SISÄLLYS: (continued 2)

Kisa oli jännittävä. Garth voitti ensi erässä kuudella neljää vastaan, ja nyt oli taas Ronniella viisi neljää vastaan; mutta tällä kertaa oli Garth vastaamassa ja hän oli varma voitostaan. Siitä pitikin tulla sitten loppuvoitto.

Jane kulki pitkin tuoliriviä, kunnes näki tyhjän paikan Myran vieressä. Innostuneet katselijat tervehtivät häntä sydämellisesti, mutta kiireisesti.

Äkkiä puhkesi kova hälinä. Garth oli tehnyt kaksi erehdystä.

Jane istuutui tyhjälle tuolille ja kiinnitti huomionsa peliin. Samassa kuului taas huutoa ja ihmettelyä. Garth oli lyönyt pallon verkkoon ja yli rajan. Nyt oli Ronnie voitolla.

"Sepä vasta merkillistä", huudahti Billy. "En ole ikinä nähnyt Garthin noin tekevän. Mutta saammehan vielä toisen jännityksen. He ovat tavattomasti samanväkiset. Dal on salama ja Ronnie ukkonen."

Pelaajat vaihtoivat paikkaa, Garth jokseenkin kalpeana, rusketuksesta huolimatta. Hän oli salaa raivoissaan itselleen, että oli juuri ratkaisevalla hetkellä iskenyt harhaan. Ei hän silti pelännyt häviötä, mutta hänestä tuntui, että koko seuralle oli päivänselvää, miten erään pitkän, harmaapukuisen, hitaasti pitkin tuoliriviä kulkevan olennon näkeminen pani hetkeksi maan ja taivaan hänen silmissään pyörimään ja hämärsi yhtä harmaaksi sekä verkot että rajat. Mutta todellisuudessa yksi ainoa katselijoista asetti Garthin tappion Janen saapumisen yhteyteen, ja se oli se kaunis tyttö, joka istui aivan verkon päässä ja jonka kanssa Garth vaihtoi hymyn ja pari sanaa mennessään kentän toiseen päähän.

Viimeinen erä oli jännittävin kaikista. Kummankin puoluelaiset yllyttivät äänekkäästi.

"Tästähän tulee ihan pyöräpäiseksi!" sanoi rouva Parker Bangs Billylle, joka oli nojallaan nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. "Minusta tämä on kestänyt jo kyllin kauan. Ja molemmat he varmasti kaipaavat teetänsä. Herra Dalmain olisi ollut oikein kiltti, jos olisi antanut tuon pallon mennä menojansa."

"Sanokaahan muuta!" sanoi Billy vakavana. "Mutta näettehän, ei Dal luonnostaan niin hyväsydäminen ole. Sillä jos minä olisin pelannut Ronnieta vastaan, olisin jo aikoja antanut pallojen mennä menojaan."

"Sen minäkin uskon", sanoi rouva Parker Bangs hyväksyvästi. Mutta Jane kumartui ja, Myran pyynnöstä, nipisti Billyä.

Ronnien maila vioittui. "Tjus! Tjus!" kuului ääniä. [Suomalaisten tennispelaajain väännös englantilaisesta sanasta "deuce", joka merkitsee tennispelissä "tasan", "tasapeli", mutta muuten huudahduksissa "pannahinen", "piru vieköön".]

"Ei heidän pitäisi noin sanoa, vaikka ovatkin vimmoissaan", huomautti rouva Parker Bangs.

Billy syleili polviansa ihastuksissaan. Katsoen rouvaan enkelimäisen viattomasti hän puheli:

"Ei! Eikö olekin surkeata? En minä koskaan käytä tuhmia sanoja pelatessani. Minä sanon aina 'lemmi ja leiki'! Se on paljon somempaa mielestäni."

Jane nipisti jälleen, mutta Billy vain jatkoi viekasteluaan rouva Parker Bangsille.

"Billy", sanoi Myra tiukasti, "menkää halliin ja tuokaa minun punainen päivänvarjoni. Niin ette näe loppua", lisäsi hän totisena kuiskaten, kun Billy kumartui hänen tuolinsa yli ja yritti panna vastaan, "mutta se onkin ihan oikein teille."

"Nyt tiedän, mitä haluan palkinnoksi, valtiattareni", kuiskasi Billy, kun kolmen minuutin kuluttua palasi hengästyneenä ja laski varjon lady Inglebyn helmaan. "Te lupasitte mitä tahansa, vaikka puolet valtakuntaanne. Minä tahdon rouva Parker Bangsin pään tarjottimella."

"Oh, hiljaa, Billy!" huudahti Jane, "ja menkää pois edestä! Viimeinen lyönti meni meiltä hukkaan."

Garth oli taas voitolla, ja taas heilahti Ronnien käsivarsi korkealle aikamoiseen lyöntiin.

"Pitäkää puolianne, Dal!" kuului ääni yli sorinan.

Garth tunsi tuon rakkaan äänen. Hän ei katsonut sinnepäin, mutta hän hymyili. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennähdytti hän salamannopeasti pallon takaisin. Se koski Ronnien puolella verkkoa maahan ja kieri kimmahtamatta yli koko kentän. Turhaan koetti Ronnie kaikin voimin kaapata sitä. Garthin oli voitto.

He lähtivät yhdessä pelialueelta, mailat kainalossa ja kauniit kasvonsa palavina kunniakkaasta ottelusta. Vähältähän piti, etteivät he saaneet jakaa voitonriemua.

Pauline Lister oli säilyttänyt Garthin takkia helmassaan ja myös hänen kelloaan ja vitjojaan. Garth pysähtyi sekä saamaan niitä että ottamaan vastaan neiti Listerin onnitteluja. Sitten hän meni, pantuaan takin yllensä ja kellon taskuunsa, suoraapäätä Janen luo. "Mitä teille kuuluu, neiti Champion?" Hänen silmänsä etsivät Janen silmiä, ja niistä lukemansa jälleennäkemisen ilo tuotti hänelle varmuutta ja tyytyväisyyttä. Itse oli hän sanoin selittämättömästi kaivannut häntä näinä päivinä. Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat olleet ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Oli melkein uskomatonta, että yhden ihmisen poissaolo teki niin äärettömän eron. Ja sittenkin oli onnellista, että niin oli ja että he sen kumpikin totesivat nyt, päivän tultua, jolloin hän aikoi sanoa Janelle, miten epätoivoisesti hän aina häntä kaipasi. Niin, heidän täytyi molempien tuntea se — hän oli näet varma, että Janekin oli tuntenut tyhjyyttä. Moinen ehdoton ja masentava kaipaus kuin hänen ei voinut olla yksipuolista. Ja miten kallisarvoiset olivatkaan näiden päivien kokemukset, jos ne olivat opettaneet jotakin yhdessä-sanan merkityksestä, nyt, kun ne sanat oli lausuttava, jotka tulevaisuudessa varjelisivat senkaltaisista eroista.

Tämänkaltaisia ajatuksia risteili Garthin mielessä, kun hän englantilaisten kuluneimmin tervehdyksin puhutteli Janea, kysymyksellä, johon ei juuri vastausta odotetakaan. Mutta Garthin lausumana se ei Janesta sillä hetkellä tuntunut lainkaan kuluneelta, ja hän vastasikin siihen suoraan ja tarkalleen. Hän tahtoi ennen kaikkea kertoa omat kuulumisensa, kuulla kaiken Garthista ja verrata toisiinsa heidän kummankin havaintoja asiain kulusta noina kolmena pitkänä päivänä sekä jatkaa heidän välitöntä ystävyyttänsä juuri siitä, mihin se erotessa oli keskeytynyt. Hän puristi Garthin kättä lujasti ja vilpittömästi. Sellainen oli hänen tapansa ja siksi tuntuikin jokaisesta Janen kädenpuristus mieluisalta ja todella ystävänomaiselta.

"Kiitos, oikein hyvin", vastasi Jane. "Ainakin minun sekä henkinen että ruumiillinen hyvinvointini vain hetki hetkeltä karttuu siitä pitäen kuin vihdoin pääsin tänne."

Garth oli seisonut nojaten mailallaan Janen tuolin käsinojaan, mutta asettui nyt pitkin pituuttaan nurmikolle Janen viereen kyynärpäänsä varaan.

"Oliko Lontoossa jotakin hullusti?" kysyi Garth hiljaisesti. Hän ei katsonut ylöspäin Janeen, vaan alas hänen kuosikkaihin ruskeihin kenkiinsä.

"Ei Lontoossa mitään hullusti ollut", vastasi Jane avoimesti, "kuumaa ja tomuista tietysti, mutta hupaisaa kuten tavallisesti. Jotakin oli hullusti minussa, ja te häpeisitte minun vuokseni, Dal, jos tunnustaisin, missä vika oli."

Garth ei nostanut silmiään, vaan nyppi ahkerasti ruohoja ja muodosteli niistä kuvioita Janen kengälle. Tämä keskustelu olisi johtanut suoraan asiaan, jos he olisivat olleet kahdenkesken. Mutta aikoiko Jane todellakin soinnukkaalla, hyväilevällä äänellään koko seurueelle ilmaista heidän suloisen salaisuutensa, kuinka he kaipasivat toisiansa?

"Oliko maksassa vikaa?" tiedusteli rouva Parker Bangs yhtäkkiä.

"Suvaitkaa teekakkuja!" huudahti Billy samassa rynnäten hakemaan niitä. Kiireissään hän heitti ne melkein rouvan helmaan tuupertuen suinpäin Garthin jalkoihin.

Jane tuijotti rouva Parker Bangsiin ja hänen teekakkuihinsa, sitten hänen katseensa siirtyi Garthin tummaan päähän, joka oli kumarruksissa.

"Minä olin niin laimea", sanoi hän, "sietämättömän haluton. Ja Dalin tapana on sanoa, että vain 'ikävä ihminen on laimea'. Mutta minäpä tutkin tautiani junassa ja sain tulokseksi, että hän juuri oli suurimmaksi osaksi siihen syypää. Kuuletteko, Dal?"

Garth kohotti päätänsä ja katsoi häneen huomaten siinä samassa, että kaikesta huolimatta oli mahdollista, että hänen ehdoton ja masentava kaipauksensa oli yksipuolista. Janen rauhalliset, harmaat silmät olivat iloisen ystävälliset.

"Teidän syynne se oli, hyvä poika", sanoi Jane.

"Kuinka niin?" tutki Garth. Ja vaikka tumma puna nousikin hänen ruskettuneille kasvoilleen, oli hänen äänensä rauhallinen.

"Sen tähden, että te viimeisinä päivinä Overdenessa viekoittelitte minut sellaiseen musiikilla herkuttelemiseen, jommoiseen en ole ennen tottunut, ja kaipasin sitä kerrassaan huolestuttavassa määrin. Rupesin jo pelkäämään hyvässä järjestyksessä olleen mieleni tasapainoa."

"No mutta", sanoi Myra tullen näkyviin punaisen päivänvarjonsa alta, "tehän voitte vaikka juopua musiikista täällä, jos teitä haluttaa. Vierashuoneessa on piano ja toinen hallissa sekä suuri Bechstein biljardisalissa. Siellä minä pidän harjoituksia palvelusväen kanssa. En voinut ratkaista, mistä pidin eniten, Erard-, Broddwood-, Collard- vai Bechstein-pianoista, niin että vähitellen olen hankkinut yhden kutakin. Ja loppujen lopuksi taidan sittenkin soittaa parhaiten sillä pienellä pianolla, joka meillä oli kotona kouluhuoneessa. Se on nyt minun työhuoneessani. Minä olen tottuneempi sen ääneen tai sitten se sopii paremmin minun soittotapaani."

"Kiitos, Myra", sanoi Jane. "Minä arvelen, että Dal ja minä pidämme Bechsteinistä."

"Ja jos te haluatte jotakin musikaalisesti oikein mielenkiintoista", jatkoi lady Ingleby, "menkää joskus niiden laulajaisten harjoituksiin, joita he puuhaavat urkujen loppuvelan maksamiseksi. Minä luulen, että he yrittävät kokolailla suurenmoisia kappaleita."

"Minä maksaisin ennemmin koko loppuvelan kuin olisin harjoitusten likimaillakaan", sanoi Jane painokkaasti.

"Ei maarin", kiirehti Garth sanomaan, kun huomasi Myran pettyneen ilmeen. "On hyvin hyvä, että ihmiset itse huolehtivat veloistaan ja hankkivat, mitä tarvitsevat kirkkoonsa. Ja kirkkolaulajaiset ovat hauskoja, jos esitykset ovat kunnollisia, kuten otaksun, kun lady Inglebyn väki niitä hommaa. Lawson selosti minulle ohjelman tänä aamuna ja hyräili tärkeimmät sävelet. Se on varsin vaikuttava. Robinson Crusoe — ei, tietysti ei! Mikä se nyt olikaan — Tuomo Sedän tupa? No, tiesinhän minä, että se oli jotakin mustaa. Lawson on Tuomo setänä ja kirkkoherran pieni tyttö on pikku Evana. Neiti Champion, teidän täytyy tulla kanssani ensi harjoituksiin."

"Täytyykö?" sanoi Jane tietämättä, kuinka hellästi hän hymyili, tuntien vain omassa sydämessään muiston siitä illasta Overdenessa, jolloin hänestä olisi ollut niin houkuttelevaa lausua: "Sanokaa, mitä tahdotte minun tekevän, niin minä teen sen."

"Pauline tulee mielellään teidän kanssanne", sanoi rouva Parker Bangs. "Hän on ihastunut maalaismusiikkiin."

"Kaikkea, täti!" sanoi neiti Lister, joka oli pujahtanut istumaan tyhjälle tuolille Myran viereen. "Minä olen neiti Championin kanssa samaa mieltä tuollaisista laulajaishommista ja välitän vain parhaasta musiikista."

Jane kääntyi nopeasti hänen puoleensa, sydämellisesti hymyillen ja mitä ystävällisimmällä tavalla. "Mutta teidän on tultava", sanoi hän. "Uhrautukaamme yhdessä. Kuka tietää, vaikka Dal ja Lawson vielä onnistuisivat saamaan meistä näitten laulajaisten ihailijoita. Joka tapauksessa on hupaisaa kuulla Dalin meille selittävän tätä kaikkea. Hän tarvitsee kaiken rohkeutensa pysyäkseen vakaumuksessaan."

"Puhuttaessa 'jostakin musikaalisesti oikein mielenkiintoisesta'", sanoi Pauline Lister, "johtuu mieleeni, että sellaista meillä oli laivalla tullessamme. Oli paljon hauskaa väkeä 'Arabicilla', ja järjestettiin konsertti kello puoli yhdeksäksi torstai-iltana. Olimme parinsadan Englannin-penikulman päässä Irlannin rannikosta, ja kun pääsimme päivälliseltä, olimme sakeassa sumussa. Kahdeksalta pantiin sumutorvet puhaltamaan joka puolen minuutin päästä, ja niiden törähdellessä ei voinut kuulla omaa ääntänsä. Miten olikaan, ohjelmat oli painettu, ja ilta oli meidän viimeisemme laivalla, niin että päätettiin kaikesta huolimatta pitää konsertti. Me menimme kaikin alas salonkiin ja joka kolmaskymmenes sekunti sumutorven mahtava buu paussitti ohjelman jok'ikista numeroa. Eräs herra lauloi syvällä bassolla 'Lastuna laineilla syvyyksien', ja joka kerta kun hän pääsi kertosäkeeseen 'Unen rauhaista nautin mä lepoa-aa', buu pani sumutorvi ja herätti meissä pahoja epäilyksiä sen yön rauhasta ainakin. Sitten lauloi hentoääninen tenori 'Usein yön hiljaa tullen', ja sumutorvi ilmoitti tarkasti kuinka usein, joka kolmaskymmenes sekunti näet. Mutta kaikista hullunkurisinta oli, kun erään neitosen piti soittaa pianoa. Hän soitti jotakin Chopinin kappaletta, helmeileviä juoksutuksia. Hän aloitti kaikella kunnialla, mutta kun hän ennätti ensi sivun puoliväliin, buu pani sumutorvi tavallista pitempään. Me näimme hänen sormiensa liikkuvan ja hänen kääntävän lehteä, mutta emme kuulleet ainoatakaan säveltä; ja kun torvi lakkasi ja me kuulimme jälleen pianon äänen, oli hän ennättänyt jo toisen sivun puoliväliin meidän voimatta seurata. Voi, kuinka se oli hullua! Ja niin koko ajan. Oli se aika tyttö kestämään. Me taputimme hurjasti käsiämme, kun hän lopetti, kunnes sumutorvi yhtyi meihin ja meidän taputuksemme hukkui sen ääneen. Se oli vasta erikoinen konsertti, erikoisin, missä minä olen ollut. Mutta kaikki me siitä, nautimme. Vaikka emmehän sitten enää nauttineet, kun samaa törinää kesti aamuun kello viiteen."

Jane oli kääntynyt tuolillaan ja kuunteli huomaavaisena viehättävän amerikattaren kertomista, katsellen oikein mielihyvikseen hänen kuvankauniita kasvojaan ja siroja eleitään ja ajatellen, miten Dal mahtoi nauttia hänen katselemisestaan, kun hän niin vilkkaasti ja viehkeästi puheli. Hän vilkaisi alaspäin koettaen nähdä ihastusta Garthin silmistä, mutta tämän pää oli kumarruksissa, ja ilmeisesti omiin mietteisiinsä vaipuneenahan piirteli pitkällä kastanjanlehden varrella kuvioita hänen kengällensä. Hetkisen Jane katseli hänen hoikkaa ruskettunutta kättänsä, joka oli yhtä uuttera tässä hyödyttömässä toimessa kuin kankaalla työskennellessään. Sitten hän veti äkkiä jalkansa pois melkein vihoissaan Garthin tarkkaamattomuudesta ja silminnähtävästä välinpitämättömyydestä.

Garth kohosi heti istumaan. "Se mahtoi olla kovin hullunkurista", sanoi hän. "Ja niin hyvin kuin te sen kuvasitte. Saattoi kuulla sumutorven ja nähdä esittäjien nolostuneet kasvot. Sumutorven laita on aivan sama kuin maanjäristyksenkin, ei kumpaankaan voi tottua. Sen ääni kaikuu yhä kamalammalta seuraavalla kerralla."

"Näistä konserteista riittäisi kyllä huvittavia juttuja", sanoi lady Ingleby. "Mutta kuinka on tenniksen laita? Mitä nyt tulee? Parien loppueräkö? Jaha! Dal, te pelaatte neiti Listerin kanssa eversti Lorainea ja neiti Vermountia vastaan, ja minä luulen, että te voitatte sangen helposti. Te kaksi sovitte niin erinomaisesti pelaamaan yhdessä. Jane, sitä kannattaa katsella!",

"Ihan varmaan", sanoi Jane innokkaasti katsellen noita molempia, jotka olivat nousseet ja seisoivat ilta-auringon valossa tarkastellen mailojansa ja keskustellen mahdollisista menettelytavoista odottaessaan vastapelaajia. He olivat huikaisevan kaunis pari; luonto oli heissä pienintä piirrettä myöten pannut parastansa. Kun ajatteli heitä naimisissa, saattoi neiti Listerin tumman, siron kauneuden ainoaksi virheeksi lukea sen, että se oli ikään kuin Dalin kauneuden naisellinen toisinto, niin että heitä voitiin helposti pitää sisaruksina; mutta semmoisia vikoja ei Jane huomannut. Hänen sydämellinen Paulinen ihailunsa kasvoi joka kerta, kun hän katsoi häneen. Ja kun hän nyt näki heidät yhdessä, oli hän varma, että oli antanut Garthille viisaan neuvon, ja iloitsi siitä, että tämä näytti seuraavan sitä.

