FRANCES HODGSON BURNETT (1849-1924) (continued 4)

Niinpä Dickon eräänä kauniina, hiljaisena iltana kertoi koko jutun kaikkine jännittävine yksityiskohtineen: se alkoi maahan kätketystä avaimesta ja punarinnasta ja päättyi Ben Weatherstaffin muurin yli kurkistaviin vihastuneisiin kasvoihin ja Colinin äkilliseen, suuttumuksen nostattamaan voimannäytteeseen. Susan Sowerbyn herttaiset kasvot oikein punoittivat hänen kuunnellessaan Dickonia.

— Jopa nyt! hän huudahti. Olipa oikein siunattu asia, että tuo pikkutyttö tuli taloon. Oikeinko Colin seisoi? Ja me kun olemme luulleet häntä poloiseksi puolihulluksi pojaksi, jolla ei ole yhtään suoraa luuta ruumiissaan.

Hän kyseli kaikenlaista, ja hänen siniset silmänsä olivat miettiväiset.

— Mitä talossa ajatellaan — kun hän on niin terve ja reipas eikä koskaan valita? hän tiedusteli.

— He eivät tiedä mitä ajatella. Hänen kasvonsa muuttuvat päivä päivältä. Ne pyöristyvät pyöristymistään, ja hipiästäkin on vahan väri katoamassa. Mutta valittelemista on kumminkin vielä jatkettava. Ja Dickonin suu vääntyi hilpeään virnistykseen.

— Mitä ihmettä? Miksi niin? kysyi rouva Sowerby.

Dickon nauraa hihitti.

— Hän valittelee, jotteivät muut arvaisi mitään. Jos tohtori tietäisi, hän pääsisi pian selville siitäkin, että Colin voi seisoa jaloillaan, ja silloin hän tietenkin kirjoittaisi ja kertoisi herra Cravenille. Colin tahtoo itse kertoa salaisuutensa. Hän aikoo harjoitella taian voimaa joka päivä, kunnes hänen isänsä tulee kotiin, ja silloin hän aikoo marssia hänen huoneeseensa ja näyttää hänelle, että hän on yhtä suora kuin kuka muu poika tahansa. Mary arvelee, että paras keino, jottei kukaan pääsisi jäljille, on valitella ja juonitella aina vähän päästä.

Rouva Sowerby nauroi matalaa, tarttuvaa nauruansa jo paljon ennen kuin Dickon oli puhunut loppuun.

— Voi toki! hän virkkoi. — Se pari pitää hauskaa keskenään, sen arvaa. Heidän täytyy näytellä koko lailla, eivätkä lapset pidä mistään niin paljon kuin näyttelemisestä. Kerropas, mitä he tekevät, Dickon.

Dickon herkesi kitkemästä ja istui kyykkysillään. Hänen silmänsä vilkkuivat kujeellisina.

— Colin kannetaan alas tuoliinsa joka kerta, kun hän lähtee ulos, hän selitti. — Ja hän ärjäisee Johnille, palvelijalle, ettei tämä muka kanna häntä kyllin varovasti. Hän tekeytyy niin avuttoman näköiseksi kuin voi eikä nosta kertaakaan päätään, ennen kuin olemme poissa talon näkyvistä. Ja hän ähkii ja kiukuttelee minkä jaksaa, kun hänet pannaan tuoliin. He ovat niin lystikkäitä, hän ja Mary, kun hän ähkii ja valittelee, sanoo Mary: "Colin-raukka, koskeeko taas noin kovasti? Kylläpä sinä olet heikko!" Paha vain, että heitä naurattaa kamalasti. Kun me pääsemme turvaan puutarhaan, he nauravat aivan läkähtyäkseen. Ja heidän täytyy upottaa kasvonsa Colinin tyynyihin, etteivät puutarhurit kuulisi, jos joku heistä sattuisi olemaan lähettyvillä.

— Sitä parempi mitä enemmän nauravat! sanoi rouva Sowerby itsekseen hymyillen. — Hyvä, terve nauru on parempi kuin mitkään pillerit. Kyllä he varmasti pulskistuvat.

— He pulskistuvat minkä jaksavat, sanoi Dickon. — He ovat aina niin nälkäisiä, etteivät tiedä miten jaksaisivat syödä kyllikseen herättämättä huomiota. Colin sanoo, että jos hän aina mankuu lisää ruokaa, häntä ei lopulta uskota ensinkään sairaaksi. Mary sanoo antavansa hänelle osansa, mutta ei Colin siihen suostu, hänestä heidän on molempien tultava yhtaikaa lihaviksi.

Susan Sowerby nauroi sydämellisesti tälle pulmalle.

— Kuulkaas nyt, hän sai viimein sanotuksi. — Kun sinä aamulla menet heitä tapaamaan, otat matkaasi kannullisen hyvää, nuorta maitoa, ja minä leivon heille lämpimän kakkaran tai rusinapullia, joista te lapset pidätte. Ei mikään ole niin makeata kuin tuore maito ja leipä. Silloin he voisivat haukata ensi nälkäänsä puutarhassa ollessaan ja syödä jo maltillisemmin hienon ruoan, jota sisässä tarjotaan.

— Voi, äiti, huudahti Dickon ihaillen, oletpa sinä koko aarre. Sinä keksit aina neuvon hädässä. He sanoivat eilen olevansa aivan nälkään kuolemassa, kun eivät uskaltaneet pyytää lisää ruokaa.

— Tietäähän sen, kaksi kasvavaa lasta, kumpikin parhaillaan toipumassa. Lapset ovat siinä iässä kuin sudenpennut, ja ruoka on heille a ja o, sanoin Susan Sowerby. — Mutta hauskaa heillä on yhdessä, on varmasti, lisäsi hän myhäillen.

Ja oikeassa hän oli, tuo ihmeteltävä, lämminsydäminen äitiystävä — oikeassa siinäkin, että "näyttelemisestä" koitui heille erikoista iloa. Se oli Colinille ja Marylle alituisena jännittävien ja huvittavien tapausten lähteenä.

— Teidän ruokahalunne on suunnattomasti lisääntynyt, Colin-herra, oli hoitajatar sanonut eräänä päivänä. — Ennen ette syönyt mitään, ja moni ruokalaji sai teidät voimaan pahoin.

— Minä en voi pahoin enää mistään, vastasi Colin, mutta nähdessään hoitajattaren tarkastavan häntä uteliaasti hän äkkiä muisti, ettei hänen pitäisi näyttää liian terveeltä. — Ainakaan en voi pahoin niin usein kuin ennen. Raitis ilma sen vaikuttaa.

— Ehkäpä, sanoi hoitajatar yhä tarkastaen häntä uteliaasti. — Mutta minun täytyy puhua siitä tohtori Cravenille.

— Kuinka hän tuijotti sinuun! huudahti Mary hänen poistuttuaan. — Ikään kuin epäilisi tässä olevan jotakin, josta on otettava selvää.

— En tahdo, että hän rupeaa ottamaan selvää mistään, sanoi Colin. — Ei kukaan saa vielä aavistaa mitään.

Kun tohtori Craven samana aamuna saapui, hänkin näytti olevan ymmällään. Hän kyseli kaikenmoista Colinin suureksi mieliharmiksi.

— Sinä oleskelet paljon puutarhassa, hän tuumi. — Missä päin sinä siellä tavallisesti istut?

Colinin kasvoille tuli hänen mieli-ilmeensä — arvokas välinpitämättömyys.

— Sitä ei tarvitse kenenkään tietää, hän vastasi. — Olen siellä eräässä paikassa, josta pidän. Kaikille on annettu käsky pysyä loitolla. En siedä vahtimista ja tuijottamista. Senhän tiedätte.

— Sinä olet ulkona kaiken päivää, mutta en luule siitä koituvan mitään vahinkoa sinulle — en ollenkaan luule. Hoitajatar sanoo sinun syövän enemmän kuin koskaan ennen.

— Ehkä ruokahaluni on sairaalloinen, sanoi Colin äkillisen mielijohteen innostamana.

— Sitä en usko, sillä sinä näyt sulattavan hyvin ravintosi, tuumi tohtori Craven. — Painosi lisääntyy nopeasti ja ihonvärisi on terveempi.

— Ehkä minä olen kiihtynyt ja kuumeinen, murahti Colin muuttaen kasvonsa kolkon tyytymättömiksi. — Kuolemaan tuomitut ihmiset ovat usein — hyvin oikullisia.

Tohtori Craven pudisti päätänsä. Hän piti Colinin rannetta kädessään ja työntäen syrjään hihan tunnusteli hänen valtimoansa.

— Et sinä ole kuumeinen, hän sanoi miettivänä. — Jos tätä menoa jatkuu, poikaseni, ei meidän kannata puhua kuolemasta. Isäsi tulee hyvin onnelliseksi kuullessaan tästä huomattavasta edistyksestä.

— Ei hänelle saa puhua mitään! tiuskaisi Colin rajusti. — Hän vain pettyy, jos tulen taas huonommaksi. Saan vaikka raivokuumeen. Minusta tuntuu kuin se olisi jo tulossa. En salli, että isälle kirjoitetaan — en — en salli! Te saatte minut suuttumaan, vaikka tiedätte että se vaikuttaa minuun pahasti. Nyt olen jo aivan tulistunut. Siedän yhtä vähän, että minusta kirjoitetaan ja puhellaan kuin että minuun tuijotetaan.

— Hiljaa, poikaseni! tyynnytteli tohtori Craven häntä. — Ei mitään kirjoiteta sinun luvattasi. Sinä olet liian herkkätunteinen. Et saa repiä alas sitä hyvää, mikä on tehty.

Hän ei puhunut sen enempää herra Cravenille kirjoittamisesta, ja tavatessaan hoitajattaren kahden kesken hän varoitti tätä mainitsemasta pojan kuullen herra Cravenia lainkaan.

— Poika on huomattavasti parempi, hän sanoi. — Hän edistyy melkein luonnottomasti. Mutta se on ymmärrettävää, sillä nyt hän omasta vapaasta tahdostaan tekee kaiken, mihin emme voineet ennen häntä pakottaa. Hän kiihtyy kumminkin vielä hyvin helposti, joten hänelle ei saa virkkaa mitään, joka voisi häntä ärsyttää.

Mary ja Colin olivat hyvin säikähtyneitä ja neuvottelivat levottomina keskenään. Tästä hetkestä heidän "näyttelemisensä" sai alkunsa.

— Minun kai täytyy saada raivokohtaus, valitti Colin. — Ei minua ensinkään haluttaisi, enkä ole nykyään siinä mielentilassa, että voisin saada aikaan kunnon raivokohtauksen. Enpä tosiaan luule pystyväni enää siihen. Minä ajattelen alinomaa hauskoja asioita enkä kiusallisia. Mutta jos vielä puhutaan isälle kirjoittamisesta, niin jotakin minun on tehtävä.

Hän päätti lopulta ruveta syömään vähemmän, mutta pahaksi onneksi ei tätä loistavaa ajatusta voitu käytännössä toteuttaa, sillä hän heräsi joka aamu uskomattoman nälkäisenä, ja hänen sohvansa viereiselle pöydälle oli katettu aamiainen: kotona leivottua leipää, tuoretta voita, munia, vattuhilloa ja kuohukermaa. Mary söi aina aamiaista hänen kanssaan, ja ruokapöydässä istuessaan — varsinkin jos hopeisen kannen alla sihisevistä herkullisista liikkiöviipaleista tunki nenään houkuttelevia tuoksuja — he silmäilivät toisiaan epätoivoisina.

