SISÄLLYS: (continued 2)

— Bojari on juovuksissa! sanoi Iivana Vasiljevitsh: — viekää hän ulos! — Kuiske kulki ympäri seuraa, mutta maabojarit silmäilivät toisiaan ja loivat silmänsä lautasiin, uskaltamatta lausua sanaakaan.

Serebrjania värisytti. Äsken hän ei vielä ollut uskonut kertomuksia Iivanan julmuuksista, vaan nyt oli hän itse tullut hänen kauhean kostonsa todistajaksi.

"Eiköhän minuakin odota sama kohtalo?" hän ajatteli. Sillävälin ukko oli kannettu ulos, ja päivällisiä jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Guslat soivat. kellot kajahtelivat, hovimiehet haastelivat ja nauroivat ääneensä. Palvelijat, oltuaan samettiin puettuina, ilmestyivät nyt kaikki kultakankaisissa dolmaaneissa. Tämä pukujen muutto oli yksi ylöllisyyksistä tsaarin päivällisissä. Pöydille asetettiin ensin erilaisia hyytelöitä: kurkia ja hyvänhajuisia yrttejä, suolattuja kukkoja ja inkivääriä, luuttomia kanoja sekä sorsia ja kurkkuja. Sitten tuotiin erilaisia keitoksia ja kolmenlaista kalanlientä: valkoista, mustaa ja safranilientä. Valkoliemen jälkeen tarjottiin pyytä ja luumuja, hanhea ja hirssiä sekä teereä ja safrania.

Nyt seurasi loma-aika, jonka kuluessa vieraille kannettiin simaa ja viinejä: alikante-, baster- ja malvasirviiniä.

Puhelu muuttui äänekkäämmäksi, nauru kajahteli useammin, päät alkoivat käydä pyörälle. Serebrjani, katsellessaan opritsnikkien kasvoja, näki etäisessä pöydässä sen nuoren miehen, joka muutamia tunteja ennen oli pelastanut hänet karhun kourista. Ruhtinas kysyi häntä naapureiltaan, mutta kukaan ei tuntenut häntä. Nuori opritshnikki istui mietteissään, nojaten kyynärpäitä pöytää vasten, pää käsien varassa, eikä ottanut osaa yleiseen iloon. Ruhtinas oli kysyä ohikulkevalta palvelijalta, mutta äkkiä kuuli hän takanaan:

— Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!

Serebrjani säpsähti. Hänen takanaan seisoi, ilkeästi nauraen, Fjodor Basmanov ja tarjosi hänelle pikarin.

Hetkeäkään häikäilemättä Serebrjani kumarsi tsaaria ja tyhjensi pikarin viimeiseen pisaraan asti. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti, hän itse odotti välttämätöntä kuolemaa, ja ihmetteli, ettei tunne myrkyn vaikutuksia. Väristyksen ja kylmän asemasta hyvää tekevä lämmin virtasi hänen suonissaan ja karkoitti hänen kasvoistaan pakollisen kalpeuden. Tsaarin lähettämä juoma oli vanhaa ja puhdasta basterviiniä. Serebrjanille kävi selville, että tsaari joko on antanut hänelle rikoksensa anteeksi, tahi ei tiedä vielä opritshninan loukkauksesta.

Päälle neljän tunnin oli ilo jo jatkunut, ja päivälliset olivat ainoastaan puolivälissä. Tänä päivänä tsaarin kokit kunnostivat itsensä. Ei koskaan heille olleet niin onnistuneet sitroonakeitot, kierretyt munuaiset ja ruutanat lampaanlihan kanssa. Erityistä ihmettelyä herättivät jättiläiskalat, pyydetyt Jäämerestä ja slobodaan lähetetyt Solovetskoin luostarista. Niitä kuletettiin elävinä suurensuurissa tynnyreissä, matka kesti moniaita viikkoja. Nämät kalat tuskin mahtuivat hopeaisiin ja kultaisiin maljoihin, joita kantoi ruokahuonsesen muutama mies kerrallaan. Kokkien kekseliäs taito ilmaantui siinä koko loistossaan. Sampikalat olivat niin leikeltyinä, niin vadille asetettuina, että näyttivät kukoilta levitetyin siivin, tahi siivekkäiltä käärmeiltä, kidat ammollaan. Hyviä ja maukkaita olivat myös jänikset makarunien keralla, ja vieraat, vaikka olivatkin itsensä ahdanneet, eivät laskeneet sivutsensa peltokanoja kynsilaukkaliemineen, eivätkä leivoksia sipulin ja safranin kanssa. Mutta nyt ottivat pöytäpalvelijain merkistä palvelijat pöydiltä suolan, pippurin ja etikan sekä kaikki liha- ja kalaruoat. Palvelijat menivät ulos, kaksi rivissä, ja palasivat uudessa puvussa. He vaihtoivat kultakankaiset dolmaaninsa valkosiin, kultasaumaisiin ja sopulinnahalla reunustettuihin kesäpukuihin. Tämä vaatetus oli vielä kauniimpi ja kalliimpi kahta edellistä. Tällä tavoin puettuina kantoivat he saliin sokerista tehdyn, viiden puudan painoisen kremlin, ja asettivat sen tsaarin pöydälle. Tämä kremli oli hyvin taitavasti valettu. Piikeillä varustetut muurit ja tornit, kuin myöskin jalka- ja ratsumiehet olivat huolellisesti tehdyt. Samallaiset kremlit, ainoastaan pienemmät, noin kolmen puudan painoiset, koristivat toisia pöytiä. Kremlien jälkeen kannettiin sisään noin sata kullattua ja maalattua puuta, joissa hedelmien sijasta riippui renikoita, piparikakkuja ja makeita piiraita. Samaan aikaan ilmestyi pöydille jalopeuroja, kotkia ja kaikenlaisia lintuja, valetut sokerista. Kaupunkien ja lintujen kesken kohosi omena-, marja- ja pähkinäläjiä. Mutta hedelmiin ei kukaan enää koskenut, kaikki olivat kylläisiä. Toiset tyhjensivät pikarillisen romanialaista, enemmän säädyllisyyden kuin janon takia; toiset torkkuivat, nojaten kyynärpäitään pöytää vasten, moni makasi lavitsain alla; kaikki poikkeuksetta olivat irroittaneet vyönsä ja päästäneet kauhtanansa napeista. Jokaisen luonne kuvastui selvästi.

Tsaari ei syönyt melkein ensinkään. Aterian kestäessä hän väitteli, laski leikkiä ja puheli armollisesti ympäristönsä kanssa. Hänen kasvonsa eivät olleet muuttuneet päivällisten loputtua. Saman saattoi sanoa Godunovista. Boris Fjodorovitsh ei näkynyt hylkivän herkkuja eikä veljeskunnan väkevää viiniä; hän oli iloinen, huvitteli tsaaria ja hänen lemmikeitänsä mielevällä keskustelullaan, mutta ei kertaakaan käyttäytynyt sopimattomasti. Borisin kasvojen piirteissä ilmaantui, kuten päivällisten alussakin, sekaisin älyä, teeskenneltyä nöyryyttä ja itseensä luottamusta. Vilkaistuaan nopealla silmäyksellä juopuneiden ja makaavien hovilaisten joukkoa, nuori Godunov hymyili huomaamatta, ja halveksimista välähti hänen kasvoissaan.

Tsarevitsh joi paljon, söi vähän, oli ääneti, kuunteli ja keskeytti yhtäkkiä puhujan röyhkeällä tahi loukkaavalla pilalla. Eniten sai Maljuta Skuratov häneltä kärsiä, vaikka Grigori Lukjanovitsh ei ollut niitä miehiä, jotka antautuvat ivan alaisiksi. Hänen ulkomuotonsa herätti kauhua rohkeimmissakin. Hänen otsansa oli matala ja litistynyt, hiukset alkoivat melkein kohta kulmien yläpuolelta; poskiluut ja leukapielet olivat tavattoman kehittyneet; etupuolelta kapea pääkallo muuttui välittömästi niskassapäin jonkinlaiseksi leveäksi kattilaksi, mutta korvien takana oli sellaiset nystermät, että korvat näyttivät olevan kuopissa. Silmät, epämääräistä väriä, eivät kehenkään katsoneet suoraan, mutta peloksi sen kävi, jota äkkiä kohtasi niiden himmeä katse. Ei mikään jalomielinen tunne, ei mikään ajatus, joka kohosi eläimellisten viettien piiriä korkeammalle, näkynyt voivan tunkeutua näihin kapeisin, paksulla kallolla ja tiheillä harjaksilla peitettyihin aivoihin. Nämät kasvot ilmaisivat jotakin taipumatonta ja toivotonta. Katsellessa Maljutaa tunsi, että joka yritys hänestä hakea inhimillistä puolta oli turhaa. Ja todella olikin hän siveellisesti eroittanut itsensä kaikista ihmisistä, eli heidän kesken erakkona, hylkäsi joka ystävyyden ja kaikellaiset ystävälliset suhteet, oli herennyt olemasta ihmisenä ja tehnyt itsestään tsaarin koiran, valmis repimään jokaista, jota vastaan Iivanan vain johtuisi mieleen usuttaa häntä.

Ainoana valopuolena Maljutassa oli hänen palava rakkautensa poikaansa, nuoreen Maksim Skuratoviin; mutta se oli villipedon rakkautta, itsetiedotonta rakkautta, vaikkapa se saattoi mennä alttiiksiantautumiseen asti. Maljutan kunnianhimo sitä vaan suurensi. Ollen alhaista säätyä, Pahoinsyntynyt, vaivasi häntä kateus, kun hän näki loistoa ja ylhäisyyttä, ja hän tahtoi korottaa ainakin jälkeisensä, pojastaan alkaen. Ajatus, että Maksim, jota hän rakasti sitä kiihkeemmin, kun ei tuntenut mitään sukulaislempeä, on kansan silmissä aina pysyvä alhaisempana kuin nuo ylpeät bojarit, joita hän, Maljuta, kymmenittäin mestautti, sai hänet raivoon. Hän koetti kullalla saavuttaa niitä kunnianosoituksia, joista syntyperänsä vuoksi ei päässyt osalliseksi, ja antautui kaksinkertaisella mielihyvällä murhaamaan; hän kosti vihaamillensa bojareille, rikastuen heidän saaliistaan, ja, kohoten tsaarin suosiossa, luuli hän kohottavansa rakastettua poikaansa. Näitä laskuja lukuunottamatta oli veren vuodattaminen käynyt hänelle tarpeeksi ja nautinnoksi, monta murhaa oli hän omin käsin tehnyt, ja aikakirjat kertovat, että hän toisinaan mestauksen jälestä omakätisesti kirveellä paloitteli kuolleita ruumiita ja heitteli koirille syötäviksi. Täydentääksemme tämän henkilön kuvaa, että hän, huolimatta typeryydestään, oli, samoin kuin raatelevat pedot, korkeimmassa määrässä viekas, tappeluissa osoitti hurjaa miehuutta, kanssakäymisessään toisten kanssa oli hän epäluuloinen, kuten jokainen orja, joka ansiotta on kunniaan kohonnut, etteikä kukaan osannut niin loukkausta muistella, kuin Maljuta Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bielski.

Sellainen oli mies, jota Tsarevitsh niin varomattomasti pisteli.

Erityinen tapaus oli Ivan Ivanovitshille antanut pilkkaamisen aihetta. Kateuden ja kunnianhimon kiusaamana oli Maljuta jo aikoja sitten halunnut bojarin arvoa; mutta tsaari, joka joskus kunnioitti vanhoja tapoja, ei tahtonut halventaa Venäjän korkeinta säätyä alhaissukuisessa lemmikissään, ja jätti hänen juonensa huomioon ottamatta. Skuratov oli päättänyt muistuttaa Iivanaa siitä. Samana päivänä, tsaarin tullessa makuuhuoneesta, oli hän heittäytynyt tsaarin jalkoihin, luetellut kaikki ansionsa ja pyytänyt palkinnoksi bojarin lakkia. Iivana oli kuunnellut häntä kärsivällisesti, ruvennut nauramaan ja nimittänyt häntä koiraksi. Nyt tsarevitsh pöydässä muistutti Maljutaa tämän onnistumattomasta anomuksesta. Eipä tsarevitsh olisi siitä muistuttanut, jos tarkemmin olisi tuntenut Grigori Lukjanovitshia.

Maljuta oli vaiti ja kävi kalpeammaksi. Närkästyksekseen tsaari huomasi Maljutan ja poikansa vihollisen välin. Vaihtaakseen puheenainetta kääntyi hän Vjasemskiin.

— Afanasi, — hän sanoi, puoleksi ystävällisesti puoleksi leikillisesti: — kauanko vielä aijot surra? En tunne oivaa opritshnikkiani! Jokohan rakkaus, tuo vihainen kyy, on sinut syönyt?

— Vjasemski ei ole opritshnik, — huomautti tsarevitsh. — Hän huokailee kuin kaunis tyttö. Sinä, herra isäni, puettaisit hänet sarafaaniin[14] ja ajattaisit häneltä parran, niinkuin Fjedka Basmanovilta, tahi käskisit hänet laulamaan guslin soittajain keralla. Guslin hänen käsiinsä soveltuisi luullakseni paremmin kuin miekka.

— Tsarevitsh! — Vjasemski huudahti, — jos sinulla olisi viisi vuotta lisään, etkä olisi hallitsijan poikanen, tahtoisin sinun Moskovaan Troitsin kentälle; mitteleisimme kerallasi miekkojamme, ja Jumala saisi ratkaista, kenen on kalpaa käytettävä, kenen soittaminen guslaa!

— Afonjka! — sanoi tsaari ankarasti, — Älä unhota, kenenkä edessä puhut!

— Mitä, isäseni, herra Iivana Vasiljevitsh, — vastasi Vjasemski rohkeasti: — jos olen syyllinen edessäsi, käske katkaisemaan pääni, mutta tsarevitshin en anna häväistä itseäni.

— En, — sanoi heltyen, Iivana Vasiljevitsh, joka Vjasemskin nuoruuden takia antoi hänen uskaliaat vastauksensa anteeksi: — aikaista on Afonjalta päätä katkaista. Palvelkoon vielä tsaariaan. Minä kerron sinulle, Afonja, kernaammin sadun, jonka sokea Filjka minulle jutteli viime yönä!

"Kuuluisassa Rostovissa, kauniissa kaupungissa, eleli kunnon nuorukainen, Aljosha Popovitsh. Hän rakastui silmittömästi nuoreen ruhtinattareen, nimeään en muista. Mutta hän, ruhtinatar, oli naimisissa vanhan Tugarin Smijevitshin kanssa, ja vaikka Aljosha Popovitsh teki parastaan, sai hän aina vaan rukkaset häneltä. En rakasta sinua kunnon nuorukainen! rakastan ainoastaan miestäni, lempeätä vanhaa Smijevitshiä. — Hyvä, — sanoi Afoja, — rakastatpa vielä minuakin, valkea joutseneni! — Otti kaksitoista paraita palvelijoitaan, tunkeutui Smijevitshin ylistupaan ja ryösti hänen nuoren naisensa. — Kiitos sinulle, kunnon nuorukainen, — sanoi vaimo, — ettäs osasit minua rakastaa, osasit myös miekalla saavuttaa; ja sen tähden rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin päivän valoa, enemmän kuin vanhaa pakanaa Smijevitshiä!"

— No, mitä, Afonja, — lisäsi tsaari, terävästi katsahtaen Vjasemskiin: — miltä sinusta näyttää sokean Filjkan satu?

Ahneesti kuunteli Vjasemski Iivana Vasiljevitshin sanoja. Ne lankesivat hänen sieluunsa, niinkuin kipinät riihilyhteisin; intohimo leimahti hänen rinnassaan ilmituleen, hänen silmänsä säihkyivät tulta.

— Afanasi, — jatkoi tsaari, — minä lähden näinä päivinä Susdaliin rukoilemaan, mutta mene sinä Moskovaan, bojari Drushina Morosowin luo; tiedustele hänen terveyttään: sano että minä lähetin sinut päästämään hänet pannastaan… Ja ota, — lisäsi hän painavasti, — ota kanssasi, arvon vuoksi, muutamia opritshnikeita.

Serebrjani näki paikaltaan, kuinka Vjasemski muuttui kasvoiltaan, ja kuinka hurja ilo loisti hänen piirteistään, mutta hän ei kuullut, mistä oli puhuttu ruhtinaan ja Iivana Vasiljevitshin välillä.

Jos Nikita Romanovitsh olisi aavistanut, mistä Vjasemski iloitsee, hän olisi unhottanut hallitsijan läsnäolon, siepannut seinästä terävän miekan ja halaissut Vjasemskilta rajun pään. Menettänyt olisi Nikita Romanovitsh oman päänsäkin, mutta hänet pelastivat tällä kertaa räikyvät guslit, linnan kellot ja opritsnikkien puheleminen. Ei hän saanut tietää mistä Vjasemski iloitsee.

Viimein Iivana nousi. Kaikki hovilaiset surisivat kuin mehiläiset, kun ovat tulleet häirityksi pesässään. Ken vain jaksoi, nousi jaloilleen, ja kaikki alkoivat vuorotellen lähestyä tsaaria, saadakseen häneltä kuivattuja luumuja, joita hän jakeli veljeskunnalle omista käsistään.

Silloin tunkeutui joukon läpi opritshnik, joka ei kuulunut pidoissaolijain lukuun, ja alkoi kuiskata jotakin Maljuta Skuratovin korvaan. Maljuta julmistui, ja vimma kuvastui hänen kasvoihinsa. Se ei jäänyt tsaarin terävälle silmälle salatuksi. Iivana vaati selitystä.

— Hallitsija! — huudahti Maljuta: — tavaton teko! Kavaluus, kapina sinun tsaarillista armoasi vastaan!

Kuultuaan sanan "kavaluus", tsaari kalpeni, ja hänen silmänsä alkoi säihkyä.

— Hallitsija, — jatkoi Maljuta: — taannoin lähetin Moskovan tienoille ratsaspatrullin tiedustelemaan, miten Moskovalaiset täyttävät sinun tsaarillista käskyäsi. Yhtäkkiä karkasi tuntematon bojari orjineen ratsastajaini kimppuun. Monta lyötiin kuoliaaksi ja ratsupalvelijaani kovin pahasti pideltiin. Hän on itse täällä, seisoo oven takana, kauheasti rääkättynä. Käsketkö kutsumaan tänne?

Iivana heitti silmäyksen opritshnikkeihin ja kaikkein kasvoissa näki hän vihaa ja harmia. Silloin hänen kasvoihinsa ilmaantui joku omituinen tyytyväisyyden tunne, ja hän sanoi tyynellä äänellä:

— Kutsu tänne!

Kohta joukko hajaantui, ja saliin astui Matvei Homjak, pää kääreissä.

IX Luku.

Tuomio.

Homjak ei ollut pessyt verta kasvoistaan, olipa sillä tahrannut sekä kääreet että vaatteensa: nähköön tsaari, kuinka hänen palvelijaansa on rääkätty!

Lähestyessään tsaaria lankesi hän maahan ja odotti polvillaan puhumisen lupaa.

Kaikki katsoivat uteliaasti Homjakkia. Tsaari katkasi ensiksi äänettömyyden.

— Kenen päälle valitat? — hän kysyi: — kuinka oli asia? Kerro järjestyksessä!

— Kenen päälle valitan, en itsekään tiedä, oikeauskoinen tsaari! Ei sanonut, koira, minulle sukunimeään. Mutta sinun tsaarilliselle armollesi vakuutan pääni kautta, että tuntematon mies on minua lyönyt.

Yleinen huomio kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Homjak jatkoi:

— Me saavuimme, hallitsija, ratsastusretkellämme Medvedevkan kylään, kun arvaamatta, tiesi mistä, ne kirotut karkasivat kimppuumme, tulla tuiskusivat kuin lumi pään päälle, pistivät ja löivät kuoliaaksi kymmenkunta miestä, loput sitoivat; mutta heidän bojarinsa, rosvo, tahtoi hirttää meidät kaikki, mutta kaksi metsäsissiä, jotka retkeltämme olimme ottaneet kiinni, käski hän vapauttaa ja päästää menemään.

