MIES YKSINÄÄN

1.

Lassila astuu ulos koulun katuovesta. Ovi painuu hänen perässään itsestään kiinni. Hän korjaa hattuaan, se jää yhä kieroon ja vaivaa korvia. Mikä hitto sitä vääntää? Hän korjaa uudestaan. Kalossitkin painoivat jalkoja, suhahtelivat omituisesti kivitykseen. Eikö hän enää osaa kävellä, piru vieköön! — Viimeinen tunti oli raivostuttava. Ei yksikään neljännen luokan oppilaista osannut todistaa teoreemaa. Siellä ne istuvat — koko luokka. Takana vahvoja, suuria poikia, jotka välitunnilla hyppivät pituushyppyä pihan laidalla ja ovat vielä päivettyneitä kesän jäleltä. Tyttöjä, vaaleita ja siroja, päät käherrettyinä kuin juhlaan. Kun hän kyselee ja koettaa johdella, ne vain katselevat toisiaan ja joku nauraa. Silmistä loistaa älyttömyys ja tylsyys. Vaikka edellisellä tunnilla oli teoreemaa vatkattu kaksi kertaa.

— Minä osaan selittää. Osaan sanoa asian niin, että sen pitäisi mennä tavallisen ihmisen järkeen. Mutta näitä ei saa käsittämään millään. Niiltä puuttuu kyky ajatella yksi ainoa ajatus loppuun. Lukea kaksikymmentä riviä niin, että niistä saa selvän kuvan itselleen.

Lassila korosteli sanoja kuten luokan edessä ja kirosi jälleen ajatuksissaan. Ei ollut nykyjään muuta lohdutusta. Huuletkin liikahtelivat kiukkuisesti. Ohikulkeva neiti kohotti sille kulmakarvojaan. Hän näki sen ja naurahti tyydytyksestä.

Vähän kauempana tulee vastaan hoikka, hienoon kävelypukuun puettu nainen. Kulkee pienin, tepastelevin ja nopein askelin, kuin jalat olisi sidottu polvista yhteen. Kuitenkin hän näyttää täyttävän koko käytävän. Sileät, runsaasti puuteroidut kasvot kuoleman rauhallisina. Silmäluomet puoliummessa, se antaa kasvoille uneliaan, välinpitämättömän leiman. Pää on taivutettu hiukan takavinoon, silmät sieltä rakosesta näkevät suorassa viivassa kaiken edessä. Takinkaulus on avoin, olkapäälle lankeaa suurelle ruusukkeelle solmittu vaalean violetti kaulaliina. Kaulaliinan alapuolelta näkyy sinervää, kelmeää ihoa pitkältä. Vasen käsi pusertaa ihanasti rintaa vasten suurta käärmeennahkaista käsilaukkua. — Lassila näkee sen kaiken. Iva kiiltää hänen silmistään. Ei koskaan ennen hän ole nähnyt naista oikeassa valossaan. Juuri kun tämä on hänen kohdallaan, sivu luiskahtamassa, hän sanoo matalalla äänellä, puoli kovasti, kyllin kuuluvasti: Saakeli.

Kukaties nainen avasi silmänsä auki sen kuullessaan. Siihen tarvitaankin jo paljon. Jos avasi — mitä sekään hyödyttää. Häntä odottavat tyhjät huoneet. — Oli tiistai. Pari viikkoa hän oli kuljeskellut siellä yksin ja kiroillut ääneen. Kaikki helvetin pahat henget olivat lakkaamatta piirissä hänen ympärillään. Ja ne olivat sietämättömiä. Paula oli hänen, luotu hänen elämänsä nautinnoksi, hänen jokapäiväiseksi leiväkseen. Kuka voi olla kauan vailla jokapäiväistä leipäänsä?

Hän kulki Aleksanteria. Kalossit vetivät katua. Paitakin oli likainen, piinasi ruumista, kasvot pesemättä. Ilma ympärillä harmaa — kuten aina nykyjään. Heikinkadun kulmassa piti seisahtua, edessä oli autoruuhka. Raitiovaunu oli juuri livahtanut tieltä pois. Poliisi linjan takana heilautti autoille kättään. Ne lähtivät liikkeelle. — Autoja kuin helvetissä — ajatteli Lassila. Hitaasti ohi liukuvaa vihertävää Essexiä ohjasi nainen. Tällä oli pieni musta hattu, avattu, taapäin työnnetty turkki, kädet ohjauspyörässä, katse vääjäämättä eteenpäin. Nainen autossa yksinään, hieno kuva. Essexin jälkeen tuli pirssiautoja, sitten harmaa kuorma-auto, kyljessä valkoisin, jyrkin kirjaimin: Transportbil. Sen lavoilla oli laatikko, pianon muotoinen. Lassila pääsi sitten liikkeelle. Kulki Heikin toisella laidalla tulevan raitiovaunun nenän edestä. Kiukkuinen soitto pärisi hänen korvissaan. Se miellytti häntä: Soikoon aina, senkin hätäkello!

Niin hän oli päässyt Antinkadun rauhaan. Ajatteli kuvaa: Hieno nainen vihertävässä Essexissä, jonka peräikkunassa tanssi neekerinukke.

— Paula vasta voisi nauttia sellaisesta. Hän oli luotu saamaan kaikki, mitä elämä voi antaa. Niin se on. Jos olisin voinut ostaa auton vaimolleni, hän kenties olisi jäänyt luokseni. Auton, ratsuhevosen, matkoja. Ei hän jättänyt minua, vaan köyhyyteni. Kuitenkin: On sievä, mukava koti. Eikö Paula saanut kylliksi rahaa? Eikö hän kulkenut turkissa? Enkö minä säästänyt häntä kuin lasta? Milloin minä vastustin hänen tahtoaan? Taivaaseenko hänet pitäisi nostaa, yksi nainen, niistä harvoista öistä, käytetyistä? Kullat, hopeat ja timantit palkinnoksi? Eivät monet saa ruokaveroakaan, vaikka kulkevat paljaan taivaan alla. Ja on muka ero naisella ja naisella? Kuka heistä ei syökse miestä onnettomuuteen ja piinaan?

Istuimme konserteissa. Palvelin häntä, autoin päältä ja päälle, ostelin tälle viinirypäleitä kotiin tullessani. Hyvää elämää, kirotun säädyllistä. Kaikki pienoiskoossa. Siihen Paula oli ihastunut. Miten hän nauroi! Silmät kiilsivät rypäleitä syödessä. Pisti suuhunsa monta kerrallaan, ratisutti kiviä hampaissaan. Ojensi kurkkuaan ylös, nielaisi ja nauroi: »Minä voisin syödä monta kiloa.» Kuitenkin kyllästyi pian, työnsi pussin pois. Karisti kannat helmastaan lattialle: »Itsepähän ne huomenna lakaisen.» — Jos sanoi sanan teatterista, taiteilijoista, loistavasta maailmasta, jännittyivät Paulan kasvot — näen ne elävästi tuolla tavalla. Voi, kaikkea sinä halusit. Mistä annoin sinulle sellaista, mitä ei minulla ollut. Jos mistä itseäni ikäni syytän, niin siitä, etten sinua koskaan pieksänyt. Suomia sinua piti, vain kepakkoa tarvitsit. Jos sen armon päivän näen, että sinut tapaan, et pääse pehmittämättä. Punaiset juovat hienossa ihossa! Olisinpa kiinnittänyt sinut remelillä sänkyyn ja ruoskinut kerran viikossa, niin olisin iloinen mies nyt. — Mutta ne kasvot, sanat ja liikkeet. Suloinen olento hän on, minun vaimoni. Ja viimeinen ilta: »Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?» Kaksi kertaa kysyy sitä samaa. Pää tyynyllä, sotkuiset, ruskeat hiukset. Silmät tuijottavat minua kuin janoisen hirven. Voi huuhkajaa, voi yökköä, kun en sinua piessyt punaisille juomuille. Vetäisin vain sänkyyni. Hyvä Jumala, sitä naista. Suloinen olento hän on, minun vaimoni.

Lassila kulki kuin sokeana harmaata katua. Humalassa muistikuvistaan. Ne hivelivät yksinäistä, kiroilevaa mieltä kuin kuumennettu sukkapuikko, jolla lapsena pisteltiin tervaa pakottavan hampaan koloon.

— Suloinen olento hän on.

Hän tuli Antinkadun 38:n kohdalle. Tämä viisikerroksinen kivitalo ei ole kovin vanha. Sen vaaleanharmaat, likaiset seinät uppoavat hyvin viereisiin taloihin. Ikkunain kehykset näyttävät vaalean vihertäviltä. Väriä ei juuri voi määritellä. Se on lähes yhtä likaista kuin seinä. Tämä julkisivu näyttää tarkoituksella luodun sellaiseksi, ettei sitä huomattaisi. Tarkoitus on myös saavutettu. Talon toisella laitaa on porttikäytävä. Sen päällä tylsän kulman muotoon taivutettu kilpi, jonka toisella sivulla lukee: Antin sauna. Toisella: Anders bad. Keskellä julkisivua on ovi A. Sen kupeella pieni kilpi: Hieroja Ida Mäkinen Massös.

Astupa sisään A-ovesta. Punainen, ihana matto leviää jaloissasi. Rappu on miellyttävän matala. Seinien alaosassa epämääräistä, viehättävää väriä. Sitä ja valkeaa yläosaa rajoittaa sinikeltainen nauha. Hissin ovella, lasin alla kapeissa kehyksissä huomattava taulu: Kerjääminen ja kaikenkaltainen kaupusteleminen on ankarasti kielletty. Tämä on vain suomeksi, luultavasti eivät ruotsalaiset harjoita sellaista. — Tähän taloon Lassila astuu. Paula on tätä mattoa juossut tuhansia kertoja.

Eteisessä on raskas ja huono ilma. Hän tahtoo panna takkinsa roikkumaan. Mitä se kannattimessa tekee? Potkaisee kalossinsa nurkkaan. Ne nostavat kärkensä korkeutta päin ja jäävät seinää vasten. Tököttävät kuin humalaiset jalat. Lassila heittää W.C:n oven kiinni. Samassa tulee ajatus:

»Gud ske lof för dagligt bröd…»

Se ajatus oli yksi hänen pienistä vainolaisistaan nykyjään. Paula oli nimittäin W.C:n seinälle naulannut helakan keltaisen kuvan, joka esitti elopeltoa. Sen alla painettuna säkeistö:

»Gud ske lof för dagligt bröd, Han för oss bär sorgen. Hvart skall Anna varm och röd? Hvad har mor i korgen?»

Lassilaa hiukan ihmetytti, mikä asian sopivaisuus sai Paulan liimaamaan sen sinne. Kun hän nyt koulusta lähtiessään tai sieltä tullessaan vain kulki tuon oven ohikin metrin päästä, heti hän pakosta alkoi kerrata:

»Gud ske lof…»

Ja väliin kadullakin hän tapasi itsensä sitä lausumasta.

Sänkykamarissa on pitsipeite kaksinkerroin Paulan sängyn päällä. Hänen oma vuoteensa on ollut laittamatta koko tämän ajan. Lakana riippuu lattialle. Hän menee illalla samalle jäljelle, mistä aamulla nousi. Yöpöydällä on kuivettunut ruusu kapeassa, korkeassa maljakossa. Sen terä on mytistynyt, melkein musta. Vaatekaapin oven isosta peilistä näkyy Lassilan oma kuva, hänen seisoessaan siinä yksin keskellä lattiaa. Huone on kylmä ja siivoomaton. Pikku matot kasassa puolittain sängyn alla. Pieniä sekasorron henkiä istuskelee joka paikassa. Niiden vartalo on laito, nauhamainen, silmät kierot ja suu virnistelee levottomasti, autiosti.

Lassila istuu hetkeksi sänkyyn. Taivuttautuu ja kirjoittaa sormellaan yöpöytänsä tomupeittoon Saakeli. Sormenjäljistä paljastuu kiillotettu pinta Sitten hän avaa ikkunan ja lähtee eteiseen askelin niinkuin voi ajatella kuljettavan maanalaisessa kuolleessa talossa. Nostaa oven alla makaavan Helsingin Sanomat kainaloonsa, käy kylpyhuoneessa pesemässä kätensä — naulassa siellä ei riipu enää Paulan loistavanvärinen aamuviitta — istuu omaan nojatuoliinsa huoneessaan ja avaa lehden.

Vihreällä verhottu jalkalamppu seisoo takana nurkassa kuin palellen. Ikkunasta tulvii kirjoituspöydän päällitse koleus ja lokakuu.

Puhelin pöydällä soi, siellä on Valjakka. — Hei, terve. — Terve, terve. — Eikö teistä kumpikaan ole nykyjään kotona? Vai ettekö enää päästä minua sisään? Olen yrittänyt soittaa ovikelloa ja puhelinta jo toistakymmentä kertaa. Toivottomaksi se on osoittautunut. Mitä sinä teet? — Luen sanomalehteä. Tulehan nyt, kyllä minä olen kotona. — Heti paikalla lähden. Hei vaan.

Valjakka kampasi tukkaansa peilin edessä ja kysyi heti:

— Eikö Paula ole kotona?

— Ei ole — vastaa Lassila hitaasti, kärisevällä äänellä. Valjakka vetää muutamia suoria vetäisyjä kammalla taapäin, pistää sen pikkutaskuunsa ja seisahtuu Lassilan eteen. Tämä seisoo vielä paikoillaan, kuin ei suvaitseisi viedä vierasta ensinkään peremmälle. Peilin alla pienellä pöydällä näkyy Paulan ruskeat, vanhat säämiskäkintaat. — Harmittaa, ettei se ole korjannut mitään tavaroitaan.

He istuvat Lassilan huoneessa matalan pöydän ääressä ja sytyttävät savukkeet. Valjakka alkaa:

— Minä olen hiidenmoisessa pulassa, vaikka jos minä en olisi minä, ei minulla olisi mitään pulaa. Älä keskeytä nyt, hikoilen jo ilmankin, ja katso mieluummin tuonne ikkunaan päin. No niin — Valjakka työnsi päänsä sohvan selkämystää vasten — minä en voi mennä naimisiin.

Lassila katsahti hämmästyneenä toveriaan, kääntyi sitten entiseen asentoonsa.

— Ei hullukaan mene naimisiin keskellä lukujaan, ja minulta kuluu vielä kolmatta vuotta.

Toinen ei virkkanut mitään.

— Kuitenkin minä olen päättänyt tehdä sen, vieläpä tänä syksynä. Tarkastahan nyt tilannetta, minä selitän sinulle kaikki. Olen miettinyt ja vatvonut tätä. Ensiksikin: olen tehnyt keksinnön. Minulle on nyt vasta selvinnyt eräs asia ja ihmettelen itseäni. Katsos, täällä meillä ja miksei liene muuallakin, ihmisten uskomukset ovat niin sairaalloisia — perin valheellisia — ihan liikuttavia. Sekin juuri, että puhutaan henkisestä ja henkisestä rakkaudesta. Oi, mikä sielujen sopusointu! Minua rehellisesti ellottaa. Mitä hittoa se hyödyttää, jos kaksi ihmistä ei voi sietää toisiaan ruumiillisesti? Minä olen varma siitä, että rakkaus on fyysillistä tuntoa. Enkä minä ole tutkinut Anjan henkeä, minusta hänen sielunsa ilmenee ruumiissa.

Valjakka vaikeni ja mutisti suutaan. Karisti tuhan savukkeestaan. Sanoi varovaisesti:

— Minuun on nyt, juuri tänä aikana, vaikuttanut sekin, että käyn Vanhassa klinikassa luennoilla. Ne olennot tekevät fyysillisesti pahaa, kun on tottumaton. Nolo niitä on ajatellakin.

Hän kurtisti nenäänsä, vetäisi joitakin vihaisia sauhuja. Siitä paloi paperossi uudelle karrelle, loppuun asti. Hän heitti sen tuhkakuppiin ja jatkoi hitaasti:

— Omituista, kerrassaan omituista. Olkoonpa nainen typerä, ruma tai irstainen, kaikki ne kelpaavat meille. Vaikka olisivat kuin kourallinen syksyistä kuraa, me pidämme heitä kyllin hyvinä koteloina. Kas, luonto se vaatii siemeniä ja taimia. Tai ei se siitä johdu, vaan rakkauteen sisältyy niin suurta nautintoa, että joka katsoo voivansa olla ilman sitä, on minun mielestäni idiootti.

Valjakan silmäkulmiin oli tullut syvät, ehdottomat rypyt. Lassilan kasvot olivat merkillisen valjut ja syvät hämärässä. — Piruko lähetti tuon miehen puhumaan kaikkea tällaista nyt? Juuri nyt. — Hän istui siinä kuin olisi huone täynnään näkymättömiä terässäikeitä, ohuita kuin hämähäkin seitti. Ne sattuvat, vaikka et liikukaan ja viiltävät äänettömästi lihaa. Tuo toinen ei tiedä niistä mitään. Jatkaa:

— Niin, minun on tehtävä tämä selväksi, minun on saatava ratkaisu. Olen jo päättänyt näin: menen Anjan kanssa kihloihin, ja sitten me panemme toimeen yhdysasunnan, symbioosin. Jospa olisin keksinyt tämän esimerkin silloin, kun Laurus antoi minulle nollan niistä luontsan kokeista. Niin, minun on pakko tehdä se, siitä ei voi periä. Tai mikä hiiden pakko siinä on, sepä se minua suututtaa, että kuitenkin teen sen. En minä ole mikään kiimainen kissa tahi niinkuin jänis, tuli hännän alla. Mutta se on niin noloa näinkin, koko prosessi. Ajattelehan, kun minä nyt olen hyvin puettu ja puhua latustelen mukavasti, lisäksi vanha civis tahikka lähes tohtori; johan se tyttöparka, jos hän on jäänyt jonnekin kuudennelle à seitsemännelle luokalle, pitää minua keisarina. Istummepa sitten Fazerilla, tanssimme osakunnassa tai teemme mitä tahansa: lopuksi päädymme minun asuntooni. Minulla on yliote ja tulen vieneeksi hänet sinne. Tulen vieneeksi. Minkäs sille, mutta minä en kehtaa tätä aina uudistaa, tätä ensiluokan varkautta. Eikä menisi kauan, kun karttaisin häntä kuin ruttoa. Etsisin toisen ja tämän jälkeen kolmannen. Siitä syntyisi hieno haaremi — järjestyksessä. Jaa, järjestys kaikessa.

Valjakka nauroi. Karaisi kurkkuaan kuin se olisi tukkeentunut, sanoi karkeasti ja juhlallisesti:

— »Viisi vaimoa on sinulla ollut ja se, joka sinulla nyt on, ei ole sinun viimeisesi.» Katsos, miten hyvin minä osaan Raamatun. Minulla oli pikkuvesana kotona mummo, joka luetti ja kuulusti läksyt. Totisesti, silloin minä en tietänyt, mitä tarkoittaa: »Viisi miestä sinulla on ollut…» Hah, luuletko, että nykyaikana voisi lisätä lukua? Piru minut syököön, jos minä otan toimeen sellaisen haaremin, ei minusta enää virkaan päästyäni ole kunnollisesti avioliittoon. — Minulle juuttuu mieleen yksi sana: typerää.