— Syödään vielä tämän kerran kaikki loppuun, Mary, Colin tavallisesti päätti. — Lähetetään takaisin sitten osa lounaasta ja jätetään päivällistäkin jonkin verran.

Mutta he eivät koskaan voineet lähettää takaisin mitään, ja kiiltäviksi kaavitut lautaset ja vadit herättivät keittiöön palatessaan paljon päänvaivaa.

— Ollapa kinkkuviipaleet hiukan paksumpia, harmitteli Colin edelleen. Eikä yksi piirakka henkeä kohden riitä mihinkään.

— Se riittää kyllä ihmiselle, joka aikoo kuolla, vastasi Mary kuullessaan tämän ensimmäisen kerran. — Mutta sille, joka aikoo jäädä elämään, siinä ei ole tarpeeksi. Toisinaan kun ikkunasta tulvii sisään noita ihania, raittiita kanervatuulahduksia, tuntuu kuin voisin syödä vaikka kolme kappaletta.

Sinä aamuna, jolloin Dickon heidän huviteltuaan puutarhassa noin parisen tuntia katosi ison ruusupensaan taakse ja toi sieltä kaksi kapeata sankoa, joita tutkittaessa toisen havaittiin sisältävän sakeata kermansekaista maitoa ja toisen mökissä leivottuja, lämpimiä rusinakakkuja, syntyi puutarhassa iloisen yllätyksen myrsky. Oli aivan ihmeellistä, että rouva Sowerby tuli tätä ajatelleeksi. Kylläpä kakut maistuivat! Entä tuo tuore maito!

— Hänessä on taikaa juuri kuten Dickonissakin, sanoi Colin. — Se neuvoo häntä mitä hänen on tehtävä, kun hän tahtoo ilahduttaa muita. Hän on taikahenkilö. Sano hänelle, Dickon, että olemme kiitollisia, ylen kiitollisia. Colin puhui toisinaan mielellään aikaihmisten tavoin.

Tämä oli vain monen samanlaatuisen mieluisan yllätyksen esimakua. Pian heille kuitenkin valkeni se tosiasia, ettei rouva Sowerbyllä arvatenkaan ollut varaa tyydyttää kahta ylimääräistä syöjää niiden neljäntoista lisäksi, joille hänen oli joka päivä hankittava ravintoa. Niinpä he pyysivät, että hän suostuisi ottamaan heiltä hiukan rahaa tavaroiden ostoa varten.

Dickon teki sen virkistävän keksinnön, että puiston metsikössä puutarhan ulkopuolella oli pieni syvennys, johon saattoi rakentaa kivistä pikku uunin perunain ja munien paistamista varten. Paistetut munat olivat tätä ennen olleet tuntematonta ylellisyyttä, ja kuumat, suolan ja tuoreen voin kera nautitut perunat maistuivat kerrassaan herkullisilta. Perunoita ja munia saattoi ostaa ja syödä vaikka kuinka monta tuntematta omantunnonvaivoja siitä, että otti ruoan neljäntoista ihmisen suusta.

Jokaisena kauniina aamuna harjoiteltiin taikaa luumupuun alla, joka lyhyen kukkimisaikansa päätyttyä muodosti vihreän, tuuhealehväisen katoksen tuon salaperäisen seuran ylle. Toimituksen päätyttyä alkoivat aina Colinin kävelyharjoitukset, ja pitkin päivää hän tuon tuostakin harjoitteli vasta keksimäänsä taitoa. Joka päivä hän tuli voimakkaammaksi ja pystyi kävelemään varmemmin ja pitemmän matkaa. Ja joka päivä lujittui hänen uskonsa taikaan — eikä ihmekään. Tuntiessaan voimiensa karttuvan hän kokeili jos jollakin tavalla, mutta Dickonilta hän lopulta sai parhaat ohjeet.

— Eilen kävin äidin asioilla Thwaitessa ja tapasin Sinisen Lehmän ravintolan luona Bob Haworthin, kertoi Dickon eräänä aamuna oltuaan kotvan aikaa poissa. — Hän on nummen vahvin poika. Hän on kilpapainija ja hyppää korkeutta paremmin kuin kukaan muu. Hän on monena vuotena ollut Skotlannissakin kilpailemassa urheilukisoissa. Hän on tuntenut minut aivan pikkuisesta asti, ja kun hän on hyväluontoinen, niin minäpä aloin kysellä häneltä kaikenlaista. Ajattelin sinua, Colin, ja sanoin: "Miten olet saanut lihaksesi tuolla tapaa paisumaan, Bob? Oletko tehnyt jotakin erikoista tullaksesi noin vahvaksi?" Ja hän vastasi: "Olenpa niinkin, poikaseni. Thwaitessa oli kerran muuan näyttelijäseurue, ja siellä eräs vahva mies opetti minulle, miten on harjoitettava käsivarsia, sääriä ja muita ruumiin lihaksia." Ja minä kysyin: "Tiedätkö voiko heikkojäseninenkin poika kehittää voimiaan sillä tapaa?" ja hän vähän nauroi ja kysyi: "Sinäkö se heikkojäseninen poika olet?" mutta ystävällinen kaveri kun on, hän nousi seisaalleen ja näytti minulle, ja minä matkin hänen liikkeitään kunnes osasin ne ulkoa. Colin oli kuunnellut jännittyneenä.

— Näytätkö ne minulle? hän kysyi.

— Tietysti, vastasi Dickon nousten seisaalleen. — Mutta hän sanoi, että liikkeet pitää alussa tehdä hiljakseen ja olla varovainen, ettei liiaksi väsy. Välillä on aina levättävä ja vedettävä syvään henkeä eikä saa harjoitella kovin kiivaasti.

— Minä olen varovainen, lupasi Colin. — Näytä!

Dickon astui ruohikolle ja suoritti verkalleen sarjan harkitun tehokkaita, mutta yksinkertaisia lihasten vahvistusharjoituksia. Colin tarkkasi häntä silmät selällään. Muutamia niistä hän saattoi istualtaan itsekin tehdä. Eipä aikaakaan, kun hän jo nousi seisomaan vahvistuneille jaloilleen ja alkoi hellävaroen harjoitella. Marykin seurasi esimerkkiä. Nokipekka katseli heitä, tuli hyvin rauhattomaksi ja lähti lopulta tuskastuneena hyppimään, kun ei voinut tehdä samoja liikkeitä kuin muut.

Tästä hetkestä alkaen myös nämä harjoitukset kuuluivat päivän säännöllisiin tehtäviin. Kerta kerralta Colin ja Mary saavuttivat niissä yhä enemmän kestävyyttä, ja niiden jälkeen heillä oli niin valtava ruokahalu, että ilman Dickonin koria he olisivat olleet huutavassa hukassa. Mutta pieni paistinuuni ja rouva Sowerbyn herkut täyttivät niin hyvin tehtävänsä, että rouva Medlock ja hoitajatar ja tohtori Craven joutuivat uudelleen ymmälle. Voi olla välinpitämätön aamiaisen suhteen ja olla halveksivinaan päivällistä, jos on sullonut vatsansa täyteen paistettuja munia ja perunoita ja mehevästi kuohuvaa nuorta maitoa ja ohrarieskaa ja leivoksia ja nummen hunajaa ja paksua kermaa.

— He eivät syö suorastaan mitään, sanoi hoitajatar. — He kuolevat nälkään, ellei heitä saa taivutetuksi nauttimaan enemmän ruokaa. Katsokaa miltä he näyttävät yhtä kaikki.

— Niin kyllä, vai vielä katsoa! kiukutteli rouva Medlock. — Hohhoh, minä olen aivan kuoliaaksi kiusaantunut heidän tähtensä. He ovat oikeita vintiöitä, nuo lapset. Milloin palaavat puutarhasta hihat puhki, milloin nyrpistävät nenäänsä herkuille, joilla keittäjä koettaa heitä houkutella. Eilenkään he eivät ottaneet edes suupalasen vertaa haarukkaan tuosta suussa sulavasta kananpaistista — ja naisparka tarjosi heille vanukasta, jonka hän oli valmistanut ihka oman reseptinsä mukaan — ja takaisin sekin tuotiin. Hän oli pillahtaa itkuun. Hän pelkää saavansa vielä syyn päälleen, jos ruokahalun puute vie heidät hautaan.

Tohtori Craven tuli ja silmäili Colinia kauan ja tutkivasti. Hän oli tavattoman kiusaantuneen näköinen hoitajattaren puhellessa hänen kanssaan ja näyttäessä hänelle melkein koskematonta aamiaistarjotinta, jonka hän oli pannut syrjään tohtorille näytettäväksi — mutta vielä kiusaantuneemmalta hän näytti käydessään istumaan sohvan viereen ja tutkiessaan Colinia. Hän oli käynyt Lontoossa asioilla eikä ollut nähnyt poikaa lähes kahteen viikkoon. Kun nuoret vesat alkavat toipua, käy paraneminen nopeasti. Colinin hipiästä oli haihtunut vahanväri; hänen kauniit silmänsä olivat kirkkaat, ja kolot poskissa ja ohimoilla olivat tasoittuneet. Hänen huulensa olivat täyteläiset ja terveen punaiset. Kuolemaan tuomitun pojan mallikappaleeksi häntä ei todella olisi uskonut.

— Onpa ikävä, ettet syö mitään, sanoi tohtori. — Ei sellainen kelpaa. Sinä menetät kaiken mihin olet päässyt — ja hämmästyttävästi oletkin lihonut. Jonkin aikaa sitten söit niin vahvasti.

— Sanoinhan teille, että ruokahaluni oli luonnoton, vastasi Colin.

Mary istui jakkaralla sohvan vieressä ja päästi äkkiä perin merkillisen äänen, jonka hän koetti tukahduttaa niin rajusti, että oli vähällä tukehtua.

— Mikä hätänä? kysyi tohtori Craven kääntyen häneen päin.

Mary muuttui ankaran vakavaksi.

— Se oli jotakin aivastuksen ja yskän väliltä, hän vastasi nuhtelevan arvokkaasti, ja se tarttui kurkkuuni.

— Mutta en voinut pidättää itseäni, hän sanoi jäljestäpäin Colinille. — Olin purskahtaa nauruun, kun mieleeni muistui äkkiä viimeinen suuri perunasi ja kuinka sinä vääntelit suutasi pistäessäsi suuhusi paksun herkullisen leipäkannikan hilloineen ja kermahyytelöineen.

— Onko noilla lapsilla jokin salainen keino, jolla he hankkivat ruokaa itselleen? kysäisi tohtori Craven rouva Medlockilta.

— Ei heillä voi olla, elleivät he kaiva sitä maasta tai poimi puista, vastasi rouva Medlock. — He ovat kaiken päivää ulkona eivätkä näe muita kuin toisensa. Ja jos he haluavat syödäkseen jotakin muuta kuin mitä heille tarjotaan, ei heidän tarvitse muuta kuin pyytää.

