TAVATAAN JÄLLEEN

1.

Pieni palvelijanhuone Kauppiaskadun varrella. Pari metriä alempana pihaa, samalla tasolla kuin pesutupa ja kellarit. Se oli epäsäännöllisen nelikulmion muotoinen, pienin, puoli metriä leveä sivu pihaan päin ja siinä katon rajassa sangen likainen ja hämähäkin verkkojen kaunistama kaksiruutuinen ikkuna. Lattialla seisoja tunsi olevansa kuilun pohjalla, ikkuna näytti sopivalta luukulta johtamaan kaikki pihan likavedet pieneen huoneeseen. Seinäpaperit olivat sinervät, niissä pieniä sikeröisiä luikkia päällekkäin, tuota vanhaa kuosia, jonka ääretön kukkarunsaus on lukuisampi kuin tien santa. Monen viattoman hurme oli ajan vieriessä vuotanut näille kukkaskentille. Ne kantoivat pitkiä ja verisiä jälkiä taisteluista luteiden kanssa. Viluinen, vihertävä pieni peltiuuni seisoi nurkassa. Sitä oli lämmitetty edellisenä talvena, ja nyt se sai hytisemään äänettömällä, tunnottomalla kylmyydellään koko huoneen. Kuilun pohjalla oli korkeajalkainen, hontelon näköinen pukkisänky laihan ja kuluneen viltin peittämänä. Katon rajassa olevan ikkunan alla pöytä ja tuoli. Tässä hämäryydessä voi vaivoin erottaa pöydän ääressä lautaa vasten kuukistuneena ihmisolennon. Pää oli painunut ristikkäin pujotettujen käsivarsien päälle. Tukka kohosi pörröisenä, olisi luullut hänen nukkuvan, mutta ruumis värähteli hiljaa — hän heilutteli toisen polven päälle heitettyä oikeaa jalkaansa kiihkeässä tahdissa pöydän alla. Olennon koko tarkkaavaisuus oli kiinnitetty jalan heiluttamiseen, hän piirteli sillä kahdeksan numeroa ilmaan, ärtyneet, harrittavat hermot keinuivat ja lepäsivät kahdeksan numeron tahdissa.

Oveen koputettiin.

Keittiöstä pisti päänsä sisään vanha vaimo. Kasvot vaaleat ja iljaiset, posket valuneet syville pusseille ja pussien lomasta pisti esiin pehmeä suu haastellen pehmeällä äänellä rauhallisia sanoja hampaattomien ikenien välistä. Silmät olivat venyneet pienelle rakoselle, punertavat yläluomet saivat uskomaan, että hän oli jo kadottanut tämän maailman valon ja olisi aivan hyvin voinut seisoa katuvarrella ilman mustia tai vihreitä silmälaseja käsivarressaan keltainen nauha.

— Kah, nukkuuko se? Minä täällä keitin perunoita, jos se tahtoo syödä.

Olento nousi ja kohosi päivänvaloon.

— Kiitoksia, en minä nukkunut. Ei sitä silloin jaksa maata, kun olisi aikaa.

Hän näytti noin kaksikymmennelivuotiaalta, kalvakka ja veretön tyttö. Vaalea ja likainen tukka sekaisin kiharoin ympäröi päätä kuin kruunu. Joutilaisuudessaan hän aina iltaisin kierteli tukkaansa sanomalehden ympärille. Pienikokoinen, sangen mitättömän näköinen. Hän vetäytyi vaimon perästä keittiöön, painui istumaan jakkaralle, pyyhkäisi molemmin käsin kasvojaan kuin karkoittaakseen jotakin maahanvetävää, lamaannuttavaa, mutta hänen leponsa ei ollut uni.

Matalalla kaappipöydällä oli perunakuppi, teevati ja veitsi. Tyttö, Ester Viitala, alkoi kuoria perunaa.

Vanha vaimo istui hellan luona, katseli häntä ja sanoa loksahutti:

— Ottaa siitä silakkaa.

Hiljaisuutta. Ester söi ja yritti syödä hitaasti.

— Meneekös se tänä päivänä sinne Myllyyn?

— Pitänee mennä, vaikka ei sieltä kuitenkaan mitään työtä saa.

Esterin katse harhaili seinähyllyyn. Siellä oli kirjavia rasioita, kyljessä reklaamikuvia. Mitähän niissä kaikissa oli? Kahvia ja sokeria. Hänen väsyneet ajatuksensa hyppäsivät ylös: Kahvia! — Maata janoavat solut huudahtivat: kahvia! ja vaikenivat taas.

Mitä turhaa?

Omituinen harmaja sumu tunkeutui aivoihin. — Hän oli syönyt kolme perunaa ja kaksi silakkaa, eikä uskaltanut ottaa enää, vaikka mummo kehoittikin:

— Syö nyt pois kyllikseen.

Ester veti päälleen harmaan ohuen takkinsa. Vetäen nuttua tiukempaan hän työnsi kädet toistensa hihoihin ja silitteli omia käsivarsiaan. Oli syksy, kadut kuivia, kylmä, selkeän harmaa päivä. Näin hän lähestyi Myllyä, s.o. Helsingin kaupungin työnvälitystoimistoa länsirannassa, pujahti siivoojain puolelle, jätti korttinsa sisälle ja istuutui odotushuoneeseen. Huone oli täynnä väkeä, vanhoja ilkeännäköisiä eukkoja, toisia, jotka nököttivät paikallaan kuin vanhat naakat, nuoria naisia julkein, halveksivin piirtein. Kolea, raskas henki täytti huoneen — joukko istui puupenkeillään, kaikki rivit täynnä, äänetönnä, puolikuolleena, toivottomana, koskaan vähenemättä.

Joku sopotti hiljaa jotakin vierustoverilleen, joku saattoi väsyä ja lähteä pois, joku tulla sisään. Kaikkia katsottiin. Päät liikahtivat koneellisesti ja painuivat jälleen samaan asentoon. Ei edes odotettu, oltiin vain. Mittaamattoman pitkä on tuntien kulku.

Neiti tuli sisältä, lihava ja tylyilmeinen. Huusi: — Ester Viitala — Viitalaa!

Ester säpsähti ja vetäisi pois kädet nutun hihoista, seurasi neitiä konttorihuoneeseen ja pinnisti aivojaan käsittääkseen ensi kerralla tämän kylmän puheen.

— Täällä olisi siivousta pariksi tunniksi. Tahdotteko te ottaa sen? Se alkaa kello kaksi.

Ester oli kiitollinen siitä, neiti kirjoitti hänelle kortin ja huusi, kun hän oli livahtamaisillaan ovesta:

— Älkää myöhästykö. Kello kaksi.

— En, en.

Kadulla Ester alkoi tutkia korttiaan.

Anvisningskort. N:o 5 A.

Fru Thorpe Georgsgatan 13.

Enligt Eder rekvisition av den — är Ester Viitala hänvisad till Eder för erhållande av arbete som städerska och bör inträffa å stället — kl. 2.

Helsingfors Stads Arbetsförmedlingsbyrå.

Esterin suu vetäytyi makeaan nauruun, hän toisti: — är Ester Viitala hänvisad till Eder…

— Mitäs tyttö nauraa?

Raikea ääni tunkeutui hänen korviinsa, hän katsoi pelästyneenä ylös. Kulmassa seisoi sälli, kädet housuntaskuissa, suu vihellyksessä, silmät kiiluen mielihyvää tämä tirkisti Esteriä silmiin. Ester ei kyennyt nauramaan hänelle vastaan, vaan lähti pitkin, epätasaisin askelin Kauppatorille. Kello kulmassa oli 11,50. Hän lähti siksi aikaa istumaan Katajanokalle huoneeseensa, mutta koska ei ollut kelloa, sattui hän istumaan vähän liian kauan ja tultuaan takaisin Kauppatorille se oli 2,30.

Hän kulki puolijuoksua Espistä ylös. Yläruumis eteenpäin taivutettuna, kädet ilmaa hakaten, hän loukkasi monen esteettistä silmää, syytäen solvauksia ylitseen.

— Voi kirottu päivä! Kun sinä kerran saat työtä, niin seisoisit Yrjönkatu kolmentoista ovella vaikka viisi tuntia etkä myöhästyisi. Nyt on joku muu sen vienyt, se on varmaa. Sinusta ei tule ihmistä, vaikka hakkaisit itsesi kappaleiksi.

Poltti tulena, että joku muu on ehtinyt sinne, ja hän juoksi loppumatkan, ei odottanut hissiä, vaan rontusti portaita ylös ja soitti.

Oven avasi mustapukuinen hoikka tyttö, valkea esiliina vyöllä, katsoi epäilevästi. Hän ojensi tälle korttinsa ja jäi ovensuuhun. Vastapäätä oli avoin leveä ovi ja hän näki suureen huoneeseen, missä pehmeä, sammalenvärinen matto hienoin punaisin ja keltaisin kuvioin peitti koko lattian. Perällä kahden ikkunan välissä oli kirjoituspöytä sivuttain. Siellä oli pieni lamppu sytytetty ja valaisi hyvin kirjoittavan naisen kasvot. Esterin levoton katse imi hätäisiä kuvia hänen ruskeasta herttaisesta tukastaan ja valkoisin nahkoin reunustetusta, hopealangoilla koristellusta punertavasta puvusta. Sinne kulki palvelija sipsuttavin askelin ja jätti kortin… »är Ester Viitala hänvisad till Eder».

Ester käänsi päänsä sivulle, oli älytön ja vieras. Sydänalaa tuimi, aivojen sumuun eivät jaksaneet tunkeutua kuvat tästä kodin hienoudesta… kuin liukuvassa, kaukaisessa unessa erotti hän suuren ja kauniin peilin pöytineen, sen molemmin puolin oli kaksi kultakehyksistä pyöreää taulua. Hevosen pää —

Rouva tuli hänen luokseen.

— Me luulimme, ettette enää, tulekaan, ja ehdimme alottaa. Mutta jos te nyt jatkaisitte. Elsa kiltti, näyttää mitä on tehtävä.

Elsa, se mustapukuinen, vei hänet eteisestä suureen ruokasaliin.

— Täällä on jo matto viety ulos ja puhdistettu. Nyt teidän pitäisi pestä tämä lattia ja pyyhkiä pölyt. Jos te nyt otatte sen takkinne ja hattunne pois päältänne, niin minä vien ne keittiöön ja tuon sieltä vettä.

Ester sai luutun ja haaleaa vettä, johon oli vatkattu hiukan saippuaa joukkoon. Sen lämpimyys teki hyvää käsille. Elsa neuvoi ihan tarkkaan, miten oli pestävä. Pieni pala kerrallaan tämän pehmeän harjan kanssa ja kuivattava heti jälkeen, myöskin kaappien aluset. Hän alkoi pestä, ryömyili polvillaan, työnsi kätensä olkapäitä myöten sohvan alle. Koko ajan vilahteli katse ympäriinsä, hipoi tauluja, hipoi pehmeää sohvaa, pieniä esineitä seinälaudoituksen reunustalla ja suurta öljyväritaulua, josta katselivat hienot, lempeät vanhahkon naisen kasvot.

Olipas täällä suloista! Ilmakin niin hienoa. Hän liikkui hyvin varovasti. Mieleen syntyi hieno halu siinä pyyhkiessä lattiaa suuren kruunun loisteessa, halu johonkin tällaiseen.

Elsa tuli sisään.

— Jättäkää nyt kesken ja tulkaa juomaan kahvia, jatkatte sitten.

Hänet vietiin johonkin käytävään ja sieltä keittiöön. Tanakka, lauhkea nainen paistoi munkkeja hellan ääressä. Kiehuva rasva tirisi, hän pyöritteli ruskeanpunaisia pallerolta kristallisokerissa. Keittiössä oli vähän sauhua, ihana käry tunki sieraimiin, oli kuin se tuntuisi nälkäisessä vatsassa saakka, kiertelisi suolistoa pitkin.

Oh, huimaavan hyvä haju!

Ester muisti, miten oli joskus kuljeksinut Fazerin karamellitehtaan luona kadulla ja hengittänyt suklaailmaa keuhkoihinsa. Eikä se ravinnut, lakkasi tuntumasta, jos kuljeksi pitemmän aikaa. Tuskinpa tämä lakkaisi, se tuo hurjaa nälkää.

— Laittakaa siitä voileipää, jos tahdotte — sanottiin.

Hän tunsi itsensä heikoksi, söi neljä voileipää, ei jaksanut vastustaa kiusausta. Sitten alkoikin Elsa pyyhkiä tomuja ruokasalista, hänet pantiin pyyhkimään suuren salin lattiaa. Rouva kulki kerran salin läpi. Punertava, hopeakuvioinen puku heilahti. Kevyestipä se meni. Ja hirveän hoikka oli vyötäisistä. Katsahti polvillaan olevaan Esteriin. Sitten kuului keittiön väliköstä:

— Ehtisikö Hilda antamaan tälle siivoojalle kahvia?

— Kyllä hän on saanut jo. Annoin samalla, kun mekin joimme.

— Hyvä on, mutta saisinko minä sitten maistaa yhden ihan kuuman munkin? Näyttävät niin herkullisilta.

— En minä häntä estä, jos rouva tahtoo ottaa —

Kuului pientä naurua. Ester toisti: Tälle siivoojalle kahvia. — Se hiukan loukkasi. Olipa hän käynyt kauppakoulun ja ollut kaupassa, olipa asunut hyvässäkin perheessä. Tiesi hän, että ihmiset osaavat puhua mukavasti ja laatuisasti keskenään. Syövät kylläkseen. Menevät aikanaan nukkumaan, käyttävät yöpaitaa. Niinkuin Salmenkin Martta, joka aina istui yöpaidassaan sängyssään ja luki Nyyrikkiä. Onpas hienoja koteja ihmisillä. Onpas ilmapiiri kuin suitsutusta. Hyh — miten sitä on halveksittu ja huono, kun on hajallinen nuttu, ränsäiset kengät ja paksut sukat. Kuin olisi luotukin paksuksi, kömpelöksi ja hitaaksi. Ihan sitä vaivaa itse itseään. Taidankin olla paksumpi kuin tuo rouva, vaikka olenkin näin laiha. Mutta sillä onkin niin ruumiinmyötäinen puku, ihan nuoltu ihoa pitkin, helmat leveinä heilahtavat, valkoinen nahka kiertää. Miehensä sille ostaa kaikki, ja mistäkä hyvästä?

Mistäkä hyvästä — sama koneisto joka muijalla.

Rouva tuli takaisin. Pyyhkäisi kevyesti huuliaan, kun Ester vilkaisi sinne, meni toisesta ovesta ja jätti sen raolleen. Siinä oli tietysti makuuhuone. Sieltäpä alkoi tulla lirkutusta ja säveleitä:

— Kultaseni, pikku kultaseni valvoo siinä yksinään silmät auki eikä virka mitään. Pöpö, pöpö, pöpö — pöpö. Senkin pieni pöpö. Naura vähäisen, naurahan kultaseni. Maitoko pulahtaa suusta? Ja äidin käsille. Sellainen mies, syö mahapunkerinsa niin täyteen — suuta myöten. Röystäyttää ja nauraa. Kultaseni, tu-tu-tuu: Ime äidin pientä sormea, imehän. Sellaiset ikenet punaiset ikenet. Eikö kulta leikikään? Katselee niin totisesti.

»Minun kultani kaunis on, se on kuin nurmen nukka. Sillä on silmät sametista ja suu kuin aurankukka.»

Samettisilmät, totiset samettisilmät, isän silmät. Äiti pitää sinusta niin paljon, kun sinä olet niinkuin isä. Ei poju tule sellaiseksi kuin äiti, eihän, samettisilmä. Äitipä jättää sinut, koska et naura. Pöpö, pöpö, pöpö-pöpö. Suuta myöten täysi, pieni ahmuri.

Rouva tuli ja meni pois salin läpi. Lattia joutui puhtaaksi. Ester sai kantaa Elsan kanssa ruokasalin maton parvekkeelta paikoilleen. Suureen saliin ei levitetty mattoa. Siellä tanssittaisiin illalla. Sitten Esterille annettiin palkka ja hän sai lähteä…

2.

Paula heittäytyi nahkatuoliin maksettuaan Esterille: Kunhan Eric tulisi pian.

