SISÄLLYS: (continued 3)

Heidän välisensä vaitiolo muistutti pientä, tyyntä, syvää sisäjärveä.

Jane hyppäsi ensiksi veteen.

"Deryck, minä kerron teille kaikki. Minä puhun teille sydämestäni, mielestäni, tunteistani, ihan niinkuin ne olisivat luita, jänteitä tai keuhkoja. Toivon, että olette samalla sekä lääkäri että rippi-isä."

Tohtori oli tarkastellut sormenpäitään. Nyt hän vilkaisi Janeen ja nyökkäsi päätään; sitten hän kääntyi katsomaan tulennokseen.

"Deryck, minun elämäni on ollut kokolailla yksinäistä. Minä en ole milloinkaan ollut kenellekään kaikki kaikessa, eikä kukaan liioin ole milloinkaan ylettynyt minun syvimpiin kätköihini. Tiesin, että niitä minussa oli, mutta myös, että ne olivat muilta piilossa, vielä pohjaamatta."

Tohtori avasi huulensa ikään kuin jotakin sanoakseen, pusersi ne heti jälleen yhteen entistä tiukempaan ja nyökkäsi vain äänetönnä.

"Minua ei kukaan ollut milloinkaan rakastanut sillä rakkaudella, joka tekee toisen ihmisen toiselle ehdottomasti ylimmäiseksi, enkä minä itse ollut milloinkaan niin rakastanut. Minä olen tosin kyllä — pitänyt hyvin monesta, mutta pitäminen ei ole rakastamista. — Voi, rakas poika, nyt minäkin sen tiedän!"

Tohtorin kasvot näyttivät kovin kalpeilta hänen tuolinsa tummanvihreää taustaa vasten; mutta hän hymyili vastatessaan: "Ei, hyvä ystävä, se on varma. Suuri ero niillä on."

"Minulla oli paljon ystäviä, niiden joukossa monta kelpo nuorta miestä, useimmat minua nuorempia, jotka puhuttelivat minua 'neiti Championiksi', mutta selkäni takana 'vanhaksi kunnon Janeksi'."

Tohtori hymyili. Hän oli usein kuullut nimityksen, ja hänen korvissaan soi vieläkin sanojain sydämellistä ihailua ja kiintymystä ilmaiseva äänensävy.

"Miesten kanssa sovin yleensä paremmin kuin naisten", jatkoi Jane. "Kun olen näin suuri ja roteva ja kun tavallisesti sanon lapiota lapioksi enkä 'työkaluksi, jota puutarhassa tarvitaan', niin naiset pitävät minua kovin järkevänä ja vähin arastelevat minua. Nuoret miehet tietävät, että he voivat luottaa minuun. Minä olen heidän uskottunsa, ja he pitävät minua jonkunlaisena hauskana vanhempana siskona, joka tietää heistä enemmän yhtä ja toista kuin oikea sisar ja joka luultavasti myöskin alttiimmin kuuntelee, mitä he kulloinkin suvaitsevat kertoa. Mies-ystäviäni oli myös Garth Dalmain, Deryck."

Jane vaikeni, mutta sanaa virkkamatta tohtori odotti, että hän jatkaisi.

"Olin aina pitänyt hänestä, osittain sen tähden, että hän oli niin itsenäinen ja eloisa puheissaan, osittain sen tähden, että" — heleä puna nousi hänen ruskettuneille poskilleen — "no niin, sen tähden, että hänen tavaton kauneutensa viehätti minua, luullakseni, vaikken minä sitä silloin älynnyt. Sitä paitsi meidän olosuhteemme olivat muutenkin monissa kohdin niin samanlaiset — molemmat olimme orpoja ja varakkaita; emme kumpikaan kenellekään vastuussa teoistamme; meillä oli paljon yhteisiä ystäviä ja vierailimme alituisesti samoissa perheissä. Näin kehittyi välillemme läheinen ystävyys. Ja miehenä ja veljenä, niin sanoakseni, oli hän yläpuolella muiden ystävieni. Me puhelimme monen monista naisista, kaikista hänen ihastuksistaan vuoron perään, ja mitenkä kunkin kauneus tehosi häneen, ja minä olin kovin utelias näkemään, mistä hänen harhaileva mielikuvituksensa lopultakin löytäisi tyyssijansa. Mutta eräänä kohtalokkaana iltana kaikki muuttui puolessa tunnissa. Olimme silloin molemmat Overdenessa. Siellä oli paljon vieraita, ja Georgina-täti oli järjestänyt konsertin, mihin puolen lähiseutua piti tulla. Rouva Velma peruutti tulonsa viime tingassa. Gina-täti joutui suunniltaan ja lainasi sanoja papukaijalta. Kyllähän te ne tunnette. Hän sanoo aina vain matkivansa 'lintu kultaa'. Jotakin oli tehtävä. Minä tarjouduin laulamaan Velman sijasta; ja minä lauloin."

"Ah", sanoi tohtori.

"Minä lauloin 'Rukousnauhan' — sen, jota Flower pyysi minua viimeksi täällä ollessani laulamaan. Muistatteko?"

Tohtori nyökkäsi. "Kyllä."

"Sen jälkeen oli kaikki muuttunut Garthin ja minun välillä. En sitä ensin oikein ymmärtänyt. Huomasin kyllä, että laulu oli syvästi liikuttanut häntä, sävelten kauneus kun vaikuttaa häneen jokseenkin yhtä paljon kuin värienkin. Mutta minä otaksuin laulun vaikutuksen yön mittaan haihtuvan. Mutta päivät kuluivat ja yhä minä tunsin saman suloisen eron entisestä. Muut eivät sitä huomanneet, mutta yhtäkkiä minä tunsin, ensi kerran elämässäni, toisen ihmisen todella välittävän minusta. Astuessani huoneeseen tunsin, että hän heti huomasi läsnäoloni, lähtiessäni sieltä tunsin, että hän heti huomasi poistumiseni ja kaipasi minua. Tulollani ja läsnäolollani ikään kuin täydensin kaikkea, poistuessani jätin jälkeeni tyhjyyden, jota ei voinut täyttää. Tiesin tämän, enkä sentään ymmärtänyt — niin uskomattomalta kuin saattaa tuntuakin — että tämä kaikki oli rakkautta. Minä pidin sitä harvinaisen herkkänä ystävyyssuhteena, harvinaisena toinen toisensa ymmärtämisenä, mikä johtui etupäässä siitä, että nautimme toistemme soitannollisista lahjoista. Me vietimme tuntikausia musiikkisalissa. Ja niin minä todellakin uskoin, mitä kerroin, vaikka hän ei silmillänsä ainoastaan katsellut minua, vaan kosketti minuun, ja se kosketus oli ylen hellää ja ihmeellistä. Enkä minä koko aikana sentään ajatellutkaan rakkautta. Minähän en ollut minkään näköinen ja olin jo melkein keski-ikäinen; hän sitä vastoin niin säteilevän kaunis nuori mies. Hän oli kuin nuori auringonjumala, jonka läheisyys lämmitti ja elähdytti minua. Melkein aina hän olikin lähelläni. Näin, totta puhuen, minä katselin asioita konsertin jälkeisinä päivinä. Mutta hän! Deryck, hän kertoi minulle jälkeenpäin, että kuullessaan minun laulavan 'Rukousnauhaa' hänelle yhtäkkiä valkeni jotakin, sekä lauluun että myös minuun nähden. Hän sanoi aina pitäneensä minua hyvänä toverina, mutta silloin kohotettiin jotakin verhoa, siltä tuntui, ja hän näki, älysi ja tunsi minut naiseksi. Ja hän sanoi — tämä tuntuu teistä epäilemättä vallan mahdottomalta, ja niin se minustakin tuntui — mutta hän sanoi, että tämä hänen löytämänsä nainen oli hänen naisihanteensa ja ettei hän ikinä ollut mitään niin halunnut kuin nyt siitä pitäen minua omaksensa."

Jane vaikeni ja katsoi hehkuvaan tulennokseen. Tohtori kääntyi hitaasti ja katseli Janeen. Hän oli itse kokenut, mikä valtava tenho hänen naisellisuudessaan piili — ja miten vastustamattomaksi se kävi, jos kerran sen perille pääsi, se kun ei ollut pinnalla. Hän oli itse tuntenut, mikä äidillinen hellyys hänessä uinui. Hän oli tajunnut, millainen turvapaikka oli hänen sylinsä, miten virkistävää lepo hänen povellansa ja mikä selittämätön lohtu hänen rakkaudessansa. Ennen, yksinäisyyden ja vastoinkäymisten päivinä, oli tohtorin täytynyt paeta tätä Janen kätkettyä olemusta - tätä kallista aarretta, joka olisi ollut niin helposti otettavissa, sillä hän itse ei tiennyt sen arvoa. Mutta se oli aarre, josta hänellä ei ollut oikeutta ammentaa. Sen vuoksi hän täysin ymmärsi, kuinka suuri valta tällä kaikella oli mieheen, joka sen oli oppinut tuntemaan ja jota ei mikään estänyt voittamasta sitä omakseen.

Mutta ääneensä hän sanoi vain: "En minä sitä ensinkään mahdottomana pidä."

Jane oli tykkänään unohtanut tohtorin. Hän siirsi äkkiä katseensa pois tulennoksesta.

"Tuntuu hyvältä, ettette pidä", sanoi hän, "mutta kyllä minä pidin. No niin, me lähdimme molemmat Overdenesta samana päivänä. Minä tulin teille, hän meni Shenstoneen. Silloin oli tiistai. Perjantaina minä saavuin Shenstoneen, ja me tapasimme taas toisemme. Tällaisesta lyhytaikaisesta erosta meidän 'yhteistunteemme' oli käynyt entistä syvemmäksi ja vienommaksi. Eräs kaunis amerikatar, Pauline Lister, oli Shenstonen vieraiden joukossa. Garth oli aivan haltioissaan hänen kauneudestaan ja kovin innostunut häntä maalaamaan. Kaikki olivat vallan varmoja, että Garth kosisi häntä. Niin minäkin luulin, ja vielä päälle päätteeksi kehoitin häntä siihen. Minä olin siitä niin mielissäni ja seurasin sydämestäni iloiten asiain kehitystä, vaikka hänen katseensa kyllä yhä viipyi minussa ja minä tiesin, että hänen päivänsä alkoi vasta meidän tavattuamme ja päättyi, kun olimme toisillemme toivottaneet hyvää yötä. Tunsin, että hän ensimmäiseksi ja viimeiseksi muisti minua, ja tämä tunne kultasi kaiken, teki elämän niin rikkaaksi, ja sittenkin minä pidin sitä vain harvinaisen kauniina ystävyytenä. Mutta samana iltana, jolloin saavuin Shenstoneen, pyysi hän minua päivällisen jälkeen kanssansa pengermälle, hänellä oli jotakin tähdellistä puhuttavaa minulle. Minä luulin hänen vanhaan tapaan uskovan minulle jonkin salaisuuden, ja varsinkin luulin saavani kuulla lähempiä tietoja hänen aikeistansa neiti Listeriin nähden. Siinä uskossa minä aivan levollisena lähdin hänen kanssaan. Oli kirkas kuutamo, minä istuin kaidepuulle odottamaan, että hän alkaisi puhua. Silloin — voi, Deryck! Silloin se tapahtui!"

Jane nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja kätki kasvonsa ristiin pantuihin käsiinsä.

"Minä en voi kertoa — yksityiskohtia. Hänen rakkautensa vuoti ylitseni kuin juokseva kulta. Se kirvoitti minun sulkeutuneisuuteni, se mursi minun vakaumusteni jääkuoren, se tempasi minut myötänsä kuin ihmeellinen tulivirta. En tiennyt maasta enkä maailmasta, tiesin vain, että tämä rakkaus oli minun, minua varten. Ja sitten — voi, Deryck! minä en voi sitä selittää — en tiedä itsekään, miten kaikki tapahtui — mutta tämä kuohuva tunnevirta tyyntyi minun povellani. Hän polvistui eteeni, kiersi kätensä ympärilleni, ja niin olimme ääneti sylityksin. Sillä hetkellä olin kokonaan hänen, ja hän tunsi sen. Siinä hän olisi saanut levätä vaikka tuntikausia, ellei olisi liikahtanut ja puhunut, mutta hän nosti päätään ja tarkasti minua. Sitten hän sanoi pari sanaa. En saata kerrata niitä, mutta ne saivat minut jälleen älyihini ja minulle valkeni, mitä kaikki tämä tarkoitti. Garth Dalmain pyysi minua vaimoksensa."

Jane vaikeni odottaen, että tohtori jotenkin ilmaisisi hämmästystään.

"Mitä muuta hän olisi voinut tarkoittaa?" sanoi Deryck Brand aivan tyynesti. Hän nosti kätensä huuliensa varjoksi tuntien niiden hieman värähtelevän. Janen tunnustus kävi häneen kovemmin kuin hän oli luullutkaan. "No, hyvä ystävä, mitä te sitten —?"

"Minä nousin", sanoi Jane, "sillä niin kauan kuin hän oli siinä edessäni polvillaan, oli hän minun herrani, niin sieluni kuin ruumiinikin. Vaistoni sanoi, että jos hän suostuttaisi minut puolisoksensa, niin järkeni oli siihen myöntyvä ennen kuin koko muu olemukseni. Sanassa sanotaan 'henki, sielu ja ruumis', eikä 'ruumis, sielu ja henki', kuten ne usein käännetään, ja minä uskon, että tuo innoituksen sanelema järjestys on oikea."

Tohtori teki nopean ymmärtämystä osoittavan liikkeen, "Hyvä Jumala, Jane!" sanoi hän. "Teille on valjennut totuus ja te ilmaisitte sen juuri niinkuin minä olisin tahtonut monesti ilmaista, mutta en ole kyennyt löytämään oikeita sanoja. Te löysitte ne, Jeanette."

Jane katsoi häntä silmiin ja hymyili surullisesti. "Niinkö, poika?" sanoi hän. "Minä olen saanut niistä kalliisti maksaa. — Minä työnsin luotani hänet, joka minua rakasti, ja sanoin tarvitsevani kaksitoista tuntia asiaa tyynesti harkitakseni. Hän oli niin varma kaikesta — varma minusta ja varma itsestään — että hän ilman muuta suostui siihen. Pyynnöstäni hän jätti minut heti yksin. En voi kuvata, miten hän meni, en edes teille, Dicky. Lupasin seuraavana aamuna tulla häntä tapaamaan kirkkoon ja antaa vastaukseni. Hänen piti siellä kello yhdeltätoista koetella uusia urkuja. Tiesimme siellä saavamme olla kenenkään häiritsemättä. Minä menin. Hän lähetti pois polkijan. Sitten hän viittasi minua luoksensa kuoriin. Ympäristö oli niin tunnelmallinen. Hänen taiteilijasielunsa oli riemukasta odotusta tulvillaan. Hänen loistavista silmistään kuvastui täydellinen varmuus, mutta muuten hän oli kovin hillitty. Hän ei edes koskettanut minuun pyytäessään vastaustani. Sitten — minä aivan ilman muuta hylkäsin hänet, syyn sanoin semmoisen, ettei hän voinut sitä kumota. Hän kääntyi ja lähti pois kirkosta. Emmekä me siitä päivästä tähän hetkeen ole sanaakaan vaihtaneet."

Pitkä vaitiolo tohtorin vastaanottohuoneessa. Miehen sydän tunnestautui toisen sydämen tuskaan ja koetti hillitä suuttumustaan, kun ei vielä ollut kuullut asiaa loppuun saakka.

Jane oli taas samassa mielentilassa kuin tuona kohtalokkaana hetkenäkin, ja taaskin hän uskoi sittenkin tehneensä oikein.

Viimein tohtori keskeytti vaitiolon. Hän tarkasti Janea eikä irroittanut katsettaan hänen silmistänsä.

"Ja miksi te hylkäsitte hänet, Jane?" Tavallisesti niin ystävällinen ääni oli nyt melkein tyly.

Jane ojensi ymmärtämystä anoen käsiään. "Voi, hyvä ystävä, minun täytyy saada teidät ymmärtämään! Mitenkä olisin toisinkaan voinut tehdä, vaikka kyllä tiesin, että siten luovuin elämäni suurimmasta onnesta? Deryck, itsehän tunnette Garthin kyllin hyvin tietääksenne, kuinka hän on kauneudesta riippuvainen; aina pitää kaiken olla kaunista hänen ympärillänsä. Ennen kun meissä ilmeni tuo selittämätön toistemme kaipuu, hän puhui minulle tästä aivan avoimesti, sanoen muun muassa eräästä rumanpuoleisesta henkilöstä, jonka luonnetta ja lahjoja hän suuresti ihaili, mutta jonka kasvoista hän vasta samassa suhteessa oppi pitämään: 'Mutta eivät ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä.' Voi, Deryck! Kuinka minä olisin saattanut kahlita Garthia rumiin kasvoihini? Olisinko minä voinut ruveta jokapäiväiseksi, jokahetkiseksi koetukseksi tuolle päivänpaisteiselle, kauneutta rakastavalle sielulle? Tiedän kyllä sanottavan: 'Rakkaus on sokea!' Mutta se pitää paikkansa vain niin kauan kuin rakkaus ei vielä ole astunut hallitsijana valtakuntaansa. Kaihoava rakkaus näkee rakastetusta vain sen, mikä herätti kaihoamisen. Mutta kun rakkaus on päässyt toiveittensa perille, saa se näkönsä jälleen, ja jokapäiväisen, jokahetkisen harjoituksen kautta se tarkentuu ja käy ajan kuluessa — suurennuslasia ja kaukoputkea tarkemmaksi. Naimisissa oleva rakkaus ei ole sokea. Pyh! Kun näin ulkopuolinen oleilee pariskuntien luona, saa hän kyllä kuulla, mitä rakkaus näkee, molemmin puolin, ja varmasti karisevat uskottelut sen sokeudesta. Garth oli sokea noina ihanina päivinä, sen minä kyllä tiedän, eikä nähnyt, että minulta puuttui kaikki ulkonainen viehätys, sillä hän tahtoi yleensä vain minut. Mutta kun minä olisin ollut hänen omansa ja hän olisi mielin määrin saanut ammentaa sitä kauneutta, jota minun henkeni ja sieluni saattoi hänelle tarjota, kun olisi alkanut elämän yksitoikkoinen arki, joka sekin kaikkineen päivineen on elettävä, kun olisimme istuneet aamiaispöydässä ja minä olisin nähnyt hänen vilkaisevan minuun ja sitten kääntävän kasvonsa poispäin minusta, kun minä olisin siinä kahvikannun takana istuessani tuntenut olevani jotakuinkin ruma ja siis myös tiennyt että oman ystäväni kärsimys oli alkanut — olisinko minä voinut kestää sitä? Eikö tuo onneton tunne, että ihan syyttäni alituisesti kiusasin häntä, olisi vähitellen tehnyt minua rumaa rumemmaksi, kunnes katkeruus ja pettymys ja, kukaties, mustasukkaisuus, kaikki yhdessä olisivat tehneet minut vallan jolsaksi? Sanokaa, Deryck, olisinko minä voinut kestää sitä?"

Tohtori tarkasteli Janea kuin potilasta.

