SISÄLLYS: (continued 5)

Miettiväisenä ja levottomana ajoi hän käyden pitkin metsää; vähän väliä nojautuen alas satulassa ja tarkastaen saniaisilla peitettyjä polkuja. Monta käännöstä tehtyänsä joutui hän tasaisemmalle, katsoi ympärilleen, tunsi merkkiä puissa ja antoi hevosensa nelistää. Kohta kuului pyörän kohina. Ajaen myllyn luo, voi ruhtinas pyörän kohinan ohessa myös eroittaa ihmispuhetta. Hän seisahtui, hyppäsi satulasta ja, sidottuaan hevosen pähkinäpuuhun, lähestyi hän myllyä jalkasin. Aivan rakennuksen edessä seisoi hevonen, komeasti satuloittuna. Mylläri puhui solakkavartaloisen miehen kanssa. Mutta Vjasemski ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä tuntematon oli selin häneen ja juuri istumaisillaan satulaan.

— Ole tyytyväinen, bojari, — mylläri puhui hänelle, päätään vakuuttavasti nyökäyttäen, — ole tyytyväinen, isäseni! Pääset jälleen tsaarin suosioon, ja iskeköön minut heti ukkosen nuoli, jos ei myös tuo Vjasemski huku sekä kaikki sinun vihollisesi! Ole levollinen, tirlitsh-ruohoa vastaan ei kukaan voi kestää!

— Hyvä! — vieras vastasi, nousten hevosen selkään. — Mutta sinä, vanha peikko, muista välipuheemme: jos ei minulla ole menestystä, niin hirtän sinut kuin koiran.

Ääni oli Vjasemskille tuttu, mutta pyörä kohisi niin kovin, ett'ei hän saanut selvää siitä, ken puhuja oli.

— Kuinka ei sinulla olisi menestystä, kuinka ei, isäseni, — mylläri jatkoi, syvään kumarrellen: — älä vaan heitä pois tirlitsh-ruohoa luotasi; mutta kun puhut tsaarin kanssa, niin katso häntä suoraan ja iloisesti silmiin, katso häneen rohkeasti, isäseni, älä osoita pelkoa, puhu hänelle leikki- ja kokkapuheita, kuten ennenkin, niin olen minä kirottu, ell'et pääse kunniaan.

Ratsastaja käänsi hevosensa ja, huomaamatta Vjasemskia, ajoi hänen ohitsensa.

Ruhtinas tunsi Basmanovin, ja hänen kateellinen mielikuvituksensa kiihtyi. Ajatellen ainoastaan Jelenaa, ei hän oivaltanut myllärin sanoja, mutta, kuullessaan oman nimensä, luuli hän Basmanovissa näkevänsä uuden, odottamattoman kilpailijan.

Mylläri, seurattuaan silmillään Basmanovia, istahti multapenkereelle ja alkoi laskea kultarahoja. Hän hymyili iloisesti ja heitteli niitä kädestä käteen, kun äkkiä tunsi olallaan raskaan käden.

— Mitä asioita sinä, noita, juttelit Basmanovin kanssa? — Vjasemski kysyi.

— I-i-isäseni! — mylläri änkytti, tuntien jalkojensa horjuvan: — isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, miten on terveytesi laita?

— Puhu! — Vjasemski huusi, tarttuen myllärin kurkkuun ja vetäen hänet pyörän luo: — puhu, mitä te minusta juttelitte?

Ja hän painoi ukon aivan kohisevan paikan yli.

— Omaiseni! mylläri änkytti: — kaikki sanon sinun armollesi, kaikki sanon, isäseni, päästä vaan sieluni katumaan!

— Minkä tähden Basmanov tuli sinua luoksesi?

— Juuren tähden, isäseni, juurta noutamaan! Mutta minä kyllä tiesin sinun armosi olevan tuossa, minä tiesin, että sinä kaikki kuulet, armaiseni, sen vuoksi minä puhuinkin lujemmin, että sinä tietäisit Basmanovin aikovan vahingoittaa sinun armoasi!

Vjasemski viskasi myllärin kauvemmaksi. Ukko huomasi hänen ensimmäisen vimmansa menneen ohitse.

— Mimmoinen tuimapäinen sinä, armaiseni, olet! — hän sanoi, nousten seisaalleen: — sanon sinulle, minä tiesin sinun armosi olevan lähellä; minä jo aamusta saakka odotin sinua, isäseni!

— No, mitä Basmanov tahtoo? ruhtinas kysyi leppeämmällä äänellä.

Sillä aikaa jo mylläri ehti aivan tointua.

— Niin, näetkös, — hän sanoi luotettavan näköisenä: — Basmanov sanoo, että tsaari ei enään rakasta häntä, että hän muka rakastaa sinua enemmin ja että hän on vain lempeä sinulle ja Godunoville, Boris Fjodrovitshille, ja Maljuta Skurlatoville. Ja hän alkoi minua kiusata, että antaisin hänelle tirlitshiä. Anna, sanoi hän, tirlitshiä, että jälleen pääsisin tsaarin suosioon, ja että tsaari heitä herkeäisi rakastamasta ja ajaisi heidät maanpakolaisuuteen. Mitä tehdä? Pani ikäänkuin veitsen kaulaan, anna tänne! Enhän minä voinut häntä vastustaa. No, annoin minä hänelle juuren, mutta semmoisen, isäseni, huonon. Niin, semmoisen vain, jonnijoutavan juurisen, että hän vaan jättäisi minut henkiin. Antaisinko minä hänelle tirlitshiä, että tsaari häneen mieltyisi sinun vahingoksesi?

— Hiisi hänet vieköön! — Vjasemski sanoi välinpitämättömästi: — mitä se minuun kuuluu, josko tsaari häntä rakastaa vai eikö. En minä sentähden tullut tänne. Oletko saanut tietoja bojarittaresta?

— En, armaiseni, en mitään. Sanoinhan sinun palvelijoillesikin, ett'en tiedä mitään. Mutta enkö minä ole koettanut parastani sinun armosi tähden! Seitsemän yötä perättäin katsoin pyörän alle. Näen — bojaritar ajaa metsässä erään vanhuksen kanssa; hän on surullinen, mutta vanhus lohduttaa häntä, vaan sen enempää ei näy; vesi sekaantuu, enkä sitten näe enään mitään!

— Vanhuksen kanssa? Ehkä Morosovin, miehensä kanssa?

— Ei, luultavasti ei. Morosov on arvokkaamman näköinen ja hänen pukunsa on toisellainen. Tällä on halpa nuttu, eikä bojarin takki; luultavasti hän on halpasäätyinen mies!

Vjasemski mietti.

— Ukko! — hän äkkiä sanoi; — voitko loihtia miekkoja?

— Minäkö en voisi? voin kyllä. Mutta mihin tarkoitukseen, isäseni? Ettäkö miekka löisi, vaiko että se tylsentyisi iskusta?

— Tietysti, että se löisi, sinä peikko!

— Usein loihditaan vihollisten miekat, että ne tylsentyisivät tahi katkeisivat haarniskaa vastaan.

— Ei minun tarvitse loihtia vihollisten miekkoja, vaan omaani. Minun on kentällä taisteleminen, ja minun täytyy miten tahansa surmata vastustajani. — kuuletko?

— Kuulen, isäseni, kuulen! Miksi en kuulisi! — Ja ukko alkoi miettiä itsekseen: Kenen kanssa hän taistelee? Ken lienee hänen vastustajansa? Ehkä Basmanov? Tuskinpa! Hän vast'ikään puhui hänestä ylenkatseellisesti, ja ruhtinas ei ole semmoinen, joka voisi salata ajatuksiaan. Vaiko Serebrjanin? Mutta mylläri Miheitshin kautta tiesi, että Serebrjani oli heitetty vankeuteen sekä Vjasemskin palvelijoilta ja muutamilta Perstenin miehiltä oli hän kuullut rosvojen vapauttaneen Nikita Romanitshin ja vieneen hänet mukaansa; siis luultavasti ei Serebrjaninkaan. Siis jää vain bojari Morosov, Hän ehkä on vaimonsa ryöstön tähden vaatinut Vjasemskin taisteluun. Tosin hän on liian vanha, mutta ratkaisevassa kaksintaistelussa sallitaan hänen asettaa palkattu taistelija sijaansa. Varmaankin, päätti mylläri, taistelee ruhtinas Morosovin tahi hänen palkattunsa kanssa. — Salli, isäseni, — minun ammentaa vettä, katsoakseni, kuka on vastustajasi!

— Tee, miten haluat, — Vjasemski lausui ja istahti miettien puun tyvelle!

Mylläri toi kammiostaan astian, laski sen aivan pyörän alle ja, ammennettuaan vettä, asetti sen ruhtinaan viereen.

— Oh, oh! — hän sanoi, kumartuen astian yli ja katsoen siihen liikkumatta: — minä näen sinun vastustajasi, isäseni, mutta en ymmärrä! Kovin vanha hän on. Mutta nyt näen sinutkin, näen teidän tulevan yhteen…

— Mitä? — Vjasemski kysyi, turhaan koettaen nähdä jotain ammeessa.

— Enkelit seisovat vanhuksen edessä, — mylläri jatkoi salaperäisesti ja ikäänkuin itsekin hämmästyneenä siitä, mitä hän näki, — taivaan voimat seisovat hänen puolestansa; vaikea on loihtia sinun miekkaasi.

— Mutta eikö minun puolestani kukaan seiso? — ruhtinas kysyi väristen.

Mylläri katsoi vielä tarkemmin; hänen silmänsä kävivät aivan liikkumattomiksi; näytti siltä, kun hän, alotettuansa pettää Vjasemskia, oli nyt itse hämmästynyt todellisesta näöstä, ja hänelle ilmestyi jotain hirmuista.

— Ja sinun armollasikin, — hän sanoi kuiskaten, on puollutajia. Mutta nyt en näe mitään, vesi tummentui.

Hän kohotti päätään ja Vjasemski tunsi hien tippuvan otsaltaan.

— On sinullakin puolustajia, isäseni, — hän kuiskasi peljästyneenä. — Kyllä voin loihtia miekkasi.

— Kas tuossa, — ruhtinas sanoi, vetäen tupesta raskaan miekan, — kas tuossa, loihdi!

Mylläri veti henkeä, kaivoi käsillään kuopan ja pisti siihen miekan kahvan. Poljettuaan maan asetti hän miekan terän pystyyn ja alkoi käydä sen ympäri, lukien puoliääneen:

— Laskeutui aurinko Hvalinskin meren taa, nousee kuu yli kivisen kaupungin, mutta tuossa kivisessä kaupungissa synnytti minut äitini ja synnytettyään neuvoeli: pysy sinä, lapseni, vahingoittumatonna: nuolista ja miekoista, taistelijoista ja taisteluista. Vyöhytti emoni minut miekalla. Sinä, miekkani, pyöri ja vyöri, pyöri ja vyöri kuin myllyn kivet; särje ja murra rautaa ja terästä; lyö ja hakkaa lihaa ja luita; mutta vihollisen iskut sinusta hypähdelkööt kuin kivet vedestä, eikä sinuun niistä tulko naarmua ei jälkeä! Loihdin palvelijalle Afanasialle, vyöhytän hänet miekalla! Loppu on sanalleni, työlleni kunnia!

Hän vetäsi miekan ylös maasta ja antoi sen ruhtinaalle, puistettuaan mullan sen kahvasta ja tarkoin pyyhittyään sen helmallansa.

— Ota, isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh. Kyllä se sinulle tekee palveluksen, jos ei vaan sinun vastustajasi kasta miekkaansa pyhään veteen!

— Mutta jos hän kastaa?

— Mitäs tehdä, isäseni! Pyhää vettä ei loihdittu rauta voi vastustaa. Mutta voipi sitäkin auttaa. Annan sinulle suokyyhkysen; ripusta se pussissa kaulaasi, niin petät vihollisesi silmät.

— Anna kyyhkynen! — Vjasemski sanoi.

— Kyllä, isäseni, kyllä! Sinun ruhtinaallisen armosi tähden en säästä kyyhkyistäkään.

Ukko meni taas koppiinsa ja toi jotain riepuun ommeltuna.

— Kallis oli minulle sen saaminen, — hän sanoi, ikäänkuin kaipauksella päästäen kädestänsä rievun, — vaikea on sitä hankkia. Jos sopimattomaan aikaan kahlaat sitä hakemaan, niin semmoiset kauhut tulevat päällesi, että Jumal' auta.

Ruhtinas otti riepuun ommellun esineen ja heitti myllärille kourallisen kultarahoja.

— Jumala palkitkoon sinun ruhtinaallista armoasi! — ukko sanoi syvästi kumarrellen. — Mutta, isäseni, suo minun vielä lausua sananen: älä mene nyt, ennen taistelua kirkkoon, älä kuuntele Jumalan palvelusta; muuten ehkä minun loihtumiseni luikahtaa pois miekan terästä.

Vjasemski ei vastannut mitään ja aikoi mennä paikalle, minne hän sitoi hevosansa, mutta seisahtui äkkiä.

— Mutta voitko, — hän lausui, — sanoa varmaan, kuka meistä jää eloon?

Mylläri oli hämillänsä.

— Niin, luultavasti sinä, isäseni! Etkö sinä jäisi eloon. Minä jo ennenkin sanoin sinulle: ei sinun kuolemasi ole miekasta tuleva!

— Katso vielä kerran ammeseen!

— Miksi sinne enään katsoisin, isäseni! Nyt en enään mitään näe, vesi on aivan hämmentynyt.

— Ammenna raitista vettä! — Vjasemski sanoi käskevästi.

Mylläri totteli vastenmielisesti.

— Noh, mitä siellä näkyy? — ruhtinas kysyi maltittomasti.

Ukko kumartui silminnähtävällä inholla ammeen yli.

— Ei sinua näy, eikä sinun vastustajaasi! — hän sanoi vaaleten; — näkyy kenttä, täynnä kansaa; paljon päitä törröttää seipäissä; mutta sivulla palaa rovio ja ihmisluita on sidottu patsaasen!

— Keiden päät törröttävät seipäissä? — Vjasemski kysyi, voittaen kauhunsa.

— En näe, isäseni, kaikki taasen hämmentyi; rovio yksin vielä vain kiiluttaa, ja jonkun luut riippuvat patsaalla!

Mylläri nosti päätään ja ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea kääntää katseensa pois ammeesta. Hänen jäsenensä koukistuivat, hiki valui hänen kasvoiltansa; hän vaikeroiden ja änkyttäen hoipertui multapenkille ja kaatui siihen voimatonna.

Vjasemski etsi hevosensa, istahti satulaan ja syvissä mietteissä ajoi Moskovaan.

XXXI Luku.

Jumalan tuomio.

Vjasemskin poissa ollessa oli Maljutalle annettu tärkeä tehtävä. Tsaari käski hänen ottamaan kiinni ruhtinas Afanasi Ivanovitshin likimmäisiä palvelijoita ja tutkia kiduttamalla heitä vahvasti, ajoiko heidän herransa myllyn luo loihtimaan, ja montako kertaa hän oli myllyllä, ja mitä hänellä oli aikeessa tsaaria vastaan.

Suurin osa palvelijoista ei tunnustanut mitään, mutta muutamat eivät kestäneet kidutusta ja tunnustivat kaikki, mitä Maljuta pani heidän suuhunsa. He todistivat, että ruhtinas on ollut myllyn luona, vahingoittaakseen hallitsijaa, että hän otti tsaarin jälkijä ja poltti ne tulella; mutta muutamat vielä todeksi näyttivät, että Vjasemski pitää ruhtinas Vladimir Andrejevitshista ja tahtoo asettaa hänet tsaarin valtaistuimelle. Miten luonnottomat nuo todistukset olivatkin, kirjoitettiin ne kidutettujen sanojen mukaan tarkoin ja luettiin tsaarille. Uskoiko Iivana Vasiljevitsh vai ei — sen tiesi Jumala! Mutta hän antoi ankaran käskyn Maljutalle, että hän Vjasemskilta, tämän palattua, salaisi syyn, jonka tähden hänen palvelijansa olivat kiinniotetut ja sanoisi, että he ovat otetut kiinni, muka epäiltyinä varkaudesta tsaarin tavara-aitoissa.

Heidän todistuksissaan oli kuitenkin paljon ristiriitaisuutta, ja Iivana lähetti hakemaan Basmanovin, saattaaksensa hänet uudistamaan kaikki, mitä hän kanteensa mukaan oli kuullut Vjasemskin palvelijoilta.

Basmanovia ei löytynyt slobodassa. Hän oli päivää ennen lähtenyt Moskovasta, ja tsaari oli epäsuosiollinen siitä, että hän oli rohjennut lähteä pois, vastoin hänen käskyänsä. Maljuta käytti sen hyväksensä, saattaakseen epäluuloa Basmanoviin.

— Kuka tiesi, hallitsija, — sanoi Skuratov, — miksi hän ei ollut kuuliainen sinun armollesi? Ehkä hän pitää yhtä Vjasemskin kanssa, ja vain näön vuoksi kantoi hänen päällensä, sitä varmemmin sinua hävittääksensä.

Tsaari käski Maljutan olemaan vielä vaiti kaikesta, ja ett'ei hän Basmanovin palattua antaisi tämän aavistaa, että hänen poissa olonsa oli huomattu.

Sillä aikaa lähestyi kaksintaisteluun määrätty päivä, Jo ennen auringon nousua kokoontui joukottain kansaa Punaiselle torille; kaikki akkunat olivat täynnä katsojia, kaikki katot niillä peitetyt. Tieto taistelusta oli jo aikoja sitten levinnyt ympäristössä. Taistelijain kuuluisat nimet viehätti kansaa eri kylistä ja kaupungeista, ja Moskovastakin tuli ihmisiä kaikenlaisista säädyistä katsomaan, kenelle Jumala antaa voiton tuossa asiassa.

— Noh, veikko, — sanoi eräs koreasti puettu guslinsoittaja toverillensa, vankkavartaloiselle, nuorelle miehelle, jolla oli hyvänluontoiset, vaan tyhmännäköiset kasvot, — käy eteenpäin; ehkä onnistuu sinulle tunkeutua ketjuun asti. Oh, tuota kansan paljoutta! Päästäkää menemään, oikea-uskoiset, laskekaa meitäkin, vladimirilaisia katsomaan Jumalan tuomiota.

Mutta hänen pyyntönsä jäi kuulematta. Väkijoukko oli niin taaja, että hyvälläkään tahdolla ei ollut mahdollista väistyä.

— No, astuhan, mokoma hylky! — guslinsoittaja taas virkkoi, työkäten toveriansa selkään; — vai etkö osaa tunkeutua eteenpäin?

— Ehkä! — nuorukainen laiskalla äänellä vastasi.

Ja kääntäen vankan olkapäänsä eteenpäin, alkoi hän lävistää kansajoukkoa, ikäänkuin rautaisella telkineellä. Kuului huutoja ja kirouksia; mutta molemmat toverit kulkivat eteenpäin siitä huolimatta.

— Oikeaan, oikeaan! — vanhempi lausui: — mitä sinä vasempaan kuljet, hölmö? Käänny tuonne, missä piikit törröttävät!

Paikka, jonne guslinsoittaja osoitti, oli valmistettu itse tsaarille. Se oli laudoista muodostettu ylennys, peitetty purppuravärisellä veralla. Sen päälle oli asetettu tsaarin nojatuoli, ja sen ympärillä törröttävät piikit ja keihäät olivat sitä ympäröivien opritshnikkien. Muut opritshnikit seisoivat pitkin ketjua, joka oli vedetty ympäri kenttää, joka oli valmistettu taistelua varten. Taistelu tapahtui joko ratsain tai jalkasin, taistelijain sopimuksen mukaan. Opritshnikit ajoivat aseillaan kansaa pois, eivätkä antaneet heidän nojautua vitjoihin.

Kulkien askel askeleelta guslinsoittaja ja vahva nuorukainen saapuivat vihdoin aivan kentän luo.

