SISÄLLYS: (continued 4)

"Missä — milloinka?" kysyi Garth.

"Minä kyllä kerron teille missä ja milloin", vastasi tohtori Rob, "jos teitä näin leppoisena kevätaamuna haluttaa kuulla sotatarinoita."

Garth ihan paloi halusta. "Onko teillä tuolia, tohtori?" kysyi hän. "Ja onko neiti Graylla tuolia?"

"Ei, ei minulla ole tuolia", virkkoi tohtori Rob, "sillä minä aion oikein perinpohjin nauttia omasta kaunopuheisuudestani, ja silloin minulla on tapana seisoa. Sisar Graylla ei ole tuolia, sillä hän seisoo ikkunan edessä hartaana maisemaa ihailemassa. Hän on aivan ilmeisesti unohtanut sekä teidät että minut. Sangen harvoinhan te tapaatte naisen, joka kiinnostuneena kuuntelee toisesta naisesta kerrottavan. Mutta nojatkaa tuolinne selkämystään, poikaseni, ja sytyttäkää savuke. On ihan ihmeellistä nähdä, kuinka se teiltä jo käy, ja onhan se paljon hauskempaakin kuin teidän seinänkourimisenne. Eikö vain? Mistä kaikesta meidän onkaan kiittäminen erästä neitiä, joka nyt ei välitä meistä vähääkään, tarkastelee mieluummin näköaloja! No, eihän minussa, herra paratkoon, paljon katsottavaa olekaan, ja teitä hän saa katsella pitkin päivää. Mutta näitä kannattaa polttaa! Mitä nämä ovat? 'Zenithiä'? Ahaa, ja 'Marcovitchiä'. Jaa, jaa, parempia ette juuri saa, poltatte niitä sitten seurusteluhuoneessa tai puutarhassa. Haju ei erotu kukkain tuoksusta. Nojatkaa taaksepäin ja nauttikaa, sillä aikaa kuin minä haistelen ruudinsavua. Sillä tahdon kertoa, missä ensi kerran näin jalosukuisen Janen. Kaukana Etelä-Afrikassa, keskellä buurisodan tuoksinaa. Minä olin vapaaehtoisena haavainhoitoa oppimassa. Hän oli siellä sairaanhoitajattarena ja olikin vasta hoitaja, voitte uskoa. Eikä niitä semmoisia, jotka pitsinenäliinoja hajuvedessä viruttelivat, kauniita naamoja pesivät, kun käskyläiset ne ensin olivat puhdistaneet, keskustelivat viehkeästi miesten kanssa, jotka olivat jo paranemaisillaan, mutta pakenivat kauhuissaan kuolemaisillaan olevien luota. Ei, hän ei ollut sitä lajia, eikä hän semmoisia suvainnut osastollaankaan; sillä neiti Champion oli osastonhoitaja, ja minä voin vakuuttaa, että hänen alaisensa olivat työssä kiinni. Hän teki työtä kymmenen edestä ja tahtoi muita tekemään samoin. Sekä lääkärit että käskyläiset jumaloivat häntä. Häntä nimitettiin yleisesti 'jalosukuiseksi Janeksi'. Entä ne haavoittuneet sotilaat sitten! Monen moni nuorukainen siellä, kaukana kodista ja ystävistä, kuoli hymy huulilla, tuntien äidin ja kodin läheisyyttä, kun jalosukuisen Janen käsivarsi oli kiertyneenä hänen ympärilleen ja hänen kuoleva päänsä sai levätä tämän naisellista rintaa vasten. Ja hänen äänensä, kun hän puhui heille? En, — sitä en ikinä unohda. Kuulla, kuinka hän pani kiirettä naisille ja jakeli käskyjä miehille ja kääntyi samassa puhelemaan jollekulle sairaalle Tommylle, niinkuin tämän äiti tai morsian varmaan toivoi puhuttavan hänelle, kas se oli sellaista ripeyden opetusta, että minulle on siitä hyötyä vielä tänä päivänä. Ja kyllä hänen voimakas, rakastava sydämensä mahtoi sentään usein olla tuskasta pakahtumaisillaan; mutta aina hän oli uljas ja iloinen. Kerran hän sentään murtui. Hän oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen erään nuorukaisen — lienee ollut nuorin kaikista. Hän oli pidellyt kiinni häntä leikattaessa, sillä leikkaus oli ollut ainoa pelastuksen toive, ja kun ei siitä ollut mitään apua ja sairas makasi tajuttomana nojaten häneen, lannistui hän ja sanoi: 'Voi, tohtori, tohtori, hänhän on vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin ja kuolla tällä tavalla!' ja hän sulki hänet kiinteämmin syliinsä ja itki häntä, niinkuin äitikin varmaan olisi itkenyt. Lääkäri itse kertoi minulle siitä. Hän sanoi, että kovettuneimmatkin mielet teltassa pehmenivät ja tulivat liikuttuneiksi. Mutta se olikin ainoa kerta, jolloin jalosukuinen Jane masentui."

Garth varjosti kasvojansa kädellään. Hänen puoliksipoltettu savukkeensa putosi hänen huomaamattaan lattialle. Käsi, jossa se oli ollut, tarrasi tiukasti polveen kiinni. Tohtori Rob noukkasi savukkeen lattialta ja hankasi huolellisesti kärventynyttä maton kohtaa jalallaan. Hän katsahti ikkunaan päin. Sisar Rosemary oli kääntynyt ja nojasi ikkunapieleen. Hän ei katsonut tohtoriin, vaan piti tuskallisen hätäisenä silmällä Garthia.

"Satuin usein ja eri tilaisuuksissa hänen tielleen", jatkoi tohtori Rob, "mutta emme olleet samassa osastossa, niin että hän ainoastaan kerran puhui minulle. Olin ratsastanut kaupunkiin hakemaan pääsairaalasta lisää kloroformia sinne, missä väliaikaisesti annoimme ensi apua suoraan taistelukentältä tuoduille pahimmin haavoittuneille. Sillä aikaa kuin sitä haettiin, kiersin ympäri salia ja näin eräässä nurkassa neiti Championin polvillaan erään miehen vieressä, jonka viime hetki näytti olevan sangen lähellä, puhellen hänelle lempeästi ja koettaen samalla lievittää hänen kärsimyksiänsä. Yhtäkkiä kuului rysähdys — korviasärkevä rysähdys — ja vielä toinen rysähdys, ja neiti Champion sekä hänen potilaansa joutuivat tomun ja pirstaleiden peittoon. Buurien kranaatti puhkaisi katon juuri heidän päänsä päältä. Mies nousi istumaan huutaen henkensä takaa. Mies parka, eihän häntä sovi moittia, hän oli kuolemaisillaan ja morfiinista höperryksissä. Mutta jalosukuinen Jane ei hievahtanutkaan. 'Pankaa maata, hyvä ystävä', sanoi hän, 'ja pysykää aivan hiljaa.' 'Ei täällä', vaikeroi mies. 'Kuinka vain', sanoi jalosukuinen Jane, 'me muutamme teidät sitten heti.' Hän kääntyi ja näki minut. Minulla oli mitä kurjin khaki, semmoinen lyhyt likaisenharmaa kersantinnuttu, jonka olin siepannut ylleni teltasta lähtiessäni, ja surkeannäköisiksi olivat käyneet sodassa muutkin vaatteeni. Olin myös tullut aikalailla pölyiseksi ratsastaessani. 'Kuulkaahan kersantti', sanoi hän, 'tulkaa kanssani nostamaan tätä miesrukkaa. En minä voi jättää häntä nyt tänne. Sen enempää ei Jane virkkanut, vaikka kranaatti oli vastikään lentänyt hänen päänsä päällitse vain muutaman jalan päästä. Ihmettelettekö sitten, että miehet häntä jumaloivat? Hän asetti kätensä hartioitten alle ja viittasi minua kietomaan käteni polvien alitse, ja yhdessä me kannoimme miehen salista pois pieneen käytävään, sitten tulimme pieneen, rauhalliseen huoneeseen, jossa oli mukava vuode ja valokuvia ja kirjoja eräällä pöydäntapaisella. Jane sanoi: 'Tänne, olkaa hyvä', ja me panimme miehen vuoteelle. 'Kenen se on?' kysyin. Hän katsoi minuun pitkään, mutta kun huomasi, että olin outo, vastasi hän ystävällisesti: 'Minun.' Ja huomattuaan, että mies kantaessamme oli mennyt tainnoksiin, lisäsi hän: 'Ei hän enää, poika rukka, vuodetta kaipaa, kun minä puolestani tarvitsen.' Ne vasta hermot olivat! — Se olikin ainoa kerta, jolloin siellä puhuin jalosukuisen Janen kanssa. Pian sen jälkeen sain kylikseni ja palasin kotiin!"

Garth kohotti päätään. "Ettekö tavannut häntä milloinkaan kotimaassa?" kysyi hän.

"Tapasin", vastasi tohtori Rob. "Mutta ei hän muistanut minua. Ei rahtustakaan. Enkä sitä voinut toivoakaan. Siellä minulla oli parta, ei ollut aikaa ajella; ja nuttuni ilmoitti minut kersantiksi eikä miksikään lääkäriksi. Ei ollut hänen syynsä, ettei hän otaksunut tapaavansa rintamatoveria keskellä — Lontoon sydäntä", lopetti tohtori Rob välinpitämättömästi lauseensa. "Kas niin, minä olenkin jo venyttänyt juttua niin pitkälle, että täytyy lähteä teidän puutarhurinne tuvalle katsomaan hänen kelpo vaimoansa, joka sai tässä, kuten hän liikuttavasti sanoo, 'vähän perheen lisää'. Minun mielestäni 'vähennys' olisi sopinut paremmin sen talon oloihin. Mutta ensin minun on mentävä puhuttelemaan Margery emäntää ruokasaliin. Hän on kovin huolissaan, 'kun ei saa alas liikkiötä!' Hän sanoo, että se karkaa hartioitten väliin. Niin suuri harha liikkiön tavalliselta tieltä vaatii epäilemättä tarkkaa tutkimista. Teidän luvallanne soitan siis tuota kelpo rouvaa."

"Älkää ihan vielä, tohtori", virkkoi rauhallinen ääni ikkunan luota. "Haluaisin puhella kanssanne ruokasalissa ja tulen heti sinne. Ja sillä aikaa kun te tutkitte Margeryä, juoksen hakemaan hattuni ja tulen kanssanne vähän matkaa metsän halki, jos herra Dalmain suostuu olemaan tunnin verran yksinään."

Kun Jane tuli ruokasaliin, seisoi tohtori Robert Mackenzie roihumatolla napoleonimaisessa asennossaan, aivan samoin kuin silloin aamulla heidän siellä ensi kertaa tavatessaankin. Hän katsahti epävarmana ylöspäin, kun jalosukuinen Jane astui sisään.

"No?" virkkoi hän. "Nyt kai saan kuulla kunniani?" Jane meni suoraan hänen luokseen, molemmat kädet ojennettuina. "Voi, kersantti!" virkkoi hän. "Te vanha, kultainen, uskollinen kersantti! Katsokaa, semmoista se on, kun käy toisen miehen vaatteissa. Ja minä olen pulassa, kun käytän toisen naisen nimeä. Te siis tiesitte koko ajan, kuka minä olin, heti ensi hetkestä, kun astuin huoneeseen?"

"Ensi hetkestä, kun astuitte huoneeseen", myönsi tohtori Rob.

"Miksette sanonut sitä?" kysyi Jane.

"No, sen tähden, että ajattelin teillä olevan omat syynne esiintyä 'sisar Rosemary Grayna', eikä sitä paitsi kuulunut minun tehtäviini ottaa selkoa, oliko teillä oikea nimi."

"Voi teitä, rakas tohtori!" sanoi Jane. "Onkohan ikinä ketään niin terävää, niin viisasta ja hämmästyttävän kaukonäköistä miestä seisonut kahdella jalalla roihumatolla kuin te olette! Ja kun minä muistan, kuinka te sanoitte: 'Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray?' ja te olisitte voinut sanoa: 'Hyvää päivää, neiti Champion. Mikä teidät tänne tuo ja vielä vierasta nimeä käyttäen?'"

"Olisinhan minä voinut niin sanoa", myönteli tohtori Rob miettiväisenä, "mutta onneksi en niin tehnyt."

"Mutta sanokaa", sanoi Jane, "miksi nyt puhuitte?"

Tohtori Rob laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Ystäväni, olen vanha mies ja ikäni kaiken olen koettanut päästä asioista tolkulle kenenkään niitä kertomatta minulle. Te olette elänyt jännityksessä, pitkäaikaisessa jännityksessä, milloin kovemmassa, milloin lievemmässä, mutta ei se milloinkaan ole ollut lauenneena — sellaista ei moni nainen olisi kestänyt. Teidänhän oli näyteltävä meille kaikille, ei ainoastaan hänelle. Minä käsitän, että jos tätä jatkuisi, teidän täytyi saada helpotusta uskomalla salaisuutenne jollekulle — jollekulle, jonka seurassa aina silloin tällöin saisitte olla oma itsenne. Ja kun sain selville, että olitte kirjoittanut hänelle täältä, lähettäen kirjeen Kairoon postiin pantavaksi (kuinka naisten tapaista: siivilöidä hyttysiä, vaikka on niellyt moisen kamelin) päivä päivältä odottaen sen paluuta, ja kun teidän sitten oli pakko itse lukea se hänelle, hänen sanelunsa mukaan kirjoittaa vastaus, jonka minä teidän kummankin ilmeestä luin sisältäneen kiellon teidän pyyntöönne saada tulla katsomaan häntä, niin minusta oli jo aika, jolloin teidät oli saatava huomaamaan, että kyllä vallan hyvin voitte luottaa vanhaan jöröjukkaan, joka, samoin kuin kaikki muutkin miehet, jotka Etelä-Afrikassa oppivat tuntemaan teidät, ilomielin antaisi oikean kätensä jalosukuisen Janen puolesta."

Jane katsoi häneen silmät tulvillaan kiitollisuutta. Sinä hetkenä hän ei kyennyt puhumaan.

"Mutta, ystäväni, sanokaa minulle", virkkoi tohtori, "sanokaa minulle, jos voitte, miksi poika noin ehdottomasti työntää luotaan sellaisen hyvän, joka, jos hän sen saisi, merkitsisi hänelle jotakin niin suurta, ihanaa ja lohdullista?"

"Voi, tohtori", sanoi Jane, "syynä on surullinen tarina epäilystä ja erehdyksestä, ja epäilyyn ja erehdykseen olin minä, onneton, syypää. Mutta sillä aikaa kun te tutkitte Margerya, laitan itseni kuntoon ja sitten metsän läpi kulkiessamme koetan kertoa teille, mikä se surullinen asia oli, joka tuli meidän välillemme ja erotti meidät niin kauaksi toisistamme. Teidän viisaat neuvonne ehkä auttavat minua, ja tarkkana ihmisten ja ihmissydänten tuntijana löydätte kenties jonkinlaisen pelastustien, sillä me olemme todellakin ahdistettuina Migdolin ja meren väliin."

Kun Jane meni hallin läpi ja oli juuri nousemaisillaan portaita, vilkaisi hän kirjaston suljettuun oveen. Hänet valtasi äkkiä pelko, että tohtori Robin kertomuksen kuunteleminen oli ollut liikaa Garthille. Kukaan muu ei voinut tietää, mitä muistoja hänessä heräsi, kun niin elävästi kerrottiin kuolevista sotureista, joitten päät lepäsivät hänen povellansa, ja kun sanat niin oudosti sattuivat olemaan samat: "Vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin." Hän ei voinut lähteä saamatta varmasti tietää, että Garth voi hyvin ja oli rauhallinen. Ja kuitenkin hän vaistomaisesti pelkäsi häiritsevänsä, jos menisi sisälle nyt, kun Garth otaksui tunnin ajaksi jääneensä yksikseen.

Silloin Jane ahdistuksissaan teki, mitä ei ollut ennen tehnyt. Hän avasi hiljaa pääoven, kiersi rakennuksen ympäri pengermälle ja kun tuli lähelle avonaista kirjaston ikkunaa, astui nurmikolle ja niin aivan kuulumattomasti ikkunan taakse. Hän ei ollut milloinkaan ennen yllättänyt Garthia, sillä hän tiesi, että jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku siten voisi tunkeutua hänen asioihinsa, suututti ja peloitti Garthia.

Mutta nyt — vain tämän kerran.

Jane kurkisti sisään ikkunasta.

Garth istui sivuittain tuolilla, kyynärpäät pöydällä ja kasvot käsiin painuneina. Hän voihki niinkuin Jane oli joskus kuullut sotilasten tekevän tuskallisten leikkausten jälkeen, jotka he äännähtämättä kestivät, kunnes pahin oli ohi. Garth valitti tuskissansa: "Oi, minun vaimoni — vaimoni — minun vaimoni!"

Jane hiipi tiehensä. Miten se tapahtui, ei hän ikinä itsekään tajunnut. Jokin vaisto sanoi hänelle, että jos hän nyt, Garthin heikkona hetkenä, kun tohtori Robin kertomus oli järkyttänyt ja masentanut häntä, ilmaisisi itsensä, olisi kaikki hukassa. "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa", soivat alati varoittavina hänen korvissaan Deryckin sanat. Tyynten, vakavien ajatusten saadessa sijaa tämän myrskyn jälkeen oli Garthissa lopulta kaipuu pääsevä voitolle. Kirje, jota ei vielä ollut pantu postiin, kirjoitettaisiin uudestansa. Garth sanoisi: 'Tulkaa! ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäisi hän Garthin sylissä.

Siksi riensi Jane hiljaa pois.

Kun hän tunnin päästä palasi, oltuaan kävelyllä tohtori Robin kanssa, sydän täynnä iloista odotusta, seisoi Garth ikkunan edessä kuunnellen lukemattomia ääniä, joita opetteli erottamaan. Hän näytti niin sorjalta ja kookkaalta ja suoralta valkeassa puvussaan, molemmat kädet pistettyinä syvälle takin taskuihin, että Janesta tuntui, kun Garth hänen lähelle tullessansa kääntyi, ikään kuin säteilevien silmäin olisi täytynyt olla ennallaan.

"Oliko kaunista metsässä?" kysyi Garth. "Simpson saa viedä minut sinne sitten, kun olemme syöneet. Mutta onkohan meillä vielä sitä ennen aikaa lopettaa aamullinen työmme, ellette te ole väsynyt, neiti Gray?"

Kirjoitettiin viisi kirjettä ja yksi pankkiosoitus. Sitten Jane huomasi, että hänen kirjeensä Garthille oli hävinnyt muiden joukosta. Mutta Garthin kirje hänelle oli pöydällä odottamassa postimerkkiä. Hän empi.

"Kuinka sen neiti Championille menevän kirjeen laita on?" virkkoi hän. "Haluatteko lähettää sen semmoisenaan, herra Dalmain?"

"Kyllä, totta kai", vastasi Garth. "Emmekö jo lopettaneet sitä?"

