FRANCES HODGSON BURNETT (1849-1924) (continued 2)

— Olisipa nyt jo kevät, huudahti Mary. — Tahtoisin nähdä, mitä kaikkea Englannissa kasvaa.

Hän oli päättänyt ateriansa ja käynyt istumaan mielipaikalleen uunimatolle.

— Ollapa minulla pieni lapio, hän sanoi.

— Mitä sinä lapiolla? naurahti Martha. — Aiotko ruveta kääntämään maata? Sepä huvittaa äitiä, jahka kerron.

Mary silmäili takkavalkeaan ja tuumiskeli. Hänen täytyi olla varovainen, jos tahtoi säilyttää salaisen valtakuntansa. Eihän hän mitään vahinkoa tehnyt, mutta jos herra Craven pääsisi ovijutun perille, hän suuttuisi hirmuisesti ja hankkisi uuden avaimen ja lukitsisi oven ainaiseksi. Sitä hän ei todella voisi kestää.

— Tämä on niin iso ja yksinäinen paikka, hän sanoi verkalleen ikään kuin punniten asiaa mielessään. — Rakennus on yksinäinen, puisto on yksinäinen ja puutarhat ovat yksinäiset. Täällä pidetään niin monta paikkaa lukittuna. Intiassa en tehnyt juuri mitään, mutta siellä näki enemmän ihmisiä — alkuasukkaita ja sotureita marssi ohitse — ja joskus soittokunnat soittivat ja aiani kertoi minulle juttuja. Täällä en voi jutella kenenkään muun kanssa kuin sinun ja Ben Weatherstaffin. Ja sinullakin on omat työsi, eikä Ben Weatherstaff viitsi usein jutella minun kanssani. Ajattelin, että jos minulla olisi pieni lapio, voisin kääntää maata kuten hänkin ja tehdä pienen puutarhan, jos hän antaisi minulle hiukan siemeniä. Marthan kasvot säteilivät mielihyvästä.

— Kas vain! hän huudahti. — Sitähän äitikin juuri sanoi. Hän sanoi: "Onhan siellä lääniä vaikka miten paljon, miksi ei lapselle anneta omaa pientä maatilkkua, johon hän voisi istuttaa vaikka parsaheinää ja retiisejä. Sitä hänen sitten kelpaisi muokata ja kaivaa ja siitä hän varmaan pitäisi." Niin äiti sanoi.

— Niinkö? ihastui Mary. — Kylläpä hän tietää!

— Eikö tiedäkin! sanoi Martha. — Hän sanookin: "Nainen, jonka pitää kasvattaa kaksitoista lasta, tietää muutakin kuin aakkoset. Lapset selvittävät ajatuksia yhtä paljon kuin laskento."

— Kuinkahan paljon mahtaa lapio maksaa, aivan pikkuinen? kysyi Mary.

— Thwaiten kylässä on puoti, kuului Marthan tuumiva vastaus.

— Muistan nähneeni siellä puutarhakaluja, lapion, kuokan ja haravan, kaikki yhteen kimppuun sidottuina, ja ne maksoivat kaksi shillingiä. Ja ne kestävät kyllä oikeata työntekoa.

— On minun kukkarossani enemmänkin rahaa, sanoi Mary.

— Rouva Morrisonilta sain viisi shillingiä, ja rouva Medlock antoi minulle vähän rahaa herra Cravenin puolesta.

— Kas vain, että setäsi muisti sinua edes sen verran! puuskahti Martha.

— Rouva Medlock sanoi, että minä saan taskurahaa. Hän antaa minulle shillingin joka lauantai. En tiedä mihin nuo rahat käyttäisin.

— Voi hyvänen aika, shillinki on iso raha, sanoi Martha. — Sinä voit ostaa mitä vain haluat. Me maksamme mökistä vuokraa shillingin ja kolme penceä, ja kyllä siinä saa hikoilla, ennen kuin ne ovat hyppysissä. Mutta kuulepas, mitä tuli mieleeni, sanoi Martha pannen kädet lanteilleen.

— Mitä sitten? kysäisi Mary innokkaasti.

— Thwaitessa myydään siinä samassa kaupassa kukansiemenpaketteja ne maksavat vain pennyn. Ja Dickon tietää tarkalleen, mitkä kukat ovat kauneimpia ja miten ne saadaan kasvamaan. Hän kävelee monta kertaa Thwaiteen vain lystikseen. Osaatko kirjoittaa painokirjaimin? hän kysäisi äkkiä.

— Kyllä minä osaan muutenkin kirjoittaa, vastasi Mary. Martha pudisti päätään.

— Dickon lukee vain painokirjaimia. Jos osaat kirjoittaa painokirjaimia, niin voisimme kirjoittaa hänelle kirjeen ja pyytää häntä ostamaan puutarhatyökalut ja siemenet samalla kertaa.

— Voi, miten kiltti sinä olet! huudahti Mary. — Ihan totta. En ole tietänytkään, että olet niin kiltti. Osaan minä varmasti kirjoittaa painokirjaimiakin jos koetan. Pyydetään rouva Medlockilta kynä ja hiukan paperia.

— Kyllä minullakin on, sanoi Martha. — Ostin paperia, että voisin aina sunnuntaisin kyhätä äidille kirjelapun. Minä menen hakemaan.

Hän juoksi ulos huoneesta ja Mary seisoi takkatulen ääressä puserrellen laihoja pikku käsiään hyvillä mielin.

Iltapuolella hän ei mennyt enää ulos. Martha toi näet kirjoitustarvikkeet, mutta viedessään päivällisastioita alakertaan hän joutui työhön keittiöön ja Mary sai odottaa kauan aikaa ennen kuin hän tuli takaisin. Sitten ryhdyttiin kirjoittamaan kirjettä Dickonille, ja siinä oli aika urakka. Kotiopettajattarien alituisen vaihtumisen vuoksi Maryn kirjoitustaito oli jäänyt heikoksi, mutta hän huomasi sentään osaavansa kyhätä painokirjaimia, kun oikein yritti. Marthan sanelema kirje kuului näin:

Rakas Dickon! Minä olen terve ja toivotan sitä samaa Jumalan lahjaa sinulle. Mary-neidillä on kosolti rahaa, ja etkö sinä menisi Thwaiteen ja ostaisi hänelle vähän kukansiemeniä ja työkaluja, joita tarvitaan, kun tehdään kukkapenkkejä. Ota kauniita ja sellaisia, jotka helposti kasvavat, sillä hän ei ole ennen tehnyt puutarhatyötä, kun hän on ollut Intiassa, ja siellä on ihan toisenlaista. Äidille rakkaat terveiset ja myös kaikille muille. Mary-neiti aikoo kertoa minulle vielä kaikenmoista, niin että ensi vapaapäivänäni saatte kuulla kameleista ja kuinka herrat metsästävät tiikereitä ja jalopeuroja.

Rakastava sisaresi Martha Febe Sowerby.

— Pannaan rahat kirjekuoreen; minä annan sen teurastajan pojalle, että hän vie sen mukanaan. Hän on Dickonin hyvä ystävä, sanoi Martha.

— Mutta miten ne tavarat saadaan tänne sitten kun Dickon on ne ostanut? kysyi Mary.

— Hän tuo ne itse. Kyllä hän mielellään kävelee tänne.

— Sittenhän minä saan nähdä hänet, huudahti Mary. — Luulin etten ikinä tapaisi Dickonia.

— Onko sinusta hauskaa tavata hänet? kysäisi Martha äkkiä. Mary oli näyttänyt niin ihastuneelta.

— On oikein hauskaa. En ole koskaan nähnyt poikaa, jota ketut ja harakat pitävät ystävänään. Minä haluan oikein hartaasti nähdä hänet.

Martha hätkähti hiukan, ikään kuin jotakin olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.

— Voi sentään kun unohdin, vaikka minun piti kertoa sinulle eräs asia ensimmäiseksi tänä aamuna, hän puhkesi sanomaan. — Minä kysyin äidiltä ja hän lupasi itse puhua rouva Medlockille.

— Tarkoitatko —? aloitti Mary.

— Mitä minä sanoin sinulle tiistaina. Äiti kysyy häneltä, pääsetkö jonakin päivänä ajelemaan meidän mökillemme.

Kaikki jännittävät tapaukset tuntuivat kertyvän tämän päivän osalle. Minkälaista olisi ajaa nummen yli, kun taivas oli näin sininen? Minkälaista olisi mökissä, johon mahtuu kaksitoista lasta?

— Arveliko äitisi rouva Medlockin suostuvan? kysyi Mary hyvin levottomana.

— Kyllä hän arveli. Rouva Medlock tietää, kuinka siisti äiti on ja kuinka puhtaana hän pitää mökin.

— Silloin saisin nähdä äitisikin samoin kuin Dickonin, puheli Mary pohtien ajatuksissaan tätä uutta suunnitelmaa, johon hän oli perin ihastunut. — Hän näyttää olevan aivan erilainen kuin Intian äidit.

Ahkera puutarhatyö ja iltapuolen kiihdyttävät tapaukset tekivät Maryn lopulta hyvin hiljaiseksi ja miettiväiseksi. Martha viipyi hänen luonaan, kunnes tuli teenjuonnin aika, mutta kumpikin istui ajatuksissaan puhumatta paljon mitään. Vasta kun Martha oli lähdössä alakertaan teetarjotinta noutamaan, pujahti Maryn huulilta kysymys.

— Martha, onko keittiötytöllä taas tänään ollut hammassärkyä? Martha säpsähti silminnähtävästi.

— Miksi sitä kysyt? hän sanoi.

— Katsos, odotellessani sinua avasin oven ja menin käytävään katsomaan, joko olit tulossa. Ja kuulin taas jostain etäältä itkua, juuri samanlaista kuin silloin kerran. Tänään ei tuule ensinkään, eikä se siis voinut olla tuuli.

— Kaikkea vielä! virkkoi Martha rauhattomana. — Älä sinä kuljeskele käytävissä kuuntelemassa. Jos herra Craven sen tietäisi, niin hän suuttuisi — suuttuisi ihan silmittömästi.

— En minä kuunnellut, penäsi Mary. — Olin vain odottamassa — ja silloin kuulin tuon äänen. Tämä on jo kolmas kerta.

— Hyvänen aika! Rouva Medlockin kello kutsuu taas, sanoi Martha ja kiiruhti juoksujalkaa ulos huoneesta.

— Näin merkillistä taloa ei varmaan ole toista, mutisi Mary unisena kallistaen päänsä vieressä olevan nojatuolin pehmeälle istuimelle. Raitis ilma, kuokkiminen ja hyppääminen olivat raukaisseet häntä niin suloisesti, että hän vaipui uneen.

10.

DICKON

Viikon päivät paistoi aurinko salaiseen puutarhaan. Salaiseksi puutarhaksi Mary sitä aina sanoi ajatuksissaan. Nimi miellytti häntä ja vieläkin enemmän häntä miellytti se, ettei kukaan tiennyt missä hän oli, kun puutarhan kauniit vanhat muurit kätkivät hänet suojaansa. Tuntui melkein kuin hän olisi siirtynyt pois maailmasta johonkin lumottuun paikkaan. Hän oli lukenut muutamia satukirjoja, joissa oli kerrottu kätkössä olevista puutarhoista. Toisinaan ihmiset nukkuivat niissä sata vuotta, mikä oli hänen mielestään aika typerää. Mary ei suinkaan aikonut pitää puutarhaansa torkuskelupaikkana; hän tunsi olevansa päivä päivältä yhä enemmän hereillä. Hän viihtyi nykyisin mainiosti ulkoilmassa eikä vihannut enää tuulta, vaan nautti siitä. Hän jaksoi juosta nopeasti ja kauan ja hyppiäkin jo sataan asti.

Salaisen puutarhan kukkasipulit mahtoivat olla hyvin ihmeissään. Niitä ympäröivä maa muokattiin niin pehmeäksi ja puhtaaksi, että niillä oli yllin kyllin hengitystilaa. Jos Mary olisi voinut kurkistaa maan sisään, hän olisi nähnyt, miten sipulit alkoivat pimeässä virota ja uutterasti työskennellä.

Mary oli merkillinen, päättäväinen pikku olento, ja nyt kun hänen tarmonsa oli löytänyt mielenkiintoisen kohteen, hän suuntasi kaikki ajatuksensa siihen. Hän kaivoi ja kiskoi maasta rikkaruohoja, ja mieltyi tunti tunnilta yhä enemmän työhön.

Noita vaaleanvihreitä versoja löytyi puutarhasta paljon enemmän kuin hän oli voinut aavistaa. Niitä näytti puhkeavan maasta kaikkialla, ja joka päivä hän tiesi varmasti löytävänsä uusia, niin hentoja ja arkoja, että ne vain hiukan uskalsivat kurkistaa mullasta. Ne olivat olleet oman onnensa nojassa kymmenen vuotta, ja ehkäpä ne sinä aikana olivat lisääntyneet tuhansiin kuten lumipisarat, joista Martha oli puhunut. Mary mietti, miten kauan mahtoi kestää, ennen kuin ne kukkivat. Toisinaan hän lakkasi äkkiä kaivamasta katsellakseen puutarhaa ja koettaakseen mielessään kuvitella, miltä se mahtoi näyttää, kun tuhannet ihanat kukat helottivat väriloistossaan.

Tänä aurinkoisena viikkona hän ystävystyi yhä enemmän Ben Weatherstaffin kanssa. Usein hän hämmästytti tätä ilmestymällä äkkiä hänen eteensä kuin maasta nousseena. Totta puhuen hän pelkäsi Benin sieppaavan työkalunsa ja lähtevän tiehensä nähdessään hänen tulevan, ja siksi hän aina lähestyi ukkoa niin kuulumattomin askelin kuin mahdollista. Mutta Ben ei ollutkaan enää niin murjottava ja tyly hänelle kuin alussa. Ehkäpä hän oli salaisesti hyvillään nähdessään Maryn selvästi viihtyvän hänen, vanhan miehen, seurassa. Ja olihan Marykin tullut hiukan kohteliaammaksi. Ensimmäisen kerran Benin tavatessaan hän oli tietämättään puhutellut tätä kuin intialaista alkuasukasta; mitenpä hän olisi ymmärtänyt, ettei vanha, äreä, juro yorkshirelainen ole tottunut kumartelemaan isännilleen tai olemaan heidän komennettavissaan.

— Niinhän sinä olet kuin punarinta, sanoi Ben eräänä aamuna kehottaessaan päätänsä ja nähdessään Maryn seisovan vieressään. — En koskaan tiedä, milloin ilmestyt eteeni tai mistä tupsahdat tänne.

— Linnusta on tullut minun ystäväni, sanoi Mary.

— Sehän on sen tapaista, ärähti Ben Weatherstaff. — Naisväkeä se mielistelee pelkästä turhamaisuudesta ja huikentelevaisuudesta. Kyllä se tekee vaikka mitä, kunhan vain saa keimailla ja näytellä pyrstösulkiaan. Se on niin täynnä ylpeyttä kuin mikäkin.

Ben oli harvasanainen. Usein hän vastasi Maryn kysymyksiin vain mörähtäen, mutta tänä aamuna hän jutteli tavallista enemmän. Hän suoristautui ja laski jalkansa lapiolle katsellen Maryä.

— Kuinka kauan olet ollut täällä? hän töksäytti.

— Kuukauden verran kai, vastasi Mary.

— Misselthwaite voi olla ylpeä, virkkoi Ben. — Olet melkoisesti lihonnut, etkä ole enää niin keltainenkaan. Olit kuin kynitty variksenpoika tullessasi ensi kerran tähän puutarhaan. Ajattelin mielessäni, etteivät silmäni koskaan olleet nähneet rumempaa ja äreänaamaisempaa tyttölasta.

Mary ei ollut turhamainen, eikä hän erityisesti pahastunut, koska ei ollut milloinkaan kuvitellut suuria ulkomuodostaan.

— Kyllä minä tosiaan olen lihavampi kuin ennen, hän sanoi. — Sukkani ovat käyneet tiukemmiksi sääristä. Ennen niihin jäi aina ryppyjä. Hei, tuossa tulee punarinta, Ben Weatherstaff.

Siinä se jo olikin, ja Marystä se oli somempi kuin koskaan ennen. Sen punainen rinta oli kiiltävä kuin silkki, ja se päristeli siivillään ja pyrstöllään, pöyhisteli ja keikutti pikku päätään ja hyppeli jos jonkinmoisissa koukeroissa. Se näytti päättäneen saavuttaa Benin ihailun. Mutta Ben oli ivallinen.

— Vai siinä sinä olet! hän murisi. — Kyllä minä kelpaan taas vähän aikaa paremman seuran puutteessa. Oletkos muuta nyt tehnyt kahden viikon aikana kuin kiillottanut punaista rintaasi ja sulkiasi? Kyllä minä sinut tunnen. Sinä kosiskelet jotakin pöyhkeätä nuorta neitokaista. Uskottelet sille olevasi muka hienoin punarintakukko Misselin nummella ja lupaat tapella kaikkia muita vastaan.

— Oh, katsokaapa sitä! innostui Mary.

Punarinta oli nähtävästi vallattomalla, kiehtovalla tuulella. Se hyppeli yhä lähemmäksi katsellen kaiken aikaa hyvin mielistelevästi Ben Weatherstaffia. Se lensi lähimpään viinimarjapensaaseen ja pyörittäen päätänsä lauleli pienen laulun suoraan hänelle.

— Luuletko saavasi minut noin lepytetyksi? jupisi Ben vääntäen naamansa sen näköiseksi, että Mary huomasi selvästi hänen koettavan kätkeä mielihyväänsä. — Sinä luulet, ettei kukaan kykene sinua vastustamaan — niinpä luuletkin.

Punarinta levitti siipensä — Mary saattoi tuskin uskoa silmiään. Se lensi suoraan Ben Weatherstaffin lapiota kohti ja laskeutui sen varren päähän. Silloin ukon kasvoille levisi verkalleen uusi ilme. Hän uskalsi tuskin hengittää — ikään kuin hän ei mistään hinnasta olisi suostunut liikahtamaan, jotta lintu ei pyrähtäisi lentoon. Hän puheli melkein kuiskaamalla.