— Minne kiipeätte? — eräs opritshnikki ärjäsi, huiskaten heihin partuskallaan.

Nuorukainen ällisteli ja kääntyi hämillään toveriinsa, mutta tämäpä otti molemmin käsin päästään lammasnahkaisen, kultanauhalla reunustetun ja riikinkukon sulalla koristetun lakkinsa, ja kumartaen kerta toisensa jälkeen vyöhön asti, sanoi opritshnikille:

— Sallikaa, kunnialliset herrat, vladimirilaisten guslinsoittajien katsoa Jumalan tuomiota! Me olemme tulleet aina Volodomiirin kaupungista saakka! Sallikaa tässä seisoa, kunnialliset herrat!

Ja veikistelevällä hymyllä näytti hän mustan partansa alta valkeita hampaitansa.

— Noh, olkoon niin! — opritshnik sanoi: — ette te enää voi tunkeutua takaisin! seisokaa tässä; mutta eteenpäin älkää tunkeutuko! pääkallonne halkaisen.

Vitjoilla ympäröidyn paikan sisäpuolella käyskentelivät puolueiden puollus- ja virkamiehet. Siinä seisoi myös bojari ja okolnitshi,[28] jotka olivat määrätyt kentälle ja kaksi kirjuria, joiden oli heidän kanssaan taistelun järjestystä silmällä pitäminen. Yhdellä kirjureista oli Vladimir Husevin tekemä tuomiokirja, joka oli ilmestynyt jo suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh III:nen aikana, ja hän keskusteli toverinsa kanssa kaksintaistelun seikoista.

— "Mutta he ovat riidassa kaksintaisteluun asti", hän luki, osoittaen sormellaan erästä paikkaa tuomiokirjassa, — "vaan taistelulla voivat sopia…" kun kansan huudot keskeyttivät häntä.

— Tsaari tulee! Tsaari tulee! — kaikki lausuivat kiihkoisesti ja paljastivat päänsä.

Opritshnikkijoukon ympäröimänä ajoi Iivana Vasiljevitsh taistelukentälle, astui alas hevosen selästä, nousi ylennyksen portaita ylös ja kumarrettuaan kansalle istui nojatuoliin, näyttäen henkilöltä, joka odottaa hauskaa näytelmää.

Hänen taaksensa ja sivuillensa asettautuivat hovimiehet seisomaan. Samassa kaikuivat kaikki slobodan kirkonkellot, ja eri suunnilta ajoivat ketjujen piiriin Vjasemski ja Morosov, molemmat taistelupuvussa. Morosovin yllä oli raitainen haarniska, koristettu teräksisillä kilseillä, jotka olivat rivittäin hopealla yhteen kudotut. Käsivarsi-raudat, kintaat ja sääriraudat kiilsivät hopeasta. Hänen päässään oli kypäri mustilla hopeakoristuksilla ja kypärätöyhdön alta valui hartioille barmitsa, pyöreillä, hopeaisilla kilseillä kiinnitettynä ristiin rinnalle. Hänen kupeellaan rippui koristetusta ja hakasella kiinnitetystä vyöstä leveä, suora kalpa, jonka kahva sekä tupen sivut ja pää myöskin olivat hopeaiset. Oikealle puolelle oli satulaan ripustettu kullalla silattu nuija, joka oli arvon merkki ja muinaisaikoina välttämätön bojarin voittorikkaissa tappeluissa, vaan nykyään painonsa takia tuskin sopiva käytettäväksi.

Morosov ratsasti leveärintaista, tummanruskeata ratsua. Sitä peitti samettinen, vadelmanvärinen loimi, johon hopeakilseitä oli tiheään ommeltu, otsanauhasta riippui kummallekin puolelle silkkiset, vadelmanväriset ja hopealangalla kierretyt tupsut, ja kaulan alta rintaan aisti riippui samallainen, mutta suurempi ja tuuheampi tupsu, jota kutsuttiin nausiksi. Ohjaksina oli hopeaiset ketjut, litteillä, kaiverretuilla ja erisuuruisilla renkailla.

Ratsu astui tasaisesti, nostellen hopeaisilla polvikoristeilla varustettuja jalkojaan, käyristäen leveätä kaulaansa, ja kun Drushina Andrejevitsh seisahdutti sen noin viisi syltä vastustajastaan, alkoi se puistella aaltoilevaa, tuuheata harjaansa, joka ulottui maahan asti, pureskellen kuolaimiaan ja kaivaen maata vahvoilla kavioillaan, jotta leveän hevosenkengän kiiltävät naulat tulivat näkyviin. Tuo vahva hevonen oli sopivasti valittu arvokkaan ratsastajan suhteen, ja sen valkea harja sopi hyvin bojarin valkeaan partaan.

Vjasemskin sota-asu oli paljoa keveämpi. Kärsien vielä haavoistansa, ei hän ollut pukeutunut haarniskaan eikä rautapaitaan, ehkä niitä pidettiin luotettavimpina varuksina, vaan oli ottanut keveän kilsepaidan. Sen kaulus, helma ja käsiraudat hohtivat kalliista kivistä. Kypärin asemesta oli ruhtinaan päässä "erihonka", se on matala, kauniisti muodostettu rautalakki, jonka töyhtö ja korvan peitteet olivat kullalla koristetut, mutta lakin reunassa oli korkea tupsu heiluvista kultalangoista, koko pituudellensa loistaen säteilevistä rubiineista. Lakin etureunaa lävisti kullalla silattu, rautainen nuoli ylhäältä alaspäin; se suojeli kasvoja miekan iskusta, mutta uljaana Vjasemski ei laskenut alas nuolta, vaan päin vastoin kohotti sen vääntiöllä rubiinitupsun korkeudelle, joten hänen vaaleat kasvonsa ja tumma partansa jäivät aivan peittämättä, ja nuoli näytti vain kultasulalta, joka oli pistetty erihongin laitaan. Soljella kiinnitetyssä vyössä, joka oli koristettu monenlaisilla helyillä ja kelluttimilla, riippui käyrä miekka, kalliilla kivillä aivan peitetty, sama miekka, jonka mylläri oli noitunut ja johon Vjasemski nyt lujasti luotti. Punasinervään, samettiseen satulaan, jossa oli hopeaiset naulat ja samasta aineesta taotut reunustat, oli sinipunervalla, kultavyöhykkeisellä samettikannikkeella kiinnitetty rautainen pieni tappara. Kilsepaidan komean liepeen alta näkyi valkonen, kullalla kirjailtu silkkipaita, ulottuva tummankeltaisille housuille, jotka olivat pistetyt vihreäisiin sahviaanisaappaisiin, joiden koristetut varret, jotka eivät olleet raudalla peitetyt, ulottuivat polveen asti ja kiinnittyivät sen alla sekä sen yli päällysnauhalla.

Äfanasja Ivanovitshin ratsu, kultakarvainen Argamak, oli aivan päästä häntään asti sälytetty helisevillä, hopeakulkusista kudotuilla vitjoilla. Tsheprakan tahi tsbaldarin[29] asemasta peitti pantterin nahka sen selkää. Mustassa otsanauhassa loistivat suuret rubiinit kultakehyksissä. Vuoriston kiitäjän hoikat jalat eivät olleet ensinkään kengitetyt, mutta jokaisessa niistä, nilkan alla, oli pieni hopeakulkunen.

Kauvan oli jo kuulunut Argamakin tuttu hirnuminen. Nyt, pää pystyssä, puhaltaen tulisilla sieramillaan ja häntä suorana, astui se ensin keveästi, tuskin maahan kavioillaan koskien, Morosovin hevosta vastaan; mutta kun ruhtinas, ajamatta vastustajansa lähelle, vetäsi heliseviä suitsia, heittäytyi Argamak syrjään ja olisi hypähtänyt ketjujen yli, jos ei ratsastaja taitavalla käännöksellä olisi ohjannut sitä entiselle paikallensa. Silloin se nousi takajaloilleen, ja pyörien ympäri oli kaatua taaksepäin, mutta ruhtinas nojautui satulan yli, hellitti suitset ja painoi sen kupeesen kisilbashkilaiset jalustimet. Argamak hypähti ja seisahtui ikäänkuin naulattu. Ei ainoakaan karva sen mustasta harjasta liikkunut. Veristyneet silmänsä vilahtelivat sivuille ja kultakarvaisen nahkansa alta näkyi verkkona verellä täytetyt suonet.

Vjasemskin ajaessa esiin, helisten ja kiiltäen ikäänkuin pirskoitettuna kulta- ja timanttisateella, Vladimirin guslinsoittaja ei voinut hillitä ihastustaan; mutta hän innostui enemmän hevoseen kuin ratsastajaan.

— Oh, ratsu! hän huudahti, potkaisten jaloillaan ja tarttuen ihastuksissaan päähänsä: mimmoinen ratsu! ajatteleppas: En ikänä ole nähnyt tuollaista hevosta! Onhan minulla jommoisiakin ollut, mutta eipä Jumala tuommoista antanut! Mitenhän, — hän jatkoi itsekseen, — mitenhän tuolle ratsastajalle olisi käynyt, jos tuon näköisenä olis Hiidenkuilulle ajanut!

— Kuuleppas hän jatkoi iloisesti, työkaten käsivarrellaan toveriinsa. — kuuleppas, sinä hölmö, kumpi hevonen sinua enemmän miellyttää?

— Tuo! nuorukainen vastasi, Morosovin hevosta sormellaan osoittaen.

— Tuoko? Miksi juuri se?

— Siksi, että se on vahvempi! — nuorukainen vastasi veltosti.

Guslinsoittaja purskahti nauruun, mutta siinä samassa kuului julistajain äänet:

"Oikeauskoiset miehet! — he huusivat kentän eri kulmilla: ratkaiseva taistelu alkaa tsaarin aseenkantajan Afanasi Ivanitsh Vjasemskin ja bojari Drushina Andrejitsh Morosovin välillä. Heidän riitansa koskee loukkausta, taistelua ja haavoittamista sekä bojaritar Morosovin ryöstöä. Oikeauskoiset miehet! Rukoilkaa kaikkein pyhimpää Kolme-yhteyttä, että Hän antaisi oikeuden puolueelle voiton!"

Kaikki vaikenivat. Kaikki katsojat alkoivat ristiä silmiänsä, mutta bojari, joka oli kaksintaistelun tarkastajana, astui tsaarin eteen ja lausui syvään kumartaen:

— Käsketkö, hallitsija, aloittamaan taistelun?

— Aloittakaa! — Iivana lausui.

Bojari, rajapäällikkö; puollusmiehet, virkamiehet ja molemmat kirjurit väistyivät.

Bojari antoi merkin.

Taistelijat tarttuivat aseihinsa.

Toisen merkin annettua oli heidän toistansa vastaan hyökkääminen, mutta kaikkein hämmästykseksi horjui Vjasemski satulassa ja päästi käsistään ohjakset. Hän olisi kaatunut maahan, ell'eivät puollusmies ja hovimestari olisi juosseet esiin ja auttaneet häntä alas hevosen selästä. Paikalle rientäneet tallirengit tarttuivat Argamakin suitsiin.

— Viekää hevonen pois! — Vjasemski lausui, katsoen ympärilleen himmentynein silmin: — taistelen jalkasin!

Nähdessään ruhtinaan astuvan alas hevosen selästä, Morosov myöskin teki samaten ja jätti tumman ruskean hevosensa tallirengeille.

Morosovin hovimies toi hänelle suuren, nahkaisen kilven vaskisilla kilseillä, joka oli valmistettu jalkasin taistelua varten.

Vjasemskin hovimies toi hänelle myöskin kilven, tummansinisen, kultaisilla koristuksilla ja kultasilla tupsuilla.

Mutta Afanasi Ivanovitshilla ei ollut voimaa kantaa sitä. Jalat notkuivat hänen allansa, ja hän olisi taasen kaatunut, jos ei häntä olisi tuettu.

— Mikä sinua vaivaa, ruhtinas? — hovimestari ja puollusmies lausuivat yhteen ääneen, hämmästyneinä katsoen hänen silmiinsä: — toinnu, ruhtinas! taistelussa ei ole seisominen — se on sama, kuin olla voitettuna!

— Riisukaa minun päältäni rautapaita! — ruhtinas Vjasemski lausui ollen tukehtumaisillaan: — ottakaa pois rautapaita! Se juuri minut tukahuttaa!

Hän heitti päästään erihongin, repi rikki kilsepaidan kauluksen ja repäsi kaulastaan silkkinauhan laukkuineen, jossa oli suokyyhkynen.

— Kirous sinulle, noita! — hän huusi, heittäen nauhan kauvas luotaan — kirous, kun petit minut!

Drushina Andrejevitsh lähestyi, kalpa paljastettuna.

— Antaudu, koira! — hän sanoi iskien: tunnusta kurjuutesi!

Puollusmiehet heittäytyivät ruhtinaan ja Morosovin väliin.

— Ei! Vjasemski lausui, ja himmentynyt katseensa leimahti entisellä vihalla, — liian aikainen on minun antautua! Sinä, vanha korppi, minut pilasit! Sinä kastoit kalpasi pyhään veteen! Minä asetan edestäni taistelijan, ja sitten näemme, kuka on oikeassa!

Kummankin puolueen varamiesten välillä syntyi väittely. Toinen väitti tuomion päättyneen Morosovin hyväksi, toinen — että ei tuomiota ensinkään ollut, koska ei ollut taisteluakaan.

Sillä aikaa oli tsaari huomannut Vjasemskin liikkeen ja käski tuoda hänen pois heittämänsä taikapussin.

Uteliaasti ja epäluulolla sitä katsottuaan hän kutsui Maljutan.

— Säilytä tuo, — hän kuiskasi, — kunnes sitä pyydän! Mutta nyt, — hän lausui lujaa, — tuokaa Vjasemski luokseni.

— Mitä, Afonja? — hän sanoi epäilyttävällä hymyllä, kun Vjasemski astui hänen luoksensa: — näyttää siltä, ett'et kestä Morosovia vastaan?

— Herrani, — vastasi ruhtinas, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat, — viholliseni pilasi minut! Ja paitsi sitä en vielä kertaakaan ole pukenut ylleni rautapaitaa, sen jälkeen, kuin paranin. Haavani aukenivat; näetkö, miten veri juoksee kilsepaidan alta? Suo, hallisija, kutsua airueita, että he kutsuisivat vapaa-ehtoisen, joka taistelisi minun edestäni!

Vjasemskin pyyntö oli vasten sääntöjä. Ken ei tahtonut itse taistella, sen oli siitä jo edeltäpäin ilmoittaminen. Astuttuaan kerran kaksintaisteluun, ei saanut enään panna edestään toista. Mutta tsaari halusi Morosovin tappiota.

— Käske airueiden julistaa, — hän sanoi, — ehkä löytyy joku sinua uljaampi! Mutta jos ei ketään tule, on Morosov puhdas, vaan sinä annetaan mestaajille!

Vjasemski talutettiin pois, ja kohta hänen käskystänsä alkoivat julistajat käydä pitkin ketjua ja huutaa korkealla äänellä:

— Kuka slobodan, Moskovan, tai muista miehistä tahtoo käydä bojari Morosovia vastaan? Kuka tahtoo taistella ruhtinas Vjasemskin edestä? Astukaa esiin, taistelijat, astukaa esiin ruhtinas Vjasemskin edestä taistelemaan.

Mutta kaikki olivat ääneti, eikä yksikään haluavainen ilmoittautunut.

— Astukaa esiin, vapaaehtoiset, uljaat taistelijat! — huusivat julistajat. — Astukaa esiin! Ken lyö Morosovin, sille ruhtinas antaa kaikki maatilansa, mutta jos se on halpasäätyinen mies, joka voittaa, hänelle ruhtinas antaa kaikki rahansa, mitä hänellä on!

Ei kukaan vastannut; kaikki tiesivät Morosovin asian olevan pyhän, ja tsaari, katsomatta vihaansa Drushina Andrejevitshiä kohden, valmistautui jo julistamaan hänen olevan oikeassa, kun äkkiä kuului huudot:

— Vapaaehtoinen tulee! Tulee! — Ja ketjulla ympäröidyn paikan sisään astui Matvei Homjak.

— Hei, siellä! — hän huusi, iskien miekallaan ilmaan. — Käy lähemmäs, bojari, minä olen Vjasemskin edestä!

Nähtyänsä Homjakin, kääntyi Morosov, joka tähän asti oli seisonut miekka paljastettua, inholla kaksintaistelun järjestäjiin.

— En taistele palkatun kanssa! — hän lausui ylpeästi. — Ei sovi bojari Morosovin kamppailla Grishka Skuratovin ratsupalvelijan kanssa!

Ja pistettyään miekkansa tuppeen, astui hän tsaarin luo.

— Hallitsija, — hän lausui, sinä annoit minun viholliseni asettaa taistelijan edestänsä; salli myös minun etsiä palkatun palkattua vastaan, jos ei, niin salli lykätä taistelu toistaiseksi.

Vaikka tsaari kylläkin halusi hukuttaa Morosovin, niin oli hänen pyyntönsä liiaksi oikeutettu. Tsaari ei tahtonut näyttäytyä Jumalan tuomiossa puolueellisena.

— Huuda, julistaja! — hän sanoi vihaisesti — mutta jos et löydä haluavaa, niin taistele itse tahi mene mestauslavalle!

Sillä aikaa Homjak käveli ketjua pitkin, huiskutteli miekallaan ja pilkkasi katsojia.

— Kas, — hän puhui, — miten paljon harakoita teitä on, vaan ei ole ainoatakaan haukkaa seassanne! Astuisipa edes yksikin esiin, miekkaani uudistamaan, tsaaria huvittamaan! Puidessa varmaankin kätenne ovat puutuneet! Uunilla leväten kupeenne maanneet!

— Ah, sinä hitto! — guslinsoittaja lausui puoliääneen: — kyllä minä sinulle antaisin, jos vaan miekkani olisi mukana. Katsoppa! — hän jatkoi, töykäten toveriaan kupeesen, — tunnetko häntä?

Mutta nuorukainen ei kuullut kysymystä. Hän seisoi suu ammollaan ja tuijotti Homjakiin.

— Mitä? — Homjak jatkoi: — ei näy olevan teidän seassanne haluavaista? Oh, te, kyynäräsaksat, kakun kauppiaat, kehrääjät, kankaankutojat! Kuka tahtoo minun kanssani taistella?

— Minä! — nuorukaisen ääni äkkiä kuului, ja tarttuen molemmin käsin ketjuun, heitti hän sen päänsä yli, ja oli vähällä temmata ylös tammiset pylväät, joihin se oli kiinnitetty.

Hän joutui piirin sisään ja näytti itsekin olevan hämmästynyt rohkeudestansa.

Silmät ja suu selällään, hän katsoi milloin Homjakiin, milloin opritshnikkiin, milloin itse tsaariin, mutta ei virkannut sanaakaan.

— Kuka olet? — taistelun tarkastajaksi määrätty bojari häneltä kysyi.

— Minäkö? — hän sanoi ja, vähän mietittyänsä naurahti.

— Kuka olet? — uudisti bojari.

— Mitkä olen! — hän vastasi avomielisesti ja ikäänkuin ihmetellen kysymystä.

— Kiitos sulle, uljas poika! — Morosov sanoi nuorukaiselle: — kiitos, kun tahdot taistella totuuden tähden! Jos voitat viholliseni, en säästä sinulta varojani. Ei kaikki omaisuuteni ole ryöstetty; kiitos Jumalan armolle, on minulla vielä, millä palkitsen taistelijani!

Homjak näki Mitkan Hiidenkuilulla, jossa nuorukainen oli tappanut hevosen hänen altansa seipään iskulla, ja, luullen heittäytyvänsä ratsastajan päälle, oli painanut allensa oman toverinsa. Mutta tappelun vimmassa ei Homjak katsonut hänen kasvojansa, ja paitsi sitä ei Mitkan ulkomuodossa ollut mitään merkittävää. Homjak ei tuntenut häntä.

— Millä tahdot taistella? — bojari kysyi, katsoen uteliaasti nuorukaiseen, jolla ei ollut haarniskaa eikä aseita.