"Minä vain ajattelin", sanoi Jane hermostuneesti ja katsoi toisaanne, "minä vain ajattelin, että — sen jälkeen, mitä tohtori kertoi — kenties — halusitte —"

"Tohtori Robin puhe ei voinut mitenkään vaikuttaa hänen tulemiseensa tai tulemattomuuteensa", sanoi Garth kovin painokkaasti. Sitten hän lisäsi lauhkeammin: "Se vain sai minut ajattelemaan —"

"Mitä?" kysyi Jane painaen kätensä sydämelleen.

"Miten ihana nainen hän on", sanoi Garth Dalmain ja puhalsi pitkän, sakean savutuprun kesäiseen ilmaan.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

AINOA KEINO.

Kun Deryck Brand astui junasta pohjoisen sivuradan pienellä asemalla, tähysteli hän pitkin hiekoitettua välisiltaa odottaen jokseenkin varmasti näkevänsä siellä Janen. Oli tosin sangen varhaista, mutta Janen tapana oli sanoa: 'sitä parempi' aina, kun oli kysymyksessä jokin suunnitelma, joka vaati nousemaan tavallista aikaisemmin. Mutta muuta hän ei erottanut kuin matkan päässä olevan matkalaukkunsa — näytti siltä kuin olisi se siihen yksinäiseen paikkaansa, mihin oli heitetty, juuttunut iäksi — ja vitkallisen asemamiehen, jota tieto siitä, että oli yksin vastaanottamassa ja lähettämässä junaa, näytti kovasti paisuttavan.

Muita matkustajia ei ollut jäänytkään asemalle, eikä muuta matkatavaraa ollut näkyvissä. Junailija hyppäsi vaunuunsa, kun juna lähti liikkeelle.

Vanha asemamies, varjostaen silmiään vielä sangen alhaalla olevan auringon säteiltä, katseli, kuinka juna vieri käänteestä ja hävisi näkyvistä; kääntyi sitten vitkalleen ja katseli vastakkaiselle suunnalle — ikään kuin varmistuakseen, ettei toista junaa ollut tulossa — huomasi matkalaukun ja tallusteli sitä kohden. Hän seisoi ja katseli sitä miettiväisenä, käänteli sitä ja tutki nähtävästi niiden mannermaan eri hotellien nimiä ja tiedonantoja, joissa matkalaukku oli hiljattain ollut omistajansa mukana.

Tohtori Brand ei milloinkaan hoputtanut ihmisiä. Hän sanoi aina: "Ajan pitkään on parasta antaa heidän ottaa oma aikansa. Hoputtamalla voitettu minuutti ei lopulta itse asiassa koidu eduksi." Mutta tämä koski pääasiallisesti potilaita vastaanottohuoneessa, levottomia nuoria lääkärikokelaita sairashuoneissa tai sairaanhoitajattaria, jotka aluksi olivat liian elävästi tietoisia siitä, että hän puhui heille, niin etteivät täysin älynneet, mitä hän heille sanoi. Hänen tapansa vielä viime tingassa antaa ihmisille niin paljon aikaa kuin halusivat oli kerran maksanut hänelle päällystakin, toisen kerran hän oli vähällä jäädä junasta, mutta oli hän sillä myös voittanut, mitä eniten oli toivonut maailmassa. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.

Joka tapauksessa hän kaipasi aamiaista tänä raikkaana kevätaamuna. Ja hän kaipasi päästä tapaamaan Janea. Sen tähden, kun ei asemamies eikä matkalaukku tulleet hänen luokseen, asteli tohtori niitä kohden.

"No, kuulkaa, hyvä mies!" huusi hän.

"Mitä herra tahtoo?" sanoi skottilainen asemamies.

"Minä tahtoisin matkalaukkuni."

"Olisikohan tämä teidän?" kysyi asemamies epäillen.

"On se", sanoi tohtori. "Ja me lähtisimme yhdessä kiireimmän kaupalla Castle Gleneeshiin, jos te vain olisitte niin hyvä ja kantaisitte sen tuonne autoon, joka näkyy odottavan tuolla edustalla."

"Minä käyn vain hakemassa kärryt", sanoi mies. Mutta kun hän palasi varovaisesti vetäen kärryjä perässään, olivat sekä tohtori, matkalaukku että auto jo tiessään.

Asemamies varjosti silmiään ja tähysti tielle päin. "Tottahan se nyt vain mahtoi olla hänen laukkunsa", sanoi hän ja meni kotiin puurovadin ääreen.

Tohtori kiiti sillä välin ylös mäkeä innokkaasti haluten mitä pikimmin tavata Janea ja kuulla, miten asiat olivat viime päivinä kehittyneet. Hän oli kumman levoton, kun ei tätä näkynyt asemalla. Olisi ollut hyvin Janen tapaista olla siellä, jotta he olisivat saaneet puhella kahden ennen perille saapumista. Hän oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Janen odottamassa välisillalla — iloisena, vilkkaana, reippaana, täynnä raikasta, tervettä voimaa, mikä todistaa hyvästä yölevosta, miellyttävästä, aikaisesta heräämisestä aamulla ja vastikään otetun kylmän kylvyn tuottamasta nautinnosta — ja tuntemansa pettymys, kun ei häntä siellä nähnytkään, täytti hänet oudoin aavistuksin. Mitähän, jos hänen hermonsa eivät olleetkaan kestäneet jännitystä?

He kääntyivät eräässä tien mutkassa, ja Gleneeshin harmaat tornit tulivat näkyviin korkealta toiselta puolen laaksoa nummen ulottuessa kauaksi sen taakse ja yläpuolelle. Kun he laaksosta nousivat nummitielle, saattoi tohtori kirkkaassa aamuvalossa erottaa Gleneeshin laajan nurmikon ja pengermän iloisine kukkaryhmineen, sen tasaiset hiekkakäytävät ja leveän kivikaiteen melkein äkkijyrkän syvyyden partaalla.

Simpson oli häntä vastassa hallin ovella ja hädintuskin ennätti tohtori ajoissa suoria sanansa, sillä vähältä piti, ettei hän kysynyt neiti Championia. Tästä onnettoman erehdyksen mahdollisuudesta hän huomasi, kuinka erinomaisen varovainen hänen täytyi olla sekä sanoissaan että teoissaan siinä talossa, missä Jane oli onnellisesti välttänyt kaikki salakarit. Hän ei olisi ikinä antanut itsellensä anteeksi, jos nyt olisi tuottanut Janelle harmia.

"Herra Dalmain on kirjastossa, herra tohtori", sanoi Simpson. Ja perin valpas ja tarkka-ajatuksinen oli se tohtori, joka seurasi palvelijaa hallin läpi.

Garth nousi tuoliltaan ja astui häntä vastaan käsi ojennettuna, hymy huulilla, ja niin suoraan ja haparoimatta, että tohtorin täytyi oikein tarkastaa hänen sokeita kasvojansa ollakseen varma, että tämä vilkas olento, joka liikkui niin vapaasti ja luontevasti, todellakin oli sama sokea mies, jota hän oli tullut katsomaan. Samassa hän huomasi pitkän ruskean silkkirihman kulkevan Garthin tuolin käsinojasta oveen. Garthin vasen käsi oli hänen kävellessään keveästi liukunut sitä myöten.

Tohtori tarttui ojennettuun käteen ja pusersi sitä sydämellisesti.

"Rakas ystävä! Mikä muutos!"

"Eikö olekin?" vastasi Garth tyytyväisenä. "Ja kaiken tämän, ihan kaiken, on saanut aikaan se verraton pikku neiti, jonka lähetitte tänne. Minun täytyy kertoa teille, kuinka verraton hän on." Hän palasi takaisin tuolilleen ja löysi ja veti tohtorille sen tuolin, jolla Jane tavallisesti istui. "Tämä on hänen keksintöään." Hän irroitti rihman ja antoi sen pudota lattialle, hieno säie jäi yhdistämään rihmaa tuoliin, niin että hän voi nostaa sen, kun halusi. "Tällä puolella on toinen, pianon luo johtava ja tuossa kolmas ikkunan luo. Sanokaa, kuinka te ne erotatte?"

"Ne ovat ruskea, punainen ja oranssinvärinen", vastasi tohtori.

"Niin", sanoi Garth. "Te tunnette ne väristä, mutta minä erotan ne hienosta vahvuuden ja punonnan erosta, jota te ette näe, mutta jonka minä tunnen. Ja minä nautin myös värien kuvittelemisesta. Toisinaan minä käytän kaulaliinoja ynnä muita, jotka sopivat niihin. Katsokaa, minä tiedän ihan tarkalleen, minkä näköiset ne ovat. Tavallinen hoitajatar olisi pannut punaista, viheriäistä ja sinistä, ja minä olisin istunut ja kiusaantunut ajatellessani, kuinka huonosti ne sopivat persialaiseen mattooni. Mutta hän ymmärtää, miten suuri merkitys väreillä on minulle, vaikka en voi nähdä niitä."

"Otaksun, että te 'hänellä' tarkoitatte sisar Rosemarya", sanoi tohtori. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen häneen."

"Tyytyväinen!" huudahti Garth. "No, mutta hänhän auttoi minut jälleen elämään! Minua vallan hävettää, kun ajattelen, minkämoinen minä olin, kun te viimeksi olitte täällä, tohtori — makasin vain ja kourin seinää, kuten vanha Robbie sanoo. Te mahdoitte pitää minua tuiki hulluna ja raukkamaisena."

"En kumpaakaan, hyvä ystävä. Teillä oli ankarampi taistelu kuin on ollut kenenkään meidän muiden osalla. Jumalan kiitos, että olette voittanut."

"Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, tohtori Brand, mutta vielä suuremmassa neiti Graylle. Olisin suonut hänen olevan täällä, jotta olisitte tavannut hänet. Mutta hän matkusti pois loppuviikoksi."

"Pois? J-juuri nyt?" huudahti tohtori niin hämmästyksissään, että oli toisen kerran puhua varomattomia.

"Niin, hän lähti eilen illalla. Hän viipyy loppuviikon jossakin täällä naapuritalossa. Ei hän sanonut menevänsä kauaksi ja lupasi olla täällä varhain maanantai-aamuna. Hän tuntui haluavan hiukan vaihtelua ja piti nyt tilaisuutta sopivana, kun te olette luonani suurimman osan aikaa. Minun täytyy sanoa, Brand, että te olette aivan liian hyvä, kun tulitte tänne näin kauaksi katsomaan minua. Teidän kaltaisenne miehen teoksi se on melkein masentavaa minulle."

"Ei kannata masentua, poikaseni, ja vaikka minä oikeastaan tulin katsomaan teitä, on minulla täällä lähellä hoidossani toinenkin vanha ystävä, johon olen hyvin kiintynyt. Mainitsen tämän vain ollakseni täysin rehellinen ja lievittääkseni teiltä sen ajatuksen painoa, että olisitte ainoa potilaani."

"No niin, kiitos!" sanoi Garth. "Se lievittää omaatuntoani, mutta ei vähennä kiitollisuuttani. Ja nyt te varmaan haluatte sekä hiukan puhdistaa itseänne että myös aamiaista, ja minä sangen itsekkäästi pidätän teitä molemmista. Ja hyvä Brand —" Garth lehahti punaiseksi ja epäröi — "olen pahoillani, ettei teillä ole seuraa ateriain aikana, kun neiti Gray on poissa. Ei minusta ensinkään ole mieluista ajatella teidän istuvan yksinänne pöydässä, mutta minä — minä syön aina yksin. Simpson ainoastaan on tarjoamassa."

Hän ei voinut nähdä tohtorin ymmärryksellistä silmäystä, mutta hänen myötätuntoinen äänensä, kun hän ilman muuta sanoi: "Niin, niin tietysti", sai Garthin lisäämään: "En voi pitää edes neiti Grayta kanssani. Aterioimme aina erikseen. Te ette voi kuvitella, kuinka kauheata on hakea ruokaansa pitkin lautasta, eikä koskaan tiedä varmasti, eikö se loppujen lopuksi sittenkin ole pöydällä tai kaulaliinalla, kun sitä ajaa takaa kaikkialta muualta."

"En, en voi kuvitella", sanoi tohtori. "Eikä kykene kukaan, joka ei ole sitä koettanut. Mutta onko teistä helpompaa syödä Simpsonin kanssa kuin sisar Rosemaryn? Hänhän on, kuten ymmärrätte, tottunut semmoiseen."

Garth punastui jälleen. "Niin kyllä, mutta Simpson ajaa partani, auttaa vaatteet ylleni ja riisuu ne, ja vaikka kaikki tämä aina tulee olemaan kiusallista, totun minä siihen sentään vähitellen. Kuinka selittäisinkään: Simpson on ruumiini silminä, neiti Gray henkeni silminä. Simpson on ainoa, joka koskettaa minuun sokeudessani. Tiedättekö, neiti Gray ei ole milloinkaan koskettanut minuun — ei edes antanut kättä. Olen kovin iloinen siitä. Saanko sanoa miksi. Sillä tavoin minä tunnen hänet sieluksi ja ääneksi, en miksikään muuksi. Mutta ihmeellisen ystävällinen ja avulias ääni se on. Minusta tuntuu, etten voisi elää ilman häntä."

Garth soitti ja Simpson tuli sisään.

"Viekää tohtori Deryck hänen huoneeseensa. Hän sanoo sitten, koska tahtoo aamiaista. Ja kun olette kaiken toimittanut, Simpson, niin minä tahtoisin mennä pienelle kävelylle. Minä tulen siksi takaisin, kun tekin joudatte, Brand. Mutta älkää minulle enää aikaanne uhratko nyt aamupäivällä, jos haluatte levätä tai mennä kävelemään nummelle, rauhaan sekä ihmisiltä että ajatuksilta."

Tohtori pesi ja pukeutui polvihousuihin ja norfolkilaisnuttuunsa. Sitten hän meni ruokasaliin ja söi oivallisen aamiaisen. Hän pohti yhä Janen tilaa ja ihmetteli samalla toisessa aivo-osastossaan, millä kojeilla vanha Margery mahtoi keittää erinomaisen kahvinsa, kun tämä kelpo nainen hyvin salaperäisen näköisenä astui sisään, ja tohtori teki heti kysymyksensä.

"Ruukkupannussa", vastasi vanha Margery. "Mutta tahtoisitteko olla hyvä ja tulla minun kanssani, herra tohtori — hiljaa — kun olette syönyt aamiaisenne."

"Hiljaa, hiljaa", sanoi Margery taas, kun he menivät hallin läpi ja tohtori kookkaana seurasi aivan pyylevän olennon kintereillä. Noustuaan muutaman askelen portaita kääntyi Margery ja kuiskasi tärkeänä: "Ei sillä niin ole väliä, millä sen keittää, vaan kuinka sen keittää." Hän nousi taas muutaman askelen ja kääntyi sitten sanomaan: "Ei mikään saa olla seisonutta. Juuri paahdettua — juuri jauhettua — ja kiehauttaa nopeasti —", sanoi vanha Margery, kun koko lailla hengästyneenä pääsi portaiden päähän. Sitten hän kääntyi pitkänpuoleiseen, pimeänlaiseen käytävään, jonka lattialla oli paksu matto ja seinillä vanhoja aseita ja tauluja.

"Minne te minua viette, Margery emäntä?" kysyi tohtori koettaen sovittaa astuntansa hänen mukaansa — ottaen askelen, kun hän otti kaksi.

"Saatte nähdä, kun päästään perille, tohtori Deryck", virkkoi Margery. "Mutta ei saa koskaan sekoittaa metallilusikalla. Pankaa kahvi ruukkupannuun, kaatakaa kiehuvaa vettä päälle, sekoittakaa sitä puisella lusikalla ja antakaa hautua hellanreunalla kymmenisen minuuttia; poro laskeutuu pohjaan, vaikkette luulisi, ja sitten saa kaataa — hyvältätulevaa, väkevää ja kirkasta kahvia. Koko salaisuus: juuri paahdettua, juuri jauhettua ja juuri kiehautettua — eikähän siinä tietysti saa kitsastella papujakaan."

Vanha Margery pysähtyi käytävän päähän erään oven taakse ja koputti hiljaa. Sitten hän katsoi tohtoriin, käsi ovenrivassa ja uskollisissa skottilaisissa silmissä vakavanvaroittava ilme.

"Älkää vain unohtako: puinen lusikka, herra tohtori."

Tohtori katsoi alaspäin vanhoihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hämärässä olivat kääntyneinä häneen päin. "En minä sitä unohda, Margery emäntä", sanoi hän vakavana. Ja raoittaen ovea kuiskasi vanha Margery salaperäisesti sisälle: "Tohtori Deryck, neiti Gray", ja johti tohtorin pieneen, kodikkaaseen huoneeseen.

Iloinen valkea paloi pesässä. Sen edessä, korkeaselkäisessä nojatuolissa istui Jane, jalat ristikolla. Tohtori saattoi nähdä ainoastaan hänen päälakensa ja harmaat polvensa, mutta tunsi hänet hyvin niistäkin.

"Voi Dicky!" huudahti Jane, äänessä suurta kiitollisuutta, "tekö siellä olette? Tulkaa sisään ja pankaa ovi kiinni. Olemmeko kahden? Kiertäkää pian tuolta ja antakaa minulle kätenne, ettei minun tarvitse kopeloida teitä etsimään."

Tuokiossa oli tohtori roihumatolla, laskeutui toiselle polvelleen suuren nojatuolin eteen ja tarttui häntä kohden ojennettuihin, haparoiviin käsiin.

"Jeanette!" virkkoi hän. "Jeanette!" Hämmästykseltä ja liikutukselta hän ei voinut muuta sanoa.

Janen silmät olivat siteissä. Musta, nelinkertainen silkki oli tiukasti sidottuna pään ympäri solmuun pehmeälle nutturalle. Oli jotakin liikuttavan avutonta hänen kookkaassa, voimakkaassa olennossaan, kun hän pienessä, iloisessa huoneessa istui näin yksinään, tekemättä mitään.

"Jeanette!" virkkoi tohtori kolmannen kerran. "Tämäkö on teidän matkustamistanne?"

