KOTIELÄMÄÄ

1.

Oli lupapäivä.

Matematiikan opettaja Olli Lassila toi pienen teekannun ruokasaliin, laski sen pöydän kulmalle lautaselle. Istui huolimattomasti, raskaasti tuolille. Oikean käden puolelle, toiselle kulmalle hän oli jo teeveden kiehuessa käynyt noutamassa Helsingin Sanomat eteisen lattialta, oven alta. Iloiset teekupit, epäsiistin näköinen voilautanen ja leipäkori olivat seisoneet koko yön pöydällä. He olivat Paulan kanssa olleet eilen illalla teatterissa ja juoneet sitten kahdentoista aikaan teetä. Niin, menivätpä he nukkumaan miten aikaisin tahansa, jäi pöytä siivoamatta.

Vaimo nukkui vielä. Lassila oli herännyt kahdeksaksi, niinkuin tavallisina koulupäivinä. Tottumuksensa mukaan hän nousi, kiehautti keittiössä hiukan vettä, heitti entisen teeveden kannusta pois ja kaatoi kiehutetun vanhojen teelehtien päälle. Ei kai hänen tarvinnut vielä teekannunkin pesemisestä huolta pitää.

Tee maistui pahalle. Se oli hautunutta, sameaa, kurjanmakuista. Hän maisteli, väänsi suutaan. Nieleksi sen alas voileivän kanssa jotenkuten. Toistako viikkoa lie ollut kannu pesemättä?

Luettuaan sanomalehden meni Lassila makuuhuoneeseen. Vaimo nukkui, makasi toisessa sängyssä — sängyt olivat leveät, matalat, tilavat heittelehtiä — oli melkein käppyrässä toinen polvi vedettynä likelle leukaa, toinen jalka paljaana, ojennettuna jäykästi yli sängynlaidan. Paula peuhasi aina vuoteessaan. Toisinaan työnsi kätensä tyynyn alle, toisinaan vatsansa alle — hautoi ne väsyneiksi ja painuneiksi — kierähti sitten selälleen, työnsi itsensä kaikkein kummallisimpiin asentoihin. Lassila ei kyllä herännyt siitä — kunhan sänky ei hajonnut, vaan se olikin vahvaa tekoa. Mies katseli: kaunis jalka se oli. Hän jäi siihen seisomaan paitasillaan, päällyshousut jalassa. Tuntui hiukan levottomalta ja oudolta täällä sekaisessa huoneessa ilman mitään tekemistä lupapäivänä. Paula oli heitellyt vaatteensa suureen nojatuoliin, pienet matot lojuivat lattialla tomuisina ja kasassa. Ja toinen nukkuu yhä. Hiukset olivat sekaisin, huulet auki, kädet ojennettuina yli päänalusen pienten rautatankojen väliin. Mies nosti riippuvan jalan sänkyyn ja vetäisi lakanan sen yli, ei herätä, vaan menee omaan huoneeseensa, siellä on tupakkapöydällä kirja valtiotaidosta. Hän oli eilen illalla keskeyttänyt lukunsa, kun piti lähteä teatteriin, pistänyt sen alassuin. Heittäytyi nyt nahkaiseen nojatuoliinsa ja alkoi lukea. Tämä huone oli järjestyksessä, siellä ei ollut mitään sotkuista, kirjat lepäsivät vierekkäin, kauniisti sidottuina ja luoksepääsemättöminä matalassa, nurkkaa kiertävässä hyllyssään. Nahkaiset nojatuolit ja sohva ovat ruskeat ja mukavat, sohvan takana vihreällä silkillä varjostettu korkea jalkalamppu. Kirjoituspöydällä on vaimon kuva. Syksyisen, harmajahkon päivän kalsea valo joka paikassa, kirjojen ylväillä selillä, metallisen tupakkapöydän pinnalla, lampun päällä, sohvan nojilla. Kiusaava keskeneräisyyden tunto pysytteli miehen takin sisällä, kuin ei olisi kaulus kunnossa, olisi leuassa parransänkeä, eikä päiväjärjestys oikea. Hän istui ja luki tässä eikä ollut oikein tyytyväinen, mutta sitä ei hän tiennyt itsekään miksi. Oli vain parransänkeä leuassa.

Aamupäivä kului pitkälle, sitten kuuluu Paula menevän kylpyhuoneeseen, vesi juoksee siellä hanasta, ja menee vielä pitkän aikaa, ennenkuin vaimo tulee sisään. Hän on hiukan uninen, nauru silmissä, venyttelee, tulee sohvalle, silittelee polviaan. Kas, hänellä on jo sukat ja kengätkin jalassa.

— Eikö ole mukavaa, kun on lupa?

Mies ei katsonutkaan kirjastaan, kuului epämääräinen: Jaa, miksei.

Paula silittelee polviaan, haukottelee, heittäytyy äkkiä selkänojaa vastaan. Hän on vielä hyvin nuori, vaaleassa leningissä, ruskeana kesän jäljeltä. Hän on muutenkin ruskeapintainen jo luonnostaan, ja kädet ovat hyvin liikkuvaiset. Eheäihoinen, kiinteälihainen hän on. Silmät elostuvat:

— Kuule, minä tiedän: lähdemme kävelemään.

— Nyt?

Mies todellakin katsahti kirjastaan ylös.

— Niin juuri, eihän siellä sada. Vai sataako?

— Mutta mitä me nyt teemme kävelemässä?

— Torilla, ostoksilla. Pitää ostaa makkaraa, kurkkua ja päivälliseksi pihvilihaa ja munia ja sipulia.

Ovikello soi. Paula meni avaamaan ja toi pyykkipaketin sohvalle.

— Kuule, mene sinä maksamaan tämä pyykkilasku, se on kuusikymmentäseitsemän.

Lassila nousi.

— Paljonko se olikaan?

— Kuusikymmentäseitsemän.

Kun Lassila selviytyi pyykkimuijasta, oli paketti jo avattu ja vaatteita levitetty sohvalle ja nojatuoleille. Paula toimitti:

— Minä en millään viitsi laskea tätä pyykkiä. Levitän sen tähän sohvalle, vaatteiden pitää kuivaa, ennenkuin ne pannaan liinavaatekaappiin. Jos panee hiukankin kosteina, ne ottavat kasassa hometta. Eihän se mitään tee, vaikka ne ovat täällä, eihän sinun kuitenkaan tarvitse tänään tehdä työtä.

Lassila istui kirjoituspöytänsä ääreen, koska nojatuolin selällä lepäsivät hohtavan valkoiset pyyheliinat, katseli vaimoaan, poltti savuketta. Hänellä oli vaaleat, läpitunkemattomat kasvot. Hän aikoi sanoa vaimonsa talousviisauteen: Vai niin, ja vielä: Olisihan ne voinut levittää muuallekin. Tämä nyt on vähän epämukavaa. Mutta oli turhaa sanoa siitä mitään. Minne ne kaikki pyyheliinat lennättäisi enää, niitä oli jo joka paikassa huoneessa, kirjahyllyn reunalla ja pöydän reunallakin riippumassa. Paula heitteli kappaleen paikkaansa, etteivät millään homehtuisi. Sitten hän oli valmis.

— Tule nyt. Mitä me täällä sisällä teemme istumassa. Pitäisi ostaa uudet sukatkin. Nämä entiset ovat ihan rikki kantapäistä.

— Pitäisikö minun sinulle sukat valita?

Paula nauroi:

— Ethän sinä veikkonen osaisikaan. Sinä ostaisit paksut, lyhyet sukat, jotka eivät yltäisi polviinkaan.

— Jaa. Sellaiset kai minä ostaisin.

— No, tuletko sinä?

— En minä sellaisille ostoksille tule.

— Kun et tule, niin ole tulematta. Minä ainakin lähden nyt torille.

Paula meni keittiöön, repäisi liuskan pöydällä olevasta käärepaperista, tarkasti kaikki hyllyt kuin hyvä emäntä ja kirjoitti ostojärjestyksen: Maitokannu kauppaan mennessä. Makkaroita, pihvilihaa, sipulia, laardia, kurkkuja, ei kurkkuja, vaan tomaatteja. Maitokannu noudettava tullessa kaupasta.

Sitten hän valmistui lähtemään, vetäisi nutun päälleen ja juoksi kassi kainalossa alas. Hän oli niin tyttömäinen. Kuljeskelee katuja, heiluttelee kassia, katselee ympärilleen. Joku mies hymyilee hänelle ja häntä naurattaa vastustamattomasti. Tuntematon hymy kadulla tekee mielen irralliseksi, riemuiseksi. Torilla on kirjavaa elämää. Siellä kulkevat kaikki ihmiset satojen pöytien välillä, kasvikset makaavat sylikkäin tuoreina, välinpitämättöminä ja rauhallisina, kasoittain kurkkuja ja porkkanoita. Myyjät iskevät halukkaasti silmänsä jokaiseen. Lihava muija juo kahviaan pöytänsä takana. Ihmisiä tulee ja menee. Ja kaikki tuntemattomat ihmiset ovat niin mielenkiintoisia. Raavaankyljet riippuvat koukuissa, valkotakkinen lihakauppias pyyhkii käsiään. Hohhoh. Paula kuljeskelee joka pöydän luo, ostaa kirsikoitakin ja sukat kotiin mennessä, ottaa maitokannun kaupasta. Kello pahus on jo puoli kaksitoista. Hän heittää kassinsa keittiöön ja menee miehensä huoneeseen. Tämä lukee yhä valtio-oppia kymmenien kiiltävien pyyheliinojen keskellä. Paula istuu.

— Etkö sinä tee muuta kuin luet?

Mies rypisti kulmiaan:

— Mitä hittoa minä tekisin sitten, eihän täällä osaa astua minnekään, kun kaikki on hujan hajan, ei istuakaan.

Vaimo nauraa. Hänellä on omituinen tapa nauraa aina, kun näkee toisen kiusaantuvan.

— Jos minulla olisi lupapäivä, minä nukkuisin myöhään ja kävelisin kadulla ja kävisin asemalla ja tekisin mitä ikinä mieleen juolahtaa.

— Etkö sinä nyt tee mitä mieleen juolahtaa?

— No jaa. Mutta minulla ei ole lupapäivää. Annapas minulle joskus lupapäivä tai lupaviikko.

— Todellakin.

Oliko hänen äänessään pieni kylmä vivahdus? Vai johtuiko se siitä, että hänen suunsa ympärillä oli mukava piirto, pieni ironinen, ylenkatseinen häivä. Se ilmestyi usein hänen vaaleille, tyynille kasvoilleen, suupieliin. Oliko se ylenkatsetta, oliko se kyynillisyyttä, halveksimista vai huumoria, tuo pieni juova? Mutta se näkyi monasti, kun hän katsoi ihmisiä lasiensa takaa, kylmin, terävin, hiukan kärtynein ja rauhallisin ilmein. Paula kyllä näki sen heti paikalla ja nauroi:

— Oletko sinä suuttunut?

— Sehän olisi typerää, jos olisin suuttunut.

— Oletpa sinä kuitenkin. Kuule, minä laitan vikkelästi kaikki kuntoon ja ruokaakin. Ole ihan rauhassa.

Paula lähti ja eteisestä kuului hänen hyräilynsä.

He syövät aamiaistaan, sitten kun sekin on aikanaan valmis. Paistettua makkaraa, vanhoja paistettuja perunoita ja paistettua puuroa, se huvittaa Paulaa:

— Kaikki paistettua. Puuttuisi vielä, että meillä olisi kymmenen paistivatia ympäri pöytää; paistettuja lihapyörylöitä, ohukaisia, häränsilmiä. Mitä kaikkea ikinä vain voidaan paistaa?

Hän katselee miestään silmäripsiensä läpi. Vieläkö tämä on vihainen? Oh. He ovat kahden, ei ole ketään muita ihmisiä, ei lapsia kaksivuotisesta avioliitosta, ei palvelijaa eikä ketään. Mies ei edes naura. Paula laskee kätensä helmaan, nyökyttelee hiukan päätään:

— Ja jos minä olisin noin järkevä kuin sinä, niin minä jo luovuttaisin sieluni Jumalalle.

— Järkevätkö ne luovuttavat sielunsa Jumalalle? Ohoo.

— Hyvä Jumala, miten sinä voit olla totinen! Entä jos minä kaataisin sinun tuolisi.

— Mikset pöytää?

— Siksi, että sinä olet aina niin totinen.

— On sekin logiikkaa.

Paula nousi. — Että ihminen saattoi olla noin kivimäinen, kuin harmaata vuorta ja yhä se sama juova suupielessä. Hän nauroi yksinään, meni miehensä luo, hieroi, vanutti, veti, kuristi ja nauroi.

— Rakas ihminen, älä nyt ole vihainen.

— En minä ole vihainen. Mistä minä olisin vihainen? Älä hoputa aina sitä vihaisuutta.

— Olisit vihainen minusta, epäjärjestyksestä ja kaikesta.

— Olenko minä koskaan vielä muistuttanut sinua mistään? Sinähän saat pitää minkä järjestyksen tahansa, mutta älä luulottele, että minä olen jollakin tapaa tyytymätön. Minua vaivaa se, kun sinä aina toistat tuota samaa. Eihän mies voi nauraa tyhjänpäiväiselle.

Paula suoristautui:

— Ja nyt minä laitan kaikki kuntoon. Täällä pitää olla semmoinen järjestys kuin englantilaisessa kodissa. — Hän venytti olkapäitään. — Kotini on minun linnani.

Suhauksessa katosivat ruoka-astiat pöydältä, vaihtui ruokaliinan tilalle päiväliina, verkainen, vihreä, ja sen päälle pieni batistiliina ja kukkamaljakko. Mies poltteli tupakkaa. Paula oli keittiössä, kiersi jonkinlaisen rievun päähänsä, veti esiliinan ylleen.

Aah. Keittiön pöytä täynnä astioita. Illalliset teeastiat, eiliset päivällisastiat ja aamiaisastiat. Inhottavia, kuivuneita puurovateja, paksulti puurontöhkää, likaisia haarukoita. Ne pitäisi viedä piiloon, heittää alas tuollaiset ruostuneet haarukat. Jos edes siivoaisi ensin, että se lykkäytyy. Hän meni makuuhuoneeseen, laittoi toimekkaasti vuoteet, lakaisi kaikki lattiat, pyyhki pölyt, pesi pesupöydän kylpyhuoneessa ja syvennyksetkin, joihin saippuaa oli juuttunut, puhdisti W.C:n. Tasaisella mielellä, harmajan tasaisella, tuli hän keittiöön ja ryhtyi astioita pesemään.

— Kyllä näitä töitä riitti.