— Millä tapella? — Mitka matki ja kääntyi taaksepäin, etsien silmillään guslinsoittajaa, neuvotellaksensa hänen kanssansa.

Mutta guslinsoittaja näkyi menneen toiseen paikkaan, ja vaikka Mitka olisi kuinka katsonut, ei hän tätä löytänyt.

— Mitäs, — bojari lausui, — ota itsellesi miekka ja haarniska, asettaudu taisteluun.

Mitka katsoi hämillänsä ympärilleen.

Tsaarista näytti hänen käytöksensä hupaiselta.

— Antakaa hänelle ase! — hän lausui; — katsokaamme, miten hän osaa taistella!

Miikalle annettiin täysi sota-asu; mutta vaikka hän olisi miten koettanut, ei hänen kätensä sopineet rautapaidan hihoihin, ja kypäri oli niin pieni, että pysyi vain hänen päälaellansa.

Katsoessaan häneen, alkoi tsaari nauraa ääneensä. Hänen esimerkkiänsä seurasi ensin opritshnikit, sitten kaikki katsojat.

— Mitä te kurkkujanne katkatatte? — Mitka sanoi harmistuneena; — menen ilman teidän lakkianne ja ilman rautapaitaanne tuommoista vastaan.

Häh osoitti sormellaan Homjakia ja veti päältään pois rautapaidan.

Kuului taas naurua.

— Millä sinä taistelet? — bojari kysyi.

Mitka raaputti niskaansa.

— Eikö teillä ole seivästä? — hän kysyi vitkalleen, kääntyen opritshnikkeihin.

— Mikä hupsu tuo on, — he huusivat: mistä hän ilmestyi? Ken hänet tänne työkkäsi? — Vai, luuletko sinä, hölmö, että me moukkien tavoin seipäillä tappelemme.

Mutta Iivana Vasiljevitshiä huvitti Mitkan ulkomuoto, eikä hän antanut ajaa häntä pois.

— Antakaa hänelle seiväs! — hän lausui; — taistelkoon, miten voi!

Homjak loukkautui.

— Hallitsija, älä salli moukan loukata orjaasi! — hän huudahti. — Minä rehellisesti palvelen sinun armoasi opritshnikkinä, enkä ole koskaan vielä taistellut seipäillä.

Mutta tsaari oli hyvällä tuulella.

— Tappele sinä miekalla, — hän sanoi, — mutta poika tapelkoon omalla tavallansa. — Antakaa hänelle seiväs. Katsellaanpa, miten moukka puollustaa Morosovia!

Toivat muutamia seipäitä.

Mitka otti hitaasti käteensä yhden toisensa perästä, katseli jokaista ja, tarkastettuaan kaikki seipäät, kääntyi suoraan tsaaria kohden.

— Eikö ole vahvempaa? — hän kysyi veltosti, katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin.

— Tuokaa hänelle aisa! — tsaari sanoi, jo edeltäpäin ilossaan häntä odottavasta näytelmästä.

Kohta ilmestyikin Mitkan kouriin raskas aisa, jonka opritshnikit pilan vuoksi olivat ottaneet kauppatorilla seisovasta kuormasta.

— Mitä, kelpaako se? tsaari kysyi.

— Mitäs? — Mitka vastasi, — ehkä kelpaa.

Ja tarttuen aisan toiseen päähän, huiskasi hän sillä ilmassa niin voimakkaasti, että tuulen puuska kävi ja pöly kierteli ilmassa, ikäänkuin vihurin lentämästä.

— Katsoppas hittoa! — opritshnikit virkkoivat, katsoen toisiinsa.

Tsaari kääntyi Homjakin puoleen.

— Seiso! hän sanoi käskevästi ja lisäsi pilkaten: — tahdonpa nähdä, miten sinä säilyt moukan seipäästä.

Mitka sillä aikaa työnsi ylös hihansa, sylki molempiin käsiinsä ja puristaen niissä aisaa, puisteli sitä, katsoen Homjakiin. Hänen ujoutensa oli hävinnyt.

— Noh, sinä! seiso, vai miten? — hän lausui päättävästi. — Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään!

Homjakin tila, tottumattoman aseen ja Mitkan erinomaisen voiman suhteen, oli hyvin vaikea, mutta katsojat pitivät nähtävästi nuorukaisen puolta ja alkoivat jo pilkata Homjakia.

Ratsupalvelijan hämi huvitti tsaaria. Hän katsoi jo alkavaa taistelua samalla uteliaisuudella, minkä hänessä herätti ilveilijäin näytökset tahi karhujen tappelut.

— Alottakaa tappelu! — hän sanoi, nähdessään miten Homjak hämmästyi.

Silloin Mitka kohotti aisan päänsä yli ja alkoi pyörittää sitä, lähestyen Homjakia hypähdellen.

Turhaan Homjak etsi tilaisuutta iskeäkseen Mitkaa miekalla. Hänen oli vain mitä pikemmin väistyminen ja välttäminen aisaa, joka yhä pyöri suuressa piirissä Mitkan ympäri ja teki hänet saavuttamattomaksi.

Katsojien suureksi iloksi ja tsaarin suureksi huviksi alkoi Homjak vetäytyä takaisin, ajatellen ainoastaan pelastustansa. Mitka yhä jatkoi hyppimistänsä häntä kohti, ja aisa vinkui kuni vihuri hänen päänsä yli.

— Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään! — hän huusi, vähitellen joutuen raivoon ja koettaen osata Homjakin päähän, jalkoihin ja mihin tahansa.

Katsojien myötätuntoisuus Mitkaan ilmaantui kiihoittavissa huudahduksissa ja nousi vihdoin innostukseksi.

— Kas niin, kas niin! kansa huusi, unohtaen tsaarin läsnäolon, — löylytä hänet hyvästi! Kas sepä poika!

— Puollusta Morosovia, seiso oikeuden edestä.

Mutta Mitka ei ajatellut Morosovia.

— Minäpä opetan sinut morsiamia ryöstämään! — hän kertoeli, pyörittäen ympärillänsä aisaa ja ajaen Homjakia, joka käänteleikse hänestä joka taholle.

Muutamia kertoja oli opritshnikkien maahan kyykistyminen, välttääkseen varmaa kuolemaa, kun aisa vinkuen lensi heidän päänsä ylitse.

Äkkiä kuului jymeä isku, ja Homjak, kupeesen satutettuna, lensi muutamien sylien päähän ja romahti maahan, käsivarret hajallaan.

Kentällä kaikui iloinen huuto.

Mitka heti hyökkäsi Homjakin päälle ja aikoi tukahuttaa hänet.

— Riittää, riittää! opritshnikit huusivat ja Maljuta kumartui nopeasti Iivana Vasiljevitshiä kohden ja sanoi hänelle huolestuneena:

— Hallitsija, käske vetämään pois tuota hittoa! Homjak on meillä paras mies opritshnikkien seassa.

— Vetäkää tuota tomppelia jaloista! — tsaari huusi, — kaatakaa hänen yllensä vettä, mutta muistakaa — jättäkää hänet henkiin.

Vaivoin onnistui opritshnikeille vetää pois Mitkan, mutta Homjak nostettiin ylös kuolleena, ja kun kaikkien silmät olivat kääntyneet hänen mustuneisiin kasvoihinsa ilmestyi Mitkan rinnalle Vladimirin guslinsoittaja ja vetäen häntä helmasta, sanoi hänelle kuiskaten:

— Tule, tolvana, minun kanssani! Pelasta pääsi!

Ja molemmat katosivat kansajoukkoon.

XXXII Luku.

Vjasemskin taikapussi.

Iivana Vasiljevitsh käski kutsua Morosovia.

Kenttä taas hiljeni. Kaikki katsoivat odotuksessaan tsaariin ja pidättivät hengityksensä.

— Bojari Drushina — Iivana sanoi juhlallisesti, nousten istuimeltaan: — Sinä olet Jumalan tuomion kautta puhdistautunut minun edessäni. — Herra Jumala on sinun vihollisesi häviöllä näyttänyt sinun oikeutesi, ja minä en jätä sinua armottani. Älä lähde slobodasta ilman käskyäni. Mutta se on, — Iivana synkästi jatkoi, — vain puolet asiasta. Vielä on itse tuomio täyttämättä. Tuokaa tänne Vjasemski.

Ruhtinas Afanasi Ivanovitshin tultua, tsaari katsoi kauvan häneen sanattomalla katseella.

— Afonja, — hän vihdoin sanoi, — sinä tiedät, että minä pidän lujasti sanani. Minä määräsin, että ken teistä, joko itse tahi taistelijansa kautta, joutuu taistelussa häviölle, hän mestataan heti. Sinun taistelijasi hävisi, Afonja!

— Niin, — Vjasemski vastasi päättävästi, — käske lyödä pääni poikki, hallitsija!

Kummallinen hymyily kierteleikse Iivanan huulilla.

— Ainoastaanko pään poikki? — hän lausui ilkeästi, — Luuletko, että sinulta lyödään vain pää poikki? Siten kävisi ehkä, jos sinun vain olisi Morosoville vastaaminen, mutta sinun ylläsi on vielä toinen vääryys ja toinen kirous. Maljuta, anna tänne hänen taikapussinsa!

Ja otettuaan Maljutan käsistä nauhasen, jonka Vjasemski oli pois heittänyt, kohotti Iivana sen, pitäen toisesta päästä.

— Mikä tämä on? — hän kysyi, katsoen julmasti Vjasemskin silmiin.

Ruhtinas aikoi vastata, mutta tsaari ei antanut hänelle aikaa.

— Viekas palvelija, — hän lausui ankarasti, ja läsnäolevien suonia pitkin kävi kylmä värähdys, — viekas palvelija! minä sinut otin valta-istuimeni lähelle; minä korotin sinut, osoitin sinulle yltäkyllin suosiota; mutta mitä sinä teit? Sinä saastaisessa sydämessäsi ikäänkuin kyykäärme ajattelit hukuttaa minut, sinun tsaarisi; tahdoit loihtimisella hävittää minut ja sentähden luultavasti sinä pyrit opritshninaan? — Mikä opritshnina on? — Iivana jatkoi, silmäillen ympärilleen ja korottaen ääntänsä, että koko kansa voi kuulla häntä. — Minä, niinkuin viinatarhan isäntä, olen Herran Jumalan asettama kansani yli, viljelemään viinitarhaa. Mutta minun bojarini ja valtioneuvosto ja neuvosmiehet eivät tahtoneet minua auttaa, ja aikoivat minut hävittää; silloin otin minä teiltä viinamäkeni ja annoin sen muille työntekijöille. Ja se on opritshnina! Kutsutut eivät tulleet häihin, ja minä lähetin torille ja teitten haaroihin ja käskin kutsua kaikkia, jotka löytyisi. Ja se on taasen opritshnina! Nyt kysyn kaikilta: mitä ansaitsee vieras, joka, tultuaan häihin, ei ole pukeutunut häävaatteisiin? Miten on hänestä pipliassa sanottu? "Sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja heittäkää hänet ulos pimeyteen: siellä on oleva itku ja hammasten kiristys!"

Niin puhui Iivana, ja kansa kuunteli ääneti noitten evankeliumin sanain omavaltaista vertausta, säälimättä Vjasemskia, mutta syvästi liikutettuna mahtavan lemmikin nopeasta lankeemisesta.

Ei kukaan opritshnikeistä tahtonut eikä uskaltanut puhua sanaakaan Vjasemskin puollustukseksi. Kaikkien kasvoissa kuvastui kauhistua. Ainoastaan Maljutan pedonkaltaisissa silmissä ei näkynyt muuta kuin alttius heti toteuttamaan tsaarin käskyjä, ja vielä Basmanovinkin kasvoissa näkyi ilkeä ilo, vaikka hän koetti peittää sen välinpitämättömyyden varjolla.

Vjasemski ei pitänyt tarpeellisena puollustaa itseään. Hän tunsi Iivanan ja päätti kärsivällisesti kantaa häntä odottavia kipuja. Hän näytti lujalta ja arvokkaalta.

— Viekää hän pois! — tsaari sanoi. — Minä määrään hänelle samanlaisen mestauksen, kuin sille rosvolle, joka tunkeutui minun luokseni makuuhuoneesen ja nyt odottaa palkkaansa. Mutta etsikää ja tuokaa slobodaan noita, jonka kanssa hän oli yhteydessä. Antakoon hän kidutustutkimuksessa vielä uusia todistuksia.

— Julma on tämän maailman ruhtinaan viha — Iivana jatkoi, nostaen silmänsä taivasta kohden; — hän, kuten kiljuva jalopeura, käy ympäri, etsien minua nielläksensä. Mutta minä luotan Jumalan armoon, enkä Herran avulla anna petoksen juurtua Venäjällä!

Iivana astui alas ylennykseltä ja, istuttuaan hevosen selkään, lähti takaisin hoviin, opritshnikkien ympäröimänä, jotka olivat ääneti.

Maljuta lähestyi, köysi kädessä, Vjasemskia.

— Älä pane pahaksi, ruhtinas! — hän sanoi pilkaten, sitoessaan hänen käsiään selän taakse, — meidän on vain palveleminen!

Ja ympäröittyään Vjasemskin vartijoilla, vei hän hänet vankilaan.

Kansa alkoi poistua ääneti tahi kuiskaamalla puhuen tapahtumasta, ja kohta oli vielä äsken niin monilukuisella väellä täytetty paikka tyhjänä.

XXXIII Luku.

Basmanovin taikapussi.

Vjasemskia tutkittiin, mutta ei mitkään kiduttamiset saattaneet häntä lausumaan sanaakaan. Erinomaisella tahdon lujuudella kärsi hän ääneti hirmuisia kidutuksia, joilla Maljuta koetti pakoittaa häneltä tunnustuksen pahasta aikomuksesta tsaaria vastaan. Ylpeydestäkö, ylenkatseestako, vaiko siitä, että elämä hänelle oli vastenmielinen, ei hän edes koettanut heikentää Basmanovin kannetta, että hän itse oli kohdannut hänet myllyllä.

Tsaarin käskystä otettiin mylläri kiinni ja tuotiin slobodaan, mutta hänen kiduttamistansa ei vielä aloitettu.

Basmanov luuli kanteensa menestyksen olevan tirlitshin vaikuttaman, jonka hän aina kantoi yllänsä ja tuli vielä enemmän vakuutetuksi sen lumoavasta voimasta, kun Iivana ei osoittanut vähintäkään epäluuloa, ja vaikka hän niinkuin ennenkin pilkkasi Basmanovia, oli hän kuitenkin hänelle jotenkin suosiollinen.

Hävitettyään yhden kilpailijoistaan, nähdessään taas Iivana Vasiljevitshin yhä kasvavan suosion ja tietämättä myllärin istuvan slobodan vankilassa, kävi Basmanov vielä ylpeämmäksi. Hän, seuraten hänelle annettuja neuvoja, katsoi rohkeasti tsaarin silmiin, puhui vapaasti leikkiä hänen kanssansa ja vastasi röyhkeästi hänen pilkkaamisilleeen.

Iivana Vasiljevitsh kärsi sen kaikki.

Kerran, ollen tavallisilla ajoillaan, hän likimmäisten lemmikkiensä, niiden joukossa molemmat Basmanovit, kuultuansa likimmässä luostarissa aikaista puolipäivä jumalanpalvelusta, meni johtajan luo kammioon ja suvaitsi vastaanottaa hänen kestitsemisensä.

Tsaari istui penkillä pyhäin kuvien alla; hänen lemmikkinsä, paitsi Skuratov, joka ei ollut saapuvilla, seisoivat pitkin seiniä, mutta abboti, syvästi kumarrellen, asetti pöydälle hunajaa, erilaisia marjahilloja, maitoa, ja tuoreita munia.

Tsaari oli hyvällä päällä; hän maisteli joka ruokalajia, puhui suosiollisesti leikkisanoja ja piti uskonnollisia puheita. Basmanoville oli hän entistä suosiollisempi ja Basmanov tuli vielä enemmän vakuutetuksi tirlitshin voimasta.

Samassa tuokiossa kuului muurin takana kavioiden kopsetta.

— Fedja, — Iivana sanoi, — katso, ken sinne tuli?

Basmanov ei ennättänyt oven luo, kun se avautui, ja kynnyksellä näkyi Maljuta Skuratov.

Hänen katseensa oli salaperäinen, ja hänessä näkyi ilkeä ilo.

— Astu sisään, Lukjanitsh! tsaari sanoi ystävällisesti: — millä viestillä sinut Jumala tuo?

Maljuta astui kynnyksen yli ja vaihetettuaan katsetta tsaarin kanssa, alkoi ristiä silmiänsä pyhäin kuvien edessä.

— Mistä tulet? — Iivana kysyi, ikäänkuin ei hän olisi ensinkään odottanut häntä.

Mutta Maljuta, viivyttäen vastausta, kumarsi hänelle ensin, vaan meni sitten abbotin luo.

— Siunaa, isä, — hän sanoi, kumartuen ja siinä samassa vilkasi Feodor Basmanoviin, joka äkkiä tunsi pahan aavistuksen.

— Mistä tulet? — Iivana uudisti, iskien salaa silmää Skuratoville.

— Vankihuoneesta, hallitsija, noitaa tutkin.

— Noh, entä sitten? — tsaari kysyi ja vilkasi Basmanoviin.

— Yhä vaan jupisee, vaikea on saada selville. Yhden me vain ymmärsimme, kun aloimme katsoa hänen niveliänsä: "Vjasemski ei vain yksin minun luonani käynyt: kävi myös Feodor Aleksejevitsh Basmanov ja otti minulta juuren ja kantaa sitä nyt kaulassaan!"

Ja Maljuta taas katsoi Basmanoviin. Basmanov vaaleni. Koko rohkeutensa hävisi.

— Hallitsija, — hän sanoi, koettaen näyttää levolliselta, — luultavasti valehtelee hän minusta sentähden, kun annoin hänet ilmi sinun armollesi!

— Mutta, — Maljuta jatkoi, — kun me aloimme polttaa hänen jalkapohjiansa, niin hän sanoi, että Basmanov tarvitsi tuon juuren, vahingoittaakseen sinun terveyttäsi.

Iivana katsoi ankarasti Basmanoviin, joka horjahti tuosta katseesta.

— Isä tsaari! — hän sanoi; viitsitkö kuulla, mitä mylläri puhuu! Jos minä olisin pitänyt yhtä hänen kanssansa, olisinko minä hänet antanut ilmi?

— Senpä me näemme! Avaapas kauhtanasi, katsotaanpa, mitä sinulla on kaulassasi?

— Mitä muuta, kuin risti ja pyhäinkuva, hallitsija! — Basmanov lausui äänellä, joka oli kadottanut kaiken varmuutensa.

— Avaa kauhtanasi! — Iivana Vasiljevitsh lausui uudelleen,

Basmanov avasi vedontapaisesti pukunsa ylimmäiset napit.

— Ole niin hyvä, — hän sanoi, antaen Iivanalle ketjut pyhäinkuvineen.

Mutta tsaari huomasi, paitsi ketjuja, myös silkkinauhan Basmanovin kaulassa.

— Mutta mikä tämä on? — hän kysyi, itse avaten hänen kauluksensa rubiinisoljen ja vetäen paidan alta esiin nauhan pussineen.

— Se on, — Basmanov vastasi, ponnistaen viimeiset voimansa: — se on, hallitsija … äidin siunaus.

— Katsomme tuota siunausta! — Iivana antoi pussin Grasnoille. — Kas tuossa, avaa se, Vasjuk!

Grasnoi ratkoi veitsellä verhon ja aukaistuaan siihen käärityn palttinapalasen, puisteli siitä jotain pöydälle.

— Noh, mitä se on! — tsaari kysyi ja kaikki kumartuivat uteliaasti pöydän yli ja näkivät muutamia juuria ja sammakon luita.

Abboti risti silmiään.

— Noillako äitisi siunasi sinut? — Iivana Vasiljevitsh sanoi pilkallisesti.