Valjakka purskahti iloiseen nauruun. Lassila oli kolkon näköinen, katseli ikkunan listejä. Valjakka nauraa, kun ei saa toista nauramaan, selittää viimein silmät välehtien:

— Nyt sinä tuijotat ikkunaan kuin tuomittu etkä päätäsi nytkäytä. Etkö käsitä, ettet enää minua häiritse, kun pääsin alkuun puheissani. Mutta en minä sille naura, se vain minua yllytti. Näetkös, veli, minä olen pari viikkoa kuljeskellut ympäri, ensin syleskellyt, sitten kironnut ja sanonut: typerää… Sitten taas syleskellyt ja vahvistanut: typerää.

— Sattuipa yhteen kaksi noitujaa, tokaisi Lassila väliin.

— Noidutko sinäkin? No, sitten minua vielä nauratti, kun olin sanomaisillani nyt sinulle: Raamatussa sanotaan, että joka sanoo veljelleen: sinä tyhmä, hän on vikapää suureen tuomioon. Sinä olisit vastannut, että minun on paras vaihtaa teologiaan; nämä merkit viittaavat uskonnolliseen murrokseen. Hahahhaa! Mutta eikö sitten ole typerää, että miehen täytyy lukea lähes kolmikymmenvuotiaaksi, ennenkuin pääsee lääkäriksi tai sen kaltaiseksi, ja velkoja on loppuiäksi. Mene sitten naimisiin, kun olet vanha, höpsistynyt ukko. Ruumis kuin kääpä ja aivot tomua. Kuvittele, että olet viettänyt jokseenkin kunnollista elämää siihen saakka. Mikä kivinen ja kuiva tie? Mikä erämaa, tuska, hiki ja ikävä? Sitä ei sulattaisi kerubikaan, enkä minä lupautuisi siihen edes sieluni autuudesta. — Näe nyt tämä silmissäsi: mies nuori ja lämminverinen kuin arabialaiset hevoset. Huomaa: nuori ja lämminverinen vielä. Hän lukee. Kantaa iestä nuoruudessaan. Rintakehä painuu ruttuun. Rakkaus, ainakin konkreettisessa mielessä, on kielletty asia. Älä kajoa naiseen — Valjakka nauroi taas — Raamattu sanoisi: älä ryhdy häneen. No hyvä, jos voit olla ryhtymättä. Mutta olettakaamme, ettei mies voisi, että tulisi ryhtyneeksi. Pitäisikö hänen sitten tehdä, niinkuin entisen kartanon ylpeän tyttären? Tämä antoi juhannusaattona naapurin mustasilmäisen rengin hurmata itsensä. Hänet huomattiin langenneeksi, kun hän synnytti pojan — kaksikymmentä seitsenvuotiaana. Sinä kesänä hän kuljeksi lehdoissa ja lauleli: »Lankes taivaan enkelitkin, miksei kurja ihminen.» Voi sitäkin surkeutta! No niin. Mutta on typerää, tekeepä mies kummin tahansa: jäähdyttääkö verensä harmajassa ikävässä, nuoleksii huuliaan, vaikkei ole juonutkaan viiniä, vai tekeekö syntiä peräkanaa ja katkaisee selkärankansa. Piru soikoon, minä en kulje kumpaakaan tietä. Mikä minua kieltää tekemästä tahtoani? Saa kai oman elämänsä reistata parhain päin? Ja jos ei minussa ole siihen miestä, sitten menköön! Kun olen hosunut itseni kuluksi enkä kykene enää sormeani koukistamaan, silloin vasta hellitän otteen ja sanon: On vuoro astua Herra Kohtalon näyttämölle. Järjestäkää loppumatka. Enää ei ole vähä. Minä vannon, etten mene sen tytön näkyviin, jos en saa tätä selväksi. Etkö hyväksy tätä, puhu! Katsos, minä olen ihan kiusallisen mallikelpoinen ja puhdas nuorukainen. On sekin ajatustapa: puhdas ja viaton! Totisesti. Armollinen neiti, onko sydämenne puhdas? — Ei, herra. — Ah, mikä kauhistus, kuonakasa! — Kuule, etkö näe tätä hullunkurisuutta? Miksi olet ääneti? Paulakin sanoi: Ne ovat kerrassaan typeriä, jotka eivät mene naimisiin.

Lassila oli ollut koko ajan ääneti, ajatteli, että hän koulussa oli aivan samanlainen kuin ennenkin, tahtoi vain aina suuttua oppilaihin. Nyt hän käänsi päätään:

— Sanoiko Paula niin? Sepä on vasta todiste.

— Joka tapauksessa on päätetty: nyt minä aloitan symbioosin. Mutta mikä sinua vaivaa, mies? Olet suorastaan tylsä. Missä Paula on?

Valjakka ravisteli toista:

— Missä Paula on, kuuletko?

— Saatana, älä vanuta minua. Paula on Ranskassa luullakseni.

— Ranskassa?

Ei vastausta.

— Mitä hän siellä tekee?

Lassila teki avuttoman liikkeen käsillään:

— Mistä minä tiedän.

— Sinäkö hänet lähetit?

— Mene matkaasi, äläkä urki minun asioitani. En minä häntä lähettänyt. Hän meni.

Valjakka nauroi:

— Minä nyhdän sinusta totuuden, vaikka olisit kuin vanha tervaskanto. Ilmankos täällä oli niin omituinen haju. Vainusin sen heti, mutta olin niin täynnä ajatuksiani. Menikö hän yksin?

— Ei.

— Sinäkö annoit hänelle rahat?

— Ei. Revit minua kuin korppi haisevaa raatoa. Tiedä, että minussa on vielä elävän ihmisen tunto ja aistit.

Valjakka veti suunsa kokoon kuin olisi aikonut viheltää. Thorpe! Ja sittenkin: Hän oli täällä kuin yksi kotiväestä ja uskoi aina istuessaan tämän talon pöydässä, että Paula välitti vain miehestään. Hän kysyi epäröiden:

— Tuleeko Paula pian takaisin?

— Ei hän tule ensinkään.

Valjakka ihmetteli miestä, joka istui siinä koko ajan samassa asennossa kuin jäätyneenä tuoliinsa, leuka itsepäisesti ja jyrkästi eteen vedettynä. Ja tässä hän oli koko ajan puhunut rakkauden nautinnoista. Hän nousi kävelemään, seisahtui Lassilan viereen. Toinen on kuin ei kuulisikaan, ei tietäisikään hänen olevan siinä. Valjakka lyö kätensä siihen olalle, lyö hyvinkin lujasti, mutta tajuaa selvästi, että se on toiselle aivan vieras. Sama jos pitäisi sitä kuolleella sohvan selustalla. Mutta on nolo vetäistä se samassa poiskin. Niin hän viivyttää sitä ja sanoo:

— Kuulehan, velimies, tätä minä en ymmärrä.

Lassila päästää kurkustaan jonkin lyhyen, nimettömän äännähdyksen, sitten vastaa:

— Sinähän muuten ymmärrät kaiken, mikä koskee erotiikkaa. Tämän minä puolestani ymmärrän varsin hyvin. Mutta jos sanot sanaakaan tästä kellekään, niin ammun sinut suoraan. Käsitätkö? Ei vihjaustakaan.

— Selvä on.

— No: ei tahtonut keittää ruokaa, tiskata ja siivota — Lassila pysähtyi, ajatteli: eikä tahtonut minua enää. Jatkoi äskeistä kovemmalla ja tylymmällä äänellä: — Lähti nauttimaan. Niinhän sinäkin aiot tehdä.

— Minä teen sen rehellisesti.

— Rehellisesti? Vai rehellisesti? Oho, sanonko minä? Pidätpähän hänet vain käden ulottuvilla, voidaksesi paremmin ottaa tilaisuudesta vaarin.

Valjakka vetäisi kätensä pois ja kulki toista vastapäätä, jäi siihen kädet taskussa:

— Kuule, kyllä minä määräni tiedän, vaikka olisinkin puhunut tässä roskaa. Mutta sitä en tiennyt, niin usein kuin pöydässäsi söinkin, että sinä kohtelit Paulaa sillä tavalla. Eipä sitten ihme, jos hän lähti tiehensä.

Kului puoli minuuttia. Huone oli melkein hämärä jo. Sittenkin voi Valjakka erottaa Lassilan silmien ylenkatseellisen välähdyksen. Tämä sanoi terävästi ja levollisesti:

— Sitä varten kai Paula lähtikin, etten kohdellut häntä niin. Ja minä kehoitan sinua: Käytä tilaisuutta hyväksesi. Mikä muuten olisi hänen osuutensa symbioosissa?

Valjakan suu avautui, mutta hän ei sanonut mitään. Kävi jälleen istumaan. Muisti kerran nousseensa Paulan kanssa hississä ylös. — »Olin automatkalla Thorpen kanssa.» Paula oli nauranut kummallisen, ihan hyppivän iloisesti, ja silmät olivat kiiluneet. Ja erään toisen kerran: he olivat lakanneet syömästä, istuivat vielä pöydän ääressä. Paula houkutteli heitä molempia Polylle tanssimaan, oli työntänyt lautasensa etemmäksi, nojasi kyynärpäillään pöytään, ruskeahipiäiset käsivarret paljaina. Voi, voi sitä Paulaa! Lassila ei pitänyt juuri tanssista. Paula kiusoitteli häntä, nauroi ja nauroi. Kuin ei olisi tositeolla halunnutkaan tanssiin. Lassila oli laskenut kätensä Paulan paljaalle käsivarrelle ja silitellyt sitä. Tämä nauroi yhä, kirkkaasti, melkein voimattomana, ja työnsi päänsä miehensä olkaa vasten. Se nauru muistui elävästi, ja samassa tuli ikävä sitä. Paula oli hyvä ja hauska. Valjakka ajatteli itsekseen asiain sekaisuutta ja epäselvyyttä. Hän päätteli: hullu ei tule tästä hurskaaksi, päinvastoin viisaskin kadottaa älynsä opastavan langan. Sanoi hiukan päätään puistaen:

— Luoja varjelkoon sitä naisen sukua.

— Kyllä ne itsekin varjelevat itseään.

— Ei tämä ole kauniisti Paulalta.

— Paula voi itse ajatella siitä toisin. Olethan sinäkin jo huomannut, ettei työstä tule aina väsyneeksi eikä ruoasta kylläiseksi. On oikkuja, jotka hipovat hulluutta. Viisain on se, joka seuraa vain omia halujaan, nauttii millä hinnalla tahansa. Paula on viisas. — Lassila hymähti hiukan katkerasti, pani kämmenensä vastakkain ja kohotti päätään hämärässä:

— Minä olen huomannut sen vasta nyt. Sen, ettei ruumis elä vain leivästä. Se kirkastui minulle oikeastaan sinun puhuessasi.

Valjakka nosti uudestaan kätensä toisen hartioille:

— Velimies, Paula ei tehnyt hyvin, se on totta. Mutta siitä huolimatta en syyttäisi häntä mistään. Pidän hänestä kukaties yhtä paljon kuin Anjasta.

Toinen yritti nauraa:

— Hyvä hän ei ollut, sitä ei voi sanoa. Ja toisekseen: Paulasta taitaa pitää joka mies.

Valjakka nyökkäsi:

— Se on totta. Hän on niin kakaramainen, ettei häneen voi suuttua. Mutta mitä sinä nyt teet?

— En mitään.

Lassila nytkäytti olkapäitään. Siinä oli jotakin konemaista, toivotonta ja lyötyä, siinä liikkeessä. Huoneen kolea, raskas ilma jähmettyi. Matala, siro tupakkapöytä ikäänkuin lyyhistyi alemmaksi. He olivat aikaa unohtaneet polttaa. Ikkunasta näkyy vain taivaan paksu, tiheä, kevenemätön kansi. Se oli tänä syksynä aina muuttumaton, aina samankaltainen, savenharmaa. Satoi usein. Me olemme tottuneet harmaihin päiviin.

Valjakka nousi, väänsi tulen jalkalamppuun ja laski vihreän paperikaihtimen ikkunan eteen. Ovi eteiseen oli auki, sieltä veti kylmästi. Hän meni katsomaan. Tuli makuuhuoneeseen ja pysähtyi keskelle lattiaa. Hämärä huone näytti epäjärjestyksessä niin oudolta. Se oli kylmä ja kaamea, täynnä raakaa lokakuun ilmaa. Sänky avattuna, lakana riippumassa lattialle. Hän vetäisi ikkunan kiinni ja palasi Lassilan luo:

— Mitä sanot, jos me kaksi nuorta miestä laittaisimme teetä itsellemme? Minun tuli vallan kylmä tuolla makuuhuoneessa. Laita sinä kupit tälle pöydälle, minä panen veden tulelle ja hankin leivänpuolen.

— Ei siellä konttorissa taida olla leipää?

Valjakka meni tarkastamaan. Oli vähän näkkileipää, ei voita. Lassila söi kai ulkona. — Hän pani veden kaasulle ja juoksi alas. Osti voita, juustoa ja hapanimelää mustaa leipää. He pitivät siitä molemmat. Se oli pehmeää ja makuisaa, kiihotti syöntiä kuten ennen yöntakainen leipä kotona. Sitä sopi vatsaan mittaamaton määrä.

Kun hän tuli ylös, kiehui vesi. Hän kantoi tuomisensa Lassilan luo. Kupit ja sokeri olivat jo pöydällä. Molemmat miehet istuivat aterioimaan ja Valjakka sanoi:

— Nyt minä huomaan, mikä minua vaivasi. Totinen nälkä. Jaa-a. Se se oli.

He panivat paksusti voita ja juustoa voimakkaan leivän päälle. Hyvä tee lämmitti tässä ankeudessa. Ei mikään maailmassa saa nälkäistä, masentunutta ja katkeraa miestä niin hyvin lepytetyksi kuin mieluinen ruoka. Ehkä ei poistu vihan syy, mutta se lievenee. Mitä sanat eivät saa aikaan, sen saa särvin.

— Muistatko, kun me kevätillan hämärissä kuljeksimme Savonlinnan kylpylaitoksen metsissä, juostiin kiinni tyttökoululaisia ja pussattiin niitä väkisin? Nämä pyristelivät sylissämme, juoksivat piiloon ja huutelivat taas etsimään itseään. Me hiivimme ja kiersimme, yht'äkkiä pemahdimme niiden piilopaikkaan, ja taas alkoi juoksu. Myöhään palattiin kaikki samassa parvessa Vääräsaaren kautta kaupunkiin. Muistatko meidän juttujamme? Siellä syntyi leikki poikineen. Sellainen kuulas hämärä ja vihreän tuoksu. Se oli vasta aikaa.

Lassila muisti. He olivat poikia silloin, terävä-älyisiä, notkeita kuin apinat, keksivät kujeita joka päivä. Hän sanoi:

— Ne ihmiset olivat eri pohjaa. Muistatko sen lihavan tyttökoulunjohtajattaren? Tämä tuli kerran talvella minua vastaan Olavinkadulla. Oli oikein satanut lunta ja siihen trotuaarille oli luotu metrin levyinen tie. En päässyt siitä muijasta sivu, ennenkuin hyppäsin hankeen, ja sillä minä myöhästyin lyseolta. Lucullus piti minua kovilla, mutta en minä kehdannut sanoa sille oikeaa syytä.

— Kettusen Askopa on mennyt ihan tuuliajolle. Se on siellä valokuvaamossa. Otti minustakin viime kesänä kuvan. Illat haljuilee pitkin rantoja hallintyttöjen kanssa.

— Onko se nyt kittaantunut niihin hallityttöihin? — Lassila nauroi. — Siitä Askosta olisi voinut tulla vaikka tohtori, jos ei se eronnut silloin keväällä. Siinä oli reilu poika.

— Luculluksen syytä ero oli. Se se reistaili aina ja kaikkien kanssa. Mutta saipas Askolta nenälleen.

— Kyllä Lucullus itse osasi asiat, mutta siltä puuttui opettamisen taito. Häkeltyi aina ja kiivasteli ihan suotta.

— Ja tokitti etusormellaan silmälaseja ylemmäksi.

— Ja vilautti kieroon niiden alta.

Molemmat miehet nauroivat hiljakseen. Mutta nyt käänsi Valjakka puheensuuntaa:

— Pitäisi pian lähteä, mutta ajattelin tässä, että sinun pitäisi saada joku nainen hoitamaan talouttasi.

Lassila, melko töykeästi:

— En tahdo ketään.

— Ei tämäkään kelpaa. Ota nyt asiat järjen kannalta. Vaikka olisit menettänyt kymmenen vaimoa, ethän silti ole suossa. Kyllä naisia aina saa vaikka joka sormelle, eikä ne paljon eroa toisistaan.

Lassila, jyrkästi ja vihaisesti:

— Minä en ota yhtään naista asuntooni, se on sanottu kerralla. Niin kaunista ei tule. Sain jo kylläni yhdestä.

— Se on luuloa, se. Kyllääsi sinä et saanut. Mitä hyödyttää pettää itseään? Parempi on valehdella muille kuin itselleen. Sillä et kuitenkaan asiaa muuta etkä omaa mieltäsi käännä. Jos jäät yksin nuhjottamaan, menet pilalle, miksi et ota kysymyksiä suoraan, miksi et katso mitä voi tehdä? Vastasyntynyt vasikkakin hivuttautuu maidon ääreen. Sinä olet mies. Jos olet pudonnut mutahautaan, jäätkö seisomaan sinne? Jos sinulta on palanut talo, etkö rakenna uutta? Jos vaimosi on kuollut lapsivuoteeseen, etkö voi saada vielä sekä vaimoa että lasta? Et kai itse ole sillä kuivettunut? Kun tuhansia siitinsoluja menee yhdellä kerralla hukkaan, niin riittää niitä uuden lapsen siemeneksi.

Lassilan silmät olivat kovat ja kylmät:

— Kuule, minä pystyn siihen, mihin sinä et näy pystyvän: olemaan ilman naista. Enpä uskonut tähän asti, että sinussa on parittajan vikaa.

— Luuletko, että yritän houkutella sinua mihinkään roskaan? Olen vain tottunut ajattelemaan liian suoraan, se on alkavaa ammattitottumusta. Etkö itse sanonut, ettei Paula tule takaisin? Siis sinun on leikattava itsesi irti Paulasta millä hinnalla tahansa.

Lassila kohotti päätään. Hän oli valju; lihasten hieno liikahtelu kasvoissa ja silmäkulmien kireys antoi aavistaa, että hermot kohosivat pinnan alla terävinä ja herkkinä kuin neulain päät. Hän kysyi:

— Ja mikä on hinta?

Vastaus tuli arvelematta:

— On saatava korvike, toinen nainen.

— Ei se auta. Kuule, velimies, ajatukseni ovat pahemmat kuin koko helvetin lieska. Teen totisesti mitä tahansa, jos pääsen niistä irti. Päivät vielä menevät, mutta ei yöt. Valvon ne läpeensä.

— Jaa. Tiesinhän sen. Siinäpä se on, vaikka et usko minua. Siis pitää saada unilääkettä. Annahan minun miettiä. Määrätään jotakin sellaista, että kun sitä nautit, putoat kuin kaivoon ja tarvitset herätyskellon. Odotahan — bromia, valeriaanaa, morfiinia? Ei kelpaa.