Ei ollut mitään hurmostilaa laittaa ne joka päivä näin säännöllisesti. Siinä hän pesi astioita, katseli valkeaksi maalattua kiviseinää ja vesihanaa. Olipa se likainen tuo hana. Tämä tasainen mielentila, ihan tasainen, se oli Paulalle raskasta lepoa. Se tuli aina arkiaskareissa. Hän oli silloin kuin käärittynä harmaisiin villoihin eikä puhunut mitään. Silmät tuntuivat lepäävän syvällä ja niitä suojeli jonkinlainen uupumus, jokapäiväisyyden surullinen kalvo. Ne eivät laajentuneet eivätkä kirkastuneet, lähettäneet säteitä, niinkuin muulloin. Poskia peitti kuin harmaja seitti, tiheä ja tukehuttava, ei yksikään ihohuokonen voinut hengittää sen alla. Hän ei ajatellut mitään, tunsi vain sen omituisen rasvaisuuden itsessään, joka lisääntyi ja paksuni, teki hänet tasaiseksi ja kuolleeksi. Kädet tekivät koneellisesti työtään, kiilloittivat pöydän hyvin hitaassa tahdissa, hankasivat edestakaisin. Sitten hakivat sanomalehteä, alkoivat hangata hanan alustaa. Jos olisivat ottaneet saippuaa, olisi se lähtenyt pikemmin puhtaaksi, vaan ne olivat laiskat ja ajatuksettomat kädet, tekivät työtä alitajunnassaan. Lika kasaantui lopulta nyppylöihin ja lähti pois. Kaikki oli selvää.

Hän istuutui keittiön sänkyyn. Se oli harmaalla huovalla peitetty varasänky, parhain istuinpaikka keittiössä. Naimisiin mennessään ei Paula kuvitellutkaan joutuvansa olemaan ilman palvelijaa. Kukaties hän olisikin saanut tahtonsa perille, jos olisi välttämättä tahtonut. Mutta välttämättömät vaatimukset eivät juolahtaneetkaan hänen mieleensä, ainoastaan tarpeettomat. Nekin hän sai:

Niin, niin. Kahvikin pitäisi panna tulelle, mutta sitten tulisivat kahvikupit seisomaan kirkkaalla pesupöydällä, ja jos ne pesisi siinä, räiskyisi siihen vettä ja tulisi juovia, pöytä pitäisi taas kiilloittaa.

— Hohhoi.

Paula mietti ankarasti pöydän kiilloitusta, koetti rypistää otsaansa saadakseen selville sen. Kiilloittaa uudestaan tunnin päästä. Nyt se on niin puhdas, että jokainen läikkä, joka aluksi tulee, kiusaisi mieltä päiväkausia. Antaa kahvikuppien seistä. Ei kai kukaan pese astioita joka tunnin päästä. Enkä minä keitäkään kahvia vielä, jääköön myöhemmäksi. Kello oli nyt puoli kolme, pitäisi alkaa laittaa päivällistä, jos söisi viiden aikaan. Sitten olisi huoleti tältä päivältä. Ihme, ettei Ollikaan koko päivänä mene ulos. Mitä kummaa se istuu yhäti ruokasalissa? Mutta hänen huoneessaanhan ovat ne pyyheliinat. Paula hymyili kuin väsyneessä unessa tai sairaana: Olli tunsi kai itsensä muukalaiseksi sellaisen puhtauden keskellä. Kuorisiko ensiksi perunat? Tai oikeastaan pitäisi panna marjat kiehumaan kiisseliä varten. Hän istui kuitenkin edelleen. Silmät suurenivat ja tuijottivat hellakaakelia, ei sitä valkeata pintaa, vaan jotakin käsittämätöntä, sen läpi ne tunkeutuivat, eivätkä nähneet mitään. Hitaasti kuin alkuhämärässä, vesien alla kulkivat ajatukset, ja niitä johti etäinen ja yhdentekevä mielle, ainoa erotettava ajatus, mutta tuskin erotettava: kuorisiko nyt perunat vai laittaisiko marjat kiehumaan kiisseliä varten? Kului hyvästi aikaa, ennenkuin hän nousi tyynesti kuin unissaan, asetti suuren kattilan kaasulle ja puolukoita purkista siihen. Keittää häntä nyt samalla tiellä pariksi päiväksi. Sitten hän veti perunakorin pesupöydän alta ja alkoi kuoria. Käsi liikkui kuin tajuttomalla. Kerran hän hymähti hiukan. Perunat tulivat kuorituiksi. Hän pesi ne. Käsiä oh vaikea saada puhtaaksi ja perunat olivat ihan liasta sierettyneitä. Piti kai ne sentään pestä harjan kanssa. Ne olisi pantava heti veteen kuorittuaan, ei saisi jättää kuivamaan. Iljettäviä kappaleita. Hihatkin kastuvat. Oh, miten kehnoa. Riippuvat siinä märkinä pitkin astiainpesusta rasvaisia käsivarsia. Vaikka keittäisi itsensä kiehuvassa vedessä, ei saisi tätä rasvaisuuden tuntoa pois. — Voi miten väkevästi minä vihaan tätä astiainpesua. Siitä voi tulla epätoivoiseksi ja kuoliaaksi. Tekisi mieli kaataa kaikki perunatkin hanan alle, jos ne menisivät edes läpi ja kolisisivat pitkin likajohtoa kaupungin alla ja hilloutuisivat muruiksi, iljettävät kappaleet, uidessaan siellä kaiken maailman ihmisten pesuvesissä. — Hän vääristi päättävästi suutaan: se kohtalo olisi senkin mukuloille parahiksi. Silloin ei niillä olisi parempi osa kuin hänellä nyt. Hän huuhtoi ne kuitenkin kiehumaan, istui sänkyyn ja oli äärettömän vaivautunut märistä hihoistaan. Ohuet vaaleat hihat pitkin ihon pintaa ja likaisina. Koko pusero pitäisi pestä. Samassa ovi avautui, ja mies kurkisti keittiöön.

— Saammeko me kahvia?

— Ketkä me?

— Sinä ja minä.

— Kyllä, kyllä. Älä hätäile, kyllä minä laitan. Paula pani pannun tulelle. Oh-hoh-hoi. Pitihän sitä joka päivä keittää, siitä ei päässyt mihinkään. Taas hän istui sänkyyn ja pisti kädet helmaansa.

Inhottava kuparikattila. Hän ummisti toisen silmänsä ja katseli sitä: siinä se oli ylähyllyllä, himmeänä, pieniä savupiirtymiä kyljissään, tuolta oli liekki nuolaissut vinottain, tuossa juoksi musta kaasun syömä juova pohjasta suulle asti. Suorastaan käsittämätöntä, että ihmiset ostavat kupariastioita, kiillottavat niitä kuin hullut, aivankuin niiden loisto korvaisi auringon valon, eivätkä käytä niitä koskaan, ainoastaan hankaavat joka viikko ja turmelevat kätensä pulvereilla. Ajatella, ihmeellistä — että he sittenkin ovat niin ahkeria, niin sitkeitä ja kunnollisia. Kiilloittavat yhä, vaikka käsiä miten kirvelisi. Niin uskollisesti, että sekin työ kelpaisi Jumalalle. Ei kukaan muu pystyisi siihen ahkeruuteen ja vaivaan mihin ihminen, huonoinkin ihminen. Mutta ilmanko ne ovat kehittyneet apinasta asti, kun jaksavat kupariakin kuurata joka viikko. Sitä päämäärää, mihin me vielä voisimme päästä! Mutta nyt minä otan tuon kattilan ja hautaan sen pesupöydän alle ja ensin minä kastelen sen pinnan, että se kerrankin pahus tulee ihan viheriäiseksi. Sitten en nykäise sitä koskaan. Kiusankappale, mokomakin.

Hän louskutti hampaitaan, työnsi viattoman kattilan likaämpärin taakse, pisti luutturätin sen päälle, vetäisi kätensä inhoten irti rätistä. Huh. Sitten hän huuhteli sormiaan hanan alla, istuutui hautomaan suurta haluttomuutta kaikkea kohtaan. Kahvi kiehui. Paula tempasi sen tulelta, kirkaisi, hyppäsi tasajalkaa, oli polttanut kätensä.

— Pakana vieköön. Ai, ai-jai, vieköön, vieköön. — Ei sitä kukaan aavista mikä työ on kahvin keitossa.

Itsepäinen pannun karilas seisoi hellalla. Vanha ja kuparinen sekin. Se oli musta. Kuohunut kahvi kynti sen kylkiä, leveni hellalle, pieniksi lätäköiksi, uursi ihmeellisiä vakoja. Paula haki pannulapun, tarttui varovasti kuohun likaamaan sankaan ja nosti tuon inhottavan kapistuksen kaasulle.

— Ole kärsivällinen, Paula, ajatteli hän, — ole kärsivällinen, äläkä välitä siitä. Itse asiassahan se on pikku tapahtuma. Ole ihan välinpitämätön. — Hän vartioi pannua tarkasti, ettei se päässyt enää kuohumaan yli, ja nosti laidalle. Mutta sitten oli selvitettävä torveen kokoontuneet porot. Hän otti suuren sinireunaisen kahvikupin. Se oli paksua arabianporsliinia kuin saviruukku. Hän piteli sitä torven alla. — Onpa tuo torvi tukkeutunut, täytyy pitää varalta, ettei kahvi polahda kupin yli. Tuleekohan sieltä mitään? — Tuli ja kiepahti ilmassa ja likasi hänen valkoisen hameensa. Pannulappu irtautui, taas paloi käsi. Paula hellitti, katseli hellan syrjällä seisovaa pannua, likaista hamettaan, hellalla ja lattialla uivaa kahvilätäkköä. — Hyvä Jumala. Tämä kaikki ellotti, mutta hän heitti päätään hiukan taaksepäin. — Huokaa sydän, mutta älä halkea, totta kai se nyt täytyy keittää loppuun.

Hän keitti sen, kaatoi nikkeliseen kannuun ja pisti likaisen kahvipannun pesupöydän alle likasangon viereen. Lohdutukseksi. Tempasi luutun kattilan päältä, pyyhki kahvin hellalta, painoi pannun hatun kiinni ja asetti luutun tällä kertaa pannun päälle. Tällaista elämä on. Ja tällaista on talous. Paulaa puistatti hiukan. Jumala minua auttakoon. Enkö opi millään keinolla? Hän ajatteli sen itku kurkussa. Nielussa tuntui kuristavan. Jo kaksi vuotta hän oli yrittänyt hoitaa taloutta, jo kaksi vuotta he olivat olleet naimisissa.

Hän laittoi kupit ruokasaliin. He istuivat myöhästyneen kahvin ääressä kahden. Huoneen toisella puolella oli sohva pöytineen ja pöydällä levitettynä maisterin pasianssikortit.

— Mitä sinä olet tehnyt?

Paula huitaisi kädellään:

— Kaikenlaista.

Maisteri sulki hiukan toista silmäänsä, katseli vinosti vaimoaan. Silmäkulmasta tähtäsi pilaatekevä, hiukan terävä katse; häntä huvitti suunnattomasti vaimonsa työt, ja vähän ajan kuluttua hän sanoikin:

— Ja nyt se on taas niin totinen. Pitänyt suursiivousta. Eikös vain ole esiliinakin edessä.

Hänen äänensä oli hiukan tottumattoman, melkein hullunkurisen hyvä. Lassila nauroi harvoin, mutta nyt hän hörähti matalasti, miellyttävästi alaäänellä. Paula katseli häntä hiukan yliolkaisesti ja välinpitämättömästi, joi kahviaan kuin vanhat ihmiset. Sitten kului vähän aikaa äänettömästi. Paula vain ojensi miehelleen leipälautasta sekä kerma ja sokeriastioita.

— Mitähän, jos söisimme aikaisemmin päivällistä ja kävisimme Eetun luona tahi menisimme elokuviin.

— Jaa, sanoi Paula ja oli käsittämättömän vakavan ja suljetun näköinen. — Se päivällinen vie niin hirvittävän pitkän ajan. — Hän katseli kuin oudoin ja hämärin silmin huonetta ajatellessaan päivällistä ja lisäsi:

— Siellähän se kiisseli on kiehumassa ja perunatkin ovat kiehumassa, mutta se vie sittenkin niin pitkän aikaa, ennenkuin ne ovat laitetut ja jäähdytetyt kaikki.

— Mitkä kaikki? kysyy mies ja naurahtaa.

— Vati pitää huuhdella vedellä, ettei kiisseli tartu kiinni, ja ripotella sokeria, ettei muodostu sitkeää kettoa, ja sitten jäähdyttää ja laittaa pihvit ja kaikki…

— Niin että sinä et halua elokuviin sitten.

— Tietysti minä haluan.

Paula keräsi kahvikupit korvista sormiinsa riippumaan, kalisteli niitä ja meni keittiöön. Maisteri otti tupakan, mutta ei kulunut kauan, kun Paula tuli sisään, tuli hiljaa, kiersi kätensä takaapäin miehensä kaulaan.

— Voi, voi. Ei laiteta päivällistä tänään.

— Sinullahan on jo ruoat kiehumassa, perunat ja kiisseli.

— Mutta ei laiteta tänä päivänä, ei laiteta sittenkään, kaikki tahraantuu, kaikki kastuu. Näethän sinä minkä näköinen minä olen. — Hän levitti hamettaan, joka oli kahvissa ja puolukoissa. Maisteri katseli häntä eikä osannut sanoa mitään. Sen tyynen katseen edessä Paula heittäytyi lattialle ja nojasi pöydän jalkaan.

— Mennään Elantoon syömään tänään, tänä ainoana päivänä. Etkö sinä nyt yhden kerran voi lähteä sinne? Minä en saa päivällistä kuntoon, vaikka minut hirtettäisiin.

Maisteri katseli häntä ja nauroi hiukan, sitä matalaa naurua alaäänellä. Paula kohottautui, työnsi hartiansa taaksepäin ja sanoi jäykin äänin:

— Sinä olet ihmiskiduttaja. Oh, kuinka minä vihaan.

Maisteri ei voinut sille mitään, että naurahti taas. Sitä uhmaa ja totisuutta! Mutta hetken kuluttua Paula heittäytyi hänen polviansa vasten.

— Lupaa nyt tämä yksi kerta. Minä teen vaikka mitä ja mitä, mutta en vain laita päivällistä. — Hänen suunsa vääntyi niinkuin oksettaessa. Kulmat rypistyivät, soikeat, ruskeat kasvot tulivat tuskaisiksi ja juoville kuin nuoren nyljetyn eläimen liha.

— Lähde nyt Elantoon. Sehän on vain kaksi kymmentä markkaa. Minä vaikka polkisin jaloillani mokoman rahan ja vaikka polttaisin sen. Sehän nyt ei merkitse mitään, vaikka sen heittäisi likaämpäriin. Lähde nyt Elantoon.

Mies ojensi käsivartensa, risti sormensa naisen taaksepäin heitetyn uhkamielisen niskan alle.

— Jaa. Lähdetään sitten paikalla, viidessä minuutissa.

Paula kimmahti hetkessä ylös, ojensi itseään, hypähti tasajalkaa.

— Voi, miten sinä olet mainio. Mutta luuletko sinä, että minä lähtisin tässä leningissä. Tässä, jossa minä olen tehnyt työtä. Sehän vaivaisi minua yhtä paljon kuin jos panisin tuon kamalan kuparikattilan päähäni ja antaisin sen hangata korvani verille.

— Niin. Et sinä voi lähteä työleningissä. — Kuitenkaan ei Lassila ymmärtänyt, mikä ero siinä olisi. Tuo kahviläikkäkö? Se oli kaunis, vaalea vaate ja sopi hyvin.

— Istu nyt rauhassa, sanoi Paula. — Minun pitää kuitenkin pestä kasvoni ja sitten minä tulen sanomaan milloin lähdetään.