"Mutta osuinpa minä diagnoosissani oikeaan, kun määräsin teidät lähtemään ulkomaille", virkkoi hän miettiväisenä. "Tosiaan, vaikka minulla oli niin vähän tietoja taudin oikeasta laadusta ja —"

"Oih, poika", huudahti Jane tehden kärsimättömän kädenliikkeen, "älkää puhuko minulle kuin millekin potilaalle. Pitäkää toki minua ihmisenä ja sanokaa minulle suoraan — niinkuin mies miehelle — olisinko minä voinut kiinnittää Garth Dalmainia rumiin kasvoihini? Tiedättehän, etteivät ne ole minkään näköiset."

Tohtori nauroi. Häntä huvitti se, että sai Janen suutahtamaan. "Mutta, hyvä tyttöni", sanoi hän, "jos puhuisin kuin mies miehelle, käyttäisin yhdestä ja toisesta koko ankaria sanoja. Mutta nyt puhuu mies naiselle — ja vielä mies, joka kauan on kunnioittanut ja ihaillut todella ihailtavaa ja jaloa naista — ja hän vastaa suoraan teidän kysymykseenne. Sanan tavallisessa merkityksessä te ette ole kaunis, eikä kukaan, joka teistä todella pitää, teille toisin sanoisi, sillä ei kenenkään, joka teidät tuntee ja teistä pitää, juolahda mieleenkään puhua kierosti teille. Me voimme myöntää, jos niin tahdotte, että te olette rumakin, vaikka minä tunnen puolen tusinaa nuoria miehiä, jotka heittäisivät minut ulos niistä sanoista, ja minun täytyisi puolustuksekseni selittää, että he kuulivat väärin ja että minä sanoin vain: 'Te olette Jane', ja siihen he olisivat täysin tyytyväisiä. Niin kauan kuin te olette oma itsenne, ovat ystävänne tyytyväisiä. Ja koska nyt kerran on puhe näistä rakkaista kasvoista, voin minä lisätä, että muistan aikoja, jolloin olisin voinut taivaltaa monia penikulmia saadakseni nähdä ne; kun ne olivat kaukana, kaipasin niitä lähelleni, kun ne olivat lähelläni, en koskaan toivonut niitä loitommalle."

"Niin, mutta, Deryck, teidän ei tarvinnut niitä aina nähdä vastapäätänne pöydässä", intti Jane vakavana vastaan.

"Valitettavasti ei. Mutta sitä enemmän nautin ateriasta, kun onnellinen sattuma toisinaan johti ne minua vastapäätä."

"Mutta, Deryck — teidän ei tarvinnut suudella niitä."

Tohtori heitti päänsä taaksepäin ja purskahti nauramaan, niin että Flower portaita noustessaan ihmetteli, mihin heidän puheensa oli mahtanutkaan kääntyä.

Mutta Jane oli aivan totinen eikä nähnyt asiassa mitään nauramista.

"Ei, rakas ystävä", sanoi tohtori vähän tyynnyttyänsä, "minun ansioluettelooni kannattaa todella merkitä, etten kertaakaan näin moneen vuoteen ole suudellut niitä."

"Dicky, älkää ärsyttäkö! Tämä on minulle elinkysymys, ja ellette nyt anna minulle viisaita ja harkituita neuvoja, meni koko minun vaikea tunnustukseni hukkaan."

Tohtori muuttui heti vakavaksi. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui Janen ristissä oleviin käsiin.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "antakaa anteeksi, jos tunnuin kovin välinpitämättömältä. Ajattelen vakavasti asiaanne ja olen altis kaikin tavoin teitä palvelemaan. Sallikaa minun tehdä muutamia kysymyksiä. Mitenkä te saitte Dalmainin uskomaan, että tämmöinen seikka voittamattomasti esti teitä menemästä naimisiin?"

"En minä sitä syyksi sanonutkaan."

"Millä perusteella te sitten hylkäsitte hänet?"

"Minä kysyin, kuinka vanha hän oli?"

"Jane! seisoessanne siinä hänen vieressään kuorissa, jonne hän oli tullut saamaan teidän vastaustanne?"

"Niin. Se tuntui kauhealta, kun sitä perästäpäin ajattelin. Mutta se vaikutti."

"Sitä minä en epäile. Entä sitten?"

"Hän sanoi olevansa kahdenkymmenenseitsemän. Minä sanoin olevani kolmenkymmenen, näyttäväni kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tuntevani olevani neljänkymmenen. Sanoin vielä lisäksi, että vaikka hän oli kahdenkymmenenseitsemän, hän näytti yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunsi ihan varmasti usein olevansa vain yhdeksänvuotias."

"No, ja —?"

"Sitten minä sanoin, etten voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."

"Ja hän tyytyi siihen?"

"Ensin hän näytti aivan tyrmistyneeltä. Sitten hän sanoi olevan vallan luonnollista, etten voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, kun kerran hänestä niin ajattelin. Hän sanoi nyt ensi kerran tulleensa ajatelleeksi itseään tässä asiassa. Hän sanoi myös alistuvansa minun päätökseeni, ja niin hän lähti kirkosta emmekä me ole sen jälkeen tavanneet."

"Jane", sanoi tohtori, "minä ihmettelen, ettei hän ollut tarkkasilmäisempi sillä kertaa. Te olette niin tottumaton käyttämään valhetta, että minä en usko teidän aivan alttarin juurella kyenneen kovinkaan vakuuttavasti valehtelemaan miehelle, jota rakastitte."

Hieno puna kohosi Janen kasvoille.

"Voi, Deryck, ei se ollut pelkkää valhetta. Se oli noita kauheita valheita, joissa on 'siteeksi totta' —."

"'Ja täysivalhetta vastaan voi aina voittoisasti taistella, mutta vaikeaksi käy voittaa valhetta, joka osaksi on totta', sanoo Tennyson jossakin", lausui tohtori väliin.

"Niin", vastasi Jane. "Hän ei voinut kumota sitä, sillä se oli osaksi totta. Hän on iältään minua kolmea vuotta nuorempi ja mieleltään vielä sitäkin nuorempi. Ja osaksi minä juuri hänen miellyttävän nuorekkuutensa vuoksi pelkäsin omaa kypsyneisyyttäni ja vakaantuneisuuttani. Voi, Deryck, se oli kyllä osaksi totta, mutta suurimmaksi osaksi petosta. Ja peräti valheellista oli minun sanoa häntä 'nuoreksi pojaksi' — miestä, jonka herruutta olin niin perin pohjin saanut tuntea edellisenä iltana. Siksi hän ei kyennyt panemaan vastaankaan, kun oli niin lopen hämmästynyt. Hän ei ollut koko aikana ensinkään ajatellut itseään, jota vastoin minä taas aivan sairaalloisesti tarkkasin omaa itseäni. Hän ajatteli vain minua. Minä ajattelin häntä ja — itseäni."

"Jane", virkkoi tohtori, "kaiken, mitä olette siitä asti kärsinyt, olette tinkimättä ansainnut."

Jane painoi päänsä alas. "Minä tiedän sen."

"Te petitte itseänne ettekä ollut suora hänellekään, joka rakasti teitä. Te riistitte jotakin kummaltakin, olitte vilpillinen kummallekin. Ettekö huomaa erehdystänne? Asia on hyvin yksinkertainen. Dalmain, kauneudenpalvoja, oli saanut tarpeekseen kauniista kasvoista. Hän oli leipurinpojan kaltainen, jolle ensin palvelukseen tullessa luvattiin torttuja ja muita leivoksia niin paljon kuin häntä vain halutti ja joka söikin niitä ensi viikolla niin paljon, että hänestä sittemmin aina tavallinen voileipä maistui paljon paremmalta: Te olitte Dalin voileipä. Olen pahoillani, jos vertaus ei miellytä teitä."

Jane hymähti. "Päinvastoin vertaus miellyttää minua", sanoi hän.

"Mutta te olitte paljon muutakin hänelle. Te olitte hänen naisihanteensa. Hän luotti teidän voimaanne ja hellyyteenne, teidän armauteenne ja vilpittömyyteenne. Särjitte hänen ihanteensa, petitte hänen luottamuksensa. Tämä haaveellinen ja valikoiva taiteilijaluonne, joka kuluttamattomin voimin kykeni uskollisesti ja hellästi rakastamaan, oli löytänyt sataman teidän rakkaudestanne, mutta kahdentoista tunnin kuluttua te ajoitte hänet jälleen tuuliajolle. Jane — te teitte rikoksen. Sen miehen suurenmoinen henkinen tarmo näkyy siitä, millä tavoin hän sen kesti. Hänen taiteellinen kehityksensä ei pysähtynyt. Hänen parhaat teoksensa valmistuivat sen jälkeen. Ei hän kiihdyksissään, omaa tuskaansa ilkkuaksensa, tehnyt mitään kevytmielistä liittoa, eikä myös, vain teitä uhmataksensa, nainut rikkautta ja etuja, rakkautta kun puuttui. Hän olisi voinut tehdä kummatkin — toisen tai toisen, tarkoitan. Ja kun minulle nyt selviää, mitä kaikkea tuo eilen näkemäni mies parka on jo saanut kestää teidän tähtenne! Hän taistelee niin uljaasti pimeydessänsä ja, päätänsä tyynyllä käännellen, riutuneilla kasvoilla heikko toivon kajastus, itseänsä lohduttelee: 'Sun ohjaukses' turvan tuo'. — Jane, jos olisitte mies, niin totisesti minä teitä suomisin."

Jane nytkähdytti olkapäitään ja kohotti päätään, hän sai hiukkasen takaisin entistä mielenlujuuttaan.

"Hyvä ystävä, olette jo pehmittänyt minua kelpo lailla. Niin pehmittävät vain rehellisen suuttumuksen sanat. Ja nyt tuntuu helpommalta: — Minun on kai vielä kerrottava, että yhtäkkiä, seisoessani suuren pyramidin huipulla, näin asiat toisessa valossa. Muistatteko sitä näköalaa selvine rajaviivoineen? Toisella puolella virta ja vihannuus, kasvillisuus ja hedelmällisyys, todellinen 'yrttitarha'; toisella puolella laajaa tasamaata silmän kantamattomiin, kultainen, taivaanrannalle ulottuva vapaus, mutta ei kasvillisuuden merkkiäkään, ei viljelyksen toivoa, ainoastaan karu, hedelmätön erämaa. Se oli mielestäni oiva kuva omasta nykyisestä elämästäni. Garthin rakkaus kun olisi virran tavoin sitä kostuttanut, olisi se muuttanut sen oikeaksi 'Herran yrttitarhaksi'. Vähemmän olisi ollut vapautta, mutta poissa myös yksinäisyys. Ja lopultakin, vapaus, joka merkitsee yksinomaan itseänsä varten elämistä, käy ajan mittaan taakaksi. Sitten selvisi minulle myös, että olin tuominnut hänetkin samanlaiseen erämaanelämään. Menin vanhan sfinksin luo ja kysyin neuvoa. Sen rauhalliset, viisaat silmät, jotka näkevät tulevaisuuteen, olivat sanovinaan, 'Se vain elää, joka rakastaa.' Samana iltana päätin jättää sikseen koko Niilin matkani, palata kotiin, lähettää sanan Garthille, tunnustaa kaiken hänelle ja pyytää, että aloittaisimme elämän uudelleen juuri siitä, mihin kolme vuotta sitten kuutamoiltana sen Shenstonen pengermällä keskeytimme. Kymmenen minuuttia siitä, kun olin tehnyt päätökseni, kuulin hänen onnettomuudestansa."

Tohtori varjosti kädellään kasvojansa. "Ajan pyörä", virkkoi hän hiljaa, "pyörii aina eteenpäin, taaksepäin ei milloinkaan."

"Kyllä, Deryck, kyllä joskus", huudahti Jane. "Te ja Flower tiedätte, että se joskus pyörii niinkinpäin."

Tohtori hymyili surumielisesti, mutta hellästi. "Tiedän kyllä", vastasi hän, "mutta poikkeus vain vahvistaa säännön." Sitten hän äkkiä jatkoi: "Mutta teihin nähden parantaa asiaa epäilemättä paljon se, että te jo ennen kuin kuulitte Dalmainin sokeudesta itsellenne tunnustitte olleenne väärässä ja myös päätitte luottaa häneen."

"En tiedä, oliko minulle niinkään selvänä, että olin tehnyt väärin, mutta varmasti tiesin, etten voinut kauemmin elää ilman häntä ja siksi olin valmis uskaltamaan mitä tahansa. Ja nyt tietysti, kun poika raukkaani on kohdannut tällainen onnettomuus, on kaikki epäileminen ja empiminen mennyttä, asia on siltä kohdalta nyt aivan yksinkertainen."

Tohtori katsoi Janeen kohottaen äkkiä tasaisia kulmakarvojaan. "Aivan yksinkertainen?" sanoi hän.

Kun Jane näytti olevan tyytyväinen sanoihinsa eikä edes yrittänyt sen paremmin selittää niitä, nousi tohtori ja kohensi valkeata, jääden mietteisiinsä seisomaan sen eteen. Kun hän jälleen istuutui, oli hänen äänensä hyvin rauhallinen, mutta hänen sanontansa niin eloisaa, että Jane sen erikoisesti huomasi. Hän tunsi, että heidän keskustelunsa nyt oli tullut taitteeseen.

"Sanokaahan minulle, rakas Jeanette", lausui tohtori, "mitä nyt aiotte tehdä."

"Tehdäkö?" vastasi Jane. "Lähden tietysti suoraapäätä Garthin luo. Pyydän ainoastaan, että te neuvoisitte minulle, kuinka olisi parasta ilmoittaa hänelle minun tulostani, ja sanoisitte, voiko sen aiheuttamasta mielenliikutuksesta olla vaaraa hänelle. En sitä paitsi halua, että lääkäri tai sairaanhoitajatar kukaties estää minut pääsemästä hänen luoksensa. Minun paikkani on hänen luonansa. En pyydä elämältä muuta kuin saada olla hänen luonansa. Mutta sairaanhoitajattaret saattavat olla itsepintaisia, ja kiista sellaisissa olosuhteissa olisi sietämätöntä. Teidän sähkösanomanne päästäisi kaikesta."

"Niin kyllä", sanoi tohtori hitaasti. "Minun sähkösanomani avaisi epäilemättä teille Garth Dalmainin sairashuoneen oven. Ja kun olisitte siellä, mitä sitten?"

Kuvaamattoman hellä hymy ilmestyi Janen huulille. Tohtori näki sen, mutta käänsi pois katseensa. Ei hän eikä kukaan muukaan mies saanut nähdä sitä. Silmät, joiden olisi pitänyt se nähdä, olivat ainiaaksi sokeat.

"Mitä sitten, Deryck? Sen sanoo rakkaus sitten. Kaikki esteet häviävät, ja Garth ja minä saamme olla yhdessä."

Tohtori järjesti sormenpäänsä vastatusten perin täsmällisesti, ennen kuin hän mitään virkkoi. Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä hyvin tyyni ja ystävällinen.

"Voi, Jane", sanoi hän, "sellainen on naisen näkökanta. Se on varmasti yksinkertaisin ja kukaties oikeinkin. Mutta Garthin sairasvuoteen ääressä joudutte miehen näkökannan kanssa vastakkain, ja minä pettäisin luottamuksenne, ellen sitä nyt jo selvittäisi. Miehen kannalta teidän oma järjetön menettelynne kolme vuotta sitten on saattanut teidät melkein mahdottomaan asemaan. Jos te nyt menette Garthin luo ja ilman muuta tarjoatte rakkautenne hänelle — saman aarteen, mitä hän turhaan pyysi kolme vuotta sitten — otaksuu hän tietenkin, että nyt tarjoamanne rakkaus on pääasiallisesti sääliä, ja Garth Dalmain ei ole mies, joka tyytyy sääliin toivomansa rakkauden sijaan. Eikä hän liioin sallisi kenenkään naisen — kaikkein vähimmän juuri naisihanteensa — liittyvän häneen, nyt sokeana, ellei hän olisi varma, että tämä liittyminen on naisen suurin ilo. Kuinka saattaisitte otaksua, että hän voisi uskoa näin olevan, kun hylkäsitte hänet, lähetitte luotanne silloin, kun hän täytti kaiken, mitä naissydän saattoi toivoa. Jos te taas selitätte hänelle, kuten epäilemättä aiotte tehdä, hylkäämisenne syyn, on hänen vastauksensa oleva: 'Ette voinut luottaa rakkauteeni, kun olin näkevä. Nyt, kun olen sokea enkä enää kykene todistamaan uskollisuuttani, nyt te tulette luokseni. Ei pakko ole hyveen todiste. En voi milloinkaan tuntea omistavani teidän täyttä luottamustanne, sillä tehän tulitte luokseni vasta sitten, kun onnettomuuteni vuoksi ei enää ollut omassa vallassani joko tehdä kuten pelkäsitte tai sitten todistaa olevani parempi kuin luulitte.' Rakas tyttö, sellaisilta näyttävät asiat miehestä, omani mukaan päätän Garthin kannan, enkä erehtyne, sillä, minun täytyy se tunnustaa, hän on voimakkaampi mies kuin minä. Jos minä olisin ollut hänen sijassansa kirkossa silloin, olisin heittäytynyt jalkoihinne ja koettanut hellyttää teitä. Garth Dalmainin mielenlujuus oli vallan yletön, kun hän noin sanallakaan vastustamatta kääntyi ja meni sen tähden, että nainen, joka edellisenä iltana oli tavallaan jo tunnustanut hänet omaksensa, seuraavana aamuna hylkäsi hänet vähäpätöisen ikäeron vuoksi. Pelkään, ettei voi otaksua hänen ajattelevan toisin nykyisestä tilanteesta."

Janen kalpeiden kasvojen säikähtynyt ilme koski Deryckin sydämeen.

"Mutta, Deryck — hän rakastaa —"

"Juuri siksi, että hän rakastaa, rakas tyttö, vaatii hän teiltä kaikkein parasta, eikä hän vähempään voi tyytyä."

"Voi, rakas ystävä, auttakaa minua! Keksikää jokin neuvo! Sanokaa, mitä minun pitää tehdä!" Epätoivo kuvasti hänen silmistään.

Tohtori istui pitkän aikaa ääneti mietteissään. Vihdoin hän puhui: "Näen yhden ainoan mahdollisuuden. Jos saataisiin Dal jollakin keinoin ymmärtämään teidän silloinen näkökantanne edes mahdolliseksi ja myös lausumaan siitä omat ajatuksensa jollekulle — minulle esimerkiksi — niin että ne tulisivat teidän tietoonne, vaikkei niitä teidän tietoonne tarkoitettukaan, olisi teidän paljon helpompi tietää, miten menetellä. Mutta se on vaikeata. Jos voisitte olla niin sanoakseni kosketuksissa hänen henkensä kanssa, alituisesti häntä lähellä — poika parka, onhan se nyt helppoa — tarkoitan tietysti hänen sitä aavistamatta. Jos te esimerkiksi voisitte olla sairaanhoitajatar-seuralaisen tilalla, jonka aion sinne lähettää, ja saisitte tietää Garthin ajatukset asiasta, niin että hänen ei tarvitsisi epäillä, ettette te niitä tunne, kun sittemmin kaiken tunnustaisitte hänelle."