"Rakas ystävä", sanoi Jane, "minä lähdin sokeain maahan loppuviikoksi. Voi, Deryck, minun täytyi. Tämä oli ainoa keino oppiakseni auttamaan häntä kaikissa tuskastuttavissa pikkuseikoissa. Ei minulla ole milloinkaan ollut paljon mielikuvitusta, mutta sen vähänikin olen jo tyhjentänyt. Eikä hän koskaan valita eikä selitä, mikä on vaikeinta. Siksi ainoa keino on kokeilla itse pari päivää. Vanha Margery ja Simpson tietävät tästä ja ovat minulle vallan erinomaisena apuna. Simpson pitää vaaria, että tie on vapaa, kun menemme joko alakertaan tai ulos, sillä siitähän tulisi koko sekamelska, jos me kaksi sokeata menisimme toisiamme päin. Margery auttaa minua kaikessa, missä olen avuton, ja voi, Dicky, te ette voi ajatella, kuinka paljon semmoista on! Ja tämä kauhea, kauhea pimeys — se on kuin mustana verhona aina edessä, toisinaan tuntuen kovalta ja lujalta kuin hiilikaivoksen seinä, toisinaan muuttuen pehmeäksi, pohjattomaksi syvyydeksi — penikulmittain äänetöntä, kauhistuttavaa pimeyttä, kunnes tuntuu siltä kuin täytyisi tupertua siihen, upota ja hukkua. Ja tuosta pimeydestä kuuluu ääniä. Jos ne puhuvat kovaa, sattuvat ne korvaan kuin vasarain kalkatus, ja jos ne kaikuvat hiljaisena epäselvänä muminana, tekevät ne hulluksi, kun ei voi nähdä, mikä ne synnyttää. Ei voi nähdä, että puhujilla on neuloja suussa ja he mumisevat sen vuoksi, tai että he ovat puoliksi vuoteen alla etsimässä jotakin sinne kierinyttä, ja ääni tuntuu sen tähden tulevan jostakin maan alta. Ja kun ei näkemällä saa selkoa asioista, kiusaavat nuo moninaiset äänet. — Voi, ja herätä aamulla samaan pimeyteen, jota koko yön oli kestänyt! Minä olen äsken juuri kokenut, miltä se tuntuu — aloitin tämän pimeydessä-oloni eilen ennen päivällistä — ja vakuutan teille, Deryck, että ihan pelkään huomisaamua. Ajatelkaa, mimmoista mahtanee olla, kun herää aina sillä tavoin, ilman vähintäkään toivoa päivän näkemisestä enää milloinkaan! Ja sitten ruoka-ateriat — —"

"Mitä? Pidättekö te sidettä yhtä mittaa?" Tohtorin ääni kuulosti jännittyneeltä.

"Tietysti", sanoi Jane. "Ja te ette voi kuvitella, mitä nöyryytystä ihminen tuntee, kun hakee ruokaansa pitkin lautasta ja löytää sen sitten pöytäliinalta, tai kun on ihan varma, että oli vielä jäljellä palanen jossakin, mutta lakkaa etsimästä siirtyäkseen toiseen ruokalajiin, ja löytääkin mahdollisesti sen sitten helmastansa. En yhtään ihmettele, ettei poika parka sallinut minun syödä kanssansa. Mutta tämän jälkeen toivon, että hän sallii, ja nyt minä vallan hyvin tiedän, miten minun on tehtävä, jotta hän varsin pian pääsee kaikesta hankaluudesta. Voi, Dicky, minun täytyi tehdä näin! Ei ollut muuta keinoa!"

"Niin kai", sanoi tohtori tyynesti, "teidän täytyi niin tehdä." Jane ei pimeyteensä nähnyt, miten hänen kasvonsa värähtelivät, kun hän hiljaa lisäsi: "Koska te olitte juuri te, rakas ystävä, niin ei ollutkaan muuta keinoa."

"Kuinka minä olen iloinen, että te ymmärrätte tämän välttämättömyyden, Deryck! Minä niin pelkäsin, että te pitäisitte sitä tarpeettomana tai hullutuksena. Ja sen täytyi tapahtua nyt tai ei ensinkään, sillä minä toivon — jos hän nimittäin antaa anteeksi minulle — että tämä on ainoa loppuviikko, jona minun täytyy olla erossa hänestä. Hyvä poika, luuletteko, että hän antaa anteeksi minulle?"

Oli onni, että Jane oli sokea. Tohtori nielaisi jonkin sanan ja virkkoi sitten: "No, johan nyt vallan, rakas ystävä! Te saatte minut kaipaamaan herttuattaren papukaijaa! Ja minähän en voi olla miksikään hyödyksi, jos Dalmainin varalta kärsivällisyyteni loppuu. Mutta sanokaapa nyt minulle: ettekö tosiaankaan ota välillä pois tuota sidettä?"

"Silloin vain kun pesen kasvoni", vastasi Jane hymyillen. "Luotan niin paljon itseeni, että pari minuuttia voin olla raoittamatta silmiäni. Ja viime yönä, kun pääni kävi niin kovin kuumaksi, etten voinut nukkua, otin pois sen pariksi tunniksi, mutta sidoin takaisin ennen aamunkoittoa."

"Ja aiotte pitää sen aina huomisaamuun asti?"

Jane hymyili hiukan kahdenvaiheilla. Hän ymmärsi, mitä kysymys sisälsi.

"Aina ylihuomen-iltaan asti, rakas poika", vastasi hän hiljaa.

"Mutta Jeanette", huudahti tohtori närkästyneesti. "Tottahan minä saan nähdä teidät, ennen kuin lähden! Rakas tyttö, etteköhän te kokeiluissanne mene tarpeettoman pitkälle?"

"En, en", sanoi Jane kumartuen tohtorin puoleen silmät niin liikuttavalla tavalla sokeiksi tehtyinä. "Ettekö te ymmärrä, hyvä ystävä, että teidän avullanne juuri saan aavistuksen eräästä hänen kovimmista koetuksistaan, sen, kun sitten myöhemmin hänen rakkaimmat ystävänsä tulevat ja menevät ja hän kuulee heidän äänensä, tuntee heidän kosketuksensa, mutta ei näe heidän kasvojaan, muistaa ne vain hämärästi. Deryck, juuri siksi, että on niin kovaa kuulla teidän ääntänne saamatta nähdä teitä, minulle selviää, miten opettavaista tämä on minulle voidakseni helpottaa hänen vaikeuksiansa. Hän ei saa sanoa: 'Voi, mutta tehän näitte hänet, ennen kuin hän lähti!' Minä tahdon voida sanoa: 'Hän tuli ja meni — paras ystäväni — enkä minä nähnyt häntä ensinkään.'"

Tohtori meni ikkunan luo ja seisoi siellä vihellellen hiljakseen. Jane ymmärsi, että hän koetti tukahduttaa suuttumustaan. Jane odotti kärsivällisesti. Viheltely taukosi, ja Jane kuuli hänen naurahtavan. Sitten hän tuli takaisin ja istui Janen viereen.

"Te olette sitten aina ollut itse ihastuttava läpikotaisuus!" sanoi hän. "Ei koskaan mitään puolinaista. Minä pelkään, että minun täytyy taipua."

Jane kurottautui tarttumaan hänen käteensä. "Kas niin, rakas poika", sanoi hän, "nyt te autatte minua. Mutta en minä ikinä aavistanut, että te voitte olla melkein itsekäs."

"Katsokaa, 'se toinen mies' on aina arveluttava pulma", sanoi tohtori. "Me miehet, kesyttömiä otuksia jo luonnostamme, tahdomme aina olla läheisten naistemme ylimpiä valtiaita, ei ainoastaan yhden, vaan kaikkien, joihin katsomme itsellämme olevan jonkinlaista oikeutta, usein perin häikäilemättömän omavaltaista vielä. Sen näette kaikkialla — semmoisia ovat isät tyttärillensä, veljet sisarillensa, ystävät ystävillensä. Kun 'toinen mies' tulee, saamme hänestä aina karvaan palan purtavaksi. Luontoa se on, luullakseni, mutta turmeltunutta luontoa, ja siksi siitä on päästävä. Mutta antakaa minun nyt mennä hakemaan teidän hattunne ja takkinne ja mennään kävelemään nummelle. Ei? Miks'en? Minä etsin usein Flowerin tavaroita, niin että kyllä minä hakea osaan. No niin, kuten tahdotte! Kyllä minä lähetän Margeryn. Mutta älkää viipykö. Ei teidän tarvitse pelätä, että Dalmain kuulee, sillä minä näin hänen äsken juuri reippaasti kävelevän edestakaisin pengermällä, väliin vain kepillänsä koettaen kivikaidetta. Mitä kaikkea te olette jo aikaansaanut! Me saamme paremmassa rauhassa puhella nummella, ja kun minä talutan teitä, voimme kenties havaita yhtä ja toista, mistä teille sittemmin on hyötyä, kun te vuorostanne talutatte 'toista miestä'. Mutta olkaa varovainen, kun menette alas portaita vanhan Margeryn kanssa! Ajatelkaa, jos te kaatuisitte hänen päällensä, Jane! Hän keittää niin erinomaista kahvia!"

Kahdeskymmenesneljäs luku.

MIEHEN NÄKÖKANTA.

Syvä hiljaisuus vallitsi Gleneeshin kirjastossa. Garth ja Deryck istuivat ja polttelivat yhdessä, nauttien hyvänolontunteesta, mikä aina seuraa oivallista ateriaa ja päiväkautista oleskelua raittiissa nummi-ilmassa.

Jane istui yläkerrassa, vapaaehtoisessa pimeydessä, tekemättä mitään, kuunteli vain ja oli erottavinaan alla olevasta huoneesta äänten hyminää, hiljaista keskustelua, toisinaan yhtäjaksoista, toisinaan katkonaista.

Oli vahinko, ettei hän voinut nähdä heitä näin yhdessä istumassa, sillä kumpikin oli erinomaisesti edukseen — — Garth 'smokingissa', mikä sopi niin mainiosti hänen sorjalle vartalollensa, tohtori moitteettomassa, uusimmankuosisessa iltapuvussa, jonka oli ottanut mukaansa tietäen Janen iltapukujen suhteen vaativan herratuttaviltansa tarkkaa huolehtimista. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, ettei Jane, aivan sananmukaisesti, edes nähnyt häntä.

Ja tohtori oli sitä paitsi itse hyvin tarkka vaatteistaan, aina huoliteltu ja ehdottomasti kuosikas, poikkeuksena ainoastaan hänen rakas norfolkilaisnuttunsa. Tämän hän pani yllensä aina, kun aikoi olla "oikein hullu ja hyväntuulinen", kuten itse sanoi, vaikkakin rouva Brand joka kerta uudestaan lempeästi koetti estellä.

Vanha norfolkilaisnuttu oli sinä aamuna päässyt kiertämään nummia Janen seurassa. Jane oli tuntenut sen, kun tohtori otti hänet käsikoukkuunsa, ja he olivat nauraneet yhdessä kaikille sen herättämille muistoille. Mutta nyt kääri Simpson sitä parhaillaan kokoon pannakseen sen matkakorjuuseen, ja perin moitteettomasti pukeutunut tohtori istui nojatuolissa valkean edessä, pitkät jalat ristissä ja leveät hartiat syvällä nojatuolissa.

Garth istui niin, että valkea lämmitti häntä, ja tällaisena kirkasta kevätpäivää seuranneena kylmänä kevätiltana se tuntuikin suloiselta. Hänen tuolinsa oli sivuittain, joten hän voi, jos tahtoi, kädellään varjostaa kasvonsa, niin ettei hänen vieraansa nähnyt niitä.

"Niin", puhui tohtori Brand miettiväisenä, "kyllä minä hyvin ymmärrän, että kaikki, mistä pimeydessänne saatte vaikutelmia, saa todellisuudesta vallan eriävät mittasuhteet ja myös tuntuvasti liioitellun merkityksen. Mutta luulen, että ajan mittaan, kunhan joudutte tekemisiin useampien ihmisten kanssa, tarkistatte vaikutelmanne ja arvostelunne ettekä enää ole niin arka äänille ja muitten ihmisten kosketuksille. Nyt teidän koko hermostonne on liikajännityksessä ja ottaa ylen herkästi vastaan kaikki ulkoapäin tulevat vaikutelmat. Kovin herkkä hermosto liioittelee tavallisesti. Kun ei enää ole silmiä välittämässä yhteyttä ulkomaailmaan, ottavat toiset välittäjäaistit, kuulo ja tunto, niiltä jääneen hermovoiman ja käyvät tuskallisen herkiksi. Vähitellen asia kyllä itsestänsä korjautuu, ja aistimet ovat ainoastaan tarpeellisen tarkat ja terävät. Mitä teidän pitikään sanoa, ettei sisar Rosemary milloinkaan anna teille kättä?"

"Niin", sanoi Garth. "Mutta ensiksi tahtoisin kysyä, onko joissakin hänen säännöissänsä tahi ohjeissansa tai siinä laitoksessa, mihin hän kuuluu, määrätty, etteivät sairaanhoitajattaret saa antaa kättä potilaillensa?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori.

"No, sitten sen täytyy johtua siitä, että neiti Gray vaistomaisesti tuntee, mistä minä pidän, mistä en. Sillä siitä asti kuin hän tuli tänne, ei hän ole antanut minulle kättä eikä ole muutenkaan koskettanut minuun. En edes silloin, kun hän ojentaa minulle kirjeeni tai antaa milloin yhden, milloin toisen esineen, kuten hän tekee lukemattomia kertoja päivässä, ole tuntenut hänen sormiensa koskettavan omiini."

"Ja te olette siitä hyvillänne?" kysyi tohtori puhallellen savurenkaita ilmaan ja tarkaten tutkivasti sokean kasvoja.

"Minä olen niin kiitollinen siitä", sanoi Garth vakavana. "Tiedättekö, Brand, kun te ehdotitte minulle naishoitajaa, joka samalla olisi yksityiskirjurini, tuntui minusta aivan mahdottomalta sietää naisen kosketusta."

"Niin te sanoitte", myönsi tohtori rauhallisesti. "Enhän! Sanoinko minä? Minähän karhuna te oikein mahdoitte pitää minua!"

"En minään", sanoi tohtori, "mutta kyllä tavallista erikoisempana potilaana. Yleensä miehet —"

"Voi, niin kyllä", keskeytti Garth puolittain kärsimättömästi. "Oli aika, jolloin minäkin olisin suonut pienen, hellän käden olevan lähelläni. Ja minun täytyy sanoa, että minä kaiketi olisin ottanut sen omaani, pitänyt sitä siinä, vieläpä suudellutkin — kuka tietää? Niin saatoin ennen tehdä, ajattelemattomasti kylläkin. Mutta, Brand, kun mies kerran on tuntenut sen yhden naisen kosketuksen, sen ainoan oikean, ja tämä kosketus on jäänyt muistoksi vain, kun hän on sitten joutunut pimeyteen, ja tuo muisto on niitä harvoja asioita, jotka säilyvät mielessä ja joiden säilyminen tuottaa selittämätöntä lohtua, voitteko ihmetellä, että mies pelkää jokaista kosketusta, joka voisi tätä muistoa himmentää, sen karkoittaa tai viedä jotakin sen ihanasta pyhyydestä?"

"Minä ymmärrän", sanoi tohtori hitaasti. "Itse en ole kokenut semmoista, mutta kyllä ymmärrän. Mutta — hyvä ystävä, saanko puhua suoraan? — jos tuo 'ainoa oikea' — todellakin on olemassa — teihin nähden on epäily luvallista, sillä niitähän on niin monta — olisi hänen paikkansa ehdottomasti oleva täällä eikä hänen kosketuksensa saisi olla vain säilynyt muisto."

"Voi, sanokaa muuta", vastasi Garth sytyttäen toisen savukkeen. "Minun on niin mieluista kuulla teidän siitä noin puhuvan, mutta itse asiassa voisitte yhtä hyvin sanoa, että jos pengermältä on jonkinmoinen näköala, minun pitäisi voida se nähdä. Aivan oikein, näköala on olemassa, mutta silmäini sokeus estää minut näkemästä sitä."

"Toisin sanoen", virkkoi tohtori kumartuen matolta noukkaisemaan tulitikkua, jota Garth ei tällä kertaa heittänyt yhtä varmasti kuin tavallisesti, niin että se ei osunutkaan uuniin, "toisin sanoen, vaikka hän oli 'ainoa oikea' nainen, te ette ollut 'ainoa oikea' mies."

"Niin", sanoi Garth katkerasti, mutta melkein kuulumattomasti. "Minä olin vain 'nuori poika'."

"Tai te luulottelitte, että te ette ollut", jatkoi tohtori, ikään kuin ei olisi kuullutkaan viimeistä huomautusta: "On aivan selvää, että te olette 'ainoa oikea' mies tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle, ellei joku toinen ole ennättänyt ennen teitä. Mutta tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä osoittamaan hänelle, että niin on asian laita."

Garth suoristautui ja käänsi ylen hämmästyneet kasvonsa tohtoriin päin.

"Sepä on omituinen käsitys! Tarkoitatteko todellakin, mitä puhutte?"

"Ehdottomasti", vastasi tohtori tyynen vakuuttavasti. "Jos erotettaisiin kaikki sellaiset asiat kuin rahat, maaomaisuudet, arvot, tuttavuussuhteet, ulkonaiset viehätykset — toisin sanoen toisensa pelkkien ulkonaisten etujen ihailu, mikä lopulta oikeastaan onkin vain vertailevaa anatomiaa; jos voitaisiin asettaa mies ja nainen, vapaina kaikista näistä yhteiskunnallisista ja tavanmukaisista rajoituksista, henkiseen Eedeniin näkemään toisensa kasvoista kasvoihin, ilman teennäisyyttä ja sovinnaisuutta, sielu sielua vastaan, alastomina ja vailla turhaa häpeämistä, ja jos nainen sellaisissakin olosuhteissa on miehen mieleinen, niin että kaikki, mitä miehessä on jalointa, yhtyy huutamaan: Hän on 'se ainoa oikea!' silloin, niin silloin, väitän minä, on mies varmasti myös naisen 'ainoa oikea'; mutta miehellä täytyy olla itseluottamusta osoittaakseen sen naiselle. Miehen tämä tietoisuus valtaa ilmestyksen tavoin, naiselle se valkenee vähitellen kuin sarastava päivä."

"Oi, Jumalani", kuiskasi Garth murtuneesti, "juuri niin se oli. Eedenin yrttitarha, sielu sielua vastassa, ilman ehtoja, ei mitään pelkoa, ei mitään salattavaa. Minä tunsin, että hän oli minun vaimoni, nimitin häntä siksi. Ja seuraavana aamuna hän sanoi minua 'nuoreksi pojaksi', jota hän ei voinut ajatellakaan ottavansa puolisokseen. Niin että mitä teidän hullu teorianne merkitsee, Brand?"

"Pitää paikkansa", vastasi tohtori tyynesti. "Eeva säikähtyi onnensa suuruutta, epäili itseänsä, peläten pettävänsä miehen ihanteen, pakeni Aatamia ja piiloutui paratiisin puitten sekaan. Älkää puhuko hulluista teorioista, poikaseni. Aatami todella hullu oli, kun ei paikalla lähtenyt tavoittamaan häntä kiinni."

Garth istui etukumarassa, lujasti puristaen käsillään tuolin sivunojia.

Tuo tyyni, tasainen ääni sai hänet epäilemään, mahtoiko hänen käsityksensä asemasta ollakaan oikea. Tämä tapahtui ensi kerran hänen lähdettyänsä Shenstonen kirkosta kolme vuotta takaperin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja kun valo sattui niihin, näki tohtori hikipisaroiden helmeilevän hänen otsallansa.

"Voi, Brand", virkkoi hän, "minä olen sokea. Olkaa armollinen! Kaikki on niin vaikeata näin sokeana."