— Voi hyvä tavaton! hän virkkoi leppeästi, aivan muuttuneella äänellä. — Kyllä sinä konstit tiedät, senkin vekkuli! Tämähän on sulaa ihmettä. Oletpa sinä viisas.

Ja hän seisoi liikkumatta, melkein henkeään pidättäen, kunnes punarinta räpäytti siipiään toisen kerran ja lensi tiehensä. Hän seisoi vielä hetken katsellen lapionsa kädensijaan ikään kuin siihen olisi jäänyt taikaa, ja alkoi sitten uudelleen kuokkia puhumatta vähään aikaan mitään.

Mutta kun leveä, hyväntuulinen virnistys tuon tuostakin puhkesi hänen kasvoilleen, uskalsi Mary puhua hänelle.

— Onko teillä itsellänne oma puutarha? hän kysyi.

— Ei. Minä olen naimaton ja asun yhdessä Martinin kanssa veräjän luona.

— Jos teillä olisi puutarha, niin mitä kasvattaisitte siinä?

— Kaalia ja perunoita ja sipulia.

— Mutta jos tekisitte itsellenne kukkatarhan, penäsi Mary, mitä sitten istuttaisitte?

— Sipulikukkia ja tuoksuvia kasveja, mutta enimmäkseen ruusuja.

Maryn kasvot kirkastuivat.

— Pidättekö ruusuista? hän uteli.

Ben Weatherstaff nyhtäisi maasta rikkaruohon ja viskasi sen menemään ennen kuin vastasi:

— Pidän. Muuan nuori rouva, jonka puutarhurina olin, opetti minua pitämään niistä. Hänellä oli niitä kosolti eräässä paikassa, jota hän rakasti, ja hän helli niitä kuin ne olisivat olleet lapsia — tai punarintoja. Toisinaan hän oikein kumartui suutelemaan niitä. Ben kiskaisi irti vielä toisenkin rikkaruohon ja tuijotti siihen vihaisesti.

— Siitä on jo kymmenen vuotta.

— Missä hän nyt on? kysyi Mary kiinnostuneena.

— Taivaassa mikäli pastorin sanoissa on perää, vastasi Ben ja iski lapionsa syvälle maahan.

— Miten ruusujen kävi? kysyi Mary edelleen silmät jännityksestä hehkuen.

— Ne jäivät oman onnensa nojaan.

Mary oli aivan kiihdyksissään.

— Kuolivatko ne? Kuolevatko ruusut tykkänään, jos ne jäävät oman onnensa nojaan? uskalsi hän udella.

— Hm, olin ruvennut niistä pitämään… ja pidin hänestä… ja hän piti niistä, myönsi Ben vastahakoisesti. — Kerran tai kahdesti vuodessa minä kävin hiukan hoitelemassa niitä — karsin niitä ja kaivelin juurien kohdalta. Ne ovat villiintyneet, mutta ne ovat väkevässä maassa, joten muutamat niistä ovat vielä elossa.

— Kuinka voi tietää, ovatko ruusut kuolleita vai elossa, kun ei niissä ole yhtään lehtiä ja ne näyttävät vain harmailta ja kuivilta, tiedusteli Mary.

— Odotas vain, kun kevät tulee. Kunhan alkaa sataa ja paistaa vuorotellen, niin kylläpähän näet.

— Kuinka — kuinka? huudahti Mary unohtaen varovaisuutensa.

— Katsele tarkkaan oksia, ja jos näet siellä täällä ruskean paisuvan silmun, niin pidä sitä silmällä lämpimän sateen jälkeen, kyllä sitten saat tietää mitä tapahtuu. Hän vaikeni äkkiä ja katsahti uteliaasti Maryn hehkuviin kasvoihin. — Miksi sinä nyt yhtäkkiä olet niin innostunut ruusuista ja muusta? hän kysyi.

Mary punastui. Häntä melkein pelotti vastata.

— Minä… minä tahtoisin leikkiä, että minulla on oma puutarha, hän änkytti. — Minä… minulla ei ole mitään tekemistä. Minulla ei ole mitään… ei ketään.

— No niin, sanoi Ben verkalleen yhä häntä silmäillen. — Se on totta. Ei sinulla ole ketään.

Hän lausui sen niin oudolla äänellä, että Mary jäi miettimään, mahtoiko Ben hiukkasen sääliä häntä. Mary ei ollut koskaan säälinyt itseään. Hän oli vain ollut väsyksissä ja ärtyisä, kun ihmiset ja asiat eivät olleet ensinkään hänelle mieleen. Mutta maailma tuntui nyt muuttuvan ja tulevan hauskemmaksi. Ellei kukaan saisi tietää hänen puuhistaan salaisessa puutarhassa, hänen ei tulisi koskaan ikävä.

Hän viipyi vielä Benin luona kymmenen tai viisitoista minuuttia tiedustellen häneltä kaikkea, mitä uskalsi kysyä. Ben vastasi kaikkiin kysymyksiin murahtavaan tapaansa, mutta ei hän näyttänyt olevan tosissaan äreä eikä hän siepannut lapiotansa ja lähtenyt tiehensä. Hän mainitsi jotakin ruusuista juuri kun Mary oli lähtemäisillään, ja tämä toi tytön mieleen vielä yhden kysymyksen.

— Käyttekö vielä hoitelemassa noita ruusuja? hän kysyi.

— Tänä vuonna en ole käynyt. Jäseneni ovat niin pahasti reumatismin kangistamat.

Sitten hän äkkiä näytti suuttuvan, vaikka Mary ei voinut käsittää syytä siihen.

— Kuulehan, hän ärähti, älä sinä kysele niin paljon. Uteliaampaa tyttölasta en ole ikinä tavannut. Mene leikkimään. Minä olen jo soittanut suutani tämän päivän osalle.

Tämä sanottiin niin äkäisesti, että Mary oivalsi olevan hyödytöntä viipyä kauemmin. Hitaasti hyppien hän poistui paikalta miettien mielessään, että hän piti vanhasta Ben Weatherstaffista tämän omituisuudesta ja äreydestä huolimatta. Piti kuin pitikin. Hänen teki aina mieli houkutella Ben juttelemaan. Mary alkoi myös uskoa, että Ben tiesi kukista kaiken.

Salaisen puutarhan ohi kiemurteli laakeripensaiden reunustama käytävä, joka vei puistoon johtavalle portille. Mary lähti hyppimään käytävää pitkin puistoon päin katsoakseen, näkyisikö siellä kaniineja. Lähestyessään käytävän päätä hän kuuli metsästä matalaa vihellystä. Mitähän se mahtoi olla? Hän tuli uteliaaksi ja pujahti portista katsomaan.

Varsin merkillinen näky hänen eteensä avautuikin. Hän pysähtyi henkeään pidättäen. Puun alla runkoon nojaten istui poika puhaltaen puupilliä. Hän oli lystikkään näköinen, kahdentoista korvissa oleva poika. Hän näytti hyvin puhtaalta, nenä oli terhakasti pystyssä ja posket rusottivat kuin punaiset unikot, eikä Mary ollut vielä koskaan nähnyt kellään niin pyöreitä ja sinisiä silmiä. Puunrungolla, johon hän nojasi, kiipesi ruskea orava häntä tähystellen; läheisen pensaan takaa kurkisteli fasaanikukko arasti kaulaansa venytellen, ja aivan lähellä soittajaa istua nökötti kaksi kaniinia varovasti kuonollaan nuuskien — ja ne kaikki näyttivät tosiaankin siirtyvän lähemmäksi katsomaan häntä ja kuuntelemaan hänen pillistään lähtevää matalaa vienoa kutsua. Nähdessään Maryn poika nosti kätensä ja puhutteli häntä äänellä, joka oli melkein yhtä matala kuin pillin puhallus ja muistuttikin paljon sitä.

— Älä liikahda, hän virkkoi. — Ne säikähtävät pakosalle.

Mary seisoi hievahtamatta. Poika lakkasi puhaltamasta pilliä ja alkoi verkalleen nousta seisomaan. Hän liikkui niin hitaasti, että näytti tuskin ensinkään liikkuvan, mutta viimein hän oli pystyssä, ja silloin orava harppasi takaisin puun oksalle, fasaani herkesi kurottamasta kaulaansa ja kaniinit alkoivat loikkia tiehensä näyttämättä silti lainkaan säikähtyneeltä.

— Minä olen Dickon, poika sanoi. — Sinä olet Mary, sen tiedän.

Mary oli ensi hetkestä alkaen tiennyt, että poika oli Dickon. Eihän kukaan muu olisi osannut lumota fasaaneja ja kaniineja niin kuin alkuasukkaat Intiassa lumoavat käärmeitä. Pojalla oli leveä, punainen, ilmeikäs suu, ja hänen hymynsä levisi yli koko kasvojen.

— Minä nousin seisomaan niin hitaasti, sillä ne säikkyvät, jos liikahtaa äkkiä, hän selitti. On liikuttavaa verkalleen ja puhuttava hiljaa, kun lähettyvillä on metsän eläimiä.

Hän jutteli Marylle kuin vanhalle tutulle. Mary oli hyvin harvoin joutunut tekemisiin poikien kanssa, ja hän puhui hiukan jäykästi, koska ujosteli Dickonia.

— Saitko Marthan kirjeen? hän kysyi.

Poika nyökäytti kiharaista, ruosteen väristä päätänsä.

— Sitä vartenhan minä juuri tulinkin.

Hän kumartui ottamaan maasta käärön, joka hänen pilliä puhaltaessaan oli ollut hänen vieressään.

— Minä olen hankkinut puutarhavehkeet. Tässä on lapio ja hara ja kuokka ja vielä haravakin. Kyllä niitä kelpaa käytellä. Ja nainen, joka oli myymässä, pisti vielä kaupantekijäisiksi paperiin hiukan valkoisia unikonsiemeniä ja kehäkukkia, kun ostin muut siemenet.

— Saanko nähdä siemenet? sanoi Mary.

Kunpa hän olisi osannut puhua samalla tapaa, yhtä nopeasti ja luontevasti kuin Dickon. Kuulosti siltä kuin Dickon olisi pitänyt Marystä eikä ensinkään epäillyt, ettei Mary pitäisi hänestä, vaikka hän oli vain mökinpoika, jolla oli paikatut vaatteet. Astuessaan lähemmäksi häntä huomasi Mary hänestä uhoavan puhdasta, raitista kanervan ja heinän tuoksua. Se miellytti Maryä kovasti, ja kun hän katsahti pojan punaisiin poskiin ja sinisiin silmiin, häneltä unohtui kokonaan ujous.

— Mennään istumaan tuolle pölkylle ja katsotaan niitä, hän ehdotti.

He kävivät istumaan, ja Dickon kaivoi taskustaan pienen paperikäärön. Hän avasi sen ja otti esiin useita pieniä paperipusseja, joissa kussakin oli kukan kuva.

— Tässä on resedoja ja unikkoja, hän sanoi. — Mikään kukka ei tuoksu niin hyvältä kuin resedat, ja ne kasvavat mihin niitä vain sirottelet, aivan niin kuin unikotkin. Sen kuin vihellät, niin ne jo kohoavat maasta ja alkavat kukkia.

Hän vaikeni ja kääntyi nopeasti kuuntelemaan iloinen välähdys punaposkisilla kasvoillaan.

— Missä on tuo punarinta, joka kutsuu meitä? hän kysyi. Visertely tuli tiheästä, marjoja punaisenaan hohtavasta rautatammipensaasta, ja Mary arveli tietävänsä, kenen ääni se oli.

— Kutsuuko se todella meitä? hän kysyi.

— Tietysti, sanoi Dickon puhuen aivan kuin luonnollisesta asiasta. Juuri tuolla tavalla punarinnat juttelevat ystävilleen. Se sanoo näin: "Tässä minä olen. Katseles minua. Minua haluttaisi vähän jutella." Siellähän se onkin pensaassa. Kenen se on?

— Se on Ben Weatherstaffin, mutta luulen, että se tuntee minutkin, vastasi Mary.

— Vai tuntee se sinut, puheli Dickon jälleen kuiskaamalla. — Ja se pitää sinusta. Se on seurannut sinua. Se juttelee kyllä kohta minulle, mitä se tietää sinusta.

Hiljakseen, verkkaisin liikkein hän lähestyi pensasta, ja sitten häneltä pääsi äännähdys, melkein punarinnan liverryksen kaltainen. Punarinta kuunteli parin silmänräpäyksen ajan hievahtamatta ja tarkkaavasti, sitten se visersi ikään kuin vastaukseksi kysymykseen.

— Kyllä vain, kyllä se on sinun ystäväsi, hihitti Dickon.

— Luuletko niin? huudahti Mary innokkaasti. — Luuletko sen todella pitävän minusta?

— Miksikäs se muuten pyrkisi sinua lähestymään, vastasi Dickon. — Linnut ovat tavattoman herkkiä ja älyävät sukkelammin kuin ihmiset, mitä lajia kukin on. Katsopas, nyt se oikein mielistelee sinua. "Etkö sinä huomaa lainkaan minua miekkosta?" se sanoo.

Ja niin näytti sanovankin. Se käänteli päätänsä, keimaili, liverteli ja hyppeli aivan väsymättömästi.

— Ymmärrätkö kaiken, mitä linnut sanovat? kysyi Mary.

Dickonin suu vetäytyi iloiseen, leveään irvistykseen.

— Luulen ymmärtäväni, ja kyllä nekin uskovat minun ymmärtävän, hän sanoi. — Olen niin kauan elänyt nummella niiden parissa. Olen nähnyt niiden puhkaisevan munankuorensa ja tulevan ulos ja saavan höyheniä ja oppivan lentämään ja alkavan laulaa, niin että lopulta jo luulen itsekin olevani lintu. Välistä minusta tuntuu, että ehkä olenkin lintu tai kettu tai kaniini tai orava tai vaikkapa vaapsahainen, vaikken itse ole selvillä siitä.

Hän istuutui jälleen pölkylle ja rupesi uudelleen puhumaan kukansiemenistä. Hän selitti Marylle, millaisia kukkia niistä tuli, ja neuvoi häntä istuttamaan, hoitamaan ja kastelemaan niitä.

— Kuulehan, hän sanoi äkkiä kääntäen katseensa Maryyn. — Minäpä kylvän ne sinulle. Missä sinun puutarhasi on?

Maryn helmassa olevat kädet pusertuivat yhteen. Hän ei tiennyt mitä sanoa eikä siksi virkkanut mitään. Tätä hän ei ollut ensinkään ajatellut. Hän oli perin onneton. Hän tunsi punastuvansa ja kalpenevansa.

— Sinulle on annettu pieni puutarhatukku, niinhän? tiedusteli Dickon.

Dickon huomasi Maryn hämmennyksen, ja kun tyttö oli yhä ääneti, hän joutui ymmälle.

— Eikö sinulle annetakaan maata? hän tiedusteli. Etkö ole vielä saanut sitä?

Mary pusersi käsiään yhä lujemmin yhteen ja käänsi kasvonsa Dickoniin.

— En tiedä mitään pojista, hän sanoi verkalleen. — Voisitkohan säilyttää salaisuuden, jos uskoisin sen sinulle? Se on suuri salaisuus. En tiedä mitä tekisin, jos joku pääsisi sen perille. Varmaankin kuolisin. Viimeiset sanat lausuttiin melkein hurjasti.

Dickon joutui yhä enemmän ymmälle ja kynsi pyöreätä päätään, mutta siitä huolimatta hän vastasi hyväntuulisesti:

— Ainahan minä salaisuudet säilytän. Ellen pitäisi toisilta pojilta salassa, mitä tiedän ketunpoikasista, linnunpesistä ja kaikkien nummen eläinten kätköistä, ei kukaan olisi turvassa. Kyllä minä osaan pitää suuni kiinni.

Mary ojensi huomaamattaan kätensä ja kouristi Dickonin käsivartta.

— Minä olen varastanut puutarhan, hän puhui hätäisesti. — Se ei ole minun. Se ei ole kenenkään. Ei kukaan sitä tarvitse, ei kukaan välitä siitä, siellä ei koskaan käy kukaan. Kenties kaikki siellä onkin jo kuollut.

Hän kiihtyi omista sanoistaan, ja vanha ärripää nosti taas päätään voimakkaampana kuin koskaan ennen.

— Minä teen mitä tahdon, minä teen mitä tahdon! Ei kellään ole oikeutta viedä sitä minulta. Minä pidän siitä, mutta kukaan muu ei siitä välitä. Kaikki jättävät sen kuolemaan, ihan oman onnensa nojaan, hän päätti kiihkeästi kätkien kasvonsa käsivarsiinsa ja puhjeten itkuun — pikku poloinen.

Dickonin siniset silmät pyöristyivät pyöristymistään.

— Ä-l-ä-h-ä-n! hän sanoi venyttäen ääntään ihmeissään ja myötätuntoisesti.

— Minulla ei ole mitään tekemistä, virkkoi Mary. — Minulla ei ole mitään. Itse minä sen löysin ja itse minä sinne menin. Minä tein aivan samoin kuin punarinta, eikä kukaan halua viedä sitä punarinnaltakaan.

— Missä se on? kysäisi Dickon ääntään alentaen.

Mary nousi heti pölkyltä. Hän tiesi olevansa jälleen ärripää, mutta siitä hän vähät välitti.

— Tule, niin näytän sinulle, hän sanoi.

Hän opasti Dickonia laakerikäytävälle, ja sieltä he kääntyivät polulle, jota reunusti muratin peittämä muuri. Dickon seurasi häntä kasvoillaan omituinen, miltei säälivä ilme. Kun Mary pysähtyi muurin eteen ja siirsi syrjään köynnökset niin että ovi tuli näkyviin, poika hätkähti yllättyneenä. Mary työnsi oven verkalleen auki, ja he astuivat yhdessä puutarhaan. Sitten Mary jäi seisomaan viitaten uhmaavasti kädellään.

— Tässä se on, hän sanoi. — Tämä on salainen puutarha, ja minä olen ainoa koko maailmassa, joka tahdon sen jäävän eloon.

Dickon silmäili ihmeissään puutarhaa.

— Voi toki! hän puheli kuiskaamalla. — Onpa se merkillinen ja soma paikka. Niinhän tämä on kuin kaunista unta.

11.

