SISÄLLYS: (continued 4)

— Sulkekaa puutarha, ottakaa rosvo kiinni! — Maljuta kiljui, kivusta kiemurrellen ja pitäen molemmin käsin vatsastaan kiinni.

Sillä välin opritshnikit nostivat Korshunin ylös.

Iivana, puettuna mustaan messupukuun, jonka alta loisti pantsari, seisoi uhkaava sauva kädessään, luoden ankaria silmäyksiä haavoitettuun rosvoon. Peljästyneet palvelijat kantoivat sytytettyjä kynttilöitä. Puhkaistusta ikkunasta näkyi tulipalo. Koko sloboda joutui liikkeelle; kaukaa kuului hätäkelloin soitto.

Korshun seisoi, rypistäen kulmiaan ja laskien silmänsä alas, opritshnikkein keskellä; veri oli tahrannut hänen paitansa leveillä juovilla.

— Sokea! — tsaari sanoi: — puhu, ken olet ja mitä salahankkeita sinulla on minua vastaan?

— En mitään salaa! — Korshun vastasi. — Minä tahdoin ottaa sinulta kassasi avaimet, vaan mitään muuta en sinua vastaan miettinyt!

— Kuka sinut lähetti? Ketkä ovat kumppanisi?

Korshun katsahti pelkäämättä Iivanaa.

— Oi, jalo tsaari! Ollessani nuori, laulelin: "Älä humaja, vilvas salo." Siinä laulussa tsaari kysyy nuorelta mieheltä, kenen kera rosvoilit? Ja mies sanoo: — "Neljä oli mulla toveria: ensimmäinenhän toverini oli — synkkä yö, toinenpa…"

— Olkoon! — Maljuta keskeytti hänet; — katsotaanpa, miten laulelet, kun ruvetaan sinua jaloista kiskomaan ja pukille nostamaan! Mutta mitäs — hän jatkoi, katsellen Korshunia: — enköhän liene nähnyt jossain tuota harmaapäätä!

Korshun nauroi ivallisesti ja kumarsi Maljutalle.

— Kohdattiinhan me, isäkulta, Maljuta Skuratovitsh, jos ehkä muistanet, Hiidenkuilulla…

— Homjak! — Maljuta keskeytti hänet, kääntyen palvelijaansa: — ota tämä ukko, tutkistele häntä ja vaadi kertomaan, miksi hän tuli hänen tsaarillisen armonsa luokse. Minä tulen itse kohta piinahuonoeseen!

— Lähdetään, ukko! — Homjak sanoi, temmasten Korshunia kauluksesta: — mennään kahden, niin saamme keskustella rattoisammin!

— Odota! — Iivana sanoi, — Sinä Maljuta saat säästää tätä vanhusta; hänen ei tarvitse piinakoneessa kuolla. Minä mietin hänelle rangaistuksen, semmoisen, jota ei ennen ole kuultu eikä nähty, semmoisen, että panen sinutkin ihmettelemään!

— Kiitä tsaaria, koira! — Maljuta sanoi Korshunille, tyrkäten häntä: — ehkä saanet vielä elää. Tänä yönä me vaan sinulle kiskomme silmukkaita!

Ja Homjakin kanssa hän vei rosvon tsaarin makuuhuoneesta.

Sillä välin Persten, käyttäen hyväkseen yleistä hämmästystä, kiipesi puutarhan aitauksen ylitse ja riensi torille, jossa vankila oli. Tori oli tyhjä; kaikki kansa oli rientänyt tulipalolle.

Varovaisesti hiipien pitkin vankilan seinustaa, Persten kompastui johonkin pehmeään ja, kumarruttuaan, havaitsi ihmisruumiin.

— Atamani! — supisi sama, häntä lähestynyt punatukkainen laulaja, joka aamulla oli hänet pidättänyt: — vahtimiehen olen tappanut. Anna nopeasti tänne avaimet, aukasemme vankilan ja sitte hyvästi; minä menen miesten kanssa tulipalolle rosvoamaan! Mutta missä on Korshun?

— Tsaarin kourissa! — Persten vastasi katkonaisesti. — Kaikki on hukassa! Kokoa miehet ja sitten! Hiljaa! Kuka se?

— Minä! — vastasi Mitka, tullen seinustalta.

— Mene tiehesi, pöllö! Kaikki tulette slobodasta! Kokoonnumme väärän tammen luona!

— Mutta ruhtinas? — Mitka kysyi.

— Pöllö! Kuuletko, kaikki on kadotettu! Ukko vangittiin, avaimia ei saatu!