Valjakka meni pöydän luo ja kirjoitti jotakin. Toi sitten pienen lipun Lassilalle:

— Tässä on resepti parhaasta unilääkkeestä. Se pannaan Huusikseen, ja siitä tulee mainio, sillä paras unilääke on nainen.

Lassila luki:

»Sivistynyt nuori nainen saa paikan hoitamaan yksinäisen nuoren herran taloutta. Vastaus henkilötietoineen, mieluummin valokuvan kanssa, t. 1. kontt. nimim.

Kodin luoja 124.»

Hän purskahti outoon, äkilliseen nauruun:

— Kodin luoja, valokuvan kanssa… Voi yhden kerran. Voi turkanen… — Hän nauroi tolkuttomasti.

— Mitä? Rehellistä peliähän tämä on. Ja sinä teet hyvän työn. Saa pitää itseään onnen kärppänä, kun pääsee tänne. Sehän on, veikkonen, samaa kuin kylmää vettä janoiselle.

Veri karkasi Lassilan päähän. Hän tunsi omituista huumausta. Katseli Valjakkaa, joka seisoi siinä hajasäärin, hartiat taa työnnettynä, ja puhalteli savupilviä vähän kieronnäköisesti hymyillen. Hänellä on tummanharmaa, hiukan punertavanvivahteinen villapuku, läskipohjaiset kengät. Rintataskusta pistää esiin hopeinen täytekynän pää. Takki on auki. Näkyy hoikka ruumis, rintakehä on laaja. Siihen sopii paljon raitista ilmaa. Tämä mies ei ole pilaantunut eikä mätä, ei juoppo ja kyvytön. Tervejärkisimpiä ylioppilaita, mitä saattaa löytää. Mutta hän itse? Mikä kutisti hänen ulottuvaisuuttaan? Mikä sumu aina hänen ympärillään? Mitkä siteet sisällä, jotka eivät hellitä hituakaan. Onko hän kääpäainesta, koko mies? Makasiko hänen voimansa vai eikö sitä ollut? — Yht'äkkiä huusi jokin ääni Lassilan aivoissa vastauksen: Opettaja. Sinä olet opettaja. Nuutunut mies, sokea ja typerä. Et näe ilman silmälaseja. — Pienet pirut muodostivat piirin, pistivät kielensä ulos ja huutelivat vuoronperään:

O-pet-ta-ja. O-pet-ta-ja. O-pet-ta-ja. — Lassila ojensi kätensä nyrkkiin yli tuolin nojien, nousi seisomaan toisen rinnalle. Hän oli lyhempi ja hoikempi kuin toverinsa.

— Oletpa oikeassa. Rehellistä ja suoraa peliä. Kylmää vettä janoiselle! Hahaa. Paula livahti käsistäni melkein samanarvoisena kuin neitsyt. Mutta eipä tule toista naista, joka pääsisi yhtä helpolla. Minä otan vielä osani — sulin käsin. — Hän huusi sen. Katsoi kuin humalassa toveriaan. Tämä otti ilmoituksen pöydältä taskuunsa ja heitti savukkeensa tuhkakuppiin, aikoi sanoa muutakin, mutta päätti jättää sen toiseen kertaan, sanoi vain:

— Minä vien tämän huomiseen lehteen. Ylihuomenna tuon sinulle vastaukset, ja tänä iltana minä menen Anjan luo. Näytänpä sinulle hänen kuvansa.

Hän otti sisemmästä povitaskusta pienen kamerakuvan. Siinä oli näöltään aivan tavallinen nuori tyttö. Seisoi auringonpaisteessa, pää hiukan kallellaan, riiputti takkia kainalossaan, hymyili Tuuhea, suora, vaalea polkkatukka. Ruudullinen pumpulimekko, hihattomat käsivarret. — Siihen oli Vaijakka ihastunut.

— Miten vanha hän on?

— Kahdeksantoista. Minä olen opettanut pienokaisen rakastamaan. — Valjakka otti kuvan takaisin ja katseli sitä suurella hartaudella. —

Sanopas, eikö se ole oikein — häntä kohtaan, tarkoitan — ottaa hänet asumaan luokseni? Hän on niin nuori ja minun pitää lukea vielä niin paljon. Jos ei siitä tule hyvää?

— Parasta koettaa.

— Ei sitä turhanpäiten huoli koettaa. Mutta minä olen tehnyt jo päätökseni. Terve nyt.

— Terve.

2.

Kapeasta rappukäytävästä Albertinkadulla vie ovi erilliseen huoneeseen. Ovella on päällekkäin kaksi käsinkirjoitettua nimilappua: Anja Vaara. Elli Halonen. — Huone on suurehko ja korkea. Yhdeksänruutuinen ikkuna varjon puolelle päin antaa sille kolean leiman. Siellä on molempien tyttöjen valkopeitteiset sängyt rinnakkain. Ylipäänsä on huone hauskasti kalustettu. Tällä hetkellä on Anja yksin kotona. Hän on lämmittänyt vihertävää kaakeliuunia ja istuu nyt hiilloksen valossa. Kauempana huoneessa asuu hämärä. Anjalla on pussi sylissään, hän syö maapähkinöitä aivankuin vastenmielisesti, pureksii hitaasti ja heittelee kuoret sikäli hiillokseen. Kasvot ovat totiset, vaikka hän onkin punainen istuessaan siinä lämpimässä, on kuin hivelisi poskia kalpeus. Hän ei ole nälkäinen, mutta sydänala tuntuu tyhjältä. Se johtuu ajatuksista:

— Hän ei tule enää. Minä en saa odottaa, en saa, en saa. Vaikka sanonkin sen itselleni miten monta kertaa, odotan kuitenkin. Ja päätäni huimaa. Ei, minä en saa. Miksipä hän minua ajattelisi? Eikö hän mahtane halveksia minua? Kuinka hän voi kävelläkään rinnallani? Ehkä en minäkään käveleisi, jos olisin hänen sijassaan. Mutta voi, voi, miten ihailen häntä. Heikkous vihlaisee, kun näenkin hänet. Voi minua.

Anja siirtää tuolinsa enemmän varjoon.

— Tiedänhän, ettei mies välitä naisesta, jonka kerran omistaa. Silloin he rakastavat, kun vielä ikävöivät, kun toinen on kaukana ja käsin koskemattomissa. Jos olisimme lasikaapissa, avaamattomien lukkojen takana, ettei heidän ikävänsä lakkaisi, että he itse kärsisivät tuskaa, silloin ei heidän tunteensa sammuisi. Kiirastuli pitäisi sitä kirkkaana. Nyt heille on tärkeintä se, mikä tuottaa toiselle tuskaa, huolta ja epätoivoa. Eikä yksikään mies tahdo suojella naistaan. Kun olemme antaneet kaikkemme, ei kukaan meitä auta. Mutta minä ikävöin häntä itseään, olla hänen seurassaan, istua hänen sylissään, silittää hänen poskeaan. Hän ei palaa enää. Enää ei minulla ole mitään antamista. Hyvä Jumala, ole minulle armollinen. Minä, pelkään. Älä jätä minua, vaikka olisinkin väärin tehnyt. Minähän vain en vastustanut häntä. Oi tätä levottomuutta ja onnettomuutta. Hyvä Jumala, minä pelkään. En koskaan, koskaan enää antaudu kenellekään toiselle miehelle. Päästä minut tämä kerta, ole armollinen ja laupias. Ei koskaan, koskaan enää. Oi miten minä pelkään.

Anja on lakannut syömästä ja puristaa käsiä yhteen sylissään. Hän istuu juuri hämärän ja punertavan loimun rajalla. Katselee pimeään ja melkeinpä vapisee.

Kuuluu koputusta kaksinkertaisen oven takaa. Anja nostaa pussin helmastaan vuoteelle, vääntää sähkön palamaan ja avaa. Valjakka tulee sisään, ja Anja heittäytyy hänen kaulaansa. Miehen päällystakki on kosteanmakuinen ulkoilmasta, hän on reipas, tullut juuri valaistulta kadulta. Riisuu päällystakkinsa sängynpäähän, huomaa hiilloksen:

— Mutta sammutetaanpas sähkö.

Vastapäätä uunia on toisella puolella sohva, he istuvat siihen.

— Minä luulin, ettet enää tulekaan.

— Voi pikkunen, minähän olen koko ajan ajatellut, miten järjestäisimme meille. Katsos, minä tahtoisin sinut asumaan kanssani. Emmekö voisikin asua yhdessä huoneessa?

Anja painautui lähemmin toista vastaan, ei vastaa.

— Sanohan nyt. — Valjakka taputtelee häntä olkapäälle.

— En minä voisi.

— Etkö pidä minusta sen vertaa?

— Pidän — mutta se on minun luonteensuuntaani vasten.

— Siitäkö syystä? Onko se sinusta väärin?

— En tiedä. Sillä samalla osastolla kuin minä on eräs neiti. Hän asuu sillä tavalla jonkun taiteilijan luona. Tytöt sanovat häntä takanapäin leipäsudeksi. En minä tahdo sellaiseksi.

— Välitätkö sinä ihmisten mielistä? Sitäpaitsi: eihän toisten tarvitse sitä tietää. En minäkään kerro tovereilleni.

— En minä muutenkaan.

— Miksi et?

He olivat puhelleet puoliääneen, hiljakseen, silitellen toisiaan. Valjakka ei saa nyt vastausta ja kääntää lopulta Anjan kasvot näkyviinsä. Näkee tuskalliset, huolesta lavenneet silmät.

— Rakas lapsi. Sinä olet niin surullinen. Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään.

— Pelkäätkö sinä — itsesi tähden?

Ei vastausta.

— Sano nyt minulle, pitäähän minun tietää sinun asiasi.

Anja ei vain sano, eikä Valjakka anna hänen kääntää kasvojaan poispäin. Tyttö sulkee silmänsä, orpo vesihelmi kiertyy esiin. Mies kohottautuu äkillisesti:

— Kuulepas, sano totta, eihän sinulla ole mitään pelättävää?

Anja tuntee itsensä pehmeäksi pelosta. Hän on hirveän nolo ja kuitenkin on hyvä olla. Hän torjuu epäselvästi, kiihkeästi:

— Ei, ei mitään, ole huoletta.

Valjakka hymyili:

— Voi lapsukainen.

— Pian tulee Elli kotiin. Eikö sinun jo ole lähdettävä?

— Kyllä minä lähden. Ja sinä et sitten tule minun bolagistikseni?

— En, mutta kuulehan, jätätkö sinä minut sentähden?

— En minä sinua jätä. Sinusta tulee minun vaimoni. Mutta milloin tapaamme ensikerran?

— Viikon päästä, sanoo Anja epäröiden. Hän ei uskalla pyytää aikaisemmin.

— Hyvä, minä tulen silloin kahdeksalta tähän sinun asuntosi kohdalle.

Valjakka lähtee ja onnellinen Anja muistaa vasta nyt sulkea pellit. Hiillos on jo melkein musta.

* * * * *

Samaan aikaan kulkee Lassila pitkin katuja kovasti ajatuksissaan. Hän tulee Espikseltä Antinkadulle. Uuden Suomen kello on kymmenen. Kirkkopuiston puut seisovat suurina ja kohottavat mustia, paksuja haarojaan ylös sähkönloisteiseen hämärään. Ne ovat kuin aaveiden kuivuneet käsivarret. Takaa näkyvät Bulevardin lyhdyt. Siellä kulkee raitiovaunu, sen perässä hehkuu pieni punainen silmä. Puiston kulottuneesta, kosteasta nurmesta kohoaa maanhaju. Katu on tyhjä ja pitkä. Talot vierillä kohoavat omituisen suljettuina, ikkunoissa aavistus valoista. Lassila kulkee kotiin yksinäisenä, pitkin askelin. Tällä kävelyretkellä hän on tehnyt lujan päätöksen: Minä ajan murheen seurastani, keinoilla millä tahansa. Juopoksi en kuitenkaan rupea, se on vasten järkeäni.

Kaksi naista kiiruhtaa juoksujalassa hänen sivuitseen. Toinen läähättää: — Minä olen ihan kuitti.

Lassilaa naurattaa katsellessaan autiolla kadulla naisen avaraa selkää ja tukkijalkoja. Hän ajattelee vastaukseksi: Vähemmästäkin ihrakasasta.

Lassila tulee makuuhuoneeseensa ja alkaa riisuutua. Huone on jo ehtinyt lämmetä. Patteri ikkunan alla on auki. Hän kiskoo pyjaman päälleen, ravistaa lattialle valuvaa lakanaa ja työntää sen täkin alle. Laittautuu painuneeseen, kovaan vuoteeseen ja sammuttaa lampun. Uni ei tule. Tulevat kiihkeät mielikuvat. Ne ovat paholaisia, suoraan helvetistä kohonneita. Täyttävät sängyn ja härnäävät hänen ruumistaan, niiltä ei voi saada rauhaa. Hän pyörii, haluaa viileyttä, käärii täkin torvelle ja puristaa sen syliinsä. Sitä ei kukaan ymmärrä, joka ei ole tuntenut oman ruumiinsa ikävää yksinäisinä öinä, kun vuoteen yli tuntuu pimeässä kulkevan samum kuumana ja viiltävänä, tulikielekkein. Kiusaajat nykivät pimeässä. Hän katuu, katuu, että kohteli Paulaa niin hyvin ja hienosti. Jospa olisi ennen vaikka tappanut tämän.

— Nainen, sinä saatana. Tiikeri karitsan puvussa. Pinnalta laupias, sisältä julminta petosta täynnä. Hunajainen ja makea, puhdas kuin taivaasta ensikertaa maan päälle lentänyt enkeli, ruumiissa ainainen poltto ja kihelmä. Kopissa sinut pitäisi kasvattaa, ja kun olet yhden lapsen synnyttänyt ja siinä tehtäväsi täyttänyt, joutaisit tapettavaksi, ettet avoimin kasvoin kulkisi kaikkialla ja levittäisi riettautta ja petosta. Sillä petos on sinun olemuksesi, uskottomuus sinun perikuvasi. Minä näen sen: Sinun tähtesi menen turmiolle kuitenkin lopuksi. Sinä olet lihaani himon nostanut, ja se minut vie.

Lassila potkaisi peitteen lattialle. Hänen kasvonsa olivat kovat ja hymynsä julmaa sanoessa:

— Ja tästä lähtien kohtelen minä naista vain elukkana.

Niin hän katkerasti kiroillen ja vannoen temmelsi ja pyöri sängyssään. Heitti lopuksi tyynynsä ja jaloissaan kiertyilevän lakanan lattialle ja siirtyi Paulan sänkyyn. Se oli pöyhitty, pehmeä ja kohennettu. Lakanain kylmyys teki hyvää: — Tässä sängyssä hän nukkui rauhassa kuin autuaat tuonelassa. Harvoin vedin hänet omaani, mutta olet sinä sänky, aviovaimon sänky, vielä toisiakin näkevä.

Hän on jo nukkumaisillaan. Hamuilee unenhorteessa tyynyä: tunnustelee pehmeitä käsivarsia ja pieniä olkapäitä.

— Suloinen hän on, minun vaimoni, ihana hän on. Ruumiini on tulessa ikävästä häneen, sieluni juovuksissa karvaasta viinistä. Oh, tätä helvetillistä polttoa joka lihaksessa, houretta, kiihkoa tässä tyhjässä tukahuttavassa pimeydessä. Kirottu lakana, kiertää ja kuristaa kaulani poikki. Lattialle, hiiteen. Tunsin jo naisen luonani. Taas horretta. Eikä uni tule, uni ei tule kaikkina näinä öinä. Ei mitään lepoa.

Hakkaanko itseni kappaleiksi? Lähdenkö kaduille? Heittäydyn ikkunasta ulos? Jos pieksäisin itseni verille?

Tämä on se turmio, joka minut tappaa, tekee hulluksi. Kirottu horre, liukkaat käsivarret. Voi minua. Olenko ainoa mies, joka hukkuu omaan himoonsa? Onko minuun noussut kaikkien irstaiden vuosisatojen kiima? Eläin; eivätkä eläimetkään tunne tätä raivoa. Ja mikä on nainen? Tuo petollinen lunttu, tyhjänpuhuja, typerä virnailija, silmäniskijä, valehtelija ja valehtelijain äiti, inhottavin kappale taivaan alla. Kirottu minä, että vielä haluan siihen likalätäkköön uimaan. Kirottu joka ikinen nainen. Voi, jos me kaikki olisimme eläimiä. Olisinpa härkä, saisinpa puhkaista sarvillani hiehojen kyljet, silloinpa nostaisin häntäni pystyyn, painaisin turpani maahan, purkaisin raivoni mölynä ilmaan.

Ei, ei tule uni. Pää halkeaa kuumuudesta. Voi helvetin helvetti.

3.

Ovikello helähtelee hiljakseen, Lassila kuuntelee sitä. Siellä pitää olla kärsivällinen olento. Yksikään uusi kilahdus ei ilmaise kiihtymystä tai hälytystä, tulee vain tyynesti, tasaisten väliaikojen päästä. Seisookohan joku katsomassa kellosta ja kiertää aina neljäsosa minuutin kuluttua? Hän lähtee lopulta katsomaan, kuka siellä huvikseen rimputtelee. Pitää ainakin kysyä, aikooko tämä ottaa oikein työkseen hänen ovikellonsa?

Matala herrasmies, vanhanpuoleinen, kumartaa yli oman kaarevan vatsansa. Hänellä on nuhteeton, musta päällystakki, samettia kauluksessa, kaikki napit uskollisesti kiinni. Harmaan ja mustanraitaiset housut laskeutuivat laheasti huomattavan arvokkaiden kalossien päälle. Pyöreissä, ruusunkarvaisissa kasvoissa on joitakin pehmeitä uurteita, liha pulluilee uhkeasti kuin nouseva taikina. Siellä täällä heleässä ihossa on violetti kiemura, kuin olisi verisuoni ratkennut pintaan.

— Te olette varmaan maisteri Lassila?

— Kyllä. Minä olen se.

Herrasmies avaa ylimmän nappinsa, ottaa lompakkonsa, kaivelee siellä minuutin kahdella sormella — sormet ovat liian lyhyet ja paksut.

— Tässä on minun nimikorttini.

Leuka vetäytyi jälleen sulavasti kuvun yli. Se liike on siloinen: olkaa hyvä. — Vieras tutkii tyytyväisenä Lassilaa, kun tämä katsoo sitä:

Bror Mattson

Jur. cand. Lakit, kand.

Lassila suuntaa häneen kylmät ja terävät silmänsä. Vieras saattaa ajatella, että ovi voi paukahtaa itsestään lukkoon; hän lähentää toista mahtavaa kalossiaan eteen:

— Tahtoisin puhutella teitä, maisteri Lassila.

— Jaha, olkaa hyvä.

Lassila seisoo oven aukossa kuin sotamies.

— Sallikaahan minun…

Lakitieteen kandidaatti tekee kädellään raivaavan liikkeen, tassuttaa eteiseen, pistää mustan laukkunsa kainalosta hyllylle, riisuu takkinsa, hattunsa, kaulaliinansa ja kalossinsa, ottaa taas laukun kainaloonsa.

—… meidän täytyy neuvotella tästä asiasta, se vie vähän aikaa.