LAULURASTAAN PESÄ

Muutamia minuutteja hän seisoi paikallaan Maryn tarkastellessa hänen kasvojaan, sitten hän lähti kävelemään hiljaa, vielä kepeämmin kuin Mary, kun tämä ensi kerran liikkui puutarhan neljän muurin sisällä. Dickonin silmät näyttivät huomaavan kaiken — harmaat puut ja niitä pitkin kiemurtelevat harmaat köynnösoksat, muurien ja nurmikoiden takkuisen peitteen, murattimajat kivi-istuimineen ja niiden edustalla seisovat korkeat kukkauurnat.

— En luullut koskaan näkeväni tätä paikkaa, hän kuiskasi viimein.

— Tiesitkö sitten siitä? kysyi Mary.

Hän oli puhunut ääneen, ja Dickon teki varoittavan eleen.

— Täytyy puhella hiljaa, hän varoitteli, muuten joku kuulee ja ihmettelee mitä täällä on tekeillä.

— Voi, minä unohdin! virkkoi Mary pelästyneenä ja painaen kätensä suulleen. — Tiesitkö mitään puutarhasta? kysäisi hän uudelleen toinnuttuaan pelästyksestään.

Dickon nyökäytti päätään.

— Martha kertoi minulle täällä olevan puutarhan, jossa ei kukaan koskaan käy, hän vastasi. — Me olemme aina pohtineet, millainen se mahtaa olla.

Hän vaikeni ja siirsi katseensa viehkeään, harmaaseen, takkuiseen köynnösvyyhteen, ja hänen pyöreissä silmissään kiilsi ihmettelevä mielihyvä.

— Hei! Täälläpä vasta on linnunpesiä kevätaikaan, hän sanoi. — Tämä on varmasti turvallisin pesimispaikka koko Englannissa. Ei ainoatakaan elävää sielua lähettyvillä, ja lymypaikkoja kosolti. Ihme ja kumma, etteivät kaikki nummen linnut pesi täällä.

Mary laski huomaamattaan jälleen kätensä hänen käsivarrelleen.

— Tuleeko ruusuja? hän kuiskasi. — Mitä luulet? Olen pelännyt, että ne ovat ehkä kaikki kuolleet.

— Vielä mitä! Eivät ne ole kuolleet, eivät ainakaan kaikki! vastasi Dickon. — Katsopas!

Poika astui lähimmän, ikivanhan puun luo, jonka kuori oli kokonaan sammalten peittämä. Hän otti taskustaan paksun veitsen ja leikkasi sillä oksasta haaran.

— Täällä on paljon kuivia puita, jotka olisi hakattava, hän sanoi. — Mutta monet vanhat puut ovat tehneet uusia vesoja. Tämä tässä on aivan uusi, ja hän kosketti vesaa, joka ei ollut kova, kuiva ja harmaa, vaan ruskean vihertävä.

Marykin kosketti sitä hartaasti, melkein kunnioittavasti.

— Tämäkö? hän huudahti. — Onko tämä aivan elävä?

Dickonin suu vääntyi leveään myhäilyyn.

— Se on yhtä elävä kuin sinä ja minä, hän vakuutti.

— Sepä on hauskaa, sanoi Mary kuiskaten. Kunpa niissä kaikissa olisi elämää. Tehdään kierros puutarhan ympäri ja lasketaan, kuinka monta puuta on vielä elossa.

Hän aivan huohotti innostuksesta, ja Dickon oli yhtä innoissaan kuin hänkin. He kulkivat puulta ja pensaalta pensaalle. Dickon piteli veistä kädessään ja näytti hänelle ihmeellisiä seikkoja.

— Ne ovat villiintyneet, sanoi Dickon, mutta vahvimmat ovat siitä vain elpyneet. Kaikkein hennoimmat ovat kuolleet, mutta toiset ovat kasvaneet kasvamistaan ja lisääntyneet niin vahvasti, että sitä voi pitää ihmeenä. Katsopas! ja hän painoi maahan paksun, harmaan, kuivuneen oksan. Tätä voisi luulla kuolleeksi, mutta en usko että se on — juurta myöten. Kunhan katkaisen sen poikki, niin nähdään.

Hän laskeutui polvilleen ja katkaisi veitsellään elottomalta näyttävän oksan melkein juuresta.

— No niin! hän huudahti innoissaan. — Sanoinhan jo. Tämä puu on vielä tuore. Katsohan.

Mary oli polvillaan maassa tuijottaen hartaasti Dickonin osoittamaan paikkaan.

— Kun se on hiukankin vihertävä ja mehevä niin kuin tämä tässä, niin siinä on eloa, selitti Dickon. — Jos se on sisästä kuiva ja katkeaa helposti niin kuin tämä oksa tässä, silloin puu on mennyttä. Tässä on iso juuri, josta kaikki terveet oksat ovat lähtöisin, ja jos kuivettuneet oksat hakataan pois ja puun alus muokataan pehmeäksi ja perataan, niin silloin — hän vaikeni ja kohotti päätään katsellakseen päänsä päällä kiemurtelevia ja riippuvia köynnöksiä — täällä nähdään tänä kesänä kokonaisia ruusutelttoja.

Puulta puulle ja pensaalta pensaalle he kulkivat. Dickon käytti puukkoaan taitavasti, ja hän tiesi, miten kuolleet ja kuivat osat oli karsittava puusta sekä milloin jossakin kituvassa oksassa oli vielä kipinä elinvoimaa. Työkalut olivat hyvään tarpeeseen. Dickon opetti Maryä möyhentämään haralla mullan kuohkeaksi sitä mukaa kuin hän itse käänsi sitä lapiolla juurien kohdalta.

Heidän uutterasti hääräillessään komean ruusupensaan ympärillä Dickonin silmät sattuivat johonkin, mikä sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan.

— Mitä kummaa? hän ihmetteli viitaten parin metrin päässä olevaan ruohikkoon. — Kuka tuon on tehnyt?

— Minä, virkkoi Mary.

— Kas vain, luulin että olet puutarhatöissä aivan taitamaton, huudahti Dickon.

— Niin olenkin, vastasi Mary, mutta nuo versot olivat niin pikkuisia ja ruoho niin paksua, ja ne näyttivät aivan tukehtuvan siihen. Siksi minä laittelin niille tilaa. En tiedä edes, mitä kasveja ne ovat.

Dickon meni tarkastamaan versoja ja paneutui polvilleen niiden eteen leveästi myhäillen.

— Oikein tehty, hän sanoi. — Ei puutarhurikaan olisi voinut neuvoa sinua paremmin. Kyllä ne nyt kasvavat kuin Jaakon pavunvarsi. Ne ovat krookuksia ja lumipisaroita ja nämä tässä narsisseja. Niistä tulee vielä upeita.

Hän juoksi paikasta paikkaan Maryn työtä tarkastellen.

— Paljon oletkin saanut tehdyksi, vaikka oletkin tuommoinen pieni tiitiäinen, hän virkkoi silmäillen Maryä.

— Minä olen lihonnut, vastasi Mary, ja vahvemmaksi olen myös tullut. Ennen olin aina uuvuksissa. Nyt en ensinkään väsy kaivaessani maata. On hauskaa haistella multaa.

— Se tekeekin sinulle tavattoman hyvää, sanoi Dickon nyökäyttäen päätään viisaan näköisenä. — Mullan haju on parasta maailmassa, se ja lehtien lemu sateella. Sadepäivinä minä usein menen nummelle, heittäydyn pitkälleni pensaan alle ja kuuntelen siellä sateen hiljaista pisaroimista kanervikolle ja haistellen haistelemistani. Minun sieraimeni vavahtelevat melkein kuin kaniinin, sanoo äiti.

— Etkö milloinkaan vilustu? tiedusteli Mary ihmetellen. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt niin lystikästä ja hauskaa poikaa.

— Vielä mitä, virnisteli Dickon. — En ole vielä eläissäni vilustunut. En ole tottunut semmoiseen. Minä olen samoillut nummen ristiin rastiin niin kauniilla ilmalla kuin pahallakin, aivan kuin kaniinit. Äiti sanoo, että kahdentoista vuoden aikana olen haistellut sieraimiini niin paljon raitista ilmaa, ettei minun tarvitse haistella nuhaa koko elinaikanani. Minä olen sitkeä kuin katajapensas.

Puhellessaan hän lapioi kaiken aikaa ja Mary seurasi häntä auttaen kuokalla tai haralla, milloin se oli tarpeen.

— Kyllä täällä työtä riittää! arveli Dickon katsoen ihastuneena ympärilleen.

— Tuletko takaisin auttamaan minua? pyyteli Mary. — Kyllä minäkin osaan jotakin tehdä, osaan ihan varmaan. Voin kaivaa ja kiskoa rikkaruohoja ja tehdä mitä sinä käsket. Tule, Dickon!

— Tulen vaikka joka päivä jos tahdot, satoi tai paistoi, vakuutti Dickon mahtavasti. — Näin hauskaa puuhaa ei minulla ole eläissäni ollut — olla salaa herättämässä nukkuvaa puutarhaa.

— Jos vain tulet, sanoi Mary, jos vain autat minua herättämään sitä eloon, niin minä… en tiedä mitä tekisin, hän päätti avuttomana. — Mistähän pojat pitäisivät?

— Minäpä sanon, mitä sinun on tehtävä, sanoi Dickon tyytyväisenä myhäillen. — Sinun pitää tulla lihavaksi ja nälkäiseksi kuin nuori kettu. Ja oppia juttelemaan punarinnan kanssa. Kyllä meille tulee lystiä.

Hän astuskeli ympäriinsä tähystellen miettivän näköisenä puita, muureja ja pensaita.

— Minä en tahtoisi tehdä tästä niin siistittyä, katkottua ja tasoiteltua kuin puutarhurin puutarha. Tahtoisitko sinä? hän kysyi. — Mukavampi se on tällaisena, kun kaikki on villiintynyttä ja oksat heiluvat toisiinsa kiinni takertuneina.

— Siistiksi se ei saa tulla, virkkoi Mary levottomana. — Jos se on siisti, niin se ei ole ensinkään salainen puutarha.

Dickon raapi ruosteenkarvaista päätään neuvottoman näköisenä.

— Salainen puutarha tämä kyllä on, hän sanoi, mutta tottapa täällä sittenkin on käynyt joku muukin kuin punarinta sen jälkeen kun tämä suljettiin kymmenen vuotta sitten.

— Mutta ovi oli lukossa ja avain haudattuna maahan, huomautti Mary. — Ei kukaan ole päässyt sisään.

— Se on totta, vastasi Dickon. — Tämä on merkillinen paikka. Mutta minusta näyttää kuin täällä olisi hiukan karsittu puita ja pensaita myöhemmin kuin kymmenen vuotta sitten.

— Miten se olisi saattanut tapahtua? kysyi Mary.

Dickon tutki päätään pudistaen muuatta ruusupensaan oksaa.

— Siinäpä se! Miten? hän mutisi. — Kun ovi oli lukossa ja avain maan sisässä.

Myöhemmin Mary usein ajatteli, että elipä hän vaikka kuinka vanhaksi tahansa, hän ei milloinkaan unohtaisi tätä ensimmäistä aamua, jolloin hänen puutarhansa alkoi kasvaa. Sillä tänä aamuna se näytti rupeavan viheriöimään. Kun Dickon alkoi muokata maata kylvökuntoon, oli Mary polvillaan vieressä siemeniä pidellen.

— Dickon, hän sanoi äkkiä. — Sinä olet niin kiltti kuin Martha sanoi sinun olevan. Minä pidän sinusta ja sinä olet jo viides josta pidän. En ole koskaan luullut voivani pitää niin monesta ihmisestä.

Dickon istui kyykkysillään, kuten Marthan oli tapana takanristikkoa kiillottaessaan. Kuinka lystikkäiltä ja hauskoilta hänen pyöreät sinisilmänsä, punaiset poskensa ja tyytyväisenä nököttävä pystynenänsä näyttivätkään!

— Pidätkö vain viidestä ihmisestä? hän kysyi Maryltä. — Keitä ne toiset neljä sitten ovat?

— Sinun äitisi ja Martha, Mary laski sormillaan, ja punarinta ja Ben Weatherstaff.

Dickonilta pääsi niin äänekäs nauru, että hänen täytyi painaa suunsa käsivarteen estääkseen ääntä kuulumasta.

— Sinusta minä varmaankin olen hyvin merkillinen poika, mutta minusta sinä olet merkillisin tyttölapsi, jonka koskaan olen nähnyt.

Silloin Mary teki jotakin omituista. Hän kumartui Dickonin puoleen ja kysäisi häneltä jotakin, jota hän ei koskaan ennen ollut uneksinutkaan keltään kysyvänsä.

— Pidätkö sinä minusta? hän kysyi.

— Totta kai! vastasi Dickon reippaasti. — Pidän minä. Minä pidän sinusta aivan ihmeesti, ja kyllä punarintakin sinusta pitää, luulisin.

— Siinä on jo kaksi, huudahti Mary. — Kaksi jotka pitävät minusta.

Ja sitten alettiin taas tehdä työtä entistä uutterammin ja iloisemmalla mielellä. Kun pihan suuri kello löi, huomasi Mary hämmästyksekseen ja mielipahakseen, että hänen päivällisaikansa oli käsissä.

— Minun täytyy mennä, hän sanoi allapäin. — Ja kaiketi sinunkin täytyy mennä. Täytyykö?

Dickon virnisteli.

Minun päivällisestäni ei ole paljon huolta, se on matkassani, hän sanoi. — Äiti antaa minulle aina hiukan evästä taskuuni. Hän sieppasi päällystakkinsa nurmikolta ja kaivoi sen taskusta esiin pienen, paksun, puhtaaseen karkeaan sini- ja valkoraitaiseen nenäliinaan kierretyn käärön. Siinä oli kaksi paksua leivänkyrsää, joiden välissä näytti olevan jotakin.

— Tavallisesti minulla ei ole muuta kuin leipää, sanoi hän. — Mutta tänään pantiin väliin aimo viipale hyvää silavaa.

— Onpa tuokin päivällinen, ajatteli Mary itsekseen, mutta Dickon alkoi halukkaasti haukata.

— Juokse syömään, hän kehotti. — Minä kyllä selviän pian. Täällä riittää vielä työtä ennen kuin pääsen lähtemään kotiin.

Hän kävi istumaan puun juurelle ja nojasi selkänsä runkoon.

— Kutsun punarinnan tänne, hän virkkoi, se saa nokkia silavan kuorta. Linnut ovat niin ahneita sille.

Marystä oli ikävää lähteä. Tuntui aivan siltä kuin poika olisi joku metsän haltija, joka saattaisi hävitä näkymättömiin Maryn poissa ollessa. Hän oli liian hyvä ollakseen todellinen. Mary astui verkalleen muurin ovea kohti, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja palasi takaisin.

— Tuli vaikka mikä — ethän sinä kerro kenellekään? hän virkkoi.

Dickonin helakanpunaiset posket olivat pullollaan leipää ja silavaa, mutta hänen onnistui kuitenkin hymyillä Marylle rohkaisevasti.

— Jos sinä olisit laulurastas ja näyttäisit minulle pesäsi paikan, luulisitko minun kertovan siitä kenellekään? Enhän toki, hän vakuutti. — Sinä olet yhtä turvassa kuin rastas.

Ja sen Mary uskoikin lujasti.

12.

"SAANKO PALASEN MAATA?"

Mary juoksi niin kiireesti, että hän oli aivan hengästynyt tullessaan huoneeseen. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsalle ja poskille oli kohonnut heleä puna. Päivällinen odotti pöydällä ja sen vieressä odotti Martha.

— Myöhästyit vähän, hän sanoi. — Missä olet ollut?

— Olen nähnyt Dickonin! huudahti Mary. — Olen nähnyt Dickonin!

— Tiesinhän hänen tulevan, virkkoi Martha silmät loistaen. — Mitäs pidit hänestä?

— Minusta — minusta hän on kaunis! sanoi Mary hyvin päättävästi.

Martha näytti hiukan ällistyvän, mutta oli kuitenkin mielissään.

— No niin, hän tuumi, parempaa poikaa kuin Dickon ei olekaan, mutta en ole koskaan pitänyt häntä kauniina. Hänen nenänsä on liian pysty.

— Minä pidän pystynenästä, vastasi Mary.

— Ja hänen silmänsä ovat pyöreät, jatkoi Martha hiukan epäröiden. — Vaikka on niissä sievä väri.

— Minä pidän pyöreistä silmistä, tokaisi Mary. — Ja niissä on juuri sama väri kuin nummen taivaassa.

Martha säteili tyytyväisyyttä.

— Äiti sanoo hänen saaneen silmiensä sinisen värin siitä, että hän aina katselee pilviä ja lintuja. Mutta suuri suu hänellä ainakin on, eikös olekin?

— Minä pidän hänen suuresta suustaan, sanoi Mary itsepintaisesti. — Ollapa minullakin samanlainen suu.

Martha hihitti mielissään.

— Sinun kasvoissasi se näyttäisi oudolta ja hassunkuriselta, hän sanoi. — Mutta tiesin että pidät hänestä. Mitä pidit siemenistä ja puutarha vehkeistä?

— Kuinka tiesit hänen tuoneen ne? ihmetteli Mary.

— Heh! Tiesinhän minä, ettei hän tulisi ilman, jos niitä yleensä oli saatavana Yorkshiressa. Häneen voi luottaa, sen takaan.

Mary pelkäsi Marthan alkavan udella asioita, joita hän ei tahtonut kertoa, mutta niin ei käynyt. Hänen mieltään kiinnittivät kovasti siemenet ja puutarhavehkeet, ja vain kerran Mary joutui pulaan. Silloin nimittäin, kun Martha tiedusteli, mihin hän aikoi kukat kylvää.

— Keneltä olet pyytänyt luvan? hän kysyi.

— En ole vielä pyytänyt keneltäkään lupaa, vastasi Mary epäröiden.

— Pääpuutarhurilta minä en tahtoisi pyytää. Herra Roach on niin mahtava ja ollakseen.

— Minä en ole koskaan nähnyt häntä, virkkoi Mary. — Olen nähnyt vain alipuutarhurit ja Ben Weatherstaffin.