— Eihän vankila ole lukittu!

— Eikö ole lukittu? Kuka sen aukasi?

— Minä!

— Sinäkö, tolvana! Puhu selvästi!

— Miks'en puhuisi? Tultuani tänne — ei ole ketään: vahtimies makaa jalat pitkänään. Puhelen näin: antaapas olla, koetan, onko ovi vankkakin, tölmäsin sitä; vaan, miten olikin, ovi lennähti auki!

— Kas vaan sinua veitikkaa! — Persten iloissaan huudahti. — Totta on kuin sanotaan: hupsut maailmassa menestyvät. Lempo soikoon! Voi sinua, sinä mukuri.

Ja Persten tarttui Mitkan päähän, suuteli häntä molemmille poskille, samalla kuin Mitka venytti maiskutellen paksuja huuliaan, ja sitten tyynesti pyyhkäsi suutaan hiallaan.

— Tule sinä minun jäljestäni, kelpo poika! Vaan sinä, torvensoittaja, odota täällä. Jos jotain tulee, niin vihellä!

Persten astui vankihuoneeseen. Mitka ryömi hänen jäljessään.

Etuoven takana oli vielä kaksi muuta ovea, mutta, koska ne olivat vielä heikompia, ne aukenivat vielä helpommin Mitkan uljaista iskuista.

— Ruhtinas! — Persten sanoi, astuen maakuoppaan, — nouse ylös!

Serebrjani luuli, että häntä oli tultu noutamaan tuomion toimeenpanoa varten.

— Joko nyt on aamu? — hän kysyi, — vai etkö sinä, Maljuta, kestä aamuun asti?

— En minä ole Maljuta! — Persten vastasi. — Minä olen se, jonka sinä pelastit kuolemasta. Nouse, ruhtinas. Hetki on kallis. Nouse, minä pelastan sinut!

— Kuka sinä olet! — Serebrjani kysyi. — En tunne ääntäsi!

— Ei se ole tarpeellistakaan, bojari; mistä muistaisit minua! Nouse nyt vaan! Meillä ei ole aikaa viivytellä.

Serebrjani ei vastannut. Hän luuli Perstenin olevan Maljutan pyöveleitä ja piti hänen sanojaan pilkkana.

— Vai etkö luota minuun, ruhtinas? — atamani jatkoi närkästyen. — Muistele Medvedevkaa, muistele Hiidenkuilua, minä — olen Vanjuha Persten!

Ilo sykähti Serebrjanin rinnassa, vapauden ja elämän rakkaus virkosi jälleen. Hänen ajatuksissaan alkoivat pyöriä metsät, kentät ja uudet loistavat taistelut, sekä Jelenan kasvot, kuin kirkas aurinko ilmaantuihe hänelle.

Jo oli hän hypähtänyt maasta, jo oli hän valmis seuraamaan Persteniä, mutta samassa hän muisti tsaarille tekemänsä lupauksen, ja veri oli jähmettyä hänen sydämessään.

— En voi! — hän sanoi: — en voi tulla mukaasi. Minä lupasin tsaarille olla lähtemättä täältä vastoin hänen tahtoaan ja odottaa, miten tahansa olisikin, hänen tuomiotaan.

— Ruhtinas! — Persten lausui kummastuksissaan: — ei minulla ole aikaa keskustella kanssasi. Mieheni odottavat; joka hetki voi maksaa minun pääni! Huomenna odottaa sinua tuomio, nyt on vielä aika, nouse ja tule meidän kanssamme!

— En voi; — Serebrjani toisti synkkänä: — minä rikkoisin valani!

— Bojari! Persten huudahti, ja hänen kasvonsa muuttui vihasta: ivailetko sinä vaan minua? Sinun tähtesi sytytin slobodan; sinun tähtesi me ehkä kaikki menetämme päämme, ja sinä tahdot vaan jäädä tänne! Suottako olemme tänne tulleet? Olemme me kai sinusta nenästä vedettäviä! Sano vielä kerta: tuletko vai et?

— En! — Nikita Romanovitsh vastasi päättäväisesti, heittäytyen kostealle maalle.

— Etkö? — Persten toisti, hammasta purren: — etkö? Siis et omasta tahdostasi! Mitka ota hänet väkisin! — Samassa atamani tarttui ruhtinaaseen ja tukki hänen suunsa vyöllään.

— Nyt et kinastele! — hän sanoi vihoissaan.

Mitka otti Nikita Romanovitshin syliinsä ja kantoi hänet, ikäänkuin pienen lapsen, vankihuoneesta.