— Hyvä Jumala. Miten hento, heikko ja vielä voimaton olen. Kävely huoneiden läpi väsyttää, vieppaa päätä. Jospa Eric tulisi pian. — Ooo — Se oli kovaa, kovaa. Yhäti värisen niitä poltteita. Kuin revittäisiin jäseniä irti. Kylläpä suloisesti nyt väsyttää. Tekee hyvää sydänjuuriin asti, että on vapaa kuormasta, että on läpi. Ajatella, jokainen äiti on käynyt sellaisen liekin läpi. Jokaisen äidin pitäisi olla hyvä kuin henki kaiken sen jälkeen. Kosketella ja liikkua kuin enkeli. Hänen sydämensä sulaa ensikerralla eikä voi tulla lujaksi enää. Tuskako muuttaa? Jalostaa? Mutta minä olen niin raukea, etten voisi olla paha. Värisyttää, värisyttää. En tahtoisi enää sellaista. Enää minä en kestäisi, en jaksaisi läpi. Kuolisin — tiedänhän sen itsekin, vaikka lääkärikin varoitti. Omituinen aavistus viiltää mieltä. Hyvä Jumala, ole minulle armollinen! Kun nyt Eric tulisi. Minäpä otankin itselleni jonkin paikan hänen äitinsä raamatusta. Mikä sattuu minulle nyt? Nyt ehkä tulee jotakin parempaa.

Hän nousi, etsi mustakantisen Biblian kirjahyllyltä. Eric piti tätä omalla hyllyllään kunniapaikalla, hän kunnioittaa äitinsä uskontoakin. Paula asetti saranan kädelleen, odotti silmät ummessa, että avautuu.

Taas! Piileekö tässä kirjassa lumous? Eikö se koskaan lakkaa?

»Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalan palvelijat, ei avionrikkojat, ei velttiöt eikä miehimykset, ei varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei herjaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.

Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.

Ettekö tiedä, että ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä? Ottaisinko nyt Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi? Enpä suinkaan.

Vai ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, tulee yhdeksi ruumiiksi hänen kanssaan? Sanoohan Jumala: 'Ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.'

Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ihminen tehneekin, on ruumiin ulkopuolella, mutta haureudenharjoittaja tekee syntiä omaan ruumiiseensa.

Vai ettekö tiedä, että ruumiinne on sen Pyhän Hengen temppeli, jonka olette Jumalalta saaneet, ja ettette ole itsenne omat?

Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne ja hengessänne, jotka ovat Jumalan.»

Paula laukaisi nopeasti kirjan paikoilleen. Painoi poskeaan.

— En ikinä enää avaa tuota kirjaa, koska minulle aina sattuu se sama. Olenko minä yhtynyt porttojen kanssa? Tai harjoittanut haureutta? Olenko varas, juomari, anastaja, miehimys? Huuh, millaisia sanoja. Minua inhottaa raaka kieli, olkoon vaikka raamatussa. Velttiö ja miehimys. Sitä en edes ymmärrä. Ihmistenkin pitäisi toisilleen puhua hellävaroen. Minä en koskaan loukkaisi ketään, en edes maan matosta. Huuh, tosin olen joskus tuntenut intohimoa, mutta siitä ei pääse kukaan ihminen. Intohimo on ihanaa tulta, alkuliekkiä olemuksen. Ikävöin lähelle miestäni, hänen luokseen. Se on totta: Jos olisin kylmä, jos olisin jäätä, pitäisi hän enemmän minusta. Ei vuokraisi muualta työhuonetta, etten minä häntä häiritsisi, ettei hän muka kuulisi minun askeleitani oven takaa. — Silloinpa hän päinvastoin heristäisi korviaan kuullakseen minun menevän ja tulevan. Mutta minkä sille voi, että olen tällainen? Ja on mukava olla tällainen. Minun luonteeni on paljon hauskempi kuin joku jäinen ja jölö. Eric — hän nauroi, kun sanoin, että siinä kirjassa on kaamea lumous, että saan aina sanat miehimyksestä. Mitä minä välitän, vaikka hän nauraa, tekee pilaa, sanoo: Miehimys… Hän kuitenkin pitää minusta, se on varmaa. Ovatpa nämä päivät pitkiä!

Alkoi yhä enemmän unettaa. Ajatukset hidastuivat ja harvenivat. Vähitellen Paula vaipui unen horrokseen. Pojan syntymästä oli kaksi viikkoa. Hän istui raukeana, henkäisi väliin syvään. Pää oli nuokuksissa tuolin selustaa vasten. Tänä iltana piti olla pienet kutsut pojun kunniaksi. Arkkitehti oli vielä työssä, hän työskenteli ahkerasti vuokratussa työhuoneessaan, jossakin Sepänkadulla. Oli kerrassaan uponnut piirustuksiinsa ja omiin ajatuksiinsa.

Paula ei kuullut hänen kotiin saapumistaan. Ovi avautui.

— Täälläpä sinä olet. Katselin joka huoneesta — Thorpe laski kätensä vaimonsa olkapäälle, ravisti hiukan. — Oletko sinä nukuksissa?

— Voi veikkonen, minua raukaisee niin julmasti. En jaksa pitää koholla edes kättäni, se retkahtaa itsestään alas. Katso, noin. Jok'ikinen lihas on kuin keitetty, niinkuin keväällä, kun on voimakas kirkas ilma, eivätkä vaaleat ihmiset jaksa tehdä mitään. Älä sinä työnnä kättäsi minun sisälleni, Eric.

— Mutta mitäs tämä on? Ei suinkaan sinun vyötäisilläsi ole kureliivi?

— Kuule, ei se ole epäterveellistä. Rouva Nikki sanoi, että näin heti synnytyksen jälkeen pitää olla tiukat liivit, että vatsalihakset supistuvat entiselleen.

— Juoskoon järveen, eihän tohtorikaan niitä määrännyt.

— Pitäisikö minun ottaa ne pois? Luuletko?

— Mistä minä tiedän — pitäisikö sinun ottaa liivisi pois. Ainakin nyt, kun mennään syömään. Elsa sanoi, että ruoka on pöydässä.

— Nosta sinä minua. Nostathan?

— Oh lasta. Nousepa sitten. Kyllä sinä minua vaivaat.

Syötiin ruokasalissa kruunun valossa. He pitivät aina sähkön sytytettynä syödessä, se oli kotoisampaa. Paula näytti ihmeen herttaiselta punaisessa puvussaan, valkoinen nahka kauluksen rajalla, hopeakuviot rinnoilla. Hän söi runsaasti huolimatta väsymyksestään, antoi käsiensä välillä levätä pöydällä. Eilen hän oli ollut niin virkeä. — Thorpe arveli, että täytyy hiukan sopivalla tavalla huomauttaa vieraille, etteivät ole kovin kauan.

Oh pyydetty ainoastaan muutamia lähimpiä ystäviä.

Vieraat tahtoivat nähdä heti perintöruhtinasta. Täytetyt viinilasit kohotettuina seistiin pienen vaunun ympärillä. Poika nukkui pää syrjällään lumivalkoisella tyynyllä, sinisen silkkipeitteen ja ohuiden pitsilakanain alla. Otsakaljua vasten piirtyi jokin suora pikimusta haituva. Vanha rouva Malin kumartui, läikäytti hiukan viiniään lattiamatolle.

— Oi joi, kun se hiukan kasvaa, sen tukka voi muuttua vielä ihan kullankeltaiseksi.

— Kultaseni, laskekaa lasinne tähän yöpöydälle, muuten kastatte urhomme viinillä.

— Olkaa te kiltti ja asettakaa se sinne. Minun tekee niin mieleni katsoa sitä lähempää.

— Kyllä se on kaunis.

— Äärettömän kaunis.

— Niin suuri ja kaunis.

— Luuletteko, että se hymyilee unissaan?

— Kyllä se hiukan hymyilee — ja ynähtää, senkin herttainen.

Tehtailija Halli kumarsi Paulalle:

— Rakas rouva Thorpe!

Muut äänet vaikenivat. Hallilla oli toinen silmä ummessa, toisella hän tähtäsi Paulaan sinisenleikkisän ylpeän katseen, kumarteli yhtämittaa lasi kohotettuna, ikäänkuin olisi jo siitä maistanut. Ummistetun silmän puoleinen suupieli oli vetäytynyt hyvin ylös, tärkeästi.

— Rakas rouva Thorpe — Minä pyydän… meidän kaikkien puolesta… onnitella teitä äitinä… Ei ole mitään korkeampaa… ei ole mitään kunnioitettavampaa… kuin nainen äitinä… Äiti ja lapsi ovat yhtä… Yksi erottamaton persoona — kuin isä, poika ja pyhä henki… Siispä… teidän ja teidän esikoisenne malja…

Lapsi jätettiin rauhaan ja mentiin nauttimaan kahvia ja kaikenlaista hyvää. Rouva Malinia ei tahdottu saada pois lapsen äärestä. Istuttiin pikkuryhmissä suuressa salissa.

Paula meni sohvaan neiti Alvina Bromsin viereen. Hänellä oli sydämellään erikoisesti tälle puhuttavaa. Alvina oli Ericille etäisempää sukua äidin puolelta. Lähellä neljääkymmentä, tietoinen hyväntekeväisyysihminen.

— Tiedätkö, minä ajattelen usein Ericin äitiä, oikeastaan ihailen häntä ja pidän esikuvanani. Minussa itsessäni on niin paljon pikkumaisuutta, olen nähnyt sen eräästä tapahtumasta. Jokaisen vaimon tulisi saavuttaa miehensä kunnioitus. Eivät muut tunteet ole mitään, kuplahtelevat ja häviävät. Olen vähän huolissani, rakas Alvina, neuvo minua.

— Eivätpä miehet itsekään ole niin kunnianarvoisia.

— Niin, voihan se olla. Voihan sekin olla.

— Toisekseen: jos ei kenellä ole itsellään kunniaa, kuinka se voisi kunnioittaa toista.

— Voihan, tietysti voi. Jos esimerkiksi minä olen miten alhaalla tahansa, eihän se estä minua näkemästä, että joku toinen on korkealla. Tietäähän paha henkikin Jumalan olemassaolon. Ne, jotka istuvat pimeässä helvetissä, tietävät aivan hyvin, että on taivas ja autuaita.

— Ei se ole niin. Jos ken on kunniaton, tehnyt kaikenlaisia alhaisia tekoja, laittaa konnanjuonia ja ilkeyksiä ihan ilokseen, ajattelee itse aina likaisia ajatuksia, on sillä asteella, että nauraa vain siveettömille sukkeluuksille, ihastuu ruokottomasta sanasta kuin olisi löytänyt aarteen, uuden maanosan kerrassaan, ja ajattelee jokaista naista, minkä sattuu näkemään, vain esineenä, joka voisi kukaties huumata hänen turtuneita aistejaan, jota pitäisi koetella, voisiko tämä sen tehdä, pystyisikö siihen paremmin kuin joku edellinen — ush — sellainen saastainen mies, jonka aivot ovat kourallinen syksyistä lokaa, miten hän voisi kunnioittaa naista?

— Et suinkaan sinä tarkoita Ericiä — Paula avasi silmänsä suuriksi ja kalpeni.

— En, älä mene henkilöihin. Minä puhun yleensä miehistä. Ja minä, minä olen kyllä tullut kokemaan, minkä verran ne voivat kunnioittaa naista. Olen sen itse nähnyt.

— Niin, tietysti sinä olet oikeassa — tavallaan. Mutta ei sentään niinkään. Jos joku on ollut korkealla ja sitten pudonnut alas, kaikkein alimmalle portaalle, ajattelehan, hän on mitannut omalla itsellään matkan ylhäältä alas, tietää, miten pitkä se voi olla. Hän näkee eron — että lumivalkea on aivan toista kuin vaaleanharmaa. Hän voi ikävöidä, ihannoida puhtainta.

— Sitä minä sanon elämän mittaamiseksi, että mittaa matkan alhaalta ylös. Vähä loassa rypevien ajatuksista. Kelpaa kai sitten ihannoida j a ikävöidä!

— Ericin äiti ainakin on ollut sellainen nainen, jos palaan vielä siihen äskeiseen, jota voi kunnioittaa.

— Äiti — se on eri juttu.

Alvina sanoi aina täällä Ericin äitiä äidikseen. Hän vakuutti heidän olleen henkiystäviä.

— Tiedätkö, olen tavattomasti ajatellut tätä kunnia-asiaa. Se on vaivannut minua, eräs tapaus kerran iski sen mieleeni. Olen miettinyt myötä- ja vastapäivään, niinkuin jokin ajatus voi juuttua mieleen, eikä lähde millään. En ole puhunut tästä muiden kanssa. Katsos, tahtoisin, että minua kunnioitetaan, mutta sitä varten pitää olla sellainen, että kunnioittaminen tulee mahdolliseksi.

— Hyy — jos nyt löytyy enää miestä, joka kykenisi lainkaan kunnioittamaan naista. Se on epäiltävää.

— Rakas Alvina, älä puhu. Vaikka tiedänkin, ettet tarkoita Ericiä, niin minuun koskee. Mutta sanopas, Alvina, kun kerran tuli puheeksi, mitkä olisivat naisen parhaita ominaisuuksia? Millainen hänen tulisi olla?

— Naisen tulee olla ylevä, ei ylpeä, tietoinen tehtävästään eikä liian nöyrä. Hänen tulee ehdottomasti pysyä totuudessa, pitää kotinsa järjestyksessä ja tehdä hyvää oikealla tavalla.

Paula katkaisi keskustelun, hän arveli, että Alvinan oli hyvä puhua. Hänellä oli itsellään kaikki ne ominaisuudet. Tältä ei saanut apua omien ajatustensa hyökkäyksille. Voi, miten hän puhui miehistä. Paula oli tullut tarkoin tuntemaan kaksi miestä — molemmat parempia kuin hän, niin varmasti olivat.

Gramofoni oli pantu soimaan valssia. Thorpe kumarsi ensimmäisenä vaimolleen. Avaralle lattialle tuli muitakin pareja, kun Paula äkkiä painoi päänsä miehensä olkaan ja sopotti:

— Minua huimaa niin omituisesti.

Mies puoleksi kantoi hänet suureen nojatuoliin. Elsa toi lasin kylmää vettä.

— Oi, ei tämä ole mitään. Rakkaat ystävät, tanssikaa nyt, minä katselisin niin mielelläni.

Rakkaat ystävät eivät enää kuitenkaan tanssineet. Halli seisautti särisevän levyn kiertämästä. Juteltiin siinä emännän ympärillä. Kaikki olivat osaaottavia. Eihän ihmekään, jos hän on vielä heikko. Vähitellen lähdettiin, Thorpe jäi kahden vaimoineen.

— Vieläkö sinä voit pahoin? Näytähän, minä autan sinut sänkyyn.

— Tekee vähän ilkeää tästä.

— Otitko sinä ne liivit pois?

— En.

— Siinä se on. Tule nyt, minä avaan ne. Kaikenlaisia kapineita!

Aviopuolisot olivat päässeet sänkyihinsä, huone oli pimeä. Paula käänteli, kierteli täkkiä ympärilleen, korvissa humisi pimeys. Eric varmaan jo nukkui. Hän siirteli päätään tyynyn laidalta toiselle, etsi viileyttä, käänsi tyynyn toisinpäin. Hipoi poskia, päässä huojui, silmät peittyivät hiljaa kuumaan verhoon. Alkoi tulla pieniä nyyhkäyksiä.

Pimeä vavahteli.

— Paula. — Thorpe kohottautui, käsi sattui vaimon tukkaan: — Paula, itketkö sinä? — Älä nyt suotta. — Mikä sinua vaivaa? — Sano, mitä tämä on?

— Minulla on niin ikävä, olen niin onneton.

— Tahtoisitko sinä mitä?

— Ei, ei mitään.

— Lakkaahan nyt. Sinä olet vielä sairas, ehkei sinun pitäisi nousta ylös päivällä.

Eric taputteli, silitteli ja rauhoitti. Silloin uskalsi Paula sanoa:

— Hyvä, kiltti Eric, tule sinä tämän täkin alle. Kun olen tässä yksin, niin ihan keinun.

Pää miehensä kaulaa vasten, käsivarsien sulkemana hän tyyntyi. Miehestä uhosi se lämpö, voima ja turva, jota tarvittiin.

Siinä Paula nukkui.

3.

Lassila on tullut halukkaaksi tanssimaan ja lähtenyt Polylle.

