YLI VAIKENEVAIN KATTOIN

Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu iäisyyden korkeudesta kuolon yö, viime kerran kaikki valtasuonet lyö, täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu.

Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta yli kaiken katoamaan tuomitun. Hukkuu hetken hyrskehesen, itkuhun kaikki, joka surrut, riemuinnut on kerta.

Sortuu heikko suku alle unelmainsa omain, nukkuu kamaralle kylmän, kovan maan. Kuu ja tähdet jatkaa ylhää kulkuaan halki avaruutten suurten, sanattomain.

Kerran Linnunradan tähdet yössä katsoo kammoin takaa aavain kuolonkylmäin, autioin kiveen hakattua unta inehmoin: kaupunkeja, jotka kuolleet on jo ammoin.

Kerran jokahinen sielu syvään yöhön hukkuu eik' oo enää ketään kuoloon kaipaavaa, unet kiveen hakatut vain todistaa kaipuusta sen suvun, joka yössä nukkuu.