Basmanov lankesi polvilleen.

— Anna anteeksi, hallitsija, orjallesi! — hän huusi peljästyneenä. — Nähdessäni sinun vihasi minua kohtaan, särkyi sydämmeni, ja päästäkseni jälleen sinun suosioosi, pyysin mylläriltä tuota juurta. Se on tirlitsh, herrani! Mylläri antoi sen minulle, että sinä taas mieltyisit minuun, sinun orjaasi, mutta pahaa aikomusta sinua kohtaan, Jumala sen tietää, ei minulla ollut!

— Mutta sammakon luut? — Iivana kysyi, nauttien Basmanovin pelvosta, jonka röyhkeys jo kauvan sitten oli häntä ikävystyttänyt.

— Luista en minä tiennyt mitään, hallitsija, Jumala tietää, en mitään tiennyt.

Iivana Vasiljevitsh kääntyi Maljutaan.

— Sinä sanot, — hän lausui, — noidan todistaneen Fedkasta: minkä vuoksi Fedka kävi hänen luonansa: vahingoittaakseen minua?

— Niin, hallitsija! — ja Maljuta väänsi suutansa, iloiten vihollisensa onnettomuudesta.

— Noh, mitäs, Fedjusha, — tsaari jatkoi pilkaten, — sinut on silmätysten asetettava noidan kanssa. Häntä on jo tutkittu; koettele sinä myös kidutusta, muuten sanovat: tsaari vain kiduttaa maalaisia, mutta säästää opritshnikkiänsä.

Basmanov lankesi Iivanan jalkain juureen.

— Ihana aurinkoni; — hän huusi, tarttuen tsaarin ohabnin[30] helmaan: — valoni, herrani, älä minua hukuta, aurinkoiseni, kuuni, valkohaukkaseni,[31] kärppäni! Muista, miten olen sinua palvellut, miten sinun tahdostasi en kieltänyt mitään.

Iivana kääntyi pois.

Basmanov tuskissaan heittäytyi isänsä luo.

— Isä! — hän vaikeroi: rukoile sinä hallitsijaa, että hän lahjoittaisi elämän orjallensa! Pukekoot minun ylleni ei ainoastansa sarafaanin[32] vaan myöskin narrinkaapun! Minä ilolla palvelen tsaaria narrina!

Mutta Aleksej Basmanoville oli sekä isän- että säälintunteet vieraat. Hän pelkäsi osanottavaisuudella poikansa kohtaloon saattaa itselleen maanpaon.

— Pois, — hän lausui, työntäen Feodoria, — pois, sinä petturi! Ken ei ole uskollinen tsaarille, hän ei ole minun poikani! Mene, minne hänen tsaarillinen armonsa sinut lähettää!

— Pyhä abboti! — nyyhki Basmanov, laahaten polvillaan isänsä tyköä abbotin luo: — pyhä isä, rukoile minun edestäni tsaaria!

Mutta abboti seisoi hämillään, luoden silmänsä alas ja vapisi koko ruumiistaan.

— Jätä isä abboti rauhaan! — Iivana lausui kylmästi. — Jos on tarpeen, niin hän jälkeenpäin pitää sinulle kuolleen sielunmessun.

Basmanov katsoi ympärilleen rukoillen, mutta kohtasi vain vihollisia tahi peljästyneitä kasvoja.

Silloin hänessä tapahtui muutos.

Hän käsitti, ett'ei voinut välttää kidutusta, joka oli yhtä julma kuin mestaus ja tavallisesti loppui sillä; hän käsitti, ett'ei hänellä enään ollut mitään jälellä ja sillä vakuutuksella palasi hänen päättäväisyytensä.

Hän nousi seisoalleen, ojensi suoraksi vartalonsa, pisti kätensä vyöhön, katsoi röyhkeästi pilkaten Iivanaan.

— Armollinen hallitsija! — hän sanoi, pudistellen päätänsä, suoristaakseen sotkeutuneita kutriansa: — armollinen hallitsija, lähden sinun käskystäsi piinaan ja kuolemaan. Anna minun sanoa sinulle viimeinen kiitos kaikesta sinun suosiostasi! En mitään pahaa ajatellut sinua vastaan, mutta synnit ovat minulla sinun kanssasi yhteiset! Kun vievät minut mestattavaksi, kerron joka ainoan niistä kansalle! Mutta sinä, isä abboti, kuule nyt minun tunnustukseni! —

Opritshnikit ja itse Aleksej Basmanov eivät antaneet hänen jatkaa. He veivät hänet kammiosta pihalle ja Maljuta, asetettuaan hänet sidottuna hevosen selkään, vei hänet heti slobodaan.

— Sinä näet, isä, — Iivana lausui abbotille, — minkälaisilla sekä ilmeisillä että salaisilla vihollisilla minä olen ympäröitty! Rukoile Jumalaa minun, ansaitsemattoman, edestä, että Hän antaisi hyvän lopun minun aikeilleni, että Hän siunaisi minua, suurta syntistä, puhdistamaan pois petoksen juuren!

Tsaari nousi seisoalleen ja, ristittyänsä pyhäin kuvien edessä, astui abbotin eteen siunattavaksi.

Abboti ja koko veljeskunta saattoivat hänet vavisten muurin ulkopuolelle, jossa tsaarin tallirengit odottivat komeasti satuloittuine hevosineen, ja vielä kauvan sen jälkeen, kun tomupilvi oli peittänyt tsaarin soturineen, eikä enään kuulunut hevosten kavioiden kopsetta, seisoivat munkit vielä, silmät alas luotuina, eivätkä uskaltaneet kohottaa päätänsä.

XXXIV Luku.

Narrin kaapu.

Samana aamuna tuli Morosovin luo, joka tsaarin tahdosta oli jäänyt slobodaan, kaksi hovimestaria pyytämään häntä tsaarin päivälliselle.

Kun Drushina Andrejevitsh tuli hoviin, olivat kaikki salit jo opritshnikkejä täynnä, pöydät katetut, palvelijat komeissa puvuissa valmistivat makupaloja.

Bojari, katsoen ympärilleen, huomasi, että paitsi häntä ei ollut ainoatakaan maalaisbojaria, ja luuli tsaarin osoittavan hänelle erinomaisen kunnian.

Kas, jo soivat hovin kellot, torvet toitottivat, ja Iivana Vasiljevitsh, suosiollisella, ystävällisellä katseella astui saliin, Tshudovan luostarin arkimandriitan Levkin, Vasili Grasnoin, Aleksej Basmanovin, Boris Godunovin ja Maljuta Skuratovin seuraamana.

Kumarruksiin vastattuaan istautui hän lautasensa ääreen ja kaikki sijoittuivat paikoilleen pöydän ympärille virka-arvonsa mukaan. Yksi tyhjä paikka jäi vain Godunovia alempana.

— Istu, bojari Drushina! — sanoi tsaari suosiollisesti, osoittaen tyhjää paikkaa.

Morosovin kasvot kävivät tummanpunaisiksi.

— Hallitsija, — hän vastasi, — samaten kun Morosov on tehnyt kaiken ikänsä, samaten hän tekee kuolemaansa asti. Liian vanha olen, hallitsija, ottamaan uusia tapoja. Aja minut jälleen maanpakolaisuuteen, aja minut pois kasvoisi edestä, — mutta alemmaksi Godunovia en istu!

Kaikki katsoivat hämmästyksissään toisiinsa. Mutta tsaari nähtävästi odotti tuota vastausta. Hänen kasvonsa jäivät levollisiksi.

— Boris; — hän lausui Godunovilie, — on kohta kaksi vuotta, kun tuommoisesta vastauksesta annoin bojari Drushinan sinun valtaasi. Mutta näyttää jo olevan aika muuttaa tapaani. Varmaan ei ole meidän maalaisia, vaan maalaisten meitä käskeminen! Luultavasti en minä ole isäntä omassa pirtissänikään! Tulee minun, kurjan, koota kampsuni ja paeta palvelijaparkoineni jonnekin kauvemmaksi; Ajavat he minut pois täältäkin kurjan maankulkijan, niinkuin he ajoivat Moskovasta.

— Hallitsija, — Godunov sanoi nöyrästi, haluten pelastaa Morosovin, — ei meidän, vaan sinun on paikat määrääminen. Vanhukset hyvin pitävät vanhoista tavoista, ja älä sinä vihastu bojariin, että hän muistaa järjestystä. Jos sallit, hallitsija, istahdun minä Morosovia alemmaksi, sinun pöytäsi ääressä ovat kaikki paikat hyviä!

Hän teki liikkeen, aikoen nousta istuimeltaan, mutta Iivana pidätti hänet katseellaan.

— Bojari on tosin vanha, — hän lausui kylmäverisesti ja hänen itsensä hillitsemisensä tuon suoran vastahakoisuuden suhteen täytti kaikki läsnäolevaiset odotuksella. Kaikki aavistivat, että jotain eriskummallista on tulossa, mutta eivät arvanneet, millä lailla tsaarin viha ilmestyy, jonka tuloa ennusti keveä liike hänen kasvoissaan, muistuttaen kaukaisen ilmavalon värähtämistä.

Kaikkein rinnat olivat pakahtua ikäänkuin lähenevän myrskyn edellä.

— Niin, — Iivana jatkoi levollisesti, — bojari on nuorempi ikävuosiansa. Kovin hän rakastaa laskea leikkiä. Minä myös rakastan laskea leikkiä ja valtioasioista sekä rukouksesta vapaana aikana rakastan huvitella. Mutta siitä päivästä saakka, kun narrini Nogatjev kuoli, ei ole ketään, joka minua huvittaisi. Drushinalle, näen minä, on se ammatti mielenmukainen; ja koska minä lupasin osoittaa hänelle suosiotani, niin määrään hänen ensimmäiseksi narrikseni. Tuokaa tänne Nogatjevin kaapu ja pukekaa se bojarin ylle.

Väreet tsaarin kasvoilla kävivät vilkkaammiksi, mutta hänen äänensä oli levollinen, kuten ennenkin.

Morosov seisoi, kuin jos ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hänen tummanpunaiset kasvonsa vaalenivat, veri tulvaili sydämeen, silmät säihkyivät, mutta kulmakarvansa ensin lähenivät toisiaan, vaan sitten yhtyivät niin uhkaavasti, että Iivana Vasiljevitshinkin lähellä hänen muotonsa näytti hirmuiselta. Hän ei vielä uskonut korviansa, hän epäili, josko tsaari todellakin aikoo julkisesti häväistä hänet, Morosovin, vanhan bojarin, jonka palvelukset ja muinainen kunnia oli kaikille jo aikoja sitten tunnetut? Hän seisoi ääneti, luoden Iivanaan liikumattoman, kysyvän katseen, ikäänkuin odottaen, että hän ottaisi sanansa takaisin. Mutta Vasili Grasnoi nousi tsaarin viittauksesta ylös pöydästä ja läheni Drushina Andrejevitshiä pitäen käsissään kirjavaa kauhtanaa, joka oli puoleksi kultakankainen, puoleksi sarkainen, monin paikoin parsittu, kulkusilla ja kelloilla peitetty.

— Pue yllesi, bojari! Grasnoi sanoi: suuri hallitsija lahjoittaa sinulle tämän kauhtanan edesmenneen narrinsa Nogatjevin jälkeen!

— Pois! — Morosov huudahti, työntäen pois Grasnoin: — älä rohkene kajota bojari Morosoviin, jonka esi-isiä sinun esi-isäsi ovat palvelleet koirain vartijoina ja orjina!

Ja, kääntyen Iivanaan, lausui hän harmista vapisevalla äänellä:

— Hallitsija, ota sanasi takaisin! Käske surmata minut! Henkeni yli on sinulla valta, mutta kunniani yli ei ole kenelläkään valtaa!

Iivana Vasiljevitsh katsoi opritshnikkeihin.

— Tottahan puhuin, sanoessani, että Drushinaa miellyttää leikin lasku. Kuulitteko? Minulla ei ole valtaa lahjoittaa hänelle kauhtanaa!

— Hallitsija, — Morosov jatkoi, — Herran Jumalan nimessä rukoilen sinua: ota sanasi takaisin! Sinä et vielä ollut syntynyt, kun jo sinun isä-vainajasi palkitsi minua! Kun jo minä Habari Simskin kanssa löin tshuvashit ja tsheremissit Sviagilla, kun ruhtinaitten Odojefskin ja Mstislavskin kanssa ajoin pois Okasta Krimin perintöruhtinaan ja torjuin tatarien hyökkäykset Moskovasta! Paljon haavoja minä sain, paljon verta vuodatin sinun isäsi palveluksessa sekä sinun, hallitsija! En säästänyt päätäni sodassa enkä bojarien neuvostossa, väitin sinun ala-ikäisenä ollessasi sinun ja sinun äitisi puolesta Shuiskin ja Belskin kanssa! Kunniani vain minä säästin enkä kenenkään, koko elämässäni antanut sitä tahrata! Sinäkö nyt häpäiset harmaita hiuksiani? Sinäkö pilkkaat isäsi palvelijaa? Käske mestata minut, hallitsija, käske minun panna pääni mestauspölkylle, ja minä menen yhtä iloisena kärsimään, kuin ennen menin taisteluun!

Kaikki olivat ääneti, liikutettuina Morosovin voimakkaasta puheesta: mutta yleisen äänettömyyden kesken kuului Iivanan ääni:

— Kylläksi lörpötelty! hän lausui julmasti, muuttuen pilkkaamisesta ilmi vihaan: — sinun tyhmät puheesi, ukko, todistavat, että sinusta tulee hyvä narri! Pue yllesi narrin kaapu!

— Te, — tsaari jatkoi, kääntyen opritshnikkeihin, — auttakaa häntä; hän on tottunut, että häntä palvellaan. Jos Morosov olisi totellut, tahi, langeten tsaarin jalkoihin, olisi pyytänyt nöyrästi armoa, ehkäpä Iivana Vasiljevitsh olisi leppynyt. Mutta Morosovin ulkomuoto oli liian päättäväinen; jopa hänen pyynnössäänkin kuului ylpeys, ja sitä Iivana ei voinut kärsiä. Hän tunsi leppymätöntä vihaa kaikkia vahvaluonteisia vastaan, ja yksi syistä, jonka tähden hän käänsi sydämensä pois Vjasemskista, itsekään sitä havaitsematta, oli ruhtinaan itsenäinen luonne.

Silmänräpäyksessä opritshnikit tempasivat Morosovin päällystakin pois ja vetivät hänen yllensä kauhtanan kelloineen.

Iivanan viimmeisten sanain jälkeen ei Morosov enään vastustanut. Hän antoi pukea itsensä ja katsoi ääneti, miten opritshnikit nauraen oikaisivat ja nyhtivät hänen päällensä kauhtanaa. Hänen ajatuksensa tunkeutuivat hänen sydämensä syvimpään; hän mietti itsekseen.

— Mutta lakin unohditte! — Grasnoi sanoi, painaen Morosovin päähän kirjavan lakin, ja, astuttuaan taaksepäin, kumarsi hän hänelle maahan asti.

— Drushina Andreitsh! — hän sanoi, — kumarramme, sinua tervehtäen uuteen virkaasi! — Huvita meitä, kuten Nogatjev vainajakin huvitti!

Silloin Morosov nosti päänsä ja loi katseen kokoontuneihin.

— Hyvä! — hän virkkoi lujasti ja vakavasti: — otan vastaan tsaarin armon! Bojari Morosov ei sopinut istumaan Godunovin rinnalle; mutta tsaarin narrin sopii istua tsaarin pöytään Grasnojen ja Basmanovien kanssa. Väistykää vartijat! sijaa uudelle huvittajalle! Laskekaa esiin narri ja kuunnelkaa kaikki, miten hän huvittaa Iivana Vasiljevitshiä.

Morosov teki käskevän liikkeen, ja opritshnikit vastenmielisestikin väistyivät.

Helistäen kelloilla, bojari astui pöydän luo ja istahti penkille, Iivanan vastapäätä, niin ylevällä arvokkaisuudella, ikäänkuin hänellä olisi ollut narrin kaapun asemesta tsaarin mantteli yllänsä.

— Miten minä sinua huvittaisin? — hän sanoi, asettaen kyynärpäänsä pöydälle ja katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin. — Liian oppinut olet huvituksissa, ei millään voi sinua hämmästyttää! Minkämoisia leikkejä eikö ole laskettu Venäjällä, siitä saakka, kun sinä hallitset! Huvittelit sinä alaikäisenä ollessasi, ajamalla hevosella ihmisten päälle kaduilla; huvittelit käskiessäsi koirain vartijain leikata ruhtinas Shuiskin metsästyksellä ollessa; huvittelit, kun Pskovista tulivat lähettiläät valittamaan sinulle sinun sijaisestasi, mutta sinä käskit kuumalla tervalla polttaa heidän partojansa.

Opritshnikit aikoivat hypähtää paikoiltansa ja hyökätä Morosovin päälle; tsaari pidätti heitä merkillä.

— Mutta, — Morosov jatkoi, — tuo kaikki oli vain lapsen leikkiä; kohta se sinua ikävystytti. Sinä aloit sulkea luostariin mainioita miehiä, mutta heidän vaimojaan ja tyttäriään sinä häpäisit. Ja sekin ikävystytti sinut. Silloin sinä aloit valita parhaimpia palvelijoitasi ja kiduttaa heitä. Tuo teko kävi hupaisemmaksi, mutta ei kauvan. Eihän vaan ole kylläksi pilkata kansaa ja bojareja. Annapas kun käymme Kristuksen kirkkoa pilkkaamaan. Kas niin, kokositpa kaikenlaista kapakkaväkeä, kaikenlaisia saastaisia roistoja, pu'it niitä munkin pukuun ja itsekin pukeuduit munkiksi, ja rupesitte te päivällä ihmisiä tappamaan, vaan yöllä kafismia[33] laulamaan. Sinä itse, verellä tahrattuna, soitit ja lauloit ja vähällä ett'et pitänyt koko messua. Tuo oli kaikkein hauskempi huvitus, jommoista ei kukaan muu, kuin sinä, olisi voinut keksiä.

— Mitä vielä sanon sinulle, hallitsija? Miten vielä sinua oikein huvitan? Mutta sen vielä sanon: sillä aikaa kun sinä opritshnikkinesi hyppelet naamiopuvussa, soitat aamumessuun ja juovut verestä, sillä aikaa astuu sinua vastaan lännestä Sigismundo, ahdistaa sinut pohjoisesta saksalaiset ja tshudit, mutta etelästä ja idästä nousee khaani. Tulvaa tatarilauma Moskovan yli, eikä löydy sotapäälliköitä, jotka puolustaisivat Herran pyhää paikkaa! Leimuavat Jumalan temppelit pyhine jäännöksineen, alkavat taas Batijevin ajat. Ja sinä, koko Venäjän tsaari, kumarrut khaanin jalkain juureen ja, polvistuen, suutelet hänen jalustimiansa!

Morosov vaikeni.

Ei kukaan katkaissut hänen puhettansa; kaikki tuskin voivat hengittää. Tsaari kuunteli, eteenpäin nojautuneena, kalpeana, palavilla silmillä, vaahto suun ympärillä. Suonenvedon tapaisesti puristi hän nojatuolin puitteita ja nähtävästi peläten kadottaa ainoatakaan Morosovin sanaa ja kätki jokaisen niistä mieleensä, maksaaksensa jokaisesta eri piinalla.

Kaikki opritshnikit olivat kalpeat; ei kukaan uskaltanut katsahtaa tsaariin. Godunov loi silmänsä alas eikä uskaltanut hengittääkään, peljäten kääntävänsä huomion itseensä. Yksin Maljutakin oli hämillänsä.

Yht'äkkiä sieppasi Grasnoi veitsen, juoksi Iivanan luo ja lausui, osoittaen Morosoviin:

— Suo, hallitsija, sulkea hänen suunsa!

— Älä tee sitä! — tsaari virkkoi melkein kuiskaten ja mielenliikutuksesta tukehtumaisillaan: — anna hänen armonsa puhua loppuun!

