastasi sairaanhoitajatar. — Puolet hänen sairauttaan on hysteriaa ja kiukkua.

— Mitä on hysteria? kysyi Mary.

— Kyllä sinä pääset siitä perille, jos aiheutat hänelle raivokohtauksen — mutta joka tapauksessa olet antanut hänelle hysterian aihetta ja siitä minä olen hyvilläni.

Palatessaan huoneeseensa Mary oli aivan toisenlaisessa mielentilassa kuin hän oli ollut puutarhasta tullessaan. Hän oli äkäinen ja pettynyt, mutta ei vähääkään pahoillaan Colinin takia. Hän oli palavasti halunnut kertoa serkulleen päivän suurista tapahtumista; lisäksi hän oli aikonut vihdoinkin ratkaista kauan hautomansa ongelman ja ilmaista hänelle puutarhan salaisuuden. Hän oli jo taipunut uskomaan, että Coliniin uskaltaisi luottaa, mutta nyt hän oli tykkänään muuttanut mielensä. Hän ei ikinä kertoisi puutarhasta Colinille. Jääköön vain huoneeseensa, olkoon ilman raitista ilmaa ja kuolkoon jos teki mieli! Se olisi hänelle parhaiksi! Mary oli niin äreä ja kiukkuinen, että hän hetkeksi melkein unohti Dickonin ja nummelta puhaltelevan vienon tuulen.

Martha odotti häntä, ja hänen kasvonsa olivat jännittyneet ja uteliaat. Pöydällä oli aukaistu puulaatikko, joka oli täynnä somia kääröjä.

— Herra Craven lähetti sen sinulle, sanoi Martha. — Siinä näyttää olevan kuvakirjoja.

Marylle muistui mieleen, mitä hänen setänsä oli kysynyt häneltä sinä päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu tämän huoneeseen. "Haluatko jotakin — nukkeja — leikkikaluja — kirjoja?" Hän avasi käärön uteliaana. Oliko siinä nukke ja mitä hän sillä tekisi? Mutta nukkea setä ei ollut lähettänyt. Kääröstä tuli esiin useita kauniita kirjoja, samanlaisia kuin Colinilla; joukossa oli kaksi hienosti kuvitettua puutarhakirjaakin. Lisäksi siinä oli pari kolme seurapeliä ja pieni nimikirjaimin varustettu kirjoituslipas, jossa oli kultakynä ja mustepullo.

Tavarat olivat niin sieviä, että suuttumus alkoi karista Maryn mielestä. Hän ei ollut osannut odottaakaan, että herra Craven muistaisi häntä, ja hänen kovettunut pikku sydämensä lämpeni kerrassaan.

— Ensimmäiseksi kirjoitan tällä kynällä kiitoskirjeen sedälle, hän sanoi.

Jos Mary ei olisi ollut riidoissa Colinin kanssa, hän olisi juossut heti näyttämään tälle lahjojaan, ja he olisivat katselleet kuvia, lukeneet puutarhakirjoja ja ehkäpä vielä pelanneet dominoakin. Ja Colinilla olisi ollut niin hauskaa, ettei hän olisi kertaakaan muistanut kuolevansa pian tai tunnustellut, oliko hänen selässään jo kyttyrän alkua.

Hän tunnusteli sitä usein, ja se oli Marystä kauheata. Hän näytti aina silloin niin säikähtyneeltä, että Marykin hätkähti. Colin sanoi, että jos hän tuntisi selässään joskus pienenkin nystyrän, hän tietäisi kyttyrän alkavan kasvaa. Hän oli kuullut kerran, mitä rouva Medlock kuiskasi sairaanhoitajattarelle; asia oli syöpynyt hänen mieleensä ja hän oli salassa hautonut sitä, kunnes siitä oli tullut pakkomielle. Rouva Medlock oli sanonut, että juuri sellaisia oireita ilmeni herra Cravenin selässä silloin kun se alkoi kasvaa vinoksi hänen lapsena ollessaan.

Colin ei ollut koskaan uskonut muille kuin Marylle, että useimmat hänen niin sanotuista "raivokohtauksistaan" johtuivat tästä salaisesta pelosta. Mary oli säälinyt häntä sen kuullessaan.

— Hän alkaa aina ajatella sitä ollessaan ärtyinen tai väsynyt, mietti Mary. — Ja tänään hän on ollut ärtyinen. Ehkä… ehkä hän on ajatellut sitä koko iltapäivän.

Hän seisoi paikallaan tuijottaen miettivästi mattoon.

— Sanoin etten milloinkaan enää tule takaisin — hän epäröi ja rypisteli silmäkulmiaan — mutta ehkä menen sittenkin katsomaan häntä… aamulla, jos hänen on ikävä minua. Hän voi heittää taas tyynyn päälleni, mutta — kyllä minä sittenkin menen.

17.

RAIVOKOHTAUS

Mary oli noussut varhain aamulla ja uurastanut puutarhassa. Hän oli väsyksissä ja uninen, ja niinpä hän illallisen syötyään paneutui tyytyväisenä levolle. Laskiessaan päänsä tyynylle hän mutisi itsekseen:

— Ennen aamiaista menen puutarhaan tekemään työtä Dickonin kanssa ja sitten myöhemmin — luulen että menen tervehtimään Colinia.

Joskus puolenyön aikaan hän heräsi niin kauhistuttavaan kirkunaan, että hän samassa silmänräpäyksessä hypähti vuoteestaan lattialle. Mitä se saattoi olla — mitä? Ovia avattiin ja suljettiin, ja joku itki ja kirkui samalla haavaa, kirkui ja itki hirvittävästi.

— Se on Colin, kuiskasi Mary. — Nyt hänellä on tuollainen raivokohtaus, jota hoitajatar sanoo hysteeriseksi. Kuinka kammottavalta se kuuluu!

Kuunnellessaan tuota nyyhkyttävää kirkunaa hän ymmärsi, miksi pojalle annettiin kaikessa periksi. Ääni oli todella kauhistava, ja ihmiset myöntyvät mihin tahansa päästäkseen sitä kuulemasta. Väristen ja kalpeana Mary peitti käsillään kasvonsa.

— Mitä minä teen? Mitä minä teen? hän toisti toistamistaan. — En kärsi kuulla tätä.

Mitähän jos hän uskaltautuisi Colinin luo, olisiko siitä apua? Mutta poikahan oli ajanut hänet ulos huoneesta: luultavasti hän Maryn nähdessään yltyisi kahta kauheammaksi. Mary painoi kätensä lujasti korvilleen, mutta ei voinut estää noita hirveitä ääniä kuulumasta. Ne tuskastuttivat ja kammottivat tyttöä niin, että hän äkkiä suuttui. Hän tunsi olevansa itsekin lähellä raivokohtausta ja halusi säikäyttää Colinia niin kuin häntä oli säikäytetty. Hän hypähti pystyyn ja polki jalkaansa.

— Hänet on saatava vaikenemaan! Jonkun täytyy saada hänet vaikenemaan! Jonkun pitäisi lyödä häntä! hän huusi.

Samassa käytävästä kuului juoksun töminää. Ovi aukeni ja hoitajatar astui sisään. Tällä kertaa häntä ei ensinkään naurattanut; hän oli melko kalpea.

— Hän on saanut hysteerisen kohtauksen, sanoi hoitajatar kiireisesti. — Hänen voi käydä huonosti. Ei kukaan pysty tekemään hänelle mitään. Tule sinäkin koettamaan, niin olet kiltti tyttö. Sinusta hän pitää.

— Hän ajoi minut ulos huoneesta tänä aamuna, vastasi Mary kiihtyneenä jalkaansa polkien.

Jalan polkeminen melkein ilahdutti hoitajatarta. Hän oli näet pelännyt tapaavansa Maryn itkemästä pää peitteen alla.

— Se on oikein, hän lausui. — Niin on hyvä. Mene torumaan häntä. Anna hänelle jotain uutta ajateltavaa. Tule, lapsi, tule niin joutuin kuin suinkin pääset.

Vasta myöhemmin Mary tuli ajatelleeksi, kuinka hullunkurista ja kauheaa oli, että aikuiset tulivat peloissaan etsimään apua häneltä, koska arvasivat hänen olevan melkein yhtä kiukkuinen kuin Colinkin.

Mary karkasi läpi käytävän ja mitä lähemmäksi kirkunaa hän tuli, sitä enemmän hän vimmastui. Ovelle saavuttuaan hän aivan puhkui. Hän kiskaisi sen auki ja juoksi poikki huoneen pylvässängyn luo.

— Lopeta jo! hän huusi minkä kurkusta lähti. — Lopeta! Minä vihaan sinua! Kaikki vihaavat sinua! Olisi oikein hyvä, jos kaikki lähtisivät talosta ja jättäisivät sinut kirkumaan itsesi kuoliaaksi! Sinä ulvot, kunnes olet kuollut, ja parasta se onkin!

Kiltin ja myötätuntoisen lapsen mieleenkään ei olisi tullut kohdella sairasta poikaa näin. Mutta sattumalta sanat olivat juuri paikallaan, sillä Colin, jota kukaan ei ollut milloinkaan uskaltanut hillitä eikä vastustaa, sai kerrankin kokea terveellisen järkytyksen.

Poika oli maannut kasvoillaan piesten tyynyään molemmin käsin, ja hän melkein hyppäsi selälleen, niin äkkiä hän kääntyi kuullessaan raivostuneen pikku äänen. Hänen kasvonsa olivat kauhean näköiset, kirjavan kalpeat ja pöhöttyneet, ja hän veti henkeään kuin tukehtumaisillaan. Mutta vimmastunut Mary oli säälimätön.

— Jos sinä vielä jatkat kirkumistasi, niin minäkin rupean kirkumaan, hän julisti. — Ja minä osaan kirkua vielä kovemmin kuin sinä ja saan sinut pelkäämään. Kyllä minä saan sinut pelkäämään.

Colin oli todella herennyt kirkumasta, sillä hän oli säpsähtänyt Maryn huudosta. Kyynelet virtailivat pitkin hänen kasvojaan, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

— En voi lopettaa! hän puuskutti nyyhkien. — En voi — en voi!

— Vai et voi! huusi Mary. — Puolet sairauttasi on hysteriaa ja kiukkua — juuri hysteriaa — hysteriaa — hysteriaa! ja hänen jalkansa polki lattiaa joka kerta, kun hän lausui tuon sanan.

— Minä tunsin nystyrän selässäni… tunsin nystyrän, läähätti Colin. — Minä olen aina tiennyt sen tulevan. Minä saan kyttyrän selkääni ja sitten minä kuolen. Ja hän kääntyi uudelleen kasvoilleen alkaen kiemurrella, nyyhkiä ja vaikeroida, mutta ei enää kirkunut.

— Et sinä mitään tuntenut! väitti Mary vihaisesti vastaan. — Ja jos tunsitkin, niin se oli vain hysteerinen nystyrä. Sinun inhottavaa selkääsi ei vaivaa mikään, ei mikään muu kuin hysteria! Käännä selkäsi tänne, että saan katsoa sitä.

Sana "hysteria" miellytti häntä suuresti ja hänestä tuntui, että sillä oli syvä vaikutus Coliniinkin. Hän ei ollut nähtävästi enempää kuin Marykään ennen kuullut koko sanaa.

— Hoitajatar, komensi Mary, tulkaa tänne ja näyttäkää minulle heti paikalla hänen selkänsä.

Sairaanhoitajatar, rouva Medlock ja Martha seisoivat yhteen kyyristyneinä oven luona tuijottaen ihmeissään häneen. Hoitajatar astui hiukan peloissaan vuoteen luo. Syvät pidätetyt nyyhkytykset puistattivat Colinia.

— Kenties hän — hän ei salli sitä, sanoi hoitajatar hiljaa ja epäröiden.

Mutta Colin kuuli hänen sanansa ja ähki nyyhkytystensä välistä:

— Näyt… näyttäkää hänelle. Silloin hän uskoo.

Laiha ja surkea oli poloisen selkä, kun se paljastettiin. Kylkiluut ja selkänikamat saattoi hyvin laskea, vaikkei Mary niitä laskenut kumartuessaan tarkastamaan poikaa kasvot totisina ja suuttuneina. Hän näytti niin happamelta ja pikkuvanhalta, että hoitajatar kääntyi sivulle salatakseen nytkähdyksiä suupielissään. Seurasi minuutin hiljaisuus, sillä Colinkin koetti pidättää henkeään Maryn tarkastaessa hänen selkärankaansa ylhäältä alas ja alhaalta ylös niin tarkkaan ja huolellisesti kuin olisi ollut kuuluisa lontoolainen lääkäri.

— Täällä ei ole pienintäkään nystyrää! hän sanoi viimein. — Ei edes neulannupin kokoista nystyrää — paitsi selkänystyröitä, ja ne tuntuvat vain siksi, että olet niin laiha. Selkänystyrät minulla on itsellänikin, ja ne pistivät näkyviin samalla lailla kuin sinun ennen kuin rupesin lihoamaan, enkä ole vieläkään niin lihava, ettei niitä näkyisi. Siellä ei ole neulannupin kokoista nystyrää! Jos sinä vielä puhut tuosta nystyrästäsi, niin minä nauran.

Colin yksin tiesi, miten tärisyttävä vaikutus noilla lapsellisilla, ärtyisästi lausutuilla sanoilla oli häneen. Jos hän olisi jollekulle uskonut salaisen kauhunsa — jos hän olisi koskaan uskaltanut kysellä — jos hänellä olisi ollut ikäisiään tovereita eikä hän olisi maannut selällään isossa, yksinäisessä talossa oppimattomien ja häneen kyllästyneiden ihmisten ympäröimänä, niin hän olisi tiennyt, että hänen kauhunsa ja sairautensa olivat enimmäkseen hänen omaa aikaansaannostaan. Tunteja, päiviä, kuukausia ja vuosia hän oli maannut vuoteessaan pohtien sairauttaan, kipujaan ja väsymystään. Ja kun vihainen, säälimätön tyttö nyt itsepintaisesti väitti, ettei hän ollut läheskään niin sairas kuin luuli, hänestä tuntui, että tyttö puhui totta.

— En tiennyt hänen kuvittelevan, että hänellä on selkärangassaan jokin nystyrä, pahoitteli hoitajatar. — Hänen selkänsä on heikko, kun hän ei halua istua. Olisin tietysti voinut sanoa hänelle, ettei siellä ole nystyrää.

Colin nielaisi nyyhkytyksen ja käänsi hiukan päätänsä katsoakseen häneen.

— Olisitteko? hän kysyi surkeana.

— Olisin.

— Siinä näet! sanoi Mary nielaisten hänkin nyyhkytyksen.

Colin käännähti jälleen kasvoilleen ja makasi liikkumatta minuutin verran. Kyynelet vierivät viljavina hänen kasvoiltaan tyynylle, ja hän päästi pitkän katkonaisen huokauksen nyyhkytysten myrskyn jälkeen. Kyynelet merkitsivät itse asiassa omituista, suurta huojennusta. Äkkiä hän jälleen käänsi päänsä hoitajatarta kohti ja radzhasta ei, ihme kyllä, näkynyt merkkiäkään hänen kysyessään:

— Luuletteko että voin elää ja kasvaa aikuiseksi?

Hoitajatar ei ollut älykäs eikä hellämielinen, mutta hänelle johtui mieleen, mitä kuuluisa lontoolainen lääkäri oli sanonut.

— Luultavasti voitte, jos teette mitä käsketään ja suostutte olemaan paljon ulkoilmassa ettekä anna valtaa pahalle tuulelle.

Colinin raivokohtaus oli mennyt menojaan, hän oli heikko ja itkusta uupunut ja nöyrä. Hän kurotti hiukan kättään Maryä kohti, ja koska myös tytön raivokohtaus oli asettunut, hänkin heltyi puolestaan. Hän ojensi kätensä Colinille, ja sovinto oli tehty.

— Sinun kanssasi minä kyllä tahdon… tahdon lähteä ulos, Mary, Colin sanoi. — En vihaa raitista ilmaa, jos voimme löytää… Hän oli sanoa jos voimme löytää "salaisen puutarhan", mutta huomasi ajoissa vaaran ja lisäsi: — Minä lähden mielelläni sinun kanssasi, jos Dickon tulee työntämään tuoliani. Haluan nähdä Dickonin ja ketun ja variksen.