* * * * *

Kun he illemmalla kulkivat yhdessä takaisin päärakennukseen — hän ja Garth kahden — kysyi Jane suoraan: "Dal, ettehän te pane pahaksenne, jos kysyn? Joko se nyt on ratkaistu?"

"En minä pahastu teidän kysymyksistänne", sanoi Garth, "mutta selittäkää paremmin. Mikä on ratkaistu?"

"Oletteko te ja neiti Lister kihloissa?"

"Emme", vastasi Garth. "Mistä te semmoista otaksuitte?"

"Te sanoitte Overdenessa tiistaina — tiistaina! — vai eikö teistäkin tunnu kuin olisi siitä jo viikkoja kulunut — te sanoitte, että meidän piti jo uskoa teitä."

"Vuosia siitä on minun mielestäni", sanoi Garth, "ja minä toivon sydämestäni, että te uskotte minua. Missään tapauksessa en ole kosinut neiti Listeria, ja tahtoisin välttämättä saada häiritsemättä puhua teidän kanssanne asiasta. Neiti Champion, ettekö tahdo tulla tänne pengermälle tänä iltana, päivällisen jälkeen, kun pelit ja huvitukset ovat parhaimmillaan ja me voimme kenenkään huomaamatta karata? Täällä minä voin puhua teille tarvitsematta pelätä keskeytystä. Kuutamoa maksaa vaivan katsella pengermältä. Minä olin täällä tuntikauden eilen illalla — en, en, nyt te kerran erehdyitte — olin aivan yksin, venematkalta palattuani, ja ajattelin — kuinka — me tänä iltana — yhdessä puhelisimme täällä."

"Tulenhan minä, tietysti", sanoi Jane, "ja te saatte avoimesti puhua, mitä haluatte, mutta luvatkaa, että minä saan neuvoa ja auttaa niin paljon kuin voin."

"Minä kerron kaikki teille", sanoi Garth hiljaa, "ja teidän pitää neuvoa ja auttaa minua, niinkuin te ainoa voitte."

* * * * *

Jane istui ikkunalaudalla nauttien auringonlaskusta ja ihanasta näköalasta ja iloiten puolentunnin rauhasta ennen kamarineitsyen tuloa. Aivan hänen allansa oli laakea, hiekoitettu pengermä leveine kivireunuksineen, kahdeksan, kymmenen jalan päässä siitä vanhanaikainen puutarha siroine kukkasarkoineen, kiemurtelevine käytävineen ja kivisine suihkukaivoineen. Sen takana pehmeä nurmikko vietti järveen, joka hopeakuvastimen kaltaisena väikkyi himmeässä iltavalossa. Hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, rauhantunne oli valtava. Janella oli kirja helmassaan, mutta hän ei lukenut. Hänen katseensa kulki etäisiin metsiin järven taakse, sitten helmenharmaalle taivaalle, jossa siellä täällä oli rusopilviä ja kultaviiruja, ja hänet täytti tyytyväisyyden, ilon ja hyvänolon tunne.

Hän kuuli keveätä astuntaa hiekoitukselta ja kumartui katsomaan, kuka siellä liikkui. Garth oli tullut tupakkahuoneesta ja kulki edestakaisin pari kertaa. Sitten hän heittäytyi istumaan korituoliin aivan Janen ikkunan alla ja poltteli ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen savukkeensa tuoksu kohosi yli magnoliakukkien aina Janeen saakka. "'Zenithiä', 'Marcovitshia'", hymähti tämä itsekseen. "Somissa vihreissä laatikoissa, kaksitoista shillinkiä sata! Täytyy panna se mieleeni, jos joskus haluan ostaa hänelle joululahjan. Vaikeata on sittenkin keksiä semmoista, jota hän ei olisi jo moneen kertaan saanut."

Garth heitti savukkeen pään menemään ja alkoi hyräillä. Vähitellen hän puhkesi sanoihin ja lauloi hiljakseen kauniilla barytoniäänellään:

"Ylväyttäsi, armas, en lauluksi laatia taida, sielusi suuruutta, katseestas kajastavaa."

Hiljaisissa sävelissä värisi kiihkeä tunne, niin että Janesta tuntui pahalta salaa kuunnella niitä. Hän katkaisi suuren magnolialehden, kallistui sivullepäin ja pudotti sen hänen päähänsä. Garth hätkähti ja katsoi ylöspäin. "Hohoi!" sanoi hän. "Tekö — siellä?"

"Niin", sanoi Jane nauraen, mutta puhuen hiljaa, jos toisia ikkunoita olisi sattunut olemaan auki, "minä täällä. Te olette laulutervehdyksellä väärän ikkunan alla, hyvä rakastunut!"

"Mitä te luulette tietävänne", huomautti Garth melkein äreästi.

"Eikö tiedä sitten?" kuiskasi Jane. "Mutta te ette saa suuttua, Garthie herra, tehän tiedätte, kuinka sydämestäni suon teille hyvää. Antakaa minun täällä olla vanhan Margeryn sijasta huolehtijananne."

Garth hypähti pystyyn ja katseli häntä puolittain huvittuneena, puolittain uhkaavana.

"Kiipeänkö pitkin magnoliaa?" sanoi hän. "Minulla on niin paljon teille puhuttavaa, jota ei voi huutaa koko talolle."

"Antakaa olla", vastasi Jane. "Minä en halua mitään Romeoita ikkunastani sisälle. 'Siunatkoon! Mitä nyt vielä!' sanoisi Gina-täti. 'Menkää nyt ja pankaa puhdas leukalappu, pikku Garthie herra!' Sen paljon puhuttavan on jäätävä myöhemmäksi, tai me tulemme molemmat liian myöhään päivälliselle."

"Hyvä on", sanoi Garth. "Mutta tulettehan sitten tänne illalla, neiti Champion? Ja viivytte niin kauan kuin minä tahdon?"

"Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsemme", vastasi Jane. "Te ette voi olla hartaampi kertomaan kuin minä kuulemaan. Voi, kuinka nämä magnoliat tuoksuvat! Katsokaahan noita komeita valkoisia kukkia. Tahdotteko yhden napinreikäänne?"

Garth hymähti hänelle toiveikkaan salaperäisesti, kääntyi ja meni sisään.

"Miksi minä aina viehätyn ärsyttämään häntä?" tuumi Jane noustessaan ikkunalta. "Tällä kertaa minä todellakin olin tuhma, hän sitä vastoin tyyni ja herkkä. Myra on aivan oikeassa. Hän ajattelee sitä hyvin vakavasti. Miten lie neiti Listerin laita? Voi, minä toivon, että hän rakastaa häntä ja oikealla tavalla! — Mathews! Ota sama puku, joka minulla oli konsertti-iltana Overdenessa, ja nyt meidän täytyy kiirehtiä. Meillä on tasan kaksikymmentä minuuttia aikaa. Kuinka ihana ilta! Ennenkuin teet mitään, tule katsomaan tätä auringonlaskua. Voi, kuinka täällä on hyvä olla!"

Kymmenes luku.

IHMEELLISIÄ HETKIÄ.

Kaiken maailman malttamattomuus ei voinut estää Shenstonen päivällistä olemasta aikaanielevä toimitus, ja seurueen kahden suosituimman jäsenen oli työlästä heti sen jälkeen livahtaa huomaamatta tiehensä. Niin loikin eräs etäinen kylän kello jo kymmentä, kun Garth ja Jane tulivat yhdessä pengermälle. Garth sieppasi sivumennen huopapeitteen ja sulki huolellisesti hallin oven.

He olivat aivan kahden. Ensi kerran he todella olivatkin kahden kesken noiden päivien jälkeen, jotka heistä molemmista olivat tuntuneet niin pitkiltä.

He kulkivat äänettöminä, rinnatusten leveälle kivivierustalle, josta näki yli koko vanhanaikaisen puiston. Hopeankirkas kuutamo valoi hohdettaan yli koko näkymön. He erottivat jäykät pyökkirivit, kiemurtelevat käytävät, sirokuvioiset kukkasarakkeet ja taustalla järven, jonka hopeaan kuvastui täysikuun levollinen kirkkaus.

Garth levitti huopapeitteen rintanojalle ja Jane istui sille. Garth seisoi hänen vieressään, toinen jalka kaiteen jalustalla, käsivarret ristissä rinnalla, kohotetuin päin. Jane istui sivuittain, kasvot Garthiin päin, nojaten vanhaan kivileijonaan, joka rintanojalla piti vartiota, mutta hän käänsi päänsä niin, että näki järvelle, ja otaksui Garthin katselevan samaan suuntaan.

Mutta Garth katseli Janea.

Tällä oli yllä sama pehmeäkankainen musta puku kuin konsertissa Overdenessa, nyt vain ei ollut koristeena helmiä eikä muitakaan helyjä, ainoastaan kimppunen riipparuusuja. Se oli kuin pesässään hienoissa kellertävissä pitseissä hänen povellaan. Tyyni voima ja ylevyys huokui koko hänen olemuksestaan saaden ilosta tulvehtimaan sen miehen sydämen, joka seisoi ja katseli häntä. Tämän koko palvova ihailu, kiihkeä rakkaus, joka täytti hänen sydämensä niin kokonaan, heijastui silmistä. Ei tarvinnut enää salata. Hänen hetkensä oli vihdoin tullut eikä hänen tarvinnut mitään kaihtaa rakastamaltaan naiselta.

Äkkiä Jane käänsi päätään ihmetellen, miksi ei Garth aloittanut puhetta Pauline Listeristä. Hän katsahti kysyvästi ylöspäin ja kohtasi Garthin katseen.

"Dal!" huudahti hän ja nousi puolittain istuimeltansa. "Mitä, Dal — mitä!"

Garth painoi hänet lempeästi takaisin. "Hiljaa, rakas!" sanoi hän. "Minun täytyy kertoa kaikki teille ja te olette luvannut kuunnella ja neuvoa ja auttaa. Voi, Jane, Jane! Minä tarvitsen teidän apuanne. Minä tarvitsen sitä niin suuresti, enkä vain teidän apuanne, Jane — vaan teidät — teidät, teidät itsenne. Voi, kuinka minä teitä kaipaan! Minä olen nämä kolme päivää ollut yksinäisyydestä sairaana, kun ette te ollut täällä, ja elämä virkosi jälleen, kun te palasitte. Ja on sentään ollut niin kovaa odottaa näin monta tuntia, jotta saisin puhua. Minulla on niin paljon teille kertomista, Jane, siitä, minkä arvoinen olette minulle — minkä arvoiseksi olette minulle tullut konsertti-illan jälkeen. Voi, kuinka voisin sen sanoiksi saada? Ei minulla ole ollut mitään voimakkaita elämyksiä. Kaikki on ollut jokapäiväistä, mitätöntä, mikä enemmän, mikä vähemmän, — pinnallista vain. Teitä tarvitsen ja teitä kaipaan niin voimakkaasti. Kaikki entinen tuntuu niin joutavalta. Kaiken tulevan se himmentää varjollaan, ellei siitä juuri tule kaiken tulevan valtias, koriste ja täyttymys! Oi, Jane! Minä olen ihaillut niin monia naisia. Minä olen ollut hurmaantunut heihin, minä olen huokaillut heidän tähtensä, maalannut heidät ja unohtanut heidät. Mutta en koskaan ennen ole rakastanut naista. Minä en tiennyt, mikä nainen miehelle on, ennen kuin kuulin teidän äänenne värähtelevän korviini! — 'Helmi helmeltä lasken tarkasti'! Oi, rakas, olen sittemmin oppinut laskemaan helmiä, menneen ajan kalliita hetkiä, kauan unohdettuja, nyt muistiin palanneita ja vihdoinkin ymmärrettyjä. 'Joka helmi on rukoushetkinen', voi, niin palavan rukouksen, että menneisyys ja nykyisyys yhtyisivät ehjäksi rukousnauhaksi ja että tulevaisuus ei kätkisi mitään kärsimyksiä eikä eroja. Oi, Jane, Jane! Enkö milloinkaan saa teitä ymmärtämään — kaikkea, kuinka paljon — voi, Jane!"

Jane ei oikein tiennyt, koska Garth oli tullut niin lähelle, mutta hän oli notkistunut toiselle polvelleen hänen eteensä, ja lausuessaan viimeisiä katkonaisia lauseita hän kiersi molemmat kätensä hänen vyötäisilleen ja painoi kasvonsa pehmeihin pitseihin hänen povellensa. Äkkiä hän rauhoittui. Kaikki selitysyritykset tuntuivat vaienneen täydelliseen ymmärtämykseen — valtaavaan, kiehtovaan äänettömyyteen.

Jane ei liikahtanut eikä puhunut. Oli suloista pitää häntä siinä — tätä mielenliikutusten pyörretuulta, joka laantuneena asettui olosijoillensa lepäämään, aivan hänen sydämellensä. Äkkiä hän huomasi, ettei kolmen viime päivän tyhjyys ollut soiton ja laulun ikävöimistä, vaan hänen ikävöimistänsä, ja kun se hänelle selvisi, kiersi hän välittömästi kätensä Garthin kaulaan. Ennen kokemattomat tunteet heräsivät ja liikkuivat hänessä — taivaallinen maailmanunho, elon yksinäisyys kuin poispyyhkäistynä, — he vain kahden. Hänen näin ajatellessaan ja tuntiessaan Garth kohotti päätänsä, yhä pitäen häntä syleilyssään, ja katsoi häntä silmiin sanoen: "Sinä ja minä yhdessä, minun omani — omani."

Mutta noita kauniita, loistavia silmiä ei Jane voinut kestää. Hänen oma arkipäiväinen ulkomuotonsa vaivasi häntä juuri sinäkin hetkenä, ja nuo palvovat silmät tuntuivat valoilta, jotka paljastivat sen. Vain peittääkseen oman ulkomuotonsa häneltä, joka niin arvaamatta oli päässyt lähelle hänen sisäistä pyhäkköänsä, tarttui hän nopeasti molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen pitseihin povellensa. Mutta Garth ymmärsi näiden rakkaiden, voimakkaiden käsien äkkinäisen kiertymisen päänsä ympäri merkiksi hänen itsensä ja kaiken, mitä hänellä oli tarjottavana, vastaanottamisesta. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä kuvaamatonta sekuntia hänen sielunsa värisi sanatonta autuutta. Sitten hän irroittautui noiden käsien kierroksesta, nosti päänsä ja katsoi Janea vielä kerran silmiin.

"Minun vaimoni!" sanoi hän

* * * * *

Janen rehellisillä kasvoilla kuvastui pelokas hämmästys. Sitten niille nousi tumma puna, sydämeen niin oudosti virrannut veri syöksyi poskille pannen ne hehkumaan ja sydämen pysähtymään.

Hän irroitti Garthin kädet, nousi ja jäi katselemaan sinne, missä järven tyyni vesi hopein kimmelsi kuutamossa.

Garth Dalmain seisoi hänen vieressään. Hän ei koskenut häneen, ei hän myöskään puhunut. Hän oli varma voitostaan, hänen sielunsa oli täynnä sanomatonta iloa ja tyydytystä. Äänettömyys tuntui ilmaisevan enemmän kuin sanat. Jokainen tavallinen kosketus olisi samentanut niiden hetkien tuntemuksia, jolloin Jane oli painanut häntä puoleensa. Niin hän seisoi aivan hiljaa ja odotti.

Vihdoin Jane puhui. "Tarkoititteko te pyytää minua tulemaan — tulemaan teidän — teidän —?"

"Kyllä, rakas", vastasi Garth rauhallisesti, mutta äänessä värähteli ankaraa itsensähillitsemistä. "Sellaisin aikein ainakin tulin tänne. Mutta nyt en voi sitä pyytää, rakkahin. En voi pyytää sinua tulemaan siksi, mikä sinä jo olet. Ei lupaukset, ei vihkimiset, ei sormuksen ottaminen tai antaminen tee sinua täydellisemmin minun vaimokseni kuin mitä äsken olit, noina ihmeellisinä hetkinä."

Jane kääntyi hitaasti ja katsoi häneen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan niin säteilevinä. Mutta yhä nuo loistavat silmät viilsivät häneen kuin miekanterät. Hän mieli peittää ne käsillään tai pyytää häntä katsoman metsään ja järveen päin puhuessaan hänelle näitä suloisia sanoja. Hän asetti toisen jalkansa alakaidepuulle, nojasi kyynärpäällään polveensa ja varjosti kasvojaan kädellänsä. Sitten hän vastasi, koettaen puhua levollisesti.

"Te yllätitte minut täydellisesti, Dal. Te olitte tosin erinomaisen ystävällinen ja huomaavainen konsertti-illan jälkeen, ja meidän molempain musiikinihailumme ja -nautintomme sekä keskinäinen luottamuksemme, jota vielä yhä lisäsi keskustelumme setrin alla, kaikki tämä on johtanut harvinaisen sydämelliseen ja kauniiseen ystävyyteen. Minä myönnän rehellisesti, että on tuntunut siltä, kuin se voittaisi kaikki entiset ystävyyteni. Mutta siihen, Dal, on osaksi syynä teidän luonteenne, joka aina pyrkii tekemään teistä eloisimman kohdan toisen henkiseen maisemaan. Mutta minä taasen luulin teidän pyytäneen minua tänne purkaaksenne sydäntänne Pauline Listerin vuoksi. Kaikki uskovat, että hänen kauneutensa on lopultakin vaikuttanut teihin sitovasti, ja todellakin, Dal, ihan todella — minäkin uskoin niin." Jane vaikeni.

"No niin?" sanoi levollinen ääni, täynnä salaista iloa. "Nyt sinä tiedät toista."

"Dal, — te niin säikähdytitte ja hämmästytitte minut. En voi tänä iltana vastata teille. Teidän täytyy suoda minulle aikaa huomiseen — huomisaamuun."

"Mutta, rakkahin", sanoi Garth hellästi, hiukan lähestyen, "ei sinun ole sen tarpeellisempi vastata kuin minustakaan tuntui tarpeelliselta kysyä. Etkö sitä tunne? Kysymys tuli tehdyksi ja vastaus annetuksi äsken juuri. Voi, rakas, tule takaisin luokseni. Istu jälleen."

Mutta Jane seisoi jäykkänä.

"Ei", sanoi hän. "En voi antaa teidän pitää kaikkea noin vain päätettynä. Te yllätitte minut, menin kokonaan päästäni pyörälle — anteeksiantamattomasti, minä myönnän sen. Mutta, hyvä ystävä, avioliitto on vakava asia. Avioliitto ei ole niin vain ilman muuta pelkkää tunnetta. Sen täytyy meitä ylläpitää. Sen täytyy kestää. Sillä täytyy olla vankka ja turvallinen perusta, jotta se pysyisi lujana jokapäiväisen yhteiselämän vastuksissa ja koetuksissa. Tunnen läheisesti niin monta naimisissa olevaa paria. Oleilen heidän kodeissaan ja olen heidän lastensa kummina; ja niin olen mielessäni tehnyt lupauksen, etten itse milloinkaan uskaltaisi seurata heidän esimerkkiään. Kun nyt sallin teidän tehdä tämän kysymyksen, niin ettehän toki ihmettele, että pyydän kahdentoista tunnin ajatusaikaa."