Hän on tullut aikaisin, seisoo ja nojaa salin oven pieleen. Edessä soittolavan yläpuolella köyristelee musta kissa, hopeanhohtoa selässään. Soittajien taakse on kuvattu jättiläismäinen päivänkorento. Ympäri salin seinustoja istuu naisia vieri vieressä, vähän puettuja, avoimin kauloin, punaisin huulin, käherretyin tukin ja tuhatvivahteisin silmin. He ympäröivät ryhmässä parvea kannattavan patsaan. Pieniä huudahduksia, naurahduksia. Päät kääntyvät kuin kyyhkysillä, katseet vilahtaa, kiharat lehahtaa. Siinä värejä. Siinä liepeitä, rimsuja, kurttuja, silkkisukkaisia sääriä. Kaikki he ovat laitelleet itseään hirvittävällä huolella. Jokaisen kiharan asento ja kaarevuus on tarkoin tarkastettu. Moneen kertaan on puuteroitu, pyyhitty puuteria pois ja puuteroitu vähän lisää taas. Jokainen nainen on tullut voittamaan kaikki toiset. Siinä ne istuvat pitkin seinänvieriä ja seisovat patsaan ympärillä. Ei ole kedonkukkanen niin vaatetettu kuin yksi heistä.

Tyhjä, avara lattia odottaa. Ovensuussa seisoo kourallinen miehiä. Alkaa soitto; muutamia pareja ilmestyy lattialle. Lassila puhelee jonkun tutun polyteikkarin kanssa.

— Ihan tässä tulee itserakkaaksi.

— Hah-haa. Kun ei sitä tiedä kenen ottaa…

— Minä haen tuon vihreän, sillä on niin hienot sääret.

— Minä olen tanssinut sen kanssa, se on tylsä.

— Katsohan nyt sen sääriä.

— Se on niin jumalattoman raskas viedä.

— Nyt siellä on jo tyttöpareja, katso, katso.

— Eivät ne siekaile ja istu turhaan nuoruuttaan.

— Mitä helvettiä se toimittaisi. Minä otan sittenkin tuon viheriän.

Ihana on jazzin sähköinen, kuuma tahti. Ihania ovat kaikki naiset lattialla. Kuluu ilta, lämpenee sali, värisee ilma sähköä. Paperihattuja painetaan kiharoille, serpentiininauhat kiemurtelevat ilmassa, kiertyvät paljaisiin käsivarsiin, kietovat kaksi ihmistä yhteen. Parvekkeella muuntelee mies valonheittäjän värejä. Keltaista, punervaa ja vienon violettia, hohtavan kuninkaallista valoa. Ah tätä huumaavaa soittoa. Ah tätä liikuntoa. Ah näitä naisia.

Lassila ei lyönyt laimin ainoatakaan tanssia. Loputtua hän kuumana, paita kosteana lähti harhailemaan pitkin katuja. Oli joulukuun alkupuoli.

Hän harhailee kauan, joutuu Turuntielle, kun aamun ensimmäiset raitiovaunut kulkevat tyhjällä kadulla. On vielä hämärää. Raiteet kiiltävät, kivi kiven vieressä levittää sileän rintansa himoiten askeleita, kulumista. Harva lyhtyrivi loistaa, talot ovat pimeitä, peitettyjä ja elottomia. Katu leveä ja pitkä. Ylhäällä harmaa, ääretön taivas.

Hän tulee kotiinsa, ehtii nukkua kolme tuntia ja lähtee työhönsä sumein mielin. Numerot menevät oikein, kaikki käy, mutta pientä usvaa välähtelee mielessä.

Kotiin lähtiessään hän sattumalta kääntyy Keskuskadulle. Seisahtaa äkkiä käytävälle:

Toisella puolen, juuri Uuden Stockmannin oven edustalla kävelee nainen, riiputtaa nappulasta pakettia.

Paula.

Paula — juuri sellaisenaan.

Hän kulkee nopeasti kadun yli, laskee kätensä turkin hihalle, hänen olentonsa kuumenee.

— Olli.

Paula käännähtää, peräytyy askelen, silmät kohoaa, terät laajenee.

— Tule minun kanssani.

— Kuulehan, minun pitää odottaa erästä rouvaa, hän on tuolla…

— Tule minun kanssani nyt.

Hän taluttaa Paulan turkinhihasta autoon, siinä keskellä katua on pirssi.

— Antinkatu 38.

Auto heilahtaa pehmeästi nurkan ympäri, Paula lennähtää takatyynyä vasten, naurahtaa hiukan. Pikkupoikia juoksentelee perätysten Heikinkadulla. Koko kaupunki soi huudoista: Dagens telegramblad.

Jokainen talo kaikuu, kaikilta kaduilta kajahtaa sotahuuto, kirkas, raikuva, loppumaton: Dagens telegramblad.

Paula nauraa, toistaa nuotilleen: Dagens telegramblad. — Lassila sanoo: Urheilusähkösanomia.

He eivät muuta puhu matkalla. Paula on kevyellä tuulella. Kun hän lukee hissin ovella sen vanhan taulun: Kerjääminen ja kaikenkaltainen kaupusteleminen…, naurahtaa taas.

— Se on vähän kaksimielinen sana — tuo kaikenkaltainen kaupusteleminen, sanoo Lassila.

Hän riisuu Paulan turkin ja työntää tämän huoneeseensa. Paula heittää pakettinsa kirjoituspöydälle, istuu, vetäisee jalkansa sohvalle. Lassila käy toiseen kulmaan.

— Kuulehan, ethän sinä ole suuttunut minuun?

— Hy — sepä olisi typerää.

— Annathan anteeksi.

— Älä puhu, äläkä pyytele sellaisia. Onko mitään anteeksiantoa? Ei kai voi antaa anteeksi, mitä ei voi unohtaa tai korvata. Luuletko, että olisin unohtanut sinut?

— Olen pelännyt tätä.

— Niinikö? Et ole öisin nukkunutkaan?

— Oo-l-li. — Pyytävästi, rukoillen.

— Paula. Mitä nyt?

— Älä tee pilaa minusta. Usko minua, olen hirveän pahoillani, että olen tällainen. Mutta enhän minä voi mitään itselleni.

— Et niin… En minäkään.

— Hyvä Olli, älä näytä tuollaiselta, noin katkeralta ja halveksivalta.

Lassila siirtyi hiukan ja nosti kätensä Paulan olkapäälle. — Yhä muuttumaton, sama pikku tyttö, notkea ja liikkuva. Paulalla on yllään jokin tummansinisen ja hopeansekainen silkkipulloveri, noita metallinhohtoisia, kalliita pullovereita, joita naiset rakastavat. On tummeneva hämärä. Mies tuijottaa sangen avonaista kaulaa. Ikävä polttaa hänen ruumistaan kuin välähtelevät tulikielekkeet. Patoutunut ikävä, pitkäaikainen suunnaton himo. Sillä ei viini, ooppiumi eikä mitkään maan myrkyt vaikuta mieheen niinkuin nainen, joka on käden ulottuvilla, mieleltään voittamattomissa, joka puhelee, liikuttelee itseään, nauraa ja kiihottaa. Saa aivot takomaan, suonet kohoamaan; nostaa voimakkaimmat vietit: omistajan, herran, luojan vietit. Tekee ymmärtäväisen ja hillityn miehen järjettömäksi, mielipuoleksi, raivon aalloksi, kuumenevaksi dynamiitiksi.

Paula työntää huulensa eteen tyytymättömänä, kohauttaa itseään.

— Sinä painat minun olkapäätäni.

Hän ottaa rauhallisesti miehen käden ranteesta, nostaa sen pois, panee tämän omalle polvelle. Kohottaa ihmeesti silmiään ja hätkähtää: On jotakin omituista. Lassilan tavallisesti vaaleat kasvot ovat tummanhehkuvan punaiset, kuin paisuneet.

— Tiedätkö, minulla on vähän kiire.

— Minnekä kiire?

— Kotiin.

Paula katsoo tyynesti ja uhkarohkeasti.

— Thorpen luo?

— Niin.

On äänetöntä.

— Kuule, mistä sinun piti puhua? Puhu nyt.

— Istu minun syliini.

— Ei, ei. — Paula pudistaa päätään, ei kuitenkaan voi olla nauramatta.

— Kymmeneksi minuutiksi.

Paula epäröi, katselee.

— Tule nyt, minä puhun sitten.

Viehättävää on herättää miehessä intohimoa, viedä hänet lähelle viimeistä rajaa, kun tuntee itsensä häneen nähden kylmäksi, vapaaksi, huolettomaksi. Niin Paula istuu polvelle, varovasti ja totisena. Toinen kiertää kätensä hänen vyötäistensä ympäri.

— Yksi suukko.

— Ei, ei.

— Yksi suukko — se tuli janoten, vaativasti.

— Ei, hyvä, rakas Olli.

— Miksi sanot hyvä rakas?

— Tahdoin vain pyytää sinua.

— Mutta miksi sanot niin? En minäkään käytä sanoja, jotka eivät mitään merkitse.

— Hyvänen aika, älä kiivastu. Sanoin vain sentähden, että sinä tottelisit minua. Älä katso noin. Sinä et saa pyytää. Minä en voi.

— Olet suudellut minua ennenkin.

— Mutta en voi nyt enää.

— Onko Thorpe pyhittänyt sinun huulesi?

Paula liikahti tuskaisesti.

— Älä puhu noin.

— Anna minun suudella — itsevaltiaan käsky.

Paula otti miehen pään käsiensä väliin, silitti tämän poskea, sanoi ystävällisesti ja houkutellen:

— Älä pyydä, katso, minä en tahdo, minä en voi. Ole minulle hyvä. Sinähän sanoit puhuvasi jotakin.

Turhaa ovat sanat, turhaa hyvyys, turhaa, typerää pilkkaa kaikki. Paula pelästyy tuntiessaan miehen sydämen hakkaavan itseään vasten. Se on villin arohevosen kuumaa laukkaa, kun tämä on päässyt aidoista omaan haltuunsa, janotuille aavikoille. Hän kiskaisee irti.

— Minun täytyy lähteä nyt.

Samassa mieskin tempaisee. Imee huulia kuin tahtoisi juoda veren, herpaantuneen naisen tuskasta vääntyneet kasvot retkahtaneena käsivarrelleen, kuiskaa:

— Sinä olet suloinen, suloinen nainen. Kääntelet kuin kyyhkynen. Olkapääsi liikahtelevat, olet taipuva.

— Älä, puhu nyt se asiasi vikkelästi.

— Hahhaa. Enhän minä päästä sinua, tämän kerran minä en hellitä… vaikka maa halkeaisi ja nielisi sinut, vaikka salama juoksisi lävitseni, halvaus kahlitsisi, kuolema löisi. Soikoon viimeinen pasuuna, ajakoot laumoja tuomiolle, syttyköön ja palakoon maankuori, auetkoon helvetti, tuli, vesi, kirous tulkoon. Nyt minä rakastan sinua. Sinun lihasi on ihanaa, teet hulluksi miehen. Minä tahdon rakastaa sinua. En päästä.

— Ei ikinä.

— Mutta minun täytyy saada rakastaa sinua.

Paula koettaa päästä irti. Syntyy taistelu. Molemmat putoavat lattialle. Laahautuen vatsallaan maassa, vetäen sohvan jalasta kiskoutuu nainen ovea kohti.

— Et sieltä pääse. Ovi on lukossa.

— Sinä et saa. Minulla on lapsi kotona, minun täytyy olla sille äitinä. Etkö sinä käsitä minua?

— Minä tahdon sinut nyt.

— Rakkaani, rukoilen sinua, pyydän sinua. Rakas Olli, ole armollinen.

— Mitä sinä hoputat: rakkaani. Minä en siedä sitä.

— Päästä minut. Minä vannon, että tulen luoksesi toisen kerran. Katso: minä tulen luoksesi, keitän sinulle ruokaa vaikka joka päivä, siivoan sinulle, käyn palvelijaksesi. Teen mitä ikinä tahdot, jos päästät minut irti. Rakkaani, minä vannon, että tulen…

— Valehtelet.

— Niin valehtelenkin. Minun on päästävä pois.

— Älä kynsi minua.

— Oo — sinä taitat ranteeni. Älä kierrä, minun käteni katkeaa. Kuulehan, minä istun sinun sylissäsi koko illan, annan sinulle ystävyyteni, olen sinulle hyvä. Päästä minut irti, muutoin en koskaan, koskaan, en koskaan tule näkemään sinua.

— Tule tai ole tulematta. Se ei tule kysymykseen.

— Sinun täytyy hillitä itsesi. Sinähän olet kauhea. Ole rauhallinen, ole niinkuin minä. Lähde saattamaan minua.

— Ymmärrä nyt sinäkin, että olet kiusannut minua niin kauan. Olen siinä tilassa, että minua ei estä mikään.

— Sinä sanoit, ettet ole vihainen.

— Se ei kuulu tähän.

— Älä ole kova. Älä ole raaka. Älä tapa minua.

— En minä tapa, elävänä sinua tarvitsen.

— Minähän olen toisen miehen.

— Vaikka olisit ollut sadan miehen, rakastan sinua sittenkin.

— Minulla on lapsi, olen äiti, muista se.

— Portto sinä olet. Et muuten olisi minun kanssani tänne tullutkaan. Maksun sinä saat.

— Älä tapa minua. Olet järjetön, mielipuoli. Rakkaani, minä rukoilen…

Lattia värisi tuskasta, seinät seisoivat tukahtuneina ja onnettomina naisen rukousten vuoksi. Ne toistuivat uudestaan ja uudestaan. Mies piti häntä kiinni ja repi vaatteita vastaan taistelevalta olennolta. Silkkitrikoo sihahti revetessään.

— Usko minua, olet ihan hullu. Minä puren, minä lyön ja revin. Taistelen elämästä ja kuolemasta.

— Minä rakastan sinua, taikka tapan meidät molemmat. Isken sinut kuoliaaksi. Älä pure, älä pure.

Mies työnsi naisen pään rutosti lattiaan. Takaraivo kolahti.

Ei yhtään liikettä enää.

4

On jo aivan pimeä.

Paula pitkänään lattialla, painaa kasvojaan puuhun.

— Jumalani, minä en tahdo mennä kotiin. Jumalani, menen mereen, mereen.

Ruumis vavahteli. Hän koetti takaraivoaan, jossa oli kirvelevä kuhmu. Mustelmat pakottivat käsivarsissa. Hän hankasi tahallaan otsaansa lattiaan.

Lassila istui sohvalla. Teki kipeää nähdä naisen hierovan otsaansa puuhun. Hän laskeutui alas, vierelle, koski olkapäähän.

— Paula, Paula. Mies voi kadottaa järkensä.

Ei vastausta.

— Paula, pane päällesi. Saatan sinut kotiin.

Ei vastausta.

— Paula, kuuletko, minä olin hullu. Kun istuit syliini, en enää ollut oikeassa mielentilassa. Eihän tämä hyödytä. Paula, nouse nyt.

Paula kohottautui hiukan.

— Mene toiseen huoneeseen. Minä puen.

Lassila totteli, meni. Ovi ei ollutkaan lukossa.

Paula alkaa puutuneesti ja koneellisesti laitella päälleen revityitä vaatteita. Menee sitten kylpyhuoneeseen. Pesulaitteen yllä on sama peili, sen alla pienellä ulokkeella yksi hammaslasi tuhruisena valkeasta jauheesta. Hän pesee lasin. Sen kyljessä seisoo vihrein kirjaimin, vinosti: Oxygenol. — Asettaa harjan lasiin ja panee sen paikoilleen…

Sääli ja kurjuus pitävät toisiaan kädestä.

Hän huuhtelee ja painelee kasvojaan kylmällä vedellä, hieroo niitä vähän likaiseen pyyheliinaan. Menee eteiseen, alkaa vetää turkkia päälleen.

Lassila tulee ja ottaa päällystakkiinsa…

— Minä menen yksin.

— Minä saatan sinua.

On kirkasta ulkona lyhtyjen valossa, hyvin kova tuuli. Paulan silmät ovat puoliummessa. Omituisen vetävä, toivoton katse tuijottaa luomien rakosesta. Hän ei ole itkenyt.

He kulkevat ääneti Antinkatua. Pölyn kohdalla sanoo Lassila:

— Missä sinä asut?

— Yrjönkatu 13.

Katu on kuiva, melkein autio. Tuuli tohahtelee siellä täällä. Lyhtyrivit loistavat ja hukkuvat kaarena kauas. He menevät kuin tuomitut, jähmettyneet oliot. Kaksi hyvin vierasta, kolkkoa ja kuollutta ihmistä kulkee rinnakkain.

Puiston kulmasta on kymmenen askelta kadun yli Paulan ovelle. Siinä Lassila tarttuu toisen hihaan, seisahdutaan.

— Näemmekö sitten?

— Käsitäthän sinä, että emme saa panna uudestaan toimeen tällaista kohtausta.

— Ei, emme mene edes sisälle. Kävelemme — Paula heitti hartioitaan ja päätään taaksepäin, repäisi kiinni Lassilan nutun rinnustaan.