Hoitajatar pöyhi uudelleen sotkuisen vuoteen ja ravisteli ja kohenteli tyynyjä. Sitten hän lämmitti Colinille lihalientä ja antoi Maryllekin kupillisen, ja hyvälle liemi maistuikin kaiken kiihtymyksen jälkeen. Rouva Medlock ja Martha pujahtivat tyytyväisinä tiehensä, ja kun kaikki oli kunnossa ja rauhallista, näytti hoitajattarenkin tekevän mieli vuoteeseen. Hän haukotteli peittelemättä katsellessaan Maryä, joka oli työntänyt jakkaransa aivan lähelle pylvässänkyä ja piteli Colinin kättä.

— Sinun on mentävä huoneeseesi ja nukuttava, hän sanoi. — Hetken kuluttua hän nukahtaa, ellei hän ole liiaksi kiihdyksissään. Silloin minäkin menen lepäämään viereiseen huoneeseen.

— Laulaisinko sinulle laulun, jonka opin aialtani? kuiskasi Mary Colinille.

Colin kosketti hänen kättään ja katsahti häneen rukoilevasti väsyneillä silmillään.

— Laula! hän pyysi. — Se oli lempeä laulu. Se saa minut heti nukkumaan.

— Minä odotan kunnes hän nukkuu, sanoi Mary haukottelevalle hoitajattarelle. — Kyllä te voitte mennä jos haluatte.

— No niin, sanoi hoitajatar yrittäen heikosti vastustaa. — Kutsu minut, ellei hän puolen tunnin kuluttua ole nukahtanut.

— Hyvä on, vastasi Mary.

Hoitajatar katosi tuota pikaa huoneesta, ja heti kun hän oli poissa, Colin kosketti uudelleen Maryn kättä.

— Olin vähällä kertoa, hän sanoi, mutta keskeytin ajoissa. En tahdo jutella, tahdon nukkua, mutta sinä sanoit, että sinulla on paljon hauskaa kerrottavaa minulle. Oletko — luuletko saaneesi tietää, missä on salaisen puutarhan ovi?

Mary silmäili pojan surkeita väsyneitä kasvoja ja pöhöttyneitä silmiä, ja hänen sydämensä suli.

— Lu-luulen, hän vastasi. — Jos nyt rupeat nukkumaan, niin kerron sinulle huomenna.

Colinin käsi oikein vapisi.

— Voi, Mary! hän huudahti. — Voi Mary! Kuule, entä jos et sittenkään laulaisi, vaan kertoisit minulle hiljaa, niin kuin silloin ensimmäisenä päivänä, miltä kuvittelet siellä näyttävän. Olen aivan varma, että se saa minut nukahtamaan.

— Hyvä on, vastasi Mary. — Sulje silmäsi.

Colin ummisti silmänsä ja makasi aivan hiljaa; Mary piteli hänen kättään ja alkoi puhua hyvin verkalleen ja aivan matalalla äänellä:

— Luulen että se on ollut oman onnensa nojassa niin kauan, että kaikki siellä on kasvanut viehättäväksi sekavaksi vyyhdeksi. Luulen että ruusut ovat levinneet köynnöksiksi, yhä uusiksi köynnöksiksi, kunnes ne riippuvat alas oksilta ja muureilta ja kiemurtelevat pitkin maata — ne peittävät kaiken melkein kuin oudon näköinen harmaa sumu. Toiset ruusuista ovat kuolleet, mutta monet elävät, ja kesän tullessa siellä on aivan kuin ruusuluolia ja -käytäviä. Maa on aivan täynnä narsisseja, lumipisaroita, liljoja ja iiriksiä, jotka ponnistelevat näkyviin pimeydestä. Nyt on kevät alkanut — kenties — kenties…

Kuunnellessaan hänen vienoa, tasaista puhettaan Colin kävi yhä hiljaisemmaksi. Mary huomasi sen ja jatkoi edelleen.

— Ehkäpä ne kohoavat pinnalle ruohikosta, ehkäpä siellä on suuria kimppuja sinipunervia ja kullanvärisiä krookuksia — jo nyt. Ehkäpä lehdet jo alkavat puhjeta ja tulla silmuille, ja ehkäpä harmaa väri on peittymässä, ja vihreä harsohuntu vetäytyy kaiken yli. Ja linnut tulevat katsomaan sitä, sillä siellä on niin turvallista ja rauhallista. Ja ehkäpä… ehkäpä… ehkäpä — hän sanoi oikein hiljaa ja verkalleen, punarinta on löytänyt toverinsa ja rakentaa itselleen pesää.

Colin oli nukahtanut.

18.

"MEIDÄN ON TOIMITTAVA PIAN"

Aamulla Mary nukkui myöhään, sillä hän oli väsyksissä. Tuodessaan hänelle aamiaista Martha kertoi, että Colin oli rauhallinen, mutta sairas ja kuumeinen kuten aina näiden uuvuttavien itkukohtausten jälkeen. Mary söi hitaasti aamiaistaan kuunnellessaan.

— Hän pyytää, että menisit käymään hänen luonaan niin pian kuin voit, sanoi Martha. — On oikein merkillistä, kuinka ihastunut hän on sinuun. Sinä puhuit suusi puhtaaksi viime yönä — totisesti. Ei kukaan muu vain olisi uskaltanut. Voi poloista sentään! Hän on niin hemmoteltu, että se on aivan kauheata. Äiti sanoo, että pahempaa onnettomuutta ei lapsen osaksi voi tulla kuin että hän ei milloinkaan saa tehdä niin kuin haluaa — tai että hän saa tehdä aina. Äiti ei tiedä, kumpi on pahempaa. Osasit sinäkin olla aika kiukkuinen. Mutta aamulla kun minä kävin hänen huoneessaan, hän sanoi: "Ole hyvä ja kysy Maryltä, voiko hän tulla puhelemaan minun kanssani?" Ajatella, hän sanoi todella: ole hyvä! Menetkö sinä?

— Juoksen ensin tapaamaan Dickonia, sanoi Mary. — Ei, ensin menen tapaamaan Colinia ja kerron hänelle — kyllä tiedän, mitä hänelle kerron. Ja Maryn silmissä välähti äkillinen innostus.

Hän pistäytyi Colinin huoneeseen ulos mennessään, ja huomatessaan hatun hänen päässään poika näytti pettyneeltä. Hän makasi vuoteessaan säälittävän kalpeana, ja silmien ympärillä oli mustat renkaat.

— Hauskaa että tulit, hän sanoi. — Päätäni kivistää ja koko ruumistani kivistää, olen niin väsyksissä. Aiotko mennä jonnekin?

Mary astui lähemmäksi ja nojautui hänen vuoteeseensa.

— En viivy kauan, hän sanoi. — Menen Dickonin luo, mutta tulen pian takaisin. Colin, se koskee — se koskee salaista puutarhaa.

Colinin kasvot kirkastuivat ja puna kohosi hänen poskilleen.

— Todellako? hän huudahti iloisesti. — Näin koko yön siitä unta. Kuulin sinun puhuvan jotain sellaista, että harmaa on muuttunut vihreäksi, ja uneksin seisovani paikalla, joka oli täynnä väriseviä, vihreitä lehtiä — ja kaikkialla istui lintuja pesässään, ja ne näyttivät lempeiltä ja rauhallisilta. Minä ajattelen sitä tässä maatessani, kunnes sinä tulet takaisin.

Viiden minuutin kuluttua Mary oli Dickonin luona puutarhassa. Pojalla oli mukanaan taas kettu ja varis ja lisäksi vielä kaksi kesyä oravaa.

— Ratsastin tänne ponilla, sanoi Dickon. — Et usko, kuinka mainio pikku otus Hyppyjalka on! Nämä kaksi toin tänne taskussani. Tämä on Pähkinä ja toinen on Kuori.

Hänen sanoessaan "Pähkinä" hypähti toinen orava hänen oikealle olkapäälleen, ja hänen sanoessaan "Kuori" hypähti toinen vasemmalle.

He kävivät istumaan ruohikolle. Kapteeni kyyristyi heidän jalkainsa juureen, Nokipekka kuunteli totisena puun oksalla ja Pähkinä sekä Kuori nakertelivat jossakin heidän takanaan. Marystä tuntui mahdottomalta luopua tästä hauskuudesta, mutta kun hän alkoi kertoa Colinista ja silmäsi Dickonin lystikkäitä kasvoja, hänen mielialansa muuttui. Hän huomasi, että Dickon oli Colinin puolesta enemmän pahoillaan kuin hän. Dickon katseli taivasta ja kaikkea ympärillä olevaa.

— Kuuntelehan lintuja, miten ne visertelevät ja piipittävät aivan kuin maailma olisi niitä täynnä, sanoi Dickon. — Katsele niiden lentoa ja kuuntele, miten ne kutsuvat toisiaan. Lehdet puhkeavat aivan silmissä, ja voi miten hyvältä täällä tuoksuu! Hän nuuhki tyytyväisenä ilmaa. — Ja tuo poikapoloinen makaa huoneessaan ja näkee niin vähän, että rupeaa tuumimaan semmoista, mikä panee hänet kirkumaan! Sehän on nurinkurista. Ulos hänet on saatava, ulos katsomaan ja kuuntelemaan ja haistelemaan kevättä, niin että aurinko saa oikein huuhdella häntä. Ja meidän on toimittava pian.

— Hän on hyvin ihastunut sinuun, huomautti Mary. — Hän tahtoo nähdä sinut ja Nokipekan ja Kapteenin. Kun menen takaisin sisään puhelemaan hänen kanssaan, kysyn häneltä, voitko tulla huomenaamuna ja tuoda kaikki eläimesi, ja sitten kun lehdet ovat hiukan auenneet ja muutama nuppukin on jo näkyvissä, me viemme hänet ulos. Sinä työnnät hänen tuoliaan ja me tuomme hänet tänne ja näytämme hänelle kaiken.

Puutarha oli nyt kuin loihdittu. Päivin ja öin tuntuivat näkymättömät kädet kiskovan maasta ja oksista ihanuutta, jota ne levittelivät kaikkialle. Marystä oli ikävää lähteä juuri tällä hetkellä, varsinkin kun Pähkinä oli pelkäämättä pujahtanut hänen hameensa helmoihin ja Kuori kavunnut sen omenapuun rungolle, jonka alla he istuivat, ja tähysteli sieltä häntä kysyvin katsein. Mutta hän palasi taloon, ja kun hän istui Colinin vuoteen ääressä, tämä alkoi nuuhkia kuten Dickonin oli tapana, vaikkei läheskään niin harjaantuneesti.

— Sinä tuoksut samalle kuin kukat ja — tuore ruoho, Colin sanoi iloisesti. — Mitä tuo tuoksu oikein on? Se on samalla kertaa viileätä, lämmintä ja suloista.

— Se on nummen tuulta, sanoi Mary. Minä olen istunut ruohikossa puun alla Dickonin ja Kapteenin ja Nokipekan ja Pähkinän ja Kuoren kanssa. Kevät ja ulkoilma ja päivänpaiste, nehän ne tuoksuvat.

Koettaen jäljitellä Dickonia hän puhui leveätä Yorkshiren murretta, ja se kuulosti perin lystikkäältä. Colin purskahti nauruun.

Ja sitten he molemmat nauroivat eivätkä voineet heretä, ja rouva Medlock, joka avasi oven tullakseen sisään, vetäytyi takaisin käytävään ja jäi sinne hämmästyneenä kuuntelemaan.

— No, ihme ja kumma! hän virkkoi. — Onko mokomaa kuultu? Kuka olisi kuuna päivänä voinut sitä uskoa?

Oli paljon puhuttavaa. Colin ei tuntunut saavan kylliksi Dickonista, Kapteenista, Nokipekasta, Pähkinästä, Kuoresta ja Hyppyjalka-ponista. Mary oli juossut Dickonin kanssa metsään katsomaan Hyppyjalkaa. Se oli hento, pieni, pörröinen nummen poni; sankka, kihara harja riippui sen silmillä, kasvot olivat sievät, ja nuuhkiva turpa sametinhieno. Se oli jotensakin laiha, se kun eli pelkästä nummen ruohosta, mutta sitkeä se oli ja joustava kuin sen säärijänteet olisivat olleet terästä. Dickonin nähdessään se oli heti nostanut päätään ja hirnunut hiljaa, ravannut hänen luokseen ja hieronut turpaansa hänen olkapäähänsä. Ja Dickon oli puhellut sen korvaan, ja Hyppyjalka oli vastannut pienin lystikkäin hirnahduksin ja korskahteluin. Dickon oli käskenyt sitä ojentamaan Marylle pienen etukavionsa ja suutelemaan häntä samettiturvallaan.

— Ymmärtääkö se todella kaiken, mitä Dickon sille sanoo? kysyi Colin.

— Siltä näyttää, vastasi Mary. — Dickon sanoo, että kaikki eläimet ymmärtävät, jos vain on niiden oikea ystävä.

Colin lepäsi hetken aikaa äänettömänä, ja hänen harmaat, omituiset silmänsä näyttivät tuijottavan seinään, mutta Mary tiesi hänen miettivän.

— Kunpa minäkin olisin jonkun ystävä, hän sanoi viimein. — Mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään eläintä, jonka ystävä voisin olla. Ihmisiä taas en voi sietää.

— Etkö voi sietää minuakaan? kysyi Mary.

— Voin kyllä, vastasi Colin. — Sinusta minä jopa pidän, eikö se ole lystikästä?

— Ben Weatherstaff sanoi, että hän ja minä olemme samanlaiset, sanoi Mary. — Hän väitti, että meillä on kummallakin yhtä kiukkuinen luonne. Sinäkin taidat kuulua joukkoon. Me olemme kaikki kolme samaa maata — sinä ja minä ja Ben Weatherstaff. Hän sanoi, ettei meitä ole ilo katsella ja että meissä on sisus yhtä hapan kuin kuorikin. Mutta minä en usko olevani enää niin hapan sen jälkeen kun opin tuntemaan Dickonin ja punarinnan.

— Vihasitko sinäkin ihmisiä?

— Vihasin, vastasi Mary avomielisesti. — Olisin inhonnut sinuakin, jos olisin nähnyt sinut ennen kuin Dickonin ja punarinnan.

Colin ojensi laihan kätensä ja kosketti Maryä.

— Mary, hän virkkoi. — Minä kadun, että sanoin lähettäväni Dickonin pois. Minä olin vihainen sinulle, kun sanoit Dickonin olevan kuin enkeli. Mutta… mutta hän onkin enkeli.

— No niin, olihan hiukan hullua sanoa niin, myönsi Mary tyynesti. — Dickonilla on pystynenä, ja hänen suunsa on hyvin iso ja vaatteet paikkoja täynnä, ja hän puhuu leveätä Yorkshiren murretta, mutta — mutta jos joku enkeli tulisi asumaan Yorkshiren nummelle — jos olisi olemassa jokin erityinen Yorkshiren enkeli — niin luulen, että hänkin ymmärtäisi kaikenlaisia kasveja ja saisi ne kukkimaan ja tietäisi, miten eläimille on puhuttava, ja hänestä ja niistä tulisi varmasti hyvät ystävät.

— En suutu, vaikka Dickon katselee minua, sanoi Colin. — Tahdon nähdä hänet.

— Olen iloinen, että sanot niin, vastasi Mary, sillä… sillä…

Äkkiä iski hänen päähänsä, että nyt oli aika paljastaa salaisuus. Colin tunsi, että jokin uutinen oli tulossa.

— Sillä mitä? hän huusi jännittyneenä.

Mary oli niin rauhaton, että hän nousi jakkaraltaan ja tarttui Colinin käsiin.

— Voinko luottaa sinuun? Dickoniin minä luotin, koska linnutkin luottivat häneen. Voinko luottaa sinuun — varmasti — varmasti — varmasti? hän rukoili.

Colinin kasvot olivat juhlalliset ja hän vastasi puolittain kuiskaten:

— Voit!

— No niin, Dickon tulee tervehtimään sinua huomisaamuna ja hän tuo eläimensä mukanaan.

— Hei, hei! huusi Colin riemastuneena.

— Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Mary melkein kalpeana juhlallisesta kiihtymyksestä. — Paras tulee viimeiseksi. Puutarhassa on ovi. Se on muurissa muratin peitossa.

Jos Colin olisi ollut vahva, terve poika, hän olisi arvatenkin huutanut ja riehunut ilosta. Mutta hän oli heikko ja perin hermostunut. Hänen silmänsä vain suurenivat suurenemistaan ja hän sai tuskin vedetyksi henkeään.

— Oh, Mary! hän äänsi puolittain nyyhkyttäen. — Saanko minä nähdä sen? Pääsenkö minä sinne? Saanko elää ja mennä sinne? Ja hän takertui Maryn käsiin.