Jane nytkähti tuolillansa. "Deryck, nyt minä tiedän! Voi, lähettäkää minut hänen sairaanhoitajatar-seuralaiseksensa! Ei hän ikinä voi aavistaa minua siksi. Hän ei ole kolmeen vuoteen kuullut ääntäni ja luulee minun olevan Egyptissä. Muutamia viikkoja sitten kerrottiin kaikkien lehtien perheuutisissa, että minä vietän talvea Egyptissä ja Syyriassa ja viivyn poissa kotimaasta toukokuuhun asti. Ei yksikään ihminen tiedä, että olen palannut. Te tiedätte parhaiten, minkä verran minulla on kokemusta ja kuinka kykenevä olen sairaanhoitajattareksi. Koko sodan ajan oli meidän työmme yhtä paljon hengen ja sielun vaalimista kuin ruumiin hoitamista. Muuten ei työmme olisi ollut paljon mistään kotoisin. Voi, Dicky, kyllä te voitte minua huoleti suositella, minulla on vielä pukunikin tallessa tarpeen varalta. Minä voin olla lähtövalmiina vuorokauden kuluessa ja voin lähteä minä sisarena tahansa ja syödä vaikka keittiössä, jos niikseen tulee."

"Mutta, tyttö kulta", virkkoi tohtori levollisesti, "ettehän te voi 'minä sisarena tahansa' lähteä, paha kyllä. Voitte lähteä ainoastaan sisar Rosemary Grayna, sillä minä tein välipuheen hänen kanssaan tänä aamuna ja lähetin aivan yksityiskohtaisen kuvauksen hänestä tohtori Mackenzielle, joka ihan varmaan lukee sen potilaallensa. En milloinkaan vaihda potilaan hoitajatarta, ellei taitamattomuus siihen pakota. Ja sisar Rosemary Gray taitaisi helpommin kyetä lentämään kuin suorittamaan tehtäväänsä kelvottomasti. Ei hänen tarvitse keittiössä syödä. Hän on säätyläisnainen ja tietysti hänelle siellä kaikki järjestetään sen mukaan. Olisin tosiaankin sydämestäni suonut, että te olisitte ollut hänen sijassaan, vaikka vähän epäilenkin, kuinka olisitte osassanne onnistunut. — Ja nyt on minulla teille vähän kerrottavaa. Juuri ennen lähtöäni kysyi Dalmain teitä. Varovasti hän pujahdutti teidät herttuattaren ja Flowerin väliin, mutta ei voinut estää verta nousemasta laihtuneille poskillensa, ja lujasti hän pusersi peitettä koettaessaan puhua niin luonnollisella äänellä kuin mahdollista. Hän kysyi, missä te olitte. Sanoin, että luulin teidän olevan Egyptissä. Ja koska teidän piti tulla kotiin? Kerroin kuulleeni, että aioitte palata Jerusalemiin pääsiäiseksi sekä että otaksuin teidän tulevan kotiin joko huhtikuun lopulla tai aivan toukokuun alussa. Hän kysyi, kuinka te jaksoitte. Vastasin, että olitte hitaanlainen kirjeitä kirjoittamaan, mutta että sattumalta näkemistäni sähkösanomista ja postikorteista päättäen voitte sangen hyvin ja myös nautitte matkastanne. Sitten vielä lisäsin, että minä lähetin teidät ulkomaille, koska olitte aivan menehtymäisillänne. Hän teki nopean kädenliikkeen, melkein kuin olisi tahtonut lyödä minua, kun uskalsin käyttää moista sanaa. 'Menehtymäisillään? Hän!' Hänen äänensä ilmaisi sanomatonta ylenkatsetta sekä minua että minun otaksumisiani kohtaan. Sitten hän rupesi kiireesti tarkkaan kyselemään uutisia Flowerista. Hän oli jo ennen kysellyt herttuattaresta kaiken, mitä oikeastaan aikoi kysyä teistä. Saatuaan kuulla, että Flower oli kotona ja voi hyvin sekä oli lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä, pyysi hän minua selailemaan lävitse kirjeet, joita oli tavaton määrä odottamassa, että hän voimistuisi niin paljon, että ne voitiin lukea hänelle, ja sanomaan hänelle, mitä tuttuja käsialoja niissä oli. Kaikki ihmiset näkyivät lähettäneen hänelle osanottokirjeitä, poika paralle. Mainitsin hänelle toistakymmentä nimeä — siellä oli erään kuninkaallisenkin käsialaa joukossa. Hän tahtoi tietää, oliko jokin ulkomailta. Oli kaksi tai kolme. Tunsin niiden kirjoittajat ja mainitsin nimet. Hän ei jaksanut kuulla niitä luettavan. Kuninkaallinen kirje jäi avaamatta, vaikka hän pyysi sitä käteensä ja hypisteli pientä punaista kruunua. Sitten hän sanoi: 'Eikö siellä ole mitään herttuattarelta?' Oli kyllä. Sen hän halusi kuulla, niin että minä avasin sen ja luin. Se oli hyvin hänen armonsa luonteen mukainen, osaaottava ja sydämellinen ja samalla hienotunteinen. Mutta kesken kaiken hän kirjoitti: 'Mutta Janeen tämä koskee. Minä kirjoitan tästä hänelle niin pian kuin vain saan häneltä taas osoitteen. Tällä haavaa en edes aavista, missä maailman kolkassa minun rakas sisarentyttäreni oleilee. Viimeksi kuullessani hänestä oli hän menossa naimisiin erään pienen japanilaisen kanssa ja aikoi asettua asumaan Japaniin. Vaikka, jos Japanissa kaikki on osapuilleenkaan sikäläisten paperivarjostimien mukaista, en ymmärrä, mistä sieltä kääpiöiden maasta löytäisi talon tai miehen tai — miksi niitä nyt sanotaan, joissa ne ajelevat, joka olisi kyllin vankka Janelle.' Ihan vaistomaisesti minä hyppäsin yli koko japanilaisen naimisjutun. Kun lopetin lukemisen, kysyi hän ihan suoraan, eikö teiltä ollut kirjettä. Vastasin, ettei ollut, mutta että oli myös hyvin luultavaa, ettei uutinen ollut vielä ennättänyt teidän tietoonne, sillä siinä tapauksessa olisitte jo aivan varmasti kirjoittanut. Niin toivon teidän tekevänkin ja sisar Rosemary Grayn on määrä lukea hänelle kaikki hänen kirjeensä."

"Voi, Deryck", sanoi Jane murtuneena, "en kestä tätä! Minun täytyy mennä hänen luokseen!"

Puhelin soi kiivaasti tohtorin kirjoituspöydällä. Hän meni sinne ja otti kuulotorven.

"Halloo!… On, juuri tohtori Brand… Kuka puhuu? Sallikaa minun kysyä, kuka puhuu?… Vai niin, tekö, ylihoitajatar?" — Janesta oli vallan ikävää, ettei ylihoitajatar nähnyt, kuinka ystävällisesti tohtori hymyili. — "Kyllä? Minkä nimen te sanoitte? — — — Epäilemättä. Tänä aamuna, se oli valmiiksi sovittu asia. Hyvin vaikea tapaus. Hänen pitäisi tulla minun luokseni nyt illalla. — — — Mitä? — — —. Erehdys työjärjestyksessä? Jaha, minä ymmärrän. — — — lähtenyt, minne? Minne?… Olkaa hyvä, avatkaa se. — — — Austraaliaan! Ja on jo lähtenyt! — — — Niin, minä kuulin, että lääkäri on määrännyt hänet sinne — — — No, mutta hyväinen aika, eihän se teidän syynne ole — — —. Kiitoksia, mutta ei nyt tällä kertaa. Minulla on eräs toinen tiedossa — — —. Kyllä — — — Kyllä — — —. Epäilemättä hän sopisi. Kyllä minä ilmoitan teille, jos tarvitsen häntä — — —. Hyvästi ja hyvin paljon kiitoksia."

Tohtori laski kuulotorven paikoilleen. Sitten hän kääntyi Janeen; hieno, hiukan kahdenvaiheinen hymy kareili hänen suupielissään.

"Jeannette", virkkoi hän, "en luota onnensattumiin. Mutta uskon korkeimpaan johtoon, joka aikeitamme joko auttaa tai tekee ne tyhjiksi. Teidän on mentävä."

Kuudestoista luku

TOHTORI KEKSII KEINON.

"Ja nyt miettimään, miten on meneteltävä", virkkoi tohtori, kun Jane oli vähän tointunut. "Teidän täytyy lähteä ylihuomenna, yöjunalla Eustonin asemalta. Ennätättekö valmiiksi siihen mennessä?"

"Minä olen heti valmis", vastasi Jane. "Teidän on lähdettävä sisar Rosemary Grayna."

"Se ei minua miellytä", keskeytti Jane. "Ottaisin mieluummin tekaistun nimen. Kuvitelkaapa, että oikea Rosemary Gray ilmestyisi sinne tai joku, joka hänet tuntee."

"Rakas ystävä, hänhän on nyt jo puolimatkassa Austraaliaan, ettekä te muutenkaan siellä muita näe kuin tohtorin ja palvelusväen. Mahdollisempaa olisi, että joku matkoillaan osuisi poikkeamaan sinne ja tuntisi teidät. Mutta siihen vaaraan meidän täytyy alistua. Siltä varalta, että syntyisi jonkinlaisia sekaannuksia, annan mukaanne kirjeen, jonka tarpeen vaatiessa voitte näyttää ja jossa selitän, että samalla kun lupauduitte sisar Rosemary Grayn sijaiseksi suostuitte myös pyynnöstäni käyttämään hänen nimeänsä, jotta ei tarvitsisi antaa mitään selityksiä sairaalle, ne kun vain olisivat haitaksi hänen säännölliselle toipumisellensa. Näin voin vallan omatunto hyvänä vakuuttaa, sillä asiassa on enemmän perää kuin päältäpäin otaksuisikaan. Niin että teidän on nyt mukauduttava osaanne ja näyteltävä se niin luontevasti kuin vain teidän viisi jalkaanne yksitoista tuumaanne suinkin myöntää. Teidän on näet muistettava, että kuvasin teidät tohtori Mackenzielle pieneksi sieväksi olennoksi, hienoksi ja miellyttäväksi ja melkoista pystyvämmäksi kuin miltä näyttää."

"Dicky! Hetihän hän huomaa, etten minä ole kirjeessä kuvattu henkilö."

"Älkää hätääntykö! Muistakaa, että olemme tekemisissä skottilaisen kanssa, eikä skottilainen niin vain 'heti' pääse asiain perille. Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Ja kun hän on vähän aikaa tarkastellut teitä, on hänestä oleva perin selvää, että minä olen 'vasta vaivainen naistentuntija' sekä että sisar Gray on kaikin tavoin paljon hienompi, kuin miksi minä hänet kuvasin. Mutta siihen mennessä on hän jo ennättänyt Dalmainille kuvata hoitajattaren minun kirjeeni mukaan, ja sehän juuri tärkeätä onkin. Meidän täytyy toivoa, että kaitselmus antaa apua, niin ettei vanha Robbie rupea täydentämään kuvausta omien havaintojensa mukaan. Koettakaa estää sitä. Jos kunnon tohtori näyttää epäilevän teitä, viekää hänet syrjään, näyttäkää kirje ja sanokaa suora totuus. Vaikka en sittenkään luule, että teidän tarvitsee näin tehdä. Mutta sairaaseen nähden teidän tulee muistaa, että sokeiden kuulo on äärettömän herkkä. Kulkekaa keveästi. Älkää päästäkö häntä arvioimaan kokoanne. Koettakaa muistaa, ettei teidän otaksuta ylettyvän viiden jalan korkuisen kirjakaapin ylimmälle hyllylle ilman tuolia tai tikapuita. Ja kun potilas pääsee nousemaan ja kävelemään, on teidän varottava, ettei hän huomaa hoitajattarensa olevan rahtusen häntä itseänsä pitempi. Sen ei pitäisi ollakaan vaikeata, hänen päähänpistonsahan on, ettei kukaan nainen saa koskettaa häneen, sokeaan. Hänen palvelijansa taluttaa häntä. Ja tiedättekö, Jane, en uskokaan, ettei jokainen, joka kerran on pitänyt teidän kättänne omassaan, tuntisi sitä toisella kerralla. Sen tähden neuvoisin teitä välttämään kädenantamista. Mutta kaikki tämä varominen ei päästä vaarallisimmasta ilmiantajasta — teidän äänestänne. Voitteko otaksuakaan, ettei hän sitä tunne?"

"Siinä tapauksessa minun on rohkeasti katsottava vaaraa silmästä silmään", sanoi Jane, "ja teidän täytyy auttaa minua. Selittäkää nyt minulle asiat ihan niinkuin selittäisitte ne, jos olisin oikea sisar Rosemary Gray ja ääneni muistuttaisi kovasti omaa ääntäni."

Tohtori hymähti. "Hyvä sisar Rosemary", virkkoi hän, "älkää suinkaan hämmästykö, jos potilas teille huomauttaa, että äänenne aivan merkillisesti muistuttaa erään yhteisen ystävämme ääntä. Alituisesti minäkin sen huomaan."

"Niinkö, herra tohtori", sanoi Jane. "Sallitteko minun kysyä, kenen ääntä minun ääneni sitten niin muistuttaa?"

"Jalosukuisen neiti Jane Championin", vastasi tohtori hymyillen ystävällisesti kuten aina sairaanhoitajattarille puhuessaan. "Tunnetteko hänet?"

"Jonkin verran", vastasi Jane, "ja toivon vuosien kuluessa oppivani häntä yhä paremmin tuntemaan."

He nauroivat molemmin. "Kiitoksia, Dicky. Nyt tiedän, mitä sanon potilaalle. — Mutta oi voi, kyllä se on vaikeata! Käyköhän lopultakaan mahdolliseksi näin pettää Garthia — älykästä, terävää Garthia! Saanko minä milloinkaan voimaa siihen?"

"Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä kyllä voimaa, rakas ystävä. Ja nyt minun täytyy lähettää teidät kiireesti Portland Placeen, muuten tulette liian myöhään päivälliselle, ja, kuten hyvin tiedätte, sitä ei herttuatar siedä, ei vaikka myöhästynyt palaisi matkalta maan ympäri. Jos otatte minun neuvostani vaarin, kerrotte koko jutun vanhalle, järkevälle tädillenne, jättäen tietysti pois kaikki kuutamojutut, ja kysytte hänen mieltänsä meidän suunnitelmistamme. Hänen viisaat neuvonsa ovat suuriarvoisia, ja tuonnempana olette iloinen, että voitte saada häneltä apua."

He nousivat ja katselivat toisiansa seisten roihumatolla pesän edessä.

"Rakas poika", virkkoi Jane liikutettuna, "te olette ollut niin hyvä minulle, niin uskollinen. Mitä tapahtuneekin, ainian olen teille kiitollinen."

"Joutavia!" sanoi tohtori. "Älkää silloin, puhuko kiitollisuudesta, kun minä maksan vanhoja velkojani. — Huomenna minulla ei ole hetkeäkään aikaa, ja yhtä kiinni olen työssä, nähdäkseni, myös ylihuomenna. Mutta syödään yhdessä päivällistä Eustonin asemalla kello seitsemältä, ja niin minä olen teitä saattamassa samalla. Juna lähtee kahdeksalta, Aberdeenissa olette heti seitsemän jäljestä seuraavana aamuna ja Gleneeshiin ennätätte parhaiksi aamiaiselle. Saattepa nähdä, kuinka nautitte ajaessanne aamuvalaistuksessa ja miten nummituulet virkistävät vallan ihmeellisesti. — Kiitoksia, Stoddart. Neiti Champion on valmis lähtemään. Halloo, Flower! Katsokaa ylöspäin, Jane! Flower ja Dicky ja Blossom seisovat ylimmällä porrastaitteella ja heittävät teille kokonaisia suukkoskuuroja. Niin, niin, mainitsemanne virta voi tosiaan saada aikaan oikean 'Herran yrttitarhan'. Kas niin, nojatkaa nyt taaksepäin ja laskekaa harso silmillenne. Ah, niin, enhän minä muistanut, että te ette sellaisia käytä. Viisas tyttö! Jos kaikki naiset seuraisivat esimerkkiänne, kävisi silmälääkärien leipä sangen niukaksi. Mutta nojatkaa taaksepäin, eihän teitä saa kukaan nähdä, kun teidän kerran pitää yhä olla Kairossa, hankkeissa Niilinmatkalle. Ja kuulkaa, — tohtori pisti päänsä sisään vaunujen ikkunasta — muistakaa: hyvin vaatimattomasti matkakapineita mukaan! Ainoastaan pieni sairaanhoitajattarien matkalaukku ja siinä selvät kirjaimet R.G.!"

"Kiitoksia, rakas poika", kuiskasi Jane. "Kaikkea te ajattelettekin!"

"Minähän ajattelen teitä", sanoi tohtori. Monina raskaina hetkinä Jane sittemmin lohdutuksekseen muisteli näitä viimeisiä sanoja.

Seitsemästoista luku.

SISAR ROSEMARY GRAY.

Sisar Rosemary Gray saapui Gleneeshiin. Kun hän matkalaukkuineen oli jäänyt erään sivuradan välisillalle, tuntui hänestä, kuin olisi hän siihen pilvistä pudonnut, jättänyt oman maailmansa ja oman itsensäkin jonnekin kaukaiseen kiertotähteen.

Auto odotti aseman edessä, ja hetkisen hän pelkäsi, että ohjaaja kunnioittavasti tervehtimällä ilmaisisi tunteneensa hänet. Mutta tämä mies oli yhtä jämeä ja turta kuin mikä muu auton osa ainakin eikä kiinnittänyt huomiota enemmän häneen kuin hänen matkalaukkuunsakaan. Sairaanhoitajatar ja tämän matkalaukku, molemmat vain matkatavaroita, jotka hänen oli määrä toimittaa Gleneeshiin. Sfinksin kaltaisena hän tuijotti nahkaisen lakinlippansa alta suoraan eteensä, hitaan ja juhlallisen asemamiehen auttaessa Janea ja hänen matkalaukkuansa autoon. Kun Jane oli antanut kantajalle kolme penceä, koettaen tunnollisesti suorittaa maksunsakin matkalaukun mukaisesti, teki ohjaaja, sanaa virkkamatta, toisella jalallaan ja käsillään aivan koneellisen liikkeen ja auto kiiti asemalta vuoristoon päin.

Kohti tuoksuvia kanervikkoja ja harmaita kallioita, penikulmanlaajuisia nummia, taivasta ja yksinäisyyttä. Voimakkaammin kuin milloinkaan ennen tunsi Jane siirtyneensä toiseen maailmaan. Ja niin mitätön pikkuseikka kuin se, että joku palvelija ei tavalliseen tapaan hyvin kunnioittavasti tervehtinyt häntä, herätti hänessä onnistumisen toiveita, luottamustakin onnistumiseen.

Hän oli usein kuullut puhuttavan Garthin vanhasta linnasta, joka oli perintöä äidin puolelta, mutta ei hän sittenkään ollut odottanut tämän veroista ihanuutta, ei näin juhlallista linnatietä eikä porttiholvia. Kun he vinhasti nousivat ylämäkeä ja harmaat tornit tulivat näkyviin, taustana ylhäällä ja alhaalla laajat, uhkeat havumetsät, soi Janen korvissa Garthin poikamainen, elämäniloa uhkuva ääni, kun hän puhui Overdenessa setripuun alla: "Toivoisin teidän näkevän Castle Gleneeshin. Te nauttisitte pengermän näköalasta ja metsästä ja nummista." Ja sitten hän oli nauraen selittänyt kutsuvansa luoksensa "hienoja vieraita" hänkin ja herttuattaren suojin. Silloin oli Janekin luvannut tulla sinne. Ja nyt oli hän, kaiken tämän ihanuuden omistaja, sokea ja avuton, ja Jane itse ajoi hänelle ja kaikille muillekin tuntemattomana Gleneeshin komeasta porttiholvista sisään jonkinmoisena sairaanhoitajatar-yksityiskirjurina. Jane oli sanonut Overdenessa: "Niin, kutsukaa, ja saadaan nähdä kuinka käy." Näin oli käynyt. Mutta miten oli käyvä vastedes?