Tohtori mietti. Jos hänen sairaanhoitajattarensa ja oppilaansa olisivat sillä haavaa nähneet hänen kasvojensa ilmeen, olisivat he sanoneet, että hän oli ryhtymäisillään kovin vaikeaan ja hengenvaaralliseen leikkaukseen, missä pienimmästäkin veitsen luiskahduksesta olisi kuolema seurauksena sairaalle. He olisivat olleetkin oikeassa, sillä kahden ihmisen koko tulevaisuus oli kysymyksessä. Se riippui tänä ratkaisevana hetkenä tykkänään tohtorin käden lujuudesta ja myös hellävaraisuudesta. Noita kalpeita, äärimmäisen tuskan jännittämiä kasvoja, joita nyt tulennos valaisi, noita niin liikuttavasti vetoavia sanoja: 'Brand, minä olen sokea', ei tohtori ollut ottanut lukuun laskelmissansa. Hän ei voinut heltymättä nähdä tätä 'toista miestä'. Mutta ajatellessaan sitä kärsivällistä olentoa, joka silmät siteissä, toivon ja epätoivon vaiheilla istui yläkerrassa, kurottaen rakkaita, avuttomia käsiänsä häntä kohden, terästyivät hänen hermonsa. Hän siirsi katseensa tulennokseen. "Tosin te olette sokea, mutta en soisi teidän olevan hullun", sanoi tohtori tyynesti.

"Olenko minä — olinko minä — hullu?" kysyi Garth.

"Mitenkä minä voin sen päättää?" vastasi tohtori. "Kertokaa minulle koko asia sellaisena kuin se teistä näyttää, minä sanon sitten oman mielipiteeni." Hänen puheensa oli niin perin pohjin levollista ja suorasukaista, että se vaikutti tyynnyttävästi Garthiinkin ja herätti hänessä turvallisuutta. Tohtori olisi yhtä hyvin voinut puhua tulehtuneesta kurkusta tai mahdollisesta lonkkaviasta.

Garth nojasi tuolinsa selkämystään, pisti kätensä povitaskuunsa ja koetti erästä kirjettä, joka oli siellä. Uskaltaisikohan hän? Voisikohan hän kerran edes, lohtua saadakseen, puhua surustansa miehelle, johon hän saattoi täysin luottaa, niin ettei tämä, joka tunsi naisen niin läheisesti, mitenkään pääsisi selville, kenestä oli kysymys.

Garth harkitsi tätä aivan kuin shakinpelaaja mahdollisia siirtojansa. Voisiko hän kertoa kyllin selvästi, jotta asia todella valkenisi, eikä kuitenkaan vähinkään viite johtaisi epäilemään Janea siksi 'ainoaksi oikeaksi'.

Jos tohtori olisi sanallakaan kehoittanut tai udellut, olisi Garth päättänyt olla puhumatta. Mutta tohtori oli vaiti. Hän kumartui, otti hiilihangon ja kohensi erityisen huolellisesti ja säännönmukaisesti tulta. Hän pani pihkaisen halon loimuavaan valkeaan ja vihelteli hiljakseen 'Veni Creator Spirituksen' loppusäkeitä.

Garth, taistellen omaa sisäistä taisteluaan, ei tarkannut ulkoapäin tulevia ääniä eikä käsittänyt, miksi nämä sanat näin ratkaisevana hetkenä juuri olivat niin itsepintaisesti tulleet hänen mieleensä:

"Pois kateet poista, rauha suo. Sun ohjaukses' turvan tuo."

Hän piti niitä enteenä. Ne ratkaisivat vaa'assa.

"Brand", sanoi hän, "jos minä nyt teidän ystävällisestä kehoituksestanne huojennan mieltäni uskomalla teille asiani, lupaatteko, että ette koetakaan arvata, kuka on tuo 'ainoa oikea'?"

Tohtori hymyili; ja hymyä oli hänen äänessäänkin kun hän vastasi, ja se yhä lisäsi Garthin turvallisuuden tunnetta.

"Ystäväni", sanoi hän, "en koskaan koeta arvailla ihmisten salaisuuksia. Se on jonkinlaista henkistä huvittelua, joka ei miellytä minua eikä niin sanoakseni anna minulle mitään. Jos ne tunnen jo ennestään, ei minun tarvitse arvailla. Ellen tunne niitä ja niiden omistajat haluavat kätkeä ne minulta, voisin yhtä hyvin ajatella varastavani heiltä heidän kukkaronsa kuin urkkivani heidän salaisuuksiaan."

"Kiitos", sanoi Garth. "Itse puolestani en välitä, mitä tiedätte. Mutta velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii, ettei hänen nimeänsä mainita."

"Ehdottomasti", sanoi tohtori. "Paitsi jos hän itse tahtoo sen ilmaista; muuten 'ainoan oikean' nimi pysyy ainiaan salaisuutena. Jatkakaa, hyvä mies. Minä en keskeytä."

"Teen sen niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin voin", alkoi Garth. "Ja ymmärrätte, että on yksityiskohtia, joita ei kukaan mainitsisi. — Olin tuntenut hänet monta vuotta, seurustelimme samoissa perheissä ja tapasimme usein kaikenlaisissa tilaisuuksissa, missä yleensä samoihin piireihin kuuluvat tapaavat toisensa. Olin aina pitänyt hänestä, viihdyin hänen seurassansa, annoin arvoa hänen mielipiteillensä ja niin edespäin. Hän oli oikein hyvä ystävä ja seuratoveri minulle — ja monelle muulle nuorelle miehelle myöskin. Mutta ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt ruveta liehittelemään häntä. Hän olisi nauranut kaikille niille typeryyksille, joita ladellaan tavallisille naisille. Jos hänelle olisi lähettänyt kukkia povelle pistettäviksi, olisi hän asettanut ne maljakkoon ja ihmetellyt, kenelle ne oikeastaan mahtoivat olla aiotut. Hän tanssi hyvin ja ratsasti hyvin, mutta tanssittajan täytyi olla taitava, muuten hän sai pian tuntea, että tanssitettava se ohjasikin häntä pyörivien parien vilinässä, ja miehen, joka halusi lähteä ratsastamaan hänen kanssansa, ei auttanut arkailla, tuli vastaan mikä aita tai este tahansa. Vaikka en tosin nähnyt häntä milloinkaan metsästysretkiltä, sillä hän rakasti elämää ja kaikkea elävää niin, ettei kaiketi voinut ottaa osaa niihin. Oli aina hauskaa tavata häntä vieraisilla tai kutsuissa, vaikkei itsekään tietänyt mistä syystä. Häntä on aivan mahdoton kuvata. Hän oli — niin, hän oli —"

Tohtori näki Garthin huulilla pyörivän: "vain Jane", ja tiesi myös hyvin, kuinka vaillinaisesti millään laatusanalla voi korvata tätä nimeä. Hän ei tahtonut, että Garthin vuolaana alkanut luottamus pääsisi tyrehtymään, niin että hän täydensi lauseen: "Vain sitä oikeata lajia. Niin, minä ymmärrän. No?"

"Minussa oli sokean hullun vikaa, usein ja paljonkin", jatkoi innokas, nuortea ääni. "Ajattelin ainoastaan naisten ulkomuotoa. Kaikki kauniit naiset — olivat he minkäkaltaisia tahansa — hurmasivat minut hetkeksi. En ajatellut naimisiinmenoa, halusin ainoastaan maalata heidän kuvansa. Heidän äitinsä, tätinsä ja muut seurapiirin vanhat arvon naiset otaksuivat tavallisesti, että minä ajattelin avioliittoa, mutta nuoret itse tiesivät paremmin. Enkä minä luule, että tämän matoisen maan pinnalla vaeltaa ainoatakaan nuorta naista, joka voisi syyttää minua suoranaisesta kosiskelemisesta. Ihailin heidän kauneuttaan, ja sen he tiesivät ja tiesivät myös, että siihen minun ihailuni pysähtyikin. Ne olivat hauskoja kokemuksia aikoinaan ja johtivat usein myöhemmin oikein hyviin avioliittoihin. Pauline Listeria pidettiin minun nimissäni kokonaista pari seurakautta, mutta hänkin meni sitten myöhemmin naimisiin sen saman miehen kanssa, jonka kartanon vanhoilla portailla hän seisoi, kun hänet maalasin. Kuinka en minä itse joutunut kenenkään pauloihin? Heitä oli liian monta, luullakseni. Sitä paitsi, viehätys oli niin pinnallista. Puhuakseni oikein suoraan: ainoa, jonka kauneus tuotti todellakin minulle sydämenahdistusta, oli rouva Brand. Mutta kun olin saanut hänet maalatuksi ja koko maailma oli nähnyt hänen ihanuutensa, olin tyytyväinen. En minä muuta naisilta pyytänytkään kuin saada maalata heidät ja vaadin ainoastaan, että he olisivat soveliaita maalattavaksi. Enhän minä voinut tätä selittää kaikille aviomiehille, äideille ja muille kaitsijoille, mutta naiset itse sen kyllä älysivät aika hyvin. Ja kun nyt näin istun pimeydessäni, ei herää ainoatakaan muistoa, mistä tässä suhteessa soimaisin itseäni."

"Kelpo poika", virkkoi Deryck Brand nauraen. "Kylläpä teitä sitten on aika tavalla väärinymmärretty, mutta minä uskon teitä."

"Näettehän", jatkoi Garth, "kun kaikki tämä oli niin pinnallista, ei se koskenut syvemmälle. Ainoat naiset, jotka oikein tunsin, olivat äitini, joka kuoli ollessani yhdeksäntoista, ja Margery Graem, jota aina sekä kotiin tullessani että kotoa lähtiessäni syleilin ja syleilen, kunnes painan viimeisen suudelman hänen vanhoille kasvoillensa, kun hän lepää arkussansa, tai hän hoivaa minut levolle omaani. Nämä lapsuuden ja nuoruuden aikaiset siteet ovat elämän lujimpia ja pyhimpiä. Niin olivat asiat aina erääseen kesäkuun iltaan asti muutamia vuosia sitten. — Hän — 'ainoa oikea' — ja minä olimme vieraisilla eräällä kauniilla vanhalla maatilalla. Eräänä iltana puhelimme hyvin tuttavallisesti ja avomielisesti, mutta aivan sattumalta. Yhtä vähän ajattelin pyytää häntä vaimokseni kuin kosia Margeryä. Silloin — tapahtui jotakin — en voi kertoa sitä, sillä siitä pääsisitte selville, kuka hän on. Mutta se, mitä tapahtui, paljasti parissa ihmeellisessä hetkessä hänessä olevan naisen minulle: vaimon, äidin, hänen voimansa, hänen hellyytensä, hänen rehellisen ja puhtaan sielunsa koko kallisarvoisen ihanuuden. Nuo muutamat tuokiot saivat minut isoamaan häntä niin, ettei mikään voinut eikä voi isoamistani tyydyttää, ennen kuin seison hänen rinnallansa tuolla kultaisessa kaupungissa, missä ei enää isota, ei janota, missä ei enää ole pimeyttä, ei auringon, ei kuun, ei kynttiläin tarvista, Jumalan kirkkaus sitä valaisee; siellä ei enää ole surua, ei tuskia, sillä ne kaikki ovat jo menneitä."

Sokean kasvot loistivat takkatulen valossa. Kun Garth näin loi silmänsä menneihin, ilmestyi myös näkyjä tulevaisuudesta.

Tohtori istui aivan hiljaa ja katseli näkyjen haihtumista Sitten hän sanoi: "No, ja —?"

"Niin", jatkoi varjosta kuuluva nuori ääni sävyllänsä ilmaisten, että oli joutunut takaisin tänne maan päälle ja havainnut sen murheiden asuinsijaksi. "En hetkeäkään epäillyt, mikä minun oli. Tunsin rakastavani häntä; tunsin haluavani hänet omakseni; tunsin, että hänen läsnäolonsa merkitsi minulle päivää, hänen poissaolonsa koleata yötä, ja jokainen päivä oli silloin kirkas, sillä hän oli siellä."

Garth pysähtyi hengähtääkseen ja viivähtääkseen hetkisen menneiden hiljaisessa muistelemisessa.

Tohtori kysäisi yhtäkkiä selvään ja suorasti: "Oliko hän sievä nainen? Kaunis?"

"Sievä nainen?" matki Garth hämillään. "Taivasten tekijä, ei! Kaunis? Siinä sitä ollaan, kautta kunniani, en osaa sanoa."

"Minä tarkoitan, olisitteko tahtonut maalata hänet?"

"Minä olen maalannut hänet", sanoi Garth hiljaa, äänissä liikuttavan hellä väre, ja "molemmat hänen kuvansa, vaikka maalasinkin ne lopen alakuloisena ja muistista vain, ovat parhaat kaikista aikaansaannoksistani. Ei kenenkään muun silmät, paitsi omani ole nähneet niitä, eivätkä näe, paitsi hänen, jolle minun täytyy uskoa niiden hakeminen ja jota minun täytyy myös pyytää tuomaan ne minun hävitettävikseni."

"Ja kuka se on —?" uteli tohtori.

"Sisar Rosemary Gray", sanoi Garth.

Tohtori potkaisi halkoa, ja valkea leimahti iloisesti. "Kyllä valintanne hyvä on", sanoi hän ja hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, jotta ei kasvoilla ilakoiva hymy ilmennyt hänen äänessänsä. "Sisar Rosemary osaa kyllä pitää asioita takanansa. Hyvä on. Ja niin saamme pitää siis tuota 'ainoata oikeata' kauniina?"

Mutta Garth näytti hämilliseltä. "En minä tiedä," vastasi hän verkalleen. "En voi katsella häntä muiden silmin. Minä näin hänet tuona valoisana hetkenä siinä järjestyksessä, jonka Sana mainitsee: hengen, sielun ja ruumiin. Hänen henkensä oli puhdas ja ihana, hänen sielunsa kaunis, ylevä ja naisellinen, niin että ruumis, joka oli niiden asuntona, pääsi niiden ihanuudesta osalliseksi ja kävi minulle sanoin selittämättömän rakkaaksi."

"Ymmärrän sen", sanoi tohtori hiljaa. "Niin, rakas ystäväni, minä ymmärrän sen." (Jane, Jane! Olit silloin sokea, vaikkei ollut sidettä silmilläsi!)

"Kului muutamia ihania päiviä", jatkoi Garth. "Huomaan nyt silloin eläneeni siinä oman varmuuteni onnessa, että hän oli se 'ainoa oikea'. Minusta se oli niin selvää, suloista ja ihmeellistä, ettei mieleeni juolahtanutkaan, ettei se olisi ollut yhtä selvää hänestäkin. Me lauloimme ja soitimme yhdessä, omaksi ratoksemme, puhelimme ihmisistä, sen tähden että oli hauskaa puhella, me iloitsimme toistemme mielipiteistä ja katsantokannoista ja annoimme arvoa niille, mutta emme puhuneet itsestämme, sillä me tunsimme — ainakin minä tunsin ja, Jumala tietää, luulin hänenkin tunteneen. Joka kerta kun näin hänet, tuntui hän minusta yhä jalommalta ja ihanammalta. Moni pikkuseikka, jota en ollut ymmärtänyt siihen asti, valkeni minulle nyt. Me nuoret miehet, jotka kaikki järjestään ihailimme häntä, laskimme silti aina toisinaan pilaa siitä, että hän käytti kovia kauluksia, kaulussaappaita ja lyhyitä hameita, että hän lyödä läimäytti sääreensä ratsupiiskalla ja korjasi puuta uunissa kenkänsä kärjellä. Sen illan jälkeen minulle selvisi, että kaikki tämä oli vain verho, jonka taakse hän piilotti valiohienon naisellisuutensa, sillä se oli syvällisempää laatua kuin ainoakaan mies, joka ei ollut nähnyt häntä pintaa syvemmältä, saattoi ymmärtää tai edes aavistaa. Ja kun hän illalla hienossa, vartalonmyötäisessä mustassa puvussa tuli seurusteluhuoneeseen, povella runsaasti pehmeitä vanhoja pitsejä, jotka kohoilivat hänen jalon, hellän sydämensä sykinnästä, voi, silloin minun sieluni riemuitsi ja minun silmäni täyttyivät ihastuksen kyllyydestä! Näin hänet sellaisena, jommoisena koko päivän olin tiennyt hänen olevan — ylvään ja suloisen naisellisena."

"Eikö hän tosiaankaan itse huomaa, kuinka tämä hänen sanoin maalaamansa kuva on Janen näköinen; ei voisi erehtyä", mietti tohtori.

"Pian sen jälkeen erosimme kolmeksi päiväksi", jatkoi Garth, "ja tapasimme jälleen eräällä toisella maatilalla, missä oli paljon muitakin vieraita. Siellä oli myös eräs seurakauden kaunottarista, ja yleisesti ja vallan kaihtamatta mainittiin meidän nimemme aina yhdessä, ja kun hänkin — 'ainoa oikea' — puhui jotakin sen suuntaista minulle ja kun noina kolmena loppumattoman pitkänä päivänä tuntemani tyhjyys oli ollut vallan kauheata, päätin viipymättä puhua hänelle. Pyysin häntä tulemaan pengermälle samana iltana. Olimme kahden. Oli kuutamoinen ilta."

Pitkä vaitiolo. Tohtori ei keskeyttänyt sitä. Hän tiesi, että hänen ystävänsä nyt hengessään uudelleen eli asioissa, joista ei mies puhu toiselle miehelle.

Viimein sanoi Garth yksinkertaisesti: "Minä puhuin hänelle."

Tohtori ei virkkanut mitään, hän muisti elävästi, miten Jane oli sanonut: "Sitten — se tapahtui", kun hän oli ennättänyt tähän kohtaan. Äänettömyyttä kesti vielä tuokion. Garth uneksui muistojen kuutamossa, tohtori paikkaili hätimiten Janen kuvausta. Sitten alakuloinen nuori ääni jatkoi:

"Luulin hänen täydellisesti ymmärtäneen minut. Sittemmin huomasin, ettei hän ollut ymmärtänyt laisinkaan. Hänen menettelystänsä päätin, että olin voittanut hänet, että hänen suuri rakkautensa omaksui minut, niinkuin minun rakkauteni ympäröi hänet kokonaan. Syy ei ollut hänen, oi, ei, ei, hän vain ei käsittänyt, ei voinut käsittää, mitä hänen vähäisinkin kosketuksensa merkitsi minulle. Hänen elämäänsä ei ollut toinenkaan mies päässyt tunkeutumaan, sen verran tiesin erehtymättömän vaistoni avulla ja myös hänen omista puheistaan. Olen toisinaan ajatellut, että hänellä lienee aivan nuorena tyttösenä ollut joku ihanne, johon hän myöhemmin on verrannut kaikkia, ja kun nämä eivät kestä sitä vertailua, pitää hän heidät tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta, jos olen oikeassa, on mies ollut sokea hullu, joka ei ole älynnyt, mikä korvaamaton rakkaus olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hän vain olisi koettanut voittaa sitä. Sillä minä olen varma, että siihen iltaan asti miehen rakkaus ei ollut milloinkaan täyteen leimuunsa puhjenneena ympäröinyt häntä. Hän ei ollut milloinkaan noin valtaansa kiehtovana saanut tuntea miehen tulista, sanatonta, selittämätöntä, rajatonta tarvetta saada omistaa hänet. Luoja tietää, minä luulin hänen ymmärtäneen ja suostuneen, eikä hän ymmärtänyt vähääkään, koetti vain olla osaaottavainen ja ystävällinen."

Tohtori muutti asentoa, heitti toisen jalkansa toiselle ja katsoi tutkivasti sokean kasvoihin. Ei hän ollut odottanut, että se, mitä hänelle nyt uskoi 'toinen mies' tekisi hänelle näin kipeätä.