— Tietysti sinä saat, ärähti Mary harmistuneena. — Totta kai sinä elät ja näet sen. Älä ole hupsu!

Mary suhtautui Colinin purkaukseen niin luontevasti ja terveen järkevästi, että pojan kiihtymys asettui samassa ja hän alkoi nauraa itselleen. Parin minuutin kuluttua Mary istui jälleen jakkaralleen kertoen hänelle, minkälaiseksi hän oli kuvitellut salaisen puutarhan, ja kuunnellessaan häntä Colin unohti kipunsa ja väsymyksensä.

— Sellainen se varmaan on kuin olet kuvannut, hän sanoi viimein. — Tuntuu aivan siltä kuin olisit todella nähnyt sen. Muistathan että sanoin samaa kun ensin kerroit siitä minulle?

Mary epäröi parisen minuuttia ja sitten hän ilmaisi rohkeasti totuuden.

— Minä olen nähnyt sen, ja minä olen ollut siellä, hän sanoi. — Minä löysin avaimen ja menin sinne jo viikkoja sitten. Mutta en uskaltanut kertoa sinulle. En uskaltanut, sillä pelkäsin, etten voisi luottaa sinuun — varmasti!

19.

"SE ON TULLUT!"

Tohtori Craven oli tietenkin noudettu taloon Colinin raivokohtauksen jälkeisenä aamuna. Hänet noudettiin aina kohtauksen sattuessa, ja hän saapui tavallisesti siinä vaiheessa, jolloin poika virui kalpeana ja vapisevana vuoteessaan valmiina saamaan uuden itkunpuuskan pienimmästäkin aiheesta. Itse asiassa tohtori Craven pelkäsi ja kammoksui näitä sairaskäyntejä ja niihin liittyviä ikävyyksiä. Tällä kertaa hän tuli Misselthwaite Manoriin vasta iltapuolella.

— Miten hänen laitansa on? hän kysyi rouva Medlockilta jotensakin ärtyneenä. — Häneltä ratkeaa vielä jokin suoni, jos hän jatkaa tuota menoa. Poika on hysteerinen ja hillitön.

— Omituinen juttu, tohtori, te ette varmaan voi uskoa silmiänne nähdessänne hänet nyt, vastasi rouva Medlock. — Tuo ruma, nyreänaamainen tyttö, joka on melkein yhtä häijy kuin hän itse, on lumonnut hänet. Ei kukaan tiedä, miten se on tapahtunut. Herra paratkoon, ei tuolta tytöltä tavallisesti heltiä montakaan sanaa, mutta hänpä vain teki sen, mitä ei yksikään meistä olisi uskaltanut. Hän karkasi viime yönä vuoteen luo kuin pieni kissa ja polki jalkaansa ja käski pojan heretä kirkumasta, ja eikös vain Colin-herra pelästynyt niin että tosiaan lopetti. Ja tänä iltapuolena — no niin, tulkaapa itse katsomaan, tohtori. Se on aivan uskomatonta. Tohtori Cravenia kohtasi todellakin hämmästyttävä näky, kun hän astui potilaansa huoneeseen. Rouva Medlockin avatessa oven hän kuuli naurua ja juttelua. Colin istui sohvalla yönutussaan selkä suorana ja katseli puutarhakirjaansa. Hän jutteli pikku tytölle, jota tällä hetkellä tuskin ensinkään saattoi sanoa rumaksi, sillä hänen kasvonsa hehkuivat mielihyvästä.

— Noita korkeita, sinisiä, kellomaisia kukkia — niitä meidän on hankittava oikein kosolti, sanoi Colin.

— Dickon sanoo, että ne ovat jalostettuja kukonkannuksia, huusi Mary. — Siellä on jo niitä ennestään vaikka kuinka paljon.

Samassa he näkivät tohtori Cravenin ja vaikenivat. Mary jähmettyi paikalleen, ja Colin näytti ärtyisältä.

— Kuulin ikäväkseni, että olit sairas eilisiltana, poikaseni, sanoi tohtori Craven hieman hermostuneena. Hän oli yleensä hermostunut mies.

— Nyt voin jo paremmin, paljon paremmin, vastasi Colin muistuttaen taas radzhaa. — Päivän tai parin kuluttua lähden ulos tuolissani, jos on kaunista. Minä tarvitsen raitista ilmaa.

Tohtori Craven kävi istumaan hänen viereensä ja tunnusteli hänen valtimoaan utelias katse silmissään.

— Sinun ei ole hyvä mennä, jollei päivä ole erityisen kaunis, hän sanoi. — Ja muista varoa, ettet väsy liikaa.

— Ei raitis ilma väsytä, sanoi radzha.

Kun aikaisemmin oli puhuttu raittiista ilmasta, tämä samainen nuori herra oli joutunut raivon valtaan ja väittänyt itsepintaisesti vilustuvansa ja kuolevansa siitä. Eipä ole kumma, että hänen lääkärinsä oli hiukan hämmästynyt.

— Luulin ettet pidä raittiista ilmasta, hän huomautti.

— En pidäkään kun olen yksin, vastasi Colin, mutta serkkuni tulee minun kanssani.

— Ja totta kai hoitajatar myös, huomautti tohtori Craven.

— Ei, kyllä serkkuni pitää minusta huolen. Ja pyörätuolia työntää eräs hyvin vahva poika, jonka tunnen.

Suunnitelma huolestutti tohtori Cravenia. Jos tämä väsyttävä, kiukkuinen poika sattuisi paranemaan, hän itse joutuisi tietenkin luopumaan perinnön toiveista. Mutta hän ei ollut kovasydäminen mies, vaikka olikin luonteeltaan heikko, eikä hän aikonut antaa Colinin vaarantaa henkeään.

— Onko tuo poika varmasti voimakas ja luotettava? hän kysyi.

— Kuka hän on?

— Hän on Dickon, vastasi Mary äkkiä. Hänestä tuntui, että jokaisen nummen lähistöllä asuvan täytyi tuntea Dickon. Ja oikeassa hän olikin. Hän huomasi tohtorin totisten kasvojen lauhtuvan.

— Ahaa, Dickon, tämä sanoi ilahtuneena. — Siinä tapauksessa olet hyvässä turvassa. Dickon-poika on voimakas kuin nummen poni. — Nautitko sinä rauhoittavan lääkkeesi viime yönä, Colin? hän kysyi sitten potilaaltaan.

— En, vastasi Colin. — Ensin en tahtonut ottaa sitä, ja saatuaan minut vaikenemaan Mary jutteli minut nukuksiin. Hän kertoi miten kevät hiipii puutarhaan.

— Se kuulostaakin rauhoittavalta, sanoi tohtori Craven joutuen yhä enemmän ymmälle ja vilkaisten Maryyn, joka istui jakkarallaan äänettömänä mattoon tuijottaen. — Sinä voit nähtävästi paremmin, mutta sinun on muistettava…

— En tahdo muistaa, keskeytti Colin jälleen radzhan äänellä. — Kun makaan yksinäni ajattelemassa, minua alkaa kivistää joka paikasta ja muistan asioita, jotka panevat minut kirkumaan. Jos jossakin olisi lääkäri, joka saisi minut unohtamaan, että olen sairas, eikä aina muistuttaisi siitä, niin haetuttaisin hänet tänne. Serkkuni saa minut unohtamaan, ja siksi hän tekee minut terveemmäksi.

Tohtori Craven ei ollut milloinkaan ennen selviytynyt niin nopeasti talosta "kohtauksen" jälkeen; tavallisesti hän oli joutunut viipymään hyvän aikaa ja hänellä oli ollut paljon tekemistä. Tänä iltana hän ei antanut mitään lääkettä eikä uusia määräyksiä, ja hän säästyi epämieluisilta kohtauksilta. Laskeutuessaan alakertaan hän näytti mietteliäältä, ja kun hän tuli kirjastoon juttelemaan rouva Medlockin kanssa, tämä huomasi hänen olevan hyvin ymmällä.

— No niin, tohtori, sanoi rouva Medlock, olisitteko voinut uskoa sitä?

— Asiat ovat tosiaankin kääntyneet uudelle tolalle, sanoi tohtori. — Ja kieltämättä entistä paremmalle.

— Luulen että Susan Sowerby on oikeassa, sanoi rouva Medlock. — Eilen käydessäni Thwaitessa pistäydyin hänen mökkiinsä ja istuin hetken juttelemassa hänen kanssaan. Ja hän sanoi minulle: "Näetkös, Sarah Ann, saattaa olla, ettei tuo tyttönen ole erityisen herttainen ja soma lapsi, mutta hän on yhtä kaikki lapsi, ja lapset tarvitsevat toisiaan." Me olimme koulutovereita, Susan Sowerby ja minä.

— Rouva Sowerby on paras sairaanhoitajatar jonka tunnen, sanoi tohtori Craven vetäessään päällystakkia yllensä. — Kun löydän hänet jostakin mökistä, tiedän että minulla on suuri mahdollisuus pelastaa potilaani. Hän on teräväjärkinen nainen.

Rouva Medlock hymähti. Hän oli kiintynyt Susan Sowerbyhyn.

— Niin on, hänellä on oma tapansa puhua suunsa puhtaaksi, hän puheli mielissään. — Monesti olen sanonut hänelle: "Näetkös, Susan, jos sinä olisit joku muu etkä puhuisi niin leveätä Yorkshiren murretta, niin minä olisin valmis sanomaan, että sinä olet älykäs."

Sinä yönä Colin nukkui kertaakaan havahtumatta, ja aamulla avatessaan silmänsä hän makasi liikahtamatta ja myhäili tietämättään — olo tuntui omituisen hyvältä. Oli todella mieluista olla hereillä, ja hän käännähti toiselle kyljelleen ja oikoili tyytyväisenä jäseniään. Sen sijaan että olisi harmitellut heräämistään hän uppoutui mielessään suunnitelmiin, joita Mary ja hän olivat eilisiltana punoneet. Oli hauskaa, kun oli jotakin ajateltavaa. Eikä hän ollut kymmentäkään minuuttia ollut hereillä, kun hän kuuli käytävästä juoksuaskelten töminää ja Mary ilmestyi ovelle. Seuraavassa tuokiossa hän oli huoneessa ja vuoteen luona tuoden mukanaan tuulahduksen raitista aamuilmaa.

— Olet ollut ulkona! Täällä tuoksuu taas mukavasti lehdille! nuuhki Colin.

Mary oli tullut juoksujalkaa, ja hänen hiuksensa olivat pörröiset ja kasvot punoittivat, vaikkei hän itse voinut sitä nähdä.

— Siellä on ihanaa! hän huusi hengästyneenä. Et ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista! Se on tullut! Luulin sen tulleen jo ennemmin, mutta silloin se oli vain tulossa. Nyt se on tullut. Kevät! Dickon sanoo niin!

— Onko? riemuitsi Colin, ja vaikkei hän tiennyt paljon mitään keväästä, hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Hän nousi istumaan vuoteessaan. — Avaapas ikkuna! hän pyysi, ja hänen hymyssään oli samalla kertaa hilpeää kiihtymystä ja pientä itseivaa.

— Ehkä saamme kuulla kultatorvien törähdyksen.

Mary kiirehti ikkunaan ja aukaisi sen selkoselälleen. Sisään tulvehti kevään tuoksua ja lintujen laulua.

— Tämä on raitista ilmaa, sanoi Mary. — Makaa selälläsi ja hengitä sitä sisääsi pitkin siemauksin. Sillä tapaa Dickon tekee nummella maatessaan. Hän sanoo tuntevansa, miten se virtaa suoniin ja tekee hänet voimakkaaksi, ja hänestä tuntuu kuin hän voisi elää ikuisesti. Hengitä sitä, hengitä sitä yhä uudelleen!

Hän kertasi vain Dickonin sanat, mutta Colinin mielenkiinto heräsi.

— "Ikuisesti!" Tuntuuko hänestä siltä? hän tuumi ja vetäessään syvään henkeä hän koki mieluisan uudistumisen tunteen.

Mary oli jälleen hänen vuoteensa vieressä.

— Maasta nousee kaikenlaisia kasveja, hän kertoili kiireisesti.

— Nuppuja on kaikkialla, ja vihreä huntu on peittänyt melkein kaiken harmaan, ja linnuilla on sellainen kiire rakentaa pesää, että muutamat oikein taistelevat paikoista salaisessa puutarhassa. Ja ruusupensaat ovat niin sieviä, ettei sen sievempää voi olla, ja metsät ja tienreunat ovat esikkoja täynnä, ja ne siemenet, jotka kylvimme, ovat jo nousseet, ja Dickonilla on mukanaan kettu ja varis ja oravat ja vastasyntynyt karitsa.

Ja sitten hän vaikeni vetääkseen henkeä. Dickon oli löytänyt kolme päivää sitten vastasyntyneen karitsan nummen kanervikosta kuolleen emonsa vierestä. Se ei ollut Dickonin ensimmäinen orpo karitsa, ja hän tiesi mitä sille oli tehtävä. Hän oli vienyt sen mökkiin takkiinsa käärittynä ja asettanut sen makaamaan takkavalkean eteen ja ruokkinut sitä lämpimällä maidolla. Se oli pehmoinen ja sillä oli somat, tyhmät pikkulapsen kasvot ja pitkät jalat. Dickon oli aamulla tuonut sen nummen poikki sylissään, ja maitopullo ja orava olivat olleet hänen taskussaan, ja istuessaan puun alla ja tuntiessaan helmassaan karitsan lämpimien jäsenten värähtelyn Mary oli ollut niin ylen onnellinen, ettei ollut saanut sanaa suustaan. Karitsa — karitsa! Elävä karitsa, joka lepäsi sylissä kuten pikkuvauva!

Tätä kaikkea hän kuvaili hyvin riemastuneena, ja Colin kuunteli hengittäen kevätilmaa pitkin siemauksin hoitajattaren astuessa sisään. Tämä hätkähti hiukan nähdessään avatun ikkunan. Monena helteisenä päivänä hän oli ollut tukehtumaisillaan potilaansa huoneessa, tämä kun oli itsepintaisesti väittänyt vilustuvansa raittiista ilmasta.

— Eihän teidän vain ole kylmä? hän kysyi.

— Ei, kuului vastaus. — Minä hengitän oikein syvään raitista ilmaa. Siitä tulee voimakkaaksi. Minä tahdon nauttia aamiaiseni sohvalla, ja serkkuni aterioi minun kanssani.

Hoitajatar lähti kohta puuhaamaan aamiaista hymähtäen salavihkaa.

Palvelijain parissa oli hupaisempaa kuin sairashuoneessa, ja nykyisin jokainen halusi kuulla uutisia yläkerrasta. Keittiössä naurettiin nuoren herran kustannuksella ja laskettiin leikkiä siitä, että hän oli "kerrankin joutunut jyrän alle", kuten keittäjä sanoi. Palvelijoiden puolella oltiin hyvin kyllästyneitä Colinin raivokohtauksiin, ja hovimestari, joka oli perheellinen mies, oli monta kertaa lausunut mielipiteenään, että parasta olisi antaa potilaalle "kelpo selkäsauna".

Kun hoitajatar oli kattanut pöydälle aamiaisen, Colin ilmoitti hänelle arvokkaalla äänellä:

— Eräs poika, jolla on mukanaan kettu, varis, kaksi oravaa ja vastasyntynyt karitsa, tulee tervehtimään minua tänä aamuna. Heidät on tuotava heti tänne yläkertaan. Ette saa ruveta leikkimään eläinten kanssa palvelijain huoneessa ettekä pidättää niitä siellä. Ne on tuotava tänne.

Hoitajatar yskähti.

— Hyvä on, hän vastasi.

— Voitte käskeä Marthan tuomaan heidät tänne. Poika on Marthan veli. Hänen nimensä on Dickon, ja hän on eläinten kesyttäjä.

— Toivottavasti eläimet eivät pure, sanoi hoitajatar.

— Sanoinhan jo, että hän on kesyttäjä, sanoi Colin alentuvasti.

— Eivät kesyttäjäin eläimet koskaan pure.

— Intiassa on käärmeenkesyttäjiä, sanoi Mary. — He työntävät usein käärmeen pään suuhunsa.

— Hyi olkoon, kauhisteli hoitajatar.

He söivät aamiaisensa ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa. Colin pisteli aimo annoksen ja Mary tarkkasi häntä kiinnostuneena.