— Mistä minä voin sen tietää? Niinhän sinä sanoit tänäänkin… puhellaan! Menet turmiolle naisten tähden, olet tullut sellaiseksi. Minä sanon sen sinulle, että menet pilalle. Lupaatko, ettet ensi kerralla järjestä mitään sellaista. Katso nyt minua silmiin. Lupaatko sinä?

Mies käänsi harhailevan, epämääräisen katseensa naiseen ja heti taas pois. Ei näytä tajuavan. Paula melkein sille hymyilee. Seistään hetkinen, mies sanoo:

— Minä tulen sitten sinua vastaan tähän. Maanantainako?

— Maanantaina — kahden viikon päästä.

— Siis kahden viikon päästä. Mihin aikaan?

— Puoli yksi — Paula ihmettelee itsekseen, että Olli suostuu lykkäämään niin kauas. Hän näyttää myöntyvän mihin tahansa. Mutta heidän on välttämätöntä tavata — nyt.

— Päivällä? Minähän olen konttorissa.

— Sitten seitsemän illalla. Yksi tunti.

Paula lähtee oveaan kohti. Sen yläpuolella on seinäpinnassa suurin kirjaimin: Uusi Suomi. — Tämä on liiketalo.

Lassila kiirehtii perästä, avaa oven valmiiksi, Paula pujahtaa sisään. Rappukäytävässä on punainen matto, samanlainen kuin Antinkadun 38:ssa. Se muistuu nyt. Hän nousee muutamat askelmat ensi kerrokseen. Siinä on rautasohva hissin odottajille. Hän painuu istumaan.

Hissipoika, pieni, keltaisin kiinalaiskasvoin, avaa häntä varten oven. On virkapuvussaan, lakin lipalta loistaa metallikirjaimin: Uusi Suo i. Kirjaimista on haluton m tippunut pois. Poika pureksia matustelee hiljaa jotakin. Oli matustellut jo Paulan lähtiessä. Posket liikkuvat kuin unessa.

— Ei kiitos. Minä en tulekaan ylös nyt — unohdin — sanoo Paula, lisää ajatuksissaan: Yhäköhän tuokin pureksii samaa palaa? Astelee hitaasti alas ovelle, kurkistaa kadulle, mies on jo kadonnut.

Hän lähtee nopein askelin Yrjönkatua pitkin Erottajalle. Jatkaa merenrantaan asti. Puut kohisevat, tuulee mereltä. Kesken kaiken häntä huvittaa se pikkuseikka, että Olli syö nyt hänen banaaninsa. Ajattelee, että sama Paula… Hän naurahti itkunsekaisesti, laskeutui alas rantaan miesten uimalaitoksen luona, kulki siltaa pitkin. Lankkujen alla hyrskyi vesi. Hän kuljeskeli tyhjiä, harmaita käytäviä pitkin. Tuuli kohisi harvalla katolla, ritisi lautojen liitoksissa. Edessä aallot löivät kallioon. Lakkaamatonta voimaa, tyrskyä, kohinaa. Ylhäällä seisoi yksinäinen lyhtypylväs ajotien laidalla. Yö hallitsi Ullanlinnan valleja, tanssi aaltojen harjoilla.

— Tuolla Vedutassa join Ericin kanssa kahvia kesällä. Raidallinen varjostin oli pöydän yli. Niin. Katseltiin purjeveneitä. Koira ui hakemassa kalikoita vedestä. Ihmiset istuivat tyyninä lämpimässä. Oli tuhatvuotinen valtakunta.

Niin.

Kuitenkin on elämä kurjan kurjaa. Eikä kukaan näe tätä rauhan hetkenään. Puhuvat ja syövät, puhuvat, kunnes avautuu seinä ja nielaisee. Jokin hetki muuttaa kaiken, ei tunne yhtään ihmistä enää.

— Huuh. — Täällä rutisee. Jos täällä pimeässä asuu — henkiä. Henkiä? Jos täällä on tapettu mies ja työnnetty sillan alle? Jos noissa kopeissa istuu murhattuja — ja kuiskailevat keskenään. Koputtavat lautoja, koettavat lukkoa. Jumala!

Ne tietävät, että elän. Ajavat, panevat kätensä minun ylitseni.

— Uu-huh-huuu.

Paula karkaa ylös kalliolle. Murhattu juoksee kantapäillä. Kuolleet pitävät kauluksesta. Silta lankut louskuvat. Hän seisahtuu, pitelee poskiaan, tuijottaa alas. Silmät verestävät, alkavat paisua ulos. Ruumis lepattaa. Selässä matelee kauhu kuin kylmä käärme.

— Henget. Henget täällä yössä — olkapäät syöksähtävät pystyyn, hän kyyristyy —

* * * * *

— — Kalliolla sivahtelee ilma käpertyneen olennon yli. Vesi huutaa alempana.

— Raivoa, vedä. Kas, ettei vielä tule rakeita! Tuulikin viiltää kuin veitsenterällä! Kas, ettei talvi salamoi, tulipallo käy elävästä elävään.

Tuo hirveä muutos miehessä, raivo ja kylmyys. Pääni oli halkaista, en uskaltanut enää sormea kohottaa. Olisi voinut lyödä kuoliaaksi asti. Mieletön — sanoo minua portoksi…

Ennen minä hieroin olkaani häntä vasten, katselin silmäkulmastani: Pane pois se kirja. Pane tämän kerran. Sain hänet aina myöntymään. Voiko luonto vaihtua? Kammottava hän on — mies mielipuolena, petojen päämies. Musta hulluus. Niinhän taittuivat rukoukseni kuin ruoho laavavirran tieltä, verta, tulikiveä, palavaa rikkiä.

Minähän nytkin istuin syliin, minähän nauroin, silittelin kaulaa. Voi hullu koira, jota aina saa usutetuksi kalikalla. Piski, iäti juoksussa, se olen. Tuuliviiri, aina valmis lepattamaan. Houkuttaa nauraa, houkuttaa nykäistä ja temmata käteni pois.

Viisastunut?

Voi Paula, poloinen Paula. Voi raukka, kurja olento, kurjimusten kurjimus, typeristä typerin. Sokeista sokein. Siveettömistä siveettömin. Voi likalätäkkö, Paula.

Olisi joku toinen tässä. Olisipa ylväs nainen, vaikkapa Alvina. Alvinan pitäisi juuri olla tässä. Hän olisi suuttunut, sättinyt Ollin erotessa, musertanut vihallaan. Polkenut ja lyönyt sen jälkeen. Kostaisi leppymättömästi. Vetäisi oikeuteen, antaisi poliisille. Nostaisi skandaalijutun. Siitä puhuttaisiin Amerikassa asti.

Alvina — hän juuri.

* * * * *

Paula menee Ollia tapaamaan. Paula on valmis nuolemaan. Pistä nauhaan pieni rakkikoira — ole hyvä! Vaikka minä autuuteni, onneni ja henkeni nimessä vannoisin, vannoisin kirouksen nimessä, etten mene häntä tapaamaan, tiedän jo nyt, tällä sekunnilla, että menen ja odotan häntä puiston nurkalla. En voi olla menemättä. Jalkani vievät väkisin. Tuhannen pientä pirulaista asuu ruumiissani ja hengessäni. Kaikki ne ovat ihanampia kuin Isä Jumala.

Kostoko? Ei se ollut kostoa. Hyvä Jumala, että hän on sellainen luonne. En koskaan ole aavistanut, että miehen luonto voi olla sekin. Kuin olisi yht'äkkiä kauhea syvyys avautunut… Olin rusentua iskusta. Ei yhtään hän ajattele, että nainen on ihminen, viskaa kuin olisin kivi, murskattava kalliota vasten.

Tämähän on sääliä, kurjaa sääliä. Sääli on inhottavaa, kaikista inhottavinta.

Minäkin tunsin ennen intohimoa — se oli niin toisenlaista.

Olen tyhmä, niin olen, voi voi.

Ystävyyteni tarjoaisin hänelle. Käärme lihan asemesta. Olla hyvä, sanoja, keskustelua. Hyy, kivi leivän sijasta nälkäiselle. Toveri — pilaa, se on tässä. Jos voisi olla kahden miehen vaimo yht'aikaa —

Paula nousi seisomaan, hän uskalsi jo.

— Mitä minä välitän itsestäni? Mitä minä katuisin? Tätäkö. Lapsenko hän minussa raiskasikin?

— Ooo — minä en ole naisasianainen enkä Neitsyt Maria. Kyllin syntinen on ruumiini ennestään. Minä hautaan tämän — se jää ikuisesti tämän yön ja myrskyn salaisuudeksi. Ja nyt kotiin, Paula.

Hän lähti nopeasti pitkin askelin. Suu mutistui toisinaan. Tuli kotiin hiljaa ja painoi tulen eteiseen.

Eric ilmestyy ruokasalin ovelle, tulee ottamaan turkkia pois.

— Kiitos, päällyskengät vielä. Sormeni ovat niin kankeat. Kiitos.

Eric panee kätensä hartioille, vie hänet ruokasaliin.

— Minä olin näin kauan.

— Missä sinä olit?

— Tapasin Alman, kun tulin Stockmannilta. Tiedäthän, Alma Bergin, sen musiikkiopistotoverin. Hän vei minut luokseen ja sinne tuli vieraita…

— Jo minä ihmettelin, kun et tullut päivälliselle etkä edes soittanut? Olin ihan levoton — voihan sitä sattua mitä tahansa.

— Älä ole vihainen, Eric.

— Enhän minä sinulle vihainen olekaan. Sinun kasvosi ovat kovin punaiset. Ja huulesi — ihan paisuneet.

— Siellä on suuri myrsky ja tuuli ulkona.

— Sataako siellä?

— Ei sada.

— Ettei sinulla vain ole kuumetta? lämmitetään teetä ja juodaan vielä yhdessä.

— Ei, kuule. Minua vähän väsyttää. Vie minut sänkyyn, Eric.

* * * * *

Maanantaina kaksi viikkoa sen jälkeen seisoo Paula levottomana ikkunassa ja katselee ulos. Siellä on sähkön valaisema puisto. Puut kantavat lunta haaroillaan, on satanut vasta äskettäin. Ehkä tämä on jo pysyvä lumi. Ja pian tulee joulukin. Joulu — nyt Paula kaipaa joulua. Niin, puiden on hyvä ja rauhaisa olla peitettynä.

— Oh, paljonko kello? Puoli seitsemän. Voisin aivan hyvin mennä, Eric viipyy kokouksessa yhdeksään asti. Menisinkö? On oikeastaan paha luvata eikä mennä, jos toinen odottaa. Mitä varten en menisi? Minä tiedän kuitenkin nyt hallitsevani häntä, eihän hän edes uskaltanut katsoa minua silmiin silloin erotessa. Ja hänelle tulee yksinäinen joulu — tietysti minä menen. Hyvänen aika, miten minua liikuttaa, että mies pelkää, seisoo olat riipuksissa, ei näe mitään. Pitää olla hyvä hänelle. Olli naurahtaa niin mukavasti, matalasti. Hahaa… kuin näkisi hullua ja mitätöntä kaikessa. Kunhan vain ne kasvot muuttuisivat toisenlaisiksi. Se terävyys, sellainen koleus. Leuka kuin kallion särmä.

— että jo neljännestä vailla. Kuitenkin olen levoton. Eric sanoisi taas: Kuumetta. Hän ei sitä ymmärrä, että monta asiaa yht'aikaa panee ihmisen kiehumaan. Omituisia sekoituksia. Kahvikin tulee parempaa sekoituksista. Jaava — La Guayra — Santos… nytpä tein keksinnön, tämän kerron Ericille ja sanon päälle: katso, minussa on kaikkia sekoituksia. Pikkuruikkusen mitä tahansa. Minä olen sitä jalostettua ja suurta. Helmi Syvyydestä… Kyllä Eric nauraa. Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen.

Viittä vailla. En lähde ennenkuin viisi yli. Olli on löytänyt sen minun pakettini, jäi sinne kirjoituspöydälle. Tietysti hän avasi sen. Banaaneja ja liköörikaramelleja. Onkohan se jo syönyt minun karamellini? Banaanit se on ainakin syönyt.

Nyt! Tuolla on mies, se on varmasti Olli, ei näy hyvin. Hyvä, ettei täällä ole valoa, hän ei erota minua ikkunasta. Kiireesti, menen pahuuttani.

Yhdessä sutakassa pani Paula päälleen ja juoksi portaita alas.

Ei, puiston kulmassa ei ole ketään. Paula kuljeskelee siinä. Olli ei tule.

— Miksi hän ei tule? Ei ole leppynyt vielä. Tai hän on viisaampi kuin minä.

Paula nousi ylös portaita kotiinsa hiukan allapäin, ei tahtonut käyttää edes hissiä. Hän tuli ajatelleeksi elämän ihmeellistä surkeutta. Se tuntuu toivottomalta ja on sattumia täynnä. Vie ihmisiä niinkuin haluaa, leikkii heillä. Ja turvaton on jokainen sen kädessä.

Portaissa seisoi yksinäinen pieni koira, sillä oli lyhyt karva, ja kuono näytti jollakin tapaa turvonneen. Muistui mieleen vasikat.

Hän kumartui sitä silittelemään ja puheli sille: — Pikku vasikka, pieni vasikka rukka.

5.

Ester Viitala seisoi kamarinsa avoimella ovella, toinen käsi hamuili saranaa. Vanha mummo istui siinä jakkaralla, selkä hellan laitaa vasten, muuri lämmitti häntä vähän.

— Minä ajattelin, että lähden tässä maalle. Ei täällä olosta kuitenkaan tule tuon taivaallista.

Vanha mummo avasi suunsa, loksahutti:

— Minnekäs se maalle menee?

— Onhan minulla siellä isä. Eiköhän tuo antane ruokapalkalla työtä.

— Milloinkas se meinaa mennä?

— Tänään, kun nyt on kuukausikin täysi, eikä minulla ole vuokraa maksaa, olen jo entisestäkin velkaa.

— Tuleepa ne velat maksetuksi, kun työtä saa. On tässä ollut vähän rattoisampaa minulla.

— Vielä minusta rattoa on!

— Onhan se turvaisampaa, kun on joku seinän takana.

— Mikäs turva täällä on kelkassa kellään. Ja siksi toisekseen: saattehan te toisen vuokralaisen.

— Milläs rahoilla se sitten maalle menee?

— Käyn yhden serkun luona. Kyllä se antaa minulle lipun.

— Ne serkkujen liput — huut hiiteen.

— En voi tässäkään kasata velkaa velan päälle. Teen vaikka mitä. Jokin selvyys tästä elämästä pitää tulla.

— Jokos se on nyt just paikalla menossa? Nuttu ja hattu päällä?

— Juu. Minä jättäisin tänne nämä muut vaatteeni pantiksi, tuossa sängyn alla korissa. Siellä on joitakin alusvaatteita ja se toinen leninki. Jätän ne siitä velastani. Edes.

— Tarvitseehan se vaatteet itsekin. Eikä ne minun päälleni sovi.

— Voittehan te myydä. Ne ovat puhtaita sen pyykin jäleltä. Ei niistä tosin monta markkaa saa.

— Se on nyt ihme… aikooko se alasti tästä lähtien kuljeksia?

— Ajattelen, että jos minun elämäni ei sen vertaa parane, että saan uuden paidan, kun tämä on likainen, niin sekin on sitten samantekevää. Helvettiin kelpaa likaisellakin paidalla.

— En minä niitä vaatteita niihin tellää. Kyllä sen on parasta viedä ne mukana. Jaksaahan nuo kantaa — lintu höyhenensä. Ja onhan se pessyt minulle pyykin ja kantanut puut. Millä minä senkin korvaan. Istuu nyt sekunnin, kyllä niihin juniin aina kerkiää. Keitän tässä erojaiskahvin, koska se on niin minuun suuttunut. No, ottaa nyt vielä nutun päältään.

— En minä, istun nuttu päällä.

— On kolea tuo päivä.

— Niin näyttää.

— Omituiseksi käy… Ei tule pakasta eikä kunnon lunta.

Juotiin kahvia, mummo otti hyllyltä kaksi kovettunutta korvapuustia.

— Jos nyt jotenkuten sattuisi, ettei mene maalle, niin tulee tänne minun luokseni.

— Niin. Tuskinpa joutunen tulemaan.

— On se isäkin, ettei ole mitään tiedustellut.

— Hiisi minä hänen tiedusteluistaan.

— Katsoo nyt eteensä. Yksinäinen nuori tyttö on kuin lihapala suden nenän edessä. Ei ole miestä, joka sitä säästäisi.