— No niin, arveli tohtori Craven, niin kauan kuin ruoatta oleminen ei haittaa heitä, ei meidän tarvitse olla levottomia. Poikaa ei tuntisi enää samaksi.

— Eikä tyttöäkään, tokaisi rouva Medlock. — Nyt kun hän on lihonut ja hapan ilme on kadonnut hänen kasvoiltaan, hän on muuttunut suorastaan kauniiksi. Hänen tukkansa on kasvanut paksuksi ja vahvaksi ja hänen hipiänsä on ihan kirkas. Miten kiukkuinen pikku otus hän tullessaan olikaan, ja nyt he yhdessä Colin-herran kanssa nauraa kikattavat kuin mitkäkin hassut. Ehkäpä heitä lihottaakin juuri se.

— Ehkäpä, sanoi tohtori Craven. — Naurakoot vain.

25.

VERHO

Ja salainen puutarha kukoisti kukoistamistaan, ja joka aamu paljastui uusia ihmeitä. Punarinnan pesässä oli munia ja punarinnan kumppani hautoi niitä. Alussa se oli hyvin hermostunut, ja punarinta itse oli ärtyisen varovainen ja piti Maryä ja Colinia tarkasti silmällä. Jotenkin se tiesi, ettei Dickonia tarvinnut pitää silmällä. Samalla hetkellä kun sen kirkas musta silmä keksi Dickonin, se tiesi ettei tämä ollut muukalainen, vaan jonkinlainen nokkaa ja höyheniä vailla oleva punarinta. Hän osasi puhua punarinnan kieltä. Sitä Dickon aina puhui punarinnalle; tuo merkillinen mongerrus, jota hän käytti ihmisolentoja puhutellessaan, ei niin muodoin haitannut vähääkään. Hänen liikkeensäkin olivat kuten punarinnan. Ne eivät milloinkaan säikäyttäneet ketään eivätkä olleet niin äkillisiä, että olisivat näyttäneet vaarallisilta ja uhkaavilta. Dickonia saattoi mikä punarinta tahansa ymmärtää, hänen läsnäolonsa ei siis tuottanut minkäänlaisia häiriöitä.

Mutta alussa näytti olevan tarpeellista olla varuillaan noiden kahden toisen suhteen. Ensinnäkin poikaolento ei tullut puutarhaan säärillään kävellen. Häntä työnnettiin eteenpäin pyörillä kulkevassa esineessä, ja hänen ylleen oli heitetty villieläinten nahkoja. Se oli jo epäilyttävää. Kun hän sitten alkoi nousta seisaalleen ja liikuskella ympäri, se tapahtui merkillisen tottumattomasti, ja toisten täytyi näköjään auttaa häntä. Punarinnan oli tapana piiloutua pensaikkoon ja silmäillä tuota toimitusta levottomana kallistaen päätänsä puolelta toiselle. Se arveli pojan verkkaisten liikkeiden merkitsevän sitä, että tämä valmisteli äkillistä hyppäystä kuten kissat. Parin päivän aikana punarinta pohti ahkerasti tätä seikkaa kumppaninsa kanssa, mutta sitten se päätti olla ensinkään koskettelematta aihetta, sillä puoliso joutui niin suuren kauhun valtaan, että punarinta pelkäsi munien saattavan siitä kärsiä.

Oli sanomattoman suuri huojennus, kun poika alkoi kävellä omin voimin ja liikuskella sukkelammin. Mutta vielä kauan aikaa — ainakin punarinnasta aika tuntui pitkältä — hän antoi aihetta levottomuuteen. Hän ei käyttäytynyt toisten ihmisolentojen tavoin. Hän tuntui olevan hyvin ihastunut kävelemiseen, mutta vähän päästä hän, omituista kyllä, kävi istumaan tai makaamaan hetkeksi, ja sitten hän aloitti taas uudelleen, mikä oli hyvin epäilyttävää.

Kotvan kuluttua poika alkoi liikkua puutarhassa kuten muutkin, mutta näihin aikoihin lapset alkoivat jokainen järjestänsä tehdä jotakin hyvin tavatonta. Heidän oli tapana seisoa puiden alla liikutellen käsivarsiansa, sääriään ja päätään tavalla, joka ei ollut kävelemistä, juoksemista eikä istumistakaan. Joka päivä näitä liikkeitä suoritettiin vähän päästä, eikä punarinta koskaan pystynyt puolisolleen selittämään, mitä he tekivät tai yrittivät tehdä. Kun tuo punarinnan kieltä sujuvasti puhuva poika oli mukana tuossa joukossa, niin tottapa linnut sentään saattoivat olla huoleti siitä, ettei toimitus ollut vaarallista laatua.

Kun poika alkoi kävellä ja juoksennella, kuokkia ja kitkeä, vallitsi pesässä puutarhan nurkassa suuri rauha ja tyytyväisyys. Pelko ja rauhattomuus kuului menneisyyden huoliin. Hautominen oli nyt hupainen toimitus, sillä munien tiedettiin olevan hyvässä turvassa. Sattuipa niinkin, että sateisena päivänä munien äiti oli hiukan ikävissään, kun lapset eivät tulleet puutarhaan.

Mutta Marylla ja Colinilla ei ollut ikävä, ei edes sateisina päivinä. Eräänä aamuna, kun satoi kaatamalla ja Colin alkoi tuskaantua sohvalla loikomiseen, sillä pystyssä oleminen ja liikkuminen olisi ollut perin varomatonta, iski Maryn päähän loistava ajatus.

— Nyt kun olen oikea poika, sääreni ja käsivarteni ja koko ruumiini ovat niin täynnä taikaa, etteivät ne pysy alallaan, oli Colin sanonut. — Ne pyrkivät väkisinkin liikkeelle. Tiedätkö, Mary, että herätessäni aamulla kun kaikki ulkona tuntuu oikein huutavan ilosta, minunkin tekee mieleni hypähtää vuoteesta ja ruveta huutamaan. Ja arvaathan, mitä silloin tapahtuisi.

Mary nauraa hihitti.

— Hoitajatar ja rouva Medlock hyökkäisivät sisään ja luulisivat, että sinä olet tullut hulluksi ja lähettäisivät noutamaan tohtoria.

Colinkin tirskui. Hän saattoi nähdä heidän kauhistuneet ja ällistyneet kasvonsa, kun hän seisoisi pystyssä kirkuen täyttä kurkkua.

— Kunhan isä tulisi kotiin, sanoi hän. — Tahdon itse kertoa hänelle. Ajattelen sitä aina — mutta tällä tapaa emme voi jatkaa enää kauan. En voi maata alallani ja olla olevinani sairas, enkä sitä paitsi näytäkään sairaalta. Kunhan vain lakkaisi satamasta.

Silloin Mary sai loistavan päähänpiston.

— Colin, hän aloitti salamyhkäisesti, tiedätkö kuinka monta huonetta tässä talossa on?

— Tuhat luullakseni, vastasi Colin.

— Täällä on melkein sata huonetta, joissa ei kukaan koskaan käy, sanoi Mary. — Ja kerran sateisena päivänä minä kävin katsomassa niitä, kävin vaikka kuinka monessa huoneessa. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää, vaikka rouva Medlock oli vähällä päästä minun jäljilleni. Tullessani takaisin eksyin ja jäin seisomaan sinun käytäväsi päähän. Silloin minä kuulin sinun toisen kerran huutavan. Colin kavahti istualleen sohvallaan.

— Sata huonetta, joissa ei kukaan käy, hän huudahti. — Sehän on yhtä jännittävää kuin salainen puutarha. Eiköhän lähdetä niitä katsomaan? Sinä voisit työntää minun tuoliani, eikä kukaan saisi tietää, mihin olemme menneet?

— Sitä minä juuri tuuminkin, sanoi Mary. — Ei kukaan uskaltaisi seurata meitä. Siellä on käytäviä, joissa voisit juosta. Me voisimme tehdä tavallisia harjoitusliikkeitämme. Siellä on pieni intialainen huone, jossa on kaappi täynnä norsunluusta tehtyjä norsuja. Siellä on huoneita vaikka minkälaisia.

— Soita kelloa, käski Colin.

Hoitajattaren tullessa sisään Colin antoi määräyksensä.

— Tuolini on tuotava tänne, hän sanoi. — Serkkuni ja minä lähdemme katsomaan sitä osaa rakennusta, joka ei ole käytössä. John saa työntää minut taulugalleriaan asti, sillä portaissa tarvitaan apua. Sitten hänen on mentävä tiehensä ja jätettävä meidät rauhaan, kunnes hänet kutsutaan takaisin.

Sinä aamuna haihtui sadepäivän kammottavuus. Kun palvelija oli pyöräyttänyt tuolin taulugalleriaan ja käskyä totellen jättänyt lapset kahden kesken, katsahtivat Colin ja Mary ihastuneina toisiinsa. Niin pian kuin Mary oli varmistunut siitä, että John todellakin oli mennyt omalle puolelleen, Colin kapusi alas tuoliltaan.

— Minäpä alan juosta gallerian toisesta päästä toiseen, hän huudahti, ja sitten alan hyppiä ja sitten rupeamme tekemään Bob Haworthin liikkeitä.

Ja kaiken tämän he tekivätkin ja paljon muuta lisäksi. He katselivat muotokuvia ja löysivät papukaijaa sormiensa päässä pitelevän ruman pikku tytön, jolla oli vihreä silkkipuku.

— Nämä kaikki ovat tietenkin olleet sukulaisiani, tuumi Colin. — Siitä on kulunut pitkä aika, kun he elivät. Tuo papukaijaa pitelevä on luullakseni joskus maailmassa elänyt isoäitini. Hän muistuttaa sinua, Mary — ei sellaisena kuin nyt olet, vaan niin kuin olit tänne tullessasi. Nyt olet jo paljon lihavampi ja sievempi.

— Niin olet sinäkin, sanoi Mary, ja molemmat nauroivat.

He menivät intialaiseen huoneeseen ja leikkivät norsunluisilla elefanteilla. He löysivät sohvatyynystä reiän, missä hiiri oli asustanut, mutta hiirenpoikaset olivat kasvaneet ja juosseet tiehensä ja reikä oli tyhjä. He katselivat monia huoneita ja keksivät enemmän nähtävyyksiä kuin Mary ensimmäisellä vaellusretkellään. He viettivät aamupäivän ihmeen hupaisesti ja tuntui salaperäiseltä ja jännittävältä, kun tiesi, että he olivat kuin peninkulmien päässä muista talon ihmisistä.

— Olipa hauskaa että tulimme, sanoi Colin. — En ole koskaan tiennyt asuvani näin merkillisessä vanhassa talossa. Minä pidän siitä. Me tulemme tänne jokaisena sadepäivänä. Aina täältä löytyy uusia merkillisiä komeroita ja esineitä.

Sinä aamuna heidän ruokahalunsa paisui niin suunnattomaksi, että kun heille tuotiin aamiainen Colinin huoneeseen, kävi kerrassaan mahdottomaksi lähettää sitä takaisin koskemattomana.

Viedessään tarjottimen alakertaan hoitajatar paiskasi sen keittiön pöydälle, jotta keittäjä voisi nähdä kiiltäviksi kaavitut vadit ja lautaset.