— Sinä alat lihota niin kuin minäkin, hän sanoi. — Intiassa ei aamiainen maistunut minulle koskaan, ja nyt se maistuu aina.

— Tänä aamuna minun olikin nälkä, sanoi Colin. — Kenties se johtui raittiista ilmasta. Milloin luulet Dickonin tulevan?

Siihen ei ollut pitkä aika. Kymmenen minuutin kuluttua Mary kohotti kätensä.

— Kuuntele! hän sanoi. — Kuuletko rääkynää?

Colin kuunteli, ja hänen korviinsa kantautui talon seinien sisältä outo ääni, käheä "kvaak — kvaak".

— Kuulen, hän vastasi.

— Se on Nokipekka, sanoi Mary. — Kuuntele uudelleen! Kuuletko määkinää — hyvin vienoa?

— Kuulen, huudahti Colin punastuen innosta.

— Se on karitsa, sanoi Mary. — Dickon tulee.

Dickonin jalkineet olivat raskaat ja kömpelöt, ja vaikka hän koetti kävellä hiljaa, erottui hänen askeltensa kopse jo etäältä, kun hän marssi pitkin käytäviä, kunnes pehmeä matto vaimensi äänen hänen tullessaan käytävään, josta päästiin Colinin huoneeseen.

— Jos suvaitsette, ilmoitti Martha juhlallisesti avatessaan ovea, jos suvaitsette, täällä on Dickon ja hänen elukkansa.

Dickon astui sisään kasvoillaan leveä myhäily. Pieni karitsa oli hänen sylissään, ja punertava ketunpoikanen tassutteli hänen vieressään. Pähkinä kökötti vasemmalla ja Nokipekka oikealla olkapäällä ja Kuoren pää ja käpälät kurkistivat esiin takintaskusta.

Colin kohosi hitaasti istumaan ja tuijotti tuijottamistaan — kuten hän oli tuijottanut nähdessään Maryn ensi kertaa. Huolimatta kaikesta mitä oli kuullut hän ei ollut osannut kuvitella, millainen tämä poika oli, ja että hänen kettunsa, variksensa, oravansa ja karitsansa saattaisivat olla niin lähellä häntä, että ne melkein tuntuivat olevan osa häntä itseään. Colin ei ollut eläissään puhunut kenenkään pojan kanssa, ja hän joutui sellaisen ihastuksen ja uteliaisuuden valtaan, että hän unohti puhua.

Mutta Dickon ei ujostellut eikä arkaillut. Ei hän silloinkaan ollut joutunut ymmälle, kun hän oli ensimmäisen kerran tavannut variksen ja tämä oli hänen kieltään ymmärtämättä vain tuijottanut häneen mitään virkkamatta. Sellaisia eläimet aina olivat ennen kuin perehtyivät ihmisiin. Hän meni Colinin luo ja laski rauhallisesti karitsan hänen syliinsä, ja pikku eläin alkoi heti nuuhkia kuonollaan pehmeän samettitakin laskoksia ja hieroskella kiharaista päätään hiukan kärsimättömänä Colinin kylkeä vasten.

— Mitä se tekee? kysyi Colin. — Mitä se tahtoo?

— Se kaipaa emoaan, myhäili Dickon. — Toin sen tänne sinun luoksesi, koska tiesin, että tahtoisit nähdä miten se syö.

Hän asettui polvilleen sohvan viereen ja otti taskustaan maitopullon.

— Tästä saat, pikkarainen, hän sanoi kääntäen hellävaroen ruskealla kädellään pientä valkoista, villaista päätä. — Tätä sinun mielesi tekee. Siitä kostut enemmän kuin kaiken maailman samettinutuista. Kas tässä. Hän työnsi pullon suun ahneesti etsivään suuhun, ja karitsa alkoi himokkaasti imeä.

Samassa kielenkannat irtosivat. Colin kyseli kyselemistään ja Dickon vastaili iloisesti. Heidän puhellessaan karitsa nukahti, Nokipekka lensi ulos ja sisään avoimesta ikkunasta ja Pähkinä ja Kuori retkeilivät ulkona olevissa suurissa puissa. Kapteeni taas kyyristyi uunimatolla istuvan Dickonin viereen.

He katselivat puutarhakirjoissa olevia kuvia, ja Dickon tunsi kaikki kukkaset nimeltä ja tiesi tarkalleen, mitä niistä jo kasvoi salaisessa puutarhassa.

— Tuota nimeä en osaa lausua, hän virkkoi viitaten kuvaan, jonka alla oli nimi "Aquilegia". — Täällä päin sitä sanotaan akileijaksi. Ja tuo tuossa on leijonankita. Niitä kasvaa molempia villeinä pientareilla, mutta nämä jalostetut lajit ovat isompia ja koreampia. Siellä puutarhassa on muutamia isoja akileijakimppuja. Ne näyttävät aivan sinivalkoiselta perhosparvelta sitten kun ne kukkivat.

— Minäkin saan nähdä ne! sanoi Colin.

— Niin saat, virkkoi Mary. — Ja nyt et saa enää hukata aikaa.

20.

"MINÄ SAAN ELÄÄ IKUISESTI!"

Heidän täytyi odottaa toista viikkoa, sillä ensin tuli muutamia tuulisia päiviä ja sitten Colinia vaivasi lievä vilustuminen. Nämä viivytykset olisivat epäilemättä saaneet hänet raivostumaan, ellei hänellä olisi ollut yllin kyllin ohjelmaa. Oli tehtävä salaisia suunnitelmia; lisäksi Dickon pistäytyi melkein joka päivä vaikkapa vain pariksi minuutiksi kertomaan, mitä tapahtui nummella ja kedoilla ja pensasaidoissa ja virran rannikoilla.

Perin jännittäviä olivat ne valmistuspuuhat, joita Colinin kuljettaminen puutarhaan vaati, jottei salaisuus paljastuisi. Ei kukaan saanut nähdä pyörätuolia eikä Dickonia ja Maryä heidän käännyttyään pensasaitakulmauksesta käytävälle, joka kulki murattien peittämän muurin vieritse. Päivä päivältä Colin tunsi yhä selvemmin, että puutarhan suurimpia vetovoimia oli sen salaperäisyys. Sitä ei saanut mikään pilata. Eikä kukaan saanut epäillä, että heillä oli salaisuus. Palvelijoille oli uskoteltava, että hän lähti ulos Dickonin ja Maryn kanssa vain siksi, että piti heistä.

Heillä oli hauskoja ja pitkiä keskusteluja siitä, mitä teitä kuljettaisiin. Ensin oli mentävä tätä tietä, sitten alas tuota tietä, ja tässä oli kuljettava yli ja kierrettävä suihkukaivon kukkapenkit ikään kuin haluttaisiin katsella pääpuutarhurin järjestämiä kukkaistutuksia. Sehän näyttäisi niin järjelliseltä, ettei kukaan voisi epäillä mitään. Sitten häivyttäisiin pensasaidan taakse ja pysyttäisiin näkymättömissä, kunnes tultaisiin pitkien muurien kohdalle. Kaikki harkittiin melkein yhtä huolellisesti kuin suurten kenraalien taistelusuunnitelma sota-aikana.

Kartanon perillistä koskevat merkilliset huhut olivat kuitenkin tihkuneet palvelijain huoneesta tallirenkien ja puutarhurien puolelle. Siitä huolimatta pääpuutarhuri Roach melkein säikähti eräänä päivänä, kun Colin-herra oli lähettänyt sanan, että hänen oli ilmaannuttava siihen osaan taloa, jota ei yksikään syrjäinen ollut vielä nähnyt, ja että sairas poika itse halusi puhutella häntä.

— Jopa nyt, jopa nyt, hän puheli itsekseen vaihtaessaan kiireisesti ylleen toista takkia. — Mitähän nyt on tekeillä? Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, jota ei ole lupa katsella, kutsuu puheilleen miespoloisen, johon hän ei ole koskaan suvainnut luoda ainoatakaan silmäystä.

Herra Roach oli hieman utelias. Hän ei ollut koskaan nähnyt edes vilahdusta pojasta, ja hän oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja hänen kammottavasta ulkonäöstään ja käytöksestään sekä hänen sairaalloisista kiukunpurkauksistaan. Yleensä arveltiin, että poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, ja ihmiset, jotka eivät olleet koskaan nähneet häntä, kertoivat mielikuvituksellisia tarinoita hänen kyttyräselästään ja vaivaisista sääristään.

— Asiat ovat muuttumassa tässä talossa, herra Roach, sanoi rouva Medlock opastaessaan häntä takaportaita ylös tuohon salaperäisenä pysyneeseen huoneeseen.

— Toivotaan, että ne muuttuvat parempaan päin, rouva Medlock, vastasi puutarhuri.

— Eivätpä ne juuri huonommiksikaan voisi muuttua, jatkoi rouva Medlock. — Ja kumma kyllä, yhdellä jos toisellakin on nyt paljon helpommat päivät poikaa hoitaessaan. Älkää pahasti hämmästykö, herra Roach, jos tapaatte itsenne keskeltä eläintarhaa. Dickon on siellä enemmän kotonaan kuin koskaan te tai minä.

Dickonia ympäröi todella jonkinlainen taikakehä, kuten Mary aina itsekseen arveli. Kuullessaan hänen nimensä herra Roach hymähti suopeasti.

— Hän olisi yhtä kotonaan Buckinghamin kuninkaallisessa palatsissa kuin hiilikaivosten syvyyksissä, hän sanoi. — Eikä hän kuitenkaan ole röyhkeä eikä tungetteleva. Kelpo poika tuo Dickon.

Oli hyvä, että häntä oli varoitettu, muuten hän ehkä olisi säpsähtänyt. Iso varis, joka näytti kotiutuneen veistoksin koristellun tuolin korkealle selkänojalle, julisti vieraan tulon vaakkumalla äänekkäästi: "Kvaak-kvaak."

Nuori radzha ei ollut vuoteessaan eikä sohvalla. Hän istui nojatuolissa, ja hänen vieressään oli pieni karitsa, joka häntäänsä viputtaen imi Dickonin pitämästä maitopullosta. Sirosti pähkinää nakerteleva orava nökötti Dickonin kumarassa olevalla selällä. Pieni Intiasta tullut tyttö istui isolla jakkaralla tätä katselemassa.

— Täällä on herra Roach, sanoi rouva Medlock.

Nuori radzha kääntyi ja mittaili katseellaan palvelijaansa — siltä ainakin pääpuutarhurista tuntui.

— Vai olette te Roach, hän sanoi. — Minä kutsutin teidän tänne antaakseni teille muutamia hyvin tärkeitä määräyksiä.

— Hyvä on, vastasi Roach odottaen uteliaana, olisiko hänen kaadettava kaikki puiston tammet maan tasalle tai muokattava hedelmäpuutarhat kukkapenkeiksi.

— Minä aion tänään iltapäivällä lähteä ulos pyörätuolissani, sanoi Colin. — Jos raitis ilma tuntuu tekevän minulle hyvää, lähden ehkä joka päivä ulos. Sinä aikana ei yksikään puutarhureista saa olla missään pitkän käytävän puutarhamuurien läheisyydessä. Siellä ei saa olla ketään. Kello kahden aikaan lähden ulos, ja kaikkien on pysyttävä poissa, kunnes lähetän sanan, että työt voidaan aloittaa.

— Hyvä on, vastasi herra Roach huojentuneena kuullessaan, että tammet saivat jäädä paikoilleen ja hedelmäpuutarhat olivat turvassa.

— Mary, jatkoi Colin, miten Intiassa taas sanotaankaan, kun on puhuttu loppuun ja tahdotaan, että ihmiset lähtevät.

— Sanotaan: "Minä sallin teidän poistua", vastasi Mary.

Radzha heilutteli kättään.

— Minä sallin teidän poistua, Roach, hän sanoi. — Mutta muistakaa, tämä on hyvin tärkeätä.

— Kvaak — kvaak! huomautti varis käheästi, ei kuitenkaan epäkohteliaasti.

— Hyvä on. Kiitoksia, sanoi herra Roach ja poistui rouva Medlockin seuraamana. Roach, hyvänahkainen mies, hymähti käytävään tultuaan ja alkoi viimein nauraa.

— Totta totisesti, sillä pojalla on mahtavan käskijän tavat. Luulisi hänen edustavan koko kuninkaallista perhettä, joka on sulanut yhdeksi henkilöksi.

— Hoh, hoh, päivitteli rouva Medlock. — Meidän on jokaisen täytynyt olla aina hänen peukalonsa alla, ja sitä varten hän kai luulee ihmisten maailmaan syntyneenkin.

— Ehkä hän siitä talttuu, jos saa elää, arveli herra Roach.

— No niin, eräs asia ainakin on varma, sanoi rouva Medlock. — Jos hän todella saa elää ja tuo tyttö jää tänne, niin hän kyllä opettaa pojalle, ettei koko puurovati kuulu hänelle, kuten Susan Sowerbyn on tapana sanoa.

Colin nojautui huoneessaan tyynyihinsä.

— Nyt saamme olla huoleti, hän sanoi. — Ja tänä iltapuolena saan sen nähdä, saan kuin saankin!

Dickon palasi puutarhaan eläimineen ja Mary jäi Colinin luo. Tämä ei näyttänyt uupuneelta, mutta hän oli hyvin vaitelias ennen kuin väliateria tuotiin ja hyvin äänetön heidän sitä syödessään. Mary ihmetteli ja uteli syytä siihen.

— Sinun silmäsi ovat kauhean suuret, Colin, hän sanoi. — Kun sinä mietit jotakin, ne tulevat aina suuriksi kuin teevadit. Mitä sinä nyt mietit?

— En voi olla ajattelematta, miltä se mahtaa näyttää, vastasi poika.

— Puutarhako? kysyi Mary.

— Kevät, sanoi Colin. — Tulin ajatelleeksi, etten ole oikeastaan milloinkaan ennen nähnyt sitä. Olen tuskin koskaan ollut ulkona, ja kun olen ollut, olen tuskin lainkaan katsonut sitä. En ole edes ajatellut sitä.

— En minäkään Intiassa koskaan nähnyt sitä, sillä siellä ei ole kevättä, huomautti Mary.

Colin oli viettänyt eristettyä ja synkkää elämää, mutta hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus kuin Marylla, ja sitä paitsi hän oli kuluttanut paljon aikaa kirjojen ja kuvien parissa.

— Sinä aamuna, jolloin sinä juoksit sisään ja huusit: "Se on tullut! Se on tullut!" minusta tuntui perin oudolta. Oli aivan kuin suuri helisevä juhlakulkue olisi ollut tulossa soittaen riemusta. Eräässä kirjassani on kuva siitä — kauniita ihmisiä suunnaton joukko seppeleillä ja kukkaköynnöksillä koristettuina, ja kaikki nauravat, tanssivat ja soittavat huilua. Siksi minä sanoinkin "Ehkä saamme kuulla kultatorvien toitottavan" ja pyysin sinua avaamaan ikkunan.

— Aika hullunkurista, sanoi Mary. — Kyllä siinä olisi joukkoa, jos kaikki kukat ja lehdet ja linnut ja metsän eläimet tanssisivat yhtaikaa ohi. Kyllä ne varmaan tanssisivat ja laulaisivat ja toitottaisivat, niin ettei soitosta olisi puutetta.

He nauroivat molemmat, mutta ei siksi että ajatus oli naurettava, vaan koska se miellytti heitä.

Hiukan myöhemmin hoitajatar tuli Colinia pukemaan. Hän huomasi, ettei tämä entiseen tapaansa maannut pölkkynä vaatteita ylle vedettäessä, vaan että hän kohosi istualleen pyrkien itsekin auttamaan ja jutteli kaiken aikaa Maryn kanssa.

— Tämä on yksi hänen hyviä päiviään, sanoi hoitajatar tohtori Cravenille, joka pistäytyi tarkastuskäynnille. — Hän on niin hyvällä tuulella, että hän vahvistuu siitä.

— Minä käyn katsomassa häntä myöhemmin sen jälkeen kun hän on palannut sisään, sanoi tohtori Craven. — Minun täytyy nähdä, miten oleskelu ulkoilmassa vaikuttaa häneen. Soisin, hän sanoi hyvin hiljaa, että hän sallisi teidän lähteä mukaan.

— Ennemmin jätän paikkani tässä hetkessä kuin suostun olemaan läsnä, jos sellaista ehdotetaan, vastasi hoitajatar nopeasti ja päättävästi.