Homjak vaikeni ja korjasi päässään verisiä kääreitä. Epäluuloinen nurina kulki miehestä mieheen.

Kertomus näytti uskomattomalta. Tsaari epäili.

— Kyllä, tottako sinä puhut, poikaseni? — hän sanoi, kotkan silmillään katsellen Homjakin läpi: — eiköhän pääsi ollut vähän pyörällä? Näinköhän et kähäkässä ole saanut vammoja?

— Minä olen valmis totuuden tähden suutelemaan ristiä, hallitsija; panen puheistani pääni pantiksi!

— Mutta sano, mintähden tuntematon bojari ei hirttänyt sinua?

— Lienee kenties asiaa miettinyt; ei ketään hirttänyt; antoi vaan ruoskilla suomia meidät kaikki.

Nurkumista kuului taaskin koko seurasta.

— Montako teitä oli ratsaspatrullissa?

— Viisikymmentä miestä, minä ensimäinen kuudetta!

— Mutta montako heikäläisiä oli?

— Eipä ole mitään syntiä salattavana, heikäläisiä oli pikkuista vähemmän: arviolta noin kaksikymmentä tahi kolmekymmentä miestä.

— Ja te annoitte sitoa ja suomia itsenne, kuin vanhat akat! Mikä kauhu teidät valtasi? Olivatko kätenne kuihtuneet, vai rohkeutenne siirtynyt kantapäihin? Sietääpä todellakin nauramista! Ja mikä se semmoinen bojari on: sydän päivällä hyökkäsi opritshnikkien kimppuun? Se on kerrassaan mahdotonta! Olkoon, että tahtoisivat kukistaa opritshninan, mutta näppiä polttaa! Olkoon, että minutkin tahtoisivat syödä, mutta hampaat eivät pysty! Kuule: jos tahdot, että uskoisin sinua, niin nimitä se bojari, — ellet, niin tunnusta valheesi. Jollet nimitä, etkä myönnä valhetelleesi, — niin paha sinut perii, poikaseni!

— Korkea hallitsija! — vastasi ratsupalvelija lujalla äänellä: — Jumala näkee, että puhun totta. Sinun vallassasi on rangaista minua! en pelkää kuolemata, pelkään valhetta; ja siitä taistelen vaikka koko sotajoukkoasi vastaan!

Nyt hän loi silmänsä opritshnikkeihin, ikäänkuin kutsuen heitä todistajakseen. Äkkiä hänen katseensa kohtasi Serebrjanin katsetta.

Vaikeata on kuvata mitkä tunteet Homjakin sielussa liikkuivat. Hämmästys, epäilys ja vihdoin häijy ilo kuvastuivat hänen piirteissään.

— Hallitsija, — hän sanoi, nousten: — jos tahdot tietää, kuka hyökkäsi meidän päällemme, surmasi tovereitamme ja antoi ruoskia meitä, käske tuo bojari tuolla ilmaisemaan nimensä!

Kaikkein silmät kääntyivät Serebrjaniin. Tsaari rypisti karvattomia kulmiaan ja katseli häntä terävästi, mutta ei virkkanut sanaakaan. Nikita Romanovitsh seisoi liikkumattomana, tyynenä mutta kalpeana.

— Nikita, — sanoi viimein tsaari, vitkaan lausuen joka sanan: — tule tänne. Vastaa. Tunnetko tämän miehen?

— Tunnen hallitsija.

— Hyökkäsitkö sinä hänen ja hänen toveriensa päälle?

— Hallitsija, tämä mies tovereineen hyökkäsi itse kylän kimppuun…

Homjak keskeytti ruhtinaan. Tuhotakseen vihollisensa päätti hän olla itseään säästämättä.

— Hallitsija, — hän sanoi, — älä kuule bojaria! Hän valehtelee minusta puita heiniä, koska minä olen halpa mies, ja meidän kesken totuus ei tule ilmi; mutta käske kiduttamaan, ja silloinpa totuus meidän kesken tulee ilmi; mutta käske kuuluttamaan tovereita, tahikka käske kiduttamaan meitä molempia lujasti, ja silloin totuus meidän kesken tulee ilmi.

Serebrjani katsahti halveksivaisesti Homjakkiin. — Hallitsija, — hän sanoi: — minä en kiellä tekoani. Minä hyökkäsin tämän miehen päälle, käskin ruoskimaan hänet tovereineen, sentähden käskin…

— Kylliksi! — sanoi ankarasti Iivana Vasiljevitsh. Vastaa kysymykseeni. Tiesitkö, hyökätessäsi heidän kimppuunsa, että olivat minun opritshnikeitäni?

— En tiennyt, hallitsija.

— Mutta kun tahdoit hirttää heidät, sanoivatko sinulle?

— Sanoivat, hallitsija.

— Min tähden sitten luovuit hirttämästä heitä?

— Sentähden, hallitsija, että sinun tuomarisi ensin tutkisivat heitä.

— Miksi et heti alussa lähettänyt heidät tuomarien luokse?

Serebrjani ei löytänyt vastausta.

Tsaari loi häneen tutkistelevan katseen, ja koetti tunkeutua aivan hänen sielunsa sisimpään.

— Et sentähden, — hän sanoi, — et sentähden luopunut heitä hirttämästä, jättääksesi heidät tuomareille, vaan sentähden, että sanoivat itseään tsaarin miehiksi. Ja sinä, — jatkoi tsaari karttuvalla vihalla, — sinä tiesit, että olivat minun miehiäni, ja annoit ruoskia heitä?

— Hallitsija…

— Tarpeeksi! — ärjyi Iivana. — Tutkinto on päätetty. Veljet, — hän jatkoi, kääntyen lemmikkiensä puoleen: — sanokaa, minkä on ansainnut bojari, ruhtinas Nikita? Sanokaa, mitä mietitte: tahdon tietää jokaisen ajatuksen!

Iivanan ääni oli tyyni, mutta hänen katseensa sanoi, että hän jo sydämessään oli ratkaissut ruhtinaan kohtalon, ja että tuho odottaisi sitä, jonka tuomio on helpompi kuin hänen omansa.

— Puhukaa, miehet, — toisti hän, korottaen ääntänsä: — minkä Nikita on ansainnut?

— Kuoleman! — vastasi tsarevitsh.

— Kuolema! — toistivat Skuratov, Grjasnoi, isä Levki ja molemmat Basmanovit.

— Siis kärsiköön hän kuoleman! — sanoi Iivana kylmäverisesti. — sillä kirjoitettu on, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukutetaan. Miehet, tarttukaa kiinni!

Serebrjani kumarsi ääneti Iivanaa. Muutamia miehiä ympäröi hänet paikalla ja vei salista.

Moni seurasi häntä katsoakseen mestausta; toiset jäivät paikoilleen. Sekavaa puhetta kuului salissa. Tsaari kääntyi opritsnikkeihin. Hänen muotonsa oli riemullinen.

— Veljet, — hän sanoi; — onko tuomio oikea?

— On, on! — vastasivat läheiset opritshnikit.

— On, on! — toistivat tuonempana olijat.

— Ei ole! — sanoi yksi ääni.

Syntyi hälinää opritsnikkien kesken.

— Kuka sen sanoi? Ken lausui sen sanan? Kuka sanoo, että hallitsian tuomio on väärä? — kuului kaikkialta.

Kaikkein kasvoissa kuvautui hämmästystä, kaikki silmät säihkyivät harmista. Ainoastaan yksi, julmin, ei osoittanut vihastusta. Maljuta oli kuolon kalpea.

— Kuka sanoo, että minun tuomioni on väärä — kysyi Iivana, koettaen tehdä muotonsa niin tyyneksi kuin mahdollista. — Joka sen sanoi, astukoon silmieni eteen.

— Hallitsija! — äännähti Maljuta, kovasti liikutettuna, — kunnon palvelijoittesi joukossa on nyt paljon juopuneita, paljon sellaisia, jotka puhuvat muistamatta, järkeään kysymättä. Älä käske etsiä sitä juomaria, hallitsija! Kun selviää, ei itse usko, minkälaisia puheita humalapäissään lasketteli!

Tsaari katseli Maljutaa epäluuloisesti.

— Isä paraklisiarkka! — hän sanoi, naurahtaen, — kauanko siitä on, kun sydämesi heltyi?

— Hallitsija! — jatkoi Maljuta; älä käske… Mutta oli jo myöhäistä.

Maljutan poika oli astunut esiin ja seisoi kunnioittavaisesti Iivanan edessä. Maksim Skuratov oli sama opritshnikki, joka oli pelastanut Serebrjanin karhun kynsistä.

— Vai sinäkö Maksimushka moitit tuomiotani? — sanoi Iivana ja katseli ilkeästi hymyillen milloin isää, milloin poikaa. — No, sanoppa, Maksimushka, mintähden tuomioni ei ole mieleesi?

— Sentähden, hallitsija, ettet kuunnellut Serebrjania loppuun, et antanut hänen puolustaa itseään edessäsi, etkä edes kysynyt häneltä, miksikä hän tahtoi hirttää Homjakin!

— Älä kuule häntä, hallitsija! — rukoili Maljuta: — hän on päihtynyt; sinä näet, että hän on juovuksissa! Älä kuule häntä! Pois, juomari! kas kuinka on rähjännyt itsensä. Pois, korjaa pääsi!

— Maksim ei juonut viiniä, eikä simaa, — huomautti häijysti tsarevitsh. — Minä katselin kaiken aikaa häntä: hän ei viiksiäänkään kastellut!

Maljuta katsoi tsarevitshiin sellaisella silmäyksellä, josta jokainen olisi ruvennut vapisemaan; mutta tsarevitsh arveli, ettei Maljutan kosto voi häntä yllättää. Iivana Julman toinen poika, hallitusistuimen perillinen, yhdisti itseensä melkein kaikki isän paheet ja pahat esimerkit, yhä enemmän ja enemmän tukahuttaen sen, mikä hänessä oli hyvää. Ivan Ivanovitsh ei tuntenut enää sääliä.

— Niin, — lisäsi hän naurahtaen: — Maksim ei syönyt eikä juonut päivällisissä, Häntä ei miellytä meidän elämämme. Hän inhoaa isäni opritshninaa!

Tämän keskustelun jatkuessa Boris Godunov ei ottanut silmiään Iivanasta. Hän näytti tutkivan tsaarin kasvojen ilmettä ja meni hiljaan, kenenkään huomaamatta, ulos ruokahuoneesta.

Maljuta heittäytyi tsaarin jalkoihin.

— Isäni, hallitsijani, Iivana Vasiljevitsh! — virkkoi hän, tarttuen tsaarin vaatteiden liepeisin: — tänä aamuna minä, tyhmä pölkkypää, sukimaton moukka, pyysin sinun lahjoittamaan minulle bojarin arvon… Missä oli järkeni? Mihin oli horjahtanut ihmisen aatos? Minäkö, saastainen orja, kävisin bojarin lakissa? Unhota, hallitsijani, houkkamieliset sanani, käske riisua päältäni kullattu kauhtanani, pueta minut niinimattoon, anna ainoastaan Maksimille anteeksi hänen rikoksensa! Hän on nuori, hallitsija, tyhmä, ei ajattele, mitä puhuu! Mutta jos ketä rankaiset, niin käske rankaisemaan minua, — miksi annoin pojan juoda itsensä juovuksiin! Salli, hallitsija, minun panna tyhmän pääni pölkylle! Käske, niin omin käsin surmaan itseni!

Surkeata oli nähdä, kuinka Maljutan kasvot rumentuivat! kuinka epätoivo kuvastui hänen piirteissään, jotka eivät milloinkaan ilmaisseet muuta kuin petomaisuutta. Tsaari purskahti nauruun.

— Ei ole syytä rangaista sinua eikä poikaasi! — hän sanoi: — Maksim on oikeassa!

— Mitä, hallitsija? — huudahti Maljuta: — onko Maksim oikeassa? — ja hänen iloinen hämmästyksensä oli puhjeta tyhmään hymyilyyn, mutta se katosi heti, sillä yhtäkkiä juolahti mieleensä, että tsaari pilkkasi häntä. Nämä nopeat muutokset Maljutan kasvoissa olivat niin tavattomia, että tsaari, häntä katsellessa, taas rupesi nauramaan.

— Maksim on oikeassa, — toisti hän viimein, ottaen entisen arvokkaan muotonsa: — minä pikastuin. Se on mahdotonta, että Serebrjani tieten taiten olisi tehnyt jotakin minua vastaan. Muistanhan minä Nikitan vielä ennen Litvan sotaa. Minä rakastin häntä aina. Hän oli minulle hyvä palvelija. Te kirotut, — tsaari jatkoi, kääntyen Grjasnoihin ja Basmanoveihin, — te aina kiihoitatte minua verta vuodattamaan. Vähänkö teillä on ollut kuolemanrangaistusta? Piti vielä saattaman tuomioon kunnon bojarini! Mitä seisotte, pedot! Juoskaa, estäkää mestaus! Tahi, älkää menkö! Myöhäistä! Minä luulen, että hänen päänsä jo on katkennut! Te kaikki saatte maksaa minulle hänen verestään!

— Ei ole myöhäistä, hallitsija, — sanoi Godunov, palatessaan saliin. — Minä käskin vähän viivyttää Serebrjanin mestausta. En miksikään armonosoitteeksi, vaan minä tiedän, että sinä olet armollinen, että monta kertaa sekä tuomitset että annat syylliselle anteeksi. Mutta Serebrjani on jo pannut päänsä pölkylle; pyöveli, riisuttuaan kauhtanan, käärittyään hihansa, odottaa sinun käskyäsi.

Iivanan kasvot kirkastuivat.

— Boris, — hän sanoi, — tule tänne, hyvä palvelijani. Sinä yksin tunnet sydämeni. Sinä yksin tiedät, etten huvin vuoksi vuodata verta, vaan hävittääkseni kavaluuden. Sinä et pidä minua verenhimoisena. Tule tänne, Fjodoritsh, minä syleilen sinua!

Godunov kumartui. Tsaari suuteli häntä päähän.

— Tule sinäkin, Maksim, minä ojennan sinulle käteni suudeltavaksi. Syö suolaa ja leipää, mutta puhu totta! Tee vastakin niin. Antakaa hänelle sopuliturkki!

Maksim kumarsi maahan asti ja suuteli tsaarin kättä.

— Minkälainen palkka sinulle tulee? — kysyi Iivana.

— Tavallisen sotilaan, hallitsija.

— Minä siirrän sinut päämiesten lukuun. Sinulle on tuleva muonaa ja kaikenlaisia tarpeita, jotka päälliköille kuuluvat. Mutta sinulla, näen, on kielelläsi jotakin vielä kerällä; puhu pelkäämättä, pyydä — mitä tahdot.

— Hallitsija! en ole ansainnut suurta armoasi, en ole mahdollinen saamaan kallista pukua, on minua vanhempiakin. Yhtä pyydän, hallitsija. Lähetä minut Litvaa vastaan sotimaan, lähetä Liivinmaahan. Tahi, hallitsija, lähetä Rjasaniin, tattarilaisia hätyyttämään!

Jotakin epäluulon tapaista ilmaantui Iivanan silmissä.

— Miksikä mielesi niin tekisi sotia, poikani? Vai onko slobodan elämä ikävää?

— Ikävää, hallitsija.

— Miksikä niin? — kysyi Iivana, luoden terävän katseen Maksimiin.

Maljuta ei antanut pojan vastata. — Hallitsija, — hän sanoi, — hänen tekisi, näet, mieli palvella sinun armoasi. Tekisi mielensä tsaarin käsistä myöskin saada raha kultavitjoissa. Hänellä on kuuma veri. Sentähden hän pyytääkin päästä tatarilaisia ja saksalaisia vastaan.

— Ei hän sentähden pyydä päästä, — puuttui tsarevitsh puheesen, — vaan sentähden, että saisi pitää oman päänsä: en tahdo olla opritshnikkinä, siis en olekaan. Tapahtukoon minun tahtoni, eikä tsaarin tahdon mukaan!

— Kas niin vaan, — sanoi Iivana pilkallisesti: — — vai sinä, Maksimushka, tahdot voittaa minut? Kas vaan, mikä sankari! Mitäpä minä kurja olisinkaan sinun rinnallasi! Mitäs, kun et enää tahdo opritshnikkinä olla, täytynee minun kai siirtää sinut tarkastajaksi!

— Oi, hallitsija! — kiirehti Maljuta sanomaan: — mihin vaan armosi tahtoo asettaa Maksimin, joka paikassa hän on valmis seuraamaan sinun käskyäsi! Mutta mene kotiin, Maksim, — on myöhäinen; sano äidillesi, ettei odota minua; meillä on vankihuoneessa tekemistä. Kolitsheveja pitää kiduttaa. Mene, Maksim, mene!

Maksim poistui. Tsaari käski kutsua Serebrjanin.

Opritsnikit toivat hänet, kädet sidottuina, ilman kauhtanaa, paidan kaulus avattuna. Ruhtinaan jälessä tuli ylipyöveli, Terjoshka, hihat käärittyinä, välkkyvä, kirves käsissä. Terjoshka tuli, kun ei tiennyt, antaako tsaari Serebrjanille anteeksi, vai tahtooko ainoastaan muuttaa rangaistuslajia.

— Tule tänne, ruhtinas! — sanoi Iivana. — Poikani olivat liiaksi kiirehtivät kanssasi. Älä siitä suutu. Heillähän on tapa sellainen: kalenteriin katsomatta, niin oitis kellot soimaan! Sitä eivät mieti, että aina ennättää ihmisen mestata, mutta kun pää on pudonnut, — ei saakkaan enää paikoilleen. Kiitos Borisille. Ilman häntä olisivat lähettäneet sinut toiseen maailmaan; myöhäistä olisi silloin ollut Homjakkia syyttää. Sanoppa, miksi hyökkäsit hänen päällensä?

— Siksi, hallitsija, että hän itse karkasi syyttömäin ihmisten kimppuun keskellä kylää. En tiennyt minä silloin, että hän on sinun palvelijasi, en siihen saakka ollut kuullut opritshninasta. Minä tein silloin palausmatkaa Litvasta Moskovaan, kun Homjak toverineen karkasi kylään ja alkoi surmata ihmisiä!

— Mutta jos olisit tiennyt heidän olevan minun palvelijoitani, olisitko silloin käynyt heidän kimppuunsa?

Tsaari katsoi terävästi Serebrjaniin. Ruhtinas mietti hetkisen.

— Olisin silloinkin, hallitsija, — hän sanoi suoraan, — en olisi uskonut, että sinun käskystäsi murhaavat!

Iivana loi ruhtinaasen synkän katseen, eikä pitkään aikaan vastannut. Lopulta hän keskeytti äänettömyyden.

— Hyvin vastasit, Nikita! — hän sanoi, nyykäyttäen hyväksyvästi päätänsä. En sitävarten ole asettanut opritshninaa Venäjään, että palvelijani tappaisivat viattomia ihmisiä. Ne ovat asetettuina, juuri kuin hyvät koirat, varjelemaan lampaitani raatelevilta susilta, jotta Jumalan hirmuisena tuomiona voisin lausua profeetan sanoilla: tässä olen, ja ne, jotkas minulle annoit, Herra! Hyvin vastasit. Sanon koko mailman kuullen: sinä sekä Boris, te yksinänne olette minut tunteneet. Toiset eivät niin ajattele, nimittävät minua veren imijäksi, minä, vuodattaessani verta, kylven kyyneleissä! Veren näkevät kaikki, se on punanen, pistää jokaisen silmiin, mutta sydämmeni itkua ei kukaan näe, kyyneleet putoavat värittöminä sieluuni, mutta, juuri kuin palava pihka, syövät ja polttavat sitä joka päivä! (Ja näitä sanoja puhuessaan tsaari nosti ylös silmänsä syvän surun valtaamina). Niinkuin muinoin Rakel, — hän jatkoi, (ja hänen silmänsä piilottuivat otsan alle), — niinkuin muinoin Rakel itki lapsiaan, niin minä, suuri syntinen itken kavaltajoitani ja pahantekijöitä. Vastauksesi oli hyvä, Nikita. Minä annan sinulle rikoksesi anteeksi. Päästäkää hänen siteensä. Mene tiehesi, Terjoshka, sinua ei tarvita… Tahi älä, odota pikkasen!