Morosov katsoi ylpeästi ympärilleen.

— Tahdotko vielä kuulla leikkipuhetta, hallitsija? Minä sinua huvitan! — Jäi sinulle vielä entisistä uskollisista palvelijoistasi yksi jälelle, vanhaa bojarisukua; häntä sinä et vielä mestannut, siitäkö syystä, että pelkäsit Jumalan vihaa, vai siitäkö, ett'et vielä keksinyt hänelle sopivaa mestausta. Hän eleli kaukana sinusta, maanpaossa, ja olisit sinä hänet voinut unohtaa; mutta sinä, hallitsija, et ketään unohda! Lähetit sinä hänen luoksensa kirottusi Vjasemskin, polttamaan hänen kartanonsa ja ryöstämään hänen vaimonsa. Koska hän tuli sinulta pyytämään tuomiota Vjasemskin yli, käskit sinä heidät taistella huviksesi, luullen Vjasemskin surmaavan vanhan palvelijasi. Mutta Jumala ei tahtonut hänen kuolemaansa, vaan näytti hänen viattomuutensa.

— Mitä sinä silloin teit, hallitsija? Silloin, — Morosov jatkoi ja hänen äänensä vapisi, ja kellot hänen kaapussansa värähtivät, — silloin sinusta näytti vähältä sinun palvelijasi loukkaus ja sinä päätit häväistä hänet ennen ei vielä tunnetulla häväistyksellä!

— Silloin, — Morosov huusi, nousten seisoalleen, — silloin sinä, hallitsija, annoit pukea bojari Morosovin narrin kaapuun ja käskit hänet, joka oli pelastanut Tulan ja Moskovan, huvittaa sinua ynnä sinun saastaisia kerjäläisiäsi.

Julma oli vanhan sotapäällikön muoto opritshnikkien kesken. Hänen narrimaisen pukunsa vaikutus hävisi. Tiheiden kulmakarvojen alta iski tulta. Valkea partansa valui rinnallensa, joka muinoin oli vastaanottanut monta vihollisten iskua, mutta nyt oli kirjavana heleänvärisistä parsintilkuista; mutta hänen harmistuneissa kasvoissansa oli niin paljon arvokkaisuutta, niin paljon ylevyyttä, että Iivana Vasiljevitsh häneen verraten näytti vain vähäpätöiseltä.

— Hallitsija, — Morosov jatkoi ääntänsä korottaen — uusi narri on sinun edessäsi. Kuule hänen viimeistä leikkipuhettansa! Niin kauvan, kun sinä elät, ovat kansan huulet pelvosta suljetut; mutta kun loppuu sinun petollinen hallituksesi, maailmaan vaan jää muisto sinun töistäsi ja nimesi kulkee vaan polvesta polveen ikuisella kirouksella, siksi kun tulee Herran viimeinen tuomiopäivä! Ja silloin kaikki sadat ja tuhannet sinun murhaamasi, kaikki joukot miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, kaikki, jotka sinä hukutit ja piinasit, kaikki tulevat Herran eteen, valittaen suuresti sinun, heidän piinaajansa, ylitse! Samana hirmuisena päivänä tulen minäkin ijankaikkisen tuomarin eteen, tulen tässä samassa puvussa ja vaadin takaisin kunniani, jonka otit minulta pois maan päällä! Ja ei ole silloin sinua kanssasi kurjia palvelijoitasi, sulkemassa valittavaisten suita, vaan tuomari kuulee heidät, ja sinä heitetään ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen enkeleillensä on valmistettu!

Morosov vaikeni ja, heitettyään ylenkatseellisen silmäyksen tsaarin lemmikkeihin, käänsi hän heille selkänsä ja lähti hitaasti astuen pois.

Ei kukaan ajatellutkaan pidättää häntä. Ylevänä astui hän pöytärivien välitse, ja kun hänen kelloinsa helinä vaikeni, tointuivat opritshnikit hämmästyksestään, mutta Maljuta, nousten seisoalleen, sanoi Iivana Vasiljevitshille:

— Käsketkö heti lopettaa hänet, vaiko viedä vankeuteen?

— Vankeuteen, — äänsi Iivana, vetäen henkeään. — Säästäkää hänet! Ruokkikaa häntä! Häntä ei saa kiduttaa, ettei hän kuolisi ennen, kun on aika; sinä vastaat päälläsi hänestä.

Iltasella oli tsaarilla erityinen neuvottelu Maljutan kanssa.

Kolitshevit, jotka jo kauvan sitten istuivat vankeudessa Maljutan kiduttamina, tunnustivat osaksi petoksensa, ja olivat heitä vastaan Iivanan mielestä todistaneet ystävänsä ja orjansa, jotka, kidutusta kestämättä, myöntyivät kaikkeen.

Paljon muita ihmisiä oli tähän asiaan sekoitettu. Tsaarin käskystä kiinni otetut ja julmasti piinatut, mikä Moskovassa, mikä slobodassa, nimittivät he taas vuorostansa paljon nimiä, ja kidutettujen luku kasvoi päivä päivältä ja nousi vihdoin kolmeen sataan henkeen.

Iivana Vasiljevitsh, joka piti paljon ulkomaisten hallitsijain mielipiteistä, päätti odottaa Moskovassa silloin olevain litvalaisten lähettiläiden poislähtöä ja tehdä tuomituille yhtenä ja samana päivänä yhteinen mestaus! Mutta tehdäksensä sen vaikutuksen julmemmaksi ja että se peljästyttäisi kapinoitsijoita tulevaksi aikaa, piti tuon mestauksen tapahtua Moskovassa, koko kansan nähden.

Samana päivänä päätti tsaari mestauttaa Vjasemskin ja Basmanovin. Mylläri, ollen noita, tuomittiin roviolla poltettavaksi, mutta Korshunille, joka rohkeni tunkeutua tsaarin makuuhuoneesen ja joka yhä vielä säästettiin juhlalliseen tilapäähän, Iivana valmisti erinomaisia, vielä tuntemattomia kipuja. Samaa kohtelua hän valmisti Morosoville.

Tuon yhteisen mestauksen eriseikoista keskusteli tsaari aina myöhään yöhön asti, ja kukot jo lauloivat kaksi kertaa, kun hän laski Maljutan pois ja meni rukoushuoneeseensa.

XXXV Luku.

Mestaus.

Litvalaisten lähettiläiden pois lähdettyä juhlallisen mestauspäivän aattona, näkivät Moskovan asukkaat kauhulla valmistukset siihen.

Suurella kauppapaikalla, "Kiinalais-kaupungin" sisäpuolella, oli pystytetty paljon hirsipuita. Niiden keskellä seisoi muutamia lautatelineitä lavoineen. Vähän kauempana riippui patsaiden välipuulla hirmuisen iso, rautainen kattila. Telineitten toisella puolella törrötti yksinäinen patsas, siihen kiinnitettyne ketjuineen, ja patsaan ympäri työmiehet latoivat puita rovioksi. Eriskummallisia, monenlaatuisia koneita näkyi hirsipuitten välissä ja herättivät kansajoukossa kauheita aavistuksia, joista sydäntä jo edeltäpäin särki.

Vähitellen lähtivät kaikki kauppatorille kaupittelemaan tulleet pois pelvosta. Ei vain tori, mutta myös sitä ympäröivät kadut tyhjentyivät. Asukkaat sulkeutuivat huoneisiinsa ja puhuivat kuiskaten tulevasta tapahtumisesta. Huhu hirmuisista valmistuksista kulki ympäri koko Moskovan, ja joka paikassa hallitsi äänettömyys. Myymälät suljettiin, ei ketään näkynyt kaduilla ja ainoastaan vähän väliä ajoivat niitä pitkin kuriirit, käskyillä lähetetyt Arbatista, jossa Iivana oli sijoittunut huvilassaan. "Kiinalaisessa kaupungissa" ei kuulunut muuta, kuin kirvesmiesten kirveitten kolina ja työtä määräävien opritshnikkien puhe.

Yön tultua hiljeni nekin äänet, ja kuu, kohoten Kiinalais-kaupungin terävähuippuisten muurien yli, valaisi tyhjän toripaikan, joka oli täynnä seipäitä ja hirsipuita. Ei ainoatakaan valkeaa näkynyt akkunoissa; kaikki akkuna-luukut olivat suljetut, ainoastaan siellä, täällä loisteli himmeästi lamppu kirkkojen ulkopuolella olevien pyhäin kuvien edessä. Mutta ei kukaan maannut sinä yönä; kaikki rukoilivat, aamua odottaissa.

Vihdoin tuli tuo kohtalolta määrätty aamu ja ilmassa kuului kaarneitten ja naakkojen kirkuminen, jotka, aavistaen veren lähestyvän, lensivät joka paikasta Kiinalais-kaupunkiin, liitelivät joukottain torin yllä ja peittivät mustina rivinä kirkkojen ristejä, talojen kattojen harjat ja huiput ja hirsipuutkin.

Äänettömyyttä keskeytti bunbenien ja tulumpaasien[34] äänet, jotka verkalleen lähenivät toripaikkaa. Näkyi joukko ratsastavia opritshnikkia, viisi rivissä. Heidän edellänsä ajoi rummunlyöjät, ajaakseensa pois kansaa ja puhdistaakseen tien tsaarille; mutta turhaan he huiskuttivat bunbeniansa ja löivät tulumpaasiansa: ei missään näkynyt elävää henkeäkään.

Opritshnikkien jälessä ajoi itse tsaari Iivana Vasiljevitsh, ratsastaen, juhlapuvussa, kultaisella viineillä selkänsä takana. Hänen kypärinsä laki oli koristetta Deisusomilla, se on: emallista tehdyllä Vapahtajan, Neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja muitten pyhien kuvilla. Tshepraki hänen allansa loisti kalliista kivistä, ja hänen sinisen-mustalla hevosensa kaulalla heilui nauhan asemesta koiran pää.

Tsaarin rinnalla ratsasti tsarevitsh Iivana ja heidän jäljessään likimmäiset hovimiehet, kolme rivissä. Niiden jälestä astui noin kolmesataa kuolemaan tuomittua henkilöä. Kahleella sidottuina, kidutuksista nääntyneinä, he tuskia taisivat liikuttaa jalkojansa heitä ajavien opritshnikkien pakoittamina. Monilukuinen hevosväki lopetti saaton.

Kun saatto oli ajanut kiinalais-kaupunkiin, ja koko sotajoukko kiirehtien asettunut hirsipuitten ympärille, Iivana, astumatta alas hevosensa selästä, katsahti ympärilleen ja näki ihmeekseen, ett'ei koko paikalla ollut ainoatakaan katsojaa.

— Ajakaa esiin kansaa! — hän sanoi opritshnikeille. — Älköön kukaan peljätkö! Ilmoittakaa Moskovan kansalle, että tsaari mestauttaa pahantekijänsä, mutta viattomille hän lupaa armon.

Heti alkoi paikka täyttyä väellä, akkuna-luukut avautuivat, akkunoissa näkyi vaaleita, peljästyneitä kasvoja.

Sillä aikaa kattilan alle tehty rovio alkoi leimuta ja lavoille nousivat mestaajat.

Iivana käski tuoda esiin tuomittujen seasta muutamia vähemmin syyllisiä.

— Miehet! — hän sanoi heille lujasti ja selvästi, että kaikki torilla olevat voivat kuulla; — te ystävyydellänne ja vierasvaraisuudellanne minun pettäjiäni kohtaan ansaitsisitte samanlaisen mestauksen kuin hekin, mutta minä sääliväisyydestä, murehtien teidän sielunne kadotuksesta, armahdan teitä ja lahjoitan teille elämän, että te katumuksella parantaisitte virheenne ja rukoilisitte minun, ansaitsemattoman, edestä.

Tsaarin viittauksesta vietiin armoitetut erilleen.

— Moskovan asukkaat: — Iivana silloin sanoi: — te näette nyt mestauksen ja kidutuksen; minä rankaisen pahantekijät, jotka tahtoivat antaa valtakunnan vihollisille! Kyyneleitä vuodattaen annan heidän ruumiinsa piinaan, sillä minä olen Jumalan asettama tuomari tuomitsemaan kansaani! Eikä ole vääryyttä minun tuomiossani, sillä, niinkuin Abraham, nostaessaan veitsen poikansa yli, minäkin annan kaikkein likeisimpiäni uhriksi! Tulkoon heidän verensä minun vihollisteni yli!

Silloin tuomittujen joukosta ensiksi tuotiin esiin bojari Drushina Andrejevitsh Morosov.

Iivana, ensimäisessä vihan vimmassa, olisi antanut hänet kaikkein hirmuisimpaan piinaan; mutta luonteensa käsittämättömän vaihtelevaisuuden taikka ehkäpä moskovalaisten yleisen rakkauden tähden bojariin, hän mestauspäivän aattona muutti päätöksensä ja tuomitsi hänet vähemmän hirmuiseen kuolemaan.

Valtioneuvoston sihteeri, seisoen mestauslavan edessä aukasi pitkän paperikäärön ja luki kovalla äänellä:

"Entinen bojari Drushina! Sinä kerskasit tahtovasi saattaa levottomuutta valtiossa, kutsua Krimin khaanin ja litvalaisten kuninkaan Sigismundin ja tehdä monet muut onnettomuudet ja uudistukset Venäjällä. Sinä myös rohkenit pahoilla, pistävillä sanoilla häväistä itse hallitsijaa, koko Venäjän tsaaria ja suuriruhtinasta, ja kehoittaa hänen hyviä palvelijoitaan vastahakoisuuteen. Ansaitsisit sinä kuolemaakin pahempia kipuja; mutta suuri hallitsija, muistaen sinun entisiä urhotöitäsi sydämensä sääliväisyydestä käski sinut eroittaa muista, ja säästäen eri kidutuksia, mestata nopealla kuolemalla, katkaista sinulta kaulan, eikä lukea sinun jäljelle jäänyttä omaisuuttasi hallitsijan talouteen".

Morosov, joka jo oli astunut mestauslavalle, risti itsensä.

— Tunnustan itseni puhtaaksi Jumalan ja ihmisten edessä, — hän vastasi levollisesti, — annan sieluni Herralle Jesukselle Kristukselle, mutta hallitsijalta pyydän ainoan armon: mitä jää minun jälkeeni omaisuutta, jaettakoon kolmeen osaan: ensimmäinen osa Jumalan temppeliin ja messuiksi sieluni pelastukseksi; toinen kerjäläisveljille ja kolmas minun uskollisille palvelijoilleni ja orjilleni, jotka kaikki vapautan ikuisesti. Leskelleni annan anteeksi, ja hänellä on valta mennä naimisiin, kenelle hän tahtoo.

Näin lausuttuansa Morosov vielä kerran risti itsensä ja laski päänsä mestauspölkylle.

Kuului jyrneä isku, Drushina Andrejevitshin pää vieri alas, ja hänen jalosukuinen verensä maalasi mestauslavan punaiseksi.

Hänen jälkeensä opritshnikit, kansan hämmästykseksi, toivat hallitsijan aseenkantajan, ruhtinas Vjasemskin, ylihovimarsalkki Fedor Basmanovin ja hänen isänsä Aleksein, josta Fedor oli todistanut kidutuksessa.

— Moskovan miehet! — Iivana sanoi osoittaen tuomituita: — tässä näette minun ja teidän vihollisia! He, unohtaen, että ovat suudelleet ristiä, ovat minun nimessäni ahdistaneet teitä ja, pelkäämättä Jumalan tuomiota, ryöstäneet teidän omaisuutenne ja hävittäneet kansaa, jota minä asetin heidät suojelemaan. Ja nyt he saavat tekojensa mukaan ansaitun palkinnon!

Vjasemski ja molemmat Basmanovit, muka tsaarin luottamuksen pettäjinä, olivat tuomitut hirmuisiin kipuihin.

Sihteeri syytöksessänsä luki heidän aikomuksensa olleen hukuttaa tsaari loihtimisella, rikollisen yhteytensä valtion vihollisten kanssa ja kansan rasittaminen Iivanan nimessä.

Kun mestaajat, otettuaan Fedor Basmanovin, veivät hänet mestauslavalle, kääntyi hän katsojiin ja huusi kovalla äänellä:

— Oikeauskoinen kansa! Tahdon ennen kuolematani tunnustaa syntini! Tahdon että kaikki ihmiset tietäisivät minun tunnustukseni! Kuulkaa oikeauskoiset…

Mutta Maljuta, joka seisoi hänen takanaan, ei antanut hänen jatkaa. Hän leikkasi häneltä pään taitavalla miekan lyönnillä juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Basmanov alkoi tunnustuksensa.

Hänen verinen ruumiinsa kaatui mestauslavalle, mutta päänsä lensi, korvarenkaitten helistessä, tsaarin hevosen jalkoihin, joka hypähti sivulle, korskuen ja peljästyneenä katsoen siihen. Basmanovin viimeinen röyhkeys pelasti hänet häntä odottavasta piinasta.

Hänen isänsä Aleksei ja Vjasemski eivät olleet niin onnelliset. He vietiin Korshun-rosvon kera mestaustelineille, jossa hirmuiset koneet heitä odotti. Samassa vedettiin esiin vanha mylläri roviolle ja sidottiin kiinni patsaasen.

Vjasemski, kidutuksista nääntyneenä, ei voinut seisoa jaloillansa ja mestaajien tukemana hän hurjasti katsoi ympärilleen. Hänen silmissänsä ei huomattu pelkoa eikä katumusta. Nähdessään patsaasen sidotun myllärin ja hänen ympärillänsä kiertelevää savua, muisteli hän hänen viimeisiä sanojaan, koska ukko, hänen miekkansa loihdittuaan, katsoi vesiammeesen; ruhtinas muisti myös näkönsä, kun hän kuun valaisemana yönä, katsoessaan kohisevan pyörän alle, koetti nähdä tulevaisuuttaan, mutta näki vain veden muuttuvan punaiseksi, ikäänkuin veren näköiseksi, ja miten siinä liikkuivat hammasteräiset sahat ja rautaiset pihdit avautuivat ja sulkeutuivat…

Mylläri ei huomannut Vjasemskia. Taipuneena omiin ajatuksiinsa, jupisi hän nenäänsä jotain ja hullun näköisenä hypähteli hän roviolla, helistäen ketjujaan.

— Shikalu! Kikalu! — hän lausui, — lensivät korpit rikkaalle aterialle! Pyörii ratas, pyörähtelee! Mikä oli ylhäällä, se laskeutui alas! Shagadam! Nouse vihuri myllystä, lennä päälle vihollisteni! Kulla! Kulla! Hävitä rovio, sammuta tuli!

Ja ikäänkuin kuuliaisena hänen loihtimiselleen, puhalsi tuuli paikan yli, mutta sen sijaan, että se sammuttaisi rovion, puhalteli se vielä enemmän sen alla olevia puita ja liekki, leimuten kuivien puitten välitse, tarttui mylläriin ja peitti hänet katsojien silmistä.

— Shagadam! Kulla! Kulla! — kuului vielä savupilven läpitse ja ääni hävisi leimuavan rovion ratinaan.

Korshunin ulkomuoto ei ollut tuskin yhtään muuttunut, ei kidutuksesta eikä pitkästä nääntymisestä vankihuoneessa. Hänen vahva luontonsa kesti tutkimisen, mutta katseensa oli muuttunut. Se oli lauhkeampi, silmät näyttivät levollisemmilta.

Siitä samasta yöstä alkaen, kun hänet otettiin kiinni tsaarin makuuhuoneessa ja heitettiin vankilaan, lakkasi hänen omantuntonsa vaivat. Hän otti silloin vastaan häntä odottavan kuoleman, lunastuksena muinoin tehdyistä pahoista töistänsä, ja, leväten märäntyneillä oljilla, hän, ensi kerran, pitkän ajan jälkeen nukkui rauhallisesti.

Sihteeri luki kansan kuullen syytöksen Korshunia vastaan ja häntä odottavan mestauksen.