Hän katsahtaa kaikkia eteisestä meneviä ovia. Lassila tajuaa siitä viedä hänet huoneeseensa. He istuvat. Musta salkku pannaan pöydälle.

Vieras tarjoaa Lassilalle tupakkaa.

— Asiani on — tehän tiedätte — tämä niin kutsuttu malitiosa desertio.

— Vai niin.

— Malitiosa desertio — teidän vaimonne puolelta.

— Minä en ole juristi enkä tunne teidän termejänne.

— Eikö vaimonne, Paula Lassila, lähtenyt luotanne viime kuun kahdentenakymmenentenä kuudentena päivänä? Onko tämä oikein?

— Se on oikein.

— Jos nyt toinen aviopuoliso häijyydestä ja ynseydestä luopuu ja karkaa toisesta ja menee ulkomaille, ei enää aikoen olla ja asua hänen kanssaan, kutsutaan tätä omavaltaista eroa lakikielellä malitiosa desertio.

— Mitä? Kuinka?

— Jos toinen aviopuoliso siis häijyydestä ja ynseydestä luopuu ja karkaa toisesta ja menee ulkomaille eikä enää aio olla ja asua hänen kanssaan, kutsutaan…

—… malitiosa desertio, malitiosa desertio — katkaisee Lassila suuttuneena. Luuleeko toinen häntä paksupääksi, joka ei tuota voi oppia.

— Niin. Malitiosa desertio…

— Mutta mitä se teitä liikuttaa? Minun vaimoni ja hänen malitiosa desertionsa?

— Teidän vaimonne, Paula Lassila…

— Ei huoli toistaa nimeä. Minulla ei ole useampia vaimoja.

— Ahaa, haluatte luonnollisesti mielellänne päästä hänestä.

— Entä sitten?

— Minä olen saanut kirjeen häneltä, jossa hän, nimittäin vaimonne, tunnustaa karanneensa ulkomaille. Hän ilmoittaa nimenomaan, ettei aio palata enää luoksenne, ja on myöskin omasta puolestaan halukas ja taipuvainen eroon. Asiain näin ollen voidaan avioero helposti järjestää.

— Siis te tyrkytätte minulle avioeroa, vaimoni tahdosta?

— Niin, luonnollisesti. Ei minun juolahtaisi mieleeni suinkaan tulla tänne sattumalta.

— Kuuluiko se pykälä: häijyydestä ja ynseydestä?

— Niin juuri, häijyydestä ja ynseydestä se kuului.

— Mutta jos en minä suostu ottamaan vastaan tätä eroa?

— Niin, tämä on varsin ikävää. Mutta teidän olisi parasta suostua.

— Ei. Minä en tule suostumaan.

— Kuten sanottu, tämä on varsin ikävää. Minun täytyy vielä kertoa teille, että vaimonne tunnustaa tehneensä karattuaan — aviorikoksen.

— Vai niin.

— Asiain näin ollen teillä olisi minusta syytä hakea puolestanne eroa.

— Entä jos en hae?

— Sallikaahan minun selittää. Ensiksi: minulla on täysi valtuus toimia teidän vaimonne puolesta. Asema on nyt tällainen: jos te ette suostu avioeroon tai hae sitä, ei teitä voida tuomita siihen, koska te olette syytön aviorikokseen. Katsotaanpa: tästä seuraa, että vaimonne pysyy edelleen ulkomailla, sillä häneltä ei puutu rahaa. Sitten hän hakee avioeroa dispanssitietä, esittäen syyksi pitkäaikaisen eripuraisuuden ja voittamattoman vastenmielisyyden. Hän saa kuitenkin eron lopulta eikä missään tapauksessa palaa enää yhdyselämään teidän kanssanne. Asiain näin ollen: mitä hyödyttää pitää vuosikausia vireillä tällaista juttua? Siitä tulee vain lisää ikävyyksiä. Jos taas te puolestanne sen sijaan nyt haette eroa, se järjestyy paikalla. Vaimonne ei vaadi mitään osuutta pesästä. Minun nähdäkseni, katsoen aivan puolueettomasti, on selvintä ratkaista se heti. Jos nainen on nimittäin minkä saanut päähänsä, ei sitä vie sieltä tuli eikä vesi, ei ajat eikä iankaikkisuudet. Te ymmärrätte, että on parasta antaa hänelle vapautensa.

— Onko hän itse kirjoittanut teille?

— On luonnollisesti. On tietysti.

— Haluan nähdä sen — kirjeen.

— Täältä se löytyy. Onpa noita papereita.

Lakitieteen kandidaatti avaa salkkunsa — on naurettavaa sanoa häntä lakitieteen kandidaatiksi, tuota ruusuista ukkoa. Hänen kätensä näyttävät hitaasti ja mielellään sormeilevan salkun papereita. Vihdoin hän ojentaa etsimänsä kohteliain liikkein Lassilalle, ja kun tämä tuijottaa sitä, hän polttelee sikaria, antaa toisen ajatella pitkän aikaa, näyttää itse kokonaan uupuneen suurenmoisten savupilvien taa, äkkiä hän sentään selvittää kirkkaat kasvonsa esiin ja sanoo miellyttävästi:

— Tämä on sangen ikävä juttu.

Lassila:

— Minä haen avioeron.

— Jaa, ei siinä paljon voi tehdä muutakaan. Minä mieluusti auttaisin, mutta…

— Kiitos, ei tarvitse.

— Niin, minä toistan vielä: tämä on ainoa ratkaisu järjellisesti ajatellen.

— Niin on.

— Ne naiset ne juuri panevat kaikki laskut sekaisin. Minä olenkin naimaton mies, ja se on varsin hyvä. Olen ollut niin kaukonäköinen nuoresta asti. Mutta minä lähdenkin nyt. Niin, hyvästi vain, maisteri Lassila.

— Hyvästi.

Lakimies kumarteli ja lähti. Näytti ihan surulliselta, kasvot muistuttivat ruusua sumussa.

4.

Valjakka tuli ja nauroi:

— Minulla on taskut täynnä niitä sinun kirjeitäsi — hän purki niitä tupakkapöydälle — melkein voisit maksaa minulle kantopalkan tästä. Kuusitoista kappaletta kodin luojia. Sinun on parasta kutsua ne yht'aikaa tänne riviin. Arvostelemme niitä molemmat sääristä aina ylöspäin.

— Niitä täytyisi oikeastaan pitää yksi viikko kokeilla kutakin. Tai ainakin vuorokausi. Siinäpä työmaa, lavea ja loputon, ja sitten lähettää kaikki maljat täytettyinä talosta. Totisesti!

Valjakka sanoi nyt sen, minkä jätti viime kerran sanomatta:

— Et sinä saa mennä määrättömiin. Tunnen liiaksi hyvin luonteesi. Voit olla niin hiiden hillitty ja järjellinen kuinka kauan tahansa. Mutta pohjalla sinussa elää jokin omituinen, väkevä henki, tuollainen luolaihmisen aisti. Näetkö, täytyy ottaa huomioon, etteivät nykyajan naiset ole luolanaisen kaltaisia.

— Ei, — sanoi Lassila myrkyllisesti, — ne ovat paljon alempana.

— Se oli sukkeluus. Joka tapauksessa miehen pitää tietää määränsä, muuten hän luisuu holttioksi ja hylkiöksi. Ja jos tapaat tytön, jonka silmät ovat kirkkaat eikä mielestä ole vielä karissut lapsuus, jätä hänet nopeasti, lähde tiehesi, pakene kuin aukenevaa tulivuorta.

— Avataan kirjeet, sanoi Lassila.

Ensimmäinen: hienossa, tuoksuvassa, punasisustaisessa kuoressa:

— »Jag ber om ursäkt, då jag skriver på svenska, men jag kan bättre svenska än finska. Jag är ung, 22-årig, har varit i hushåll, är glad till lynnet. Jag kan bekväma mig i olika tillfällen och livsomständigheter, skulle gärna ha en framtidsplats. Var vänlig och ring till mig telefon n:o…

Eder tillgivna

Ingrid Ölberg.»

— Siinä on jo hieno vihjaus heti! Minä voin mukautua! Ja katsohan kuvaa. Taitavasti ja hienosti käherretty tukka, tuollainen hymy, ja vain helmet paljailla olkapäillä. Olutvuori. Kreivien ja vapaaherrojen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.

He nauroivat raikuvasti. Lassila väitti, että tytöllä oli kalansilmät, siitä ei päässyt mihinkään, tämä katsoi kuin mutaisen veden kala.

Toisesta kirjeestä putosi pieni, 6 X 9 suuruinen kuva. Siinä istui tummapukuinen naurava nainen pientarella aidan vieressä, kaksi sievästi puettua lasta sylissään. Hän oli melkeinpä ruma, nauroi pelottavan suurella suulla, liekö näkynyt viisaudenhammaskin. Kirjoitti olevansa sivistyneestä kodista ja arveli luonteestaan: — »ehkä naiivi, ehkä villikissa toisinaan». — Herran pitäisi ratkaista se itse sittemmin. Nuo kaksi äiditöntä lasta olivat luultavasti siitä hyvästä perheestä, jossa hän oli toiminut taloudenhoitajattarena. Valjakan mielestä piti kokeilla tätä kaksikymmenkuusivuotiasta villikissaa, mutta Lassila vain vetäisi nenänahkansa paheksuvasti kurttuun, tuo muka oli Paulan tyyppiä.

Kolmas:

— »Ilmoituksenne johdosta saan vastata Teille. Ensiksi kerron itsestäni, siitähän Te tietysti mieluummin haluatte kuulla. Olen leski, vaikka vasta 33 vuotta vanha. Minulla on oma huoneisto, jossa elelen yksinäni. Sanotaan, että on silloin parhaassa seurassa, kun on yksinään, mutta kyllä minä ikävöin toveria jo kertoakseni hänelle kaikki ajatukseni. Koska olen kokenut ja järkevä, osaisin luoda Teille lämpimän kodin. Iloinen luontoni loisi siihen päivänpaistetta ja auliuteni sitä sulostuttaisi. Tulkaa luokseni puhumaan asiasta. Toivon ja odotan Teitä maanantai-iltana — —»

Lämpöinen ja päivänpaisteinen! Hm. Lassilan mielestä tämä aulis vanha nainen oli kerrassaan hylättävä.

Neljäs:

»S.H.T.

Koska pyydätte henkilötietoja, kerron seuraavaa: Olen kunnollinen ja rehellinen ja pystyn hyvin taloudenhoitoon. Ikäni on 27 vuotta. Voisin olla melkein ilman palkkaa, mutta pitäisin luonani pienen kaksivuotiaan tyttäreni. Lapsi on kaunis ja hyvin kiltti. Se ei itke öillä eikä tuota mitään häirinkiä. Tulen kuitenkin vain sillä ehdolla, ettei välillämme saa tulla kysymykseen minkäänlaista rakkaussuhdetta. Pyydän anteeksi, että minun täytyy sanoa tämä, mutta olen kerran petetty ja tahdon varjella itseni vastedes. Valokuvani lienee tarpeeton —»

Miehet purskahtivat nauruun. Tämä oli sitten hullunkurista.

— Siinähän tulee kokonainen perhe yhdellä iskulla.

— Sinä olit niin vaatimaton, että tilasit vain taloudenhoitajan. Ja kirjoittaa vielä: S.H.T., terve arvoisa puhuteltu. — Valjakan teki mieli tanssia lattialla. Hän muisti äkkiä Paulaa. Mitä tämä olisi sanonut, jos näkisi heidät tässä työssä? Olisiko huutanut: Oo! — ja nauranut? He istuivat siinä, harmaankirkas iltapäivän valo huoneessa. Ikkunalauta hohti himmeänvalkoisena, listat olivat imeneet varjon pinnalleen. Alhaalta pihalta kuului lasten ääniä. Ikkunasta näkyi tasainen taivas. Tarkkaan katsoen saattoi erottaa pientä pilvien liikettä. Siellä ei muutu mikään.

He avasivat kaikki kirjeet. Monet olivat aivan asiallisia hakemuksia, parissa oli vain puhelinnumero ja nimi. Kiintoisimmat he panivat eri kasaan. Siihen tuli ensimmäisten neljän lisäksi vielä kaksi. Toinen niistä oli sangen hauska, siinä kerrottiin:

»— Olen toiminut erilaisilla aloilla. Keittäjänä, leipomossa, torilla ja nykyjään lihakaupassa. Olen hankkinut itselleni lukusivistystä ja tunnen paljon kirjallisuutta. Luonteeltani vilkas keskustelussa ja taloustöissä kätevä. En voi lähettää valokuvaa, vaan ehkä tämä selitys on pätevä. Minulla on piikkisuorat luonnonkiharat, keskeltä poikkisahatut ja tummat väriltään. On kasvoni aivan kaunoiset, poskillani hehkuu verikukkaset. Paikka minulla kyllä on, vaan saishan tuota vaihtaa, voi muutoksista oppia, en tahdo niitä kaihtaa. Puhelin n:o — —.

Eeva Koljonen.»

Valjakka: Tuo tyttö on karjalainen ja lisäksi kirjallinen suuruus. Äänestän häntä.

Lassila: Sekatyöläinen. Mauton ja tympäisevä. Huumorin pitää olla edes jonkinverran intelligenttiä. Mutta tämän minä valitsen.

Se oli viimeinen kirje:

»Ilmoituksenne johdosta Hbl:ssa pyydän hakea kodinhoitajanne paikkaa. Olen kauppakoulun ja talouskurssin käynyt, toiminut sisäkkönä samalla auttaen keittiössä ja pienemmän aikaa kaupassa. Luulisin pystyväni itsenäisesti hoitamaan taloutta. Olen satunnaisesti ilman paikkaa nyt.

Os… Ester Viitala.»

— Älä ota sitä. Lienee nuorin kaikista ja lisäksi järkevä. Tätä Esteriä tulee säästää.

— Jos hän itse kerta tulisi, niin ei kai sinun tarvitse häntä suojella. En minä ketään tapa.

— Jätä kuitenkin. Ihmistä täytyy kohdella sen mukaan, millainen hän on. Soitapas tälle Ölbergille, katsotaan pahuuttakin, millainen neiti sieltä tulee.

— Soita itse.

Valjakka kiersi numeron ja sai puheilleen neiti Ölbergin. — Minä soitan tämän teidän vastauksenne johdosta. Eikö neiti olisi ystävällinen ja tulisi käymään täällä minun luonani? Kiitos. Tämä on Antinkatu 38. Lassila. Voiko neiti tulla heti? Jaa, se on hyvä. Siis näkemiin.

Valjakka kääntyi: Sillä on hurjan sumuinen ääni. Kuule, annapas minun puhuttaa häntä. Sinä olet täällä vain minun vieraanani.

He sopivat niin. Huoneessa paloi jo sähkö ja ikkuna oli peitetty, kun Ingrid Ölberg saapui. Valjakka ohjasi hänet sisään. Nähtyään Lassilan sohvalla neidin ruumis vetäytyi sulavaan kiemuraan ja polvet hiukan taipuilivat. Valjakka pyysi häntä istumaan. Neiti istui kirjoituspöydän tuolille, Valjakka nojatuoliin vastapäätä. Lassila takakenostaan tarkasteli tyttöä silmää räpäyttämättä. Tämä on mustassa silkkikapassa, ohuet sukat ja jonkinverran kuluneet ranskalaiset tanssikengät. Vaaleat kasvot olivat erikoisen hyvin puuteroidut. Ilmettä ei, kasvot olivat kuoretetut läpinäkymättömiksi. Suora nenä oli liian suuri, huulet ehkä liian punaiset. Ne erottuivat niin voimakkaasti loistavan keltaisen huopahatun alta. Ohuet kiharat riippuivat sivuilla. Lassila tuijotti silmiä vahingoniloisena. Nehän olivat kuin lasittuneet. Eikö hän ollut äsken oikeassa? Kalansilmät, totta vie. — Nainen hymyili hienosti, hän ei alottanut puhetta. Valkeat kädet liikkuivat sylissä.

Valjakka viittasi Lassilaan:

— Minä asun täällä kyllä yksinäni, kuten siinä ilmoituksessa oli. Tämä herra on ystäväni tohtori Keller. Hän sattui juuri tulemaan, mutta voimmehan me silti sopia. Poltatteko?

Nainen nyökkäsi ja hymyili. He sytyttivät paperossit, Ingrid Ölberg käytteli erikoisen taitavasti valkoista kättään, piteli savuketta peukalon ja etusormen päillä, muut sormet hajallaan, kohotti päänsä hennosti yläviistoon ja puhalteli. Lassila seurasi hänen jokaista liikettään pilkallinen kareilu suupielessä. Valjakka jutteli neidin kanssa rauhallisesti, sanoi vähän väliä: jaa, jaa. Kävi ilmi, että neidin koti oli Espoossa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa tällä hetkellä. Hän osaisi siistiä ja laittaa ruokaa ja myöskin pestä pyykkiä. Voisi tulla vaikka huomenna.

— Jaa. Saisinkos minä tietää, missä toimessa olette ollut aikaisemmin?

— Olin viimeksi myyjättärenä sikarikaupassa Haiku.

— Mutta minä pelkään, että neidille käy talous ikäväksi ja vaikeaksi. Tämä tosin ei ole suuri, mutta…

Nainen hymyili, hänen kuolleet silmänsä ihan elostuivat.

— Oi, ei se tee mitään. Minä olen kyllä tottunut ja pidän niin kovasti — että — hoitaa kotia.

— Jaa. Me sovimme varmasti hyvin keskenämme.

— Oi, kyllä varmaan.

— Neidillä ei ole sormusta, siis ette ole kihloissa. Mutta kun mustasukkaisuus on meille miehille niin luonteenomaista, niin — sanokaapa, onko teillä mitään vakituista seuralaista?

— Ei, ei ole, aivan varmasti.

— Jaha, jaha. Eikä ole koskaan ollutkaan? Eikö?

— Ei, ei ole ollut.

— Siitä minä olen kovasti iloinen. Mutta ehkä emme voi päättää näin äkkipikaan. Täytyy hän neidinkin miettiä. Sovitaan niin, että minä soitan neidille huomenna kahden aikaan, voinko järjestää teidät tänne.

— Kiitos. Kiitoksia paljon.

Keskustelu oli käynyt ruotsiksi. Neiti lähti. Valjakka palasi saattamasta häntä ovelle ja kysyi virnaillen:

— Mitäs ajattelet Ingrid Ölbergistä?

— Tjänarinnan. Minä en tahdo maksustakaan sellaista suomussilmää.

— Niin, ei ole hyvää lajia. — Valjakka puraisi ylähuultaan. — Nainen, jolla on sellaiset silmät, on pantannut itsensä moneen kertaan. Minä olen nähnyt tuollaisia silmiä vähemmän miellyttävässä paikassa.

— Sikarikaupassa Haiku! Olisitpa kysynyt, saako sieltä ostaa muutakin eikä vain sikareja? Tälle kaksikymmentäkuusivuotiaalle villikissalle minä soitan. Haluanpa nähdä, miten syvällä se viileys asuu.

— Mutta nyt minun on lähdettävä. On vielä yksi luento tänään ja syödäkin pitää.

— Autahan minua kantamaan se toinen sänky vinttiin. Mitä minä täällä kahdella sängyllä teen? Hillotaan ne vuodevaatteet tänne komeroon. Milloin sinä alotat sen symbioosin?