— Minä pyytäisin lupaa Ben Weatherstaffilta, jos olisin sinun sijassasi, neuvoi Martha. — Hän ei ole läheskään niin kiukkuinen kuin miltä näyttää, vaikka hän mulkoileekin niin äkäisesti. Herra Craven antaa hänen tehdä mitä hän haluaa, sillä hän oli täällä jo rouva Cravenin eläessä ja sai rouvan usein nauramaan. Hän piti Benista. Ehkä hän voi löytää sinulle jonkin syrjäisen kolkan.

— Jos se on syrjässä eikä sitä tarvita, niin eihän kukaan voi pahastua siitä, että otan sen? kysyi Mary levottomana.

— Ei ainakaan kenenkään luulisi pahastuvan, arveli Martha. — Ethän sinä ole silloin kenenkään tiellä.

Mary söi päivällisensä niin joutuin kuin taisi. Pöydästä noustuaan hän oli menossa huoneeseensa noutamaan hattuaan kun Martha pysähdytti hänet.

— Minulla on sinulle jotakin kerrottavaa, hän sanoi. — Ajattelin antaa sinun syödä päivällisesi ensin. Herra Craven tuli kotiin tänä aamuna ja tahtoo luultavasti tavata sinut.

Mary kävi aivan kalpeaksi.

— Oh! hän huudahti. — Miksi! Miksi! Hän ei tahtonut nähdä minua, kun tulin. Kuulin Pitcherin sanovan, ettei hän tahtonut.

— Katsos, selitti Martha, rouva Medlock sanoi, että hän suostui äidin tähden. Äiti oli menossa Thwaiten kylään ja kohtasi siellä herra Cravenin. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut herra Cravenin kanssa, mutta rouva Craven on käynyt kaksi tai kolme kertaa meidän mökissämme. Herra Craven ei sitä enää muistanut, mutta äiti muisti ja rohkeni pysähdyttää herra Cravenin. En tiedä, mitä hän sinusta sanoi, mutta ainakin herra päätti ottaa sinut puheilleen ennen kuin lähtee huomenna taas matkoille.

— Oh, huudahti Mary, lähteekö hän jo huomenna tiehensä? Sepä hauskaa!

— Hän lähtee pitkäksi aikaa eikä taida palata ennen kuin syksyllä tai talvella. Hän matkustaa ulkomaille. Niin hän aina tekee.

— Voi kuinka hauskaa, kuinka hauskaa! hoki Mary iloisena. Ellei hän palaisi ennen talvea tai vaikkapa syksyä, olisi Marylla kyllin aikaa nähdä salaisen puutarhansa virkoavan eloon. Vaikka herra Craven pääsisikin sitten asian perille ja ottaisi puutarhan häneltä pois, hän olisi ainakin ehtinyt saada siihen asti iloa siitä.

— Koska luulet hänen tahtovan tavata —?

Kesken hänen lausettaan ovi aukeni ja rouva Medlock astui sisään. Hänellä oli yllään paras musta pukunsa ja myssynsä ja hänen kaulustaan piti kiinni iso rintaneula, johon oli kuvattu miehen kasvot. Se oli värillinen muotokuva herra Medlockista, joka oli kuollut vuosia sitten, ja juhla-asussa ollessaan rouva Medlock aina piti sitä rinnassaan. Hän näytti hermostuneelta ja kiihtyneeltä.

— Sinun hiuksesi ovat pörröiset, hän puheli kiireisesti. — Mene harjaamaan ne. Martha, auta häntä panemaan ylleen paras pukunsa. Herra Craven käski minun viedä hänet lukuhuoneeseensa.

Helakka puna katosi Maryn poskilta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää ja hän tunsi muuttuvansa uudelleen jäykäksi, rumaksi ja vaiteliaaksi. Hän ei suvainnut vastata mitään rouva Medlockille, kääntyi vain äkkiä ja meni makuuhuoneeseensa Marthan seuraamana. Pukua vaihdettaessa ja hiuksia harjattaessa hän ei puhunut mitään, ja kun hänet oli perin pohjin siistitty, seurasi hän rouva Medlockia käytävään yhä puhumattomana. Mitä hän olisikaan sanonut? Hänet pakotettiin näyttäytymään herra Cravenille, joka ei pitäisi hänestä enempää kuin Mary puolestaan hänestä. Mary tiesi, mitä herra Craven hänestä ajattelisi.

Hänet opastettiin siihen osaan taloa, missä hän ei ollut ennen ollut. Rouva Medlock naputti ovelle, ja kun joku sanoi "sisään" he astuivat yhdessä huoneeseen. Nojatuolissa takkatulen ääressä istui mies, ja rouva Medlock puhutteli häntä.

— Tässä on Mary-neiti, hän sanoi.

— Voitte mennä ja jättää hänet tänne. Soitan, kun tahdon teidän noutavan hänet, sanoi herra Craven.

Kun hän oli mennyt ja sulkenut oven, jäi Mary odottelemaan nyppien laihoja käsiään, ruma pikku Mary-raukka. Nojatuolissa istuva mies ei ollut kovinkaan pahasti kyttyräselkäinen, mutta hänen hartiansa olivat hyvin korkeat ja kumarassa, ja mustissa hiuksissa oli valkeita juovia. Hän käänsi päänsä Maryä puhutellessaan.

— Tule tänne! hän sanoi. Mary astui hänen luokseen. Herra Craven ei ollut ruma. Kasvot olisivat olleet kauniitkin, elleivät olisi näyttäneet niin perin onnettomilta. Hän katseli Maryä hyvin kiusaantuneen ja ärtyneen näköisenä ikään kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa hänelle.

— Oletko terve? hän kysyi.

— Olen, vastasi Mary.

— Pidetäänkö sinusta hyvää huolta?

— Pidetään.

Herra Craven hieroi ärtyneesti otsaansa Maryä tarkastaen.

— Sinä olet hyvin laiha, hän sanoi.

— Minä olen jo alkanut lihota, vastasi Mary mahdollisimman jäykällä äänellä.

Kylläpä hänellä olikin onnettomat kasvot. Hänen mustat silmänsä näyttivät tuskin näkevän Maryä, ne ikään kuin tähystelivät kaukaisuuteen, ja hänen oli vaikeata pitää ajatuksensa Maryssä.

— Minä olin aivan unohtanut sinut, hän sanoi. — Kuinka olisinkaan voinut muistaa sinua? Aikomukseni oli lähettää sinulle kotiopettajatar tai hoitaja tai jotakin sen tapaista, mutta se unohtui.

— Pyytäisin, aloitti Mary. — Pyytäisin… Ja sitten hänen kurkkuunsa tuntui nousevan pala, joka oli tukehduttaa hänet.

— Mitä sinä tahdoit sanoa? kysyi herra Craven.

— Minä olen… minä olen niin suuri, etten tarvitse enää hoitajatarta, sammalsi Mary. — Ja pyytäisin… pyytäisin, ettei minulle vielä hankittaisi kotiopettajatarta.

Herra Craven hieroi uudelleen otsaansa ja tuijotti häneen.

— Sitähän Sowerbyn vaimokin sanoi, hän mutisi hajamielisesti. Silloin Mary sai rohkeuden puuskan.

— Onko hän… onko hän Marthan äiti? hän änkytti.

— On luullakseni, vastasi herra Craven.

— Hän ymmärtää lapsia, sanoi Mary. — Hänellä on kaksitoista. Hän ymmärtää.

Herra Craven näytti riistäytyvän irti ajatuksistaan.

— Mitä sitten tahdot tehdä?

— Tahtoisin leikkiä ulkona, vastasi Mary koettaen estää ääntään vapisemasta. — Intiassa en koskaan pitänyt siitä. Täällä minä tulen ulkona nälkäiseksi ja alan lihota.

Herra Craven silmäili häntä.

— Rouva Sowerby sanoi sen olevan terveellistä sinulle. Ehkäpä se onkin, hän virkkoi. — Hän arveli, että sinun pitäisi tulla vahvemmaksi ennen kuin saat kotiopettajattaren.

— Minä tunnen vahvistuvani, kun leikin ja tuuli puhaltaa nummelta, kiiruhti Mary vakuuttamaan.

— Missä sinä leikit? kuului seuraava kysymys.

— Kaikkialla, läähätti Mary. — Marthan äiti lähetti minulle hyppynuoran. Minä hypin ja juoksentelen — ja katselen ympärilleni nähdäkseni, milloin kasvit alkavat pistää esiin maasta. En minä tee mitään vahinkoa.

— Älä näytä niin pelästyneeltä, sanoi herra Craven väsähtäneesti. — Mitä vahinkoa sinä voisit tehdä, tuollainen lapsi? Saat tehdä mitä haluat.

Mary vei kätensä kurkulleen, sillä hän pelkäsi herra Cravenin näkevän, kuinka kiihtyneesti hän nielaisi, ikään kuin kurkkuun olisi tarttunut palanen.

— Saanko? hän kysäisi vavisten.

Hänen hätääntyneet pikku kasvonsa näyttivät kiusaavan herra Cravenia yhä enemmän.

— Älä näytä niin pelästyneeltä, hän huudahti. — Saat tietystikin. Minä olen holhoojasi, vaikka ei minusta juuri ole lapsen holhoojaksi. En voi uhrata sinulle aikaa enkä huolenpitoa. Minä olen liian sairas, kurja ja hajamielinen. Lapsista en tiedä paljon mitään, mutta rouva Medlockin on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta puutu mitään. Lähetin noutamaan sinut puheilleni, koska rouva Sowerby sanoi, että minun pitäisi nähdä sinut. Hänen tyttärensä oli puhunut sinusta. Hän arveli, että sinä tarvitset raitista ilmaa ja vapautta ja ulkona juoksentelemista.

— Hän ymmärtää lapsia, virkkoi Mary aivan huomaamattaan.

— Niinpä luulisin. Hän oli mielestäni melko rohkea pysähdyttäessään minut nummella, mutta hän sanoi, että vaimoni oli ollut hänelle ystävällinen. Herra Cravenin näytti olevan vaikeata mainita kuollutta vaimoaan. — Rouva Sowerby on hyvä ihminen. Nyt kun olen nähnyt sinut, huomaan hänen puhuneen järkevästi. Leiki ulkona niin paljon kuin mielesi tekee. Täällä on kyllä tilaa, saat mennä minne haluat ja huvitella miten haluat. Tahtoisitko jotakin? hän kysyi. — Tahdotko leikkikaluja, kirjoja, nukkeja?

— Saanko, virkkoi Mary huulet vavahdellen, saanko palasen maata?

Hän oli niin innokas, ettei hän huomannut, kuinka merkillisiltä hänen sanansa kuulostivat. Herra Craven näytti oikein hätkähtävän.

— Maata! hän toisti. — Mitä tarkoitat?

— Johon saan kylvää siemeniä… jotta kukat alkaisivat kasvaa… ja elää, änkytti Mary.

Herra Craven tuijotti Maryyn hetkisen ja varjosti sitten äkkiä silmiään kädellään.

— Oletko niin kovasti kiintynyt puutarhaan? hän sanoi verkalleen.

— Intiassa en tietänyt puutarhasta mitään, sanoi Mary. — Olin aina sairas ja uupunut ja siellä oli liian kuuma. Toisinaan laitoin santaan pieniä kukkapenkkejä ja pistin niihin kukkia. Mutta täällä on toista.

Herra Craven nousi ja alkoi hitaasti astella edestakaisin huoneessa.

— Palasen maata, hän puheli itsekseen ja Marystä näytti, kuin nämä sanat olisivat johdattaneet hänen mieleensä jotakin. Hänen tummat silmänsä olivat melkein lempeät ja ystävälliset, kun hän lopulta pysähtyi ja puhutteli Maryä.

— Ota itsellesi niin paljon maata kuin haluat, hän sanoi. — Sinä tuot mieleeni erään, joka rakasti maata ja kukkasia. Missä näet palasen maata, joka on mieleesi, ota se, lapsi, ja saata se elämään. Jotakin hymyntapaista päilyi herra Cravenin huulilla.

— Saanko ottaa sitä mistä hyvänsä — ellei sitä tarvita?

— Mistä hyvänsä, vastasi hän. — Kas niin! Nyt sinun täytyy mennä. Olen väsynyt. Hän kosketti kelloa kutsuakseen rouva Medlockin. — Hyvästi. Minä olen poissa koko kesän.

Rouva Medlock ilmestyi niin äkkiä, että Mary arveli hänen olleen käytävässä odottamassa.

— Rouva Medlock, sanoi herra Craven, nyt kun olen nähnyt lapsen käsitän, mitä rouva Sowerby tarkoitti. Hänen täytyy voimistua, ennen kuin hän aloittaa koulunkäyntinsä. Antakaa hänelle yksinkertaista, terveellistä ravintoa. Antakaa hänen juoksennella vapaasti puutarhassa. Älkää pitäkö häntä liian paljon silmällä. Hän tarvitsee vapautta, raitista ilmaa ja telmimistä ulkona. Rouva Sowerby tulkoon silloin tällöin häntä tervehtimään, ja hän saa joskus mennä mökille.

Rouva Medlock oli mielissään. Hän tunsi huojennusta kuullessaan, ettei hänen tarvinnut liian paljon "pitää silmällä" Maryä. Hän oli pitänyt tyttöä ikävänä vastuksena ja olikin laiminlyönyt häntä niin paljon kuin oli uskaltanut. Sen lisäksi hän oli kiintynyt Marthan äitiin.

— Kiitos, sir, rouva Medlock sanoi. — Susan Sowerby ja minä olimme koulutovereita, ja sen järkevämpää ja hyväsydämisempää naista ei voi löytää hakemallakaan. Itselläni ei minulla ole ollut lapsia, mutta hänellä on kaksitoista, ja terveempiä ja parempia lapsia ei ole missään. Mary-neiti ei opi mitään pahaa heiltä. Jos minulla itselläni olisi lapsia, kuuntelisin aina Susan Sowerbyn neuvoja. Hän on, niin kuin sanotaan, tervejärkinen… jos herra ymmärtää, mitä tarkoitan.

— Ymmärrän, vastasi herra Craven. — Viekää Mary-neiti nyt pois ja lähettäkää Pitcher tänne.

Kun rouva Medlock oli saattanut Maryn tämän omaan käytävään, tyttö syöksähti takaisin huoneeseensa. Siellä hän tapasi Marthan odottamassa.

— Minä saan oman puutarhan! huusi Mary. — Saan valita sen mistä mieleni tekee. Minulle ei vielä pitkään aikaan hankita kotiopettajatarta! Sinun äitisi tulee käymään täällä ja minä saan mennä teidän mökillenne! Hän sanoi, ettei pikkuinen tyttö voi tehdä mitään vahinkoa ja että saan tehdä mitä haluan — kaikkialla.

— Hänhän oli oikein kiltti, sanoi Martha ilahtuneena.

— Martha, sanoi Mary juhlallisesti, hän on todella herttainen, vahinko vain, että hänen kasvonsa ovat niin surkean näköiset ja että hänen otsansa on niin rypyssä.

Mary juoksi puutarhaan niin joutuin kuin taisi. Hän oli ollut poissa paljon kauemmin kuin oli aikonut, ja hän tiesi, että Dickonin oli ajoissa lähdettävä viisi mailia pitkälle kotimatkalleen. Pujahtaessaan puutarhaan muratin alitse hän näki pojan kadonneen. Puutarhavehkeet olivat kasassa puun alla. Hän juoksi sinne tänne tähystellen ympärilleen, mutta Dickonia ei näkynyt missään. Hän oli hävinnyt, ja salainen puutarha oli tyhjä — lukuunottamatta punarintaa, joka oli juuri lentänyt muurin yli ja istui nyt ruusupensaassa häntä tarkastellen.

— Hän on lähtenyt, sanoi Mary murheellisena. — Voi, entä jos hän sittenkin oli vain haltija?

Samassa hän huomasi, että ruusupensaaseen oli kiinnitetty jotakin valkoista. Se oli paperiliuska — näköjään palanen siitä kirjeestä, jonka hän oli Marthan puolesta kirjoittanut Dickonille lähetettäväksi. Se oli kiinnitetty pensaan pitkään okaaseen, ja samassa hän oivalsi Dickonin jättäneen sen sinne. Siinä oli muutamia kömpelösti piirrettyjä kirjaimia sekä jonkinlainen kuva. Ensin hän ei voinut ymmärtää, mitä se oli. Sitten hän näki, että se oli pesässään istuva lintu. Alapuolelle oli kirjoitettu:

"Kyllä minä tulen takaisin."

13.

"MINÄ OLEN COLIN."

Mennessään illallista syömään Mary pisti kuvan taskuunsa ja näytti sen Marthalle huoneessaan.

Hän toivoi Dickonin tulevan takaisin seuraavana päivänä, ja iloisessa huomispäivän odotuksessa hän vaipui uneen.

Mutta Yorkshiressa ei koskaan tiedä, mitä ilmojen haltijalle pälkähtää päähän, ei ainakaan kevätaikaan. Yöllä Mary heräsi ropinaan. Sade pieksi raskain pisaroin ikkunoita. Se valui rajuna virtana, ja tuuli vonkui nurkissa ja avaran vanhan talon savupiipuissa. Mary nousi istualleen vuoteessaan synkkänä ja suuttuneena.

— Sade on samanlainen ärripää kuin minä olin ennen, hän mietti. — Se tuli vain tekemään kiusaa minulle.

Hän heittäytyi takaisin vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin. Hän ei itkenyt, vaan makasi harmitellen tuulta ja sen vonkunaa. Nukkua hän ei enää voinut. Valittava ääni piti häntä hereillä, sillä hän itsekin tunsi halua valittaa. Se olisi luultavasti tuudittanut hänet uneen, jos hän olisi ollut keveämmällä mielellä.

— Kuuluu aivan siltä kuin joku harhaileva eksynyt itkisi nummella, hän tuumi.

Noin tunnin verran hän oli levottomana kääntelehtinyt vuoteessaan, kun jokin ääni sai hänet äkkiä kavahtamaan istualleen. Hänen päänsä kääntyi ovea kohti, ja hän kuunteli korvat hörössä. Hän kuunteli kuuntelemistaan.

