SISÄLLYS: (continued 5)

Sitten hän meni läntisen ikkunan luo ja avasi sen selko selälleen. Aurinko painui hiljalleen punertavia kukkuloita kohti. Taivaan tumma sini vaaleni, ja heikko rusoitus kohosi sitä mukaa sille. Jane loi katseensa taivaaseen ja painaen kätensä syvälle taskuihinsa puheli ääneen: "Jumala tietää", sanoi hän, — "ellen enää toiste kykene sitä ajattelemaan tai sanomaan, tahdon sen nyt sanoa — uskon tehneeni oikein. Ajattelin Garthin vastaista onnea ja myös omaani. Tein ratkaisuni meidän molempain tähden, ja sain uhrata nykyhetken onnen sen hirveäksi hinnaksi. Mutta, Jumala tietää, uskoin tekeväni oikein, ja — niin uskon yhä." Jane ei milloinkaan enää niin sanonut.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

JANE KATSELEE ITSEÄNSÄ RAKKAUDEN KUVASTIMESTA.

Keltaisen varjostimen takana oli taulunteelmiä sikinsokin, ja Jane näki, että sokean kädet olivat turhaan etsiä haparoineet ja sitten yrittäneet saada taas kaikkea järjestykseen ja paikoilleen. Hellävaroen Jane otti joka taulun kaatuneesta kasasta, käänsi sen oikeaan asentoon ja asetti kumolleen seinän nojalle. Kauniita töitä oli siellä; toiset valmiita, toiset puolivalmiita. Parit tutut kasvot, maalattuina vielä entistäänkin kauniimmat, katselivat häneen. Mutta etsimiänsä tauluja hän ei löytänyt.

Hän nousi ja silmäili ympärilleen. Toisessa nurkassa, osittain kairolaisen varjostimen peitossa, oli myös kasa tauluja. Jane meni sinne.

Melkein heti hän löysi ne, joita etsi. Ne olivat muita suuremmat, ja hän tunsi ne ensi silmäyksellä päähenkilön pehmeästä mustasta puvusta.

Tarkastamatta niitä sen enempää, vei hän ne läntisen ikkunan eteen ja asetti ne niin, että valo lankesi niihin edullisesti. Hän veti tuolin ikkunan luo, otti pronssisen karhun vasempaan käteensä ikään kuin taikakaluksi, jonka piti auttaa häntä kestämään, mitä nyt kestettävä oli, käänsi toisen taulun takanurin, ja istuutui rauhassa katselemaan toista.

Ylevä naisolento ylevästi kuvattuna oli ensimmäinen vaikutelma, mikä siirtyi silmästä aivoihin. Niin, ylevyyttä ennen kaikkea oli komeassa ryhdissä, uljaassa katsannossa, koko olemuksen arvokkuudessa. Sitten — kun katselija huomasi kookkaan vartalon, joka oli niin sopusuhtainen, ettei vaikuttanut kömpelöltä, vaikka oli suuri, täyteläinen ja hyvin kehittynyt, jäsenien pituuden, jalan lujan asennon ja isot, pystyvät kädet — tuli hänen kuvasta saamaksensa toiseksi vaikutelmaksi voima — voima toimia, voima olla ja elää, voima eloa jatkuvasti ylläpitää.

Sitten katse siirtyi kasvoihin. Ne tuottivat yllätyksen. Taulun kolmas vaikutelma oli rakkaus — korkein, pyhin, ihanteellinen rakkaus ja kuitenkin niin perin hellän inhimillinen — ja noista kasvoista se kuvastui.

Kasvot olivat suuret, mutta hyvin vartalon mukaiset. Ei niitä tavallisen mitan mukaan voinut kauniiksi sanoa. Piirteet olivat melko säännölliset, ei ainoatakaan suorastansa rumaa viivaa, mutta ei yksikään niistä ollut täysin kauniskaan, ja yleisvaikutelma oli, että ne eivät olleet minkään näköiset, mutta sittenkin miellyttävät, eikä niissä näkynyt jälkeäkään minkäänmoisesta laittelusta, jota olisi tarvinnut kaihtaa. Mitä kauemmin niitä katseli, sitä enemmän ne miellyttivät ja sitä enemmän täytyi vain ihailla niiden rehellisyyttä ja puhtautta, niiden mielevyyttä ja jaloa yksinkertaisuutta, ja niiden puutteet jäivät huomaamatta. Nämä ulkonaiset piirteet havaittuansa katselija loi katseensa muuanne miettiäksensä mitä oli nähnyt, siirsi sen taas takaisin kuvaan, ikään kuin varmistaaksensa mietteitänsä, ja näki silloin ihmeitä. Kasvoille oli valahtanut kirkkaus, "jota ei mailla eikä merillä nähty ole". Se loisti rauhallisista harmaista silmistä — kun ne hänen eteensä polvistuneen miehen pään yli taulusta katselivat — ilmaisten naisen koko sielun ylevää antaumusta tunteen valtaan, joka voimakkaana ja täydellisesti hallitsi häntä, mutta samalla myös antoi hänelle voimaa olla entistäkin todellisemmin oma itsensä. Pelokasta iloa, vielä käsittämättömän salaisuuden ihmetystä, kiihkeätä hellyyttä, melkein jumalaista myötätuntoa miehen hillittömän voimallista tunnetta kohtaan, mikä sai miehen polvistumaan hänen eteensä ja hakemaan tyyntä hänen poveltansa, kaipausta saada lohduttaa, antaa ja onnellistaa, kaikkia näitä oli tuossa ylenpalttisen ihanassa katseessa, ja vedet herahtivat katselijan silmiin.

Nainen istui marmorikaiteen leveällä jalustalla. Hän katsoi suoraan eteensä. Hänen polvensa työntyivät koko lailla pitkälle eteen, ja tumman puvun laahustin täytti oikean etualan. Vasemmalla, hiukan sivulla oli polvistuneena mies, pitkä, sorja, juhlapukuinen mies, kädet kiedottuina naisen vyötäisille, kasvot painettuina pehmeihin pitseihin hänen povelleen, näkyvissä vain hänen sileä, tumma niskansa. Ja kuitenkin koko olemus ilmaisi kiihkeätä tunnetta. Nainen oli painanut hänet itseänsä vasten, kuten näytti, liikkein, joissa tuntui naisen täydellistä antaumusta ja hellänä värähtelevää, äidillistä huolenpitoa, ja nyt olivat kädet kierrettyinä kaulaan, yhä pitäen polvistunutta kiinteästi povea vasten. Ei sanaakaan oltu lausuttu. Kätketyt kasvot olivat tietysti sanattomat, ja naisen huulet olivat tumman pään yllä lujassa puserruksessa, ilmaisten tyyntä itsensähillitsemistä, vaikka niillä jo väikähteli ääretöntä onnea kajastava hymy.

Vasemmalta helakanpunainen riipparuusu kiersi hämärästi erottuvaa pienausta, valuen ylänurkasta hehkuvana rykelmänä alaspäin ja ollen taulun ainoana värikkyytenä.

Mutta näistä vähäpätöisistä sivuseikoista silmä pian palasi rauhallisiin, helliin kasvoihin, jotka hohtivat rakkautta, voimakkaihin, pystyviin käsiin, jotka ensi kertaa oppivat saattamaan tuntuville naisen hellyyden suojelevaa lämpöä, ja sisäinen ääni kuiskasi, että ainoa mahdollinen nimi taululle oli "Vaimo".

Jane katseli sitä kauan aikaa. Ellei Garthin pikku karhu olisi ollut niin lujaa tekoa kuin oli, olisi se mennyt murskaksi Janen käden puserruksesta.

Hän ei voinut hetkeäkään epäillä, ettei katsellut omaa kuvaansa, mutta voi taivas! kuinka toisenlainen tämä oli kuin se, jonka hän näki omasta kuvastimestaan! Pari kertaa hänen ajatuksensa pysähtyivät tykkänään, ja hän katseli aivan tylsänä taulun mitättömiä sivuseikkoja. Mutta harmaitten silmien ilme veti puoleensa, elvyttäen voimakkaaksi jokaisen tunteen, jonka hän oli kokenut, kun tuo rakas pää niin odottamatta oli löytänyt lepopaikkansa hänen poveltaan. "Totta", kuiskasi hän, ja toisti vielä: "Niin, totta se on. En voi sitä kieltää. Tuollaiset olivat tunteeni; tuon näköinen lienen siis ollut."

Ja sitten hän vaipui yhtäkkiä polvilleen kuvan eteen. "Oi, Jumalani! Tuon näköinenkö minä olin? Ja silloin tuo rakas poika kohotti säteilevät silmänsä ja katsoi minuun kuutamovalossa. Tässäkö siis, mitä hän näki? Olinko minä tuon näköinen? Ja nainenko, joka tuon näköisenä painaa hänen päätään rintaansa vasten, kieltäytyy seuraavana päivänä rupeamasta hänen vaimokseen hänen nuoruutensa ja mitättömän ikäeron vuoksi muka?… Oi, Garth, Garth!… Oi, Jumala, auta häntä ymmärtämään!… auta häntä antamaan minulle anteeksi!"

Jane otti toisen taulun ja asetti sen eteensä toisen päälle.

Sama nainen samassa paikassa istumassa, mutta miestä ei ollut. Sylissänsä hän piteli lasta, jonka hento, tumma pää lepäsi hänen täyteläisellä rinnallansa. Nainen ei katsonut pikku pään ylitse, vaan katseli pää kumarruksissa lapsosen kasvoja.

Punainen riippuruusu oli kasvanut niin, että muodosti hehkuvanpunaisen kaaren äidin ja lapsen yli taulun toisesta laidasta toiseen. Hellyyden majesteetillisuus kuvastui äidin voimakkaasta olemuksesta. Piirteiltään kasvot olivat entiset, jokapäiväiset, mutta nyt niitä kirkasti äidinrakkaus. Ymmärsi, että "Vaimo" oli ylenmäärin täyttänyt, mitä niin runsaasti oli luvannut. Siinä oli todella vaimo, äitiyden ihmeen täydellistämänä. Kaikki salaisuudet olivat valjenneet, kaikki ilot koettuina, ja hymy hänen rauhallisilla huulillansa ilmaisi sanomatonta tyytyväisyyttä.

Ruusu oli ruhjoutunut heidän kohdaltansa ja sen terälehtiä oli siroittunut äidin ja lapsosen päälle. Pienokaisen hennot sormet hypistelivät pehmeitä pitsejä äidin povella. Lehti oli pudonnut sen hennolle ranteelle. Äiti oli kohottanut kätensä ottaakseen sen pois, mutta katse tapasi tummat, säteilevät silmät, ja hän viivytteli hetkisen ja hymyili.

Jane purskahti katkerasti itkemään. "Nuori poika" oli paremmin älynnyt hänessä piilevän äidillisyyden kuin hän itse. Välähdykseltä kerran nähtyänsä hänet "Vaimona" hänen mielikuvituksensa oli kiitänyt tuonnemmaksi ja nähnyt hänet "Äitinä". Ja hänen oli jälleen myöntäminen: "Totta — niin, totta se on."

Ja sitten hän muisti tuon onnettoman puheen: "Eivät ne olleet sellaiset kasvot, joiden olisi suonut aina olevan vastapäätä pöydässä." Olivatko nämä sellaiset kasvot — nämä, jotka Garth oli tällaisiksi kuvitellut vuoden kestäneen avioliiton jälkeen? Voisiko kukaan mies kyllästyä niihin tai tahtoisiko kääntää katseensa pois niistä?

Jane katseli uudelleen ja kauan niitä. Pieni karhu heltisi hänen kädestänsä, ja hän peitti kasvot käsiinsä; hehkuva puna kohosi kasvoille aina hiusmartoon saakka ja kihisi aina sormenpäihin asti.

Hetkisen kuluttua Jane kuiskasi: "Oi, rakkahin, anna minulle anteeksi. Olin kokonaan väärässä. Tahdon tunnustaa, ja Jumalan avulla kaikki selviää. Oi, rakkahin, annatko sinä minulle anteeksi?"

Vielä kerran hän nosti päänsä ja katsoi taulua. Muutamia riippuruusunlehtiä oli maassa. Ne muistuttivat hänelle hänen poveltansa Shenstonen pengermälle pudonneita, muserrettuja ruusuja, hänen sinä yönä särkemiensä iloisten toiveitten ja rakkauden onnen sattuvia kuvia. Mutta yläreunassa koristivat taulua kasvavan riippuruusun upeat kukkakiehkurat.

Jane meni läntisen ikkunan luo ja seisoi siellä kädet ristissä pään päällä katsellen auringonlaskun sädeloistoa. Taivaanranta hohti kultaisena ja purppuraisena, kalpeni hiukan ylempänä vehmaankeltaiseksi ja sieltä täältä rusopilviseksi, mutta hänen päänsä yläpuolella oli tumma, ääretön sini.

Jane katseli punervien kukkuloiden kullanhohteisia huippuja ja lausui puoliääneen: "Ja kaupunki oli puhdasta kultaa; — eikä se tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sitä. Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua, eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."

Voi, kuinka paljon entistä oli mennyt sen jälkeen kuin hän tunti sitten seisoi saman ikkunan edessä. Koko elämä tuntui päässeen entisille raiteilleen. Sen muodot olivat muuttuneet ja näköalat vaihtuneet.

Jane loi silmänsä sineä kohti, ja selittämättömän aavistuksellinen hymy väikkyi hänen huulillansa: "Elämä, jolla ei loppua ole!" mutisi hän. Sitten hän kääntyi, otti pikku karhun lattialta ja asetti sen uuninreunukselle, työnsi tuolinkin paikoilleen, sulki läntisen ikkunan ja otti molemmat taulut sekä lähti varovaisesti kuljettamaan niitä alhaalle.

Kolmaskymmenes luku.

NAINEN, JOTA TAULUT KUVASIVAT.

"Kauanpa te viivyitte, neiti Gray. Olin jo vähällä lähettää Simpsonin katsomaan, mitä oli tapahtunut."

"Oli hyvä, ettette lähettänyt, herra Dalmain. Simpson olisi tavannut minut itkemästä työhuoneen lattialta, ja minun olisi silloin ollut nöyryyttävämpää pyytää hänen apuansa kuin teidän kysyä, onko liemessä kärpäsiä!"

Garth kääntyi äkkiä tuolillaan. Taiteilijakorva oli erottanut äänessä sävyn, joka ilmaisi teoksien ymmärtämistä.

"Itkemästä!" sanoi hän. "Minkä tähden?"

"Sen tähden, että ne ovat niin vaikuttavat", vastasi sisar Rosemary. "Nämä taulut ovat ihanat. Nehän järkyttävät sydäntä. Ja samalla ne ovat niin liikuttavat — voi, niin liikuttavat, sillä te olette tehnyt rumasta naisesta kauniin."

Garth hypähti seisoalleen ja käänsi kasvonsa sisareen päin. Ne olisivat leimunneet suuttumusta, elleivät silmät olisi olleet sokeat.

"Mitä sanoitte?" huudahti hän.

"Rumasta naisesta kauniin", vastasi sisar Rosemary tyynesti. "Tiesittehän itse, ettei malli ollut kaunis. Ja siinäpä juuri taulun ihmeellinen teho onkin. Vaimonaolo on hänen kaunistuksensa, äitiys hänen ihanuutensa, niin että mitä kauemmin häntä katselee, sitä enemmän unohtaa hänen rumuutensa. Rakastavana ja rakastettuna ja rakkauden arvoisena hän on kaunis ja viehättävä. Taide viettää siinä voittojansa."

Garth istui ja pani ojennetut kätensä ristiin.

"Totuus viettää voittojansa", sanoi hän. "Maalasin, mitä olin nähnyt."

"Maalasitte hänen sielunsa", sanoi sisar Rosemary, "ja se kirkasti hänen rumat kasvonsa."

"Minä näin hänen sielunsa", sanoi Garth melkein kuiskaten, "ja se näky oli niin loistava, että se on valaissut pimeätä elämääni. Sen muisto luo vieläkin valoa pimeyteeni, nytkin vielä."

Herkkä hiljaisuus vallitsi kirjastossa.

Hämärä yhä tummeni.

Sitten sisar Rosemary puhui hiljaa: "Herra Dalmain, sallikaa minun pyytää teiltä jotakin. Älkää hävittäkö noita tauluja."

Garth kohotti päätänsä. "Hyvä lapsi, minun täytyy ne hävittää", sanoi hän. "En voi antaa niiden olla, ne voisi kenties nähdä joku, joka tuntisi minun — sen — sen naisen, joka niihin on maalattu."

"Mutta joka tapauksessa täytyy erään henkilön nähdä ne, ennen kuin ne hävitetään."

"Ja kuka hän on?" kysyi Garth.

"Tuo nainen itse", sanoi sisar Rosemary rohkeasti.

"Kuinka te tiedätte, ettei hän ole jo nähnyt niitä?"

"Onko hän?" kummasteli sisar Rosemary.

"Ei", vastasi Garth lyhyesti, "eikä koskaan saakaan nähdä."

"Hänen täytyy!"

Äänessä oli jotakin salaisen itsepintaista, mikä herätti Garthin huomion.

"Miksi?" kysyi hän ja odotti innokkaasti vastausta.

"No sen tähden, että naiselle, joka tietää olevansa ruma, olisi suuriarvoista nähdä itsensä noin kauniina."

Garth istui muutaman hetken hyvin hiljaa.

"Nainen — joka tietää — olevansa — ruma?" toisti hän ihmetellen.

"Niin", sanoi sisar Rosemary rohkaistuneena. "Luuletteko, että tuo nainen on omasta kuvastimestaan milloinkaan nähnyt lähimainkaan teidän tauluanne muistuttavaa kuvaa? Kun me yleensä seisomme kuvastimen edessä, herra Dalmain, tarkastamassa hattujamme, ruusukkeitamme ja hiuslaitteitamme, niin olemme tavallisesti rumimmillamme, ja tuo nainen ei rumimmillansa ilahdu itsensä nähdessään."

Garth istui aivan ääneti.

"Ei hän milloinkaan näe siitä itseänsä 'Vaimona' eikä 'Äitinä'. Onko hän vaimo?"

Garth empi silmänräpäyksen. "On", sanoi hän hyvin tyynesti.

Jane painoi kädellä sydäntänsä, sen täytyi rauhoittua, Garth kuulisi muuten sen sykinnän.

Sisar Rosemaryn ääni värähti vain hiukkasen, kun hän taas puhui.

"Onko hän äiti?"

"Ei", sanoi Garth. "Kuvasin vain, minkälainen äiti hänestä olisi voinut tulla, jos —"

"Jos —?"

"Jos niikseen olisi käynyt", vastasi Garth nopeasti.

Sisar Rosemary tunsi olevan parasta lopettaa. "Hyvä herra Dalmain", virkkoi hän alistuvaisesti, "huomaan, että olen tuntunut teistä varmaankin kovin tungettelevalta kaikkine kysymyksineni ja otaksumisineni. Mutta syyttäkää taulujenne minuun tekemää voimakasta vaikutusta. Ah, ne ovat ihanat — ihanat!"

"Niinkö", sanoi Garth, ja taiteilijan herkkä ilo saadusta tunnustuksesta virkosi hänessä. "Neiti Gray, olen osittain unohtanut ne. Ovatko ne siinä? Hyvä on. Asettakaa ne eteenne ja kuvatkaa ne minulle. Sanokaa, mitenkä ne maalauksina miellyttävät teitä!"