Garth kuunteli häntä. Hän istui kivelle selin järveen, nojaten taaksepäin nähdäkseen Janen kasvot, mutta tämä varjosi ne kokonaan käsillään. Hän heitti jalkansa ristiin, liitti kätensä yhteen niiden ympärille, huojui hetkisen hiljalleen edestakaisin, koettaen hillitä kiihkeätä puhumis- ja toimimishaluansa. Hän yritti tyynnyttää mieltään kiinnittämällä sitä joutaviin pikkuseikkoihin, jotka sattuivat hänen silmiinsä. Hänen punaiset sukkansa loistivat helakasti kuun valossa pengermän vaaleata santaa vastaan ja sopivat mainiosti mustiin kiiltonahkakenkiin. Hän päätti käyttää aina iltaisin punaisia silkkisukkia ja arvaili, kutoisiko Jane hänelle semmoisia milloinkaan. Hän laski rakennuksen julkipuolen ikkunat, pannen merkille Janen ikkunat ja omansa ja kuinka monta oli niiden välillä. Vihdoin hän tunsi voivansa luottaa itseensä ja nojaten taaksepäin niin, että hänen tumma päänsä oli koskettamaisillaan Janen hihanpitsejä, sanoi hellästi:

"Rakas, sano, etkö äsken tuntenut —"

"Oih, vaiti!" huudahti Jane melkein tylysti, "vaiti, Dal! Älkää puhuko tunteesta tämän kysymyksen yhteydessä. Avioliitto on tosioloa, ei tunnetta. Jos toivotte meidän kummankin parasta, menkää heti sisään älkääkä puhuko minulle enää tänä iltana. Kuulin teidän sanovan, että menette huomisaamuna kello yhdeltätoista kirkkoon koettelemaan urkuja. Minä tulen sinne jo puoli kahdeltatoista kuuntelemaan soittoanne, ja kahdeltatoista voitte lähettää pois polkijan, ja minä annan teille vastaukseni. Mutta nyt — voi, menkää, rakas ystävä, sillä todentotta, minä en kestä enempää. Minun täytyy saada olla yksin."

Garth hellitti kätensä, jotka olivat niin lujasti ristissä polvien ympärillä. Hän liuvutti toisen kätensä kaidekiveä myöten Janeen päin, aivan hänen jalkaansa saakka. Jane tunsi hänen siroilla taiteilijasormillaan tarttuvan hänen pukuunsa. Sitten hän nopeasti taivutti tumman päänsä kuiskaten: "Minä suutelen ristiä", niin äärettömän hellin ja kunnioittavin elein, ettei Jane sitä koskaan unohtanut, ja suuteli hänen hameensa helmusta. Seuraavana tuokiona Jane oli yksin.

Hän kuunteli, miten Garthin askelten ääni häipyi. Hän kuuli hallin oven aukenevan ja sulkeutuvan jälleen. Sitten hän istuutui hitaasti aivan samaan asentoon kuin silloinkin, kun Garth oli polvistuneena hänen edessänsä. Nyt hän oli aivan yksin. Viimeisten kovien hetkien jännitys laukesi. Hän painoi molemmat kätensä povelleen, pitseille, joihin nuo rakkaat, kauniit, ihailua säteilevät kasvot olivat kätkeytyneet. Oliko hän tuntenut mitään, kysyi Garth. Voi, mitä hän olikaan tuntenut!

Kyyneleet eivät hevin nousseet Janen silmiin. Mutta tänä iltana häntä oli puhuteltu nimellä, jolla hän ei ollut luullut koskaan itseään puhuteltavan, ja hänen rehellinen sydämensä jo vakuutti, ettei toistamiseen puhuteltaisi. Ja suuria, äänettömiä kyyneleitä vieri käsille ja poven pitseille. Puoliso ja äiti oli hänessä havahtunut, ja hänen sisin olemuksensa mursi esteet, joita asetti ankara pidättymys ja melkein miehevä itsensähillitseminen, eikä taipunut peräytymään ilman naisellista kyynelveroa.

Ja hänen jaloissansa ylt'ympäriinsä oli tallattujen riipparuusujen terälehtiä.

* * * * *

Kotvasen kuluttua hän meni sisään. Halli oli täynnä iloisia ryhmiä. Toivoteltiin hyvää yötä naisten pysähdellen noustessa pääportaita, joilta sinkauttivat takaisin sutkauksia tai varmistivat seuraavan päivän suunnitelmia.

Garth Dalmain seisoi portaiden juurella keskustelemassa Pauline Listerin ja tämän tädin kanssa, joka oli pysähtynyt neljännelle askelmalle. Astuessaan halliin Jane näki heti hänen sorjan, ryhdikkään vartalonsa ja kiiltävänmustan päänsä. Garth oli selin häneen, ja vaikka hän astui edemmäksi, aivan lähelle Garthia, ei tämä näennäisesti ollut tietävinään hänestä. Mutta Garthin äänen iloisuus tuntui saattavan hänet jälleen Janen omaksi näin uudella, suloisella tavalla. Hän yksin tiesi, mikä sen oli saanut aikaan, ja kuunnellessaan hän painoi tietämättään toisella kädellä poveansa.

"Olen pahoillani, arvoisat naiset", sanoi Garth, "mutta huomisaamuna on aivan mahdotonta. Minun on mentävä kylään. Niin — aivan totta. Kello yksitoista."

"Sepä kuulostaa maalaiselta ja hauskalta, herra Dalmain", sanoi rouva Parker Bangs. "Miksi ette ota Paulinea ja minua mukaanne? Me emme ole täällä ollessamme nähneet meijereitä emmekä meijerityttöjä emmekä mitään muutakaan, mistä kerrotaan 'Adam Bedessä'. Minä menisin niin mielelläni rouva Poyserin keittiöön ja katselisin itseäni seinähyllyn kiiltävistä kupariastioista."

"Mepä taitaisimme olla de trop [liikaa] meijerissä", sanoi neiti Lister veitikkamaisesti.

Hän oli hyvin kaunis kermanvärisessä silkkipuvussaan, pieni pää ylväästi pystyssä; oikean amerikattaren koko naisellinen tenho huokui hänestä. Hänellä ei ollut mitään jalokiviä, ainoastaan hienon yksinkertainen helminauha. Mutta Pauline Listerin kaulassa saattoi ilmankin luulla helmien välkkyvän.

Kaiken tämän Jane huomasi viivytellessään Garthin takana. Ei pieninkään yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta. Neiti Listerin kauneutta ei ollut milloinkaan täydellisemmäksi arvosteltu.

"Mutta pahaksi onneksi tämä nyt ei koske meijerityttöjä eikä kupariastioita", sanoi Garth. "Minun pitäisi tavata vain eräs pieni pojan rehvana, jonka koko maalaiskauneus on punaisessa karritukassa ja lukemattomissa pisamissa."

"Hyväntekeväisyyttä?" kysyi rouva Lister.

"No niin, kolmeenkymmeneen penniin tunnilta."

"Ah, pallopoika!" huudahtivat molemmat naiset yhtaikaa.

"Kaikkea tässä! Noin salaperäinen mokoman asian vuoksi!" lisäsi rouva Parker Bangs. "Me olemme kuulleet, että kannattaa mennä golfkentälle katsomaan teidän pelaamistanne. Voitte siis nähdä meidät siellä, kun olette valmiina alkamaan."

Garthin silmät välkähtivät. Jane kuuli välkähdyksen hänen äänestään. "Jalo rouva", sanoi hän, "te arvostatte liian suureksi minun pelaamistaitoni samoin kuin hyväsydämisyydessänne monta muutakin minua koskevaa seikkaa. Mutta minulle on mieluista ajatella teidän olevan golfkentällä huomenna kello yksitoista. Te voitte ajaa sinne, vaikka silloin teiltä jää ylen ihana kävely metsän halki. Muistakaa vain, teidän tulee mennä puiston kautta, pohjoisveräjästä, eikä valtatietä, jota ajamme asemalle. Minä mielelläni saattaisin teidät, mutta minun täytyy jo sangen varhain mennä vallan toiseen suuntaan. Kun sitä paitsi tulee tiedoksi, että neiti Lister aikoo mennä golfkentälle, selviää varsin monelle, ettei missään muualla voikaan viettää huomista aamupäivää, ja minä olisin vain yksi joukosta, joka vaeltaa puiston halki pohjoisveräjälle. Teidän on sula mahdottomuus eksyä tieltä."

Rouva Parker Bangs alkoi tyystentaiten selittää, ettei Garth missään tapauksessa hukkuisi joukkoon, mutta sisarentytär keskeytti jyrkästi:

"Kyllä me löydämme, täti. Älkää turhia. Yksin me kaikki olemme, ellemme ole joukossa niinkuin nyt juuri näillä portailla, niin ettei neiti Champion pääse ohitsemme, vaikka on yrittänyt jo hetken aikaa. Menettekö pelaamaan huomenna, neiti Champion?"

Garth väistyi sivulle ja Jane alkoi nousta portaita. Garth ei katsonut häneen, mutta Janesta tuntui, että hän katsein seurasi hänen hameensa helmusta, kun se laahusti ohi. Hän pysähtyi neiti Listerin viereen. Hän tiesi varsin hyvin, millainen nuoren amerikattaren tumman kauneuden vastakohta hän oli. Hän kääntyi ja katsoi Garthiin. Hän toivoi tämän katsovan ylöspäin ja näkevän heidät seisomassa rinnatusten. Hän toivoi tämän vastakohtaisuuden koskevan hänen taiteilijansilmäänsä. Siksi hän siinä viivähti.

Garthin katse oli yhä hänen hameensa helmuksessa, aivan hänen vasemman jalkansa vieressä, mutta se kohosi hitaasti pitseihin povelle, jolla hänen kätensä oli. Siihen se pysähtyi hetkeksi, painui jälleen, kohoutumatta sen ylemmäksi.

"Niin, neiti Champion, pelaatteko huomenna aamupäivällä herra Dalmainin kanssa?"

Jane lensi tulipunaiseksi ja oli sitten punastumisestaan armottomasti vihainen itselleen ja asianhaaroille, jotka saivat hänet tuntemaan ja toimimaan niin vastoin tavallisuutta. Hän empi pitkän, hirvittävän pitkän tuokion. Kuinka Garth uskalsi käyttäytyä tuolla tavoin? Ihmiset voivat luulla hänen liepeissään olevan jotakin tavatonta. Hän oli itse vähällä kumartua katsomaan, oliko Garthin suudelma ruumiillistunut ja riippuiko se nyt tähtenä hänen silkkisissä liepeissään. Sitten hän ponnistautui tyyneksi ja vastasi melkein ynseästi: "En minä pelaa huomenna, mutta teette varsin viisaasti, jos menette kentälle. Hyvää yötä, rouva Parker Bangs. Nukkukaa hyvin, neiti Lister. Hyvää yötä, Dal."

Garth oli heitä alemmalla portaalla ja ojensi juuri Paulinen tädille kirjettä, joka oli pudonnut.

"Hyvää yötä, neiti Champion", sanoi hän ja silmänräpäykseksi heidän katseensa yhtyivät, mutta hän ei ojentanut kättään eikä ollut myös näkevinään Janen puoleksi ojentamaa.

Nuo kolme naista nousivat portaat yhdessä ja erosivat sitten kukin tahollensa. Neiti Lister kääntyi käytävään oikealle, täti seurasi häntä.

"Niille on tullut mutka matkaan", sanoi rouva Parker Bangs.

"Neiti Champion raukka!" sanoi neiti Lister lempeästi. "Minä pidän hänestä. Hän on todella oikeata ainesta. Minä luulin vain, että hän olisi ollut meitä muita viisaampi."

"Todella arkipäiväinen", sanoi täti ikään kuin ei olisi viimeistä lausetta kuullutkaan.

"Eihän hän itse ole kasvojansa tehnyt", sanoi neiti Lister jalomielisesti.

"Ei, eikä myös maksa muille, että vähän parantaisivat niitä. Häneen soveltuvat Walter Scottin sanat: 'Luonto kaikessa karkeudessaan.'"

"Rakas täti", huomautti neiti Lister väsyneesti, "älkää nähkö vaivaa viittaamalla englantilaisiin klassikoihin, kun me näin kahden olemme. Se on turhaa voiteen haaskausta, sillä tiedättehän te, että minä tiedän teidän lukeneen ne kaikki. Tässä minun oveni. Tulkaa sisään ja asettukaa mukavasti sohvaan. Minä istun tähän muhkeaan nojatuoliin vastapäätä, minulla on muutamia tärkeitä selityksiä. Varjelkoon! kuinka tämä painuu lattian puoleen! Nämä sukulinnat ovat erinomaisia tavallaan, mutta keinutuoleista ei niissä ole aavistustakaan. Nyt pari, kolme sanaa neiti Championista. Hän on naisten parhaita ja minä pidän hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hänellä on kaunis vartalo ja hän pukeutuu hyvin. Hänellä on kosolta rahaa ja hän voisi käyttää kalliimpia helmiä kuin minä, mutta hän ei ole niin yksinkertainen, että panisi helmiä ruskealle hipiällensä. Minä pidän naisesta, joka tietää mahdollisuutensa ja mukautuu niihin. Kaikki miehet ihailevat häntä eivätkä niin tee sen vuoksi, että hän näyttäisi joltakin, vaan sen vuoksi, että hän on jotakin, ja uskokaa minua, täti, se se sentään ajan mittaan kannattaa. Se on sellaista, joka kestää. Kymmenen vuoden päästä jalosukuinen Jane on samanlainen kuin nytkin, mutta minä koetan näyttää siltä, mikä minä en ole. Mitä taas Garth Dalmainiin tulee, hänen silmänsä on jokaiseen meistä, mutta sydän ei kehenkään. Hänen kauniit sanansa ja ihailevat silmäyksensä eivät tarkoita avioliittoa. Sillä miehellä on naisihanteensa, eikä hän voi pettää sitä mennäkseen vähempiarvoisen kanssa naimisiin. Jos Sikstuksen madonna voisi astua alas noista pilvistä ja luovuttaa lapsen vasemmalla olevalle nuorelle naiselle, hän ehkä naisi hänet; mutta sittenkin hän pelkäisi minä päivänä tahansa näkevänsä jonkun, joka järjestäisi tukkansa vielä aistikkaammin, tai että tämän jalka ei näyttäisikään hänen persialaisella matollaan yhtä somalta kuin tuolla pilvellä. Ei hän nai rahaa, hänellä on itselläänkin sitä yllin kyllin. Ja vaikka ei olisikaan, ei hän vihkipallin puoleenkaan kääntyisi. Ei hän nai kauneutta, sillä hän ajattelee niin paljon sitä. Hän ihailee niin monia kauniita kasvoja, ettei hän ikinä kahtakymmentäneljää tuntia ole varma, mitä niistä hän enimmin ihailee, ja muun lisäksi on tässä vielä sama juttu kuin hedelmäpuun juurella ollessa: siihen tavallisesti mieli palaa, jota ei hevin tavoita. Ei hän nai hyvyyttä — siveyttä — sielukkaisuutta — mitä nyt mahdetaankaan pitää parhaimpina luonteenominaisuuksina — sillä niihin nähden on jalosukuinen Jane Champion hänen ihanteensa, ja hän taas on liian tarkkatuntoinen nainen, jotta kiinnittäisi moisen epikurolaisen arkipäiväisiin kasvoihinsa. Ja kaiken muun ohessa pitää hän vielä itseänsä häntä niin paljon vanhempanakin. Mutta Garth Dalmainilla on niin herttaisen vähän itsensätuntemusta, poika paralla, ettei hänen juolahda mieleensäkään kysyä, voiko hän voittaa ihanteensa itsellensä. Hän jo mielessään omistaa hänet ja saa kolauksen, kun Jane vastaa hylkäävästi, kuten hän mainitsemistani syistä varmasti tekee. Näinä kolmena päivänä, jolloin hän on kisaillut minun kanssani ja te muut hyvät naittamisvillit, vanhat höperöt olette kieppuneet ympärillämme ja kuvitelleet meidän olevan rakastumaisillamme, on hän jumaloinut maata, jolla Jane kulkee, ja laskenut tunteja, joiden kuluttua taas näkisi hänen tallaavan sitä. Hän oli minun kanssani mieluummin kuin muiden tyttöjen, sillä minä ymmärsin ja johdatin aina keskustelun Janeen, ja hän tiesi myös, että minun äkkiä täytyi pitää huolta teistä tai minulla oli tärkeitä kirjeitä kirjoitettavana, jos Jane vain ilmestyi lähimaille. Mutta sen enempää ei tule milloinkaan Garthin ja minun välillemme. Ja jos te todella välitätte minun nuoresta sydämestäni, niin te nukkaatte tekohampaanne pesupöydän marmorilevylle tai keksitte jonkin muun yhtä erinomaisen syyn meidän äkkinäiseen lähtöömme huomenna. — Ja nyt, täti kulta, älkää huoliko jäädä väittelemään tästä, sillä minä olen sanonut sanottavani asiasta ja jo vähän liikaakin. Ja koettakaa nyt kömpiä vuoteeseenne kertomatta minulle, ketä Dickensin veitikoista minä muistutan, sillä minä olen ovelampi kuin yksikään heistä, ja jos minun täytyy vielä sekuntiakaan olla tässä kireässä liivissäni, niin en takaa, kuinka käy. — Oui, Joséphine, entrez! — Hyvää yötä, täti kulta. Makeita unia!"

Mutta kun kamarineitsyt oli mennyt, sammutti Pauline sähkövalon, veti uutimet sivulle ja seisoi kauan aikaa katselemassa rauhallista, hohtavan kuutamoista, englantilaista maisemaa. Viimein hän nojasi kauniin päänsä ikkunanpuitteeseen ja puheli hiljakseen:

"Minä ajoin hyvin asianne, Dal, vaikkette oikein sitä ansainnut. Teidän olisi jo viikkoja sitten pitänyt ilmaista minulle jotakin Janesta. Kaikissa tapauksissa, nyt loppuu puhe teistä ja minusta. Mitä teihin tulee, hyvä ystävä, huokailkaa te yhä vain kuulle, ja kun huomaatte sen saavuttamattomaksi, älkää uneksikokaan viihdytystä maallisemmista valoista, — älkää edes isäukon parhaista valaanrasvakynttilöistä", lisäsi hän kaihomielin hymähtäen, sillä hän laski sattuvia pilojaan niin hyvin yksinään kuin seurassakin ja yhtä usein oman itsensä kuin muittenkin ihmisten kustannuksella, eikä hänen uljas amerikkalainen mielensä tahtonut tunnustaa edes itselleenkään, että hän oli saanut vaikean haavan.

Jane oli sillä välin kääntynyt vasemmalle ja mennyt hitaasti huoneeseensa. Garth ei ollut tarttunut hänen puoleksi ojennettuun käteensä, ja hän tiesi erinomaisen hyvin, miksi ei. Hän ei tyytyisi enää koskaan ystävänä sitä puristamaan. Jos hän estää kosketuksen, joka tarkoittaa täydellistä omistamista, vetää Garth pois kätensä tavallisen ystävän kosketuksesta. Tänä iltana Garth oli ollut kuningastiikeri, joka oli päässyt veren makuun. Vertaus tuntui oudolta, kun hän ajatteli häntä asianmukaisessa, seurustelupuvussa, viimeistellyn moitteettomana, huoliteltuna silmäänpistävyyden rajoille asti. Mutta ulkona pengermällä hän oli ensi kerran nähnyt ne alkuvoimat, jotka paljastavat miehen — voimakkaan, lujatahtoisen valtiaan — luomakunnan herran. Niissä oli aarniometsien kaikua. Leijonan kiljuntaa niissä oli, tiikerin raivoa, valtavaa omistusoikeuden tuntoa, joka sanoo: 'Minun sinä olet ja minä sinut pidän; sinusta taistelen ja sinusta nautin; ja kuka ikänänsä sinua lähestyy, on kuoleman oma.'