— En minä aloitakaan. Anja ei pidä siitä.

— Kas, kas. Viattomuus virkosi kuolleista. Nyt sinun laitasi ei ole paremmin kuin minunkaan. Minun Vestan neitsyeni tunnustaa tehneensä aviorikoksen, mutta rakastaa rikosta enemmän kuin avioliittoa. No, tule nyt. Viedään se sänky.

Valjakka oli lähtenyt. Lassila poltti tupakkaa. Huone oli savua täynnä. Niin, siellähän on vielä Paulan kuva kirjoituspöydällä. Vaimon vaatteet, mitä oli löytynyt, hän oli tunkenut yhteen yläkomeroon, lukinnut sen ja heittänyt avaimen hellantuhkaan. Nyt hän kävi kuvan ja tuijotti sitä tupakka suussa. Se oli kihlausajalta.

— Tunnustatpa tehneesi aviorikoksen. Aviorikoksen, aviorikoksen — hän toisteli sitä toinen suupieli vedettynä väärään kuin kirouksen jäleltä. — Tunnustat nyt, kun olet kyllin etäällä, ulkokullattu. Niin. Poika juoksee soitimella. Miehinen mies on naisen sylikoirana. Luulee saaneensa tämän suoraan Jumalan kämmeneltä. Ihminen, sokea ja narri. Luulojensa orja. Unissa kulkija katonräystäällä — kunnes juot äärimmäisen onnettomuuden maljan. Silloin olet näkeväksi tullut, kun olet kypsä helvettiin, koska siellä ei mitään pahempaa löydy.

Ovikello soi. Siellä tulee siis tyttö lihakaupasta. Lassila asetti kuvan paikalleen — hän ei ollut tavannut villikissaa kotoa ja oli soittanut sentähden lihakauppaan — johti nyt tytön sisään ja pyysi istumaan. He katselivat toisiaan tiheässä tupakansavussa. Tytön kasvot olivat nuoret ja pehmeäpintaiset. Hänellä oli harmaat, iloiset silmät ja ystävällinen suu. Sileässä, hiukan kömpelössä mustassa nutussa oli suuret hihansuut ja tuuhea kaulus solmituista villalangoista. Uusi huopahattu, sen kapeat reunat hiukan lerpallaan. Vaaleat villasukat ja ruskeat puolikengät. Nilkat näyttivät suurilta ja paisuneilta, se teki jalat kömpelöiksi. Tyttö oli ilmeisesti huvitettu siitä, että istui siinä.

— Tuletteko suoraan lihakaupasta?

— Tulen. Se suljetaan kyllä kuudelta, mutta siellä viipyy kauemmin, kun täytyy järjestellä yhtä ja toista. — Ääni oli laulava ja laupias. Kuulosti siltä kuin olisi tytön nenä ollut tukossa.

— Tehän kirjoititte niin runollisen kirjeen — huomautti Lassila.

Tyttö purskahti nauruun.

— Minä laitoin sen oikeastaan piloillani.

— Ettekö sitten todella aiokaan tulla?

— Kyllä minä voin tullakin. En oikein pidä siitä kaupasta. Mutta mitä minun on täällä tehtävä?

— Ei täällä ole niin kovin paljon työtä. Pidätte vain järjestyksessä nämä huoneet ja laitatte ruokaa. Minä syön vain päivällisen kotona.

Eeva tarkasteli Lassilan kirjahyllyä.

— Pidän hirvittävästi kirjoista. Olen viimeksi lukenut »Rakkauden umpisokkeloissa». Oletteko te lukenut sen?

— En.

— Se on ihana kirja.

— Vai niin.

— Minä antaudun niin kokonaan mukaan lukiessani, että voin itkeä ja nauraa. Ihan kuin eläisin niiden ihmisten tunteet. Siinä kerrotaan köyhästä aatelisrouvasta, jonka isä on kuollut ja mies paennut ulkomaille. Hänen täytyy ottaa seuranaisen paikka, että tulisi toimeen.

— Niinkö?

— Niin. Siinä on kaikenlaisia ihania seikkailuja. Eilen illalla en voinut mennä nukkumaan, ennenkuin se oli lopussa. Se nainen on niin jalo ja hyvä. Hän on syvä luonne. Tiedättekö, minun mielilauseeni on: Uskalla, kärsi — maailma on sinun. Tämä lause ei kyllä ole siitä kirjasta. Mutta minä tahtoisin sen aina säilyttää sielussani. Sillä joka uskaltaa, se saa kaiken omakseen. — Kun Eeva tulee liikutetuksi ja innostuu, juuttuu hänen äänensä sitä enemmän nenään.

— No, täällähän te voitte lukea miten paljon tahansa, — sanoi Lassila, — mutta milloin voisitte tulla tänne?

Eeva lupaa tulla lauantai-iltana. Hän ei luule tarvitsevansa sen pitempää irtisanomisaikaa, sillä hän on oikeastaan liikaa kaupassa, kun siellä on niin paljon apulaisia. He katsovat vielä huoneita. Eeva sanoo nukkuvansa mielellään keittiössä. Hän on jo livahtamaisillaan oven raosta rappuun, kun kääntyykin takaisin.

— Entäs minun palkkani?

— Niin. Se jäi sopimatta. Paljonko te haluaisitte?

— Minä saan nyt kuusisataa, mutta siitä menee asuntoon ja ruokaan — hän moksauttikieltä suussaan — ehkä kolmesataa.

Lassila nyökkäsi.

— Kyllä te sen saatte.

Lauantai-iltana Eeva tuli. Sitten he joivat teetä Lassilan kanssa ruokasalin pöydän ääressä. Eevalla näyttää olevan ihmeellinen taito pitää seuraa. Hän puhuu. Kertoo olleensa vasta lähes vuoden Helsingissä. On tullut tänne Viipurista. Oli siellä Sormusen leipomossa. Sormusen rouva on hänen kotikylästään, Vammelsuusta. Tämän lihakauppiaan rouva on taas Sormusen rouvan serkku. Tästä rouvasta hän ei pidä, mutta Sormusen rouva oli ihana ihminen. Hänen miehensä joi hirvittävästi. — Tässä Eeva vaikeni ja katseli hetkisen kärsivän näköisenä ikkunaa, kuitenkin pehmeä suu hymyili. Hän käytti usein sanaa: Hirvittävästi… — Kerran Eeva istui siellä keittiössä sunnuntai-iltana. Sormusen rouva oli juuri pessyt päivällisastiat ja latonut ne pyyheliinan päälle vähän valumaan. Silloin tuli Sormunen keittiöön ja käski rouvaansa hakemaan viinaa. Rouva ei lähtenyt. Sormunen tempasi pyyheliinaa ja kaikki pestyt astiat lensivät lattialle sirpaleiksi. Vielä tämä heitti pöydältä täyden piimäkannun seinään. Piimä räiski ympäri keittiötä. He pakenivat rouvan kanssa. — Niillä Sormusilla oli ollut yksi lapsi.

Lassila kuunteli tätä ja oli itse hajamielinen ja vaitelias. Hän nojasi ryntäillään pöytään ja koetti katsella harmaita silmiä. Mitä liikkui noissakin aivoissa, tuollaisten silmien takana? Mitä laskelmia? Mitä ajatuksia? Kun suu puhui joutavia sanoja. Paljonpa kestää tyttö hänen katsomistaan. Hän on niin hiton väsynyt. Ei jaksa enää katsoakaan terävästi ja keskeyttää harmistuneena:

— Kuinka vanha te olette?

— Minä sanon sitten, jos arvaatte.

— Yhdeksäntoista.

Naurava pään pudistus.

— Kaksikymmentä.

— Niin, mutta nyt minä sanon hyvää yötä ja lähden. Maisteri näyttää nukkuvan pöytää vasten. — Eeva nousi.

— Älkää lähtekö vielä.

He seisoivat molemmat pöydän luona. Lassilasta tuntui kuin olisi hänen päänsä täynnä kuumennettua hiekkaa. Lihakset puutumuksesta jäykkiä. Jokainen solu huusi maan puoleen kuin hullu. Kaikki valvotut yöt vetivät häntä alas. Tänä iltana oli saatava unta. Lunastettava ruumiille syvä lepo. Mikä jano? Unta, lepoa, rauhaa.

— Älkää lähtekö vielä — ääni ei tahdo kulkea — minä olen hiton väsynyt. Te ette usko, miten väsynyt.

Eeva katsoi häntä ystävällisesti. Ei osannut sanoa mitään.

— Antakaa minulle yksi suukko! — Tyttö nauroi ja aikoi lähteä.

— Odottakaa. — Lassilan ääni oli uhkaava ja kärisevä. Se tuli haavoitetusta pedosta. Hän kumartui eteenpäin kiihkeänä ja uppiniskaisena.

— Ettekö voi antaa minulle yhtä suukkoa?

Eeva seisoi epäröiden. Häneen vaikutti omituisesti mies, jonka kasvot olivat vääristyneet, ääni kuin pakahtuvan. Se kulki raivostuneena ja matalana lävitse.

— Minä voisin pitää teistä!

Tämä oli uhkaus. Eevan sääliväinen sydän ei voinut loukata toista.

— Tahdotteko vai ette? Yksi suukko — itsestänne se riippuu. Voitte jäädä tai lähteä heti paikalla. Tahdotteko vai ette? Minä pitäisin teistä.

He seisoivat muutamia minuutteja silmäkkäin. Pihalla oli jo yö. Lassila tarttui tyttöön ja suuteli tätä. Otti nuoren olennon syliinsä. Tämä suostui pelkästä hyväntahtoisuudesta. — Ruokasalissa paloi unohdettu valo koko yön. Korjaamattomat teeastiat seisoivat hajallaan ja masentuneesti pöydällä lampun alla.

5.

Oli kulunut pari viikkoa. Eeva istui keittiön sängyssä jalat allaan. Hänellä oli ollut Viipurissa ollessa nivelreumatismi, siksi olivat nilkat turvonneet. Keittiö tuntui kolealle, ikkunoista leyhki kylmää. Jalkoja paleli ja nilkoissa tuntui pientä pakotusta, sentähden hän istuikin jalkojensa päällä. Ruskeat, kovanahkaiset kengät olivat siinä lattialla rinnakkain. Herätyskello pöydällä osoitti puolta kahtatoista.

Eeva ajatteli muistisäkeistöä, jonka Sormusen rouva oli kirjoittanut hänen vihkoonsa:

»Mitä voimme, me ihmispoloiset, elon lankojen kehrääjille? Me voimme vain olla iloiset ja itkeä unelmille.»

Se tuotti suloista lohtua. Eeva toisteli sitä, ajatus oli hänestä hienoin ja surumielisin, mitä ihmisjärki voi luoda. Siinä oli kauneimmin lausuttu hänen elämänsä totuus: Mitä voin minä ihmispoloinen? — Vain itkeä unelmille.

Hän näki maalaispappilan, jonka pihassa syreenit muodostivat pyöreän lehtimajan. Pihan toisella sivulla oli pappilan vuokraajan punainen asumus; siinä oli hän puolittain palvelijana, puolittain sukulaisena. Kävi kesäisin sinisellä emaljisangolla ruokavettä lähteestä peltojen takaa. Istui usein lähteen reunalla kesäisinä iltapäivinä. Taivas oli helakka ja korkea, lepät ympärillä seisoivat harmaanvihertävinä päivänpaisteessa. Hänen ajatuksensa olivat hyvät ja puhtaat, ne sivusivat tätä rippikouluaikaa ja nuorta opettajaa, joka vaikutti häneen niinkuin henki.

Eeva nojasi siinä sängyn rautaiseen päähän ja painoi kasvot käsiinsä. Tajusi sen niin hyvin, että maisteri kohteli häntä raa'asti ja mielivaltaisesti, oli aina sulkeutunut, totinen ja väliin synkän näköinen. Mutta Eeva kiintyi häneen sitä enemmän. Ynseys herätti tuskallista pitämistä. Kaikki peitteet olivat vetäistyt nyt hänen silmiltään.

—»Vain itkeä unelmille…»

Eevan iltaisin nukkuessa tässä vuoteessaan tuli maisteri hänen luokseen ja pois lähtiessään sanoi: Nyt me nukumme niinkuin aviopuolisot — eri sängyissä. — Eevaa hallitsi hirveän voimakas kunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat käyneet kouluja. Oppineita ihmisiä kohtaan, jotka tietävät ja osaavat kaikki ja näyttävät usein niin erotetuilta ja kuitenkin määrääviltä. Ne hallitsivat häntä, ne, jotka olivat saaneet lukea. Eikö koskaan voi päästä niiden rinnalle? Oi, miksi on elämä näin armoton ja kova?

Silmiin tihkui kyyneleitä. Itku ja nauru tulivat herkästi, mutta hetkisen kuluttua kohosi pää takakenoon, kädet laskeutuivat helmaan, katse kulki ulos keittiön ikkunasta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun.

Hän lähti maisterin huoneeseen. Polvistui matalan kirjahyllyn ääreen ja valitsi sieltä itselleen kirjan, jonka sitomattomalla, hiukan särkyneellä selällä seisoi: Runa, Helisevä vaski. Istuutui nojatuoliin ja syventyi lukemaan, jalat ojennettuna eteenpäin lattialle, paisuneet, mukuraiset nilkat ristissä. Ovikellon soitto havahdutti hänet. Siellä oli tohtori Valjakka, joka oli jo pari kertaa ennen näkynyt käyvän talossa. Tämä seisoi rapussa, Eeva pysähtyi ovelle ja sanoi, ettei maisteri ole kotona. Tohtori sai hänet olennollaan sinään hymyilemään.

— No, ehkä minä saan tulla sinne sisään odottamaan. Hänen pitäisi tulla aivan kohta.

Tohtori tarttui oveen, Eeva väistyi pois tieltä, ja hän pääsi sisään.

— Minä olen täällä kuin kotonani, — Valjakka lähti Lassilan huoneeseen päin, — istun täällä ja varron maisteria, sanoi ovelta taakseen.

Istuessaan nojatuoliin ja kaivaessaan esiin tupakkalaatikkoaan huomasi hän tytön seuranneen perässä, kohotti hiukan päätään:

— Te tulette pitämään minulle seuraa? Sehän on hyvin tehty.

Kävi selville, että Eeva ei oikeastaan tullut seuraa pitämään, vaan hakemaan tuota kirjaa. Hän istuutui nyt kuitenkin kirjoituspöydän laidalle puhelemaan. Ei polttanut tupakkaa — ei varsin pitänyt koko Helsingin elämästä. Maalla oli toista, puhtaat hanget ja metsät, ihmiset tunsivat toisensa, ja kesäisin sai soudella järvellä… Kyllä heillä oli hauskaa Vammelsuussa. Eevalla oli toverina eräs Aliina, jonka kanssa he aina kuljeksivat yhdessä. Karkasivat usein toisten seurasta metsään kävelemään, ja kertoivat toisilleen kaikki asiansa. Voi, ja kerran he olivat kiivenneet pappilan navetan vinnille. Renkipoika hiipi alas kuuntelemaan. Kyllä se lähdön sai, kun he pudottaa tupsahuttivat sille olkikuvon niskaan…

Eeva näki kyllä, että tohtori kuunteli huvitettuna. Hän innostui, alkoi hymyillä; kauan vaivannut jano puhua ja saada ystävyyttä lieveni, ilostutti salaisesti ja kiihotti. Hän katseli lakkaamatta tohtorin kasvoja jutellessaan, imi niistä hyvänsuopaisuutta ja vastailoa. Että tässä kammottavassa asunnossa kerrankin tunsi hyvää! Valjakka taas teki sen havainnon, että tytöllä täytyy olla polyyppeja nenässä — mutta tämä oli varsin huvittava.

Lassila tuli ja silmäsi ylenkatseellisesti ja kärsimättömästi Eevaa, joka pöydän laidalla istuen heilutteli jalkojaan Valjakan edessä, istuutui isäntänä kopeasti sohvaan ja sytytti savukkeen. Puhe katkesi, kukaan ei yht'äkkiä osannut sanoa mitään. Ilo oli oikeastaan mahdoton, maisterin liikkeet, asento ja kasvot olivat sen tappaneet; ne hallitsivat koko huonetta. »Helisevä vaski» makasi pöydällä epämukavassa asennossa, miten oli sattunut jäämään. Valjakka kohotti sitä, käänsi kansilehden Lassilaan:

— Oletko sinä lukenut tämän?

— En. — Se tuli äreästi.

— Neiti Koljonen pitää Runan kirjoista.

— Vai niin.

Valjakka oli tavallaan huvitettu tilanteesta, kääntyi Eevaan:

— Mikäli olen lukenut häneltä — pari kirjaa joskus ennen vanhaan — tunnen jonkinlaista vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Ikäänkuin ne olisivat liikaa imellettyjä, eikä laisinkaan huumoria.

— Tohtori ehkä tarkoittaa, että hän antaa henkilöittensä niin paljon taistella — Eevan jalka vipusi edestakaisin — sepä se juuri herättääkin myötätuntoa. Kun minä luen, tunnen jokaisen mukana, otan osaa heidän elämäänsä ihan kuin omaani. Kyllähän minä naurankin, jos sattuu sellainen paikka. Jos millään kirjalla saa nauraa niin »Villiruusulla». Voi, voi sitä Rebekkaa, kun herra Aladdin lupasi ostaa sata saippuaa, hän putosi verannan laidalta maahan. Minä olen lukenut niin hirvittävästi kirjoja. Mutta sittenkin — on se sittenkin niin, että kärsimys on arvokkaampaa kuin huumori. Esimerkiksi sellainen kirjailija, joka kuvaa tuskaa, on varmasti paljon suurempi kuin toinen, joka kuvaa iloa. Maailmassa on niin paljon kärsimystä. Maailma on oikeastaan erämaata. Minä pidänkin kaikkein enimmän lauseesta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun.

Eeva vaikeni, kurottui eteenpäin, otti jalallaan vastaan lattiasta. Tohtori hymyili, olisi tehnyt mieli sanoa, että te olette siis kameli erämaassa, mutta koska tyttö ei olisi pitänyt siitä, jätti hän sen omaksi nautinnokseen. Maisteri liikautti kättään hermostuneesti:

— Saisimmekohan me kahvia?

— Minä panen tulelle, sanoi Eeva ja lähti keittiöön.

Valjakka katsoi toveriinsa:

— No, millainen hän on?

— Typerä ja suulas.

Lassilan koko olemusta vaivasi inho. Mikä oikeus oli tuolla tytöllä istua hänen kirjoituspöydällään heiluttelemassa jalkojaan? Ja tunkeutua laulavalla äänellään puhumaan heidän seuraansa? Hänen vieraansa seuraan? Olla aina ja kaikkialla kuin apina? Teki mieli sylkäistä, lyödä talo palasiksi. »Maailma on sinun», kuin olisivat korpit raakkuneet sitä lausetta. Se oli kuultu kymmenen kertaa ja aina se turahti nenään. Kuta enemmän korulauseita hän kuuli kirjallisuudesta, kuta syvemmän elämäntotuuden Eeva ilmaisi, sitä suurempaa vastenmielisyyttä hän tunsi. Kohosi suorastaan ruumiillinen pahoinvointi tytön ollessa samassa huoneessa.