Hän meni ja kuljeskeli kevyesti kuin lintu hyppelee maassa. Keräsi puhtaat, kiiltävät pyyheliinat miehensä huoneessa kasaan ja heittäytyi vähäksi aikaa nahkasohvalle, ennenkuin veti uudet sukat jalkaansa ja valmistautui lähtemään. Kerrankin ei tarvitse laittaa päivällistä.

Ovikello soi. Siellä oli Eetu Valjakka. Hän pudisti Paulan kättä mitään virkkamatta, pisti päällystakkinsa ripustimeen ja hattunsa hyllylle ja pysähtyi peilin eteen kampaamaan tukkaansa suoraan ylöspäin. Siinä hän seisoi, pää hiukan eteenpäin, ruskea tukka kosteudesta kiiltäen. Nuori mies. Hän oli Lassilan toveri ja luki lääkäriksi, oli täällä kuin kotonaan. Paulakin piti hänestä, hyvänluontoiset kasvot, leveät hartiat ja pitkä poikamainen olemus. Hän puhui osuvasti, suorasukaisesti, jätti saman tunteen kuin toisvuotinen hevonen, jolla ei ole ajettu, joka seisoo keskellä pihaa jalat hiukan sojossa ja harallaan, suurena ja kokemattomana ja nuorena. Katselee vilkkailla, mutta hiukan ymmärtämättömillä silmillään eteenpäin. On talttumaton, mutta kuitenkin rauhallinen. Kaunis sellaisenaan. Olkoonpa näkijä kuka tahansa, tällaista eläintä tekee mieli taputtaa eikä kuitenkaan ole varma, ymmärtääkö se hyväilyä. Ehkä se kohistautuu ja lokistaa.

— Terve, sanoi Lassila Valjakalle. — Mutta tänä päivänä meille ei anneta päivällistäkään.

— Eikö? sanoi Valjakka ja katsoi vilpittömän hämmästyneenä Paulaan.

— Ei; me menemme Elantoon syömään ja sitten elokuviin.

— Noo. Sitten minä voin tulla mukaan.

Mutta ennenkuin ehdittiin lähteä, soi vielä puhelin. Paula meni vastaamaan.

— Onko rouva Lassila? — Kyllä on. — Niin, minä tunsin äänestäkin. — Mutta kuka siellä on? — Ettekö tunne?

Paula nauroi.

— Ei. Ei millään, ei aavistustakaan.

— Vai niin.

Se ääni oli sangen syvä ja tyyni, melkeinpä välinpitämätön miehen ääni, joka sanoi tuon: Vai niin. — Paula kiihkoutui ja nauroi.

— Ettekö usko? Minä vakuutan, etten kuolemaksenikaan tiedä?

— Vai niin.

— Tepä olette hävytön. Minä suljen puhelimen, koska ette ilmoita nimeänne. — Hän huusi sen aivan pahuuttaan, sillä hän oli heti alussa tiennyt, kuka puhuja oli.

— Mutta ehkä minä saan tuntemattomana puhua kanssanne, ajattelin vain kysyä, saanko tulla käymään teillä.

— Kyllä, tietysti, mutta me emme ole nyt vielä syöneet päivällistä ja sitten meidän pitäisi mennä elokuviin.

— Minne elokuviin te menette?

— Ritziin. Siellä on »Erämaan yöt» ja John Gilbert.

— Vai Gilbert. Mutta jos minä tulisin autoineni Ritzin edustalle näytännön päätyttyä, niin lähtisittekö sitten ajelemaan hiukan?

— Mielelläni, tietysti minä tulen. Kiitos vain. Mutta te saattekin kokonaisen joukon. Olli ja eräs herra Valjakka tulevat mukaan.

— Hyvä on. Te ette nyt enää ehdi kuin seitsemän näytäntöön ja minä olen sitten yhdeksältä odottamassa edustalla. Se on siis päätetty, vai mitä?

— Päätetty, päätetty. Kello kaksikymmentäyksi.

— Jaa, jaa. Kello kaksikymmentäyksi.

— Hei sitten.

Kun Paula kertoi sopimuksestaan arkkitehti Thorpen kanssa, sanoi Lassila tuskastuneena:

— Voi sinua, mitä taas lupasit. Minua ei vähääkään haluta hänen autoretkilleen.

Hän oikein puisteli päätään, kohotti kättään kuin lyödäkseen sillä ilmaa, mutta antoi sen kuitenkin pudota sivulleen. Kasvot kovenivat, ääni tuimistui:

— Enkö minä ole sanonut sinulle jo aikaisemmin tästä?

— Älä nyt. Katso, kun minä unohdin sen. Siinä sekunnissa en muistanut yhtään, kun kieleltäni livahti: kyllä. Mitä minä teen, kun tulin luvanneeksi kerran?

— Mitäs menet toisten puolesta lupaamaan.

— Eihän sinun tarvitse lähteä. Anna minun mennä yksinäni.

Mutta kun auto aikanaan odotti, lähtivät kaikki mukaan ja retken jälkeen tulivat juomaan teetä Lassilalle. He istuivat maisterin huoneessa. Kirjoituspöydällä oli vielä kasa puhtaita pyyheliinoja. Jalkalamppu oli sytytetty, se levitti valoaan ryhmän yli; heidän päänsä päällä leikki vihreän varjostimen luoma ohut kehä. Teevehkeet olivat siinä pienellä tupakkapöydällä, se oli kukkuroillaan astioita, juotiin ja kuunneltiin radiokonserttia Berliinistä. Poltettiin tupakkaa ja joku sanoi silloin tällöin mitä mieleen juolahti. Paula leikitteli äänettömänä tupakansavullaan. Valjakkaa ihmetytti, miten nainen osaakin olla niin haaveellisen näköinen. Onko se oikein todellista hartautta? Mutta ihailtavaa se on — tuollaisenaan — että ne osaavat olla. Thorpe oli myös vaiti. Hän ei puhunut useampien seurassa ylipäänsä paljoa, ei sekoittanut ääntään muiden meluun. Kuunnellessaan hiukan välinpitämättömästi heidän keskusteluaan hän heitti siihen vain oman ylihuomautuksensa: So ist das Leben. Se sanottiin pienellä toteavalla surumielisyydellä, toisinaan kyynillisyydellä. — Jaa, so ist das Leben. Miksi hän aina sanoi sen saksaksi? Tuli ajatelleeksi, miten paljon hän mahtoi olla nähnyt elämässä kaikkea, maailmaa ja ihmisiä. Nyt hän oli aivan vaarallisen tyyni.

— Sulkekaa jo tuo.

Thorpe nousi ja väänsi radion kiinni. Paula katseli häntä selän takaa. Miehen vartalo on niin erilainen kuin naisen. Hänellä on leveät hartiat, komea pituus, hän ei ole liian lihava, poikamaisen hoikka mieheksi. Vartalo kapenee alaspäin, voima keskittyy hartioihin. Naisella on sulavammat, hennot hartiat, melkeinpä taipuvat ja lantioista vartalo pyöristyy, siitä johtuu, että nuori nainen voi näyttää kukkaselta joskus, on istuessaan kuin taivuttelisi teräänsä, mutta mielien ruumis on kuitenkin paljon kauniimpi. Thorpe käännähti hiukan. Oo, miten ylpeästi vartalo kaartuu — hän kysyy: Otetaanko vielä jotakin? Virossa on hyvä asema. — Paula puisteli päätään.

— Ei oteta, puhellaan ennen. Tiedättekö, minä ajattelin äsken, että jos olisinkin Berliinissä tällä hetkellä. Kulkisin kadulla ihmisvirrassa. Suuret mainosvalot kutsuisivat joka askelella. Vielä ennemmin olisin Broadwaylla, siellä olisi vielä ihmeellisempää.

— Ihmeellisempää kyllä, kun istuu täällä ja ajattelee sitä. — Lassila korosti ja venytti ensimmäistä sanaa kovasti. Hän iski aina jonkin sanan puheestaan suurella painolla esiin, kuin viimeisen vasaran iskun. Se tapa oli juurtunut häneen koulussa. — Ihmeellisempää kyllä. Mutta jos olisit Saksassa, Ranskassa, Amerikassa, tekisit siellä työtä, asuisit ja eläisit, ei se silloin olisi mitään ihmeellistä.

— En minä tahdokaan siellä tehdä työtä. Kuljeksia vain joka paikassa, katsella ja nähdä Pariisin Montmartre, taiteilijakahvilat ja Kiki, joka istuu siellä korkealla baarituolilla.

Thorpe kumartui tuolistaan eteenpäin ja sanoi:

— Se kuume on meissä kaikissa.

— Ei minussa kuitenkaan, pisti Valjakka.

— Mutta kirjallisuus, jonka pitäisi olla aikakauden kuvastin — se on ainakin matkakuumeessa. Ei saa lukea muuta kuin automatkoista, Djunasta, Honolulusta ja itämaista.

— Meidän kirjallisuutemme on suurimmalta osalta meritaudissa.

— Minäpä en halua lukea matkakirjoja, tahdon matkustaa itse. Pitäisi mestata kaikki ne, jotka kirjoittavat matkakirjoja. Synnyttävät ihmisiin vaarallisen ruton.

Valjakka vetäisi toista suupieltään ylöspäin:

— Paulakin on saanut hyvän tartunnan.

Paula kierteli käsiään ja katseli noita kolmea miestä kutakin.

— Se on ihan totta. On niin äärettömän ikävä olla täällä — Hyperboreassa. Minä luulen, että se tarkoittaa Suomea. Olli, kuuletko?

— Hyperborea tarkoittaa äärimmäistä pohjolaa, samaa kuin Ultima Thule.

— Mitä on sitten Ultima Thule?

— No, äärimmäinen pohjola, viimeinen pohjola. Mutta ei Suomi kuulu siihen.

— Älä naura, Eetu sinä. Täällä on kuitenkin hyvin vaikea olla, kun lukee aina sellaista. Ei luku ravitse. Minulla on ollut monta kertaa niin ikävä, kun ei ole päässyt Kaivohuoneellekaan. Tai oikeastaan ei ole tullut mentyä. Kerran me kuljimme Ollin kanssa ohitse pimeänä iltana tänä syksynä. Suuret puut kohisevat. Minä koetan kurkistella sieltä aitojen takaa. Puutarhasta näkyy värilliset valot, kuuluu pauhaava soitto, lavan yli riippuvat punaiset nauhat. Tanssijain tahti ikäänkuin imeytyy vereen. Ihmiset taputtavat hulluina käsiään. Siellä ne istuvat huovat jalkojensa ympärillä, ettei illan viileys kosketa heidän sääriään. Tulee omituinen ahdistus, kun ajattelee kaikkea, valoa, huolettomuutta. Ettekö usko, että tulee hurjan ikävä?

— Kyllä siinä tulee ikävä. — Se oli Thorpen ääni savun takaa.

— Paula rukka, jopa sinä olet kuin pieni harmaa orja, pisti taas Valjakka.

— Älä sinä — Paula kääntyi Thorpeen. — Kertokaa te taas jotakin matkoiltanne.

— Nyt alkaa olla myöhäistä. Maisteri Lassila nousee aikaiseen ylös.

Lassila oli ollut vaiti lähes koko ajan. Hän ei nytkään näyttänyt kuulevan; kasvot olivat kylmänvalkeat, suljetut.

— Katsokaa kuitenkin, voi, kertokaa nyt jotakin — Paula tiesi olevansa suloinen pyytäessään.

— Ei tällä kertaa — Thorpe nousi — minun täytyy sanoa hyvästi.

Vieraiden lähdettyä syntyi miehen ja vaimon välillä yhteenotto.

— Kuule, Paula, minun täytyy sanoa, että en voi hyväksyä sinun menettelyäsi. Kuinka sinä käyttäydyt niin lapsellisesti, houkuttelet: kertokaa, kertokaa.

— Jos hän ei halua kertoa, voihan olla ääneti. Enhän minä pakota, vaikka pyydän.

— Mutta se on suorastaan typerää ja sitten sinä lavertelet hänelle vieraista maista. Sehän on meidän kahden keskeinen asiamme, milloin matkustamme ja mitä haluamme. Ei omia asioita pidä puhua kaikille.

— Itse hän on aina puhunut minulle vieraista maista enkä minä. Etkä sinäkään käyttäydy hyvin. Osoitat vieraiden aikana, ettet heitä siedä. Istut sen näköisenä, että toisten on pakko lähteä pois. Nytkin.

— Se on selvää. Hänen ei tarvitse aina istua täällä, mies, jolla on vain auto ja ruotsalainen nimi. Meidän on otettava seuraamme sellaiset ihmiset, joista pidämme.

Paulaa melkein hymyilytti ajatus: Entä jos minä pidän hänestä ja sinä et.

— Enkä minä kiellä sinua, istu Kaivohuoneella vaikka joka ilta, mutta älä puhu siitä vieraille. Ei pidä olla haihakko.

— Niin, niin, sanoi Paula, silmät tuijottivat kuin jotakin näkymätöntä. Hän vetäisi henkeään syvään ja lähti makuuhuoneeseen.

2.

Toisena päivänä Paula oli jälleen automatkalla. Istui etuistuimella arkkitehdin vieressä, kun tämä ohjasi. He ajoivat pitkin tasaista asfaltilla laskettua maantietä Haagaan päin eivätkä puhuneet mitään. Auto vain heilahteli ja molemmat he olivat ihmeellisen iloisia. Thorpen silmät seurasivat tietä eteenpäin, Paula katseli hänen ohjauspyörää puristavia käsiään: hyvin hoidetut ja lujat, rystyjen päät kohosivat valkoisina, kovina nappuloina. Varmasti kauniimmat kuin hänen kätensä. Paula vetäisi käsineensä pois ja tarkasteli omiaan. Hän oli eilen kuorinut porkkanoita. Sormenpäät olivat vielä mustat. — Minulla ei ole vähääkään pehmeät kädet, niin kovat ja pitkäsormiset. Jos minä silittelisin niillä jonkun miehen otsaa, tuntuisikohan se karhealta. Muutamilla naisilla on kädet yhtä pehmeät kuin kumiukon maha, tai kuin ne olisivat höyhenillä täytettyjä silkkisäkkejä — Paula kohotti siinä ajatuksissaan ylimielisesti päätään — Välikö tällä. On hauska olla huolimaton, olla vain miten sattuu olemaan.

He kääntyivät takaisin ja tulivat Turuntielle. Ihanaa on ajaa tätä leveää katua. Ikäänkuin vapaus ja avaruus astuisi sieluun. Heikinkadun ahtaudesta ja hälinästä he pyörsivät ylös ja pysähtyivät Vanhankirkon puiston sivulle, Yrjönkadun n:o 13 edustalle. Siellä asui Thorpe. Paula oli luvannut lähteä hänen kotiinsa syömään aamiaista. Hän oli käynyt siellä kerran ennenkin miehensä seurassa. Eteisen lattialla oli paksu matto. Tummat samettiverhot peittivät vaatenaulakkoa. Thorpe auttoi takin hänen päältään. Paula pisti hattunsa hyllylle ja meni järjestämään tukkaansa peilin eteen. Sen kehys oli valkeaa ja kultaa, sen molemmilla puolilla seinällä pyöreät taulut, nekin ohuin kullatuin kehyksin. Toisessa oli valokuvattu kaunis hevosenpää. — Oli hyvä, että hän oli ottanut ylleen tämän punaisen samettileningin. Se oli aivan myötäinen. Teki hänen vartalonsa niin hoikaksi vyötäröltä ja kohosi hauskasti rintojen kohdalta. Ylhäinen, rakas puku. Thorpe pysähtyi hänen viereensä ja näytti hevosenpäätä.