— Nopeasti! Kiiruhtakaamme! — Persten sanoi.

Yhdellä tiellä kohtasivat heitä opritshnikit.

— Ketä kannatte? — he kysyivät.

— Tulipalossa haavoittunutta! — Persten vastasi. — Viemme parantajalle!

Slobodan portilla pidätti heidät vahtimies. He yrittivät mennä ohitse; vahtimies alkoi huutaa; Persten iski häntä nyrkillään, ja hän vaipui nikahtamatta.

Ilman enempää vastusta rosvot kantoivat ruhtinaan slobodasta.

XXII Luku.

Luostari.

Me jätimme Maksimin sadeyönä, jolloin hän lähti pois Aleksandrovin slobodasta. Villakoira haukahteli ja hyppeli hänen ympärillään iloissaan siitä, että hänen onnistui päästä irti kahleistaan.

Maksim, jättäessään vanhempainsa kodin, ei ollut ennättänyt valmistaa itselleen edeltäpäin matkan päämäärää. Hän tahtoi vaan päästä erilleen tsaarin lemmityisten inhottavasta elämästä, heidän riettaista huvituksistaan ja jokapäiväisistä veritöistä. Jättäessään taaksensa hirvittävän slobodan, hän antautui kohtalonsa valtaan. Aluksi hän kiiruhti hevostaan, ett'ei isänsä orjat häntä saavuttaisi, jos ehkä Maljuta lähettäisi heitä takaa-ajamaan häntä. Vaan pian hän kääntyi syrjätielle ja ajoi käyden.

Aamupuolella vaara hälveni. Idästä alkoi ruskottaa, ja Maksim rupesi selvemmin erottamaan esineitä. Tien sivuilla kasvoi tuuheita tammia; niiden välistä häämötti pähkinäpensaita. Tuntui niin raittiilta; vesipisaroita putoili puista, verkalleen valuen pitkin leveitä lehtiä. Pian alkoivat pikkulinnutkin puuhata viserrellen vihertävässä metsistössä: tikka koputteli kuivaa puuta, ja tammien latvoja kultasi nouseva aurinko. Luonto virkistyi yhä kauniimmaksi; ratsu astui reippaammin. Oikea Venäjän luonto oli Maksimin silmäin edessä; iloisesti olisi hän vapaudessaan voinut sitä nauttia; mutta suru oli hänen sydämmessään, — haikea venäläinen suru. Mieleensä johtui jätetty äiti, synnyinseutu ja paljon muutakin, josta hän itsekään ei tiennyt; ajatuksissaan hän alkoi hyräillä erästä surullista laulua…

Ihmeellisen tuntehikkaita ovat venäläiset laulut! Sanat olkoot minkälaisia hyvänsä; ne ovat vaan varjoja; ei sanoilla, vaan jo äänillä lausutaan syviä, selittämättömiä tunteita.

Niin, katsellen viheriään metsään, taivaalle, koko Jumalan maailmaan, Maksim lauloi surullisesta kohtalostaan, kultaisesta vapaudesta ja lempeästä äidistään. Hän käski hevosen viemään hänet vieraille maille, missä ilman tuulta kuivaa, pakkasetta paleltaa. Tuulelle hän uskoi terveiset äidille vietäväksi. Hän alkoi ensimmäisestä esineestä, joka sattui hänen silmiinsä ja määräsi kaikkia, mitä mieleen johtui; vaan sävel lausui enemmän, ja jos joku olisi kuullut tämän laulun, niin se olisi käynyt sydämmelle, ja surun hetkenä olisi se jäänyt muistiin…

Viimein, kun suru kovemmin alkoi ahdistaa Maksimia, niin tarttui ohjaksiin, korjasi hattuaan, vihelsi ja huusi, antaen mennä täyttä nelistä.

Pian alkoi hänen edessään häämöittää luostarin muurit.

Luostari oli rakennettu vuoren rinteelle, jolla kasvoi tammia. Kullatut kupoolit ja ristit pistivät esiin tammien viheriäin latvain välitse taivaan sinessä.

Maksimia vastaan tuli joukko luostarin palvelijoita, puettuina sotavarustuksiin. He kulkivat käyden ja veisasivat virttä: "Rakastan sinua, Herra, minun linnani." Kuullessaan pyhät sanat, Maksim seisautti hevosensa ja otti lakin päästänsä, ristien silmiään.

Vuorelta virtaa pienoinen joki. Muutamat myllyt pyörittivät siinä rattaitaan. Rannalla käyskenteli kirjava lehmälauma.