He saivat kahvia, mutta sen mukana tuli Eeva ja istuutui jälleen kirjoituspöydän laidalle puhumaan tohtorin kanssa.

— Lähdetään ulos.

Lassila sanoi sen äkkinäisesti, nousi kimpaantuneena ja lähti eteiseen katsomatta seurasiko toinen. Valjakka tavoitti hänet vasta alhaalla kadulla. He kulkivat pitkän matkaa ääneti. Lassila oli kerrassaan mahdoton itselleen sekä toiselle, mutta viimein hänen kiukkunsa häipyi viuhtovaan tuuleen sen verran, että voi jo alkaa puhua.

— Minä en sulata sitä, että hän istuu aina huoneessani ja vetelee kirjoja hyllystäni. Eikö ihmisellä voi olla mitään käsitystä siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei, mikä hänelle kuuluu ja mikä ei. Ne ovat minun tavaroitani, hän ei saa pidellä niitä kuin omiaan.

— Anna tuon raukan olla.

— Raukan. Pitäisikö minun häntä palvoa ja sääliä raukkuutensa tähden?

Valjakka muisti Paulaa. Lassila tajusi hänen ajatuksensa ja vastasi niihin:

— Ei kaikille ihmisille anneta samoja oikeuksia. Yksi saa tehdä meille mitä haluaa, toiselle sanotaan heti: noli me tangere.

* * * * *

Lassilan palatessa kotiin kymmenen seuduissa ei keittiön oven raosta näkynyt enää tulta. Hän painui hiljaa sänkykamariin ja alkoi riisua kenkiään. Silloin aukeni ovi, Eeva tuli sinne alushame ja aamuröijy päällään. Hänen silmänsä olivat punaiset ja itkettyneet, mutta kasvot tyynet ja ylöskohotetut. Toinen käsi piteli röijyä sydämen kohdalta kiinni. Lassila laski kengän kädestään lattialle. Koko tuo asu ja olemus julisti lausetta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun. Hän odotti siis kuulevansa sen, mutta nytpä sanoikin surusta ja loukkauksesta värisevä ääni:

— Ei maisterin minun tähteni olisi tarvinnut lähteä ulos. Minä kyllä olisin voinut olla poissakin seuraa pilaamasta.

Hän kääntyi sen sanottuaan ja meni tiehensä. Lassila katseli auki jääneeseen oveen hämmästyneenä, riisui toisenkin kengän jalastaan, asetti pukunsa tuolin selustalle ja kulki sukkasillaan keittiöön. Siellä oli pimeä. Hän haparoi sängyn luo ja kumartui sen yli hyvin alas. Voimakas ihon lemu, hiukan hikinen, pisti hänen nenäänsä. Käsi sattui Eevan poskeen ja hän tunsi, että se tuli märäksi. Tyttö alkoi nyyhkyttää.

— Mitä nyt?

— Minä en ole koskaan tahtonut tungetella kenenkään seuraan — Eevan oli vaikea puhua, hän nieleksi vähän — maisterin ei tarvitse uskoa sitä, vaikka en olekaan sivistynyt nuori nainen. Miksi maisteri otti minut tänne? Kun ei kuitenkaan kärsi minua? Mutta kyllä minä voin lähteä pois — hän huusi sen ja kääntyi seinään päin. Ei kukaan voi tietää, millaista ääretöntä tuskaa vaati tuo huuto: Kyllä minä voin lähteä pois. — Lähteä nyt, tämän kaiken jälkeen.

— Mitä turhaa. — Lassilaa jollakin tapaa huvitti tämä kohtaus, se vei hänen oman kiusansa pois. Hän nousi sänkyyn eikä koettanut lohduttaa tyttöä sanoilla, vaan teoilla. Lopuksi hän sanoi: Nyt me nukumme kuten aviopuolisot eri sängyssä — ja lähti huoneeseensa nukkuen syvemmin ja huolettomammin kuin moneen aikaan. Eeva valvoi kauan. Eteisen läpi kuuli hän ruokasalin kellon lyönnit silloin tällöin yön kuluessa.

6.

Tuli joululoma. Avioerojuttu oli jo lopullisesti ratkaistu. Lassila yritti istua kotona ja tappaa aikaansa lukemalla kaikenlaista kirjallisuutta, varsinkin harrasti laajoja historiallisia teoksia. Hän hymyili katkerasti niille, joille oli käynyt onnettomasti, ja hyväksyvästi niille, jotka keilasivat kaikki vaiheet omaksi edukseen. Löi pasianssia ja yritti laatia shakkitehtäviä. Mutta niiden ohella oli kiusa, joka tahtoi yltyä sietämättömäksi. Eevan jokainen askel ja jokainen ääni vaivasi häntä. Olisi ollut helppo lähettää tyttö pois, mutta jonkinlainen velvollisuudentunne esti häntä siitä ja pitäisihän toinen kuitenkin saada tilalle. Kun on naisista kysymys, ei parane vaihtamalla.

Lassila pelaa pasianssiaan. Eeva tulee huoneeseen kirja kädessä, se on »Aseveljet», jota hän lukee toista kertaa. Lassila on jo monen monituisesti kuullut selostuksen sen sisällöstä, osaa melkein ulkoa runon, jonka jääkärin morsian on kirjoittanut sulhasensa hautajaisiin ja joka saa aina Eevan silmät kosteiksi. Hän on kyllästynyt ja koettanut torjua… Mutta Eeva tulee taas kirja avoinna, seisahtuu nojatuolin viereen:

— Tästä kirjasta tahtoisin keskustella maisterin kanssa.

Lassila ei kohota päätään, sanoo pöydälle:

— Minäpä en tahdo keskustella.

— Eikö maisteria yhtään innosta Suomen vapaussota?

— Ei hituakaan — ainakaan tänä päivänä.

Eeva kohottaa leukaansa:

— Eipä se näy innostavan milloinkaan.

— Näkeehän Eeva, että pelaan. Ei kai voi tehdä kahta työtä yht'aikaa. Ei kukaan voi palvella kahta herraakaan.

— Maisteri nyt ei palvele ainakaan.

— Toivonkin aina olevani niin kokonainen, etten tee sitä.

Eeva poistuu kirjoineen keittiöön. Lassila kuulee jonkin ajan kuluttua selvästi nyyhkytystä ohuen seinän läpi. Se ei ole mitään harvinaista, mutta tällä kertaa joutuu siitä kahden vaiheelle: Onkohan se liikutettu minun paatumuksestani vai Aseveljistä? Ei kuitenkaan kestä kauan, kun Eeva tulee takaisin, seisahtuu nojatuolin viereen, huokaa, kohottaa silmänsä kirjasta ja sanoo:

— Ei olisi yhtään väärin, jos maisterikin lukisi tämän kirjan.

Mutta Lassila olisi valmis heittämään arvoisat Aseveljet alas roskalaatikkoon. Hän vihaa heidän haavojaan, taisteluitaan ja suorastaan inhoaa isänmaata, koska tuo nainen häiritsee häntä niillä kaiket päivät. Joka ilta näkyy uusia lovia kirjahyllyssä. Eeva kantaa teoksia kasottain keittiöön, lainaapa niitä vielä maitokaupan neidillekin. Hän voi seisoa tunnin verran maitokaupassa, joka sijaitsee melkein vastapäätä, puhumassa konunnäköisen, puumaisen ja silmääiskevän neidin kanssa. Neiti on muka saanut Jordbrukarens Mjölk-Centralin tarkastajalta muistutuksen; on valitettu neidin epäystävällisyyttä, mutta kyllä neiti on hänelle ainakin makeainen. Eeva muistaa tuskin laittaa ruokaa aikanaan, ja kun Lassila illalla kurkistaa keittiön ovesta ja kysyy, saako hän teetä, tapaa hän tytön istumasta sängyssä lukemassa. Pesupöytä ja hella ovat täynnä pesemättömiä astioita. Nurkassa seisoo silityslaitos ja siinä riippuu puoleksi silitetty esiliina. Lassila saa teensä, mutta sen jälkeen jatkaa Eeva lukuaan. Kahden tienoissa yöllä alkaa tiskata ja jos on kovin väsynyt, jättää sen tekemättä, kiertää herätyskellon soimaan ja supisee sänkyyn painuessaan: Nyt minulla on totinen halu nousta aikaisin ylös.

Maisteri on tottunut siihen, että yöllä herätessään käy eteisessä katsomassa, näkyykö keittiön oven raosta tuli. Sillä usein näkyy se vielä aamulla; Eeva on vuoteessaan kirjan päälle nukkuneena. Lassila kiertää silloin sähkön sammuksiin ja lähtee pois, ei sano tästä mitään, vaikka se suututtaa. Täytyyhän koettaa tulla toimeen.

Jouluaattona laittoi Eeva kuusen ruokasaliin ja sanoi:

— Tänä iltana maisterin on kerrankin puhuttava minun kanssani, kun kuusi palaa. Jouluaattona ainakaan ei saa pelata eikä lukea. Pitää nyt sen verran juhlaa pitää.

Hän on iloinen joulusta, kertoo miten oli maitokaupan neidin apuna vienyt erästä tilattua vichyvesikoria tähän toiseen kerrokseen. Laskiessaan siellä koria lattialle he löivät otsansa yhteen, ja herra nauroi, että lyötte viisaat päänne yhteen. Ja neiti sanoi sille herralle, että emme me tarvitse juomarahaa, ei meitä janota…

Päivällisen syönti piti alottaa seitsemältä. Tuntia aikaisemmin heitti maisteri muutamia paketteja ruokasalin pöydälle. Siinä olivat Eevan joululahjat. Koristettu kuusi seisoi hämärässä nurkassa pöydällä, ja ilmassa oli havuntuoksua. Hän pujahti eteiseen, pukeutui ja painui nopeasti ovesta ulos:

— Tänä iltana ainakaan en istu kuuntelemassa sen puheita.

Maitokaupassa puuhaili vielä tuo konun näköinen epäystävällinen nainen. Kukkakaupan edessä latoo kaksi poikaa kukkatötteröitä kärryihin. Toinen sanoo, että niitä on neljäkymmentä, toinen, että neljäkymmentäviisi. Ihmiset lähettävät kukkia toisilleen. Pojat eivät joudu täältä tuulesta vielä pitämään joulua. On terävä ja kylmä viima. Lassila ei tiedä minne menisi. On mahdotonta kävellä kadulla kauan tällaisessa ilmassa, niinpä hän poikkeaakin hotelli Cosmopoliteen.

Omituinen levottomuus vainoaa, ei voi jäädä sinnekään yöksi. Hän lähtee puoliyön seuduissa jälleen kadulle, kulkee Espistä alas. Kämpin ikkunat ovat aivan pimeät. Daniel Wardin kukkakaupan kulma loistaa täynnä punaisia tulia. Jossakin Kalevankadun yläpuolella kohoaa suuri sähkölampuista muodostettu tähti taivasta vasten. Hieno tuisku juoksee pitkin katua, valkoiset lumipilvet ajavat toisiaan takaa. Edellä kulkee sotilas valkoinen nauha käsivarressa. Alitajunnasta sukeltaa muistikuva: Paula kertoi jouluaattona kulkeneensa kasarmin ohi ja huutaneensa vahtisotilaalle hauskaa joulua. Sotilas hölmistyy, teki kunniaa, ja Paulan ollessa kymmenen metrin päässä kiljui perästä: Samoin teillekin.

Tuuli on pureva. Sotilas näkyy yhtyvän yksinäisen naisen seuraan. Lassila tuntee kylmävää jähmetystä hartioissaan. Jouluyö? Eipä sen tarvitse olla erilainen kuin muiden öiden. Hän luuli, että tänä iltana istuvat kaikki kotonaan, mutta autoja on liikkeellä tavattomasti. Ne kiitävät kaikki luvattoman kovaa vauhtia. Siellä täällä tulee ryhmä ihmisiä juhlan vietosta. Jossakin yläkerroksen verhottomassa ikkunassa loistaa sytytetty kuusi lasia vasten. Vanhan kirkon puistossa on sankarihaudoilla Memoria liberatorum valot. Virolaisten haudalla oikea kuusenoksista laitettu maja. Sen sisällä palaa kolme keltaista lyhtyä, kuusenhavujen keskeen on pistetty pieni punainen kukkakimppu. Suuri koira juoksentelee puistossa, sen omistaja viheltää sitä kadulla. Lassila kääntyy kotiin koko ruumiissa vilu. Tuisku juoksee vasten silmiä melkein sokaisten hänet. Tuolla on yli kadun viritetty kirjavien sähkölamppujen ketju. Jouluyö?

Kotiin tultua keittiön oven raosta ei näy tulta. Onneksi. Hän vetäytyy varovasti makuuhuoneeseensa ja saa takin päältään. Silloin Eeva tulee sisään täysissä pukimissaan.

— Luulin Eevan nukkuvan.

Tämä hieroo silmiään ja nauraa. On punainen ja unesta heränneen näköinen.

— En minä nukkunut, istuin ruokasalin keinutuolissa kuusen luona, keinuin pimeässä ja unelmoin.

— Mutta ruvetaan nyt nukkumaan.

— Miksi maisteri ei koskaan kehtaa puhua kanssani? Tänäkin iltana lähti pois.

— Minut oli kutsuttu vieraisiin.

— Ajattelen vain, että maisterin pitäisi saada mykkä vaimo ja mykät lapset. Muuten jos ne sanoisivat sanankaan, vastaisitte heti: Ole vaiti — sillä tavalla ei kukaan mies säilytä vaimonsa rakkautta. Antaisitte edes nyt minun puhua.

— No Eeva puhuu sitten…

Eeva istuutuu tuolille kädet helmassa, selostaa filmin Merikadetti alusta loppuun. Siinä oli iloinen sotilas, jolla oli vain paita päällystakkinsa alla ajaessaan miljonäärin tyttären autoa. Sitten tulee pilakuva amerikkalaisen perheen ottolapsesta. Pikkupoika kun heittää pullolla päähän kaljua herraa. Eeva nauraa kertoessaan, hän on innostunut, ääni kuhahtaa vähin nenässä. Maisteri on riisunut jalastaan, odottaa siinä ja erottaa ruokasalin kellon lyövän, kiirehtii kysymään:

— Mitä se tuo kello löi?

Eeva kohauttaa olkapäitään.

— Yksi kai se löi.

— Eiköhän mentäisi nukkumaan.

Toinen ei näy kuulevan kehoitusta, sanoo hetkisen ajateltuaan:

— Kerroinko minä, kuinka veimme maitokaupan neidin kanssa vichyvesikoria?

— Jaa, sen olen kuullut jo kahdesti. (Lassila narrasi, hän oli kuullut sen vain kerran.)

Niin. Eeva oli ollut viime jouluna Viipurissa Sormusella. Sormusen lapsi oli ollut kipeänä, makasi pienessä valkoisessa sängyssä. He asettivat rouvan kanssa lahjat peitteelle, mutta pikku Suoma ei jaksanut niitä katsoakaan. Sopotti kerran puoleksi tajuissaan: Eeva täti… Hän piti Suomasta hirvittävästi. Ei ole mistään lapsesta pitänyt niin paljon. Vei aina sinne mennessään leluja ja tuomisia Suomalle. Jouluiltana lapsi oli ihan keltainen, silmänaluset sinisenkeltaiset ja hirveän pahan näköiset, saman väriset kuin ilkeä mustelma, joka ennustaa kuolemaa. Lapsi ei yhtään itkenyt, miten suuria tuskia lie kärsinytkään, ei vain valittanut. Yski hiljaa ja sanoi: Eeva täti…

Lassilan jalkoja paleli lattiaa vasten. Yksinäisyys ja väsymys istuivat tuolin nojilla, eikä hän käsittänyt mitä lohtua oli tästä kuuntelemisesta.

— Käydään jo nukkumaan.

— Kyllä, kyllä. — Eeva ummisti silmänsä sekunniksi tuolilla istuessaan, nyykäytti päätään ja jatkoi: — Tapaniniltana Suoma kuoli. Sormusen rouva itki, niin että luuli hänen järkensä menevän. Me itkimme yhdessä, ja minä pyysin muistoksi itselleni pienen kuminuken, jota Suoma aina oli puristanut vatsasta. Se huusi silloin: isä…

— Eeva jättäisi sen Sormusen lapsen. En minä välitä sen kuolemasta.

— Eihän maisteri tuntenutkaan häntä! Se oli ainoa lapsi ja äitinsä ilo, kun mieskin oli juoppo. Suoma pantiin valkoisella silkillä päällystettyyn arkkuun. Kannessa oli kultaiset tai oikeastaan kullatut tähdet ja ristit. Valkoisia ruusuja pantiin arkkuun niin paljon kuin sopi. Minä olin hautajaisissa.

Eevan alkaessa kertoa, millainen seppele oli valkealla arkulla, sanoi Lassila lähes epätoivoisesti:

— Mennään nukkumaan. Minä pyydän jo kolmatta kertaa, eikä Eeva kuitenkaan jätä minua.

Mutta toinen piti hänen sielustaan kiinni lujin ottein. Mitäs oli kerta alkanut kuunnella. Lassila sai tietää, miten paljon hän oli Sormusen lasta itkenyt. Alussa hän ei voinut uskoa sen kuolemaa todeksi, vaan kysyi aina sinne pistäytyessään, niissä Suoma on. Ja vuodatti taas kyyneleitä kuultuaan, että Suoma on kuollut…

— Kiitos nyt seurasta ja hyvää yötä.

— Anteeksi, että häiritsin maisteria.

Lassila riisuutui ja pääsi sänkyyn. Hänen jalkansa olivat jo kylmät kuin jääkalikat. Mutta Eeva tulikin takaisin. Maisteri nojasi tyynyyn vinoasennossa, kohistautui ja varoitti:

— Ei vain pidä tulla kertomaan enää hautajaisista.

— Häistäkös minun pitäisi kertoa? — Eeva purskahti nauruun. — Siellä, likellä Vammelsuuta, oli yhden venäläisen ruhtinattaren huvila, suuri, kolmikerroksinen valkea rakennus. Yhtenä kevännä sinne tuli seuraneidiksi karjalainen tyttö. Minä olin siellä puutarhassa apulaisena, auttamassa oikeaa puutarhuria. Kaikki käytävätkin kun piti haravoida joka päivä ja oli hirvittävästi kukkia. Suuret terassin laidat ja verannan reunat olivat täynnään kukkia. Seuraneidin nimi oli Katri. Kaikki sanoivat häntä kaunis Katja tahi kaunis Katjusha, sillä siellä oli keittäjä, jonka nimi myös oli Katja. Minä en ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin tämä seuraneiti. Niin hirveän kaunis, ettei sitä voi uskoa se, joka ei ole nähnyt. Pitkä ja solakka kuin korpikuusi, kaula taipui tästä edestä ihan kuin joutsenella.

— Onko Eeva nähnyt joutsenia?

— Olen minä nähnyt Kaisaniemen lammikossa, ja vaikka en olisi nähnytkään, uskoisin — hänen kasvonsa eivät koskaan olleet oikein punakat. Voivathan tosin punakatkin ihmiset olla kauniita, mutta ne eivät ole koskaan oikein jalon näköisiä, ne ovat kauniita, niinkuin nyt kansa on kaunis.