Jane nousi ja meni ikkunan luo. Hän avasi sen; ja hengittäessään raitista ilmaa hän palavasti rukoili, että hänen hermonsa, äänensä ja itsensähillitsemiskykynsä eivät tänä ratkaisevana hetkenä pettäisi. Itse hän oli päässyt vakaumukseen näiden taulujen avulla. Nyt oli Garth saatava vakuuttuneeksi niitä kuvaamalla. Hänet täytyi saada luottamaan siihen rakkauteen, jota hän oli kuvannut.

Sitten sisar Rosemary istui, ja tasaisella, miellyttävällä äänellään hän tarkalleen kuvasi hartaana kuuntelevalle sokealle taiteilijalle, mitä Jane oli nähnyt ylhäällä työhuoneessa.

Kuvaus oli verratonta. Se oli säälimätöntä. Garthin koko epätoivoinen, kalvava Janen kaipuu pääsi valloilleen, hulluksitekevä tietoisuus siitä, että hän oli hänen, eikä nyt kuitenkaan hänen, että jos hän sinä iltana olisi pakottanut hänet antamaan vastauksensa, se ei olisi voinut olla hylkäävä, että myöhempää kylmää harkintaa ei ollut olemassa noina unohduksen hetkinä. Ja kuitenkin, — hän oli menettänyt hänet — menettänyt hänet! Miksi? Voi, miksi! Olisiko mahdollisesti siihen voinut olla toinenkin syy kuin se, minkä hän ilmoitti?

Sisar Rosemary jatkoi rauhallisin äänin kuvausta ottamatta lainkaan huomioon hänen ahdistustansa. Mutta kuvaus oli loppumaisillaan. "Ja kuinka kaunis tuo riipparuusu on, herra Dalmain", puhui hän. "Minua niin miellyttää ajatuksenne antaa sen olla pieni ja nupullaan toisessa, samalla kuin se toisessa on täyteen loistoonsa puhjenneena." Garth riistäytyi irti ajatuksistaan ja hymyili. Tuo tyttö ei saanut nähdä hänen liikutustansa.

"Olen iloinen, että huomasitte sen", sanoi hän. "Ja kuulkaa, emme hävitä niitä heti. Kun ne nyt löytyivät, niin ei ole kiirettä. Minä vaivaan teitä nyt kovin paljon, mutta oletteko hyvä ja pyydätte ruskeata pinkopaperia ja kääritte taulut siihen ja kirjoitatte päällykseen: 'Ei saa avata. Käskekää sitten Margeryn viedä ne takaisin työhuoneeseen. Kun minä sitten joskus haluan saada ne, löydän ne helposti."

"Olen oikein iloinen", sanoi sisar Rosemary. "Ehkäpä se ruma nainenkin sitten —"

"Minä en salli hänestä noin puhuttavan", sanoi Garth leimahtaen. "En tiedä, mitä hän ajatteli itsestään — epäilen, mahtoiko hän koskaan omaa ulkomuotoansa ajatellakaan. Enkä edes tiedä, mitä te olisitte pitänyt hänestä. Voin ainoastaan sanoa, että hänen kasvonsa olivat ainoat, jotka pimeydessäni erotan. Kaikki kaunis, mitä olen maalannut, kaikki kaunottaret, joita olen ihaillut, haihtuvat muistostani kuin sumu, irtautuvat mielestäni kuin syksyiset lehdet. Vain hänen kasvonsa säilyvät; rauhallisina, kirkastuneina, hellinä, kauniina näen ne aina edessäni. Ja minuun tekee kipeätä, kun joku, joka on nähnyt hänet ainoastaan sellaisena, jommoiseksi minun käteni on hänet kuvannut, voi mainita häntä rumaksi."

"Antakaa anteeksi", sanoi sisar Rosemary nöyrästi. "Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa teitä, herra. Ja osoittaakseni, mitä kuvat minuun vaikuttivat, saanko kertoa, minkä päätöksen tein työhuoneessanne? Enhän voinut olla tuntematta, mitä ne kuvasivat — elämän suloisimpia iloja — ja toivoisin itselleni voimaa tunnustaa olleeni väärässä, nujertaa ylpeyteni ja olla suora ja nöyrä. Kirjoitan pojalleni ja tunnustan avomielisesti, miten minä omasta puolestani olen syyllinen meidän väliseemme väärinymmärrykseen. Luuletteko, että hän ymmärtää? Luuletteko, että hän antaa anteeksi?"

Garth hymyili. Hän koetti saada mieleensä kuvaa somista, levottomista kasvoista, joita vaalea, pehmyt ja tuuhea tukka kehysti. Kuva ja ääni eivät tosin olleet sopusointuiset, mutta sellaisenahan hänet muut näkivät.

"Sitten hän on vallan hirveä otus, ellei anna", sanoi hän.

Kolmaskymmenesensimmäinen luku.

HIUKAN MYÖTÄISTÄ.

Päivällisen syönti sinä iltana — he söivät nyt ensi kertaa pikku pöydässä — onnistui erinomaisesti. Sisar Rosemaryn pienet keinot olivat suureksi hyödyksi. Garth oli ihastuksissaan kaikesta, sillä hän ei enää tuntenut olevansa niin avuton.

Iltapäiväinen jännitys laukesi hauskuudeksi. Muutama sopiva kysymys viekoitteli Garthin kertomaan yhä uusia juttuja herttuattaresta ja hänen suosikeistaan, ja molempain mielihyväksi mainittiin neiti Championin nimi tuontuostakin.

Janesta oli omituista kuulla Garthin vilkkaasti ja elävästi kuvaavan häntä. Tuohon onnettomaan iltaan saakka Shenstonessa hän oli vallan merkillisen vähän tarkannut itseänsä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, että hänen oli tapana katsoa ihmisiä suoraan silmiin, kun he puhuivat hänen kanssaan, ja että se juuri "kuohutti" moniaita yksinkertaisia naikkosia, jotka sanoivat pelkäävänsä häntä ja hänen hermostuttavan heitä! "Näettekö, hän katsoo suoraan heidän tyhjiin, raukkamaisiin pikkusieluihinsa, jotka ovat täynnä liioiteltuja ajatuksia heistä itsestään ja pahansuopia, pikkumaisia ajatuksia hänestä. Onko sitten ihme, että he pelkäävät ja pakenevat ja puhuvat hirveästä neiti Championista! Minä en milloinkaan huomannut hänen olevan 'hirveän', mutta kyllä minun täytyy sanoa, että olin tosiaan kiitollinen, ettei minulla ollut mitään hävettävää, kun joskus sain tilaisuuden puhella oikein vakavasti hänen kanssansa. Ne kirkkaat silmät koskettivat pohjaa, kuten ranskalaiset niin sattuvasti sanovat."

Ei Jane liioin tiennyt, että hän aina puhuessaan — jos suinkin mahdollista — piti hiilihankoa kädessänsä, kohennellen valkeata, kun selitti omaa mielipidettänsä, ankarasti koputellen hiiliä, kun tahtoi kumota vastustajansa, että hän kenkänsä kärjellä korjasi valkeata, mutta etteivät hänen varsin hienot jalkineensa näyttäneet siitä sen pahemmiksi käyvän, tai että hän jotakin vaikeata asiaa ajatellessaan piti oikealla kädellä kiinni leuastansa, kunnes pääsi selvyyteen. Kaikkia näitä pikkuseikkoja Garth kuvaili elävästi, ja Janen täytyi ihmetellä, miten tarkasti hän kaiken oli mielessänsä säilyttänyt, ja hänelle selvisi Garthin suhde häneen kolme vuotta sitten aivan uudessa valossa.

Garthin rakkaus oli niin äkkiä ilmennyt hänelle, ja siihen oli ollut joko suostuen tai hyläten suhtauduttava, niin että kun hän teki ratkaisevan päätöksensä, ei se ollut vielä ennättänyt voimakkaana tekijänä tunkeutua hänen elämäänsä. Hän oli nähnyt sen, tuntenut, mitä se olisi voinut antaa, ja hylännyt sen.

Mutta nyt hän käsitti, kuinka toisin oli ollut Garthin laita. Edellisellä viikolla ennen tunnustusta oli Garthille jo selvinnyt heidän yhä läheisemmän tuttavuutensa merkitys, ja sitä mukaa kuin hänen varmuutensa kasvoi, liitti hän myös hänet omaan elämäänsä. Hänen kerkeä mielikuvituksensa oli heti ensi hetkestä pitänyt häntä rakastettunansa ja omanansa, vaikka he olivat vain hyvät tuttavat, sukulaissielut, ystävät.

Janea liikutti sanomattomasti, että Garth näin muisteli häntä ja sydämessänsä säilytti hänet. Se antoi suloista, varmuutta lähentelevää toivoa, ettei hänen olisi vaikeata saada siellä kotia, jäädä sinne ainiaaksi asumaan, sitten kun kaikki esteet oli raivattu heidän väliltänsä.

Päivällisen jälkeen Garth istui kauan pianon ääressä soitellen. Pari kolme kertaa hän aloitti "Rukousnauhan", ja levottomana kuunnellen Jane odotti jatkoa, mutta melkein heti Garth vaihtoi sen johonkin toiseen sävelmään. Se oli ikään kuin muita mieleen tuomassa vain eikä itse pääaiheena.

Kun Garth sitten nousi ja punaisen rihmansa avulla löysi tuolinsa, sanoi sisar Rosemary: "Herra Dalmain, voittekohan te suoda minulle pari päivää vapautta loppuviikosta?"

"Mitä varten?" sanoi Garth. "Lähtisittekö te jonnekin? Ja kuinka pitkäksi aikaa? Hm, tiedän kyllä, että minun pitäisi sanoa: 'Tietysti! Mielelläni!' kaiken teidän hyvyytenne takia. Mutta en, suoraan sanoen, voi! Ette te voi käsittää, minkälaista tämä elämä oli ilman teitä, silloin kun te olitte poissa sen loppuviikon! Se aika tuntui vähintään kuukaudelta, vaikka Brandkin oli täällä. Oma syynne, ette olette tehnyt itsenne niin välttämättömäksi."

Sisar Rosemary hymyili. "Minä lupaan, etten ole kauan poissa", sanoi hän. "Toisin sanoen palaan heti, kun te tahdotte. Mutta herra Dalmain, aion tänä iltana kirjoittaa sen kirjeen, josta teille puhuin. Panen sen postiin huomenna. Itseni minun täytyy lähteä pian sen perästä. Minun täytyy olla kirjeen saajan luona sen saapuessa tai heti sen jälkeen. Luulen — ja toivon, että hän haluaa tavata minua heti. Tänään on maanantai. Saanko lähteä torstaina?"

Garth näytti vallan hätääntyneeltä.

"Onko sairaanhoitajattarien yleensä tapana tällä tavoin jättää potilaansa ja juosta tiehensä ihailijainsa luo nähdäkseen, minkä vaikutuksen heidän kirjeensä tekevät?" kysyi hän puolittain leikillä, puolittain ärtyneenä.

"Ei yleensä ainakaan, herra Dalmain", vastasi sisar Rosemary teennäisen vakavana. "Mutta tämä on poikkeustapaus."

"Minä sähkötän Brandille."

"Ja hän lähettää teille varmasti taitavamman ja luotettavamman henkilön."

"Äh, te olette sitten vasta pikkuinen häijynilkinen olento!" tohahti Garth. "Olisipa neiti Champion täällä, kyllä hän teitä ravistelisi! Te tiedätte niin erinomaisen hyvin, ettei teitä kukaan voi korvata!"

"Olette kovin ystävällinen, herra Dalmain, kun niin sanotte", vastasi sisar Rosemary säyseästi. "Onko neiti Champion sitten niin halukas ravistelemaan ihmisiä, herra Dalmain?"

"Älkää minua yhtä mittaa sanoko 'herraksi'. On hän; kun ihmiset ovat oikein väsyttäviä, sanoo hän usein, että hänen tekisi mielensä ravistaa heitä; ja ihan mielessänsä näkee, kuinka heidän hampaansa silloin löisivät loukkua. Meillä on eräs yhteinen tuttava, jota sanomme 'rouva Kyllä-Eiksi'! Hän ei kuulu varsinaiseen seurustelupiiriimme, mutta käy joskus vieraisilla ja toisinaan hänet kutsutaan aamiaisille hauskuuden vuoksi. Jos kysytte, pitääkö hän jostakin asiasta, vastaa hän: 'Minä sekä pidän että en pidä!' Jos kysytte häneltä, aikooko hän suorittaa sen ja sen tietyn asian, sanoo hän: 'Kyllä, en minä aio.' Ja jos lähetätte hänelle kirjeen ja pyydätte selvää vastausta johonkin asiaan, tulee vastaukseksi: 'Kyllä ja ei!' Neiti Championin oli tapana sanoa, että hänen tekisi mielensä tarttua hänen untuvaiseen kaulapuuhkaansa ja ravistaa häntä, aina välillä kysyen: 'Joko lopetan?, jotta kerran edes saisi rouva Kyllä-Eiltä selvän vastauksen."

"Olisiko neiti Champion kyennyt täyttämään uhkauksensa? Onko hän niin kovin roteva?"

"Kyllä, olisi kyllä, mutta hän ei koskaan tahtonut. Hän on niin äärettömän hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, vaikka väliin nauraakin ihmisten pikku heikkouksille. Mutta ei hän ole roteva. Ei se sana häneen sovi. Hän on kyllä nuori ja kauniskasvuinen. Tunnetteko Milon Venusta? Niin, juuri Louvressa. Hauskaa, että tunnette Pariisin. No niin, kuvitelkaa Milon Venusta, yllä yksinkertainen aistikas kävelypuku — ja silloin saatte käsityksen neiti Championista."

Sisar Rosemary nauroi hermostuneesti. Naurun aiheutti joko Milon Venus tai neiti Champion tai se, että nämä molemmat pantiin toistensa yhteyteen.

"Pikku Dicky Brandin määrittely rouva Kyllä-Eistä ei ollut hullumpi", jatkoi Garth. "Tämä oli vieraisilla Brandeilla rouvan vastaanottopäivänä. Ja Dicky, mustassa samettipuvussaan ja valkoisissa liiveisään, ihan tohtori Deryckin pienoiskuva, puhui minun kanssani. Hän osoitti rouva Kyllä-Eitä, joka istui eräällä sohvalla jonkin matkan päässä meistä, ja huomautti: 'Tuo rouva ei koskaan tiedä, hän aina luulee. Kysyin häneltä, saisiko hänen pikku tyttönsä tulla minun lastenkutsuihini, ja hän sanoi: 'Kyllä minä luulen.' Jos hän olisi kysynyt minulta, tulenko hänen kutsuihinsa, olisin sanonut: 'Kiitoksia, tulen.' On niin surkean ikävää, kun ihmiset ainoastaan luulevat, vaikka on puhe tärkeistä asioista, kuten pikkutytöistä ja heidän kutsuistansa, sillä silloin asiat aina menevät myttyyn. Ei ole ollenkaan väliä, mitä he ajattelevat muista asioista — ilmasta esimerkiksi. Se on semmoinen kuin se on, ajattelevatpa he tai ovat ajattelematta. Äiti kysyi siltä rouvalta, satoiko hänen tänne tullessansa, ja hän sanoi: 'En luule.' En ymmärrä, mitä varten äiti aina tahtoo vierailtansa tietää, mimmoinen heidän mielestänsä ilma on. Kuulin hänen tänään seitsemältä vieraalta kysyvän, satoiko ulkona. Jos isä tai minä tahdomme tietää, sataako, menemme ikkunaan ja katsomme ulos, palaamme takaisin ja puhelemme jostakin hauskemmasta. Mutta äiti kyselee aina, satoiko, sataako tai rupeaako satamaan, ja kun on saanut sen yhdeltä tietää, kiiruhtaa hän taas toisilta kyselemään. Minä kysyin tuolta luulevalta rouvalta, tiesikö hän, keitä sen neidin isä ja äiti olivat, jonka kanssa Kain meni naimisiin, ja hän sanoi: 'Kyllä, en minä tiedä.' Minä sanoin: 'Jos tiedätte, sanokaa. Jos ette tiedä, niin olkaa ystävällinen ja antakaa kätenne minulle, niin menemme yhdessä kysymään tuolta piispalta, jolla on kultainen risti kaulassa ja joka puhelee äidin kanssa.' Mutta hän luuli, että hänen täytyi kiireesti lähteä. Minä näinkin hänen menevän pois ja menin yksin kysymään piispalta. Piispat ovat kaikkein mukavimpia ihmisiä, sillä he ovat aivan varmoja kaikista asioista. Ihmiset tekisivät viisaasti, jos pyytäisivät heitä kotiopettajiksi."

Sisar Rosemary nauroi. "Tuo on niin Dickyn tapaista!" sanoi hän. "Saatoin ihan kuulla hänen vakavan, lapsellisen äänensä ja nähdä hänen nykivän pikkuliivejänsä!"

"Tunnetteko te sen pikku miehen?" kysyi Garth.

"Tunnen", vastasi sisar Rosemary, "olen ollut heidän luonaan. On perin opettavaista puhella Dickyn kanssa, ja pikku Blossom on oikein kultainen pikku viiriäinen. Tuossa tulee Simpson. Kuinka pian tämä ilta on kulunut. Saanko siis lähteä torstaina?"

"Minkä minä teille mahdan", sanoi Garth. "Enhän voi sanoa: 'Ette.' Mutta ajatelkaa, ellette te enää tulekaan takaisin?"

"Silloin voitte sähköttää tohtori Brandille."

"Minä luulen, ette te mielellänne tahtoisitte päästä minusta", sanoi Garth moittivasti.

"Tahdon ja en tahdo!" nauroi sisar Rosemary ja väisti häntä kohti ojennettuja käsiä.

* * * * *

Kun Jane aikaisemmin iltapäivällä oli lukinnut postilaukun ja antanut sen Simpsonille, oli hän samalla pistänyt sinne kaksi omaa kirjettänsä. Toisen osoitteena oli:

Georgina, Meldrumin herttuatar. Portland Place.

toisen:

Tohtori Deryck Brand. Wimpole Street.

Molempiin oli kirjoitettu: Tärkeä. Jos vastaanottaja on matkoilla, on kirje viipymättä osoitettava hänen nykyiseen olinpaikkaansa.

Kolmaskymmenestoinen luku.

VÄLISOITTO.

Tiistai kului näennäisesti ilman mitään erikoista.

Garthille ei vähinkään seikka ilmaissut, että hänen kirjurinsa oli valvonut melkein koko yön, kirjoittaen kirjeitä, ja vaihteeksi aina välillä katsellut pitkät ajat hänen taulujansa, jotka matkallaan takaisin työhuoneeseen olivat poikenneet väliaikaiseen suojaan Janen huoneen suureen kaappiin, jonka avain oli hänen hallussaan.

Vaikka sisar Rosemary, jota omatunto vähän soimasi, kenties huomasikin Garthin väsyneet kasvot, joista näkyi, että sisäinen levottomuus oli karkottanut unen häneltä, ei hän virkkanut siitä mitään.

Niin kului tiistai tapauksettomasti ja yksitoikkoisesti.

Aamulla sisar Gray oli saanut kaksi sähkösanomaa. Toinen tuli hänen lukiessaan Garthille Timesin pääkirjoitusta. Simpson toi sen sisälle sanoen: "Sähkösanoma, neiti Gray."