— Tuossa on valokuva minun entisestä hevosestani. Se oli mainio ratsu. Nousin usein sunnuntaiaamuisin kuudelta ja ajoin pitkälle Grankullaan ja Espooseen.

He menivät laajempaan huoneeseen, joka jatkui eteisestä ilman että edes ovi erotti niitä. Se oli ruokasali, ja aamiainen oli pöydällä. Arkkitehti soitti palvelijaa ja kuului pyytävän lautasen myös rouva Lassilalle. Paula katsoi tyttöä. Hyvin hento, pienikokoinen, kapeat, näppyläiset kasvot. Näytti hiljaiselta ja koulutetulta ammattiinsa. Musta puku, pieni päähine ja valkoinen esiliina. Sepä oli juhlallista. Minkälainen isäntä mahtoi Thorpe olla palvelijattarilleen? — Hän istuutui pehmeään sohvaan. Thorpe meni itse jonnekin, luultavasti pesemään käsiään.

Huone oli suuri. Ja näin istuessaan tunsi juuri sen suuruuden ja samalla turvallisuuden. Oli hyvä olla täällä sohvalla. Yli ikkunan oli vedetty ruskealankainen paksu pitsikudos, se ikäänkuin eristi tämän huoneen harmajasta ulkomaailmasta. Pöydän yläpuolella valaisi iso kruunu, se vaikutti himmennetyltä hopealta. Lattiamatto oli pohjaltaan kuin sammalta, kuvioissa loistivat kaikki syksyn rikkaat ja kirkkaat värit, putoavien lehtien värit. Kaikki kaapit olivat korkeajalkaisia, yhtä mataloita kuin tavallinen pöytä. Niiden päällä runsaasti kristalleja ja leveä malja täynnä hedelmiä. Mitähän Thorpe sanoisi, jos ottaisin tuolta omenan ja pureksisin sitä kun hän tulee? Nauraisiko vai paheksuisi? Seinien alaosassa oli tammilaudoitus, sen leveällä reunuksella monia vanhoja somia koruesineitä ja pieniä valokuvia. Vieras tuntee täällä sielunsa janoavan henkevyyttä ja ylhäisyyttä, jotakin vanhaa ja ihanaa, jota on löytynyt kaikkina aikoina. Thorpe mahtoi rakastaa kotiaan. Siinä oli jollakin tapaa sama leima kuin hänessäkin.

Paula istui sohvalla pienenä ja totisena kädet helmassa, hiukan laineille taivutettu tukka valuen yli otsan kulmiin saakka. Thorpe tuli sisään ja hymyili. He istuivat pöytään. Paula huomasi, että sen sohvan yläpuolella, missä hän äsken istui, oli suuri öljyväritaulu himmeäksi kullatuissa kehyksissä. Vanhahko nainen mustassa puvussa, valaistut, jalomuotoiset kasvot. Taulu oli aivan Thorpea vastapäätä. Tämä saattoi nähdä sen syödessään.

Thorpe näki hänen jäävän katselemaan kuvaa ja sanoi:

— Minun äitini.

— Te ette ole hänen näköisensä.

— Minä olen tumma, isääni hieman, isänäitini oli venäläinen. Hänestä se johtuu. Jos minulla olisi veli, saattaisi hän olla aivan vaalea, äitiini.

Paulan silmät vilkastuivat. Ilmankos Thorpen ihonvärikin oli tuollainen erikoinen. Ei ruskea, kalpea eikä punainen, vaan sellainen kuin voi ajatella olevan persialaisilla ja niinkuin on joillakin nuorilla mustalaispojilla.

— Oletteko te ollut Venäjällä?

— En. Isänisäni oli jonkin aikaa Pietarissa ja toi sieltä vaimonsa, muutoin on sukuni ruotsalaista. Minä olin kaksikymmenvuotias, kun minulla oli suuri halu Venäjälle. Sitten äitini kuoli, tuli kaikkia muita asioita väliin, eikä enää tehnyt mielikään sinne.

— Minä ymmärrän, voi olla kausia elämässä, jolloin ihminen äärettömän voimakkaasti haluaa jotakin asiaa. Sitten tulee toinen kausi, jolloin se edellinen tuntuu ihan arvottomalta. Eikö totta?

— Niin, se koskee ylipäänsä kaikkia kiihkeitä intohimoja. Mutta ihmisellä täytyy olla jokin intohimo, muuten ei tule toimeen. Täytyy olla jokin lumous, tuollainen erikoinen kiintopiste, jonka avulla voi pettää itseään. Uskonto, työ, rakkauskin. — Jaa, so ist das Leben, nurinkurin nähtyjä asioita.

Thorpe pysähtyi, laitteli voileipäänsä, sanoi sitten aiheettoman jyrkästi.

— Ei ole hyvä, että suonissa on venäläistä verta.

— Minkätähden? Minä olen aina luullut, että jos isä ja äiti ovat eri kansallisuutta, tulevat lapset paljon nerokkaampia ja saavat usein taiteellisia taipumuksia.

— Ja tulevat heikompia.

Paula ei ymmärtänyt.

— Kuinka niin?

— Moraalisessa suhteessa.

Hän katsoi Thorpea ja purskahti nauramaan: — Luulen, ettei teillä ole syytä valittaa siitä. Tehän ette ole heikko moraalisesti — ettehän te ole vielä mennyt naimisiinkaan.

— Minä — otaksun — että ne voivat olla vahvempia moraalisesti, jotka menevät naimisiin. Jos on todella olemassa käsitteitä heikkous ja vahvuus, kun otetaan asiain suhteellisuus huomioon. Mutta jos — minä sanon jos — minulla esimerkiksi olisi luonteessani kiihkeää intohimoa naista kohtaan, olisi se perittyä sieltäpäin.

Paulaa peloitti ja viehätti uusi keskustelunaihe, mutta he jäivät molemmat ääneti. Söivät, katselivat lautaseensa. Sitten mies sanoi ihan toisella äänellä:

— Kuulkaahan, minä sain teillä toissa päivänä idean. Sen vuoksi oikeastaan pyysinkin teidät tänään tänne. Katsokaa, kun te nyt niin mielellänne haluatte ulkomaille, ettekö voi lähteä yhdessä minun kanssani parin viikon kuluttua?

— Ihanko totta? Ajatelkaa — nyt te pääsette lähtemään.

— Niin, lähdemmekö me?

— Lähdetään pois. Ei minulla ole mitään esteitä.

Paula nauroi. Hänen ruskeat silmänsä kiiluivat. Täällä sähkövalossa istuessa oli kuin olisi syönyt illallista juuri yön edellä, ihminen joutui samanlaiseen hermotilaan. Oli enemmän irroillaan.

— Minä puhun totta.

— Minä puhun myöskin. Ettekö usko?

— En. Te nauratte vain.

— Hyvänen aika. Voinhan minä puhua totta, vaikka naurankin. Olisipa se hävytöntä, jos minun pitäisi jäädä tänne, kun te lähdette herrastelemaan sinne. Minäpä en jää pois millään ehdolla. Voi, voi, yhä te epäilette. Lyödäänkö kättä?

Paula ojensi kätensä pöydän kulman yli ja sanoi samassa ajatuksissaan: Hiisi — porkkanaiset, mustat sormet.

Thorpe ei näyttänyt sitä huomaavan, piti hänen kättään ja tuijotti häntä mustilla, öljynvärisillä silmillään.

— No, siis matkustamme?

— Jaa. Varmasti.

Paula nyökkäsi. Hän oli hirvittävän huvitettu. Tunsi hyppelehtivää, vallatonta riemua koko olennossaan. Tuoli hytisi ja lattia tanssi paljaasta ilosta.

— Mennään Turkinmaalle haaremiin. Kuulkaa, minä haluan haaremiin lempivaimoksi.

— Ei, minä olen vastuussa teistä, en minä suostu sellaiseen.

— Noo. Voimmehan jättää Turkin tämän kerran pois — Paula väläytti silmiään. — Käydään siellä toiste lentokoneella.

— Te teette yhä pilaa. Mutta entä sitten lähtöpäivänä?

— Puhutaan nyt vakavasti. Mieheni ei päästä minua.

— Niin, jos te kerrotte hänelle.

— Tietysti minä puhun eikä hän voi antaa nyt minulle rahoja. Muuten hän kyllä päästäisi.

— Kuulkaa, kun minä pyydän teitä kerran toverikseni, niin ymmärrättehän te, että minä kustannan myös meidän molempien matkat. Te olette minun vieraani.

— Olli ei päästä minua teidän rahoillanne.

— Silloin ette puhu siitä sanaakaan.

— Mutta en minä lähde muutenkaan, ihan vakavasti sanottuna.

Thorpe katseli Paulaa. Tämä tarkasteli laudoituksen reunustalla olevaa ruskeapuista jumalankuvaa. Aikoi juuri kysyä, eikö se ole Buddha, kun toinen sanoi:

— Te ette siis uskalla lähteä minun kanssani.

— Vai niin. Minäpä uskallan, vaan en halua.

He tuijottivat silmäkkäin molemmat, ylimielisesti, tyynesti ja ärsyttävällä kylmäverisyydellä, lähes kuin kaksi käärmettä, jotka tappavat saaliinsa kiertämällä.

— Sanoitte itse, etten ole moraalisesti heikko, ja kuitenkin pelkäätte minua.

— Minä en pelkää, uskokaa se.

— Sitten pelkäätte itseänne.

— Mitä te tarkoitatte? — Paula kohotti vielä päätään ja katsoi suurentunein silmin Thorpea. Hänen kulmakarvansa kohosivat otsatukan alle. Yhtäkkiä, painolla:

— Minä tulen teidän kanssanne.

— Ei siihen ole uskomista.

— Onpas. Äsken en ollut varma, haluanko, mutta nyt minä äkkiä tunnenkin haluavani.

He olivat jo aikaa lakanneet syömästä. Istuivat vain pöydän ääressä ja nousivat nyt. Thorpe otti esiin kortit ja tupakkaa. Paula oli innokas polttamaan, Thorpe poltti vähemmän. He aloittivat bismarckin. Kesken pelin Paula keräsi kortit kasaan.

— Nytpä minä tiedän. Me pelaamme pasianssia ja katsomme minkälainen matka meille tulee.

— Te keskeytitte pelin, vaikka olitte itse voiton puolella, sanoi Thorpe tyytymättömänä. Paula nauroi ja löi pasianssia jännittyneenä.

— Katsokaa nyt mitkä kortit jäi: pata kuningas, pataässä, herttaässä ja herttakymppi. Sehän on hullua, typerää.

— Mitä se sitten merkitsee?

— En minä tiedä, mutta ne ovat hulluja kortteja.

Thorpe kyllä tiesi.

— Nyt minun täytyy lähteä.

Thorpe tuli häntä saattamaan autolla. Kulmassa Paula tarttui hänen käteensä, sillä auto kääntyi päinvastaiseen suuntaan.

— Mennään ensin ottamaan valokuvat passia varten.

Thorpe vei hänet Roobertinkadun pikavalokuvaamoon. Viidentoista minuutin kuluttua he saivat märät, vesiämpäristä nostetut kuvat käteensä. Paula nauroi kuvalleen ja tarttui Thorpen nutunhihaan.

— Katsokaa, mikä ylpeä demoni ja te kuin vekselinväärentäjä. Tällaisilla kuvilla meitä ei päästetä minkään rajan yli. Luulevat kansainvälisiksi rikollisiksi.

Kun Paula Antinkadun 38:n kohdalla nousi autosta ja ojensi kätensä Thorpelle, suuteli tämä nopeasti hänen sormiaan. Hän nauroi ja juoksi kiireesti ovesta sisään. Olipa tämä seikkailua. Hissin ovi aukeni juuri, Valjakka oli tulossa sieltä ulos.

— Hei, Paula, tulet parahiksi. Mutta missä sinä olet ollut? Näyttääpä siltä, kuin hautoisit jotakin ilkeyttä.

— Olin Thorpen kanssa automatkalla. Mutta älä sano Ollille.

— Ilmankos. Silmät kiiluu ja hampaat väläkkää.

Paula vei Valjakan ruokasaliin ja käski istua siellä, kun hän menee keittiöön työhön. Tämä sytytti pöydältä savukkeen itselleen, istui siinä jalka toisen päällä ja poltteli tupakkaa. Ruokasalin kolmiosaisesta ikkunasta tuli sisään lokakuun ankea valo. Hän meni ikkunan luo, näki vastapäätä tuon vanhan, matalan, kurjan puutalon likaisine pihoineen ja lahoine portaineen. Kadulta kohosivat jyrkät, mustat raput mekaaniseen kengänkorjauslaitokseen. Ovi rappuihin oli auki. Valjakka meni uudelleen istumaan ja poltti kiihkeästi. Hänen päänsä oli hiukan raskas. Ajatukset palasivat omituisesti kiertäen viime yöhön. Jälleen. Saakeli, mistä makuun pääsee, siitä ei pysy erossa millään. Lihan himo, silmäin pyyntö. Hän muisti, miten Anja aamulla oli pujahtanut sängyn pään taakse laittamaan kiinni liivejään. Päällä oli kurttuinen leninki, jota ei ollut riisunut koko yönä. Hitto soikoon, oli ilkeä olla. Millä mielin seisoi tyttö nyt Stockmannilla myymässä alusvaatteita. Paulakin tekee autoretkiä Thorpen kanssa, vaimoihminen. »Joka luo silmänsä naiseen himoiten häntä, hän on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan.» Siitä päättäen on maailma huorintekijöitä täynnään.

Noloksi kävi istua siinä yksinään ja ajatella tuollaisia ajatuksia. Hän meni keittiöön ja istui sänkyyn. Paulalla oli nauhoilla koristettu rimsullinen esiliina edessään. Hän pesi astioita, sutsutti kuivunutta lautasta harjan kärjellä ja varoi hihojaan, huomasi Valjakan katselevan pöydälle, jossa oli maitokannu, voita ja leipää. Paula ei koskaan korjannut niitä kaappiin saakka, korkeintaan pisti ikkunalle, jos olivat pöydällä tiellä.

— Oletko syönyt aamiaista? kysyi hän.

Valjakka irvisti.

— Mistäs taidat civiksen löytää, joka ei janoinen, nälkäinen ja rahaton ole.

— Ota lautanen, lasi ja veitsi, siinä on voita, leipää ja maitoa ja kaapissa on leikkeleitä. Voithan sinä mennä ruokasaliin, mutta minusta on hauskempi, jos syöt täällä.

— Hauskempihan se on minusta itsestänikin.

Valjakka kävi mielihalulla näkkileipää pureksimaan, sanoi Paulalle:

— Kylläpä sinä hankaat niitä lautasia oikein olantakaa.

— Nämä ovat eilisen päivällisiä, ihan kuivuneita. Kerkisin juuri laittaa tänä aamuna vuoteet kuntoon, kun Thorpe soitti.

— Ja sinä jätit kaikki ja seurasit häntä.

Paula nauroi. Oikein. Kumartui tiskipöydän yli ja nauroi. Sai astiansa pestyksi, kaatoi kylmenneen tiskivetensä pois, ja kuivasi ne. Kaikki oli selvää, kun Valjakka toi lautasensa ja lasinsa.