Simpson, Garthin palvelija, oli vastassa ovella, ja taas oli yksi mahdollinen vaara onnellisesti ohi. Kolme vuotta sitten ei hän vielä ollut Garthin palveluksessa eikä nähtävästi tuntenut Janea ulkonäöltä. Jane katseli ympärilleen vanhassa hallissa, pitämättä kiirettä, aivan maalaisherraskartanoon ensi kertaa saapuneen talon ystävä tapaan. Hän tarkasteli suurta, erikoista tulisijaa ja komeita hirvensarvia, joita oli korkealla seinillä. Mutta sitten hän huomasi, että Simpson, itse jo puolivälissä leveitä tammiportaita, odotti, että sairaanhoitajatar hieman kiirehtisi. Niin tämä tekikin, ja portaiden yläpäässä tuli vanha Margery vastaanottamaan. Ilman batistimyssyä, mustaa satiiniesiliinaa ja lavendelinvärisiä nauhojakin Jane olisi tuntenut Garthin hoitajan, emännöitsijän ja äidillisen ystävän. Silmäys vakaviin, ystävällisiin kasvoihin, ryppyisiin mutta ruusuisiin — vanhuuden ja täydellisen terveyden kauniiseen yhtymään — riitti. Ei voinut erehtyä älykkäistä kirkkaista, pinnan allekin helposti näkevistä silmistä. Hän vei Janen tämän omaan huoneeseen koko ajan ystävällisesti ja arvokkaasti puhellen ja koettaen kaikin tavoin toivottaa hänet tervetulleeksi ja saada hänet tuntemaan, että hän voi siellä olla aivan kuin kotonaan silti unohtamatta synkkää surua, mikä lepäsi talon yllä ja teki tulijankin siellä tarpeelliseksi. Joka lauseen lopussa hän mainitsi häntä 'sisar Grayksi', äänen hieman kohotessa ja r:n sorahtaessa, mikä ihan liikutti Janea. Hänen teki mielensä sanoa: "Rakas vanha ystävä! Kuinka onnellista saada olla teidän kanssanne samassa talossa!" Mutta samassa hän muisti, että niin olisi jalosukuisen neiti Jane Championin käynyt sanominen, sehän olisi ollut vain Margerya imartelevaa alentumista hänen puoleltaan, mutta sisar Rosemary Grayn suusta se olisi tuntunut aivan liian tungettelevalta. Sen tähden hän meni vallan nöyrästi Margeryn perässä häntä varten järjestettyyn somaan huoneeseen, ihaili huonekalukangasta, vastaili kyselyihin yöllisestä matkastansa ja selitti, että hän olisi sangen kiitollinen aamiaisesta, mutta vielä kiitollisempi, jos hänen sopisi sitä ennen kylpeä.

Ja nyt Jane oli sekä kylpenyt että syönyt aamiaisenkin. Hän seisoi ikkunansa ääressä katselemassa suurenmoista näköalaa ja odotellen lääkäriä, jonka sitten piti viedä hänet Garthin huoneeseen.

Hän oli pukenut yllensä uusimman ja ohjesääntöjen mukaisimman ammattipukunsa, sinisen pumpulihameen, jossa oli valkoinen kaulus ja valkoiset kalvosimet, ja suuren valkoisen olkanauhallisen esiliinan. Hänellä oli myös pukeva päähine, jota siinä laitoksessa käytettiin, missä hän aikoinaan oli harjoitellut. Ei hän tosin aikonut sittemmin päähinettä käyttää, mutta tohtori Mackenzien varalta hän tahtoi tänä aamuna olla yksityiskohtia myöten niin asianmukainen kuin suinkin. Hänellä oli muuten kiusallinen vaisto siitä, että hän tässä perin vakaanyksinkertaisessa puvussa näytti tavallista pitemmältä huolimatta kumipohjaisten kenkiensä matalista koroista. Hänen täytyi vain toivoa, että Deryckin otaksumat tohtori Mackenzien huomionteoista osoittautuisivat oikeiksi. Kaukana, laaksosta valkeana nauhana kiemurtelevalla tiellä hän näki korkeiden gig-kärryjen ajavan aika vauhtia. Joku herra istui niillä, takana kyytipoika. Nyt oli hetki tullut.

Jane polvistui ikkunan ääreen ja rukoili voimaa, viisautta ja rohkeutta. Hän ei saanut selvää näkemystä mistään. Hän oli ajatellut niin paljon ja niin herkeämättä, että hänen henkinen näkönsä oli aivan sumentunut. Garthinkin rakkaiden kasvojen piirteet olivat häipyneet hänen mielestänsä, hän ei saanut niitä selviksi, vaikka kiihkeästi ponnisti. Selvää oli hänelle sillä hetkellä ainoastaan, että muutaman minuutin kuluttua hänen oli mentävä huoneeseen, missä Garth makasi. Hän saisi nähdä kasvot, joita ei ollut nähnyt sen jälkeen kuin he olivat yhdessä seisoneet alttariaitauksessa — kasvot, joilta katosi iloinen luottamus ja sijaan tuli hyytävä pettymys. "Ah, armollasi virvoita." Pian hän saisi nähdä nuo rakkaat kasvot, mutta Garth, sokea, ei näkisi hänen kasvojaan, ja hänen oli siis helppoa uskotella hänelle olevansa kuka tahansa.

Kärryt olivat ennättäneet viimeiseen tienmutkaan, eikä ikkunasta voinut nähdä niiden saapumista pääportaiden eteen.

Jane nousi ja seisoi odottaen. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaksi lausetta hänen ja Deryckin keskustelusta. Hän oli sanonut: "Saanko minä milloinkaan voimaa siihen?" Ja Deryck oli vakavana vastannut: "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä kyllä voimaa."

Oveen koputettiin. Jane astui huoneen poikki ja avasi.

Simpson seisoi kynnyksellä.

"Tohtori Mackenzie odottaa kirjastossa."

"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne", sanoi sisar Rosemary Gray.

Kahdeksastoista luku.

NUMMIEN NAPOLEON.

Uunin edessä karhuntaljalla, selin tulennokseen, seisoi tohtori Robert Mackenzie, jota tuttavien kesken mainittiin "tohtori Robiksi" tai "vanhaksi Robbieksi" aina sen mukaan, kuinka likeinen tuttava puhuja oli.

Janen ensi vaikutelma tohtorista oli: lyhyt, tanakka mies, yllä hylkeennahkaliivit, jotka lienevät nähneet parempiakin päiviä, ja kulunut, ohut päällysnuttu, tarpeeksi avara kolmellekin hänenmoisellensa, asento napoleonimainen — lyhyet lenkosääret harallaan, käsivarret ristissä rinnalla, olkapäät koholla — niin että olisi luullut vielä ylempänä näkevänsä norsunluunvalkean ihon, roomalaisen nenän, ylpeän suun ja ohuet huulet, joiden puserruksesta luki itsetietoista voimaa. Mutta päinvastoin olivatkin kasvot ruskeat ja pisamaiset, nenä pirteästi pystyssä taivasta kohti, leuka lihava ja punakka ja viikset punertavat, riippuvat. Ainoastaan silmät vetivät huomiota puoleensa, terävät, siniset silmät, jotka joutuivat melkein tykkänään piiloon tuuheiden, punertavien kulmakarvain alle, kun hän ne tutkivasti suuntasi johonkin, ja erottuivat vain pieninä sinisinä valopilkkuina.

Tuskin oli Jane ollut tohtorin kanssa pariakaan minuuttia, kun hänelle jo oli selvillä, ettei tämä syvästi jotakin miettiessään lainkaan tarkannut ruumistansa, joka siten saattoi suorittaa mitä omituisimpia tekoja aivan itsetoimivasti, niin että hänen ystävänsä olivat huomauttaneet: "Robbie pureskelee rikki tusinoittain hyviä kynänvarsia, sillä aikaa kun tohtori Mackenzie harkitsee jotakin erinomaista reseptiä."

Janen astuessa sisään hän luki erästä kirjettä, jonka Jane ihan vaistomaisesti tiesi olevan Deryckiltä, eikä kohottanut heti silmiänsä siitä. Kun hän sitten katsoi ylöspäin, huomasi Jane, kuinka hän aivan silminnähtävästi hätkähti hämmästyksestä. Hän avasi suunsa puhuakseen, ja Janen mieleen muistui väkisinkin kesy kultakala Overdenessa, joka kohosi pinnalle aina, kun herttuatar heitti veteen leivänmurusia. Tohtori sulki taas suunsa sanaakaan virkkamatta ja rupesi uudelleen tutkimaan Deryckin kirjettä. Jane tunsi olevansa leivänmurunen tai oikeammin sanoen kameli, jota tohtorin oli sangen vaikea niellä.

Jane odotti kunnioittavan ääneti, ja Deryckin sanat tyynnyttivät hänen levottomia ajatuksiansa. "Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Hänestä on oleva perin selvää, että minä vasta olen vaivainen naistentuntija."

Vihdoin matolla seisova pieni mies kohotti katseensa Janen silmiin — ja voi, korkealle hänen täytyi se kohottaakin!

"Sisar —? Sairaanhoitajatar —?" kysyi hän, ja Janesta hänen tutkivat silmänsä näyttivät heinäsuovaan pudonneilta sinisen porsliinin sirpaleilta.

"Rosemary Gray", vastasi Jane nöyrästi ikään kuin äänellänsä niiaten. Hänestä tuntui siltä kuin olisivat he olleet Overdenessa jonkin seuranäytelmän harjoituksissa ja herttuatar olisi koputtanut kepillään lattiaan sanoen, että oli puhuttava selvemmin eikä oltava niin saamattomia. "Jaha", sanoi tohtori Mackenzie, "aivan oikein." Hän tuijotti erääseen nurkkamattoon, meni sitten poikki huoneen ja noukkasi sieltä mattohuiskasta irtautuneen varvun, palasi takaisin uuninedusmatolle ja tutki tarkasti varpua, pisti toisen pään hampaittensa väliin ja rupesi pureskelemaan sitä.

Jane mietti, miten oli sopivinta menetellä tämmöisessä tapauksessa, kun tohtori ei istu eikä itse liioin pyydä sairaanhoitajatarta niin tekemään. Hän toivoi, että olisi kysynyt sitä Deryckiltä. Mutta tuskinpa tämä olisi osannut valaista asiaa, sillä itse hän aina ensimmäiseksi sanoi hoitajattarille: "Hyvä sisar se ja se, istukaahan, olkaa hyvä. Ihmisten, joiden on pakosta seisottava niin paljon, täytyisi tottua ottamaan mukava istuinsija heti, kun vain suinkin on mahdollista."

Mutta lyhyt, tanakka herrasmies uuninedusmatolla ei ollut Deryck. Niin Jane jäi siis huomaavaisena seisomaan ja katseli, kuinka varpu viipotti ylös ja alas ja lyheni vähä vähältä. Kun se lopulta tykkänään katosi, puhui tohtori Robert Mackenzie jälleen.

"Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray", sanoi hän.

"Tosiaan, skottilaisen aivot toimivat hitaasti", ajatteli Jane, mutta oli kiitollinen, kun tohtorin äänestä huomasi, että tämä hyväksyi hänet. Deryck oli oikeassa; mikä helpotus, ettei hänen tarvinnut tuolle kummalliselle herralle uskoa heidän petossuunnitelmaansa.

"Niin, herra tohtori, täällä minä nyt olen", virkkoi hän. Jälleen vaitiolo. Palanen varpua ilmestyi näkyville uudelleen ja katosi jälleen, ennen kuin tohtori Mackenzie sanoi mitään.

"Olen iloinen, että tulitte, sisar Gray."

"Minäkin olen iloinen, että nyt olen täällä", vastasi Jane vakavasti, melkein odottaen kulissien takaa kuulevansa herttuattaren hyvillään naurahtavan: "Ha ha!" Näytelmä oli jo menossa.

Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi, että tohtorin ajatukset olivat jossakin muualla. Eivät ne olleet hänessä ensinkään. Mutta seuraavassa tuokiossa ne siirtyivät häneen, ja kaksi tuuheiden kulmakarvain alista pilkettä hipoi häntä pitkin nopeaan ja valaisten kuin valonheijastajat. Tohtori Mackenzie rupesi puhumaan kiireisesti, sorahdutellen verrattomasti r:äänsä.

"Minun ymmärtääkseni, neiti Gray, olette tullut tänne pitämään enemmän huolta potilaan hengestä kuin ruumiista: Älkää suotta vaivautuko selittämään. Se on tohtori Deryck Brandin tarkoitus, hän määräsi sairaanhoitajattaren pääasiallisesti seuraksi potilaalle ja teki sopimuksen teidän kanssanne. Minä hyväksyn täysin hänen määräyksensä ja, sallikaa minun sanoa, todella ihaillen ihmettelen sen kokoonpanoa."

Jane kumarsi ja mietti, miten huvittavaa tämä olisi ollut herttuattaresta. Minkämoinen sietämätön pikkuolento! Janella oli aikaa näin miettiä sillä aikaa kuin tohtori meni pöydän luo, kumartui ja tarkasti pöytäliinassa olevaa vanhaa mustepilkkua. Sitten hänen silmäänsä sattui myös sen lähellä oleva steariinipilkku, sen hän irroitti peukalonsa kynnellä, vei varovaisesti pesään ja asetti sen hiilelle. Hän katseli sen sulamista, sirisemistä ja liekehtimistä, kiinnittäen siihen koko huomionsa; sitten hän kääntyi Janen puoleen ja kohtasi tämän raivostuneen katseen.

"Ja nyt minä luulen, ettei minulla ole paljonkaan sanomista hoitotavasta, neiti Gray", lausui hän lopuksi tyynesti. "Te olette arvatenkin saanut tarkat määräykset tohtori Deryckiltä itseltään. Tärkeintä tällä haavaa on, että saadaan potilaan mieli kääntymään häntä ympäröivään elämään. Äkkiä sokeiksi tulleiden vaarana on juuri se, että he ovat sangen taipuvaisia elämään vain yksinomaan omassa sisäisessä maailmassansa, muistojen ja mielikuvien maailmassa — muuten ainoa maailma todellakin, missä he voivat nähdä."

Jane teki nopean hyväksymistä ja mielenkiintoa ilmaisevan eleen. Ehkäpä hänellä lopultakin oli jotakin hyödyllistäkin opittavana tältä omituiselta skottilaiselta. Kunpa vain saisi hänen huomionsa pois mattojen roskista ja pöytäliinojen steariinipilkuista! "Niin", sanoi hän. "Kertokaa minulle enemmän siitä."

"Sama vaikeus on meillä juuri herra Dalmainiinkin nähden. Näyttää ihan mahdottomalta saada häntä kiinnostumaan yleensä maailman menoon. Hän kieltäytyy ottamasta vastaan vieraita; hän ei tahdo edes kuulla luettavan kirjeitänsä. Tuntikausiin hän ei virka sanaakaan. Ellette kuulisi hänen puhuvan minulle tai kamaripalvelijalle, luulisitte, että potilas on menettänyt sekä näkönsä että puhelahjansa. Jos hän sanoisi haluavansa puhella vain minun kanssani, kun olemme hänen luonansa, älkää lähtekö huoneesta. Menkää uunin luo ja jääkää siihen. Toivoisin teidän näkevän, että jos hän vain tahtoo nousta ja hiukan ponnistaa, on hänellä siihen kyllin voimia. Teidän tärkein tehtävänne, sisar Gray, on päivä päivältä kiinnyttää häntä uudelleen elämään — niin, sokean miehen elämään tosin, mutta eihän sen silti tarvitse välttämättä olla toimetonta elämää. Nyt kun haavojen tulehtumisvaara on ohitse, saa hän nousta ja liikkua sekä opetella kulkemaan äänen ja kosketuksen avulla. Hän oli taiteilija. Hän ei enää koskaan voi maalata. Mutta voihan taiteilijalahjoja toisinkin käyttää."

Äkkiä hän vaikeni, oli luultavasti nähnyt toisen steariinipilkun, koskapa meni suoraapäätä pöydän luo, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääntyi Janen puoleen kysyen:

"Soittaako hän?"

Mutta Jane piti varansa äkkinäisissä yllätyksissäkin.

"Tohtori Deryck ei sattunut mainitsemaan, onko herra Dalmain musikaalinen vai eikö."

"Jaha", sanoi pikku tohtori ja asettui entiseen napoleonimaiseen asentoonsa uuninedusmatolle, "teidän täytyy ottaa selvä siitä. Ja — näin puheen ollen, soitatteko te itse?"

"Vähäisen", vastasi Jane.

"Jaha", sanoi tohtori Rob. "Otaksun, että te myös laulatte vähäisen."

Jane myönsi.

"Siinä tapauksessa, hyvä neiti, minun täytyy nimenomaan kieltää teitä sekä soittamasta että laulamasta vähäisenkään herra Dalmainille. Me, joilla on näkömme, voimme töintuskin sietää ihmisten, jotka soittavat 'vähäisen', näyttävän meille, kuinka vähäisen he osaavat soittaa, ja mehän saatamme sentään katsella ympärillemme ja ajatella vallan muita asioita. Mutta sokean, varsinkin herkkäsieluisen taiteilijan mahtaisi sellainen kokeilu tehdä hulluksi. Sitä mahdollisuutta emme uskalla ottaa vastuullemme. Olen pahoillani, että voin tuntua teistä sangen epäkohteliaalta, mutta minun on katsottava potilaani parasta ennen kaikkea."

Jane hymyili. Hän rupesi jo pitämään tohtori Robista.

"Koetan kyllä varoa, etten soita enkä laula herra Dalmainin kuullen", sanoi hän.

"Hyvä on", virkkoi tohtori Mackenzie. "Mutta suokaa minun vielä huomauttaa, mitä teidän kuitenkin vähitellen on koetettava tehdä. Ohjatkaa hänet pianon luo. Ahtakaa hänen istua jollekin tuolille, joka on tukeva, eikä kaikenmoisille vaapperoille kiertotuoleille. Pankaa jokin merkki koskettimiin, jotta hän helposti sen avulla löytää yksiviivaisen c:n. Sallikaa hänen lievittää pakahtuvaa sydäntänsä maalaamalla sävelkuvia niin sanoakseni. Saattepa nähdä, tuntikausia hän viettää sillä tavoin onnellisena. Ja jos hänessä ennestään on hiukankin soittotaituria — mitä kyllä tuo suuri piano, ihan ilman kaikennäköisiä koruja todistaisi — alkakoon vain heti siten soitella, ennen kuin hänet ikävystytetään Braillen tai muitten sokeainsoittojärjestelmillä. Koettakaa keksiä jokin helppo keino — esimerkiksi pieni uurros puuhun koskettimen päähän — jonka avulla hän oitis empimättä ja tuskastumatta löytää yksiviivaisen c:n. Muista koskettimista välittäkää viisi. Se on ainoa, mikä hänen on tarvis nähdä, kun hän vain kerran pääsee pianon ääreen. Ha, ha! Ei ole mies hullumpi ollakseen skottilainen, vai mitä, sisar Gray?"