Myöhemmin Simpson aina kehui, että hän melkein heti ensi hetkestä oli vainunnut, ettei tätä hoitajatarta sopinut sanoa "sisareksi", vaan "neidiksi". Vieläpä hän vähitellen uskoi heti alunpitäen huomanneensa hänet "jalosukuiseksikin", mutta sitä ei Margery millään ehdolla voinut myöntää. Hänellä itsellään kyllä oli ollut omat epäilynsä, joista hän ei hiiskunut kenellekään, mutta Simpsonin kaikista arvosteluista oli aivan yleisesti juteltu ja niistä aprikoitu emännöitsijän huoneessa, eikä Simpson koskaan ollut sanaakaan maininnut jalosukuisista. Rouva Graem antoi hänelle sen tähden aika ripityksen siitä, että hän oli niin taipuvainen "erhetyksiin ja valhetta puhumaan". Mutta sisäkkö oli aina ollut varma, että Simpson tiesi enemmän kuin ilmaisi. "Ilmaisi enemmän kuin tiesikään, tahdoit sanoa", pisti vanha Margery väliin. "En", väitti tyttö, "tiedän mitä sanoin, ja sanoin mitä tarkoitin." "Olkoon vain, että sanoit, mitä tarkoitit, mutta et tarkoittanut mitä tiesit", intti Margery, "ja jos joku vielä sanoo sanankaan tästä asiasta, niin minä luen ruokarukouksen ja lähden pöydästä", lisäsi vanha Margery ja käytti valtaansa tavalla, jota sekä Simpson että sisäkkö, jotka mielellään olisivat vielä ottaneet juustoa, jälkeenpäin sanoivat "typeräksi".

Mutta tämä tapahtui pitkän aikaa tuon tapauksettoman tiistain jälkeen, jolloin Simpson tuli sisälle ja sanoi, kun ei Jane häntä Timesin lukemiseltaan huomannut: "Sähkösanoma, neiti Gray."

Sisar Rosemary otti sen, pyysi anteeksi keskeytystä ja avasi sen. Se oli herttuattarelta ja kuului:

Perin sopimattomaan aikaan, kuten hyvin tiedät, mutta lähden Eustonista illalla. Odotan lisää tietoja Aberdeenissa.

Sisar Rosemary hymyili ja pisti sähkösanoman taskuunsa. "Ei mitään vastausta; kiitoksia, Simpson."

"Toivon, ettei se tuonut ikäviä tietoja", sanoi Garth.

"Ei", vastasi sisar Rosemary, "mutta se tekee torstaisen matkani aivan välttämättömäksi. Se on eräältä vanhalta tädiltäni, joka aikoo lähteä ystäväni kotiin. Minun täytyy ennättää sinne ennen häntä, tai syntyy vallan tavaton sekamelska."

"En minä usko, että hän sitten enää päästää teitä tänne, kun hän kerran saa teidät takaisin", huomautti Garth alakuloisesti.

"Niinkö luulette?" sanoi sisar Rosemary hellästi hymähtäen ja otti sanomalehden jatkaakseen lukemista.

Toinen sähkösanoma tuli aamiaisen jälkeen. Garth istui pianon ääressä ja soitti Beethovenin "Surumarssia sankarin kuoleman johdosta". Huoneessa kaikuivat mahtavat sävelet, ja Simpson ilmestyi sangen sopimattomaan aikaan ovelle. Sisar Rosemary nosti sormen huulilleen ja meni varmoin, äänettömin askelin lattian poikki ottamaan sähkösanoman. Hän palasi takaisin paikalleen ja odotti, kunnes sankarin hautaus oli toimitettu ja rummun viime pärinä häipynyt kuulumattomiin. Sitten hän avasi sinipunervan kuoren. Ja hänen avatessansa tapahtui jotakin omituista. Garth alkoi soittaa "Rukousnauhaa". Helmeileviä säveliä loihtivat hänen sormensa, ja sisar Rosemary luki sähkösanomansa. Se oli tohtorilta ja siinä oli:

Erikoislupa helposti saatavissa. Flower ja minä tulemme koska tahdotte. Sähköttäkää uudelleen.

"Rukousnauha" läheni vienoa, alakuloista loppuansa.

"Mitä minä nyt soitan?" kysyi Garth äkkiä.

"Soittakaa Veni, Creator Spiritus", sanoi sisar Rosemary ja kumarsi päänsä aivan kuin rukoukseen.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

"TÄNÄÄN TAPAHTUU JOTAKIN."

Keskiviikko valkeni, ihana vappu.

Garth oli puutarhassa ennen aamiaista. Jane kuuli hänen laulavan ikkunan ohi kulkiessaan:

"En impein suloutta pysty laulamaan ja sielua, mi loistaa katseestaan."

Jane kumartui katsomaan.

Garth käveli siellä hohtavan valkoisessa flanellipuvussaan. Hänen askelensa olivat keveät ja joustavat, hänen joka liikkeensä notkea ja miellyttävä. Ainoa, mikä viittasi hänen sokeuteensa, oli ruokokeppi, jolla hän toisinaan koetteli ruohokentän reunaa tai rakennuksen seinää. Jane näki ainoastaan hänen tumman päälakensa. Samoin kuin kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä, hänen teki niin kovin mielensä huutaa ikkunasta: "Rakkahin! Hyvää huomenta! Jumala siunatkoon sinua tänään!"

Voi, mitä mahtoikaan tämä päivä tuoda tullessaan — tämä päivä, jolloin Garth saisi lukea hänen rehellisen tunnustuksensa ja selityksensä ja anteeksiantonsa? Hän oli monessa suhteessa oikein poikamainen, niin hilpeä, helläsydäminen, taiteellinen, runollinen ja lamaantumaton, aina nuorekas suuresta surustansa huolimatta. Mutta kun oli kysymyksessä hänen miehekkyytensä, rakkautensa, oikeutensa valita ja päättää, jonkin hänen mielestään oikean mielipiteen puolustaminen tai toisten vääräperusteisen ajatuskannan syrjäyttäminen, tiesi hän hänen olevan luja ja järkähtämätön. Tuska oli karaissut häntä, tehnyt polttavan rakkauden pehmittämästä ihailijasta teräksisen miehen.

Kun Jane sinä aamuna oli polvillaan ikkunansa ääressä, ei hän vähintäkään aavistanut, oliko hän illalla Aberdeenissa astuakseen etelään menevään yöjunaan, vaiko vastaisessa kodissansa, Garthin rakkauden hänelle avaamassa onnelassa.

Ja alhaalla Garth kulki hiljaa hyräillen:

"Mut askeleissaan häntä seurajan, viitteitään vaihein kaikin noudatan, suitsutan alttarillaan rakkauttain, etäältä kunnioittain palvon vain."

"Oi, rakas, rakas!" kuiskasi Jane, "ei 'etäältä'. Jos tahdot hänet, jos kutsut häntä, on hän lähintä lähempänä, lähemmäksi ei rakkaus liitä. Ei ole mitään sinua ja minua erottamassa."

Ja sitten, niin ihmeellisellä tavalla, — kuten usein muistamme raamatun sanoja aivan irrallansa siitä asiasta, jota ne alkuaan tarkoittivat, ja vallan toisessa merkityksessä, — johtuivat hänen mieleensä sanat: "Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän — — — sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta." "Jos Sinun ristisi teki näin juutalaisille ja pakanoille, eikö silloin rakkaani niin uljaasti kantama raskas risti voi tehdä samoin hänelle ja minulle? Ja niin me lopulta sittenkin voisimme, 'myös ristiin huulemme kurkoittaa'."

Aamiaisrumpu kumahteli kautta koko talon. Simpson oli ihastunut sen kumahduksiin. Hänestä ne olivat niin ylhäisiä, eikä hän niitä säästänyt.

Sisar Rosemary meni alakertaan aamiaiselle.

Garth astui sisään hyräillen jotakin laulua. Hän oli mitä iloisimmalla ja yllättävimmällä tuulella. Hän oli taittanut kullankeltaisen ruusunnupun kasvihuoneesta ja pistänyt sen napinreikäänsä. Kädessä hänellä oli keltainen ruusu.

"Hyvää huomenta, neiti Rosemary", sanoi hän. "Mimmoinen vappu! Simpson ja minä nousimme leivosen keralla — eikö niin, Simpson? Simpson parka taisi pian kuvitella olevansa jonkunlainen kevätkuningatar, kun sähkökelloni jo kello viideltä oikein soida päristi hänen huoneeseensa. Mutta minä en voinut pysyä vuoteessa. Heräsin siihen tunteeseen, että tänään tapahtuu jotakin. Jo ennen pikkupoikana, kun heräsin sillä tavoin, oli Margeryn tapana sanoa: 'No, nouskaa pian sitten, Garthie herra, niin se tapahtuu pikemmin.' Kysykää häneltä, eikö hän niin sanonut, Simpson. Neiti Gray, oletteko te koskaan osannut tuota laulua: 'Valvotkos, herätä ajoissa minutkin, herätä minutkin, kulta äitini?' Minä en voinut sietää sitä tyttöä! Hän olisi saanut itse, kun kerran oli niin innoissaan, nousta ennen äitiänsä, joka varmaan oli saanut aivan yötä myöten näännyksiin asti puuhata tyttöheilakallensa kevätkuningatarpukua."

Simpson oli ottanut ohjatakseen hänet paikoilleen pöytään. Sitten hän nosti ruoka-astioitten kannet ja lähti huoneesta.

Heti kun hän oli mennyt, kumartui Garth ja pani varmasti kuin näkevä puolipuhjenneen ruusun sisar Rosemaryn lautaselle.

"Ruusuja Rosemarylle", sanoi hän. "Pankaa se rintaanne, jos luulette, ettei se pahoita ystäväänne. Olen ajatellut häntä ja tätiänne. Toivoisin, että pyytäisitte molemmat tänne sen sijaan, että lähdette heidän luokseen torstaina. Saisittepa nähdä, meillä olisi vasta hurjan hauskaa. Minä pelaisin tädin kanssa, sillä aikaa kuin te selvittelisitte asioita nuoren herran kanssa. Ja kyllä minä teidät varjelisin tädin vaaninnalta, sillä minun kuuloni on tarkempi kuin ikinä minkä tädin silmät hyvänsä, ja jos te vain hiljaa yskäisisitte, niin minä heti tarjoaisin käteni tädille ja pyytäisin häntä viemään minut aivan päinvastaiselle taholle. Ja minä veisin hänet autolla ajelemaan, te ja nuori herra saisitte ottaa kahdenistuttavat kärryt. Ja kun kaikki taas olisi oikealla tolalla, antaisimme heidän mennä ja jäisimme yksiksemme tänne. Voi, neiti Gray, kutsukaa heidät tänne älkääkä lähtekö torstaina."

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan nuhtelevasti ja kosketti teelautasen reunalla hänen oikeaa kättänsä, "luulen, että tämä vappuaamu on mennyt teidän päähänne. Parasta, että kutsun Margeryn. Hän tuntenee oireet jo vanhastaan."

"Ei siinä vikaa ole", sanoi Garth. Hän kumartui ja puhui luottavaisesti. "Tänään tapahtuu jotakin, pikku Rosemary. Kun minulla vain on sellainen tunne, tapahtuu jotakin. Ensi kerran tunsin samanlaista kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja kun silloin juoksin portaita alas halliin, oli siellä keinuhevonen! En ikinä unohda ensimmäistä ratsastustani sen selässä! Voi, sitä hihkuttavaa iloa, kun se meni taaksepäin, sitä peloittavaa kukerrusta, kun se meni eteenpäin, ja sen hetken ylpeyttä, jolloin minun ei enää tarvinnut pitää kiinni satulasta! Vähältä piti, etten lyönyt kuoliaaksi serkkuani, joka kiskaisi irti sen hännän. Minä sivahduttelin häntä pitkin ja poikin samalla hännällä, tyhmästi kyllä, sillä samalla kun tein pahaa serkulleni, tärvelin koko hännän. Seuraavalla kerralla — mutta taidan väsyttää teitä."

"Ette lainkaan", sanoi sisar Rosemary kohteliaasti, "mutta teidän on ruvettava syömään. Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa."

Hän oli niin ruskettunut ja säteilevän näköinen, tämä nuori mies, kullanruskeine kaulaliinoineen ja keltaisine ruusuineen. Jane tunsi olevansa kalpea ja ahdistusta täynnä sanoessaan: "Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa."

"Vähät me kirjeistä!" huudahti Garth. "Annetaan niiden olla näin vappuna! Te rupeatte kevätkuningattareksi ja Margery vanhaksi äidiksi. Minä olen murtunutsydäminen Robin, joka nojaa siltaan pähkinäpuun alla, ja Simpson voi sitten olla se urhea nuorukainen. Ja menemme kaikin 'kukista ja ruohoista, yrteistä myös muista seppeltä sitomaan'."

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary nauraen vasten tahtoaankin, "ellette nyt ole järkevä, niin menen hakemaan Margeryn. En ole teitä koskaan nähnyt noin villinä."

"Ette ole koskaan nähnyt minua sellaisena päivänä, jolloin jotakin tapahtuu", sanoi Garth, eikä sisar Rosemary enää yrittänytkään hillitä hänen hyvää tuultansa.

Aamiaisen jälkeen hän meni pianon ääreen ja soitti "two-stepiä" ja kaikenmaailman rimputuksia niin sykähdyttävästi, että Simpson väkisinkin otti tanssiaskeleita ruokia pöydältä korjatessaan, ja sisar Rosemaryn oli vaikeata pitää jalkojansa paikoillaan istuessaan kalpeana ja miettivänä kirjekasa edessään.

"Two-stepin" tahdissa Simpson otti pöytäliinan ja meni ovesta, sulkien sen jäljestänsä. Sisar Rosemary ei ollut saanut vastausta postilaukkua ja kirjeitä koskevaan huomautukseen. "Kiiltomato loistossansa" raikui iloisena huoneessa, kun ovi aukeni ja vanha Margery astui sisään yllään musta satiiniesiliina ja sininen karttuunipäähine. Hän meni suoraan pianon luo ja tarttui keveästi Garthin käsivarteen.

"Garthie herra", sanoi hän, "ettekö tahtoisi näin kauniina vappuaamuna tulla vanhan Margeryn kanssa metsään kävelemään?"

Garth nosti heti sormensa koskettimilta. "Tietysti minä tulen, Margie", sanoi hän. "Ja uskokaa minua, Margie, tänään tapahtuu jotakin."

"Uskonhan minä, poikaseni", sanoi vanhus hellästi, ja hänen ilmeensä, kun hän katsoi sokean kasvoihin, sai vedet Janen silmiin. "Minullakin oli sellainen tunne herätessäni, Garthie herra, ja nyt me menemme metsään ja kuuntelemme maata, puita ja kukkia, ja ne kertovat meille, iloistako vai ikävääkö tapahtuu. Tulkaa nyt, poika kulta."

Garth nousi kuin unissaan. Sokeanakin hän näytti niin nuorekkaalta ja kauniilta, että Jane katsellessaan häntä tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.

Ikkunan luona Garth pysähtyi. "Mihinkähän se minun kirjuri-neitini joutui?" kysyi hän ikään kuin sivumennen. "Hän tuntui tahtovan pitää minut sisällä."

"Niin tuntui, niin tuntui", sanoi vanha Margery anteeksipyytävästi niiaten Janelle. "Näettekö, hän ei herätessään tuntenut, että 'tänään tapahtuu jotakin'."

"Voi, eikö tuntenut?" ajatteli Jane, kun he menivät ovesta. "Mutta Garthini kun on hiukan pyörällä päästään tänään ja lähti vielä kävelemään vanhan hoitajansa kanssa, niin ei mitään voi tapahtua juuri nyt." Ja Jane istui pianon ääreen ja soitteli hiljaa "Rukousnauhan" säestystä. Sitten hän meni pengermälle, mutta nähdessään pitkän valkopukuisen olennon pienen tumman rinnalla pääsevän jo melkein kukkulan laelle palasi laulamaan sitä vieläkin hiljemmin.

Vähän ajan päästä hän lähti kävelemään nummelle ja vahvisti hermojansa ripeään liikkumalla ja syvään hengittämällä mainiota ilmaa. Pari kertaa hän otti taskustaan sähkösanoman, pysähtyi ja luki sen ja lähti taas kulkemaan, mielessä ihmeelliset sanat: "Erikoislupa helposti saatavissa!" Voi, erikoislupa voi olla helposti saatavissa, mutta mitenkä on hänen anteeksiantonsa laita? Se on uusin saatava. Jos hänen olisi sovitettava ainoastaan tuo rakastettava poika, jolla virtasi vappuhullaannusta suonissa, saisi erikoislupa tulla vaikka heti paikalla ja kaikki tapahtuisi ilman viivytyksiä. Mutta Garthissa tämä on ainoastaan ohimenevää tuulta. Hänen on sovitettava kalpeakasvoinen mies, joka tyynesti sanoi: "Otan ristini" ja lähti kirkosta, jättäen hänet — vuosiksi. Rakastaen niinkuin Garth on häntä rakastanut ja kuitenkin jättäen hänet sanaa tai merkkiä antamatta kolmeksi vuodeksi. Hänelle oli tunnustettava ja hänen myös oli ratkaistava; ja kuinka olikaan, hän ei hämmästynyt, kun hiukan myöhään tullessansa näki tämän Garthin jo pöydässä.

"Neiti Gray", sanoi hän vakavana, kun kuuli Janen astuvan sisään, "minun täytyy pyytää anteeksi aamullista käytöstäni. Olin, kuten täällä sanotaan, 'poissa laidaltani'. Margery tietää, miltä tuntuu, ja yhdessä hänen kanssaan kuuntelemme maa-emon puhetta painaen kätemme sen pehmeälle verholle, ja se kertoi meille salaisuuksiansa. Sitten panin pitkälleni kuusten alle ja nukuin. Heräsin tyynenä ja tasaantuneena, valmiina ottamaan vastaan, mitä tulleekin. Sillä tänään tapahtuu jotakin. En erehdy. Tänään tapahtuu jotakin erikoista. Täytyy, sillä Margerykin tuntee sen."

"Kenties teidän kirjeissänne on joitakin tärkeitä uutisia", huomautti sisar Rosemary koetteeksi.

"Tosiaan", sanoi Garth, "unohdin ne. Mehän emme avanneet aamullisiakaan kirjeitä. Otetaan ne heti syötyämme. Onko niitä paljon?"

"Koko kasa", sanoi sisar Rosemary.

"Vai niin. Käydään ne sitten vähitellen lävitse."

Puolen tunnin kuluttua istui Garth tyynenä ja odottavana tuolissaan, kasvot kirjuriin päin. Hän oli käsin tunnustellut kirjeitä ja löysi niistä yhden sinetöidyn, ja sinetissä oli töyhtökypärä, jonka silmikko oli suljettu. Sisar Rosemary näki hänen kalpenevan, kun hänen sormensa tunsivat sen. Hän ei virkkanut mitään, mutta pani sen, kuten edelliselläkin kerralla, alimmaiseksi kasaan, jotta se luettaisiin kaikkein viimeiseksi.

Kun toiset kirjeet oli luettu ja sisar Rosemary otti viimeisen, oli huoneessa tuiki hiljaista. He olivat aivan kahden. Mehiläiset surisivat puutarhassa. Kukkain tuoksu tunki huoneeseen. Mutta mikään ei häirinnyt heidän yksinäisyyttään.