— En todella aikonutkaan ehdottaa sitä, sanoi tohtori hieman ärtyneenä. — Voimmehan tämän kerran kokeilla. Dickonin huostaan voisin uskoa vaikka vastasyntyneen lapsen.

Talon vankin miespalvelija kantoi Colinin alakertaan ja sovitti hänet pyörätuoliin, jonka ääressä Dickon odotteli. Kun kaikki tyynyt ja peitteet oli saatu kuntoon, viittasi radzha kädellään palvelijalle ja hoitajattarelle.

— Minä sallin teidän poistua, hän sanoi, ja kumpikin katosi joutuisasti. Tosin he nauraa hihittivät päästyään hänen näkyvistään.

Dickon alkoi työntää pyörätuolia verkalleen ja varmasti. Mary asteli vieressä, ja Colin nojautui taaksepäin kohottaen kasvonsa taivasta kohti. Se näytti kaartuvan hyvin korkealla, ja pienet hahtuvapilvet leijailivat valkoisten lintujen tavoin sinen alla. Nummelta tulevat pehmeät tuulet olivat täynnä outoa, villiä tuoksua. Colin veti vetämistään ilmaa laihaan rintaansa, ja hänen suuret silmänsä näyttivät kuuntelevan — kuuntelevan korvien asemesta.

— Täällä on niin monenlaista laulua, surinaa ja viserrystä, hän huudahti. — Mitä on tuo tuoksu, jota tuuli puhaltaa tänne?

— Se tulee nummen kanervikosta, joka on juuri kukassa, vastasi Dickon. — Nyt on mehiläisillä hyvät päivät.

Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt teillä, joita pitkin he kulkivat. Mutta kun he saapuivat pitkälle käytävälle muratin peittämän muurin luo, sai lähestyvän hetken jännitys jostakin selittämättömästä syystä heidät puhelemaan kuiskaten.

— Tässä se on, hengähti Mary. — Tässä minä kävelin edestakaisin ja mietin — mietin.

— Tässäkö? huudahti Colin, ja hänen silmänsä alkoivat innokkaina etsiskellä muratin lehvien takaa. — Mutta eihän tässä näy mitään, hän kuiskasi. Ei tässä ole ovea.

— Niin minäkin luulin, sanoi Mary.

Sitten seurasi harras äänettömyys ja pyörätuoli vieri eteenpäin.

— Tässä on puutarha, jossa Ben Weatherstaff työskentelee, sanoi Mary.

Vielä kuljettiin parisen metriä, ja sitten Mary kuiskasi jälleen.

— Tässä punarinta lensi muurin yli, hän sanoi.

— Tässäkö? huudahti Colin. Voi, kunpa se taas tulisi.

— Ja tässä, jatkoi Mary juhlallisesti viitaten ison sireenipensaan alle, tässä se laskeutui pienelle multaläjälle näyttäen minulle avaimen.

Silloin Colin kohosi istualleen.

— Siinäkö? hän huudahti. Dickon herkesi työntämästä ja pyörätuoli seisahtui.

— Ja tässä, sanoi Mary astuen muratin juurella olevalle kukkapenkille, tässä minä rupesin juttelemaan sen kanssa, kun se viserteli minulle muurilta. Ja tässä on se muratinoksa, jonka tuuli puhalsi syrjään. Hän tarttui kiinni löyhänä riippuvaan, vihreään verhoon.

— Oh! huohotti Colin.

— Ja tässä on ovenkahva ja tässä on ovi. Dickon, työnnä hänet sisään — työnnä joutuin!

Ja Dickon antoi pyörätuolille voimakkaan, varman sysäyksen.

Mutta Colin oli painautunut takaisin tyynyilleen ja peitti käsillään silmänsä sulkien näkyvistään kaiken, kunnes he olivat tulleet puutarhaan, jolloin tuoli pysähtyi kuin taikasauvan koskettamana ja ovi sulkeutui. Silloin vasta hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, katseli katselemistaan, kuten Dickon ja Marykin olivat tehneet. Ja yli muurien ja maan ja puiden ja huojuvien oksien ja köynnösten levittäytyi hentojen pikku lehtien vihreä huntu ja ruohikossa puiden alla ja lehtimajojen harmaissa kivimaljakoissa, kaikkialla välähteli kultaa, sinipunertavaa ja valkoista, ja pään yläpuolella huojuivat puut vaaleanpunaisina ja lumenpuhtaina, ja ilmassa oli siipien suhinaa ja heikkoa, suloista piipitystä ja surinaa, ja kaikkialla tuoksua — tuoksua. Päivän lämpimät säteet hyväilivät hänen kasvojaan kuten hyväilevän käden lempeä kosketus.

Mary ja Dickon katselivat häntä ihmeissään. Colin näytti oudolta ja toisen näköiseltä, sillä vaaleanpunainen värihohde oli todella peittänyt hänet — kasvot ja niskan ja kädet ja kaiken.

— Minä tulen terveeksi! hän huusi. Mary, Dickon, minä tulen terveeksi. Ja minä saan elää ikuisesti!

21.

BEN WEATHERSTAFF

Maallisen elämän omituisuuksiin kuuluu, että ihminen vain silloin tällöin on aivan varma siitä, että hän tulee elämään ikuisesti. Joskus tietää aamusarastuksen hetkenä, kun nousee vuoteeltaan ja menee ulos tähystelemään kalpeata taivasta, joka verkalleen muuttuu ja rusottaa, kunnes sydän melkein herkeää lyömästä auringon ihmeellistä, muuttumatonta, majesteettista nousua katsellessa. Silloin sen tietää ehkä silmänräpäyksen ajan. Ja joskus sen tietää, kun on yksin metsässä auringonlaskun aikaan, kun syvä, salaperäinen, kullanhohtava, puiden välitse ja alitse hiipivä hiljaisuus tuntuu kertovan jotakin, jota ei voi täysin kuulla vaikka kuinka koettaisi. Joskus myös tummansinisen yötaivaan ääretön rauha ja sen miljoonat vartioivat tähdet tuovat varmuuden; joskus etäinen soitto, joskus jonkun silmien katse.

Näin kävi Colinin, kun hän ensimmäisen kerran salatun puutarhan muurien sisäpuolella näki ja kuuli ja tunsi, millainen oli kevät. Tänä iltapuolena maailma tuntui tekevän kaikkensa näyttääkseen koko rikkautensa, säteilevän ihanuutensa ja anteliaisuutensa yhden ainoan pojan takia. Tuon tuostakin Dickon pysähtyi kesken puuhiaan ja seisoi päätään pudistaen, harras ihmetys kasvoillaan.

— No totta totisesti, oikein tämä on ihmettä, virkkoi hän. — Minä olen kolmannellatoista, ja kahdentoista vuoden aikana olen ennättänyt nähdä päiviä jos jonkinlaisia, mutta en koskaan tämän veroista.

— Ihme on, on tosiaan, toisti Mary jäljitellen Dickonin puhetapaa ja huoaten mielihyvästä. — Näin suurenmoista päivää ei ole ennen nähty.

— Onkohan se minun takiani näin ihmeellisen kaunis? tuumi Colin uneksivasti.

He työnsivät tuolin valkoisena upeilevan ja mehiläisten surinasta soivan luumupuun alle. Se oli kuin kuninkaan, keijukaiskuninkaan valtaistuinkatos. Katoksen kukkivien oksien lomitse pilkisti päivinä sinistä taivasta.

Mary ja Dickon kitkivät hiukan sieltä täältä ja Colin seurasi katseillaan heidän työtään. He toivat hänen nähtäväkseen nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan, toisia jotka olivat tiiviisti ummessa, ruohikolle pudonneen tikan höyhenen, jonkin munankuoren, josta varhainen poikanen oli päässyt ulos. Dickon työnsi hitaasti tuolia ympäri puutarhan pysähtyen tavan takaa antaakseen Colinin katsella maan tai puiden ihmeitä.

— Saankohan nähdä punarinnan? aprikoi Colin.

— Saat nähdä tarpeeksesi kunhan odotat, vastasi Dickon. — Jahka se on nokkinut munat rikki ja saanut pikku joukkoa pesäänsä, sillä on niin paljon touhua, että se on ihan helisemässä. Silloin näet sen lentää suhahtelevan edestakaisin kantaen suussaan melkein yhtä isoja matoja kuin se itse on, ja pesässäkös on hälinää, kun se tulee sinne, eikä se tiedä, mihin suureen suuhun ensimmäisen palan panisi. Nokka selko selällään ja piipittäen poikaset ahdistavat emoa joka puolelta.

Tuo mielikuva sai heidät niin hilpeiksi, että heidän oli pantava kätensä suun eteen, jottei nauru kuuluisi kauas. Colin oli jo monena päivänä harjoitellut kuiskailemista. Tämä salaperäisyys viehätti häntä ja hän teki parhaansa, mutta melko vaikeata on olla remahtamatta nauruun, kun on mielihyvästä halkeamaisillaan.

Joka hetki toi uutta nähtävää, ja tunti tunnilta auringon kulta kävi kirkkaammaksi. Pyörätuoli oli sysätty katoksen alle. Dickon oli käynyt ruohikolle istumaan ja oli juuri kaivanut pillinsä taskustaan, kun Colin äkkiä keksi jotakin, jota ei ollut ennen huomannut.

— Tuo tuossa on varmaankin hyvin vanha puu, hän sanoi.

Dickon loi silmäyksen ruohikon syrjässä olevaan puuhun; Marykin katseli sitä, ja molemmat olivat tuokion vaiti.

— On se, vastasi Dickon sitten, ja hänen matalassa äänessään oli vieno sointu.

Mary tuijotti puuhun ja mietti.

— Oksat ovat harmaat, eikä lehtiä näy missään, jatkoi Colin — Se on aivan kuollut, eikö olekin?

— Onhan se, myönsi Dickon. — Mutta annas kun ruusut ovat täynnä lehtiä ja kukkia, niin kyllä kaikki harmaat paikat peittyvät. Ei se silloin näytä kuolleelta. Siitä tulee kaunein koko joukosta.

Mary tuijotti yhä puuhun ja mietti.

— Siitä on näköjään taittunut iso oksa, sanoi Colin. — Mitenkähän se on mahtanut tapahtua?

— Siitä on varmasti monta vuotta, vastasi Dickon — Hei! hän huusi äkkiä keventyneenä, ja laski kätensä Colinin olalle. — Katso punarintaa. Siinä se on! Se on käynyt ruoanhaussa.

Colin ennätti töin tuskin nähdä vilauksen ohi kiitävästä punarintaisesta linnusta, jonka nokassa riippui jotakin. Se lensi vehreän puutarhan läpi tiheikkönurkkaan ja katosi näkyvistä. Colin nojautui naurahtaen tyynyynsä.

— Se vie toverilleen iltapäiväteetä. Kello taitaakin olla jo viisi. Minäkin tahtoisin juoda teetä.

Ja niin he pelastuivat vastaamasta.

— Punarinnan tulo oli kyllä taikuutta; sanoi Mary Dickonule jälkeenpäin. Tiedän että se oli taikuutta. Sillä sekä Dickon että hän olivat pelänneet Colinin alkavan udella jotakin puusta jonka oksa oli taittunut kymmenen vuotta sitten, ja he olivat jo aikaisemmin pohtineet asiaa Dickonin huolestuneena raapiessa ruosteenkarvaista päätään.

— Ei olla huomaavinamme, että se on erilainen kuin muut puut hän oli sanonut. — Eihän Colinille voi kertoa, kuinka se katkesi. Jos hän jotakin siitä sanoo, niin meidän täytyy — meidän täytyy vain näyttää iloiselta.

— Niin täytyy, Mary vastasi.

— Rouva Craven on ollut hyvin herttainen nuori rouva, Dickon jatkoi. — Ja meidän äiti uskoo, että hän käy aina silloin tällöin täällä katsomassa mitä Colinille kuuluu; niin tekevät kaikki äidit, kun heidät on otettu maailmasta. Heidän on tultava takaisin, näetkös. Usko pois, hän on ollut täällä puutarhassa. Hän se meidät pani työhön ja kehotti meitä tuomaan Colinin tänne.

Mary oli luullut hänen tarkoittavan jonkinlaista taikuutta. Hän uskoi vahvasti taian voimaan. Salaisesti hän oli varma, että Dickon vaikutti taikavoimalla kaikkeen, mikä oli hänen lähettyvillään, siksi ihmiset pitivät hänestä ja nummen eläimet tiesivät hänet ystäväkseen. Hänestä tuntui, että Dickonin taikavoima oli ollut vaikuttamassa koko iltapuolen ja tehnyt Colinista aivan erinäköisen pojan. Oli mahdotonta ajatella häntä samaksi rajuksi olennoksi, joka oli kirkunut, lyönyt ja purrut tyynyään. Hänen norsunluun värinen ihonsakin näytti muuttuneen.

Kaksi tahi kolme kertaa he näkivät punarinnan kuljettavan ruokaa aviopuolisolleen, ja tämä tuntui niin houkuttelevalta, että Colin alkoi ikävöidä iltapäiväteetänsä.

— Mene pyytämään, että joku miespalvelijoista tuo ruokakorin rhododendron-käytävälle, hän ehdotti Marylle. — Sinä ja Dickon voitte noutaa sen sieltä tänne.

Sepä olikin mieluisa tuuma ja helposti toteutettukin. Ruohikolle levitetylle pöytäliinalle katettiin teetä, paahtoleipää, voita ja kakkuja, jotka katosivat nopeasti nälkäisiin suihin. Tuon tuostakin pysähtyi paikalle joku kotiaskareissaan puuhaava lintu kyselemään, mitä tässä toimitettiin, ja tutkimaan innokkaasti muruja. Pähkinä ja Kuori kapusivat puihin kakkupalasilla evästettyinä, ja Nokipekka kuljetti kokonaisen voileivänpuoliskon syrjäiseen kolkkaan ja nokki ja tutki ja käänteli sitä puolelle ja toiselle tehden siitä käheällä äänellään huomautuksia, kunnes lopulta nielaisi sen ahneesti yhtenä suupalana.

Iltapuoli läheni hämyhetkeä. Auringon säteet syvenivät, mehiläiset palasivat kotiinsa ja linnut lentelivät harvemmin ohi. Dickon ja Mary istuivat ruohikolla, teekori oli sullottu valmiiksi taloon vietäväksi, ja Colin lepäsi tyynyjensä varassa kasvoillaan terve väri ja ruskeat kiharat otsalta syrjään työnnettyinä.

— En soisi tämän iltapäivän loppuvan, hän sanoi. — Mutta huomenna tulen takaisin, ja sitten seuraavana päivänä ja taas seuraavana.

— Sinä tahdot paljon raitista ilmaa, etkö tahdokin? sanoi Mary.

— En välitä mistään muusta, vastasi Colin. — Nyt olen nähnyt kevään ja aion vielä nähdä kesän. Aion nähdä kaiken kasvavan täällä. Aion itsekin kasvaa täällä.

— Kyllä kasvatkin, sanoi Dickon. — Ennen pitkää sinä kävelet täällä ja kuokit maata niin kuin muutkin.

Colin lensi hehkuvan punaiseksi.

— Kävelen? Kuokin? Minäkö? hän äännähti.

Dickon vilkaisi häneen hienotunteisen tutkivasti. Ei hän enempää kuin Marykään ollut milloinkaan kysellyt, oliko hänen säärissään mitään vikaa.

— Totta kai, hän sanoi reippaasti. — On — on kai sinullakin sääret kuten muillakin ihmisillä.

Mary odotti pelonsekaisella jännityksellä Colinin vastausta.

— Ei niitä oikeastaan vaivaa mikään, tämä vastasi. — Ne ovat vain ohuet ja heikot. Ne tutisevat niin, että pelkään seisoa niillä.

Mary ja Dickon huokasivat kumpikin helpotuksesta.

— Sinä seisot niillä sitten kun herkeät pelkäämästä, Dickon sanoi yhä rohkaisevammin. — Ja pian sinä kyllä herkeätkin pelkäämästä.

— Niinkö luulet? sanoi Colin. Hän makasi hiljaa ja syvästi miettien.

He olivat kaikki tuokion ajan hyvin vaiteliaita. Aurinko solui alemmaksi. Oli tullut hetki, jolloin kaikki luonnossa hiljenee, ja heillä olikin ollut puuhakas ja kiihdyttävä iltapäivä. Kesken tätä hiljaisuutta Colin kohotti hiukan päätänsä ja häneltä pääsi äänekäs, pelästynyt kuiskaus:

— Kuka on tuo mies?

Dickon ja Mary kavahtivat pystyyn.