Luostarin ympäristö tuntui niin hiljaiselta ja rauhalliselta, että aseilla varustettu kulku näytti tarpeettomalta. Vieläpä linnutkin visertelivät ikäänkuin puoliääneen; tuuli ei liikuttanut puiden lehtiä, ja ruohostossa piileskelevät sirkat surisivat vienosti. Vaikeata oli luulla, että pahat ihmiset häiritsisivät tätä rauhaa.

"Tässäpä levähdän!" Maksim arveli. "Näitten muurien suojassa vietän jonkun päivän, kunnes isä lakkaa etsimästä minua. Minä avaan sydämmeni rippi-isälle, ehkä hän antaa minulle muutamaksi ajaksi suojapaikan."

Maksim ei erehtynyt. Vanha, pitkäpartainen ja lempeännäköinen abotti, joka ei näyttänyt huolivan mitään maallisista, otti hänet ystävällisesti vastaan. Kaksi palvelijaa tarttui väsyneen ratsun suitsiin. Kolmas toi leipää ja maitoa villakoiralle; kaikki puuhasivat ystävällisesti Maksimin ympärillä. Abotti kehotti Maksimia syömään, vaan hän tahtoi ennen kaikkia tehdä tunnustuksensa.

Ukko katsahti häneen tutkivalla silmäyksellä, niin paljon kuin hyväntahtoiset silmänsä sallivat, ja puhumatta sanaakaan, johdatti hänet laajan pihan poikki matalaan, yksikupooliseen kirkkoon. He kulkivat hautapatsaitten ja nunnahuoneitten pitkän rivin sivuitse, joita kukat koristivat. Hautapatsaitten paadet kalisivat Maksimin askeleista; korkea ruoho kohosi patsaitten keskeltä, puoleksi peittäen nöyrät hautakirjoitukset; kaikki muistutti elämän muuttuvaisuutta, kaikki kehoitti rukoukseen ja hartauteen. Kirkko, johon abotti vei Maksimin, seisoi ikivanhain tammien suojassa, ja niiden satavuotiset oksat peittivät melkein kokonaan kapeat, pitkänsoikeat ikkunat, jotka päästivät valoa tomuisesta, hienoihin lyijypuitteihin asetetusta kissankulta-lasistaan. Kun he tulivat sisään, kohtasi heitä vilvakka pimeys. Ainoastaan yhden ikkunan läpitse, joka vähemmin oli varjossa, valon säteet lankesivat vinoon seinämaalaukselle, joka esitti viimeistä tuomiota. Muut osat kirkossa näyttivät sentähden vielä pimeämmiltä; vaan siellä täällä välkähtelivät kynttiläkruunujen hopeiset helut, kiehkurat jumalankuvissa ja hopealla kirjaillut ristit ja komeat ylistyskirjoitukset mustalla sametilla, koristaen Vorotinskin ruhtinasten, luostarin perustajien, ruumisarkkuja. Kultaus alttarin seinällä näytti hiililtä, jotka ovat tuhan peittäminä ja ovat sammumaisillaan. Tuntui kostealta, ja pyhä tuoksu lemusi. Vähitellen Maksimin silmät alkoivat tottua hämärään, ja hän rupesi erottamaan temppelin muita kummallisuuksia: tsaarillisten ovien yläpuolella oli Vapahtaja kunniassaan Kerubimien ja Serafiimien seurassa, niiden yllä taas kuusitoista hallitus-juhlaa. Suuri Johannes Kastaja esitettiin siivillä varustettuna ja kantaen maljassa katkaistua päätään. Sivuoviin oli kömpelösti kirjoitettu vertaus tuhlaajapojasta, taistelu elämästä ja kuolemasta ja hurskaan ja syntisen sielun lähdöstä. Nämät surulliset taulut kovasti vaikuttivat Maksimiin; kaikki käsitteet sydämen rauhasta, vanhempain vastustamattomasta vallasta, kaikki ennakkoluulot, joissa hän oli kasvatettu, pääsivät hänessä uudestaan valtaan. Hän epäili, oliko hän tehnyt oikein siinä, että vasten isän tahtoa oli hänen luotansa karannut? Mutta omatuntonsa vastasi hänelle, että hän oli tehnyt oikein; mutta se ei kuitenkaan ollut rauhallinen. Kun tammen lehtien, joita tuuli ikkunan ulkopuolella heilutteli, varjo liikahteli seinällä, niin hänestä tuntui, että pahat henget henkivät ja kulkivat…

Hurskas kauhu ahdisti hänen sydäntänsä. Hän lankesi maahan abotin eteen.