Tässä maisteri vetäisi huulensa ivalliseen vetoon. Eeva ei sitä huomannut, purki ulos kaikkea, mikä paloi hänen omassa muistossaan:

— Kaunis Katjusha rakastui sinä kesänä yhteen maanmittariin, joka mittaili metsiä rajalla. Tämä nimitti Katjaa Karjalan ruusuksi ja itseään Salon kulkijaksi. He pitivät niin hirveästi toisistaan, kaunis Katja vannoi, ettei voi ketään muuta rakastaa. Mutta talveksi lähti ruhtinatar Pietariin ja kaunis Katja tuli tänne Riihimäelle yhden kauppiaan puotiin. Siellä hän meni kihloihin yhden agronomin kanssa, mutta keväällä, kun häihin oli vain pari päivää, kaunis Katja karkasi sieltä ja tuli ruhtinattaren huvilaan tarjoilijaksi. Salon kulkija ei sinä kesänä ollutkaan Vammelsuussa, ja kaunis Katja meni kihloihin yhden viipurilaisen pojan kanssa. Mutta eräänä yönä talvella tytöt tulivat Seuratalolta tanssimasta, maantiellä he näkevät, että ruhtinattaren huvila loimuaa tulessa. Kaunis Katja juoksi pelastamaan tavaroita ja sinne tuli muutakin tanssi väkeä. Katja hyppäsi sitten toisen kerroksen ikkunasta lumihankeen ja samalla heittävät jotkut yläkerrasta ison vaatekaapin alas. Sen särmä iskee hänen päänsä halki. Kaunis Katja huutaa tuskissaan: 'Viekää minut tuleen, viekää minut tuleen! Antakaa minun kuolla!' Toiset pitelevät häntä kiinni. Se oli sydäntä viiltävää, hyi, ihan minua vieläkin pelottaa, mutta itse Katja ei muista mitään. Suuret sänkypeitot revittiin tukkeeksi, kun päästä vuosi niin paljon verta. Hankikin tuli veripunaiseksi. Ja siinä vierellä loimuaa palava palatsi sysimustassa yössä. Kaunis Katja makasi sitten pari kuukautta sairaalassa. Siellä hänen tukkansakin, musta ihana tukka, leikattiin ihan juurta myöten. Ruhtinatar ja koko venäläinen ylimystö kävi häntä siellä katsomassa. Ne tuovat kukkia ja lahjoja, suutelevat häntä ja hokevat: Kaunis Katjusha, kaunis Katjusha… Kyllä se sai suudelmia, minä ajattelin, että liekö sen kasvot tulleet ihan märiksi. Voi, voi. Mutta kaunis Katja parani ja oli kerran Viipurissa kaupungin hotellissa tanssimassa. Hän oli vielä ihan keropää, sillä tukka ei ollut ehtinyt kasvaa, ja punainen silkkiliina oli kierretty pään ympäri ja riippui olkapäällä. Kasvot olivat ihan valkoiset ja verettömät, koska melkein kaikki veri oli juossut pois sairauden aikana. Tummat silmät vain paloivat. Täällä oli tanssimassa myöskin hänen sulhasensa, jonka nimi oli Väinö. Väinö ei tuntenut Katjaa, vaan kysyi eräältä toveriltaan: 'Kuka on tuo kaunis valkea tyttö?' Toveri oli vastannut: 'Se on joku venäläinen.' Väinö meni pyytämään tätä tanssiin. Katjusha tunsi hänet heti, mutta Väinö ei tuntenut koko tanssin aikana. Sen loputtua tarttui Katjusha hänen käteensä ja sanoi: Väinö. Silloin toinenkin sanoi: Katja. — Kaunis Katja meni sitten Väinön kanssa naimisiinkin, he asuivat jo ennen vihkimistä yhdessä, Viipurissa, kauniissa kodissa. Minä olin siellä usein, ja kaunis Katja kertoi minulle kaikki kohtalonsa. Hän oli kuitenkin onneton miehensä kanssa. Kerrankin me istuimme kahvipöydässä, hän oli juuri kaatanut kahvia kuppeihin. Silloin sanoi Väinö jotakin, ja Katjusha heitti yht'äkkiä mitään sanomatta kupin kuumine kahvineen toisen silmille. Kerran hän kirjoitti vielä kirjeen Salon kulkijalle. Tämä vastasi näin: 'Sinä kuljit ruusuilla ja poljit sydämiä kuin kristallihelmiä, mutta oman sydämesi luulit ehjänä säilyneen ja sellaisena sen miehellesi tarjosit. Erehdyit. Petit itseäsi ja muita. Et välittänyt minusta, katkoit ne silkin hienot sydänten siteet ja luulit niiden katkenneen kuin hämähäkin seitin. Eivät ne katkenneet, vaikka et ole sitä koskaan tähän asti tunnustanut.' — Kaunis Katja itki tämän kirjeen saatuaan ja luki sen minulle. Hän ei enää lopulta voinut sietää elämäänsä, vaan eräänä sunnuntaina yritti tappaa itsensä. Kirjoitti kirjeet miehelleen ja pojalleen. Poika oli silloin kolmivuotinen. Hän sanoi, että vaikka Väinö olisi kuinka hyvä, hän ei voi sietää tätä. Ja Katja osti monta kymmentä pulveria veronaalia ja alkoi juoda niitä veden kanssa kunnes kuolisi. Viimein alkoi oksettaa eikä hän voinut sille mitään, että kaikki tuli väkisin ulos. Hän yritti syödä uudestaan, mutta sittenkään ei myrkky pysynyt sisällä. Kun Väinö tuli kotiin, makasi kaunis Katjusha keittiön lattialla ihan tajuttomana ja valkoisena. Hän ei kuitenkaan kuollut.

Eeva pysähtyi ja tuijotti surullisesta

— Miten ne nyt elävät?

— En minä taas tiedä. Eivät ne ainakaan kuolleet ole, elossa ovat. Kun pääsen Viipuriin, menen heti käymään kauniin Katjan luona.

— Jaa. Mutta nyt nukkumaan.

— Kyllä, kyllä… — Eeva istui vielä hetkisen, nousi sitten, työnsi alempaa ikkunaverhoa syrjään ja katsoi kadulle.

— Siellä tuiskuttaa lunta… Hirvittävästi.

Lassila saattoi erottaa vuoteeseensa saakka tuulen kohinan. Eeva jatkoi:

— Tuleepa luminen joulu, Luojan kiitos kuitenkin. Minä jo ajattelin, ettei synny mitään juhlaa, kun kadut ovat ikuisesti harmaat ja ilma tihkuu aina vettä. Maalla ne seisovat metsät valkoisina… — Näin puhuessaan otti Eeva ikkunalta verhon takaa siniseen paperiin käärityn sievän paketin. Hän piteli sitä käsissään, selin Lassilaan, ulos katsellen. Kääntyi sitten ja heitti ohimennessään paketin maisterin peitteelle.

— Siinä olisi maisterille joululukemista.

Lassila hämmästyi ja kohottautui:

— Mitä ihmettä? Tattis. Hyvää yötä.

— Hyvää yötä. — Eeva oli ovessa menossa, kulki ruokasaliin, sytytti hetkiseksi valon ja seisahtui kuusen ääreen. Häntä oli kuitenkin niin suuresti liikuttanut se 'tattis'. Kuvaamaton surumielisyys silmissään katseli nuori tyttö tummanvihreää kuusta, jonka oksilla kynttilät keinuivat — polttamattomat kynttilät. Sitten hän äkisti kohotti päätään: Uskalla, kärsi — maailma on kuitenkin sinun.

Eeva sammutti tulen ja lähti keittiöön. Siellä pöydällä olivat hänen lahjansa avattuina. Hän pujottautui sänkyyn lukemaan. Päätti valvoa, kunnes lähtisi joulukirkkoon aamulla.

Sängyssään aukaisi maisteri sinistä pakettiaan. Olipa Eeva hyväsydäminen. Sieltä löytyi kirja: »Rakastavia naisia. Ranskan onneton kuningatar, Marie Antoinette.» Lassila katselee, katselee sitä, vähitellen syventyvät hymyjuovat suun ympärillä. Hän kääntyy vatsalleen, painaa päänsä tyynyyn ja nauraa lopuksi niin, että hartiat hytkyvät. Vastustamaton nauru valtaa hänet: Rakastavia naisia! Totisesti!

7.

Jalkalamppu paloi sohvan takana. Sen valokehässä istui Lassila syvään kumartuneena, toinen polvi toisen päällä, kyynärpää polvella ja leuka kämmenellä. Hän tuijotti shakkipöytään ja mietti siirtoja. Asettui vuoroin kummallekin puolelle ja pelasi näin aina itseään vastaan. Ikkuna ei ollut peitetty. Kirjoituspöydällä hämärä ja vihertävä valo olivat sylikkäin. — Eeva tuli sisään. Hän kuuli sen, mutta ei kääntänyt itseään. Kiusasi tuollainen tuleminen, ei mitään koputusta. Avaa oven minä hetkenä tahansa. Hän odotti hermostuneena tuntiessaan toisen seisovan puoliksi takanaan ja katselevan siinä. Hänen kasvonsa kovenivat suuttumuksesta ja hän teki siirron. Kirottu ihminen. Miten monta kertaa hän on kieltänyt tätä häiritsemästä itseään, ja siinä se taas seisoo. Mutta hän ei käänny sinnepäin, ei. Seisokoon.

Niin. Eeva pyyhki kosteita käsiään olaitaan riippuvaan pyyheliinaan ja nuoleskeli huuliaan.

— Tänä iltana on Orionissa Tshangin poika. Se on hirvittävän hieno filmi. Englannissakin on sanottu, että se on tämän talven suurin ja jännittävin elokuva.

Lassila tuijotti pöytäänsä eikä vastannut.

— Kyllä minun tekisi mieleni sitä katsomaan.

— Menkää. Saahan Eeva mennä minne tahtoo. Milloinka minä olen kieltänyt? Jos vain ensin saisin päivällistä.

— En minä yksin mene.

— Jaa. Minkä minä sille voin?

— Lähtekää maisteri yhden kerran minun kanssani.

— Ei. Siitä ei tule mitään.

— Mutta minä en jaksa istua aina sisällä, jos maisteri vaikka jaksaakin. Jopa tässä hautuu paistikkaaksi.

— Eeva tekee miten tahansa. En minä sido teidän vapauttanne.

— Minä en lähde yksin kuljeksimaan, en, enkä osaakaan.

— Johan se on kerran sanottu, etten tule elokuviin enkä kävelyille. Eikö sitä voi uskoa?

— Että te tule minnekään. Että yhtä askelta kulje minun rinnallani, ettäkä yhtä sanaa sano…

Nyt kohottautuu Lassila:

— En tulekaan. En. Onko se nyt selvä? Paksupäisimmätkin oppilaat uskovat, kun minä sanon kolme kertaa jonkin asian, mutta Eevan tajuntaan ei se pysty.

Eeva oli punainen. Pehmeäjuonteinen suu oli vääntynyt kuin kiukuttelevalla lapsella.

— Minä kuolen tällaisessa elämässä…

— No. Minä lähetän arkun ruumisvaunussa Vammelsuuhun ja kustannan hautajaiset.

— Ettekös laula »Koko maailma iloita mahtaa, kun tuokin kurja kuoli?» Kyllä olette — sydämetön.

— Se on totta. Niin, itkekää pois taas. Itkekäähän nyt.

Eeva heitti päätään:

— Enkä itke. En itke maisterin tähden, vaikka minut muruiksi musertaisitte. Mutta sanon myöskin sen, etten ota vastaan teidän halveksimistanne. Olen minä ollut ylioppilaiden ja pappien seurassa ja tiedän sen, ettei sivistys riipu koulunkäynnistä, ja sivistyneen pitäisi olla aina vielä ystävällisempi alemmilleen kuin vertaisilleen. Siinä on oikea sivistys.

Hän lausui tämän uljaasti. Maisteri katseli häneen silmäkulmastaan:

— Sitä te ette puhunut nenäänne.

Tyttö liikahti kuin säikkynyt eläin, ruoskalla lyöty.

— Puhun minä vielä nenäänikin, puhun sen, että minun vuoteelleni ei teidän enää tarvitse tulla. Koska ette voi minua muuten sietää, ei tarvitse sietää silloinkaan.

— Hyvä on.

Eeva lähti ja Lassila katsoi kelloaan: Kuinka kauan se nyt malttaa pitää suunsa kiinni? —

Kului puolitoista tuntia. Sitten kuului eteisestä huuto:

— Päivällinen on valmis.

Maisteri söi ruokasalissa yksinään. Tavallisesti Eeva kuljetti hänen syödessään pöytään ruokaa ja hääräili siinä. Nyt ei häntä näkynyt. Kaikki oli valmiina pöydällä, yksinpä kiisselikin, syvä lautanen ja maitokannu. Lassila söi perunasosetta ja paistettuja kaloja, joiden välistä valui kultainen sula voi. Eeva laittoi hyvän ruuan. — Hän söi hitaasti, kopautti ohimennessään keittiön oveen merkiksi, että oli valmis, ja meni jatkamaan peliään. Kului lähes tunti. Eeva oli ehtinyt syödä vähän itsekin ja pestä astiat. Oikeastaan ei käynytkään syönti. Kurkkua salpasi, perunasose kieriskeli pallona suussa eikä tahtonut millään luiskahtaa alemmaksi. Neljä kuukautta — lähes neljä kuukautta oli hän täällä ollut. Työtä ei paljon mitään, eikä hän suruissaan enää osannut lukea kirjojakaan. Olipa niissä kaunis tai surullinen paikka, häntä itketti. Tässä toimettomuudessa ja ikävässä ei tiennyt mitä tekisi. Hän pesi ja silitteli vaatteitaan, piti aina valkoista esiliinaa, kylpi usein ja muutti paitaa joka lauantai. Niin, hän rakasti siisteyttä. Istuessa puhtaassa paidassa sängyssä oli kuin maalla lapsena jälleen. Jotenkin meni aamupäivä maisterin ollessa koulussa, silloin piti huoneetkin siivota. — Mutta kun maisteri on kotona ja istuu toisessa huoneessa, kun joka hetki tietää hänen olevan siellä, eikä saa ajatuksiaan mihinkään, ei mihinkään. Ei tiedä mitä käsillään tekisi. Eihän kukaan jaksa ikäänsä istua sängyssä tai kuljeskella edestakaisin pienen keittiön lattiaa. Ne äreät, särmikkäät sanat. Ylenkatseelliset, suorapiirteiset kasvot. Hän helli sitä miestä niin äärettömästi, hirvittävästi. Sen olento oli vereslihalla, hymähdyskin sellainen kuin kirvelisi se itseään. Hyvä Jumala, miten hän riutui säälistä. Säälistä hän oli antanut itsensä, sentähden ei edes tätä katunut ja olisi vieläkin tehnyt vaikka mitä ja mitä. Eeva on hyvä ja lempeä, hänen sydämensä on puhelias itsestään kuin puro rotkossa. Jumala, hän ei kestä hiljaisuutta ja hellii tuota katkeraa miestä niin, että menehtyy ikävästä. Tämäkö on rakkaus? Tämä hirvittävä tuska, josta ei luopuisi millään?

Mitäpä ihminen uskoisi? Eeva kulkee kaikesta huolimatta maisterin huoneeseen ja astuu koputtamatta, hiljaa sisään, istuutuu tällä kertaa tuolille, pienen pöydän toiselle puolelle. Hänellä on raitis punaruutuinen pumpulileninki, jonka hihat ovat vain kyynärpäihin saakka, ja aivan puhdas, lumivalkoinen esiliina.

Lassila silmää ylös tuikeasti kuin röyhkeä poika äitiinsä. Eeva puolustautuu sitä vastaan ehättämällä sanomaan:

— Minä istun ihan hiljaa.

Maisteri tekee pari huolimatonta siirtoa perät täin, ajattelematta ja kehnosti. Pelin henki on tiessään. Kuluu viisi minuuttia, sitten sanoo Eeva ystävällisesti:

— Selittäkää maisteri minulle, opettakaa minuakin pelaamaan.

Maisterin kulmat rypistyvät, hänen äänensä on varoittavan jyrkkä:

— Kuulkaa, te häiritsette minua.

— Opettakaa nyt. Hauskempihan on kahden pelata.

Lassila on kumartuneena pöydän yli, siirtää nappuloita umpimähkään sinne tänne, suuttuu siirtoihinsa, pyyhkäisee äkkiä nappulat lattialle ja nousee. Sanoo tavaton kyllääntymys äänessään:

— En minä osaa pelata tällä tavalla — toisen tuijottaessa. Kai annatte minulle rauhan, jos karkaan tieheni.

Eevan silmät rävähtävät suuriksi, hän tarttuu molemmin käsin kaulaansa ja syöksyy pystyyn.

— Osaan minäkin täältä tieheni. Ei minua tarvitse karkuun lähteä.

Lassila ojentaa kättään.

— Istukaa paikallanne. — Hän katsoo Eevaan. Silmät ovat niin väsyneet kuin olisi hän elänyt kaksituhatta vuotta nukkumatta. — Minä en pyydä teiltä mitään muuta kuin ettette häiritse minua. Teidän pitäisi nähdä omilla silmillänne, etten siedä tätä. Enkö sano joka päivä sata kertaa: älkää häiritkö minua. Mutta Eeva ei usko. Hallitkaa tässä asunnossa mielenne mukaan, mutta ettekö voi antaa sen vertaa minulle, että saan olla yhdessä huoneessa yksin. Minulla ei ole aikaa enkä tahdo olla seuranpitäjä, ennen palkkaan teille vakituisen seuraneidin, mutta sitten taas hyökkäätte minun kimppuuni molemmat. Ehkä saan olla rauhassa, jos kuljeksin aina kahteentoista asti katuja?

Hän lähti. Eeva kuuli hänen ottavan päällystakkinsa ja työntävän ulko-oven kiinni. Sitten hän kulki keittiöön hiljaa, veti sänkynsä, riisui puhtaat pukimensa ja työntyi peitteen alle. Painoi päänsä tyynyyn, ähki hiljaa ja niisti usein nenäänsä pimeässä. Hiukset liimautuivat märkiin kasvoihin ja kaiversivat suupielessä. Hänen itkettyään kyllin suolaisia kyyneleitä tuli mielikuvitus lohduttamaan. Istui vuoteen laidalle, siveli paljaita hartioita, sopotti korvaan, ja tuskaiset ähkäykset harvenivat. Kirveltävät kasvot kohosivat märän tyynyn hauteesta. Hän katseli pimeään ja eli kuin unessa:

Keittiön ovi aukenee hiljaa. Maisterin sisar, sama, jonka kuva on kirjoituspöydällä, tulee hiljaa sisään. Liikkuu varovasti ja laskeutuu polvilleen tähän vuoteen ääreen. Eeva tuntee siinä maatessaan väristystä, sillä hän tietää elävästi, että sisar on kuollut ja että tämä siis on haamu. Se ei koske häneen, varoo säikyttämästä kylmillä käsillään. Mutta kertoo hiljaa, että eräs mies on kerran loukannut häntä hyvin suuresti, niin syvästi kuin naista voi loukata. Hän antoi sen anteeksi, mutta hänen veljensä kosti tappamalla loukkaajan. Eikä murhaa koskaan saada selville. Tämän rikoksen tähden suree veli nyt ja karttaa kaikkia ihmisiä. — Eeva kääntää tässä päätään haamuun ja näkee, että tämä on aivan kuin elävä ihminen, sanoo: Minä tiesin, että häntä painaa jokin. Tiesin, että hänen mielensä on arka ja vereslihalla. — — Niin. — Sitten kuluu aikaa. Kerran hän menee hiljaa maisterin huoneeseen. Astuu pehmein askelin. Maisteri istuu siinä nojatuolissa pää painuneena ihan polven päälle. Puistelee itseään ja huutaa sellaisin väsynein silmin: En siedä tätä. En siedä sinua luonani, sillä sinä olet hyvä ja minä olen murhamies. — Mutta hän laskee kätensä maisterin leuan alle, kohottaa päätä ylöspäin ja sanoo: Minä tiedän sen, olen kauan tiennyt maisterin rikoksen, mutta ihmisen pitää sittenkin katsoa ylöspäin, näyttää silmänsä maailmalle. Uskalla, kärsi — maailma on sinun… Ja hän puhuu kauan hyviä sanoja ja pyyhkii niillä rikoksen maisterin sielusta.