— Mies? huudahti kumpikin matalalla, hätäisellä äänellä.

Colin viittasi korkealle muurille.

— Katsokaa! kuiskasi hän kiihtyneenä. Katsokaahan toki!

Mary ja Dickon kääntyivät katsomaan. Ben Weatherstaffin vihaiset kasvot tuijottivat heihin muurin toiselta puolelta tikapuilta. Hän totisesti heristi nyrkkiään Marylle.

— Jos sinä vain olisit minun kakarani, niin kyllä nyt saisit kyytiä, hän huusi.

Ukko kiipesi uhkaavasti askelman ylemmäksi tikapuillaan ikään kuin olisi aikonut hypätä alas kurittamaan tyttöä. Mutta kun Mary astui askelen lähemmäksi, hän malttoi mielensä ja tyytyi heristämään nyrkkiään tikapuittensa päästä.

— En ole ikinä välittänyt sinusta! hän kiukutteli. — Ensi hetkestä lähtien tiesin, että sinä olet sietämätön tenava. Senkin laiha kalkkinaama! Päälle päätteeksi kyselet jos jotakin ja pistät nenäsi asioihin, jotka eivät kuulu sinulle. Ja minä kun en ole osannut ollenkaan arvata, minkä takia sinä aina kieput perässäni. Jollei punarintaa olisi ollut… Hornantuuttiin koko lintu…

— Ben Weatherstaff, sai huohottava Mary vihdoinkin huudetuksi. — Ben Weatherstaff! Punarinta näytti minulle tien!

Silloin Ben raivostui niin pahanpäiväisesti, että hän näytti tällä kertaa todella muksahtavan sille puolelle muuria, missä Mary oli.

— Mokomakin letukka! hän huusi. — Vai panet sinä punarinnan niskoille omat elkeesi — ei sen puolesta, ettei sekin olisi tarpeeksi hanakka tekemään mitä tahansa! Vai sekö? Kas vain sinua kelvotonta.

Mary huomasi, että voittamaton uteliaisuus pani seuraavat sanat hänen suuhunsa. — Miten kummassa pääsit sisälle?

— Punarinta näytti minulle tien, väitti Mary yhä. — Ei se kai sitä tahallaan tehnyt, mutta se se joka tapauksessa oli. Enkä minä voi ruveta teille täältä mitään selittelemään, jos te vielä puitte nyrkkiä minulle.

Samassa Ben taukosikin heristämästä nyrkkiään ja hänen kasvonsa venyivät pitkiksi hänen ällistellessään Maryn pään yli jotakin, jonka hän näki tulevan ruohikon poikki häntä kohti.

Kuullessaan Benin ensimmäiset sanat Colin oli niin hämmästynyt, että hän istui vain kuuntelemassa kuin noiduttuna. Mutta ei aikaakaan, kun hän tointui ja viittasi käskevästi Dickonille.

— Työnnä minut tuonne, hän komensi. — Työnnä aivan lähelle ja pysähdy juuri hänen eteensä!

Juuri tämä näky sai Ben Weatherstaffin ällistyneenä vaikenemaan. Häntä kohti kulkevassa pyörätuolissa, ylen komeiden tyynyjen ja peitteiden varassa istui nuori radzha kuninkaallisen käskijän katse suurissa mustaripsisissä silmissään ja laiha valkoinen käsi mahtavasti ojennettuna. Ja pyörätuoli pysähtyi juuri Ben Weatherstaffin nenän eteen. Ei ihme, että hän jäi töllistelemään.

— Tiedätkö kuka minä olen? kysäisi radzha.

Ben Weatherstaffin vanhat, punaiset silmät tuijottivat pyörätuoliin kuin siinä olisi istunut aave. Hän töllisteli töllistelemistään ja nielaisi, mutta ei virkkanut sanaakaan.

— Tiedätkö kuka minä olen? kysyi Colin yhä käskevämmin. — Vastaa!

Ben Weatherstaff pyyhkäisi silmiään ja otsaansa nystyräisellä kädellään ja vastasi sitten oudolla, täräjävällä äänellä:

— Kukako olet? Heh, enkö tietäisi — kun tirkistelet minua äitisi silmillä? Herra tietää, miten tänne olet tullut. Sinäkö sitten olet se rampa poloinen?

— En minä ole rampa! huusi Colin raivostuneena. — En ole!

— Ei hän olekaan! huusi Mary tulistuneena. — Ei hänellä ole selässä nystyrää, ei edes nuppineulanpään kokoista. Minä olen katsellut eikä siellä ole mitään — ei niin mitään.

Ben Weatherstaff vei uudelleen kätensä otsalleen ja tuijotti tuijottamistaan. Hänen kätensä tutisivat, ja hänen suunsa tutisi, ja hänen äänensä tutisi. Hän oli tietämätön vanha mies, jolla ei ollut juuri käsitystä tahdikkuudesta, ja kun jokin asia oli iskeytynyt hänen päähänsä, ei se aivan helposti lähtenyt sieltä pois.

— Etkö sinä olekaan vääräselkäinen? äännähti Ben käheästi.

— En! karjaisi Colin.

— Etkö sinä olekaan vääräsäärinen? sammalteli Ben yhä käheämmin.

Tämä oli jo liikaa. Ei kukaan ollut vielä panetellut Colinia vääräsääriseksi — ei edes kuiskauksin — ja Ben Weatherstaffin ääni paljasti niin selvästi hänen vahvan yksinkertaisen uskonsa Colinin vääräsäärisyyteen, ettei radzha voinut sitä kestää. Hänen vihastuksensa ja loukattu ylpeytensä saivat hänet tällä hetkellä unohtamaan kaiken muun, niin että hänen voimansa kasvoivat luonnottomasti.

— Tule tänne! hän huusi Dickonille, ja hän alkoi tosiaan työntää pois jalkojaan suojelevia peitteitä. — Tule tänne! Heti paikalla!

Dickon oli silmänräpäyksessä hänen luonaan. Mary alkoi säikähdyksestä huohottaa ja kävi aivan kalpeaksi.

— Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä! Hän voi! hän jupisi itsekseen.

Jalat piehtaroivat hetken rajusti, peitteet lensivät maahan, Dickon piteli Colinia käsivarresta, laihat sääret tulivat näkyviin, laihat jalat olivat ruohikolla. Colin seisoi pystyssä suorana kuin nuoli ja näyttäen oudon pitkältä — pää taaksepäin heitettynä ja omituiset silmät salamoiden.

— Katso tänne! hän huusi muurilla olevalle Ben Weatherstaffille. — Katsopa minua — sinä siinä! Katso minua!

— Hän on yhtä suora kuin minäkin! huudahti Dickon. — Hän on yhtä suora kuin muutkin pojat Yorkshiressa!

Marystä Ben Weatherstaff nyt käyttäytyi perin merkillisesti, aivan käsittämättömästi. Hän rykäisi ja nielaisi, ja äkkiä alkoi kyynelkarpaloita tippua hänen ahavoituneille poskilleen hänen kouristaessaan vanhoja käsiään.

— Jo osaavat ihmiset levitellä valheita, hän puhkesi sanomaan. — Sinä olet laiha ja valju kuin haudasta karannut, mutta eihän sinussa ole vähäistäkään vikaa. Vielä sinusta ihminen tulee. Jumala sinua siunatkoon!

Dickon piti lujasti Colinia käsivarresta, mutta poika ei horjahtanut. Hän ojentautui yhä suoremmaksi ja katseli Ben Weatherstaffia tiukasti kasvoihin.

— Minä olen sinun isäntäsi isäni poissa ollessa, hän sanoi. — Ja sinun on toteltava minua. Tämä on minun puutarhani. Uskallapas vain lausua sanaakaan siitä. Laskeudu alas tikapuiltasi ja mene pitkälle käytävälle, Mary tapaa sinut siellä ja tuo sinut tänne. Haluan puhua kanssasi. Emme ole tahtoneet sinua tänne, mutta nyt sinun on päästävä salaisuuden perille. Joudu!

Ben Weatherstaffin järeät vanhat kasvot olivat yhä kosteat noista merkillisistä kyynelistä. Hän ei näyttänyt voivan siirtää silmiään laihasta, suorana seisovasta Colinista.

— Kas poikaa, virkkoi hän melkein kuiskaten. — Kas poikaa! Ja sitten hän äkkiä havautui ajatuksistaan ja koskettaen hattuansa puutarhurin tavoin sanoi: — Kyllä, herra! ja laskeutui tottelevaisesti alas ja katosi näkyvistä.

22.

AURINGON LASKIESSA

Kun hänen päänsä oli kadonnut näkyvistä, sanoi Colin Marylle.

— Mene tapaamaan häntä, hän sanoi, ja Mary lensi poikki ruohikon muratin peittämälle ovelle.

Dickon tarkasteli Colinia terävästi. Tämän poskilla hehkui punaisia täpliä ja hän oli oudon näköinen, mutta hän ei osoittanut kaatumisen oireita.

— Minä voin seisoa, hän sanoi yhä pystyssä päin ja juhlallisesti.

— Sanoinhan että voit kun herkeät pelkäämästä, vastasi Dickon. — Sinä herkesit, näetkös?

— Niin tein, vastasi Colin.

Sitten hänelle äkkiä johtui mieleen, mitä Mary oli sanonut.

— Osaatko sinä taikoa? hän kysyi epäluuloisesti.

Dickonin ilmeikäs suu venähti tyytyväiseen myhähdykseen.

— Itsehän sinä harjoitat taikomista, hän vastasi. — Se on samaa taikaa, joka panee nämä tässä nousemaan maasta, ja hän kosketti paksulla jalkineellaan ruohikolla olevia krookuskimppuja.

Colin katseli niitä.

— Niin, hän tuumi verkalleen, suurempaa taikaa ei voi ajatella. Hän ojentautui entistä suoremmaksi.

— Minä aion kävellä tuon puun luo, hän sanoi osoittaen muutaman metrin päässä olevaa puuta. — Aion seisoa, kun Weatherstaff tulee tänne. Jos haluan levätä, voin nojata puuhun. Kun haluan istua, niin istun, mutta en ennen. Tuo huopapeite tuolilta.

Hän astui puun luo ihmeteltävän varmasti, ja Dickon tuki yhä häntä käsivarresta. Hän nojautui puun runkoa vasten, mutta tuntui tuskin ensinkään tarvitsevan tukea siitä, ja hän seisoi yhä vielä niin suorana, että näytti pitkältä.

Tullessaan puutarhan muurin ovesta Ben Weatherstaff näki Colinin seisovan ja kuuli Maryn mutisevan jotakin hampaittensa takaa.

— Mitä sinä sanot? kysyi Ben ärtyisesti. Mutta Mary ei vastannut. Hän manasi hiljaa itsekseen:

— Sinä voit seisoa! Sinä voit seisoa! Sinä voit!

Hän saneli sitä Colinin tähden, sillä hän tahtoi saada taikomalla hänet pysymään pystyssä. Sydän kurkussa hän odotti, jaksaisiko Colin kestää vai olisiko hänen pakko antaa periksi heikkoudelleen Ben Weatherstaffin nähden. Colin ei antautunut. Mary näki ihmeekseen, että hän näytti aika kauniilta laihuudestaan huolimatta. Colin iski silmänsä Ben Weatherstaffiin lystikkään käskevään tapaansa.

— Katso minua! hän komensi. — Katsele minua oikein tarkkaan! Olenko minä kyttyräselkäinen? Onko minulla väärät sääret?

Ben Weatherstaff ei ollut vielä täysin selvinnyt mielenliikutuksestaan, mutta hän vastasi jotensakin levollisesti:

— Vielä mitä. Ei sinne päinkään. Mitäs peliä sinä olet oikein pitänyt — piilotellut ihmisten näkyvistä ja uskotellut heille, että olet rampa ja vähäjärkinen?

— Vähäjärkinen! huudahti Colin vihastuneena. — Kuka niin luulee?

— Hupsut ihmiset, sanoi Ben. — Maailma on täynnä jaarittelijoita, eivätkä ne milloinkaan jaarittele muuta kuin valheita. Miksikäs et näyttänyt itseäsi ihmisille?

— Kaikki luulivat minun kuolevan, sanoi Colin lyhyesti. — Mutta minä en kuole.

Ja sen hän lausui niin päättävästi, että Ben Weatherstaff tarkasti häntä kiireestä kantapäähän.

— Vai kuolisit, puhkesi hän lopulta sanomaan kuiva mielihyvä äänessään. — Siitä ei ole puhettakaan. Sinussa on liiaksi miestä kuolemaan. Kun näin sinun laskevan jalkasi maahan sellaisella kiireellä, niin tiesin, ettei sinussa ollut vikaa. Käy peitteelle istumaan vähäksi aikaa, nuori herra, ja käske sitten, mitä haluat.

Hänen käytöksessään oli eriskummainen sekoitus juroa hellyyttä ja ovelaa ymmärtämystä. Heidän kulkiessaan pitkää käytävää oli Mary päästänyt puhetulvan valloilleen. Benille jäi vain mieleen pääasia, että Colin oli parantumaisillaan — todella parantumaisillaan. Puutarha sen teki. Ei kukaan saanut puhella hänelle nystyröistä ja kuolemasta.

Radzha suvaitsi käydä istumaan puun alle levitetylle peitteelle.

— Minkälaista työtä sinä teet puutarhassa, Weatherstaff? hän tiedusteli.

— Kaikkea mitä minun käsketään tehdä, vastasi vanha Ben. — Minua pidetään täällä armosta — koska hän piti minusta.

— Hän! sanoi Colin.

— Äitisi, näet, vastasi Ben Weatherstaff.

— Äitinikö? toisti Colin luoden miettivän silmäyksen ympärilleen. — Tämä oli hänen puutarhansa, eikö ollutkin?

— Oli! Ben Weatherstaff loi niin ikään katseen yli puutarhan. — Ja se oli hänelle niin ihmeen rakas.

— Nyt se on minun puutarhani. Minä rakastan sitä. Minä tulen tänne joka päivä, julisti Colin. — Mutta se on pidettävä salassa. En halua kenenkään tietävän, että me tulemme tänne. Dickon ja serkkuni ovat tehneet työtä saadakseen puutarhan virkoamaan. Minä lähetän joskus noutamaan sinua avuksi — mutta sinun on tultava niin ettei kukaan sitä näe.

Ben Weatherstaffin kasvot vääntyivät kuivahkoon hymyyn.

— Olen ennenkin tullut tänne muiden näkemättä, hän sanoi.

— Mitä? huudahti Colin. — Koska sitten?

Ben Weatherstaff raapi leukaansa ja silmäili ympärilleen. Siitä on lähes kaksi vuotta, kun viimeksi olin täällä, hän sanoi.

— Mutta kukaan ei ole ollut täällä kymmeneen vuoteen! huudahti Colin. — Ovi oli lukossa!

— En tullutkaan ovesta, sanoi Ben kuivasti. — Kiipesin muurin ylitse! Kahtena viimeisenä vuotena en ole päässyt reumatismini vuoksi.

— Sinä siis olet latvonut ja karsinut täällä hiukan, huudahti Dickon. — En ole voinut keksiä, miten se on tapahtunut.

— Tämä puutarha oli hänelle hyvin rakas — niin oli! virkkoi Ben Weatherstaff hitaasti. — Ja hän oli niin kaunis nuori rouva. "Ben", hän sanoi kerran nauraen, "jos minä joskus sairastun tai lähden pois, on teidän pidettävä huoli minun ruusuistani." Kun hän oli lähtenyt pois, annettiin sellainen käsky, ettei kukaan saisi koskaan mennä lähelle niitä. Mutta minäpäs menin, hän sanoi jörön itsepintaisesti. — Kiipesin muurin yli — kunnes en enää päässyt reumatismiltani — ja kerran vuodessa askartelin täällä hiukan. Hänhän oli käskenyt niin.

— Puutarha ei olisi ollut näin kaunis, jollet sinä olisi käynyt täällä, sanoi Dickon. — Kylläpä minä ihmettelin.

— Olen hyvilläni siitä, että teit niin, Weatherstaff, sanoi Colin.

— Sinä osaat säilyttää salaisuuksia.

— Osaan minä, herra, vastasi Ben. — Ja helpompihan on reumatismia potevan miehen tulla ovesta sisään.

Mary oli pudottanut lapionsa ruohikolle lähelle puuta. Colin kurotti kätensä ottaakseen sen ylös. Hänen kasvoilleen tuli kummallinen ilme, ja hän alkoi raapia maata. Hänen ohut kätensä oli melko voimaton, mutta toisten seuratessa katseillaan hänen liikkeitään — Mary jännityksestä henkeään pidättäen — hän työnsi piankin lapion terän multaan kääntäen siitä aimo kokkareen.