— Täältä tulee uusia astioita nyt.

— Jätä ne siihen pöydälle.

— Kuivamaan, että sinä saat heitä taas hangata.

— Oh, ei se mitään. Mutta tekisitkö sinä minulle yhden pienen palveluksen. Ota minun pussini eteisen pöydältä.

— Sehän on suuri lahjoitus köyhälle tohtorille.

— Äläpäs. Et sinä sitä saa. Mene halliin ja osta puoli kiloa jauhelihaa. Laitetaan nyt yhdessä päivällinen valmiiksi heti. Eikö niin? Sitten pääsee siitäkin rauhaan, eikä tarvitse koko iltaa tuhrata. Pussissa on avaimet, ettet tullessa soita.

Paula pisti suuhunsa suolakurkkuviipaleen ja alkoi hakata sipulia. Sade rapisi suurin pisaroin ikkunaan. Aamullinen harmaus oli tihennyt raskaiksi vesihelmiksi. Huu, miten kolea on tuollainen iso, moniruutuinen ikkuna. Kaiken ilman rajattoman surullisuuden se laskee sisään. Tuntee tuskallista ahdistusta tästä ylitsemme kulkevasta likaisenvärisestä vyöstä — se ei lopu, vaan kiertää ja kestää ikuisesti.

Hän sytytti sähkön ja laski vihreän paperikaihtimen alas. Alkoi käristää sipuleita. Valjakka palasi ja karisti hihoistaan pois sadevettä ja istui. Kaasu surisee, rasvankäry leijailee keittiössä. Paula kääntelee sipuleita. Sade kuuluu valuvan ulkopuolella. Tämähän on vallan kodikasta.

— Eikös olekin mukavaa olla naimisissa, Paula?

— Onhan se.

— Tämä nuoren miehen elämä on oikeastaan niinkuin alus tuuliajolla. Tuolla kulkea rutkuttaa sateessa pitkin katua, syö jossakin kuppilassa puolikylmää ruokaa, on aina vähän niinkuin heikolla vatsalla, ja kun menet sitten asuntoosi, on siellä outo, tyhjä huone. Vuokrakulut seisovat vieraina kuin makkarat tuolla näyteikkunassa. Eivät ne ole omasi, paksu lasi on välillä. Istu siellä sitten yksinäsi, eikä sänkykään ole kuin oma sänky. Johan ne sen narinan kuulevat seinän taa. Kyllä ovat tyhmiä, jotka eivät mene naimisiin.

Paula nauroi:

— No ne ovat hirvittävän tyhmiä suorastaan.

— Kun minä kuusivuotiaana vesana kävin viikkokoulua Säämingissä, laulettiin siellä:

»Sinutta, Jeesus-onneton, eloni ompi aivan ja matkani mun täällä on kuin myrskysäässä laivan, mi neuvotonna tietään käy…»

Minä vielä silloin luulin, että se onneton tarkoitti Jeesusta. Ihmettelin, onko hän aina onneton ja kurja. Mutta juolahti mieleeni tässä, että jos nuorella miehellä ei ole vakituista kaveria eikä kotia, on hän jokseenkin yhtä neuvoton kuin sellainen laiva.

— Eetu rukka.

— Mitä?

— Voi Eetu rukka sinuas, puuttuuhan sinulta sekä koti että vaimo ja lapset.

Paula ratkesi siinä nauruun. Kyllä hän jaksoi.

— Kunhan minä ensin tulen tohtoriksi, kyllä minä…

— Kun en minä usko sinusta tulevan tohtoria ensinkään.

— Älä nyt tee toista vallan kyvyttömäksi.

He juttelivat rattoisasti ja suorasukaisesti. Valjakka murti savolaista väliin. Paula pesi perunat kiehumaan ja alkoi paistaa pyörylöitä. Ruskeina ja pieninä ne kiersivät rasvassa. Paulan lihapyörykät olivat aivan hänen kyntensä kokoisia, sitä parempi mitä pienempiä, siitä hän oli varma. Oli sen kokeillut suullaan. Otti nyt kaksi lusikkaa pöydälle, pani kumpaankin yhden pihisevän, tulisen lihapullan ja pisti puolukkahilloa niiden päälle. Toisen lusikan hän työnsi Valjakan käteen.

— Maistapas, eikö ole hyviä ihan tuoreeltaan?

Imettiin varovasti kylmää hilloa ja tulisen kuumaa lihapullaa, samalla Paula nostelee toisia pois pannusta. Silloin tulee Lassila, heittää pöydälle valkoisen paperipussin, se näyttää hedelmäliikkeen pussilta. Paula tarjoo hänellekin pyörykkää hillon kanssa: Maistapas.

Maisteri otti lusikan käteensä, seisahtui hellan luo ja nosti kuin ajattelematta, vahingossa kätensä vaimonsa olalle. Paula käänsi päänsä äkkiä poispäin. Häntä liikutti niin omituisesti se, että mies piti kättään hänen olallaan, ja vielä täällä keittiössä, työssä. Lassila ei virkkanut mitään, lähti vain ja vei Valjakan pois käryä täynnä olevasta keittiöstä. Hän ei erikoisesti harrastanut seurata vaimonsa taloustoimia. Paula jäi yksinään ja kurkisti heti valkeaan pussiin. Sieltä löytyi banaaneja. Suloista. Hän käänteli onnellisin kasvoin pulliaan sakeassa savussa, painoi kädenselällään poskiaan, joita poltti. Kuumat ja pehmeät ne olivat, oi, miten kuumat ja pehmeät.

— Olipa se hullu tuuma — ja Thorpe on ihan kuin tosissaan, ottaa kuvatkin. Kyllä sillä kelpaa nauraa. Mutta jos me matkustamme, pitäisi minun esittää meidät sinuiksi. Miltähän tuntuisi sanoa häntä Carl-Eric.

3.

Paula ajatteli usein seuraavalla viikolla Thorpea ja naureskeli. Hakeeko tämä tosissaan ulkomaan passeja? Hän pyyhki laulellen tomuja, oli iloinen, ruskeista silmistä kimmelsi jännitys. Thorpe ei ollut soittanut eikä käynyt heillä, mutta Paula tunsi sen itsessään, että tämä ajatteli häntä joka päivä. Ilo, huomio, toisten mielenkiinto on elämän eliksiiriä, jokaisessa solussaan tuntee ihminen sen nautinnan. Mutta miksi hän ei enää soita? Paula istui väliin pitkät ajat miettimässä tätä. Vasta toisella viikolla pistäytyi Thorpe heidän luokseen eräänä iltana teelle. Paula ei puhunut paljoa. Hän istui salaperäisenä, vartioi eloisin silmin molempia miehiä. Ne puhuivat jostakin Genéven konferenssista, joita on tuhkatiheään, eikä tavallinen ihminen ymmärrä niistä mitään. Kuitenkin he olivat ihmeellisen innostuneet siitä, puhuivat ja selittivät kaikki asianhaarat toisilleen. Paula vain katselee, tuntee itsensä ihan syrjäytetyksi. Thorpe väittää, ettei asia ole niin kuin Lassila sanoi sen lukeneensa, ja toinen lähtee ruokasalista lehteä hakemaan. Silloin Thorpe kumartuu eteenpäin, katsoo mustilla levollisilla silmillään Paulaa. Ääni hiljenee.

— Meidän passimme ovat pian kunnossa.

— Niinkö; sanoi Paula. — Oo.

Thorpen katseessa on jotakin huumausainetta. Hän tuntee omituisen levottomuuden ja voimattomuuden valuvan jäseniinsä. Samassa palaa Lassila, istuu hänen viereensä, levittää lehden ja lukee. Paula nostaa kätensä hänen olkapäälleen ja nojaa hänen kylkeensä. Mustat silmät ovat yhä häneen suunnattuna. Posketkin palavat, tekisi mieli heittäytyä Ollin selän taa. — Ei, miten hullu hän on? Mitä tämä nyt on? Ei mitään. Hän kohotti vain leukaansa ylemmäksi. — Thorpe lähti pian. He seisoivat ja puhelivat vielä eteisessä. Kun ovi painui kiinni hänen jälkeensä, heittäytyi Paula miehensä kaulaan. Nimetön, tajuamaton pelko puristi sydänalaa, ruumiskin oli hervoton.

Se tunto valahti hänestä miehenkin läpi, tämä silitteli hänen karheaa tukkaansa, pyyhki pois otsalta hiukset, naurahti sitten kurkussaan.

— Voi, voi sitä.

Paula irtautui äkkiä, lähti pois, vei teeastiat keittiöön. Pisarat kuuluivat rapisevan ulkona, hän avasi ikkunan ja pisti kuuman päänsä sateeseen. Yli pihan toisella puolen olevan matalan katon näkyivät pimeässä seuraavan talon valaistut ikkunarivit. Sadepisarat särkyivät hänen kasvoihinsa, niiden kosteus teki hyvää. Tänä syksynä oli satanut paljon. Hän hengitti ahnaasti kosteutta, veti sitten ikkunan kiinni, huuhteli kasvojaan kylpyhuoneessa, jätti laiskuudessaan hampaat pesemättä, kävi kaksi omenaa ruokasalista ja lähti nukkumaan.

* * * * *

On perjantai ja suursiivous. Paula oli ehättänyt töitään ja keittänyt sitten karamellisuklaata »lohdutukseksi». Oli pannut sitä kahdelle lautaselle keittiön ikkunalle jähmettymään ja istuu nyt sängyssä helmassaan sanomalehti ja sen päällä pieni kaluttava kattila. Kasvot alakuloisina, kädet karkeina ja punaisina lattianpesun jäljeltä. Siivoaminen masentaa. Tekee tomuiseksi, likaiseksi, puutuneeksi. Tuskin jaksaa hengittää kyllääntymisessään. Ajatukset makasivat maassa kuin vanhan tulisijan tuhka syksyn likosateessa. Jossakin aivojen peräkomerossa asuu väsymys. Pieni harmaa olento, kyyhöttää hiljaisessa nurkassa, sen sormiin takertuu ilo, se kehrää hermot tahmeiksi ja sattuu joskus nykäisemään hiljaa otsalla kulkevia säikeitä. Silloin vihlaisee päässä. Vastenmielisyys hytkäyttää Paulaa: siinä on siivottu huoneisto, jota hän koko aamupäivän nuohosi. Hurja inho kohoaa sitä kohtaan. Jos voisi sietää enää edes itseään. Hakatut, raittiit matot! Mitä niistä on hyötyä? Ush, kaikki niiden pölyt saa kantaa omassa nahassaan. Hän kääntyy vihasta selin ikkunaan. Aina tuntuu kuin ei sekään olisi kyllin kirkas. Varmasti siinä on joitakin läikkiä. Vaikka hankasi sitä kuinka kovasti paperilla, jäi lasiin omituista nukkaa. Voi, voi, pahempihan se on, paljon pahempi kuin pesemättä.

— Ei tästä tule mitään, ei milloinkaan.

Siinä sukelsi äkkiä eteen etäinen kuva: Hän oli morsian. Istui auringon paisteessa pienen puutalon seinän vierellä. Nojasi selkäänsä kivijalkaan ja ompeli pitsiä lakanaan. Lämpö hautoi paljasta päätä. Hän yritti ommella ahkerasti, mutta kuin pieni paholainen olisi istunut polvella ja sysännyt kättä: Neula pisti aina kangasta pitelevään peukaloon. Sitten oli peukalon pää jo aivan rikki tokitettu. Hän tarkasteli sitä kauan: eihän sille voinut mitään, mutta se teki onnettomaksi koko illan. Paula oli niin arka käsistään, ei taitanut sietää likaista työtä. Ei taitanut silloin, eikä taida vieläkään.

Kädet puristuivat yhteen pienen kattilan ympäri:

— Nyt minä sen päätän: jos Thorpe vie minut ulkomaille, lähden hänen kanssaan. Jumala sen tietäköön.

Paula nousi, heitti kattilan hellalle, haki puhtaat vaatteet ja laittoi itselleen kylvyn. Puhelin soi. Hän nousi istumaan ammeessa, kuulosti, hyppäsi ylös, juoksi märkänä, vettä tippuvana ja punaisena miehensä huoneeseen. Thorpe siellä pyysi tulla hänen luonaan käymään.

— Ei ihan vielä, tunnin kuluttua.

Hän tanssi lattialla, juoksi sitten kylpyhuoneeseen ja pulahti lämpimään veteen pitkäkseen. Vartalo kuulsi solakkana, sen viivat ikäänkuin heilahtelivat vedessä. Siinä hän houkuttautui sivelemään lanteitaan, rintojaan, sydänalaansa ja tunsi salaista iloa siitä. Miten rakas, nuori on ruumis! Jumalallinen, puhdas, kaunis. Liha — vielä verevä ja kiinteä, ei veltto ja kutistunut. Henki, sielu, ajatukset, kulta — eivät ne korvaa nuorta ruumista. Paula kohotti kätensä vedestä, pisarat ravasivat niitä pitkin hädissään alas; eiköpä taivaaseen asti juossut ojennettuja käsivarsia myöten sähköinen sanoma: Rakastan omaa ruumistani.

Hän kohottautui ja pesi nopeasti itsensä. Hyppäsi pois kylmästä suihkusta. Puhtaat vaatteet, sileät ja tuoksuvat — liinavaatekaappiin oli pirskoitettu hajuvettä. Hän etsi päälleen vanhan, mustan leningin, koska kasvot olivat niin täynnä verta, sitoi valkean nahkavyön ympärilleen. Meni keittiöön ja kalusi pienen kattilan puhtaaksi suklaasta. Nauroi ja pisti kielensä ulos. Mikä kohtaus taas Thorpen kanssa! Jumala siunatkoon tätä elämää.

Paula oli jälleen hurjalla tuulella, koko energia, sähkönherkkä, oli pursunut esiin harmaan kuoren alta. Hän asteli lyhyttä keittiön lattiaa takakenossa, kyynärpäät koukullaan, peukalot työnnettynä vyön alle — kuin pikkupoika, joka pitää ensi kertaa partiovyötään — työnsi vatsansa eteen.

»Ja poika oli Pohjan Torniosta ja tyttö oli Lapualta…»

Siitä johtui mieleen aika musiikkiopistossa. Millaista, jos hänestä olisi tullut laulajatar? Ne illat! Voi, voi! Alma Berg soitteli hämärtyvässä huoneessa, hän seisoi juuri näin, hartiat taapäin taivutettuna, ylevänä kuin suuri henki. Katse kulki ikkunasta yli Sepänaukean, kosteus silmissä hän oli laulanut:

»Kotoani näänkö milloinkaan, kultaani konsanaan.»

Se laulu oli liikuttanut, oli kuin symboli heistä. Ne illat. Ne illat. Sävelet ja laulut, sanat ja puheet. Ja nauru. Oo, kyllä sitä ihminen jaksaa nauraa kiskoa. Kainalossa musta laukku, sen kannessa kultaisin, jäykin, paksuin kirjaimin: Musik.