— Tuo ääni ei ainakaan ole tuuli, hän kuiskasi itsekseen. — Tuuli se ei ole. Se on muuta. Se on samaa itkua, jota olen ennenkin kuullut.

Hänen huoneensa ovi oli raollaan ja ääni, kaukainen, ärtyisän itkun ääni tuli käytävän päästä. Parin minuutin ajan hän kuunteli, ja sitten hän oli aivan varma. Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada tietää mikä se oli. Tämä oli vielä salaperäisempää kuin salainen puutarha ja multaan kätketty avain. Ehkä hänen rohkeutensa yltyi siitä, että hän oli niin kapinallisella tuulella. Hän työnsi jalkansa vuoteesta ja laskeutui lattialle seisomaan.

— Nyt minä otan selvän, mitä se on, hän päätti. — Kaikki ovat levolla ja rouva Medlockista en välitä.

Vuoteen vieressä oli kynttilä, hän sytytti sen ja hiipi hiljaa ovesta. Käytävä näytti hyvin pitkältä ja pimeältä, mutta hän oli liian kiihtynyt kiinnittääkseen siihen huomiota. Hän arveli muistavansa nurkkaukset joissa hänen oli käännyttävä tullakseen siihen lyhyeen käytävään missä oli gobeliinivaatteella verhottu ovi — sama, josta rouva Medlock oli tullut sinä päivänä, jolloin hän oli eksynyt. Ääni oli tullut siitä käytävästä. Niinpä hän astui eteenpäin kantaen himmeää valoaan, tunnustellen tietä pimeässä, ja hänen sydämensä sykki niin kovasti, että hän oli kuulevinaan sen jyskytyksen.

Heikko, etäinen itkun ääni kuului yhä edelleen ja se opasti häntä eteenpäin. Toisinaan se taukosi silmänräpäykseksi ja alkoi sitten uudelleen. Oliko hän kääntynyt oikein? Hän pysähtyi miettimään. Oli kyllä. Ensin pitkin tätä käytävää, sitten vasemmalle, sitten kaksi leveätä porrasta ylös ja sitten taas oikealle. Oikein, tuossa oli verhottu ovi.

Hän työnsi sen auki hyvin hiljaa ja sulki sen jälkeensä, ja seisoessaan käytävässä hän saattoi kuulla aivan selvästi itkua, vaikkei se ollut äänekästä. Se tuli vasemmalta, seinän toiselta puolen, ja parisen metrin päässä hänestä näkyi ovi. Hän saattoi nähdä valonsäteen tuikkivan rakosesta. Joku itki tässä huoneessa — joku lapsi.

Niinpä hän astui ovelle, työnsi sen auki ja seisoi tuossa tuokiossa huoneessa.

Huone oli iso, vanhoilla kauniilla huonekaluilla sisustettu. Hiillostuli hehkui himmeänä takassa ja yölamppu paloi veistoksilla koristetun, nelipylväisen, paksujen silkkiverhojen varjostaman vuoteen vieressä. Ja vuoteessa makasi ikävissään itkevä poika.

Oliko tämä totta, mietti Mary, vai oliko hän jälleen nukahtanut huomaamattaan?

Pojalla oli kapeat, hennot norsunluunväriset kasvot ja silmät, jotka olivat aivan liian suuret niin pieniin kasvoihin. Hänellä oli myös sankka, paksuina kiharoina otsalle valuva tukka, joka sai hänen pienet kasvonsa näyttämään vieläkin kapeammilta. Hän näytti olevan sairas, mutta hänen itkunsa ei tuntunut tuskien aiheuttamalta, se oli pikemmin väsyneen ja ärtyisän lapsen itkua.

Mary seisoi oven luona kynttilä kädessään ja henkeään pidättäen. Sitten hän hiipi huoneen poikki, ja hänen lähestyessään herätti kynttilänvalo pojan huomiota. Hän käänsi päätään tyynyllä ja tuijotti Maryyn; harmaat silmät laajentuivat melkein luonnottoman suuriksi.

— Kuka sinä olet? hän virkkoi viimein kuiskaamalla säikähtynyt väre äänessään. — Oletko aave?

— En, en ole, vastasi Mary hänkin kuiskaten puolittain säikähtyneenä. — Oletko sinä?

Poika tuijotti tuijottamistaan. Mary ei voinut olla ihmettelemättä hänen tavattomia silmiään. Ne olivat harmaansiniset ja niitä ympäröivät mustat ripset. Silmät näyttivät aivan liian suurilta hänen kasvoissaan.

— En, vastasi hän tuokion odotettuaan. — Minä olen Colin.

— Kuka on Colin? änkytti Mary.

— Minä olen Colin Craven. Kuka sinä olet?

— Minä olen Mary Lennox. Herra Craven on setäni.

— Hän on minun isäni, virkkoi poika.

— Sinun isäsi! läähätti Mary. — Ei kukaan ole kertonut minulle, että hänellä on poika! Miksi ei?

— Tule tänne, sanoi poika yhä tarkastaen Maryä levoton katse omituisissa silmissään.

Mary tuli aivan lähelle vuodetta ja sairas ojensi kätensä koskettaen häntä.

— Sinä olet elävä tyttö, olethan? hän sanoi. — Minä näen usein unia, jotka tuntuvat todelta. Sinäkin saattaisit olla unta.

Mary oli heittänyt ylleen villaisen peitteen ennen kuin hän poistui huoneestaan, ja hän työnsi nyt kaistaleen siitä pojan hyppysiin.

— Hierohan tätä ja katso, miten paksu ja lämmin se on, hän sanoi. — Minä nipistän sinua hiukan jos sallit, näyttääkseni kuinka elävä olen. Silmänräpäyksen ajan minäkin luulin, että sinä ehkä olitkin vain unta.

— Mistä sinä tulit? kysyi poika.

— Omasta huoneestani. Tuuli vonkui niin, etten voinut nukkua, ja minä kuulin jonkun itkevän ja tahdoin päästä selville, kuka se oli. Miksi sinä itkit?

— Koska en saanut unta ja päätäni kivisti. Mikä taas olikaan nimesi?

— Mary Lennox. Eikö kukaan ole kertonut sinulle, että minä asun täällä?

Poika hypisteli edelleen Maryn peitteen reunaa, mutta hän näytti jo alkavan uskoa, että Mary oli tähän maailmaan kuuluva.

— Ei, hän vastasi. — Eivät he ole uskaltaneet.

— Miksi eivät? uteli Mary.

— Koska minä olisin pelännyt sinun näkevän minut. En salli, että ihmiset näkevät minut ja juttelevat minusta.

— Miksi et? kysäisi Mary uudelleen ihmetellen yhä enemmän kaikkea tätä salaperäisyyttä.

— Koska minä olen aina tällainen ja aina vuoteessa. Isänikään ei salli ihmisten puhua minusta. Palvelijoita on kielletty puhumasta minusta. Jos jään eloon, tulen kyttyräselkäiseksi, mutta minä en elä kauan. Isä ei kestä ajatusta, että tulen samanlaiseksi kuin hän.

— Oh, onpa tämä merkillinen talo! huudahti Mary. — Kaikkialla salaisuuksia! Huoneet lukittuja ja puutarhat lukittuja — sinäkin! Oletko sinäkin ollut lukon takana?

— En. Olen tässä huoneessa, koska en tahdo liikkua minnekään täältä. Se väsyttää minua liiaksi.

— Käykö isäsi sinua tervehtimässä? rohkeni Mary kysäistä.

— Käy joskus. Tavallisesti silloin kun nukun. Hän ei halua nähdä minua.

— Miksi ei? pääsi Maryltä taas.

Pojan kasvoja pimensi suuttumuksen varjo.

— Äitini kuoli syntyessäni, ja isä tulee onnettomaksi, kun hän katsoo minua. Hän luulee etten minä tiedä, mutta minä olen kuullut ihmisten puhuvan. Hän miltei vihaa minua.

— Hän vihaa puutarhaakin, koska hänen vaimonsa kuoli, sanoi Mary puolittain itsekseen.

— Mitä puutarhaa? kysyi poika.

— Oh! Vain — vain erästä puutarhaa, josta äitisi oli pitänyt hyvin paljon, änkytti Mary. — Oletko aina ollut täällä?

— Melkein aina. Joskus minut on viety merenrannikolle, mutta en tahdo viipyä siellä, sillä ihmiset tuijottavat aina minua. Minulla oli ennen rautainen vehje selässä pitämässä minua suorana, mutta Lontoosta tuli kuuluisa tohtori minua katsomaan ja hän sanoi, että se oli typerää. Hän käski heidän ottaa sen pois ja pitää minua raittiissa ilmassa. En voi sietää raitista ilmaa, enkä tahdo ensinkään mennä ulos.

— En minäkään tahtonut ensin tänne tultuani, sanoi Mary. — Miksi sinä katselet minua tuolla tavalla?

— Koska minä vieläkin mietin, oletko sinä totta vai unta, vastasi poika hiukan ärtyisästi. — Välistä silmäni avatessani en usko olevani valveilla.

— Kyllä me olemme valveilla, vakuutti Mary. Hän katseli korkealla olevaa kattoa, huoneen pimeitä nurkkia ja himmeää hiilivalkeaa. — Tämä on aivan kuin unta, nyt on keskiyö ja kaikki talossa nukkuvat — kaikki paitsi me. Me olemme ihan valveilla.

— Minä en tahtoisi, että tämä olisi unta, sanoi poika rauhattomasti.

Maryn mieleen juolahti äkkiä jotakin.

— Ellet pidä siitä että sinua katsotaan, tahdot kai minunkin lähtevän tieheni.

Poika hypisteli yhä hänen peitteensä reunaa ja nykäisi sitä hiljakseen.

— En, hän virkkoi. — Jos nyt menet, luulen varmasti näkeväni unta. Jos sinä olet oikein todellinen, niin käy istumaan tuolle suurelle jakkaralle ja ala jutella. Minä tahdon kuulla sinusta.

Mary asetti kynttilän vuoteen vierellä olevalle pöydälle ja istahti pehmoiselle jakkaralle. Hän ei ensinkään halunnut lähteä tiehensä. Hän halusi jäädä tähän salaperäiseen huoneeseen ja jutella tälle salaperäiselle pojalle.

— Mitä tahtoisit minun kertovan sinulle? hän kysyi.

Poika tahtoi tietää, kuinka kauan Mary oli ollut Misselthwaitessa; hän tahtoi tietää, missä käytävässä hänen huoneensa oli; mitä hän oli tehnyt; missä hän oli elänyt ennen Yorkshireen tuloaan; inhosiko Mary nummea yhtä kovasti kuin hän itse.

Mary vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin ja moneen muuhunkin, ja Colin lepäsi tyynyllään kuunnellen. Hän pyysi Maryä kertomaan paljon Intiasta ja matkastaan valtameren yli. Mary huomasi, ettei hän ollut saanut opetusta kuten muut lapset, nähtävästi siitä syystä että oli niin paljon sairastellut. Muuan hänen hoitajattarensa oli opettanut häntä lukemaan jo hänen ollessaan pikku poika, ja hän lueskeli melkein aina ja katseli komeita kuvakirjoja.

Isä tuli harvoin hänen luokseen silloin kun hän oli hereillä, mutta hän oli lähettänyt pojalle viihdykkeeksi kaikenmoisia ihmeellisiä esineitä. Mutta siitä huolimatta Colinilla näytti olevan aina ikävä. Hän sai kaiken mitä pyysi, eikä häntä koskaan pakotettu tekemään mitään, josta hän ei pitänyt.

— Kaikkien on oltava minulle mieliksi, hän sanoi välinpitämättömästi. — Minä sairastun, kun suutun. Ei kukaan usko minun elävän aikuiseksi.

Äänensävystään päätellen hän oli niin tottunut tuohon ajatukseen, ettei siitä kannattanut enempää puhua. Hän tuntui pitävän Maryn äänestä ja kuunteli unisen huvittuneena, kun tämä jatkoi juttelemistaan. Pari kertaa Mary jo luuli hänen torkahtaneen. Mutta lopulta hän teki kysymyksen, joka johti keskustelun uuteen suuntaan.

— Kuinka vanha sinä olet? hän kysyi.

— Kymmenen vuoden, vastasi Mary lisäten varomattomasti. — Ja niin olet sinäkin.

— Miten sinä sen tiedät? tiedusteli Colin ihmeissään.

— Sillä kun sinä synnyit, lukittiin puutarhan ovi ja avain haudattiin maahan. Ja se on ollut lukittuna kymmenen vuotta.

— Minkä puutarhan ovi lukittiin? Kuka sen teki? Mihin avain haudattiin? kysyi Colin kiinnostuen äkkiä.

— Se… se oli se puutarha, jota herra Craven vihaa, virkkoi Mary hermostuneena. — Hän lukitsi oven. Ei kukaan… ei kukaan tiedä, mihin hän kaivoi avaimen.

— Millainen puutarha se on? hoki Colin innokkaasti.

— Ei kukaan ole saanut mennä sinne kymmeneen vuoteen, kuului Maryn varovainen vastaus.

Mutta oli jo liian myöhäistä olla varovainen. Colin muistutti luonteeltaan liian paljon häntä. Hänelläkään ei ollut mitään ajateltavaa, ja kätkössä oleva puutarha herätti hänen uteliaisuutensa. Kysymyksiä alkoi sataa. Eikö Mary ollut koskaan etsinyt ovea? Eikö hän ollut koskaan kysynyt puutarhurilta?

— Kukaan ei tahdo puhua siitä, sanoi Mary. — Luulen että kaikkia on kielletty vastaamasta.

— Minä saisin heidät vastaamaan, sanoi Colin.

— Saisitko? änkytti Mary alkaen tuntea pelkoa. Jos Colin pakottaisi ihmiset vastaamaan kysymyksiinsä, niin kukapa tietää miten tässä saattaisi käydä.

— Kaikkien on pakko tehdä minulle mieliksi. Sanoinhan jo sinulle, sanoi poika. — Jos minä jäisin eloon, niin tämä paikka tulisi kerran kuulumaan minulle.

Mary ei ollut tiennyt olleensa itse pilalle hemmoteltu, mutta hän tajusi selvästi, että tämä salaperäinen poika oli kasvanut vinoon: hänhän luuli koko maailman kuuluvan itselleen. Kuinka eriskummainen poika ja kuinka kylmäverisesti hän puheli siitä, ettei jäisi eloon.

— Luuletko ettet elä kauan, hän kysyi osittain uteliaisuudesta, osittain toivoen johtavansa hänen ajatuksensa pois puutarhasta.

— En usko tulevani aikuiseksi, vastasi Colin yhtä välinpitämättömästi kuin ennenkin. — Olen kuullut ihmisten sanovan siten niin kauan kuin saatan muistaa. Ensin he luulivat, että olen liian pieni ymmärtääkseni, ja nyt he luulevat etten kuule. Mutta minäpäs kuulen. Tohtori, joka minua hoitaa, on isän serkku. Hän on aivan köyhä, ja jos minä kuolen, hän saa koko Misselthwaiten isäni kuoltua. Hän ei juuri taida toivoa minun jäävän eloon.

— Tahdotko sinä itse elää, tiedusteli Mary.

— En, vastasi Colin äreästi ja väsyneesti. — Mutta en tahdo kuollakaan. Kun olen sairas, makaan täällä ja mietin kaikenlaista, ja silloin itken yhtä mittaa.

— Kolme kertaa olen kuullut sinun itkevän, sanoi Mary. — Mutta en tiennyt kuka itki. Sen tähdenkö sinä juuri itkitkin? Hän halusi kovasti saada Colinin unohtamaan puutarhan.

— Sen tähden tietenkin. Puhutaan nyt jostakin muusta. Juttele puutarhasta. Etkö tahtoisi nähdä sitä?

— Tahtoisin kyllä, vastasi Mary aivan hiljaa.

— Minä tahtoisin, hoki poika itsepintaisesti. — Olen tuskin koskaan ennen toden teolla halunnut nähdä mitään, mutta sen puutarhan haluan nähdä. Avain on kaivettava esille piilosta. Ovi on avattava. Minut voitaisiin viedä sinne tuolissani. Silloinhan saisin raitista ilmaa. Minä panen heidät avaamaan tuon oven.

Hän oli aivan kiihtynyt, ja hänen omituiset silmänsä kimaltelivat kuin tähdet luonnottoman suurina.

— Heidän täytyy tehdä minulle mieliksi, hän sanoi. — Minä käsken heidän viedä minut sinne ja sinäkin saat tulla.

Mary väänteli käsiään. Kaikki oli hukassa — kaikki! Dickon ei tulisi koskaan takaisin. Hän, Mary, ei milloinkaan enää tuntisi olevansa laulurastas turvallisessa piilopesässään.

— Oi, älä — älä — älä tee sitä! hän kirkaisi äkkiä.

Colin ällisteli häntä kuin hän olisi päästään vialla.

— Miksi ei? hän äännähti. — Sanoithan juuri, että tahtoisit nähdä sen.

— Niin tahdonkin, vastasi Mary itku kurkussa, mutta jos sinä annat avata oven ja kannatat itsesi sinne, ei se enää ole mikään salaisuus.

Colin ojentautui eteenpäin vuoteessaan.

— Salaisuus, hän virkkoi. — Mitä sinä tarkoitat? Sanohan. Maryn sanat tulvivat yhtenä ryöppynä hänen huuliltaan.

— Näetkös… näetkös, hän läähätti, ellei kukaan muu tiedä kuin me — jos siellä olisi ovi jossakin muratin takana kätkössä — jos olisi — ja me voisimme löytää sen; ja jos voisimme siitä yhdessä pujahtaa puutarhaan ja sulkea oven jälleen, eikä kukaan tietäisi ketään olevan siellä, ja me sanoisimme sitä omaksi puutarhaksemme ja olisimme olevinamme — laulurastaita, ja se olisi meidän pesämme ja me leikkisimme siellä melkein joka päivä ja kaivaisimme maata ja kylväisimme siemeniä ja saisimme sen virkoamaan eloon…

— Onko se kuollut? keskeytti Colin.

— Pian se kuolee, ellei kukaan välitä siitä, jatkoi Mary. — Kukkasipulit virkoavat, mutta ruusut —.

Colin keskeytti hänet uudelleen yhtä kiihtyneenä kuin hän itse.