Janea ei naurattanut, vaikkakin hän jostakin kaukaa oli hengessään kuulevinaan herttuattaren naurun ja kättentaputuksen. Janen mielestä pila oli kaukana — hänen sokea Garthinsa pianon ääressä, pää kumarruksissa koskettimien yli, sormin tunnustelemassa pientä, liikuttavaa uurrosta, joka hänen itsensä täytyi sinne tehdä yksiviivaisen c:n kohdalle. Hän inhosi tuota olentoa, joka rupesi kokkapuheisiin Garthin sokeudesta, ja hengessään hän näki Tommyn herttuattaren lähellä keikkuvan edestakaisin orrellaan ja kirkuvan: "Lennätä ulos! Tuki suus'!"

"Ja nyt", sanoi tohtori Mackenzie äkkiä, "lähin tehtävä on esittää teidät potilaalle."

Jane tunsi kalpenevansa ja kaiken veren tunkevan sydämeen. Mutta hän kesti sen ja odotti ääneti.

Tohtori Mackenzie soitti kelloa. Simpson tuli sisälle.

"Sherrypullo, viinilasi ja pari korppua", käski tohtori Rob.

Simpson poistui.

"Aika elävä!" ajatteli Jane. "Yhdentoista aikaan aamupäivällä!"

Tohtori Rob seisoi ja odotti, salamielisenä pureskellen punertavia viiksiään ja tuijottaen ulos ikkunasta.

Simpson ilmestyi jälleen huoneeseen, laski pöydälle pienen tarjottimen ja poistui ääneti, painaen oven kiinni mentyänsä. Tohtori Rob kaatoi lasiin sherryä, veti tuolin pöydän viereen ja sanoi: "Kas niin, sisar, istukaa ja juokaa tämä ja syökää vähän korppua."

Jane vastusteli. "Mutta, herra tohtori, en minä milloinkaan —."

"En minä epäilekään, että te 'milloinkaan' niin teette", sanoi tohtori Rob, "ette ainakaan yhdentoista aikaan aamupäivällä. Mutta tänään teidän täytyy, niin että älkää turhaan kuluttako aikaa väittelyyn. Te olette matkustanut koko yön ja kohta teidän on mentävä tuonne ylhäälle, missä näky on niin surullinen, että se kyllä kysyy hermoja. Minun kanssani on teillä ollut väsyttävä keskustelu, joten kiitätte Luojaa, että se nyt on päättynyt. Mutta hartaammin vielä kiitätte Luojaa, jos nyt juotte tuon sherryn. Ja sitä paitsi te olette seisonutkin kaksikymmentäkolme ja puoli minuuttia. Minä seison itse aina, kun puhun, ja suon myös mielelläni, että nekin seisovat, jotka sanojani kuuntelevat. Minun on mahdotonta puhua ihmisille, jotka istuvat ja vetelehtivät lähelläni. Mutta nousette paljon vankemmin portaita, sisar Rosemary Gray, jos nyt istutte pöydän ääressä jonkin viitisen minuuttia."

Jane totteli nöyryytettynä ja liikutettuna. Vanhojen hylkeennahkaisten liivien alla taisi loppujen lopuksi sittenkin sykkiä hyvä, osaaottavainen sydän. Omituisen, jonkin verran arveluttavan kuoren alla oli ihmisten ja asioitten terävää ymmärtämystä. Sillä välin kuin Jane joi viiniänsä ja söi korppujansa, hieroi tohtori silkkisellä nenäliinallaan ahkerasti ikkunaa toisella puolen huonetta ja surisi koko ajan kuin ikkunaa vastaan töyttäilevä mehiläinen. Hän näytti tykkänään unohtaneen hoitajattaren, mutta juuri kun tämä laski tyhjää lasia kädestänsä, hän kääntyi ja meni suoraapäätä lattian poikki ja laski kätensä hoitajattaren olalle.

"Kas niin", sanoi hän, "seuratkaa minua nyt yläkertaan ja puhukaa aluksi siellä niin vähän kuin suinkin. Muistakaa, että jokainen pimeyteen tunkeva uusi ääni tuottaa tuskaisaa levottomuutta sairaille. Puhukaa vähän ja hiljaa, ja suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa ja viisautta."

Arvokkuutta ja itsetietoista voimaa oli pienessä merkillisessä olennossa, joka Janen edellä nousi portaita. Seuratessaan häntä huomasi Jane henkisesti nojaavansa häneen, saavansa häneltä tukea ja vahvistusta. Hänen viimeinen odottamaton lauseensa, niin vanhanaikainen sanonnaltaan, vaikutti melkein rukoukselta ja rohkaisi Janea. "Suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa ja voimaa", sanoi hän, vähääkään aavistamatta, miten suuresti Jane tunsi niitä ominaisuuksia nyt tarvitsevansa. Ja sitten erottui toinen ääni, joka urkujen säestyksin lauloi: "Sun ohjaukses turvan tuo." Ja varmoin, vaikka äänettömin askelin seurasi Jane tohtori Mackenzietä huoneeseen, jossa Garth makasi avuttomana, sokeana ja muotopuolena.

Yhdeksästoista luku.

PIMEYDESTÄ KUULUVA ÄÄNI.

Tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään, sen vain, ja aurinko paistoi siihen.

Ei hän itsekään ymmärtänyt, miten aina oli kuvitellut tätä huonetta pimeäksi, aivan unohtaen, että Garthille nyt oli sekä valo että pimeys yhdentekevää ja ettei hyödyttänyt mitään estää auringonvalon parantavaa, puhdistavaa ja elähdyttävää vaikutusta pääsemästä sisälle huoneeseen.

Sairas oli siirrättänyt vuoteensa vallan nurkkaan — siihen nurkkaan, joka oli kauimpana ovesta, uunista ja ikkunoista — vasen sivu seinäänpäin, niin että hän saattoi käsin tunnustella seinää ja kääntyä niin lähelle sitä, ettei kukaan voinut tarkastaa hänen kasvojaan. Siinä asennossa hän makasi nytkin eikä kääntynyt, kun he astuivat sisään.

Rakas tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään. Näki sitten, miten vuoteessa-olija, yhä vasemmalla kyljellään, yllä sininen silkkinen makuunuttu, ojensi laihaa, valkeata oikeata kättänsä taaksepäin, jättäen sen voimattomana ja avuttomana peitteelle virumaan.

Jane pani kätensä ristiin selkänsä taakse. Hän tunsi voimakasta halua syöstä polvilleen vuoteen viereen, ottaa tuo voimaton käsi omiin voimakkaitansa ja peittää se suudelmin. Oi, varmaankin, ihan varmaan tumma pää silloin kääntyisi häneen päin eikä enää etsisi piiloa kovan, kylmän seinän turvista, vaan sokeat kasvot kätkeytyisivät hänen sylinsä rajattoman hellään suojaan. Mutta varoittavana ja vakaana kaikui Deryckin ääni hänen korvissaan: "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa —." Sen vuoksi piti Jane yhä käsiään selkänsä takana.

Tohtori Mackenzie meni vuoteen viereen ja laski kätensä Garthin olalle. Kun hän sitten hitaasti ja rauhallisesti puhui, muuttui hänen luonnostaan melko karkea äänensä uskomattoman pehmeäksi, joten Janen oli kutakuinkin vaikea uskoa häntä samaksi mieheksi, joka vast'ikään kokonaista puolituntia oli pommittanut ja ahdistanut häntä kaikenlaisilla kysymyksillä, huomautuksilla ja määräyksillä.

"Hyvää huomenta, herra Dalmain. Simpson kertoi yön olleen aivan erinomaisen, parhaan tähänastisista. No, sehän on vallan mainiota. Olette varmaankin hyvillänne, kun pääsitte Johnsonista, sillä vaikka hän oli sangen taitava, niin oman palvelijanne apu on teistä sittenkin mieluisampaa. Nuo erikoisesti toimeensa valmistuneet hoitajat eivät milloinkaan tyydy tekemään ainoastaan sitä, mikä on tarpeellista. He haluavat aina tehdä hiukan enemmän, ja tuo 'hiukan enemmän' väsyttää sairasta. — Mutta tänään tuon kanssani teille erään, joka auliisti tekee kaikki, mitä tarvitsette, mutta ei, siitä olen varma, ikävystytä teitä yrittämällä tehdä enemmän kuin toivotte. Tohtori Deryck Brandin toimesta sisar Rosemary Gray on nyt täällä, ja minun luullakseni saatte hänestä oivallisen seuralaisen, kirjurin, ääneenlukijan ja minkä vain haluatte. Saatte oikeastaan itsellenne, herra Dalmain, uuden silmäparin, jonka takana on teräväjärkiset aivot, joita taas ohjaa ja pitää kurissa hyvä ja lämmin naisen sydän. Sisar Gray saapui tänä aamuna, herra Dalmain."

Vuoteesta ei kuulunut vastausta. Mutta Garthin käsi hapuili seinää, kosketti sitä ja hervahti jälleen alas vuoteelle.

Jane ei kyennyt oikein käsittämään, että hän itse oli "sisar Gray". Hän vain toivoi, ettei hänen poika parkaansa kiusattaisi tuon naisen läsnäololla! Sillä hetkellä hänestä sekä Garth että hän itse olivat aivan syrjäisiä tässä asiassa.

Tohtori Mackenzie virkkoi jälleen: "Sisar Rosemary Gray on täällä huoneessa, herra Dalmain."

Silloin Garthin luontainen kohteliaisuus virkosi. Hän ei kääntänyt päätään, mutta teki oikealla kädellänsä pienen ystävällisen tervehdyseleen ja sanoi hiljaa, mutta selvästi: "Tervetuloa! Olitte kovin ystävällinen, kun tulitte näin kauaksi tänne. Toivon, että teidän matkanne sujui hyvin." Janen huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan lausutuksi.

Tohtori Rob vastasi kiireesti, katsomatta Janeen: "Neiti Grayn matka sujui varsin hyvin, ja hän onkin niin reippaan näköinen, kuin olisi maannut yönsä vuoteessa. Näkee kyllä, että hän on kylmää vettä rakastava nuori nainen."

"Toivon, että emännöitsijäni pitää huolta hänen mukavuudestansa täällä. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle siitä", puhui Garth väsyneesti ja painautui entistä lähemmäksi seinää, ikään kuin lopettaakseen keskustelun.

Tohtori Rob veteli viiksiänsä ja katseli hetkisen ääneti sinistä silkkihihaa.

Sitten hän kääntyi ja virkkoi Janelle: "Tulkaa tänne ikkunan luo, sisar Gray. Tahtoisin näyttää teille tätä erikoistuolia, jonka hankimme herra Dalmainille. Siinä hänen on varsin mukava olla, sitten kun hän haluaa nousta istumaan. Näettehän? Tässä on tällainen sovellutettava päännoja; ja kaikki nämä asettimet, nojat ja pienet siirtopöydät voidaan kädenkäänteessä järjestää kuinka vain parhaiten sopii. Minusta se on vallan erinomainen, ja tohtori Deryck piti siitä myöskin. Oletteko nähnyt tämmöisiä ennen, sisar Gray?"

"Meillä oli samanlainen sairashuoneella, mutta ei se ollut vallan noin täydellinen", vastasi Jane.

Aurinkoisen huoneen hiljaisuudessa kuului vuoteesta yht'äkkiä ääni, joka aivan säikähdytti heidät. Se oli pimeään kuiluun syöstyn onnettoman epätoivoista avunhuutoa.

"Kuka täällä huoneessa on?" huusi Garth Dalmain.

Hänen kasvonsa olivat yhä seinään päin, mutta hän oli kohonnut vasemman kyynärpäänsä varaan; asennosta näki, että hän kuunteli jännittyneenä.

Tohtori Mackenzie vastasi: "Ei täällä ketään muita ole kuin minä ja sisar Gray."

"On, täällä on joku muukin!" sanoi Garth kiivaasti. "Kuinka te saatatte valehdella minulle? Kuka puhui äsken?"

Jane astui nopeasti vuoteen luo. Hänen kätensä vapisivat, mutta äänensä hän täydellisesti hillitsi:

"Herra Dalmain, minä äsken puhuin", sanoi hän, "sisar Rosemary Gray. Ja minä luulen tietävänikin, miksi minun ääneni oudostuttaa teitä. Tohtori Brand huomautti minulle, että niin voisi tapahtua. Hän sanoi, etten saisi hämmästyä, jos minun ääneni teistä usein aivan merkillisesti muistuttaisi erään teille molemmille tutun naisen ääntä. Hän sanoi hyvin usein kiinnittäneensä siihen huomiota."

Garth ei liikahtanutkaan, kuunteli ja mietti vain. Vihdoin hän kysyi hitaasti: "Sanoiko hän kenen ääntä?"

"Sanoi, sillä minä kysyin. Hän sanoi sen muistuttavan neiti Championin ääntä."

Garthin pää vaipui takaisin tyynylle. Sitten, yhä kääntymättä, äänessä sävy, josta Jane tiesi rakkailla, häneltä piilotetuilla kasvoilla hymyn väreilevän, hän sanoi Janelle: "Neiti Gray, teidän täytyy antaa anteeksi, että minä noin tyhmästi ja anteeksiantamattomasti kiivastuin. Mutta ymmärrättehän, sokeus on minulle yhä vielä niin uutta, ja jokainen tämän ikuisen yön tumman verhon läpi tunkeva uusi ääni merkitsee minulle äärettömän paljon enemmän kuin puhuja aavistaakaan. Teidän äänenne ja tohtori Deryckin mainitseman neidin ääni ovat niin toistensa kaltaiset, että, vaikka tiedänkin hänen tällä haavaa olevan Egyptissä, olin melkein varma, että hän oli tässä huoneessa. Ja todellakin, tuskin mikään maailmassa olisi niin vähän otaksuttavaa kuin se, että hän olisi tässä huoneessa. Siksi minä pyydän sekä teiltä että tohtori Mackenzieltä sydämestäni anteeksi kiihtymistäni ja epäilemistäni." Hän ojensi oikean kätensä, kämmen ylöspäin, Janea kohti.

Jane pusersi vapisevia käsiään yhteen selkänsä takana.

"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, sisar Gray", virkkoi kesken kaiken tohtori ikkunan luota. "Minulla on vielä yhtä ja toista lähemmin selitettävää teille täällä."

He keskustelivat kotvan aikaa potilaan keskeyttämättä, kunnes tohtori Rob huomautti: "Nyt minun on jo aika lähteä."

Silloin Garth sanoi: "Tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne muutaman minuutin."

"Odotan teitä alhaalla, tohtori", sanoi Jane ja aikoi poistua, mutta tohtori Robin käskevä kädenliike pysähdytti hänet, ja hän kääntyi ja meni ääneti uunin luo. Ei hänestä ollut mitään syytä tällaiseen salakähmäisyyteen eikä hän pitänyt siitä, ja siksi se vaivasi häntä. Mutta ei ollut hyvä olla tottelematon nummimaiden pisamaiselle pikku Napoleonille. Tämä meni ovelle, avasi sen ja pani kiinni jälleen, palasi takaisin vuoteen viereen, veti tuolin siihen ja istuutui sille.

"No, herra Dalmain", sanoi hän.

Garth nousi istumaan ja kääntyi kiihkeästi häneen päin.

Silloin Jane näki ensi kerran hänen kasvonsa.

"Tohtori", sanoi hän, "kertokaa minulle jotakin tästä hoitajattaresta. Kuvatkaa minulle, kummoinen hän on."

Ääni ja asento ilmaisivat ylenmääräistä jännitystä. Hänen kätensä olivat ristissä, oli kuin hän olisi rukoillut saada katsella tohtorin silmillä. Hänen laihat, kalpeat, kärsimysten uurtamat kasvonsa olivat sokeudesta huolimatta ilmeikkäät.

"Kuvatkaa hänet minulle, tohtori", sanoi hän, "tuo sisar Rosemary Gray, joksi te häntä nimitätte."

"Mutta ettehän toki, hyvä herra, luule, että minä olen antanut hänelle moisen hyväilynimen", sanoi tohtori Rob rauhallisesti. "Se on tämän neidin oikea nimi, ja sievä se onkin. Rosemary? Shakespearessa se esiintyy jossakin, eikö niin?"

"Kuvatkaa hänet minulle", pyysi Garth kolmannen kerran.

Tohtori Mackenzie vilkaisi Janeen. Mutta tämä oli kääntynyt selin salatakseen poskille vierineet kyynelensä. Oi, Garth! Oi, kaunis, kirkassilmäinen Garth! Tohtori vetäisi Deryckin kirjeen taskustaan ja tutki sitä.

"No niin", sanoi hän verkalleen, "hän on pieni, sievä olento, juuri sellainen hieno nuori nainen, jommoisen te haluaisitte lähellenne, jos näkisitte hänet."

"Tumma vai vaalea?" kysyi Garth.

Tohtori vilkaisi Janen poskeen, jota ei tosin paljon nähnytkään, ja hänen ruskettuneihin käsiinsä, joilla hän oli tarttunut uuninreunukseen.

"Vaalea", sanoi tohtori hetkeäkään tuumimatta.

Jane hätkähti ja vilkaisi sivulleen. Kuinka tuo pikku mies valehteli ilman muuta?

"Entä tukka?" kysyi tukahtunut ääni.

"Tukkako", sanoi tohtori Rob muka miettien. "Sitä ei paljon näykään pienen, vaatimattoman päähineen alta; mutta taitaa se olla semmoinen pehmeä, silkinhieno tukka, jommoinen sievää ja miellyttävää naista vasta somistaakin."

Garth heittäytyi takaisin pitkälleen raskaasti huokaisten ja painoi kätensä pimenneille silmilleen.

"Tohtori", sanoi hän, "minä olen tuottanut teille niin paljon huolta, ja tänään te kai pidätte minua vallan mielettömänä. Mutta ellette tahdo, että minusta tulee aivan täysihullu, lähettäkää pois tuo neiti. Älkää antako hänen enää tulla tähän huoneeseen."

"No mutta, herra Dalmain, harkitaan vähän tätä asiaa", sanoi tohtori Mackenzie kärsivällisesti. "Eihän teillä ole muuta tätä nuorta naista vastaan, kuin että hänen äänensä sattumalta muistuttaa erään tällä hetkellä varsin kaukana olevan tuttavanne ääntä. Eikö tuo tuttavanne ollut miellyttävä?"

Garth naurahti, mutta katkerasti; siinä naurahduksessa oli nyyhkytystä. "Oli kyllä", virkkoi hän, "hän oli hyvin miellyttävä nainen."

"No niin, ja miksi ei sisar Rosemary Gray saisi elvyttää miellyttäviä muistoja? Minusta hänen äänensä sitä paitsi vaikuttaa ystävälliseltä, herttaiselta ja naiselliselta, ja nykypäivinä saamme siitä olla kiitolliset, sillä nykyään moni nainen puhuu niin, että sitä variksetkin pelkäisivät; kalkattavat, kalkattavat ja kalkattavat kalin, kalin, kalin — panevat kuin pienet kivet tinarasiassa."