Helposti hän oli heittänyt sen ajan, ilman epäilyksen varjoa leikkiäkseen maisteri Lassilan kanssa. Oo — miten tämä oli matemaattinen, suora ja viisas. Ja ne kylmänvaaleat, selkeät kasvot. Oli huvittavaa taivutella miestä kurillaan. Saihan heittäytyä itse sitä lapsellisemmaksi. Se heitä sitoi, se että Paula sai olla kissanpentuna. Olipa hän koko ikänsä tehnyt niinkuin oli halunnut, eikä ollut kuitenkaan tehnyt mitään tyhmästi, ei joutunut sairaaksi eikä edes turmeltunut. Perin lempeä sääli itseään kohtaan nousi Paulan kasvoille. — Hän oli jo kaksi vuotta ollut naimisissa, keittänyt ja hoitanut taloutta, elänyt avioelämää. Mutta ne entiset illat! Ja Alma — he olivat silloin erottamattomat. Hän asettui seisomaan hartiat taapäin, laski toisen kätensä jalolla liikkeellä hellan reunalle. Katseli puolisuljetuin silmin nukkaista ikkunaa, sydämeen asti teki hyvää se kaiho, joka tuntui asuvan kasvoilla — ikäänkuin olisivat sadat silmät jostakin tätä asetelmaa tuijotelleet.

»Kotoani näänkö milloinkaan, kultaani konsanaan.»

»Kaukomaille lentää lintunen. Ah, jos pääsisin ma myötä sen. Lennä, lennä pääsky perillen, armaani katollen.»

Thorpe saapui. He istuivat ruokasalissa. Paula hakee toisen suklaalautasen keittiön ikkunalta ja leikkaa siitä karamellipaloja. He pistävät niitä vuoronperään suuhunsa. Thorpe näyttää Paulalle passeja, tämä katselee niitä, kyselee, niinkuin naiset yleensä kyselevät. Tänään piti pakata pieni matkalaukku, Ihan pieni — Paula hymähtää vilahtavalle ajatukselleen: Luuleeko hän minun ottavan kassin? — se on mukavinta, ostetaan matkalla mitä tarvitaan. Huomenna Thorpe tulee hänet noutamaan Lassilan mentyä kouluun. Paula vakavoituu, laskee passit pöydälle hitaasti, aikaihmismäisesti.

— Katsokaas, puhun nyt aivan rehellisesti teille. Tahtoisin tulla kanssanne, te ette usko, miten suuri kiusaus tämä on — lähteä pois hetkeksi, kuljeksia miten haluaa, tulla sitten takaisin. Mikä minua estäisi? Ei mikään. Voisihan ajatella, että ihmiset puhuvat. Mutta en minä siitä huoli. Teenpä heille kepposen kurillani. Minä jättäisin tämän talouden, jättäisin. Jos minun pitää jäädä tänne, rikon kaikki astiat vihasta. — Paula tarttui Thorpen nutun hihaan ja ravisti siitä. Tämä katseli suoraan eteensä — ei edes kääntynyt Paulaan päin — hyvin kauan äänettä.

— Sanokaa nyt, minä tahtoisin päästä irti, muuten pelkään, että tämä talo joskus kaatuu päälleni, sen täytyy kaatua ja kuolla… Sanokaa minulle, että minä en voi lähteä. Hyvä Jumala, älkää te ottako minua mukaanne.

— Kyllä minä otan, jos te lähdette, ja olenpa iloinenkin lisäksi siitä. Mutta en suinkaan minä ole houkutellut teitä lähtemään, vaikka esitin sen teille. Miehen täytyy esittää kaikki asiat naiselle. Se nyt kuuluu hänelle. Toinenhan kuitenkin päättää.

— Enkä minä ole edes teidän esitystänne hyväksynyt. Sillä se on selvä.

— Ettekö? Ettekö muista — eräässä aamiaispöydässä. Olisiko minun pitänyt ottaa huomioon, että se on naisen sana.

— Ei — pysyn kyllä siinä. Mutta jos nyt teitä ei olisi ollut, en olisi keltään saanut tätä ajatusta.

— Jaa. Sehän tulee tapahtumaan minun vastuullani, siis tulee olemaan minun syytänikin. Siihen minä olen valmis. Mutta enhän ole asetellut enkä tahdo asettaa teille minkäänlaisia ansoja. Minä en pidä teitä kalana, joka tarttuu syöttiin.

Hän sanoi sen karusti, melkein nyreästi. Paljasti uutta kulmaa itsestään, oli kuin kivi, josta sammal putosi pois ja sadevesi huuhtoi esiin suorat pintajuovat. Se teki hyvää kuulla, tyynnytti toisen pohjalevottomuutta. Paula taivutti päänsä kallelleen pelkästä kuuliaisuudesta, sangen arasti ja tottelevaisesti.

— Tietysti, eihän kukaan voi ketään väkisin viedä. Enkä minä ajatellut äsken syytä ja vastuuta. Kuitenkin vielä yksi asia. Saanhan minä milloin tahansa, minä hetkenä ikänä haluan, palata takaisin.

— Sehän on luonnollista. Mitä muuta mahdollisuutta olisi?

— Tiedättekö, tuntuu hurjan omituiselta, nyt voin lähteä minne tahansa. En ole edes kuvitellut sellaista, en kysynyt: Minne menisin? Miten kauas nyt sitten? Sanokaahan.

— Tehän sen määräätte.

Paula painui pöytää vasten ja nauroi: Kaikki maailman metropolit ja niiden kunnia.

Ruokasalin seinäkello löi kaksi verkkaista, tyyntä lyöntiä. Lyöntien kaiku hälveni seinille ja kuoli. Paula oikaisi rintaansa, lausui juhlallisesti:

— Jos lankeat maahan ja kumarrat minua. — Mutta kuulkaahan vieläkin — anteeksi, minä sanon sen niin, en tahdo kuitenkaan olla röyhkeä, ymmärrättehän, ettehän suutu? Ettehän te kuvittele, että — minä olen teidän — rakastajattarenne. Uh, se on kehno sana.

— Sehän riippuu teistä, jos te ette itse tahdo. Siksi minä kysyinkin teiltä, uskallatteko. Enkä minä näe, miksi se sana olisi kehno. Ne ovat tehneet sen kehnoksi.

Paula punastui häpeästä, jotakin tarttui kurkkuun. Samalla ihmetteli. Tähän mieheen ei saanut mitään otetta. Thorpe ei sietänyt pitkää hiljaisuutta. Käännähti, melkein hymyili.

— Nyt minä olen loukannut teitä. Tarkoitin vain, että niin suuresti saatte luottaa minuun.

Paula heitti päätään, hänen naurunsa soi sekaisena, epävarmana: — Oo — mitä hulluja. Mutta kyllä tämä on paras kepponen, jonka olemme keksineet.

Thorpe kysyi, lähtisivätkö he huomenna. Voiko rouva ehtiä? Seuraava laiva menee tiistaina. Paula vastaa kiivaasti:

— Huomenna. Jos se jää, jää se minulta kokonaan.

Hän meni makuuhuoneeseen, siellä yöpöydällä oli miehen kuva. Ikäänkuin ei olisi sitä moniin vuosiin nähnyt, Paula otti sen käteensä ja tarkasti arvostelevasti. Vain tämä yksi ilta. Hän on oleva hyvä. Hänen hellyydellään ei pidä olla rajaa. Täytyy laittaa hieno päivällinen. Mutta ensin matkalaukku kuntoon. Ja ihan ensin — hän meni ruokasaliin ja söi suklaat lautaselta loppuun.

Paula ei osannut päivällisellä juuri puhella, eikä Lassila nähnyt tässä kaikessa mitään merkillistä. Lähti kuuntelemaan jotakin esitelmää. Aivan tavallinen päivä — niitähän oli ollut jos kuinka paljon. Ulkona vain kuivahko tuuli, ei sateista tällä kertaa.

Hän palaa, riisuu takkiaan eteisessä. Vaimo ilmestyy ovelle, nojaa pieltä vasten kuin ymmällään, takaa huoneen yläosasta kuultaa vihreä valo, vaimo on vyötäistä myöten oudon vihertävä, hän on punaisessa samettileningissään. Näkyy rakastavan sitä vaatetta. Siellä on tee valmiina, kannu myssyn alla. Kyllä kai se on kuumaa; on ollut valmiina jo puolisen tuntia. Paula vetäisee kengät jalastaan, kohottaa jalkansa sohvalle… »Mä riisun kengät jalastain, on tässä pyhä maa…» Sellainen tapa laulaa hyrähtää sanottavansa kirkkaalla, iloisella äänellä, pienellä, hyppelevällä sävelellä. Lassila katselee vaimoaan. Se on taas ihmeellinen, on nauttinut sähköä. Niin liikahtelevainen se on. Sohvan selkää vasten katsottuna käsivarsien ja olkain viivat siirtyilevät ja lepattavat, niinkuin ilma värisee ulkona. Silmät ovat kirkkaat ja vaihtuvat, näyttävät lähettävän aaltoja ilmaan ja vetäytyvän taas takaisin.

Paula mättää hänen teekuppiinsa kymmenen palaa sokeria. Lassila työntää sen pois, väkistää leukaansa.

— Kääntää luonnon nurin — sellainen imelyys.

— Ota tämä kuppi, tässä ei ole vielä yhtään palaa. Kyllä minä sen juon. — Paula puhkeaa nauruun, nojaa sohvan selkään, nauraa — ei, anna minä panen. Montako? Yksi, kaksi, kolme.

— Riittää. Tattis. — Lassila sanoo hyvin nöyrästi: Tattis. Vaimo saa hänet toisinaan epävarmaan olotilaan.

— Annapas minä teen sinulle voileivän. Sekoita sinä sillä aikaa minunkin kuppiani. Katsos, minä ostin maksapasteijaa. Lip, lip, lip.

— Voi, voi — mies vaikuttaa melkein hölmöltä sen sanoessaan, matala nauru kurahtaa kurkussa — ja nyt se on niin hyvillään.

— Pidätpä itsekin siitä, etkö pidä? Sitä riittää koko ensi viikoksi.

— Eikö se pilaannu?

— Syödään sitten tänä iltana kaikki. Minä kyllä syön — nauraa taas ihan hillittömästi, painelee kylkiään. — Hyvä Luoja, miten vitsikkäästi sinä katsot. Sillehän minä nauran, sinun ilmeellesi. Kuule, minäpä nousen huomenaamulla ylös ja tuon kahvin sinulle sänkyyn. En ole tuonut vielä yhtään kertaa. Please, eikö ole hyvää.

Mies tarttuu vaimon voileipää ojentavaan käteen, nostaa sillä leivän hampaisiinsa, viivyttelee hiukan ja laskee käden kuitenkin irti, ei henno puristaa ranteesta.

Tee on juotu. Vaimo haluaa kävelemään. Mies ei tahtoisi, hän on jo kävellyt tänä iltana. Miksi lähteä tästä kadulle? Lopulta Paulan silmät vetäytyivät sumuun. Nuorille aviopuolisoille ei merkitse mitään muut kuin pikkuasiat. Ja tämän vaimon oikut ovat sellaisia, että hän voi yhdestä mieliteostaan luovuttaa kaiken muun käsillä olevan, arvioimatta, laskematta. — Mies lähtee.

Onpa kerrankin tänä syksynä kuiva, kylmähkö ilma. Tuuli hipaisee katua. Katu iloitsee, himoitsee tanssia, poljentaa, kiihoittaa askeleita: keveästi, nopeasti. On riemu polkea maan pintaa, on jumalaton riemu elää iltaisella kadulla. Paula avaa turkkinsa rinnan, antaa raittiin ilman päästä kaulalleen, solisluilleen. Kulkee miehensä kainalossa pystyssä päin, omituisesti hymyillen. Höpisee siinä, mikäli silmät siirtyvät. Huomautuksia joka esineestä. Mies totisesti naurahtelee, kuuntelee.

— Nyt olemme Pariisissa. Me molemmat. Emme nuku tänä yönä, eipäs nukuta, tämä on pariisilainen yö.

— Kuule, oletko sinä aina noin omituinen ollut, vai alkaako se nyt? Kuin lievässä nousuhumalassa.

— Niinkö? — Paula sanoo sen ajatuksissaan, kuulee sen sitten vasta aivoissaan, nauraa, nyt on hänen nauruiltansa. — Niinkö? Kuin en olisi oikein tajussani — katsoo Ruotsalaista teatteria, yltyy, höpsäkkö — ajattele, jos tuo olisi Pariisin Suuri Ooppera? Kulkisimme sisään satojen joukossa. Ne oudot, tuhannet ihmiset. Kaikki odottavat suurta laulajatarta. Hän seisoo yksinään, hiukan surullisena, laulaa rakkaudesta. Me puristamme toisiamme kädestä. Ooo — Helsinki on kaukana, siellä on harmaa taivas. On syksy ja kylmää aina. Meidän asuntomme on pimeänä, vihreä lamppu sammuksissa.

Paula vaikenee. Sitten:

— Minä pidän hirvittävästi siitä lampusta.

* * * * *

He ovat tulleet kotiin ja menneet sänkyihinsä. Ne ovat vierekkäin. Päivällä niitä peittää yhteinen leveä pitsipeite. Sen alta kuultaa suloisena punainen täkki ja sen yli taitettu lakana. Lassila on vatsallaan, kyynärpäät tyynyn päällä syvässä, leuka kämmenien välissä. Silmät seuraavat kiinteästi kirjan rivejä. Suomen kansan aikakirjat II. Seinässä, molempien sänkyjen yläpuolella, on yölamppu. Sen ylettää mukavasti sammuttaa maatessaan tarvitsematta kohota. Lassila on kääntänyt sen niin, että valo ei lankea toiseen sänkyyn. Siellä, hämärän puolella loikoo Paula. Ojentaa ruskean käsivartensa, laskee sormensa juuri niille riveille.

— Älä lue tänä iltana.

— Annahan tämä luku loppuun. — Lassila nostaa käden pois. Paula hieromaan päätään toisen olkaan ja kaulan taipeeseen. Kiusaa kuten aina.

— Älä huoli lukea. Kuule, älä kehtaa. Rakas, hyvä mies, puhu nyt vähän minun kanssani.

Mies siirtää kirjan yöpöydälle.

— Mistä minä puhuisin?

— Sano millaisena sinä pidät minua? Mitä ajattelet minusta? Sano kaikki.

— Jaa, sitä sietää harkita. Naisena, johon ei ole luottamista. Joka ei tiedä mitä tekee, vieläpä kiusaa aina toisia. Syyntakeeton, Paula. Kuulut samaan luokkaan kuin lapset, vanhuudenheikot, tylsämieliset ja juopuneet.

— Minä olen lapsi. Hyvä on.

— Ei. Sinä olet vanhuudenheikko jo. — Lassilaa nauratti, Paula tinki vielä lisää. Häntä kutkutti saada tunnustus, kiitosta lähtiessään.

— Joka ei koskaan anna miehensä olla rauhassa. Ei lukea eikä tehdä mitään. Katso nyt, ei edes nojata kyynärpäätään tyynyyn. Ei anna miehelleen sekunnin rauhaa. Mitä? Etkö sinä nytkin kisko minua kädestä?

— Oo — miten ilkeä. Ilkeys ihan loistaa silmistäsi. Mutta enhän minä ole riidellyt enkä ollut mikään takiainen?

— Hahahaa. Takiainen sinä juuri olet. Et kai sinä voi riidellä yksinäsi.

— Ensiksikin, jos minä olen takiainen, voin minä pudota poiskin. Eihän minun tarvitse olla mikään ikuinen risti, josta sinä tuskin kuollessasikaan pääset eroon.