Hän oli tämän tuntenut, ja hänen uljas sielunsa oli ymmärtänyt sen ja pelottomana vastannut siihen sekä ollut valmis tulemaan yhdeksi hänen kanssaan, ellei vain — oih — ellei vain —

Mutta entiselleen eivät asiat enää voineet tulla. Jos hän aikoi antaa tiikerinsä nähdä nälkää, oli rautaristikko ainiaaksi asetettava heidän välillensä. Eivät mitkään hentomieliset viittaukset sisaren ja ystävättären välisestä sekaoliosta tyydyttäisi miestä, jonka pään hän vaistomaisesti oli painanut rintaansa vasten. Sen Jane tiesi. Garth oli tosin suurenmoisesti hallinnut itseänsä, kun hän oli työntänyt hänet luotaan, mutta Jane tiesi, että hän antoi hänelle vain hengähdysaikaa. Garth piti häntä yhä omanaan, ja juuri se varmuus, millä hän odotti läheistä tulevaisuutta, oli tehnyt hänet niin lauhkean kärsivälliseksi nykyhetkiksi. Mutta nytkään, odottaessaan vastausta, ei hän ystävänä huolinut hänen kädestään.

Jane sulki ovensa ja pani sen lukkoon. Hänen täytyi rohkeana tarkastaa tätä tulevaisuuden kysymystä, sulkea kaikki muu ajatuksistaan sen ulkopuolelle paitsi Garthia ja itseänsä. Oi! kunpa hän voisi sulkea itsensäkin sen ulkopuolelle ja ajatella vain häntä ja hänen rakkauttansa, jalkainsa juureen asetettuja ihania lahjoja, jotta hän ne nostaisi tyhjään syliinsä ja painaisi ne siihen ainiaaksi. Hetken hän tahtoi ne pitää. Tuntikauden elää niissä, siihen oli hänellä oikeus. Sitten hänen oli otettava oma itsensä lukuun — omat mahdollisuutensa, omat vaillinaisuutensa, suhteensa Garthiin tulevaisuudessa, mitä avioliitto hänen kanssansa mahdollisesti vaikuttaisi Garthiin. Mitä se toisi hänen omalle osallensa, sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan, sitä ei hän harkinnut. Jane oli voimakkaasti itsetietoinen, kuten kaikki sulkeutuneet luonteet, mutta hän ei ollut itsekäs.

Hän antoi olla huoneen pimeänä, meni hapuillen ikkunan luo, veti uutimet auki ja avasi sen, siirti tuolin ikkunan eteen, istui siihen, nojaten kyynärpäitänsä ikkunalautaan, leukaansa käsiinsä, ja katseli kuun valaisemalle pengermälle. Hänen ikkunansa oli vastapäätä sitä paikkaa, jossa Garth ja hän olivat puhelleet. Hän saattoi nähdä kivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän saattoi erottaa juuri sen paikan, missä hän istui, kun Garth — — Muisto elpyi värähdyttävänä.

Jane antautui mielikuvituksessaan elämänsä ihmeellisimpiin kokemuksiin. Hän oli nainen, joka tiesi mitä tahtoi. Hän oli tuntenut, että hänellä oli oikeus näihin hetkiin, perinpohjin hän sen myös käytti. Pelottomana hän ajatuksissaan kohtasi tiikerinsä ja antautui sen valtaan. Ei Garth kysynyt, rakastiko hän häntä vai eikö, ja itseltään ei Janen tarvinnut sitä kysyä. Hän luopui ylväästä vapaudestaan ja lupasi hellästi ja nöyrästi, vaikkakin voimakkaan sielunsa koko antaumuksella rakastaa, kunnioittaa ja totella häntä. Ilman vähintäkään väristystä hän kohtasi hänen loistavien silmiensä palvovan katseen. Hän unohti oman ulkomuotonsa. Hän oli kahden sielunsa kanssa, ja hänen sielunsa oli ylen kaunis — Garthista täydellisen kaunis.

Vuosikausien yksinäisyys häipyi unohduksiin. Elämä oli rikasta ja tarkoituksellista. Garth tarvitsi häntä alituisesti, ja hän oli aina lähellä ja aina altis hänen toivomuksilleen. "Oletko tyytyväinen, rakkaani?" kysyi hän yhä uudestaan ja uudestaan, ja Garthin iloinen, ainian nuorekas ääni vastasi: "Ylenpalttisesti." Jane hymyili yölle, ja hänen rauhallisista syvistä silmistään kajasti tietoisuus jostakin siihen asti tuntemattomasta, ja hänen hellässä hymyssään väreili kuvaamattoman suloisena aavistus naisen todellisimman onnen salaisuudesta. "Hän on minun, minä olen hänen. Ja kun hän on minun, on rakkaani turvallinen, ja kun minä olen hänen, on hän tyytyväinen."

Niin hän antautui täydellisesti, sulki armaansa rakkautensa hoimiin; hänen jalo sydämensä täyttyi sitä mukaa kuin anti suureni. Sitten virkosi äiti eloon hänessä ja hän huomasi, kuinka viljalti on äidillisyyttä todellisen naisen rakkaudessa, hänen oppiessaan ymmärtämään, kuinka valtavassa määrin rakastavassa miehessä on lasta ja kuinka juuri tämä hänen kaipuunsa valtavuus tekee vallan oudon heikoksi tuon voimakkaan luonteen, jolle hän on käynyt elämänkeskeiseksi.

Jane painoi kädet rintaansa vasten. "Garth", kuiskasi hän, "Garth, minä ymmärrän. Poika raukkani, sinusta tuntui kovalle, kun juuri silloin työnsin sinut luotani. Mutta sinullahan oli ollut kaikki — kaikki, mitä toivoitkin, noina muutamina ihmeellisinä hetkinä, eikä mikään voi sitä riistää sinulta. Ja niin otit minut omaksesi, että mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän. Se on sinun ja minä olen sinun — tänä iltana ja vast'edes ainian."

Jane nojasi otsaansa ikkunalautaan. Kuunvalo lankesi hänen paksuille ruskeille hiussykeröillensä. Magnoliakukkain tuoksu tuntui hänen ympärillään. Satakieli laulaa liverteli läheisessä metsässä. Menneisyyden yksinäiset vuodet, nykyisyyden hämmentävän ihmeelliset hetket, tulevaisuuden epäselvät kangastukset, kaikki unohtui. Hän purjehti Garthin kera kultaisella valtamerellä, kaukana ajallisuuden rannoilta. Sillä rakkaus on iäistä, ja rakkauden syntyminen vapauttaa hengen kaikista ruumiin siteistä.

* * * * *

Kello löi kahtatoista etäisessä kylässä. Nuo kaksitoista lyöntiä väreilivät kuutamovaloisen puiston yli Janen ikkunaan. Hän eli jälleen ajassa. Hänen vapautunut henkensä kantoi jälleen ruumiin taakkaa.

Uusi päivä oli alkanut, se päivä, jolloin hän oli luvannut Garthille vastauksensa. Kun kello ensi kerran löisi kahtatoista, olisi hän hänen kanssansa kirkossa, ja hänen vastauksensa täytyi olla valmis.

Hän siirtyi ikkunan luota sulkematta sitä, veti uutimet eteen, sytytti sähkövalon kirjoituspöydälleen, riisui juhlapukunsa, ripusti sen vaatekomeroon ja pani ripeästi sen oven kiinni. Sitten hän puki yllensä harmaanvihreän aamupuvun, jonka oli äskettäin ostanut eräistä myyjäisistä, kun ei kukaan huolinut siitä ja vanha nainen, joka sen oli tehnyt, näytti olevan niin pahoilla mielin, ja vetäen tuolin lähemmäksi pöytää otti päiväkirjansa, avasi säpin ja rupesi lukemaan. Hän käänsi hitaasti lehtiä, pysähtyi silloin tällöin, kunnes löysi paikat, joita etsi. Niitä hän katseli mietteissään, pää käsissä. Ne sisälsivät tarkan selostuksen Garthin ja hänen keskusteluistaan Overdenessa, konserttipäivän iltapuolella. Varsinkin hän ajatteli sanoja: "Hänen kasvonsa muuttuivat… Hyvyys ja henkevyys säteili niistä, tehden ne enkelimäisiksi… En sittemmin koskaan enää pitänyt niitä rumina. Vaikka olinkin lapsi, osasin siitä päivin erottaa ruman rumasta. Hänen kasvoillaan näin sittemmin aina hänen sielunsa erinomaisen kauneuden. Kun hän saarnansa jälkeen istui, en pitänyt häntä enää minään simpanssin sukulaisena. Muistin hänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä, mutta ei ihmiselle ollut pantu moista koetusta. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä. Ja sittemmin hän on aina pysynyt mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma, että taivaallisen rakkauden ja ikävöimisen loistaessa rumimmistakin kasvoista nämä muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja herättävät jotakin sellaista, jota ainian onneksensa muistelee."

Ensin Jane luki koko kohdan. Sitten hänen mielensä kiintyi vain yhteen lauselmaan: "Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä."

Vihdoin Jane nousi, sytytti kaikki pukupöydän läheiset sähkövalot, ennen muita molemmat kirkkaat valot kummallakin puolen kuvastinta ja istui sen eteen vilpittömästi tarkastamaan itseänsä.

* * * * *

Kun kylän kello löi yhtä, seisoi Garth Dalmain ikkunassaan viipyen katselemassa iltayötä, joka oli ollut hänelle niin merkityksellinen. Hän muisteli hymähtäen, kuinka oli istunut pengermällä ja rauhoittuakseen ajatellut sukkiansa sekä laskenut, kuinka monta ikkunaa oli Janen ikkunan ja hänen omansa välillä. Niitä oli viisi. Hän tiesi Janen ikkunan magnoliasta ja sen alla olevasta istuimesta, jolle hän oli istunut tietämättä Janen olevan hänen yläpuolellansa. Hän kumartui pitkälle katsomaan sinnepäin. Uutimet olivat kiinni, mutta sisällä näytti olevan vielä valoa. Hänen katsellessaan se sammui.

Hän katseli alaspäin pengermälle. Hän voi nähdä kivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän voi tarkalleen erottaa sen paikan, jolla Jane oli istunut, kun hän —

Sitten hän lankesi polvilleen ikkunan eteen ja loi silmänsä tähtitaivaalle.

Garthin äiti oli ennättänyt pojalleen opettaa lempeän kärsivällisyytensä ja kestävyytensä pyhän salaisuuden. Voimakkaiden tuntemusten hetkinä tuli hänen huulilleen helpommin sanoja hänen äitinsä Raamatusta kuin hänen omien ajatustensa ilmaisuja. Nytkin, katsellessaan korkeutta kohti, toisti hän hiljaa ja hartaan kunnioittavasti: "'Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta eikä valkeuden ja pimeyden vaihtelua.' Ja, oi Isä", lisäsi hän, "pidä meitä valkeudessa — häntä ja minua. Suo ettei meissä olisi, kuten ei Sinussakaan, muutosta eikä vaihtelujen varjoja."

Sitten hän nousi ja katseli vielä kerran kivileijonaan ja kaiteen jalustaan. Hänessä soivat riemunsävelet, ja hän risti käsivartensa rinnalleen. "Vaimoni!" sanoi hän. "Oi, minun vaimoni!"

* * * * *

Ja kun kylän kello löi yhtä, oli Jane tehnyt päätöksensä.

Hän nousi hitaasti ja väänsi kaikki tulet sammuksiin. Sitten hapuillen vuoteensa luo, hän vaipui polvilleen ja puhkesi sanomattoman epätoivon vihlovaan itkuun.

Yhdestoista luku.

GARTH LÖYTÄÄ RISTINSÄ.

Ruohokentän ympäröimä kylän kirkko hohti auringossa, kun Jane hiljalleen asteli varjoisasta puistosta. Kello näytti puolta kahtatoista. Jane ei kiirehtinyt, kun tiesi odotettavan vasta kahdeltatoista. Kirkon ikkunat olivat auki ja jykevät tammiovet raollaan. Hän pysähtyi muratinverhoaman pääoven taakse ja kuunteli. Urkujen ääni oli tulevinaan äärettömän kaukaa, mutta oli sittenkin läheisen selvää. Urut tuntuivat hengittävän, ja hengitys oli musiikkia.

Jane työnsi oven enemmän auki, ja silloinkin johtui hänen mieleensä, että punatukkainen, pisamanaamainen poika ja sorjavartaloinen Garth olivat nähtävästi aivan helposti menneet aukeamasta, joka oli liian ahdas hänen rotevuudelleen. Hän aukaisi ovea vielä vähän enemmän ja meni sisään.

Samassa hänen sielunsa kävi hiljaiseksi. Näkymätön voima, jonka läsnäolon usein selvästi tunnemme astuessamme yksin tyhjään kirkkoon, vanhoihin seiniin ja kattoparruihin tarttunut vuosisatojen hartaus vaiensi hänen oman sydämensä itsepintaisen levottomuuden. Tuokioksi hän unohti, mille asialle oli sinne tullut, ja kumarsi päänsä ikään kuin yhtyäkseen menneiden sukupolvien kanssa nöyrästi rukoilemaan.

Garth soitti 'Veni, Creator Spiritusta', Attwoodin ihanaa sovitusta, ja kun Jane lähestyi kuoria, alkoi Garth laulaa toisen säkeistön sanoja. Hän lauloi hiljaa, mutta hänen kaunis barytoninsa oli hyvin kantava, ja Jane erotti joka tavun.

Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks silmän sokeus! Tää muoto tomun tahrima ah armollasi virvoita! Pois kateet poista, rauha suo! Sun ohjaukses turvan tuo.

Sitten urkujen ääni yltyi pauhinaksi, sanattomana kertautui viime säkeistön aihe, ja Janen mielessä toistuivat toistumistaan Garthin laulamat sanat: "Sun ohjaukses turvan tuo!" Olihan hän rukoillut ohjausta? Varmaan siis kaikki kääntyisi hyväksi.

Jane pysähtyi kuorin portaille. Garth oli aloittanut toisen säkeistön uudelleen ja lauloi nyt taas hiljaa säestäen: "Sä anna ikivalkeus." —

Jane istui vanhalle tammipenkille ja katseli ympärilleen. Kirkas auringonvalo tunki sisään maalattujen ikkunain läpi miedontuen merenkultaiseksi, purppuraviiruiseksi.

Miten kaunista — "anna ikivalkeus!" Garthin laulun joka tavu tunki hiljaisuuteen kuin kirkkahin auringonsäde. "Tee kirkkaaks silmän sokeus." — Jane näki raskaan kultakuteisen urkupeitteen takaa ainoastaan hänen tumman päälakensa. Häntä peloitti hetki, jolloin Garth kääntyisi ja hänen eloisat silmänsä sattuisivat häneen. Miten vaikutti Garthiin se, mitä hänen täytyy sanoa? Olisiko hänellä itsellään kyllin voimaa kestämään pitkää, kovaa kohtausta? Särkyisikö Garthin sydän? "Tää muoto tomun tahrima." — Väittäisikö hän vastaan, koettaisiko tehdä turhaksi hänen päätöksensä? "Sä armollasi virvoita." — Kykenisikö hän vastustamaan Garthin tulista voimaa, jos hän sitä käyttäisi? Pääsisikö kumpikaan näistä kovista hetkistä haavoittamatta verisesti toista? — "Pois kateet poista, rauha suo." — Mitähän voi sanoa? Ja mitä sanonee Garth? Mitä hän itse vastaisi? Minkä hän sanoisi kieltonsa syyksi, jotta Garth pitäisi sitä ehdottomasti ratkaisevana? — "Sun ohjaukses turvan tuo!" —

Sitten, muutaman mielijohteisen soinnun jälkeen, muuttui aihe.

Jane pidätti henkeänsä. Garth soitti "Rukousnauhaa". Hän ei laulanut sitä, mutta urkujen pehmeistä sävelistä tuntui kiirivän kuuluville sanoja, joita ei niin olisi voinut ihmisäänin tulkita. Muistojen helmiä, kalliita, puhtaankirkkaita helmiä, laskivat yksitellen sekä huilu että dolcian, ja oboen tummat sävelet ilmoittivat ristin löytämistä. Kaikki sai Janesta aivan uuden merkityksen, hän silmäili avutonna ympärilleen, ikään kuin etsien jotakin keinoa, miten päästä pakenemaan näitä haikean suloisia säveliä, jotka täyttivät pienen kirkon.

Äkkiä soitto taukosi. Garth nousi, kääntyi ja huomasi Janen. Hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Kas niin, Jimmy", sanoi hän, "riittää jo täksi päiväksi. Ja tässä on kuudenpencen raha, hoidit niin hyvin polkimia. Ahaa! Se onkin shillinki! Samantekevä! Saat pitää sen, kun on näin ihana päiväkin. Ei ikinä ole ollut tämmöistä päivää ja siksi toivon, että sinäkin olet tänään onnellinen. No, juokse nyt sukkelaan tiehesi ja sulje kirkon ovi jälkeesi, poikaseni."

Voi, kuinka hänen pulppuavaa iloa väreilevä äänensä viilsi Janen sydäntä!

Punatukkainen, likainen poika, pisamaiset kasvot ilosta loistavina, tuli urkujen takaa, mennä kolusi pitkin sivukäytävää, pudotti sillä välin shillinkinsä, jonka tietysti etsi, ja pääsi vihdoin viimein ulos sulkien raskaan oven, niin että kirkko kajahti.

Garth oli jäänyt seisomaan urkujen viereen, aivan liikahtamatta, katsomatta Janeen, ja nytkin vielä, kun he olivat kahden kirkossa, seisoi hän yhä ja odotti muutaman hetken. Janesta nämä hetket tuntuivat päiviltä, viikoilta, vuosilta, iankaikkisuudelta. Kohotetuin päin, loistavin silmin, koko olemukseltaan voitosta varmana valloittajana tuli Garth sitten keskelle kuoria, siitä veistokoristeisen tammi aitauksen ulkopuolelle ja pysähtyi kuorin portaille. Sitten hän viittasi Janea tulemaan luokseen.

"Tässä, rakas", sanoi hän, "tapahtukoon se tässä."

Jane tuli, ja kotvan he seisoivat yhdessä katsellen kuoriin päin. Se oli pimeämpi kuin muu osa kirkkoa, sitä kun valaisi kolme kapeata maalattua ikkunaa, väriltään ja tekotavaltaan ihanaa. Keskimmäinen ikkuna, aivan alttarin yläpuolella, kuvasi ristillä kuolevaa maailman Vapahtajaa. Juhlallisen äänettöminä he katselivat sitä. Sitten Garth kääntyi Janeen.

"Oma rakkaani", sanoi hän, "pyhä on todistaja ja pyhä on paikka. Mutta ei mikään paikka voisi olla niin pyhä kuulemaan, mitä meillä on toisillemme sanottavaa tänään, ja Hän on läsnäolollansa sitä siunaamassa ja hyväksymässä. Minä odotan vastausta."

Janen kurkkua kuristi, ja hän pisti vapisevat kätensä takkinsa taskuihin.

"Dal", sanoi hän, "minun vastaukseni on eräs kysymys. Kuinka vanha te olette?"

Hän tunsi, miten Garth hätkähti, niin ylenmäärin hän hämmästyi. Jane näki toiveikkaan ilon häipyvän hänen kasvoiltaan. Mutta vain hetkisen emmittyänsä hän vastasi: "Luulin sinun tietävän. Minä olen kahdenkymmenenseitsemän."