Iivana kääntyi Homjakkiin.

— Vastaa, — hän sanoi tuimasti, — mitä te hurjaan tapaanne Medvedevkassa teitte?

Homjak katsahti kieroon Terjoshkaan, sitten Serebrjaniin, kynsi sitten korvallistaan.

— Ärsytimme pikkasen talonpoikia! — vastasi hän puolittain viekkaasti ja röyhkeästi; — ei ole mitään syntiä salattavana; siinä olemme rikkoneet, että ahdistimme niitä, jotka ovat sinun epäsuosiossasi. Sillä, hallitsija, kylä on bojari Morosovin!

Iivanan julma katse heltyi. Hän naurahti.

— Mitä, — hän sanoi, — oletko tyytyväinen ruhtinaan antamaan löylytykseen? Luulen sen riittävän sinulle? Oli miten oli, sinullekin annan anteeksi. Saat mennä, Terjoshka, näkyypä sattuneen sellainen päivä!

Iivanan armollinen käytös Serebrjania kohtaan herätti maalaisbojareissa mielihyvän kuiskeen. Tsaarin herkkä korva kuuli tämän kuiskeen, ja hänen epäluuloinen ymmärryksensä selitti sen omalla tavallaan. Homjakin ja Terjoshkan mentyä salista, Iivana heitti läpitunkevan katseen maalaisbojareihin.

— Älkää luulko, — sanoi hän ankarasti, — nähdessänne tuomioni, että olen ruvennut teitä pilaamaan! — Ja samassa hänen rauhattomassa sielussaan syntyi ajatus, että kenties Serebrjanikin pitää hänen laupeuttaan heikkoutena. Tällä hetkellä hän katui antaneensa hänelle anteeksi ja tahtoi parantaa virheensä.

— Kuule! — hän virkkoi, silmäillen ruhtinasta: — minä armahdin sinua tänään rehellisen sanasi tähden, enkä anteeksiantamustani peruuta. Mutta tiedä, että jos teet jonkun uuden rikoksen, rankaisen sinua vanhastakin. Silloin sinä, kun tunnossasi tunnet vääryytesi, älä yritä pakenemaan Litvaan tahi kaanin luo, kuten toiset tekevät, vaan vanno nyt minulle, että missä oletkin, sinä kaikkialla odotat sitä rangaistusta, jonka minä katson hyväksi sinulle määrätä.

— Hallitsija, sanoi Serebrjani, — henkeni on sinun kädessäsi. Piileskellä sinua, ei ole minun tapani. — Lupaan sinulle odottaa tuomiotasi enkä paeta sinun valtaasi, jos minä havaitaan johonkin rikokseen vikapääksi.

— Suutele sen vakuudeksi ristiä! — sanoi Iivana juhlallisesti, ja kohottaen rinnassaan riippuvaa siselloittua ristiä, ojensi sen Serebrjanille, vilkaisten sivulta maalaisbojareihin.

Kesken yleistä äänettömyyttä kuului kultaisten vitjain helinä, kun Iivana päästi käsistään Vapahtajan kuvan, jota Serebrjani, tehtyään ristinmerkin, oli suudellut.

— Mene nyt! — sanoi Iivana: — ja rukoile kaikkein armollisinta Kolminaisuutta ja kaikkia pyhiä, että varjelisivat sinua uudesta, vaikkapa helpostakin rikoksesta!

— Ja te, — lisäsi Iivana, katsoen maalaisbojareihin, — te, kuultuanne välipuheemme, älkää odottako uutta anteeksiantamusta Nikitalle, älkääkä luulko minun säälivän häntä, jos hän toisen kerran saa vihani syttymään!

Hankittuaan tällä tavoin ikäänkuin siveellisellä oikeudella itselleen mahdollisuuden tulevaisuudessa saada Serebrjanin valtaansa, ilmaisi Iivana kasvoissaan mielihyvää.

— Poistukaa kaikki, — hän sanoi, — jokainen toimeensa! Maalaisbojarit valvokoot lakeja ja asetuksia mutta opritshnikit, valitut vartijani ja palvelijani, muistakaat valaanne älköötkä närkästykö siitä, että tänään annoin Nikitalle anteeksi: sillä sydämessäni ei ole puolueellisuutta läheisiä eikä kaukaisia kohtaan!

Alettiin erota. Jokainen kulki kotiinsa, vieden mukanaan, mikä pelkoa, mikä surua, mikä vihaa, mikä erilaisia toiveita, mikä yksinkertaisesti pohmelon päässään. Sloboda peittyi pimeyteen, kuu nousi metsän takaa. Kauhealta näytti synkkä linna kupukattoineen, tornineen ja harjoineen. Kaukaa oli se hirviön näköinen, joka kokoonkyyristyneenä on valmis kavahtamaan pystyyn. Yksi ainoa ikkuna loisti ikäänkuin hirviön silmänä. Se oli tsaarin makuuhuone. Siellä hartaasti rukoili tsaari. Hän rukoili rauhaa pyhälle Venäjänmaalle, rukoili, että Herra antaisi hänen hävittää petoksen ja uppiniskaisuuden, sallisi hänen lopettaa hänen suurenmoisen työnsä: tehdä väkevät ja heikot yhdenkaltaisiksi, jotta Venäjällä ei toinen olisi korkeampi toistaan, jotta kaikki olisivat tasa-arvoisia, mutta hän yksinään kohoaisi yli kaikkien, kuni tammi aukealla kedolla.

Tsaari rukoilee ja kumarteleiksen maahan asti. Katselivat häntä tähdet pihtipielillä varustetusta ikkunasta, katselivat kirkkaina, himmennyttyään, — himmennyttyään juuri kuin ajatellen: voi sinua houkkiota, tsaari Iivana Vasiljevitsh! Sinä alotit työsi onnettomalla hetkellä, sinä alotit meiltä kysymättä: ei kasva kaksi yhtäläistä tähkäpäätä, et voi tasoittaa jyrkkiä vuoria kumpujen kaltaisiksi, ei ole maan päältä konsaan katoava bojarin sääty.

X. Luku.

Isä ja poika.

Oli jo yö, kun Maljuta, kidutettuaan Kolitshevit, viralta pannun metropoliitan sukulaiset ja ystävät, vihdoin tuli vankilasta. Tiheät pilvenlonkareet riippuivat kuin vuoret slobodan yli, ennustaen pahaa säätä. Maljutan talossa kaikki jo makasivat. Maksim yksin ei maannut, hän tuli isäänsä vastaan.

— Isä, — Maksim sanoi, — olen odottanut sinua; minulla on puhuttavaa kanssasi.

— Mistä? — kysyi Maljuta ja käänsi kuin pakosta pois katseensa. Grigori Lukjanovitsh ei koskaan vavissut vihollista, mutta Maksimin läsnäolo tuntui hänestä hankalalta.

— Minä lähden huomenna, — jatkoi Maksim, — anna anteeksi, isä!

— Mihin? — kysyi Maljuta, ja tällä kertaa loi hän himmeän katseensa Maksimiin.

— Mihin jalka vie, isä; maa ei ole mikään puukon kärki, tilaa on tarpeeksi!

— Oletko tullut mielettömäksi? Ja oletpa todellakin päästäsi vialla! Mitä sinä tänään päivällisissä teit? kuinka kielesi kääntyikään tsaaria vastustamaan? Tiedätkö, kuka hän on ja kuka sinä?

— Tiedän, isä, ja tiedän, että hän siitä kiitti minua. Mutta kuitenkaan en saata jäädä.

— Voi sinua hupsua! Mistä sinä sen olet saanut päähäsi? Mikä sinun on tänään tullut? Minkätähden sinun nyt juolahti mieleesi lähtemään, kun tsaari suvaitsi osoittaa sinulle armonsa, ylensi sinut päämieheksi? Miksikä, juuri nyt?

— Minun on jo aikoja sitten tukala teidän kansaanne, isä; itse sen tiedät, mutta minä en luottanut itseeni, hamasta lapsuudesta olen joka taholta vain kuullut, että tsaarin tahto on Jumalan tahto, ettei ole suurempaa syntiä, kuin ajatella toisin kuin tsaari. Sekä isä Levki että kaikki slobodan papit ripissä selittivät minulle suureksi synniksi, etten ajattele teidän tapaanne. Vasten tahtoani tulin toisinaan miettineeksi, olenko minä yksin oikeassa, te kaikki väärässä? Pakosta jätin lähtemättä. Mutta tänään, — jatkoi Maksim, ja veri kuohahti hänen poskilleen, tänään käsitin, että olen oikeassa. Kun kuulin ruhtinas Serebrjania, kun sain tietää että hän murhaamisesta oli rangaissut ratsujoukkoasi eikä salannut oikeata asiaansa tsaarilta, vaan niinkuin marttiira meni kuolemaan sen edestä, — silloin sydämeni sykähti hänelle, niin kuin se ei kellekään vielä ole sykkäillyt, ja mielestäni hävisi horjuminen, ja minulle kävi päivän selväksi, että totuus ei ole teidän puolellanne.

— Hän vainen on sinulta mielen vienyt' — huusi Maljuta, joka jo muutenkin oli Serebrjanille vihoissaan — vai hän sinulta on mielen vienyt! Joutukoon hän vaan minun kynsiini, ei hän pikaisella kuolemalla niistä pääse, koira!

— Herra varjelkoon häntä joutumasta sinun käsiisi! — sanoi Maksim, tehden ristinmerkin; — Hän ei ole salliva, että sinä hävität kaiken, mikä Venäjänmaassa on hyvää! Niin — jatkoi Maljutan poika innostuneena — tuskin näin Nikita Romanitshin, kun ymmärsin, että hänen kanssansa syntyisi elää yksissä, ja sainpa halun pyytää häntä ottamaan minut luokseen, mutta lähestyminen kävi omalle tunnolleni: silmäni eivät kohoa hänen luokseen, niin kauan kuin käyn tässä puvussa!

Maljuta kuunteli poikaansa, ja kaksi tunnetta taisteli hänessä keskenään. Hänen mielensä teki ärjyä Maksimille, tallata häntä jaloillaan ja saattaa hänet uhkauksillaan kuuliaisuuteen, mutta pakollinen kunnioitus hillitsi hänen vihaansa. Hän oivalsi vaistomaisesti, ettei uhkaus nyt vaikuta, ja halpamielisyydessään alkoi hän mietiskellä muita keinoja pidättääkseen poikaansa.

— Maksimushka! — hän sanoi, tekeytyen niin lempeännäköiseksi, kuin hänen pedonnaamansa salli, — et ole oikeaan aikaan alottanut lähtemistäsi! Sinun sanasi kelpasi tänään tsaarille. Vaikkapa sinä säikäytitkin minua aikalailla, niin nähtävästi pyhät ovat meitä auttaneet ja pehmittäneet isämme, hallitsijamme sydämen. Sen sijasta että olisi rangaissut, kiitti hän sinua, lisäsipä palkkaasi ja lahjoitti sinulle sopuliturkin! Katsohan, jollet sinä nyt kohoa korkealle! Mutta sitä paitsi, miks'ei sinun täällä käy eläminen?

Maksim heittäytyi Maljutan jalkoihin.

— En voi elää täällä, isäni, en voi! Voimani eivät riitä kotiin jäämään! En kestä kaiket päivät kuulla itkua ja valitusta, en kärsi katsoa, että isäni on… Maksim herkesi.

— No? — sanoi Maljuta.

— Että isäni on — pyöveli! — änkytti Maksim ja loi maahan katseensa, ikäänkuin säikähtyneenä, että oli saattanut isälleen sanoa sellaisen sanan.

Mutta Maljuta ei hämmästynyt tästä nimityksestä. — Ero on pyöveleillä! — hän virkkoi, vilkaisten tuvan nurkkaan. — Toinen on alhainen ihminen, toinen päämies, toinen mestaa tavallisia varkaita, toinen bojareita, jotka järsivät tsaarin valtaistuinta ja valmistavat tuhoa koko valtakunnalle. Minä en rosvoihin käy käsiksi; minun kirveeni katkasee ainoastaan kavaltavain hojarien kaulat!

— Vaikene, isä! — sanoi Maksim, nousten seisomaan: — älä murra sydäntäni sellaisilla puheilla! Kuka niistä, jotka sinä olet saattanut turmioon, on vehkeillyt tsaaria vastaan? Kuka heistä on valtakuntaa häirinnyt? Et heidän rikostensa takia, vaan oman pahuutesi vuoksi katkot sinä bojarien kauloja! Jollei sinua olisi, olisi tsaarikin lempeämpi. Mutta te etsiskelette kavaluutta, kiduttamalla te pakotatte tunnustamaan, te, te olette kaikkeen vereen vikapäät! Älä, isä, älä vihoita Jumalaa, älä kielittele bojareita, vaan sano kernaammin, että juurineen tahdot eroituksetta hävittää koko bojarisäädyn!

— Ja mistä syystä sinä heitä niin puolustat? — sanoi ilkeästi hymyillen Maljuta. — Vai onko sinun hauska nähdä, että, kuinka pulska ja kaunis oletkin, sinä yhä heidän kesken jäät viimeiseksi? Voipiko yksikään heistä käydä sinun rinnallesi? Millä he ylpeilevät meidän edessämme? — Muusta maasta, niinkö arvelet, Herra on heidät muokannut? Jos rikkaudellaan pöyhkeilevät, niin antakaa aikaa, hyvät herrat! Tsaari ei unhota uskollisia palvelijoitaan; jahka vaan Kolitshevit saavat kuolemanrangaistuksensa; niin heidän tavaransa eivät joudu kenenkään muun, kuin juuri meidän omiksi. Tarpeeksipa olen niiden kirottujen kanssa piinakammiossa saanut rähkiä, jänteviä ne koirat ovat, sitä ei sovi kieltää.

Katkera viha kiehui Maljutan sydämessä, mutta hän toivoi vielä voittavansa Maksimin ja sovitti suunsa lempeesen hymyyn. Ei soveltunut sellainen hymyily Maljutalle, ja katsellessaan sitä, Maksimin kävi peloksi.

Mutta Maljuta ei sitä huomannut.

— Maksimuska, — hän sanoi, ketähän varten minä sitten olen rahoja koonnut? Ketä varten puuhaan ja työskentelen? Älä lähde luotani, jää kanssani. Sinä olet vielä nuori, et ole vielä ollut sotarinnassa. Älä lähde luotani! Muista, että minä olen isäsi! Kun katselen sinua, niin riemusta sydämeni sykähtelee, juuri kuin tsaari olisi minua kiitellyt, tahi tarjonnut kätensä suudeltavakseni, mutta jos ken sinua loukkaisi, niin luulen, että söisin hänet elävältä!

Maksim oli ääneti. Maljuta koetti ottaa mitä suopeimman muodon.

— Näinköhän sinä, Maksimushka, et ensinkään rakasta minua? näinköhän sydämessäsi ei mikään tunne puhu puolestani?

— Ei mikään, isäni!

Maljuta salasi kiukkunsa.

— Mutta mitä tsaari sanoo, kun saapi tiedon lähdöstäsi, jos luulee sinun karanneen luotaan?

— Hänenpä luotaan minä lähdenkin, isäni. Minut valtaa kauhistus. Tiedän, että Jumala käskee häntä rakastamaan, mutta kun toisen kerran näen millaisia töitä hän tekee, niin koko sisustaani karmii. Tahtoisinpa rakastaa, mutta sydän ei salli. Kun lähden slobodasta, eikä enää viatointa verta ole silmäini edessä, silloin, suokoon Jumala, rakastan uudestaan tsaaria. Mutta jollei minun onnistu rakastua, niin palvelenpa häntä kuitenkin, mutta en opritshnikkinä!

— Mutta miten käy äitisi? — sanoi Maljuta, turvautuen viimeiseen keinoon. — Hän ei kestä sellaista surua! Saatat surman vanhukselle! Katsohan, miten raihnas hän, raukka, on!

— Laupias Jumala ei hylkää äitiäni, — vastasi huoaten Maksim. — Äiti antaa minulle anteeksi.

Maljuta alkoi kävellä tuvassa edestakaisin.

Kun hän seisahtui Maksimin eteen, suopea muoto, johon hän oli kasvojensa piirteet pakottanut, oli kokonaan kadonnut. Karkeat kasvonsa ilmaisivat ainoastaan taipumatonta tahtoa.

— Kuule, maitosuu, — hän sanoi, muuttaen käytöksensä ja äänensä, — tähän asti olen sinua pyytänyt, mutta kas nyt, mitä sanon sinulle: en anna sinulle matkallesi siunausta. En laske sinua lähtemään. Mutta jollet järkiisi tule, pakotan sinut huomenna omin käsin mestaamaan tsaarin vihollisia. Kenties, kun itse veristät valkeat kätesi, herkeät isääsi halveksimasta!

Maksim kalpeni Maljutan puheesta eikä vastannut mitään. Tiesihän hän, että luja on Grigori Lukjanovitshin sana, eikä mikään murra hänen isällistä tahtoaan.

— Kas, — jatkoi Maljuta, — olenpa haastellut kanssasi, kohta on keskiyö, aika on viedä tsaarille vankilan avaimet. Kas, sadettakin on tullut. Annappa viittani. Katsos vaan, kuinka ketteräksi olet käynyt! Tahdon matkustaa, täällä en voi elää! Anna hänelle mukiin — saapa minutkin pian yhtymään mielipiteesensä! Ei, veli, aikaseen olet siipesi levittänyt! Toisellaisia miehiä kuin sinä olen masentanut! Kyllä minä opetan tottelemaan! Oh, mikä hirveä ilma! Annappa lakkini. Mikä salama! kas kuinka taivas aukenee! juuri kuin koko sloboda olisi syttynyt ilmituleen. Sulje ikkuna ja mene levolle, kenties hupsutukset ovat aamuksi hälvenneet päästäsi. Mutta Serebrjanisi kyllä vielä tapaan! Kyllä hänelle tämän maksan!

Maljuta läksi. Jäätyään yksikseen Maksim alkoi miettiä.

Kaikki oli hiljaa talossa, ainoastaan ulkona raivosi ukonilma, ja aika ajoin tuuli, ikkunasta tunkeutuneena, heilutti seinällä riippuvia kahleita ja käsirautoja, jotka lyöden toisiaan vastaan soivat kamalalla raudanäänellä. Maksim meni käytävälle, joka johti ylikertaan hänen äitinsä luo. Hän kumartui ja alkoi kuunnella. Kaikki oli vaiti yläkerrassa. Maksim nousi hiljaa jyrkkiä portaita ja pysähtyi oven eteen, jonka takana hänen äitinsä lepäsi.

— Herra Jumala! — sanoi Maksim itsekseen. — Sinä näet sydämeni; tunnet ajatukseni! Sinä tiedät, Herra, etten minä ylpeydestä enkä kovakorvaisuudesta ole isälleni tottelematon! Anna minulle anteeksi, Jumalani, jos rikon sinun käskyäsi vastaan! Myös sinä äitini, anna minulle anteeksi! Jätän sinut tietämättäsi, lähden pois saamatta siunaustasi; tiedän, äitiseni, että murran sydämesi, mutta sinä et olisi hyvälläsi päästänyt minua! Anna anteeksi minulle, äiti kultani, et milloinkaan näe minua enää!

Maksim laskeusi huoneen kynnykselle ja kosketti sitä otsallaan. Sitten hän muutaman kerran risti silmiänsä, astui portaita alas ja meni pihalle. Sade virtasi niin vihaisesti, kuin olisi suuttunut koko Jumalan luontoon. Pihalla ei ollut elävää sielua. Maksim meni talliin, tallirengit nukkuivat. Hän itse talutti pilttuusta lemmikkihevosensa ja satuloitsi sen. Iso kahlekoira, sidottuna oven viereen, alkoi vikistä ja ulvoa, juuri, kuin tuntien eronhetken tulevan. Se oli pörheä susikoira. Pitkä ja karhea, tummanruskea karva putosi epäjärjestyksessä sen mustalle kuonolle, niin ettei tuskin ensinkään sen viisaita silmiä ollut näkyvissä. Maksim silitti koiraa, ja se pani mustat käpälänsä hänen olkapäilleen ja alkoi nuolla hänen kasvojaan.