— Katsokaapas! hän puuskahti. — Tämä talo on täynnä salaperäisyyttä, ja nuo kaksi lasta ovat sen suurin arvoitus.

— Jos tätä vielä jatkuu, virkkoi nuori, vahva John-palvelija, täytynee minun lähteä paikastani, jotteivät lihakseni tekisi tenää. Poika painaa tänään kaksi kertaa enemmän kuin kuukausi takaperin.

Mary huomasi samana iltapäivänä Colinin huoneessa tapahtuneen jotakin uutta. Hän oli sen huomannut jo edellisenäkin päivänä, mutta ei ollut puhunut mitään, koska arveli muutoksen johtuneen sattumasta. Ei hän tänäänkään puhunut mitään, mutta hän silmäili herkeämättä takanreunan yläpuolella olevaa kuvaa. Nyt hän saattoi katsella sitä, sillä verho oli vedetty syrjään. Siinä oli se muutos, jonka hän oli huomannut.

— Tiedän mitä toivot minun sanovan sinulle, huomautti Colin, kun Mary oli istunut kuvaa katselemassa parin minuutin ajan. — Minä tiedän aina, milloin toivot minun sanovan sinulle jotakin. Sinä mietit, miksi verho on vedetty syrjään. Minä aion pitää sen auki.

— Miksi? kysyi Mary.

— Koska minusta ei enää ole kiusallista nähdä hänen nauravan. Kaksi yötä sitten, kun oli kirkas kuutamo, minä heräsin, ja minusta tuntui kuin taika olisi täyttänyt huoneen ja tehnyt kaiken niin loistavaksi, etten voinut maata alallani. Nousin vuoteestani ja katselin ikkunasta. Huone oli ihan valoisa ja kuvan verholla hyppeli kuutamotäplä ja siitä juolahti mieleeni vetää verhoa. Äiti katseli suoraan minuun, ja hän hymyili ihan kuin mielissään siitä, että minä seisoin siinä. Siksi minusta on hauska katsella häntä. Minä tahdon aina nähdä hänen hymyilevän tuolla tapaa. Ehkäpä hän on ollut jonkinlainen taikahenkilö.

— Nyt olet niin hänen näköisensä, sanoi Mary, että välistä luulen sinua hänen hengekseen, joka on muuttunut pojaksi.

Tämä ajatus teki valtavan vaikutuksen Coliniin. Hän mietti hetken ja vastasi sitten verkalleen.

— Jos minä olisin hänen henkensä, niin isä rakastaisi minua.

— Olisitko hyvilläsi, jos hän rakastaisi sinua? tiedusteli Mary.

— Olen ollut niin katkera siitä, ettei hän rakasta minua. Jos hän alkaisi minua rakastaa, niin puhuisin varmaan hänelle taiasta. Hänen mielensä kävisi siitä iloisemmaksi.

26.

"ÄITI!"

Heidän luottamuksensa taikaan tuli pysyväksi. Aamun loitsusanojen jälkeen Colin piti heille joskus esitelmän taiasta.

— Minusta on hyvä pitää esitelmiä, hän selitti, sillä kun isoksi tultuani teen suuria tieteellisiä keksintöjä, minun on pakko puhua niistä, ja siksi on hyvä harjoitella. Mutta en minä vielä osaa puhua niin pitkään kuin pitäisi, enkä voisikaan, sillä Ben Weatherstaff luulisi taas olevansa kirkossa ja nukahtaisi.

— Parasta esitelmien pidossa on se, virkkoi Ben, että joku miekkonen voi nousta seisomaan ja laverrella mitä ikinä haluaa eivätkä toiset poloiset voi sanoa siihen mitään. Tekisipä minunkin mieleni joskus pitää esitelmiä.

Mutta Colinin luennoidessa puun alla vanha Ben tarkasteli häntä kaiken aikaa ihailevin, arvostelevin silmin. Luento ei kiinnostanut häntä niin paljon kuin esitelmöitsijän sääret, jotka näyttivät päivä päivältä käyvän suoremmiksi ja vahvemmiksi, poikamainen taakse viskattu pää, pyöristyneet posket ja silmät, joissa oli alkanut välkkyä hohde, joka palautti ukon mieleen erään toisen silmäparin.

— Mitä sinä mietit, Ben Weatherstaff? kysäisi Colin, jonka Benin hartaat katseet toisinaan saivat siihen luuloon, että esitelmä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

— Sitä minä tässä mietin, vastasi Ben, että tällä viikolla on painosi lisääntynyt kolme tai neljä naulaa, siitä uskallan lyödä vaikka vetoa. Katselin tässä juuri pohkeitasi ja hartioitasi. Tekisipä mieleni keikauttaa poika vaa'an päälle.

— Taika sen on tehnyt ja — ja rouva Sowerbyn maito ja pullat ja muut herkut, sanoi Colin. — Tieteellinen keksintöni on onnistunut, näetkös.

Sinä aamuna Dickon myöhästyi luennolta. Perille tullessaan hän punoitti kovasti juoksemisesta, ja hänen lystikkäät silmänsä vilkkuivat tavallista kirkkaampina. Sateen jälkeen oli paljon kitkemistä, ja niinpä ryhdyttiinkin heti työhön. Rikkaruohot kostuivat sateesta yhtä paljon kuin kukatkin, ja maasta työntyi ilmoille hentoja ruohonvarsia ja sirkkalehtiä, jotka oli nyhdettävä pois, ennen kuin juuret pääsivät varttumaan. Colin oli näihin aikoihin jo yhtä reipas kitkijä kuin muutkin, ja kitkiessään hän osasi luennoidakin.

— Taika vaikuttaa parhaiten juuri työssä ollessamme, sanoi hän sinä aamuna. — Sen tuntee luissa ja lihaksissa. Luita ja lihaksia aion tutkia kirjoista, mutta taiasta aion itse kirjoittaa kirjan. Minä jo mietin, mitä panen siihen, ja teen kaiken aikaa huomioita.

Kotvan kuluttua hän laski kädestään rikkaruohoharansa ja nousi seisomaan. Hän oikaisi selkänsä niin suoraksi kuin saattoi ja levitteli innostuneena käsivarsiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen omituiset silmänsä laajenivat ilosta. Jokin seikka näytti hänelle selvinneen sillä hetkellä.

— Mary, Dickon, hän huudahti. — Katsokaapa minua!

He herkesivät kitkemästä ja katsoivat häntä.

— Muistatteko sitä ensimmäistä aamua, jolloin toitte minut tänne? hän kysäisi.

Dickon tarkasteli häntä hyvin tiukasti.

— Tottahan toki, hän vastasi.

Marykin katseli häntä hievahtamatta, mutta ei virkkanut mitään.

— Juuri tällä hetkellä, jatkoi Colin, aivan äkkiä muistin sen itsekin — kun minä katselin rikkaruohoja kitkevää kättäni, ja minun täytyi nousta pystyyn nähdäkseni, onko se totta. Ja totta se on! Minä olen terve — olen terve!

Hän oli kyllä tiennyt sen jo aikaisemmin, hän oli toivonut ja mietiskellyt sitä, mutta juuri tällä hetkellä tuo totuus syöksähti häneen — jonkinlaisena varmuuden riemastuksena, ja tunne oli niin voimakas, ettei hän voinut olla huutamatta sitä julki.

— Minä elän ikuisesti ja ikuisesti ja ikuisesti! hän huudahti juhlallisesti. — Minä keksin tuhannen tuhatta seikkaa. Minä teen keksintöjä ihmisistä ja eläimistä ja kaikesta, mikä kasvaa — niin kuin Dickon — enkä koskaan lakkaa harjoittamasta taikaa. Minä olen terve! Tahtoisin huutaa jotain — jotain kiitollista ja riemukasta.

Ben Weatherstaff, joka oli uurastanut ruusupensaan juurella, vilkaisi häneen.

— Voisithan veisata kiitosvirren, hän murahti kuivaan tapaansa. Hän ei tehnyt ehdotustaan erikoisen hurskaassa mielessä, sillä hän ei ollut mikään virsienlaulaja.

— Minkälaisen? huudahti Colin.

— Dickon veisaa sen sinulle, sanoi Ben Weatherstaff.

Dickon myhäili leveää, ymmärtävää eläintenkesyttäjänhymyään.

— Kirkossa sitä veisataan, hän sanoi. — Äiti kyllä uskoo, että leivoset laulavat sitä joka aamu herätessään.

— Silloin se mahtaa olla kaunis virsi, vastasi Colin. — En ole koskaan ollut kirkossa. Olen aina ollut sairas. Veisaa, Dickon! Tahtoisin kuulla.

Dickon suhtautui kehotukseen tyynesti ja hämilleen joutumatta. Hän käsitti Colinin tunteet paremmin kuin tämä itse. Hän otti lakin päästään ja silmäili ympärilleen yhä myhäillen.

— Sinun on otettava lakki päästäsi, hän sanoi Colinille. — Ja niin sinunkin, Ben, ja sinun on noustava seisomaan.

Colin sieppasi lakin päästään, ja aurinko paistoi lämpimästi hänen tuuhealle tukalleen. Ben Weatherstaff kömpi seisomaan ja paljasti päänsä hänkin hiukan nolostuneena ja yrmeän näköisenä käsittämättä oikein, miksi tämmöiseen eriskummaiseen hommaan oli ryhdyttävä.

Dickon seisoi puiden ja ruusupensaiden keskellä ja alkoi veisata yksinkertaisesti ja vähääkään ujostelematta vahvalla heleällä äänellään:

— Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa: Hän on ratki hyvä. Elämän lähde on Hän sangen syvä on Hän sangen syvä. Hänestä vuotaa lahja enentyvä. Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa.

Virren päätyttyä näytti Colin miettiväiseltä.

— Se on hyvin kaunis virsi, hän sanoi. — Minä pidän siitä. Ehkä siinä tarkoitetaan juuri samaa, mitä minäkin tarkoitan, kun minua haluttaa huutaa ääneen, että olen kiitollinen taialle. Hän vaikeni ja näytti neuvottomalta. — Ehkä molemmat ovatkin sama asia. Miten me voisimme tarkalleen tietää sen oikean nimen? Veisaa se kerran vielä, Dickon. Meidänkin pitää koettaa, Mary. Minäkin haluan veisata sitä. Se on minun oma virteni. Miten se alkaa? "Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa!"

Ja he veisasivat virren uudelleen. Mary ja Colin korottivat äänensä niin sointuvaksi kuin saattoivat, ja Dickonin ääni kohosi ylinnä voimakkaana ja kauniina. Toista säettä veisattaessa Ben Weatherstaff karaisi kurkkuansa rykäisten, kolmatta aloitettaessa hän yhtyi siihen niin rajusti kuin olisi ollut vihoissaan, ja kun viimeinen sana oli saatu veisatuksi, Mary huomasi vanhan Benin kasvoilla saman ilmeen kuin silloin, kun hänelle selvisi, ettei Colin ollutkaan rampa — hänen leukapielensä vapisivat ja hän räpytteli silmiään ja tuijotti, ja hänen vanhat, koviksi ahavoituneet kasvonsa olivat märät.