— Mitä kukkasipulit ovat? hän tokaisi nopeasti väliin.

— Ne ovat keltanarsisseja ja liljoja ja lumipisaroita. Nyt ne liikahtelevat maan sisässä, työntävät pinnalle vaaleanvihreitä versoja, kun kevät on tulossa.

— Onko kevät tulossa? huudahti Colin. — Miltä se näyttää. Sitä ei voi nähdä kun on sairas ja huoneessa.

— Päivä paistaa sateen jälkeen ja päivänpaisteen jälkeen sataa, ja maasta kohoaa kasveja, sanoi Mary. — Jos puutarha olisi salaisuus ja me voisimme mennä sinne, niin voisimme nähdä kasvien kasvavan joka päivä ja huomata, montako ruusua on elossa. Etkö käsitä? Oh, etkö käsitä, kuinka paljon hauskempaa olisi, jos se olisi muilta salassa?

Colin painautui takaisin tyynylleen omituinen ilme kasvoillaan.

— Minulla ei ole koskaan ollut salaisuutta, hän sanoi. — Ei muuta kuin se, etten elä aikuiseksi. He eivät tiedä minun tietävän sitä, ja silloinhan se on salaisuus. Mutta tällainen salaisuus on paljon hauskempi.

— Ellet sinä käske heitä viemään sinua puutarhaan, pyyteli Mary, niin ehkä — minä olen melkein varma, että keksin jonkin keinon, miten voimme päästä sinne joskus. Ja silloin… jos tohtori määrää, että sinun pitää lähteä ulos tuolissasi, ja jos sinä voit aina tehdä mitä mielesi tekee… niin ehkä… voisimme löytää jonkun pojan, joka työntää sinut, ja me voisimme mennä sinne muiden tietämättä, ja se pysyisi aina salaisena puutarhana.

— Se olisi hyvin hauskaa, sanoi Colin verkalleen tuijottaen uneksivasti eteensä.

Mary hengitti jo vapaammin, sillä Colin näytti mieltyneen siihen ajatukseen, että heillä olisi yhteinen salaisuus. Hän oli aivan varma, että jos hän yhä edelleen juttelisi ja voisi kuvata puutarhan hänelle sellaisena kuin hän, Mary, sen oli nähnyt, niin poika ihastuisi siihen ja hänestä olisi vastenmielistä ajatella, että kuka tahansa saisi tallata sen nurmea.

— Minä kerron sinulle, millaiseksi minä olen sen kuvitellut, jos voisimme päästä sinne, hän virkkoi. — Se on ollut niin kauan suljettuna, että kaikki kasvaa siellä sekavana vyyhtenä.

Colin lepäsi liikahtamatta Maryn kertoessa edelleen ruusuista, joiden oksat olivat ehkä takertuneet toisiinsa kiinni ja riippuivat köynnöksinä puusta puuhun — linnuista, jotka olivat rakentaneet sinne pesänsä, siellä kun oli niin turvallista. Ja sitten hän kertoi punarinnasta ja Ben Weatherstaffista. Punarinnasta olikin paljon puhuttavaa; se oli niin helppo ja vaaraton puheenaihe, että Mary lakkasi pelkäämästä. Punarinta huvitti Colinia niin että hän hymyili, ja silloin hän muuttui kauniiksi, vaikka Mary oli ensi näkemältä pitänyt häntä oikein rumana, vieläpä rumempana kuin hän itse oli.

— En tietänyt sellaisia lintuja olevan olemassa, sanoi Colin. — Mutta kun aina on sisällä huoneessa, ei koskaan näe mitään. Kylläpä sinä tiedät paljon asioista. Minusta tuntuu aivan siltä kuin olisit ollut siinä puutarhassa.

Mary ei tiennyt mitä vastata, siksi hän ei puhunut mitään. Colin ei nähtävästi vastausta odottanutkaan ja seuraavassa tuokiossa hän Maryn hämmästykseksi sanoi:

— Nyt näytän sinulle jotakin. Näetkö tuota ruusunväristä silkkiverhoa, joka riippuu takanreunan yläpuolella.

Mary ei ollut ennen sitä huomannut, mutta nyt hän seurasi Colinin katsetta ja näki pehmeän silkkiverhon, joka nähtävästi oli ripustettu jonkin taulun peitteeksi.

— Näen kyllä, hän vastasi.

— Siitä riippuu nuora, sanoi Colin. — Mene vetämään sitä.

Mary nousi salaperäisen odotuksen vallassa ja löysi nuoran. Hänen sitä vetäessään punainen silkkiverho solui syrjään paljastaen taulun. Taulu kuvasi naurusuista tyttöä. Sininen nauharuusuke piti koossa hänen vaaleita hiuksiaan, ja hänen hilpeät, kauniit silmänsä olivat juuri samanlaiset kuin Colinin tyytymättömät silmät, harmaansiniset ja mustien ripsien varjostamat, joten ne näyttivät kahta vertaa suuremmilta kuin olivat.

— Hän on äitini, sanoi Colin valittavasti. — En käsitä miksi hänen piti kuolla. Toisinaan olen vihainen hänelle siitä.

— Kuinka omituista! huudahti Mary.

— Jos hän olisi elänyt, en varmaankaan olisi aina ollut sairas, nurisi poika. — Luultavasti minäkin olisin silloin saanut elää. Eikä isä kammoksuisi nähdä minua. Ehkä minulla olisi terve ja vahva selkä. Vedä verho paikoilleen.

Mary teki kuten käskettiin ja palasi jakkaralleen.

— Hän on paljon kauniimpi kuin sinä, sanoi tyttö. — Mutta hänen silmänsä ovat samanlaiset kuin sinun — ainakin niissä on sama muoto ja väri. Miksi sen edessä on verho?

Colin liikahti levottomasti.

— Minä panetin sen siihen, hän sanoi. — Toisinaan minua kiusaa, kun hän katsoo minua. Hän hymyilee liian paljon, kun minä olen sairas ja onneton. Sitä paitsi hän on minun, enkä tahdo että kaikki katsovat häntä.

Kotvan aikaa he olivat ääneti ja sitten Mary lausui:

— Mitä luulisit rouva Medlockin tekevän, jos hän saisi tietää minun käyneen täällä?

— Hän tekisi mitä minä käskisin, vastasi Colin arvelematta. — Ja minä sanoisin hänelle, että sinun pitää käydä täällä joka päivä juttelemassa kanssani. Olen iloinen siitä, että tulit.

— Niin minäkin, sanoi Mary. — Minä tulen niin usein kuin voin, mutta hän epäröi — minun täytyy joka päivä etsiä puutarhan ovea.

— Niin täytyy, virkkoi Colin, ja sitten voit kertoa minulle. Hän makasi mietiskellen pari minuuttia ja sitten hän jälleen alkoi puhua.

— Minusta sinäkin voisit olla salaisuus, hän sanoi. — En aio kertoa heille, ennen kuin he saavat itse sen selville. Hoitajattaren voi aina lähettää pois ja sanoa, että haluan olla yksikseni. Tunnetko Marthan?

— Tunnen varsin hyvin, vastasi Mary. — Hän toimittaa kaikki askareet minulle.

Colin nyökäytti päätään käytävään päin.

— Hän nukkuu tuossa toisessa huoneessa. Hoitajatar lähti eilen sisarensa luo ja viipyy siellä aamuun asti, ja hän panee aina Marthan hoitamaan minua, kun häntä haluttaa lähteä jonnekin. Martha sanoo sinulle, milloin sinun pitää tulla.

Nyt Mary ymmärsi, miksi Marthan katse oli hätääntynyt, kun hän uteli Colinin itkua.

— Martha on siis koko ajan tiennyt sinusta? hän kysyi.

— Niin on, hän hoitelee minua usein. Hoitajatar käy aina mielellään jossain, ja silloin tulee Martha.

— Minä olen ollut täällä jo kauan, sanoi Mary. — Menenkö nyt pois? Silmäsi ovat niin uniset.

— Tahtoisin nukkua ennen kuin sinä lähdet, sanoi Colin vähän ujosti.

— Ummista silmäsi, sanoi Mary vetäen jakkaransa lähemmäksi vuodetta. — Minä teen kuten aiani Intiassa. Minä silittelen kättäsi ja laulan jotakin hiljakseen.

— Siitä minä varmaan pitäisin, mutisi Colin unisena.

Maryn kävi sääliksi unetonta poikaa, ja hän nojautui vuoteeseen ja alkoi hiljakseen silitellä Colinin kättä laulaen hyvin vienolla äänellä pientä yksitoikkoista laulunpätkää.

— Se tuntuu hyvältä, sanoi Colin yhä unisemmin, ja Mary jatkoi laulamistaan ja silittämistään, kunnes näki pojan mustien ripsien laskeutuneen poskille. Colinin silmät olivat ummessa, ja hän oli vaipunut syvään uneen.

14.

NUORI RADZHA

Aamun tullessa nummi oli verhoutunut sumuun ja sade virtasi yhä ryöppynä. Ulos ei voinut mennä. Marthalla oli niin paljon kiireellisiä töitä, ettei Mary saanut tilaisuutta jutella hänen kanssaan, mutta iltapuolella hän pyysi Marthaa istumaan huoneeseensa. Martha tuli kädessään sukanneule, jota hän aina pisteli milloin hänellä ei ollut muuta tekemistä.

— Mikä sinua vaivaa? Martha uteli pian kun he olivat käyneet istumaan. — Olet sen näköinen kuin sinulla olisi jotakin kerrottavaa.

— Minulla onkin. Minä olen päässyt selville siitä, mitä se itku oli, sanoi Mary.

Martha päästi neuleen putoamaan helmaansa ja tuijotti häntä pelästyneenä.

— Etpä olekaan, hän äännähti. — Et ikinä.

— Kuulin sitä taas yöllä, jatkoi Mary. — Ja nousin katsomaan mistä se tuli. Ja silloin löysin Colinin.

Marthan kasvot lehahtivat punaisiksi pelästyksestä.

— Voi, Mary! Sinun ei olisi pitänyt lähteä katsomaan, hän puolittain itki. — Ei olisi pitänyt, ei! Tästä tulee minulle harmia. Minä en ole puhunut sinulle sanaakaan hänestä, ja silti minulle tulee harmia. Minä menetän paikkani ja mitä äiti silloin tekee?

— Et sinä paikkaasi menetä, sanoi Mary. — Hänestä oli hauskaa kun tulin. Me juttelimme vaikka kuinka kauan ja hän sanoi olevansa hyvillään, kun löysin hänet.

— Vai oli? huudahti Martha. — Ihanko varmaan? Etpä tiedä millainen se poika on vihapäissään. Hän itkee kuin sylivauva, ja kun hän oikein vimmastuu, niin hän parkuu ja kirkuu ilkeästi säikyttääkseen meitä. Hän tietää, että olemme kokonaan hänen kynsissään.

— Ei hän ollut vihoissaan, kertoi Mary edelleen. — Minä kysyin häneltä, oliko minun mentävä pois, ja hän pyysi minua jäämään. Hän kyseli minulta kaikenlaista, ja minä istuin jakkaralla juttelemassa hänelle Intiasta ja punarinnasta ja puutarhasta. Hän ei päästänyt minua. Hän näytti minulle äitinsä kuvan. Ennen kuin lähdin pois, lauloin hänet uneen.

Martha saattoi tuskin vetää henkeään ihmetyksestä.

— Tuo on aivan käsittämätöntä, hän hoki. — Voisit yhtä hyvin astua jalopeuran luolaan. Jos hän olisi ollut tavallisella päällään, niin hän olisi saanut raivokohtauksen ja nostattanut koko talon jalkeille. Hän ei anna vieraitten katsella itseään.

— Mutta minun hän antoi. Minä katselin häntä koko ajan, ja hän katseli minua, sanoi Mary.

— Mitä minä nyt teen? Martha vaikeroi hätääntyneenä. — Jos rouva Medlock saa tietää tämän, niin hän luulee minun kertoneen sinulle, ja minä saan aika kyydin talosta.

— Ei Colin aio kertoa rouva Medlockille. Hän haluaa pitää meidän tapaamisemme vielä salassa, selitti Mary totisena. — Ja hän sanoo, että kaikkien täytyy tehdä niin kuin hän haluaa.

— Siinä hän kyllä on oikeassa, se ilkeä poika! huokasi Martha pyyhkien otsaansa esiliinallaan.

— Hän sanoo, että rouva Medlockinkin täytyy. Ja hän haluaa, että minä tulen joka päivä hänen luokseen juttelemaan. Ja sinun on tuotava sana minulle, milloin hän tahtoo tavata minua.

— Minunko? äännähti Martha. — Minä menetän paikkani, menetän varmasti!

— Etpä menetä, jos vain teet mitä hän tahtoo, sillä kaikkien on pakko totella häntä, vakuutti Mary.

— Ihanko hän käyttäytyi ihmisiksi? kysyi Martha silmät selällään.

— Luulen hänen melkein pitäneen minusta, vastasi Mary.

— Sitten olet mahtanut loihtia! päätteli Martha hengähtäen syvään.

— Minä menin vain hänen huoneeseensa ja hämmästyin niin hänet nähdessäni, että jäin jäykistyneenä paikalleni. Ja silloin hän käännähti ja tuijotti minuun. Ja hän luuli minua aaveeksi tai uneksi, ja minä luulin samaa. Tuntui hirveän oudolta olla siellä kahden keskellä yötä tietämättä toisistaan mitään. Ja sitten rupesimme kyselemään toisiltamme kaikenlaista. Ja kun kysyin häneltä, pitikö minun mennä tieheni, hän kielsi minua.

— Johan nyt on maailman loppu käsissä! päivitteli Martha.

— Mikä häntä sitten vaivaa? kysyi Mary.

— Kuka sen niin varmaan tietää, sanoi Martha. — Herra Craven oli mennä päästään vialle pojan syntyessä. Tohtorit luulivat, että hänet oli vietävä mielisairaalaan. Rouva Cravenin kuolema koski häneen kovasti, niin kuin jo kerroin. Poikaa hän ei kärsinyt silmäinsä edessä. Raivosi vain kuin hullu ja sanoi, että lapsesta tulee samanlainen kyttyräselkäinen vaivainen kuin hän itsekin on ja että pojan olisi parasta kuolla.

— Onko Colin kyttyräselkäinen? kysyi Mary. — Ei hän siltä näyttänyt.

— Ei hän vielä ole, virkkoi Martha. — Mutta häntä hoidettiin takaperoisesti jo alun pitäen. Äiti sanoo, että pojan syntyessä oli talossa sellainen hätä ja murhe, että mikä lapsi tahansa olisi siitä saanut vamman. Pelättiin että hänen selässään on vikaa, ja sitä on hoidettu kaiken aikaa. Hän on maannut vuoteessa koko ikänsä. Kerran hänelle määrättiin selkään rautavanne, mutta siitä hän kiukustui niin että tuli peräti sairaaksi. Sitten tuli kuuluisa tohtori häntä katsomaan ja otatti pois koko vehkeen. Hän puhui sille toiselle tohtorille suoraa kieltä. Hän sanoi, että pojalle oli annettu liian paljon lääkkeitä ja ettei pitäisi antaa hänelle aina periksi.

— Hänet on hemmoteltu pilalle, sanoi Mary.

— Sen häijympää nuorta komentajaa ei ole missään, puuskahti Martha. — Mutta onhan hän sairastellutkin paljon. Kaksi tai kolme kertaa hänessä on ollut niin kova yskä ja kuume, että hän on ollut henkihieverissä. Kerran hänessä oli lavantauti ja kerran tuhkarokko. Voi toki, silloin oli rouva Medlock helisemässä. Poika makasi aivan tiedottomana, kun hän jutteli hoitajattaren kanssa, ja hän luuli, ettei sairas ymmärrä mitään, ja sanoi: "Tällä kertaa hän varmasti kuolee ja parastahan se on hänelle itselleen ja kaikille muillekin." Ja samassa hän huomasi Colinin makaavan silmät suurina ja tuijottavan häneen yhtä selväjärkisenä kuin hän itse. Rouva Medlock jäi aivan sanattomaksi, mutta Colin vain tuijotti häneen ja sanoi: "Antakaa minulle vähän vettä ja heretkää juttelemasta."

— Luuletko hänen kuolevan? kysyi Mary.

— Äiti sanoo, että mitäs sellaisen lapsen kannattaa elää, joka ei koskaan tahdo hengittää raitista ilmaa eikä tee muuta kuin makaa selällään, lukee kuvakirjoja ja ottaa lääkkeitä. Hän on heikko eikä suostu lähtemään ulos, kun häntä kiukuttaa kaikki puuha ja hääriminen, mikä siitä syntyy. Ja hän sanoo tulevansa vain sairaaksi raittiissa ilmassa.

Mary istui takkatulta katsellen.

— Eiköhän hänelle tekisi hyvää mennä puutarhaan katselemaan, miten siellä kaikki kasvaa, hän sanoi hitaasti. — Minulle se teki hyvää.

— Kerran hänet vietiin siihen nurkkaukseen, missä on ruusuja ja suihkulähde. Silloin hän sai niin pahan raivokohtauksen, ettei hänellä monesti ennen ollut sellaista ollut, jutteli Martha. — Hän oli lukenut lehdestä, että ihmisiin tulee joskus tauti, jota hän sanoi "ruusukuumeeksi", ja hän rupesi aivastamaan ja väitti jo saaneensa sen, ja samassa uusi puutarhuri, joka ei tiennyt käskyistä mitään, kulki siitä sivu ja katseli häntä uteliaasti. Hän hurjistui siitä aivan hirveästi ja sanoi puutarhurin katsovan häneen, koska hänestä tulee kyttyräselkäinen. Hän huusi itselleen kuumeen ja oli sairas kaiken yötä.

— Jos hän joskus on kiukkuinen minulle, en enää milloinkaan mene häntä katsomaan, sanoi Mary.

— Kyllä sinä menet häntä katsomaan, jos hän vain tahtoo, vakuutti Martha. — Parasta on, että jo alun pitäen olet siitä selvillä.

Heti sen jälkeen soi kello ja Martha kääri kokoon neuleensa.

— Hoitajatar kai tahtoo taas minua vähäksi aikaa istumaan hänen luokseen, hän sanoi. — Kunpa hän edes olisi hyvällä tuulella.