"Niin", sanoi Jane hitaasti ja mahtavasti, "ja minä olen kolmenkymmenen, näytän kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tunnen olevani neljänkymmenen. Te olette kahdenkymmenenseitsemän, Dal, näytätte yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunnette usein olevanne yhdeksänvuotias. Olen ajatellut sitä, ja — ymmärrättehän — en minä voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."

Äänettömyys, täydellinen äänettömyys.

Sula kauhu pakotti Janen katsomaan Garthiin. Tämän huuletkin olivat kalmankalpeat. Kasvot olivat aivan jäykät ja rauhalliset — oudon, kivettyneen rauhalliset. Ei niissä ollut juuri nuorekkuutta sillä hetkellä. "Tää muoto tomun tahriman." — Oli kuin äänetön kirkko olisi tällaisin sanoin vaikeroinut äärettömässä ahdistuksessa.

Vihdoin Garth puhui: "En ajatellut itseäni", sanoi hän hitaasti. "En taida selittää, mitenkä niin on ollutkin, mutta en ole ensinkään ajatellut itseäni siitä pitäen, kun te olette kokonaan täyttänyt mieleni. Siksi en ole tarkannutkaan, kuinka vähän minussa on semmoista, josta te saatoitte välittää. Minä luulin, että te tunsitte niinkuin minäkin, että me olimme — suorastaan toinen toistamme varten." Hän ojensi kätensä ikään kuin olisi halunnut koskettaa Janeen, mutta antoi sen heti raskaasti pudota sivulleen. "Olette aivan oikeassa", sanoi hän. "Ettehän voi mennä naimisiin kenenkään kanssa, jota pidätte vain nuorena poikana."

Hän kääntyi poispäin Janesta ja katsoi alttarille päin. Pitkän, äänettömän tuokion hänen katseensa viipyi alttarin yläpuolella olevassa ikkunassa, missä riippui kärsivä Vapahtaja. Sitten hän kumarsi päänsä. "Otan ristin", sanoi hän ja kääntyi levollisena menemään pitkin sivukäytävää. Kirkon ovi aukeni, painui raskaasti kumahtaen kiinni, ja Jane oli yksin.

Hän hoiperteli entiselle paikalleen, mistä oli noussut, ja vaipui polvilleen.

"Oi, Jumalani", vaikeroi hän, "lähetä hänet takaisin minun luokseni, oi, lähetä hänet takaisin!… Voi, Garth! Minähän mitätön olen ja arvoton, etkä sinä. Oi, Garth — tule takaisin! tule takaisin! takaisin!… Minä luotan sinuun enkä pelkää… Oi oma rakkaani — tule takaisin!"

Hän oli pelkkänä korvana. Hän odotti niin, että joka hermoa pakotti jännityksestä. Hän suunnitteli mitä sanoisi, kun raskas ovi jälleen avautuisi ja Garth näkyisi päivänpaisteisessa oviaukossa. Hän koetti muistella "Veni, Creator Spiritusta", mutta oven kumea ääni oli vienyt kaiken tuosta vaikuttavasta laulusta, korvissa soineen kaiunkin. Niin hän odotti äänettömänä, ja odottaessa hiljaisuus kävi yhä valtavammaksi ja oli sulkevinaan hänet jylhien, armottomien muurien sisään, jotka raottuivat vain sen verran, että hän sai vilaukselta nähdä vastaisten vuosien yksinäisyyden. Kerran vain hän häiritsi hiljaisuutta. "Oi rakas, tule takaisin! Kyllä uskallan", sanoi hän. Mutta ei kuulunut mitään askeleita, ja siinä polvistuessaan, pää painuneena ristiin pantuihin käsiin, selvisi Janelle yht'äkkiä, että Garth Dalmain oli ymmärtänyt hänen päätöksensä peruuttamattomaksi eikä siis tahtonut palata.

Kuinka kauan hän oli polvillaan tämän hänelle selvittyä, ei hän lainkaan tiennyt. Vihdoin viimein hän rauhoittui. Hän tunsi tehneensä oikein. Mieluummin nyt muutama tunti repivää tuskaa kuin tulevaisuudessa vuosikausia pettymystä. Hänen oma elämänsä tulisi olemaan surullisen tyhjää, ja tämän vastikään löydetyn ilon menettäminen maksoi hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan. Mutta hän uskoi vilpittömästi tehneensä Garthille oikein, ja mitä merkitsi silloin hänen oma tuskansa? Siten lohdutteli Jane itseänsä.

Viimein hän nousi ja lähti hiljaisesta kirkosta ulos tuulenhenkiseen auringonpaisteeseen.

Puistoveräjän lähellä oli innostunut poikaparvi paperileijan lennättämishommissa. Jimmy, hetken sankari ja koko innostuksen keskus, näkyi olevan tämän uuden leijan ylpeä omistaja. Jimmystä päivä oli tosiaankin ihana ja hän oli onnellinen. "Sinäkin onnellinen", oli Garth sanonut. Ja Janen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän muisti nämä sanat ja äänensävyn, millä ne lausuttiin.

"Siinä menee poika paran shillinki", ajatteli hän murheellisena leijan noustessa korkealle ja liidellessä kentän yli, "mutta voi, missä lienee hänen ilonsa?"

Hänen kulkiessaan puistokäytävää taloon päin ajoivat metsästysrattaat tuimaa vauhtia häntä vastaan. Garth Dalmain oli ohjaksissa, takana kyytipoika ja matkalaukku. Garth nosti hattuaan, kun ajoi ohitse, mutta katsoi suoraan eteensä. Vaikka Jane olisi tahtonutkin pysähdyttää hänet, ei hän olisi voinut tehdä sitä. Mutta hän ei tahtonutkaan. Hän tunsi tehneensä ehdottomasti oikein ja tämän teon maksaneen hänelle itsellensä enemmän kuin Garthille. Tämä arvatenkin — niin, kukaties hyvinkin pian — löytäisi toisen, joka antaisi hänelle kaiken, ja vielä enemmänkin kuin mitä hän Janelta toivoi. Entä hän itse? Ilkeä poltto rinnassa toi hänen mieleensä hänen omat sanansa, jotka hän oli lausunut edellisenä yönä huoneessansa: "Mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän." Ja näiden vastaisten yksinäisten vuosien ensi hetkinä hän tunsi puhuneensa totta.

Hallissa hän tapasi Pauline Listerin.

"Tekö, neiti Champion?" sanoi Pauline. "Oletteko kuullut mitään herra Dalmainista? Hänen täytyi aivan odottamatta lähteä Lontooseen kello 1,15 junalla. Ja täti pudotti tekohampaansa pesupöydän marmorilevylle ja hänen on kiireimmän kautta mentävä hammaslääkäriin. Niin että me lähdemme taas 2,30. Tämä elämä on vasta epävakaista. Se panee myttyyn kaikki ihmisen suunnitelmat, varsinkin kun ne ovat riippuvaisia muitten ihmisten tekohampaista. Mutta ennen minä joka tapauksessa särkisin tekohampaani kuin uskollisia sydämiä. Edellisiä voi korjauttaa, mutta jälkimmäisiä, niin aavistan, ei oikein paranna mikään. Me syömme aikaisin aamiaista huoneissamme, niin että minä sanon teille hyvästi, neiti Champion."

Kahdestoista luku.

LÄÄKÄRIN MÄÄRÄYS.

Jalosukuinen Jane Champion seisoi suuren pyramidin huipulla ja katseli ympärilleen.

Ne neljä uupunutta arabialaista, joiden vaivannäköä sekä omia ponnistuksiaan hänen oli kiittäminen, että sinne oli päässyt, lepäilivät hauskan miellyttävissä asennoissa, jommoisia arabialainen ottaa ihan luonnostansa. He olivat hinanneet jalosukuisen Janen kahdeksankymmentä ja puoli kiloa ylimmälle huipulle ja makailivat nyt ylpeinä aikaansaannistaan ja varmoina "bakshishista", juomarahoista.

Kaikki oli käynyt kuin kellon mukaan. Kaksi mahonginväristä miestä, yllä mitä niukimmin pukineita, kiipesi helposti kuin antiloopit korkean kiviportaan päähän, kääntyi kurkottamaan Janen kohotettuihin käsiin ja tarttui niihin. Kolmas, välttämätön vaikkei näkösällä, jäi taakse antamaan sopivaa apua juuri tarvittaessa. Sitten piti saada jalka neljä jalkaa sitä kiveä ylemmän kiven reunalle, jolla hän nyt seisoi, mikä Janesta oli ilmeisesti vallan mahdoton yritys. Yhtä hyvin hän olisi nostanut jalkansa vierashuoneen uuninreunukselle. Mutta "eiwa, eiwa"-huutojen kannustamana hän suoritti sen. Samassa kuului takaa: "tyeb!", molemmat ylhäällä huusivat "ketée!", ote hänen käsiensä ympärillä tiukkeni, takana oleva arabialainen työnsi, ja Jane nousi niin ketterästi, että itsekin sitä ihmetteli.

Neljäs arabialainen oli vedenkantaja ja tarjosi väliaikoina vettä kurpitsasta. Kerran kun Janen täytyi pyytää muutaman minuutin hengähdysaikaa, tarjoutui Shehati, kaunein kaikista ja koko yrityksen johtaja, englanniksi lausumaan muka Shakespearea. Lausuttava olikin sitten eräs loru.

Jane nauroi, ja innostuneena hauskuutusyritystensä onnistumisesta Shehati käytti oppimiensa verrattomien englantilaisten lastenlorujen säkeitä merkinantoina, kun he yhdessä ponnistelivat loppumatkaa kavutessansa.

"Pitkin, poikin pellon", hoilasi Shehati juhlallisena, kun jälleen yhtyi hommaan, "Mooses veti kellon. Kello kun löi yhtä —"

"Kello kun löi yhtä?" — Siitä oli nyt lähes kolme vuotta, kun kello oli Shenstonessa lyönyt yhtä yöllä ja Jane oli tehnyt päätöksensä — päätöksensä, joka ainiaksi karkoitti Garthin hänen luotansa. Tämä ei ollut iskusta murtunut. Hän kesti sen pystyssä päin ja hänen keveä astuntansa oli tavallista varmempaa, kun hän meni ulos kirkosta ja jätti hänet, sanattomana ja malttavana kuunneltuaan hänen vastauksensa. Jane itse oli yksin jäätyään epätoivoisena vaipunut polvilleen. Vieläkin häntä värisytti, kun hän muisti, miten hänen sydäntänsä silloin karmi. Oi, miten olisi mahtanut käydä, jos Garth olisi palannut, kun hän sietämättömän tuskan ja yksinäisyyden ensi hetkinä kutsui häntä takaisin? Mutta Garth ei ollut niitä, jotka norkoilevat oven takana uutta sisäänpääsyä, kun ovi kerran on heiltä suljettu. Kun hän työnsi hänet luotaan ja Garth huomasi sen olleen täyttä totta, poistui hän kokonaan hänen elämäntieltänsä. Garth ennätti asemalle samoihin aikoihin kuin hänkin palasi päärakennukseen, ja sen koommin he eivät olleet tavanneet toisiansa. Ilmeisesti piti Garth velvollisuutenansa välttää tapaamista eikä sitä milloinkaan rikkonut. Kerran tai pari meni Jane kyläilylle perheisiin, joissa tiesi Garthinkin oleilevan. Tämä sattui aina matkustamaan pois aamulla, jos hänen oli määrä saapua aamiaisajaksi, tai jollakin aikaisella iltapäiväjunalla, jos häntä odotettiin teelle. Garth sovitti ajan aina niin, ettei heille sattunut minkäänmoisia ikäviä tapaamisia teeskentelyineen asemalla, eikä heidän myöskään tarvinnut vaihtaa muodollisia tervehdyssanoja toisen ollessa juuri lähdössä, kun toinen saapui —, muuta ei olisi tarvittukaan herättämään uinuvaa tuskaa ja ihmisten ihmettelyä. Häveten Jane ajatteli, että tällaista näyttelemistä hän oli Garth Dalmainilta odottanutkin. Mutta tämä mies, jonka arvokas mukautuminen hänen päätökseensä oli hämmästyttänyt häntä, ihmetytti häntä yhä lujuudellaan, sillä, että hän näin sanaakaan kysymättä piti päätöstä peruuttamattomana ja pysyi poissa hänen tieltään. Jane ei tuntenut iskemänsä haavan syvyyttä.

Eivät ihmiset kertaakaan asettaneet hänen tuloansa mihinkään yhteyteen Garthin lähdön kanssa. Aina oli jokin erinomainen ja vallan luonnollinen syy hänen pakolliseen lähtöönsä, ja aivan kaihtelematta hänestä puhuttiin ja häntä kaivattiin. Jane sai kuulla kaikki viimeiset "Dal-jutut" ja huomasi itsekin joutuneensa ilmapiiriin, jossa vielä oli tämän kauneutta rakastavan luonteen tuntua. Tavallisesti hänelle hyvin luottamuksellisesti osoitettiin jotakuta tyttöä — aina seurueen kauneinta — jonka kanssa varmasti olisi tullut jotakin, jos Dal vain olisi ollut vielä parikymmentäneljä tuntia hänen seurassaan. Mutta tytöstä itsestään ei huomannut mitään sydänkipua, hän silminnähtävästi tunsi vain suurta ystävyyttä, omaksuen kaikki Dalin mielipiteet taiteesta ja väreistä, ja oli niin luottavan onnellinen, kun tunsi varmasti olevansa kaunis, suloinen ja viehätysvoimainen. Ei Dalista milloinkaan jäänyt muistoja, jotka olisivat pahoittaneet sen naisen mieltä, joka häntä rakasti. Mutta itse hän oli aina tiessään — auttamattomasti tiessään. Garth Dalmain ei ollut niitä miehiä, jotka odottavat oven takana, että nainen sisällä pääsisi päätökseen.

Pauline Listerin muotokuvaa, jonka Garth maalasi kuusi kuukautta Shenstonessa olonsa jälkeen, pidettiin hänen parhaana siihenastisena työnänsä. Viehättävä amerikatar oli kuvassa kermanvalkeassa silkkipuvussa, seisoen tummilla tammiportailla, toinen käsi kaidepuilla, toinen ojentamassa keltaista ruusuvihkoa jollekulle alhaalla näkymättömissä olevalle ystävälle. Hänen takanaan ja yläpuolellaan oli vanha, maalattu ikkuna, jossa ruusun- ja kullankarvaisena hohtivat talon jalosukuisen perheen vaakunamerkit ja valiolause. Taiteilija oli ihmeteltävästi saanut kuvaan tytön eloisuuden ja viehkeyden. Tämä oli teeskentelemätön amerikatar ja samalla pirteän nykyaikainen kuningatarmaisesti kohotetun pienen päänsä laelta aina valkeiden kenkiensä kärkiin saakka. Tytön asettaminen ympäristöön, josta huokui vanhojen ylhäiskotien parhaat perintätavat, tämän uuden maailman säihkyvän jalokiven sijoittaminen vanhan mitä upeimpaan kehykseen, mikä kaikki sitä vain tehosti, vanhan ja uuden maailman rohkea toisiinsa liittäminen oli ollut otollinen mielijohde, sillä vaikutus oli erinomainen. Ihmiset hymyilivät ja sanoivat, että taiteilija oli kankaalle kuvannut, mitä ennen pitkää aikoi tehdä todellisuudessa. Mutta taiteilijan ja mallin välinen suhde ei milloinkaan kehittynyt hyvää ystävyyttä läheisemmäksi, ja noiden portaiden sekä ikkunan jalosukuinen omistaja se sittemmin sai neiti Listerin jäämään siihen samaan ympäristöön, mikä sopi hänelle niin mainiosti.

Erään jutun tuosta muotokuvasta oli Jane useita kertoja kuullut niissä piireissä, joissa heidät molemmat tunnettiin. Ensi kertoja mallina istuessaan oli Pauline Listerillä ollut ihana helminauhansa kaulassaan, ja Garth oli maalannut sen erinomaisesti, kuluttaen tuntikausia jokaisen säteilevän helmen viimeistelemiseen. Yhtäkkiä hän otti eräänä päivänä veitsen ja raapi häthätää pois koko helminauhan kankaalta sekä selitti, että neiti Listerin oli pantava punaiset topaasinsa kaulaansa, sillä ne sopivat paremmin Garthin värisovitukseen. Topaasit olivat sitten Pauline Listerin kaulassa, kun Jane näki kuvan taulunäyttelyssä, ja sangen kauniilta ne näyttivätkin hänen hohtavan valkealla kaulallaan.

Mutta ne, jotka olivat nähneet Garthin maalaamat helmet, arvelivat, että raapeveitsi oli tuhonnut työn, joka sinä vuonna olisi herättänyt yleistä huomiota. Ja Pauline Listerin kerrottiin heti tämän tapauksen jälkeen kauniita olkapäitänsä kohauttaen sanoneen: "Värisovitukset voivat kyllä olla näinkin hyvät. Mutta hän raapi minun helmeni kankaalta sen tähden, että joku hänen katsellessansa kuvaa tuli sisälle ja hyräili muuatta laulua. Minä olisin sangen kiitollinen, jos ihmiset liikkuessaan hänen työhuoneensa lähettyvillä, kun minua maalataan, vastedes olisivat hyräilemättä mitään säveliä. En ensinkään halua, että hän taas raapii pois topaasini ja määrää sijalle smaragdini. Tekisi melkein mieleni luvata palkinto sille, joka ottaisi selon, mikä se laulu oli. Haluaisin todellakin tietää, mitä yhteyttä sillä ja minun kuvani värisovituksella on."

Kuullessaan jutun Jane oli parhaillaan muutaman päivän kyläilyllä Brandeilla Wimpole Streetillä. Se kerrottiin teetä juotaessa lady Brandin sievässä vierashuoneessa. Herttuattaren konsertista, jossa Garth oli kuullut hänen laulavan "Rukousnauhan", oli jo aikoja. Vuosi oli jo melkein kulunut siitä, kun he lopullisesti erosivat, ja nyt hän vasta ensi kerran sai tuntea Garthin häntä muistavan. Ei hän epäillytkään, ettei hyräilty laulu ollut "Rukousnauha".

"Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain ja helmi helmeltä tarkasti, niitä lasken rukousnauhassain."

Hän oli kuulevinaan Garthin äänen samanlaisena kuin se oli ollut pengermällä ensimmäisinä hämmennyksen hetkinä, jolloin hänelle itselleen alkoi selvitä, mikä lahja oli laskettu hänen jalkainsa juureen — "olen oppinut laskemaan helmiä, rakas."

Janen sydäntä oli tyhjyys alkanut kylmätä ja paleltaa. Kerrottu tapahtuma lämmitti ja elvytti sitä hetken, mutta herätti myös kirvelevää tuskaa. Kun vieraat olivat lähteneet ja lady Brand mennyt lastenkamariin, siirtyi hän pianon ääreen ja soitti hiljaa "Rukousnauhan" säestystä. Kauniit yllättävät soinnutukset monine sopusoinnuksi sulautuvine epäsointuineen sopivat hänen mielentilaansa ja muistoihinsa.

Äkkiä kuului ääni hänen takaansa: "Laulakaa se, Jane." Hän kääntyi nopeasti. Tohtori oli tullut sisään ja istui mukavasti takakenossa suuressa nojatuolissa aivan hänen vierellään, kädet ristissä pään takana. "Laulakaa se, Jane", sanoi hän.

"En minä voi, Deryck", vastasi Jane, yhä hiljaa soitellen säveltä. "En ole moniin kuukausiin laulanut."

"Mutta mistä syystä ette — moniin kuukausiin?"

Jane nosti sormensa näppäimiltä ja kääntyi äkkiä.