"Mutta, hyvä tohtori, ettekö te sitten voi ymmärtää, että juuri tuota äänten yhtäläisyyttä ja sen herättämiä muistoja en minä näin sokeana voi kestää? Ei minulla hänen ääntänsä vastaan sinänsä mitään ole, sen Jumala tietää! Mutta tietäkää, kun ensin sen kuulin, luulin että — että — hän —, se toinen — oli tullut tänne — luokseni — ja —." Garthin ääni katkesi äkkiä.

"Se miellyttävä nainenko?" sanoi tohtori Rob. "Kyllä ymmärrän. No niin, herra Dalmain, tohtori Deryck sanoi, että kaikkein parasta tässä olisi, jos te rupeaisitte haluamaan vieraita. Kaikesta päättäen teillä on paljon ystäviä, jotka mielellään tulisivat pitkiltäkin matkoilta teitä tervehtimään, jos se vain teitä lohduttaisi. Enkö saa lähettää sanaa sille miellyttävälle naiselle? Minä en epäilekään, etteikö hän tulisi? Kun hän sitten istuisi vieressänne ja puhelisi kanssanne, ei sairaanhoitajattaren ääni enää lainkaan kiusaisi teitä."

Garth oli kohonnut istumaan, kasvot ilmaisivat vimmaista vastaanpanoa. Jane kääntyi ja seurasi tarkoin häntä silmillään.

"Ei, tohtori", sanoi Garth. "Hyvä Jumala, ei, ei! Kaikista maailman ihmisistä soisin hänen viimeiseksi astuvan tähän huoneeseen?"

Tohtori kumartui tarkastaakseen erästä tuskin huomattavissa olevaa vikaa paperissa. "No ja minkätähden?" kysyi hän hillityn voittoisesti.

"Sen tähden", sanoi Garth, "että sillä miellyttävällä naisella — mainitsitte häntä sattuvalla nimellä —, on jalo sydän, joka olisi pakahtumaisillaan säälistä minun sokeuteni tähden; ja hänen sääliänsä minä en kestä. Raskaan ristini painon lisänä se lyyhistäisi minut maahan asti. Minä jaksan kantaa ristini. Ainakin toivon aikaa myöten jaksavani miehuullisesti kantaa sen, kunnes Jumala sallii minun heittää sen harteiltani. Mutta viimeinen oljenkorren lisäys — hänen saalinsa — murtaisi minut kokonaan. Vaipuisin pimeyteen, mistä en ikinä pelastuisi."

"Kyllä ymmärrän", sanoi tohtori Rob ystävällisesti. "Poika parka! Ei se miellyttävä nainen saa tulla."

Hän istui vaiti muutamia minuutteja, työnsi sitten tuolinsa taaksepäin ja nousi.

"Joka tapauksessa minä toivon teidän olevan ystävällinen sisar Rosemary Graylle, herra Dalmain, niin ettei hänen tehtävänsä käy ylenmäärin vaikeaksi. En uskalla lähettää häntä noin vain takaisin. Hän on tohtori Brandin suosittama ja lähettämä. Sitä paitsi — ajatelkaa, miten loukkaavaa se olisi hänelle sairaanhoitajattarena. Ajatelkaa, hyvä mies! — ilman muuta saada lähteä tiehensä, kun on ollut muutaman minuutin potilaan huoneessa, vain sen tähden, että, totta tosiaan, hänen äänensä muka vaivaisi tätä! Tyttö parka! Siitäpä tulisi mainio suositus hänen papereihinsa! Ja kuvitelkaa, mimmoista hänen olisi mennä moisine todistuksineen johtajattaren luo! Totta kai teissä on niin paljon jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, että kestätte tuommoisen vähäpätöisen yhtäläisyyden tuottaman ärsytyksen?"

Garth empi. "Tohtori Mackenzie", virkkoi hän viimein, "voitteko vannoa, että kuvauksenne tuosta nuoresta naisesta oli kaikin puolin aivan oikea?"

"Ei sinun pidä vannoman", saneli tohtori Rob tekohartaana. "Minulla oli hurskas äiti, poikaseni. Sitä paitsi voin toisella tavoin tyydyttää teitä paljon paremmin. Kerron teille koko salaisuuden. Minä luin sen tohtori Deryckin kirjeestä. En ole itse mikään naisten tuntija ja olen ikäni pitänytkin hevosia ja koiria hölläpaulaisempana ja hauskempana seurana. Siksi en luottanut omiin silmiini, vaan pidin tohtori Deryckin kuvausta varmempana. Täytyyhän teidän myöntää, että hän pystyy arvostelemaan naisia. Olettehan kai nähnyt tohtorinrouva Brandin?"

"Nähnytkö? Totta kai", sanoi Garth innostuen, vienon punan kohotessa hänen poskilleen, "minähän olen maalannut hänen kuvansa. Ah, sitä kuvaa! — Hän seisoo pöydän vieressä, auringonpaiste sattuu hänen tukkaansa, ja hän järjestää kullankeltaisia narsisseja vanhaan venetsialaiseen maljakkoon. Näittekö te taulua Uudessa Galleriassa pari vuotta sitten?"

"En", sanoi tohtori Rob. "Ei minua gallerioissa nähdä, ei uusissa eikä vanhoissa. Mutta" — hän katsoi kysyvästi Janeen, ja tämä nyökkäsi myöntävästi — "sisar Gray äsken juuri kertoi nähneensä sen."

"Niinkö?" sanoi Garth kiinnostuneena. "Yleensä ei tule ajatelleeksikaan sairaanhoitajattaria ja taulunäyttelyjä toistensa yhteydessä."

"En voi ymmärtää, miksikä ei", sanoi tohtori Rob. "Täytyyhän heidänkin jonnekin mennä lomahetkinään. Eiväthän hekään voi aina vain, oli ilma minkälainen tahansa, seisoa kauppojen ikkunoita tutkimassa. Saattavathan he toki pistäytyä teidän taulujannekin katsomaan? Sitä paitsi neiti Rosemary on lahjakas nuori nainen. Tohtori Deryck sanoo hänen olevan säätyläisperheestä, paljon lukeneen ja älykkään. — No, poikaseni, kuinka käy?" Garth mietti ääneti.

Jane kääntyi uuniin päin ja tarttui sen reunukseen. Seuraava tuokio toisi ratkaisun.

Vihdoin Garth puhui hitaasti ja empien. "Kunhan minä vain voisin mielessäni erottaa hänen äänensä — tuosta toisesta henkilöstä. Kun minä saattaisin pitää varmana, ettei hän, vaikka ääni onkin niin omituisesti samanlainen, ettei hän itse ole —", hän vaikeni ja Janen sydän lakkasi sykkimästä. Häntäkö Garth nyt alkaisi kuvata? — "ole lainkaan niiden kasvojen ja piirteiden ja sen muodon kaltainen, jotka minun muistissani kuuluvat tuohon ääneen."

"No", sanoi tohtori Rob, "siitähän me minun mielestäni helposti selviämme. Sairaanhoitajattaret tietävät kyllä, että potilaita on pidettävä hyvällä tuulella. Käsketään hänet takaisin ja pyydetään häntä polvistumaan vuoteenne viereen — Herra varjelkoon! mutta olenhan minä tässä kolmantena, niin ettei hän siitä mitään ajattele — ja te sivelette käsin hänen kasvojansa ja tukkaansa ja hänen hoikkaa uumaansa. Siten itse koskettamalla saatte tuntea, miten hienostunut ja soma olento hän on sinisessä puvussaan ja valkeassa esiliinassaan."

Garth purskahti nauramaan, ja äänessä oli sävy, jota ei siinä ollut ennen. "Se vasta parasta kaikesta olisi!" sanoi hän. "Taivas varjelkoon! Minä olen mahtanut käyttäytyä kuin aasi! Rupean jo uskomaan, että olen niiden yhdenkaltaisuutta liioitellut. Parin päivän päästä en sitä kukaties enää huomaakaan! Ja katsokaa, tohtori, tuolla on, jos se kuva häntä todellakin huvittaa — mihin te menette?"

"Anteeksi", sanoi tohtori Rob. "Siirsin vain tuolin uunin luo ja join lasillisen vettä. Teidän kuulonne käy vallan luonnottoman tarkaksi. Nyt olen pelkkänä korvana. Mitä aioitte sanoa kuvasta?"

"Niin, aioin vain sanoa, että jos häntä, sairaanhoitajatarta nimittäin, huvittaa rouva Brandista maalaamani taulu, on tuolla ylhäällä työhuoneessani sen harjoitelmat, ehkä hän haluaa katsella niitä. Jos hän tuo ne tänne ja kuvaa niitä minulle, voisin selittää —. Mutta, hyvänen aika, eihän minun — sovi pyytää sieviä nuoria naisia tänne, kun itse olen makuulla. Mutta jos minä nousisin ja koettaisin sitä teidän uutta tuolianne? Käskekää Simpsonia tuomaan minun ruskea kotitakkini ja oranssinvärinen kaulaliinani. Jumalan kiitos! On onni, että muistan värit ja tiedän, miten ne sopivat. Ajatelkaa niitä raukkoja, jotka ovat syntyneet sokeina. Ja olkaa niin hyvä ja pyytäkää neiti Grayta menemään kävelemään joko männistöön tai kankaalle, tai ajelemaan autolla, tai lepäämään tai tekemään yleensä mitä vain miellyttää. Sanokaa, että hän koettaisi olla kuin kotonaan, mutta hän ei saa millään ehdolla tulla tänne, ennen kuin Simpson ilmoittaa minun olevan kunnossa."

"Olkaa huoleti, sisar Gray on hyvin hienotunteinen", sanoi tohtori Rob, jonka ääni yhtäkkiä kävi sangen särähteleväksi. "Mutta, poikaseni, olkaa varovainen noustessanne. Ei teidän voimanne vielä kaikkia sopivaisuuksia kestä. Mutta muuten katson teidän varsin hyvin voivan nousta, jos teitä vain haluttaa."

"Hyvästi siis, tohtori", sanoi Garth ja hapuili tohtorin kättä. "Minä olen kovin pahoillani, etten ikinä kykene maalaamaan rouva Mackenzietä."

"Silloin saisitte maalata hänelle villakarvaisen pään, neljä käpälää ja maailman lempeimmät ruskeat silmät", sanoi tohtori Rob hiukan heltyen, "ja silmistä kuvastuisi kaikista luoduista uskollisin ja hellin koiransydän. Kaikkina näinä vuosina, joina olemme yhteisesti taloutta pitäneet, on hän aina ollut minua vastassa tervetulleeksi toivottaen; ei ole kertaakaan minua vastustanut, ei milloinkaan tahtonut viimeistä sanaa eikä harmittanut minua millään, ei edes uuden hatun ostolla. Kas, siinä se vasta vaimo on! — No, niin, näkemiin, poikaseni, Jumala kaikkivaltias siunatkoon teitä. Olkaa varovainen. Älkää hämmästykö, jos vielä palatessani poikkean katsomaan, mitä pidätte tuosta tuolista."

Tohtori Mackenzie avasi oven. Jane hiipi ulos hänen editsensä. Hän viittasi Janea menemään edellänsä alas portaita.

Kirjastossa Jane kääntyi päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tohtori tarjosi Janelle tuolin ja jäi seisomaan hänen eteensä. Tuuheiden kulmakarvain alla kirkkaat siniset silmät olivat kosteina.

"Hyvä sisar", sanoi tohtori, "tunnen olevani oikea vanha hölmö. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi. En ikinä ajatellut teille tällaista tulikoetta. Minä ymmärrän täydellisesti, että teistä tuntui koko uranne olevan vaarassa, kun hän epäili. Te olette itkenyt, näen minä, mutta älkää liiaksi antako käydä sydämellenne, että häntä niin vaivasi teidän äänenne, joka hänestä muistutti neiti Championin ääntä. Päivän, parin päästä hän unohtaa koko asian ja te olette hänelle enemmän arvoinen kuin tusina Championin neitejä. Ajatelkaahan, kuinka hyvää te jo olette tehnyt hänelle! Hän haluaa nyt nousta ja selittää teille taulujansa. Älkää suinkaan pelätkö. Pian te pääsette suosioon, ja minä saan ilmoittaa tohtori Deryckille, kuinka erinomaisesti te menestytte toimessanne. Nyt minun täytyy puhutella palvelijaa ja antaa hänelle tarkat ohjeet. Ja teitä minä neuvoisin tekemään pienen kävelyn nummelle ja niin hankkimaan itsellenne hyvän ruokahalun aamiaiseksi. Mutta pankaa jotakin lämpimämpää yllenne. Ei teille tule mitään sairashuonetöitä, ja johan minä olen selvästi nähnyt, että teillä kaikki on pesunkestävää ja käyttökelpoista, niin että voitte varsin hyvin käyttää jotakin, joka paremmin suojelee ylämaan viimoilta. Onko teillä lämpimämpiä vaatteita mukananne?"

"Meidän laitoksessamme on sääntönä käydä aina ammattipuvussa", sanoi Jane, "mutta on minulla harmaa merinopuku."

"Jaha. No pankaa sitten se harmaa merinonne. Minä tulen takaisin parin tunnin kuluttua katsomaan, kuinka potilas voi tästä muutoksesta. Mutta älkää antako minun viivyttää teitä."

"Tohtori Mackenzie", sanoi Jane tyynesti, "sallikaa minun kysyä, miksi te kuvasitte minut vaaleaksi ja minun karkean, sileäksikammatun tukkani pehmeäksi, silkinhienoksi?"

Tohtori Rob oli juuri painamaisillaan sähkökelloa, mutta jätti Janen kysymyksen vuoksi sen tekemättä ja kääntyi Janeen päin. Tämän vakaa ja hänen oma älykäs sinivälkkeinen katseensa kohtasivat.

"Hyvänen aika, saattehan te kysyä, sisar Rosemary Gray", sanoi hän, "vaikka ihmettelenkin, että pidätte kysymystä tarpeellisena. Minusta oli päivänselvää, että tohtori Deryck, ja siihen hänellä lienee omat syynsä, tahtoi kuvata teidät potilaalle jonkin mielikuvan mukaan, nähtävästi niin paljon kuin suinkin jonkun hänen tietyn ihanteensa kaltaiseksi. Kun kuvaus oli niin perin eroava todellisuudesta, tein sen johtopäätöksen, että niiden kahden pikkupiirteen, joilla minun onnettomuudekseni oli pakko täydentää kuvaa, oli parasta olla yhtä erilaiset siitä, mitä edessäni näin, kuin oli erilaista muukin kuvaus. Ja suonettehan nyt — —"

Tohtori soitti kiivaasti.

"Mutta kuinka te rohkenitte ehdottaa, että hän koskettamalla tunnustelisi minua?"

"Koska tiesin, että hän on oikea herrasmies", ärähti tohtori Rob tuimasti. — "Tulkaa sisään, Simpson — tulkaa sisään, hyvä ystävä — ja pankaa ovi kiinni! Ja kaikkivaltiaan Jumalan olkoon kiitos, että hän teki teistä ja minusta miehiä eikä naisia!"

Neljännestä myöhemmin Jane näki hänen ajavan pois ja ajatteli: "Deryck oli oikeassa. Mikä hauska sekoitus tarkkanäköisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, mutta vallan ihmeellisesti se vain edisti meidän suunnitelmaamme."

Mutta katsellessaan, kuinka gig-kärryt kiitivät hyvää vauhtia nummen poikki, olisi hän koko lailla hämmästynyt, jos olisi kuullut, mitä mietteitä tohtori Rob mutisi itsekseen kiristäessään ohjaksia ja hoputtaessaan oivaa hevostansa. Kulkiessaan näin sairaan luota toisen luo hänen oli tapana puoliääneen puhella itsekseen kokemuksistaan. Hänen melko vastakohtaisen luonteensa molemmat puolet vaihtoivat nähtävästi mielipiteitä keskenään. Tällä kertaa alkoi keskustelu näin:

"Mikähän on saanut jalosukuisen Janen tänne ylämaahan?" sanoi tohtori Rob.

"Pannahinenko sen tiesi", sanoi tohtori Mackenzie.

"Et saa kirota, poikaseni", sanoi tohtori Rob, "sinulla oli jumalinen äiti."

Kahdeskymmenes luku.

JANEN SELONTEKO.

Jalosukuisen Jane Championin kirje tohtori Deryck Brandille.

Castle Gleneeshissä, Pohjois-Skotlannissa.

Rakas Deryck! Sähkösanomistani ja postikorteistani ette ole juuri muuta saanut tietää, kuin että olen onnellisesti perillä. Kun nyt olen ollut täällä jo pari viikkoa, on mielestäni aika antaa teille tietoja. Muistakaa vain, että minä olen huono kynänkäyttäjä. Lapsuudesta saakka minun on aina ollut vaikeata päästä tuota ainaista alkua pitemmälle: 'Toivon, että voit hyvin', ja vallan ylettömästi on minun nyt ponnistettava ryhtyäkseni kirjoittamaan oikein kirjallista selontekoa Teille. Toivoisin todellakin voivani täksi kerraksi lainata kynän joltakulta taitavalta kirjailijalta, sillä tunnen tosiaankin kokeneeni sellaista, mitä ei usein satu naisen osalle.

Sisar Rosemary Gray menestyy yhä paremmin ja paremmin. Hän käy vähitellen välttämättömäksi potilaalle, jonka täydellisen luottamuksen hän on saavuttanut, niin että hänen sydämensä on pakahtua ammattiylpeydestä.

Jane parka sitä vastoin ei ole päässyt sen pitemmälle, kuin että kuuli potilaan omilta huulilta olevansa viimeinen koko maailmassa, jonka tämä, ollessaan näin sokeana, soisi tulevan luoksensa. Kun vihjaistiin Janen mahdollisesta käynnistä, sanoi hän: 'Voi, hyvä Jumala, ei!' ja hänen kauhistuneet kasvonsa ilmaisivat vastalausetta. Niin että kyllä Jane nyt saa raippansa ja — viisaan ja harkitsevan tuomarin määräyksen mukaan jaetaan 'kissan' kolmekymmentä iskua kolmeen otteeseen, kymmenen kerrallaan — niin saa myös Jane rangaistuksensa pienten väliaikojen päästä. Ei kerralla enempää kuin hän kestää, mutta tarpeeksi, jotta sydän on aina verillä ja mieli alituisessa ahdistuksessa. Ja Te, hyvä, viisas tohtori, osuitte aivan oikeaan henkistä tutkimustanne tehdessänne. Hän sanoo, että Janen sääli olisi viimeinen oljenkorsi hänen jo muutenkin raskaalle ristilleen, ja lausetapa on kyllä sattuva, sillä Janen sääli onkin oljenkorren veroista hänelle. Jane säälii vain itseänsä, sillä hän on toivottomasti takertunut oman erehdyksensä verkkoon eikä pääse sen silmuista irti. Mutta miten saada Garth Dalmain tämä uskomaan, siinäpä vaikeus onkin.

