POHJANMAA

Ma aina muistan, kuinka väsyneenä suurkaupungin ma humuhun ja huoleen, miss' soipi elo myrskyn säveleenä, taas käännyin kotihini, Pohjan puoleen.

Ma aina muistan, kuinka verkallensa vei tieni lakeutta laajaa kohti ja kuinka rinta taasen vapautensa kuin painon raskaan alta nostaa tohti.

Näin edessäni Pohjanmaata palan, näin karun seudun pelloks kuokituksi, näin lakeuden loputtoman alan, jok' on kuin iäisyyden maille uksi.

Näin edessäni vuolaat virtain uomat, joiss' syöksyy alas korven voimat ylväät ja suuret rikkaudet, salon suomat, ja ikimetsän temppelsalin pylväät.

Näin edessäni metsämaita, soita, miss' ihmiskätten jälkeä ei huomaa, miss' seutu täynnänsä on unelmoita ja tyyntä kauneutta, luonnon luomaa.

Ja silloin tunsin kuin ois hellä käsi mun sydäntäni hivellyt ja silloin ma tunsin, tunsin: kunne elämäsi se teillä maailman on käyvä milloin,

niin tääll' on olentosi juuret syvät vain täällä kertoo taru ihmeitänsä, vain täällä sydäntäsi lähestyvät sun muistos rakkaat kaikki kätköistänsä.

Ja suuren kaupungin kun pauhinassa sa turhaan etsit, etsit itseäsi, sa tunnet, että tuolla, Pohjolassa, on iäks vangittuna elämäsi.