Korshun, astuttuaan mestauslavalle, kääntyen kirkkoihin risti itsensä ja kumarsi kerta toisensa jälkeen, neljä kertaa maahan asti, kansalle kaikille neljälle suunnalle.

— Suo anteeksi, oikeauskoinen kansa! — hän lausui, — anna anteeksi minulle minun syntini, ryöväykseni, varkauteni ja murhani! Anna anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut! Ansaitsin minä kuoleman tuskan, anna anteeksi rikokseni, oikeauskoinen kansa.

Ja, kääntyen mestaajien puoleen, pujotti hän itse kätensä valmistettuihin renkaisiin.

— Sitokaa! — hän sanoi, pudistaen harmaata, kiherätukkaista päätänsä, eikä sen enempää lisännyt sanaakaan.

Silloin, Iivanan viittauksesta, kääntyi sihteeri muihin tuomittuihin ja luki heille syytöksen hallitsijaa vastaan, aikomuksella antaa Novgorod ja Pskov litvalaiselle kuninkaalle ja rikoksellisista suhteista Turkin sultanin kanssa.

Heitä alettiin viedä, osaksi hirsipuihin, osaksi kattilaan, tahi muihin mestauksen välikappaleihin.

Kansa alkoi ääneen rukoilla.

— Herra, Herra! — kuului ylt'ympäri toria: — armahda heitä, Herra! Ota heti heidän sielunsa!

— Rukoilkaa meidän edestämme, vanhurskaat — huusivat muutamat joukosta: — muistakaa meitä, kun tulette Jumalan valtakuntaan!

Opritshnikit, tukahduttaakseen noita sanoja, alkoivat huutaa:

— Haidaa! Haidaa! Hukkukoot hallitsijan viholliset!

Mutta samassa hetkessä syntyi liike, kaikki kääntyivät samaan suuntaan ja kuului huudahduksia:

— Autuas tulee! Katsokaa, katsokaa! Autuas tulee!

Torin toisessa päässä näkyi noin neljänkymmenen vuotias henkilö, harvapartainen, vaaleakasvoinen, puettu vain palttinaiseen paitaan, Hänen kasvonsa olivat erinomaisen lauhkeat, ja huulensa olivat eriskummallisessa, lapsellisesti herttaisessa hymyssä.

Tuon ihmisen muoto, noitten monien kauhua, pelkoa tai petomaista julmuutta kuvaavien kasvojen keskellä, erosi niistä jyrkästi ja vaikutti erinomaisesti kaikkiin. Kaikki vaikenivat, mestaukset keskeytyivät.

Kaikki tunsivat autuaan, vaan ei kenkään vielä nähnyt hänellä sellaista katsetta, kuin tänään. Vastoin tavallisuutta vapisivat hänen huulensa suonenvedosta, ikäänkuin hänen lauhkeutensa kanssa olisi taistellut joku muu, ennen tuntematon mieliala.

Eteenpäin kumartuneena, helistäen vitjoja ja rautaristejä, joilla hän oli aivan peitetty, kulki autuas hänelle tietä antavan joukon läpi ja astui suoraan Iivanaa kohti.

— Ivashko! Ivashko! — hän huusi jo kaukaa, hypistellen puisia helminauhojaan ja yhä hymyillen: — Ivashko! Minut unohdit!

Nähtyään hänet, aikoi Iivana kääntää hevosensa ja ajaa toisaalle, mutta heikkomielinen seisoi hänen rinnallansa.

— Kas tässä on autuas! — hän lausui, tarttuen tsaarin hevosen suitsiin: — miksi et käske mestata myös autuasta? Miksi Vasja on muita huonompi?

— Mene Jumalan nimeen! — tsaari sanoi, ottaen kourallisen kultarahoja koristetusta kukkarostaan, joka riippui hänen vyöllänsä: — tuossa on, Vasja, mene, rukoile minun edestäni!

Autuas ojensi ensin molemmat kätensä eteenpäin, mutta vetäsi ne heti pois ja rahat putosivat maahan.

— Ai, ai! Polttaa! — hän huusi, puhaltaen sormiaan ja heiluttaen niitä ilmassa: — Miksi sinä kuumensit rahojasi tulessa? Miksi sinä ne helvetin liekissä kuumensit?

— Mene matkaasi, Iivana maltittomasti virkkoi, — jätä meidät, ei sinun sijasi ole täällä!

— Ei, ei! Täällä on minun sijani marttyyrien kanssa! Anna minullekin marttyyrin kruunu! Miksi minua ylenkatsot? Miksi minua loukkaat? Anna myös minulle semmoinen kruunu, jonka annat muillekin.

— Mene, mene! — Iivana lausui vihastuen.

— En mene! — heikkomielinen lausui itsepintaisesti, tarttuen hevosen valjaisiin, mutta äkkiä hän naurahti ja osoitteli sormellaan Iivanaa. — Katsokaa, katsokaa! — hän huusi: — mitä hänellä on tuossa otsallansa? Mitä sinulla on tuossa, Ivashka? Sinun otsallasi on sarvet! Sinulle on kasvanut pukin sarvet! Ja sinun pääsi on muuttunut koiran pääksi!

Iivanan silmät saihkyivät.

— Pois, hullu! — hän huusi ja temmaten likinnä olevalta opritshnikiltä keihään, töyttäsi hän sillä heikkomielistä.

Kauhun huuto kuului kansassa.

— Älä kajoa häneen! — kuului joukosta, — älä kajoa autuaasen! Sinulla on valta meidän päittemme ylitse, mutta autuaasen älä kajoa!

Mutta heikkomielinen yhä hymyili, puoleksi lapsellisesti, puoleksi heikkomielisesti.

— Kurista minut, tsaari Saul! — hän lausui, vetäen sivulle rinnallansa riippuvat ristit: — pistä tähän suoraan sydämeen! Miksi minä olen noita vanhurskaita huonompi? Lähetä minutkin taivaan valtakuntaan! Vai kadehtitko, ett'et pääse sinne meidän kanssamme, tsaari Saul, tsaari Herodes, tsaari äärimmäinen?

Keihäs vavahti Iivanan kädessä. Vielä silmänräpäys — ja se lentäisi heikkomielisen rintaan, mutta uusi kansan huuto pidätti sen taas ilmassa. Tsaari pidätti itsensä eikä antanut valtaa tahdollensa, mutta myrskyn oli ulos purkautuminen.

Suu vaahdossa, leimuavin silmin, keihäs korkealle kohotettuna, iski hän kannuksensa hevosen kupeihin ja kiiti suoraan tuomittujen joukkoon, niin että säkenet saihkyivät hevosen kengistä, ja iski keihäänsä lähinnä olevaan.

Kun hän palasi paikallensa, laskien maahan keihään verisen pään, olivat opritshnikit jo ehtineet viedä pois heikkomielisen.

Iivana viittasi kädellään, ja mestaajat alkoivat työnsä.

Iivanan kalpeille kasvoille kohousi puna; hänen silmänsä suurenivat, otsallansa nousivat siniset suonet ja sieramensa paisuivat — — —

Kun hän vihdoin kyllästyneenä murhaamiseen käänsi hevosensa ja, ajettuaan ympäri kentän, poistui, itse verellä tahrattuna ja verellä tahratun sotajoukkonsa seuraamana, silloin korpit, jotka olivat istuneet kirkkojen ristillä ja kattojen harjoilla, löivät toinen toisensa perään siivillänsä ja alkoivat laskeutua rikkimuserrettujen ihmisjäsenten läjille ja hirsipuissa riippuvien ruumiitten päälle.

Boris Godunov ei ollut sinä päivänä Iivanan seurassa. Hän oli jo päivää ennen pyytänyt itselleen luvan, saattaakseen litvalaisia lähettiläitä Moskovasta.

Seuraavana päivänä mestauksen jälkeen tori puhdistettiin ja ruumiit vietiin Kremlin hautaan.

Sinne Moskovan kansalaiset jälestäpäin rakensivat muutamia puisia kirkkoja, luitten ja veren päälle, niinkuin vanhat aikakauskirjat mainitsevat.

Kului monet vuodet; hirmuisen mestauksen vaikutus hävisi kansojen muistista, mutta kauvan vielä Kremlin hautaa pitkin seisoivat nuo yksinkertaiset, puiset kirkot, ja sinne rukoilemaan tulleet kuulivat sielumessuja tsaari ja suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh Neljännen käskystä piinattujen ja mestattujen rauhan edestä.

XXXVI Luku.

Palajaminen slobodaan.

Kauhulla peljästettyänsä Moskovan, tahtoi tsaari nyt esiintyä armollisena ja jalomielisenä. Hänen käskystänsä avattiin vankihuoneet ja vangit, jotka eivät enään aavistaneetkaan anteeksiantamusta, vapautettiin kaikki. Muutamille Iivana lähetti lahjoja. Näytti siltä, kun kauvan sitten hänessä syttynyt ja palanut viha olisi puhkeunut ulos viimeisessä mestauksessa ja lentänyt hänen sielustansa niinkuin tulipatsas tultasuitsevasta vuoresta. Hänen järkensä rauhoittui, hän lakkasi etsimästä petosta.

Ei Iivana aina, viatonta verta vuodatettuaan, kuunnellut omantuntonsa soimauksia. Ne riippuivat myöskin muista tapahtumista. Taivaan merkit, äkillinen ukkosen jyrinä, kansan onnettomuudet peljästyttivät hänen arkaa mielikuvitustansa ja pakoittivat hänet joskus julkiseen katumukseen; mutta kun ei ollut merkkejä, ei nälkää, eikä tulipaloja, silloin hänen sisällinen äänensä oli vaiti ja omatuntonsa nukkui. Niin myös nytkin oli Iivanan sieluntila häiritsemätön. Hän tunsi murhiansa tehtyään jonkinmoisen tyydytyksen ja levon, ikäänkuin nälkäinen, joka on saanut kylläksensä ruokaa. Hän enemmän tavan ja määrättyjen sääntöjen mukaan, kun sydämen vaatimuksesta, palatessansa slobodaan, seisahtui muutamiksi päiviksi rukoilemaan Troitskin lavraan.[35]

Pitkin koko tietä heittivät hänen edellänsä ajavat poliisipäälliköt kourittain hopearahoja kerjäläisille, ja lähtiessään lavrasta, hän jätti arkkimandriitalle rikkaan lahjan rukouksia varten hänen terveytensä edestä.

Slobodassa sillä aikaa valmistautui odottamaton tapaus.

Godunov, joka oli edelläpäin lähetetty valmistamaan tsaarille juhlallisen vastaanoton, istui, asiansa toimitettuaan, kotonaan, hirsisessä pirtissään, nojaten käsivarsiaan tammiseen pöytään, tukien kädellänsä päätään. Hän mietti viimeksi kuluneiden päiväin tapahtumisista, mestauksesta, josta hänen oli onnistunut poistua, julman tsaarin kummallisesta luonteesta sekä keinoista, miten säilyttäisi hänen suosionsa, osaa ottamatta opritshninan tekoihin, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että portaitten edessä odottaa ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani.

Tuon nimen kuullessaan Godunov nousi hämmästyneenä penkiltänsä.

Serebrjani oli hallitsijan maanpakolainen, kuolemaan tuomittu. Hän karkasi vankeudesta, ja mikä hyvänsä tekeminen hänen kanssansa voisi maksaa Boris Fedorovitshille pään. Mutta kieltää ruhtinaalta vieraanvaraisuutta, tahi antaa hänet tsaarin valtaan, olisi halpa teko, johon Godunov ei voinut ryhtyä kadottamatta kansan luottamusta, josta hän piti kaikkein enin. Siinä samassa hän muisti tsaarin nyt olevan hyvällä tuulella, ja silmänräpäyksessä hän käsitti, miten tässä oli meneteltävä.

Astumatta ulos portaille Serebrjania vastaanottamaan, käski hän heti saattaa hänet pirttiin. Vieraita ei ollut läsnä ja, kerran päätettyään vastaan ottaa ruhtinaan, Godunov osoittaa hänelle todellista ystävyyttä.

— Terve, ruhtinas, — hän sanoi syleillen Nikita Romanovitshiä, — tervetullut, käy istumaan; miten sinä päätit palata takaisin slobodaan, Nikita Romanitsh? Mutta suo ensin kestittää itseäsi, sinä tietysti olet matkastasi uupunut.

Godunovin käskystä tuotiin pöydälle ruokia ja muutamia viinimaljoja.

— Sano, ruhtinas, — Godunov kysyi huolellisesti, — näkivätkö sinut, kun astuit portaille?

— En tiedä, — Serebrjani vastasi avomielisesti, — ehkä näkivätkin, minä en piileksinyt, suoraan ajoin asuntosi luo! Minä tiedän, ett'et sinä pidä yhtä opritshninan kanssa.

Godunov synkistyi.

— Boris Fedorovitsh, — Serebrjani jatkoi luottavasti, — näehän, minä en ole yksin; minun kanssani tuli pari sataa rosvoa Rjasanin seuduilta.

— Mitä sanot, ruhtinas! — Godunov huudahti.

— He, — Serebrjani jatkoi, — jäivät tulliportin ulkopuolelle. Me kaikin tuomme päämme hallitsijalle! Mestatkoon meidät tahi armahtakoon, miten hän vain suvaitsee!

— Kuulin minä, ruhtinas, kuulin, miten sinä niiden kanssa löit tatarilaiset; mutta tiedätkö sinä, mitä sittemmin tapahtui Moskovassa?

— Tiedän, — Serebrjani vastasi ja synkistyi. — Minä, tullessani tänne, ajattelin: opritshnina on häviämäisillään, mutta täällä ovatkin asiat entistä huonommat. Antakoon Jumala tsaarille anteeksi! Mutta se on sinulle synti, Boris Fedoritsh, että sinä olet vaiti ja vain katselet kaikkea tuota!

— Ah, Nikita Romanitsh, sinä olet, kuten huomaan, yhä se sama! Mitä minä sanoisin tsaarille? Kuuntelisiko hän minua, niinkö?

— Vaikkapa ei kuuntelisikaan, — Serebrjani virkkoi itsepäisesti, — kuitenkin tulisi sinun puhua. Keneltä hän sitten kuulisi totuuden, jos ei sinulta?

— Ja sinä luulet, ettei hän tiedä totuutta? Sinä todellakin luulet hänen uskovan kaikki ne ilmiannot, joiden tähden niin paljon ihmisiä on mestattu?

Tuon sanottuaan Godunov oli vähällä purra kieltänsä, mutta muisti, että hän puhui Serebrjanille, jonka rehelliset kasvot eivät antaneet aihetta epäluuloon petoksesta.

— Ei, hän jatkoi puoliääneen, — syyttä sinä minua soimaat, ruhtinas. Tsaari teloittaa niitä, joita hän vihaa, mutta hänen ylitsensä ei ole kenelläkään valtaa. Kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, sanoo Pyhä Raamattu. Morosov koetti olla suora häntä kohtaan; mitä siitä seurasi? Morosov teloitettiin, mutta ei muille tullut sen paremmaksi. Mutta sinä, Nikita Romanitsh, et säästä päätäsi, koska, kuultuasi moskovalaisesta mestauksesta, rohkenit tulla slobodaan?

Morosovin nimen kuullessaan Serebrjani huokasi. Hän rakasti Drushina Andrejitshiä, vaikka bojari oli ryöstänyt hänen onnensa.

— Mitä, Boris Fedoritsh, — hän vastasi Godunoville, — mitä on tapahtuva, sitä ei voi välttää. Ja, totta sanoen, olen kyllästynyt elämään; ei ole ihana nyt elämä Venäjällä!

— Kuuleppas ruhtinas; sinä et säästä itseäsi: semmoinen on varmaan sinun luonteesi; mutta Jumala sinut suojelee. Vaikka sinä tähän saakka yhä pyrit paulaan, kuitenkin jäit eheäksi. Varmaan et sinä ole hukkuva, et mistään syystä. Jos sinä olisit viikkoa ennemmin palannut, en tiedä, miten sinulle olisi käynyt, mutta nyt on ehkä toivoa; mutta älä kiirehdi Iivana Vasiljevitshin silmiin, anna minun ensin nähdä hänet.

— Kiitos sinulle, Boris Fedoritsh; älä sinä liioin huolehdi minun tähteni; mutta jos voit, niin auta rosvoja pääsemään pulasta. Vaikka he ovatkin huonoa kansaa, ovat he nyt korvanneet rikoksensa.

Godunov katsahti ihmetellen Nikita Romanovitshiin. Hän ei voinut tottua ruhtinaan suoraan luonteesen ja hänen välinpitämättömyytensä omasta elämästänsä näytti Godunovista luonnottomalta.

— Mitä, ruhtinas, — hän kysyi — surustako et tahdo elää.

— Ehkäpä surustakin. Mitä varten nyt on eläminen? Uskotko, Boris Fedoritsh, usein tulee Kurbskin muistooni, ajattelen hänestä ja peljästyn itseäni: näyttää siltä, kun tekisi mieli jättää siltä synnyinmaan ja lähteä Ljahien luo, jos eivät he olisi meidän vihollisiamme.

— Niin juuri, ruhtinas! Nykyiseen aikaan on meillä vain kaksi tietä: joko tehdä niinkuin Kurbski — paeta ainiaksi synnyinmaasta, tahi, kuten minä — jäädä tsaarin luo ja etsiä hänen suosiotansa! Mutta sinä et tee sitä etkä tätä; tsaarin luota et lähde, mutta tsaarin kanssa et pidä yhtä: sillä lailla on mahdotonta, ruhtinas; joko yksi tahi toinen. Jos tahdot jäädä Venäjälle, niin noudata tsaarin tahtoa. Ja jos hän mielistyy sinuun, niin ehkä hän itsekin kääntää mielensä pois opritshninasta. Kas esimerkiksi, jos meitä olisi kaksi hänen luonansa; toinen toistansa auttaisi; tänään minä sanoisin sanasen, huomenna sinä, jotain aina jäisi hänen mieleensä; sanotaanhan, että vesipisara, kun se aina putoaa samaan paikkaan, vihdoin uurtaa kivenkin. Mutta äkkiään et vaikuta mitään.

— Jos hän ei olisi tsaari, — Serebrjani lausui synkästi, — niin kyllä tietäisin, mitä tehdä mutta nyt en ymmärrä mitään; Jumala kieltää olemasta häntä vastaan mutta pitää yhtä hänen kanssansa en voi. Vaikka hän minut repisi palasiksi, niin en sittenkään rupea opritshninan ystäväksi!

— Odota, ruhtinas, älä epäile. Muista, mitä minä sinulle ennen puhuin! Jättäkäämme opritshnikit! Älkäämme vastustako tsaaria! He itse hävittävät toinen toisensa! Kas nyt ei enään ole kolmea etevimpää: ei kumpaakaan Basmanovia eikä Vjasemskia? Odotahan vain, ruhtinas, niin koko opritshnina pureksii itsensä kuoliaaksi!

— Mutta siihen saakka voi mitä tahansa tapahtua! — Serebrjani sanoi.

— Siihen saakka, — Godunov vastasi, joka ei tahtonut äkkiä esiintuoda ajatusta, jonka hän aikoi painaa Serebrjanin mieleen, — siihen saakka, jos tsaari antaa sinulle anteeksi, voit uudelleen mennä tatarilaisia vastaan; se ei estä asiaa.

Serebrjanin ajatuksiin ei kaksi eri asiaa helposti kerrallaan soveltunut, ja toivo lähteä tatarilaisia vastaan ajoi hetkeksi pois hänet valtaavan synkkämielisyyden.

— Niin, — hän sanoi, — tatarien lyöminen onkin vain meillä jälellä! Jos emme odottaisi heitä vieraiksemme, vaan hyökkäytyisimme Krimiin, ja vieläpä kasakkojen kanssa yhdessä, niin ehkäpä Krimin valloittaisimmekin.

Ja hän naurahtikin sitä ajatellessaan.

Godunov alkoi keskustella hänen kanssansa hänen väkivaltaisesta vapauttamisestansa ja Rjasanin tappelusta. Jo alkoi tulla pimeä, mutta he yhä vaan istuivat, keskustellen maljojen ääressä.