— Ennen virrenveisuu oli minusta joutavaa, hän sanoi käheästi, mutta eipä tiedä, vaikka vielä mieltyisin siihen. Olet varmasti pulskistunut viisi naulaa tällä viikolla, nuori herra, olet vainenkin.

Colinin huomio oli kääntynyt puutarhan perälle, ja hänen kasvoilleen kohosi säikähtynyt ilme.

— Kuka tänne tulee? hän huudahti äkkiä. — Kuka tuo on?

Heidän veisatessaan viimeistä säettä oli murattimuurin ovi työntynyt hiljalleen auki ja eräs nainen astui sisään. Hän jäi seisomaan paikalleen kuunnellen ja katsellen heitä. Vihreä muratti taustanaan, puiden lomitse pilkistävien auringonsäteitten hypellessä hänen sinisellä viitallaan hän muistutti lempeine silmineen, verevine, hymyilevine kasvoineen jotakin Colinin kuvakirjan hienosti väritettyä kuvaa. Hänen silmänsä olivat ihmeen hellät, ne näyttivät sulkevan katseeseensa heidät kaikki ja "elukat" ja jokaisen kukkivan kukan. Vaikka hän ilmestyi niin odottamatta, ei heistä yksikään pahastunut hänen tulostaan. Dickonin silmät tuikkivat.

— Äitihän se on — niin onkin! hän huudahti lähtien juoksemaan poikki ruohikon.

Colinkin alkoi lähestyä vierasta ja Mary seurasi häntä. Kumpikin tunsi sydämensä lyövän kiivaammin.

— Se on äiti! sanoi Dickon uudelleen, kun he kohtasivat toisensa puolitiessä. — Tiesin teidän haluavan nähdä hänet, ja siksi kerroin hänelle, missä ovi on.

Colin ojensi kätensä kuninkaallisen mahtavasti ja kuitenkin ujosti ja punastuen, mutta hänen silmänsä oikein ahmivat "äitiä".

— Jo silloin kun olin sairas, halusin nähdä teidät, hän virkkoi, teidät ja Dickonin ja salaisen puutarhan. En ole koskaan ennen halunnut nähdä ketään tai mitään.

Susan Sowerbyn kasvot muuttuivat äkkiä, kun hänen silmänsä kiintyivät Colinin kohotettuihin kasvoihin. Puna levisi hänen kasvoilleen, suupielet värähtivät, ja hänen silmiinsä kohosi ikään kuin sumua.

— Voi sinua, poikaseni! puhkesi hän ääni väristen puhumaan.

Hän sanoi poikaseni, aivan kuin hän olisi puhunut Dickonille. Colin piti siitä.

— Oletteko hämmästynyt, kun näette minut niin terveenä? hän kysyi.

Rouva Sowerby laski kätensä hänen olalleen ja hymyili kosteuden pois silmistään.

— Olen, hän virkkoi. — Mutta sinä olet niin äitisi näköinen, että sydän hypähti rinnassani.

— Luuletteko, sanoi Colin hiukan kömpelösti, että se auttaa isää pitämään minusta?

— Tottahan toki, poikaseni, vastasi Dickonin äiti sivellen lempeästi hänen olkapäitänsä. — Hänen on tultava kotiin — kotiin hänen on tultava.

— Susan Sowerby, sanoi Ben Weatherstaff astuen lähemmäksi. — Katsopas tuon pojan sääriä. Mitäs sanot? Kaksi kuukautta sitten ne olivat hoikat kuin paistinvartaat — ja näivettyneet ja heikot. Katsopas nyt niitä!

Susan Sowerby nauroi hauskaa nauruansa.

— Vähän ajan kuluttua niistä tulee oikein vahvan ja pulskan pojan sääret, hän sanoi. — Annas kun tätä menoa yhä jatkuu, kun yhä edelleen leikitään ja tehdään työtä puutarhassa, syödään vahvasti ja juodaan aika tavalla tuoretta maitoa, niin ei koko Yorkshiressä ole komeampia sääriä, Jumalan kiitos.

Hän laski kätensä Maryn hartioille ja tutkisteli hänen pieniä kasvojaan äidilliseen tapaansa.

— Entä sinä sitten? hän virkkoi. — Niinhän sinä kasvat kuin meidän Lisabeth Ellen. Sinäkin taidat olla äitisi näköinen. Meidän Martha kertoi rouva Medlockin kuulleen, että hän oli kaunis. Sinusta tulee kuin ruusu, jahka kasvat suureksi, pikku tyttöseni.

Tullessaan kotiin vapaapäivänään ja kuvaillessaan rumaa, väritöntä intialaista lasta Martha oli tosin tuhahtanut, ettei hän luottanut rouva Medlockin tietoihin tipan tippaa. — Eihän kenenkään järki-ihmisen päähän mene, että tuollaisen pienen kummituksen äiti olisi ollut kaunis ihminen, hän oli sanonut. Mutta sen Susan Sowerby piti omana tietonaan.

Mary ei ollut kerinnyt kiinnittää paljonkaan huomiota ulkonäköönsä. Hän tiesi vain olevansa nyt toisen näköinen ja lihavampi kuin ennen ja totesi tukkansa kasvaneen vahvasti sekä pituutta että paksuutta. Mutta hän muisti, kuinka hauskaa oli ollut ennen aikaan katsella memsahibia, ja siksi hän oli mielissään kuullessaan sanottavan, että hänestä ehkä joskus tulee äitinsä näköinen.

Lapset kuljettivat Susan Sowerbyta ympäri puutarhan; hänelle kerrottiin juurta jaksain sen tarina ja näytettiin jokainen eloon vironnut pensas ja puu. Colin ja Mary astelivat hänen molemmilla sivuillaan. He eivät irrottaneet silmiään hänen punakoista, leppoisista kasvoistaan, hänen vieressään tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Hän näytti ymmärtävän heitä niin kuin Dickon ymmärsi "elukoitaan". Hän kumartui katselemaan kukkia ja puhui niistä kuten lapsistaan. Nokipekka seurasi häntä vaakkuen kerran tai pari ja lensi viimein hänen olkapäälleen.

Lopuksi Dickonin äidille kerrottiin taian ihmeistä.

— Uskotteko taikaan? kysyi Colin selitettyään hänelle Intian fakiireista. — Uskottehan toki?

— Uskonhan minä, poikaseni, vastasi hän. — Sellaista nimitystä en tosin tunne, mutta eihän nimi tässä suuria merkitse. Sillä taitaa olla oma nimensä Ranskassa ja oma nimensä Saksassa. Sama mahti, joka saa siemenet itämään ja auringon paistamaan, teki sinutkin terveeksi pojaksi. Vähät siitä, miksi me sitä nimitämme, ei se ole meidän vaivaisten kaltainen. Suuri Hyvä Henki ei pahastu moisesta, ei toki. Älä sinä kuuna päivänä lakkaa uskomasta Suureen Hyvään Henkeen, sillä maailma on täynnä sitä — nimittäkööt sitten ihmiset sitä miksi haluavat. Te lauloitte juuri sen kunniaksi, kun minä tulin puutarhaan.

— Minä olin iloinen, sanoi Colin luoden häneen kauniit, omituiset silmänsä. — Äkkiä tunsin kuinka toisenlainen nyt olin — miten voimakkaat sääreni ja käsivarteni, nähkääs — ja kuinka minä saatoin kuokkia ja seisoa — ja niin minä hypähdin pystyyn ja halusin huutaa jollekin, joka kuuntelee.

— Kyllä taika kuunteli, kun kiitosvirttä veisattiin. Olisi se kuunnellut muutakin laulua. Ilo oli tärkeintä. Voi sinua, poikaseni — eihän Ilon Antaja välitä mitään nimistä. Ja hän siveli uudelleen hyväillen pojan olkapäätä.

Hän oli tuonut korissa suurenmoisen juhla-aterian, ja kun heille tuli nälkä, Dickon nouti sen piilopaikasta. Äiti kävi istumaan heidän kanssaan puun alle katsellen heidän syömistään ja nauraen mielissään heidän ruokahalulleen. Hän oli täynnä veitikkamaisuutta ja huvitti heitä jos jonkinlaisilla hullunkurisilla jutuilla. Hän kertoi heille yorkshirelaistarinoita ja opetti heille uusia murresanoja. Hän nauroi aivan katketakseen, kun he kuvailivat hänelle, miten vaikeaksi oli käynyt ajan pitkään teeskennellä, että Colin oli yhä parantumaton sairas.

— Yhdessä ollessamme me melkein kaiken aikaa nauramme, näettekös, selitteli Colin. — Eikä se ole ollenkaan sairaiden tapaista. Me koetamme pidättää nauruamme, mutta silloin me tyrskimme, ja se on kaikkein pahinta.

— Hyvänen aika sentään, kyllä saattekin olla kekseliäitä, sanoi Susan Sowerby. — Mutta ei sinun enää kauan tarvitse näytellä. Herra Cravenin on tultava kotiin.

— Luuletteko hänen tulevan? kysyi Colin. — Miksi?

Susan Sowerby naureskeli hiljakseen.

— Taitaisipa sydämesi aivan haljeta mielipahasta, jos hän pääsisi asian perille, ennen kuin itse kerkeäisit ilmoittaa sen hänelle omalla tavallasi, hän sanoi. — Olet kai yökausia maannut valveilla ja miettinyt sitä.

— En siedä ajatellakaan, että joku muu kertoisi sen hänelle, vastasi Colin. — Joka päivä minulla on erilainen suunnitelma. Nyt juuri tahtoisin juosta hänen huoneeseensa.

— Siitäpä tulisi hänelle aimo hätkähdys, tuumi Susan Sowerby. — Tahtoisinpa minäkin nähdä hänen kasvonsa, poikaseni. Tahtoisin totisesti! Hänen on tultava kotiin — välttämättä.

Puheltiin vielä paljon kaikenmoista, varsinkin pohdittiin mökkiin suunniteltua retkeä. Päätettiin ajaa poikki nummen ja syödä päivällistä ulkoilmassa kanervikossa. Mary ja Colin saisivat nähdä mökin kaksitoista lasta ja Dickonin puutarhan ja lähtisivät kotimatkalle vasta sitten, kun alkaisivat väsyä.

Viimein oli Susan Sowerbyn lähdettävä taloon rouva Medlockia tervehtimään. Colininkin oli jo aika kömpiä pyörätuoliinsa joutuakseen kotiin. Mutta ennen sitä hän asettui seisomaan Susanin eteen silmäillen häntä puolittain ujosti, mutta siitä huolimatta ihailevasti. Äkkiä hän sieppasi kiinni Susanin sinisen viitan liepeestä ja piteli sitä kädessään.

— Teitä — juuri teitä minä olen kaivannut, hän sanoi. — Kunpa te olisitte minun äitini niin kuin Dickonin.

Susan Sowerby kumartui samassa hänen puoleensa vetäen hänet lämpimillä käsivarsillaan povelleen sinisen viitan alle — kuin hän olisi ollut Dickonin veli. Sumuverho laskeutui hänen silmilleen.

— Voi sinua, poikaseni! hän kuiskasi. — Oma äitisi on varmaan tässä puutarhassa, sen uskon. Hän ei voisi olla tulematta tänne. Isäsi täytyy tulla kotiin luoksesi — hänen täytyy!

27.