Tämänkaltaisia Eeva kuvittelee, niillä hän elää ja viimein painuu hänen päänsä kostealle kokoonpuristetuile tyynylle. Unenhorroksessa vielä hän kuulee sanat: Rakas hyvä tyttö.

Lassila lähti ensiksi tapaamaan Valjakkaa, joka asui Siltasaarenkadulla. Hän päätti kuljeksiessaan, ettei sano Eevaa irti, jollei tämä itse lähde. Sen sijaan täytyy ottaa vuokralainen ruokasaliin, sillä kahden ei tämä elämä käy enää päinsä. Jos sattuisi kielevä nainen, ehkä tämä varjelisi häntä jonkin verran Eevasta, joka todellakin on maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta. — Valjakka ei ollut kotona ja Lassila marssi takaisin Unioninkatua pitkin. Siinä juolahti mieleen poiketa Yliopiston kirjastoon. Ehtiihän siellä istua puolitoista tuntia ennen sulkemista. — Hän sai jonkin kirjan ja kulki aivan perimmäisen pöydän ääreen. Suuressa salissa oli vain pari paikkaa vapaana. Kyllä ihmiset lukevat ahkerasti. Sievät, hyvinpuetut tytöt istuvat siellä ja kirjoittavat muistiinpanoja edessään suuret kasat kirjoja. Hallittu hiljaisuus huokuu korkealta katosta ja kunnioitus loputtomista kirjahyllyistä. Ilma on kylmä ja raskas kaikista niistä ajatuksista, jotka vanhoilta riveiltä yrittävät painua vieraisiin päihin. Lassila antaa kirjansa levätä ja katselee sen yli pitkin salia. Tuo nuori tyttö kellertävine tukkineen, joka taitavasti viivaa viivottimen avulla kirjaansa, hän ei tiedä, mitä on rappio ja turmelus. Tuo poika, jolla on uneksijan kasvot, tuijottaa leuka suorana portaiden taitteeseen ja toistelee ulkoa jotakin lausetta. Hän kadehtii kaikkia heitä, alkaa lukea, mutta välinpitämätön tympeys on voimakkaampi kuin kirjan henki.

Hän lähtee kirjastosta suljettaessa. Seuraa kellervätukkaista yli Aleksanterintorin. Tyttö kulkee nopeasti ja heiluttelee hiukan pientä, nahkaista kirjalaukkua oikeassa kädessään, kääntyy Aleksanterille. Lassila seisahti hetkiseksi kulmaan, mutta lähti kuitenkin Jaspikselle päin. Eräässä Stockmannin ikkunassa seisoi valkeapukuinen vahamorsian. Näkyi puvun läpi, että ruumis oli mukavassa kierroksessa, niinkuin Into Saxelinin tyttöveistoksilla. — Lassila jäi istumaan ravintolaan ja lähti hiukan yli puoliyön kotiinsa päin Bulevardia pitkin. Edellä kulki kaksi naista käsikoukussa, epäilyttävän hitaasti ja hyvin iloisina. Lassila kysyi ohimennessään melko huolimattomasti, saako hän tehdä neideille seuraa. Se, joka kulki hänen puolellaan, nyhjäytti olkapäitään. Toinen hymyili. Hän sovittautui heidän tahtiinsa ja kysyi, eivätkö neitoset kertoisi, mikä heille tuotti äsken iloa. Ei vastausta kummaltakaan. Kadun hämärässä valossa ei näkynyt miltä lähemmän tytön silmät näyttivät pensaiden takana, ja sentähden Lassila jatkoi:

— Minulla oli hyvin ikävä ilta. Mutta teidän seuranne korvaa sen, te olette niin hauskoja neitejä.

— Kyllä minä sen hauskuuden näytän.

Se tuli niin äkkiä, että hän vaistomaisesti pysähtyi. Lähempi tyttö, kahvinruskeassa takissa, käännähti häneen ja kohotti lyhyen sateenvarjonsa olan taa:

— Jos ette tässä hetkessä jätä meitä, niin lyön tällä sateenvarjolla.

Tämä vallan kähisi. Toinen tyttö näkyi hymyilevän taampana, ja Lassilakin purskahti nauruun:

— Olisinpa iloinen, jos te jättäisitte meidät.

Mutta ruskeatakkinen tarttui toverinsa kainaloon. He kääntyivät taaksepäin. Tuo terhentely huvitti Lassilaa vielä Hietalahden torille tullessakin.

Hänen huoneessaan ylhäällä paloi sähkö, shakkinappulat lepäsivät pitkin lattiaa. Eeva ei ollut lähtenyt tiehensä, koska hänen takkinsa ja hattunsa olivat eteisessä.

8.

Seuraavana päivänä Eeva ja talonmiehen vaimo toivat joutilaan sängyn vintiltä. Se sijoitettiin ruokasaliin. Ruokailupöytä siirrettiin makuuhuoneeseen ja sieltä vietiin pyöreä kiilloitettu pöytä ruokasaliin. Kun Eeva kysyi, mitä varten huone vuokrataan, sanoi Lassila: Ettei Eevalla ole ikävä.

Vuokraajaksi ilmestyi vakuutusvirkailija Siiri Mikkonen. Heti ensimmäisenä iltana hän naulasi käyntikorttinsa oveen: Sirkka Mikkonen. — Hän koristeli ristinimeään. — Samanlainen kortti ilmestyi kylpyhuoneeseen sen naulan yläpuolelle, missä Paula oli tavannut pitää itämaista aamunuttuaan. Naulaan tuli kolme pyyheliinaa hienosta karkeampaan. Neiti Mikkonen näkyi olevan järjestyksen ihminen ja halusi pitää »mieluummin omat liinavaatteet».

Hän oli vakuutuskonttorissa, ja vakuutuskonttoristit ovat tavallisia konttoristeja paremmat, lähes yhtä hyvät kuin pankkivirkailijat, mutta heidän ja tavallisten välillä on suuri juopa. Neiti oli ollut tässä paikassaan kolmestakymmenestä kuudesta ikävuodestaan neljätoista. Hänellä oli ruskea vesilaineille laitettu polkkatukka, tummahko puna kasvoilla, joita peitti ohut, ohut untuva. Sen erotti varsinkin ylähuulessa silkin hienona ja se ikäänkuin pehmensi häntä. Tyynet haaleansiniset silmät näyttivät sangen kylmiltä, ne eivät olleet koskaan kaivanneet laseja, mikä seikka on luettava sen ansioksi, että hän söi suunnattoman paljon parasta meijerivoita. Söi juuri siksi, ettei menettäisi näköään, hän näet otaksui, että silmät kuitenkin mahtoivat olla heikot tai voisivat tulla heikoiksi. Eevan tuli käydä hakemassa joka päivä hänelle puoli litraa maitoa, siihen sekoitettuna kaksi desilitraa kuohukermaa.

Keittiökaapin ylin hylly paperoitiin uudestaan neitiä varten. Hän kuljetti sinne aina tuoretta ranskanleipää, voita ja leikkeleitä. Nämä hän toi paketeissa, jotka oli aina sidottu narulla ja varustettu nappulalla. Hän tunnusti Eevalle, että »inhosi ihmisiä, jotka kantavat paketteja kainalossaan tai painettuna rintaansa vasten». Sentähden hän tapasi pyytää puotilaisilta, että nämä ystävällisesti laittaisivat sievän paketin, koska sitä joutuu kantamaan kadulla. Keittiön ikkunalle varattiin rinnan kaksi pientä pahviaskia. Toisen kylkeen neiti itse liimasi tekstatun etiketin: Nappuloita, toisen: Naruja. Neidillä oli erikoisrakkaus etiketteihin, Lassila ajatteli, että tuo ihminen saattaisi oman eteisensä oviin liimata laput: Keittiö, Makuuhuone, Herran huone, Ruokasali, Kylpyhuone ja viimeiseen oveen: Ulos. Hän mietti, mahtaisiko tämä liimata W.C:n ovelle suurin, pyörein tekstauskirjaimin: W.C. Mutta Eeva kunnioitti etikettejä suuresti.

Joka ilta yhdeksän aikaan neiti tuli keittiöön. Hän leikkasi kolme ohutta ranskanleipäviipaletta leipälaudalla, siveli niihin yhtä paksulti voita, peitti leikkeleillä ja siirsi leipäveitsellä lautaselle. Vei lautasen sekä lasin kermansekaista maitoa huoneeseensa ja nautti siellä illallisensa.

Pian lähti Eeva sinne perässä ottamaan päiväpeittoa pois hänen sängyltään ja viemään lasikannussa raitista vettä yöksi. Tällöin hän jäi juttelemaan usein pitkäksikin aikaa. Neiti Mikkonen istui tuolillaan, toinen käsi kevyesti pöydällä, ja kuunteli häntä tekemättä koskaan kysymyksiä, joskus myöntäen, joskus sanoen pari tyyntä lausetta. Hänen haileat silmänsä olivat hiukan ihmetteleväiset ja väliin epäuskoiset. Joskus lienee neiti ajatellut, ettei Eeva ollut oikein viisas. Mutta hän ei millään muotoa pitänyt asianaan huomauttaa toisen palvelijalle käyttäytymisestä. Tässä hän tosin vaikeni omaksi vahingokseen, sillä alkoi yhä enemmin tapahtua näin: kun hän oli tullut kuuden seuduissa päivällisen syöneenä riiputtaen pientä pakettia nappulasta, järjestänyt paketin omalle hyllylleen ja istui sitten tohvelit jalassa käsityötään tehden, kurkisti Eeva ovesta: Minun tekee mieleni kysyä… tai: Minä tulin kerto maan sitä juttua… Neiti kuunteli kertomisen ja sanoi sitten häiritsemättömän tyynesti:

— Olkaa ystävällinen ja koputtakaa oveen. Tuntuu niin omituiselta, kun joku kurkistaa äkkiä sisään.

Mutta maisteri sai todellakin olla nykyjään enemmän rauhassa.

Kerran Lassila tuli kotiin kello yksitoista. Hänen riisuessaan eteisessä päältä neiti Mikkonen avasi huoneensa oven, seisoi aukossa pitkänä ja tasaisena käsi leväten oven kahvalla.

— Hyvää iltaa, maisteri Lassila.

Lassila käännähti häneen päin, kumarsi ja näytti vähän sekaantuneelta; hän ei ollut monta sanaa puhunut vuokralaisensa kanssa.

— Hyvää iltaa.

— Maisteri Lassila! Minä ajattelin kutsua teidät juomaan syntymäpäiväkahviani, mutta te ette ollut kotona, ja nyt minun kaikki muut vieraani ovat menneet pois. Ne läksivät kymmeneltä.

— Sepä oli ystävällisesti ajateltu.

— Kahvi on täällä vielä kuumana, jos te haluatte vieläkin juoda… Voisimmehan kutsua tänne teidän palvelijattarenne kolmanneksi.

— Kiitos. Mitä turhaa. Kyllä kai te uskallatte yksin istua minun seurassani sen aikaa. Vai kuinka?

— Kyllähän minä omasta puolestani sen uskallan…

Lassila naurahti matalasti:

— Minäkin uskallan omasta puolestani.

Neiti Mikkonen oli huomauttanut Eevalle, että hän ehdottomasti tahtoi itse palvella vieraitaan, ja varustanut keittiön pöydälle pienelle tarjottimelle kahvikupin, lasin mehua ja leivoksia palvelijatarta varten. Hän ottaisi itse päiväpeiton pois sängystään ja pitäisi huolen juomavedestään, niin ettei Eevan tarvitseisi vaivautua. Mutta aivan väkisin Eeva tahtoi edes siirtämään ruokasalin pöydän täksi illaksi neidin huoneeseen, koska se oli suurempi. Siellä se nyt seisoi entisellä paikallaan peitettynä neidin lumivalkoisella pellavaliinalla. Pöydällä kukki tuore cyclamen, sivupöydällä oli vaasissa keltaisia krysanteemeja. Siellä oli myös kaksi pakkaa aikakauslehtiä yhdensuuntaisesti vinossa pöytään nähden: »Naisten Ääni» ja »Suomen Nainen». Isolla pöydällä oli ollut sievästi laitettu kahviasetelma, mutta nyt se oli osittain hävitetty ja sorrettu. Käytetyt kupit ja mehulasit oli siirretty pois toiselle kulmalle. Neiti Mikkonen tarjosi kahvia ja alotti tyynellä tavallaan keskustelun kaupungin kasvihuoneesta. Hän oli siellä nähnyt viime keväänä tällaisia cyclameja, joiden suomalainen nimi on alppiorvokki. Ne kasvatetaan kalkkivedellä sivellyn lasin alla, koska eivät siedä aurinkoa.

Lassila katseli hänen avaria, värjähtämättömiä silmiään ja tummansinistä vaalein silkkirypälein koristettua pukuaan. Hän joi hitaasti kahviaan ja ilmaisi, ettei ollut koskaan käynyt kaupungin puutarhassa eikä tiennyt, missä se on. Sai tarkan selityksen sen paikasta ja kauneudesta. Neiti oli kulkenut siellä erään konttoritoverinsa kanssa, joka kuului kaupunginvaltuustoon. Niin kääntyi puhe naisten osuuteen kaupunginvaltuustossa ja eduskunnassa. Sitten sanoi Lassila:

— Minäpä olen taipuvainen luulemaan, että te neiti kuulutte aivan äärimmäisiin suffragetteihin.

Neiti ei hämmästynyt eikä pahastunut. Hän luki kyllä itsensä naisasianaisiin ja kuului täkäläiseen yhdistykseen.

— Mutta nythän naiset ovat saavuttaneet ne oikeudet, joita tämä liike alussa tahtoi — arveli Lassila varovaisesti.

Neiti kohotti päätään, hänen silkinhienojen untuvain peittämä ylähuulensa oli todella suloinen.

— On vielä paljon työtä. Täällä se on sanottu niin hyvin. — Hän nouti sivupöydältä Naisten Äänen ja osoitti sormellaan erästä paikkaa. Katsokaahan:

»Naisia johtajina, naisia saarnaajina, naisia sielujen voittajina, naisia neuvonantajina, järjestäjinä, toimittajina. Naisia lämpimin sydämin ja terävin päin. Tulella kastettuja naisia, sotavarustuksiin pukeutuneita Jumalan ja isänmaan puolesta! Siunattuja naisia — — uskollisia, sitkeitä, määrätietoisia, rukoilevia, kieltäytyviä, tarmokkaita naisia.»

— Eipä siellä luvata yhtään naista miestä varten.

Hän katsoi neitiä härnäävästi. Tämä Suomen nainen istui siinä pöydän kulman takana ja punastui hiukan tummemmaksi. Taisi tuntea tällä hetkellä liian uskalletuksi jäädä yksin noiden pilkallisten silmien eteen.

— Ei sitä varten kannata kasvatella naisia.

— Ettäkö ei kannata ruokkia kyyhkysen poikia ja asettaa riviin katonräystäälle haukkaa varten? Aivankuin tälle kyyhkynpojalle löytyisi suurempaa onnea kuin päästä lentämään haukan vatsassa.

Maisteri tahtoi räjähtää nauruun nähdessään, miten kummastuneesi neiti katseli hänen röyhkeihin haukansilmiinsä. Tuotti armottomasti nautintoa sielulle saada nainen ihmettelemään. Hän hillitsi itseään, kumartui lähemmäksi pöytää.

— Te ette sitä ymmärrä, ette. Teistä se olisi vahinko, vai?

Neiti kohotti päätään ja painui kauemmaksi tuolinsa selkää vasten. Sanoi hiukan kylmästi:

— Kyllä minä sen ymmärrän. — Ei avioliitto ole mikään paratiisi.

— Oletteko te koettanut sitä?

— En ole, enkä erikoisesti halua koettaakaan. — Olkaa hyvä — neiti ojensi kristallimaljakkoa, jossa oli viinirypäleitä, banaaneja ja omenia. Lassila valitsi banaanin, neiti otti rypäletertun.

— Te pidätte siis itseänne liian hyvänä avioliittoon?

Lassilan silmät näyttivät kiiluvan pelkkää ironiaa kulmien alta. Neiti ajatteli olevansa paljon vanhempi kuin tuo jokseenkin nuorelta näyttävä poika, joka luulee maisterin arvon tehneen hänet viisaimmaksi maan päällä. Mutta hänpä ei ole niin yksinkertainen, että loukkaantuisi tuollaisista asioista. Ihminen pysyy korkealla niin kauan kuin itse tuntee olevansa kaiken muun yläpuolella. Hän söi pari vaaleaa marjaa ja pisti teevadille erään, jonka kylki oli ruskeana.

— Liian hyvä olenkin kaikille, tarkoitan, kaikenlaisille miehille. Jokaisen täytyy saada vertaisensa. Siinä kokeilussa on elämä kysymyksessä, eikä kukaan luovuta elämäänsä tyhjän pantiksi, kerranhan sen vain saakin.

Mies kumarsi hänelle äänettömästi ja jäi katselemaan ikkunaan, jota peitti pitsikudos, kalastajalangan värinen. Jokainen kuvio ja lehti erottui selvästi pimeyttä vasten. He tunsivat hiljaisuuden ja yön ympärillään. Neiti nyppäsi silloin tällöin levollisesti marjan tertusta kuin kuningatar. Hän osasi syödä — hitaasti ja arvokkaasti. Lassila jatkoi yhä tarkastellen ikkunaverhon kuvioita:

— Naisasiatyössä ei suinkaan ole rajoituttava vain valkoisiin rotuihin. Pienet ja pyöreät neekerityttäret Afrikan erämaista olisi ehdottomasti emansipeerattava. Sitäpaitsi niitä täytyy opettaa pitämään vaatteita päällään. Muutoin mies, joka näkee heidän paljaat rintansa, ei lainkaan voi ajatella muuta kuin että tämä on nainen, olipa hän sitten määrätty papiksi tai tuomariksi, ja tällöin joutuisi mies syyttömästi rikkomaan papin ja tuomarin loukkaamattomuutta. Omasta puolestani en ensinkään usko, että ne mustat suffragetit tulevat olemaan läheskään niin onnellisia kuin heidän nykyiset äitinsä. Mutta saanko minä polttaa?