"Veikkonen", sanoi hän, "minä olen pilannut koko oman elämäni! Ja kuitenkin tiedän tehneeni oikein. Samoin vieläkin tekisin, ainakin — ainakin toivoisin tekeväni."

Tohtori istui aivan vaiti, katseli Janea ja mietti hänen lyhyitä, hätäisiä lauseitaan. Hän odotti jatkoa — tietäen, että sitä tuli helpommin, jos hän ääneti odotti.

Sitä tulikin.

"Veikkonen — minä luovuin toisen tähden jostakin, joka oli minulle itse elämää kalliimpaa, enkä pääse entiselleni. Tiedän, että tein oikein — mutta en sittenkään pääse entiselleni."

Tohtori kumartui ja otti hänen ristiin puristetut kätensä omiinsa.

"Ettekö voi sitä kertoa minulle, Jeanette?"

"En voi kertoa kenellekään, Deryck, en edes teille."

"Jos joskus tunnette, että teidän täytyy puhua jollekulle, lupaatteko silloin tulla minun luokseni?"

"Ilomielin."

"Hyvä! Nyt, tyttöseni, tämmöinen on minun määräykseni. Matkustakaa ulkomaille. Mutta muistakaa, etten minä tarkoita pistäytymistä Pariisiin tai menoa kesäksi Sveitsiin, syksyksi Rivieralle. Lähtekää Amerikkaan katsomaan jotakin suurenmoista. Menkää katsomaan Niagaraa. Ja koko vastaisen elämänne aikana, kun elämän arkisuus painostaa, muistelette mielellänne valtavaa, vihreää vesipaljoutta, joka syöksyy putouksesta alas, sen ukkosvoimaista ärjyntää, sen pilveilevien ryöppyjen kohinaa, sen ainaista jättiläismäistä edelleenvyörymistä. Kun teitä sitten joskus tuskastuttaa veden kaateleminen teekuppeihin ja taas niistä pois, muistelette mielellänne, että Niagara vyöryy yhä ennallaan. Asettukaa johonkin hotelliin niin lähelle putousta, että päivin ja öin kuulette sen mahtavan äänen pauhaavan voiman ja toiminnan laulua. Viettäkää tuntikausia kulkemalla sen rannoilla ja tarkastelemalla sitä joka puolelta. Käykää Tuulien luolassa hataraa siltaa myöten, jolla opas kääntyy katsomaan ja huutaa teille: 'Oletteko lujasti kiinni.' Oppikaa sivumennen ymmärtämään, mikä on Vuosisatain kallion oikea merkitys. Antakaa Niagaran tunkeutua elämäänne ja sieluunne, tulla omaksenne, ja kiittäkää siitä Jumalaa.

"Tutustukaa sitten muihin suurenmoisiin asioihin Amerikassa. Kokekaa sen henkisyyttä, ihmisystävällisyyttä, rakkautta ja elämää. Etsikää rouva Ballington Booth, kaikkien Amerikan vankien suuri 'Pikku äiti'. Minä tunnen hyvin hänet ja olen siitä ylpeä ja voin antaa teille suosituskirjeen. Pyytäkää, että hän ottaa teidät kanssansa Sing-Singiin tai Columbus-vankilaan ja sallii teidän kuunnella, kuinka hän puhuu parilletuhannelle pahantekijälle, kuinka hän julistaa toivon ja rakkauden evankeliumia — hänen omaa innoittunutta ja innoittavaa uskoansa toivottomimmankin alati uuteen nousun mahdollisuuteen.

"Menkää New Yorkiin katsomaan, kuinka mies, joka tarvitsee suuren rakennuksen, mutta omistaa vain pienen kaistaleen maata, käyttää sen nerokkaasti hyväksensä kohottamalla rakennuksen pilvien korkuiseksi. Oppikaa tekemään samoin. — Ja sitten kun suurisieluinen, aulissydäminen, nopea-ajatuksinen Amerikan kansa suurenmoisuudellaan on saanut teidät innostumaan, lähtekää Japaniin katsomaan, kuinka pieni kansa parhaansa mukaan ponnistelee tullaksensa suureksi. — Sitten Palestiinaan, ja viipykää siellä kuukausia seuraten jaloimman ihmiselämän jälkiä, jaloimman, mitä milloinkaan on eletty. Pistäytykää kotimatkalla Egyptiin, jotta muistaisitte, että tässä meidän perin uudenaikaisessa maailmassamme vielä on yhtä ja toista joltisesti vanhaakin — eräs hyvin säilynyt puinen miehenkuva esimerkiksi, silmät himmeätä valkoista kvartsia, teränä palanen vuorikidettä. Nämä kiiltävät silmät katselivat pronssisten silmäluomiensa alta maailmaa jo Abrahamin aikoina. Se on Kairon museossa. Ratsastakaa aasilla Mooskeessa, jos teitä huvittaa oikein urheilla; ja jos teitä hieman veltostuttaa, kiivetkää suurelle pyramidille. Kysykää Shehati nimistä arabialaista ja sanokaa hänelle, että haluatte suorittaa sen minuuttia lyhyemmässä ajassa kuin kukaan nainen ennen teitä.

"Tulkaa sitten kotiin, tyttöseni, soittakaa minulle ja pyytäkää yksityistä vastaanottoa. Taikka sanokaa Stoddardille ilman muuta, että hän päästää teidät potilaitten lomassa minun vastaanottohuoneeseeni, ja siellä sitten kerrotte minulle, mitenkä määräykseni on vaikuttanut. Parempaa en ole milloinkaan antanut, mutta ei teidän silti tarvitse maksaa minulle yhtään mitään. Minä autan vanhoja ystäviäni ilmaiseksi."

Jane nauroi ja tarttui hänen käteensä. "Rakas ystävä", sanoi hän, "minä luulen, että olette oikeassa. Kaikki minun ajatukseni ovat kohdistuneet vain itseeni ja omiin yksityisiin suruihini ja pettymyksiini. Minä teen kuten käskitte, ja taivas teitä palkitkoon sanoistanne. — Tuossa tulee Flower. Flower", sanoi hän, kun tohtorin rouva pukeutuneena pehmeäkankaiseen iltapäiväpukuun tuli sisään ja sivumennessään sytytti sähkön, "tuleeko tästä meidän pojastamme ikämiestä milloinkaan? Tässä hän nyt on ihan tosissaan neuvonut tukevaa, keski-ikäistä naista kiipeämään suurelle pyramidille, jotta tämä paranisi alakuloisuudestansa, ja päällepäätteeksi ennätysajassa."

"Ystävä kulta", sanoi tohtorin rouva istuen miehensä tuolin käsinojalle, "kenen sinä nyt olet tavannut, joka on tukeva tai alakuloinen tai keski-ikäinen? Jos tarkoitat rouva Parker Bangsia, niin ei hän ole keski-ikäinen, sillä hän on amerikatar, eikä amerikatar ole koskaan keski-ikäinen. Ja hän on alakuloinen vain siksi, ettei Garth Dalmain kosinut hänen suloista sisarentytärtänsä, vaikka maalasi hänen kuvansakin. Eikä ole lainkaan hyvä neuvoa häntä kiipeämään suurelle pyramidille, vaikka hän viettääkin ensi talven Egyptissä, sillä minä kuulin hänen eilen sanovan, että hänen on mahdoton kuvitellakaan sille kiipeämistä, ennen kuin israelilaiset, vai mitä ne alkuasukkaat ovat siinä ympärillä, ymmärtävät laitattaa hissin sinne."

Jane ja tohtori nauroivat, ja korjaten itseänsä vähän mukavampaan asentoon — tohtorin käsivarsi kun oli salavihkaa kiertynyt hänen uumallensa — sanoi Flower: "Jane, minä kuulin sinun äsken soittavan 'Rukousnauhaa', se on lempilaulujani, enkä ole moniin kuukausiin kuullut sitä. Laula se, rakas ystävä."

Jane katsoi tohtoriin ja hymähti rauhoittaen, kääntyi sitten empimättä ja täytti Flowerin pyynnön. Määräys oli jo tehnyt hänelle hyvää.

Laulun viimeisten sanojen kaikuessa kumartui tohtorin rouva ja painoi hellän suudelman miehensä ohimolle, juuri siihen, missä hänen tummassa tukassaan näkyi hopeahtavia viiruja. Mutta tohtorin ajatukset olivat Janessa, ja ennen kuin viime sävelet olivat häipyneet, hän oli täysin varmistunut siitä, että oli tämän suhteen osunut oikeaan. "Mutta parasta hänen on lähteä ulkomaille", mietti hän. "Se johtaa tykkänään hänen ajatuksensa pois hänestä itsestään, laajentaa yleensä hänen katsantokantaansa, mutta antaa myös tästä erikoistapauksesta hänelle oikeamman käsityksen. Eikä poika muutu; ja jos niin tapahtuisi, silloinhan Jane omaksi tyydytykseksensä huomaa todellakin olleensa oikeassa. Mutta, hyvä Jumala, jos näin on Janen laita, miten lieneekään Garthin! Jo minä ihmettelinkin, mikä häntä kalvoi, mikä vei koko hänen hilpeän nuorekkuutensa. Rakastaa Janea, se mahtaa olla kasvatusta; mutta saada Jane rakastamaan! Ja sitten menettää hänet! Miehen hermojen täytyy olla raudasta, jotta hän kykenisi elämään ensinkään. Mikä lieneekään se risti, joka on heidän välillään ja jota heidän kummankin täytyy oppia suutelemaan. Ehkäpä Niagara vie sen mennessänsä, ja Jane sähköttää sieltä Garthille."

Sitten tohtori otti rakkaan pienen käden, joka oli yhä hänen olallansa, ja suuteli sitä hellästi Janen ollessa vielä selin heihin. Sillä tohtorillakin oli menneitä kokemuksia rististä, ja nyt olivat helmet hänelle hyvin kallisarvoisia.

Niin seurasi Jane määräystä, ja pari vuotta siihen meni. Täällä hän nyt oli suuren pyramidin huipulla ja oli vielä päällepäätteeksi kiivennyt sinne ennätysajassa. Hän nauroi, kun ajatteli, miten kertoisi tästä Deryckille.

Hänen arabialaisensa loikoivat siinä ympärillä kuumissaan, kiiltävinä ja tyytyväisinä. Hyvät juomarahat oli tiedossa, ja he loivat häneen tyytyväisiä, omistavia katseita, ikään kuin he olisivat suorittaneet koko työn, huomaten tuskin lainkaan, kuinka suuri ansio hänen erinomaisen kehittyneillä ruumiinvoimillaan ja notkeilla, sopusuhtaisilla jäsenillänsä oli tämän nousun nopeassa onnistumisessa.

Ja Jane seisoi siinä, terveenä ruumiiltaan ja sielultaan, tuntien iloa hyvin suoritetusta ruumiillisesta ponnistuksesta, mikä aina virkistää mieltäkin.

Hän oli hauskannäköinen vihreään ja oranssiin häivähtävässä ruskeassa tweed-kankaisessa Norfolkpuvussaan, jossa oli runsaasti käytännöllisiä nahkavuorisia taskuja, nahkanapit ja leveä nahkalieste. Asiantuntija olisi heti tiennyt sanoa, mistä ainoasta liikkeestä se puku saattoi olla kotoisin, samaten myös, mistä hattukaupasta oli se pehmeä, vihreä tyrolilaishattu, joka sopi siihen niin mainiosti. Mutta Shehati ei ollut mikään pukujentuntija, vaikka olikin melko tarkka käytöstavan arvostelija, ja määritteli Janen näin: "Hyvä gentlemanlady! Anta hyvä bakshish, ei istu puoliväli ja sano: 'Ei loppu ollenkaan!' Mutta oikea ladygentleman! Anta bakshish ja näyttä iloinen, ei lähetä arabialaisparka Assuaniin."

Janen oli idän aurinko paahtanut hyvin ruskeaksi. Hän ei tarvinnut mitään harsoja tai päivänvarjoja, sillä hän nautti perinpohjaisesti päivettymisestään. Ja ilman minkäänlaisia noettuja silmälaseja hänen vahvat silmänsä kestivät erämaan kultaisen valon. Hän oli kuullut Garthin kerran sanovan, että hän voi suorastaan pahoin, kun hän takaapäin näkee autoharsoisen naisen, ja Jane oli nauraen yhtynyt häneen, sillä hänestä olivat kaikki harsot aina olleet turhia. Hänen suuri tukkansa ei milloinkaan irtautunut pieniin vallattomiin suortuviin, vaan pysyi siivosti paikoillaan, niinkuin hän sen aamulla muutamalla tanakasti pistetyllä hiusneulalla asetti.

Jane ei ollut koskaan näyttänyt hauskemmalta kuin tuona marraskuunpäivänä seisoessaan suuren pyramidin huipulla. Hän oli terve, päivettynyt ja roteva, terve sielu terveessä ruumiissa. Kasvojen kieltämätön arkipäiväisyys unohtui niiden valppaan ja elämänhaluisen ilmeen vuoksi, hänen avonaisen, miellyttävän hymynsä vuoksi, joka paljasti hänen valkeat hampaansa — hänen sekä sisäisen että ulkonaisen erinomaisen raittiutensa ja terveytensä todisteet.

"Hyvä gentlemanlady", mumisi Shehati taas. Jos Jane olisi kuullut arvostelun, ei se olisi häntä loukannut, sillä vaikka hänestä miesmäinen nainen oli vain hiukan siedettävämpi kuin naismainen mies, olisi hän pitänyt Shehatin yhdyssanaa vain tunnustuksena siitä, että hän oli hoitanut hyvin asiansa, oli omavarainen ja tahtonsa tietävä, sekä että, hän, kun niikseen tuli, pääsi lyhyimmässä mahdollisessa ajassa minne pyrki, ilman hätää, hoppua ja hermostumista.

Näitä naisellisia ominaisuuksia Jane halveksi, sillä hän tunsi olevansa muuten niin perin naisellinen, että hänellä oli varaa vähäpätöisimmissä asioissa olla rohkean epänaisellinen.

Tohtorin määräys oli tehonnut vallan erinomaisesti. Särkynyt katse ja ennenaikainen vanhettuminen, mitkä olivat koskeneet tohtoriin ja huolestuttaneet häntä, kun hän Janea katseli, olivat tykkänään poissa. Hän näytti rauhalliselta, hauskalta kolmikymmenvuotiaalta, josta vuosien vieriessä kehittyisi yhtä miellyttävä ja sopusointuinen nelikymmenvuotias ja joka ei, ajan tullen, pelännyt viidettäkymmentänsäkään. Rohkeana hän katseli maailmaa, ja hänen raitis mielensä muodosti siitä itselleen terveitä käsityksiä ja antoi suoria arvosteluja, joita miedonsi hänen harvinaisen auliin ja jalon sydämensä hyvänsuopuus.

Hän tarkasteli paraikaa näköalaa ja piti siitä. Sen voimakkaat, vastakohdat kiinnittivät hänen mieltänsä.

Toisella puolella oli hedelmällinen suistomaa huojuvine palmu-, oranssi- ja öljypuulehtoineen, joita oli runsaasti Niilin rannoilla. Toisella puolella erämaa siintävine taivaanrantoineen, silmänkantamattomiin ulottuvine, kullahtavine hiekka-aaltoineen; ei puuta, ei lehteä, ei ruohonkortta, vain rajaton vapaus, luotettava kultahohtoinen meri. Sillä aurinko oli laskemaisillaan ja taivas loimusi väriloistossa.

"Tienhaara", sanoi Jane "valintapaikka. Kuinka vaikeata tietää, minkä valitsisi — vapauden vai hedelmällisyydenkö. Pitäisi kysyä sfinksiltä, vanhalta, viisaalta vuosisatojen vartialta, aikakausien salaisuuksien mykältä säilyttäjältä, joka silmäilee tulevaisuuteen, niinkuin on aina tehnyt, tulevaisuuden vaihtuessa nykyisyydeksi, nykyisyyden siirtyessä menneisyyteen. — No niin, Shehati, lähdetäänpä alaspäin. Vai niin, tietysti minä haluan istua kivellä, jolla kuningas on Walesin prinssinä istunut. Kiitoksia, että mainitsitte siitä. Siitä saan sopivan keskustelunaiheen, kun hänen majesteettinsa ensi kerran kunnioittaa minua puhelemalla muutaman minuutin kanssani. Onneksi pääsen siten tekemästä kuluneita huomautuksia ilmasta. — Ja nyt, viekää minut sfinksin luo, Shehati. Tahtoisin tehdä sille erään kysymyksen, juuri kun aurinko vaipuu taivaanrannan taakse."

Kolmastoista luku.

SFINKSIN VASTAUS.

Kuutamo erämaassa.

Jane tilasi iltapäiväkahvinsa hotellin pylväskatokseen, jotta häneltä ei menisi mitään hukkaan illan salaperäisestä ihanuudesta. Pyramidit näyttivät niin suurilta ja juhlallisilta kirkkaassa, kalpeassa valossa, ja sfinksi tuntui entistä salaperäisemmältä.

Jane oli päättänyt lähteä kävelylle kuutamoon. Paraikaa hän istui matalassa korituolissa mukaviin pehmeisiin tyynyihin nojaten, joi verkkaan kahviansa ja nautti haaveherkästä hyvänolontunteesta, mikä on tavallista terveelle ihmiselle voimakkaiden ruumiillisten ponnistuksien jälkeen.

Hellinä ja levollisina kiitivät hänen ajatuksensa tänä iltana Garthiin, liekö ollut kuutamon vaikutusta.

"Kirkas on yö: — oi, tällaisna yönä, kun tuuli puita hyväileepi hiljaa ja värähdä ei lehtikään — —"

Oi, suuri runoilija tiesi, mitä tunteiden muisto vaikuttaa sydämeen.

Ensinnäkin Garthin ääni oli kaikkialla laulavinaan:

"Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus!"

Ja taivaan tummasta sinestä sekä hopeanhohtoisesta valosta olivat Garthin hellät, ihailevat silmät katselevinaan häntä. Jane sulki omansa nähdäkseen ne paremmin. Tänä iltana ei hän arastellut niitä, ne olivat niin täynnä rakkautta.

Ei rahtuakaan mitään arvostelevaa ollut niissä. Voi, oliko hän tehnyt hänelle vääryyttä pelätessään tulevaisuutta? Hänen sydämensä tuntui tänä iltana niin luottavaiselta, uskaliaalta sekä itseensä että Garthiin nähden. Hänestä tuntui, että jos Garth olisi ollut siellä, olisi hän voinut lähteä hänen kanssaan ihanaan kuutamoon, istua jollekin vanhalle kivelle ja sallia hänen polvistua hänen eteensä ja katsoa ja yhä katsoa häneen tutkivalla tavallaan niin tarkoin ja kauan kuin häntä halutti. Kun hän näin hengessään näki nuo rakkaat silmät, ei niissä ollut mitään arastuttavaa. Hän tunsi, miten olisi sanonut: "Garth, sinun minä olen kokonaan, katso niin paljon kuin haluat. Sinun tähtesi olisin suonut kasvojeni olevan kauniit, mutta jos sinä, oma rakkaani, näinkin pidät niistä, niin miksi kätkisin ne sinulta?"

Mikä oli vaikuttanut tämän mielenmuutoksen? Oliko Deryckin määräys tehnyt tehtävänsä? Oliko tämä nyt oikeampi käsityskanta kuin se, joka kieltäymystä ja sieluntuskia vaatimalla oli pakottanut hänet tekemään päätöksensä? Sen sijaan, että lähtisi kulkemaan pitkin Niiliä ja sitten Konstantinopoliin ja Atenaan, astuisiko hän laivaan, joka seuraavana päivänä lähti Aleksandriasta, ennättäisi viikossa Lontooseen, pyytäisi Garthia luoksensa, tunnustaisi kaikki hänelle ja antaisi hänen ratkaista heidän tulevaisuutensa?