PUUTARHASSA

Maailman alusta alkaen on jokaisella vuosisadalla keksitty kaikenmoista ihmeellistä. Viime vuosisadalla keksittiin enemmän hämmästyttäviä seikkoja kuin millään edellisellä vuosisadalla. Nykyisellä vuosisadalla tullaan saattamaan päivänvaloon satoja seikkoja, jotka ovat vieläkin ihmeellisempiä. Ensin ihmiset eivät ota uskoakseen, että jokin kummallinen, uusi seikka on mahdollinen, sitten he alkavat toivoa, että se on saavutettavissa, sitten he näkevät, että se onkin mahdollinen, sitten se toteutetaan, ja silloin koko maailma ihmettelee, kuinka sitä ei osattu toteuttaa vuosisatoja sitten. Viime vuosisadan kuluessa päästiin muun muassa selville siitä, että ajatukset — pelkät ajatukset — ovat yhtä voimakkaita kuin sähköparistot — yhtä hyviä ihmiselle kuin päivänvalo tai yhtä pahoja kuin myrkky. Yhtä vaarallista on sallia lamauttavan tai huonon ajatuksen tulla mieleen kuin päästää tulirokkosiemen ruumiiseensa. Jos sen antaa jäädä sinne, saattaa käydä, ettei siitä pääse eroon koko elinaikanaan.

Niin kauan kuin Maryn mieli oli täynnä pelkkää happamuutta ja kiukkuisia ajatuksia ihmisistä, niin kauan kuin hän ei ollut mistään huvittunut eikä pitänyt mistään, niin kauan hän oli keltanaamainen, sairaalloinen, kärttyisä ja onneton lapsi. Mutta olosuhteet olivat hyvin suopeat hänelle, vaikka hän ei itse sitä tiennyt. Punarinta ja nummen mökki, vanha, merkillinen, muriseva puutarhuri ja pieni yorkshirelainen palvelustyttö, kevät ja päivä päivältä eloon elpyvä salainen puutarha sekä lopuksi nummen poika "elukkoineen" askarruttivat niin hänen mieltään, ettei siinä enää ollut sijaa nyrpeille ajatuksille, jotka vaikuttivat haitallisesti hänen maksaansa ja ruoansulatukseensa tehden hänet keltaiseksi ja haluttomaksi.

Niin kauan kuin Colin huoneeseensa sulkeutuneena hautoi mielessään vain omia vaivojaan, pelkoaan, heikkouttaan ja ihmisvihaansa ja mietti kyttyrää ja varhaista kuolemaa, oli hän hysteerinen, puolihullu pikku erakko, joka ei tiennyt mitään auringosta eikä keväästä eikä sitäkään, että hän saattaisi tulla terveeksi ja seisoa omilla jaloillaan, jos vain koettaisi. Kun uudet, kauniit ajatukset alkoivat työntää syrjään entisiä vastenmielisiä ajatuksia, alkoi elämä palata takaisin häneen, veri virtasi terveenä suonissa ja hän tunsi voimainsa karttumistaan karttuvan.

Sillä välin kun salainen puutarha oli elpymässä eloon ja kaksi lasta sen keralla, harhaili muuan mies kaukaisilla seuduilla, Norjan vuonoilla ja Sveitsin laaksoissa ja vuoristoissa. Kymmenen vuotta tämä mies oli lakkaamatta hautonut mielessään synkkiä, sielua raastavia ajatuksia. Hän ei ollut miehekäs; hän ei ollut milloinkaan koettanut karkottaa niitä. Hän oli kuljeskellut sinisten järvien rannoilla niitä miettien; hän oli levännyt vuorten kupeilla tummansinisen kukkapeitteen keskellä ja hengittänyt tuoksuvaa ilmaa niitä miettien.

Kauhistava suru oli vyörynyt hänen ylleen murskaten hänen onnensa, ja hän oli avannut sielunsa pimeydelle ja estänyt itsepintaisesti pienintäkin valonpilkettä pujahtamasta sinne. Hän oli unohtanut kotinsa ja velvollisuutensa. Kun hän matkusteli, häntä ympäröi sellainen pimeydenkehä, että hän tuntui jo pelkällä kolkolla olemuksellaan myrkyttävän ilman toisilta ihmisiltä. Vieraat pitivät häntä joko hulluna tai ihmisenä, jolla oli salainen rikos omallatunnollaan. Hän oli pitkä, kyttyräselkäinen mies, ja hänen kasvonsa olivat kolkot, uurteisiin vääntyneet. Hotelliluetteloihin hän merkitsi aina nimekseen: "Archibald Craven, Misselthwaite Manor, Yorkshire, Englanti."

Sen jälkeen kun hän oli puhunut Maryn kanssa huoneessaan ja luvannut hänelle "palasen maata", hän oli matkustellut maita mantereita. Hän oli käynyt Euroopan ihanimmilla seuduilla, vaikkei viipynyt missään paria päivää kauemmin. Hän oli valinnut hiljaisimmat ja kaukaisimmat seudut. Hän oli ollut pilviä tavoittelevien vuorten kukkuloilla ja sieltä katsellut alas toisille vuorille auringon noustessa ja valaessa niille hohdetta, kuin maailma olisi juuri syntymässä.

Mutta valo ei milloinkaan tuntunut saavuttavan häntä itseään ennen kuin eräänä päivänä, jolloin hän hämmästyksekseen huomasi oudon seikan tapahtuneen ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Hän on ihmeen ihanassa laaksossa Itävallan Tyrolissa. Hän oli kulkenut pitkän taipaleen, mutta hänen sielunsa oli yhä varjossa. Mutta lopulta hän oli väsyneenä laskeutunut levähtämään sammalpeitteelle puron rannalle. Puro oli kirkas ja pieni ja kierteli hilpeänä eteenpäin pitkin kapeata uomaansa läpi kimaltavan, kostean ruohikon. Toisinaan kuului kuin matalaa naurua, kun se pulpahteli yli kivien tai porisi niiden ympärillä. Hän näki lintujen tulevan sen rannalle, kostuttavan päätään siitä juodessaan ja sitten taas levittävän siipensä ja lentävän tiehensä. Virran vieno ääni sai hiljaisuuden ikään kuin syvenemään, vaikka se oli kuin elollinen olento. Laakso oli hyvin, hyvin hiljainen.

Istuessaan katselemassa kirkasta, juoksevaa vettä Archibald Craven tunsi vähitellen mielensä ja ruumiinsa vaimentuvan lepoon, tuudittuvan hiljaiseksi kuin itse laakso. Hän luuli jo vaipuvansa nukuksiin, mutta niin ei käynyt. Hän istui tuijottamassa aurinkoa heijastelevaa vettä, ja hänen silmänsä avautuivat näkemään mitä sen rannoilla kasvoi.

Aivan lähellä virtaa, melkein kostuttaen lehtiään sen veteen, helotti kimppu sinisiä lemmikkejä, ja hän huomasi katselevansa niitä samalla tavalla kuin vuosia takaperin. Hänen mielensä oikein heltyi, kun hän ajatteli, miten herttaisia ne olivat ihmeteltävässä sinessään, nuo sadat pikku kukat. Ja verkalleen, hiljakseen, tämä yksinkertainen ajatus täytti hänen mielensä — ja työnsi sieltä toiset ajatukset syrjään. Oli ikään kuin suloinen, kirkas kevätvesi olisi alkanut paisua likalätäköissä ja paisunut paisumistaan, kunnes se lopulta pyyhkäisi tiehensä samean veden. Mutta tästä hän ei tietenkään ollut itse selvillä. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän istui vienoon pehmeään sineen tuijottaen, mutta viimein hän liikahti ikään kuin unesta heräten ja nousi hitaasti seisoalleen hengähtäen ihmeissään syvään ja vapautuneena.

— Mitä tämä merkitsee? hän sanoi miltei kuiskaamalla pyyhkäisten kädellään otsaansa. — Tuntuu melkein kuin — olisin elossa!

En tunne tarpeeksi hyvin salattujen asioiden ihmeellisyyttä kyetäkseni selittämään, miten tämä oli tapahtunut hänelle. Itse hän ei ensinkään sitä käsittänyt, mutta hän muisti tämän merkillisen hetken kuukausia myöhemmin, kun hän oli jälleen Misselthwaitessa ja sattumalta sai tietää, että juuri samana päivänä Colin oli huutanut ääneen salaiseen puutarhaan tullessaan:

— Minä aion elää ikuisesti, ikuisesti, ikuisesti!

Tuo outo rauhallisuus pysyi hänessä kaiken iltaa, ja hän nukkui tasaista virkistävää unta. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Seuraavan illan tullessa hän oli avannut ovet selkoselälleen pimeille ajatuksilleen, ja ne olivat karanneet ryntäämällä takaisin. Hän lähti laaksosta ja jatkoi kuljeskelemistaan. Mutta joskus kului minuutteja — toisinaan puolituntisiakin — jolloin käsittämättömästä syystä taakka tuntui jälleen vierivän hänen hartioiltaan ja hän tiesi olevansa elävä ihminen eikä kuollut. Hiljakseen — hiljakseen — hän oli elpymässä eloon kuten puutarhakin.

Kultaisen kesän vaihtuessa syvempään syksynkultaan hän lähti Comojärvelle. Hän vietti päivänsä järvellä tai tallasi kukkuloiden pehmeätä vihantaa, kunnes oli niin väsyksissä, että häntä rupesi nukuttamaan. Näihin aikoihin hän oli alkanut nukkua paremmin, ja unet olivat lakanneet olemasta hänen kauhunsa.

— Ehkäpä ruumiini alkaa voimistua, hän arveli.

Se alkoi voimistua, mutta hänen sielunsa alkoi myös verkalleen elpyä. Hänen ajatuksensa eksyivät usein Misselthwaiteen ja hän rupesi tuumimaan kotiin lähtöä. Silloin tällöin hän myös hämärästi muisteli poikaansa ja tutkisteli itseltään, miltä tuntuisi taas seisoa pylväsvuoteen vieressä katselemassa nukkuvan teräväpiirteisiä, norsunluunvärisiä pikku kasvoja ja umpeenpainuneita silmiä, jotka mustat ripset saivat näyttämään niin hämmästyttäviltä. Häntä pelotti ajatella sitä.

Eräänä päivänä hän oli harhaillut niin etäälle, että kuu kumotti korkealla ja pyöreänä hänen palatessaan ja koko maailma oli sinertävien ja hopeisten varjojen peitossa. Hiljaisuus järvellä, rannoilla ja metsässä oli niin ihmeellinen, ettei hän mennytkään huvilaan, missä hän asui. Hän astui pienelle, veden sopukassa olevalle kaareutuvalle penkereelle ja vaipui istumaan hengittäen yön monia taivaallisia tuoksuja. Hän tunsi tuon oudon rauhan uudelleen hiipivän itseensä ja yhä syventyvän, kunnes hän nukahti siihen.