"Oletteko varma siitä?" kysyi hän hiukan äreästi.

"Aivan varma", sanoi Garth. "Kuulkaa. Kutsuin häntä siksi — mikä hän oli minulle silloin juuri, minkä toivoin hänen eteenkinpäin olevan, mikä hän yhä on, mitä minuun tulee, ja on myös oleva kuolemaani asti. Se sana — ei, kaksi niitä oli — ne sanat saivat hänet ymmärtämään. Nyt se kyllä on minulle selvänä. Hän nousi äkkiä ja työnsi minut luotaan. Hän sanoi, että minun täytyi suoda hänelle kaksitoista tuntia ajatusaikaa ja lupasi tulla seuraavana aamuna kylän kirkkoon antamaan minulle vastauksensa. Brand, te voitte pitää minua hulluna, mutta ette niin suurena hölmönä kuin minä itse nyt pidän itseäni. Olin niin ehdottoman varma, että hän oli minun, niin varma, että kun hän tuli ja me olimme kahden Herran huoneessa, en minä rakastuneen ihailijan tavoin, levottomana, kiireesti rientänyt häntä vastaan, vaan käskin hänen tulla minun luokseni alttarin luo, aivan kuin olisin ollut hänen miehensä ja minulla olisi ollut oikeus käskeä häntä. Hän tuli ja ikään kuin täyttääkseni mieluisan muodollisuuden vain ennen kuin painoin hänet syliini, kysyin hänen vastaustansa. Se oli: 'En voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa.'"

Garthin ääni tarttui kurkkuun viime sanoissa. Hänen päänsä oli vaipunut käsiin. Hän oli ennättänyt siihen kohtaan, mihin useimmat asiat hänestä päättyivät, mistä asti kaikki lakkasi olemasta sellaista, kuin oli ennen ollut.

Huone tuntui oudon hiljaiselta. Intoutuneessa äänessä purkautui rakkautta, toivoa ja kaihoa; siinä ilmeni sielu, jonka todellinen kauneudenrakkaus teki ikuisesti nuoreksi, sydän, jonka korkeat ihanteet olivat pitäneet erillään kaikesta alhaisesta rakkauden leikittelystä, mutta joka tulivuoren voimaisena purkautui, kun oikea rakkaus lopulta sen tapasi.

Tohtoria värisytti, aivan kuin olisi tyhjän kirkon kylmä ruumiissa kierrellyt. Hän tiesi, kuinka paljon vaikeampaa kaikki oli ollut kuin mitä Garth kertoi. Hän oli jo kuullut kauhean, nöyryyttävän kysymyksen: "Kuinka vanha te olette?" Jane oli sen tunnustanut. Hän tiesi, kuinka ihailevan rakkauden ulkonainen hehku oli sammunut, kun Garthin ajatukset niin äkkiä oli käännetty sisäiseen itsensätutkisteluun. Hän oli tiennyt kaiken tämän. Nyt hänellä oli näkyvä todellisuus edessänsä. Hän näki Janea rakastavan, murtuneen miehen, joka kumarruksissa ja sokeana eli niiden näkyjen ja äänien muistoissa, joita ei mikään lieventävän unhotuksen verho milloinkaan voinut peittää eikä tukahduttaa.

Oli tohtorissakin vikoja, mutta ei samoja kuin Pietarissa. Hän ei koskaan puhunut sen vuoksi, ettei tiennyt, mitä hänen oikein piti sanoa.

Hän kumartui ja laski hyvin sydämellisesti kätensä Garthin olalle. "Poika raukka", virkkoi hän, "voi, rakas poika raukka!"

Ja sitten he istuivat pitkän aikaa aivan ääneti.

Kahdeskymmenesviides luku.

TOHTORI ANTAA LAUSUNTONSA.

"Niin, te ette siis lainkaan sanonut omaa mielipidettänne? Ette selittänyt mitään? Jätitte hänet siihen uskoon? Voi, Dicky! Ja te olisitte voinut sanoa niin paljon!"

Pyhäaamun hiljaisuudessa olivat Jane ja tohtori polveilevaa jalkatietä pengermän toisesta päästä nousseet kuusimetsässä olevalle aukeamalle. Kaksi lähekkäin kaatunutta puuta tarjosi heille sopivat istuinsijat keskellä auringonpaistetta ja vielä niin, että he saivat nauttia suurenmoisesta näköalasta, mikä avautui syvälle rotkoon, yli laakson ja kauaksi punertavien kukkuloiden taakse. Tohtori opasti Janen päivänpaisteisemmalle rungolle ja istui hänen viereensä. Sitten hän tyynesti ja täsmällisesti selosti eilisiltaisen keskustelun.

"En lausunut mitään mielipidettä. En selittänyt mitään. Annoin hänen pitää omat luulonsa, sillä se on ainoa keino pysyttää teidät sillä korkealla jalustalla, minne hän on teidät asettanut. Osoittakaa tai otaksukaa käytökseenne jokin muu syy kuin teidän melkein lapsellinen ihmisten ja asioitten tuntemisenpuutteenne, niin te sieltä putoatte, Jane parkani, ja putoattekin pahasti. Minä en kädelläni teitä sieltä suinpäin alas töyttää. Kuten sanoitte minä olisin voinut paljonkin sanoa, mutta ikäni olisin sitä kukaties myös saanut katua."

"Hänen syliinsä olisin pudonnut", sanoi Jane välittömästi, "ja siinä olisin mieluummin kuin millään jalustoilla."

"Suokaa anteeksi, hyvä tyttö", vastasi tohtori. "Luultavinta on, että olisitte rientänyt suoraapäätä ensimmäiseen etelään menevään pikajunaan. Oikeastaan en ole vallan varma, olisitteko enää edes pikajunaa odottanut. Melkein jo hengessäni näen jalosukuisen Janen lähtevän asemalta tyhjässä hiilivaunussa. No! Älkää nyt tuolla tavalla rynnätkö ja lähtekö haparoimaan havuneulasia", jatkoi tohtori puhettaan ja painoi Janen takaisin viereensä istumaan. "Astutte vielä kävylle ja syöksytte päistikkaa tuonne rotkoon. Ei kannata koetella putoamisen esimakua."

"Voi, Dicky", huokasi Jane, pisti kätensä tohtorin käsikoukkuun ja painoi sidotut silmänsä karkeata kangasta vasten hänen olalleen, "en ymmärrä, mikä teidän on tänään. Te ette ole hyvä minulle. Olette raastanut sielu parkaani kertomalla kaiken, mitä Garth illalla sanoi, ja tuon kauhistuttavan hyvän muistinne avulla saitte minut melkein kuulemaan hänen äänensä kaikki eri väreetkin. Ja sitten sen sijaan, että lohduttaisitte minua, syytätte, että olen tehnyt väärin, ja jätätte minut täydellisesti oman onneni nojaan."

"Niin — väärin te teitte", sanoi tohtori, "mutta kuka on sanonut, että jätän teidät oman onnenne nojaan. Minä en sanonut, etten tekisi jotakin tänään. Sanoin ainoastaan, etten eilen voinut mitään tehdä. Kun toivotimme toisillemme hyvää yötä, sanoin ajattelevani asiaa ja lausuvani siitä mielipiteeni tänään. Jos tahdotte, niin kerron teille, kuinka minun kävi. Sain silmätä mitä harvinaisimman ja ylevimmän luonteen salaisimpiin kätköihin ja näin, mitä hävityksen jälkiä nainen voi jättää sen miehen elämään, joka häntä rakastaa. Voin vakuuttaa teille, ettei minulla eilisiltana ollut mitään hauskaa ajankulua. Olin tänä aamuna herätessäni kuin raippoja saanut, kuvaannollisesti puhuen."

"Ja mitä te luulette minun tunteneen?" kysyi Jane liikuttavasti.

"Te tunnette yhä olevanne oikeassa — osaksi ainakin", vastasi Deryck. "Ja niin kauan kuin luulette nimeksikään olevanne oikeassa ja pidätte siitä kiinni, on kaikki toivotonta. Aivan yksinkertaisesti teidän on sanottava ilman muuta: 'Tunnustan olleeni väärässä. Voitteko antaa anteeksi?'"

"Mutta menettelinhän parhaani mukaan", sanoi Jane. "Ajattelin häntä ennen itseäni. Olisi ollut paljon helpompaa nauttia olevain hetkien onnesta ja heittää tulevaisuus sattuman varaan."

"Ei tuo nyt ole aivan rehellistä, Jeanette. Ajattelitte ensi sijassa itseänne. Te pelkäsitte sitä tuskaa, jota olisitte tuntenut, jos hänen rakkautensa olisi kylmentynyt tai hänen ihailunsa laimentunut. Kun oikein ajattelee, niin kaikki inhimillinen rakkaus — äidinrakkautta lukuunottamatta — on pohjaltaan itsekästä. Onnellisinta Dalmainille olisi, jos hänen avuton sokeutensa elvyttäisi teissä äidinrakkauden. Silloin itsekkäisyys menisi menojaan."

"Voi minua!" huoahti Jane. "Minä en jaksa, olen ymmällä ja sekaisin tässä hämmentävässä pimeydessä. Ei mikään ole selvää, ei mikään ole oikein. Kun edes näkisin teidän ystävälliset silmänne, rakas poika, ei äänenne kovuus viiltäisi niin kipeästi."

"No mutta, ottakaa pois side ja katsokaa", sanoi tohtori.

"Ei, en tahdo!" huudahti Jane tuimasti. "Olisinko kaiken tämän kestänyt, jotta viime tingassa väsähtäisin?"

"Hyvä tyttö, tämä ehdontahtoinen sokeutenne käy hermoillenne. Pitäkää varanne, ettei siitä tule enemmän harmia kuin hyvää. Väkevät lääkkeet —"

"Hiljaa!" kuiskasi Jane. "Kuulen askeleita."

"Kuulette aina metsässä askeleita, jos niitä kuuntelemaan rupeatte", sanoi tohtori; mutta puhui hiljaa ja istui ääneti, kuunnellen.

"Kuulen Garthin askelet", kuiskasi Jane. "Voi, Dicky, menkää katsomaan tuonne kallionkärjelle. Sieltä näette tielle."

Tohtori nousi levollisesti ja meni katsomaan tielle päin, jota he olivat nousseet. Sitten hän tuli takaisin Janen luo.

"Aivan oikein", sanoi hän. "Onni suosii meitä. Dalmain nousee tietä Simpsonin kanssa. Parissa minuutissa he ovat täällä."

"Onni suosii? Dicky rakas, eihän tämän onnettomammin voi käydä?" Jane oli sieppaamaisillaan pois siteen, mutta tohtori ennätti estää.

"Älkää toki", virkkoi hän. "Älkää viime tingassa pilatko asiaa. Kyllä minä voin pitää teidät molemmat sokeat erillänne. Luottakaa minuun, pysykää sokeana — tarkoitan, istukaa hiljaa. Ettekö te voi ymmärtää, miksi sanoin onnen suosivan meitä? Dalmain tulee kuulemaan minun mielipiteeni asiasta. Saatte kuulla sen samalla. Minulta säästyy aikaa, ja te saatte itse kuulla, miten se häneen vaikuttaa. Nyt, olkaa hiljaa. Minä lupaan, ettei hän istu syliinne. Mutta jos liikahdatte, täytyy minun sanoa, että te olitte jänis tai orava, ja heittää käpyjä niskaanne."

Tohtori nousi ja asteli tietä kohden.

Jane jäi sokeana istumaan.

"Halloo, Dalmain", kuuli hän tohtorin huutavan. "Osasitte tulla tänne ylhäälle? Ihanteellinen paikka. Simpson saa kaiketi mennä pois? Ottakaa minun kädestäni kiinni."

"Kuten näette", vastasi Garth. "Minulle sanottiin, että te olette täällä ylhäällä, ja tulin jäljessänne."

He kiersivät yhdessä viimeisen polvekkeen ja astuivat aukeamalle.

"Oletteko yksin?" kysyi Garth ja pysähtyi. "Luulin kuulleeni puhetta."

"Niin kuulittekin", vastasi tohtori. "Puhuin erään nuoren naisen kanssa."

"Minkä nuoren naisen kanssa?" kysyi Garth.

"Sangen mukavan ja hauskan nuoren naisen kanssa", vastasi tohtori, "mutta koko lailla itseensäottavaisen, luullakseni."

"Tiedättekö nimeä?"

"Jane", sanoi tohtori välinpitämättömästi.

"Ei Jane", sanoi Garth nopeasti — "vaan Jean. Tiedän hänet — puutarhurin vanhin tytär. Tyttö raukka, häntä kaikenlaiset perhehuolet painavat."

"Hän näyttikin alakuloiselta. En tietänyt, että perhehuolet olivat syynä. Istukaamme tälle puunrungolle. Vieläkö saatte mieleenne kuvaa tästä näköalasta?"

"Kyllä", vastasi Garth, "tunnen sen niin hyvin. Mutta ihan minua kauhistaa, kun huomaan, miten kuvat mielestäni katoavat: kaikki, paitsi yksi."

"Ja mikä se on —?" kysyi tohtori.

"'Ainoan oikean' kasvot", sanoi sokea Garth. "Niinkö, ystäväni", sanoi tohtori. "En ole unohtanut, että lupasin tänä aamuna sanoa mielipiteeni kertomanne johdosta. Olen ajatellut sitä sangen tarkkaan ja tehnyt useita johtopäätöksiä. Istummeko tuolle kaatuneelle puulle? Haluatteko polttaa? Hyvä tupakantuoksu saattaa paremmalle puhetuulelle."

Garth otti savukelaatikkonsa, valitsi savukkeen, sytytti sen huolellisesti ja heitti palavan tikun suoraan Janen ristissä oleville käsille.

Ennen kuin tohtori ennätti apuun, oli Jane jo hymyillen heittänyt sen menemään.

"Jopa on hermot!" ajatteli Deryck ihastuneena. "Yhdeksänkymmentäyhdeksän naista sadasta olisi kirkaissut ja niin ilmaissut läsnäolonsa. Totisesti, hän ansaitsee voiton."

Äkkiä Garth kavahti pystyyn. "Luulen, että meidän on parempi tuolla toisella rungolla", sanoi hän odottamatta. "Siellä on ainakin päivänpaisteisempaa". Ja hän meni Janea kohden.

Yhdellä harppauksella tohtori ennätti väliin, tarttui lujasti Janeen ja veti hänet taaksensa, sitten hän ohjasi Garthin Janen paikalle.

"Kuinka tarkasti te jo arvostelette välimatkoja", huomautti hän ja kuljetti Janea toiselle puunrungolle. Sitten hän istui Garthin viereen auringonpaisteeseen. "Palatkaamme puheeseemme", sanoi tohtori jotensakin hengästyneenä.

"Olemmeko me varmasti kahden?" kysyi Garth. "Minusta tuntuu kuin täällä olisi joku."

"Hyvä ystävä", sanoi tohtori, "koska metsässä on yksin tai kahden? Lukemattomat pikku oliot ympäröivät meitä. Pirteitä silmiä tirkistelee oksien välistä, karvaisia häntiä puikkii edestakaisin koloihin, näkymättömiä pienen pieniä olentoja liikkuu kuivuneilla lehdillä jalkaimme alla. Jos yksinäisyyteen haluatte, karttakaa metsää."

"Niin kyllä", vastasi Garth, "kyllä minä sen tiedän ja mielelläni kuuntelen niitä. Minä tarkoitan, että joku ihminen on täällä. Brand, usein minua vaivaa tunne, että joku ihminen on lähelläni. Tässä eräänä päivänä, tiedättekö, olisin voinut vannoa, että hän — 'ainoa oikea' — lähestyi hiljaa, katseli minua pimeydessä-olijaa, sääli minua, kuten hänen jalon, hellän sydämensä odottaisi tekevänkin, ja poistui myös ääneti."

"Milloin se tapahtui?" kysyi tohtori.

"Muutamia päiviä sitten. Tohtori Rob oli juuri kertonut meille, kuinka hän oli tavannut hänet — ei, en saakaan sanoa, missä. Sitten hän ja neiti Gray jättivät minut yksin, ja yksinäni pimeydessäni tunsin hänen katseensa."

"Hyvä mies", sanoi tohtori, "ette saa ruveta pelkäämään moisia näkymättömiä vieraita. Muistakaa, että usein hengessämme tunnemme niiden läsnäoloa, jotka syvästi ja uskollisesti ovat meihin kiintyneet, vaikka he ovat hyvin kaukanakin, ja erittäinkin silloin, kun he tietävät meillä olevan vastuksia ja meidän tarvitsevan heitä. Älkää siis ihmetelkö, jos useinkin tunnette 'ainoan oikean' läsnäoloa, sillä luulen — ja tätä en sano harkitsematta, Dalmain — luulen että hänen koko sydämensä, rakkautensa ja elämänsä kuuluu teille."

"Hyvä Jumalani!" huudahti Garth, nousi ja läksi umpimähkään kävelemään.

Tohtori tarttui hänen käsivarteensa. Seuraavassa tuokiossa hän olisikin jo muuten langennut Janen jalkoihin.

"Pysykää paikallanne, mies", sanoi tohtori, "ja kuulkaa minua. Ette sillä mitään voita, että noin ryntäilette pimeydessä. Minä todistan puheeni. Mutta teidän täytyy kuunnella rauhallisena. Kuulkaa siis nyt. Meillä on tässä sielutieteellinen kysymys, jommoiseen ette varmaankaan koskaan ole kiinnittänyt huomiotanne. Tahtoisin, että vähäksi aikaa loisitte mieleenne kuvan 'ainoasta oikeasta' naisesta, jonka kanssa kuvittelisitte seisovanne silmätysten Eedenin yrttitarhassa tai kuutamossa — missä tahansa — missä mieluimmin haluatte. Voitteko silloin havaita asian olevan näin? Rakastunut mies unohtaa oman itsensä kokonaan. Toisaalta nainen, jota hän rakastaa ja haluaa omakseen ja jossa itsessään on vastarakkautta ja vastakaihoa, käy entistä itsetietoisemmaksi. Mies, haluten vain voittaa ja omistaa, ajattelee yksinomaan naista. Nainen, jonka asia on antautua ja antaa, kääntää yht'äkkiä huomionsa omaan itseensä. Vastaako hän miehen toiveita? Onko hän kaikessa sellainen, miksi mies luulee? Voiko hän häntä täysin tyydyttää, ei ainoastaan nyt, vaan vastaisinakin pitkinä vuosina?"

Tohtori vilkasi Janeen, joka istui puunrungolla neljän metrin päässä. Tämä oli kohottanut ristissä olevat kätensä ja nyökkäsi tohtoriin päin, kasvot helpotusta ja kiitollisuutta loistaen.

Tohtori tunsi olevansa oikealla tolalla. Mutta sokean kasvot hänen vieressään vetäytyivät pilveen ja synkkenivät synkkenemistään tohtorin jatkaessa puhettaan:

"Näettekö, rakas ystävä, itse te minulle sanoitte, ettei hänen kauneutensa ollut sitä lajia, jota teidän tiedettiin ihailevan. Eikö ollut siis mahdollista, että hän pelkäsi, ettei hänen ulkomuotonsa jonkin ajan kuluttua enää tyydyttäisi teidän vaatimuksianne?"