— Hyvästi, Bujan, — sanoi Maksim, — vartioitse meidän taloamme, palvele uskollisesti äitiä. — Hän hyppäsi satulaan, ajoi portista ulos ja lennätti pois vanhempainsa talosta.

Vielä ei hän ollut ennättänyt maavallille saakka, kuin kuuli äänekkään haukunnan ja näki Bujanin, joka hyppeli ratsun ympärillä, iloiten, että oli reväissyt itsensä kahleesta ja saattoi seurata herraansa.

Xl Luku.

Öinen juhlakulku.

Sillä välin kuin Maljuta haasteli poikansa kanssa, jatkoi tsaari rukoilemistaan. Jo hiki tippui hänen kasvoistaan; jo veriset pilkut, jotka olivat tulleet korkealle otsalle entisistä maahan asti ulottuvista kumarruksista, alkoivat selvemmin ilmestyä uusista kumarruksista; äkkiä kahina huoneessa sai hänet kääntymään. Hän näki imettäjänsä, Onufrevnan.

Vanha oli hänen imettäjänsä. Hänet oli ottanut Verhiin jo autuas suuriruhtinas Vasili Ivanovitsh-vainaja; hän oli palvellut jo Jelena Glinskiä. Iivana oli syntynyt hänen sylissään. Iivanan kuoleva isä oli siunannut hänet. Sanottiin Onufrevnasta, että paljo on hänen tiedossaan, josta muilla ei ole aavistustakaan. Tsaarin ala-ikäisenä ollessa Glinskit pelkäsivät häntä, Shuiskit ja Bjelskit koettivat kaikin tavoin suositella häntä.

Monta salattua seikkaa tiesi Onufrevna ennustaa, eikä koskaan erehtynyt. Ruhtinas Telepnevin ollessa mahtavimmillaan — Iivana oli silloin neljän vuoden vanha — oli hän ennustanut ruhtinaalle, että hän kuolisi nälkään. Niinpä kävikin. Monta vuotta oli niistä ajoin kulunut, mutta kuitenkin säilyi tämä ennustus tuoreena vanhusten muistissa.

Nyt Onufrevna melkein oli päättänyt kymmenennen kymmenensä. Hän kävi niin kumarruksissa, että näytti melkein kahdeksi taittuneelta; hänen kasvojensa iho oli niin kurtistunut, että se alkoi olla puunkuoren kaltainen, ja niinkuin vanhalle kuorelle keräytyy sammalta, samoin Onufrevnan leualle oli keräytynyt karvoja harmaina tupsuina. Hampaita hänellä jo aikoja sitten ei ollut, silmät näyttivät sammuneen, pää tutisi suonenvedontapaisesti.

Onufrevna nojautui luisevalla kädellään sauvaan. Kauan katseli hän Iivanaa, imien kellastuneita huuliaan, juurikuin jotakin pureskelisi tahi itsekseen höpisisi.

— Mitä? — sanoi vihdoin imettäjä kumealla, värisevällä äänellä, — rukoilet, isäseni? Rukoile, rukoile, Iivana Vasiljevitsh! Paljon sinulla on vielä anteeksi rukoiltavaa! Jospa vain vanhat synnit rasittaisivat sieluasi! Onhan Herra armollinen, kentiesi hän antaisikin anteeksi! Mutta sinultahan ei mene päivääkään, ettei uutta syntiä tule, mutta toisinaanpa kaksi, vieläpä kolmekin päivässä!

— Herkeä, Onufrevna, — sanoi tsaari nousten, — itse et tiedä mitä puhut.

— Enkö tiedä, mitä puhun! Olenkohan minä menettänyt järkeni, vai mitä?

Ja vanhuksen elottomat silmät alkoivat äkkiä leimuta.

— Mitä sinä tänään ruokapöydässä teit? Miksikä bojarin myrkytit? Sinä ajattelit, etten minä muka tietäisi! Mitä? miksi kulmakarvojasi rypistelet? Mutta odotahan, kunnes kuolonhetkesi lähestyy, odota vaan. Silloin syntisi takertuvat sinuun, kuin tuhannen tuhatta puutaa; silloin painavat sinut helvetin pohjaan! Mutta perkeleet hyppivät vastaan ja tarttuvat sinuun koukuillaan!

Vanhus rupesi taasen vihaisesti pureskelemaan.

Palava rukous oli valmistanut tsaaria hurskaisiin mietelmiin. Vilkas mielikuvitus oli jo useasti luonut hänen silmäinsä eteen tulevan koston kuvan, mutta tahdon voima oli voittanut haudan tuonpuoleisten vaivain pelvon. Iivana uskotteli itselleen, että ihmissuvun vihollinen herätti hänessä tätä pelkoa samoinkuin omantunnon vaivojakin, viekotellakseen Herran voideltua hänen korkeista tehtävistään. Perkeleen viekkautta vastaan asetti tsaari rukouksen, mutta usein hän lannistui mielikuvituksen kiivaasta ryntäyksestä. Silloin epätoivo tarttui häneen kuin rautakynsillä. Hänen tekojensa vääryys näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan ja kauheasti ammottelivat hänen edessään helvetin kuilut. Mutta tätä ei kestänyt kauan. Pian Iivana voitti heikkoutensa. Suuttuneena itseensä ja pimeyden henkeen alkoi hän taas, helvetin uhaksi ja omantunnon tukahuttamiseksi, verisiä tekojaan, eikä koskaan ollut hänen julmuutensa suurempi, kuin tällaisen pakollisen heikkouden jälkeen.

Lähenevä ukonilma ja Onufrevnan profeetallinen ääni oli saattanut hänet ajattelemaan helvettiä, ja tämä ajatus valtasi hänet kuin horkan väristys. Hän istui tuolille. Hänen hampaansa kalisivat.

— No, mitä, isäseni? — sanoi Onufrevna, tehden äänensä lempeämmäksi, — mikä sinuun on tullut? Oletko sairastunut, vai mitä? Niin onkin, olet sairastunut! Minähän pelästytin sinut. Mutta ei ole tarvista, lohduta itsesi, isäseni, vaikka ovatkin suuret sinun syntisi, on Jumalan armo kuitenkin suurempi! Mutta tee katumus ja parannus, äläkä enää tee syntiä. Minäkin rukoilen, rukoilen edestäsi päivin ja öin, mutta nyt olen rukoileva sitä enemmän! Mitä tästä sanoisin? Jopa kernaammin itse olen paratiisiin pääsemättä, kun vaan sinut voin rukouksillani pelastaa!

Iivana katseli imettäjäänsä, hän juurikuin hymyili, mutta hymyily hänen ankaroissa kasvoissaan ei ollut ystävällinen.

— Kiitoksia, Onufrevna, kiitoksia, tuntuu helpommalta; mene Jumalan haltuun!

— Vai helpommalta! Miten lohdutat itsesi, mihin pelko on joutunut! jo tuumasit ajaa minut pois: mene, sanoit, Herran haltuun? — Mutta älä sinä luota liiaksi Jumalan pitkämielisyyteen, isäseni. Sinua varten ei itse Herrallakaan riitä kärsivällisyyttä. Hän luopuu sinusta, saat nähdä, mutta saatana iloitsee suuresti ja ottaa asuntonsa sinuun. No, kas, taas aloit vavista! Ei tekisi pahaa sinun juoda pikkasen piittinää. Juo hiukkasen piittinää, isäseni! Isälläsikin oli tapana yöksi juoda piittinää, Herra olkoon hänelle armollinen! Ja äitisi, antakoon Jumala hänen sielullensa rauhaa, rakasti piittinää. Ja piittinällähän juuri ne kirotut Shuiskit myrkyttävät hänet.

Vanhus ikäänkuin unhotti itsensä. Hänen silmänsä sammuivat; hän alkoi taas pureskella huuliaan, ja hänen päänsä tutisi lakkaamatta.

Äkkiä jokin napsautti akkunaan. Iivana Vasiljevitsh säpsähti.

Vanhus risti vapisevalla kädellä silmiänsä.

— Kas, — hän sanoi, sade on virrannut! Salamakin alkaa leimahdella! Mutta kas, tuolla jyrisee ukkonenkin, isäseni, Herra armahda meitä!

Ukonilma yhä koveni kovenemistaan, ja pian koko taivas kajahteli alinomaisesta jylinästä ja lakkaamattomat salamat risteilivät toisiaan.

Jokaisesta ukkoseniskusta säpsähti Iivana.

— Kas, kuinka sinä väriset, isäseni! Odotahan vähäsen, minä käsken varistamaan sinulle piittinää…

— Ei tarvitse, Onufrevna, minä olen terve…

— Terve! Ei sitä ainakaan kasvoistasi näe. Sinun pitäisi panna vuoteelle maata, ja peitteellä peittää itsesi. Ja minkälainen vuode sinulla oikeastaan on! Paljaat laudat. Onpa sinulla mielitekosi! Onko se tsaarin tekoa. Jollekin munkille kai sopisi, mutta et sinä ole mikään munkki.

Iivana ei vastannut. Hän kuunteli jotakin.

— Onufrevna, — sanoi hän äkkiä peloissaan, — kuka siellä käy etehisessä? Minä kuulen jonkun askeleet.

— Kristus siunatkoon sinua, isäseni, kuka nyt kävisi. Kuulit väärin.

— Tulee, tulee joku! — Tulee tänne! Katso, Onufrevna!

Vanhus avasi oven. Kylmä tuulenhenki huokui huoneesen. Oven takana näyttäytyi Maljuta.

— Kuka se on? — kysyi tsaari, hypäten pystyyn.

— Se on sinun punakarvanen koirasi, isäseni, — vastasi imettäjä, vihaisesti katsellen Maljutaa, — Grishka Skuratov, kas, kuinka säikäytti, kirottu!

— Lukjanovitsh! — sanoi tsaari, iloissaan lemmikkinsä tulosta: — hyvä ettäs tulit, mistä?

— Vankihuoneesta, hallitsija; olin tutkintoa pitämässä, toin avaimet! — Maljuta kumarsi syvään tsaarille ja vilkasi sivultapäin imettäjään.

— Avaimet! — murahti vanhus; — kyllä sinua poltetaan toisessa maailmassa tulisilla avaimilla, sinä sen saatana! Jumalaut, saatana! Kasvosikin ovat pirulliset! Kyllä joku toinen, mutta sinä et vältä ijankaikkista tulta! Saat, Grishka, kaikista panettelemisistasi nuoleskella palavia paistinpannuja. Sinä, kirottu, kiehut vielä pihkassa, muista minun sanoneeni!

Salama valasi uhkaavaa vanhusta, ja kauhean näköinen hän oli, siinä kun seisoi, sauva pystyssä ja silmät välkkyvinä.

Itse Maljuta tunsi vähän pelkoa, mutta Iivanaa rohkaisi lemmikin läsnäolo.

— Älä kuuntele häntä, Lukjanitsh, — hän sanoi, — tiedä asiasi, älä välitä akkojen jaarituksista. Mutta sinä, vanha hupsu, mene, jätä meidät!

Onufrevnan silmät välähtivät uudelleen.

— Vanha hupsu! toisti hän: — olenko minä vanha hupsu? Te muistatte minua toisessa maailmassa, molemmat muistatte! Kaikki sinun suosikkisi, Vanja, kaikki saavat palkkansa, vielä tässä elämässä saavat, sekä Grjasnoi että Basmanov ja Vjasemski: jokaiselle annetaan tekojensa mukaan, mutta tämä, — jatkoi hän, osoittaen kepillään Maljutaa, — tämä ei saa palkkaansa; hänen teoilleen ei maan päällä ole olemassakaan vastaavata vaivaa: hänen rangaistuksensa on syvimmässä helvetissä; siellä hänellä on paikkansa valmis, pirut odottavat häntä ja iloitsevat! Sinullekin on siellä paikka, Vanja, suuri, lämmin paikka!

Vanhus meni ulos, laahaten jalkojaan ja tömistäen kepillään.

Iivana oli kalpea. Maljuta ei puhunut sanaakaan. Vaitioloa kesti kotvasen aikaa.

— Mitä, Lukjanovitsh, — sanoi vihdoin tsaari, — tunnustivatko Kolitshevit?

— Eivät vielä, hallitsija. Mutta kylläpähän tunnustavat, minun huostassani eivät kauan vaiteliaina pysy.

Iivana ryhtyi kysymyksen yksityiskohtiin. Keskustelu Kolitsheveista antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan.

Hän luuli voivansa nukahtaa. Lähetettyään Maljutan luotaan, heittäytyi hän vuoteelle ja nukkui.

Hänet herätti juurikuin äkillinen kolkutus.

Huonetta valasivat himmeästi pyhän kuvain lamput. Kuun säde, tunkeutuen läpi matalan ikkunan, viskeli valonsäteitä tulisijan maalatuille kaakeleille. Tulisijan takana sirkutti sirkka. Hiiri nakersi jossain puuta.

Kesken tätä hiljaisuutta rupesi Iivana Vasiljevitshia taaskin kauhistuttamaan.

Äkkiä hänestä näytti, että siltapalkki kohoaa, ja sen alta katselee myrkytetty bojari.

Sellaisia näkyjä tapahtui Iivanalle usein. Hän piti niitä paholaisen vehkeinä. Karkoittaakseen aaveen, risti hän silmiänsä.

Mutta aave ei kadonnutkaan, kuten ennen tapahtui. Kuollut bojari katseli häntä yhtämittaa kulmiensa alta. Ukon silmät olivat yhtä mullillansa, kasvot yhtä siniset kuin päivällisillä, jolloin hän tyhjensi Iivanan lähettämän pikarin.

"Taaskin koettelemus!" ajatteli tsaari; "mutta minä en antaudu saatanan viettelyksiin, minä rikon pirun paulat. Jumala nouskoon ja hänen vihollisensa hajaantukoot!"

Kuollut nousi verkkaan lattian alta ja läheni Iivanaa.

Tsaari tahtoi huutaa, mutta et voinut. Hänen korvissaan soi kauheasti.

Kuollut kumarsi Iivanan edessä.

— Ole tervehditty, Iivana, — virkkoi kumea, aaveentapainen ääni, — katso, minä kumarran sinua, joka olet surmannut minut syyttömästi!

Nämät sanat kajahtivat ihan Iivanan syvimpään sydänsopukkaan. Hän ei tiennyt, aaveitako hän oli kuullut, vai oliko hänen oma ajatuksensa pukeutunut korvin kuultavaksi ääneksi.

Mutta nyt kohosi toinen siltapalkki; sen alta näkyivät rajaherra Danila Adashevin kasvot, jonka Iivana oli mestannut neljä vuotta sitten.

Adashev nousi myös lattian alta, kumarsi tsaarille ja sanoi:

— Ole tervehditty Iivana, katso, minä kumarran sinua, joka olet mestannut minut syyttömästi!

Adashevin jälkeen esiintyi bojaritar Maria, joka mestattiin lapsineen. Hän nousi lattian alta viiden poikansa kanssa. Kaikki kumarsivat tsaarille, ja jokainen sanoi:

— Ole tervehditty, Iivana, katso, minä kumarran sinua!

Sitten näyttäytyivät ruhtinas Kurljatev, ruhtinas Obolenski, Nikita Sheremetjev ja toiset Iivanan mestaamat tahi tappamat.

Tupa täyttyi kuolleilla. Kaikki kumarsivat syvään tsaarille, kaikki sanoivat:

— Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, katso, me kumarramme sinua!

Nyt nousi munkkeja, erakoita, nunnia, kaikki mustissa puvuissa, kaikki kalpeina ja verisinä.

Nyt näyttäytyivät ne sotilaat, jotka tsaarin kanssa olivat olleet Kasaanin edustalla.

Heissä ammotti hirveitä haavoja, mutta ei sodassa saatuja, vaan pyövelin tekemiä.

Nyt ilmestyi neitsykäisiä revityissä vaatteissa ja nuoria vaimoja rintalapsineen. Lapset ojensivat Iivanaa kohti veristyneet kätensä ja sopersivat:

— Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, joka olet surmannut meidät syyttömästi!

Huone täyttyi yhä enemmän aaveista. Tsaari ei enää voinut eroittaa mielikuvitusta todellisuudesta.

Aaveiden sanat toistettiin satakertaisin äänin. Kuolonrukoukset ja ruumisvirret kajahtivat samaan aikaan ihan Iivanan korviin. Hänen hivuksensa nousivat pystyyn.

— Elävän Jumalan nimessä, — hän lausui, — jos te olette pahoja henkiä, vihollisen voiman lähettämiä — poistukaa! Jos te todella olette niitten ihmisten sielut, jotka minä olen mestauttanut — odottakaa Jumalan hirmuista tuomiota! Herra on tuomitseva minun ja teidän välillä!

Kuolleet itkeä nyyhkyttivät ja alkoivat liehua Iivanan ympärillä, kuin vihurin kiidättämät syksyiset lehdet. Surullisemmalta kaikui ruumisvirsi, sade pieksi taasen ikkunaa, ja keskellä myrskyn pauhinaa oli tsaari kuulevinänsä pasuunain toitotukset ja äänen kutsuvan: — Iivana, Iivana, tuomiolle, tuomiolle!

Tsaari huudahti kovasti. Kamaripalvelijat riensivät viereisestä huoneesta makuuhuoneesen.

— Nouskaa! — huusi tsaari: — ken nyt nukkuu. Viimeinen päivä on alkanut, viimeinen hetki on tullut. Kaikki kirkkoon! Kaikki minun jälessäni!

Hovilaiset alkoivat hääriä. Kellojen soitto kajahteli. Heti kun nukkuvat opritshnikit kuulivat tutun äänen, hypähtivät he vuoteiltaan ja kiirehtivät pukeutumaan.

Moni heistä jatkoi vielä juomistaan Vjasemskin luona. He istuivat maljain ääressä ja lauloivat iloisia lauluja. Kuultuaan äänen he kavahtivat pystyyn ja pukivat mustat munkkikaaput kalliiden kauhtanainsa päälle, mutta päänsä peittivät he korkeilla hiipoilla.

Koko sloboda joutui liikkeelle. Jumalan Äidin kirkko oli kirkkaasti valaistu. Levostaan häirityt asukkaat syöksivät porteille ja näkivät paljouden tulia linnassa liehuvan huoneesta huoneesen. Sitten tulet muodostivat pitkän jonon, ja saatto luikerteli käärmeenä ulkokäytäviä pitkin, jotka yhdistivät linnan Jumalan temppelin kanssa.

Kaikki opritshnikit, puettuina samalla tapaa hiippoihin ja mustiin kaapuihin, kantoivat soitsuja. Niiden loisto väreili kummallisesti leikellyillä patsailla ja seimen koristuksilla. Tuuli liehutti kaapuja, mutta kuutamo yhdessä tulen kanssa heijasteli kullalle, helmille ja kalleille kiville.

Edellä kulki tsaari, munkiksi puettuna, löi rintaansa ja rukoili, äänekkäästi itkien:

— Jumala, armahda minua syntistä! Armahda minua saastaista eläintä! Armahda minun ilettävää päätäni. Anna, Herra, minun syyttömästi surmaamaini sieluille rauha!

Temppelin ovella Iivana meni tainnoksiin.

Soitsut valasivat eukkovanhusta, joka istui portailla. Hän ojensi tsaarille vapisevan kätensä.

— Nouse, isäseni! — sanoi Onufrevna: — minä autan sinua. Kauan sinua odotin. Käykäämme, Vanja, sisään, rukoilkaamme yhdessä!

Kaksi opritshnikkiä nostivat tsaaria kainalosta. Hän meni kirkkoon.

Uusia saattoja, myöskin mustissa kaapuissa ja korkeissa hiipoissa, riensi kaduilla, palavat soitsut käsissä. Temppelin ovi nieli yhä uusia ja uusia opritshnikeita, ja pyhäin jättiläiskuvat katselivat heitä vihaisin silmin korkeilta seiniltä ja kirkon kupukatoista.

Keskellä siihen saakka hiljaista yötä kajahti monen sadan ääninen laulu, ja kauaksi kuului kellojen kumina ja psalmien veisaaminen.

Vangit kammioissaan kavahtivat pystyyn, kilistäen kahleitaan ja alkoivat kuunnella.