Sisar Rosemary repäisi kuoren auki.

"Herra Dalmain, tässä on kirje, joka on lakattu punaisella. Sinetissä on kypärä ja —"

"Tiedän", sanoi Garth. "Ei tarvitse selittää. Olkaa hyvä ja avatkaa."

Sisar Rosemary avasi sen. "Tämä on kovin pitkä kirje, herra Dalmain."

"Niinkö? Olkaa hyvä ja lukekaa se."

Seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta. Sisar Rosemary piti kirjettä edessään, mutta ääni ei tahtonut totella. Garth odotti sen enempää virkkamatta.

"Mutta, herra Dalmain, tämä tuntuu olevan niin kovin yksityistä laatua. Minun on vähän vaikea lukea sitä teille."

Garth kuuli äänestä, että hän oli hädissään, ja sanoi ystävällisesti:

"Älkää siitä välittäkö, lapsi kulta. Eihän se teihin kuulu. Se on yksityinen kirje minulle, mutta saan siitä selon ainoastaan teidän silmäinne ja huultenne avulla. Sitä paitsi ei sillä neidillä, jonka tuo kypäräsinetti on, pitäisi olla mitään erikoisen salaista kirjoittamista minulle."

"On, on hänellä", sanoi sisar Rosemary värisevin äänin.

Garth mietti.

"Kääntäkää sivua ja lukekaa nimi."

"Tässä on monta sivua", sanoi sisar Rosemary.

"No, kääntäkää kaikki sitten", sanoi Garth tuimasti. "Älkää antako minun odottaa. Mikä nimi siinä on?"

"Sinun vaimosi."

Äänettömyydessä, mikä seurasi, oli jotakin kivettynyttä. Oli kuin olisi tuo Garthin pimeyteen kuiskattu sana muuttanut hänet kiveksi.

Vihdoin hän ojensi kätensä. "Neiti Gray, olkaa hyvä ja antakaa kirje minulle. Kiitos! Tahdon olla yksinäni neljännestunnin. Olen kiitollinen, jos istutte sillä aikaa ruokasalissa ettekä päästä ketään tänne. Minua ei saa häiritä. Neljänneksen kuluttua tulkaa takaisin, olkaa niin ystävällinen."

Hän puhui niin tyynesti, että Janen sydän aivan jähmettyi. Olisi ollut rauhoittavampaa, jos hänessä olisi näkynyt mielenliikutusta. Tämä oli sama mies, joka alttarin luona kumarsi päänsä ja sanoi: "Otan ristini." Tämä oli sama mies, joka varmoin askelin lähti kirkosta pitkin kuorikäytävää ja jätti hänet. Tämä oli sama mies, jolla oli ollut voimaa pitää heidän välistään kohtausta lopullisesti ratkaisevana, lausumatta ainoatakaan rukoilevaa sanaa, antamatta muistamisen merkkiäkään, soimaamatta vähintäkään. Ja tälle miehelle hän oli kirjoittanut: "Sinun vaimosi."

Jane ei ollut eläissään tuntenut pelkoa. Nyt hän tunsi.

Kun hän sanaa virkkaamatta nousi ja jätti hänet yksin, loi hän nopean silmäyksen hänen kasvoihinsa. Garth istui aivan hiljaa, kirje kädessä. Hän ei ollut kääntänyt päätänsä häneen päin, kun otti sen. Hänen kasvonsa olivat kuin valkoisesta norsunluusta veistetyt. Niissä ei ollut värin hiventäkään.

Jane lähti aivan hiljaa huoneesta ja painoi oven kiinni jälkeensä.

Sitten seurasi pisin neljännestunti, minkä hän oli ikinä elänyt. Hän ymmärsi, että tuolla huoneen hiljaisuudessa oli käymässä hirveä sisäinen taistelu. Garth oli tekevä ratkaisunsa kuulematta ainoatakaan hänen syytään. Oman onnettoman itsepäisyytensä vuoksi hän oli kuullut ainoastaan kaksi sanaa tuosta kirjeestä, tosin merkityksellisimmät — sanat, joihin koko kirje oli johdantona. Ne valaisivat hänelle heti koko kirjeen sisällyksen ja sen suhteen, missä sen kirjoittaja sydämessään tunsi olevansa häneen.

Epätoivoisena kulki Jane edestakaisin huoneessa palauttaen mieleensä niitä aatosten hetkiä, jolloin olivat syntyneet lauseet, joiden piti valmistaa Garthia siihen, mitä allekirjoitus ilmaisi.

Äkkiä, kesken levottomuutensa, hän muisti erään sisar Rosemaryn ja Garthin keskustelun tauluista. Edellinen sanoi: "Onko hän vaimo?" Ja Garth vastasi: "On." Jane oli heti ymmärtänyt, mitä tuo vastaus sisälsi ja ilmaisi. Koska Garth noina muutamina ihmeellisinä hetkinä Shenstonen pengermällä oli tuntenut hänet niin omaksensa, että voi katsoa häneen ja sanoa: "Minun vaimoni!" — ei kysyen, vaan selvää tosiasiaa vakuuttaen — piti hän häntä yhä omanaan, yhtä ehdottomasti kuin jos pappi, käsikirja ja sormus olisi heidät yhteen liittänyt. Hän asetti sielujen yhtymyksen kaikkea muuta korkeammalle, ja milloin se oli tapahtunut, kaikki, mikä sen jälkeen seurasi, oli vain tapahtuneen tosiasian ulkonaista vahvistusta. Hänen oman pelkonsa, epäilynsä ja valheellisuutensa vuoksi ei mitään ollut seurannut. Heidän elämänsä oli särkynyt, he kulkivat eri tahoilla. Garth otaksui, ettei hän ollut Janelle juuri suuriarvoisempi kuin kuka muu tahansa hänen miestuttavistansa. Näinä kuluneina vuosina hän oli uskonut, että Janen osa tuon illan sielujen yhdynnässä oli vain hänen mielikuvitustansa, ettei sillä ollut häneen ollut minkäänlaista sitovaa vaikutusta. Toisin oli hänen laitansa. Hänet se sitoi. Koska nuo sanat sisälsivät totuuden, lausui hän ne, ja koska hän kerran oli ne lausunut, piti hän häntä vaimonaan elämänsä loppuun saakka — ja senkin päätyttyä. Tämän Jane oli vaistomaisesti tuntenut, ja siksi hän oli myös rohjennut kirjeessä tätä nimitystä käyttää. Kuinka saattaisi Garth sovittaa toisiinsa tämän allekirjoituksen ja sen käsityksen, mikä hänellä koko ajan oli ollut hänen käytöksestään, hän kun ei vähääkään ottanut lukuun, että siitä voi toisenlainenkin käsitys olla mahdollinen.

Sitten Jane lohduksensa muisti, kuinka vastustamattomasti totuus vaikutti tähän taiteilijasieluun: viivojen totuus, värien totuus, sisällyksen totuus. Ja sävelmaailmassa sävelten, sointujen, esityksen ja käsitystavan totuus. Ja kun sisar Rosemary oli sanonut hänen "Vaimo"-taulustansa: "Siinä viettää taide voittojansa", oli Garth vastannut: "Totuus siinä viettää voittojansa." Ja Janen oma arvostelu siitä ilmeestä ja katseesta, minkä Garth oli nähnyt ja maalannut, kuului: "Totta — niin, se on totta!" Eikö hän nyt ymmärtäisi tämän allekirjoituksen totuutta, ja jos hän sen ymmärtää, eikö hän silloin yksinäisyydessään olisi iloinen, jos hänen vaimonsa tulisi hänen luoksensa, elleivät kirjeen suorat tunnustukset ja paljastukset päinvastoin vaikuta, että hän työntää hänet arvottomana luotaan?

Samassa Jane huomasi, mikä etu siitä oli, että Garth jo silloin tuntee allekirjoituksen, kun muu osa kirjettä hänelle luetaan. Hän näki Korkeimman johtoa tässä järjestyksessä ja ajatteli itsekseen, kun katseli kellonosoittimen hidasta kiertoa: "Hän on erottavan väliseinän purkanut", ja rauhallinen luottamuksen tunne valtasi hänen sielunsa.

Neljännestunti oli kulunut.

Äänettömin, mutta varmoin askelin Jane kulki hallin läpi, pysähtyi hetkeksi kynnyksen eteen koettaen tykkänään unohtaa oman itsensä, avasi oven, ja sisar Rosemary astui jälleen kirjastoon.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

"RAKKAUS EI KOSKAAN HÄVIÄ."

Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä, kun sisar Rosemary astui kirjastoon, eikä kääntynyt heti.

Janen katse etsi levottomana kirjettä ja näki sen pannuksi pöydälle luettavaksi. Se näytti rypistyneeltä, aivan kuin se olisi rutistettu palloksi ja heitetty paperikoriin, mutta sitten kuitenkin otettu talteen. Sitä oli sitten kyllä huolellisesti silitetty ja se oli nyt pöydällä odottamassa lukijaa.

Kun Garth kääntyi ikkunan luota ja meni tuoliinsa istumaan, näkyi hänen kasvoissansa ankaran taistelun jälkiä. Hän näytti olennolta, joka sokeudestaan huolimatta oli aivan epätoivoisesti ponnistellut kyetäkseen näkemään. Norsunluumainen kalpeus oli tiessään. Hänen kasvonsa olivat kuumeiset, ja hänen paksu tukkansa, tavallisesti niin kauniisti laineissa ja huolellisesti harjattuna taaksepäin, oli nyt sekaisin ja pörröllään. Mutta ääntänsä hän hallitsi täydellisesti kääntyessään kirjurinsa puoleen.

"Hyvä neiti Gray", sanoi hän, "meillä on nyt vaikea tehtävä. Olen saanut kirjeen, joka minun on tärkeä kuulla. Minun täytyy pyytää teitä lukemaan se minulle, sillä ei tosiaan ole ketään muutakaan, jota voisin pyytää. Käsitän varsin hyvin, että tämä on teille vaikeata ja tuskallista, tunnette joutuvanne kahden haavoitetun ja toisistaan erotetun sydämen välittäjäksi. Ehkä teistä on helpompaa, kun vakuutan, ettei koko maailmassa ole toista, jonka huulilta tuskattomammin kuuntelisin tämän kirjeen sisällystä, ja kun omilla silmilläni en näe, niin ei ole toisia, joiden vähemmän vastahakoisesti sallisin ottavan siitä selkoa; ei ole toista ihmistä, jonka tiedän niin ymmärtävästi arvostelevan sekä minua että kirjoittajaa ja rehellisesti unohtavan kaiken, mikä ei ole annettu kolmannen henkilön tietoon."

"Kiitos, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.

Garth heittäysi takanojaan varjostaen käsillään kasvojansa.

"No, olkaa hyvä ja alkakaa", sanoi hän. Ja sisar Rosemary alkoi selvästi ja tyynesti lukea.

"Rakas Garth! Kun ette salli minun tulla luoksenne sanoakseni Teille suoraan kahden kesken, mitä sanottava on, minun on pakko kirjoittaa. Teidän on syy, Dal, ja molemmin saamme kärsiä rangaistuksen. Sillä kuinka voin avoimesti Teille kirjoittaa, kun tiedän, että Teistä joka sanaa kuullessanne tuntuu siltä, kuin minä sekoittaisin kolmannen henkilön sellaiseen, jonka mitä pyhimpänä tulisi olla vain Teidän ja minun välistäni. Ja kuitenkin minun täytyy kirjoittaa avoimesti, ja minun täytyy saada Teidät ymmärtämään, sillä Teidän vastainen elämänne samoin kuin omanikin on vastauksessanne tähän kirjeeseen. Minun täytyy kirjoittaa tämä kirje, ikään kuin saatuanne pitäisitte itse tätä kädessänne ja voisitte itse tämän lukea. Siis, ellette voi täysin luottavasti kirjurillenne uskoa sydämiemme salaista tarinaa, pyytäkää häntä antamaan kirje takaisin Teille kääntämättä ensi sivua, ja sallikaa minun itse tulla sanomaan Teille kaikki muu."

"Nyt olen sivun lopussa", sanoi sisar Rosemary ja odotti.

Garth ei liikahduttanut kättänsä. "Luotan teihin täydellisesti, eikä hän saa tulla", sanoi hän.

Sisar Rosemary käänsi sivua ja jatkoi lukemista.

"Pyydän Teitä muistamaan, että jokainen sana, minkä kirjoitan, on sulaa koristelematonta totuutta. Jos muistelette minua entisestään, myöntänette, etten ole luonnostani valheellinen enkä yleensä helposti taivu kieräilyyn. Mutta, Garth, minä olen kerran valehdellut Teille, ja tuo onneton valhe, ainoana poikkeuksena säännöstä, vahvistaa todeksi, että täydellinen ja pettämätön luottamus on aina vallinnut välillämme ja, suokoon Jumala, on vallitseva vastakin. Tunnustukseni tässä kirjeessä koskee juuri tuota valhetta, ja tuskin minun tarvinnee pyytää Teitä ottamaan huomioon, kuinka nöyryyttävää minun on pakottaa tunnustustani kuuntelemaan miestä, joka ei ystävänänsä ole suostunut minua vastaanottamaan. Muistatte kai, etten luonnostani ole nöyrä, vaan minussa on aimo annos ylpeyttä, ja kun huomaatte, miten ankaraa ponnistusta tämän kirjoittaminen minulta vaatii, saatte kenties myös aavistuksen minun rakkauteni suuruudesta. Jumala Teitä siihen auttakoon — ystäväni, rakkaani, oma onneton poikani!"

Sisar Rosemary lopetti äkkiä, sillä Garth, kuullessaan noin yht'äkkiä rakkautta mainittavan sekä Janen odottamattomat, hellät sanat, nousi ja otti pari askelta ikkunaan päin ikään kuin paetakseen jotakin liian suurta ja voimakasta, mitä ei voinut kestää. Mutta heti seuraavassa tuokiossa hän pääsi entiselleen ja istui takaisin paikalleen peittäen kokonaan kasvonsa kädellään.

Sisar Rosemary jatkoi kirjeen lukemista.

"Voi, kuinka väärin olen tehnyt sekä Sinulle että itselleni! Rakkaani, muistathan illan Shenstonen pengermällä, jolloin pyysit minua — jolloin kutsuit minua — jolloin olin vaimosi? Garth, jätän nämä lauseet sellaisiksi kuin ne tulivat paperille koettaessani saada sanotuksi totuutta. En pyyhi niitä pois, jätän ne sinun luettaviksesi, sillä näethän, Garth, pääsin lopulta totuuteen.

Minä olin sinun vaimosi. En sitä silloin ymmärtänyt. Olin vallan ylettömästi hämmästynyt, uskomattoman kokematon tunneasioissa ja sellaisen tunnetulvan pyörryttämä, että se vei pohjan jalkaini alta ja oli vähällä niellä minut kokonaan. Mutta silloinkin minun sieluni nousi ja kumarsi Sinua miehenäni ja valtiaanani. Ja kun pidit minua syleilyysi suljettuna ja rakas pääsi lepäsi sydämelläni, tunsin ensi kerran mitä tarkoittaa sana hurmaus, enkä olisi taivaalta muuta ihanampaa lahjaa osannut rukoilla kuin noiden silmänräpäysten pidentämistä tuntikausiksi."

Sisar Rosemaryn rauhallinen ääni katkesi äkkiä, ja lukeminen keskeytyi. Garth oli etunojallaan, kasvot käsien peitossa. Kyyneletön nyyhkytys värisytti häntä juuri, kun sisar Rosemaryn ääni petti.

Garth tointui ensin. Nostamatta päätään hän ojensi suojelevan osaaottavasti ja sydämellisesti kätensä pöydän yli.

"Tyttö parka", sanoi hän. "Olen kovin pahoillani. Tämä koskee liiaksi teihin. Kunpa kirje olisikin tullut Brandin ollessa vielä täällä. Pelkään, että teidän sittenkin täytyy jatkaa, mutta koettakaa lukea ajattelematta sitä laisinkaan. Jättäkää ajatteleminen tykkänään minun osakseni."

Ja sisar Rosemary jatkoi:

"Kun kuutamovalossa nostit pääsi ja katsoit minuun kauan ja vakavasti — oi noita rakkaita silmiäsi — herätti katseesi minussa yhtäkkiä itsetajunnan. Oman ilmeisen rumuuteni tietoisuus valtasi minut, ja tunsin liiankin selvästi, kuinka vähän nuo rakkaat silmät löysivät minusta sellaista, mikä saattoi aiheuttaa niiden ihailevan ilmeen. Kainostuen ja häpeissäni painoin pääsi takaisin povelleni, jotta sain silmäsi peittoon, ja nyt minulle on kyllä selvänä, että Sinä tietysti selitit tämän liikkeen aivan toisin. Garth, vakuutan Sinulle, että silloin, kun nostit pääsi toisen kerran ja sanoit: 'Minun vaimoni', silloin vasta ensi kerran johtui mieleeni, että se, mitä oli tapahtunut, tarkoitti — avioliittoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki saattoi tuntua suorastaan uskomattomalta ja oli pikemmin kahdeksantoistavuotiaan lapsen kuin kolmikymmenvuotiaan naisen mukaista. Mutta Sinun täytyy muistaa, että siihen hetkeen asti seurusteluni miesten kanssa oli supistunut kädenpuristukseen, sydämelliseen toveruuteen ja silloin tällöin saamaani tai antamaani olantaputukseen. Älä unohda, rakas, että aina edelliseen viikkoon asti Sinä itse kuuluit niihin nuorukaisiin, jotka sanoivat minua 'vanhaksi kelpo Janeksi', ja oikein tuttavallisesti kun tarinoitiin, sanoit 'oma veikkoseni'. Älä unohda, että aina olin pitänyt Sinua itseäni monta vuotta nuorempana, ja vaikka ihmeellisen suloinen side oli yhdistänyt meitä Overdenen konsertti-illasta asti, en ollut ymmärtänyt sitä rakkaudeksi. No niin — muistat, että pyysin kahtatoista tuntia saadakseni miettiä vastaustani, ja Sinä suostuit siihen heti. Sinä olit koko ajan niin hieno ja jalo, Garth, jätit minut, kun pyysin saada olla yksin, jätit minut tavalla, jota en unohda milloinkaan. Se valaisi minulle, miten Sinunlaisesi miehen rakkaus kohottaa naista, jonka osaksi se tulee. Sen pukuni lieve on siitä pitäen ollut pyhä minulle. Ja puku on aina mukanani, vaikk'en koskaan käytä sitä. — Toivon kerran saavani Sinulle tarkkaan kuvata niitä tunteja, jotka sitten seurasivat. En voi kirjoittaa niistä. Salli minun aivan lyhyesti ja koko typerään rumuuteensa tälle paperille paljastaa se kurja tosiasia, mikä meidät erotti, muuttaen kajastavan ilon pettymykseksi ja suruksi. Garth — näin asia oli. Minä en uskonut, että Sinun rakkautesi ajan mittaan kestäisi minun rumuuttani. Tiesin, mikä kauneuden ihailija Sinä olit, kuinka sen aina, muodossa tai toisessa, täytyi ympäröidä Sinua. Otin päiväkirjani, johon aivan sanasta sanaan olin kirjoittanut keskustelumme eräästä rumasta papista, jonka kasvot sisäisen innostuksen hehku oli kirkastanut kauniiksi. Ja Sinä lisäsit, ettet enää milloinkaan voisi pitää häntä rumana, mutta rumana hän pysyi silti. Ja sanoit, etteivät ne olleet sellaisen kasvot, joiden olisi suonut aina aterioilla olevan vastapäätä pöydässä, mutta ettei Sinulle onneksi pantu moista koettelemusta, mikä Sinulle olisikin ollut sulaa kärsimystä.

Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista silloin, ja minua huvitti niin se välitön tapa, miten kerroit tästä kaikkein rumimmalle naistuttavallesi, että kirjoitin sen hyvin seikkaperäisesti päiväkirjaani. Kaikeksi onnettomuudeksi luin taas ne sanat tuona ratkaisevana yönä, luin uudelleen ja uudelleen, kunnes ne ihan syöpyivät aivoihini. Sitten — sellaista on naisessa heräävä itsensätarkkaaminen, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja kaivattu — sytytin kaikki kuvastimeni ympärillä olevat valkeat ja tutkin arvostellen ja tarkasti kasvoja, joita Sinun vuodesta vuoteen joka päivä olisi katseltava vastapäätäsi aamiaispöydässä, jos minä seuraavana aamuna antaisin myöntävän vastauksen. Rakkahin, en katsellut itseäni Sinun silmilläsi silloin, kuten, Jumalan kiitos, olen tehnyt sittemmin. Enkä luullut Sinun rakkautesi kestävän koetusta. Luulottelin säästäväni meidät molemmat vastaisilta pettymyksiltä ja onnettomuudelta rohkeasti hylkäämällä olevaisen onnen. Rakkaani, tämä tuntuu Sinusta kylmän laskelmalliselta ja pikkumaiselta, niin arvottomalta sen suuren rakkauden rinnalla, jota minulle tuhlasit. Mutta muista, vuosikausia oli Sinun erinomainen miellyttävyytesi ja kauneutesi ollut minulle ilon lähteenä, ja olin kuvitellut Sinun menevän naimisiin esimerkiksi kukoistavan ja viehkeän Pauline Listerin kanssa. Sairaalloisesti itseäni tarkaten sanoin: 'Tämä nuori Apolloko sidottuna minunkaltaiseeni, joka en ole minkäännäköinen; hän käy vuosi vuodelta kauniimmaksi, minä vanhemmaksi ja rumemmaksi?' Voi, rakkaani! Tämä tuntuu nyt niin arvottomalta, kun tunnemme rakkautemme. Mutta sinä yönä se tuntui järkevältä ja oikealta. Ja lopuksi, vaikka sydämeni vuoti verta ja käteni vaipuivat raskaina ajatellessani iloa, mikä niiltä riistettiin, päätin vastata hylkäävästi. Usko minua, en vähintäkään aavistanut, miten se Sinuun koski. Luulin, että löytäisit heti toisen ihastuksen ja siirtäisit rakkauteni toiseen, joka kaikin tavoin paremmin vastaisi vaatimuksiasi. Rehellisesti, Garth, luulin yksin jääväni lohduttomaksi. — Sitten tuli kysymys: mitä sanoa syyksi. Tiesin, että jos sanoin todellisen syyn, kumoaisit sen mitättömänä ja selittäisit niin lämpimin sanoin minun olevan väärässä, että minun olisi ollut väkisinkin antautuminen. Kun siis aivan todenteolla tahdoin pelastaa sekä Sinut että itseni joutumasta vaaraan, valehtelin Sinulle, rakkahin ystäväni. Valehtelin Sinulle, jota koko olemukseni kunnioitti sydämeni kuninkaana, tahtoni hallitsijana, joka olit kaikkeni rakkaudessa ja elämässä — Sinulle sanoin: 'En voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa'! Rakkahin! En koeta silittää tekoani. En puolusta sitä. Tunnustan vain sen Sinulle luottaen jalouteesi, niin että myönnät, ettei mikään muu syy olisi Sinuun tehonnut. Voi Jane parka, yksin ja epätoivoisena! Olisitpa nähnyt hänet, kun hän pienessä kirkossa kutsui Sinua takaisin peruuttaen sanansa ja antaen lupauksensa, kaipauksesta kuolemantuskaisena, kuunnellen, etkö kääntyisi takaisin. Mutta minun Garthini ei kuulu niihin, jotka seisovat ja odottavat naisen epäröimisen kynnysmatolla.

Seuraava yksinäinen vuosi vei hermoni niin piloille, että Deryck Brand sanoi minun menevän vallan riekaleiksi ja määräsi lähtemään ulkomaille. Matkustin kuten tiedät, ja uudet olot voimakkaine vaikutelmineen muuttivat elämänkatsomukseni terveemmäksi. Viime marraskuussa Egyptissä suuren pyramidin huipulla minä lopullisesti tunsin, etten voinut kauemmin elää ilman Sinua. Ei minulle ollut selvää, että olin tehnyt väärin, mutta kaipasin Sinun rakkauttasi, kaipasin saada tuhlata omaani Sinulle, rakkaani, niin että tunsin omaavani uskallusta mihin tahansa. Päätin palata ensimmäisellä laivalla kotimaahan ja lähettää sanan Sinulle. Silloin — oi, oma rakkaani — minä sain kuulla. Kirjoitin Sinulle, mutta Sinä et sallinut minun tulla.

Tiedän varsin hyvin, että voit nyt sanoa: 'Hän ei luottanut minuun, kun olin näkevä. Nyt, kun en näe, ei hän pelkää enää.' Garth, voit niin sanoa, mutta se ei ole totta. Viime aikoina olen saanut kyllin tuntea, että olen ollut väärässä ja että minun ilman muuta olisi pitänyt luottaa Sinuun. Sanon Sinulle myöhemmin mitä nyt tarkoitan. Nyt voin sanoa ainoastaan, että jos Sinun rakkaat säteilevät silmäsi voisivat nähdä, näkisivät ne nyt naisen, joka luottavana ja aivan epäilyksettä on kokonaan Sinun. Jos häntä kasvonsa ja muu ulkomuotonsa epäilyttääkin, sanoo hän vallan yksinkertaisesti: 'Mutta hän piti niistä ja ne ovat hänen. Ei minulla ole oikeutta arvostella niitä. Jos hän ne haluaa, eivät ne olekaan enää minun, vaan hänen.' Rakkaani, en voi nyt kertoa, miten tulin tähän varmuuteen. Mutta olen saanut eittämättömiä todisteita Sinun uskollisuudestasi ja rakkaudestasi.

Nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymyksessä: Voitko antaa minulle anteeksi? Jos voit antaa anteeksi minulle, voin tulla heti luoksesi. Jos pidät menettelyäni anteeksiantamattomana, pysyn loitolla. Mutta oma rakkaani — povi, jolle kerran painoit pääsi, odottaa Sinua täynnä yksinäisten vuosien haikeata ikävöimistä. Jos sitä kaipaat, älä työnnä sitä luotasi.

Kirjoita minulle vain yksi sana, omin käsin: 'Anteeksiannettu.' Muuta en pyydä. Kun sen saan, tulen heti luoksesi. Älä kirjurillesi sanele kirjettä. En kestä sitä. Kirjoita ainoastaan — jos vilpittömästi voit sen tehdä — 'anteeksiannettu' ja lähetä se

Vaimollesi."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun sisar Rosemary lopetti lukemisen pannen kirjeen pöydälle, ja odotti ääneti. Hän mietti silmänräpäyksen, voisiko mennä ottamaan lasillisen vettä häiritsemättä Garthia, mutta päätti kuitenkin olla menemättä.

Garth kohotti vihdoin päätänsä.

"Hän pyytää minulta mahdottomia", sanoi hän, ja vieno hymy kirkasti hänen liikutettuja kasvojansa.

Jane painoi kätensä ristiin rinnalleen.

"Ettekö voi kirjoittaa 'anteeksiannettu'?" kysyi sisar Rosemary katkonaisesti.

"En", sanoi Garth. "En voi. Tyttöseni, antakaa minulle arkki paperia ja lyijykynä."

Sisar Rosemary asetti ne hänen kätensä viereen.

Garth otti kynän, sai kiinni paperistakin, koetteli vasemmalla kädellään sen reunoja, mittasi sen sormillaan, niin että löysi keskustan ja kirjoitti suurin, selvin kirjaimin yhden sanan.

"Voiko sen lukea?" kysyi hän ja ojensi paperin pöydän yli sisar Rosemarylle.

"Aivan hyvin", sanoi tämä, sillä hän vastasi, ennen kuin kyyneleet ennättivät tahrata sen.

'Anteeksiannetun' sijasta oli kirjoitettu 'Rakastettu'.

"Voitteko toimittaa sen heti postiin?" kysyi Garth hiljaa, mutta innokkaasti. "Ja hän tulee — Jumalani, hän tulee! Jos tämä ennättää iltajunaan, voi hän olla täällä ylihuomenna!"

Sisar Rosemary otti kirjeen ja sai melkein yliluonnollisin ponnistuksin hallituksi äänensä.

"Herra Dalmain", sanoi hän, "kirjeessä on jälkikirjoitus. Siinä on 'Kirjoita osoitteeksi: Palace Hotel, Aberdeen.'"

Garth hypähti seisomaan, hän oli aivan kiihdyksissä.

"Aberdeenissa?" huudahti hän. "Jane Aberdeenissa! Oi, Jumalani! Jos hän saa tämän paperin huomenaamulla, voi hän olla täällä milloin tahansa jo päivällä. Jane! Jane! Rakas pikku Rosemary! Kuuletteko te? Jane tulee huomenna. Enkö minä teille sanonut, että tänään tapahtuu jotakin? Te ja Simpson olitte liiaksi brittiläisiä ymmärtääksenne, mutta Margery ymmärsi, ja metsä kertoi, että ilo oli tulossa tuskan takaa. Voiko sen saada heti postiin, neiti Gray?"

Hän oli jälleen vapputuulella. Hänen kasvonsa loistivat. Hänen koko olennossaan oli sähköistä odotusta. Sisar Rosemary istui pöydän vieressä käsi poskella katsellen häntä. Hellä hymy leikki huulilla, mutta se ei ollut niiden kasvojen eikä sen vartalon mukainen, jollaiset Garth kuvitteli hänellä olevan; siitä uhkui täysin kypsän ja ylevän rakkauden kirkkaanhehkuisaa odotusta.

"Menen itse viemään sen postiin, herra Dalmain", virkkoi hän. "Kävely tekee hyvää ja ennätän takaisin teen ajaksi."

Mutta postiasemalle päästyään hän ei lähettänytkään Garthin kirjoittamaa sanaa. Hän oli kätkenyt sen poveensa. Mutta hän lähetti kaksi sähkösanomaa. Toinen kuului:

"Meldrumin Herttuatar. Palace Hotel, Aberdeen. Tulkaa kaikella muotoa tänä iltana 5.50-junalla."

Toisessa:

"Tohtori Deryck Brand. Wimpole Street, London. Kaikki hyvin."

Kolmaskymmenesviides luku.

SISAR ROSEMARY SAA PALKKANSA.

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary lempeästi, mutta päättävästi, "minä tosiaankin toivon, että pysytte alallanne ja pidätte mielessänne, että teidän nyt on juotava teenne. Ettehän te voi muistaa, missä mikin on, jos tuolla tavoin nousette ja alinomaa siirtelette tuolianne. Ja kun äsken koputitte pöytään kiinnittääkseni huomioni — vaikka muutenkin jo aivan levottomana seurasin liikkeitänne — olitte vähällä kaataa teenne, ja minunkin kupistani läikkyi jo melkolailla lautaselle. Ellette nyt heti ole kauniisti, pyydän Margeryltä leukatilkkua ja panen teidät korkeaan lastentuoliin."

Garth suoristi jalkansa, nosti kätensä koholle päänsä yli ja heittäytyi makeasti nauraen takakenoon.

"Ja silloin minä sanoisin: 'Hyvä, kulta sisar, päästäkää minut pois!' Teistä vasta äreä on tullut viime aikoina! Ja te kun olitte ennen vallan kiusoittavan huomaavainen! Te varmaankin vastaisitte: 'Kyllä, Garthie herra, jos vain luette kauniisti ruokarukouksenne!' Oletteko te kuullut tarinaa Tommystä, jonka piti lukea ruokarukouksensa?"

"Te olette kertonut sen minulle jo kahdesti viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa", sanoi sisar Rosemary säyseästi.

"Voi, mikä vahinko! Olisin nyt juuri niin mielelläni kertonut sen teille. Jos te olisitte ollut sellainen lempeä ja osaaottavainen olento, millaiseksi tohtori Deryck teidät kuvasi, olisitte vastannut: 'En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se.'"

"En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se!" sanoi sisar Rosemary.

"Vasta minun neuvostani! Jotta tuolla tuommoisella olisi jonkinlaista arvoa, täytyy sen tulla ihan itsestään. Mutta lastentuoleista muistan — kun te noin hulluttelette, on äänenne aivan kuin Janen ja koko puhetapanne aivan kuin Janen — kas mun peruukkini! Tiedättekö, se on herttuattaren ainoa omintakainen pikku kirous. Kaikki muu on lainatavaraa. Ja kun hän sanoo: 'Kas mun peruukkini!' koetamme kaikki olla katsomatta siihen. Se kun on tavallisesti hieman kallellaan. Tukaani nykii sitä. Se on niin kovin hellä, tuo lintu kulta!"

"No, tehkää hyvin ja antakaa minulle paahtoleipää", sanoi sisar Rosemary, "älkääkä enää kertoko minulle kaikenmaailman juttuja herttuattaresta. Ei! Siinä on ohuita voileipiä. Sanoinhan minä, että te hukkaatte johtomerkkinne! Paahtoleipä on lämpimässä astiassa oikealla puolallanne. Otaksutaan nyt, että minä olen neiti Champion, ja ojentakaa se minulle aivan yhtä hienon kohteliaasti, kuin ojennatte sen huomenna tähän aikaan hänelle."

"On helppoa luulotella teitä Janeksi, kun kuulee äänenne" sanoi Garth, "ja kuitenkin — en minä oikein tiedä. En ole teitä koskaan oikeastaan vertaillut Janeen. Vanha Rob sanoi kerran lauseen, joka antoi minulle teistä vallan erilaisen kuvan. Hän sanoi, että teillä on vallaton ja vaalea, silkinhieno tukka. Eikä kukaan ihminen voi kuvitella Janella olevan vallattoman, silkinhienon tukan! Ja minä luulen, että ne sanat pelastivatkin koko tilanteen. Sillä teidän äänenne olisi muuten tehnyt minut hulluksi noina ensi päivinä. Väliin ihmettelin itsekseni, oliko mahdollista, että milloinkaan voin tottua siihen. Nyt ymmärrätte mistä syystä, eikö niin? Ja taas toisaalta, ei se ole hänen äänensä kaltainen. Hänen on syvempi, ja toisinaan hän niin herttaisen hauskasti venyttää puhettaan eikä suinkaan säästä höystäviä letkauksiakaan, ja te olette niin kovin siivo pikku olento, jolla on, kuten joku opettaja sanoisi, 'perin selvä ääntämistapa'. Olisi tosiaan hauskaa kuulla teidän ja Janen keskustelevan! Ja kuitenkin — en minä oikein tiedä. Minä olisin kuin tulisilla hiilillä koko ajan."

"Minkä tähden?"

"Pelkäisin niin kauheasti, että te ette pitäisi toisistanne. Katsokaahan, te olette eräällä tavalla ollut minulle suurempiarvoinen kuin kukaan muu koko maailmassa, mutta, mutta hän — niin, hän on minun koko maailmani", sanoi Garth välittömästi. "Ja minua niin peloittaisi, ettei hän täysin tuntisi teidän suurta arvoanne ettekä te oikein ymmärtäisi häntä. Hänellä on erikoinen tapa silmäillä ihmistä ihan kiireestä kantapäähän, eivätkä naiset voi sietää sitä, eivät erittäinkään sellaiset somat, pienet hepeneiset. He tuntevat, että hän näkee kaiken, mikä lähtee helposti irti!"

"Ei minulta mitään helposti lähde irti", mutisi sisar Rosemary, "paitsi potilaani, joka ei pysy paikoillaan tuolissaan."

"Kerran", jatkoi Garth, äänessä rattoisuus, joka tiesi aina juttua, missä Janellakin oli osansa, "kun meitä oli iso joukko vieraita Overdenessa, oli siellä eräs pieni kauhean hupsu naikkonen. Emme voineet keksiä muuta syytä siihen, miksi hänet oli kutsuttu herttuattaren 'hienojen vieraitten' seuraan, kuin sen, että herttuatar ylen mielellään matki häntä ja kertoi juttuja hänestä. Emmekä me taas olisi mitenkään älynneet, kuinka verratonta matkinta oli, ellemme olisi nähneet itse ihmistä. Hän oli koko lailla hauskannäköinen, käherretty, vahanukkemainen ja levoton hupsakka, joka ajatteli aina ulkomuotoansa eikä sallinut juuri muidenkaan sitä unohtaa. Melkein jokainen hänen lauseensa viittasi siihen. Me saimme siitä kylliksemme ja pyysimme Janea jollakin keinoin pitämään huolta, että hän olisi vaiti. Mutta Jane sanoi: 'Ei se, pojat, teille pahaa tee, ja hänestä se on hauskaa. Antakaa te hänen olla!' Jane oli aina aivan erikoisen ystävällinen henkilöille, joita hän otaksui herttuattaren kutsuneen saadakseen jälkeenpäin aihetta pilantekoon. Jane inhosi sellaista. Hän ei voinut niin kovin paljon sanoa tädilleen, mutta meidän ei ollut hyvä yllyttää herttuatarta Janen kuullen. No niin — eräänä iltana, teen jälkeen, pieni joukko meitä odotti Janea alahallissa, valkean ympärillä: oli vähän puhumista hänelle. Oli joulunaika. Puut räiskyivät iloisesti uunissa. Punaiset samettiuutimet olivat alaslaskettuina ja peittivät pengermälle vievän oven ja sen molemmin puolin olevat ikkunat. Tommy istui orrellaan keskellämme ja piti tarkasti silmällä savukkeiden päitä. Ulkona oli kaikki lumen peitossa; vallitsi omituinen hiljaisuus, niin että puhe ja nauru sisällä tuntui juuri vastakohdan vuoksi tavallista hilpeämmältä ja rattoisammalta — tiedättehän tuon läpitunkevan hiljaisuuden, jolloin puita ja peltoja ja polkuja peittää jalan vahvuinen, kimalteleva valkovaippa. Joka vuosi minä aina yhtä hartaasti odotan — mutta minähän unohdin!… Ajatelkaa, en koskaan enää näe lunta!… Mitä siitä. On jo jotakin sekin, että muistaa nähneensä sitä, ja nyt minä kuulen tuon ihmeellisen lumenhiljaisuuden selvemmin kuin ennen. Ennen kuin muut vetävät sälekaihtimet ikkunoista, voin minä jo kenties sanoa: 'Tänä yönä on satanut lunta!' Mistä minä kerroinkaan. Jaa — niin, jo muistankin. Pikku rouva Hupsakasta. Niin, kaikki naiset olivat menneet pukeutumaan, paitsi Jane, joka ei milloinkaan tarvinnut siihen enempää kuin puoli tuntia, ja Hupsakka oli veikeän iloinen, teennäisesti nimittäin, luullen itseänsä siksi vetovoimaksi, joka meitä hallissa pidätteli. Asianlaita oli näet sellainen, että me odotimme Janea puhuaksemme hänelle eräästä uutisesta, jonka juuri olimme kuulleet. Se koski erästä nuorta kaartilaista, joka oli joutunut selkkauksiin, jotka vaativat ankaranpuoleista rangaistusta. Hänen everstinsä oli Janen hyvä tuttava, ja me arvelimme, että Jane kyllä puhuu hänen puolestaan ja parantaa hiukan Billy paran asioita. Niin että rouva Hupsakka oli oikeastaan pahana haittana, vaikk'ei tiennyt sitä. Jane istui selin meihin, jalat uuninristikolla, liepeet käärittyinä polville. Niin, katsokaa, toinen hame oli alla, kaunis, silkkinen, missä oli monen monet poimurivit — sitä olisikin luullut pidettävän päälläpäin. Mutta Janen paras ei koskaan ollut päälläpäin, — hän piti sen aina piilossa. En tarkoita nyt vaatteita, vaan häntä itseään. No niin, pikku Hupsakka rupatti — ei hän koskaan puhunut — itsestään ja omista valloituksistaan aavistamatta lainkaan, kuinka me toivottelimme häntä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Jane luki yhä iltalehtiä, mutta tunsi ilmassa jotakin levotonta. Ja kesken kaiken — mutta sitähän minä en saakaan kertoa. Jane vaati näet meiltä lupauksen, ettemme koskaan kertoisi sitä. Hän piti sitä sopimattomana tuota toista naista kohtaan. Hätimmiten ennätimme tehdä hänelle selkoa asiasta, ja hän joudutti vielä iltapostiin kirjeen, joka pelasti Billyn rangaistuksesta, mutta hän tuli silti ajoissa päivälliselle ja oli paremmin pukeutunut kuin yksikään toinen. Meistä oli koko harmillista, että meidän oli täytynyt antaa lupauksemme, sillä jok'ikinen meistä oli toivonut pääsevänsä ensimmäisenä kertomaan jutun herttuattarelle. Mutta nähkäähän, täytyy aina tehdä niinkuin Jane sanoo."