Muistatteko, miten israelilaiset jäivät Migdolin ja meren väliin? Tiesin kyllä, että Migdol merkitsee 'tornia', mutta en ollut ymmärtänyt tätä kohtaa, ennen kuin itse seisoin kapealla erämaankaistaleella, Punainenmeri edessäni ja vasemmalla, oikealla Gebel Attikan vuoriharjanne pilviin kohoavine huippuineen kuin mikäkin eriskummainen, valloittamaton linnoitus. Ainoa kulkutie oli se tie, jota he juuri olivat tulleet Egyptistä, mutta jolla nyt Faraon heitä takaa-ajavat vaunut ja ratsumiehet tömistäen kulkivat. Samalla lailla, hyvä poika, vaeltaa Jane erämaantietä, joka päivä päivältä käy kaidemmaksi, niin että hän on menehtymäisillään epätoivoon. Migdol on Garthin vakaumus, että Janen rakkaus voi olla ainoastaan pelkkää sääliä. Punainenmeri on tunnustus, johon hänen ehdottomasti on syöksyttävä, kun ei voi Migdolin yli kiivetä; sen kylmään veteen hukkuu Garthin rakkaus, kun Jane vetää hänet siihen mukanaan, sillä epäilyksen ja epäluulon aallot vyöryvät hänen päänsä yli — epäilyksen, jota karkottamaan hänellä ei ole enää voimaa, epäluulon, jota hänet on niin vaikea saada huomaamaan vääräksi ja erehdykseksi. Ja takana tulevat Faraon joukot, sattumat, jotka työntävät liikkeelle tapausten pyörän. Minä hetkenä tahansa jokin sattuma saattaa pakottaa tunnustukseen, ja heti paikalla hän kapuaa Migdolin vuorirotkoihin kädet haavoissa, jalat verissä. Ja hän — Jane parka — syöksyy Punaisenmeren syvyyksiin. Mistä löytyisi Mooses, taivainen lähetti, joka ojentaisi ymmärtävän rakkauden sauvan ja ohjaisi turvaisesti aaltojen halki, niin että he yhdessä pääsisivät Luvattuun maahan! Rakas, viisas poika, ettekö uskaltaisi ruveta Moosekseksi?

Mutta nyt kirjoitan sivua Baedekeriin ja unohdan kertoa oikeita asioitani.

Hyvin ymmärtänette, että Jane laihtuu ja käy huononnäköiseksi Margeryn puurosta huolimatta — joka 'pannaan päälle' joka päivä jo heti aamiaisen jälkeen seuraavan päivän aamiaista varten; ja kuka vain kulkee ohi, sekoittaa sitä vähän. Tiesittekö Te, kuinka oikein puuroa keitetään, Deryck? Minä luulin aina, että se on valmista viidessä minuutissa. Margery sanoo, että se mahtaa olla jotakin englantilaista hökötystä, jota julkeasti nimitetään sillä nimellä. (N. B.) Olkaa hyvä ja pankaa merkille, kuinka itsetietoisesti ja halliten minä käytän skottilaisia sanontatapoja, ryhtymättä mihinkään eriskummaiseen merkintätapaan — vaivaan, joka minusta on vallan tarpeeton. Sillä jos kerran ennestään tiedätte, kuinka vanha Margery lausuu 'puuron', niin kuulette sen myös lukiessanne. Ja ellette sitä ennestään tiedä, ei mikään eriskummainen merkintätapa kykene antamaan muuta kuin irvikuvan siitä somasta skottilaisesta korosta, jota Margery käyttää sanoessansa: 'Sekoittakaa vähän puuroa, sisar Gray'! Olen tosiaankin hyvilläni ja ihmeissäni, että niin helposti ymmärrän syntyperäisiä paikkakuntalaisia ja että keskustelu heidän kanssaan tuottaa minulle hauskuutta, sillä päästyäni työläästi loppuun pari kolme nykyaikaista romaania, joiden aiheet olivat täältä ylämaasta, otaksuin heidän puheensa olevan jotakin tuiki tuntematonta kieltä. Mutta päinvastoin puhuvat vanha Margery, sisäkkö Maggie, puutarhuri Macdonald, metsänvartija Macalister, kaikki melkein puhtaampaa englantia kuin minä, ääntävät huolellisemmin ja muodostavat r:änsä selvemmin. Murre on omituisempaa kuin ääntäminen.

Mutta näitä kielitieteellisiä sivuhyppyjä! Voi, poika, haava sydämessäni on niin syvä ja kipeä, että pelkään siihen kajoamista, pelkään Teidänkin hellävaraista kajoamistanne. Missä minä olinkaan? Niin, puurostahan jouduin kiertotielle. No, kuten sanoin, Jane käy laihaksi ja huonoksi vanhan Margeryn puurosta huolimatta, mutta sisar Rosemary Gray on kukoistava ja yhä entinen pieni, sievä olento, jolla on pehmeä, silkinhieno tukka — tohtori Robin omavaltainen lisä ihastuttavaan kuvaan. Sivumennen sanoen, tämä tohtori oli minulle täydellinen yllätys. Opin paljon tohtori Mackenzieltä ja rakastan tohtori Robia, paitsi toisinaan, kun tekee mieleni ottaa häntä ruskean päällystakin kaulurista ja lennättää ulos ikkunasta.

Mitä taasen tulee sisar Rosemary Grayn ulkomuotoon, pidin parhaana puhua siitä suoraan palvelijoille. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista usein oli; esimerkiksi kirjastossa, kun Garth tuli ensi kerran alakertaan; hän käski Simpsonin tuoda tikapuut neiti Graylle ja Simpson avasi jo huulensa huomauttaakseen, että sisar Gray varsin helposti varpailtaan muutenkin ulettuu ihan ylähyllylle asti, sen hän oli äsken juuri nähnyt. Onneksi englantilaisten miespalvelijain erinomainen koulutus pelasti minut tilanteesta, ja hän vastasi vain: 'Kyllä, herra, kyllä minä', ja katsoi minuun, joka seisoin aivan vaiti, kuten ihmiseen, jota selvästi huvittaa vaivata toista turhanpäiten. Jos siellä olisi ollut vanha hyvä Margery, jonka skottilainen kieli rupeaa hitaasti käymään, mutta vauhti lisääntyy käydessä niin, ettei sitä saa pysähtymään ennen kuin koko hänen ajatustulvansa on päässyt purkautumaan, olisi minun ollut pakko ottaa hänet hellään syliini ja viedä ulos.

Sen tähden käskin heti samana iltana Simpsonin ja Margeryn ruokasaliin, kun isäntä taatusti oli niin loitolla, ettei voinut mitään kuulla, ja sanoin heille, että syistä, joita en saattanut täysin selostaa, potilaalle oli annettu vallan kiero kuvaus minun ulkomuodostani. Hän luulee minua lyhyeksi ja hoikaksi, vaaleaksi ja hyvin sieväksi, ja pitkien selitysten välttämiseksi ja jotta ei turhaan häirittäisi hänen mielenrauhaansa, oli välttämätöntä pitää häntä tässä harhaluulossa. Simpsonin tavallinen huomaavainen ilme ei muuttunut, hän ainoastaan vakuutti: 'Aivan niin, neiti. Aivan niin.' Mutta vanhan Margeryn kasvoilla kuvastui monta epäilyksen varjoa minun puhuessani. Onneksi ne sentään olivat minun lopettaessani vaihtuneet hyväksyvään hymyyn. Hän kuitenkin lisäsi omat huomautuksensa: 'Parasta niin onkin, luullakseni. Sillä Garthie herra, poika rukka, halusi nähdä vain kaunista ympärillänsä. Garthie herra, oli minun tapana sanoa hänelle, kun hänelle oli vieraita tulossa, ja kaikki hänen puheensa päivällisestä koskivat vain vanhan hopean kiilloittamista ja Valentine-lasien ja Worstered-posliinin käyttöönottamista, Garthie herra, sanoin, kun oli mielestäni sopiva tilaisuus johtaa mieleen Sanaakin, te puhdistatte juoma-astian ja ruoka-astian ulkonaisesti, mutta ette lainkaan huolehdi siitä hyvästä, mitä ne sisältävät. Siksi on parasta antaa hänen pysyä harhaluulossaan.' Ja kun Simpson huomaavaisesti yski kätensä taakse ja vallan näkyvästi nyhkäisi häntä kylkeen kyynärpäällään, lisäsi hän ystävällisen jälkimietteen: 'Sillä vaikka tavalliset jokapäiväiset kasvot voivat näyttää tavallaan kauniiltakin ystävällisen ilmeensä vuoksi, eihän sitä kumminkaan voi ilmettä tehdä oikein selväksi sokealle.' Niin että tästä Te näette, Deryck, tämä vanha viisas eukko, joka on tuntenut Garthin pienestä pitäen, olisi täydellisesti hyväksynyt kolme vuotta sitten tekemäni ratkaisun.

No niin, palaan varsinaisiin tiedonantoihini. Äänestä meillä oli aluksi vastusta, kuten ennustittekin, ja koko suunnitelma oli muutaman kauhean hetken ihan hiuskarvan varassa. Sillä vaikka hän varsin helposti uskoi selityksen, minkä olimme suunnitelleet, lähetti hän minut pois huoneesta ja sanoi tohtori Mackenzielle, että minun ääneni tekisi hänet hulluksi. Mutta Rob tohtori hallitsi tilannetta ja pääsi voitolle sillä kertaa, ja kun Garth kerran oli mukautunut, ei hän enää lainkaan puuttunut siihen. Toisinaan näen hänen sentään kuuntelevan ja muistelevan jotakin.

Mutta sisar Rosemary Gray viettää ihania hetkiä, kun levoton, kaihoava Jane on unohduksissa. Sillä potilas kiintyy yhä enemmän häneen, kääntyy hänen puoleensa, luottaa häneen ja keskustelee hänen kanssaan, koettaa tunkea hänen sieluunsa, paljastaa omansa ja on yleensä ihmeellinen ja ihana olento, jonka kanssa nyt saan elää ja jota saan oppia tuntemaan. Kulkiessaan ulkona viluissaan ja kuullessaan näiden puhelevan huomaa Jane, kuinka vähän hän ymmärsi sen ihanan lahjan arvoa, joka laskettiin hänen jalkainsa juureen, kuinka vähän hän oli selvillä sen miehen luonteen sisimmästä, jonka "nuorena poikana" oli työntänyt luotaan. Sisar Rosemary oppii kaiken tämän istuessaan tuntikausia hänen seuranaan, ja epätoivon siroccotuulta kokien vaeltaa Jane rauhattomana edestakaisin kapeata erämaanpolkua.

Ja nyt minä tulen kirjeen pääasiaan, ja vaikka olenkin nainen, en pane sitä jälkikirjoitukseen.

Deryck, ettekö voi tulla tänne häntä katsomaan ja keskustelemaan minun kanssani? Minä en luule jaksavani kauempaa, ellen saa tukea joltakulta; ja hän iloitsisi niin saadessaan Teidät tänne ja voidessaan näyttää Teille, kuinka hän on edistynyt ja mitä kaikkea hän on jo oppinut. Voisitte myös samalla puhua hiukkasen Janen puolesta tai ainakin tunnustella hänen mieltään tämän Janen suhteen. Voi, hyvä poika, koettakaa uhrata neljäkymmentäkahdeksan tuntia! Raikas nummi-ilma tekee Teille hyvää. Ja minulla on sitä paitsi oma pieni suunnitelmani, jonka toimeenpano riippuu suuressa määrin Teidän tulostanne. Voi, tulkaa, rakas poika!

Teitä tarvitseva

Jeanette.

Tohtori Deryck Brandin kirje Sisar Rosemary Graylle Castle Gleneeshiin, Pohjois-Skotlantiin.

Wimpole Streetillä.

Rakas Jeanette! Tietysti minä tulen. Lähden Eustonin asemalta perjantai-iltana. Voin olla koko lauantain ja suurimman osan sunnuntaita Gleneeshissä, mutta maanantaina minun täytyy olla ajoissa työssä.

Teen parhaani, mutta enhän minä ole mikään Mooses eikä minulla ole hänen ihmeitätekevää sauvaansa. Sitä paitsi osoittavat viimeiset tutkimukset, etteivät israelilaiset voineet kulkea meren yli siltä kohtaa kuin Te mainitsette, vaan pohjoisempaa Suolaisen meren luota; sangen vähäpätöinen sivuseikka muuten, eikä lainkaan vähennä kuvanne sattuvaisuutta, pikemmin päinvastoin, sillä pelkäänpä, että Teille, tyttö parka, on vielä paljon suolaista varalla.

Sittenkin minä olen sangen toiveikas, niin, enemmänkin kuin toiveikas — luottavainen. Usein olen viime aikoina ajatuksissani sovitellut Teihin lupausta, joka sanoo, että kaikki vaikuttaa parhaaksemme. Kuka tahansa voi saada hyvät asiat vaikuttamaan parhaaksemme, mutta taivaallinen Isä ainoastaan voi kääntää pahankin hyväksi, ja kaikki erehdyksemme, rikoksemme ja mielettömyytemme Hän kääntää parhaaksemme. Mitä monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi tämä inhimillisen elämän arvoitus käy, sitä tarpeellisempi on meille tämä selvä elämänohje: 'Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, äläkä nojaa omaan ymmärrykseesi. Kaikilla teilläsi katso Häneen, ja hän on tasoittava polkusi.' Vanha, kulunut ja yksinkertainen ohje, mutta tosi ja siksi myös ikuinen.

Olen iloinen, että sisar Rosemary niin erinomaisesti menestyy toimessaan, ja toivon, ettei meille tule uusia odottamattomia vastuksia. Ajatelkaahan, miten kävisi Janen silloin, jos potilaamme rakastuisi somaan pikku sisar Rosemaryhin? Pelkään, että erämaa aukaisisi uumenensa ja nielaisisi hänet. Meidän täytyy koettaa estää sellaista onnettomuutta. Eikö pikku Rosemary mitenkään suostuisi tekemään hiukan virheitä puheessaan ja ääntämisessään tai tunnustamaan olevansa hiukan niinkuin ihastunut Simpsoniin?

Voi, tyttö kulta! En minä näin laskisi leikkiä, ellen aivan pian saapuisi avuksenne.

Kuinka hullua tämä on! Ja itse te olette korvaamaton! Mutta useimmat miehet ovat joko hulluja tai sokeita, yksi on sekä hullu että sokea. Luottakaa siihen, että sen kyllä hänen mieleensä taon — sekä omaksi tyydytyksekseni että hänen onnekseen — jos suinkin vain saan tilaisuuden.

Teidän alati uskollinen ystävänne Deryck Brand.

Tohtori Deryck Brand tohtori Robert Mackenzielle.

Hyvä tohtori Mackenzie! Pidättekö suotavana, että piakkoin käyn katsomassa potilastamme Gleneeshissä ja annan lausuntoni hänen nykyisestä tilastaan?

Voisin viikon lopulla päästä lähtemään sinne pohjoiseen.

Toivon, että olette tyytyväinen sairaanhoitajattareen, jonka teille lähetin.

Kunnioittaen

Deryck Brand.

Tohtori Robert Mackenzie tohtori Deryck Brandille.

Kunnioitettava tohtori Deryck! Kelpo neiti, jonka lähetitte tänne sairaanhoitajattareksi, täyttää potilaan kaikki mahdolliset vaatimukset. Ei minua enää tarvita. Eikä teitäkään — potilaan vuoksi. Mutta pidän ylen suotavana, että mitä pikimmin käytte katsomassa hoitajatarta, joka käy hoikemmaksi ja ohuemmaksi kuin oikeastaan on sopivaa hänen kokoisellensa neidille.

Jokin salainen huoli sen aivan ymmärrettävän huolen ohella, mitä tuottaa edesvastuu hoidosta tällaisessa tapauksessa, hiuduttaa hänet aivan loppuun. Ehkä hän luottaa Teihin. Hänen on vaikea täydelleen luottaa.

Teidän nöyrään palvelijaanne

Robert Mackenziehin.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

KIRJURI ON KOVILLA.

Sisar Rosemary istui potilaansa kanssa Gleneeshin päivänpaisteisessa kirjastossa. Pieni pöytä oli heidän välillänsä, sillä oli kasa kirjeitä, — potilaan aamuposti — joita hoitajattaren piti avata, lukea ääneen, ojentaa hänelle, jos niiden joukossa sattui olemaan jokin, jota hän halusi kosketella tai jonka halusi pistää taskuunsa.

He istuivat lähellä ikkunaovea, joka aukeni pengermälle. Vieno tuulenhenki toi kevätkukkien tuoksua, ja aamuinen päivänpaiste tulvi sisään.

Garth, yllään valkea flanellipuku, vihreä kaulanauha ja esikolta napinreiässä, nojasi mukavasti taaksepäin tuolissaan ja nautti nopeasti elpyvin tunnoin kukkien tuoksusta ja auringonsäteiden hyväilystä.

Sisar Rosemary lopetti oman kirjeensä lukemisen, taittoi sen kokoon ja pisti taskuunsa, tuntien kiitollista helpotusta. Deryck tuli. Hän ei ollut turhaan luottanut häneen.

"Kirje joltakulta mieshenkilöltä, eikö niin, neiti Gray?" sanoi Garth aivan odottamatta.

"Aivan oikein", vastasi sisar Rosemary. "Kuinka sen tiesitte?"

"Se oli kirjoitettu ainoastaan yhdelle arkille. Tärkeitä asioita sisältävään naisen kirjeeseen olisi mennyt ainakin kaksi ellei kolmea. Ja tuossa kirjeessä oli tärkeitä asioita."

"Myöskin oikein", sanoi sisar Rosemary hymyillen. "Mutta kuinka senkin tiedätte?"

"Koska huokasitte helpotuksesta luettuanne ensimmäisen rivin ja toistamiseen, kun taitoitte sen ja panitte takaisin kuoreen."

Sisar Rosemary nauroi. "Te edistytte niin nopeaan, herra Dalmain, että kohta ei voi pitää mitään salassa teiltä. Kirje oli —."

"Ei, älkää sanoko", huudahti Garth hätäisesti ja teki torjuvan kädenliikkeen. "En minä tosiaankaan halua näyttää uteliaalta teidän yksityiseen kirjeenvaihtoonne nähden, neiti Gray. On vain niin hauskaa näyttää teille edistystänsä sellaisissa asioissa, joiden perille itse pääsee, ilman toisen huomauttamista."

"Mutta minä aioinkin kertoa sen teille joka tapauksessa", sanoi sisar Rosemary. "Kirje on tohtori Deryckiltä, ja hän sanoo siinä mm. tulevansa katsomaan teitä ensi lauantaina."

"Ah, hyvä!" sanoi Garth. "Ja minkälaisen muutoksen hän saa nähdä! Ja minä saan ilokseni kertoa sairaanhoitajattaresta, kirjurista, ääneenlukijasta ja kuvaamattoman kärsivällisestä opettajasta ja toverista, jonka hän minulle toimitti." Sitten hän äkkiä levottomana lisäsi: "Eihän hän vain tule viemään teitä pois täältä?"

"Ei", sanoi sisar Rosemary, "ei vielä. Mutta, herra Dalmain, tahtoisin kysyä teiltä, ettekö tule neljääkymmentäkahdeksaa tuntia toimeen ilman minua, tohtori Brandin käynti tarjoaa niin sopivan tilaisuuden. Minun olisi helpompi jättää teidät, kun tietäisin hänen olevan teidän seurassanne. Jos saan lähteä loppuviikosta, perjantai-iltana, voisin palata aikaisin maanantaiaamuna, niin että ennättäisin kyllä hyvin avaamaan aamupostin. Tohtori Brand kyllä lukee lauantain ja sunnuntain. — Tottakin, minä unohdin, eihän sunnuntaina tule mitään postia. Ei minulta siis jäisi kuin yksi posti; ja muuten hän korvaa kyllä joka suhteessa minun poissaoloni."