Janen ei juolahtanut mieleenkään epäillä, ettei Garth yhä häntä rakastaisi. Vain kun hän ajattelikin, miten kutsuisi Garthin luoksensa ja kertoisi suoran totuuden, oli tämä jälleen olevinaan niin lähellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen kätensä vyötäisillänsä ja hänen päänsä sydämellänsä. Ja nuo rakkaat säteilevät silmät! Oi Garth, Garth!

"Yksi asia on minulle selvinnyt tänä iltana", ajatteli Jane. "Jos hän vielä kaipaa minua, haluaa minut — niin en voi kauemmin elää kaukana hänestä. Minun täytyy mennä hänen luoksensa." Hän avasi silmänsä ja katsoi sfinksiin. Parissakymmenessä sekunnissa hän kertasi mielessänsä koko syittensä ja vastasyittensä pitkän sarjan, mikä Shenstonessa oli saanut niin ratkaisevan vallan. Sitten hän sulki silmänsä uudelleen ja risti kätensä povelleen.

"Kyllä uskallan", sanoi hän, ja voimakas ilo syttyi hänen sydämeensä.

Äänekkäästi keskustellen tuli eräs englantilainen matkaseurue ruokailuhuoneesta pylväskatokseen. He olivat saapuneet iltapäivällä ja syöneet muita myöhemmin päivällistä. Tuskin Jane oli heitä edes huomannut. Seurueeseen kuului komea keski-ikäinen rouva ja hänen tyttärensä, kaksi nuorta herraa ja vanhempi, sangen sotilaallisen näköinen herra. Jane ei piitannut mitään heistä, mutta he keskeyttivät sittenkin hänen uneksimisensa, sillä he istuivat viereiseen pöytään ja jatkoivat, perin englantilaiseen tapaan, äänekästä puhettaan, niinkuin ei muita olisi ollutkaan. Pari, kolme muukalaista, jotka myös olivat tyytyväisinä uneksien juoneet kahviaan ja poltelleet savukkeitansa, nousi ja siirtyi rauhallisemmille istuimille palmujen juurelle. Janen teki mieli tehdä samoin, mutta hän istui todellakin liian mukavasti siirtyäkseen toisaalle ja pelkäsi myös menettävänsä suloisen tuntemuksensa Garthin läheisyydestä. Niin hän jäi paikoilleen. Vanhalla herralla oli kädessä kirje ja vastikään Englannista tullut Morning Post. He keskustelivat kirjeessä olleista tiedoista sekä eräästä uutisesta, jonka hän oli ääneen lukenut sanomalehdestä.

"Mies parka! Kuinka surullista!" sanoi vanhempi nainen. "Minä uskon, että hän olisi mieluummin suonut kuolevansa heti paikalla!" huudahti nuori tyttö. "Minä olisin ihan varmaan."

"Älä nyt", sanoi toinen nuorista herroista kumartuen tytön puoleen. "Elämä on yhtäkaikki ihanaa."

"Niin, mutta sokea!" huudahti nuori tyttö, ääni väristen. "Ihan sokea koko loppuiäksensä! Kauheata!"

"Oliko se hänen oma pyssynsä?" kysyi vanhempi nainen. "Ja kuinka he olivat metsästysretkellä maaliskuussa?"

Jane hymyili kuutamossa melkein kovaa, ankaraa hymyä. Lämmin tunne kaikkea elollista kohtaan, välitön osanotto eläinten, pienimmän sääskenkin elämään oli hänelle samanlaista jumaluudenpalvelusta kuin Garthille kauneudenpalvelus. Hän ei milloinkaan teeskennellyt surua, kun kerrottiin metsästysretkillä tapahtuneista onnettomuuksista. Janesta tapahtui vain oikeudenmukainen rangaistus, kun niihin, jotka menivät kärsimyksiä tuottamaan, sattui, ja kun ne, jotka menivät sykkivää, uutteraa elämää lopettamaan, maksoivat sen omallaan. Hän ei tuntenut sääliä eikä sitä myös teeskennellyt. Niin hän nytkin ankarana hymyili itsekseen, tuumien: "Pari silmää vähemmän tähtäämässä pitkin pyssynpiippua ja estämässä jänöemon hätäistä pyrkimystä kotiin pienokaistensa luo. Kahta kättä vähemmän pudottamassa ilmoihin kohoavaa pientä olentoa verisenä ja kuolemankielissä maahan. Taas pieni pelastuksen mahdollisuus uljaalle kauriille, joka vinhasti kiitää laaksoon toverinsa luo."

Sillä välin sotilaallisen näköinen herra oli asettanut silmälasit nenälleen ja vei tiheään kirjoitetun kirjeen lähelle valoa. "Ei", sanoi hän hetken päästä, "ei enää ole mikään varsinaisten metsästysretkien aika. He olivat vain jäniksiä väijymässä."

"Ampuiko hänkin?" kysyi tyttö.

"Ei", vastasi kirjeen saaja, "ja siksi onnettomuus on vieläkin surullisempi. Hän oli jo vuoden tai pari ollut metsästämättä. Ei hän ollut koskaan siitä oikein pitänyt, sillä hän rakasti niin kovin elämän kauneutta ja kammoksui kuolemaa, oli se sitten minkä tapaista tahansa. Hänellä oli kaunis maatila Pohjois-Skotlannissa ja hän oli siellä maalaamassa. Hän sattui näkemään, kun muutamat miehet ampuivat jäniksiä ja pitelivät erästä haavoittunutta hänen mielestänsä raakamaisesti. Hän hyppäsi aidan yli nuhtelemaan ja myös pelastamaan eläinparkaa sen enemmistä tuskista. Ja silloin se tapahtui. Eräs miehistä, luultavasti säikähdyksissään, laukaisi pyssynsä. Panos osui muutaman jalan päässä olevaan puuhun, mutta osa myös häneen. Mutta ei toki koko panos. Kasvoissa on ainoastaan naarmuja ja aivot ovat vallan vahingoittumattomat. Mutta haulit puhkaisivat verkkokalvon, ja näkö on toivottomasti mennyttä."

"Se oli onneton sattuma", sanoi nuori herra.

"En voi käsittää, ettei joku nuori mies olisi innostunut metsästämiseen", sanoi toinen nuorukaisista, joka tähän saakka oli ollut ääneti.

"Mutta käsittäisit, jos olisit tuntenut hänet", sanoi sotilaallinen herra. "Hän oli pelkkää elämää. Ei voinut ajatella häntä kuolevana tai tuottamassa kuolemaa. Ja hän palveli kauneutta kuin jumaluutta. Minä en voi sitä selittää, mutta hänellä oli erikoinen taito saada toinen ihminen näkemään kauneutta sielläkin, missä ei ollut koskaan ennen sitä huomannut. Ja nyt hän, mies parka, ei näe sitä itsekään."

"Onko hänen äitinsä elossa?" kysyi vanhempi nainen.

"Ei, ei ole. Hän on aivan yksin. Lukemattomia ystäviä tietysti. Hän oli seurapiirin suosituimpia henkilöitä ja tervetullut melkein mihin perheeseen tahansa; ei hänen tarvinnut muuta kuin postikortilla ilmoittaa, koska saapui. Mutta ei mitään sukulaisia, luullakseni, eikä hän tahtonut milloinkaan mennä naimisiin. Poika parka! Soisi kai nyt olleensa vähemmän nirso. Hänellä taisi olla kauneimmat neitoset valittavina, useimpina kausina ainakin. Mutta ei huolinut! Vain sydämellistä ystävyyttä. Taide oli hänen morsiamensa. Ja nyt, kuten lady Ingleby kirjoittaa, hän on pimeydessä yksin ja avutonna."

"Voi, puhukaa jostakin muusta!" huudahti neitonen, nousi ja työnsi tuolin tieltään. "Minä tahdon unohtaa koko asian. Se on niin kauhean surullinen. Kuvitelkaa, miltä tuntunee herätä tietämättä, onko yö vai päivä, maata vain pimeydessä ja ihmetellä. Voi, tulkaa ulos ja puhutaan jotakin hauskaa."

He nousivat kaikin ja toinen nuori mies pisti kätensä neitosen käsikoukkuun iloissaan siitä, että mielenliikutus sangen sopivasti aiheutti heidän poistumisensa.

"Rakas, unohda se", sanoi hän hiljaa. "Mennään katsomaan vanhaa sfinksiä kuutamovalossa."

He lähtivät pylväskatoksesta, samoin muukin seura, mutta vanha herra pani Morning Postin pöydälle ja jäi sytyttämään sikariansa.

Jane nousi ja meni hänen luoksensa.

"Sallitteko minun katsoa lehteänne?" kysyi hän kiihkeästi.

"Olkaa hyvä", vastasi herra kohteliaasti. Katsoen sitten tarkemmin Janeen lisäsi hän: "Mutta totta tosiaan, neiti Champion. Mitä teille kuuluu? En tiennyt teidän olevan näillä main."

"Ah, kenraali Lorraine! Kasvot tuntuivat niin tutuilta, mutta en minäkään sentään tuntenut teitä. Kiitoksia, saanko pitää tämän vähän aikaa? Mutta älkää mitenkään minun vuokseni jääkö seurastanne. Kaiketi pian tapaamme."

Jane odotti, kunnes koko seurue oli päässyt näkyvistä eikä sen puhetta eikä nauruakaan enää erottanut. Sitten hän palasi paikalleen, missä oli tuntenut Garthin olleen niin lähellä häntä. Hän katsahti vielä kuun valaisemaan sfinksiin ja suureen pyramidiin.

Sitten hän otti sanomalehden ja avasi sen.

"Sä anna ikivalkeus tee kirkkaaks' silmän sokeus!"

Oli — Garth Dalmain se oli — hänen säteileväsilmäinen Garthinsa —, joka makasi kotonaan kaukana Skotlannissa sokeana, avuttomana ja yksinäisenä.

Neljästoista luku.

DERYCKIN LUOTETTAVASSA HOIDOSSA.

Vähitellen erottuivat Doverin vankat valkoiset kalliot yhä selvemmin, kunnes ne lujana valkoisena muurina kohosivat merestä Englannin eittämättömän kunnon vertauskuvana. "Voimaa ja valkoisuutta", ajatteli Jane kävellessään verkalleen laivan kannella. Kaksivuotisen poissaolon jälkeen hänen sydämensä kaipasi jo synnyinmaata. Sitten hänen silmänsä kiintyivät Doverin linnaan, se oli niin kaunis kevätillan helmenharmaassa valossa. Hänen mielensä läikähti iloiseksi, mutta väleen sen painoi apeaksi kovan iskun veres muisto, ja Jane ummisti silmänsä.

Kaiken kauniin näkeminen kirvelsi hänen sydäntänsä sen jälkeen, kun hän Mena House-hotellin pylväskatoksessa oli lukenut tuon uutisen.

Tunnin kuluttua sen lukemisesta hän ajoi pitkää suoraa tietä Kairoon, astui seuraavana päivänä Aleksandriassa laivaan, laski maihin Brindisissä ja oli näin yötä päivää matkustettuaan saanut Englannin rannikon näkyviinsä. Muutaman minuutin kuluttua hän sai astua sille, ja sitten oli enää vain kaksi pysähdystä matkalla. Sillä aloitettuaan paluunsa Jane ei ollut hetkeäkään epäröinyt, mikä oli hänen matkansa määränpää — se huone, jossa hänen rakastamansa miehen siveellinen tarmo, henkinen terveys ja vaistomainen elämässä pysyttäytyminen ankarasti kamppailivat tuskia, pimeyttä ja epätoivoa vastaan.

Janelle oli selvänä, että hänen oli mentävä Garthin luo, mutta hän tunsi olevansa aivan kykenemätön suunnittelemaan, miten se tapahtuisi. Asia oli pulmallinen, sen sanoi hänen selvä ymmärryksensä, vaikka kaipaava syli ja särkevä sydän huusivat: Oi, Jumalani, eikö se ole aivan yksinkertainen? Sokea ja yksin! Minun Garthini!

Mutta hän tunsi, että puolueettoman arvostelun, luotettavamman kuin hänen omansa, oli pulma ratkaistava ja että tie Garthin luo kulki tohtorin vastaanottohuoneen kautta. Niin hän sähkötti Deryckille Pariisista, ja tällä haavaa hänen ajatuksensa pysähtyivät Wimpole Streetille.

Doverissa hän osti sanomalehden ja silmäili sen sivuja kävellessänsä välisillalla odottaen kantajaa, joka oli ottanut huostaansa hänen matka vaippansa ja pienen matkalaukkunsa. Perheuutisten osastosta hän löysi, mitä juuri oli etsinyt.

"Ikävin mielin meidän on ilmoitettava, että taiteilija Garth Dalmainin tila pari viikkoa sitten tapahtuneen vahingonlaukauksen vuoksi yhä vielä on arveluttava. Hän on kotonaan Deesidessä, Aberdeenshiressa. Hänen näkönsä palaamisesta ei ole mitään toiveita, mutta muut vammat ovat paranemaan päin ja minkäänlaisesta aivoviasta ei enää liene pelkoa. Viime päivinä on hänen tilansa kuitenkin huolestuttavassa määrin huonontunut, niin että on katsottu tarpeelliseksi kutsua tohtori Deryck Brand, kuuluisa hermolääkäri, neuvottelemaan silmälääkärin ja paikkakunnan oman lääkärin kanssa. Vilpitöntä surua ja osanottoa tunnetaan seura- ja taiteilijapiireissä, joissa herra Dalmain oli yleisesti tunnettu ja suosittu."

"Ohhoh, suur' kiitost', neiti", sanoi avulias kantaja, kun kouraansa silmättyään huomasi, ettei Janen antama kahdenshillinginraha ollutkaan penninrahoja. Hänellä oli kotona nuori sairas vaimo, jolle oli määrätty vahvistavaa ruokaa ja juuri kun matkustajat alkoivat rynnätä laivasta, oli hän luottavaisesti rukoillut taivaallista Isää, "joka tietää meidän kaikkia näitä tarvitsevan", auttamaan, että jonkun jalomielisen matkustajan silmät osuisivat häneen. Hän tunsi, että häntä todellakin oli "johdettu" tämän vaatimattoman, ruskettuneen ja hartiakkaan neidin luo, joka vain kaukaa nyökkäämällä oli tilannut hänet, kun hän muisti, kuinka vähältä piti, ettei hän totellut erään vähäläntäisen, hätäilevän rouvasihmisen huutoja, jolla oli paljon enemmän kimpsuja ja kampsuja sekä papukaijanhäkki, mutta joka näkyi nyt laskevan ranskalaisia kuparirahoja vaununsa ikkunasta. "Seitsemän ja puoli pencyä kaiken tuon töskän raahaamisesta ei ole paljon, minun mielestäni!" murisi hänen toverinsa, ja Janen nuori kantaja sai kokea kaksinkertaista iloa, hänen uskonsa vahvistui ja hänen altis palvelevaisuutensa palkittiin jalomielisesti.

Sähkösanomapoika kulki junan vieressä tuon tuostakin huutaen: "Jaalosukuinen Jain Champyun." Jane kuuli nimensä ja pisti kätensä ulos ikkunasta.

"Tänne, poikaseni! Se on minulle."

Hän repäisi sen auki. Se oli tohtorilta.

"Tervetuloa kotiin. Palannut juuri Skotlannista. Vastassa Charing Crossilla ja aikaa teitä varten niin paljon kuin haluatte. Juokaa kahvia Doverissa.

Deryck."

Syvä, kyyneletön kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus pääsi Janelta. Hän oli ollut niin yksinäinen.

Sitten hän kääntyi ikkunaan päin. "Hoi! Tänne! Olkaa hyvä ja tuokaa minulle kupillinen kahvia!"

Kahvista hän nyt viimeksi välitti; mutta ei kenenkään mieleen juolahtanut olla tottelematon tohtorille, vaikka hän oli kaukanakin.

Nuori kantaja seisoi kuin vartija yhä Janen vaununosaston ovella ja riensi nyt kiireesti ravintolahuoneeseen sekä ojensi, juuri kun juna lähti liikkeelle, kupillisen höyryävää kahvia ja lautasen, jolla oli voileipiä, ikkunasta sisälle.

"Voi, paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi Jane pannen lautasen istuimelle ja kourien taskuansa. "Tässä on! Te olitte virkku asiamies. Ei, pitäkää vain. Noin väleen toimitetusta kahvista kannattaa maksaa kunnollisesti. Hyvästi!"

Juna lähti ja kantaja katseli sen menoa kyynelsilmin.

Jane istui mukavasti sohvansa nurkassa pidätellen helpotuksen kyyneleitä, jotka pyrkivät puhkeamaan, joi kahviansa ja tunsi siitä suurempaa virkistystä kuin oli pitänyt mahdollisenakaan. Hänkin siis tarvitsi yhtä ja toista. Ei tosin shillinkejä; niitä hänellä oli yllinkyllin. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsi juuri nyt viisasta, voimakasta, avuliasta ystävää, eikä hän ollut pettynyt kääntyessään Deryckin puoleen.

Hän luki sähkösanoman toistamiseen ja hymyili. Kuinka hänen tapaistaan muistaa kahvia, ja voi, kuinka hänen tapaistaan tulla asemalle vastaan.

Hän otti hatun päästään ja nojasi sohvan selkämystään. Hän oli matkustanut yötä ja päivää tulisen kiireisesti ja oli viimein ennättänyt Deryckin käden ulottumiin ja Deryckin luotettaviin hoiviin. Hänen sielunsa kamppailu vaimeni; lieventävä rauha tuli sijalle, ja Jane vaipui rauhalliseen uneen. "Teidän taivaallinen Isänne tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan."

* * * * *

Jane oli pessyt ja puhdistanut itsensä ja oli nyt oikein virkeä, kun seisoi vaununosastonsa ikkunan edessä junan vieriessä Charing Crossille.

Tohtori seisoi aivan hänen ovensa edessä, kun juna pysähtyi, pelkän sattuman vuoksi tietysti, mutta sittenkin Janesta tuntui, että hänen asettumisensa täsmälleen oikealle paikalle pitkällä välisillalla oli niin hänen tapaistaan. Eräs ihaileva naispotilas oli kerran sanonut Deryck Brandista sangen sattuvasti, vaikkakin virheellisesti: "Tiedättehän, hän on aina ihan juuri siinä paikalla." Ja tämän ominaisuutensa vuoksi oli tohtori monelle ollut suureksi avuksi juuri avuntarpeen hetkellä.

Hän tunki kantajien ohi ja tarttui Janen ovenripaan. Seisoessaan ikkunassa tämä tarkasti noita tarmokkaita, laihoja kasvoja, joita nyt valaisi jälleennäkemisen ilo, ja luki lapsuudenystävänsä hyväntahtoisista, luotettavista silmistä pelkkää ystävyyttä ja ymmärtämystä. Hänen takanaan hän näki tätinsä lakeijan ja oman kamarineitsyensä, joka oli hänen poissaolonsa ajaksi saanut paikan herttuattaren luona. Seuraavassa tuokiossa hän oli välisillalla, käsi Deryckin kädessä.