"Miksi niin?"

"En minä tiedä. En osaa selittää. Jos tuntisitte hänet, ei teidän tavitsisi kysyä. Kaakkua, neiti Gray?"

"Ei kiitos. Oikein tällä kertaa."

"Taas! Noin juuri olisi Janekin sanonut: 'Oikein tällä kertaa.' Ei olisi lainkaan outoa, jos nyt neljä viikkoa pidettyäni teidän ääntänne hänen äänensä kaltaisena huomenna ajattelisin, että hänen äänensä muistuttaa teidän ääntänne."

"Voi, ette ensinkään", sanoi sisar Rosemary. "Kun hän on teidän kanssanne, ette muuta muistakaan."

"Muistan maarin", huudahti Garth. "Ja hyvä pikku Rosemary, kaipaan teitä kauheasti. Ei kukaan — ei hänkään — voi täyttää teidän sijaanne. Ja tiedättekö", hän nojasi eteenpäin, ja huolestunut ilme varjosi hänen iloisia kasvojansa, "minä alan käydä levottomaksi. Hän ei ole nähnyt minua onnettomuuden jälkeen. Pelkään, että hän kauhistuu. Luuletteko minun hänen mielestään kovasti muuttuneen?"

Jane katsoi sokeata, jonka kasvot niin huolestuneen näköisinä olivat häneen päin. Hän muisti sen aamun samassa huoneessa, jolloin Garth, luullen olevansa kahden tohtori Robin kanssa, käänsi kasvonsa seinästä päin ja kohosi istualleen puhelemaan, ja jolloin hän ensi kerran näki hänen kasvonsa. Hän muisti kääntyneensä uuniin päin, jotta ei tohtori Rob näkisi kyynelten vierivän pitkin hänen poskiansa. Hän katsoi uudelleen Garthiin — ensi kerran todella tajuten, että tämän kasvot olivat tärviöllä; ja kaikki vain hänen tähtensä — ylen valtava hellyys täytti hänen sydämensä. Hän vilkaisi kelloon. Hän ei kestäisi tätä enää kauan.

"Ovatko ne perin kauhean näköiset?" kysyi Garth ja ääni värisi.

"En voi mennä toisen puolesta takuuseen", sanoi sisar Rosemary, "mutta luulisin, että aivan tuollaisinaan teidän kasvonne ovat hänelle ainaiseksi iloksi."

Garth punastui. Hän tunsi iloa ja helpotusta, mutta samalla myös pientä hämmästystä. Sisar Rosemaryn äänessä oli sävy, jonka perille hän ei oikein päässyt.

"Mutta sitten vielä, hän ei ole tottunut minun sokeantapoihini", jatkoi hän. "Pelkään, että näytän hänestä kovin avuttomalta ja kopelolta. Hän ei ole käynyt pimeyden maassa niinkuin te ja minä. Hän ei tunne kaikkia meidän rihmojamme, loviamme ja muita laitteitamme. Hyvä pikku Rosemary, luvatkaa, että te ette jätä minua huomenna. Minä kaipaan häntä — Jumala yksin tietää, kuinka häntä kaipaan — mutta minua alkaa puolittain peloittaa. Kaikki on tietenkin oleva ihmeellisen ihanaa, mutta jokapäiväisen elämä pikkuasioissa tarvitsen sentään teitä vielä. Ensiksi tuntui varsin sopivalta, että olitte järjestänyt lähtönne juuri siksi, kun hän tuli, mutta nyt, juuri sen tähden, että hän tulee, en voi antaa teidän mennä. On oleva aivan sanoin selittämättömän ihanaa, että hän on luonani, mutta se ei ole samaa kuin teidän läsnäolonne."

Sisar Rosemary sai näin palkkansa, ja se oli hänestä vallan ylellinen.

Heti kun hän kykeni puhumaan, sanoi hän hiljaa: "Älkää nyt liioitelko, herra Dalmain. Uskokaa minua, kun olette ollut hänen kanssansa viitisen minuuttia, tuntuu teistä siltä, kuin minäkin olisin ollut luonanne. Ja mistä tiedätte, vaikka hänkin olisi käynyt pimeyden maassa? Sairaanhoitajatar tekee sellaista ammattiharrastuksesta, sillä hän tahtoo onnistua hoidossaan. Nainen, joka rakastaa teitä, tekee sen rakkaudesta teihin."

"Se olisi kyllä hänen tapaistaan", sanoi Garth nojaten taaksepäin, kasvoilla suuren tyytyväisyyden ilme. "Voi Jane! Jane! Hän tulee! Hän tulee!" Sisar Rosemary katsoi kelloa.

"Varmasti! Hän tulee", virkkoi hän, ja vaikka ääni oli luja, kädet vapisivat. "Ja koska tämä nyt on viimeinen ilta, jonka vietämme yhdessä vallan samanlaisissa olosuhteissa kuin näinä kuluneina viikkoina, niin suostutteko erääseen ehdotukseen? Minun täytyy nyt mennä yläkertaan panemaan tavaroita matkalaukkuun ja järjestelemään yhtä ja toista. Mutta ettekö voisi pukeutua jo aikaisin? Minäkin tekisin sitten niin, ja jos voisitte tulla kirjastoon puoli seitsemän aikaan, niin voisimme hiukan soittaa ennen päivällistä."

"Miksen, vallan hyvin", sanoi Garth. "Minulle on yhdentekevää, milloin pukeudun, ja kun on soitosta puhe, olen aina valmis. Mutta uskokaa nyt, minä en tahdo, että te panette tavaroita matkalaukkuun."

"No, minähän oikeastaan vain asettelen kaikenlaista tieltä pois korjuun."

"Samaahan se on, lähtövalmistusta. Mutta te olette luvannut, ettette lähde, ennen kuin hän tulee."

"Enkä lähde — ennen kuin hän tulee."

"Ja kerrotte hänelle kaikki, mitä hänen tarvitsee tietää?"

"Kaikki, mitä minä tiedän ja mikä tuottaa teille mukavuutta."

"Ettekä jätä minua, ennen kuin olen todellakin — kuinka sanoisin — oikein raiteillani."

"En jätä teitä niin kauan kuin te tarvitsette minua", sanoi sisar Rosemary Gray. Ja jälleen Garth oli huomaavinaan omituisen sävyn hänen äänessään. Hän nousi ja meni sinne päin, missä luuli sisaren seisovan.

"Tiedättekö, te olette sitten oikea aarteiden aarre", sanoi hän liikutettuna ja ojensi molemmat kätensä neiti Grayta kohden. "Antakaa kerran kätenne minulle, pikku Rosemary. Tahtoisin koettaa kiittää teitä."

Sisar Rosemary epäröi. Kaksi voimakasta, jäntevää kättä — voimakkaat ja jäntevät, vaikka parhaillaan vapisivatkin — oli painumaisillaan Garthin käsiin, mutta peräytyivät viime tingassa. Ei ollut vielä Janen aika. Oli sisar Rosemaryn menestyksen ja voiton hetki. Sitä ei saanut riistää häneltä.

"Tänä iltana", sanoi hän lempeästi, "kun olemme vähän aikaa soitelleet — puristamme toistemme kättä. Mutta olkaa varovainen. Ette löydä oikeaan. Odottakaa. Kas tässä on puutarharihma, heti vasemmalla. Menkää hiukan raittiiseen ilmaan pengermälle ja laulakaa se sama laulu, jota kuulin teidän aamulla laulavan ikkunani alla. Ja nyt, kun tiedätte mitä 'tapahtuu', kuluu tämä kaunis vappuilta suloisen odotuksen vallassa. Näkemiin, herra Dalmain — tunnin kuluttua."

"Mikä pikku Rosemaryn oikein on?" kummeksi Garth kouriessaan keppiänsä ikkunanpuoleisesta nurkasta. "Tuskin me kauankaan aikaa olisimme voineet jatkaa entiseen tapaan sen jälkeen, kun hän palasi postista."

Hän käveli synkkä, levoton ilme kasvoillaan. Yht'äkkiä se kirkastui, hän pysähtyi ja nauroi. "Hölmö!" sanoi hän. "Olet sinä oikea hölmöjen hölmö! Hän ajattelee tietysti tuota nuorta miestänsä. Hän menee huomenna hänen luokseen ja ajattelee nyt yksinomaan häntä, niinkuin minä ajattelen Janea. Hyvä, rakas, ymmärtäväinen Rosemary! Toivon, että mies on hänen arvoisensa. Ei, se on mahdotonta. Toivon miehen tietävän, ettei hän ole hänen arvoisensa. Se on kohdallisempaa. Kunpa mies nyt vain ottaisi hänet vastaan niinkuin hän toivoo. Mutta joka tapauksessa minua harmittaa, että Rosemary menee hänen luokseen. 'Hirteen koko mies!' sanoisi Tommy."

Kolmaskymmeneskuudes luku.

"RUKOUSNAUHA" SELVITTÄÄ.

Simpson kulki hallin läpi vähän ennen puolta seitsemää. Hän oli jättänyt isäntänsä kirjastoon. Hän kuuli kahinaa kohdaltansa ylhäältä, ja katsoessaan sinne hän näki kookkaan olennon tulevan alas leveitä tammiportaita.

Simpson seisoi kuin puusta pudonneena. Ei häntä niinkään hämmästyttänyt pehmeä musta iltapuku laahuksineen ja hienoine povipitseineen kuin rauhallisten kasvojen varma ja hallitseva ilme.

"Simpson", sanoi Jane, "minun tätini, Meldrumin herttuatar, ja hänen kamarineitsyensä ja palvelijansa sekä melkoinen määrä matkakapineita saapuu Aberdeeniin noin puoli kahdeksalta. Rouva Graem tietää kyllä laittaa huoneet kuntoon, ja James on saanut käskyn toimittaa asemalle vastaan sekä vaunut että tavarakärryt. Herttuatar ei pidä autoista. Kun hänen armonsa saapuu, voitte viedä hänet kirjastoon. Päivällisen syömme ruokasalissa neljännestä yli kahdeksan. Sillä välin herra Dalmainilla ja minulla on erikoisia asioita, eikä meitä saa millään ehdolla häiritä ennen herttuattaren tuloa. Ymmärrättehän?"

"Kyllä, neiti — armollinen neiti", änkytti Simpson. Hän oli aikoinaan, uraansa aloittaessaan, ollut kengänkiilloittajana eräässä herttuallisessa perheessä ja piti herttuattaren sisarentyttäriä henkilöinä, joille oli kumarrettava hyvin syvään.

Jane hymyili. "Neiti riittää, Simpson", sanoi hän ja meni kirjastoon.

Garth kuuli hänen astuvan sisään ja vetävän oven kiinni, ja puvun kahina sattui heti hänen tarkkoihin korviinsa.

"Hoho, neiti Gray", sanoi hän. "Joko teidän ammattipukunne nyt on matkalaukussa?"

"Jo", vastasi Jane. "Sanoinhan, että menin laittamaan kuntoon matkalaukkuja."

Hän kulki hitaasti huoneen poikki, pysähtyi roihumatolle ja katseli Garthia. Tämä oli iltapuvussa aivan samoin kuin tuona unohtumattomana iltana Shenstonessakin, ja kun hän istui takakenossa syvässä nojatuolissaan, toinen polvi ristissä toisella, näki Jane hänen silkkisukkiensa punaisen raidan.

Jane seisoi ja katseli häntä. Vihdoin oli hänen hetkensä koittanut. Mutta nytkin hänen täytyi, Garthin vuoksi, olla varovainen ja kärsivällinen.

"En kuullutkaan teidän laulavan", virkkoi hän.

"Ette", vastasi Garth. "Ensiksi minä unohdin. Ja kun muistin, askartelivat ajatukseni jo samassa toisaalla, ja muutenkin — voi, neiti Gray! En voi laulaa tänä iltana. Minun sieluni on kaipauksesta mykkänä."

"Arvaan sen", sanoi Jane lempeästi, "mutta minä laulan teille."

Garthin kasvot kuvastivat heikkoa hämmästystä. "Laulatteko te?" kysyi hän. "Miksette sitten ole ennen laulanut?"

"Kun tulin", sanoi Jane, "kysyi tohtori Rob, soitanko minä. Sanoin: 'Vähäisen. Siitä hän päätti, että laulankin vähäisen, ja hän kielsi varsin jyrkästi minua sekä soittamasta että laulamasta teille vähäisen. Hän sanoi, ettei hän tahdo, että teistä tehdään hullu."

Garth purskahti nauramaan.

"Niin vanhan Robbien tapaista", sanoi hän. "Ja hänen kiellostaan huolimatta te aiotte nyt tänä iltana uskaltaa 'laulaa vähäisen' minulle?"

"Ei, ei siihen mitään uskaltamista tarvita", sanoi Jane. "Laulan vain yhden laulun. Tässä on punainen rihma oikealla puolellanne. Ei ole mitään teidän ja pianon välillä, ja te istutte aivan päin sitä. Jos tahdotte, että lopetan — voitte tulla."

Hän meni soittokoneen luo ja istui kiertotuolille.

Pianon yli hän voi nähdä Garthin; iloinen hymy leikki tämän huulilla. Häntä näyttivät vieläkin huvittavan tohtori Robin varovaisuustoimenpiteet.

"Rukousnauhassa" on vain yksi alkusointu. Jane soitti sen tarkaten Garthia. Hän näki tämän heti paikalla suoristautuvan, ja kasvot ilmaisivat hämmästystä, odotusta, aivan käsittämätöntä yllätystä.

Jane alkoi laulaa. Hänen syvä, laaja äänensä kaikui täyteläisenä ja värehtivänä kuin sellon pehmein ääni huoneen herkässä hiljaisuudessa.

"Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassani.

Joka helmi on rukoushetkinen —"

Jane keskeytti.

Garth oli noussut. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta lähti umpimähkään pianon luo. Jane kääntyi kiertotuolilla ja levitti kätensä häntä vastaanottamaan. Garth tavoitti jo soittokoneen. Käsi sattui bassokoskettimiin, Ja hän löysi Janen. Hän polvistui, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Jane sulki hänet syliinsä — ikävöiden, hellänä, kuluneiden kovien viikkojen tukahdutetun kaihon vallassa.

Garth kohotti hetkeksi sokeat kasvonsa häntä kohti. "Sinäkö?" sanoi hän. "Sinäkö — koko ajan?"

Sitten hän kätki kasvonsa pehmeihin pitseihin Janen povelle.

"Oi, oma poikani, rakkaani!" sanoi Jane hellästi ja painoi rakasta päätä tiukempaan povellensa. "Niin, minä koko ajan, koko ajan hänen lähellänsä, hänen yksinäisyydessänsä ja tuskissansa. Kuinka olisin voinut pysyä poissa? Mutta Garth! Saan vihdoinkin pitää sinut tässä, koskettaa sinua, tuntea sinun olevan siinä! Minä olen luonasi. Voi rakkaani, etkö ole oikein varma? Kuka muu sitten voisi näin pitää sinua sylissään?… Varo, rakkaani! Tule istumaan sohvalle, minun viereeni!"

Garth nousi ja nosti myös Janen tuolilta, ja he menivät mukavammalle istuinpaikalle. Mutta siellä Garth taas heittäysi polvilleen, kiersi kätensä Janen uumille ja kätki kasvonsa hänen povellensa.

"Oi, rakkaani, oma rakkaani", sanoi Jane hiljaa ja otti suojelevan hellästi hänen päänsä käsiinsä, "on ollut suloista odottaa omaa poikaani, auttaa häntä hänen pimeydessänsä ja varjella häntä tarpeettomilta kärsimyksiltä. Mutta en voinut tulla — minä en itse voinut tulla — ennen kuin hän tiesi kaikki, ymmärsi ja antoi anteeksi — ei, ei antanut anteeksi, ymmärsi ja sentään yhä rakasti. Sillä nyt hän ymmärtää? Ja antaahan hän anteeksi!… Oi, Garth!… Hiljaa, oma rakkaani!… Sinä pelästytät minut!… En, en jätä koskaan sinua, en koskaan, koskaan!… Etkö voi sitä ymmärtää?… Silloin minun täytyy sanoa se sinulle selvemmin. Nyt, rakkaani, hiljaa ja kuuntele. Vielä muutamia päiviä meidän täytyy olla — niinkuin tähänkin asti, mutta nythän oma poikani tietää, että minä olen hänen lähellänsä. Gina täti tulee tänä iltana. Hän on täällä puolen tunnin kuluttua. Sitten hankimme niin pian kuin suinkin erikoisluvan, menemme naimisiin, ja sitten —" Jane pysähtyi, ja mies, joka oli polvillaan hänen edessään, kuunteli henkeään pidättäen. — "Ja sitten", jatkoi Jane hiljaisella, hellällä äänellä, jossa värehti pyhien salaisuuksien tuntua, mutta joka ei silti takerrellut — "sitten on minun suurin iloni saada aina olla mieheni luona, yötä ja päivää."

Pitkä, hyväilevä hiljaisuus. Tunnekuohu Janen sylissä oli viihdytetty rauhaan. Täydellisen rakkauden ikuinen ääni oli kuiskannut: "Vaikene, ole hiljaa!" ja niin tuli aivan tyven.