Hän ei ollut selvillä siitä, milloin hän nukahti ja milloin hänen unensa alkoi; se oli niin elävä, ettei se hänen mielestään unta ollutkaan. Myöhemmin hän muisti, miten virkeästi valveilla hän oli luullut olevansa kaiken aikaa. Istuessaan hengittämässä syyskesän ruusujen tuoksuja ja kuunnellessaan vetten loiskintaa jalkainsa juuressa hän oli erottavinaan äänen, joka kutsui häntä nimeltä. Se oli suloinen, kirkas, onnellinen ääni. Se tuli hyvin etäältä, mutta hän kuuli sen niin selvästi kuin se olisi ollut hänen vieressään.

— Archie! Archie! Archie! puhui ääni, ja sitten uudelleen entistä suloisemmin ja selvemmin: — Archie! Archie!

Hän luuli hypähtävänsä pystyyn olematta vähääkään hämmästynyt.

Ääni oli niin elävä ja tuntui aivan luonnolliselta kuulla sen puhuvan.

— Lilias! Lilias! hän vastasi. — Lilias, missä olet?

— Puutarhassa, kuului vastaus kuin kultahuilusta. — Puutarhassa!

Ja samassa hänen unensa katkesi. Mutta hän ei herännyt. Sikeästi ja suloisesti hän nukkui koko ihanan yön. Kun hän lopultakin heräsi, oli jo loistava aamu ja eräs palvelija seisoi hänen edessään tuijottaen häneen. Hän oli italialainen ja tottunut, kuten kaikki huvilan palvelijat, muukalaisen isäntänsä päähänpistoihin. Ei heistä yksikään milloinkaan tietänyt, milloin hän menisi ulos tai tulisi kotiin tai missä häntä haluttaisi nukkua, harhailisiko hän puutarhassa vai makaisiko järvellä veneen pohjalla kaiken yötä. Mies piteli hopeatarjotinta, jossa oli muutamia kirjeitä, ja odotti rauhallisesti, että herra Craven ottaisi ne. Hänen mentyään herra Craven istui parisen minuuttia pidellen niitä kädessään ja katsellen järvelle. Hänet valtasi jälleen tuo outo rauha. Hän muisteli untansa, ihmeellistä, elävää untansa.

— Puutarhassa! hän sanoi itsekseen ihmetellen. — Puutarhassa! Mutta ovi on lukittu ja avain on syvälle haudattu.

Kun hän pari minuuttia myöhemmin silmäili kirjeitään, hän huomasi, että päällimmäinen oli englantilainen ja Yorkshiresta tullut. Osoite oli kirjoitettu harjaantumattomalla naisen käsialalla, jota hän ei tuntenut. Hän avasi sen kirjoittajaa ajattelematta, mutta ensimmäiset sanat kiinnittivät heti hänen huomiotaan.

Arvoisa herra!

Minä olen Susan Sowerby, joka kerran nummella rohkeni puhutella Teitä. Mary-neidistä minä silloin puhuin. Nyt rohkenen taas avata suuni. Ei pidä panna pahaksi, mutta minä tulisin kotiin, jos olisin herra. Luulen että ilostuisitte jos tulisitte ja — pyydän anteeksi — luulen että rouva pyytäisi teitä tulemaan, jos hän olisi täällä.

Nöyrimmän kunnioittavasti Susan Sowerby.

Herra Craven luki kirjeen kahdesti, ennen kuin hän pisti sen takaisin kirjekuoreen. Uni oli yhä hänen mielessään.

— Lähden takaisin Misselthwaiteen, hän sanoi. — Ja lähden heti paikalla.

Parin päivän kuluttua hän oli jälleen Yorkshiressa, ja pitkän rautatiematkan aikana hän huomasi ajattelevansa poikaansa aivan toisenlaisin tuntein kuin aikaisemmin. Näinä kymmenenä vuotena hän oli vain toivonut voivansa unohtaa hänet. Ei hän nytkään aikonut häntä ajatella, mutta siitä huolimatta hänen mieleensä ajelehti lakkaamatta muistoja hänestä. Hän muisteli noita mustia päiviä, jolloin hän oli raivonnut mielipuolen tavalla, koska lapsi oli jäänyt eloon ja äiti kuollut. Hän ei tahtonut nähdä lasta, ja kun hän lopulta oli mennyt katsomaan sitä, hänelle oli näytetty kurja, vikisevä pikku olento, jonka ei luultu elävän montakaan päivää. Mutta hoitajainsa hämmästykseksi se jäi elämään, ja sitten luulivat kaikki, että siitä tulisi viallinen ja rampa raukka.

Hän ei ollut aikonut olla huono isä, mutta hänellä ei ollut ensinkään ollut isän tunteita. Lääkäreitä, hoitajattaria ja ylellisyyttä hän oli hankkinut, mutta häntä oli puistattanut jo pelkkä ajatuskin, että hänellä oli poika, ja hän oli hautautunut omaan kurjuuteensa. Kun hän vuoden poissa oltuaan ensimmäisen kerran palasi Misselthwaiteen ja tuo pieni, kehno ihmisalku väsyneenä ja välinpitämättömänä kohotti häneen suuret, harmaat, mustaripsiset silmänsä, niin samannäköiset ja sittenkin niin hirvittävän erinäköiset kuin ne onnea säteilevät silmät, joita hän oli jumaloinut, ei hän sietänyt nähdä niitä, vaan kääntyi poispäin kuolemankalpeana. Sen jälkeen hän oli tuskin koskaan nähnyt poikaansa paitsi tämän nukkuessa, eikä hän tiennyt hänestä paljon muuta kuin että hän oli parantumattoman sairas, sisukas, hysteerinen ja puolittain hullu. Vain sallimalla hänen pienimmissäkin yksityisseikoissa noudattaa omaa mieltänsä voitiin estää hänen raivonpuuskansa, jotka olivat vaarallisia hänelle itselleen.

Nämä muistot eivät olleet mieltä virkistäviä, mutta junan kiemurrellessa läpi vuorensolien ja tasankojen "eloon virkoava" mies alkoi ajatella aivan toisella tavalla.

— Kenties olenkin tehnyt väärin kymmenen vuotta, hän saneli itsekseen. — Kymmenen vuotta on pitkä aika. Saattaa olla myöhäistä ryhtyä enää mihinkään — aivan liian myöhäistä. Missä ovat ajatukseni olleet?

Hän mietiskeli, oliko Susan Sowerby rohkaissut mielensä ja kirjoittanut hänelle vain siksi, että tuo äidillinen sielu oli selvillä siitä, että poika oli paljon huonompi — ehkä kuolemaisillaan. Ellei tuo outo, selittämätön rauha olisi yhä vielä pitänyt häntä lumoissaan, hän olisi tuntenut itsensä surkeammaksi kuin koskaan ennen. Mutta rauhan keralla oli tullut rohkeutta ja toivoa.

— Luuleekohan Susan Sowerby todella, että minä mahdollisesti kykenisin tekemään pojalle hyvää ja ohjaamaan häntä? hän mietti. — Pistäydyn katsomassa Susania matkallani Misselthwaiteen.

Mutta kun hän nummen poikki matkatessaan pysähdytti vaununsa mökin kohdalla, kerääntyi seitsemän tai kahdeksan ulkona leikittelevää pienokaista hänen ympärilleen kertoen ystävällisesti ja kohteliaasti niiaillen, että äiti oli aikaisin aamulla lähtenyt nummen perälle auttamaan erästä vaimoa, joka oli saanut pikku vauvan taloon. Dickon-veikko, he kertoivat, oli lähtenyt puutarhatöihin taloon, missä hän työskenteli monta päivää viikossa.

Herra Craven silmäili noita reippaita pikku palleroita ja heidän pyöreitä, punaposkisia kasvojaan, joista kukin virnisteli hänelle omalla, erikoisella tavallaan, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että siinä oli terve ja herttainen lapsilauma. Hän myhäili heidän hyväntahtoiselle virnistykselleen, otti kultarahan taskustaan ja antoi sen "meidän Lisabeth Ellenille", joka oli vanhin.

— Jos tasaatte tämän kahdeksaan osaan, kukin teistä saa puolikruunusen, hän virkkoi.

Sitten hän ajoi tiehensä jättäen taakseen ylenpalttisesti ihastuneen lapsilauman, joka tuuppi toisiaan ja heitteli iloisia kuperkeikkoja.

Nummen ihmeellinen, jylhä kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti. Miksi se sai hänet tuntemaan kotiintulon riemua? Olisikohan mahdollista, että hänen pojassaan olisi tapahtunut muutos parempaan päin ja että hän voisi voittaa vastenmielisyytensä häneen? Kuinka elävä hänen unensa olikaan ollut — kuinka ihmeellinen ja kirkas se ääni, joka oli sanonut hänelle: "Puutarhassa — puutarhassa!"

— Koetan löytää avaimen, hän sanoi. — Koetan avata oven. Minun täytyy — vaikka en tiedä miksi.

Hänen saapuessaan taloon vastassa olevat palvelijat huomasivat hänen näyttävän terveemmältä. Hän meni kirjastoon ja lähetti noutamaan rouva Medlockin luokseen. Tämä saapui hiukan uteliaana, kiihtyneenä ja hengästyneenä.

— Miten on poikani laita, rouva Medlock? kyseli hän.

— Niin, nähkääs, herra, vastasi rouva Medlock, hän on — kuinka sanoisinkaan — hän on erilainen kuin ennen.

— Huonompiko? tiedusteli herra Craven.

Rouva Medlock oli kuin kuumilla kivillä.

— Nähkääs, herra, hän koetti selittää, hänestä ei kukaan pääse oikein selville, ei tohtori Craven, ei hoitajatar enkä minä.

— Miten niin?

— Totta puhuakseni, Colin-herra saattaa olla parempi, mutta saattaa olla huononemaankin päin. Hänen ruokahaluansa ei voi ymmärtää — ja hänen käytöksensä —.

— Onko hän tullut vieläkin kummallisemmaksi? kysyi hänen isänsä rypistäen tuskaisena silmäkulmiaan.

— Siinäpä se, sir. Hän on käynyt hyvin kummalliseksi verrattuna siihen, minkälainen hän oli ennen. Ensin hän ei syönyt mitään ja sitten hän äkkiä alkoi syödä ihan suunnattomasti — ja sitten hän taas lakkasi ja ateriat lähetettiin takaisin vallan koskemattomina. Ette kai tiedäkään, ettei hän koskaan ennen suostunut hyvällä lähtemään ulos. Vieläkin sääreni tutisevat ajatellessani, mitä meidän oli kestettävä, ennen kuin saimme hänet ulos pyörätuolissa. Hän kiihdytti itsensä sellaiseen tilaan, että tohtori Craven ei sanonut uskaltavansa pakottaa häntä. No niin, eipä aikaakaan niin hän — juuri yhden tuollaisen kauhean raivokohtauksen jälkeen — äkkiä vaati päästä ulos joka päivä Mary-neidin kanssa, ja Susan Sowerbyn pojan Dickonin piti työntää pyörätuolia. Hän on hyvin mieltynyt sekä Mary-neitiin että Dickoniin, ja Dickon toi hänelle kesyjä eläimiä, ja uskokaa tai älkää, ulkona puutarhassa hän on aamusta iltaan.

— Miltä hän näyttää? kuului seuraava kysymys.