— Isäseni, hän sanoi, — minä olen suuri syntinen!

— Rukoile, — vanhus vastasi lempeästi: — suuri on Jumalan armo, paljon sinua katumisesi auttaa, poikani!

Maksim kokosi voimiansa.

— Raskas on minun rikokseni, — hän alkoi vapisevalla äänellä. — Kuule, isäseni, vaikea on minun rukoilla: rakkauteni tsaariin on hälvennyt, sydämmeni on hänestä kääntynyt!

Abotti katsahti ihmetellen Maksimia.

— Älä jätä minua, isäseni! — Maksim pitkitti: — kuule minua! Kauvan olen itseäni vastaan taistellut, kauvan pyhäinkuvain edessä rukoillut. Olen etsinyt sydämmestäni rakkautta tsaariin, vaan en ole löytänyt!

— Poikani — abotti sanoi, katsellen osanottavaisena Maksimia, — ehkä saatanan juonet ovat sinun järkesi pimittäneet; sinä herjaat itseäsi. Niin ei saata olla, että sinä vihaisit tsaaria. Monta raskasta syntiä on tässä huoneessa tunnustettu: on ollut kirkonvarkaita ja rosvoja, vaan ei ketään, joka olisi tunnustanut vihaavansa tsaaria!

Maksim vaaleni.

— Minä olen ehkä rikollisempi kuin kirkonvaras ja murhamies! — hän huudahti. — Mitä pitää minun tehdä? Sano minulle, neuvo minua! sydämmeni pakahtuu!

Ukko katseli tunnustajaa ja ihmetteli yhä enemmän.

Maksimin rehelliset kasvot eivät näyttäneet vähintäkään vihollisuuden tai syyllisyyden vivahdusta. Siinä näkyi vaan lempeät, hyväntahtoiset kasvot, semmoiset kuin vielä nytkin joskus tapaa Moskovan ja Volgan tienoilla niissä syrjäisissä seuduissa, joihin ei vielä ole tunkeutunut kaupunkien vaikutuksia.

— Poikaseni, — abotti pitkitti, — en usko sinua; sinä soimaat suotta itseäsi. En usko, että sydämmesi on tsaarista kääntynyt. Niin ei saata olla. Ajattelepas: tsaari on meille enämpi kuin isä, ja neljäs käsky käskee kunnioittamaan isää. Sanopas, poikani, minulle noudatatko käskyjä?

Maksim oli ääneti.

— Poikani, kunnioitatko isääsi?

— En! — Maksim virkki tuskin kuuluvasti.

— Etkö? — abotti toisti, ja peräytyen taaksepäin, risti itseänsä.

— Sinä et rakasta tsaaria? Et kunnioita isääsi? Mikä sinä olet?

— Minä olen … nuori opritshnikki sanoi: — minä olen Maksim Skuratov, Skuratov Bjelskin poika!

— Maljutanko poika?

— Niin! — Maksim sanoi, purskahtaen itkuun.

Abotti ei vastannut. Surullisena hän seisoi Maksimin edessä. Liikkumatonna katselivat synkät pyhäinkuvat heitä. Syntiset Viimeistä tuomiota kuvaavalla taululla korottivat käsiään taivaaseen päin, vaan kaikki olivat ääneti. Kirkon rauhallisuutta häiritsivät ainoastaan Maksimin nyyhkytykset, pääskysten liverrykset katon räystäillä sekä silloin tällöin abotin puoliääneen lausuma rukoussana.

— Poikani, — ukko viimein lausui, — kerro minulle kaikki järjestään äläkä salaa mitään minulta: kuinka sinussa syntyi viha tsaaria vastaan?

Maksim kertoi slobodassa olostaan ja viimeisestä keskustelustaan isänsä kanssa ja yöllisestä paostaan.

Hän kertoi vitkaan, pitäen väli-aikoja, ja kokosi usein ajatuksiaan, ettei mitään unhottaisi eikä salaisi hengelliseltä isältään.

Lopetettuansa kertomuksen, hän loi silmänsä maahan eikä pitkään aikaan uskaltanut katsoa abottiin, odottaen hänen tuomiotaan.

— Oletko minulle kaikki ilmoittanut? — abotti sanoi: eikö enää muuta ole sydämmelläsi? Etkö ole mitään miettinyt tsaaria vastaan? Etkö ole mitään ajatellut pyhää Venäjän valtaa vastaan?

Maksimin silmät säkenöivät.