Mies katsoo hämmästyneenä toisen kimpaantumista. Mikä siihen nyt meni? Äsken avasi hänen paitansa ja alkoi piirrellä sormellaan rintaa, nyt lehahti kiukusta ylös. Sitten vaimo jatkaa vaimennetusti, nyreissään:

— Enkö ole yrittänyt tehdä hauskaksi sinun olosi? Tiedän sen toki itsestäni, ettei kukaan voi elää iloa vailla. Täytyy etsiä sitä tavalla tai toisella. Vaikka varastaa. Voi tehdä petoksia, rikoksia, mitä tahansa, saadakseen hiukan vapautta. Sinä et tätä usko, mutta se on niin! Enhän ole ollut pikkumainen. Ei, sitä minä en usko. Jos minä ylipäänsä jotakin vihaan ihmisissä, niin pikkumaisuutta ja ahdasmielisyyttä. Enhän ole sellainen?

— Et, et-et ole.

— Millainen sitten? Et ole milloinkaan sitä sanonut. Et kertaakaan.

Mies vatvoo mietteissään vaimon tukkaa. Tämä seuraa ahmien toisen ilmeitä.

— Yksi sadasta. Kuulut sellaiseen naisluokkaan, josta voi sanoa: yksi sadasta.

— Mitä se tarkoittaa?

— Että aina yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta naisesta on heikkoja, älyttömiä, vastenmielisiä. Yksi kustakin sadasta on vielä siedettävä.

Sepä oli tunnustus. Vaimon katse näyttää leimahtavan. Hän hiivittää päätään lähemmäksi toisen tyynylle. Kysyy kiihkeästi, hiljaa:

— Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?

Mies ei vastaa. Vetää molempien täkit auki patjan reunan alta, vetäisee vaimonsa omaan sänkyynsä.

— Oletko ollut minuun tyytyväinen? — vaatii Paula vielä, ja sitten purkautuu häneltä yhtenä puuskana sekaisia onnettomia sanoja:

— Sinä olet hyvä, mutta minä pelkään, että toisinaan häiritsen sinua. Vaikka en osaa sanoa, näen asiat. Älä sinä luule, tiedänhän minä, näen itsenikin, olen oikullinen ja hullu, mutta en välitä, en. En huoli arvostella, päättää, laskea. Punnita ja punnita, niin ne toiset tekevät. Minä halveksin, inhoan niitä. En tee niin, en. Ennen minä astun kirkkain katsein kuilun päälle, kuin etukäteen nuuskin ja kopeloin. En harkinnut silloinkaan, kun tulin sinulle. Minkä minä sille voin? Älä sinä välitä minusta, anna minun olla vain… Käypä tämä nyt puolin tai toisin.

Sängynpäiden yläpuolella, käden ulottumissa, palaa himmeälasinen yölamppu. Mies kohottaa päällimmäisen kätensä ja vääntää sen sammuksiin. Vaimon ääni lakkaa.

Yö.

* * *

Mies palaa seuraavana päivänä koululta kotiin. Onkohan Paula kotona? Ei ole turkkia naulassa. Hän kurkistaa ruokasaliin, ei näy, astuu makuuhuoneeseen. Hänen yöpöydällään on kapeassa, korkeassa maljakossa yksinäinen ruusu, tummanpunainen, puoliksi aukeamaton. Maljakon alla kirjekuori. Mitähän sen mieleen on taas juolahtanut? Ehkä on karannut Fazerille ja pyytää nyt häntä perästä. Hän on saanut monta kirjettä vaimoltaan avioliiton aikana. Pieniä, hulluja kirjeitä. Mies menee omaan nojatuoliinsa. Kasvoilla on mieltymys ja hyväntuulisuus. Hienot juovat suun ympärillä tulevat esiin. Sinisissä, hämmentymättömissä silmissä taittuu jokin säde, kuin jääpuikosta auringossa. —

Hän lukee pariin kertaan, viskaa pöydälle, työntää kätensä tukkaan. Vielä eilen illalla! Ja tänä aamuna! Niin hyvä hänelle, niin petollinen. Hänen vaimonsa, joka huutelee: Oo, pyörein suin, heittäytyy kaulaan, hyppelee sohvilla. Tuntuu ruumiillista kipua. Hän vääntelee itseään, kohottaa vartalonsa luokiksi ja työntää päänsä riippumaan yli nojatuolin selän alaspäin. Kiroilee: Thorpen kanssa. Sitä hän ei siedä, ei salli, ei, tuhannen perkelettä. Lapsellinen Paula. Kirotun hullu ja lapsellinen. »Voin palata takaisin vaikka kuukauden perästä.» Ja jättää punaisen ruusun. Voi perkele. Viisi perkelettä, kymmenen perkelettä, kymmenentuhatta perkelettä. Yksi sadasta! Haa. Eivätkö ne yhdeksänkymmentäyhdeksän naista joka ainoa olisi parempia? Ne, jotka ovat heikkoja, älyttömiä, penseitä, riitaisia ja uskollisia? Kaikki, kaikki ne ovat yksiä samoja. Voi saakeli.

4.

Hotellihuone Lontoossa. Kello yksitoista. Paula loikoo divaanilla. Carl-Eric Thorpe istuu pöydän ääressä ja lukee Timesiä, selostaa Paulalle uutisia. Tämä on haluton. Tuskin kuuntelee. Kääntyy vatsalleen, ojentaa kätensä päänsä yli. Hänellä on veressä tehdä paljon liikkeitä käsillään ja vartalollaan. Mielialat syntyvät niin nopeasti, vaativat liikkeitä. Ajatukset juoksevat ojennettuja käsiä pitkin pois. Hän painaa poskeaan tyynyyn. Vilkaisee toisella silmällään käsivartensa yli Thorpea, vihaa melkein tällä hetkellä tuota miestä, joka on ollut hänelle kohtelias matkatoveri. Kovin hyvä. Oikeastaan heillä oli ollut hyvinkin hauskaa. Oo — emme tahdo kohteliaita matkatovereita. Vaadimme, että mies hallitsee. Mies, sano rakastamallesi naiselle: »Sinä olet minun, en kärsi että sinua toinen nykäisee», ja karta naisia, joista olet välinpitämätön. Vai hyödyttääkö näytellä kohteliasta matkatoveria, olla hyvä ja ystävällinen, kun mielessä kytee eltaantumus? Huh. Toveruus. Miehen ja naisen toveruus! Mikä mainio keino kiusaannuttaa itsensä kuoliaaksi. Oo — Paula sinkosi syrjäkatseen Thorpeen — minä vihaan sinun hyvyyttäsi. Pois! Ulos!

— Mennään ulos, yöravintolaan.

— Ei tänä iltana. Sinä näytät väsyneeltä.

— Oo — en minä ole väsynyt. Mennään sinne ja tullaan vasta aamulla kotiin.

— Ei tänä iltana.

Thorpe pani lehtensä pois. Tuli ja istui leposohvan laidalle. Hänelle jää sangen vähän tilaa, ja kun Paula ei liikahdakaan, siirtää hän tätä hiukan ja pääsee hyvin istumaan.

— Katsopas tänne.

Paula kääntää silmänsä välinpitämättöminä häneen.

— Sinulla on ikävä miestäsi.

— Yes.

— Olet väsynyt matkustamaan.

— Yes.

Thorpe katselee naista. Se lepää siinä punaisessa samettipuvussaan. Rinta kohoilee hiukan, liikahtelun saattaa erottaa avoimesta kauluksesta. Katselee häntä kirkkain, tyynin, ylenkatseellisin silmin. Se kylmyys… Ei tahdo houkutella minua syntiin. Välinpitämättömyys: vihaa minua. — Voi, Paula. Olisipa minulla hirveä halu osoittaa olevani ihminen minäkin. Ryöstää, nähdä sinun ilmeesi muuttuvan. Ei, voisit karata sitten. Ei. Siihen täytyy tulla toisella tavalla. — Hän jatkaa kuten äsken:

— Sinä vihaat minua.

— Yes.

Thorpe näkee selvästi kuvan: Paula nojaa miehensä olkapäähän, kun he joivat viimeisen kerran yhdessä teetä. Hän ajatteli silloin: Eikö tuolla miehellä ole näköä, kuuloa, tuntoa? Eikö hän tajua mitään, onko hän kuollut vai liiaksi tottunut? — Hyvä. Paulan ei pidä vihata häntä. Hän tarttuu tämän käteen. Tahto välähtää hänen silmissään, ääni on uusi ja ehdoton:

— Tule juomaan viiniä, vanhaa, punaista bordeaux'ta. Emme ole vielä kertaakaan juoneet itseämme humalaan. Tule, katsellaan sitten Lontoota yövalossa.

Paula hyppäsi ylös. Hän kaipasi viiniä. Thorpe veti heille molemmille nojatuolit lähekkäin, käsinojat toistaan koskemaan. Avasi pöydältä pullon. He istuivat äänettöminä, virkeinä. Molemmat olivat karistaneet jotakin päältään. Omituinen päättäväisyys asui heissä. Thorpe täytti lasit toisensa perästä. He koskettivat joka lasilta niiden laitoja vastakkain hiljaa. Kuului vain pieni, hyvin heikko kalahdus siinä. Kumpikaan ei nauranut, katsoivat vain toisiaan. Paula näki Thorpen mustien silmien kiiltävän, öljyisinä, omituisina. Hänen päässään oli viinin miellyttävä huumaus.

Ei, hän ei ollut toki vielä humalassa. Järki oli kirkas, juokseva kuin sähkölanka. Ajatuksilla itämainen loisto. Tämä käsittämätön, pieni keinutus hiipi esiin kuin alitajunnasta. Se oli nautintoa, hienon unen kaltaista. — Hän katsoi Thorpea yhä kirkkaammin ja alkoi hymyillä. Tämä nousi. Meni ikkunan luo, veti verhot syrjään.

— Tule katsomaan.

Paula kulki sinne, tarttui karmiin kädellään. Jalat olivat ihmeen raskaat, pää kuin taivaassa.

— Minä sammutan tulen, niin näet paremmin.

Thorpe väänsi sähkön kiinni ja tuli viereen. Paulan paljas käsivarsi joutui ihan hänen hihaansa vasten. Huomasi, että hän oli riisunut takkinsa pois, asetti nyt kätensä hänen hartiainsa ympäri. Paula nojasi mielellään, kuunteli suloisia laineita, seisoi liikkumatta toinen käsi ikkunalla. Varmasti hän kuitenkin huojui hiukan. Hän näki puoleksi suljetuin silmin alhaalla monet valot. Sitten tuntui miten Thorpe ohjasi häntä omaan sänkyynsä. Kumartui pimeässä, työnsi peitteen pois. Hyväilee, koskettelee hiljaa ja pehmeästi hänen kaulaansa ja käsivarsiaan. Vetää avonaista kaulusta alemmaksi. Painaa huulensa hänen rintaansa vasten. Paula tuntee ruumiinsa muuttuvan kuumaksi teräkseksi. Sulavan pehmeämmäksi kuin maito. — Tällaistako oli tuon miehen rakkaus? Hän ei pystynyt liikahuttamaan yhtäkään lihasta. Mies suutelee, suutelee. Ei nosta huuliaan, kuljettaa vain niitä pitkin hänen kaulaansa ja rintaansa ja taas takaisin. Hurmio, jonka syvyyttä ei voi mitata, valuu Paulan läpi. Pakanallinen, pyhä, alkuvoimainen ja outo, sulattava, hulluksi tekevä autuus.

Että toisen ihmisen kosketus toiseen voi tehdä näin.

— Anna minun riisua sinut. Anna hyväillä itseäsi.

Mies vetää vaatekappaleen toisensa jälkeen pois. Paula värisee.

— Rakkaani, älä vapise, älä vapise. Pelkäätkö sinä noin hirveästi minua? Anna minun vain sivellä ruumistasi. Sinulla on niin ihanat jäsenet. Älä vapise, rakas Paula.

Paula ei liikahuta itseään. Hän vapisee tahtomattaan.

5.

He nousivat myöhään seuraavana päivänä iltapuoleen. Istuvat ikkunan ääressä välillään hotellipöytä.

Eric Thorpe tuijottaa mykkänä hiukan kulmiaan rypistellen ulos, kyynärpäät nojaavat pöytään. Silmät eivät oikein näe. Ovat oudot. Olisiko niihin kohonnut väkevää sappea? Kyllä hän erottaa Thamesin hiukan kellervänharmaan veden. Mustana se vajuu sillan kaarien alla. Päätä huumaa kuin hašiš-unen jälkeen. Liekö tällaista se? Vie taakse, vie eteen, vie sivulle sameassa, kuumassa virrassa. Katumus kaikesta tästä, inho, halu paeta. Omituinen mielikuva, millaista olisi sukeltaa tuolla virrassa — kaarien alla. Paula koettaa uutta Tai-Tai-puuterikiveään pöydän toisella puolen. Hankaa kaulaansa, jossa on kuin puremisen jälkiä, mustelmia. Kysyy:

— Onko sitä kasassa?

Thorpe ponnistautuu vastaamaan: Ei. — Ääni ei kuulu. Kuivana vain sihahti huulilla. Mitä? — Ei. Sen »ei» hän sanoo hampaidensa välistä, sisäistä raivoaan puraisten. Voi hermostuttaa hulluksi asti tuo puuteroiminen. Siinä se liikuttelee kättään, tährää puuteria mustelmiinsa.

On kirottua vallan, miten voi joskus inhota naista. Niin, että tuntee itsensä sairaaksi, spitaaliseksi. Jos ne edes kuolisivat kuin perhonen päivänsä jälkeen! Ei tule mitään. Hän ei voi rakastaa yhtäkään naista yhtä yötä kauemmin, ei yhtäkään. Ja kuitenkin hän on niitä, jotka eivät ota naista väkisin.

— Äsh, täytyy saada syömistä.

He tilaavat päivällisen huoneeseensa. Syövät ahneesti suolaista lihaa

Huone alkaa hämärtyä, muuttuu harmajaksi, ikäänkuin irtoaa kaikesta muusta ja hipun syrjään kädettömään avaruuteen. Kuitenkin kuuluu sen yksinäisyydessä kaikki selvään. Joku siirtelee tuolia seinän takana — kuuluu kuin olisi erotettuna sadoilla kumisevilla muureilla. Ulkoa valot kajastavat oudoin sätein sisään.

He istuvat rinnan leposohvalla. Paula, hän se oli tullut luo. Mutta tämä hiljaisuus ja koko asema tuskastuttaa. Äkkiä hän alkaa tuntea itsessään voimakasta intohimoa, se vihlaisee ruumista. Tuo mies sen on hänelle opettanut eikä ymmärrä häntä nyt. Istuu siinä rinnalla, pitää hänestä kiinni kuin nukkunut. Ei käsitä mitä kidutusta tämä!

Paula liikahtaa tuskaisesti, sulahtaa lattialle polvilleen. Työntää kätensä Thorpen takin ja liivien väliin kainaloiden alitse, kiertää ne selän takana yhteen. Toinen kehoittaa häntä istumaan siivosti. Paula puuskahtaa:

— Minkä minä voin sille… Kärsin, vaikka sinä olet siinä. Miksi sinä istut noin etkä puhu sanaakaan? Niinkuin olisit kuollut — kuule, liikahda edes hiukan. Tee mitä tahansa, minä rukoilen: älä ole tuollainen. Katso, minä olen niin onneton. — Paula vetäisi kätensä pois, kavahti irralleen — sinä kauhistutat minua.