"Ei", vastasi Garth, äänessä ehdoton varmuus. "Sellainen otaksuma on liiaksi alentavaa. Sitä paitsi, jos sellainen ajatus mahdollisesti olisi tullut hänen mieleensä, olisi hänen tarvinnut vain kysyä minulta. Päätökseni oli joka tapauksessa peruuttamaton ja vastaukseni olisi rauhoittanut hänet."

"Rakkaus on sokea", huomautti tohtori tyynesti.

"Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat", huudahti Garth tuimasti. "Rakkaus on niin tarkkanäköinen, että se näkee kuoren alle ja riemuitsee kauneudesta, jota eivät muiden silmät erota."

"Ette siis hyväksy minun teoriaani?" kysyi tohtori.

"En selitykseksi omaan kohtaani", vastasi Garth, "sillä minä tiedän, että hänen ylevä mielensä olisi auttanut hänet moisten arvelujen yläpuolelle. Mutta yhdyn siihen, että rakastunut mies unohtaa kokonaan oman itsensä. Kuinka me muuten ikinä uskaltaisimmekaan pyytää naista vaimoksemme? Voi, Brand, kun kaikkea oikein ajattelee — kuinka tunkeudumme hänen persoonalliseen elämäänsä, kuinka pyydämme oikeutta saada mieltä myöten kajota häneen, vaikkapa vain käteen — ei mies voisi sitä tehdä, ellei juuri se, että mies rakastaa häntä ja ajattelee häntä, saisi miestä niin tyyten unohtamaan oman itsensä. Katsellessani nyt taaksepäin sitä aikaa huomaan täydellisesti niin olleen minun laitani. Ja kun hän kirkossa sanoi minulle: 'Kuinka vanha te olette?' — niin, en kertonut sitä teille illalla — vaikutti tämä äkkinäinen ajatusteni johtaminen omaan itseeni niin väkevästi, että koko onneni tuntui peräti kutistuvan ja kuolevan oman mitättömyyteni kauhistukseen."

Hiljaista metsässä. Tohtori tunsi olevansa pelissä häviön puolella. Hän ei uskaltanut katsoa vastapäätä istuvaan, äänettömään olentoon. Viimein hän lausui:

"Dalmain, tässä ongelmassa on kaksi ratkaisua mahdollista. — Luuletteko, että tässä oli vain neitseellisen kainostelevana vastaanpaneva Eeva, joka uskoi Aatamin kyllä omansa etsivän?"

"Ooh, ei", sanoi Garth painokkaasti. "Paljon pitemmälle olimme jo päässeet. Ettekä sellaiseen edes vihjaisisi, jos tuntisitte hänet. Hän on liian rehellinen, perin pohjin suora ja vilpitön pettääkseen minut. Ja lisäksi, jos asia niin olisi ollut, olisi hän näiden yksinäisten vuosien kuluessa, kun näki, etten antanut merkkiäkään itsestäni, lähettänyt jonkinlaisen tiedon siitä, mitä oli todella tarkoittanut."

"Olisitteko mennyt hänen luoksensa?" kysyi tohtori,

"Olisin", sanoi Garth verkkaisesti. "Olisin mennyt ja olisin antanut anteeksi — sillä hän on minun omani. Mutta samaa se ei enää olisi ollut. Se olisi ollut ala-arvoista meille kummallekin."

"No niin", jatkoi tohtori, "toinen ratkaisu on vielä. Te myönsitte, että tuo 'ainoa oikea' ei täyttänyt tavanmukaisen kauneuden mittoja. Teidän kauneudenihailunnehan yleensä tunnettiin. Ettekö luule tuona pitkänä yönä — muistakaa, mitenkä uutta tällainen ylenpalttinen, kaihoava rakkaus hänelle oli — rohkeuden häneltä uupuneen? Häntä peloitti tietysti, että kauneusvaatimuksenne pian muuttuisivat niihin kasvoihin ja siihen olemukseen nähden, joka aina oli istuva teitä vastapäätä pöydässä, ja huolimatta omasta suuresta rakkaudestansa ja teidän rakkaudestanne hän piti viisaampana välttää vastaisia pettymyksiä luopuen nykyhetken onnesta. Juuri siksi, että hän teitä todella rakasti, riitti hänellä voimaa sellaiseen ratkaisuun."

Vastapäätä oleva äänetön olento nyökkäsi ja istui kädet ristissä, odottaen. Deryck ajoi hänen asiaansa paremmin kuin hän itse olisi osannutkaan.

Hiljaista metsässä. Koko luonto tuntui ääneti odottavan vastausta.

Se tuli. "Ei", sanoi Garthin nuorekas ääni empimättä. "Siinä tapauksessa hän olisi puhunut minulle pelostansa ja minä olisin heti hänet rauhoittanut. Teidän otaksumanne on alentavaista rakastamalleni naiselle."

Tuuli huoahti puissa. Pilvi peitti auringon. Kumpaakin sokeata, jotka eivät mitään nähneet, värisytti, ja he olivat vaiti.

Tohtori puhui. "Rakas poika", virkkoi hän kovin sydämellisesti, "minun täytyy sittenkin yhä pysyä horjumattomassa vakaumuksessani, että tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle te olette yhä 'ainoa oikea' mies. Pimeydessänne on hänen oikea paikkansa teidän vieressänne. Kenties hän nytkin parhaillaan toivoo tänne luoksenne. Ettekö voi sanoa minulle hänen nimeänsä ja sallia minun mennä etsimään häntä ja kuulla hänen omasta suustansa hänen käsitystänsä asiasta, ja jos se on sellainen kuin arvelen, tuoda hänet tänne, niin että hän teille tässä ankeudessanne saisi todistaa rakkautensa ja hellyytensä?"

"Ei ikinä!" sanoi Garth. "Ei elämässäni! Ettekö käsitä, että kun en kerran silloin, kun minulla oli näköni, mainetta ja kaikkea kyllin, kun en silloin voinut saavuttaa hänen rakkauttaan, niin nyt hän saattaisi tuntea minua, avutonta sokeana kohtaan pelkästään sääliä! Ja hänen sääliinsä en tyydy. Jos olin 'vain nuori poika' kolme vuotta sitten, olen nyt 'vain sokea mies', hyväsydämisen säälin kohde. Jos taasen olette oikeassa ja hän silloin epäili rakkauttani ja uskollisuuttani, en nyt enää kykene osoittamaan hänen olleen väärässä enkä myös todistamaan uskollisuuttani. Mutta en päästä tällaisia arveluja himmentämään rakastettuni kuvaa. Hän tarvitsi täydennykseksensä niin paljon parempaa, kuin mitä minä saatoin tarjota. Hän hylkäsi minut, koska en ollut hänen arvoisensa. Ajattelen sen asian mieluimmin niin. Jätetään se nyt."

"Ja te jäätte yksinäisyyteenne", sanoi tohtori surullisesti.

"Pidän yksinäisyyttä turhia toiveita parempana", vastasi Garth. "Kas niin! Kuuluu soitettavan aamiaiselle, Brand. Margery tulee pahalle tuulelle, jos annamme hänen pyhäruokansa odottaa."

Hän nousi ja käänsi sokeat kasvonsa näköalaa kohti.

"Voi, kuinka hyvin sen tunnen", virkkoi hän. "Kun neiti Grayn kanssa istumme täällä ylhäällä, kertoo hän minulle kaikki, mitä näkee, ja minä kerron, mitä hän ei näe, mutta minkä minä tiedän siellä sentään olevan. Hän harrastaa taidetta ja häntä huvittaa samat asiat kuin minuakin. Minun täytyy pyytää teitä antamaan kätenne, Brand, vaikka tie on leveä ja tavallaan hyväkin. Täytyy olla varovainen. Olen pari kertaa ollut menemäisilläni nurin ja lupasin neiti Graylle — — — Tie on leveä. Niin, me voimme kyllä kulkea kaksi rinnatusten, kolmekin, jos tarvis vaatisi. Oli hyvä, että tämä tie tuli tehdyksi. Tätä oli ennen vaikea kiivetä."

"Kolmekin rinnatusten", sanoi tohtori. "Niin voisikin — jos tarve vaatisi." Hän astui muutaman askelen Janen luo, nosti hänet istumasta ja pisti hänen kylmän kätensä vasempaan käsikoukkuunsa. "No, ystäväni, vasen puoli on teille sopivampi, niin saa keppi olla oikeassa kädessä."

Ja niin he lähtivät kulkemaan metsästä tuona kevätkesäisenä, kauniina pyhäaamuna; ja tohtori kulki ryhdikkäänä noiden kahden särkyneen sydämen välissä yhdistäen ne toisiinsa, mutta myös erottaen ne toisistansa.

Yht'äkkiä Garth pysähtyi ja kuunteli. "Olin kuulevinani muitakin askelia kuin teidän ja minun", sanoi hän.

"Metsä on täynnä askelten ääniä", sanoi tohtori, "aivan samoin kuin sydän on täynnä kaikuja. Jos seisotte ja kuuntelette, kuulette mitä haluatte niin toisaalta kuin toisaaltakin."

"Ei seisota sitten", sanoi Garth, "sillä kun entisaikaan vähän myöhästyin aamiaiselta, sain Margeryltä aika kyytiä."

Kahdeskymmeneskuudes luku.

PIMEYDEN MAASSA SYDÄMET KOHTAAVAT TOISENSA.

"En milloinkaan, neiti Gray, kykene ilmaisemaan, mitä ajattelen kaikesta siitä, mitä te olette minun hyväkseni tehnyt."

Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä kirjastossa. Aamuaurinkoa tulvehti sisään. Ilmassa tuntui kukkain tuoksu ja kajahteli lintujen laulu. Kun hän noin soreana seisoi auringonpaisteessa, kuvastui hänen olentonsa joka piirteessä uutta voimaa ja toiveikkuutta. Hän ojensi innokkaasti kätensä sisar Rosemaryä kohden, enemmän tosin osoittaakseen, kuinka suuressa arvossa hän piti häntä, kuin vähintäkään odottaen, että sisar Rosemary painaisi omansa niihin.

"Ja täällä minä kuljin ja kuvittelin teillä olevan hauskaa ystävienne luona, tuumien keitä ja missä he täällä lähistöllä saattoivat olla. Ja te istuittekin koko ajan silmät siteissä huoneessanne. Voi, sehän on vallan selittämätöntä hyvyyttä! Mutta ettekö sentään väliin tuntenut olevanne pieni petturi, neiti Gray?"

Ainahan hänellä se tunne oli — Jane paralla. Siksi hän heti vastasikin: "Tunsin kyllä. Vaikka sanoinhan teille, etten mennyt kauaksi. Ja lähistöllä asuvat ystäväni olivat Simpson ja Margery, jotka auttoivat ja rohkaisivat minua. Ja tottahan puhuin myöskin, kun sanoin lähteväni pois, sillä meninhän pimeyteen, ja siellä on vallan toinen maailma kuin päivänvalossa."

"Kuinka se on totta!" huudahti Garth. "Ja kuinka vaikeata on saada ihmisiä käsittämään, miten yksinäistä siellä on, ja kuinka tuntuu siltä, kuin he itsekin aivan odottamatta tulisivat jostakin toisesta maailmasta, laskeutuisivat luoksemme jostakin kaukaisesta taivaankappaleesta, osaaottavasti puhellen, ystävällisesti käteen tarttuen, ja lähtisivät jälleen muuanne jättäen meidät äärettömään yksinäisyyteen pimeyden maahan."

"Niin", myönsi sisar Rosemary, "vieläpä melkein pelkäämme jonkun tulevan, sillä hänen mentyänsä tuntuu pimeys entistä pimeämmältä, yksinäisyys entistä yksinäisemmältä."

"Voi, tunsitteko tekin sen?" sanoi Garth. "Tiedättekö, nyt kun tekin olette käynyt pimeyden maassa, ei siellä minusta enää tunnu niin yksinäiseltä kuin ennen. Voin aina sanoa: 'Eräs rakas ja uskollinen ystävä on myös ollut täällä.'"

Hän nauroi niin poikamaisen iloisesti, että kaikki, mikä oli äidillistä Janen rakkaudessa, virkosi voimakkaana eloon ja vaati häneltä ääretöntä ponnistusta. Hän katseli valkopukuista, sorjaa olentoa, joka niin miehekkäänä, yhä niin kauniina nojasi ikkunapieleen, mutta joka kuitenkin oli niin avuton ja sen äärettömän hellyyden tarpeessa, jota hänellä oli antaa. Sitten, seisoessaan yhä katsellen häntä, Jane levitti sylinsä, ikään kuin tämän näin lähelle valmistetun ihanan lepopaikan olisi täytynyt aivan magneetin tavoin vetää hänet hänen luokseen; ja näin seisoen auringonpaisteessa Jane puhui.

Oliko hän kaunis? Kannattiko hänet maalata? Saattaisiko mies milloinkaan kyllästyä moiseen katseeseen, moisiin häntä kohden ojennettuihin käsiin? Voi, liian myöhäistä! Siitä asiasta ei kukaan rakastava mies enää milloinkaan voisi arvosteluansa lausua. Se katse oli vain yhtä miestä varten. Hän ainoastaan kykeni sen katseen loihtimaan noihin rakkautta säteileviin kasvoihin. Mutta hän ei voi onnesta väräjävin äänin kertoa sen kauneudesta. Hän ei voi arvostella. Hän ei voi nähdä. Hän on sokea!

"Herra Dalmain, on paljon yhtä ja toista, mistä kyllä puhelemme sitten, mutta ensin tahtoisin kertoa teille, mikä mielestäni oli tärkein, mitä opin pimeyden maassa." Mutta huomaten mielenliikutuksen vaikuttavan hänen äänensä sävyyn, mikä mahdollisesti liian selvästi johti mieleen "Rukousnauhan" sävelet, pysähtyi hän ja jatkoi hiukan korkeammassa ja vienommassa äänilajissa, jommoista sisar Rosemary tavallisesti käytti.

"Herra Dalmain, opin mielestäni ymmärtämään, että se, mikä yhdelle tuntuu kuvaamattomalta yksinäisyydeltä, voi kahdelle tuntua sangen ihanalta paratiisilta. Minulle selvisi, että joissakin tapauksissa pimeydestä voisi tulla sielujen ihana kohtauspaikka. Jos rakastaisin miestä, joka on menettänyt näkönsä, iloitsisin omastani voidakseni olla hänen silminänsä, kun hän niitä tarvitsee, aivan samoin kuin jos olisin rikas ja hän köyhä, pitäisin rahojani jonkin arvoisina ainoastaan siksi, että hänellä olisi hyötyä niistä. Mutta tiedän kyllä, että päivänvalo usein kiusaisi minua sen tähden, ettei hän sitä näe ja siitä kerallani nauti, ja kun ilta lähestyy, tekisi mieleni sanoa: 'Sammuttakaamme valkeat, älkäämme päästäkö kuunvaloa sisään, istukaamme yhdessä pehmeässä, tenhoavassa pimeydessä, joka kykenee paremmin liittämään yhteen kuin päivänvalo.'"

Janen puhuessa Garth kuunteli ja hänen kasvonsa kalpenivat ja niiden ilme kävi oudon jäykäksi. Sitten, ikään kuin jonkinlaisesta vastavaikutuksesta, hänen kasvonsa leimahtivat poikamaisen punaisiksi aina hiusmartoa myöten. Hän haparoi oranssinväristä rihmaa, joka johti hänen tuolilleen.

"Sisar Rosemary", sanoi hän, ja Janen kädet vaipuivat, kun hän kuuli hänen äänensä sävyn, "on hyvin ystävällistä, että kerrotte minulle, mitä kauniita ajatuksia teissä heräsi pimeydessä. Mutta toivon, että sitä onnellista miestä, jolla on teidän sydämenne tai joka voittaa sen kerran omakseen, ei koskaan kohtaisi niin kova onnettomuus kuin on näkönsä menettäminen. Hänen on parempi elää teidän kanssanne näkevänä kuin joutua käyttämään hyväkseen teidän jaloa uhrautuvaisuuttanne. Mutta mitenkä kirjeiden avaamisen käy?"

Hänen kätensä liukui pitkin oranssinväristä rihmaa, ja hän löysi tuolinsa.

Ja Jane huomasi selittämättömäksi kauhukseen, mitä oli tehnyt. Hän oli kokonaan unohtanut sisar Rosemaryn ja käyttänyt häntä vain välikappaleena saadakseen Garthin tajuamaan, mitä hänen rakkautensa — Janen rakkaus — voisi merkitä hänelle — sokealle. Hän unohti, että Garthin mielestä oli keskustelussa kysymyksessä ainoastaan sisar Rosemary, hän, joka äsken juuri oli osoittanut olevansa niin osaaottavainen ja uskollinen. Ja — voi, rakas Garth parka! Ja senkin rohkea, julkea sisar Rosemary! — Garth tietysti teki sen johtopäätöksen, että sisar Rosemary koetti mielistellä häntä. Jane tunsi olevansa Skyllan ja Kharybdiksen välissä ja teki perin nopean ja hänelle luonteenomaisen keikauksen asiassa.

Hän meni toiselle puolelle pientä pöytää ja istuutui paikalleen. "Minä luulin, että juuri siksi, että ajattelin häntä, tämä selvisi minulle", sanoi hän, "mutta juuri tällä haavaa poika ja minä emme ole vallan hyvissä väleissä. Ei hän edes tiedä, että minä olen täällä."

Garth kohottautui ja taas poikamainen puna osoitti hänen häpeävän äskeistä ajatustansa.

"Hyvä neiti Gray", sanoi hän innokkaasti, "älkää vaan pitäkö minua tungettelevana tai epähienona, mutta tiedättekö, olen usein tuuminut, eiköhän vaan liene olemassa tuo onnellinen mies."

Sisar Rosemary nauroi. "No niin, mutta ei häntä tällä haavaa juuri onnelliseksi voi sanoa", virkkoi hän, "ainakaan siihen katsoen, mitä hän minusta ajattelee. Minun sydämeni on niin kokonaan hänen, jos hänet vain saataisiin se uskomaan. Mutta väärinymmärrystä on tullut välillemme — kokonaan minun syyni — eikä hän salli minun selittää sitä."

"Mutta hän on typerä hullu!" huudahti Garth. "Oletteko te ja hän kihloissa?"