Serebrjani vihdoin nousi seisaalleen.

— Jää hyvästi, bojari, — hän sanoi, — kohta on yö käsissä.

— Minne matka, Nikita Romanitsh? Jää minun luokseni yöksi: huomenna tsaari tulee, niin minä ilmoitan sinut.

— En voi, Boris Fedoritsh, minun on aika mennä omieni luo. Pelkään, etteivät he kenenkään kanssa telmisi. Jos tsaari olisi slobodassa, olisimme suoraan tulleet hänen luoksensa katuen ja tulkoon, mitä Jumala suo; mutta näitten rosvojen kanssa et tule toimeen. Vaikka me seisahtuisimme aivan sivulle, aivan metsän lähelle, kuitenkin voi joku joukko hyökkäytyä.

— No, niin jää hyvästi, Nikita Romanitsh! Muista vain, älä tule tsaarin luo, odota siksi, kun lähetän sinua tuomaan!

— Odota, älä mene sen kautta, ruhtinas, — Godunov jatkoi, nähdessään, että Serebrjani aikoi mennä pääkäytävään, ja, tarttuen hänen käteensä, saattoi hänet takaportaille.

— Jää hyvästi, Nikita Romanitsh, — hän taasen virkkoi, syleillen Serebrjania. — Jumala on armollinen, ehkäpä asiasi vielä paranee.

Ja odotettuaan siksi, kun ruhtinas istahti hevosensa selkään ja ajoi ulos takatietä, Godunov palasi pirttiin, hyvin tyytyväisenä, ettei Serebrjani käyttänyt hänen tarjoustansa jäädä hänen taloonsa yöksi.

Seuraavana aamuna tsaari ajoi juhlallisesti slobodaan, ikäänkuin olisi voiton saanut. Opritshnikit seurasivat häntä huutaen: Haidaa! Haidaa! tulliportista aivan palatsiin saakka.

Ainoastaan vanha imettäjänsä, Onufrevna, otti hänet vastaan toruen:

— Sinä peto! — hän lausui, tullen häntä vastaan portailla, — miksi maa vielä kantaa sinua, raateleva peto? Veri haisee sinusta, murhaaja! Kuinka uskalsit sinä mennä pyhän Sergein luo moskovalaisen tekosi jälkeen. Herran ukkosen nuoli sinut tappakoon, sinä kirottu, ja sinun saatanallisen sotajoukkosi.

Mutta tällä kertaa eivät imettäjän nuhteet mitään vaikuttaneet. Ulkona ei ollut ukkosen ilma eikä myrskyä. Aurinko loisti kirkkaasti selkeällä taivaalla ja värit sekä kultamaalaukset välkkyivät heleästi palatsin kirjavilla rakennuksilla ja tornien taidetekoisilla huipuilla. Iivana ei vastannut sanaakaan, vaan meni eukon ohitse sisähuoneisiinsa.

— Odota, odota! — hän jatkoi, katsoen hänen peräänsä ja koputtaen sauvallansa permantoon, iskee Jumalan nuoli sinun teremiisi, polttaa hän sinun koko Jumalattoman slobodasi!

Ja eukko meni huoneesensa hitaasti astuen ja heittäen vihaisia katseita hovilaisiin, jotka väistyivät hänestä taikauskoisella pelolla.

Samana päivänä, päivällisten jälkeen, Godunov, nähdessään tsaarin olevan iloisena ja tyytyväisenä ja, päinvastoin tapaansa, menevän lepäämään, seurasi häntä makuuhuoneesen. Iivana Vasiljevitshin suosio salli hänelle sen oikeuden, erinomattain jos hänellä oli jotain ilmoitettavaa, jota ei jokaisen ollut kuuleminen.

Tsaarin makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta: toinen paljaista laudoista, jolla Iivana Vasiljevitsh lepäsi lihan kiduttamiseksi, sielun tuskien ja katumuksen hetkinä; toinen, leveämpi, oli pehmeillä lammasturkeilla, untuva- ja silkkipatjoilla peitetty. Siinä tsaari lepäsi, silloin kun ei mikään häirinnyt hänen ajatuksiansa. Tosin tapahtui tuo harvoin ja viimeksi mainittu makuusija jäi enimmin koskematta.

Oli tarpeen hyvästi tuntea Iivana Vasiljevitshin luonnetta, ettei erehtyisi hänen mieleensä nähden. Ei hän aina omantunnon vaivaamana ollut taipuisa armeliaisuuteen. Hän usein luuli omantunnon vaivansa olevan saatanan kiusauksia, joka koetti viekoittaa hänet pois petoksen hävittämisestä, ja silloin, sydämen lepyttämisen sijaan hän, perkeleen harmiksi, rukouksia rukoillen, tehden ristinmerkkejä, teki vielä enemmän hirmutöitä. Eikä myös aina levollisuus, joka näkyi hänen kasvoillansa, ollut sisällisen rauhan osoitteena. Se oli usein vain peitteenä ja tsaari, lahjoitettu erinomaisella terävällä silmällä ja taidolla arvata muitten ajatuksia, usein petti sitä, kenen kanssa hän puhui ja pelästytti hänet odottamattomalla vihalla, juuri sinä hetkenä, kun tämä oli toivonut armoa.

Mutta Godunov oli tutkinut tsaarin luonteen vähimmätkin seikat ja ymmärsi hänen kasvojensa muille huomaamattomat muutokset.

Odotettuaan siksi, kun tsaari heittäytyi untuvavuoteelleen ja nähdessään hänen kasvoissaan vain väsymyksen, sanoi Boris Fedorovitsh ilman minkäänlaisia valmistuksia:

— Tiedätkö hallitsija, että sinun maanpakolaisesi on löydetty?

— Kuka? — Iivana kysyi haukotellen.

— Nikita Serebrjani, se sama, joka sinun kavaltajaasi, Vjasemskia, löi miekalla ja joka oli vankeuteen suljettu.

— Ahaa! — Iivana sanoi: — varpunen saatiin kiinni. Kuka hänet otti?

— Ei kukaan, hallitsija. Hän itse tuli, ja toi kaikki rosvot mukanaan, jotka hänen kanssansa löivät tatarit Rjasanin luona. He Serebrjanin kanssa toivat sinun tsaarilliselle armollesi katuvaisina päänsä.

— Muistivat! — Iivana sanoi. — Näitkö hänet?

— Näin, hallitsija, hän tuli suoraan minun luokseni, hän luuli sinun armosi olevan slobodassa ja pyysi, että minä puhuisin sinulle hänestä. Minä ajattelin ottaa hänet vangiksi, mutta ehkä Grigori Lukjanitsh olisi sanonut, että minä häntä väijyn. Tiedän, ett'ei Serebrjani mene pois, koska hän itse toi sinulle päänsä.

Godunov puhui suoraan, rehellisin kasvoin, vähääkään hämmästymättä, ikäänkuin hänessä ei olisi ollut viekkauden varjoakaan, eikä vähintäkään sääliä Serebrjania kohtaan. Kun hän, päivä sitä ennen, saattoi hänet takaportaita myöten, ei hän tehnyt sitä salatakseen tsaarilta hänen käyntiänsä (se olisi ollut liian vaarallista), vaan ett'ei kukaan slobodan asukkaista olisi ehtinyt sitä ilmoittaa Iivanalle ja kääntää hänen mieltänsä Godunovia vastaan. Muistutuksen Vjasemskista, esittäen Serebrjania mestatun ruhtinaan vihollisena, oli jo ennakolta Boris Fedorovitsh miettinyt ja valmistanut.

Tsaari haukoitteli vielä kerran, mutta ei vastannut mitään, ja Godunov, tutkien jokaisen piirteen hänen kasvoissansa, ei huomannut hänessä ilmeistä eikä salattua vihaa. Päinvastoin hän huomasi, että tsaaria miellytti Serebrjanin aikomus antautua hänen tahtonsa alaiseksi.

Iivana verta vuodattaessaan ja kaikkia kauhistuttaessaan tahtoi sen ohessa, että häntä pidettäisiin oikeutta rakastavana ja vieläpä armollisenakin. Hänen murhansa olivat aina peitetyt ankaran oikeuden muodolla ja luottamus hänen jalomielisyyteensä sitä enemmän häntä liehakoitsi, koska semmoinen luottamus harvoin tuli esiin. Vähän odotettuaan päätti Godunov vaatia Iivana Vasiljevitshiltä vastauksen.

— Miten käsket, hallitsija, — hän kysyi: — kutsunko Grigori Lukjanitshin luoksesi?

Mutta viimeiset mestaukset olivat kyllästyttäneet Iivanaa; muutamat päät eivät voineet antaa hänelle tyydytystä, eikä herättää hänessä nyt joksikin ajaksi nukkunutta veren himoa.

Hän katsoi tarkasti Godunoviin.

— Luuletko sinä, etten minä voi elää ilman tappamatta? — hän sanoi ankarasti. — On ero pahantekijöillä, jotka hävittävät valtakuntaa ja Nikitalla, joka haavoitti Afonjkan. Mutta rosvoja katson, ken heistä on mestattava, ken armahdettava. Tulkoot he kaikin Nikitan kanssa pääportaitten eteen, pihaan. Kun lähden makuuhuoneestani, niin näen, mitä heidän kanssansa on tekeminen!

Godunov toivotti tsaarille hyvää lepoa ja lähti pois, syvään kumartaen.

Kaikki riippui nyt siitä, millä mielellä Iivana olisi herätessään.

XXXVII Luku.

Anteeksi anto.

Godunovilta tiedon saatuansa tuli Nikita Romanovitsh tsaarin pihaan rosvojensa seuraamana.

Haavoitettuna, repaleissa, mikä nahkatakissa, mikä lammasnahkaturkissa, joku virsuissa tai paljain jaloin, monen pää sidottuna, kaikki lakitta ja aseitta, he seisoivat ääneti, rinnakkain, odottaen tsaarin heräämistä.

Ei se ollut ensi kertaa, kun nuo pojat tulivat slobodaan; he olivat käyneet siellä sekä guslinsoittajina, että kerjäläisinä ja karhua kuljettajina. Muutamat heistä olivat viimeisessä tulipalossa, silloin kun Persten Korshunin kanssa tuli vapauttamaan Serebrjanin. Monta meille jo tuttua oli heidän seassansa, mutta moniaita puuttui. — Puuttui ne, jotka, puollustaessaan Venäjän maata, jäivät Rjasanin kentille, sekä ne, jotka voiton jälkeen, rakastaen kuljeksija-elämän vapautta, eivät tahtoneet tuoda päätänsä tsaarille. Ei ollut siinä Persteniä, ei Mitkaa, ei punatukkaista laulajaa eikä setä Korshunia. Persten, tultuansa viimeksi slobodaan kaksintaistelu-päivänä, hävisi Jumala tiesi minne, Mitka seurasi häntä; Serebrjani oli jo sitä ennen lopettanut laulajan, mutta Korshunin repivät nyt koirat ja korpit Kremlin muurin alla.

Jo kaksi tuutia odottivat nuo urhot, alakuloisina eivätkä aavistaneet, että tsaari katseli heitä pienestä akkunasta, joka oli aivan portaitten yläpuolella ja jonka koristetut tornit peittivät. Ei kukaan heistä puhunut toverinsa eikä Serebrjanin kanssa, joka seisoi sivulla ajatuksiinsa vaipuneena ja huolimatta portailla ja takatiellä seisovista ihmisjoukoista. Uteliaitten seassa oli myöskin tsaarin imettäjä. Hän seisoi portailla, nojaten sauvaansa ja katsoi kaikkia elottomin silmin, odottaen tsaarin ilmestymistä, ehkä sen vuoksi, että hän läsnäolollansa pidättäisi hänet uusista julmuuksista.

Iivana Vasiljevitsh, kylläksensä katsottuaan salaisesta akkunastansa rikoksen alaisia, iloiten ajatellessaan, että he nyt ovat elämän ja kuoleman välillä ja ett'ei heidän sydämensä nyt luultavasti ole keveä, ilmaantui äkkiä portaille muutamien hovimestarien seuraamana.

Nähdessään tsaarin, joka oli puettu kultakankaiseen pukuun, nojaten koristettuun sauvaansa, lankesivat rosvot polvillensa ja painoivat alas päänsä.

Iivana oli vähän aikaa vaiti.

— Terve, rosvot; — hän virkkoi vihdoin, ja heittäen katseen Serebrjaniin, jatkoi: — Mitä varten sinä suvaitsit tulla slobodaan? Ikävöitsetkö vankilaa?

— Hallitsija! — Serebrjani vastasi nöyrästi, — vankilasta en minä itse lähtenyt, vaan rosvot veivät minut, väkivaltaisesti. He myöskin löivät Shirimin mursun,[36] Shahmatin, jonka sinun armosi tietää. Yhdessä me löimme tatarit, yhdessä annamme itsemme sinun tahtosi alaisiksi; mestaa tahi armahda meidät, miten sinun tsaarillinen armosi suvaitsee!

— Siis te tulitte silloin hakemaan hänet slobodasta — Iivana kysyi rosvoilta. — Miten te hänet tunsitte?

— Isä tsaari, — rosvot vastasivat puoliääneen, — hän pelasti atamanimme, kun tahtoivat hirttää hänet Medvedjevkassa. Atamani hänet vei ulos vankilasta.

— Medvedjevkassa! — Iivana lausui ja naurahti. — Se oli luultavasti silloin, kun sinä piiskoilla paukuttelit Homjakia seuroinensa? Kyllä muistan asian. Annoin sinulle anteeksi ensimäisen rikoksesi, mutta sinä olit heitetty vankeuteen meidän tuomiostamme, kun sinä jälleen hyökkäsit minun miesteni kimppuun Morosovin talossa. Mitä sanot siihen?

Serebrjani aikoi vastata, mutta imettäjä keskeytti hänet.

— Riittää jo kyllin luetella hänen rikoksiaan! — hän sanoi vihaisesti Iivanalle. — Sen sijaan että palkitsisit häntä siitä, kun hän löi pakanat ja puollusti Kristuksen kirkkoa, koetat sinä vain löytää hänessä jotain rikosta. — Eikö sinulle riittänyt piinaukset Moskovassa, mokoma susi!

— Vaiti, eukko, — Iivana ankarasti sanoi, — ei akkojen ole minua opettaminen!

Mutta harmistuneena Onufrevnaan, ei hän tahtonut enemmin vihoittaa häntä ja kääntyen pois Serebrjanista, lausui hän yhä vielä polvillaan oleville rosvoille:

— Missä on teidän atamaaninne, hirtettävät? Astukoon hän esiin.

Serebrjani vastasi rosvojen puolesta.

— Ei heidän atamaninsa ole täällä, hallitsija. Hän lähti pois heti Rjasanin tappelun jälkeen. Minä kutsuin häntä, mutta hän ei tullut.

— Ei tullut! — Iivana kertoi: — minä arvaan, että tuo atamani on se sama sokea, joka tuli minun luokseni makuuhuoneesen vanhuksen kanssa. Kuulkaa, roistot! Minä käsken teidän etsimään atamanin ja pistämään hänet seipään päähän!

— Sinut itse, — imettäjä murisi, — pirut toisessa elämässä pistävät seipään päähän!

Mutta tsaari teeskenteli, ettei hän kuullut ja jatkoi, katsoen rosvoihin:

— Mutta teidät, siitä kun te itse antauduitte minun valtaani, teidät minä, olkoon niin, armahdan! Vierittäkää heille viisi tynnyriä simaa, pihalle! No, mitä? Oletko tyytyväinen, vanha narri?

Imettäjä jupisi huulillaan.

— Eläköön tsaari! — rosvot huusivat, — me palvelemme sinua, isä-hallitsija! Ansaitsemme sinun armosi päillämme!

— Antakaa heille, — Iivana jatkoi, — hyvä kauhtana ja grivenik[37] kullekin. Minä annan kirjoittaa teidät opritshninaan. Tahdotteko, hirtettävät, palvella minua opritshnikkeinä?

Muutamat rosvoista joutuivat hämilleen, mutta suurin osa huusi:

— Valmiit olemme palvelemaan sinua, isä, mihin sinun armosi käskee!

— Miten luulet, — Iivana virkkoi tyytyväisen näköisenä Serebrjanille: — kelpaavatko he sotakuntoon?

— Kyllä kelpaavat sotakuntoon, — Nikita Romanovitsh vastasi, — mutta älä käske heitä kirjoittaa opritshninaan!

Tsaari luuli Serebrjanin pitävän rosvot semmoisen kunnian ansaitsemattomina.

— Kun minä ketä armahdan, niin en minä armahda puoleksi, — hän lausui juhlallisesti.

— Mikä armo se onkaan! — pääsi Serebrjanin huulilta.

Iivana katsoi häneen hämmästyneenä.

— He, — Nikita Romanovitsh jatkoi vähän hämillään, — he, hallitsija, ovat tehneet hyvän työn; ilman heitä olisivat tatarit ehkä menneet Rjasaniin.

— Niin miksi siis eivät voisi olla opritshninassa? — Iivana kysyi, lävistäen silmillään Serebrjanin.

— Sentähden, hallitsija, — Serebrjani lausui, turhaan koettaen muodostaa puheensa sopivammaksi, — sentähden hallitsija, että, ehkä he ovatkin huonoa kansaa, niin kuitenkin paremmat, kun sinun rosvosi!

Tuo Serebrjanin odottamaton rohkeus saattoi Iivanan hämilleen. Hän muisti, ett'ei se ollut ensi kerran, kun Nikita Romanovitsh puhui hänelle niin vapaasti ja suoraan. Mutta kuitenkin oli hän, joka jo oli kuolemaan tuomittu, itse vapaaehtoisesti palannut slobodaan ja antautunut tsaarin valtaan. Ei häntä voinut syyttää tottelemattomuudesta, ja tsaari ei tiennyt, mitä vastaisi tuohon liika rohkeaan käytökseen, kun uusi henkilö veti hänen huomionsa puoleensa.

Rosvojen joukkoon pistäytyi huomaamatta muukalainen, kuusikymmen vuotinen mies, siististi puettu, ja koetti, näyttämättä itseään tsaarille, saada Serebrjanin huomion puoleensa. Muutamia kertoja hän jo ojensi kätensä ja koetti ottaa kiinni ruhtinaan helmasta, mutta saamatta sitä, hän lymyi taas rosvojen kesken.

— Mikä rotta tuo on? — tsaari kysyi, osoittaen muukalaista.

Mutta hän oli jo ehtinyt piiloutua joukkoon.

— Väistykää, miehet, — Iivana sanoi, — tuokaa esiin tuo veitikka, joka siellä piiloutuu!

Muutamat opritshnikit hyökkäytyivät joukkoon ja vetivät esiin syyllisen.

— Mikä mies sinä olet? — Iivana kysyi, katsoen häneen ylenkatseellisesti.

— Hän on minun ratsupalvelijani, hallitsija, — kiirehti Serebrjani sanomaan, tunnettuaan vanhan Miheitshin, — hän ei ole tavannut minua siitä saakka…

— Niin, niin, isä tsaari! — Miheitsh vakuutti pelvosta sekä ilosta änkyttäen: — hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitsee puhua totta!… Emme ole nähneet toisiamme siitä päivästä saakka, kun ottivat kiinni hänen armonsa! Sallihan, isä tsaari, minun katsella bojariani! Pyhä Jumala, Nikita Romanovitsh! Minä jo luulin, ett'en enään saa nähdä sinua!

— Mitä sinä ai'oit sanoa hänelle? — tsaari kysyi, Miheitshiin yhä epäillen silmäillen, — miksi sinä piilouduit rosvojen taa?

— Pelkäsin, isä hallitsija, Iivana Vasiljevitsh, pelkäsin sinun opritshnikkejäsi! Nuohan ovat, itsehän tiedät, hallitsija, nehän ovat semmoista väkeä…

Ja Miheitsh puri kieleensä.

— Mimmoista väkeä? — Iivana kysyi, koettaen ottaa lauhkean katseen: — puhu, ukko, ujostelematta, minkälaista väkeä minun opritshnikkini ovat?