Vihdoin kohotti Garth päänsä. "Ainiaan, ainiaan yhdessä?" sanoi hän. "Voi, sehän on jo ikuista valoa!"

* * * * *

Kun Simpson tehtävänsä tärkeydestä aivan kalpeana avasi kirjaston oven ja ilmoitti: "Hänen armonsa Meldrumin herttuatar", istui Jane pianon ääressä hiljaa soitellen haaveellisia säveleitä, ja sorea iltapukuinen nuori mies nousi ja kiiruhti tervehtimään vierastaan, lausuen hänet sydämellisesti tervetulleeksi.

Herttuatar joko ei nähnyt tai ei ollut näkevinään opastavaa rihmaa. Hän tarttui Garthin ojennettuun käteen ja puristi sitä lämpimästi molemmin käsin.

"Taivas varjelkoon, rakas Dal! Kuinka te minut ällistytätte! Luulin teidän olevan sokean! Ja täällä te vaeltelette ihan ilman muuta aivan kuin entinen kaunis Garth ainakin!"

"Rakastettava herttuatar", sanoi Garth ja kumartui suutelemaan vanhoja ystävällisiä käsiä, jotka yhä pitelivät hänen kättänsä, "surukseni minun täytyy sanoa, etten voi nähdä teitä. Mutta tänään en paljon huomaa sokeuttani, sillä pimeyttäni valaisee nyt sanoin kuvaamaton ilo."

"Oho! Vai sieltä se tuuli nyt puhaltaa! No, kenen te sitten aiotte naida? Sairaanhoitajattarenneko — otaksun, että hän on sangen kunnioitettava nuori nainen ja omaa mitä parhaimmat suositukset, tietysti — vai tuon Jane heilakanko, joka ilman vähintäkään omantunnonvaivaa komentaa täti parkansa valtakunnan toisesta päästä toiseen vain sen tähden, että näin on hänelle itselleen mukavinta."

Jane tuli pianon luota ja pisti kätensä rakastettunsa käsikoukkuun.

"Rakas Gina täti", sanoi hän, "mielellännehän te tulitte, sen tiedätte itsekin, sillä te pidätte kaikesta, missä vain on jotakin salaperäistä, ja olette iloinen, jos sopivana hetkenä voitte ruveta vanhaksi, herttaiseksi 'Deus-ex-machinaksi'. Ja Garth taas aikoo naida molemmat; sillä he rakastavat molemmat häntä aivan liian paljon voidakseen erota hänestä, ja hänenkin näyttää olevan vaikea luopua niin toisesta kuin toisestakin."

Herttuatar katseli molempia onnesta säteileviä kasvoja; toisen olivat sokeat, toisen iloiset, ylpeät silmät näkivät kahdenkin edestä, ja hänen omansa täyttyivät kyynelistä.

"Voi, sun vietävä!" sanoi hän. "No, kyllähän me aina ajattelimme, ettei Dalille yksi tyttö riitä; hänen oli saatava usean avut yhtyneinä, ja hän luulee nyt ne löytäneensä. Jumala teitä molempia siunatkoon, teitä mielettömän onnellisia, ja kyllä minäkin teille siunaukseni annan, mutta sitten vasta, kun olen saanut päivällistä. Soita nyt sitä hermostuttavaa olentoa, jolla oli poskiparta, ja sano, että haluan saada neitsyeni ja huoneeni sekä myös tietää, minne minun tukaanini joutui. Niin, minun täytyi se tuoda, Jane. Se on niin hellä, lintu kulta! Tiedän kyllä, että se teistä on vain tiellä, mutta en tosiaankaan voinut jättää sitä."

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

"TÄMÄN KRISTILLISEN SEURAKUNNAN LÄSNÄOLLESSA."

Sanomalehtien perheuutisissa olisi kutsuttu varsin hiljaisiksi vihkiäisiksi sitä tilaisuutta, jolloin Garth ja Jane muutamaa päivää myöhemmin julistettiin mieheksi ja vaimoksi pienessä episkopaalisessa kirkossa ylhäällä vuoristossa.

Läsnäolijat muistelevat niitä pikemminkin ehkä erikoisina kuin hiljaisina vihkiäisinä.

Garthista ja Janesta oli pääasia, että heidät niin nopeasti kuin mahdollista vihittiin ja jätettiin kahden. He eivät välittäneet yksityiskohdista, miten päämäärään päästiin. Jane jätti koko asian tohtorin huostaan sangen käytännöllisesti ja kuvaavasti virkkaen: "Pitäkää huolta, että kaikki käy kunnolleen, Dicky, ja lähettäkää sitten lasku meille."

Herttuatar, oikein uskollisena vanhan ajan ihmisenä, alkoi ajoissa puhua hunnuista, oranssinkukista ja valkoisesta silkistä, mutta Jane sanoi: "Täti kulta! Kuvitelkaapa minulle oranssinkukkia! Johan minä näyttäisin joltakin jouluilveilyn esittäjältä! Enkä minä myös milloinkaan käytä huntuja enkä harsoja, en edes autolla ajaessani, ja minulla on aina ollut kyllin älyä karttaakseni pukeutumista valkoiseen silkkiin."

"Missä puvussa sinä sitten oikein aiot mennä vihille, luonnoton tyttö?" kysyi herttuatar.

"Mikä sattuu olemaan ylläni sinä aamuna", vastasi Jane, punoen punaista rihmaa, ja vilkaisi ikkunasta sinnepäin, missä Garth istui polttamassa pengermällä.

"Onko sinulla aikataulua?" kysyi Meldrumin armo vaarallisen tyynesti. "Ja voitko toimittaa minulle vaunut iltapäivällä asemalle?"

"Kun vain annatte käskyn, saatte vaunut asemalle milloin tahansa", sanoi Jane tarkastellen, miltä kultainen lanka näytti, jota hän oli punonut rihmaansa. "Mutta minne te aiotte lähteä, rakas Gina täti? Tiedättehän, että Deryck ja Flower tulevat tänne tänä iltana."

"Minä pesen käteni ja lähden eteläänpäin", sanoi herttuatar suuttuneena.

"Älkää huoliko, täti", sanoi Jane levollisena. "Te olette jo monen monta kertaa saanut pestä kätenne minun tähteni, ettekä te saa minua kuitenkaan lähtemään niistä."

Sitten hän korotti ääntänsä: "Garth, jos tahdot lähteä kävelemään, niin huuda vain minulle. Istun täällä Gina tädin kanssa keskustelemassa kapioistani."

"Mitä niistä?" kysyi Garthin iloinen ääni.

"No, niiden täytyy olla valmiina, ennen kuin menee naimisiin", sanoi Jane.

"Valmista ne pian sitten", huusi Garth innokkaasti. "Täti rakas", sanoi Jane, "emmekö voisi tehdä tällaista sopimusta? Minulla on tuolla ylhäällä muutamia aika sieviä pukuja. Antakaa kamarineitsyenne tarkastaa ne, ja minkä ikinä te niistä valitsette ja hän tuo minulle hääaamuna, sen lupaan pukea ylleni."

Näin oli Janella, kun hän astui kirkkoon, sininen verkapuku, kullalla kirjailtu ja pitkälaahuksinen, mikä mainiosti sopi hänen kookkaaseen vartaloonsa; liivissä oli syvä, kultakuteinen silkkiedusta ja hienoja vanhoja pitsejä kaulassa sekä hihansuissa.

Garth huolehti yhtä paljon vihkipuvustaan kuin Jane oli välinpitämätön omastansa. Hän oli niin usein ollut pääkaupunkilaishäissä sulhaspoikana, ettei Simpsonin ollut ensinkään vaikeata saada häntä aivan viimeisteltyyn vihkiasuun. Ja kaunis hän oli odottaessaan tai oikeammin sanoen kuunnellessaan kuorin portaiden vieressä, koska morsian saapuisi, ja kun tämä tuli Deryckin käsikoukussa, käänsi Garth hiukan päätään ja hymyili.

Herttuatar — loistavassa purppuranpunaisessa, kärpännahkareunusteisessa silkkipuvussa, hatussa valkoisia sulkia ja kaulassa jalokivikoristeisia vitjoja, jotka välkkyivät ja kilisivät, kun hän kirkon hiljaisuudessa vähänkin liikahti — istui ensi penkillä vasemmalla, valmiina "luovuttamaan" sisarentyttärensä, hän kun oli morsiamen lähin sukulainen.

Vastaavalla paikalla toisella puolella, niin lähellä sulhasta kuin suinkin, istui Margery Graem mustassa silkkipuvussa, päässä pieni silkkinen laskoshattu ja harteilla hieno valkoinen palttinaliina, jonka päät olivat ristissä povella, missä uskollinen sydän niin lämpimästi oli sykkinyt Garthille aina tämän lapsuusvuosista asti. Hän käänsi levottomana päätänsä joka kerta, kun herttuatar helisytteli, mutta seurasi muuten tarkasti vihkitoimitusta harvapainoisesta käsikirjasta, jota piti helmassaan. Margery ei ollut tottunut episkopaalisiin kirkontoimituksiin ja hänellä oli omat epäilyksensä niistä. Ja kun toimitus sitten alkoi, kasvoi vannan Margeryn levottomuus todella niin tuskaiseksi, että se puhkesi kuuluviin, ja painokkaasti kuiskaten hän toisti morsiusparin perässä kaikki vastaukset.

Tohtori Rob, ainoa saatavissa oleva nuorimies, oli sulhaspoikana, vaikka Jane oli tosin pannut ehdoksi, ettei mitenkään annettaisi sormusta hänelle, sillä entisistä havainnoistaan hän sanoi päättävänsä, että tohtori aivan tietämättään pistäisi sen luultavasti omaan sormeensa ja etsisi sitten sitä ensin kaikista omista taskuistaan, sitten Garthin, vieläpä tirkistelisi alttarimaton aitakin, ennen kuin hoksaisi vilkaista omaan sormeensa. Jane ei olisi virkkanut asiasta mitään sen lupaaman pienen hauskuuden vuoksi, mutta hän vastusti pienintäkin viivytystä. Niin kulki siis sormus kirkkoon Garthin liivintaskussa, missä oli ollutkin siitä asti kun Jane toi sen Aberdeenista, ja ilman minkäänlaista kopeloimista tai empimistä Garth asetti sen rauhallisesti aukinaiselle kirjalle.

Tohtori Robin asiana oli lukkarin, suntion, soittajien ja yleensä kaikkien maksaminen, joilla oli jotakin tekemistä näissä kirkollisissa menoissa. Onnessansa Garth oli antelias ja innokas tekemään kaiken tavalla, mikä oli sen suuren lahjan mukaista, jonka hän sinä päivänä itse sai täysin omaksensa. Senpä vuoksi olikin tohtori Robille varattu runsaasti rahaa, ja niin pian kuin pappi rupesi puhumaan, alkoi hän kilistellä kolikoita taskussansa. Hän näet hartaana seurasi toimitusta, mutta ilmaisi mielenkiintonsa noin onnettoman hajamielisellä tavalla. Sillä tavoin hän ja herttuatar esittivät kaksinhelistystä, kumpikin kuuli toisen äänen, mutta ei omaansa. Niin herttuatar sinkautteli tuimia silmäyksiä tohtori Robiin, ja tohtori Rob rypisteli silmäkulmiansa herttuattarelle; ja vanha Margery katsoi kyynelsilmin vuoroin kumpaankin.

Deryck Brand, pisin mies kirkossa, yllä silkkikäänteinen pitkätakki, jossa hänen kaunis vartalonsa esiintyi kovin edukseen, palasi istumaan vaimonsa viereen, aivan vanhan Margeryn taakse, heti kun oli saattanut Janen Garthin rinnalle. Vetäessään kätensä tohtorin käsikoukusta Jane kääntyi ja hymyili hänelle, ja he vaihtoivat pitkän katseen. Vuosikausien kaikki muistot, kaikki keskinäinen ymmärtämys, kaikki luottamus ja kiintymys näytti keskittyneen siihen katseeseen, ja rouva Brandin silmistä tipahti kyyneleitä hänen sirolle, valko- ja kultasiteiselle virsikirjalleen. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut mustasukkaisuutta; tohtori ei ollut milloinkaan antanut vähintäkään aihetta moisiin kauheihin kokemuksiin. Mutta Flower ei ollut koskaan oikein täysin ymmärtänyt miehensä ja Janen välistä syvällistä ystävyyttä, joka perustui lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muistoihin ja harrastuksiin sekä eräänlaiseen luonteiden samankaltaisuuteen, mikä avioliitossa ei kukaties olisi ollut onneksi, mutta lujitti ystävyyttä, joka oli koitunut voimanlähteeksi heille kummallekin. Viime aikoina Flower oli vakavasti koettanut yhtyä heidän ystävyysliittoonsa, vaikka ei ollutkaan kyennyt ymmärtämään sitä.

Epäilemättä hän näytti vaaleankeltaisessa puvussaan, narsisseja vyötäisillä, päivänsäteitä kullan vaaleassa tukassa, kaikista kirkossa-olijoista enimmän morsiamelta. Kun tohtori palasi penkkiin hänen viereensä, katsahti hän noihin herttaisiin kasvoihin, jotka olivat hartaina kumarruksissa yli virsikirjan, ja ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt vaimoansa viehättävämpänä eikä rakastettavampana. Aivan itsetiedottomasti hän kohotti kätensä ja kosketti valkoista ruusunnuppua, jonka Flower oli pistänyt hänen napinreikäänsä heidän aamulla yhdessä kävellessään kasvihuoneessa. Flower katsahti ylöspäin ja kohtasi hänen katseensa. Hänen mielestään ei kirkossa sopinut hymyillä, mutta vieno puna sävähti hänen kasvoillensa ja hänen poskensa painui niin lähelle tohtorin olkapäätä kuin hattu vain salli. Flowerista tuntui varmalta, ettei tohtori milloinkaan ollut luonut sellaista katsetta Janeen.

Vihkimätoimitus alkoi. Likinäköinen pappi, joka oli hyvin hermostunut ja melkein typerryksissään kaikista näistä merkillisistä yhteensattumuksista, asioista sellaisista kuin erikoinen vihkilupa, sokea sulhanen ja vielä huhu, joka tiesi oikean herttuattaren olevan läsnä, alkoi lukea kovin sukkelaan ja matalalla äänellä, niin ettei vanha Margery voinut lainkaan seurata, vaikka sormin kiireesti kuljetti rivejä. Mutta kun pappi huomasi vikansa, muutti hän esitystapansa ja luki ylen hitaasti ja painokkaasti, pitäen pitkiä, hermostuttavia taukoja, joiden aikana herttuatar helisteli ja tohtori Robin housuntaskuissa kilahti.

Sitten kysyttiin seurakunnalta, oliko kenelläkään julkituotavana sellaista syytä, joka mahdollisesti voisi estää näiden kahden lailliseen avioliittoon yhdistämistä — ja tauko oli niin pitkä ja valtava, että vanha Margery sanoi "e-ei" ja puhkesi samassa nyyhkytykseen. Sulhanen kääntyi ja hymyili sinnepäin, mistä äänen kuuli, ja tohtori kumartui ja laski kätensä värähtelevälle olkapäälle kuiskaten: "Rauhoittukaa, hyvä ystävä. Kaikki on hyvin."

Morsiusparille lausuttujen juhlallisten kehoitussanojen jälkeen hän ei pysähtynyt ensinkään, niin että jos Garthilla ja Janella oli salaisuuksia paljastettavana toisilleen, täytyi sen tapahtua joskus toiste.

Sitten Jane tunsi Garthin lujasti tarttuvan hänen oikeaan käteensä, eivätkä mitkään kirkon palvelijan erehdykset tai puutteellisuudet voineet hälventää niiden kirkonsanain ylevää kauneutta, joilla kysyttiin, tahtoiko Garth ottaa Janen aviovaimoksensa.

Siihen sekä Garth että vanha Margery sangen liikutettuina vastasivat tahtovansa.

Sitten tehtiin Janelle sama tärkeä kysymys. Kirkko tuntui suopeasti tahtovan muistuttaa hänelle, että hän otti sokean ja siis myös kaiken, mitä sokeus tuo myötänsä.

Jane sanoi: "Tahdon"; ja syvä, hellä ääni oli sama, joka oli laulanut "Rukousnauhan".

Kun Jane oli vastannut, nosti Garth käden, jota piteli, ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Tämä ei käsikirjan mukaan kuulunut toimitukseen ja näytti kovin hämmennyttävän pappia. Hän kohotti äkkiä päätään ja kysyi: "Kuka luovuttaa tämän naisen tämän miehen aviovaimoksi?" Ja kun ei tullut vastausta, toisti hän kysymyksen tuiman kuuluvasti, katsoen tutkivasti ympäri kirkon, aina perimmäistä nurkkaa myöten.

Silloin selvisi herttuattarelle, joka jo oli pitkästynyt koko menoon, että nyt oli tullut hänen vuoronsa, ja hän innostui. Mahdikkaana hän lähti penkistään ja asteli verkkaan kuorin portaiden luo.

"Hyvä mies", sanoi hän, "minä luovutan sisarentyttäreni ja olen, niin haitallista kuin se minulle olikin, ihan paki paraastaan tullut sitä varten tänne teidän pohjoiseenne. No, nyt voitte jatkaa! Mikähän tästä sitten seuraa minun tehtäväkseni!"

Tohtori Rob päästi naurunpurskahduksen. Herttuatar nosti lornjettinsa ja silmäili häntä.

Margery etsi turhaan herttuattaren vastausta kirjastaan. Sitä ei näyttänyt olevan siinä.

Flower katsoi hätääntyneenä tohtoriin. Mutta tohtori tutki kovin hartaana kuorin katossa olevaa reikäkuviota eikä niin muodoin näyttänyt huomanneenkaan Flowerin sanatonta kysymystä.

Ainoat, jotka eivät lainkaan huomanneet mitään erikoista vihkitoimituksessa, näyttivät olevan sulhanen ja morsian. He ottivat toisensa "Jumalan ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa." He ajattelivat ainoastaan toinen toistansa seisoessaan rinnatusten Jumalan kasvojen edessä, eivätkä vähääkään tarkanneet, miten "tämä kristillinen seurakunta" käyttäytyi. "Ihmiset käyttäytyivät aina vihkiäisissä niin kummallisesti", oli Jane sanonut Garthille, "eivätkä meidän vihkiäisemme suinkaan tee poikkeusta."

Toimitus jatkui. Papin, joka ei ollut tiennyt, miten estää heitä puristamasta toisiaan kädestä silloin, kun ei käsikirja niin määrännyt, ei ollut nyt vaikea saada heitä ottamaan toisiaan kädestä.

Kun vihkitoimitus oli päättynyt, tarttui Jane Garthin käsikoukkuun ja nojaten häneen niin, että hän sen tunsi, ohjasi hänet sakastiin.

Vähän myöhemmin vaunuissa, noina muutamina kalliina hetkinä, jolloin mies ja vaimo saavat ensi kertaa olla kahden, kääntyi Garth Janen puoleen niin malttamattoman luonnollisena, että Janen sydän ailahti. Garth ei sanonut: "Minun vaimoni." Se ainokainen hetki oli ollut heidän jo kolme vuotta sitten.

"Rakkahin", sanoi hän, "lähtevätkö he kaikki piankin? Kuinka pian me saamme jäädä aivan kahden? Mikseivät he voi ajaa suoraan kirkosta asemalle?"