— Isäni, ennen antaisin kaulani katkaista, kuin jotakin synnyinmaatani vastaan vehkeilisin! Syyllinen olen vastenmielisyyteni tähden hallitsijaa kohtaan, vaan en kavalluksen tähden.

Abotti pani kätensä hänen päälleen.

— Jumalan palvelija Maksim tulee puhtaaksi, — hän sanoi — kaikki syntinsä hän saa anteeksi!

Vieno ilontunne välähti Maksimin sydämessä.

— Poikani, — abotti sanoi, sinun tunnustuksesi on sinut puhdistanut. Pyhä kirkko ei soimaa sinua siitä, että jätit slobodan. Jokainen saa, vieläpä kaikkien pitääkin, välttää pahaa. Mutta pelkää myös ihmiskunnan vihollisen viekkautta. Kavahda Kurbskin esimerkkiä, häntä, joka korkealta bojari-asemaltaan heittäysi perkeleen palvelukseen.

— Laupias Jumala, — ukko pitkitti huoahtaen — on raskaitten syntiemme tähden antanut meille nämät kauheat ajat. Emme me saa tuomita lyhytnäköisyydessämme Hänen käsittämättömiä tekojaan. Kun Jumala lähettää meille tauteja ja puutteita, niin meidän tulee ainoastaan rukoilla ja nöyrtyä hänen tahdolleen? Niin nytkin: olemme saaneet ankaran ja julman tsaarin. Me emme tiedä, miksi hän meitä rankaisee! Sen vaan tiedämme, että hän on Jumalan lähettämä, emmekä me alistu Iivana Vasiljevitshin, vaan sen valtaan, joka hänet lähetti. Muistakaamme vanhaa ennustusta: "Jos joku maa tekee oikein Jumalan edessä, niin se saa hyviä ja oikeutta rakastavia tsaaria ja tuomaria; vaan jos se tekee syntiä Jumalaa vastaan, niin se saa pahoja tuomaria ja tsaaria, ja koko maassa pääsee suuri kurjuus valtaan!"

— Jää luoksemme, poikani! elä kanssamme. Kun sinua haluttaa lähteä, niin minä rukoilen veljeskunnan kanssa, että, mihin ikänä kuljet, Jumala ojentaisi tiesi! Vaan nyt, — abotti jatkoi lempeästi, ottaen päältään messupaidan, — nyt menemme aterioimaan. Henkisen ravinnon jälkeen emme saa ruumiillistakaan unhottaa. Meillä, on oivallisia haukia, onpa ruutanoitakin; syö kanssamme meidän laittamaa ja juo mettä tsaarin, ja korkea-arvoisen hallitsijan terveydeksi!

Ja ystävällisesti jutellen, ukko vei Maksimin ruoalle.

XXIII Luku.

Tie.

Hiljaisesti ja yksitoikkoisesti kului elämä luostarissa.

Vapaina aikoina kokoilivat munkit yrttejä ja valmistivat niistä rohtoja. Toiset harjottelivat maalausta, laittelivat kypressistä ristiä tai pyhäinkuvia, kaunistelivat, kullaten, puuvateja.

Maksim rakasti hyviä eräkkäitä. Ei huomannutkaan, kuinka aika riensi. Viikko kului, ja hän päätti lähteä. Vielä slobodassa ollessaan, Maksim oli kuullut Tatarien hyökkäyksistä Kasanilaisiin alueihin, ja hän oli jo kaavan halunnut yhdessä Kasanilaisten kanssa koetella sodan onnea vihollista vastaan. Ilmoittaessaan siitä ukolle, tämä tuli murheelliseksi.

— Mihin nyt aijot lähteä, poikani? — hän sanoi. — Me kaikki rakastamme sinua, kaikki olemme sinuun mieltyneet. Kenties saat sinäkin Jumalan siunauksen ja jäät ainaiseksi tänne! Kuule, Maksim, älä lähde!

— Minun täytyy, isäni! Kauvan on jo kohtaloni minua kehottanut kaukaisille maille. Etäältä kuulen tatarilaisen jousen äänen; kerran kun olin ajatuksissani, oli kuin nuoli olisi suhahtanut korvieni kohdalla. Tämä ääni, tämä suhina pakottaa minua lähtemään.

Eikä abotti enää pidätellyt Maksimia, vaan toimitettuaan matkarukouksen, siunasi häntä; surullisena veljeskuntakin jätti hänet hyvästi.