— Jos hän nauttisi ravintonsa tavallisten lasten tavalla, niin voisi luulla hänen ruvenneen lihoamaan — mutta pelkäämme, että se on jonkinlaista paisumista. Joskus hänen kuulee nauravan kummallista naurua, kun hän on kahden serkkunsa kanssa. Ennen hän ei milloinkaan nauranut. Tohtori Craven tulee heti käymään täällä, jos suvaitsette, herra. Hän ei ole koskaan eläessään ollut niin ymmällä.

— Missä Colin-herra nyt on? kysyi herra Craven.

— Puutarhassa. Hän on aina puutarhassa — vaikkei yhdenkään ihmisolennon ole sallittu mennä lähelle, kun hän niin pelkää, että häntä katsotaan.

Viimeisiä sanoja herra Craven tuskin kuuli.

— Puutarhassa! hän sanoi lähetettyään rouva Medlockin pois. Ja hän toisti toistamistaan: — Puutarhassa!

Vaivoin hän tempautui takaisin nykyisyyteen, kääntyi ja poistui huoneesta. Hän kulki samaa tietä kuin Marykin, läpi pensasaitaportin, sivu laakerien ja suihkukaivopengerten. Suihkukaivot ruiskuttivat nyt vettä, ja niitä ympäröivät syyskukkien loistavat rivit. Hän kulki poikki nurmikon ja kääntyi pitkälle käytävälle murattimuuria kohti. Hän astui verkalleen silmät maahan luotuina. Hänestä tuntui kuin jokin salainen voima olisi työntänyt häntä kohti paikkaa, joka oli ollut hylättynä niin kauan. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä verkkaisemmaksi kävivät hänen askelensa. Hän tiesi, missä ovi oli, vaikkakin se oli sakeain murattiköynnösten peitossa — mutta hän ei tarkalleen tiennyt, missä tuo kuopattu avain oli.

Niinpä hän seisahtui ja seisoi hievahtamatta paikallaan ympärilleen katsellen. Mutta samassa hän hätkähti ja alkoi kuunnella — ja kysellä itseltään, kävelikö hän unissaan.

Muratti kiemurteli tuuheana peittäen oven, avain oli kaivettu pensaiden alle, ei yksikään ihmisolento ollut kymmeneen kolkkoon vuoteen kulkenut ovesta sisään — ja kuitenkin kuului puutarhasta ääniä — juoksemista, jalkojen töminää, puiden alitse kiitävää takaa-ajoa, hillittyjä huudahduksia ja hilpeätä mutta tukahdutettua kirkunaa. Se kuulosti totta tosiaan lasten riemukkaalta naurulta, lasten, jotka koettavat estää nauruansa kuulumasta, mutta jotka millä hetkellä tahansa — kiihtymyksen kohotessa — saattoivat murtaa kaikki varovaisuuden sulut. Mitä taivaan nimessä tämä merkitsi — mitä taivaan nimessä kuulivat hänen korvansa? Oliko hän menettämäisillään järkensä ja kuvitteliko hän kuulevansa ääniä, jotka eivät olleet ihmiskorvan kuultavissa? Tätäkö tuo etäinen, kirkas ääni oli tarkoittanut?

Ja sitten tuli hetki, jolloin vallattomat äänet unohtivat kaiken varovaisuuden. Juoksevien jalkojen töminä vilkastui vilkastumistaan — se lähestyi puutarhanovea — kuului nopeata, voimakasta, nuorta hengitystä ja hurjia, nauravia huutoja, joita oli mahdotonta pidättää — ja muratinoksien huojahtaessa syrjään lensi muurin ovi selkoselälleen. Ja siitä tupsahti poika lennähtäen täyttä vauhtia melkein oven takana seisovan syliin näkemättä häntä.

Herra Craven ennätti töin tuskin ojentaa horjuen käsivartensa säilyttääkseen tasapainonsa, ja kun hän ällistyneenä piteli juoksijasta kiinni katsoakseen häntä, hänen hengityksensä oli salpautua.

Poika oli pitkä ja kaunis. Hän hehkui elämää, ja juoksu oli nostattanut loistavan punan hänen poskilleen. Hän työnsi syrjään ohimoilta paksun tukkansa ja kohotti herra Cravenia kohti omituiset, harmaat, kauniiden mustien ripsien ympäröimät silmänsä — silmät täynnä poikamaista naurua. Nämä silmät olivat pysähdyttäneet herra Cravenin hengityksen.

— Kuka? Mitä? Kuka? hän änkytti.

Tätä ei Colin ollut odottanut — tätä hän ei ollut suunnitellut. Hän ei ollut koskaan ajatellut tällaista kohtaamista. Vaikka kenties tämä puutarhasta ryntääminen, tämä juoksukilpailun voittaminen sopikin ehkä vielä paremmin. Hän ojentautui niin suoraksi kuin suinkin. Mary toisena kilpajuoksijana oli myös rynnännyt paikalle, ja hänen mielestään Colin tällä hetkellä näytti monta tuumaa pitemmältä kuin tavallisesti.

— Isä, huudahti poika, minä olen Colin! Voitko uskoa sitä? Itsekään tuskin sitä käsitän. Minä olen Colin.

Hän ei sen paremmin kuin rouva Medlockaan ymmärtänyt, mitä hänen isänsä tarkoitti, kun tämä kiireisesti puhkesi sanomaan:

— Puutarhassa! Puutarhassa!

— Niin, sanat tulivat tulvimalla Colinin suusta. Puutarha sen teki — ja Mary ja Dickon ja eläimet — ja taika. Kukaan ei tiedä mitään. Me olemme pitäneet sen salassa saadaksemme kertoa sinulle kun tulet. Olen terve; voitan Marynkin kilpajuoksussa. Minusta tulee painija.

Hän puhui innostuneena, posket punoittivat kuin terveellä pojalla ainakin, ja herra Cravenin sielua vapisutti outo ilo.

Colin laski käsivartensa isänsä käsivarrelle.

— Etkö ole hyvilläsi, isä? Etkö ole hyvilläsi? Minä aion elää ikuisesti ja ikuisesti!

Herra Craven asetti kätensä pojan hartioille ja pidätti hänet alallaan. Kotvaan hän ei uskaltanut avata suutansa.

— Vie minut puutarhaan, poikaseni, virkkoi hän viimein. — Ja kerro miten kaikki on tapahtunut.

Ja niin he taluttivat hänet puutarhaan. Syksyn kulta ja purppura ja sinipunertava ja hehkuva tulipuna olivat levitelleet värivivahduksiaan sen nurmikolle, ja joka taholla kohosi kimpuittain syysliljoja — valkeita ja punavalkeita. Hän muisti hyvin, milloin ensimmäiset niistä istutettiin juuri sen tähden, että niiden myöhäinen loisto paljastuisi juuri tähän vuodenaikaan. Ruusuköynnöksistä riippui ja luikerteli myöhästyneitä ruusuterttuja, ja auringon kirkastaessa puiden kellertävää hehkua tuntui melkein siltä kuin olisi seisonut lehtimajan ympäröimässä temppelissä. Hän seisoi liikahtamatta; hän katseli katselemistaan.

— Luulin tätä puutarhaa jo kuolleeksi, hän puhkesi sanomaan.

— Niin Marykin ensin luuli, sanoi Colin. — Mutta se virkosi eloon. Sitten he asettuivat istumaan puunsa alle — kaikki paitsi Colin, joka tahtoi seisoallaan kertoa tarinansa.

— Tämän ihmeellisempää en ole koskaan kuullut, mietti Archibald Craven, kun tarina lapsen hätiköivänä sanatulvana vyöryi Colinin suusta. Salaperäisyyttä ja taikaa ja nummen eläimiä, tuo tenhoisa keskiyön kohtaus — kevään tulo — loukatun ylpeyden aiheuttama tulistuminen, joka oli saanut nuoren radzhan ryntäämään pystyyn Ben Weatherstaffin solvaavan epäluulon raivostuttamana. Entä tuo outo toveruus, näytteleminen ja niin huolellisesti säilytetty salaisuus! Kuuntelija nauroi, kunnes kyynelet tipahtivat silmistä, ja toisinaan ne tipahtivat silloinkin, kun hän ei nauranut. Painija, luennoitsija, tieteellisten keksintöjen tekijä oli naurava, rakastava, terve nuori ihmisvesa.

— No nyt, virkkoi Colin kertomuksensa lopussa, nyt minun ei enää tarvitse pitää sitä salassa. Kunhan vain eivät pelästyksestä kaatuisi selälleen minut nähdessään — mutta pyörätuoliin en ikinä enää kömmi. Minä kävelen kanssasi takaisin taloon, isä.

* * * * *

Hyvin harvoin Ben Weatherstaff pistäytyi minnekään toimiltaan, mutta tällä hetkellä hän teki keittiöön asiaa vieden sinne hiukan vihanneksia. Rouva Medlock kutsui hänet palvelijain huoneeseen juomaan lasillisen olutta, ja niin hän oli saapuvilla — kuten oli toivonutkin — kun esitettiin dramaattisin kohtaus, mitä miesmuistiin oli Misselthwaite Manorissa nähty.

Toisesta pihanpuoleisesta ikkunasta saattoi nähdä myös vilahduksen nurmikosta. Rouva Medlock, joka tiesi Benin tulevan puutarhasta, toivoi, että tämä olisi osunut näkemään isännän ja ehkäpä sattumalta isän ja pojan tapaamisen.

— Näitkö heistä jommankumman, Weatherstaff? uteli hän.

Ben laski oluttuopin huuliltaan ja kuivasi suutaan kämmenellään.

— Näin kuin näinkin, hän vastasi ovelan ja merkitsevän näköisenä.

— Kummankin? tiedusteli rouva Medlock edelleen.

— Kummankin, myönsi Ben Weatherstaff. — Kiitän nöyrimmästi, rouva, voisin minä ryypätä vielä toisenkin tuopillisen.

— Yhdessäkö? virkkoi rouva Medlock täyttäen kiihdyksissään tuopin yli reunojen.

— Yhdessä, rouva, ja Ben hörppäsi yhdellä siemauksella puolet tuopin sisällyksestä.

— Missä Colin-herra oli? Miltä hän näytti? Mitä he sanoivat toisilleen?

— Sitä en kuullut, sanoi Ben, tikapuiltahan minä vain heidät näin muurin yli katsellessani. Mutta sen minä teille sanon, että ulkona puutarhassa on tapahtunut sellaista, josta teillä sisälläistujilla ei ole aavistustakaan. Pian saatte tietää jotakin.

Ja jo parisen minuutin kulutta ryypättyään oluensa loppuun hän osoitti juhlallisena tuopillaan ikkunaa, josta näkyi kaistale nurmikkoa.

— Katsokaapas jos olette utelias, hän sanoi, — Katsokaapas, keitä tuolta ruohikon poikki on tulossa.

Rouva Medlock kurkisti ikkunasta, kohotti kätensä ja päästi pienen parahduksen, ja kaikki palvelijat, miehet ja naiset, ryntäsivät ikkunaan ja seisoivat siinä töllistelemässä silmät selällään.

Nurmikkoa pitkin astui Misselthwaiten isäntä, eikä monikaan heistä muistanut ennen nähneensä häntä sen näköisenä. Ja hänen vieressään, pystyssä päin, nauravin silmin, asteli yhtä voimakkaana ja vankkana kuin kuka muu Yorkshiren poika tahansa — Colin-herra!