— Hyvä, hyvä. Sitä eivät ole vielä muut keksineetkään. Vai kauhistutan. Voinhan kääntää pääni pois.

— Rakas Eric, tiedäthän sinä, mitä tarkoitin. Käännä nyt kasvosi tänne, käännä toki. —

Paula tarttuu molemmin käsin päähän ja saa sen taivutetuksi. Silmät ovat avoimina, mutta ikäänkuin harmenneet, katsovat liikahtamatta, välinpitämättöminä. Lihakset kasvoilta ovat kuin loksahtaneet alas. Pohjaton haudanväsymys lepää huulilla. Kuolemaan asti kiusattu ihminen.

— Älä, älä näytä tuollaiselta. Minun läheisyytenikö sinusta on noin paha? Itse opetit minulle mitä intohimo on, etkö tiedä, minkä tuskan se panee ihmiseen.

— Paula, älä huoli järjestää nyt mitään kohtausta.

Paula heittäytyi lattialle. Ei sietänyt olla. Ei tullut toimeen. Thorpe tarttui häntä olkapäihin kovasti. Käskee istumaan niin, että täytyy totella. Puristaa häntä yhä olkapäästä, vihoissaan, melkeinpä tunkee kyntensä lihaan. Saa nahkan kohoamaan nyrkkinsä sisään. Hyvä sekin.

— Ei saa tehdä noin. Äläkä huoli halata minua. En ole nyt sillä tuulella. Pyydän vakavissani. Niin. Nyt minä kai olen julma, mutta pyydän sitä kuitenkin. Sanohan, uskotko sinä minun rakastavan sinua. Ne nyt käyttävät vielä sitä sanaa. Rakastaa, rakastaa… Muka syntymästä kuolemaan. Maailman alusta maailman loppuun. Mutta luuletko sinä, että minä sinua rakastan?

— Ei. Sitä et tee.

— En. En millään. Sen tunnustuksen voin tässä mielihyväkseni antaa, että sinä et ole tyhmä. Katsopas, olen jo kolmekymmentäkuusivuotias. Kun olin sinun ikäisesi, tunsin sellaista intohimon puistatusta kuin sinä nyt. Niin se on.

Thorpe painoi kyynärpäät polviaan vasten ja nojasi otsaansa käsiinsä. Silmäluomet laskeutuivat alas. Kasvolihakset kiristyivät, näyttivät kovilta, kivettyneiltä: Näkyi hänen äitinsä kuolinvuode. Hän katselee vainajan valjuja, kovia kasvoja. Liha oli aivankuin vajonnut, imeytynyt luihin kiinni. Kuitenkin olivat ne kasvot hyvät ja selkeät. Sisään tulee nainen, kolmikymmenvuotias, täynnä intohimoa, koskaan tyytymätön. Se oli sairaanhoitajatar. Oli osannut kaikki pirun konstit, usutti häntä kuin hullua koiraa. Äiti oli viikkoja sydänsairaana, puoli-istuallaan. He kaksi tapasivat joka yö toisensa. — Ja nainen tuli häntä hakemaan kuolleen äärestä. Hän lähti tämän vuoteeseen, koska himoitsi tätä joka hetki. Se yö muistui mieleen verenkarvaisena. He kaksi elivät, eikä heidän halunsa toisiinsa täyttynyt tai saanut kyllää. Ruumis vietiin pois, mutta sairaanhoitajatar jäi taloon. Jäi vielä vuodeksi — suruvuodeksi, sillä hän ei pelännyt tehdä sitä mitä halusi. Sitten vähitellen sarasti Thorpen sydämessä inhon aika. Hän varustautui, sulki talonsa kerran, kun sairaanhoitajatar meni torille äidin ruskea nahkakassi käsivarrellaan, ja pakeni ulkomaille. Ei ollut lapsia. Maantie ei kasva kukkia…

Thorpe kohoaa ajatuksistaan ja sanoo jyrkästi: — Minä en voi rakastaa ketään naista.

— Miksi sinä otit minut mukaasi tänne?

Mies hymähtää kärsimättömästi, halveksivasti:

— Ikäänkuin sitä voisi selittää, mitä ihminen tekee.

— Miksi sitten?… Paulan ääni juuttuu kurkkuun.

— Koska minä näin, että sinä sitä ikävöit.

Paula hyökkää pystyyn lattialle, tapailee sanoja:

— Minä ikävöin sinua nyt, kun olemme menneet rajan yli, kun… — hän on kiihtynyt, tuntee kätensä hakkaavan ilmaa eikä voi sitä pitää alallaan. — Ooo. Kyllä tiedän, ettet sinä välitä minusta. Eikä silti, että sinun tarvitsisi välittää. Mehän voimme erota kuinka pian tahansa. Voin lähteä heti paikalla. Minä en ole takiainen täälläkään.

Paula ihmetteli itsekin äänensä kovuutta ja korkeutta. Se tuli kuin ruostuneesta koneesta, kalahti kuin rauta rautaan.

— Hyvä, mainiota, kerrassaan mainiota. — Thorpe ärsyttää ja rienaa: — Minnepäin sinä ensiksi lähdet?

— Samantekevää, siitä ei ole väliä. Eipä se sinulle kuulu. Minulla ei ole minkäänlaista tekemistä sinun kanssasi. Erehdys se on, jos semmoista luulet.

— Ei, mutta — kylläpä osaat esiintyä! Ei vielä yksikään nainen ole minua niin suuresti huvittanut. Kas, kas — juuri noin. Askel taakse, pieni kumarrus. Vain leualla hiukan.

— Saat sinä olla mielissäsi, saat nauraa. Onpahan se ihana tietoisuus minullakin, että olen edes yhden ihmisen tehnyt iloiseksi.

Thorpe näyttää niin vahingoniloiselta, melkein mielettömältä. Paulan huulet alkavat lepattaa, hän käännähtää ja kulkee ovelle. On onnettoman iloinen, kun tietää toisen nousevan ja vievän hänet leposohvalle. Peite oli valunut siitä puoleksi lattialle. He polkivat sen punaisia kuvioita molemmat.

— Täytyykö minunkin ruveta vakavaksi sitten? Eikö sinua noin ikäänkuin hiukan kauhistuta? Pieni aavistus jostakin rikoksesta. Esimerkiksi aviorikoksesta. Mutta tämä on aivan turhaa. Kaikille asioille täytyy sulkea toinen silmänsä ja toista hiukan vilkuttaa. Niin tekevät kaikkein korkeimmalle, pisimmälle kehittyneet ihmiset. Katsopa, my dear lady, sinäkin olit äsken pateettinen. Nousehan nyt uudestaan tuohon lattialle ja esitä taas. Pelataan hiukan tässä.

Paula istui ja kuunteli, Thorpen kynnet olkapäässään. Häntä helpotti, kun kirvelevä kuumuus kohosi silmäluomien alle. Kyynelet eivät kuitenkaan syntyneet tässä. Hän vain löi toista kylkeen:

— Olet juovuksissa.

— Mistä minä juovuksissa olisin, hyvä lady? Minähän join illalla vähemmän kuin sinä. Vaikka viini onkin lähes yhtä petollista kuin naiset, molemmista voi tulla juoppohulluksi. Mutta eikö sinua yhtään kaduta avioliittovalasi? Minulle tämä kylläkään ei ole suurta. Joudun kuitenkin helvettiin, vaikka äitini on taivaassa. Mutta olisit sinä edes surullinen ja itkisit vähäisen. Katsos, minä levitän tähän kämmeneni maljaksi. Paina hiukan päätäsi, niin ne tippuvat siihen suoraan. Tässä on sitten helmet Jumalalle — minun kourassani. Voi, tätä autuasta elämää. Mutta miksi sinä et itke? Tiputa nyt joitakin pisaroita.

— Älä kiusaa minua, älä, älä.

— No, no, ei pidä noin puistella päätä. Enhän minä kiusaa ketään, ajattelin vain äitiäni, jonka kuvan sinä näit siellä. Hänestä se johtuu, etten voi rakastaa ketään muita naisia.

— Ovatko ne tehneet sinulle niin paljon pahaa?

— Minä kai olen tehnyt niille enemmän pahaa. Mutta se on siksi, etten voi kunnioittaa ainoatakaan naista — paitsi äitiäni.

— Voisitko sinä kunnioittaa minua?

— En, hyvä ystävä, en. — Thorpe naurahtaa, huulet kääntyvät hullunkurisesti. Hän kumartuu taas alemma toisen pään yli, Paula kääntää kasvonsa pois.

— Miksi sitten pidät päätäni sylissäsi? Jos minä olisin mies, en koskisi naiseen, jota halveksin. Ja miksi sinä et kunnioita minua? Tähän asti maailmassa en ole tehnyt mitään alhaista.

— Se on mielenkiintoista kuulla. Meidänkin suhteemme — alusta asti siis aivan rehellistä ja korkeaa. Ei mitään tuollaista kieräilyä eikä teeskentelyä. Ei. Vaan todella kunniallista, suurta, jaloa, epäitsekästä, puhdasta. Minäkin olen jo kohonnut enkelien verroille.

Paula käännähti nopeasti vatsalleen, niin että sai kasvonsa piiloon. Thorpe näkee, että hänen hartiansa vavahtelevat. Laskee toisen kätensä nytkähtelevän lapaluun päälle, toisen ruskeaan, pörröiseen tukkaan. Hän kuljettaa sormiaan hiusten läpi. Ne ovat kuivat ja sähköiset, kahisevat ja lyhyet. Niska on kuin kuusitoistavuotiailla pojilla. Taivas: ihmeiden ihme. Hän, Carl-Eric Thorpe, oli mielestään vanha jo. Mielestään kaiken nähnyt, kulkenut, menettänyt ja rikkonut. Siinä hän katselee Paulaa, sen pojanniskaa ja näkee ihmeiden ihmeen jälleen: Nuori ihminen. Hellyys käy hänen lävitseen. Lieneekö sellaista Jumala tuntenut, kun aivan ensimmäiset kukat puhkesivat maan pinnalla? Oikeastaan se ei ole hellyyttä. Se on kipeää, tuskallista, polttavaa, vetävää kuin sähkö: Hän itse ei ole enää nuori; on vanha, viisas, inhottava.

Hän antaa Paulan hautoa kasvojaan kauan. Ei rohkene suudella tuota niskaa, epäilee yhtäkkiä, että hänen huulissaan on limaa.

Sitten Paula kohottautuu ja nostaa päänsä käsiensä varaan. Kyynärpäät painavat kovina nuppeina toisen reittä. Ruskeat kasvot ovat lujat, uhmaavat. Kovin häneen oli koskenut se sana: Puhdasta. Hän puhuu:

— Pilkkaa sinä jos haluat. Tiedän sen kuitenkin omassa itsessäni, etten ole tehnyt mitään likaista tai arvotonta. En ole tahrattu tällä, enkä häpeä vielä. Ja pitäisikö hävetä? Onko tämä rikos? Olkoon, silloin en tunne, en pelkää rikoksia, niistä huolimatta sieluni on puhdas kuin vuorikristalli. En ole syntisempi kuin neitsyt Maria. Sinä saatat olla nyt tahrattu minusta — sitä en kiellä. Pidät minua likaisena, koska olen ollut toisen miehen. Ja kuitenkaan en ole himoinnut häntä kertaakaan. Eikä hän kiusannut minua liikaa.

Paulan sydän oli raskas. Hän ajatteli: Jos joudun hänestä erilleen, minun täytyy olla rauhallinen ja tyyni. On hyvä, että ympärillä on Lontoo. Sukellan miten syvälle tahansa, mutta Helsinkiin en mene koskaan. Älä pelkää, Paula, älä pelkää noin.

— Jos minä — kiusaisin sinua liikaa?

Paula katsoi häneen epätoivoissaan.

— Sinä voit tehdä minulle mitä tahansa. Sinä voit kyllä. Opettaa minut vaikka hirttäytymään hienoimmalla tavalla.

Thorpe hymyilee toisen tuskalle. Mikään ei voi tukahuttaa tätä. Se viriää ja nousee. Hän hymyilee. Katselee ja nauraa. Näkee, ettei Paula häntä käsitä. Kohottaa vihdoin kulmiaan, silmät pyöristyvät. Puristunut suu lievenee. Olento kohoaa, nousee hänen syliinsä, painuu häntä vasten. Sulaa. Jää voimattomaksi. Thorpe peittää hänet käsillään, ettei ilmakaan koskisi tähän olentoon.

Pitkä, hyvä äänettömyys. Satojen kumisevien muurien takaa kuuluu ääniä. Jossakin alhaalla soi kello. Sen kuulee näin, kun jää hiljaa. Thorpe sanoo:

— Sinäpä voisit opettaa minut rakastamaan itseäsi. Sitä minä en ole tähän saakka uskonut.

Paula nousee ja menee ikkunan luo. Hän kuulee äänen vielä takaansa.

— I am sorry. (He olivat usein sanoneet niin toisilleen ihan iloisina pikkuasioissa.) Ymmärrät hän, että miehenkin täytyy purkaa hetteitään. Mutta ethän ole siitä enää pahoillasi.

Mies tulee Paulan perästä ja puhuu vakavasti:

— Näetkös, minä olen sadasti tuomittu. Kuitenkin haluaisin saada vaimon kotiini. Luoja tietää, että tähän päivään asti en ole sitä tahtonut. Jos minäkin saisin joskus lapsen — ehkä muuttuisin toiseksi. Pieni lapsi minua suuresti kiinnostaa. Mutta yksi asia pitää sanoa, Paula. Se on hyvin tärkeä ja johtuu syistä, joita ei saata selittää. Toivon, että muistat tämän aina: Älä hyväile minua liian usein. Älä tule luokseni, pysy erilläsi, muuten karkoitat minut, ja sitä minä nyt pelkään. Katso: ei intohimo ole rakkautta, se kaikkein vähimmin, eikä hekuma jokapäiväistä leipää.

Paula puraisee kieltään: Minä en nykäise häntä, en kertaakaan enää. Sitä hän nyt kyllä saa odottaa.

Ikkuna avataan. He molemmat taittuvat katsomaan alas. Kosteus ja äänet lyövät vastaan. Juuri siellä alhaalla huutaa nuotillinen ääni: »The Evening Post». Tämä on viides kerros. Sumua on kadun ilmassa. Monet valot loistavat sen sylistä. Levittävät ympärilleen ihmeellisen kehän, missä pienet vesipisarat tanssivat. Jossakin näkyy vihreä valo kuin aaveen silmä. Paula ei edes alitajunnassaan muista tällä kertaa vertauskohtana vihreää varjostinta Antinkadun 38:ssa. — He kuuntelevat ääniä ja liikettä. Katsovat valoja. Hengittävät raakaa kosteutta. Ihmettelevät itsekseen: Siellä ovat ihmiset työssä, kulkevat asioilla, puhuvat järkevästi, ovat viisaita ja kylmiä. He, keskellä tätä elämää, ovat unohtuneet vuorokaudeksi kahden. Uponneet kuuman, polttavan virran pohjalle. Salaisiin hetteisiin.

Paula nousee: Lähdetään.