— Tsaari pitää yöllistä jumalanpalvelusta, — he sanoivat. — Pehmennä, Herra, hänen sydämensä, vuodata lempeyttä hänen sieluunsa!

Slobodan pienet lapset, jotka olivat nukkuneet äitiensä vieressä, heräsivät peloissaan ja alkoivat itkeä.

Moni äiti ei pitkään aikaan voinut rauhoittaa pienokaistansa.

— Vaiti! — hän sanoi viimein: — vaiti, ettei Maljuta kuule!

Ja Maljutan nimeä mainitessa lapsi herkesi itkemästä, peloissaan se painoi itsensä äidin rintaa vastaan, ja keskellä yöllistä hiljaisuutta kaikuivat taas opritshnikkien psalmit ja kellojen taukoamaton helinä.

XII Luku.

Panettelu.

Aurinko nousi, mutta iloista aamua ei tullut Maljutalle. Palattuaan kotiinsa, hän ei löytänytkään poikaansa ja arvasi, että Maksim oli ainiaksi jättänyt Slobodan. Suuri oli Grigori Lukjanitshin raivo. Kaikille kulmille lennätti hän takaa-ajajoita. Tallirengit, jotka olivat maanneet Maksimin lähtiessä, käski Maljuta heti heittämään vankeuteen.

Kulmia rypistäen ja hampaita kiristäen kulki hän katua ja mietiskeli, ilmoittaako tsaarille, vai salata häneltä Maksimin paon.

Kavion kalke ja iloinen pakina kuului hänen selkänsä takaa. Maljuta katsoi taaksensa. Tsarevitsh ynnä Basmanovit ja joukko nuoria huimapäitä palasivat aamukävelyltä. Kuohkea maa oli vettynyt sateesta, hevoset astuivat loassa ihan kavion niveleitä myöten. Huomattuaan Maljutan, tsarevitsh päästi argamakinsa[15] karkaamaan ja räiskytti lokaa Grigori Lukjanovitshin päälle.

— Kumarran sinulle nöyrimmästi, bojari Maljuta! — sanoi tsarevitsh, seisahtaen ratsunsa. — Kohtasimme vast'ikään sinun takaa-ajajiasi. Maksim näyttää tulleen tuittupäiseksi, koska hän on karannut luotasi. Tahi kenties olet sinä itse lähettänyt hänet Moskovaan bojarin lakkia tuomaan, vai mitä arvelet?

Ja tsarevitsh purskahti nauruun.

Maljuta oli tavanmukaisesti astunut maahan ratsun selästä. Seisoen paljain päin hän koko kämmenellään hieroi lokaa kasvoistaan. Hänen myrkylliset silmänsä näyttivät tahtovan lävistää tsarevitshin.

— Mutta mitä hän tuota lokaa hieroo? — huomautti Basmanov, haluten olla tsarevitshille mieleen, — jossakin toisessa se tosin näkyisi, mutta ei hänessä.

Basmanov puhui puoliääneen, mutta Skuratov kuuli hänet.

Kun koko joukko nauraen ja pakisten oli nelistänyt tsarevitshin jälessä, hän peitti päänsä, kiipesi taaskin hevosen selkään ja ajoi käyden linnalle.

"Hyvä!" ajatteli hän itsekseen: "antakaa aikaa, hyvät herrat, antakaa aikaa!" Ja hänen kalvenneet huulensa koukistuivat hymyilyyn, ja hänen jo poikansa paosta ärtyneessä sydämessään kypsyi vähitellen toivottu kosto varomattomille pilkkaajoille.

Kun Maljuta tuli linnaan, Iivana Vasiljevitsh istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, silmät paloivat. Mustan kaapun oli hän vaihtanut keltaseen, koruommelluksilla varustettuun ja sinisellä aivinalla vuorattuun ihotakkiin. Kahdeksan pitkätupsuista nauhaa riippui pitkin aukeamaa. Käyräsauva ja isolla smaragdilla koristettu kolpakko olivat tsaarin edessä pöydällä. Yölliset näyt, taukoamaton rukoileminen, unen puute eivät olleet uuvuttaneet Iivanan voimia, mutta saattaneet hänen ärtyisyytensä korkeimmilleen. Kaikki, minkä yöllä oli kokenut, näytti taas hänestä pirun viekoittelmiselta. Tsaari häpesi pelkoansa.

"Kristuksen nimen vihollinen," hän ajatteli, "yksinäisesti estelee minua ja auttaa vainoojiani. Mutta en anna hänen huvitteleida minun kanssani! En pelkää hänen vehkeitään! Näytän hänelle, että hän minussa tapasi väkevämpänsä!"

Ja tsaari päätti entiseen tapaansa kukistaa kavaltajat ja syöstä surman suuhun vihollisensa, vaikkapa heitä olisi tuhansittain. Ja ajatuksissaan hän alkoi silmäillä alamaisiaan ja heidän keskestään etsiä kavaltajia.

Jokainen silmäys, jokainen liike näyttivät hänestä nyt epäluuloisilta.

Hän muistutteli mieleensä läheistensä erinäisiä sanoja ja näissä sanoissa etsi hän salaliiton avainta. Yksin sukulaisetkaan eivät välttäneet hänen epäluuloaan.

Maljuta tapasi hänet miltei houreessa.

— Hallitsija, — sanoi hetkisen vaiettuaan Grigori Lukjanovitsh, — sinä käskit minun kiduttaa Kolitsheveitä, saadaksesi ilmi uusia kavaltajia. Luota minuun. Kyllä minä saan Kolitshevit piinapenkissä puhumaan. Yhtä kumminkaan en voi; en voi saada heitä mainitsemaan sinun suurinta vastustajaasi!

Tsaari katseli kummastuen lemmikkiänsä.

Maljutan silmissä oli jotakin tavatonta.

— Asia, näet, hallitsija, on sellainen, — jatkoi Skuratov, ja hänen äänensä muuttui, — että silmä kyllä näkee ja korva kuulee, mutta julkilausumaan sitä kieli ei käänny…

Tsaari katseli häntä kysyvin silmin.

— Kas, sinä, hallitsija, olet, esimerkiksi, jo monta varasta mestauttanut, ja kavaluus yhä vielä versoaa Venäjällä. Ja vaikkapa kuinka monta mestaisit ja vieläpä kymmenkertaisesti, kavaluudesta et kuitenkaan pääse!

Tsaari kuunteli eikä arvannut.

— Siksipä, hallitsija, et kavaluudesta pääse, että sinä karsit siitä haarat ja oksat, mutta itse runko juurineen jää vallan eheäksi!

Tsaari yhä vielä ei käsittänyt, mutta kuunteli kasvavalla uteliaisuudella.

— Näet, hallitsija, mitenkä sinulle sanoisin? Kas, esimerkiksi, muista, kun makasit kuolemaisillasi, antakoon Jumala sinulle monta vuotta elääksesi! niin bojaritpa tekivät ankaran salaliiton sinua vastaan. Olipa heillä silloin johtaja, esimerkiksi, veljesi Vladimir Andrejevitsh!

"Ah! — tuumasi tsaari: — kas siinä, mitä merkitsivät yölliset näkyni! Vihollinen tahtoi pimittää järkeni, jotta pelkäisin estää veljeni aikeita. Mutta se ei onnistu. En säästä veljeänikään!"

— Puhu, — hän sanoi, kääntyen julmana Maljutan puoleen, — puhu, mitä tiedät Vladimir Andrejevitshistä!

— Ei, hallitsija, minun puheeni ei nyt koske Vladimir Andreitshiä. Hänestä en enää luule sitä, että hänellä olisi jotain tekeillä sinua vastaan. Bojaritkaan eivät nyt enää häntä ajattele. Jo kauan on hän luopunut sinun valtaasi vaanimasta. Minun puheeni ei koske häntä.

— Ketä sitten? — kysyi tsaari kummeksien ja hänen muotonsa alkoi värähdellä.

— Näet, hallitsija, Vladimir Andreitsh on kyllä heittänyt tuumat häiritä valtakuntaa, mutta bojaritpa eivät ole heittäneet. He arvelevat itsekseen: hänen oi ole onnistunut asettaa itseään valta-istuimelle, niin asetammepahan me…

Maljuta kävi hämilleen.

— Kenen? — kysyi tsaari, ja hänen silmänsä liekehtivät.

Maljuta tuli viheriäksi.

— Hallitsija! Ei kaikkea ole kaunis puhua. Meikäläinen miettiköön ja arvatkoon, mutta pitäköön kielensä hampaiden takana.

— Kenen? — toisti Iivana, nousten sijaltaan.

Maljuta vitkasteli vastatessaan.

Tsaari tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa, veti hänen kasvonsa lähelle omia kasvojaan ja imeytyi häneen silmillään.

Maljutan polvet alkoivat notkahdella.

— Hallitsija, — sanoi hän puoliääneen, — älä sinä vihastu häneen, eihän hän itse ole sitä miettinyt.

— Puhu! — kähisi Iivana ja puristi lujemmin Maljutan kaulusta.

— Hänellehän se ei olisi juolahtanut mieleen, — alkoi Maljuta, välttäen tsaarin katsetta, — no, jonkun on täytynyt kiihoittaa häntä. Ken häntä on lähinnä, nepä onkin kiihoittanut. Mutta hän, syntinen ihminen, on ajatellut itsekseen: hiukan myöhemmin, hiukan aikaisemmin, kaikki samaan päättyy.

Tsaari alkoi arvata. Hän kävi kalpeammaksi. Hänen sormensa alkoivat suoristua ja päästää Maljutan kaulusta.

Maljuta toipui. Hän käsitti, että aika oli käsissä antaa ratkaisevan iskun.

— Hallitsija! — sanoi hän äkkiä terävästi: — älä etsi kavaluutta kaukaa. Sinun vastustajasi istuu vastapäätä sinua, hän juo kanssasi samasta pikarista, syö kanssasi samasta astiasta, puvussa käy yksiltä olkapäiltä.

Vaikeni Skuratov ja kiihkeästi odottaen päätti hän luoda veriset silmänsä tsaariin.

Vaikeni myöskin tsaari. Hänen kätensä laskeutuivat hervottomina alas. Käsitti hän vihdoinkin Maljutan.

Tällä hetkellä kajahti pihalta iloisia huutoja.

Juuri samaan aikaan, kun alkoi keskustelu tsaarin ja Skuratovin kesken, tsarevitsh seuralaisineen ajoi pihalle, missä odotti häntä kylien ja kauppalain kauppamiehiä, jotka olivat tulleet Moskovasta, tarjoten suolaa ja leipää nöyrästi rukoillen.

Huomattuaan tsarevitshin, he kaikki laskeutuivat polvilleen.

— Mitä te anotte; kyynäräsaksat? — kysyi huolimattomasti tsarevitsh,

— Isäsemme! — vastasivat vanhimmat, — olemme tulleet rukoilemaan armoasi! Ole meidän puolustajamme! Surkuttele meitä. Opritshnikit hävittävät meidät tykkänään, ryöstävät sekä vaimot että lapset!

— Kas, hupsuja! — sanoi tsarevitsh, kääntyen naurain Basmanoviin päin. — He tahtoisivat pitää yksin itseään varten sekä vaimot että tavarat. Menkää kotiinne; minä kenties puhun isälleni puolestanne, höntöt!

— Sinä olet meidän isämme, antakoon Jumala sinulle pitkää ikää! — huusivat kauppamiehet.

Tsarevitsh istui ratsun selässä. Hänen vieressään oli Basmanov. Anojat olivat heidän edessään polvillaan. Vanhin piti tarjotinta, jossa oli leipää ja suolaa.

Maljuta näki kaikki akkunasta.

— Hallitsija, — kuiskasi hän tsaarille, — kenties häntä on kiihottanut joku niistä, jotka nyt ovat hänen kanssansa; katso, nyt jo kansakin tervehtii häntä valtiaana!

Ja niinkuin loitsija pelästyy pahaa henkeä, jonka hän itse on manannut esiin, samoin Maljuta pelästyi sitä mielen ilmettä, minkä hänen sanansa olivat mananneet Iivanan kasvoille.

Tsaarin kasvoista oli kadonnut kaikki inhimillinen tunne. Niin hirveänä Maljuta ei ollut häntä nähnyt vielä konsana.

Kului muutama silmänräpäys. Äkkiä tsaari hymyili.

— Grisha, — sanoi hän, pannen molemmat kätensä Skuratovin olkapäille, — kuinkas sinä äsken sanoit? Minä karsin haaroja ja oksia, mutta runko se seisoo eheänä?

— Grisha, — jatkoi tsaari, verkkaan lausuen joka sanan ja katsellen Maljutaa jollain kauhealla luottamuksella, — otatko sinä hävittääksesi kavaluuden juurineen?

Ilkeä ilo vääristi Maljutan suuta.

— Sinun suosiostasi otan sen tehdäkseni, — kuiskasi hän vavisten koko ruumiissaan.

Iivanan muoto muuttui silmänräpäyksessä. Hymy katosi ja piirteet kävivät kylmiksi, taipumattoman liikkumattomiksi. Hänen kasvonsa näyttivät marmorista hakatuiksi.

— Ei saa vitkastella! — hän sanoi katkonaisesti ja käskeväisesti. — Ei kenenkään pidä tietämän tästä. Tänään hän menee metsästämään. Tänään hän löydettäköön metsästä' Sanotaan hänen pudonneen kuoliaaksi hevosen selästä. Tiedätkö Hiidenkuilun?

— Tiedän, hallitsija.

— Sieltä hän löydettäköön. Tsaari osoitti ovea.

Maljuta meni ulos ja hengitti etehisessä vapaammin.

Tsaari jäi kauan liikkumattomaksi. Sitten hän lähestyi verkkaisesti pyhäinkuvia ja lankesi niiden eteen polvilleen.

Kaikista Maljutan palkollisista rohkein ja nopsin oli hänen ratsupalvelijansa Matvei Homjak. Hän ei milloinkaan väistynyt vaaraa, rakasti taistelua ja väkivaltaa ja julmuudessa tuskin oli herraansa huonompi. Jos oli kylä poltettava, tahi kirjoitus salaa pistettävä johonkin, jonka nojalla bojari jälkeenpäin mestattiin, tarvittiinko jonkun vaimo ryöstää, aina Homjak lähetettiin. Ja Homjak poltti kylän, pisti salaa kirjoituksen ja yhden vaimon asemasta toi heitä useampia.

Homjakin puoleen kääntyi nytkin Grigori Lukjanovitsh. Mitä he keskenään juttelivat, sitä ei kukaan kuullut. Mutta samana aamuna, kun tsarevitshin metsäkoirat väsymättä juoksentelivat Moskovan ympäristössä, ja kulkupaikoilla seisovain metsästäjäin huomio oli kiinnitetty otuksen odotukseen, ja jokainen teroitti näköään, eikä yksikään välittänyt siitä, mitä hänen toverinsa tekivät, — tähän aikaan lennättivät pimeätä kylätietä, poistuen metsästyspaikasta, Homjak ja Maljuta, ja heidän keskellään, satulaan sidotuin käsin, lennätti eräs kolmas, jonka kasvoja peitti aina leukaan saakka vedetty paslikka. Eräässä tien mutkassa yhtyi heihin kaksikymmentä aseellista opritshnikkiä, ja kaikki yhdessä ajaa karahuttivat, sanaakaan virkkamatta.

Metsästys sillävälin meni menoaan, eikä kukaan huomannut tsarevitshin poissaoloa, ottamatta lukuun kahta ratsupalvelijaa, jotka nyt puukon lävistäminä rotkossa heittivät henkensä.

Noin kolmekymmentä virstaa slobodasta, synkän metsän keskellä, oli liejuinen ja luoksepääsemätön suo, jota kansa nimitti Hiidenkuiluksi. Paljon ihmeellistä kerrottiin tästä paikasta. Puunhakkaajat pelkäsivät pimeän tullessa lähestyä sitä. Vakuuttivat, että kesäisinä öinä veden kalvolla hypiskeli ja kaaresteli pieniä tulia, niiden ihmisten sieluja, jotka ryövärit olivat tappaneet ja heittäneet Hiidenkuiluun.

Yksin keskellä valoisata päivää oli suo synkeän salaperäinen. Isoja, alhaalta oksattomia puita, kohosi mutasesta mustasta vedestä. Päilyen siinä kuin sumukuvastimessa, näyttivät ne muodottomilta ihmisiltä tahi satumaisilta eläimiltä. Ei kuultu lähellä suota ihmisääntä. Villisorsain parvia lenteli joskus pulskuttamaan sen pinnalle. Kaislikossa kajahteli nokikanan valittava huuto. Musta kaarne liiteli puiden latvain päällitse, ja monisuinen kaiku kertoi sen pahanenteistä raakuntaa. Toisinaan kuului hyvin kaukaa kirveen iskuja ja kaatuvan puun rytinää ja jyskettä.

Mutta kun aurinko laskeutui latvojen taa, kun suon yli kohosi kuulakka utu, kirveen isku herkeni ja entiset äänet muuttuivat muiksi. Alkoi sammakkojen yksitoikkoinen kurnuttaminen, ensin hiljaa ja katkonaisesti, sitten kovasti ja täysiäänisenä kuorona.

Kuta pimeämmäksi muuttui, sitä äänekkäämmäksi kävi hyönteisten surina. Niiden äänet muodostivat ikäänkuin lakkaamattoman ja yhtämittaisen huminan, niin että korva siihen tottui ja eroitti sen keskellä myös susien ulvonnan ja hyypiän valituksen kaukaa. Pimeys kävi synkemmäksi; esineet kadottivat entisen muotonsa ja pukeutuivat uuteen asuun. Vesi, puiden oksat ja utukerrokset sulivat yhdeksi kokonaiskuvaksi. Kuvat ja äänet sekaantuivat keskenään ja kävivät käsittämättömiksi ihmistajunnalle. Hiidenkuilusta tuli paholaisen tyyssija.

Tähän kirottuun paikkaan ohjasivat Maljuta ja opritshnikit kulkunsa, mutta eivät pimeänä yönä, vaan aurinkoisena aamuna. Mutta samaan aikaan kun he riensivät ja patistivat ratsujaan, kokoontui toisia rohkeita miehiä, ulkomuodoltaan pahannäköisiä, sakeaan metsään, lähelle Hiidenkuilua.

XIII Luku.

Vanjuha Persten ja hänen toverinsa.

Laajalla, vanhain tammien ja läpipääsemättömäin pensaikkojen ympäröimällä aukeamalla oli muutamia turvekotia, ja niiden välissä kaatuneilla rungoilla, nurin käännetyillä juurakoilla, heinäsaatoilla ja kuivilla lehdillä makasi ja istui joukko eri-ikäisiä ja kaikenpukuisia miehiä. Aseellisia nuorukaisia tuli alinomaa synkästä metsästä ja yhtyi tovereihin. Paljon oli heidän kesken eroavaisuutta. Verkaa, sarkaa piikkoa, toiset repaleissa, toiset kullan koltuskoissa, siinsi puiden oksien lomitse. Toisilla oli miekat kupeilla, toiset heiluttivat käsissään puntaripäisiä hihnoja tahi nojautuivat leveihin partuskoihin. Paljon oli siellä arpia, naarmuja, vanuneita tukkia ja sukimattomia partoja.

Uskalias toverikunta jakautui eri piireihin. Ihan keskellä kenttää keitettiin puuroa ja vartaissa paistettiin raavaanlihaa. Räiskyvällä valkealla riippui kattiloita; savu erkani tummansinisenä pilvenä vihannasta pimennosta, joka oli ympäröinnyt kentän kuin lihamuuri. Puuronkeittäjät rykivät, hieroivat silmiään ja väistyivät pois savusta.

Pikkasta etäämpänä harmaahapsinen, pitkäpartanen ukko kertoi nuorisolle jotain satua. Hän puhui seisoen ja nojaten pitkävartiseen kirveesen. Tässä asennossa oli ukon mukavampi kertoa kuin istualtaan. Hän saattoi sekä oikaista itsensä suoraksi, että kääntyä kaikille tahoille, ja soveliaissa paikoin huitoa kirveellään sekä väliin viheltää huikeasti. Pojat kuuntelivat häntä todellisesti nauttien, korvat höröllään ja suut selällään. Mikä oli istuutunut maahan, mikä kiivennyt oksalle, mikä yksinkertaisesti seisoi hajareisin ja mulkoili silmiään; mutta suurin osa makasi mahallaan, kyynäspäin maahan nojautuneena ja leuka kämmenien varassa: sitenhän oli mukavinta.