"No niin", sanoi Garth koettaen estää tyytymättömyyttänsä näkymästä. "Olisin suonut meidän kolmisin yhdessä puhelevan. Mutta eihän ole ihmeellistä, että te haluatte vähän vapautta. Lähdettekö kauaksi?"

"En, tänne lähelle tuttavien luo. Mutta nyt kai haluatte kuulla kirjeenne?"

"Kyllä", vastasi Garth ojentaen kättään. "Odottakaahan hiukan. Siellä on jokin sanomalehti joukossa. Tunnen painomusteen hajun. En minä sitä huoli. Mutta olkaa hyvä ja antakaa kirjeet."

Sisar Rosemary otti sanomalehden erilleen. Sitten hän työnsi kirjekasaa, kunnes se sattui Garthin käteen.

Garth otti sen. "Paljonhan niitä on!" virkkoi hän hymyillen hyvillään jo ennakolta. "Sen minä sanon, neiti Gray, että jos te otatte oppia, niinkuin teidän pitäisi, näin monien, kirjoitustavaltaan sekä mahdollisten että mahdottomien kirjeiden lukemisesta, niin pystytte piakkoin toimittamaan melko ymmärrettävän 'Täydellisen kirjeiden kirjoitusoppaan'. Muistatteko rouva Parker Bangsin osanottokirjettä? Silloin me taisimme ensi kerran oikein makeasti nauraa yhdessä. Hyväntahtoinen olento! Mutta ei hänen olisi pitänyt mainita mitään sokeasta Bartimaeuksesta, joka sukelsi seitsemän kertaa Siloamin lammikkoon. On aina viisainta välttää lainauksia vanhoista kirjoista, eritoten Raamatusta, ellei osaa niitä ihan viidellä sormellaan. Nyt —." Garth vaikeni.

Hän oli koetellut kirjeitä, toista toisensa jälkeen, tarkasti sormeillen jokaista, ennen kuin laski sen pöydälle viereensä. Hän oli juuri ottanut erään, joka oli kirjoitettu ulkomaiselle paperille ja sinetöity. Hän pysähtyi kesken lauseensa, piteli hetkisen ääneti kirjettä ja tunnusteli sitten sinettiä sormillaan.

Sisar Rosemary tarkasti häntä levottomana. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta kotvan päästä hän pani pois kirjeen ja otti seuraavan. Mutta kun hän työnsi kirjekasan takaisin sisarelle, pisti hän sinetöidyn kirjeen alimmaiseksi, niin että sisar joutui lukemaan sen viimeiseksi kaikista.

Sitten alkoi tavallinen meno. Garth sytytti savukkeen — ensimmäisiä asioita, joita hän oli oppinut toimittamaan omin neuvoin — ja poltteli tyytyväisenä, asetti tuhkakupin huolellisesti paikoilleen ja varisti, melkein erehtymättä, tuhkan oikeaan aikaan ja paikkaan.

Sisar Rosemary otti ensimmäisen kirjeen, luki postileiman ja selitti, minkälaista käsialaa oli kuorella. Garth arvioi, keneltä kirje oli, ja tuli kovin hyvilleen, jos oli arvannut oikein. Tänään niitä oli yhdeksän, 'hyvin erilaisia sisällöltään — muutamia miesystäviltä, pari herttaisilta naisilta, jotka selittivät mielellään tulevansa häntä tervehtimään niin pian kuin hän vain halusi vieraita, yksi eräästä sokeainlaitoksesta, jolle pyydettiin kannatusta, lyhyt ilmoitus tohtori Deryckiltä hänen tulostansa ja kaulanauhalasku eräästä liikkeestä Bond Streetiltä.

Sisar Rosemary Grayn sormet vapisivat, kun hän pani kahdeksatta kirjettä takaisin koteloon. Kasan viimeinen oli pöydällä. Kun hän otti sen, heitti Garth yhtäkkiä nopeasti savukkeenpätkän ulos ikkunasta ja heittäysi takanojaan, varjostaen käsillä kasvojaan.

"Heitinkö oikeaan, sisar?" kysyi hän.

Tämä kumartui katsomaan ja näki ohuen savuviirun nousevan sannoitukselta.

"Aivan oikeaan", sanoi hän. "Herra Dalmain, tässä kirjeessä on egyptiläinen postimerkki ja se on leimattu Kairossa. Se on suljettu punaisella lakalla ja sinetissä on töyhtökypärä, silmikko suljettuna."

"Entä käsiala?" kysyi Garth välinpitämättömästi ja perin levollisesti.

"Se on jokseenkin varmaa ja hyvin selvää, ilman minkäänlaisia kiemuroita ja koukeroita. Se on kirjoitettu paksulla terällä."

"Olkaa hyvä ja avatkaa se, sisar, ja sanokaa minulle kirjoittajan nimi, ennen kuin luette sen."

Sisar Rosemarylla oli vastusta kurkustansa, joka uhkasi tukahduttaa hänen äänensä. Hän avasi kirjeen, silmäsi viimeiselle sivulle ja löysi nimikirjoituksen.

"Alla on Jane Champion, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.

"Olkaa hyvä ja lukekaa se", sanoi Garth tyynesti. Ja sisar Rosemary aloitti:

"Hyvä Dal! Mitä minä voin kirjoittaa? Jos olisin luonanne, olisi minulla paljon puhumista Teille, mutta kirjoittaminen on niin vaikeata, niin, aivan mahdotonta.

Tiedän, että sellainen sallimus on kovempaa Teille kuin kenellekään meistä, mutta Te kestätte sen myös uljaammin kuin ainoakaan meistä olisi kestänyt, ja siksi on elämä Teistä vielä kerran tuntuva ihanaltakin, ja saattepa sen ihanuuden selviämään vielä muillekin. En itsekään sitä ymmärtänyt, ennen kuin vasta silloin kesällä Overdenessä ja Shenstonessa, kun Te opetitte minut kauneutta tajuamaan. Sittemmin sekä auringon noustessa että laskiessa, Atlantin sinivihreillä aalloilla, vuorten purppurahohteessa, Niagaran pärskeissä, kirsikkakukkaisessa Japanissa, Egyptin kultaisilla aavikoilla ajattelin Teitä, ja niiden kauneus selvisi minulle paremmin juuri Teidän avullanne. Voi, Dal, tahtoisin mielelläni tulla kertomaan teille niistä kaikista ja saada Teidät näkemään ne kaikki minun silmäini välityksellä, ja Te avartaisitte minun ahdasta ymmärtämystäni ja näyttäisitte ne minulle uudestaan entistä ihanampina.

Kuulin, ettette ota vastaan vieraita, mutta ettekö voisi tehdä yhtä ainoata poikkeusta ja sallia minun tulla?

Olin suuren pyramidin luona, kun sain tiedon. Istuin pylväskatoksessa päivällisen jälkeen. Kuunvalo herätti muistoja. Olin vastikään päättänyt luopua Niilinmatkasta, palata suoraapäätä kotiin ja kirjoittaa Teille sekä pyytää Teitä käymään luonani, kun kenraali Loraine ilmestyi pylväskatokseen tuoden englantilaisia lehtiä ja kirjeen Myralta — ja niin sain tietää.

Olisitteko tullut, Garth?

Ja nyt, ystäväni, kun Te ette voi tulla minun luokseni, enkö minä saa tulla Teidän luoksenne? Jos Te vain sanotte: 'Tulkaa!', niin minä tulen, missä maailman ääressä lienenkin, kun viesti minut saavuttaa. Älkää välittäkö tämän egyptiläisestä leimasta. En ole enää siellä, kun tämä Teille luetaan. Lähettäkää vastauksenne tätini Lontoon-asuntoon. Kaikki kirjeeni menevät sinne ja osoitetaan avaamatta minulle.

Sallikaa minun tulla. Ja voi, uskokaa, että minä tunnen, kuinka raskasta Teidän on. Mutta Jumala voi 'kirkastaa'. Ja uskokaa, että täydellisemmin kuin sanoin voin ilmaista, olen

Teidän Jane Champion."

Garth otti käden kasvoiltansa.

"Ellette ole väsynyt, neiti Gray, kun olette lukenut jo niin monta kirjettä, sanelisin mielelläni heti vastauksen, niin kauan kuin se on vereksenä mielessäni. Onko teillä paperia siinä? Kiitos! Voimmeko aloittaa? — Hyvä neiti Champion… Tulin syvästi liikuttuneeksi Teidän ystävällisestä, osaaottavasta kirjeestänne… Oli erityisen ystävällistä, että kirjoititte minulle niin kaukaa, vaikka siellä tietysti on paljon kaikenlaista, mikä helposti voisi vieroittaa Teidät kotoisista ystävistänne."

Pitkä pysähdys. Sisar Rosemary odotti, kynä kädessä, ja toivoi, että hänen sydämensä tykintä kuului vain hänen omiin korviinsa eikä toiselle puolelle pientä pöytää.

"Olen iloinen, että Te ette luopunut Niilinmatkasta, mutta —."

Aikainen mehiläinen lensi hyasinttimaasta ja surisi ikkunaruudulla. Muuten oli huoneessa aivan hiljaista.

"— mutta, jos Te olisitte kutsunut minua, olisin tietysti tullut."

Mehiläinen hyrräsi kiukkuisena ylös ja alas ikkunaa useita minuutteja, sitten se löysi avonaisen ruudun ja lentää surahti iloisena päivänpaisteeseen.

Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kunnes Garth sen keskeytti ruveten hiljaisella äänellä jatkamaan sanelua.

"Olette myös ylen ystävällinen, kun tahdotte tulla minua katsomaan, mutta —"

Sisar Rosemaryn kynä putosi. "Herra Dalmain", sanoi hän, "sallikaa hänen tulla."

Garth käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä hämmästystä.

"Minä en tahdo", sanoi hän tinkimättömän ratkaisevasti.

"Mutta ajatelkaa, kuinka kovalta mahtaisi tuntua kenelle tahansa, kun haluaisi olla jonkun — jonkun kärsivän ystävän luona, eikä tämä sallisi edes hänen tulla."

"Hänen harvinainen hyväsydämisyytensä kehoittaa häntä tulemaan, neiti Gray. Me olemme kauan olleet hyviä ystäviä ja tovereita. Häneen koskisi liiaksi, kun hän näkisi minut tällaisena."

"Ei hän niin ajattele", puolusti sisar Rosemary. "Voi, ettekö te osaa lukea rivien välistä? Vai tarvitaanko naisen sydän ymmärtämään naisen kirjettä? Luinko sen huonosti? Luenko vielä kerran?"

Garthin kasvot kuvastivat todellista suuttumusta. Hän puhui hillityn tuimasti, ja suorat tummat kulmakarvat olivat rypyssä.

"Te luitte sen vallan hyvin", sanoi hän, "mutta ette tee oikein väittäessänne vastaan. Minun täytyy mieltäni myöten saada kirjurilleni sanella kirjeeni, tarvitsematta selitellä niitä."

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi sisar Rosemary nöyrästi.

"Tein pahasti." Garth ojensi kätensä pöydän yli ja piti sitä siinä hetkisen, mutta toista kättä ei laskettu siihen.

"Älkää olko tietävinänne", sanoi hän hymyillen voittavaa hymyänsä, "te minun hyvä pikku holhoojani ja hoivaajani. Te voitte useimmissa tapauksissa ohjata minua, mutta ette tässä. Lopettakaamme nyt siis kirje. Mihin jäimmekään? — Niin — tulla minua katsomaan. Panitteko ylen ystävällinen vai kovin ystävällinen?"

"Ylen ystävällinen", vastasi sisar Rosemary murtunein äänin.

"Hyvä on, sillä se on tottakin ylen ystävällistä. Ainoastaan hän ja minä käsitämme, kuinka ylenmäärin ystävällistä. Mutta jatketaan — —. Mutta en ota vastaan ketään vieraita enkä kaipaakaan niitä, ennen kuin pääsen sen verran uusien olosuhteitteni herraksi, ettei painisillaoloni niiden kanssa tunnu kiusalliselta muista ihmisistä. Täällä Gleneeshissä, aivan eristettynä, opettelen kesän kuluessa vähä vähältä elämään tätä uutta elämääni. Olen varma, että ystäväni pitävät arvossa tätä toivomustani. Minun luonani on nyt eräs, joka yli toiveiden kärsivällisesti auttaa minua — odottakaa!" huudahti Garth äkkiä. "Ei niin. Hän voisi luulla — voisi käsittää väärin. Joko aloitte kirjoittaa sitä? Ette? Mikä oli viimeinen sana? 'Toivomustani'! Jaha. Aivan niin. Piste 'toivomustani' sanan jälkeen. Odottakaa, kun vähän mietin."

Garth painoi kasvot käsiinsä ja istut pitkän aikaa mietteisiinsä vaipuneena.

Sisar Rosemary odotti. Oikea käsi piteli kynää paperin kohdalla. Vasemmalla hän painoi sydäntään. Hänen silmänsä tähystivät tummaa, kumartunutta päätä, katseessa sanoin selittämätöntä kaihoa ja kiihkeätä hellyyttä.

Vihdoin Garth kohotti kasvonsa. "Vilpittömästi kunnioittaen Teidän Garth Dalmain", sanoi hän. Ja ääneti sisar Rosemary kirjoitti niin.

Kahdeskymmenestoinen luku.

TOHTORI ROBISTA ON APUA.

Ahdistavan hiljaisuuden, mikä vallitsi kirjeen sulkemisen ja osoitteen kirjoittamisen jälkeen, keskeytti tohtori Robin iloisa ääni.

"Kumpi on tänään potilaana? Neitikö vai herra? Ahaa, ei kumpikaan, nähdäkseni. Molemmat näyttävät itse terveydeltä ja saavat tohtorin ymmälle. Ulkona kevät, sisällä kesä", jatkoi tohtori iloista puheluaan ihmetellen, miksi kummankin kasvot olivat kalpeat ja hämmennyksissä ja miksi ilmassa oli kärsiväin sydänten tuntua. "Flanellipuku tuo mieleen vene- ja muut huviretket, ja mitä näen, sisar Gray on luopunut merinostansa ja ottanut sievän sinisen pesupukunsa. Onhan se paljon pukevampi, ehdottomasti, mutta älkää kylmetyttäkö itseänne ja pitäkää kaikella muotoa huolta ruokahalustanne. Tässä ilmastossa ihmisen täytyy syödä kovasti, mutta teidän painonne on ilmeisesti vähentynyt viime aikoina. Emme me saa sentään pyrkiä liiaksi keijukaiskevyeen kokoon!"

"Miksi te aina ärsytätte neiti Grayta hänen pienuudellaan, tohtori Rob?" kysyi Garth melkein suuttuneesti. "Ei suinkaan siinä mitään pahaa ole, että on pienikasvuinen."

"Voinhan minä ärsytellä häntä hänen suuruudellaan, jos niin haluatte", sanoi tohtori Rob pikkuviekkaasti vilkuttaen silmää hoitajattarelle, joka todella kookkaana seisoi ikkunan luona ja kylmänmoittivasti katsoi takaisin häneen.

"Soisin, ettei minkäänmoisia vihjauksia tehtäisi hänen ulkomuodostaan", virkkoi Garth lyhyesti, ja lisäsi sitten ystävällisemmin: "Näettehän, minulle hän on ääni — ystävällinen, ohjaava ääni. Aluksi koetin mielessäni muodostaa kuvaa hänestä, hämärää tietysti, mutta nykyään tyydyn siihen, mitä tiedän hänestä, ja annan olla kuvittelematta, mitä en tiedä. Ettekö ole huomannut — että hän on ainoa — lukuunottamatta kamalaa Johnsonia, joka kuuluu siihen painajaisaikaan, mikä jo onneksi on minulta unohtumaisillaan — niin, hän on ainoa, joka nyt on ollut luonani, mutta jota en ollut nähnyt ennen sokeuttani; ainoa kuulemani ääni, jota en mielessäni ole voinut liittää mihinkään kasvoihin enkä vartaloon. Ajan kuluessa niiden luku tietysti kasvaa. Mutta nyt hän on siinä suhteessa ainoa."

Tämän selityksen aikana tohtori Robin terävät silmät kiertelivät pitkin huonetta etsien jotakin tarkemman tutkimisen arvoista. Yhtäkkiä ne keksivät tuon ulkomaisen kirjeen aivan vierestä pöydältä.

"Kas!" virkkoi hän. "Pyramideja? Egyptiläinen postimerkki? Sepä mielenkiintoista. Onko teillä siellä tuttuja, herra Dalmain?"

"Kirje on Kairosta", vastasi Garth, "mutta luulen, että neiti Champion tällä haavaa on jo lähtenyt Syyriaan."

Tohtori Rob hypisteli viiksiään ja tuijotti kirjeeseen miettiväisenä. "Champion?" kertasi hän. "Champion? Se on harvinainen nimi. Ettehän vain, sattumoisin, ole kirjeenvaihdossa jalosukuisen neiti Janen kanssa?"

"Miksen, kirje on juuri häneltä", vastasi Garth hämmästyneenä. "Tunnetteko hänet?" Hänen äänensä värähteli tuntuvasti.

"Tunnen", vastasi tohtori Rob hitaanmietteliäästi. "Tunnen kasvot ja tunnen äänen; tunnen hyvin muutenkin ulkomuodolta ja koko lailla luonnettakin. Olen tuntenut hänet täällä kotona ja olen tuntenut hänet vieraalla maalla. Olen nähnyt hänet verisen taistelun tuoksinassa, ja siitä näystä kai harva hänen miestuttavansa voi kerskua. Mutta tuntematonta ihan kerrassaan oli minulle hänen käsialansa aina tähän hetkeen saakka. Saanko katsella tätä kuorta?" Hän kääntyi ikkunaan päin — niin, tuo pieni, piittaamaton skottilainen teki kysymyksensä sisar Rosemarylle. Mutta hänen kysyvä katseensa kohtasi vain leveän sinisen selän. Sisar Rosemary tutki maisemaa. Tohtori kääntyi siis takaisin Garthiin päin, joka kaikesta päättäen oli jo antanut suostumusmerkin ja jonka kasvoista selvästi luki, että hän toivoi saavansa kuulla lisää, mutta myös, että hänestä oli perin vastenmielistä pyytää sitä.

Tohtori Mackenzie otti kirjekuoren ja tarkasti sitä.

"Jaha", virkkoi hän viimein, "se muistuttaa häntä — on selvää, varmaa ja oikoista; tietää, mitä tahtoo sanoa, ja sanoo sen; ei turhia mutkistele. Voi, hyvä mies, hän on suurenmoinen nainen, ja jos jalosukuinen Jane on ystävänne, vähänpä te muita tarvitsettekaan."

Helakka puna kohosi Garthin painuneille poskille.

Hän oli pimeyteensä kovin kiihkeästi halunnut edes pienintä tietoa Janesta, siitä valoisasta maailmasta, missä hän liikkui. Hänestä oli tuntunut niin toivottomalta, ettei hänellä ollut minkäänlaista mahdollisuutta kuulla hänestä mitään. Ja nyt, jos hän vain olisi sen tiennyt, olisi vanha Robbie kaiken aikaa voinut kertoa hänestä. Hänen oli täytynyt kysellä Brandilta varovaisesti, jottei paljastaisi omaansa ja Janen salaisuutta, mutta tohtori Robin ja sisar Grayn suhteen ei sellainen varovaisuus ollut tarpeen. Hän saattoi huoleti säilyttää salaisuutensa ja kuitenkin kuunnella ja puhella.