— Olenpa minäkin nuori tyttö. Kaksikymmentäneljä vuotta.

— Nuori minun rinnallani, jolla on kuolema kosijana.

— Mistä sen tietää, kumpaa kuolema kulkee lähempänä.

— Ei puhu nyt ylen kahteen. Voi tulla kuolema tosissaankin. Ja voi tulla pahempaakin kuin kuolema.

— En minä paljoa hievahda minkään edessä.

Ilman tätä talvea olisin toinen ihminen. Nyt ei sappeni enää väljähdy.

— Ei vain lähde kadulle. Kyllä tässä sopii asua.

— Hyvänen aika. Mitä se on? Katujahan kulkevat kaikki.

— Kulkevat eri aikoina. Vanhempana sinua neuvon, vaikka vieras oletkin. Näenhän, etteivät sinua ole omasi neuvoneet. Kun sitä on mieli myrryksissä, on valmis heittämään kaikki kerralla vaikka mutahautaan. Sinne ne liejuun juuttuu. Sinulla on vain oma kunniasi.

— Ei teidän kannattaisi luottaa minun kunniaani. Tässä se näkyy.

— Olet asunut minun silmäini alla. Kirvelee mieltäni, että noilla sanoilla lähdet.

— Millä sanoilla? Mikä on kurjan kunnia? Sitä ei ole.

— Joko se hyökkää ovelle? Antaa nyt kättä edes mummolle. Hakee sitten ne vaatteet pois.

— Myykää ne, niin saatte muutaman markan. Hyvästi ja kiitoksia.

— Tulee nyt katsomaan.

— Tulen jos hyvin käy, jos pahasti, ette minua näe. Hyvästi nyt.

— Hyvästi, hyvästi. Niin se on.

Kolea, kolea iltapäivä.

Taivas ylt'yleensä harmaa kuin liotettu savi. On kuivaa, mutta korkeat talot seisovat surkeina kuin olisivat juuri nostetut likavedestä. Sadat ikkunat palelevat. Jossakin näkyy jo valo. Nälkä kaivaa sisuksia kuin syömähullu rotta. Kahvi, se oli vain yllykettä nälälle. Päätä vieppaa huimaus taapäin. Likainen ruumis ei saa millään lämpimäänsä. Hyvä Jumala, jos kerran vielä pääsisi saunan lautehille.

— Nuo autot ne ajavat minun ylitseni varmasti. Uuh, että vielä pääsinkin tuon alta pois.

Hän harhailee. Kuluvat tässä lisää rikkinäiset kengänpohjat, kannat lintsottavat. Onpa tuokin herra lihava, syönyt minunkin edestäni. Jos minä äkkiä iskisin sitä nyrkillä selkään. Se olisi temppu. Hän luulisi, että olen raivohullu. Minä kumartaisin ja sanoisin: Erehdys… Se olisi vasta temppu. Onkohan sillä turkki päällään? Vai päällystakki? Turkki tietysti, pitää sillä olla lämmin. Entä jos juoksisin hiukan, kohottaisin helmaa ja sanoisin: Anteeksi setä, katson vain, onko tämä turkki. Hahhaa. Ehkä se silittäisi päätäni.

Ester on tullut Kalevankadulle. Pysähtyy katselemaan Orionin elokuvia. Setä Tuomon tupa. Neekereitä, paksut huulet ja leveä suu.

Siihen seisahtuu myöskin joku rouva. Hänellä on urheilumallinen ruskea takki, suuri kaulus, pieni musta hattu. Pitää pikkutytön kädestä kiinni. Lapsi on korkeintaan nelivuotias. Puettu taivaansiniseen lyhyeen nuttuun, valkoisin nahkoin. Valkea turkishattu, siinä suuri sininen rusetti. Huulet ovat ruusuiset, iho puhtaampi kuin taivaallisilla. Tämä pieni enkeli hankaa itseään Orionin ikkunakarmin peltiä vasten. Sanoo keikkuessaan:

— Va' heter den här filmen?

— Onkel Toms stuga.

— Den sku' ja villa si — sanoo enkeli.

Ester lähtee tiehensä. Ruotsalaisia. — Den sku' ja villasi… Hohoo. Nuo autot ne hyrräävät huumaavasti, varmasti ajavat minun ylitseni. Siitä ei pelasta mikään.

Hän kulkee Temppelikadun leikkikentän ohi. Siellä vasta on kerubeja. Niillä on tupsuja, nauhoja, nahkoja. Ne ovat punaisia, sinisiä, valkoisia. Juoksevat kuin pienet pallot. Ovat lämpimiä kuin karhunpoikaset.

Onpa hyvin puettuja lapsia Helsingissä. Kyllä nousee kansaa.

Kolea iltapäivä vaihtua öiseksi. Ester Viitala kuljeksii yhä katuja, hyvin hitaasti. Lihakaupan ikkunassa on kinkku. Sisällä riippuu rivissä sadoittain makkaroita, ruskeita ja lihaisia. Vihlaisee. Miten paljon söisikin, tämä nälkä ei lakkaisi. Voi voi, tekisi mieli repiä itsensä kappaleiksi. Vapisee tuo kauppa ja makkarat rivissä heilahtavat pelosta, kun katsonkin niitä.

Ester päätyy Vanhan kirkon puistoon. Hautakivet lepäävät kallellaan. Hän heittäytyy penkille selkänojaa vasten. Suu juontelee katkerasti.

Joku herra kulkee puiston halki vinottaista tietä. Katsoo sangen pitkään. Menee joitakin askeleita ohi, pyörähtää takaisin hänen eteensä. Vaaleat, kylmännäköiset kasvot.

Se on Lassila. Hän muisti kulkiessaan siinä puiston läpi, että tuolla laitatalossa nukkuu Paulakin. Niin, koko talo näkyy olevan pimeänä. Yhtä hyvinhän voi jäädä puhumaan tuon naisen kanssa kuin mennä valvomaan sänkyynsä. Ulkona kuluu aika sentään paremmin. Voisihan tuotakin tutkia.

— Mitä te istutte siinä, neiti?

— Pidän kortteeria.

— Vai niin. Oletteko tyytyväinen majapaikkaanne?

— Eihän tässä ole valinnan varaakaan.

— Onko tuo olevinaan totta?

— Tuossa on pussini, tutkikaa paperini ja rahani. He!

Lassila avasi käsilaukun. Sisällä oli pieni linkkuveitsi, kauppakoulutodistus ja papinkirja: Nuori neito Ester Viitala… kauppakoulua varten….

— Ester Viitala? Minä olen kuullut sen nimen ennen. Kuulkaas, haitteko tässä viime syksynä erään herran taloudenhoitajaksi, minusta tuntuu…

— Entä sitten?

— Se herra olen minä. Oletteko te taas ilman paikkaa?

— Taas olen ilman paikkaa, taas olen ilman asuntoa, taas olen ilman rahaa, taas olen ilman ruokaa. Taas, taas, taas. No?

— Tehän olette ihan raivo. Jos ette lyö, istun tähän penkin päähän.

— Koettakaahan.

Lassila istui, katseli kasvoja edessään. Parin askelen päässä on lyhty.

Leveät kasvot, likaisen kellervä iho. Silmät painuneet hyvin syvälle vahvojen kulmaluiden alle, ne ovat harmaat ja tuikeat, niiden valkuaiset hyvin sameat ja verisuonia täynnään. Hiukan kiero, kapea nenä, sen nipukka kohoaa oikullisesti ylöspäin. Tyly suu. Kun ylähuuli nousee, näkyvät keltaiset leveät hampaat. Likainen vaalea tukka törröttää suorana hatun laidan alta. Ikävät, kehnot kasvot. Pieni mitätön olento.

Ester räjähtää nauramaan:

— Siinä te mietitte, voisiko minua käyttää.

— Mietin, että olette ruma.

— Mitattu, mitattu, punnittu ja liian köykäiseksi havaittu.

— Äsh, sitä kieltä…

— Varjelkoon, kuinka nuorukainen tiensä puhdistaisi…

— Oletteko uskovainen?

— Käynyt rippikoulun. Eikö näkynyt papinkirjasta: rokotettu ja Herran Pyhällä ehtoollisella käynyt nuori neito.

— Kas, nuori neito.

— Epäilettekö? Annan pääni pantiksi siitä.

— Kyllä teidän päänne silloin on löysässä, hyvä neiti.

— Hankin lääkärintodistuksen.

— Siis viaton kuin pappilan lapset — ja tietää kaikki.

— Mikä kieltää tietämästä? Luuletteko, että pelko sitoo kieleni? Pelätköön se, jolla on jotakin pelättävää. Moraali? Työttömyys alentaa moraalia, sitä ei ole. Luuletteko minua niin tyhmäksi, etten osaa ajatella? Viisaampi kuin te minä olen. Niin hiiden viekas ja älykäs. Onnettomuus on hionut ajatukseni loistavaksi kuin salama.

— Kaksi hyvää yhdessä.

— Kaksi viisasta. Vaikka te ette tunnu erikoisen viisaalta.

— Jassoo. Luulin jo saavani älyn laakeriseppeleen, kun sanoin teitä rumaksi.

— Ei sitä anneta yhdestä sanasta. Täytyy tulla totuuksia tusinoittain, mättää kuin turkin hihasta.

— Kotiinne siitä jo!

— Ei ole asuntoa, uskokaa se.

— Monesko yö tämä on?

— Ensimmäinen. Läksin päivällä, kun jäin velkaa asuntooni eikä ollut vuokrarahaa.

— Ja mitä sitten teette?

— Se on minulla selvänä: Jos saan työtä tahi tulen jollakin keinoin toimeen, niin tulen toimeen. Jos ei olo tästä parane, on parempi avata valtimo ja laskea veri kuiviin. Siinä kukkarossa on pieni linkkuveitsi. Kuolo on silmäin edessä: yhä lipuaa kieli, jos saisi jotakin maistella. Liikaa maailmassa.

— Tulkaa.

— Samapa tuo.

Lassila vei Esterin asuntoonsa, avasi keittiön oven.

— Siellä on sänky, menkää maata.

Ester laittoi itselleen vuoteen. Luoja, tätä nälkää. Tämähän on keittiö, eiköhän tuolla kaapissa ole mitään? Estä ja varjele, jos se mies tulisi tänne. Hiljaa hän kiersi avainta ja veti komeron oven auki. Olihan siellä lasipurkissa puolikas ranskanleipää ja hyllyllä hyvin käärittynä voita ja leikkeleitä. Kannussa lasillinen rasvaista maitoa. Ester söi, yltyä tämä vain oli nälälle.

Seuraavana aamuna hän peittelee par'aikaa kokoontyönnettyä sänkyään viltillä. Ei ole aavistustakaan ajasta. Keittiön ikkunalla on herätyskello, se seisoo.

Kuuluu koputus ovelta. Ester seisahtuu kaapin oven eteen, huutaa: Sisään.

Mies tulee päällysvaatteissaan, vetää ruskeaa nahkakinnasta käteensä.

— Hyvää huomenta.

— Huomenta — Ester katsahtaa sieviä kintaita ja vilkaisee kylmiin silmiin. — Onpa sillä ihmisellä karhea ääni.

— Osaatteko te laittaa ruokaa?

— Osaan minä — tavallista ruokaa.

— No, eihän sitä tavatonta tarviskaan. Ihmisten ruokaa ainoastaan, ei mitään eläinten ruokaa. Voitte jäädä tänne, jos haluatte pitää siistinä nämä huoneet ja laittaa ruokaa.

— Niin — kyllä.

— Tulen päivälliselle siinä viiden tienoissa. Tässä on rahaa pariksi päiväksi ensin. Pidätte sitten kirjaa menoista ja tuloista.

Ester jäi hämmästyneenä seisomaan seteli kourassa. Katseli avuttomasti harmailla silmillään hellaa, kiiltävää tiskipöydän peltiä ja alumiinikattiloita hyllyllä. Nyt hänkin saisi syödä.

Keittiön ovelle ilmestyy nainen.

Neiti Mikkonen pitkässä sinisessä kellervin verkakukin koristetussa aamuviitassa. Pehmeät karvareunaiset tossut jalassa. Ottaa Esterin nähdessään pari askelta taapäin ja taas eteen.

— Anteeksi, en tiennyt täällä olevan ketään.

Ester pistää selän taa kätensä, jossa on satamarkkanen, kohottaa päätään, katselee suoraan kuningatarta:

— Olkaa hyvä.

Neiti siirtää katseensa pois lähellä ruokakaapin ovea seisojasta, astuu keittiöön, jokainen liike on varma ja hallitseva kuin hän olisi yksin. Ottaa pienimmän kattilan hyllyltä, laskee siihen hiukan vettä, huljauttaa kaikki reunatkin, ei tiedä, vaikka kuka olisi tähän koskenut. Pienellä inhon tunteella hän asettaa kattilan kaasulle. Ei vielä tee tulta, vaan kääntyy Esteriin. Tämä katsoo yhä häntä suurin silmin ja vartioi ruokakaappia. Neiti ojentaa kätensä ja osoittaa tuolia pöydän toisessa päässä:

— Ehkä te istutte tuolle tuolille. Minä haluaisin mennä sinne kaapille.

Ester asettuu tuolille, sukaisee rahan pieneen mytykkään kouransa sisään. Valppaasti hän katsoo, kuinka neiti nostaa tyhjän lasipurkin pöydälle, siellä on pieniä murusia pohjalla. Neiti käärii auki myöskin voi- ja leikkelepaperinsa ja nostaa maitoastian pöydälle, kohottaa olkapäitään, vetäisee äkkiä kätensä pois pöydältä ja peräytyy keskilattialle.

— Onko jotakin hävinnyt?

— Melkein kokonainen ranskanleipä ja vielä minun häränkielileikkeleeni.

— Ehkä siellä on käynyt rottia.

Neiti ojentaa kättään:

— Se on kannellinen astia.

— Mutta isoja rottia.

— Kuka te olette?

Ester hankaa jalallaan lattiaa.

— Iso rotta.

— Ai-ai — terävä kirkaisu.

— Voiko neiti pahoin?

— Ehkä olette sahaamatta lattiaa, se tekee pahaa hermoille tuo hankaaminen.

— Kernaasti.

— Oletteko syönyt koko leivän?

— Puolikashan se olikin. Luulin sen olevan tuon herran leipää. Hän on ottanut minut palvelukseensa.

— Tämä ylin hylly on kokonaan minun, ehkä annatte sen vastedes olla.

— En minä sitä pois otakaan.

Neiti nosti pienen kattilan hyllylle alassuin ja sanoi:

— Minä käytän aina tätä kattilaa, pyydän, että te ette keittäisi sillä.

Hän pesi leipäpurkkinsa, osoitti pyyheliinaa ja huomautti:

— Tämä on minun pyyheliinani. Täällä ei näy olevan maisteri Lassilan pyyheliinoja ensinkään.

Neiti muutti vielä uuden paperin hyllyynsä, työnsi voin tähteen laskiämpäriin, pesi ja nosti maitokannunsa, lasinsa ja lautasensa omalle hyllylleen, lähti pois ja pudisteli eteisessä leninkiään.

— Mikä epämiellyttävä nainen. Mutta ei pidä antaa minkään lamaannuttaa itseään. Ei saa ottaa sydämeensä pahoja vaikutteita. Jos ihminen hallitsee itseään, kilpistyy kaikki ikävä ja ilkeä mielinen hänestä niinkuin kuiva rikka helmasta karisee.

Hän lähti Fazerille juomaan suklaata ja paahdettua ranskanleipää.

Lamaantuneena jäi Esterkin keittiöön, nojasi pöytään, silitteli rasvaista tukkaansa.

Oli harmaja päivä taas. Vieras keittiö katseli oudoksuen väritöntä pienenlaista olentoa, joka istui otsa rypyssä.

— Vai maisteri Lassila onkin sen miehen nimi.

Niin Ester Viitala jäi Lassilalle koko talveksi. Hän osoittautui tunnolliseksi ja hiljaiseksi. Huoneessa ei ollut pölyä edes sähkönappulan päällä, päivällisissä ei mitään muistuttamista. Maisteri sai olla täysin rauhassa, hän näki tyttöä vain silloin, kun tämä toi ruokia pöytään. Neiti Mikkonen ei ottanut Esteristä enää pahastuakseen, eikä tämä myöskään ollut enää nenäkäs. Heidän välillään puhuttiin tuskin sanaakaan.