Ja taas Maksim ajoi ratsullaan viheriässä metsikössä. Samoin kuin ennenkin villakoira hyppeli hevosen ympärillä ja katseli iloissaan Maksimia. Äkkiä se alkoi haukkua ja juoksi eteenpäin. Maksim tarttui jo miekkansa kahvaan, odottaen jotain vaaraa, samassa kun tien mutkasta näkyi ratsastaja, puettuna keltaiseen viittaan, jota rinnan kohdalta koristi musta, kaksipäinen kotka.

Ratsastaja ajoi täyttä karkua, vihelteli iloisesti, hänellä oli kirjavalla hansikallaan valkea jahtihaukka siteissä.

Maksim tunsi hänet yhdeksi tsaarin haukankesyttäjäksi.

— Trifon! — hän huusi.

— Maksim Grigoritsh! — haukankesyttäjä vastasi iloisesti: — terve mieheen? Kuinka sinun armosi jaksaa? Kas missä sinä Maksim Grigoritsh olet! Mekös slobodassa mietimme, mihin sinä olet joutunut! Voi miten isäsi suuttui! Armahda, Jumala! Se oli kauheata! Ja paljoa puhutaan isästäsi, tsarevitshista sekä ruhtinas Serebrjanista. Ei voi tietää, mitä uskoa. Olipa se, Jumalan kiitos, hyvä, että sinä taas löydyit, Maksim Grigoritsh! Äitisi saa riemuita!

Maksim oli vihoissaan haukankesyttäjän kohtaamisesta. Mutta Trifon oli hyvänluontoinen nuorukainen, joka ymmärsi vaieta, kun asia niin vaati. Maksim kysyi, kauvanko hän oli ollut poissa slobodasta.

— Onhan jo kulunut; viikko siitä, kun Adragar lenti pois kentältä! — hän vastasi, osottaen haukkaansa. — Vaan ethän sinä, Maksim Grigoritsh tiedäkään! Niin, minut jo oli lempo viedä, kun tsaari suuttui minulle! Vaan laupias Jumala sääli minua, ja pyhä marttyyri Trifon teki minulle ihmetyön!

Haukankesyttäjä paljasti päänsä ja risti silmiään.

— Näetkös, Maksim Grigoritsh: hallitsija lähti viikko sitten linnustamaan. Hän päästi Adraganin irti pari kertaa; mutta kolmannella kertaa hiisi meni Adraganiin. Se alkoi iskeä haukkojakin, tappoi Smishljan ja Krushokin, ja sitten lähti! Ei ennättänyt kymmeneen lukea, kuin se jo oli näkymättömissä. Minä aijoin lähteä sen perässä, vaan mihin! Se oli mennyt aivan tietämättömiin. Yli-haukankesyttäjä ilmoitti tsaarille, että Adragan oli kadonnut. Tsaari kutsutti minut ja sanoi, että päälläni saisin vastata siitä: jos saisin hänen kiinni — saisin armon, joll'en — menettäisin pääni! Mitäs tehdä? Tsaari ei laske pilaa! Lähdin etsimään Adragania! Kun kuusi päivää olin harhaillut, jo alkoi kaulaani pakottaa; ajattelin: täytyy kai sanoa hyvästit päällensä. Aloin itkeä: itkeskelin siinä, kunnes nukuin metsässä. Aivan juuri kun olin nukkunut, niin ilmaantui minulle unessa näky: valo välähti puiden välistä, ja helinää alkoi kuulua metsässä. Ja, kuunnellessani ääntä, puhuin itsekseni unissani: niinhän se on kuin Adraganin siteitten helinätä. Katson: edessäni istuu valkealla ratsulla, kirkkaan valon peittämänä, nuori ratsumies, joka pitää kädellään Adragania. "Trifon! — ratsumies sanoi: — älä täältä etsi Adragania. Nouse ja mene Moskovaan päin Lasarjevin tienoille. Tiellä on mänty, sen männyn oksalla Adragan istuu." Herättyäni, selvisi minulle — vaikka en tiedä miten — se, että ratsumies oli pyhä marttyyri Trifon. Hyppäsin kohta ratsuni selkään ja annoin mennä Moskovaa kohden. Mitä ajattelet, Maksim Grigoritsh? kun tulin sinne — niin näen: todellakin on siellä mänty, ja Adragan istuu siinä, niinkuin pyhä mies sanoi!

Haukankesyttäjän ääni värisi, ja suuret kyyneleet vuotivat hänen silmistään.