Loitompana kaksi nuorta veitikkaa läimäyttivät toisiaan nyrkeillä päähän. Leikin tarkoitus oli se, että kumpiko meistä muka ennen pyytää armoa. Eikä kummankaan mieli tehnyt sitä pyytää. Jo molemmat vastustajat punottivat kuin kaksi porkkanaa, mutta voimakkaat nyrkit eivät herenneet jysähtämästä päitä vastaan, juuri kuin moukarit alaisimia vasten.

— Etkö jo ala saada tarpeeksi, Hlopko? — kysyi se, joka näytti heikommalta.

— Älä pelkää, veli Andrjushka! kun saan, niin sanon. Mutta katso vaan, ettei sinua kohta paha peri!

Ja nyrkit jatkoivat takomistaan.

— Katsokaa, veikot, kohtsiltään Andrjushka käpertyy! — sanoivat katselijat.

— Eikä käperry! — vastasivat toiset: — miksikä hän käpertyisi; hänellähän pää on eheä!

— Mutta saatpa nähdä, että käpertyy!

Mutta Andrjushka ei uhallakaan tahtonut käpertyä. Hän käytti vilppiä, ja sen sijasta että olisi lyönyt vastustajaansa päälakeen, iski hän häntä nyrkillä ohimoon.

Hlopko kaatua romahti.

Moni katselijoista nauraa hohotti, mutta suurin osa ilmaisi paheksumistaan.

— Se ei ollut kunniallisesti tehty! — huusivat he; — Andrjushka käytti petosta! Antakaa selkään Andrjushkalle!

Ja Andrjushkalle annettiin heti paikalla selkään.

— Mistä Jumala miehet tuo? — kysyi vanha sadunkertoja muutamilta nuorilta, jotka olivat lähestyneet tulta ja arasti katselivat ympärilleen kaikille tahoille.

Heitä kuljetti tukeva nuorukainen, leveä puukko vyöllä; tulokkailla ei ollut aseita, he näkyivät olevan noviiseja.

— Kuuletteko te, haukan pojat! — sanoi heihin kääntyen tuo tukeva nuorukainen, — setä Korshun kysyy, mistä Jumala teidät on tuonut? Vastatkaa sedälle!

— Niin, tuota noin. Minä sitä olen Moskovan tienoilta, — vastata sopersi eräs heistä.

— Mutta miksikä pesästäsi olet lentänyt? — kysyi: Korshun: — näinköhän pakkanen pani, vai olisiko liian kuumaksi käynyt?

— Kenties kävi kuumaksi! — vastasi nuori mies: — kun opritshnikit olivat tuvan sytyttäneet, niin kävi ensin kuumaksi, mutta kun tupa oli palanut, niin pihalla pakkanen kouristeli.

— Kas niin vaan. Sinä et ole tyhmempiäsi. No, mutta sinä, mitä läksit?

— Sukua hakemaan!

Rosvot nauraa hohottivat.

— Kas mitä mietti. Millaista sukua sitten?

— Niin, kun tappoivat opritshnikit äidin sekä isän, sisaren sekä veljet, ikäväksi kävi yksinään olo maailmassa; arvelen itsekseni: lähden hyvien ihmisten luo, he minua syöttävät, juottavat, rupeavat minulle veljiksi ja isiksi! Tapasin sitten kapakassa tämän veikon, ja pyysin ottamaan mukaansa!

— Sinä olet kunnon poika! sanoivat rosvot: — istu luoksemme, maista leipää ja suolaamme, me rupeamme sinun veljiksesi!

— Mutta mitä tuo seistä töllöttää, nenä suulle langenneisin, juuri kuin ei olisi viiteen viikkoon murusta maistanut. Hei sinä itkusuu, mitä siinä huuliasi lerputat? Mistäs olet?

— Kolonnan seuduilta! — vastasi, laiskasti kieltänsä kääntäen, voimakas nuori mies, joka surullisen näköisenä seisoi toisten takana.

— Kuinka, ovatko opritshnikit sinuakin loukanneet, vai mitä?

— Morsiamen veivät! — vastasi nuorukainen vastahakoisesti ja vitkaan.

— Mutta kerrohan toki!

— Mitäpä siinä kerrottavaa! Kun tulivat, niin veivätkin!

— No, entäs sitten?

— Mikäs sitten? Sitten ei mitään.

— Miks'et sinä ottanut pois morsiantasi?

— Missäpäs hän oli otettavissa? Kun tulivat, niin veivätkin.

— Mutta sinä vaan suu ammollaan katsoa töllistit heitä?

— Enkö mitä, perästäpäin, kun olivat menneet, suutuin niin julmasti, että Jumala varjelkoon.

Rosvot taas nauroivat täyttä kurkkuaan.

— Niin, sinä veli, olet näköäsi hitaanlainen!

Nuorukainen mulkoili vaan tyhmän näköisenä, eikä vastannut.

— Hei sinä, paistettu nauris! — sanoi muuan rosvo — ovat vieneet sinulta morsiamen, mutta älä siitä vielä ole milläsikään, kyllä toisen saat!

Nuorukainen katseli, suutaan aukoen, mutta ei virkannut sanaakaan.

Hänen kasvonsa näyttivät huvittavan rosvoja.

— Kuuletko, sinun kanssasi puhellaan! — sanoi eräs heistä, survaisten häntä kylkeen.

Nuorukainen oli ääneti.

Rosvo tyrkkäsi häntä kovemmin.

Nuorukainen katsoi häneen niin tyhmännäköisenä, että kaikki taas purskahtivat nauruun.

Useampia miehiä tuli hänen luoksensa ja alkoivat häntä tuupiskella.

Poika parka ei tiennyt, pitikö hänen suuttua, vai ei; mutta eräs muita voimakkaampi tyrkkäys saattoi hänet luopumaan uneliaasta kylmäkiskoisuudesta.

— Tarpeeksi tuupattu! — hän sanoi: — olenko minä mikään jauhokuli teidän lykittäväksenne, vai mitä? Heretkää, suutun!

Rosvot rupesivat kovemmin nauramaan.

Nuorukainen oli tosiaankin jo suuttua, vaan laiskuus ja luontoperäinen uneliaisuus voittivat hänen vihansa. Hänestä näytti, ettei maksa vaivaa tyhjästä suuttua, ja tähdellistä syytä ei ollut olemassa.

— Suutuhan, hölmö! — sanoivat rosvot, — mintähden et suutu?

— Hyvä on, tyrkkikääpäs vielä!

— Kas, miten vaatelias! No, siinä on sinulle!

— Hyvä on, mutta lujemmin?

— Siitä saat!

— No, pitäkää nyt puolianne! — sanoi nuorukainen, vihastuen vihdoinkin täydellä todella.

Hän kääri hihansa, sylkäsi kouriinsa ja alkoi läimäyttää syytöntä ja syyllistä. Rosvot eivät odottaneet sellaista hyökkäystä. Ne, jotka olivat lähempänä, lyötiin silmänräpäyksessä kumoon ja kieriskelivät toveriensa jaloissa. Koko seura väistyi tulelle päin; kattila kaatui ja keitos vieri hiilokseen.

— Hiljaa, sinä, hiljaa, saatana! Miksikä kiivastuit! Puhutaan sinulle, hiljaa! — huusivat rosvot.

Mutta mies ei enää mitään kuullut. Hän huitoi yhtämittaa nyrkillään oikealle ja vasemmalle ja joka iskulla kaasi rosvon, joskus kaksikin kerrassaan.

— Kas karhua! — sanoivat ne, joiden oli onnistunut loikata syrjemmälle.

Vihdoin poika tuli järkiinsä. Hän herkesi huitomasta ja seisahtui keskelle kaadettuja ja särjettyjä ruukkuja, kynsien korvallistaan, juuri kuin haluten sanoa:

— Minäkö tosiaankin olen kaiken tämän tehnyt!

— Oo, veli, — sanoivat rosvot, nousten jaloilleen ja hieroen kylkiään; — jos sinä silloin ajoissa olisit suuttunut, eivät olisi ryöstäneet sinulta morsianta! Kas millainen Ilja Muromets![16]

— Mutta mikä nimesi on, poikaseni? — kysyi vanha rosvo.

— Mainitaanpa Mitkaksi!

— No, Mitka! Oi, vai Mitka!

— Kyllä se semmoinen Mitka on!

— Pojat! — sanoi eräs nuorukainen, tullen juoksujalkaa heidän luokseen, — atamaani[17] taas alkoi kertoilla olostaan Volgan varsilla. Kaikki ovat heittäneet sekä laulujen laulamisen että satujen kuuntelemisen, istuvat atamaanin ympärillä. Mennään sukkelaan, muuten emme saa paikkaa!

— Mennään, mennään kuuntelemaan atamaania! — kaikui rosvojen kesken.

Kaadetun puun rungolla, jättiläistammen varjossa, istui leveäharteinen, keskikokoinen jäntterä mies, kalliissa, kullalla kirjaillussa nutussa. Hänen päätänsä peitti misjurka eli ympyriäinen rautatakki; se oli patalakin muotoinen ja sitä nimitettiin myöskin napleshnikiksi. Lakkiin oli kiinnitetty barmitsa eli teräksinen rengasverkko, miekan iskulta suojelemaan niskaa, kaulaa ja korvia. Leveäharteinen mies piti kädessään tshekania eli sotatapparaa, vasaran muotoinen, pitkävartinen ase, jonka takapuoli on teroitettu. Tässä asussa olisi ollut vaikea tuntea vanhaa tuttavaamme, Vanjuha Persteniä. Hänen silmänsä vilkkuivat kaikille tahoille. Lyhyeiden mustain viiksien alta välkkyivät hänen hampaansa niin häikäisevän valkoisina, että ne näyttivät valaisevan koko hänen kasvonsa.

Rosvot olivat vaiti ja kuuntelivat.

— Niinpä, veikkoset, — puhui Persten, — ei se vielä ole mikään kumma, jos pysähdätte kuormaston, tahi ryöstätte bojarin, kun teitä on kymmenen yhtä vastaan. Mutta kas se olisi tavatonta, jos yksi seisottaisi ja ryöstäisi viisikymmentä miestä, tahi enemmän!

— Ah, sepä vasta jotain olisi! — virkkoivat rosvot: — eipä vähään tyytynyt! Sinä varmaankin seisotat?

— En puhu itsestäni, mutta tunnenpa miehen, joka yksinään on kuormastojakin pysäytellyt!

— Jokohan ei taaskin sinun volgalainen sankarisi?

— Eipähän kukaan muu. Niin, esimerkiksi, hinattiin kerran rannalta Astrakanista Volga-emoa pitkin ylöspäin tulevaa alusta. Aluksessa oli paljon väkeä: kaikki nuoria kauppioita, musketunterit ja sapelit mukana, kauhtanat auki, lakit kallellaan, juuri kuin meikäläisilläkin. Mutta lastina oli: kultaa, hohtokiviä, helmiä, Astrakanin räämää ja kaikenlaista roskaa: vieläkö, vai joko riittää! Äyräs on korkea, polku kapea, ja keskellä Volgaa on saari: alaston kallio, joka vasten virtaa pistäiksen veitsenkärjen kaltaisena niemekkeenä, niin terävänä, että Jumala varjelkoon.

— Nyt oli urhoni tiedustellut, missä lastissa Jumala aluksen tuopi. Ei sanonut kellenkään sanaakaan, läksi aamulla varhain, piiloutui pensaihin eikä henkeään hievahtanut. Kuluu hetkinen, kuluu toinen, tulevat ponnistaen hinaajat, kaksitoista miestä, toinen toisensa takana, selkä koukussa ähkivät, että kieli on pitkänään suusta. Alus näköään ei ollut kepeä, ja vuolekin miesvoimille oli liian kova.

Urhoni vaan odottaa sitä, että ovat sivumenneet terävän kallion syltää viisikymmentä. Ja sittekun hypähtää esiin pensaiden takaa, ja kun miekalla lyödä läväyttää vetonuoraa, niin se kerrassaan kahtia lensi, mutta hinaajat, kun siinä uskollisesti käydä kämpivät, niin romahtivatkin maahan nenälleen. Siinä hän ketä puntaripää-hihnalla, ketä nyrkillä, mutta ken jaloilleen pääsi, niin ala laputtaa käpälämäkeen! Alus painui virran mukaan suoraan vasten kalliota. Säikähtyivät kauppiaat, ei kukaan ajattelekkaan ampumista, ajattelevat ainoastaan miten väistää kallionkärkeä, ettei alus murskaantuisi! Mutta urhoni tempasi toisella kädellään vetonuoran, tarttui toisella puusta kiinni, ja alus seisoi kuin naulattu.

— Hei te, kyynäräsaksat, kauppiaat! rohkeat sankarit! Heittäkää veteen miekkanne ja ampuma-aseenne, pyydän rehellisesti, ellen päästä vetonuoraa, ja silloin ruhjon teidät ynnä lastinne, että sen tiedätte!

Kauppiaat aikoivat ampua urhoa, mutta heittivät heti sen tuumansa; ajattelivat: mitä siitä hyödymme? Jos tapamme hänet, ei ole ketään vetonuoraa pitämässä. Mikäs auttoi, heittivät aseensa veteen, mutta eivät sentään kaikkia, arvelivat: annahan, kun poika tulee kannelle alusta ryöstämään, niin me hänelle teemme lyhyen mutkan! Mutta urhoni ei menekkään satimeen.

— Hyvä, sanoo, — kauppias-kullat, meni aseenne pohjaan, menkääpä tekin, kuhun kutakin haluttaa! Toisin sanoin lausuttuna: hypätkää suin päin aluksesta!

He yrittivät vikuroimaan, mutta hän, näette poikaseni, sitoi vetonuoran puuhun, tempasi musketunterinsa ja lähetti heihin luodin.

Silloin kaikki, niin monta kuin heitä oli, hyppäsivät veteen, juuri kuin sammakot. Mutta hän huutaa:

"Älkää uiko tänne, tavoitelkaa tuonpuolista rantaa, muuten ammun kaikki, kuin sorsat!"

— Mitä, pojat, millainen mielestänne on sankari?

— Reipas mies! — sanoivat rosvot, — todellakin aika poika! Mutta mitä hän aluksella teki?

— Niin aluksellako? Hän keri vetonuoran käsivartensa ympärille, juurikuin paperileijan rihman, ja veti aluksen rantasärkälle.

— Mutta kai hän on ruumiiltaan Polkanan kokoinen, vai mitä?

— Eikä, ei ole Polkanan kokoinen. Ruumiiltaan hän ei ole minua isompi, mutta hartiat ovat hiukan leveämmät!

— Leveämmät kuin sinun! Miten se on mahdollista, minkä näköinen hän sitten on?

— No oikein miehen näköinen: tukka tuuhea, parta musta, nenä vähän köyristynyt, kasvot litteät, mutta silmiin kun katsoo, niin pelottaa!

— Olkoon sinussa oikeus, atamaani, sinä puhut hänestä, kuin jostakin ihmeestä, mutta me emme ota uskoaksemme. Sinua miehekkäämpää me emme ole nähneet!

— Ette minua parempaa ole nähneet! No, mitä te, pölkkypäät, sitten olette nähneet! Sillä tiedättekö,— jatkoi Persten kiivaasti, — tiedättekö, etten minä hänen rinnallaan ole mitään! Roskaa, paljasta roskaa, enkä mitään muuta!

— Mutta mikä sinun sankarisi nimi sitten on?

— Hänen nimensä, veikot, on Jermak Timofejitsh.

— Kas, millainen nimi! Mutta kuinka hän on yksin, vai mitä, ilman joukkoa toimiskelee?

__ Eikä, ei yksin. On hänellä kelpo joukko, on myös uskollisia päälliköitä. Vaan vihastui heihin oikeauskoinen tsaari. Lähetti Volgalle sotajoukkonsa hävittämään heitä, poloisia, mutta yhdeltä päälliköltä, nimeltä Ivan Koljtso, oli käskenyt katkasemaan pään ja viemään Moskovaan.

— Mitenkä saivat hänet kiinni?

— Olivat saada tsaarin miehet Koljtson kiinni, vaan hän pujahti heiltä sormien välitse ja luisti avaraan maailmaan. Missä hän nyt on, koito, Herra tiennee, mutta minä arvaan, että hän piakkoin taas painaiksen Volgalle! Joka kerran on oleskellut Volgan varsilla, se ei viihdy muilla seuduin.

Atamaani vaikeni ja alkoi miettiä.

Miettimään rupesivat rosvotkin. He laskivat huimat päänsä voimakkaille ryntäille ja silittivät ääneti pitkiä viiksiään ja leveitä partojaan. Mitä ajattelivat rohkeat uskalikot, istuen aukealla, synkän metsän keskessä? Menetettyä nuoruuttaanko, jolloin vielä olivat kunniallisia sotilaita tahi rauhallisia maamiehiä? Hopealta hohtavaa Volga-emoako? vai ihmeellistä sankaria, josta kertoili Persten? vai ajattelivatko he korkeita telineitä keskellä aukeata ketoa, kahta patsasta poikkipuineen, joita siihen aikaan joka huikenteleva rajupää surullisina hetkinä ajatteli?

— Atamaani! — huudahti eräs rosvo, juosten ihan hengästyneenä Perstenin luo, — viiden virstan päässä täältä ajaa Rjasanin tietä noin kaksikymmentä ratsumiestä kalliissa aseissa, kaikki kullatuissa kauhtanoissa! Heidän hevosensa maksaa jokainen sata ruplaa, tahi enemmän!

— Mihin ajavat? — kysyi Persten, kavahtaen pystyyn.

— Vastikään olivat kääntyneet Hiidenkuilulle päin. Minä kun huomasin, niin suoraa päätä juoksin tänne suon ja metsän halki.

— No, pojat — huusi Persten: — tarpeeksi uunilla hirsiä vedelty! Kaksikymmentä miestä. käyköön minun kanssani!

— Sinä, Korshun, — hän jatkoi, kääntyen vanhan rosvon puoleen, — ota kaksikymmentä muuta miestä, ja asettukaa väärän tammen luo väijyksiin, sulkekaa heiltä tie, jos me emme ajoissa ehtisi perille. No, joutuin miekat käsiin!

Persten huiskasi tshekanillaan ja iski tulta silmillään. Hän oli pelottavan päällikön näköinen keskellä kuuliaista sotajoukkoaan.

Rosvojen entinen vapaa käytös katosi ja jätti sijaa ehdottomalle kuuliaisuudelle.

Silmänräpäyksessä oli neljäkymmentä miestä erkautunut joukosta ja jakautunut kahteen riviin.

— Hei, Mitka! sanoi Korshun nuorelle Kolonnan miehelle, — ota mukaasi sauva ja käy kanssamme, mutta koeta ponnistaa, kenties suutut!

Mitka mulkoili tyhmännäköisenä, otti kylmäverisesti ukon käsistä tavattoman ison kangen, asetti sen olallensa ja läksi löntteröiden osastonsa jälkeen väärälle tammelle.

Toinen osasto riensi Perstenin johtamana Hiidenkuilulle, tuntemattomia ratsastajia vastaan.

XIV Luku.

Korvapuusti.

Samaan aikaan, kun Maljuta ja Homjak, opritshnikkiosaston seuraamana, kuljettivat tuntematonta Hiidenkuilulle, istui Serebrjani ystävällisesti keskustellen Godunovin kanssa pikareilla täytetyn pöydän ääressä.

— Sano, Boris Fjodoritsh, — puhui Serebrjani, — mikä tsaariin tuli tänä yönä? miksi koko sloboda nousi yölliseen jumalanpalvelukseen? Tahi tapahtuuko se teillä usein?

Godunov kohotti olkapäitään.