Keväällä Ester kuitenkin alkoi tuumia itsekseen: Hullu täällä istumaan vaaleassa keittiössä ja ikävöimään itsensä kuoliaaksi. Saatuaan huhtikuun palkkansa hän pari päivää sen jälkeen painoi oven kiinni ja lipsutteli portaita alas. Kuljeksi ulkona keväisen illan, tiedusteli asuntoa. Sitten hänelle johtui mieleen, että keittiön kaappiin oli jäänyt vadillinen hyvää hernerokkaa. Sen hän vielä voisi mennä syömään. Voihan soittaa ja sanoa avaimen unohtuneen.

Mutta ketään ei ollut kotona. Ester pyörsi takaisin kadulle. Häntä ei sen jälkeen kuulunut.

6.

Huhtikuu, aamut hohtoa täynnä, omituisia väreitä, kimmoavaa, kohahtelevaa, avorintaista hohtoa. Ilma hiukan hulluna ensimmäisestä juuri alkavasta inspiraatiosta. Päivät kiloa, puut venähyttelevät vartaloaan, raoittavat silmiään, oksa hipaisee toista — ihan sattumalta. Vesipisarat solajaa sadekourussa — kyllä niillä pitää olla puhelemista. Ilta riippuu näkymättömin käsin auringon kaulassa: Älä jätä. Älä pudota alas, ikävöin suloisella ikävällä sinua.

On iltapäivä.

Paula istuu makuukamarin pienellä sohvalla lapsi sylissään. Juuri siihen lankeaa vinosti ikkunasta päivän kuvainen. Lämpö silittelee, hyväilee. Kuuluu pisarain sorlatus.

Hän on hiukan kumartuneena. Ruskea tukka putoaa poskelle. Kasvoilla on kauan aikaa asunut pieni alakuloinen, ajatteleva väsymys. Hän katselee kylläistä lasta.

— Pienoiseni, miten voisin suudella sinun silmiäsi. Ne ovat niin kirkkaat. Ei varjoakaan ajatuksista, ei tietoa kaikesta täällä. Puhtaat ovat lapseni silmät. Ihan viattomat, ei edes aavistuksia, ne ovat kuin uusi lähde. Äidin huulet ovat karkeat ja likaiset.

Kultaseni, kultaseni, tunnetkos, että joku pitää sinua sylissään? Tunnetko minut? Tunnetko, mikä tuska sinua silmäilee? Etpä tiedä murhetta lähelläsi, etpä aavista, että äitisi mieli on kipeä ja joka hetki hellänä murheesta lähtemättömästä. Rakkaani, ei sellaisia kerrota. Eivät ne ole suruja, joista puhutaan. Pieni kulta, jos äiti voisi suukkosillaan pestä joka paikan, johon sinä tulet jalkasi astumaan. Katso, elämä on kurjaa ja surkuteltavaa. Ihmiset ovat kovia, kovia, kaikki ne pilaavat oman elämänsä. Eikä äiti sittenkään raaskisi jättää kaikkea tätä… Kulta, tule minun kanssani sitten. Tulethan? Pelottaa olla yksin arkussa. Ei ketään luona rinta rintaa vasten. Multa putoaa päälle, ei yksikään lihas liiku.

Voi rakkaani — kun me olemme kuolleet, millä äärettömällä kateudella ajattelemme toisia, jotka ovat täällä. Saavat asua ilmanhengessä, alati virtaavan, koko maata syleilevän ilman. Se on koskettanut jokaista ihmistä, menneitä ja olevia, yhdistää kaikki — ja yhäti on se läpikuultavaa.

He saavat kävellä teitä, nauttia askeleistaan, kohottaa kätensä avaruutta kohti, voivat huutaa riemunsa yli ruohon ja mullan, läpi yön, läpi päivän. Saavat nauraa vapauttaan, voivat ohjata tahtonsa kaipuunsa jälkiä, ei mikään ole kielletty heiltä — he kulkevat kadulla, nousevat ylös kotiportaita, istuvat ihmisten keskellä… ilmaisevat ajatuksensa, valavat sielunsa maailmaan, ja suonissa kiertää punainen veri.

He saavat suudella, rakastaa toisiaan, ovat nuoria ja terveitä, mies voi tavata naisen — oi tätä polttavaa nälkää, tätä ikävää ja janoa: He elävät ja me olemme poissa.

Olkoonkin heillä tuskaa, painakoot päivät harmaana vuorena, olkootpa nyreitä, sairaita, pikkumaisia: Ei, en sittenkään siedä, että he liikkuvat ja elävät, että heillä on Ruumis — jota ei itse jumalilla ole — ja sielu, sanat, ajatukset.

Oo — anna minulle kaikki, älä jätä mitään jälkeeni. Ei ruohon kahinaa, ei tuulta, päivää. Minä haluan saada kaikki.

Voi lapsukainen, et sinä tätä paloa käsitä, se minua itseänikin kammottaa. Älä kummastele, kultaseni, samettisilmä, ihmekö tämä, kun tiedän mitä on tuleva. Viiltää niin kipeästi sydämestä. En voi sanoa sitä sinullekaan, rakas pikku tuppu, ei sitä voi lausua ääneen edes itsensä kuullen. Vaikka et sinä tajuaisi, se livahtaisi korvaisi ohi kuin käärme jalan alta. Äidin päässä se vatvoo alituiseen. Hyvä Jumala, miten raskas ja arka on mieleni — mikä synkkyys siellä sisällä. Ei minun syntini hautautunut sen yön ja myrskyn salaisuudeksi — vaan tulee päivänvaloon ja kehittää hedelmää. Ja synti tuottaa kuoleman.

Näetkös, aurinko veitikka luiskahtaa pois paistamasta meille. Siirrytäänpäs istumaan ikkunalle. Ei, johan sinua unettaa.

Paula pani lapsen nukkumaan ja lähti ruokasaliin, otti käteensä laudoituksen reunalta pienen Buddhan-kuvan, katseli hellyydellä rypykkäisiä vanhoja kasvoja. Pieni käyristynyt olio polvet ristissä, puutuneena. Ikäänkuin olisi nähnyt maailmaa niin paljon ja siihen jähmettynyt. Hän kosketti sormellaan sen otsaa, irroitti yläosan vyötäröä myöten, haki keittiöstä tulitikkuja ja sytytti sisään kätketyn suitsukkeen palamaan. Pisti yläosan paikoilleen ja istuutui pöydän ääreen jumala edessään. Sen sieraimista suitsusi hyvänhajuinen pyhä savu. Vieläkään eivät sen kasvot näyttäneet elävän. — Paula tuijotti kiirain silmin:

— Tätä jumalankuvaahan katselin silloin, kun söimme kerran aamiaista, ja minä päätin lähteä Ericin kanssa ulkomaille. Katuisinko tätä kaikkea? Ei, ei, sillä vaikka en olekaan yhtään viisasta päätöstä elämässäni tehnyt, katuisin enemmän, jos en olisi niitä saanut toteuttaa.

Hän kävi katsomassa lasta — se nukkui jo. Hyvin kiltti poika.

Eric tuli ja toi mukanaan Hallin rouvineen. Syötiin päivälliseksi tomaattikeittoa, lintupaistia ja ananasta. Keskusteltiin kevyesti ja tasaisesti. Halli istui toinen silmä melkein ummessa, toisella hän tähtäsi milloin kehenkin sinisenleikkisän katseen. Saman puolen suupieli oli myös vetäytynyt ylös tärkeästi: Juuri niin. Hän oli tarmokkaan näköinen, Paulan oli siitä hyvä olla. Tehtailija oli kerrassaan mainio. Hänen rouvansa, kovasti maalatuin huulin, salaisia uurteita kasvoissa, taivutteli leukaansa ja nosteli vuoroon olkapäitään, lauseet saapuivat nykäisten ja ylenkatseellisesti. Hän oli eilen illalla ollut oopperassa, mutta ei pitänyt siitä kappaleesta. Ihmetteli, kun Paulaa ei ole näkynyt siellä eikä missään.

— Paula on käynyt vallan koti-ihmiseksi — sanoi Thorpe.

— Niin, sinä olet hylännyt kaikki harrastuksesi. Sehän on suuri vahinko.

— Ei minua haluta, olen niin uskomattoman laiska.

Halli sihtasi Paulaa:

— Niin juuri — se äitiys, äitiys.

Paula hymyili, tuska istui sisällä käppyrässä: Ah, jos ne tietäisivät. Eivät ne katsoisi minua noin ystävällisesti, mutta täällä on herttaista ja ruoka on hirveän hyvää. Oh, miten olen iloinen, että ne minulle kumartelevat ja hymyilevät, katsovat kuin olisin kukkanen. Eivätkä käsitä, miksi silmäni kiiltävät. Minä — mätä hedelmä. Mutta täällä on hyvä olla.

— — eikös ole, Paula?

— Mikä on? Rakas Eliisa, mitä sinä tarkoitat oikein? Mitä sinä äsken sanoit?

— Eikö Missy Kalm ole omituinen, hän on suuttunut Eemuun ja purkanut kihlauksen.

— Voihan sitä ihminen suuttua niinkin, ettei koskaan anna anteeksi.

— Eihän siinä ole mitään syytä suuttua, omaa tyhmyyttään sellaisessa osoittaa.

— Mutta eihän sitä tiedä, mitä heidän välillään on tapahtunut.

— Eemu sanoi minulle itselleni, ettei hän ole tehnyt mitään. Ojensi kätensä hämmästyksestä leveälle, oli kuin ukkosen lyömä.

— Vaikkei hän olisikaan tehnyt mielestään mitään, voi olla olemassa jokin asia, joka on loukannut toista sydänjuuriin asti. Hän ei unohda sitä ikinä. Vaikka olisi sen kostanutkin, ei lepy sittenkään — väitti Paula.

Eric katseli ihmetellen vaimoaan, hymyili epäuskoisesti ja tutkimattomasti. Halli arveli, että Paula tahtoi puolustaa Missyä.

— Missy kärsii tästä kuitenkin enimmän.

— Loukkaus puree itse itseään.

— Minä en välittäisi — sihahti rouvan punaisilta huulilta. Hän nosti leukaansa, olat kohoilivat aaltoliikkeessä.

— Lojaalisuutta, lojaalisuutta. Mitä enemmän ihminen tuntee maailmaa, sitä lojaalisemmaksi tulee — Eric sanoi sen silmät hiukan harhaillen — hän pitää vähitellen kaikkea pikkuisina, mitättöminä asioina.

— Minä olen äärettömän lojaalinen.

Eric virnaili:

— Katsopas Paulaa, omisti heti lojaalisuuden.

Halli nauroi:

— Hahhahhaa — —, jos ei kissa itse…

— Ei sentähden. Eihän lojaalisuus olekaan hyvä.

— Parempiko on tarrautua kynsin hampain kiinni joka asiaan?

— En minä osaa sitä selittää, mutta ei lojaalisuus ole hyvä. Jos minä en huolisi mistään asiasta, olisin ikäänkuin syönyt itseni elämästä pois. En tuntisi mitään, en tahtoisi mitään, enkä paljon haluaisi mitään. Olisin jo täällä yhtä kuin kuollut. Kadun, että olen tähänkin asti ollut niin lojaalinen.

— Sepä on luuloa.

— Tietysti en ole ollut kaikista kaikkein lojaalisin, mutta kuitenkin liiaksi.

— Mikä ihmeen tarmon puuska sinut tulee valtaamaan sitten tästä lähtien? Tämä talo varmasti muuttuu perin juurin.

— Minä päättelen teistä ihan sekavasti. En osaa selittää, mutta itselleni se on selvänä kuin päivä.

— Ole, Eric — torjui Halli. — Eihän häntä nyt voi vaatia ajattelemaan tuollaisia asioita. Mitäs niistä.

Sinä iltana Paula ei voi nukkua. Eric kuuluu hengittävän syvästi, on varmasti unessa. Hän kohoutuu, siirtelee peitettä. Toinen ei kuule. Niin hän jää kyynärpäänsä varaan valvomaan ja tuijottaa pimeään. Ihokin tuntuu kihelmöivän levottomasti, tuskallisesti. Hän pelkää olevansa kuumeessa, tuntee huiputusta päässään. Samassa kihoaa hiki pintaan, koko ruumista ahdistaa, paita on kostea ja kuuma. Pää retkahtaa toivottomasti tyynylle:

— Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Jumala, älä hylkää minua, älä lyö, Jumala. Minä en uskalla olla, olen onneton ja koko maailman kurjin ihminen. Auta minua, en kestä, en jaksa, en tule toimeen. Hyvä Jumala, miksi sinä teet elämän tällaiseksi? Miksi sinä ahdistat, miksi sekoitat olomme tuskaksi? Ole armollinen. Ole armollinen.

Kuluu pitkän aikaa pimeässä. Miten monia öitä hän on valvonut yksin tässä avioliitossaan? Tuhat vuotta kiirastulta. Jos ne pantaisiin yhteen ketjuun, ne muodostaisivat iankaikkisuuden. Mutta jos hän tämän rikoksenlapsen jälkeen saisi elää ja olla täällä, hän ottaisi riemumielin valvoakseen ne satakertaisesti uudelleen. Niin, Eric ei ole koskaan tukenut hänen sieluaan missään suhteessa. Ottolapsi hän on ollut tässä talossa. Sittenkin —

Paula nousee istumaan, tunkee kätensä omaan vyötäröönsä ja hivelee kosteaa, pehmeää ihoaan. Sormet ovat kylmät kuin jää. Hän kuljettaa niitä pitkin vyötäistään. Siellä alla on elämää… Tuntuu kuin tulisi ylenannatus, hän nielee, kuiskaa: Eric…

— Eric.

— Jaa — etkö sinä jo nuku?

— Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin.

— Mitä se on? — No, sanohan nyt, Paula.

— Ei, kuule — en minä voi.

— Sinähän olet mukava otus. Ihan kuin jänis, seisahdut ja loikkaat pakoon taas. Valveutit minut.

Eric etsi pimeässä toisen pään käsiinsä. Veti olkapäälleen, huulet korvaansa kohti, ahdisti sanomaan:

— Voi rakkaani.

— Sekö sinun piti vain sanoakin?

— Ei. Muistatko sinä kerran ennen, kun minun oli vaikea sanoa sinulle jotakin. Etkö nyt muista? Minä en voi nytkään sanoa. Arvaathan sinä, mitä en voi sanoa. Etkö arvaa? Voi rakkaani?

— Niinkö? Kuule, onko niin?

— On.

— Oletko ihan varma?

— Olen. Jo neljättä kuuta.

— Ilmankos olet niin muuttunut entisestään. Etkä ole sanonut? Mitä varten et ole sanonut?

Paula ei kuulu vastaavan.

— Pelkäätkö sinä niin kovasti? Ihan hytiset.

— En minä pelkää. Täällä on kylmä. Peite on mennyt niin alas.

— Eihän täällä ole kylmä. Sinä pelkäät.

— Kiitos. En minä pelkää. Sinä olet niin hyvä, Eric.

— Minullehan se vain on vaikeaa. Olisi pitänyt olla huolellisempi. Eihän sille voi mitään, jos Herra tuhlaakin lahjojaan. Mutta nukutaan nyt.

— Pane sinä kätesi minun selkäni taakse, se on niin turvallista.

Eric naurahtaa: Pikku Paula, sinä olet kuin pääskynen takatalven aikana.

7.

Eräänä syyskuun alkuiltana Lassila makaa selällään sohvalla ja polttaa savukkeita. Huone on pimeä, ilma raskas ja sakea savusta. Hän karistelee silloin tällöin tuhkaa savukkeestaan pikkupöydällä olevaan kuppiin. Ulkona kuuluu satavan kovasti.

Puhelin soi.

Hän hypähtää, painaa ohimennen sähkön palamaan.

— Halloo.

— Onko maisteri Lassila?

— Puhelimessa.

— Tämä on Thorpe. Halloo, halloo!

— Kyllä minä kuulen. Siis arkkitehti Thorpe.

— Paula on täällä Ensisairaalassa Merikadulla. Hänen tilansa on hyvin vaikea, pelätään pahinta, ja hän tahtoisi nähdä teitä. Voitteko tulla heti? Halloo, halloo! — Vastatkaa. Ettekö kuule, vastatkaa.

— Mitä minä siellä teen?

— Paula on sairaana.

— Mutta enhän minä ole lääkäri.

— Hävetkää mies, vätystellä. Suutun tässä, vaikkei olisi oikeuttakaan. Ymmärrätte varsin hyvin, että hän tahtoo puhua kanssanne.

— Mitä se hyödyttää? Sanokaa, että Lassila on ruvennut ruokottomasti juomaan ja istuu Katajanokalla kopissa.

— Haluatteko syöttää valhetta kuolevalle Herran ehtoolliseksi?

