MIES YKSINÄÄN (continued 2)

— Olkaa hyvä. Kiitos — minä en polta.

Maisterilla oli hopeinen savukekotelo. Hän oli saanut sen eräänä keväänä lahjaksi oppilailtaan. Sen kannen sisäpuoleen oli kaiverrettu: »Pisarainen rakkautta on parempi kuin kokonainen vaunulastillinen kunnioitusta. Kahdeksas luokka.» — Lassila ei nyt huomannut kirjoitusta, oli siihen tottunut. Veti kiihkeästi savua keuhkoihinsa. Hän poltti nykyjään tavattomasti. Neiti nautti tertusta viimeisen marjan, lausui sitten verrattomalla tyyneydellä ja ylevyydellä:

— Jos tietämättömyys on ihmisonni, on se jokseenkin halpa-arvoista tavaraa. Jokaisen ihmisen tulee jättää maailma valoisampana jälkeensä.

— Jaa, — Lassila puhalteli savuja, hän yritti salaa saada savun kulkemaan neitiin päin. — Minun työni juuri tarkoittaa jättää maailma valoisampana jälkeeni. Minähän joka päivä yritän istuttaa valistuksen onnea ihmistaimiin. Minä vasta teen suurta ja tärkeää työtä. Ettekö usko sitä?

— Miks'en minä uskoisi.

— Se on oikein hyvä. Te siis ymmärrätte minun uhrautuvaisuuteni ja epäitsekkyyteni.

— Kyllä minä ymmärrän. Tapaan itsekin niin harvoin myötätuntoa.

— Se on suuriarvoista minusta — ymmärtämys. Tekee hyvää ytimiin asti. Katsokaa, minun ajatukseni ovat kuin lumivalkoinen kukka. Kärsin tästä ajasta —

— Niin minäkin kärsin. Moraali on äärettömän alhaalla.

— Jaa. Niin on. Hyvin valitettavaa. Minä suren sitä joka päivä. Vain me kaksi, te neiti ja minä, olemme todella moitteettomia. En usko kehenkään muuhun. Kaikki ne ovat mätiä, nekin siveät ja hyvät. Ruumistaan varjelevat kuin jalokiveä, mutta sielu on yhtä pikkumainen ja ahdas kuin lutikan sielu. Siinä ei suinkaan ole mitään varjeltavaa. Me olemme toista.

Tupakansavun läpi näkyi miten neiti punastui.

Hänen untuvainen ylähuulensa liikahti:

— Teidän ei pitäisi puhua niin minulle — naiselle. Meidän täytyy opetella säälimään…

— Anteeksi, luulin, ettei teitä tarvitse kohdella naisena, vaan vertaisenani. Ja jos kohtelisin naisena? Pyytäisin panemaan tuon rauhallisen kätenne otsalleni ja olemaan vertaisellenne hyvä ja lempeä?

Neiti ojensi käsivartensa, jossa tummansininen kapea hiha peitti ranteenkin, painoi valkeat pitkät sormensa pöydän kulman yli miehen otsalle. Todellakin! Katseli Lassilan herpaantuneihin silmiin ihmetellen: Mitä hyötyä teille on tästä?

Lassila pudisti päätään sietämättömästi:

— Ei, ottakaa pois kätenne. Nyt minä lähdenkin nukkumaan, mutta sanonpa vielä yhden asian. Tietäkää, että kun sivistynyt ihminen perin juurin katkeroituu, silloin hänestä tulee paholainen. — Hän nousi ja naurahti.

— Täällä on unkarilaista viinirypälemehua. Ettekö tahtoisi juoda lasillista, maisteri Lassila?

Maisteri halusi. Se oli punaista kuin viini, neiti laimensi sitä vedellä. He kilistivät hiukan laseja ja joivat seisaaltaan, sitten Lassila lähti huoneeseensa ja vannoi: Tästä lähtien minä inhoan naista vielä enemmän kuin tähän asti.

Kuluvat tunnit pimeydessä. Hän ei voi nukkua. Tuntee itsensä onnettomaksi ja voimattomaksi oman ruumiinsa mieletöntä ikävää vastaan. Tietää, ettei pysty säädylliseen ja järkevään elämään, kuten nuo toiset. On sisimmältään kuin ohutseinäinen tulivuori, joka minä sekuntina tahansa voi avata laavavirtoja. Eikä voi itselleen mitään. Vuode polttaa, ohimosuonet naksuttavat kuin pienet vasarat, täytyy siirrellä jalkoja ja potkia, sillä ne ovat raskaat ja kihelmöivät verestä.

— Tämä on mieletöntä. Tämä on saatanallista. Niihin minä kuulun, jotka syövät raakaa lihaa ja nukkuvat heinien päällä.

Hän nousi äkkiä ja hiipi varpaisillaan keittiöön. Kumartui yli sängyn ja kuunteli hetkisen nukkuvan tytön hengitystä. Kumartui vielä alemmas ja tunsi iholle ominaisen lämpimän leyhkän. Hengitti sitä hetkisen ja hiipi sitten pois, pukeutui ja lähti ulos.

Hän kulki alhaalla rantaa pitkin altaan reunuksella. Oli lauhkea ilma. Ylhäällä kulkivat pehmeät pilvet, alakuloisina ja lämpöisinä. Ilma oli hyvää, ohutta, öisen arkaa. Se vetäytyi pois ihmisen ympäriltä. Lassila kulki Eiran puolelle pitkin rantaa. Oli veltto, kuin olisivat luutkin olleet pehmeät eikä olisi moneen vuoteen maistanut silakkaa tai mitään suolaista. Hän muisti syvän veden kaloja. Jos ne siirretään suolattomaan veteen, liukenee suola niiden ruumiista ja ne halkeavat paineen puutteessa. Tällaiselta niistä mahtoi tuntua.

Savukkeen pää hehkui ja kävi pitkälle karrelle. Hän niisti sen nahkakäsinettään vasten ja kulki Punavuorenkatua Fredrikintorille. Rajaton harmaus lepäsi kattojen päällä. Autio katu tuntui uponneen alas maan sisään väsymyksestä. Pienellä aukiolla seisoi eräs auto haikeana yksinäisen lyhtypatsaan valossa. Kello kulmassa näkyi ole van 4,10. Siis aamu jo.