— Sinä pystyt siihen! Sinä pystyt siihen, saneli Mary itsekseen.

— Minä sanon, että pystyt.

Dickonin pyöreistä silmistä kuvastui palava uteliaisuus, mutta hän ei virkkanut mitään. Ben Weatherstaff seurasi yritystä kiinnostuneena.

Colin oli itsepäinen. Käännettyään muutaman lapiollisen multaa hän huudahti haltioissaan Dickonille:

— Sinä sanot, että minä voisin kävellä kuten muutkin ihmiset — ja minä luulin sinun sanovan niin vain minun mielikseni. Tämä on vasta ensimmäinen päivä, ja nyt olen jo kävellyt — ja tässä minä käännän maata.

— Tekisikö mielesi istuttaa jotakin pientä? ehdotti tyytyväisyydestä virnistävä Ben Weatherstaff. — Voin hankkia tänne ruukkuruusun.

— Mene noutamaan se! sanoi Colin kaivaen aivan kiihtyneenä. — Sukkelaan! Sukkelaan!

Sukkelaan se todella tuotiinkin. Ben Weatherstaff alkoi mennä laputtaa unohtaen tykkänään reumatisminsa. Dickon otti lapion ja kaivoi reiän syvemmäksi ja avarammaksi kuin uuden kaivajan laihat, valkoiset kädet olivat jaksaneet kaivaa. Mary pujahti noutamaan ruiskukannua. Kun Dickon oli tehnyt reiän tarpeeksi syväksi, Colin käänteli ja penkoi yhä pehmeätä multaa. Innosta hehkuen hän katsahti taivaalle.

— Tahtoisin tehdä sen, ennen kuin aurinko laskee kokonaan, hän sanoi.

Marystä tuntui melkein kuin aurinko olisi varsin tahallaan viivytellyt parisen minuuttia. Ben Weatherstaff toi taimilavalta ruusun ruukkuineen. Hän köpitti ruohikon yli niin sukkelaan kuin suinkin pääsi. Hänkin oli kiihtynyt. Hän kävi polvilleen reiän ääreen ja särki ruukun.

— Kas tässä, poika, hän sanoi ojentaen kasvin Colinille. — Istuta se, niin kuin olisit kuningas, joka tulee uuteen paikkaan.

Ohut, valkoinen käsi vapisi hiukan, ja puna Colinin poskilla kävi kirkkaammaksi hänen sovitellessaan ruusua multaan ja pidellessään sitä, sillä välin kun vanha Ben painoi mullan kiinteäksi ja lujaksi. Mary kumartui eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Nokipekka oli lentänyt puusta maahan nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Pähkinä ja Kuori juttelivat kirsikkapuussa.

— Se on istutettu! sanoi Colin viimein. — Ja aurinko on juuri pujahtamaisillaan piiloon. Auta minut seisomaan, Dickon. Tahdon seisoa, kun se laskee. Se kuuluu taikaan.

Ja Dickon auttoi häntä, ja taika — tai mikä lienee ollut — soi Colinille niin paljon voimaa, että auringon pujahtaessa piiloon hän toden teolla seisoi jaloillaan — nauraen.

23.

TAIKA

Kun he palasivat kotiin, oli tohtori Craven jo hetken aikaa odottanut heitä. Hän oli jo alkanut tuumia, eikö olisi viisainta antaa etsiä lapsia puutarhan käytävistä. Kun Colin kuljetettiin takaisin huoneeseensa, miespoloinen tarkasteli häntä tutkivasti.

— Sinun ei olisi pitänyt viipyä niin kauan, hän sanoi. — Sinä et saa rasittua liiaksi.

— En ole ensinkään väsyksissä, sanoi Colin. — Olen tullut terveeksi. Huomenna lähden ulos sekä aamu- että iltapäivällä.

— Tuskinpa voin sitä sallia, vastasi tohtori Craven. — Pelkään ettei se olisi viisasta.

— Ei olisi viisasta koettaa estää minua, virkkoi Colin aivan rauhallisesti. — Minä menen joka tapauksessa.

Marykin oli jo tullut huomaamaan, miten töykeä pikku riiviö Colin oli ympäristöään komennellessaan. Poika oli kaiken ikänsä elänyt ikään kuin autiolla saarella, ja koska hän oli ollut sen kuningas, hän oli muodostanut itselleen omat tapansa, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut tilaisuutta verrata itseään muihin ihmisiin. Mary oli jotensakin samantapainen itsekin, ja Misselthwaiteen tultuaan hänelle oli vähitellen selvinnyt, että hänen oma käytöksensä oli tavallisuudesta poikkeavaa ja epämiellyttävää. Tehtyään tämän havainnon hän tietenkin piti sitä niin mielenkiintoisena, että siitä oli syytä jutella Colinillekin. Niinpä hän tohtori Cravenin poistuttua istui hetken aikaa Colinia katsellen.

— Mitä sinä minua katselet? kysyi poika.

— Minä ajattelen tohtori Cravenia. Minun käy sääliksi häntä.

— Niin minunkin, sanoi Colin rauhallisesti, mutta tyytyväisen näköisenä. — Nyt hän ei saa Misselthwaitea, kun minä en kuolekaan.

— Tietysti minun käy häntä sääliksi senkin vuoksi, sanoi Mary. — Mutta ajattelin juuri, että mahtaa olla aivan hirveätä, kun on pakko kymmenen vuoden aikana olla kohtelias pojalle, joka on aina epäkohtelias. Minä en suostuisi siihen koskaan.

— Olenko minä epäkohtelias? kysyi Colin hämmästymättä.

— Jos sinä olisit ollut hänen oma poikansa ja hän olisi kärkäs lyömään, niin hän varmaankin olisi läimäyttänyt sinua poskelle.

— Mutta hän ei uskaltanut, sanoi Colin.

— Ei, ei uskaltanut, vastasi Mary aivan puolueettomasti asiaa punniten. — Ei kukaan ole milloinkaan uskaltanut tehdä mitään, mikä ei ole ollut mieleesi — koska sinun muka piti kuolla ja muuta sellaista. Sinä olit sellainen säälittävä raukka.

— Mutta minä en aio enää olla säälittävä raukka, vastusteli Colin. — En salli ihmisten ajattelevan niin. Minä seisoin jo pystyssä tänä iltana.

— Kun aina olet saanut seurata omaa päätäsi, niin olet tullut niin kummalliseksi, jatkoi Mary ajatuksenjuoksuaan.

Colin käänsi päätänsä silmäkulmiansa rypistäen.

— Olenko minä kummallinen? hän kysyi.

— Olet, vastasi Mary, hyvin eriskummallinen. Mutta älä huoli suuttua, hän lisäsi tyynesti, sillä olenhan minäkin kummallinen — ja on Ben Weatherstaffkin. Mutta minä en ole niin omituinen kuin olin, ennen kuin rupesin pitämään ihmisistä ja ennen kuin löysin puutarhan.

— Minä en tahdo olla kummallinen, sanoi Colin. — Minä en aio enää olla sellainen. Ja hän rypisti uudelleen silmäkulmiaan päättävän näköisenä.

Hän oli luonteeltaan hyvin ylpeä. Hän makasi hetken aikaa miettien, ja sitten Mary näki kauniin hymyn kohoavan hänen kasvoilleen ja vähitellen tykkänään muuttavan ne.

— Jos menen joka päivä puutarhaan, niin minusta häviää kummallisuus, hän sanoi. — Siellä on taikaa — hyvää taikaa, näetkös, Mary. Olen varma, että siellä on.

— Niin uskon minäkin, sanoi Mary.

— Vaikka siellä ei olisikaan oikeata taikaa, jatkoi Colin, niin voimme olla uskovinamme, että on. Jotakin siellä on — jotakin!

— Se on taikaa, sanoi Mary, mutta ei mustaa. Se on valkoista kuin lumi.

Ja taikavoimat lienevät todella olleet liikkeellä seuraavina kuukausina — noina ihmeellisinä kuukausina — säteilevinä kuukausina — hämmästyttävinä kuukausina. Oh, mitä kaikkea puutarhassa tapahtuikaan! Jollei sinulla ole milloinkaan ollut puutarhaa, niin et voi käsittää sitä, ja jos sinulla on ollut puutarha, niin tiedät, että voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan kaikesta mitä siellä tapahtuu. Ensin näytti siltä kuin loputon tulva vihreää olisi puskenut itselleen tietä läpi maan, ruohikon, kukkapenkkien ja vieläpä muurien rakostenkin. Sitten vihreässä alkoi näkyä nuppuja ja nuput alkoivat paisua muuttuen värikkäiksi ja saaden kaikki mahdolliset sinisen, sinipunertavan ja punaisen vivahdukset. Kukkia oli työntynyt kasvamaan joka tuuman alalle, joka reikään ja kolkkaan.

— Nuori rouva oli niin rakastunut niihin — oikein kovasti, sanoi Ben Weatherstaff. — Hän piti sellaisista esineistä, jotka viittasivat ylös taivaaseen päin, hän sanoi usein. Ei sen puolesta, että hän itse olisi ollut niitä ihmisiä, jotka kammoksuvat kaikkea maanpäällistä — vielä mitä. Kyllä hän maatakin rakasti, mutta sininen taivas oli aina niin hupaisa hänen mielestään.

Dickonin ja Maryn kylvämät siemenet kasvoivat kuin keijukaisten vaalimina. Silkinpehmeät unikot tanssivat tuulessa, iloisina uhmaten niitä kukkia, jotka olivat vuosikausia asustaneet puutarhassa ja näyttivät ihmettelevän, miten sinne oli pesiytynyt niin paljon uutta väkeä. Entä ruusut — ruusut! Vaaleita, tuoreita lehtiä ja nuppuja — ensin hentoja, sitten paisuvia, kunnes ne puhkesivat loistoonsa levittäen tuoksunsa koko puutarhaan.

Kaiken tämän näki Colin, ja hän seurasi tarkkaavasti tapahtumia. Joka aamu hänet vietiin ulos, ja jos ei satanut hän oleskeli puutarhassa kaiken päivää. Harmaatkin päivät miellyttivät häntä. Hänen oli tapana loikoa nurmella katselemassa, kuinka kaikki kasvoi. Jos oikein kauan ja tarkasti katseli, hän selitti, niin saattoi nähdä nuppujen puhkeavan verhostaan. Muurahaiset, ampiaiset, mehiläiset, sammakot, linnut ja kasvit antoivat hänelle uuden maailman tutkittavaksi, ja kun Dickon johdatti hänet vielä kettujen, saukkojen, oravien ja mäyrien maailmaan, ei juttelemisesta eikä miettimisestä tullut koskaan loppua.

Eikä tässä ollut puoliakaan taikavoimasta. Colin oli saanut hirveästi päänvaivaa siitä tosiasiasta, että hän oli seisonut omilla jaloillaan, ja Maryn kertoessa hänelle manauksestaan hän innostui ja mieltyi siihen suuresti.

— Maailmassa on tietenkin hyvin paljon taikaa, mietti hän eräänä päivänä, mutta ihmiset eivät tunne sen mahtia eivätkä osaa sitä käyttää. Ehkä se alkaa vain sillä, että sanelee jotakin, jota hartaasti toivoo tapahtuvaksi, kunnes saa sen todella tapahtumaan. Minä aion tehdä kokeen.

Seuraavana aamuna heidän tultuaan salaiseen puutarhaan hän lähetti heti noutamaan Ben Weatherstaffia. Ben tuli niin joutuin kuin pääsi ja tapasi radzhan seisomassa puun alla hyvin mahdikkaana, mutta samalla hyvin kauniisti hymyillen.

— Hyvää huomenta, Ben Weatherstaff, hän sanoi. — Sinun ja Dickonin ja Maryn on nyt seisottava rivissä ja kuunneltava minua, sillä minulla on hyvin tärkeätä puhuttavaa teille.

— Ymmärrän, herra! vastasi Ben Weatherstaff lakkiansa koskettaen. Ben Weatherstaff osasi vastata merimiesten tavalla, sillä hän oli poikana karannut merille ja nähnyt monia maita.

— Minä aion tehdä tieteellisen kokeen, selitti Colin. — Kun kasvan suureksi, aion tehdä suuria tieteellisiä keksintöjä, ja nyt aion aloittaa tästä kokeesta.

— Ymmärrän, herra, sanoi Ben Weatherstaff rohkeasti, vaikka hän nyt ensimmäisen kerran kuuli puhuttavan suurista tieteellisistä keksinnöistä.

Ensimmäisen kerran Marykin nyt kuuli niistä, mutta hän oli jo näihin aikoihin tehnyt sen huomion, että vaikka Colin oli hyvin omituinen poika, hän oli lukenut koko joukon merkillisiä asioita ja saattoi vakuuttavasti puhua niistä. Kun hän kohotti päänsä ja silmäili toista kummallisilla silmillään, häntä tuli uskoneeksi vasten tahtoansakin, vaikka hän oli vain kymmenen vuoden vanha — yhdennellätoista. Ja tällä hetkellä hän tuntui erikoisen vakuuttavalta, sillä hän oli innostunut pitämään puhetta kuin mikäkin puhuja.

— Ne suuret tieteelliset keksinnöt, jotka aion tehdä, koskevat taikaa, jatkoi Colin. — Taika on hyvin merkittävä ilmiö, ja tuskin kukaan tietää siitä mitään, paitsi jotkut ihmiset, joista vanhat kirjat kertovat — ja Marykin hiukan, koska hän on syntynyt Intiassa, missä on fakiireja. Luullakseni Dickonkin on jonkin verran perillä taiasta, vaikkei hän ehkä tiedä olevansa. Hän lumoaa eläimiä ja ihmisiä. En olisi milloinkaan päästänyt häntä luokseni, ellei hän olisi ollut eläinten lumooja — siis myös poikien lumooja, sillä onhan poikakin eläin. Olen varma siitä, että kaikessa on taikaa, vaikka me emme osaa käyttää sitä hyödyksemme — kuten on laita esimerkiksi sähkön ja höyryn.

Tämä kuulosti niin vakuuttavalta, että Ben Weatherstaff oli joutumassa aivan haltioihinsa ja ojentautui hyvin suoraksi.

— Ymmärrän, nuori herra, häneltä pääsi jälleen.

— Kun Mary löysi tämän puutarhan, se näytti aivan kuolleelta, jatkoi puhuja. — Silloin alkoi jokin työntää kasveja maan sisästä pinnalle ja kuolleeseen tuli eloa. Toisena päivänä ei ollut mitään nähtävää ja toisena oli. En ollut koskaan ennen katsellut ympärilleni, ja nyt tulin hyvin uteliaaksi. Tiedemiehet ovat aina uteliaita, ja minä aion tulla tiedemieheksi. Minä sanon lakkaamatta itselleni: "Mitä se on? Mitä se on?" Jotakin se on. Ei se voi olla tyhjää! Sen nimeä en tiedä, sanon sitä siis taiaksi. En ole koskaan nähnyt auringon nousevan, mutta Mary ja Dickon ovat, ja heidän kertomuksistaan päättäen siinäkin on varmasti taikaa. Jokin nostaa sen ylös ja vetää sitä. Toisinaan puutarhaan tultuani olen puiden välitse katsahtanut taivaalle, ja silloin minulla on ollut hyvin hyvä olla, aivan kuin jokin työntäisi ja vetäisi minun rinnassani ja panisi minut hengittämään nopeasti. Taika työntää ja vetää kaikkea ja saa kuolleeseen eloa. Kaikki on taian tekemää, lehdet ja puut, kukat ja linnut, myyrät ja ketut ja oravat ja ihmiset. Niin on laita kaiken, mikä ympäröi meitä. Tässä puutarhassa — kaikkialla. Tämän puutarhan taika on saanut minut nousemaan jaloilleni ja tuntemaan, että tulen kasvamaan mieheksi. Nyt aion tehdä sellaisen kokeen, että koetan siirtää itseeni tätä taikaa, jotta se alkaisi minussa työntää ja vetää ja tekisi minut vahvaksi. En tiedä, miten se on tehtävä, mutta arvelen, että jos te yhtenään ajattelette sitä ja kutsutte sitä tulemaan, niin se ehkä tulee. Kun minä yritin seisoa silloin ensimmäisen kerran, saneli Mary itsekseen niin joutuisaan kuin taisi: "Sinä voit seisoa!" Ja minä voin. Minun täytyi tietysti itsekin ponnistella minkä jaksoin, mutta taika auttoi minua — Dickonin taika myös. Joka aamu ja ilta ja päivälläkin niin usein kuin vain saatan muistaa tulen sanomaan: "Taika tekee minut terveeksi! Minä aion tulla yhtä vahvaksi kuin Dickon!" Ja teidän kaikkien on tehtävä niin. Tämä on minun kokeiluni. Tahdotko auttaa, Ben Weatherstaff?