"Kas noin, rakas ystävä", sanoi tämä. "Mainiossa kunnossa, näen minä. Antakaa nyt avaimet tänne. Ei suinkaan teillä ole mitään kiellettyä tavaraa, otaksun minä? Soitin herttuattarelle, että hän lähettäisi jonkun ottamaan teidän tavaroitanne, ja sanoin myöskin, ettei hän odottaisi teitä ennen kuin päivälliselle, sillä tehän juotte tietysti meillä teetä. Niinhän teidän ainakin piti, eikö niin? Tätä tietä. Aidakkeen tälle puolelle. Mikä sohina! Ei kukaan välitä vähääkään säännöistä ja määräyksistä, jokainen vain pyrkii ensimmäisenä vuorolleen. Muilla ihmisillä olisi todellakin aikalailla oppimista rautatieläisten kärsivällisyydestä ja säyseydestä."

Näin koko ajan puhellen tohtori raivasi Janelle tietä tungoksen läpi, avasi siron auton oven, auttoi häntä siihen, istui hänen viereensä, ja niin he kiitivät vinhasti Strandille ja kääntyivät sieltä Trafalgar Squarelle.

"No", sanoi tohtori, "Niagara on suurenmoinen, eikö olekin? Kun ihmiset sanovat minulle: 'Ettekö tuntenut pettymystä Niagaran nähdessänne? Me tunsimme!' — niin minun tekisi mieleni toivottaa, että maa heidän allansa aukenisi ja nielisi heidät, niin minua raivostuttaa. Ihmisten, jotka tuntevat pettymystä Niagaran nähdessään ja vielä puhuvat siitä, ei pitäisi saada tallata tämän maailman kamaraa. Entä, mitä kuuluu 'Pikku äidille'? Maksoi vaivan tutustua häneen, eikö niin? Toivoakseni hän lähetti minulle terveisiä? Entä New Yorkin satama! Sanokaahan, oletteko milloinkaan nähnyt mitään samanveroista kuin näitte sieltä laivalla lähtiessänne auringon laskiessa?"

Jane huoahti äkkiä; sitten hän kääntyi tohtoriin päin silmät kyynelettöminä.

"Eikö ole mitään toivoa, Deryck?"

Tohtori laski kätensä hänen kädelleen. "Hän jää ainaisesti sokeaksi, ystäväni. Mutta elämä ei ole yksinomaan näön vuoksi. Emme saa koskaan sanoa: 'Ei mitään toivoa.'"

"Jääkö hän eloon?"

"Ei ole syytä toisinkaan otaksua. Mutta riippuu suuressa määrin siitä, mitä lähimpinä kuukausina voidaan poikaparan hyväksi tehdä, tuleeko elämä olemaan hänelle elämisen arvoista. Hänen henkensä on sairaampi kuin hänen ruumiinsa."

Jane riisui käsineensä, nielaisi jotakin ja laski kätensä tohtorin polvelle. "Deryck — minä rakastan häntä."

Tohtori oli ääneti kotvan aikaa, ikään kuin olisi miettinyt tätä oudostuttavaa tunnustusta. Sitten hän nosti hienon, voimakkaan käden polveltansa ja kumartui suutelemaan sitä — miehen kunnianosoitus naisen ylevälle suoruudelle.

"Siinä tapauksessa, ystäväni", sanoi hän, "tulevaisuudella on niin paljon hyvää Garth Dalmainin varalle, että minä luulen hänen tulevan toimeen näöttäkin. — Mutta kaiketikin teillä on paljon minulle kerrottavaa ja tietysti olette myös oikeutettu kuulemaan kaiken, vähäpätöisimmänkin, mitä minä asiasta tiedän. Nyt olemme Wimpole Streetillä. Mennään minun vastaanottohuoneeseeni. Stoddardille on sanottu, ettei millään ehdolla saa häiritä meitä."

Viidestoista luku.

TOHTORI TUTKII.

Tohtorin vastaanottohuone oli kaikin puolin rauhallinen. Jane istui hänen nahkapäällyksisessä nojatuolissaan, jalat jakkaralla, kädet pusersivat sivunojia.

Tohtori istui pöytänsä ääressä kiertotuolissa, jota tavallisesti käytti, siinä kun saattoi yhtäkkiä helposti pyörähtää katsomaan potilasta suoraan silmiin tai myös hälinättä kääntyä ja kumartua pöytänsä yli.

Nyt juuri hän ei katsonut Janeen päin. Hän oli tarkalleen selostanut käyntinsä Castle Gleneeshissa, josta oli palannut vasta edellisenä iltana. Hän oli ollut viisi tuntia Garthin luona. Tuntui sydämellisimmältä kertoa kaikki Janelle. Mutta hän katseli suoraan eteensä puhuessansa, sillä hän tiesi, ettei mikään lopulta pidättänyt Janen kyyneliä, ja hän tahtoi, ettei tämä luulisi hänen niitä huomanneenkaan.

"Ymmärrättehän siis, rakas ystävä", puhui hän, "että ulkonaiset vammat ovat tyydyttävästi paranemaan päin. Omituista kyllä, aivot eivät vioittuneet lainkaan, ja vaikka kummankin silmän verkkokalvo on puhki ja näkö ehdottomasti mennyttä, ei kasvoissa muuten ole juuri mitään vikaa. Nykyinen vaara aiheutuu hermotärähdyksestä ja niistä äärettömistä sieluntuskista, joita hän tunsi, kun hänelle selvisi hänen koko onnettomuutensa. Ruumiilliset tuskat ovat ensi päivinä ja öinä olleet kauheita. Poika parka, hän on vallan murtuneen näköinen. Mutta hänen ruumiinrakenteensa on erinomainen, ja hänen elämänsä on ollut niin puhdasta, tervettä ja kohtuullista, että hänellä, jos kellään, olisi ollut hyvät parantumisen toiveet, ellei olisi käynyt niin, että sitä mukaa kuin kivut vähenivät ja hän joutui alituisesti mielessään hautomaan sokeuttaan, hänen henkiset kärsimyksensä kävivät ylenmääräisiksi. Näkö merkitsi hänelle niin äärettömän paljon — muotojen kauneutta, värien kauneutta. Taiteilija oli vallalla hänessä. Sanottiin hänen puhuvan kovin vähän. Hän on uljas mies ja voimakas. Mutta hänen mielentilansa vaihteli huolestuttavasti. Hänessä näkyi henkisen häiriön merkkejä, joitten yksityiskohtia en rupea teille kertomaan, ja hermolääkäri tuntui hänelle silmälääkäriä tarpeellisemmalta. Sen tähden on hän nyt minun hoidossani."

Tohtori vaikeni, korjaili muutamia pöydällä olevia kirjoja paikoilleen ja veti pienen orvokkimaljakon lähemmäksi. Hän tarkasteli vähän aikaa kukkia, työnsi ne sitten siihen, mihin hänen vaimonsa oli ne asettanut, ja jatkoi puhettaan.

"Suurin piirtein minä olen tyytyväinen. Hän tarvitsi ystävän ääntä pimeyteensä. Hän tarvitsi kättä, jonka puserruksessa tuntui luotettavaa ymmärtämystä. Hän ei tarvinnut sääliä, ja ne, jotka puhuivat hänen surkeudestaan ymmärtämättä sitä, kykenemättä sen äärettömyyttä mittaamaan, olivat saattamaisillaan hänet hulluksi. Hän tarvitsi veljellistä ystävää, joka tuli ja sanoi: 'Edessäsi on taistelu — hirveä, epätoivoinen taistelu. Mutta Jumalan avulla pääset voitolle. Paljon helpompaa olisi kuolla; mutta kuoleminen olisi häviölle joutumista; sinun täytyy elää voittaaksesi. Ihmisvoimat eivät siihen riitä; mutta Jumalan avulla pääset voittajana taistelusta.' Kaiken tämän minä sanoin hänelle ja vielä paljon muutakin, ja sitten tapahtui jotakin ihmeellisen kaunista. Teille voin kertoa sen ja tietysti Flowerille, mutta en kenellekään muulle maailmassa ilmaisisi sitä. Oli ollut vaikeata saada minkäänmoista vastausta häneltä. Tuntui siltä kuin hän ei olisi kyennyt seuraamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta nuo sanat 'Jumalan avulla' näyttivät pystyneen häneen ja saaneen vastakaikua hänen sielussansa. Minä kuulin hänen toistavan niitä parisen kertaa ja sitten vaihtavan ne sanoihin 'Ah armollasi virvoita'. Sitten hän verkkaan käänsi päätänsä tyynyllä ja, sen verran kuin hänen kasvojansa näki, hänen ilmeensä oli vallan muuttunut. Hän sanoi: 'Nyt minä sen muistan, ja sävel on tämmöinen', ja hän liikutti käsiänsä peitolla, niinkuin olisi soittanut sointuja. Sitten hän hyräili 'Veni Creator Spirituksen' toista säkeistöä hiljaa, mutta aivan selvästi. Minäkin tunnen sen, olin kuorossa laulamassa sitä kotona isäni kirkossa. Muistatteko?

"'Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus! Tää muoto tomun tahrima, ah, armollasi virvoita, pois kateet poista, rauha suo, sun ohjaukses turvan tuo.'

"En ole koskaan kuullut mitään niin liikuttavaa."

Tohtori vaikeni, sillä Jane oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti vavahdellen. Kun hänen nyyhkytyksensä hiukan laantui, jatkoi tohtori tyynesti: "Ymmärrättehän, että minä tästä sain jonkinlaista johtoa. Kun tällainen isku kohtaa ihmistä, jää uskonto hänen ainoaksi turvaksensa. Ruumis kestää henkisen kehityksen mukaan. Dalmainissa on paljon enemmän elämän vakavuutta kuin se, joka tuntee hänet vain pintapuolisesti, saattaisi luulla. No niin, sen jälkeen me keskustelimme vallan harkitsevasti, ja minä sain hänelle vakuutetuksi muutamain toimenpiteiden tarpeellisuuden. Tehän tiedätte, ettei hänellä ole omaisia paitsi joitakuita serkkuja, jotka eivät ole milloinkaan olleet erittäin ystävällisiä. Hän on vallan yksin siellä. Ystäviä hänellä on tosin joukoittain, mutta nykyisin voi vain hyvin läheinen ystävä päästä hänen luokseen. Ja vaikka hän tuntui niin poikamaiselta ja jokainen luuli helposti hänet tuntevansa, niin olen alkanut epäillä, mahtoiko kukaan meistä tuntea oikeata Garthia — hänen syvällä olevaa miehen sieluansa."

Jane kohotti päätään. "Minä tunsin", sanoi hän lyhyesti.

"Niinkö", sanoi tohtori, "vai niin. No, kuten sanottu, tavallisia ystäviä ei voi päästää sisälle. Lady Ingleby, herttaiseen, välittömään tapaansa, oli tullut sinne ilmoittamatta mitään tulostansa. Ilman kamarineitsyttä hän oli lähtenyt matkaan, vain pieni matkalaukku mukanaan, ja ajaa tupsahti portaiden eteen. Robert Mackenzie, paikkakunnan lääkäri, joka on karaistunut naisvihaaja, pelästyi ensin, että hän oli joku Dalin salaa vihitty vaimo. Hän näkyi uskovan, että kaikkien naisten, jotka noin vain ilman muuta saapuvat vuokravaunuissa, täytyy väenväkisin olla senlaatuisia rouvia, joita sangen vähän kaivataan. Minä otaksun, että siellä mahtoi olla hauska kohtaus. Mutta pianhan lady Ingleby vanhan Bobbien hellytti, vähältä piti, ettei tämä hullaantunut — kukapa ei häneen ihastuisi? Mutta eivät he tietysti uskaltaneet päästää häntä Dalin huoneeseen, niin että hänen lohduttajatoimensa lienee supistunut siihen, että hän salli Dalin vanhan emännöitsijän itkeä kauniin olkapäänsä nojassa. Oli melko hullunkurista kuulla kerrottavan siitä, kun tuntee heidät kaikki ja vieläpä paremmin kuin he itse tuntevat toisiansa. Mutta palatkaamme asiaan. Hänellä oli oikein taitava miehinen hoitaja, ja myöskin hänen oma palvelijansa osasi vaalia häntä. Hän ei millään ehdolla huolinut ketään meidän lontoolaisista tutkinnonsuorittaneista sairaanhoitajattaristamme, jotka olisivat tuoneet mukanaan hiukan kodikkuutta ja naisellista hellyyttä hänen sairashuoneeseensa. Hän sanoi, ettei hän kestä naisen kosketusta, ja niin asia jäi. Saatiin kumminkin taitava mieshoitaja. Mutta nyt tultaisiin toimeen ilmankin, ja minä olen pakottanut Garthin suostumaan siihen, että lähetän täältä sairaanhoitajattaren, oman valintani mukaisen. Ei siellä tarvitsisi niin paljon vaalia häntä eikä tehdä muutenkaan tavallisia hoitotöitä — hänen oma palvelijansa pitää kyllä niistä huolen, ja hän tuntuikin olevan huolellinen nuorukainen — mutta hoitajattaren pitäisi olla hänen kanssansa, lukea hänelle, hoitaa hänen kirjeenvaihtonsa — siellä on kokonaisia avaamattomia kirjekasoja, joita pitäisi lukea hänelle — toisin sanoen auttaa häntä jälleen elämään sokeanakin. Tähän tarvitaan sekä taitoa että hienotunteisuutta, ja tänään iltapäivällä minä tein sopimuksen erään mielestäni erittäin sopivan henkilön kanssa. Hän on syntyään säätyläisnainen, on ennenkin hoitanut minun potilaitani ja on hyvin selvillä tällaisten hermosairaitten erikoisista hoitotavoista. Hän on sitä paitsi soma, miellyttävä pikku olento, sellainen hieno nainen, jommoisen Garth varmasti pitäisi mielellään lähellänsä, jos olisi näkevä. Hän oli sitten vasta tarkkasilmäinen ulkonaiseen olemukseen nähden ja kauniiden kasvojen oikea asiantuntija. Minä kirjoitin tohtori Mackenzielle kuvauksen tästä hoitajattaresta, jotta hän tietäisi valmistaa potilastansa tätä vastaanottamaan. Hän lähtee sinne ylihuomenna. Saamme olla kiitollisia, että saimme hänet, sillä hän on ihan ensiluokkainen ja on aivan vastikään päässyt hoitamasta erästä keuhkotautista, joka on paranemaan päin ja määrätty matkustamaan ulkomaille. Kuten huomaatte, Jeanette, kaikki on hyvin päin. — Ja nyt, hyvä tyttöseni, teidän on kerrottava itsestänne minulle, kuuntelen alttiisti. Mutta ensin minä soitan teetä meille, juomme sitä kahden kesken rauhassa täällä. Suottehan anteeksi, että poistun muutamaksi hetkeksi yläkertaan vähän asioimaan Flowerille."

* * * * *

Janesta oli ihan luonnollista, että hän kaatoi teetä tohtorille ja katseli, kuinka kosolta tämä riputti suolaa ohuelle voileivälle ja taittoi sen kaksinkerroin, hyvin säntillisesti, kuten hänellä oli tapana tehdä vähäpätöisinkin työnsä. Hän oli ylimalkaan sangen vähän muuttunut niistä ajoista, jolloin hän parikymmenvuotiaana nuorukaisena, viettäessään loma-aikojaan pappilassa, kävi kartanossa ja usein ilahdutti yksinäistä tyttöä tulemalla teelle hänen kouluhuoneeseensa, jossa heillä sitten tavallisesti, jos he vain jollakin keinoin saivat kotiopettajattaren tiehensä ja voivat jäädä kahden, oli kovin rattoisaa istuessaan tulennoksen edessä roihumatolla paistaen kastanjoita ja keskustellen kaikenmoisista asioista, jotka kumpaakin huvittivat. Jane muisti vielä, miten kirpeätä iloa hän tunsi käännellessään sormin kuumia kastanjoita pesän suussa, ja miten hän kuitenkin aina kiirehti toimittamaan sen työn itse, jottei hänen vieraansa itseään polttaisi. Hän oli aina pitänyt tämän käsistä ja ihaillut niitä. Sormet olivat ruskeat ja hoikat, pehmeästi koskettavat, mutta sentään herkän voimakkaat. Mielellään hän katseli niitä Deryckin teroittaessa hänen kyniään tai piirustellessa merkillisiä kuvioita hänen vihkoihinsa, ja ajatteli usein samalla, miten vastedes, kun tämä toimittaisi vaarallisia leikkauksia, moni ihmiselämä oli niiden taidon ja näppäryyden varassa. Siihen aikaan Deryck oli tuntunut niin paljon häntä vanhemmalta. Ja sitten tuli aika, jolloin hän itse nopeasti kehittyi nuoreksi naiseksi ja he olivat mieleltään samalla tasolla ja tuntuivat samanikäisiltä. Vähitellen, vuosien vieriessä, Jane alkoi pitää itseänsä ystäväänsä vanhempana ja rupesi sanomaan tätä "pojaksi" ikään kuin asiaa tähdentääksensä. Ja sitten tuli — Flower; — ja sekaannuksia. Ja Janen täytyi nähdä hänen kasvojensa laihtuvan ja riutuvan, hänen hiuksiensa ohimoilta harmaantuvan. Ja hän murehti hänen kanssansa, mutta ei uskaltanut näyttää osanottoansa. Viimein kääntyivät tohtorin asiat parhain päin, ja kaikki hyvä näytti koituvan hänen osalleen sekä hänen toimessaan ja suhteissaan ihmisiin että, ennen kaikkea, sydämenasioissansa, joiden johtolangat olivat aina olleet Flowerin somissa käsissä. Ja Jane iloitsi, mutta tunsi olevansa entistä yksinäisempi, kun ei ollut enää toveria yksinäisyydessä. Ja heidän ystävyytensä kesti yhä, Flower otettiin siihen kolmanneksi — vaiteliaaksi, kiitolliseksi kolmanneksi, joka ponnisti kaikkensa oppiakseen siltä naiselta, jonka ystävyys oli hänen miehellensä niin kallisarvoinen, miten onnistua siinäkin, missä hän siihen asti oli ollut puuttuvainen. Ja Janen jalo sydän oli rehellinen ja uskollinen molemmille, vaikka hänen oma yksinäisyytensä vain kasvoi heidän eheän onnensa näkemisestä.

Ja nyt hänen tuskanhetkellänsä oli Deryck hänen ainoa turvansa; ja tohtori tiesi sen ja järjesti asiat sen mukaan, sillä vihdoinkin oli hänen suotu maksaa vastavuoroa elinkautisesta uskollisesta ystävyydestä. Tämäniltainen keskustelu oli oleva heidän ystävyytensä vaikein tulikoe. Mitä jokapäiväisimpien ulkonaisten pikkuseikkain vaikutuksen henkisiin asioihin hän näiden erikoistuntijana hyvin oivalsi. Siksi oli hän käskenyt tuomaan lehikäisiä ja panemaan kasarin tulelle sekä pyytänyt Janea laittamaan teetä.

Kasarin kiehuessa he muistelivat kastanjoitansa ja nauroivat vanhan "Fräuleinin" vastuksia hänen yrittäessään pitää heitä kurissa ja omia juoniansa päästäkseen hänen silmälläpidostansa. Ja vuodet vierivät taaksepäin, ja Jane oli kuin kotonaan lapsuudentoverinsa luona.

Siitä huolimatta syntyi jännittävä hetki, kun tohtori nosti teepöydän syrjään ja he istuivat aivan vastatusten nojatuoleissaan molemmin puolin tulennosta. Kumpikin tarkasti toisen luonteenomaista asentoa.

Jane istui etukumarassa, jalat lujasti roihumatolla, kyynärpäät polvilla ja kädet ristissä edessä.

Tohtori istui takakenossa, toinen jalka heitettynä toiselle, kyynärpäät tuolin käsinojalla, sormenpäät vastatusten, aivan hiiskahtamatta, kooten pontevasti ajatuksiansa.