Martha viipyi poissa noin kymmenen minuuttia ja sitten hän tuli takaisin neuvottoman näköisenä.

— Johan minä sanoin, että sinä olet noitunut hänet, sanoi hän. — Hän istuu sohvalla kuvakirjoineen. Hän lähetti hoitajattaren pois ja käski hänen palata vasta kuudelta. Minun piti olla viereisessä huoneessa odottamassa hänen käskyjään. Samassa kun hoitajatar oli tiessään, hän kutsui minut sisään ja sanoi: "Minä tahdon, että Mary Lennox tulee juttelemaan kanssani, ja pidä mielessäsi, ettet puhu tästä kellekään." On parasta, että menet niin joutuin kuin suinkin pääset.

Mary ei vitkastellut. Hän ei halunnut tavata Colinia yhtä hartaasti kuin Dickonia, mutta joka tapauksessa oli hauskaa tavata häntäkin.

Takassa räiskyi leimuava tuli hänen tullessaan Colinin luokse, ja päivänvalossa huone näytti erittäin kauniilta. Siellä oli värikkäitä mattoja ja verhoja ja tauluja, jotka tekivät huoneen lämpimäksi ja kodikkaaksi harmaasta taivaasta ja rankkasateesta huolimatta. Colin itsekin oli kuin maalaus. Hänellä oli yllään samettinen aamutakki ja selkänsä tukena iso silkillä päällystetty sohvatyyny. Hänen poskillaan paloivat punaiset täplät.

— Tule sisään, hän sanoi. — Minä olen ajatellut sinua koko aamun.

— Minäkin olen ajatellut sinua, vastasi Mary. — Et arvaa, kuinka pelästynyt Martha on. Hän sanoo, että rouva Medlock luulee hänen kertoneen minulle sinusta, ja silloin hänet lähetetään pois.

Colin rypisteli otsaansa.

— Mene kutsumaan hänet tänne, hän käski. — Hän on viereisessä huoneessa.

Mary katosi ja palasi Martha mukanaan. Tyttöraukka tutisi hädissään. Colin rypisteli yhä otsaansa.

— Onko sinun tehtävä mitä minä käsken vai ei? hän kysyi.

— Minun on tehtävä mitä te käskette, sammalsi Martha punaisena.

— Onko rouva Medlockin tehtävä, mitä minä käsken?

— Kaikkien on tehtävä, vastasi Martha.

— No niin, jos minä käsken sinun tuoda Mary-neidin tänne, kuinka rouva Medlock voi silloin lähettää sinut pois, jos hän saa sen tietää.

— Voi, älkää antako hänen erottaa minua, pyyteli Martha.

— Minä lähetän hänet tiehensä, jos hän uskaltaa hiiskahtaa sinulle sanaakaan, sanoi nuori herra Craven mahdikkaasti.

— Kiitos. Martha niiasi. — Minä tahdon tehdä velvollisuuteni.

— Se riittää, sanoi Colin vieläkin mahdikkaammin. — Minä pidän huolta sinusta. Mene matkoihisi nyt.

Kun ovi oli sulkeutunut Marthan jälkeen, huomasi Colin Maryn katsoa tuijottavan häneen aivan ihmeissään.

— Miksi sinä katsot minuun tuolla tapaa? hän kysyi. — Mitä sinä ajattelet?

— Minä ajattelen kahta asiaa.

— Mitä sitten? Käy istumaan ja kerro minulle.

— Ensimmäinen on tämä, sanoi Mary istuutuen isolle jakkaralle. — Intiassa näin kerran pojan, joka oli radzha, ruhtinas. Hän oli kauttaaltaan rubiinien, smaragdien ja timanttien peitossa. Hän puhutteli väkeänsä juuri niin kuin sinä puhuttelit Marthaa. Kaikkien oli aina toteltava häntä aivan heti. Luultavasti heidät muuten olisi surmattu.

— Kerro minulle enemmän radzhasta, sanoi Colin. — Mutta sanopas ensin, mikä se toinen asia oli.

— Minä ajattelin, sanoi Mary, kuinka erilaisia sinä ja Dickon olette.

— Kuka on Dickon? kysyi Colin. — Kuinka hullunkurinen nimi!

Mary arveli saattavansa kertoa hänelle Dickonista. Voisihan hän puhua Dickonista mainitsematta salaista puutarhaa. Olihan Marykin mielellään kuunnellut Marthan juttuja hänestä.

— Hän on Marthan veli. Hän on kaksitoistavuotias, selitti Mary. — Hänen kaltaistaan ei ole toista koko maailmassa. Hän osaa lumota kettuja ja oravia ja lintuja niin kuin intialaiset lumoavat käärmeitä. Hän soittelee pillillään hyvin hiljaista säveltä, ja silloin ne tulevat kuuntelemaan.

Pöydällä Colinin vieressä oli muutamia suuria kirjoja, ja hän sieppasi äkkiä niistä yhden.

— Tässä on kuva käärmeenlumoojasta, hän huudahti. Kirjassa oli kauniita ja upeasti väritettyjä kuvia, ja Colin näytti niistä yhtä Marylle.

— Osaako hän tehdä tällaista? hän kysyi innokkaasti.

— Hän soitteli pilliään, ja eläimet kuuntelivat, selitti Mary. — Mutta se ei ole taikaa, hän sanoo. Hän sanoo tuntevansa niiden tavat, koska hän oleskelee niin paljon nummella. Hän pitää eläimistä niin, että hänestä toisinaan tuntuu kuin hän itse olisi lintu tai kaniini. Minusta näytti kuin punarinta ja Dickon olisivat jutelleet visertelemällä keskenään.

Colin nojasi suureen tyynyynsä. Hänen silmänsä suurenivat suurenemistaan, ja täplät hänen poskillaan hehkuivat.

— Kerro minulle lisää hänestä, hän pyysi.

— Hän tuntee lintujen munat ja pesät, jatkoi Mary. — Ja hän tietää kaikki kettujen ja mäyrien ja saukkojen luolat, mutta ei kerro niistä kenellekään, etteivät muut pojat löytäisi niitä ja säikyttäisi eläimiä. Hän tuntee kaiken, mikä kasvaa tai elää nummella.

— Pitääkö hän nummesta? kysyi Colin. — Kuinka voi pitää tuollaisesta autiosta, ikävästä paikasta?

— Sehän on kaunis, väitti Mary. — Siellä on tuhansia kauniita kasveja ja tuhansia pikku eläimiä ahkerassa työssä. Ne rakentavat itselleen pesiä, koloja ja luolia ja nakertelevat, laulavat tai vikisevät toisilleen. Ne ovat toimeliasta väkeä ja pitävät hauskaa maan alla, puissa ja kanervikossa.

— Miten sinä tiedät tuon kaiken? huudahti Colin kääntyen kyynärpäänsä varassa katsomaan häntä.

— Oikeastaan en ole kertaakaan ollut nummella, sanoi Mary äkkiä muistaen. — Olen vain pimeässä ajanut sen läpi. Se oli mielestäni hirvittävää. Mutta Martha kertoi siitä minulle ensin ja sitten Dickon. Dickonin puhuessa tuntuu kuin näkisi ja kuulisi mitä siellä tapahtuu, kuin seisoisi kanervikossa päivänpaisteessa ampiaisten ja mehiläisten keskellä hengittämässä nummen tuoksua, joka on kuin hunajaa.

— Jos on sairas, ei näe ikinä mitään, sanoi Colin rauhattomana. Hän muistutti henkilöä, joka kuuntelee kaukaisuudesta tulevaa outoa ääntä ja ihmettelee mitä se on.

— Ei tietenkään, jos aina pysyttelee sisällä, sanoi Mary.

— Enhän minä voisi mennä nummelle, sanoi Colin loukkaantuneena.

Mary oli hetken aikaa ääneti ja sitten hän sanoi rohkeasti:

— Ehkä voit — joskus.

Colin säpsähti.

— Mennä nummelle! Miten niin? Minunhan täytyy kuolla.

— Mistä sinä sen tiedät? sanoi Mary hiukan ärtyisästi. Häntä harmitti pojan tapa puhua kuolemastaan. Tuntui melkein kuin Colin olisi kerskunut sillä.

— Niin kauan kuin saatan muistaa olen aina kuullut, että minä pian kuolen, vastasi Colin nyrpeänä. — Aina he kuiskailevat ympärilläni. Ja päälle päätteeksi he toivovat sitä!

Marylle tuli ärripääpuuska. Hän pusersi huulensa yhteen.

— Silloinpa minä en kuolisikaan, hän tokaisi. — En uhallakaan. Kuka toivoo sinun kuolevan?

— Palvelijat — ja tohtori Craven tietysti, että hän saisi Misselthwaiten ja tulisi rikkaaksi, kun hän on köyhä. Hän ei uskalla sanoa sitä, mutta hän on aina tyytyväisen näköinen silloin kun minä olen huonompi. Kun minulla oli lavantauti, hän lihoi aivan silmissä. Luulen että isäkin toivoo sitä.

— Sitä en usko, sanoi Mary hyvin vastustushaluisena. Colin käännähti ja silmäili häntä pitkään.

— Etkö? hän sanoi.

Ja sitten hän vaipui tyynynsä varaan ja näytti miettivän. Seurasi pitkä hiljaisuus. Ehkäpä kumpikin ajatteli outoja asioita, sellaisia joita lapset eivät tavallisesti ajattele.

— Tuo kuuluisa Lontoosta tullut lääkäri käski ottaa pois sen rautavanteen, sanoi Mary viimein. — Sanoiko hänkin sinun kuolevan?

— Ei.

— Mitä hän sanoi?

— Hän ei kuiskaillut, vastasi Colin. — Ehkä hän tiesi minun vihaavan kuiskailua. Yhden asian hän sanoi aivan ääneen. Hän sanoi: "Poika saattaa jäädä eloon, jos hän itse päättää elää. Pitäkää hänet hyvällä tuulella." Kuulosti aivan siltä kuin hän olisi ollut harmissaan.

— Minäpä tiedän, kuka voisi saada sinut hyvälle tuulelle, sanoi Mary miettivänä. — Dickon varmasti voisi. Hän puhuu aina elävistä asioista. Hän ei koskaan puhu kuolleista tai sairaista. Hän tähystelee aina taivasta ja katselee lentäviä lintuja — tai maata nähdäkseen, mitä siitä kasvaa. Hänellä on pyöreät siniset silmät ja ne ovat selkoselällään alituisesta ympärilleen katselemisesta. Ja hän nauraa leveätä naurua suurella suullaan — ja hänen poskensa ovat punaiset — punaiset kuin kirsikka.

Hän veti jakkaransa lähemmäksi sohvaa, ja hänen ilmeensä aivan muuttui, kun hän palautti mieleensä ystävänsä leveän suun ja suuret mulkosilmät.

— Kuulehan, hän sanoi. — Ei puhuta nyt kuolemasta. Ei se ole mukavaa. Puhutaan elämästä. Jutellaan Dickonista, vain Dickonista. Ja katsellaan sitten sinun kuviasi.

Parempaa hän ei olisi voinut keksiä. Kun puheli Dickonista, täytyi samalla kertoa mökistä ja sen neljästätoista asukkaasta — lapsista, jotka tulivat lihaviksi nummen ruohosta kuin kesyttömät ponit. Ja Dickonin äidistä — ja hyppynuorasta — ja päivänpaisteisesta nummesta — ja vaaleanvihreistä versoista, jotka pistivät esiin mustasta mullasta. Ja kaikki oli niin elävää, että Mary kertoessaan vilkastui vilkastumistaan eikä Colinkaan ollut koskaan ennen jutellut niin paljon. Ja he alkoivat molemmat naureskella aivan ilman syytä kuten lasten on tapana viihtyessään toistensa seurassa. He nauroivat niin kovasti ja pitivät sellaista melua kuin olisivat olleet kaksi tavallista, tervettä kymmenvuotiasta — eivätkä pieni, kova, tyly tyttö ja sairas poika, joka luuli pian kuolevansa.

He pitivät niin hauskaa, että unohtivat kuvakirjat ja ajan. He olivat nauraneet äänekkäästi Ben Weatherstaffille ja hänen punarinnalleen, ja Colin istui niin suorana kuin olisi kokonaan unohtanut heikon selkänsä. Äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin.

— Tiedätkö, erästä asiaa emme ole ensinkään muistaneet, hän sanoi. — Me olemme serkukset.

Hullunkurista, etteivät he olleet aikaisemmin keksineet tuota pientä tosiseikkaa! He nauroivat sen huomatessaan katketakseen, sillä nyt heitä huvitti aivan kaikki. Ja kesken ylintä iloa aukeni ovi, ja sisään astuivat tohtori Craven ja rouva Medlock.

Tohtori Craven säpsähti pelästyksestä, ja rouva Medlock oli kaatua selälleen, sillä tohtori oli vahingossa törmännyt häntä vasten.

— Herra varjelkoon! äännähti rouva Medlock-raukka tuijottaen heitä niin ällistyneenä, että silmät olivat tipahtaa päästä. — Herra varjelkoon!

— Mitä tämä merkitsee? kysyi tohtori Craven astuen peremmälle.

Silloin Mary jälleen muisti nuoren radzhan. Colin oli niin välinpitämätön kuin ei tohtorin säikähdys enempää kuin rouva Medlockin kauhistus olisi liikuttanut häntä vähääkään.

— Tässä on serkkuni Mary Lennox, hän sanoi. — Minä pyysin häntä juttelemaan kanssani. Minä pidän hänestä. Hänen täytyy tulla juttelemaan kanssani milloin vain haluan.

Tohtori Craven kääntyi nuhtelevan näköisenä rouva Medlockiin.

— Voi, tohtori, läähätti taloudenhoitajatar. — En voi käsittää, miten tämä on tapahtunut. Koko talossa ei ole ainoatakaan palvelijaa, joka olisi uskaltanut puhua — kaikille on annettu käskyt.

— Ei kukaan olekaan kertonut hänelle mitään, sanoi Colin. — Hän kuuli minun itkevän ja löysi itse minut. Olen iloinen, että hän tuli. Älkää olko hupsu, rouva Medlock.

Mary huomasi, ettei tohtori Craven näyttänyt olevan hyvillään, mutta nähtävästi hän ei uskaltanut vastustaa potilastaan.

— Pelkään että olet liiaksi kiihdyttänyt itseäsi. Kiihtyminen ei tee sinulle hyvää, poikaseni, hän sanoi.

— Silloin vasta kiihtyisinkin, jos en näkisi häntä, vastasi Colin, ja hänen silmänsä alkoivat uhkaavasti säkenöidä. — Minä olen terveempi. Hän tekee minut terveemmäksi. Hoitajattaren täytyy tuoda teetä hänellekin. Me juomme teetä yhdessä.

Rouva Medlock ja tohtori Craven silmäilivät toisiaan neuvottomina, mutta asia ei nähtävästi ollut autettavissa.

— Hän näyttää todella terveemmältä, tohtori, huomautti rouva Medlock. — Mutta — lisäsi hän tarkemmin asiaa mietittyään — hän näytti terveemmältä jo aamulla ennen kuin tyttö tuli huoneeseen.

— Hän tuli minun huoneeseeni viime yönä. Hän viipyi luonani kauan aikaa. Hän lauloi minulle intialaisen laulun ja sai minut nukkumaan, sanoi Colin. — Olin terveempi herätessäni. Minulla oli nälkä. Ja nyt haluan teetä. Pyytäkää hoitajatarta tuomaan teetä, rouva Medlock.

Tohtori Craven ei ollut kauan potilaansa luona. Hän jutteli sairaanhoitajattaren kanssa pari minuuttia tämän tultua huoneeseen ja lausui muutamia varoituksia Colinille. Hän ei saanut puhella liian paljon, hän ei saanut unohtaa olevansa sairas, hän ei saanut unohtaa, että hän väsyi niin helposti. Olipa siinä koko joukko ikäviä seikkoja, joita ei saanut unohtaa, mietti Mary itsekseen.

Colin näytti ärtyneeltä ja silmäili kaiken aikaa tohtori Cravenia omituisilla mustaripsisillä silmillään.

— Minä tahdon unohtaa että olen sairas, hän sanoi viimein. — Hän saa minut unohtamaan. Siksi tahdon olla hänen seurassaan.

Tohtori Craven ei ollut tyytyväisen näköinen lähtiessään huoneesta. Hän vilkaisi neuvottomana jakkaralla istuvaan tyttöön. Mary oli muuttunut jälleen jäykäksi ja vaiteliaaksi, eikä tohtori voinut käsittää, mikä hänessä saattoi viehättää Colinia. Mutta poika näytti toden teolla virkeämmältä — ja tohtori huokasi jotensakin raskaasti astuessaan käytävään.

— Aina minua vaaditaan syömään, vaikka en halua, sanoi Colin hoitajattaren tuodessa teetarjotinta ja asettaessa sen pöydälle sohvan viereen. — Mutta jos sinä syöt, syön minäkin. Nuo tortut näyttävät maukkailta. Kerro minulle radzhasta.

15.

PESÄÄ RAKENTAMASSA

Kun oli satanut vielä viikon päivät, tuli sininen taivas uudelleen näkyviin ja aurinko paistoi jo kuumasti. Oli kauan siitä, kun Mary oli nähnyt salaisen puutarhan ja Dickonin, mutta tämä viikko oli kulunut varsin hauskasti. Joka päivä hän oli viettänyt tuntikausia Colinin luona kertoen radzhasta, puutarhasta ja Dickonista tai mökistä ja nummesta. He olivat katselleet Colinin kauniita kirjoja ja lukeneet vuorotellen ääneen. Toisinaan kun Colin oli innoissaan tai huvittunut, ei hän Maryn mielestä olisi näyttänyt ensinkään sairaalta, ellei hän olisi maannut sohvalla ja ollut kasvoiltaan niin kalpea.

— Aika ovela pikku otus sinä oletkin, kun tuolla tapaa nouset vuoteestasi ottamaan selvää asioista, sanoi rouva Medlock kerran Marylle. — Mutta usko pois, se voi olla aika siunattu asia meille muille. Hänellä ei ole ollut raivokohtausta eikä itkunpuuskia sen jälkeen kun teistä tuli ystävät. Sairaanhoitajatar oli juuri lähtemäisillään talosta, hän oli niin työlästynyt poikaan, mutta nyt hän sanoo mielellään jäävänsä, kun on saanut auttajan, hän lisäsi nauraen.