Jane katsoi kelloansa. "Katsohan, rakas ystäväni, meidän täytyy ensin tarjota aamiaista heille", sanoi hän. "Ajattele, kuinka hyviä he kaikki ovat olleet. Emmehän toki voi aloittaa elämäämme olemalla vieraanvarattomia. Kello on nyt juuri yksi; määräsimme aterian puoli kahdeksi. Heidän junansa lähtee puoli viideltä. Kolmen tunnin kuluttua, Garth, me saamme olla aivan kahden."

"Osaankohan minä olla kolme tuntia siivolla?" huudahti Garth poikamaisesti.

"Sinun täytyy", sanoi Jane, "muuten minä kutsun sisar Rosemaryn!"

"Oh, vaiti!" sanoi Garth. "Kaikki on tänään niin kallista ja pyhää; et saa siitäkään nyt leikkiä laskea."

"Jane" — hän kääntyi äkkiä ja laski kätensä Janen kädelle — "Jane! Käsitätkö sinä, että sinä nyt — aivan todenteolla — olet minun vaimoni?"

Jane tarttui hänen käteensä ja vei sen sydämellensä, juuri siihen, mihin niin usein oli painanut omaansa, kun pelkäsi Garthin kuulevan sen ankaran sykinnän.

"Oma rakkaani", virkkoi hän, "en käsitä sitä. Mutta minä tiedän — ah, Jumalan kiitos! — minä tiedän, että se on totta."

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

IKUISTA VALOA.

Kuunvaloista pengermällä — hopeanhohteista ja rauhallista.

Garth ja Jane olivat tulleet ulos kirkkauteen, ja kun ilta oli lämmin ja tyyni ja satakielen sulosointuinen ääni täytti metsät ja kukkulat, nostivat he lepotuolinsa uunin edestä aivan kivikaiteen viereen ja istuivat nyt siinä mukavassa levossa kuunnellen hiljaisen illan vienoja säveliä.

Ihanaa rauhaa ja kahdenoloa ei mikään häirinnyt. Garth oli ottanut tuolinsa täytetyn irtoistuimen, asettanut sen hiekoitukselle ja istui vaimonsa jalkain juuressa nojaten hänen polviinsa. Jane silitteli hellästi hänen hiuksiansa ja otsaansa heidän puhellessaan, ja tuon tuostakin otti Garth vaimonsa käden ja vei sen huulilleen suudellen sormusta, jota ei ollut nähnyt.

Pitkät tuokiot hellää vaitioloa. Kun he nyt vihdoin olivat kahden, liikkui heidän mielessään niin syvät aatokset ja niin pyhä ilo, ettei niitä voinut sanoiksi purkaa; ja vaitiolo tuntui ilmaisevan enemmän kuin sanat. Garth ei sallinut Janen hetkeksikään poistua luotansa. Muiden sanoessa: "En voi päästää häntä näkyvistäni", sanoi hän: "En voi päästää häntä käteni ulottuvilta." Ja Jane ymmärsi tämän täydelleen ja oli todellakin aina niin lähellä. Se tuotti hänelle itselleen yhtä suurta onnea kuin Garthillekin, sillä toisinaan hänestä tuntui, ettei hänen sydämensä kaipuuta voinut koskaan mikään tyydyttää, tuota nälkäistä kaipuuta, joka oli herännyt noina pitkinä odotuksen viikkoina, jolloin hänen sylinsä oli polttavana ikävöinyt häntä, eikä hän kuitenkaan ollut edes sormenpäällään tohtinut koskettaa häntä.

Satakieli lauloi metsässä. Garth vihelteli, taitavasti matkien sitä.

"Rakkaani", sanoi Jane, "tästä muistan, tahtoisin, että laulaisit minulle erään laulun. En tiedä, mikä se on, mutta luulen, että sinä kyllä muistat sen. Silloin oli se maanantai-ilta, jolloin minä olin katsellut tauluja ja sisar Rosemary oli kuvaillut niitä sinulle. Meidän kummankin sydäntä ahdisti, ja minä menin aikaisin yläkertaan kirjoittamaan tunnustustani; mutta sinä käskit Simpsonin vasta yhdeltätoista tulla hakemaan sinua. Kirjoittaessani kuulin sinun soittavan kirjastossa. Soitit paljon yhtä ja toista, mitä tunsin — mehän ennen aikaan soittelimme usein yhdessä. Aloitit sitten sävelmän, jota en ollut koskaan ennen kuullut, mutta korvani kiintyi heti siihen, sillä aiheessa oli jotakin vallan uutta minulle, ja se oli muutenkin ihmeellisen vaikuttava. Soitit sen useaan kertaan, aina hiukan erilailla, ikään kuin muistutellen sitä. Ilokseni rupesit sitten laulamaan sitä. Menin lattian poikki, avasin hiljaa ikkunan ja kumarruin ulos. Saatoin kuulla muutamia sanoja, mutta en kaikkia. Pari säettä erotin sentään selvästi, ne olivat niin läpitunkevan ja hellyttävän surulliset, että painoin pääni ikkunapieleen, sillä tuntui siltä, kuin en olisi voinut enää kirjoittaa enkä kauemmin odottaa, vaan minun olisi ollut suoraan siitä paikasta riennettävä sinun luoksesi."

Garth veti luokseen rakkaan käden, joka tuona iltana oli pitänyt kynää, käänsi sen ja suuteli hiljaa kämmentä.

"Mitkä ne sanat olivat, Jane?" sanoi hän.

'Oi, Herra, saata kotihin, kaikk' kadonnut kun on.'

Oi rakkaani, säveltäjä, kuka lieneekin, on kärsinyt samoin kuin mekin. Aihe muuttui sitten niin tarttuvaa toivoa ja iloa uhkuvaksi, että aivan rohkaistuneena nousin, otin kynäni ja jatkoin kirjeeni kirjoittamista. Jälleen erotin pari säettä:

'Ja Jeesus kirkkaus iäinen, jo kaiken Herra on.'

"Mikä se on, Garth? Ja kenen sävellys? Ja missä sinä olet sen kuullut? Ja, oma rakkaani, laulathan sen nyt minulle. Tahtoisin, että laulaisit sen täällä ja nyt heti: minä en voi odottaa!"

Garth nousi ja naurahti — naurahti onnellista naurua, missä värähteli liikutusta.

"Jane! Kuinka mieluista minun on kuulla sinun sanovan, ettet voi odottaa! Se ei ole sinun tapaistasi, sinähän olet niin voimakas ja kärsivällinen. Ja toisaalta on kuitenkin niin herttaisesti sinun kaltaistasi sanoa, mitä tunnet. Löysin sanat eräästä hengellisestä laulukirjasta noin vuosi sitten ollessani kerran iltakirkossa Worcesterin tuomiokirkossa. Jäljensin ne muistikirjaani päivän tekstiä luettaessa — häpeä sanoakseni tosin, mutta siinä puhuttiin vain siitä, mitä Baalak sanoi Bileamille ja Bileam Baalakille — toivon siis saavani sen anteeksi! Sanat olivat minusta erinomaisen kauniit ja jäivät onneksi mieleen. Tietysti, jos vain haluat, laulan ne sinulle nyt heti ja täällä. Mutta pelkään, että sävel ilman säestystä kuuluu sangen köyhältä. Samantekevä, en kuitenkaan millään ehdolla tahtoisi nyt tällä hetkellä siirtyä pois täältä."

Ja istuen selin Janeen, kasvot kohotettuina, kädet ristissä toisen polven ympärillä Garth lauloi. Paljosta harjoituksesta oli hänen jo luonnostaankin miellyttävä ja taipuisa äänensä vielä huomattavasti hioutunut, ja verrattoman hienosti hän tulkitsi nyt tämän kauniin sävelmän. Jane kuunteli sydän tulvillaan.

"Nyt kirkas päivä mennyt on, sen kultaloiste himmenee ja sammuu illan ruskohon, — yön varjot pitenee.

Elomme peittyy hämärin, on poissa välke auringon. Oi Herra, saata kotihin kaikk' kadonnut kun on!

Luo pyhäin valkopukuisten, miss' valkeus on varjoton ja Jeesus kirkkaus iäinen jo kaiken Herra on."

Viimeisten säkeiden palvova riemu kaikui illan hiljaisuudessa ja häipyi siihen. Garth irroitti kätensä ja nojasi taaksepäin vaimonsa polviin huoahtaen tyytyväisenä ja onnellisena.

"Se oli ihana!" sanoi Jane. "Ihana! Garthie — liekö siksi, että sinä sen lauloit ja juuri tänä iltana — mutta se on kauneinta, mitä olen kuullut. Ja kuinka sopiva meille juuri tänään ja ainakin!"

"Oi, en tiedä", sanoi Garth ojentaen jalkansa suoriksi ja heittäen toisen toiselle. "Kotiin olen päässyt ja minulla on nyt kaikki, kun sinä olet minun, Jane."

Jane kumartui ja painoi poskensa hänen poskellensa. "Oma poikani", sanoi hän, "sinun on kaikki, mitä minulla on antaa, kaikki, kaikki. Mutta rakkaani, noina kuluneina synkkinä päivinä aurinko näytti peittyneen meiltä molemmilta. Mutta Hän, kirkkaus iäinen, ohjasi meidät pois pimeydestä ja auttoi, Garth, tähän, missä nyt olemme. On niin turvallista tietää, että hän on ilomme, rakkautemme, elämämme, kaiken Herra. Oma rakas mieheni, muuten emme voisi olla näin luottavan onnelliset."

Garth etsi hänen vasemman kätensä ja painoi sen poskellensa. Pitkä, suloinen vaitiolo. Sitten Jane virkkoi äkkiä: "Mutta Garth, kenen säveltämä se on? Se on ihana! Kenen se on? Ja missä sinä sen olet kuullut?"

Garth naurahti jälleen, nauru oli osittain kainoa mielihyvää.

"Olen iloinen, että pidät siitä, Jane", sanoi hän, "sillä minun täytyy tunnustaa, että olen sen itse säveltänyt. Katsohan, kirjassa oli vain sanat, enkä tuntenut säveltä. Tuona kauheana iltana, jolloin pikku Rosemary niin säälimättä parin maalaamani kuvan mukaan rupesi kuvailemaan erästä naista ja hänen rakkauttansa, minkälaista se varmaan oli ollut, oli ja olisi voinut olla, ja sai minut jälleen näkemään 'Vaimon' ja — sen toisen kuvan, tuona iltana minä tunsin olevani lopen murtunut ja alakuloinen ja yksinäinen. Ja silloin nämä sanat tulivat mieleeni: 'Oi Herra, saata kotihin, kun loppu läsnä on.' Kaikki oli mennyttä mielestäni, ei näyttänyt olevan enää mitään kodin toivetta tässä maailmassa." Hän kohottautui ja nojasi jälleen taaksepäin, niin että hänen päänsä lepäsi Janen polvella. "Kotona", sanoi hän ja istui hetkisen hiljaa ylen onnellisen näköisenä. Muistaen sitten, mitä oli alkanut kertoa, hän jatkoi innokkaasti:

"Niin, ne sanat tulivat siis uudelleen mieleeni ja irtautuakseni epätoivoisista ajatuksistani rupesin lausumaan niitä, hiljaa säestäen.

"Nyt kirkas päivä mennyt on, sen kultaloiste himmenee ja sammuu illan ruskohon —

"Ja silloin — yhtäkkiä, Jane — minä näin tuon kaiken, näin sen sävelin maalattuna! Aivan samoin kuin ennen näin auringonlaskun, sen valot ja varjot, ja siirsin sen värien ja varjostuksen avulla kankaalle, aivan samoin minä nyt kuulin auringonlaskun sävelet ja tunsin sormieni kihelmöivän kuten ennenkin intoutuessani, kun vielä saatoin ottaa värilautaseni ja käyttää sivellintäni. Niin minä soitin auringonlaskun. Ja sitten sain aiheen hämäriin peittyvästä elämästä, siitä, mitä ihminen tuntee, kun yhtäkkiä kirkkain päivä vaihtuu synkäksi pimeydeksi; ja sitten tuli rukous. Ja sitten kuulin näyn taivaasta, missä ei varjoja lankea. Ja tämän jälkeen tuli loppu: varmuus, ylistys ja rauha. Näet siis, miten aihe vähitellen kehittyi kaikesta tästä. Tuntuu aivan siltä kuin olisin tehnyt luonnosta johonkin tauluun. Sen tähden kuulit minun yhä uudelleen ja uudelleen soittavan sitä. En muistutellut mitään. Koetin koota aiheet yhtenäiseen, lopulliseen muotoon. Olen niin sanomattoman iloinen, että sinä pidät siitä, Jane, sillä jos minä soitan sen ja selitän soinnut, ehkä sinä voit kirjoittaa sen. Ja minulle merkitsisi paljon, jos sinä pitäisit sitä laulamisen arvoisena. Minä voisin säestää. — No, mutta? Rupeaako nyt satamaan? Sain pisaran poskelleni ja toisen kädelleni."

Ei vastausta. Sitten hän tunsi, miten raskaasti Jane hengitti, ja ymmärsi, että hän itki.

Silmänräpäyksessä hän kääntyi polvilleen hänen eteensä.

"Jane! Rakkahin, mikä sinun on? Mitä kummaa? — Sanoinko jotakin, mikä koski sinuun? Jane, sano, mikä sinun on? Oi, Jumalani, miksi en saa nähdä häntä?"

Jane tukahdutti liikutuksensa ja sai myös kovasti ponnistaen hallituksi äänensä. Hän painoi Garthin takaisin istumaan.

"Vaiti, rakkaani, rauhoitu! Suurta iloahan tämä on — ihmeellistä yllätystä. Nojaa jälleen minuun, niin koetan kertoa. Tiedätkö, että sävellyksesi on maailman kauneimpia sävelluomia? Tiedätkö, ettei ainoastaan onnellinen vaimosi, joka on niin ylpeä sinusta, mielellään laula sitä, vaan kaikki naiset, joilla on laulun lahja. Garthie, käsitätkö sinä oikein, mitä se merkitsee? Luomisvoima on sinussa niin valtava, että kun se ei yhtäälle voinut purkautua, puhkaisi se itselleen tien toisaalle. Kun sinulla oli näkösi, loit käsin ja silmin, nyt luot käsin ja korvin. Voima on sama. Se siirtyi vain toiseen uomaan. Mutta voi, ajattele, mitä se merkitsee! Ajattele! Maailma on taas avoinna sinulle!"

Garth hymyili ja nosti kätensä rakkaalle poskelle, joka oli vielä kostea kiitollisuuden kyynelistä.

"Voi, mitä minua maailma liikuttaa?" sanoi hän. "En välitä siitä. Välitän vain omasta vaimostani."

Jane kiersi kätensä hänen ympärilleen. Kuinka poikamainen hän oli monessa suhteessa! Kuinka perin huolettoman ja hillittömän nuorekas pohjaltaan! Juuri sinä hetkenä hän tunsi olevansa häntä paljon vanhempi, mutta nyt se ei merkinnyt mitään. Sitä paremmin voi hän sulkea hänet hellyytensä hoiviin, suojella häntä kaikilta soraääniltä ja pettymyksiltä ja auttaa häntä käyttämään suuria lahjojansa niin hyvin kuin suinkin.

"Tiedän sen, rakkaani", sanoi hän. "Ja hän on sinun. Hän on niin kokonaan sinun. Mutta ajattelehan, mikä ihana tulevaisuus! Olen onneksi sen verran perehtynyt nuottioppiin, että osaan merkitä sävellyksesi paperille, ja Garth — ajattelehan, käymme yhdessä ihanissa kirkoissa kuulemassa, kun sinun hymnejäsi lauletaan, ja konserteissa, joissa maailman mainioimmat äänet parhaansa mukaan tulkitsevat sinun laulujasi niin hienosti ja täydellisesti kuin mahdollista! Ajattelehan, miten nyt kykenet herkyttämään sydämiä puhtain sulosoinnuin ja liikuttamaan ihmismieliä sävelkuvin, samoin kuin ennen ihanilla tauluillasi herätit meidät ymmärtämään kauneutta ja antamaan arvoa sille."

Garth kohotti päätään. "Onko se todellakin niin onnistunut, Jane?" sanoi hän.

"Rakas ystäväni", sanoi Jane vakavana, "voin ainoastaan sanoa sinulle, että kun lauloit sen ensi kerran enkä voinut edes aavistaa sen olevan sinun, ajattelin itsekseni: Se on kauneinta, mitä olen kuullut."

"Kuinka iloinen olen", sanoi Garth yksinkertaisesti. "Mutta puhutaan nyt jostakin muusta. Oi, Jane. Nykyisyyshän on niin ihana, etteivät ajatukset jouda tulevaisuuteen. Puhu nykyhetkistä."

Jane hymyili; hymy oli "Vaimon" hymyä — salaperäistä, hellää, altista. Hän kumartui miehensä puoleen ja painoi poskensa hänen päätänsä vasten.

"Voi, rakkaani, puhutaan vain. Tästä hetkestä, jos tahdot. Ala sinä."

"Katsohan rakennusta ja kuvaile, miltä se näyttää, kun sitä näin katselet kuutamossa."

"Hyvin harmaalta, hyvin rauhalliselta ja hiljaiselta. Ja tekee kodikkaan vaikutuksen, Garthie."

"Näkyykö ikkunoista valoa?"

"Näkyy. Kirjastossa on valoa kuten sieltä lähtiessämmekin. Ikkunaovi on auki. Jalustalamppu punaisine silkkivarjostimineen näyttää täältä katsellen kovin hauskalta ja luo lämpimän heijastuksen koko huoneeseen. Ruokasalissa näkyy palavan kynttilä. Simpson kaiketi korjaa hopeita."

"Eikö muualla ole valoa, Jane?"

"On, rakkaani. Parvekehuoneessa on valoa. Näen Margeryn hääräävän siellä edestakaisin. Hän näyttää järjestelevän minun tavaroitani ja yleensä suorittavan viimeistelyjä. Viereisessä huoneessa on myös valoa — sinun huoneessasi. No, nyt Margery meni sinne. Hän seisoo ja katselee ympärilleen tarkastaen vielä kerran, että kaikki on kunnossa. Vanha, rakas, uskollinen sielu! Garth, kuinka onnellista on olla tänään kotona, missä meitä auttavat ja palvelevat ne, jotka todella ovat meihin kiintyneet."

"Olen iloinen, että sinulla on se tunne. Pelkäsin puolittain, että kaipaisit kukaties tavallista häämatkaa. Ja kuitenkin! En oikeastaan pelännyt sitä — enkä muutakaan. Saada lopultakin olla yhdessä — sehän oli ainoa toivomme. Eikö niin, oma vaimoni?"

"Ainoa."

Rakennuksessa jokin kello löi yhdeksän.

"Rakas vanha kello", sanoi Garth hiljaa. "Lapsena aina kuuntelin, kuinka se löi yhdeksää, kun lepäsin vuoteessani ja koetin pysyä hereillä, kunnes äiti hiipi ohitse ja meni omaan huoneeseensa. Hänen ja minun huoneeni välinen ovi oli tavallisesti raollaan, niin että pitkä valojuova lankesi hänen kynttilästään minun huoneeni kattoon. Kun näin tuon valojuovan, nukuin heti paikalla. Tuntui niin turvalliselta, kun tiesin, että hän oli siellä eikä enää lähtenyt mihinkään. Jane, pidätkö sinä parvekehuoneesta?"