Miheitsh katsahti tsaariin ja rauhoittui.

— Ja semmoista me Litvan sotaretkeen saakka emme kuuna päivänä nähneetkään! — hän lausui äkkiä, rohkaistuneena tsaarin lauhkeasta näöstä — soimaamatta sanoen, epäillyttävä kansa, susi heidät syököön:

Tsaari katsoi tarkoin Miheitshiin, ihmetellen, että palvelija oli yhtä avomielinen kuin hänen herransa.

— Noh, mitä sinä häneen tuijotat — imettäjä sanoi. — Tahdotko niellä hänet, vai mitä? Eikö hän puhu totta? Onko ennen Venäjällä nähty semmoisia rosvoja?

Miheitsh tuli iloiseksi saatuansa apua.

— Niin, oikein, eukko kulta, — hän sanoi. — Heistä kaikki pahuus on tullutkin Venäjälle! He syyttivät väärin bojariakin! Älä luota heihin, hallitsija, älä luota heihin! Koirain kuonot ovat heillä satulalla, koirain haukunta kielellänsä! Minun herrani palveli sinua uskollisesti, mutta Vjasemski ja Homjak väärin häntä syyttivät! Kas oikein sanoikin tuo eukko-kulta, ettei moisia lihansyöjiä ole ennen nähty Venäjällä!

Ja, katsoen ympärillään oleviin opritshnikkeihin, Miheitsh läheni Serebrjania. — "Vaikka olettekin muka susia, vaan nyt ette syö!"

Tsaari, astuessaan ulos portaille, oli päättänyt antaa anteeksi rosvoille. Hän tahtoi vain pitää heidät vähän aikaa epäilyksessä. Imettäjän soimaukset sattuivat sopimattomasti ja olivat vähällä saattaa Iivanan vihastumaan, mutta onneksi hän sattui olemaan lauhkealla mielellä ja vihastumisen sijaan hän päätti pilkata Onufrevnaa ja alentaa hänen arvoansa hovilaisten silmissä ja siinä samassa laskea leikkiä Serebrjanin ratsupalvelijan kanssa.

— Siis sinua ei miellytä opritshnina? — hän kysyi Miheitshiltä ystävällisellä katseella.

— Ketä se miellyttää, isä hallitsija! — Siitä hetkestä saakka, kun palasimme Litvasta, on siitä tullut kaikki onnettomuus minun bojarini ylitse. Jos niitä ei olisi, Jumala varjelkoon noita nylkijöitä, niin herrani olisi kuten ennenkin kunniassa sinun armosi luona.

Ja Miheitsh katsahti taasen peljäten tsaarin henkivartijoihin, mutta samassa ajatteli itsekseen: "Oh, susi heidät syököön, vaikka pääni menettäisin, mutta puhdistanpa herrani tsaarin edessä!"

— Hyvä palvelija sinulla on: — tsaari sanoi Serebrjanille. — Olkoot minunkin palvelijani yhtä uskolliset minulle! Onko hän jo kauvan ollut sinulla!

— Minä, isäseni, Iivana Vasiljevitsh, — Miheitsh vastasi jo aivan rohkeana tsaarin kiitoksesta, — minä palvelen ruhtinasta aivan hänen lapsuudestansa saakka. Ja hänen isä-vainajaansa minä palvelin ja isäni palveli hänen iso-isäänsä, ja minun lapseni, jos niitä minulla olisi, palvelisivat hänen lapsiansa!

— Vai ei sinulla ole lapsia, ukkoseni? — tsaari kysyi vielä lempeämmin.

— Oli kaksi poikaa, isäseni, mutta Herra otti molemmat. Molemmat kaatuivat sinun palveluksessasi Polotskin kentällä, kun me Nikita Romanitshin ja ruhtinas Pronskin kanssa pelastimme Polotskin. Vanhemman pojan, Vasilin, kimppuun hyppäsi vihollinen Ljahi ja halkasi hänen päänsä, mutta nuoremman, Stepanin, rintaan ampuivat luodilla, aivan olkahaarniskan läpi noin paljon ylempänä vasenta rintaa.

Ja Miheitsh näytti sormellaan rinnassansa paikan, johon luoti oli sattunut Stepaniin.

— Kas sitä! — Iivana virkkoi, päätänsä pudistaen ja teeskennellen ikäänkuin säälisi Miheitshin poikia. — Noh, mitäpä tehdä, ukkoseni, Jumala heidät otti, saat vielä toisia!

— Mistäpä heitä saisin? Vaimoni on kuollut, ja eihän hihan suusta voi lapsia pudistaa!

— Mitä, — tsaari lausui, ikäänkuin lohduttaen vanhusta, — vieläpä, jos Jumala tahtoo, löydät toisen vainon!

Miheitshiä huvitti suuresti tuo keskustelu tsaarin kanssa.

— Niin, kyllä sitä tavaraa löytyy, — hän vastasi hymyillen, — mutta en minä ole halukas naisiin, isä tsaari, ja olen jo liian vanha siihen toimeen!

— Ei kaikki eukot ole yhtäläisiä! — Iivana huomautti ja, temmaten Onufrevnaa liivistä: — Kas, tässä on sinulle vaimo! — hän lausui ja työnsi eukon esiin. — Ota hänet, vanhus, elä hänen kanssansa rakkaudessa ja sovussa ja synnytä lapsia!

Opritshnikit, huomatessaan tsaarin laskevan leikkiä, nauraa hohottivat, mutta Miheitsh hämmästyksissään katsoi tsaariin, jos ehkä hänkin nauraisi, mutta Iivanan kasvoissa ei ollut hymyilyä.

Imettäjän elottomat silmät säihkyivät.

— Sinä hävytön, hän huusi Iivanalle; — jumalaton! Annanko minä sinun itseäni pilkata! Sinä hävytön, hyi! Sinä tunnoton kerettiläinen!

Eukko koputti sauvallansa portaaseen, ja hänen huulensa vielä vihaisemmin liikkuivat, mutta nenänsä kävi siniseksi.

— Älä suutu, mummo, — tsaari sanoi, — minä kosin sinulle hyvän miehen; hän rupeaa sinua rakastamaan, lahjoittamaan ja ymmärrystä opettamaan! Mutta häät vietämme jo tänä iltana jumalanpalveluksen jälkeen. No, mitä pidät vaimostasi, ukko?

— Armahda, isä hallitsija! — Miheitsh lausui aivan peljästyneenä.

— Mitä? Eikö hän miellytä sinua?

— Vieläkö miellyttäisi, isäseni! — Miheitsh vaikeroi, astuen taaksepäin.

— Kärsit — rakastut! — Iivana lausui, — ja minä annan hänelle hyvät myötäjäiset!

Miheitsh katsoi kauhulla Onufrevnaan, jonka tsaari yhä piti liivistä.

— Isä, Iivana Vasiljevitsh! — hän huudahti, langeten polvilleen: — käske mestata minut, mutta älä vaadi minun ottamaan sellaista häpeää! Ennen menen mestauslavalle, ennen kuin nain hänen armonsa, susi hänet syököön!

Iivana Vasiljevitsh oli hetkisen ääneti ja äkkiä purskahti ääneen nauramaan.

— Noh, — hän lausui, vihdoin päästäen Onufrevnan, joka kiiruhti pois, toruen ja sylkien, — kunnia on tarjottu, vahingosta Jumala varjeli![38] Minä tahdoin teidän onneanne, mutta väkisin en teitä vihi! Palvele niinkuin ennenkin herraasi, ukko, mutta sinä, Nikita, tule tänne. Annan sinulle anteeksi toisenkin rikoksesi. Mutta noita retkuja en kirjoita opritshninaan, urhoni ehkäpä siitä loukkautuvat. Menkööt Shisdriin, vartijaväkeen. Koska he ovat mieltyneet tatareihin, saavat kyllä kenen kanssa hyvänsä keskustella. Mutta sinä, — hän jatkoi erinomaisen suosiollisella äänellä, ilman tavallista pilkkaamistansa ja laskien kätensä Serebrjanin olalle, — sinä jäät minun luokseni. Minä sovitan sinut opritshninan kanssa. Kun lähemmin tutustut meihin, niin et enään ujostele. Hyvä on lyödä tatareja, mutta ei ainoastaan ne ole minun vihollisiani, on niitä vielä pahempiakin. Niitä opi puremaan ja luudalla lakaisemaan. Ja tsaari taputti Serebrjania olalle. — Nikita — hän sanoi suosiollisesti ja yhä pitäen kättänsä ruhtinaan olalla, — sinulla on totinen sydän, kielesi ei tunne viekkautta; semmoisia palvelijoita minä juuri tarvitsen. Kirjoita itsesi opritshninaan, minä annan sinulle poismenneen Vjasemskin paikan. Sinuun minä luotan, sinä et kavalla minua.

Kaikki opritshnikit katsoivat kateudella Serebrjaniin, he jo näkivät hänessä uuden, nousevan tähden ja Iivanasta kauvempana seisovat alkoivat jo kuiskata keskenänsä ja osoittaa mielipahaansa siitä, että tsaari, heidän palveluksistansa huolimatta, asettaa heitä ylemmäksi maanpakolais-kuljeskelijan, ensimmäisen luokan bojarin, joka oli vanhaa ruhtinaallista sukua.

Iivanan sanat koskivat kipeästi Serebrjanin sydämeen.

— Hallitsija, — hän sanoi, itsensä hilliten, — kiitän sinua armosi edestä, mutta salli minunkin yhtyä vartijaväkeen. Täällä ei ole minulla mitään tehtävää, slobodan tapoihin en ole tottunut, mutta siellä minä palvelen sinun armoasi niin kauan, kuin voimat riittävät.

— Vai niin, — Iivana lausui ja otti kätensä pois Serebrjanin olalta: — siis me emme kelpaa hänen ruhtinaalliselle armollensa! Varmaankin on kunniallisempaa olla varkaitten seurassa, kuin minun soturinani! No niin, — hän jatkoi ivallisesti, — minä en tunkeu kenenkään ystävyyteen, enkä väkisin pidä ketään. Kun olette tottuneet yhdessä olemaan, niin palvelkaa yhdessä. Onnellista matkaa, rosvojen päämies!

Ja katsahtaen ylenkatseellisesti Serebrjaniin, käänsi tsaari hänelle selkänsä.

XXXVIII Luku.

Lähtö slobodasta.

Godunov pyysi Serebrjania jäämään luoksensa lähtöön saakka. Tällä kertaa oli tuo pyyntö tehty sydämestä, sillä Boris Fedorovitsh, joka tarkoin seurasi tsaarin jokaista sanaa ja liikettä, päätti, ett'ei myrskyä enään tule ja että Iivana vain osoittaa kylmyyttä Serebrjania kohtaan.

Noudattaen Maksimille annettua lupaustansa, lähti Serebrjani suoraan tsaarin pihasta kaimansa äidin luo ja antoi hänelle Maksimin ristin. Maljuta ei ollut kotona. Vanha äiti jo tiesi poikansa kuoleman, hän otti Serebrjanin vastaan ikäänkuin oman poikansa; hän ei uskaltanut pidättää häntä luonansa, peljäten miehensä palajavan ja saattoi hänet vain portaille asti siunaten.

Illalla, kun Godunov jätti Serebrjanin makuuhuoneesen, ja lähti pois, toivotettuaan hänelle hyvää yötä, antoi Miheitsh täyden vallan ilolleen.

— Noh, bojari, — hän sanoi, — sain minä vihdoinkin ilon hetken pitkällisen murheen jälkeen! Siitä saakka, kun vangitsivat sinut, Nikita Romanovitsh, on ikäänkuin en näkisi Jumalan valoa. Yhä vain kuljeskelen ympäri Moskovaa ja slobodaa, etsien sinusta jotain tietoa. Kun kuulin tänään, että sinä palasit rosvojen kanssa, niin juoksin minkä jaksoin heti tsaarin pihaan, mutta tsaari onkin portailla! Minä koetan päästä rosvojen välitse sinun luoksesi, mutta en malttanut, tahdoin ottaa kiinni sinun liepeestäsi, vaan tsaari huomasikin minut. Noh, minäkös peljästyin! En ikinä unohda! Pidän huomenna kahdet rukoukset, toisen sinun terveydestäsi, mutta toisen — siitä, että Herra varjeli minut tuosta noita-akasta, eikä sallinut minulle tuommoista ilkeyttä tapahtuvan.

Ja Miheitsh alkoi kertoa kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut Morosovin talon hävityksen jälkeen, ja miten hän, ilmoitettuaan Perstenille ja palattuaan myllylle löysi sieltä Jelena Dmitrievnan ja otti saattaaksensa hänet miehensä maatilalle, jonne Morosovin palvelijat olivat hänet vieneet tulipalon aikana.

Serebrjani kuunteli maltittomasti Miheitshin monia poikkeuksia.

— Enhän minä ole, Nikita Romanitsh, — vanhus sanoi, — sokea, vaikka olen vaiti, mutta näen kaikki. Totta sanoen, armaiseni, minulle oli kovin vastenmielistä, kun sinä menit Drushina Andrejitshin luo. Ei tuosta tule mitään hyvää, minä ajattelin, ja tosin oli häpeä sinun tähtesi, kun sinä istuit hänen kanssansa pöydän ääressä ja joit samasta kauhasta. Ymmärräthän, armaiseni, minua? Vaikka sinä ehkä et ole syypää siihen, kuka sen tiesi, miten se ihmiseen tulee! Mutta häntä vastaan oli pahasti tehty. Noh, mutta nyt on aivan toista; nyt hänen, bojarittaren, ei ole kenellekään vastaaminen; ja liian nuori hän on, armas, jäämään leskeksi.

— Älä soimaa minua, Miheitsb, — Serebrjani sanoi pahastuneena, — mutta sano, missä hän nyt on ja mitä hänestä tiedät.

— Kyllä, armaani, malta mieltäsi, anna minun kertoa kaikki sinulle järjestyksessä. Kas, kun minä palasin myllyyn, sanoi mylläri minulle: lensi, sanoi, kasuari-lintu minun luokseni, vie hänet, sanoi, tsaari Dalmatin luo. Ensin en minä ymmärtänyt, mikä lintu ja mikä Dalmati se semmoinen oli, kun silloin vasta, koska hän näytti minulle bojarittaren, silloin arvasin hänen puhuvan hänestä. Niin lähdimme hänen kanssansa Drushina Andrejitshin perintötilaan. Ensin alussa oli hän vain vaiti, eikä nostanut silmiänsäkään; sitten hän alkoi vähitellen kysellä miehestänsä! mutta sitten, isäseni, sitä, tätä ja kysyipä sinustakin, mutta, näet sinä, ei suoraan, vaan noin, ikäänkuin vastenmielisesti, pois kääntyen, tiettyhän, naisten laita. Minä kerroin hänelle kaikki, minkä tiesin mutta hän, herttainen, kävi vieläkin surullisemmaksi, painoi alas päänsä, eikä koko matkalla enää puhunut sanaakaan. Mutta kun lähenimme perintötilaa, näen hänen tulevan levottomaksi. Mitä sinä, armollinen rouva, olet levoton? Hänelle, armaiseni, kyyneleet silmiin. Minä häntä lohduttamaan.

— Elä sure, sanon, bojaritar, Drushina Andrejitsh voi hyvin! Mutta hän, kuullessaan Drushina Andrejitshin nimeä, alkoi itkeä vielä katkerammin. Minä, kun katsoin häneen, en tiennyt enää mitä puhuakaan hänelle. Ja ruhtinas Nikita Romanitshkin, sanoin, vaikka onkin vankeudessa, voi myöskin hyvin! En tiennyt, armaiseni, mitä sanoa hänelle, arvaan, ett'en puhunut oikein, mutta jotain oli sanominen. Mutta kun lausuin sinun nimesi, armaiseni, niin hän äkkiä seisautti hevosen, "Ei, sanoi, setä kulta, en voi mennä maatilalle!" — mitäs sinä, bojaritar, minne sinun on meneminen? — "Setä kulta, sanoo, näetkö kultaiset ristit, jotka näkyvät tuolta metsän takaa?" — Näen, armollinen rouva. — "Se on, hän sanoo, neitsyjen luostari; minä tunnen nuo ristit, saata minut sinne, setä kulta!" — minä tahdoin kieltäytyä, mutta hän vain yhäti: saata sinne, saata! — "Minä, sanoo, odotan siellä viikon, rukoilen Jumalaa, mutta sitten annan tiedon Drushina Andrejitshille, hän lähettää minut noutamaan!" Mitäs tehdä, saatoin hänet sinne, isäseni, sinne jätin hänet abbedissan haltuun.

— Kuinka pitkältä on siihen luostariin? — Serebrjani kysyi.

— Myllystä oli neljäkymmentä juoksumittaa, armaiseni, Moskovasta on ehkä pitempi. Mutta se on luultavasti meidän tiellämme, kun me menemme Shisdriin.

— Miheitsh! — Serebrjani sanoi, tee minulle palvelus. Minä en voi lähteä ennen aamua, minun miesteni on tsaarille ristiä suuteleminen. Mutta aja sinä jo tänä yönä kahdella hevosella, älä säästä itseäsi äläkä hevosia; pyydä päästä bojarittaren luo, kerro hänelle kaikki; pyydä häntä, että hän vastaanottaisi minut, ettei hän päättäisi mitään, ennenkuin on kohdannut minut!

— Kuulen, armaiseni, kuulen, mutta pelkäätkö sinä että hän rupeaa nunnaksi? Ei se tapahdu, isäseni. Vuoden kuluessa hän tietysti itkee, eihän muuten voi; eikö hän surisi Drushina Andrejitshia, Jumala suokoon hänelle ijankaikkisen elämän! Mutta sittenpä häät vietämme. Eihän meidän ole ikuisesti, armaiseni, murhetta vastaan taisteleminen.

Miheitsh lähti samana yönä luostariin, mutta Serebrjani jo aamun koittaessa lähti ottamaan jäähyväiset Godunovilta.

Boris Fedorovitsh palasi jo aamu-jumalanpalveluksesta, jossa hän tapansa mukaan kävi tsaarin kanssa.

— Miksi sinä niin varhain nousit? — hän kysyi Nikita Romanovitshilta. — Se sopii meille, slobodan asukkaille, mutta sinä olisit voinut levätä eilisen päivän jälkeen. Vai oliko sinulla rauhaton olo minun luonani?

Mutta Godunovin vilkas katse osoitti, että hän tiesi syyn ruhtinaan levottomuuteen.

Boris Fedorovitshin ystävällisyys, hänen myötätuntoisuutensa Serebrjaniin, monta kertaa hänelle osoitetun apunsa, mutta pääasiallisesti hänen hovilaisista eroava luonteensa viehätti hyvin Nikita Romanovitshin hänen puoleensa. Hän tunnusti hänelle rakkautensa Jelenaan.

— Kaiken tuon tiedän jo kauan sitten! — Godunov — Arvasin sen jo sinun ensi kerran slobodassa käydessäsi, siitä, miten sinä katsoit Vjasemskiin. Mutta kun minä sitä varten aloin puhua Morosovista, puhuit sinä hänestä vastenmielisesti, vaikka olit hänen ystävänsä. Sinä, ruhtinas, et voi mitään salata. Mitä vain ajattelet, se jo heti näkyy sinun kasvoissasi. Ja sinä puhutkin liian avomielisesti, Nikita Romanitsh, salli minun sen sanoa sinulle. Minä eilen peljästyin sinun tähtesi ja harmistuinkin, kun sinä niin itsepäisesti vastasit tsaarille, ett'et tahdo kirjoittaa itseäsi opritshninaan.

— Mitä minun olisi pitänyt vastata hänelle, Boris Fedorovitsh?

— Sinun olisi ollut tsaaria kiittäminen ja hänen armonsa vastaanottaminen.

— Puhutko sinä leikkiä, Boris Fedorovitsh, vai tottako? Miten minä olisin voinut siitä kiittää tsaaria? oletko itse kirjoitettu.