— No sanokaa, että vanha ischias on puhjennut. Olen kuollut reumatismiin. Se on jokseenkin totta, ainakin vastaa totta.

— Mitä tuo tarkoittaa? Sadismiako?

— Tarkoittaa, että yksinkertaisesti minä en tahdo tulla.

— Kuulkaa tämä: teidän täytyy.

— Mikä täytymys minulla on? Sanokaa hänelle, että kysyipä mitä tahansa, minä vastaan kaikkeen: kyllä. Kyllä, kyllä. Mutta en tahdo nähdä häntä. Sanokaa: kaikkeen kyllä.

— Luuletteko minun soittavan turhanpäiten? Hän on raukuttanut jo kaksi tuntia hakemaan teitä.

— Puhukaa hänelle järkeä. Mitä ihmettä se toimittaa? Että minä istun vuoteen ääressä — kiusatakseenko hän minua ja minä häntä? Pyytää minua kukaties vielä ottamaan häntä kädestä.

— Hiljaa. Te olette sikamainen mies suorastaan. Vaikkei teillä olisi mitään kunnioitusta kuolemaa ja ihmisen tuskaa kohtaan, niin suu kiinni Paulasta. Minä vahdin itse, ettette koske häneen sormenpäälläkään. Jos sanotte hänelle yhden ilkeän sanan, heitän teidät niskasta pellolle, onko selvä?

— Olkaa rauhallinen. Älkää huutako. Ihan turhaa — minä en tule, siitä ei ole pelkoa.

Lassila sulki puhelimen.

* * * * *

Thorpe palasi vuoteen ääreen. Paula piteli kylkiään otsa rypyssä, silmät ummessa, rikkipurruissa huulissa kohosi pieniä, vaaleampia nahkan kulmakkeita veresjuovien välillä.

— Ai jai — miten se ottaa, miten se ottaa. Se repii minut, voi, voi, voi.

Suoraa huutoa. Eric tarttui lujasti ranteeseen ja Paula avasi silmänsä.

— Oliko kotona?

— Oli, mutta ei hän tule.

— Mitä hän sanoi, sano Eric. Voi voi — tätä ei kestä. Kaikki minun sisukseni katkeavat. Anna minun edes hakata käsiäni. Mitä hän sanoi?

— Riitelimme puhelimessa.

— Voi sinuakin, Eric. Etkö käsitä, ettei huoli vastustaa katkeraa ihmistä, katso nyt, minä kuolen aamulla. Tee minulle se palvelus, hae hänet tänne.

— Rakas Paula, älä vaivaa itseäsi, koeta olla levollinen. Kyllä se käy hyvin, kyllä se käy.

— Älä puhu, tohtori sanoi jo viime kerran, etten kestä. Hae hänet tänne.

— Älä pyydä sitä, rakkaani. Hän ei tahdo.

— Sinä et tahdo! Tällainen tuska minulla. Viimeistä kertaa pyydän jotakin, kaikki muut saat olla tekemättä, et sitä viimeistä. Minäpä tahdon, minun on saatava. Jos et sinä hae häntä, ryömin sinne vaikka polvillani. Nyt se alkaa taas — joka säie poikki.

Huudot vihloivat. Kätilö saapui, kohenteli vuodetta ja rauhoitteli, laski valtimon ja tunnusteli vatsaa. Tohtori oli sanonut, että jollei synnytys ala ennen aamua, toimitetaan keisarileikkaus. Polte meni ohi, Paula puhkesi itkuun:

— Hae hänet tänne. Etkö sinä näe, etten minä voi lähteä sinne.

Thorpe lähti autolla. Oli rankka sade. Hän komensi autonkuljettajan mukaansa ylös. He soittivat kelloa ja ryskyttivät ovea. Sitten tuli neiti Mikkonen aamuviitassaan. Hän avasi, pujahti huoneeseensa ja huusi ovenraosta korkealla äänellä: — Maisteri Lassila, maisteriii!

Thorpe jätti autonkuljettajan eteiseen seisomaan ja katselemaan seinäpapereita, valkoisia ovia ja joitakin päällystakkeja. Hän marssi suoraan Lassilan huoneeseen. Mies istui nojatuolissa ja poltteli tupakkaa. Seiväs olisi seisonut savussa.

— Tulin hakemaan sairaalaan.

— Olen jo kerran sanonut, etten tule.

— Mutta on tultava.

— Aiotteko naittaa minut hänelle uudestaan? Pitäkää mitä olette ottanut, pitäkää. Varjelkaa kuin silmäneulaa, ettei mene sillanrakoon. Vai rukoilemaanko? Että hauta kaiken sovittaa! Ikäänkuin tässä olisi mitään sovittamista. Typeriä leikkiyrityksiä — kun ei voi enää mitään tehdä, ei ole mitään tehtykään. Yhdellä henkäyksellä pyyhkäisty puhtaaksi kuin lumi, viattomaksi kuin Jumalan Karitsa. Jättää kauniin muiston, oli hyvä, siveä ja hurskas, kaino ja puhdas, nöyrä sydämeltään, altis palvelukseen. Tuotti suurta iloa meille molemmille miehilleen.

Ja Lassila peräytyi ikkunan luo, istuutui karmille ja saneli:

— Syvällä surulla ja katkeralla kaipauksella ilmoitan, että hellästi rakastettu vaimoni pitkän ja hivuttavan taudin murtamana nukkui kuolon uneen autuaasti luottaen Vapahtajaansa. — Kyllä minä panen siihen nimeni alle ja välähti yht'äkkiä vielä mieleeni oiva ajatus: tehän voitte panna siihen nimenne minun nimeni perään. Sehän on vielä hyvin vaatimatonta, vain kaksi miestä.

— Rienaaja.

— Mitä? Tapellaanko? Mutta kuoleman pitää olla pikainen ja kivuton. Lyödä jos haluttaa, tahi ei lyödä; aina mitä haluttaa. Istun valmiina kädet polvilla. Hahhahhaa. Löisitte, ettekä kuitenkaan lyö? Verratonta, tämähän on verratonta, jumalaista. Ihminen ottaa orjan muodon, tekee juuri sitä mitä ei tahdo. No, ei ole pelkoa, että teistä tulee nero. Eikös hiukan kaivele, että minä olen Paulan ensimmäinen ja viimeinen mies.

— Näkyy kyllä, ketä kaivelee. Yhäti.

— Yhäti, niin, kuuletteko, yhäti, eikä se lakkaa. Turha on tulla sovinnoille, ettekö jo usko? Yhäti se palaa ja käryää, sakenee kuin sairas sappi. Mitä te siinä seisotte? Eikö jo kuulunut selvään?

— Jos minulla on milloin kostettavaa, minä kostan enkä sadattele.

— Ohoo. Tappaisin teidät? Aivan teidän älynne mukainen ajatus, vieläpä siksi kiitettävä. Totisesti minulle taivas aukenisi, ruusut puhkeaisi, siirtyisin pian vielä Valonkotiin. Sillä sekunnilla, jolloin te makaisitte maassa, muuttuisi Paula koskemattomaksi morsiamekseni ja minä, vartoisin hääyötäni. Vai luulette, että tämä olisi paremmin, jos ette olisi syntynytkään? Paremmin, jos hän olisi vielä minun — hyödytöntä sekin! Mikä helvetin oikku piilee koko tässä roskassa? Tarvittiin totisesti Jumala ja saatana yhdessä keksimään jotakin tällaista. Järjetön narrinpeli, loppumaton ilveily ensimmäisestä päivästä viimeiseen. Petoksien petos, hulluuksien hulluus. Pelipallojen karnevaali. Joka näkee totuuden tästä, se hänet tappaa.

— Vaiti jo. Lähdetään. Mutta varokaa kieltänne sairaalassa.

— Me voisimme älytä pysyä jo erillään. Tasoissa ollaan, te saitte minun ja minä teidän. Vai pidättekö etuna, että te saitte lapsen? Ja surette suuresti, että lauma jäi niin piskuiseksi. Suokoon Luoja, nukketeatterin varamies, että poika astuisi kaikki isänsä askelet ja lisäisi vielä tusinalla kansaa. Tätä rehellistä, hyvää, ahkeroivaa. Näitä happamia naamoja ja luihuja silmiä, näitä pyhiä ja sankareita. Menkää nyt pois. Tämä on ystävällinen pyyntö.

— Nyt lähdetään — ja heti, vien teidät vaikka ruumiina.

— Siinä kyllä teette hyvän työn, mutta mitä varten? Riittää, kaikki riittää.

— Autonkuljettaja odottaa. Heti! Vaimoni on siinä tilassa.

— Missä tilassa?

— Synnytyslaitoksella. Kyllä kai sen kuulitte.

— Mitä? Mitä minä siellä teen?

— Mistä minä sen voin tietää? Teitäpä huutaa.

Lassila lähti, hän oli kuin lyöty kuullessaan, että synnytyslaitoksella. Thorpe oli niin suuttunut, ettei kyennyt puhumaan. Hän oli vähintään yhtä vihainen Paulalle kuin tuolle ruokottomalle miehelle, jonka kanssa hänen piti sopia samaan autoon.

Lassila seisahtui vuoteen jalkopäähän, oli harmaassa syystakissaan. Sade pieksi ikkunaa kuin mieletön. Kuului raskaita, suuria pisaroita kimmahtavan rikki peltiin. Kuului tiheää säntäämistä vasten ruutua. Thorpe oli mennyt ja sulkenut oven. Tämä oli pieni sievä yksityishuone.

— Istu Olli, tähän tuolille. En jaksa puhua sinne asti. Ei, nyt tulee polte. Tekisi hirvittävästi mieli huutaa.

Lassila katsahti laikullisiin kasvoihin, turvonneihin, sekaisiin. Pää heittelehti, ruskea tukka vanui vyyhtenä. Mies pisti kyynärpäänsä polville ja jäi tuijottamaan sängyn viereen lattialle. Häntä kauhistutti.

Polte asettui, Paula kouraisi hänen sadetakkinsa hihaa.

— Olethan leppynyt, ethän ole vihainen enää, ethän. Sano nyt, ettet ole.

— Olen, olen. — Se tarkoitti myönnytystä.

— Voi, sinunhan piti sanoa, ettet ole — Paula näki kyllä, että Olli oli niin sekaisin, se huvitti häntä hiukan. Hänen äänensä oli hyvin heikko.

Lassila naurahti matalasti, nolona: En, en, en.

— Minäkin kysyin sekavasti — Paula oli huomannut tuon naurahduksen, se tuntui pieneltä hyvältä mörähdykseltä — ja oli harvinaista Ollilta. Yhtäkkiä toinen kiirehti torjumaan:

— Älä vain pyytele anteeksi taas, Paula. Äläkä puhu vihasta taikka rakkaudesta, muuten minä pian juoksen tieheni.

— Sinä et olisi tullut tänne? Minkätähden?

— Thorpe on ilmankin mustasukkainen. Katseli minua tullessa kuin tiikeri, pelkäsin jo henkeäni. Sanoi minulle puhelimessa, etten saa koskea sinuun sormenpäällänikään. Enhän minä uskalla katsoakaan sinnepäin — ja sinä vaan istutat minua tässä — Lassila tunsi helpottuneensa, leikillähän tästä selvisikin.

— Kyllä sinä olet… Olli.

— Voi lasta, johan se on sekaisin. Ollihan minä olen ollut aina.

— Nyt se tulee taas — polte. Hyvä Jumala, voi voi voi —

Se lakkasi ja Lassila kääntyi Paulaan ihan sekaantuneena, silmät levottomasti pyörien. Paula sille melkein hymähti, vaikka huulet eivät liikahtaneetkaan. Tätä surkeutta.

— Minä luulin, että sinä kuolet jo. Päästä nyt minut pois.

— Olli — yksi asia — Olli. Kuule nyt: Tämä lapsi tulee — sinun lapsesi.

He tuijottavat toisiaan.

— Eihän, kuule, eihän se voi olla niin?

— Etkö sinä usko sitä? Voi voi.

— Ole nyt, Paula, uskonhan minä.

Lassila on niin peloissaan, hän istua könöttää siinä hartiat kyyryssä eikä tiedä, uskaltaako katsoa minnekään. Hän tuntee yhtäkkiä hajoavansa — ikäänkuin hänen ruumiistaan lähtisi monta köyttä eri suunnille, ne vievät näkymättöminä pois tästä huoneesta ja harmaaseen äärettömyyteen, siellä joku nykii kustakin köydestä, koko äärettömyyden pyöreä piiri on nykijöitä täynnä.

Hän hajoaa nyt, hänet vedetään rikki jostakin ulkopuolelta. Tähän asti hän on aina ollut suljettu, itsenäinen ja kokonainen. Nähnyt kyllin selvästi itsensä ja muut. Omituista, hän ei tunne tästä mitään tuskaa, ainoastaan pelkoa. On kuin hänen elävät jäsenensä olisivat hajoitetut ympäri maanpiirin, kukin tuntee erikseen ja huutaa.

Paula muistaa hämärästi heidän viimeistä kohtaustaan ja samalla sukeltaa toinen kuva: Hän oli sanonut kerran Ericille, että mies voi olla mieletön. Ja Eric oli omituisen kiihkeästi ahdistanut häntä: Millä tavalla mieletön? Sano, sano, mitä tarkoitat? — Tässä tilassa mitkään ajatukset eivät ole hänen omiaan, ne kulkevat välähdyksenä jossakin ylitse, aivankuin lukisi ne katosta; aivoissa ne eivät synny. Tulee uusi polte, hän pitelee sängyn päästä kiinni, mutta tämä tuntuu helpommalta. On jollakin tapaa tullut selväksi kaikki ja Ollikin on ehkä unohtanut. Hyvä, että sai sen sanotuksi. Hän yrittää nykäistä tätä.

— Jos minä nyt kuolen — kutsuin sinut tänne sitä varten, että — ajattelin, että sinä voisit haluta lapsen itsellesi. Siitä voisi olla sinulle — jotakin hyvää ja iloa.

Mies ei saa sanaakaan irti, ei osaa sanoa.

— Eric ei tiedä — tästä mitään. Mutta minä kerron hänelle sen, ennenkuin —

— Älä kerro, Paula. Minä teen sen.

— No ei sitten. Se on hyvä. Katsos — ei toisen elämä ole aina niin hyvä kuin uskoisi — niin helppoa. Mutta mene nyt, mene nyt. Se tulee pian — taas. Mene. Voi —

Paula huusi lopun ja tunki toisen kätensä tuskasta ylös, väljä yöpaidan hiha putosi olkapäälle, paljas valkea käsi oli torjuva uhkaus jollekin — ikäänkuin sen ajamana lähti mies huoneesta.

* * * * *

Seuraavana iltapäivänä soitti joku sairaanhoitajatar Ensisairaalasta hänelle: Rouva Thorpe oli kuollut aamulla vähän vailla yhdeksän, kolme tuntia synnytyksen jälkeen korkeaan kuumeeseen. Pikku lapsi oli tyttö ja oli syntynyt kuolleena. Rouva Thorpe oli pyytänyt illalla soittamaan maisterille miten käy. Hän oli jo soittanut päivällä pari kertaa, mutta ei ollut ketään kotona.

8.

Toisena iltana kulkee Thorpe Antinkatua mustaan pukuun pukeutuneena. Hän on menossa Lassilalle eikä voi sydämessään antaa anteeksi Paulalle että tämä on pakottanut hänet vielä tähänkin. Hän ei voi sitä antaa anteeksi, mutta miehelle kuuluu tehdä tehtävänsä. Sitäpaitsi kunnioitus kuolemaa kohtaan vallitsee häntä, ei mikään halpa-arvoinen mielle saisi häntä horjumaan tässä.

Sitten ajatukset kääntyvät toiselle tolalle, vainajaan, hänen eläissään.

— Hän aavisti tämän itse, oli nämä viime kuukaudet kuin pieni surullinen tähti, ei pyytänyt mitään eikä houkutellut, ei saanut päähänpistoja, oli kuin hellä henki. Ja niin kaunis ja nuori. Nyt lihakset jäykkinä ja kivettyneinä…

Sanotaan, että naisia aina löytää… Enkä usko vieläkään yhden niin suuresti eroavan toisesta, niillä on vain omat detaljinsa jokaisella, omat viehätyskeinonsa… mutta sittenkään en tahdo etsiä lohdutusta yhdeltäkään. Ei ketään talooni, ei syliini. Ei enää uusia käsivarsia niiden jälkeen.