— Tottahan toki, herra! sanoi Ben Weatherstaff. — Tottahan toki!

— Jos sinä yhtenään sanelet sitä säännöllisesti kuin liikkeitä harjoitteleva sotilas, niin saamme nähdä mitä tapahtuu ja onnistuuko koe. Ihminen oppii asioita kertaamalla niitä mielessään yhä uudelleen ja ajattelemalla niitä, kunnes ne tarttuvat muistiin ainiaaksi, ja samoin on luullakseni taiankin laita. Jos me väsymättä kutsumme sitä luoksemme ja autamme sitä, siitä tulee ikään kuin osa meitä itseämme, ja se jää meihin ja saa aikaan ihmeitä.

— Kuulin kerran erään upseerin Intiassa kertovan äidilleni, että on olemassa fakiireja, jotka toistavat sanoja yhä uudelleen tuhansia kertoja.

— Olen kuullut Jim Fettleworthin muijan toistavan samaa asiaa senkin tuhannen kertaa — kutsuvan Jimiä juoppolalliksi, virkkoi Ben Weatherstaff kuivasti. — Olihan siitä jotain hyötyä, sepä tietty. Jim antoi hänelle kelpo löylytyksen ja meni Siniseen Jalopeuraan, jossa joi itsensä sikahumalaan.

Colin rypisteli silmäkulmiaan ja tuumi parisen minuuttia jotakin. Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

— No niin, hän huudahti, siinä näet, että siitä seurasi sittenkin jotakin. Mutta Fettleworthin vaimo käytti väärää taikaa, ja siitä johtui piekseminen. Jos hän olisi käyttänyt oikeata taikaa ja sanonut jotakin ystävällistä, niin ehkäpä Jim ei olisi juonut itseään sikahumalaan ja ehkäpä — ehkäpä hän olisi ostanut hänelle uuden huivin.

Ben Weatherstaff nauraa hihitti ja hänen pienistä, vanhoista silmistään vilkkui ovelaa ihailua.

— Siinäkös vasta poika, yhtä viisas kuin sääriltään suora, hän virkkoi. — Kun ensi kerralla tapaan Betty Fettleworthin, annan hänelle pienen vihjeen, mitä hyvää taika voi tehdä hänelle. Olisipa hänellä hyvä mieli sellaisesta tieteellisestä kokeesta — ja kyllä olisi Jimilläkin.

Dickon oli kuunnellut luentoa pyöreät silmät uteliasta mielihyvää kiiluen. Pähkinä ja Kuori kipusivat hänen hartioillaan, ja sylissään hän piteli pitkäkorvaista, valkoista kaniinia, jota hän hiljakseen silitteli.

— Luuletko kokeen onnistuvan? kysäisi Colin häneltä haluten tietää, mitä hän mietti. Hyvin usein häntä halutti tietää, mitä Dickon mietti, kun hän näki tämän tyytyväisesti myhäillen tarkastavan häntä tai jotakin eläimistään.

Nytkin hän myhäili ja hänen myhäilynsä oli tavallista leveämpi.

— Luulen, hän vastasi. — Käy samalla lailla kuin siemenille päivän paistaessa niihin. Varmasti menestyy. Aloitammeko nyt heti?

Colin oli ihastunut ja samoin Mary. Innostuneena kuvissa näkemistään fakiireista ja loitsijoista Colin ehdotti, että he istuisivat jalat ristissä puun alla, joka muodosti kuin katoksen.

— Istumme silloin kuin jonkinlaisessa temppelissä, sanoi Colin. — Olen aika tavalla väsyksissä ja tahdon istua.

— Älähän toki! sanoi Dickon. — Ei saa heti alussa puhua väsymyksestä. Se saattaisi pilata taian.

Colin kääntyi katsomaan häntä — hänen viattomiin, pyöreisiin silmiinsä.

— Sehän on totta, hän vastasi verkalleen. — Minun täytyy ajatella yksinomaan taikaa.

Perin juhlalliselta ja salaperäiseltä tuntui koko toimitus heidän istuessaan ympyrässä. Ben Weatherstaffista tuntui kuin hän olisi jollakin merkillisellä tavalla joutunut hartaustilaisuuteen. Mary oli juhlallisessa hurmostilassa, Dickon piteli kaniiniaan sylissään, ja ehkäpä hän lausui jonkin toisilta kuulematta jääneen loitsun, sillä kun hän kävi istumaan asettaen säärensä ristiin samoin kuin muut, vetäytyivät harakka, kettu, orava ja karitsa verkalleen lähemmäksi ympyrää asettuen lepäävään asentoon ikään kuin tietoisina hetken juhlallisuudesta.

— Eläimet ovat tulleet, virkkoi Colin vakavana. — Ne tahtovat auttaa meitä.

Marystä Colin oli oikein kaunis tällä hetkellä. Tämä piti päätään korkealla, ikään kuin tuntien olevansa jonkinlainen ylipappi, ja outo välke kiilsi hänen suurissa, omituisissa silmissään. Päivä paistoi häneen oksakatoksen lomitse.

— Aloitetaan, hän sanoi. — Huojummeko eteenpäin ja taaksepäin kuten dervishit, Mary?

— En minä kykene huojumaan eteenpäin enkä liioin taaksepäin, sanoi Ben Weatherstaff. — Reumatismi haittaa.

— Taika vie sen pois, saneli Colin ylipapin äänellä, mutta jääköön huojuminen kunnes se on tapahtunut. Nyt vain laulamme.

— En minä pysty laulamaankaan, sanoi Ben Weatherstaff hiukan äreästi. — Minut ajettiin pois kirkkokuorosta, kun kerran yritin sinne.

Ei ketään naurattanut. Kaikki olivat liian juhlallisia. Colin ajatteli yksinomaan taikaa.

— Silloin minä laulan, sanoi Colin. Ja hän aloitti kuin mikäkin henkiolento. — Aurinko paistaa — aurinko paistaa. Se on taikaa. Kukat kasvavat — juuret liikkuvat. Se on taikaa. Eläminen on taikaa — voimakkaaksi tuleminen on taikaa. Taika on minussa — se on minussa. Se on meissä kaikissa. Se on Ben Weatherstaffin selässä. Taika! Taika! Tule meitä auttamaan!

Hän toisti tämän toistamistaan, ei juuri tuhatta kertaa, mutta hyvin monta kertaa. Mary kuunteli haltioituneena. Hänestä koko toimitus oli omituinen ja kaunis, ja hän toivoi Colinin jatkavan sitä loputtomiin. Ben Weatherstaff alkoi tuudittautua varsin mieluisaan torkkumistilaan. Kukkasissa touhuavien mehiläisten surina sekaantui laulavaan ääneen sulautuen unettavaksi sorinaksi. Dickon istui sääret ristissä uinuva kaniini sylissään, painaen kädellään karitsan selkää. Nokipekka oli työntänyt oravan syrjään ja kyykistyi hänen olkapäälleen, ja harmaa sumu oli laskeutunut sen silmille. Viimein Colin herkesi laulamasta.

— Nyt minä aion kävellä ympäri puutarhan, hän julisti.

Ben Weatherstaffin pää oli juuri retkahtanut alas, ja se kohosi nyt nytkähtäen pystyyn.

— Sinä olet nukkunut, huudahti Colin.

— Mitä vielä, mutisi Ben. — Olihan saarna melko hyvä, mutta minun on mentävä tieheni ennen kuin kolehtia ruvetaan kantamaan.

Hän ei ollut vielä täysin hereillä.

— Et sinä ole kirkossa, sanoi Colin.

— Minäkö? virkkoi Ben ojentautuen suoraksi. — Kuka sitten sanoi, että olen. Kuulin joka sanan. Sanottiin, että selässäni on taika. Tohtori sanoo sitä reumatismiksi.

Radzha heilutteli kättään.

— Se oli väärä taika, hän sanoi. — Sinä tulet paremmaksi. Saat mennä työhösi. Mutta tule takaisin huomenna.

— Tahtoisin nähdä sinun kävelevän puutarhan ympäri, murahti Ben.

Hän oli itsepintainen vanha mörkö, eikä oikein täydelleen luottanut taikaan; hän oli päättänyt, että jos hänet ajetaan pois, hän kiipeää tikapuilleen ja kurkistaa muurin yli ollakseen valmiina, jos sattuisi kompastumisia.

Radzha ei vastustanut hänen jäämistään, ja kulkue järjestäytyi. Ja juhlallinen kulkue siitä tulikin. Etumaisena kulki Colin Dickonin ja Maryn välissä. Takana asteli Ben Weatherstaff ja häntänä Dickonin perässä pysytellen kulkivat karitsa ja ketunpentu, valkean kaniinin hypellessä vieressä silloin tällöin jotakin nakerrellen ja Nokipekan seuratessa arvokkaana ja tärkeänä.

Hitaasti mutta arvokkaasti tämä kulkue liikkui eteenpäin. Aina kun oli kuljettu parisen metriä, pysähdyttiin hetkeksi. Colin nojasi Dickonin käsivarteen ja Ben Weatherstaff piti häntä kaiken aikaa tarkasti silmällä, mutta tuon tuostakin Colin irrotti kätensä tuestaan ja asteli joitakin askelia yksinään. Hän kulki pystyssä päin näyttäen hyvin mahtavalta.

— Taika on minussa! Taika on minussa! hän saneli lakkaamatta. — Taika tekee minut voimakkaaksi! Voin tuntea sen! Voin tuntea sen!

Jokin häntä nähtävästi piteli pystyssä ja kohotti häntä. Hän istahti lehtimajoissa ja levähti kerran tai kahdesti ruohikolla, ja useita kertoja hän pysähtyi tiellä Dickoniin nojaten, mutta hän ei tahtonut heittää kesken, vaan ponnisteli kierroksen loppuun. Hän palasi katospuun alle posket punoittaen ja katse voitonvarmana.

— Se onnistui! Taika tehosi! hän huudahti. — Tämä on ensimmäinen tieteellinen keksintöni.

— Mitähän tohtori Craven sanoo? innostui Mary.

— Hän ei sano mitään, vastasi Colin, sillä hänelle tätä ei kerrota. Ei kukaan saa tietää mitään, ennen kuin minä olen tullut niin voimakkaaksi, että voin kävellä ja juosta kuten muut pojat. Joka päivä minä tulen tänne tuolissani ja joka päivä minut viedään takaisin siinä. En voi sietää ihmisten kuiskailuja ja kyselyjä, enkä tahdo isäni tietävän asiasta, ennen kuin koe on täysin onnistunut. Sitten joskus hänen palattuaan Misselthwaiteen minä astun äkkiä hänen työhuoneeseensa ja sanon: "Tässä minä olen aivan kuten muutkin pojat. Minä olen ihan terve ja aion tulla mieheksi. Sen on tieteellinen koe saanut aikaan."

— Hän luulee näkevänsä unta, huudahti Mary. — Hän ei usko silmiään.

Colin punoitti voitonvarmana. Hän oli saanut itsensä uskomaan, että hän tulee terveeksi, mikä merkitsi voiton olevan jo lähellä, vaikkei hän itse sitä tiennyt. Ja mielikuvituksessaan hän ajatteli alinomaa jännitystä tuntien, miltä hänen isänsä näyttäisi nähdessään, että hänen poikansa oli yhtä suora kuin muidenkin isien pojat. Hänen menneiden synkkien päiviensä raskaimpia kärsimyksiä oli ollut voimaton vihantunne siitä, että hänen täytyi olla sairaalloinen, vaivainen poika, jota oma isä pelkäsi katsella.

— Kyllä hänen on uskottava, hän sanoi. — Kun taika on saanut vaikuttaa, aion ennen keksijäksi tuloani ruveta painijaksi.

— Ei kai kestäne viikkoakaan, ennen kuin näemme sinut nyrkkitaistelussa, virkkoi Ben Weatherstaff. — Lopulta sinusta tietysti tulee Englannin ensimmäinen kilpapainija.

Colin silmäili häntä totisena.

— Weatherstaff, hän sanoi, tuo on nenäkästä. Sinä et saa ruveta liian rohkeaksi, vaikka tiedät salaisuuden. Olkoonpa taika vaikka kuinka tehoisa, niin kilpapainijaa minusta ei tule. Minusta tulee oppinut keksijä.

— Anteeksi — pyydän anteeksi, herra, vastasi Ben kohottaen lakkiaan. — Olisihan minun pitänyt tietää, ettei tämä ole leikin asia. Mutta hänen silmänsä vilkkuivat ja hän oli salaa tavattoman hyvillään. Torat eivät häntä vähääkään masentaneet, sillä ne osoittivat vain, että pojan voimat ja elämänhalu olivat karttumassa.

24.

"NAURAKOOT VAIN"

Salainen puutarha ei ollut Dickonin ainoa työmaa. Nummella mökin ympärillä oli maatilkku, jota ympäröi matala, karkeista kivistä kyhätty aita. Varhain aamulla ja myöhään illalla sekä kaikkina niinä päivinä, jolloin Colin ja Mary eivät voineet tavata häntä, Dickon ahersi siellä istuttaen ja hoitaen perunoita ja kaaleja, nauriita, porkkanoita ja muita vihanneksia. Hänellä oli aina "elukat" mukanaan eikä hän näyttänyt koskaan väsyvän työhön. Ruokkiessaan tai rikkaruohoja nyhtäessään hän milloin vihelteli ja lauleli yorkshirelaisia nummilauluja, milloin puheli Nokipekan ja Kapteenin tai pienten siskojensa kanssa, jotka hän oli opettanut apulaisikseen.

— Meidän elämämme ei olisi ollenkaan näin mukavaa, sanoi rouva Sowerby, ellei meillä olisi Dickonin puutarhaa. Hän saa kaiken kasvamaan. Perunat ja kaalit ovat hänellä kahta vertaa suuremmat kuin muilla, ja niissä on toisenlainen hajukin kuin muissa.

Kun Susan Sowerbylta liikeni hetkinenkään joutoaikaa, hänen teki mielensä ulos juttelemaan Dickonin kanssa. Illallista seurasi pitkä, hämyisä työaika, ja se oli hänen lepohetkensä. Silloin hän usein istui matalalla, epätasaisella kiviaidalla katsellen kuinka Dickon puuhaili ja kuunnellen kertomuksia päivän tapahtumista. Näitä hetkiä hän rakasti.

Puutarhassa ei ollut yksinomaan vihanneksia. Dickon oli silloin tällöin ostanut pennyn maksavia kukkasiemenpusseja ja kylvänyt värikkäitä kasveja karviaismarjapensaitten väliin ja kaalimaahankin, ja hän viljeli riveittäin resedoja, neilikoita ja orvokkeja ja muita kukkia, joiden siemeniä hän saattoi säästää vuodesta toiseen ja joiden varret kukkivat keväisin komeina kimppuina. Tuo matala aita oli Yorkshiren somimpia nähtävyyksiä, sillä hän oli pistellyt joka loveen nummen vihantaa, kissankelloja, sananjalkoja, nousuruohoa ja pensasaitakukkia, kunnes kivistä ei näkynyt muuta kuin vilahdus siellä täällä.

— Eiväthän ne kaipaa menestyäkseen mitään, äiti, hänen oli tapana sanoa, kun vain hoitelee niitä kuten elukoitakin. Kun niitä janottaa, antaa niille juotavaa, kun ne ovat nälkäisiä, antaa niille hiukkasen ravintoa. Jos ne kuolisivat, minun olisi aika ikävä olla, sillä silloin olisin hoitanut niitä kehnosti.

Näinä hämyhetkinä rouva Sowerby vihdoinkin sai kuulla kaiken, mitä oli tapahtunut Misselthwaite Manorissa. Ensin hän sai tietää, että Colin oli mielellään ulkona puutarhassa Maryn kanssa ja että hän näytti siitä virkistyvän. Mutta eipä aikaakaan, kun lapset jo sopivat siitä, että Dickonin äiti oli "päästettävä mukaan salaisuuteen". He olivat aivan varmoja siitä, että häneen voi taatusti luottaa.