Jutellessaan Colinin kanssa salaisesta puutarhasta Mary oli koettanut olla hyvin varovainen. Hän halusi saada selville kaksi Colinia koskevaa seikkaa, mutta ne olivat senlaatuisia, ettei hän voinut kysyä niitä suoraan. Ensiksikin hän halusi tietää, oliko Colin niin luotettava, että hänelle voi uskoa salaisuuden. Dickoniinhan häntä ei tietenkään voinut verrata. Mutta toisaalta: hän oli selvästi tavattoman ihastunut siihen ajatukseen, että puutarhasta eivät tietäisi muut kuin Mary ja hän. Ehkäpä se teki hänet luotettavaksi. Maryn piti kuitenkin tutustua Coliniin paremmin ollakseen varma asiasta.

Toinen seikka, jonka Mary halusi saada selville, oli tämä: olisiko mahdollista viedä Colin puutarhaan kenenkään tietämättä? Kuuluisa tohtori oli sanonut hänen tarvitsevan raitista ilmaa, ja Colin oli sanonut, että salaisessa puutarhassa hän voisi sietääkin sitä. Kenties hän ei ajattelisi niin paljon kuolemaa, jos saisi runsaasti raitista ilmaa ja tutustuisi Dickoniin ja punarintaan ja näkisi, miten kasveja kohoaa maasta. Viime aikoina Mary oli joskus katsahtanut peiliin ja huomannut olevansa kokonaan eri olento kuin se lapsi, joka oli saapunut Intiasta. Tämä lapsi oli sievempi. Marthakin oli huomannut muutoksen.

— Nummen ilma on jo tehnyt sinulle hyvää, hän oli sanonut. — Et ole enää läheskään niin keltainen ja laiha kuin ennen. Tukkasikin on aivan toisen näköinen.

— Se on kuten minä itse, sanoi Mary. — Se on tullut vahvemmaksi ja paksummaksi.

Koska puutarha ja raitis ilma olivat olleet terveellisiä Marylle, niin ehkäpä ne virkistäisivät Coliniakin. Mutta suostuisiko hän tapaamaan Dickonin? Hänhän ei kärsinyt sitä, että ihmiset katsoivat häntä.

— Miksi sinä suutut, kun sinuun katsotaan? kysyi Mary kerran.

— Minä en ole koskaan voinut sietää sitä, vastasi Colin. — En silloinkaan, kun olin aivan pieni. Kun minut vietiin vaunuissani merenrannalle, pysähtyivät kaikki tuijottamaan minua, ja rouvat ja neidit juttelivat hoitajattareni kanssa, ja sitten he alkoivat kuiskailla ja tiesin heidän sanovan, etten elä kauan. Joskus nuo naiset taputtivat minua poskelle ja sanoivat: "Lapsiparka!" Kerran kun eräs rouva teki niin, kirkaisin ääneen ja puraisin häntä käteen. Hän säikähti ja juoksi tiehensä.

— Hän luuli, että sinä olit tullut hulluksi, virkkoi Mary moittivasti.

— Minulle on aivan yhdentekevää, mitä hän luuli, sanoi Colin äreästi.

— Miksi ihmeessä et kirkaissut ja purrut minua, kun tulin huoneeseesi? sanoi Mary.

— Luulin sinua aaveeksi tai uneksi, vastasi Colin. — Aavetta ei voi lyödä, eikä untakaan, ja kirkumisesta on vielä vähemmän apua.

— Olisiko sinusta ilkeätä, jos — jos joku poika katsoisi sinua? kysyi Mary varovaisesti.

Colin painautui tyynylleen ja vaipui mietteisiinsä. Sitten hän sanoi verkalleen ikään kuin joka sanaa mielessään punniten:

— Luulen että antaisin yhden pojan katsella itseäni. Sen pojan, joka tietää missä ketut asuvat. Dickonin.

— Häntä sinä et tietenkään arastelisi, sanoi Mary.

— Eiväthän linnutkaan pelkää häntä eivätkä muut eläimet, tuumi Colin yhä miettivänä. — Miksi sitten minä pelkäisin. Hän on jonkinlainen eläinten kesyttäjä, ja minä olen poikaeläin.

Sitten hän naurahti ja Marykin naurahti, ja loppujen lopuksi molemmat alkoivat nauraa sydämensä pohjasta ajatellessaan, kuinka hullunkurinen olisi tuollainen luolassaan piilevä poikaeläin.

Mutta Mary oli päässyt perille siitä, ettei Dickonista ollut mitään vaaraa.

* * * * *

Ensimmäisenä aamuna kun taivas oli jälleen sininen, Mary havahtui hyvin aikaisin. Auringon säteet kurkistivat verhojen lomitse sisään niin hilpeän näköisinä, että Mary hypähti vuoteestaan ja juoksi ikkunaan. Hän veti ylös kaihtimet ja avasi ikkunan. Vahva tuulahdus raitista, sulotuoksuista ilmaa tulvahti häntä vastaan. Nummi oli sinertävä ja koko maailma niin muuttunut kuin sitä olisi kosketettu taikasauvalla. Kaikkialta kuului vienoa piipitystä, aivan kuin kokonainen lintuparvi olisi virittänyt soittimiaan aloittaakseen konsertin. Mary pisti päänsä ulos ikkunasta.

— On lämmin, lämmin! hän kuiskasi. — Nyt vihreät versot työntyvät esiin, ja kukkasipulit ponnistelevat voimainsa takaa mustassa mullassa.

— On kai hyvin aikaista, hän tuumi. Pilvenhattarat ovat vaaleanpunaisia, en ole ikinä nähnyt taivasta tuonnäköisenä. Ei kukaan ole hereillä, eivät tallipojatkaan.

Hänen mieleensä välähti nopea ajatus, joka sai hänet kavahtamaan pystyyn.

— Minä en voi odottaa, menen puutarhaa katsomaan!

Hän oli jo oppinut pukeutumaan omin päin, ja viidessä minuutissa hän oli saanut vaatteet ylleen. Hän tiesi pienen syrjäoven, jonka lukon hän osasi itse aukaista; niinpä hän juoksi alakertaan kengät kädessä ja pisti ne hallissa jalkaansa. Hän irrotti ketjut ja avasi salvan, ja kun ovi aukeni, hän hypähti pihalle yhdellä harppauksella. Siinä hän nyt seisoi vihertävällä nurmikolla auringon säteiden ja pehmeiden tuulahdusten hyväilemänä, ja joka pensaasta ja puusta kuului piipitystä, visertelyä ja laulua. Hän löi kätensä yhteen pelkästä ilosta ja katsahti taivaalle, joka oli niin sininen ja vaaleanpunainen ja säteilevä, että hänestä tuntui kuin hänenkin pitäisi ruveta visertelemään ja laulamaan kuten rastaat ja punarinnat ja leivoset. Hän juoksi ohi pensaitten ja polkujen kohti salaista puutarhaa.

— Kaikki näyttää jo toisenlaiselta, hän mietti. — Ruoho on vihreämpää, taimet työntyvät esiin maasta, ja lehtisilmuja on näkyvissä. Dickon tulee varmasti tänään iltapäivällä.

Saapuessaan paikalle, missä puutarhan ovi oli kätkössä muratin takana, hän säpsähti kuullessaan omituista, kimeätä ääntä. Se oli rääkynää — mustavariksen rääkynää, ja se tuli muurilta. Katsahtaessaan sinne hän näki kiiltohöyhenisen, sinisen mustan linnun, joka silmäili häntä varsin viisaan näköisenä. Hän ei ollut koskaan ennen niin läheltä nähnyt mustavarista, ja se hermostutti häntä hiukkasen, mutta samassa se levitti siipensä ja lensi tiehensä poikki puutarhan. Hän toivoi, ettei se jäisi sinne, ja työnsi oven auki uteliaana näkemään, minne se oli lentänyt. Puutarhaan tultuaan hän näki sen laskeutuneen kääpiöomenapuulle ja omenapuun alla makasi pieni punertava, tuuheahäntäinen eläin ja molemmat tarkkasivat ruohikossa polvillaan työskentelevää Dickonia. Mary suorastaan lensi ruohikon poikki hänen luokseen.

— Oh, Dickon, Dickon! hän huusi. Kuinka pääsit tänne näin varhain? Kuinka pääsit? Aurinko on vasta äsken noussut!

Dickon nousi seisomaan nauravana, hehkuvana ja mullan ryvettämänä, silmissään kappale taivaan sineä.

— Niin, mutta minä olin jalkeilla jo paljon ennen sitä, hän hymyili. — Tänä aamuna on maailma taas muuttumassa koreaksi, usko pois. Ja kaikkialla on työntekoa ja surinaa, raaputusta ja viserrystä ja pesän rakentamista ja hyvää hajua. Kukapa tässä malttaisi maata varpaat pystyssä. Kun aurinko putkahti taivaalle, niin nummi oli tulla hulluksi riemusta, ja minä juoksin keskellä kanervikkoa aivan kuin olisin minäkin vähän hassahtanut. Ja sitten tulin suoraan tänne. Tämä puutarha, näetkös, on avun tarpeessa.

Mary painoi kätensä rinnalleen läähättäen kuin olisi itsekin juossut kovasti.

— Oh, Dickon, Dickon! hän huudahti. — Minä olen niin onnellinen, että voin tuskin hengittää!

Nähdessään pojan puhuttelevan vierasta pieni, tuuheahäntäinen eläin nousi paikaltaan puun alta ja tuli Dickonin luokse, ja varis lensi rääkyen oksaltaan asettuen hänen olkapäälleen.

— Tämä on pieni ketunpentu, Dickon sanoi raapien pienen punertavan eläimen päätä. — Sen nimi on Kapteeni. Ja tämä tässä on Nokipekka. Nokipekka lensi nummen poikki minun seurassani, ja Kapteeni juoksi kuin koirat olisivat olleet sen kintereillä. Ne tunsivat kumpikin samaa kuin minä.

Eläimistä ei kumpikaan näyttänyt vähääkään arastelevan Maryä. Dickonin alkaessa kävellä pysyi Nokipekka hänen olkapäällään ja Kapteeni tassutteli rauhallisena hänen vieressään.

— Katsohan! sanoi Dickon. — Katsos, mitä tässä on noussut maasta, ja tässä ja tässä. Ja voi toki, katso näitä tässä!

Hän heittäytyi polvilleen, ja Mary laskeutui maahan hänen viereensä. He olivat löytäneet kokonaisen kimpun erivärisiä krookuksia, sinipunertavia, oranssin- ja kullanvärisiä. Mary taivutti päätänsä ja suuteli niitä.

— Ei ketään ihmistä voi koskaan suudella tällä tapaa, hän sanoi kohottaessaan jälleen päätänsä. — Kukat ovat niin toisenlaisia.

Dickon näytti olevan ymmällä, mutta hymähti.

— No, olen minä monesti suudellut äitiä tuolla tapaa, kun olen tullut kotiin samoiltuani koko päivän nummella ja kun hän on seisonut ovella päivänpaisteessa iloisena ja hyväntuulisena.

He juoksivat ympäri puutarhaa ja löysivät niin monta ihmettä, että heidän täytyi alinomaa kehottaa toisiaan puhumaan hiljempaa. Dickon näytti Marylle kuolleilta näyttäneiden ruusunoksien paisuvia nuppuja. Hän näytti hänelle kymmeniätuhansia uusia vihreitä täpliä, jotka työntyivät näkyviin mullasta. He työnsivät innokkaat nenänsä aivan kiinni maahan ja haistelivat sen lämmintä tuoksua; he kaivoivat ja kitkivät ja nauroivat hiljaa ihastuksissaan, kunnes Maryn hiukset olivat yhtä pörröiset kuin Dickonin ja posketkin yhtä helakan punaiset kuin hänen.

Niinpä salaisessa puutarhassa oli sinä aamuna iloa ja riemua, varsinkin kun kesken kaiken keksittiin vielä uusi, perin ihmeellinen hauskuus. Muurin yli lensi nopeasti varjoisaan kolkkaan punarintainen lintu riiputtaen jotakin nokassaan. Dickon seisoi aivan liikahtamatta viitaten Maryäkin olemaan hiljaa.

— Ei saa liikahtaa, hän kuiskasi. — Tuskin saa hengittää. Viime kerralla nähdessäni sen tiesin, että sillä oli toveri. Se on Ben Weatherstaffin punarinta. Se alkaa rakentaa pesää. Se tekee sen tänne, kun emme säikytä sitä.

He laskeutuivat hiljaa ruohikolle ja istuivat siinä liikahtamatta.

— Ei saa katsella niin tarkkaan, että se luulee meidän vahtivan sitä, sanoi Dickon. — Silloin ei kannata enää pyrkiä sen ystäväksi. Se on nyt ihan kuin toinen lintu, kunnes se on saanut pesän tehdyksi. Se perustaa omaa kotia. Se on tästä puoleen arempi ja pahastuu helposti. Nyt ei riitä aikaa vieraissa käyntiin ja haasteluun. Meidän pitää vähän aikaa olla hiljaa ja koettaa näyttää siltä, kuin olisimme ruohoa ja puita tai pensaita. Sitten kun se on tottunut meihin, minä visertelen hiukan, ja silloin se tietää, ettei meillä ole pahaa mielessä.

Mary ei ollut ensinkään selvillä siitä, miten oli meneteltävä, jos halusi näyttää ruoholta ja puilta ja pensailta. Mutta Dickon näytti pitävän sitä kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa, ja Mary tarkkasi häntä hartaasti parin minuutin ajan ihmetellen mielessään, pystyisikö hän todella muuttumaan vihreäksi ja puskemaan itsestään oksia ja lehtiä. Mutta Dickon istui vain ihmeteltävän hiljaa ja puhui aivan matalalla äänellä.

Pesänrakentaminen kuuluu kevääseen, puheli Dickon. — Linnut ajattelevat ja tekevät työtä omalla tavallaan, ja ihmisten on parasta olla sekaantumatta niiden asioihin.

— Jos me puhelemme siitä, en voi olla katselematta sitä, kuiskasi Mary. — Jutellaan jostakin muusta. Tahtoisin kertoa sinulle jotakin.

— Punarinta onkin hyvillään, jos puhumme jostakin muusta, arveli Dickon. — Mitä aioit kertoa?

— Niin, tiedätkö sinä mitään Colinista? kuiskutti Mary.

Dickon kääntyi katsomaan häntä.

— Mitä sinä hänestä tiedät? hän kysyi.

— Minä olen tavannut hänet. Minä olen käynyt hänen luonaan juttelemassa joka päivä tällä viikolla. Hän sanoo, että minä saan hänet unohtamaan sairauden ja kuoleman, vastasi Mary.

Dickon näytti rauhoittuvan, ja hämmästys katosi hänen pyöreiltä kasvoiltaan.

— Siitä olen hyvilläni, hän huudahti. — Oikein hyvilläni. Tuntuu paljon helpommalta. Minua on kielletty hiiskumasta hänestä mitään ja asiain salassa pitäminen ei ole minusta hauskaa.

— Etkö tahdo pitää salassa puutarhaakaan? kysyi Mary.

— Siitä en koskaan puhu mitään, vastasi poika. — Mutta äidille sanoin: "Äiti, minulla on salaisuus. Ei se ole mikään paha, senhän sinä arvaat. Ethän sinä siitä pahastu?"

Marystä oli aina hauska kuulla äidistä.

— Mitä hän sanoi? hän kysyi.

Dickon virnisteli lystikkääseen tapaansa. — Hän taputti minua päähän, nauroi ja virkkoi: "Ei, poikaseni, pidä sinä niin monta salaisuutta kuin mielesi tekee. Olenhan minä tuntenut sinut kaksitoista vuotta."

— Miten sinä olet saanut tietää Colinista? kysyi Mary.

— Kaikki jotka tuntevat herra Cravenin, tietävät että hänellä on pieni vaivainen poika ja ettei herra Craven siedä hänestä puhuttavan. Ihmiset säälivät herra Cravenia, sillä rouva Craven oli nuori ja kaunis ja he pitivät hurjasti toisistaan. Rouva Medlock pistäytyy aina meidän mökkiimme Thwaiteen mennessään, ja hän puhuu aivan avoimesti äidille meidän lasten kuullen, sillä hän tietää, ettei äiti salli meidän levittää salaisuuksia. Miten sinä pääsit selville Colin-herrasta? Martha oli oikein hädissään viime kerralla kotona ollessaan. Hän sanoi sinun kuulleen hänen kiukutteluaan ja kysyneen mitä se oli, eikä hän tietänyt mitä olisi virkkanut.

Mary kertoi hänelle, miten hän sydänyöllä oli herännyt tuulen vonkunaan ja kuultuaan etäistä, valittavaa itkua alkanut kynttilä kädessä vaeltaa pimeitä käytäviä pitkin ääntä kohti, kunnes avasi himmeästi valaistun huoneen oven, jossa näki nelipylväisen, veistoksilla koristetun vuoteen. Hänen kuvaillessaan pieniä, luunkeltaisia kasvoja ja mustaripsisiä silmiä Dickon pudisti päätänsä.

— Samanlaiset silmät oli hänen äidillään, mutta sanotaan, että ne nauroivat aina, hän sanoi. — Herra Craven ei kuulemma kärsi nähdä häntä hänen valveilla ollessaan, koska pojan silmät ovat niin samanlaiset kuin äidin ja sittenkin aivan erilaiset hänen surkeassa naamapahasessaan.

— Luuletko että hän toivoo Colinin kuolevan? kuiskasi Mary.

— En. Mutta hän kai toivoo, ettei tämä olisi milloinkaan syntynyt. Äiti sanoo, että sen pahempaa ei lapselle voi tapahtua maan päällä. Sellaiset lapset tuskin koskaan menestyvät. Herra Craven tahtoisi ostaa poikaraukalle kaiken mitä rahalla saa, mutta samalla hän unohtaisi mielellään, että koko poikaa on olemassakaan. Hän pelkää, että pojasta tulee kyttyräselkäinen.