Raskain ja kolein mielin kulki mies siinä. Olipa hän nähnyt täällä elämässä yhtä ja toista. Tavannut paljon hienoa huvia, ei koskaan suuria suruja. Tätä miestä eivät mitkään kokemukset voi tappaa. Syvenee vain tuo juonne suun ympärillä, ei kovene, vaan pehmenee. Paljon ymmärtämystä, hiukan hymyä ja hiukan surumielisyyttä:

— So ist das Leben.

Hän on jollakin tapaa elämän ulkopuolella. Ei tämäkään ole suuri suru, mutta hyvin koleaksi ja tyhjäksi se lyö mielen.

On raskas, lämmin, tummahko ilta.

Häntä suututtaa jälleen asiansa.

Lassila tulee avaamaan ovea. He marssivat äänettä peräkkäin tämän huoneeseen. Jokin kirja on avattuna pöydällä. Maisteri viittaa tuoliin, seisoo itse nojaten puoleksi istuvassa asennossa kirjoituspöytäänsä.

Arkkitehti heilauttaa kättään, ei haluta istuutua. Hän seisoo ja koputtaa hatullaan sääreensä. Maisteri katselee häntä ja näkee: Komea pitkä mies. Tuollaiset harmaa- ja mustaraitaiset housut näyttävät hienoilta.

Minä tulin vaimoni pyynnöstä. Hän on kuollut.

— Tiedän sen.

He molemmat ovat hyvin vieraita ja kohteliaita. Arkkitehti kumartaa hiukan:

— Nyt tekin nähtävästi voitte lakata vihaamasta minua. Minä en ole koskaan vihannut ketään — korkeintaan halveksinut. Osansa lankeaa kullekin ja kyllin paha jokaiselle… kuitenkin. Ei silti, että välittäisin siitä, mitä minulle toivotte. Tulin vain sanoneeksi.

Hän on puhunut suu hiukan hyväntahtoisessa hymyssä — tai ei hymyssä, mutta sellaisella piirteellä. Toinen ajattelee, että aivan sellainen hän oli ennenkin.

— Onpa teillä luuloja. Minä en toivo teille sadetta enkä poutaa. En yhtä mukulakiveä tiellenne — aivan samantekevää. Pyydän anteeksi — ymmärtänette kuitenkin, että minulle ei ole erityistä iloa nähdä teitä… seisoa tässä…

— Kyllä minä heti lähdenkin. Ei ole mitään halua vaivata teitä. Vain vaimoni pyynnöstä… hän pyysi — lupasin tehdä, jos te haluatte jotakin, esitätte jonkin toivomuksen. Kuolevan tahto, minkä sille voin, että minun pitää vielä tämän kerran vaivata teitä. Lupasin, että täyttäisin… onko teillä jokin toivomus hänen hautaansa nähden.

— Ei — mitäs minä siitä. Voittehan laulaa hautajaisissa: »Tiet kaikki yhtyy täällä…»

— Minulla on aikomus haudata hänet krematoriossa, pidän siitä tavasta, ellei teillä ole mitään vastaan.

— Ei, miten haluatte.

Vastatuksin seisovat herrat kumarsivat toisilleen ja arkkitehti lähti. Maisteri ajatteli, miten paljon hienommin toinen osasi kumartaa kuin hän.

* * * * *

Kirkas, kuurainen päivä. Auringonsäteet ovat laimeat, melkein kylmät. Valaisevat kuitenkin sen mihin sattuvat. Maa ei pölyä eikä hengitä, mutta ei pidä myöskään tästä härmästä. Talot mielellään kutistuisivat, ettei tarvitseisi kohota niin ylös tyhjyyteen.

Ruumissaatto kulkee hautuumaan viertä krematoriota kohti. Tien toisella puolen kalkuttelevat ja lohkovat työmiehet kiviä. Joku heistä seisahtuu, katsoo ja pyyhkäisee rukkasella nenänsä alustaa. Kaksi mustaa kuskia istuu rinnakkain korkealla. Suruvaunuissa on valkoinen arkku peittonaan suuri seppele kieloista. Perässä tulevat autot hitaasti, hitaasti, hevosten tahdissa. Nekin näyttävät hiljaisilta.

Kukkulalla nousee seurue autoistaan. Jokin vuokra-auto pyörähtää takaisin tielle ja laskettelee pois iloista vauhtia.

Kappelin korkeista kapeista ikkunoista lankeaa kylmiä, kuvaisia seinille. Mustan korkean verhon edessä on nyt valkea arkku. Se somistetaan seppeleillä ja kukkakimpuilla. Kieloseppele ylinnä, tulpaaneja, asparaguksia, cyclameja, liljoja, leukoijia, orvokkeja, syreenejä ja ruusuja. Narsisseja, krysanteemeja, neilikoita… suuri paljous suloisia kukkia, tuoksuvia ja tuoreita. Thorpen seppele lepää keskimmäisenä arkun päällä, juuri siinä on lukematon määrä kieloja asparaguksen oksien keralla. Niiden terät ovat kuin valkeista valkeimmat helmet, jotka haluaisivat pudota alas. Pitkä musta seppelenauha riippuu arkun viertä hipoen lattiaa. Siinä seisoo kultaisin kirjaimin: Viimeinen tervehdys rakkaalle vaimolleni ja lapselleni. — Sillä pikkulapsi, joka ei ehtinyt hengittää maan ilmaa, on pantu arkkuun äitinsä käsivarrelle. Paula ei joutunutkaan yksinään.

Arkun ympärillä leviää kukkameri, nauhat riippuvat rakkain sanoin. Kuljetaan hiljaa kappelissa. Punaiselle matolle on varissut joitakin kukanlehtiä. Valkeita alppiorvokin lehtiä. Kappelin palvelija tuo viisihaaraiset kynttilät arkun molemmille puolille. Jokin hiljainen sana kuuluu ilmassa. Tervehditään tuttavia, siellä on paljon Thorpen sukukuntaa. Herrat pitelevät silkkisilintereitään valkohansikkaisissa käsissään ja kumartelevat arvokkaasti, hillitysti ja hienosti.

Rouva Halli saapuu miehineen, suutelee lähimpiään ja taputtelee olkapäälle. Arkkitehtiä hän suutelee vain poskelle. Antaa ystävällisesti kätensä levätä toisen olkapäällä ja lupaa sydämellisen osanottonsa. Hänen pienet maiskutuksensa kuuluvat hiljaisessa ilmassa. Vanha rouva Malin hiukan kuluneessa plyyshipalttoossaan kulkee eturiville, hänen takkinsa riippuu laihan ruumiin ympärillä, suksimaiset kalossit suhahtelevat pitkin punaista mattoa, hän nyökkäilee ystävällisesti ja istuutuu Alvina Bromsin viereen. Katselee kaihoten kukkamerta, kuiskii ihmetellen:

— Poltetaanko nuo kaikki arkun mukana? Katoavatko nekin siinä kauheassa liekissä? Silloin hänen tuhkansa on kukkien tuhkaa. — Vanhan rouvan harmaat silmät värähtelevät levottomasti. — Kuinka pian kaikki nuo kuihtuvatkaan.

Alvina silmäilee toiseen seinään nojaavaa nuorta miestä, joka painaa silinteriään rintaansa vasten ja tuijottaa liikahtamatta mustaan verhoon. Aivankuin temmaten tämän kasvoista ajatuksen hän sanoo:

— On kaameaa, että tämä kaikki siirretään tuon mustan verhon taa.

— Hirveän sääli noita kukkia, ne muistuttavat nuoruutta. Nuori ihminen, jonka iho on yhtä hieno kuin tuollainen terälehti, liljanvalkea tai ruusunpunerva, kasvaa huolettomasti kuin itsestään, ihan kuin kukka. Mutta nyt ne ovat leikatut juuristaan irti ja sekunnissa ne palavat ja raukeavat. Jos minä olisin kuollut sellaisena — nuorena — säälisin itseäni niin, että sulaisin kyyneleihin.

Alvina huomaa, ettei totisen miehen katse hievahdakaan mustasta verhosta. Hän tietää kyllä ennestään, minkälaisia miehet ovat. Jättää tahallaan vastaamatta vanhan rouvan ajatuksiin. Joku nainen tämän toiselta puolelta sanoo:

— Minä antaisin polttaa itseni, mutta pelkään, että siellä sittenkin vielä tuntee. Tuntee sen kemiallisen liekin menevän lävitseen, se minua arastuttaa. En usko, että jokainen hiven tuntoa on kuollut.

Kappeli täytyy vähitellen ihmisistä. Toiseen ovenpieleen nojaa Lassila harmaassa sadetakissaan ruskein hansikkain. Hän on tullut jalan, katselee herroja mustissa puvuissa ja valkeissa käsineissä, he pitelevät kauniisti silinteriä rinnallaan.

Milloin katoaa arkku mustan verhon taa?

Kapea päivänkuvainen ikkunasta lankeaa kappelin seinälle. Täällä on kylmähkoä.

— En milloinkaan tiennyt, että Paulalla on näin paljon ystäviä — ja kukkasia.

Hiljainen suruhymni soi, kulkee pienessä kappelissa äänettömän joukon keskellä. Lassilan pään päältä parvelta kuuluu yksinlaulua. Miehen ääni — se laulaa kirkkaammasta elämästä. Jotkut pyyhkivät kyyneleitä. Niin, todella, joku ihminen itkee. Niitä on monta. Ihmeellistä, itkevätkö ne itseään vai häntä…? Hän kuuli vain hajanaisia lauseita ruumissaarnasta, ne eivät päässeet tajuntaan. Siellä oli nuorenlainen vaalea pappi, jalkojensa juuressa sadat kukkaset, sanoi, että Sana ei voi lohduttaa. Suru tekee maailman tyhjäksi, asettaa ihmisen yksin — loitolle jokaisesta. Ei kenenkään ihmisen ääni pääse sisälle sellaiseen sieluun. Tässä äärettömässä yksinäisyydessä ihminen tarttuu ideaan, haparoi kiinni siihen, mikä on kaiken yläpuolella ja pysyvää.

Lassilan väsyneet ajatukset tarttuivat tuohon, laahaten ja hämärästi ne jatkoivat: Ihminen luo täytteen elämäänsä mielikuvillaan, ideoilla. Jos minäkin voisin saada sellaisen täytteen — uskoisin sokeasti.

Mietiskelevä pappi pääsi vihdoin ratkaisuun:

— Maasta sinä, olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä.

Rukoukset putoilevat yli kansan, Lassilasta ne kimmahtavat kuin herkät kumipallot. Hän nojaa vähän toisella olkapäällään ovenpieleen. Katseleekohan kukaan hänen kirjavaa kaulusnauhaansa? Nuo toiset ne pyyhkivät silinteriään hihallaan. Häntä vaivaa nykyjään oma olentonsa loputtomasti.

— Kuulkaamme Jumalan sanan todistuksia katoavaisuudestamme: »Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa niinkuin kukkanen ja lakastuu; pakenee niinkuin varjo eikä pysy. Hänen päivänsä ovat määrätyt ja hänen kuukausiensa luku on Sinun hallussasi; Sinä panit hänen eteensä määrän, jonka yli hän ei voi käydä.

Multa tulee maaksi jälleen niinkuin se on ollut. Henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanut.» —

Jälleen kuuluu tumma ääni ylhäältä parvelta. Hiljaista soittoa.

Kas, Thorpe astuu arkun luo, kumartuu heittämään hiukan multaa sille. Hän lukee seppeleensä nauhoista:

— Viimeinen tervehdys rakkaalle vaimolleni ja lapselleni.

Lassilasta tuntuu niin kylmältä, että hänen hartiansa köyristyvät: Jos nyt sukeltaisin tuonne arkun toiselle puolen häntä vastapäätä ja julistaisin myöskin: Viimeinen tervehdys vaimolleni ja lapselleni, ne luulisivat sitä rienaamiseksi, pilkaksi taivasta vastaan… Siellä on minun vaimoni ja lapseni. Tässä seison ruskein käsinein — mitä apua siitäkään, jos olisi valkeat…

Jokin ääni kuuluu lukevan arkun luona:

Brutit ha banden mellan hjärtan kära. Menskliga anden kan ej sorgen bära…

Vähitellen alkoi kappeli tyhjetä. Lähdettiin hidastellen, palvelija odotti jo ovien sulkemista. Joku vanha nainen sanoi hänelle:

— Eikö sitä saa jäädä katsomaan?

— Ei sinne saa katsoa kukaan muu kuin professori.

Kumpareella ulkona odotti Valjakka Lassilaa. Yksitasaisesti, melkein äänettöminä kulkivat nuo kaksi miestä hautuumaan laitaa. Valjakka sanoi silloin tällöin sanan. Kävi selville sekin, että hän oli äskettäin tullut kaupunkiin ja nähnyt tämän sanomalehdestä. Oli tuonut kimpun punaisia tulpaaneja.

Lassilasta ei lähtenyt irti yhtään ajatusta. Hänen seuransa oli palelluttavaa, se tuntui selkäpiissä. Kun he saapuivat Mechelininkadulle, ilmoitti Valjakka tulevansa Hietalahteen päin. Toinen sanoi: Tule.

— Sinä et tuonut kukkia.

— En. Olisihan sekin sukkeluus, että minä siellä laskisin seppeleitä.

— Jaa. En minä siinä näe mitään sukkeluutta.

— Jos se arkku nyt on ehtinyt luisua sen verhon taa, oletetaan, että siitä kaikesta on hiukan kuumaa tuhkaa jälellä. Luuletko, että Paula sellaisenaan laskisi minulle seppeleitä — tuhkana? Vielä vähemmin teen sitä minä, minä olen jo niin pitkällä, että poroni on ehtinyt kylmetäkin.

— Omituista; minä en pääse mihinkään siitä ajatuksesta, että hän eläisi — ilman tätä toista perioodia — jos… kun rehellisesti sanon, jos olisi pysynyt sinun holhottavanasi.

Toinen ei siihen vastannut — kuin ei olisi kuullutkaan. Kun he saapuivat Lapinlahdenkadun kohdalle, ei hän näyttänyt sitä näkevänkään, vaan aikoi kulkea samaa suoraa, päätään kääntämättä, hartiat omituisen kokoonpuristetussa asennossa. Valjakka tarttui häntä kyynärpäähän ja pyöräytti kulman ympäri:

— Mitä sinä sinne rantaan menet? Tule tästä kautta — hän muisti, kuinka toveri oli kerran kironnut ja jatkoi: — Velimies, kuolleelle ei huoli pitää kaunaa. Sinä otat kaikki asiat liian raskaasti, vaikka ymmärränhän minä…

— Mitä sinäkin puhut? Enkö minä sanonut, että tuhkanikin on jo kylmää. Se ei enää kuumene mihinkään päin. Olen sisäisesti kuollut — olen sitä, jos sen sanan uskoisitte. Miksi minua revitte joka suuntaan, sinä ja kaikki — vaaditte minulta kaikenlaisia — anteeksiantoa — mistä sitten? Väsyttää minua kovasti… Jos niin tahdot… Hyvähän oli Paula. Olisitko tyytyväinen, jos olisin polvistunut arkun ääreen ja itkenyt — vai mitä sinä minusta tahdot? Ei se minulle merkitse mitään, eikä mikään muukaan. Antaisit minun olla rauhassa.

Hän ei kohottanut hartioitaan ja päätään tätä puhuessaan, näytti sanelevan kadun kiveykselle. Ääni oli kovin muuttunut ja asentokin vetäytynyt sisään. Hän mutisi vielä… ei osannut vihata ketään — ja ajatukset painuivat uralle, joka niille oli auennut sen jälkeen, kun hän oli viimeksi ollut Paulan luona: Minä itsehän olen ollut syynä kaikkeen. Tämä kaikki on lähtenyt ja aiheutunut minusta, alkusyystä… Äärettömäksi kirousten taakaksi voi ihmiselle muodostua oma itsensä.

Sitä hän toisti: Äärettömäksi kirousten taakaksi voi ihmiselle tulla oma itsensä. Ja kauhistutti silmätessä elämän loppumatonta kurjuutta. Nyt hän on kuollut — vihdoinkin. Oli ollut lujaa ainesta.

Valjakan ääni kuului viereltä kysyvänä:

— Ehkä minä käännyn tästä kulmasta?

— Käänny pois.

— Minulla on nälkä. Eiköhän mentäisikin yhdessä syömään kunnolla?

— En minä nyt — syön myöhemmin.

— No, minä tulen sitten jonakin iltana siellä käymään. Terve nyt.

— Terve.

Valjakka jäi vielä katsomaan taakseen toisen kääntyessä menemään yksin omaa katuaan. Miehen hartiat olivat vielä köyryssä, hän näytti pienentyneen.