Sisar Rosemary empi. "Emme me oikeastaan kihloissa ole", sanoi hän, "vaikka asia kyllä sittenkin samaa tarkoittaa. Ei kumpainenkaan meistä tahtoisi ajatellakaan ketään muuta." Garth tiesi, että joissakin kansankerroksissa asianomaiset avioliiton ensi havitteluksi "pitävät seuraa keskenään", askelta korkeampi tapa kuin sisäkön, joka sanoo menevänsä "vähän ulos kävelemään", molemmat varsin kuvaavia lausetapoja, sillä jos kaunis Phyllis armaansa kanssa lähtee iltaisin syrjäteille ja pensasaitojen suojaan tai kaduille ja puistoihin, niin nuo toiset pitävät seuraa keskenään tuttujen ja omaistensa vierashuoneissa tai lehtimajoissa. Joka tapauksessa Garth oli aina ajatellut sisar Rosemaryn kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin. Ehkä tuo tomppeli, jota hän nyt jo sydämestänsä inhosi, kuului alempiin kerroksiin, tai ehkäpä se sairaanhoitajataryhdistys, mihin sisar Rosemary kuului, ei sallinut julkista kihlausta, mutta ei ollut tietävinään "julkisesta salaisuudesta". Oli miten tahansa, hyväsydämisellä, lahjakkaalla ja miellyttävällä pikku neidillä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, oli oma "poikansa"; ja tämä todettu tieto helpotti Garthin mieltä. Hän oli viime aikoina niin pelännyt, ettei hän ehkä aina ollut täysin rehellinen sisar Rosemarylle eikä itselleen. Sisar Rosemary oli käynyt hänelle välttämättömäksi, aivan elinehdoksi, ja oli taidollansa ja uhrautuvaisuudellansa saavuttanut hänen suuren kiitollisuutensa. Heidän suhteensa oli niin välitön, heidän seurustelunsa toverillista ja vaivatonta, ja tätä ihanteellista asiaintilaa oli tohtori Rob muutamana päivänä tullut sotkemaan tekemällä erään ehdotuksen. Garth oli kahden kesken selittänyt, miten hänen onnensa ja hauskuutensa oli neiti Gray n varassa ja mitenkä hän pelkäsi, että laitoksen johtajatar kutsuisi hänet pois.

"Pelkään niin, etteivät he anna sisarten olla kauan yhtä mittaa samassa paikassa, mutta ehkä tohtori Deryck voi järjestää niin, että tässä tapauksessa tehtäisiin poikkeus", sanoi Garth.

"Äh, mitä te johtajattarista ja tohtori Deryckistä välitätte", virkkoi tohtori Rob suorasukaisesti. "Jos tahdotte aina pitää hänet, niin varatkaa hänet itsellenne. Naikaa hänet, poikani! Minä takaan, että hän kyllä huolii teidät!"

Niin astui tohtori Rob kömpelöillä, rautakorkoisilla saappaillaan arkaluontoisen tilanteen varpaille.

Garth koetti saada pois mielestään koko ehdotuksen, mutta ei onnistunut. Hän rupesi tarkkaamaan sisar Rosemaryn tuumia ja askareita hänen hyväksensä, ja ne menivät pitemmälle kuin mitä hänen ammattivelvollisuutensa olisi vaatinut, niin että hänestä tuntui, että erikoisen hellä osanotto vaikutti tämän alttiuteen. Hän työnsi ajatuksen pois mielestään yhä uudelleen, kutsuen tohtori Robia vanhaksi höperöksi ja itseänsä itserakkaaksi aasiksi. Mutta yhä uudelleen hän tunsi sisar Rosemaryn lähestyessä joutuvansa vaalivan rakkauden herkkään ilmapiiriin.

Sitten hän eräänä yönä joutui suureen kiusaukseen ja voitti sen.

Miksi hän ei oikeastaan tekisi, niinkuin tohtori Rob oli neuvonut? Miksei hän voisi mennä naimisiin tämän miellyttävän, lahjakkaan ja hellän sairaanhoitajattaren kanssa, ja niin hän saisi pitää hänet ainiaan luonansa pimeydessänsä. Hän ei pitäisi häntä "vain nuorena poikana"… Mitä hänellä oli tarjottavana hänelle? Kaunis koti, kaikki mukavuudet, runsas omaisuus, seuraa, joka tuntui häntä miellyttävän. Mutta silloin kiusaaja iski harhaan kuiskatessaan: "Ja ääni olisi aina Janen. Et ole milloinkaan nähnyt sairaanhoitajattaren kasvoja, etkä milloinkaan näe. Voit kuvitella sen äänen kuuluvan niihin kasvoihin ja siihen olentoon, jota ihailet. Voit mennä naimisiin pikku sisaren kanssa, mutta rakastaa yhä Janea…" Mutta silloin Garth huudahti kauhistuneena: "Mene tiehesi, kiusaaja!" ja hän selviytyi voittajana taistelusta.

Mutta hän oli sittenkin levoton, että oli jollakin tavoin häirinnyt sisar Rosemaryn sydämen rauhaa. Siksi puhe nuoresta miehestä jota sisar Rosemary rakasti, tuotti hänelle helpotusta herättäen samalla mieletöntä, hiipivää mustasukkaisuutta. Ja nyt hän kuuli, että tuo nuori mies oli syypää sisar Rosemaryn onnettomuuteen, kuten Jane oli syypää hänen omaansa — ei syypää, vaan sen aiheuttaja.

Hän päätti kerta kaikkiaan karkottaa ne ajatukset, jotka viime aikoina hänen omassa mielessään olivat tunkeutuneet heidän välillensä, ja laskea heidän ystävyydellensä vielä lujemman ja kiinteämmän perustan olemalla hänelle ehdottoman suora tässä asiassa.

"Neiti Gray", sanoi hän, kumartuen hänen puoleensa huulilla kaunis, poikamaisen avomielinen hymy, jota monet naiset olivat pitäneet aivan vastustamattomana, "on ollut kovin ystävällistä, että olette kertonut minulle itsestänne, ja vaikka myönnänkin tuntevani mieletöntä mustasukkaisuutta tuota onnen suosimaa nuorta miestä kohtaan, jolla on teidän koko sydämenne, olen kuitenkin iloinen, että hän on olemassa, sillä olemme kaikki jotakin vailla, ellemme ihmeellisestä kokemuksesta tunne tuota 'ainoata oikeata' naista tai 'ainoata oikeata' miestä. Ja minä kerron teille, rakas, uskollinen ystäväni, jotakin, mikä läheltä koskee sekä teitä että minua; mutta ennenkuin sen teen, antakaa kätenne minulle, jotta tunnen olevani lähempänä teitä kuin ennen milloinkaan. Te, joka olette käynyt pimeyden maassa, ymmärrätte, mitä kädenpuristus siellä merkitsee."

Garth ojensi kätensä pöydän yli; koko hänen olentonsa ilmaisi jännittynyttä odotusta.

"En voi antaa, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan värähtelevin äänin. "Satuin polttamaan käteni. No, ei se vaarallista ole. Älkää näyttäkö noin levottomalta. Tulitikulla vain. Niin, silloin kun olin sokeana. Kertokaa nyt minulle siitä, mikä koskee sekä teitä että minua."

Garth veti kätensä takaisin ja liitti molemmat yhteen polvensa ympäri. Hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja kohotti kasvonsa. Niillä oli niin puhdas ilme, sellainen alhaisemman luontomme kiusausten yläpuolelle kohonnut hengen ylevyys, että Janen silmät kostuivat, kun hän niitä katseli. Hän näki, mitä rakkaus häneen ja kärsimysten kova koulu olivat merkinneet hänen ystävällensä.

Garth alkoi puhua hiljaisesti, kääntymättä Janeen päin.

"Sanokaa minulle", virkkoi hän, "sanokaa, onko hän — kuinka rakas hän on teille?"

Jane ei voinut irroittaa silmiänsä noista rakkaista kasvoista tuosta rakkaasta olennosta. Janen liikutus värähdytteli sisar Rosemaryn ääntä.

"Hän on minun kaikkeni, kaikkeni", vastasi hän.

"Rakastaako hän teitä niin suuresti kuin te ansaitsette?"

Jane kumartui ja painoi huulensa siihen kohtaan pöytää, missä Garthin ojennettu käsi oli ollut. Sitten sisar Rosemary vastasi: "Hän rakasti minua paljon, paljon enemmän kuin ikinä ansaitsen."

"Miksi sanotte 'rakasti'? Eikö 'rakastaa' ole oikeampi muoto?"

"Oi, ei!" sanoi sisar Rosemary murtuneella äänellä. "Pelkään, että olen kadottanut hänen rakkautensa oman epäilykseni ja erehdykseni vuoksi."

"Ette koskaan! Ei ikinä!" sanoi Garth. "'Rakkaus ei koskaan häviä!' Rakkaus on kuolemaakin väkevämpi. Saattaapa jonkin aikaa näyttää siltä, kuin se olisi kuollut ja haudattu. Mutta sitten koittaa pääsiäisaamu, ja katso! rakkaus elpyy uudelleen! Onneton rakkaus, epätoivoinen, kärsivä, on kuin lintu, jonka siivet ovat kastuneet. Se ei voi lentää; se ei voi kohota. Se hypähtelee maassa ja piipittää surkeasti. Mutta jokainen siipienräpytys ravistaa pois vesipisaroita, jokainen hetki auringonpaisteessa kuivattaa hentoja sulkia, ja ennen pitkää se lennähtää puunlatvaan voimistuneena kylvystä, joka ensin näytti vieneen siltä koko sen lentokyvyn."

"Voi, — kunpa minun rakas ystäväni voisikin kuivata siipensä", huokasi sisar Rosemary. "Mutta pelkään niin, että tein vielä pahempaa. Minä leikkasin ne. Ei, vieläkin pahempaa — minä katkaisin ne."

"Tietääkö hän, että te nyt itse tunnette tehneenne pahasti?" kysyi Garth lämpimästi.

"Ei", vastasi sisar Rosemary. "Hän ei suo minulle tilaisuutta selittää eikä sanoa, kuinka väärin hän tekee sekä itseänsä että minua kohtaan ajatellessaan minun menettelystäni siten kuin hän nyt ajattelee."

"Tyttö parka!" sanoi Garth, äänessä ymmärtämystä ja osanottoa. "Minun omat kokemukseni ovat olleet niin surullisia, että voin ymmärtää niitä, joiden uskollisen rakkauden tie ei kulje myötämaata, vaan on okainen ja kiviä täynnä. Mutta seuratkaa neuvoani, neiti Gray. Kirjoittakaa hänelle ja tunnustakaa avoimesti kaikki. Älkää salatko mitään. Kertokaa koko asia aivan niinkuin se oli. Kuka tahansa mies, joka todella rehellisesti rakastaa, uskoo teidän selityksenne ja on kiitollinen siitä. Toivon vain, ettei hän ryntää heti tänne ja vie teitä minulta!"

Jane hymyili kyynelsilmin.

"Jos hän minut tahtoo, on minun mentävä hänen luoksensa", sanoi sisar Rosemary.

"Kuinka minä pelkään sitä päivää", jatkoi Garth, "jolloin te tulette ja sanotte minulle: 'Nyt, nyt minun on mentävä.' Ja tiedättekö, olen toisinaan ajatellut — olettehan tehnyt niin paljon minun hyväkseni ja käynyt niin suuriarvoiseksi minulle — olen toisinaan ajatellut — voin sen nyt suoraan sanoa — että usein eräs keino on tuntunut sangen läheiseltä saadakseni pitää teidät ainiaan. Te olette ylenmäärin kaiken sen arvoinen, mitä mies voi teille tarjota, kaiken sen hellyyden, mitä hän voi osoittaa. Ja koska en teidän veroisellenne milloinkaan voisi tarjota muuta kuin parhaani, tahdon ilmaista teille, että sydämeni sisimmässä aina säilytän erään rakastamani naisen kuvaa. Kaikki muut himmenevät vähitellen. Sokeudessani tuskin enää selvästi muistan, minkä näköisiä olivat ne monet kauniit kasvot, jotka maalasin ja joita ihailin. Kaikki ne ovat, mitkä enemmän mitkä vähemmän, epäselvinä ja hämärinä mielessäni. Mutta pimeyden synkentyessä tämä kuva, Jumalan kiitos, käy yhä kirkkaammaksi. Se säilyy elämäni loppuun asti, vielä kuolinhetkelläni näen sen naisen kasvot, jota minä rakastan. Te sanoitte 'rakasti' puhuessanne miehestä, jonka kuvaa sydämessänne säilytätte, kun ette ole varma hänen nykyisistä tunteistaan. Minä en voi sanoa 'rakastaa' enkä 'rakasti' hänestä, jolla sydämeni on. Hän ei ole koskaan minua rakastanut. Mutta minä rakastan häntä niin, että minun on mahdoton antaa 'parhaintani' toiselle naiselle. Jos minä arvottomista, itsekkäistä pyyteistä taipuisin pyytämään jotakuta toista vaimokseni, tekisin hänelle ääretöntä vääryyttä. Sillä hänen kasvonsa, joita en milloinkaan näkisi, olisivat tyhjän veroiset minulle. Aina vain nuo yhdet kasvot pysyisivät kirkkaina pimeydessäni. Hänen äänensä olisi vain sitä mukaa rakas, kuin se muistuttaisi sen naisen ääntä, jota rakastan. Ystäväni, jos te joskus rukoilette puolestani, rukoilkaa silloin, etten milloinkaan tulisi niin halpamaiseksi, että pyytäisin jotakuta naista avioliittoon, sillä vain akanoitahan minä enää voisin hänelle tarjota."

"Mutta —", sanoi sisar Rosemary, "hän, jonka syy on, että muut voivat saada ainoastaan akanoita, mitä hän itse, hän, joka olisi voinut saada koko vehnänjyvän, sen hienon, täyteläisen sisuksen —?"

"Hän", sanoi Garth, "ei huolinut siitä. Ei se ollut kelvollinen. Oi hyvä Jumalani, te pikku tyttö —! Kunpa tietäisitte, miltä tuntuu olla mitätön sen naisen silmissä, jota rakastaa!" Voihkaisten peitti Garth kasvot käsiinsä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi kirjastossa. Äkkiä Garth rupesi puhumaan, hiljaa ja nopeasti, kohottamatta päätään.

"Taas", sanoi hän, "minulla on ihan sama tuntemus, mistä kerroin Brandillekin, mutta nyt selvempänä kuin koskaan paitsi silloin kerran, kun olin yksinäni. Voi, neiti Gray! Älkää liikahtako! Älkää menkö mihinkään! Mutta katselkaa ympäri huonetta ja sanokaa, näettekö mitään. Katsokaa ikkunan luota. Katsokaa oven luota. Kumartukaa ja katsokaa varjostimen taakse. Minä en usko, että olemme kahden. En voi koskaan sitä uskoa. Minua petetään sokeudessani. Ja kuitenkin — minua ei voi pettää. Minä tunnen, että nainen, jota rakastan, on lähelläni. Hänen silmänsä tarkastavat minua säälivinä, murheellisina ja osaaottavina. Hänen surunsa, kun hän näkee minun onnettomuuteni, on niin valtava, että se saartaa minut, niinkuin olin uneksinut hänen rakkautensa tekevän — — — Oi, Jumalani! Hän on niin lähellä — ja se on kauheata, sillä minä en tahdo häntä lähelleni. Soisin mieluummin tuhansia penikulmia välillemme — ja olen varma, ettei ole kuin muutama askel… Onko tämä mielikuvitusta? vai onko tämä totta? vai olenko tulemaisillani hulluksi?… Neiti Gray! Te ette petä minua. Tarkastakaa huone! Herran nimessä, katsokaa kaikkialta ja sanokaa, olemmeko kahden? Ja ellemme ole, kuka on huoneessa paitsi teitä ja minua?"

Jane oli istunut kyynärpäitään pöytään nojaten, hellivät silmät kiinteästi luotuina Garthin painuneeseen päähän. Kun Garth toivoi hänen olevan tuhansien penikulmien päässä, painoi hän päänsä käsiinsä. He olivat niin lähellä toisiaan, että jos Garth olisi uudelleen ojentanut oikean kätensä, se olisi koskettanut Janen tuuheaa, pehmeää tukkaa. Mutta Garth ei ojentanut kättänsä, ja Jane istui kasvot käsiin kätkettyinä.

Garthin hätääntyneen kysymyksen jälkeen vallitsi kirjastossa tuokion syvä äänettömyys. Sitten Jane kohotti päätänsä.

"Ei huoneessa ole ketään muita, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "kuin te ja — minä."

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

SILMÄT, JOITA GARTH USKOI.

"Te pidätte siis autolla ajamisesta, neiti Gray?"

He olivat ensi kerran olleet ajelemassa autolla ja joivat nyt kirjastossa teetä yhdessä, myöskin ensi kertaa, ja ensi kertaa sisar Rosemary kaatoi teetä potilaallensa. Oli vasta maanantai-iltapäivä, mutta Janen loppuviikolla saamat kokemukset olivat jo hankkineet hänelle monta uutta oikeutta.

"Kyllä, pidän siitä, herra Dalmain, erittäinkin kun on näin kaunis ilma kuin nyt."

"Oletteko ennen ollut sellaisessa paikassa, missä on auto?"

Sisar Rosemary epäröi. "Olen kyllä ollut perheissä, missä on auto, ja olen ajanut tohtori Brandin autolla. Hän oli kerran minua vastassa Charing Crossilla."

"Jaha, minä tiedän", sanoi Garth. "Hieno vehje. Olitteko silloin menossa jonkun potilaan luo vai palasitteko hoitamasta jotakuta?"

Sisar Rosemary hymyili ja puraisi huultaan. "Menossa", vastasi hän aivan totisena. "Käväisin vain tohtorin kotona saamassa lähempiä tietoja ja ohjeita."

"Mahtaa olla suurenmoista tehdä työtä semmoisen miehen johdolla kuin Brand", sanoi Garth, "ja minä olen kuitenkin varma siitä, että kaikki paras, mitä teette, on omaa keksimäänne. Eihän hän esimerkiksi neuvonut teille sitä loppuviikkoista vierailumatkaa? En usko. Ja mitä se jo on vaikuttanut! Mutta sanokaapa eräs asia! Kun me ajoimme autolla, ei koskaan yhtäkkiä vähennetty vauhtia päästäksemme jonkin ohi eikä toitotettu äkkiä, jotta saataisiin jokin tieltä pois, vaan te ilmoititte aina ennakolta, minkä ohi ajoimme tai mikä oli tiellä vähän matkan päässä. Kuten: 'Ensi käännöksessä meidän täytyy ajaa heinäkuorman ohi, siinä on ahdas paikka, mutta täytyy hiljentää vauhtia'; tai: 'Kas, vanha ruskea lehmä on tuolla keskellä tietä. Tottahan väistää, kun toitotamme.' Ja kun sitten tienmutkassa äkkiä vauhti hiljeni tai toitotettiin torvea, tiesin syyn jo ennakolta eikä mikään tullut yllättäen. Tiesittekö te, kuinka tuskallista on sokealle, että kiidettäessä täyttä vauhtia sitten aivan äkkiä hiljennetään kulkua eikä hän aavista syytä siihen, tai että kaarretaan tuntuvasti sivulle eikä hän tiedä, mitä väistetään? Tänään ajelumme oli sulaa yhtämittaista nautintoa, te kun piditte huolta siitä, ettei mitään semmoista tapahtunut. Tiesin jo etukäteen mitä tapahtuisi aivan yhtä hyvin, kuin jos minulla olisi ollut näköni."

Jane painoi käden povellensa. Oi, kuinka vähällä Garth pääsisi kaikista noista sokean tarpeettomista kärsimyksistä, jos hän saisi aina olla hänen rinnallansa.