— Suuri hallitsijamme, — hän sanoi, — usein vaikeroi ja itkee pahantekijöitään ja usein rukoilee ja itkee heidän sieluinsa edestä. Mutta että hän kutsui meidät öiseen rukoukseen, sitä ei ensinkään ole ihmettelemistä. Itse Basilius Suuri sanoi toisessa kirjeessään Gregorius Saziansilaiselle: mikä toisille aamu, se hurskaille on puoliyö. Keskellä öistä hiljaisuutta, kun eivät silmät eivätkä korvat päästä pahennusta sydämeen, on ihmisymmärrykselle soveliasta seurustella Jumalan kanssa.

— Boris Fjodoritsh! Olen ennenkin sattunut näkemään, kun tsaari rukoili; mutta ei se käynyt niin. Nyt on kaikki muuttunut toisin. Ja opritshninasta minä en pääse selville. Ne eivät ole munkkeja, vaan ryöväreitä. Moniaita päiviä sitten kun palasin Moskovaan, minä kuulin ja näin niin paljon hirveitä tekoja, että on vaikeata uskoakin. Varmaankin ovat kietoneet hallitsijan pauloihinsa. Sinähän Boris Fjodoritsh, olet häntä lähellä, hän rakastaa sinua, sinä saattaisit sanoa hänelle opritshninasta?

Godunov hymyili Serebrjanin yksinkertaisuudelle.

— Tsaari on armollinen kaikille, — sanoi hän teeskennellyssä nöyryydessä, — minullekin osoittaa armoaan ei ansioitteni mukaan. Ei minun tule tuomita hallitsijani tekoja, ei minun ole tsaaria neuvominen. Mutta opritshninaa ei ole vaikeata käsittää: maa kokonaan on hallitsijan, kaikki me olemme hänen korkean kätensä alla; minkä hallitsija ottaa omiksi tarpeikseen, se onkin hänen, mutta minkä meille jättää, se on meidän; kenen käskee olemaan luonaan, se on häntä lähellä, mutta ketä ei käske, se on kaukana. Kas siinä koko opritshnina.

— Niin, Boris Fjodoritsh, kun sinä puhut, näyttää selvältä, mutta itse asiassa ei ole siten. Opritshnikit hävittävät ja rääkkäävät maalaisia pahemmin kuin tatarilaiset. Niitä vastaan ei ole mitään tuomio-istuinta. Koko maa joutuu niiden kautta perikatoon! Sinun pitäisi sanoa tsaarille. Sinua hän uskoisi!

— Ruhtinas, Nikita Romanitsh, paljon on pahuutta maailmassa. Eivät sentähden ihmiset hävitä ihmisiä, että toiset ovat opritshnikkeja, toiset maalaisia, vaan sentähden, että sekä nuo että toiset ovat ihmisiä. Olettakaamme, että sanoisin tsaarille: mitähän siitä lähtisi? Kaikki kääntyisivät minua vastaan, ja tsaari itse minuun suuttuisi!…

— Mitä sitten. Suuttukoon, mutta sinä olet tehnyt omantunnon mukaan, olet sanonut hänelle totuuden!

— Nikita Romanitsh! Totuutta ei sovi aina sanoa, se on sanottava järkevästi. Jos olisin ruvennut vastustelemaan tsaaria, aikoja sitten minua ei olisi täällä, mutta jollen minä olisi ollut täällä, kuka eilen olisi pelastanut sinut mestauspölkystä?

— Mikä on asia, se asiana pysyy, Boris Fjodoritsh, antakoon Jumala sinulle terveyttä, hukkaan olisin joutunut ilman sinua!

Godunov luuli saaneensa ruhtinaan vakuutetuksi.

— Näetkös, Nikita Romanitsh, — hän jatkoi, — hyvä on seista totuuden puolesta, mutta yksinään tantereella ei ole sotapäällikkö. Mitä sinä tekisit, jos esimerkiksi neljäkymmentä ryöväriä sinun silmiesi edessä alkaisivat raadella syytöntä?

— Mitäkö tekisin? Minä kävisin miekkoineni kaikkien neljänkymmenen kimppuun ja alkaisin paukuttaa, kunnes heittäisin henkeni Herran käsiin. — Godunov katseli häntä ihmetellen.

— Ja heittäisit henkesi, Nikita Romanitsh — hän sanoi, — päästyäsi viidenteen, korkeintaan kymmenenteen ryöväriin, ja jälelle jääneet kumminkin surmaisivat syyttömän. Ei, parempi on olla heihin koskematta, ruhtinas, mutta kun rupeavat tapettua ryöstämään, silloin pitää huutaa, että Stepka on ottanut itselleen enemmän kuin Mishka, niin he itsekin lopettavat toinen toisensa.

Serebrjanin ei ollut sellainen vastaus mieleen. Godunov huomasi sen ja muutti puheenaineen.

— Kas, — sanoi hän, katsoen ikkunasta, — kukahan se tänne nelistää, kaula sojossa? Katso, ruhtinas, eiköhän ole sinun ratsupalvelijasi?

— Tuskinpa! — vastasi Serebrjani: — hän pyysi tänään päästäkseen toivioretkelle parinkymmenen virstan päähän…

Mutta tarkemmin katseltuaan ratsastajaa tunsikin ruhtinas hänet Miheitshiksi. Ukko oli kalpea kuin kuolema. Satulaa hänen allansa ei ollut; hän näkyi heittäytyneen ensimäisen ratsun selkään, mikä käsiin sattui, ja vasten kaikkea säädyllisyyttä, kiiti hän nyt pihaan, aivan kauniitten ikkunain alle.

— Isäseni Nikita Romanitsh! — huusi hän jo kaukaa, — sinä juot, syöt, virkistät itseäsi, mutta murhetta et tunne. Vast'ikään kohtasin minä tuolla puolen kirkkoa Maljuta Skuratovin ja Homjakin, molemmat ratsain, ja heidän keskessään, kädet sidottuina, kenenkä luulisit? itse tsarevitshin, ruhtinaan! Ne kirotut olivat panneet hänen päähänsä mustan paslikan, mutta tuuli löyhytti paslikkaa, ja niin tunsin tsarevitshin! Hän katsoi minuun, juuri kuin apua pyytäisi, mutta Maljuta, susi hänet syököön, lennätti paikalle ja vetäsi taas paslikan hänen silmilleen!

Serebrjani hypähti paikaltaan.

— Kuuletko, kuuletko, Boris Fjodoritsh? — huusi hän säkenöivin silmin. — Vai pitäisikö odottaa vielä, että ryövärit riitautuisivat keskenään! — Ja hän syöksi alas portaita.

— Tuo tänne hevonen! — huusi hän, kiskaisten suitset Miheitshin käsistä.

— Mutta tämä hevonen ei sovi sinulle, isäseni, — sanoi Miheitsh, — tämä on pahanpäivänen koni, eikä satulaakaan sillä ole … ja mitenkä sinä sellaisella hevosella saattaisit tsaarin luo ajaa?…

Mutta ruhtinas oli jo hypännyt selkään ja lennätti, ei tsaarin luo, vaan Maljutaa takaa-ajamaan.

On olemassa muinainen laulu, kenties Iivanan aikuinen, joka omalla tavallaan kertoo tässä mainitun tapauksen:

Kun perustukset pantiin Moskovan, Syntyi tsaari Iivana Vasiljevitsh. Kun läksi alle kaupungin Kasanin, Alle Kasanin kaupungin, alle Astrakanin: Hän Kasanin otti ohi mennessään, Vangitsi tsaarin, hänen tsaarittarensa; Hävitti Pihkovasta petoksen, Pihkovasta ynnä Novgorodista. Mitenkä hävittäisi Moskovasta sen! Virkkoi Maljuta ilkeä Skuratovitsh: "Voi sinua, tsaari Iivana Vasiljevitsh! Petosta et poista ikipäivinäs! Sinua vastapäätä istuu vastustajasi, Syöpi kanssasi yhdestä astiasta, Juopi kanssasi yhdestä pikarista, Vaatteensa saapi yhdestä olkapäästä!" Ja tsaari asian arvasi, Tsarevitshia vihasi. "Voi, te ruhtinaat sekä bojarit, Tsarevitsh ottakaa käsistä valkeista, Pukekaa musta puku päällensä, Kuljettakaa hän suohon liejuiseen, Tuonne syvään Hiidenkuiluhun, Äkisti hänet siellä surmatkaa!" Bojarit kaikki kilvan poistuivat. Jäi yksin ilkeä Maljuta vaan, Tsarevitshin hän otti käsistä valkeista, Puetti hänet mustiin vaatteisin, Kuljetti sitten suohon liejuiseen, Tuonne syvään Hiidenkuiluhun. Sai tiedon Nikita Romanitshin palvelija, Istui hevosluuskan selkähän, Pian nelisti luo Nikita Romanitshin: "Hoi, isäseni, Nikita Romanovitsh! Sinä juot, syöt, virkistät itseäsi, Et petoksesta tiedä ensinkään! Putoaa tähti taivaan alainen, Sammuupi liekki kirkkaan tuohuksen, Tsarevitshia koht' ei olekaan!" Nikita Romanitsh säikähtyy, Heittäytyy hevosluuskan selkään, Pian suolle liejuiselle lennättää, Tuonne syvälle Hiidenkuilulle. Hän iski Maljutaa korvalle: "Sinä Maljuta, Maljuta Skuratovitsh! Et palaa tätä sinä nielekään, Palasta tästä sinä tukehdut!"

Kenties ei tämä laulu olekaan todellisten tapausten kanssa yhtäpitävä, mutta ainakin siinä ilmaantuu sen vuosisadan henkeä. Vaillinaisina ja hämärinä saapuivat kansan korville tiedot siitä, mikä tapahtui tsaarin hovissa tahi tsaarin läheisten piirissä, mutta siihen aikaan, jolloin säädyt eivät vielä olleet tavoiltaan eroitettuina, eivätkä eläneet toisilleen vieraina, nämät tiedot, vaikkapa haettujakin, eivät poistuneet todenmukaisuuden rajoista ja säilyttivät itsessään yleisen elämän ja yhteisten käsitysten leiman.

Sellainenko sinä olit, ruhtinas Nikita Romanovitsh, jommoiseksi sinua kuvataan — siitä tietävät tuskin Kremlin muurit ja vanhat tammet Moskovan tienoilla! Mutta sellaisena sinä esiinnyit minulle, äänettömän mielikuvituksen luomana, iltahetkenä, kun ketoja peitti pimeys, kaukana haihtui hyörivän päivän hälinä, mutta lähellä kaikki oli hiljaa, ja tuskin tuuli suhahti lehdissä, ja tuskin illan kovakuoriainen lenteli sivutse. Ja surullisena ja voimakkaana puhui minussa isänmaanrakkaus, ja kirkkaana esiintyi usvasta meidän onneton ja kunniakas muinaisuutemme, koska, ikäänkuin pimeyden estämän näön korvaukseksi, minussa avautui sisällinen silmäni, jolle vuosisadat eivät tehneet mitään haittaa. Sellaisena sinä ilmestyit minulle, Nikita Romanovitsh, ja selvästi näin minä sinut kiitävän ratsun selässä Maljutaa takaa-ajamassa, ja minä olin siirtynyt siihen kauheaan aikaan, jolloin ei mitään ollut mahdotonta!

Serebrjani unhotti, että hän oli ilman miekkaa ja pistooleja, eikä hän tuntenut haittaa hevosestakaan, vaikka se olikin vanha. Olipa se virkku ratsu aikanaan, palvellut jo vuotta parikymmentä sekä matkoilla että tappeluissa; lepoa se vaan ei ollut voinut saada itselleen vanhuudessakaan; oli vetänyt vettä ja märkiä heiniä, kärsinyt kepin iskuja!

Nyt tunsi se seljässään olevan voimakkaan ratsastajan, ja muisteli menneitä aikoja, jolloin hän kantoi urhoja tuimiin taisteluihin, ja häntä ruokittiin parhaimmilla kauroilla, ja juotettiin mesikämmenen medellä. Hän pullisteli punasia sieramiansa, lengotteli kaulaansa lentäen ajamaan takaa Maljuta Skuratovia.

Maljuta ratsastaa synkässä metsässä opritshnikkiensa kera. Hän kiiruhtaa heitä Hiidenkuilulle, asetellen verhoa tsarevitshille, ettei opritshnikit tietäisi, ketä kuolemaan viedään. Jos he sen saisivat tietää, niin he luopuisivat Maljutasta, ja silloin pääsisi lintu häkistä. Mutta opritshnikit ajattelevat, miksi tuommoinen hoikka mies ratsastaa Homjakin ja Maljutan keskellä, ja ihmettelevät vaan sitä, että hän viedään niin kauvas tapettavaksi.

Maljuta kiiruhtaa vaan opritshnikkeja, kiihoittaa hevosia, antaa piiskalla läimäyksiä heidän koville lautasilleen.

— Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit! Eihän tsaari vaan olisi ruvennut arvelemaan, ja lähettänyt ajamaan meitä takaa!

Maljuta-pyöveli ajaa nelistäen synkässä metsässä, häntä katselevat lintuset, kurotellen kaulojansa, mustat korpit lentelevät hänen päänsä kohdalla — jo on lähellä Hiidenkuilu!

— Kuulepas, — sanoo Maljuta Homjakille, eiköhän kuulu takanamme kavioin kopsetta?

— Ei, — vastaa Homjak, — sehän on omain hevostemme kavioin kaiku.

Ja yhä enemmän kiiruhtaa Maljuta opritshnikkeja, yhä useimmin saa hevoset piiskan sivalluksia.

— Kuule, — sanoo hän Homjakille, — eiköhän joku huuda takanamme?

— Ei, — vastaa Homjak, — meidän puheemme vaan kaiku kertoo.

Maljuta kiihoittaa hevoisia.

— Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit. Jolleipa olisi perässämme takaa-ajajia!

Äkkiä Maljuta kuulee takanaan: — Seiso, Grigori Lukjanitsh!

Serebrjani saavutti Skuratovin ja oli jo hänen takanaan. Hänen hevoskulunsa ei jättänyt häntä.

— Seiso, Maljuta, huusi Serebrjani toistamiseen ja, saavutettuaan Skuratovin, antoi voimakkaasta kädestä hänelle aimo korvapuustin.

Voimakas oli Nikita Romanovitshin lyönti. Puusti kajahti kuin pyssyn laukaus; aika kahina syntyi, lehdet värähtelivät puissa; pedot juoksivat syvälle metsään, minkä jalat jaksoivat; puitten ontelosta lensivät muljosilmäiset tarhapöllöt; ja talonpojat kaukana repien vennää, katsahtivat toisiinsa ja sanoivat ihmeissään:

— Kuules, kuinka jymähti! näinköhän vanha tammi sortui Hiidenkuiluun?

Maljuta luiskahti satulasta. Nikita Romanovitshin vanha hevonen kompastui ja kaatui maahan, heittäen henkensä.

— Maljuta! — huudahti ruhtinas, nousten jaloilleen, — älä yrittele enää turhia! Tällä kerralla sinä menehdyt!

Ja temmattuaan Maljutan miekan hänen huotrastaan, alkoi huimia sillä hänen pääkallonsa ympäri.

Äkkiarvaamatta suhahteli toinen miekka ruhtinaan pään kohdalla. Matvei Homjak näet oli kiiruhtanut herrallensa apuun. Nytpä syntyi kiivas ottelu Homjakin ja Serebrjanin välillä. Opritshnikit hyökkäsivät ruhtinaan kimppuun paljastetuin miekoin, mutta puut ja kivilohkareet suojelivat, niin ettei kaikki voineet häntä yht'äkkiä ympäröidä.

Nyt on, — ajatteli ruhtinas torjuen lyöntejä, — kysymys elämästä, puhumattakaan tsarevitshin pelastuksesta! Jospa voisi kestää vaikka vaan puolituntisen, niin ehkä Jumala lähettäisi jostakin apua!

Ja tuskinpa hän niin oli miettinyt, kun läpitunkeva vihellys kajahti metsässä; äänekkäät huudot vastasivat siihen. Muuan opritshnikeistä, joka jo oli kohottanut miekkansa iskeäkseen ruhtinasta, kaatui halaistuin päin maahan, ja hänen ruumiinsa yli näkyi Vanjuha Persten, heilutellen veristä tshekaniansa. Samassa silmänräpäyksestä rosvot hyökkäsivät, kuin susilauma Maljutan palvelijain kimppuun, ja heidän välillään syntyi käsikahakka. Kylläpä Maljuta seuralaisineen koetti tehdä hyökkäystä vihollisia vastaan, vaan mistään ei ollut tie auki, kaikkialla vaan metsää ja murroksia. Useat uupuivat siihen, vaan toiset pian toipuivat. Huudettiin ja vannottiin. Liian uskaliaat joutuivat tallattaviksi. Itse Persten saatuaan haavan käsivarteensa, heilutti jo heikommin tshekaniansa, kun taas uusi vihellys kimahti metsässä.

— Pojat, olkaa rohkeat! — huudahti Persten — sieltäpä tulee ukko Korshun avuksi!

Ja tuskin oli hän lopettanut puheensa, kun Korshun jo vuorostaan ryntäsi opritshnikkien kimppuun, ja heidän kesken alkoi tiukka ja mitä verisin kahakka!

Ratsasmiesten oli vaikea vastustaa metsässä jalkamiehiä. Hevoset kohosivat takajaloilleen, kaatuivat nurinniskoin ja painoivat ratsastajat allensa. Opritshnikit rupesivat kuoleman pelosta epäröimään. Homjakin miekka viuhtoi kuin vihuri, hänen päänsä päällä leimusi salama.

Äkkiä yleisen tungoksen ajalla kuului jyminä. Väkevä Mitka syöksähti joukkoon, ja tunki aivan suoraan Homjakin luo, kaataen ilman eroitusta sekä viholliset että ystävät. Mitkä tunsi morsiamensa ryöstäjän. Kohotettuansa molemmin käsin aimo korentoansa, viskasi hän sillä vihollistaan. Homjak väisti sen, vaan lyönti sattui hevoseen. Ratsu kaatui kuolleena maahan, korento meni kappaleiksi.

— Odota! — sanoi Mitka, retustaen Homjakia kohti — nyt et pääse kynsistäni.

Taistelu taukosi. Ei ollut kenen kanssa tapella, kaikki opritshnikit makasivat kuolleina, ainoastaan Maljuta pelastui nopealla argamakillaan.

Rosvot alkoivat lukea miehiänsä, paljoa ei ollut jälellä. Olivatpa hekin kyllin monta menettäneet. — Kah, — sanoi Persten, tultuaan Serebrjanin luo ja pyyhkäistyään hien otsaltaan, — katso bojari, missä yhteen yhdyttiin!

Serebrjani, heti rosvojen ilmestyttyä, syöksi tsarevitshin luo ja vei hänet hevosineen varjoon; tsarevitsh oli sidottu satulaan. Serebrjani katkasi miekallaan köydet ja auttoi tsarevitshia kulkemaan, otti liinan, jolla hänen suunsa oli tukittu, pois. Koko taistelun aikana ei hän mennyt hänen luotansa, ja suojasi häntä omalla ruumiillansa.

— Tsarevitsh, — sanoi hän, nähdessään, että rosvot alkoivat ryöstää kuolleita ja ottaa kiinni sinne tänne juosseita hevosia, — taistelu on loppunut. Kaikki sinun kavaltajasi ovat kuolleet, ainoastaan Maljuta yksin pääsi pakoon, vaan minä luulen, ettei hänkään kauan hengitä, kun tsaari käskee häntä etsiä.

Tsarevitshin nimen kuullessaan, astui Persten takaperin.

— Kuinka? — sanoi hän: — onko tämä tsarevitsh? hallitsijan poika? Katsopas kenen avuksi Jumala joudutti! Katsopas ketä nuo roistot sidottuna kuljettivat!

Ja atamani heittäytyi Ivan Ivanovitshin jalkoihin.

Tieto hänen läsnäolostaan levisi nopeasti rosvojen joukossa. Kaikki lakkasivat tutkimasta kuolleiden taskuja ja tulivat kunnioittamaan tsarevitshia.

— Kiitän teitä hyvät ihmiset, sanoi hän suopeasti, ilman tavallista korskeuttaan: — keitä tahansa olettekin, kiitän teitä!