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "minä ajoin eilen tohtori Deryckin kanssa asemalle ja havaitsin kaiken sen, mitä juuri kuvasitte. En ole ennen koskaan ollut hermostunut autolla ajaessani, mutta eilen huomasin, miten suuressa määrin se riippuu juuri siitä, että ihan tietämättämme koko ajan pidämme silmällä asioita, mittaamme välimatkoja, tarkkaamme nopeutta ja tiedämme, mitä jokainen ohjauspyörän käänne tarkoittaa. Niin että kun vasta lähdemme ajelulle, täytyy teidän sen vuoksi suostua ottamaan minut silmiksenne."

"Kuinka hyvä te olette!" sanoi Garth kiitollisena. "Näittekö te siis tohtori Deryckin lähtevän?"

"En. Minä en nähnyt tohtori Deryckiä ollenkaan. Mutta hän sanoi hyvästi, ja tunsin hänen ystävällisen, voimakkaan kädenpuristuksensa, kun hän nousi autosta. Ja minä istuin ja kuuntelin, kuinka hänen junansa lähti liikkeelle ja puhkuen etääntyi."

"Eikö tuntunut kovalta näin antaa hänen tulla ja mennä, saamatta nähdä hänen kasvojansa?"

Jane hymyili. "Tuntui kyllä", sanoi sisar Rosemary, "mutta halusin kokea, kuinka kovaa se oli."

"Tuntee niin kauheata tyhjyyttä, eikö niin?" sanoi Garth.

"Niin. Melkein toivoo, ettei ystävä olisi tullutkaan."

"Voi —". Garthin syvässä huokauksessa oli tyytyväistä ymmärtämystä, ja tuo uljas sydän, joka viimeiseen asti oli jaksanut kantaa sidettä, tunsi saaneensa liiankin suuren palkan.

"Entä ruoka-ateriat", sanoi sisar Rosemary nauraen. "Ne vasta ilkeän kiusallisia ovat, eikö niin?"

"Ovat, tietysti; olen unohtanut, että te sen nyt ymmärrätte. En voinut selittää sitä, miksi söin yksikseni. Tiedättehän sen haun ja kopeloimisen?"

"Kyllä", sanoi sisar Rosemary, "ja tavallinen loppu on kuitenkin se, että takaa-ajettu esine on tiessään, kunnes jälkeenpäin itsestään ilmestyy! Mutta, herra Dalmain, olen keksinyt monta helpottavaa apukeinoa. Jos suostutte aterioimaan minun kanssani pienessä pöydässä, saatte nähdä, kuinka hyvin kaikki käy. Ja sitten myöhemmin, jos minä vielä olen täällä, kun teillä rupeaa käymään vieraita, teidän täytyy antaa minun istua vasemmalla puolellanne, ja kaikki pienet avunantoni tapahtuvat niin sivumennen, ettei niitä kukaan huomaakaan."

"Kiitos!" sanoi Garth. "Olen sanomattoman kiitollinen. Usein on tullut mieleeni eräs tuhma leikki, jota Overdenessa leikimme jälkiruokaa syödessä, kun meitä oli oikein vallaton ja iloinen seura koolla. Tunnetteko vanhan Meldrumin herttuattaren? Joka tapauksessa olette kai kuullut hänestä? Aivan oikein, tietysti, tohtori Deryckhän tuntee hänet. Herttuatar kutsui kerran hänet papukaijaansa katsomaan. Hän ei maininnut linnusta mitään puhelimessa, ja tohtori Deryck, luullen herttuattaren häntä tarvitsevan, jäi pois eräästä hyvin tärkeästä kokouksesta ja lähti heti paikalle. Onneksi oli herttuatar silloin kaupunkiasunnossaan. Ei silti, samoin hän olisi tehnyt, vaikka olisi ollut Overdenessakin. Soisin, että olisitte joskus ollut Overdenessa. Herttuatar pitää mainion hauskoja kutsuja, jolloin henkilöt, jotka todella viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisensa. Siellä heidät majoitetaan, syötetään ja ruokitaan, pidetään hyvänä, ja kukin saa tehdä ihan mitä haluaa, herttuattaren vaellellessa ulos ja sisälle eriskummaisine elukkoineen ja lintuineen, tuoden hauskuutta ja viihtymystä, minne vain tuleekin. Viime kerralla, kun olin siellä, oli hänellä tapana aina iltaisin, päivällisen jälkeen, päästää vierashuoneeseen kuusi Egyptistä tuotua hyppyrottaa, hirveän hauskoja pikkuelukoita, aivan kuin pienoiskokoisia kenguruja. Ne hyppelehtivät pitkin huonetta takajaloillaan pelästyttäen muutama naisia puolikuoliaiksi piiloutumalla heidän pukunsa helmoihin, ja nuoria palvelijoita, niin että nämä pudottivat tarjottimensa kahvikuppeineen päivineen. Hänen viimeinen löytönsä on tukaani — etelä-amerikkalainen lintu, jonka nokka on kuin banaani ja ääni kuin vanhan hengenhätäisen lampaan. Mutta Tommy, punainen papukaija, on ylimmäinen suosikki, ja minun täytyy myöntää, että se on viisaampi ja ymmärtäväisempi kuin luulisikaan.

"No niin, Overdenessa me usein leikimme ajattelematonta leikkiä muskottirypäleillä. Me panimme jokainen viisi marjaa määrätyn välimatkan päähän lautasemme ympärille, sitten suljimme silmämme ja yritimme tavoitella niitä haarukkaamme. Kuka ensimmäiseksi sai ne kiinni ja syödyksi, pääsi voittajaksi. Herttuatar ei ottanut milloinkaan siihen osaa. Hän istui mieluummin sovintotuomarina ja huusi varoittavasti, jos joku yritti salaa tirkistellä. Neiti Champion ja minä — hän on herttuattaren sisarentytär, kuten ehkä tiedätte — leikimme aina rehellisesti, mutta melkein aina me sitten myöskin hävisimme surkeasti."

"Niinkö", sanoi sisar Rosemary. "Tunnen sen leikin ja muistelin sitä kerran, kun sidesilmäisenä aterioin."

"Voi, jos minä olisin aavistanut, en olisi sallinut teidän sitä tehdä!" huudahti Garth.

"Tiesin sen", sanoi sisar Rosemary. "Sen tähdenhän minä hankin loppuviikoksi vapautta."

Garth ojensi kuppinsa uudelleen täytettäväksi ja kumartui tuttavallisesti lähemmäksi.

"Nyt", virkkoi hän, "rohkenen kertoa teille pikkukiusoistanikin. Pelkään aina niin hirveästi, että ruoassa tai juomassa on kärpänen. Pienestä pojasta saakka olen kauhuissani ajatellut, että erehdyksessä voisin niellä kärpäsen. Ollessani noin kuuden vanha kuulin erään äitini naisvieraan sanovan: 'Oh, kerran vuodessa ainakin täytyy meidän itsekunkin niellä kärpänen! Minä nielin omani juuri äsken tänne tullessani!' Tämä jokavuotisen kärpäsen pelko jäi valtavaksi lapselliseen mieleeni. Olin melkein kiitollinen, kun satuin nielaisemaan kärpäsen ja niin siis pääsemään siitä. Muistan, kuinka sukkelaan kerran söin leipäpalasen, missä olin huomannut jalkain ja siipien jäännöksiä, sillä tavoin kun helpoimmin mielestäni sain sen syödyksi ja sain olla huoletta lopun vuotta; mutta kädet nyrkissä juoksin edestakaisin pengermällä sitä nieleskellessäni. Ja kun minulle selvisi, ettei vuosi ja kärpänen pitänytkään paikkaansa, rupesin yhtä onnettomasti pelkäämään satunnaista kärpäsen nielaisemista. Luulen, etten koskaan ole syönyt ravintolassa paahtoleipää ja sardiineja katsomatta, näkyikö leivän alla pöpöjäni, vaikka katsoessani tunsinkin olevani hyvin sen vanhan eukon kaltainen, joka aina vuoteensa alta etsi murtovarkaita. Mutta kyllä vieläkin olen tuon pikku elukan vuoksi saanut kiusaantua! En voi sanoa: 'Simpson, oletteko varma, ettei tässä liemessä ole kärpästä?' sillä Simpson vastaisi: 'Ei, herra, ei mitään kärpästä, herra', ja yskisi käteensä, enkä minä millään voisi toistamiseen kysyä häneltä samaa asiaa."

Sisar Rosemary kumartui ja asetti teekupin niin, että Garth helposti sai sen. "Aterioikaa aina minun kanssani", sanoi hän niin täydellistä ymmärtämystä ilmaisevalla äänellä, että se melkein hyväili, "ja minä lupaan teille, ettei milloinkaan ole kärpästä missään. Ettekö voi tässä suhteessa uskoa minun silmiäni?"

Ja Garth vastasi onnellisena ja kiitollisena hymyillen: "Voisin uskoa teidän silmiänne missä asiassa tahansa. Niin, ja tästä minä muistan: minun täytyy uskoa niiden huostaan eräs tehtävä, jota en antaisi kenellekään toiselle. Onko ja hämärä, neiti Gray, vai vieläkö on tunnin verran valoisaa?"

Sisar Rosemary vilkaisi ulos ikkunasta ja katsoi kelloansa. "Käskimme kovin aikaisin tuomaan teen", sanoi hän, "sillä meillähän oli niin kova nälkä ajelemasta palatessamme. Kello ei ole vielä viittäkään, ja tämä iltapäivä on hurmaava. Aurinko laskee puoli kahdeksalta."

"Siis valo on hyvä", sanoi Garth. "Joko olette juonut teenne! Valo tulee nyt vasemmanpuoleisesta ikkunasta työhuoneeseeni. Tiedättehän minun työhuoneeni yläkerrassa? Toittehan te sieltä rouva Brandin kuvan harjoitelmat. Huomasitte kaiketi silloin, että siellä oli iso joukko kehyksiin pingoitettuja kankaita nurkissa. Toisille ei ole maalattu mitään, toisilla on luonnoksia ja harjoitelmia, jotkut ovat valmiita tauluja. Neiti Gray, näiden viimeksi mainittujen joukossa on kaksi, jotka tahtoisin muista varmasti erottaa ja sitten hävittää. Annoin Simpsonin eräänä päivänä kuljettaa minut sinne. Koetin löytää ne tunnustelemalla, mutta en päässyt varmuuteen, ja lopulta menin vallan sekaisin päästäni hakiessani niitä semmoisesta määrästä. En tahtonut pyytää Simpsonin apua, sillä aiheet ovat — no niin, hiukan oudot, ja jos hän huomaisi minun hävittäneen ne, syntyisi siitä kaikenlaista puhetta ja arvelua, enkä voi sietää palvelijain uteliaisuutta. En liioin voinut kääntyä tohtori Deryckin puoleen, sillä hän tuntee henkilöt. Päähenkilö on hänen tuttujansa. Kun maalasin ne taulut, en voinut aavistaakaan, että paitsi minua joku toinenkin saisi ne nähdä. Sen tähden te, rakas ja luotettava kirjurini, olette ainoa, jonka puoleen voin kääntyä. Tahdotteko tehdä mitä minä pyydän? Ja tahdotteko tehdä sen nyt heti?"

Sisar Rosemary työnsi tuolinsa taaksepäin. "Kuinka en tekisi, herra Dalmain. Minähän olen täällä juuri tehdäkseni mitä te tahdotte, ja teen sen tietysti myös, milloin te vain tahdotte."

Garth otti liivintaskustaan avaimen ja laski sen pöydälle. "Tässä on työhuoneeni avain. Luulen, että ne taulut, joita tarkoitan, ovat nurkassa, ovea vastapäätä, keltaisen, japanilaisen verhon takana. Ne ovat suuret — noin viisi jalkaa korkeat ja kolme ja puoli leveät. Jos teidän on vaikea niitä kuljettaa, niin asettakaa ne vastatusten ja soittakaa Simpsonia kantamaan. Mutta älkää jättäkö häntä yksikseen niiden pariin."

Sisar Rosemary otti avaimen, nousi ja meni pianon luo, jonka avasi. Sitten hän veti kireälle punaisen rihman, jota myöten Garth osasi soittokoneen luo.

"Istukaa ja soittakaa", sanoi hän, "sillä aikaa kun minä olen toimittamassa asiaanne. Mutta sanokaa minulle eräs asia. Tehän tiedätte, kuinka suuresti teidän teoksenne kiinnostavat minua. Toivotteko te minun vain vilkaisevan niihin sen verran, että löydän ne, vai saanko oikein katsella niitä työhuoneen kauniissa valaistuksessa? Saatte olla varma, että teen aivan kuten toivotte."

Taiteilija Garth ei voinut vastustaa tätä pyyntöä, joka tarkoitti hänen teostensa katselemista ja ihailemista. "Saattehan te tietysti katsella niitä, jos haluatte", sanoi hän. "Ne ovat ehdottomasti parhaat työni, vaikka maalasinkin ne ulkomuistista vain. Minulla on — tarkoitan tietysti minulla oli ennen tapana usein niin tehdä. Eivätkä ne suinkaan ole mitään mielikuvia. Maalasin tarkalleen mitä näin — ainakin mitä naisen kasvoihin ja koko olentoon tulee. Ja niissä koko taulun sisältö onkin. Muu on vain täytteenä."

Hän nousi ja meni pianon luo. Hänen sormensa harhailivat koskettimilla, loihtien hiljaa kuuluville "Veni, Creator Spirituksen" sointuja.

Sisar Rosemary meni ovea kohden. "Mitenkä minä ne tunnen?" kysyi hän ja odotti.

"Venin" soinnut laantuivat hiljaiseksi hyminäksi. Garthin ääni kuului selvänä ja kirkkaana pianon luota, aivan kuin hän olisi lausunut jotakin itse hiljaa säestäen.

"Nainen ja mies… kahden eräässä puistossa, mutta ympäristö on vain hahmoiteltu. Nainen on iltapuvussa, pehmeässä mustassa puvussa, jossa on laahustin ja pitsejä povella. Sen nimi on: 'Vaimo.'"

"Entä toinen?"

"Sama nainen, sama ympäristö, mutta ei miestä nyt tällä erää. Ei siihen tarvitse maalata miestä, sillä nyt hän on aina — näkyvänä tai näkymättömänä — hänen luonaan. Sylissään nainen pitää" — pianon sävelet vaikenivat, huoneessa oli aivan hiljaista — "pientä lasta. Taulun nimi on 'Äiti.'"

"Venin" sävelet yltyivät pauhaavaksi rukoukseksi:

"Pois kateet poista, rauha suo!"

ja ovi painui kiinni sisar Rosemaryn mentyä.

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

TAITEILIJAN TYÖHUONEESSA.

Jane nousi Garthin työhuoneeseen, avasi oven ja astuttuaan sisälle veti sen kiinni jäljestänsä.

Ilta-aurinko paistoi länsi-ikkunasta, hohdollaan kohottaen silkkiverhojen ja -varjostimien upeutta, japanilaisen koruompeleen sinipunervan vistarian väriloistoa samoin kuin tummanpurppuraiselta pohjalta erottuvan kultaisen, omaan loputtoman pitkään pyrstöönsä kietoutuneen Kiinan lohikäärmeenkin, jolla oli käyristyneitä kynsiä sekä mahdollisissa että mahdottomissa kohdin.

Jane oli käynyt jo monta kertaa Garthin työhuoneessa, mutta aina kiireesti hakemassa jotakin, Garthin innokkaasti odottaessa alhaalla, niin ettei hänen ollut sopinut viivähtää. Margeryllä oli toinen avain, sillä hän kävi joka päivä siellä itse avaamassa ikkunat, hellävaroen tomuttamassa kaikki arvokkaimmat taideteokset ja yleensä katsomassa, että kaikki oli samanlaisessa kunnossa kuin silloinkin, kun isännän kerkeät silmät vielä voivat tarkastella ympärillensä. Mutta avain oli aina Margeryn avainkimpussa, eikä Jane mielellänsä pyytänyt lupaa, olisi kenties vielä saanut kieltävän vastauksen. Nyt hänellä oli aikaa; ja hän istui matalaan ja syvään, tyynyillä hyvin mukavaksi verhoiltuun korituoliin. Se olikin kuin tehty häntä varten, käsille, polville ja jaloille oli mukavaa nojaa, niin että hän arveli kaikkien muitten tuolien vastaisuudessa aivan varmaan tuntuvan epämukavilta tämän rinnalla. Juuri samoin tahtoi hänkin sopia rakastamallensa olennolle! Olla joka suhteessa niin sopiva hänelle, että hänen läheisyytensä olisi hänelle ainaisen voiman, levon ja lohdutuksen lähteenä.

Hän katseli ympärilleen. Kaikki oli niin Garthin mukaista; joka pikkuseikka erinomaista; joka värivivahdus kohotti toista ja kohosi siten itse. Valoa tuli sekä katosta että ikkunoista; telineitä kaikenlaatuisia ja -kokoisia, tyhjää, missä tilaa ja ehdotonta tomuttomuutta tarvittiin, upeata mukavuutta uunin ympärillä; sopissa ja nurkissa; kaikki oli erinomaista. Ja yksinkertaiset, ruskeat seinäpaperit olivat kauniit, rauhalliset väriltään, ilman punaisen tai keltaisen vivahdusta, puhtaasti pähkinänruskeat. Eräillä telineillä, lähellä kauimmaista ikkunaa, oli keskeneräinen maalaus; värilautanen ja sivellin olivat vieressä, siinä mihin Garth oli ne jättänyt lähtiessänsä ulos eräänä aamuna kolme vuotta sitten, jolloin hän hyppäsi aidan yli pelastaakseen pienen eläinraukan tarpeettomista kärsimyksistä, mutta syöksyen itse mitä suurimpaan tuskaan ja onnettomuuteen.

Jane nousi ja tarkasteli kaikenmoisia merkillisiä pikkuesineitä, joita oli uuninreunuksella. Erikoisesti kiintyi hänen huomionsa pieneen ja hyvinvoipaan pronssiseen karhuun, joka samalla sekä tanakasti että keveästi ja luontevasti istui takakäpälillään, puristaen etukäpälillään pronssista pylvästä, pää käännettynä sivullepäin, pienet, anovat silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin. Kahleista, joilla se oli sidottu pylvääseen, näki, että se oli vanki ja mahdollisesti myös vihainen. Jane arvasi heti, että sen päätä voi nostaa ja ruumista käyttää tulitikkusäiliönä, mutta oli myös varma, että jos hän sitä nostaisi, ei sisältä mitään tikkuja löytäisi. Tämä pikku karhu oli varmaan aikaisemmilta Victorian ajoilta, lapsuudenystävä, jota ei käytetty jokapäiväisiin tarpeisiin. Hän nosti päätä. Ruumis oli tyhjä. Hän asetti pikku karhun takaisin paikoilleen uuninreunukselle ja tunsi tahallansa viivyttävänsä koetusta, mikä hänen oli kestettävä.

Deryck oli hänelle kertonut Garthin maalaamista 'ainoan oikean' kuvista. Garth oli äsken itse kertonut lisää niistä. Turhaa oli siis enää viivytteleminen. Hän katsahti keltaiseen verhoon päin.