— Eikä mitään, armollinen herra! vastasi Persten, — olisinpa sen tietänyt, että sinua kuljetetaan, niin en olisi tuonut neljääkymmentä nuortamiestä, vaan kaksi sataa.

Silloin ei tämä Skurlatovitsh olisi päässyt kynsistämme; me olisimme ottaneet hänen elävänä, ja sinun läsnäollessasi hirttäneet! On minulla kuitenkin, katsos, hänen apulaisensa; hän on minulle vanha tuttu, ja silloin kun ei ole kalaa, on rapukin kalan vertainen.

Kuule mies, sinähän pidät häntä tallessa, eikö niin?

— Minä, niin minä! vastasi Mitka, maaten vatsallaan, päästämättä uhria altansa.

— Tuo tänne se, älä pelkää, ei se puikahda kynsistä! Ja te, pojat, hellittäkää hiukan silmuketta kuulustelua varten ja valmistakaa hirttonuora.

Mitka nousi seisaalleen. Hänen altansa kohosi terve pulska nuorukainen, mutta samalla kuin hän käänsi kasvonsa rosvoihin, huudahtivat he kaikki hämmästyksestä.

— Hlopko! — kaikui jokaisen huulilta: — Hlopkohan tämä on! Hän rutisteli Hlopkoa opritshnikkina.

Mitka katseli, väännellen suutaan.

Hlopko voi töintuskin hengittää — Voi mua pöllöä, — lausui viimein Mitka, — sinuako minä rutistelinkin! Mikset puhunut?

— Miten minä olisin puhunut, kun sinä minun kurkkuni päällä istuit, sinä senkin hylje! Hyi!

— Mutta miten sinä jouduit minun alleni?

— Miten! Kuinka! Kun sinä "kontio" viskasit hevosta otsaan, niin ratsastaja kaatui minun päälleni, ja sinä "lurjus" syöksit minun niskaani hänen sijastansa, hänet sinä jätit omiin valtoihinsa, arvaapas iloitsiko hän!

— Oh mua tomppelia! — sanoi Mitka repien tukkaansa.

Rosvot purskahtivat nauramaan. Itse tsarevitshikin myhähteli. Homjakia ei mistään löydetty.

— Mitäs tehdä, — sanoi Persten, hänen aikansa ei ole vielä tullut, vaan oli miten oli, jos Jumala suo, eipä hän toisella kertaa livukaan kynsistäni! Ja nyt, tsarevitsh, suo minun nyt miehineni saattaa sinua tielle. Se on ehkä sopimatonta, tsarevitsh! Eihän minun, halvan ihmisen sopisi puhua sinun armosi kanssa, vaan mitäs tehdä, ilman minua et täältä ehkä palajaisikaan!

— No pojat, — pitkitti Persten, — kokoontukaa nyt suojelemaan hänen tsaarillista armoansa. Sitten hän kääntyi Serebrjanin puoleen ja sanoi: istu sinä bojari tälle hevoselle ja suvaitse minun ottaa sinun hevosesi.

— Kylläpä sinä, Korshun, luullakseni, mieluisasti jalkasinkin kuljet, eikä sinunkaan, Mitka, ole etäinen!

— Ei mitään, sanoi Mitka, tarttuen yhtä hevosta, joka tästä juoksi, sivulle, — istunhan minäkin!

Hän nosti jalkansa kannukselle, vaan jaksamatta pysyä siinä, hän kellahti vatsalleen hevosen selkään, ajoi ravia muutaman sylen sillä tavalla, ja viimein kohosi satulaan.

— Aha! — huudahti hän, heilutellen jalkojansa ja viskellen kyynäsvarsiansa.

Koko joukko liikahti metsästä, ympäröiden tsarevitshia.

Kun viimein tultiin aukealle, ja etäältä häämötti Aleksanderin slobodan katto, niin Persten seisahti.

— Armollinen herra tsarevitsh, — sanoi hän, hypäten hevosen selästä, — tästä pääset nyt sinä tietäsi, tuollahan näkyy jo sloboda. Ei sopisi meidän enää viipyä sinun tsaarillisen armosi kanssa. Sitä paitsi tuolla maantiellä pöllyää tomu; sieltä tulee luultavasti sotilaita. Hyvästi, armollinen herra, älä etsi; vasten tahtoa Jumala toi!

— Odota, mies! — sanoi tsarevitsh, joka, vaaran vältettyänsä, alkoi tulla entiselleen. — Odota, mies! Sanopas edeltäpäin, mitä bojarisukua olet, mitä kullattua viittaa kannat?

— Armollinen tsarevitsh, — vastasi Persten nöyrästi, — paljo on meitä bojareja täällä ilman sukunimeä, paljo ruhtinaita ilman kantasukua. Käytämme sitä, minkä Jumala lähetti!

— Mutta tiedätkö, — jatkoi tsarevitsh ankarasti, että sellaisia ruhtinaita varten, kuin sinä olet, on korkeat asunnot torilla, etkä sinä itse osta viittaasi? Ellet sinä tänään olisi tehnyt minulle palvelusta, käskisin minä noiden ratsumiesten ottamaan teidät kaikki kiinni ja viemään slobodaan. Mutta tämänpäiväisen tähden annan minä sinun entisen rosvoamisesi anteeksi, ja puhun tsaari-isälle sinun puolestasi, jos tunnustat hänelle vikasi!

— Kiitän suosiostasi, armollinen herra, suuresti sinua kiitän; vaan minun aikani tsaarille vikoja tunnustaakseni ei ole vielä tullut. Raskaat ovat syntini Jumalan edessä, suuret ovat syyni tsaarin edessä; tuskinpa isä-tsaari antaisikaan anteeksi, ja vaikka antaisikin, niin oi sovi jättää tovereita!

— Kuinka? sanoi tsarevitsh ihmetellen, etkö jätä rosvoilemistasi, kun minä itse lupaan puolustaa sinua? Onko sinusta rosvoileminen maantiellä sopivampaa, kuin kunniallisesti eläminen?

Persten alkoi sivellä mustaa partaansa ja näytti, viekkaasti hymyten, kaksi riviä tasaisia ja valkeita hampaita, niin että hänen tummat kasvonsa näyttivät vielä tummemmilta.

— Armollinen herra! — sanoi hän: — sitävartenhan hauki on meressä, ettei ruutana nukahtaisi! Tottumattomana en ryhdy sota- enkä kauppa-asioihin. Jää hyvästi, isä; tuolla kohoaa jo tomu; aika on lähteä; kala etsii syvempää, vaan veljemme — missä on vähän vahvempi alusta!

Ja Persten katosi pensastoon, vetäen hevosen mukaansa. Rosvot yksi toisensa perään katosivat puitten sekaan, ja tsarevitsh Serebrjanin kanssa ratsastivat slobodaan ja pian kohtasivat joukon ratsuväkeä, jota johdatti Boris Godunov.

Mitä tsaari teki tällä ajalla? Kuulkaamme, mitä tietää siitä laulu ja miten se ilmituo tämän ajan käsitteet kansassa.

Mitä sanoo tsaari julma: "Voi teitä ruhtinaat ja bojarit! Mustiin pukeutukaa, Huomenmessuun tulkaa. Tsarevitshin sielumessua kuullaan, Teidät, bojarit, minä kattilassa keitän." Bojarit kaikki peljästyivät, Mustiin pukeutuivat, Huomenmessuun kokoontuivat, Tsarevitshin kuolinmessua kuullaksensa. Tulipa Nikita Romanovitsh, Kirjava nuttu yllä, Toi kerallaan nuoren tsarevitshin, Asetti hänet pohjoisoven ääreen. Mitä sanoo tsaari julma: "Voi sinua, Nikita Romanovitsh! Miksi herjaat edessäni? Kun tähti taivahalta putosi, Että pyhän neitseen kynttilän sammutti, Ei enää jäänyt minulle nuori tsarevitsh." Mitä sanoo Nikita Romanovitsh: "Voi sinua oikeauskoisin tsaari! Me emme tsarevitshin kuolinmessua laula, Me laulamme ylistysvirsiä!" Hän tarttui tsarevitshin valkeaan käteen, Vei hänet pohjoisista ovista! Mitä sanoo tsaari julma: "Kuules Nikita Romanovitsh! Miten sinut palkitsen? Puolenko annan valtakuntaa? Vai paljonko kultaa on tarvis?" — "Voi sinua, tsaari Ivan Vasiljevitsh! Älä anna puolta valtakuntaa eikä kultaa, Vaan anna rosvo Skurlatovitsh. Hänet vien nevalle vetelälle, Tuonne Hiidenkuilulle!" Miten sanoo tsaari Ivan Vasiljevitsh: "Tuoss' on rosvo Maljuta, Menettele hänelle, miten tahdot!"

Niin kertoo laulu; mutta niin ei itse asiassa ole. Aikakirjat näyttävät meille, että Maljuta vielä kauvan jälkeen v. 1565 oli Ivan Vasiljevitshin luona suuressa arvossa. Moni tsaarin lemmikeistä kaatui eri aikoina uhrina hänen epäluuloillensa. Ei säilyneet Basmanovit, ei Grjasnoi, eikä Vjasemski, vaan Maljuta ei joutunut koskaan epäsuosioon. Vanhan Onufrevnan ennustuksen mukaan hän ei kärsinyt vaivaa tässä elämässä ja kuoli kunniallisella tavalla. Pyhän Josef Volotskan luostarinsa, johon hänen ruumiinsa on haudattu, sanotaan Maljutan tapetuksi tsaarin toimesta.

Kuinka Maljuta puhdistautui panettelustaan — emme tiedä.

Saattaa olla, että Iivana, sittenkuin hänen mielensä oli tyyntynyt, piti lemmikkinsä käytöstä kiihkon erehdyttämänä: saattaa niinkin olla, ettei hän vielä nyt täydellisesti lakannut kantamasta epäluuloa tsarevitshia kohtaan. Olipa miten tahansa, niin Skuratov ei ainakaan kadottanut tsaarin luottamusta, vaan tästälähin tuli hän yhä rakkaammaksi Iivanalle. Tähän asti oli hänen vihamiehensä ollut ainoastaan Venäjän kansa, nyt tuli myös itse tsarevitsh hänen vihollisekseen. Iivana oli vaan hänen ainoa tukensa. Yleinen viha Maljutaan vakuutti tsaarille hänen uskollisuutensa. Yllytys Basmanovia vastaan ei myöskään ollut turha. Iivanan sydämessä iti epäilyksen siemen, ja vaikkei hän kohta päästänytkään sitä juurtumaan, niin kylmeni nähtävästi hänen ja hovimarsalkkinsa väli, sillä tsaari ei koskaan antanut anteeksi sille, jota hän varoi, vaikka viimein itsekin tunsi pelkonsa turhaksi.

XV Luku.

Suutelu-tilaisuus.

Jo on aika meidän kääntyä Morosoviin. Jelenan hämmästys Serebrjanin läsnäollessa ei jäänyt tarkkasilmäisen bojarin huomaamatta. Tosin hän ensin arveli, että Vjasemskin kohtaus oli siihen syynä, vaan pian syttyi uusi epäluulo hänen mielessään.

Jättäessänsä Serebrjanin hyvästi, ja saatettuaan hänet portaille, palasi Morosov tupaan. Hänen riippuvat kulmakarvansa värisivät uhkaavasti; syvät rypyt uursivat hänen otsaansa. Häntä tuskastutti ja ahdistutti. "Jelena nukkuu nyt," — hän ajatteli, — "hän ei odota minua; pistäydyn puistoon, kenties pääni virkistyy."

Morosov meni ulos; puistossa oli pimeä. Tultuaan aidan luo, hän huomasi valkosen vaatteen. Hän rupesi tarkastelemaan.

Äkkiä hämmästyttivät häntä lemmen puheet. Ukko seisahti. Hän tunsi naisen äänen. Aidan takaa näkyi tähtitaivaalla äänetön ratsastajan varjo. Tuntematon kumartui Jelenan puoleen ja kuiskasi hänelle jotakin. Morosov pidätti hengitystänsä, vaan tuulenpuuska heilutti puiden latvoja ja vei mukanansa tuntemattoman äänen ja sanat. Kuka tämä tuntematon oli? Näinköhän Vjasemskin on kestäväisyytensä kautta onnistunut taivuttaa puoleensa Jelena? Arvoituksen tapainen on naisen sydän! Häntä miellyttää tänään se, mitä eilen inhosi! Vai eiköhän Serebrjani olisi määrännyt hänen vaimolleen kohtausta? Kuka tiennee? Voineeko olla, että ruhtinas, jonka hän otti vastaan kuin oman poikansa, samana päivänä häntä niin verisesti loukkaisi, häntä, hänen isänsä parhainta ystävää; häntä, joka olisi ollut valmis unohtamaan kaikki oman elämänsä vaarat, säilyttääkseen vaan Serebrjania tsaarin vihasta!

— "Vaan ei," — ajatteli Morosov, — "hän ei ole Serebrjani! Tämä on joku opritshnikki, joku tsaarin uusi lemmityinen. Hänestä ei ole mitään kummaa bojarin loukkaaminen. Vaan vaimo sitten, myrkyllinen käärme! Enkö minä häntä ole rakastanut! Enkö ole häntä hoitanut kuin omaa tytärtäni! Ja eikö hän vapaasta tahdostansa ruvennut vaimokseni? Eikö hän kiittänytkin vielä siitä minua, petollinen? Eikö vannonut uskollisuutta minulle? Ei, älä luota, Drushina Andreitsh, naisen uskollisuuteen! Naisen uskollisuus — suuri huone, tamminen ovi, ja salvat rautaiset! Drushina Andreitsh kiirehti antamaan tytölle kunniansa! Sinut, vanhus, luki tulinen sydän mielettömäksi! Sinut petti nuori nainen, käärme; moskovalaiset ilkkuvat sinulle!"'

Näin ajatteli Morosov ja vaipui erillaisiin arvelmiin. Hän tahtoi hyökätä esiin. Mutta ratsastaja saattoi nelistäen ajaa pois, eikä bojari olisi saanut vihiä vihollisestaan. Hän päätti odottaa.

Vaan tänä yönä ei tuuli lakannut lehahtelemasta eikä kuu noussut pilvien alta. Morosov ei tuntenut ratsastajan ääntä eikä kasvoja. Hän eroitti ainoastaan sen, että bojaritar puhui hänen kanssaan kyynelten vallassa.

— Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni, enemmän kuin punasta aurinkoa! Minä en ketään, paitsi sinua, ole rakastanut, enkä rakasta, enkä myöskään tule rakastamaan!

Samassa Jelena meni Morosovin ohitse, huomaamatta häntä. Drushina seurasi hänen jälkeensä vitkalleen.

Seuraavana päivänä ei hän näyttänyt merkkiäkään epäilyksestään. Hän oli vaan yhtä ystävällinen ja hemmotteleva hänelle kuin ennenkin. Vaan silloin, kun Jelena ei huomannut, ei bojari malttanut, vaan rypistellen kulmiansa, katseli uhkaavasti Jelenaa. Hirveätä tuumaa hän ajatteli silloin. Hän mietti, miten keksisi vihollisensa.

Kului neljä päivää. Morosov istui tuvassa tammipöydän ääressä; pöydällä oli kirja auki, purppuravärisine päällyksineen, hopeahakasineen ja koristuksineen. Mutta bojari ei ajatellut lukemista. Hänen katseensa liitelivät kirjailluista selkäniteistä koristettuihin kirjainkiemuroihin, ja mietteensä kulki vaimon huoneesta puutarhan aitaukselle.

Tämän päivän aattona oli Serebrjani palannut slobodasta, ja, lupauksensa mukaan, poikkesi Morosovin luo.

Jelena teeskenteli tänä päivänä kipeyttä, eikä tullut ulos huoneestansa. Morosov ei yhtään muuttanut käytöstänsä Nikita Romanovitshia kohtaan. Vaan, toivottaen onnea hänen onnellisesta palauksestaan ja kestiten ahkerasti arvoisata vierastansa; hän ei lakannut tutkimasta hänen kasvonsa sävyjä ja koetti tavata niissä vilpin merkkejä. Serebrjani oli miettiväinen, vaan suorapuheinen ja avomielinen tapansa mukaan; Morosov ei keksinyt mitään.

Ja mitäpä hän nyt miettikään, istuessaan pöydän ääressä avattu kirja edessään.

Hänen ajatuksensa katkasi palvelija, joka astui sisään; mutta nähdessään Morosovin rypistyneen otsan, hän pysähtyi kunnioittavasti. Morosov loi häneen kysyvän katseen.

— Armollinen herra, — sanoi palvelija, tsaarin tulee väkeä. Kaikkein edellä ruhtinas Afanasi Vjasemski; pian ovat läsnä, — otetaanko vastaan?

Samassa kuului matkarummun ääni, jota edellä kulkeva orja täristi, karkottaakseen kansaa ja puhdistaakseen tietä herrallensa.

— Vjasemskiko tulee minun luokseni? — sanoi Morosov. — Mitä hänellä olisi tekemistä? Vaan ehkä hän meneekin sivutse? Mene portille ja odota! Ja, jos hän poikkee tänne, niin sano hänelle, ettei minun taloni — ole mikään kapakka, enkä minä tunne opritshnikkejä, enkä ja'a heille leipäsuolaani! Mene!

Palvelija vapisi.

— Mitä vielä? — kysyi Morosov.

— Bojari, sinun tahtosi on minun, vaan sitä en voi sanoa Vjasemskille!

— Mene! — huusi Morosov polkien jalkaansa.

— Bojari! — sanoi sisäänjuokseva hovimestari: ruhtinas Vjasemski opritshnikkineen lähestyy meidän portille! Ruhtinas sanoo tulevansa itse tsaarilta.

— Tsaariltako? Hän sanoi sinulle: tsaarilta? Aukaise portti! Pankaa esille kultamalja ynnä leipää ja suolaa! että koko talo ottaisi vastaan tsaarin lähettiläitä.

Sillävälin kuului rummun helinä ja tärinä yhä lähempää. Noin parikymmentä ratsastajaa, Afanasi Ivanovitsh etunenässä, uljaan, tummanruskean oriin seljässä, hopeavaljaissa, ajoi käyden Morosovin talon pihalle.

Ruhtinaan yllä oli valkea atlaksinen viitta. Lyhyeksi leikatun tukan alta näkyi paidan simpukankuorinen koristus. Simpukkakoristeiset kalvoisimet lujaan kiinittivät käsiin viitan hiat, joka huolimattomasti oli vyötettynä vadelmanvärisellä silkkivyöllä, joka molemmissa päissä päättyi kultatupsuun, ja kupeelle oli asetettu kirjavakoristeiset hansikkaat. Samettiset, vadelmanväriset housut ulottuivat keltaisiin sahviani-saappaihin, joiden korossa oli hopeiset kannukset, ja kirjaillut saapasvarret laskeutuivat pohkeiden puolivälillä muutamiin poimuihin. Viitan päälle oli löyhästi heitetty liivi, jonka edustalle oli kiinnitetty kahdenkertainen, timantinvärinen vyö. Ruhtinaan päätä verhosi kullalla kirjailtu lakki, liehuvine timanttisulkineen, joka heilui jokaisista liikkeestä, kimallellen auringon säteissä. Afanasi Ivanovitshin mustat kiharat, esiinpistäen lakin alta, sekaantuivat hänen lyhyeen tuuheaan partaansa. Hienot haituvat ylähuulessa eivät muodostaneet mustaa viivaa, vaan ainoastaan varjon. Vjasemskin vartalo oli korkea ja uljas; hänen kasvonsa olivat nuoren ja iloisen näköiset.

Tämän ajan tavan mukaan taluttivat ratsupalvelijat hänen jäljessään kuutta ratsua täysissä valjaissa; yksi niistä oli pikimusta, toinen voikko, kolmas rautio, ja kolme aivan valkeata. Hevosten päässä liehui kirjavia sulkia; niiden seljässä komeili petojen taljoja tai loistavia peitteitä, joita oli kalliisti kullalla kirjailtu, ja kaikki kuusi helisi kulkeissaan hopeisine rumpuineen tai halaistuine kultaomenineen, joita oli yhdistetty sopusoinnuksi, ja jotka riippuivat molemmin puolin otsasiteitä pitkinä ryhminä.