— Maksim Grigoritsh, — hän jatkoi, pyhkien kyyneleitään: — nyt minä vaikka myyn kaiken omaisuuteni, rupean itse vaikka orjaksi ja rakennan pyhälle hyväntekijälleni rukoushuoneen! Sen rakennan sille paikalle, josta löysin Adraganin. Seinään maalautan aivan semmoisen kuvan, jommoisena hän minulle ilmaantui: istuen valkean ratsun selässä, korkealle kohottaen kättään, jolla hän pitää jahtihaukkaa. Lapsenikin ja jälkeentulevaiseni määrään ylistämään ja rukoilemaan häntä siitä, ettei tahtonut minun turmiotani, vaan pelasti pahasta orjansa! Kas, — haukankesyttäjä jatkoi, katsellen lintua: — tuoss' on Adragan! otan pois peitteen! Mitä kirut? Äläs huoli, haluatko lentää! Ei, veliseni, odota! Kylliksi olet lennellyt, en laske!

Ja Trifon ärsytti sormellaan Adragania.

— Kas kuinka äkäinen! Tempasee niin! Ja kirkuu sitten! Kuuluu, luullakseni, virstan taa.

Haukankesyttäjän kertomus koski Maksimia sydämmeen.

— Ota minultakin vähän apua! — hän sanoi, heittäen kourallisen kultakolikolta Trifonin hattuun. — Tuoss' on kaikki rahani! minä en tarvitse niitä, vaan sinun tarvitsee paljon koota rukoushuonetta varten.

— Palkitkoon sinua Jumala, Maksim Grigoritsh! Sinun rahoillasi rakennan koko kirkon enkä vaan rukoushuonetta! Kun tulen kotiin, slobodaan, niin toimitan rukouksen sinulle ja nautin herranehtoollisen sinun terveydeksesi! Ikuisesti olen sinun palvelijasi, Maksim Grigoritsh! Mitä tahdot, käske!

— Kuule, Trifon. Tee minulle pieni palvelus: — kun tulet slobodaan, niin älä kellekään hiisku, että kohtasit minut; vaan kolmen, neljän päivän päästä mene äitini luokse ja sano hänelle, — vaan ainoastaan hänelle, ettei kukaan kuulisi — sano, että poikasi on terve, Jumalan kiitos, ja tervehtii sinua.

— Niinkö ainoastaan, Maksim Grigoritsh?

— Kuule vielä Trifon: minä lähden pitkälle matkalle. Ehken aivan pian palaa. Niin, jos sinusta ei ole vaivalloista, niin juttele vähin äidilleni ja sano joka kerta silloin: minä olen kuullut, että poikasi elää tervennä, äläkä sinä sure häntä! Mutta jos äiti kysyy: keltä sitä olet saanut kuulla? niin sano: kuulinhan sitä Moskovalaisilta, jotka taas olivat sitä muilta kuulleet, vaan keltä, älä sano. Kun äitini vaan tietää sen, että voin hyvin.

— Näinköhän sinä et siis palaa tosiaankaan slobodaan.

— Sen Jumala tiesi; vaan älä sinä sano kenellekään, että kohtasit minut.

— Luota minuun Maksim Grigoritsh, en sano kellekään. Vaan jos sinä lähdet kauvaksi, niin en minä ota sinun rahojasi. Jumala rankaisee minua.

— Mitä minä rahoilla teen? Emmehän me ole missään pakanoitten maassa!

— Se on sinun tahtosi, vaan minä en voi ottaa rahoja. Hyvä olisi, jos tulisit kotiin. Miksipä minä kiskoisin sinun rahojasi kuin mikäkin rosvo! Tee miten tahdot, — en minä ota!

Maksim kohotti hartioitaan ja otti muutamia kolikoita Trifonin hatusta.

— Ell'et ota, — hän sanoi, — ehkä joku muu ottaa, minä en niitä tarvitse.

Hän jätti jäähyväiset haukankesyttäjälle ja ajoi eteenpäin.

Jo alkoi aurinko mennä mailleen. Puiden korkeat varjot tulivat korkeammiksi ja peittivät niittyjä. Maksimin rinnalla kulki hänen oma varjonsa, aivan kuin musta jättiläinen. Milloin se juoksi pitkin ruohistoa, milloin, tien kavetessa, ryömi pitkin puita ja pensaita. Villakoira näytti varjossaan aivan kuin satumaiselta pedolta. Vähitellen villakoiran, ratsun ja Maksimin varjot katosivat ruohikosta ja puista; alkoi hämärtää; siellä täällä vielä vähän valo välähteli pimeydessä; ilta-hyttyset nousivat suristen maasta ja liitelivät sinne tänne ilmassa. Kuu näkyi metsän reunalla: samoin himmenevällä taivaalla tähdet tuikkivat; etäältä häämötti avara kenttä.

Oi sinä syntymämaani! Sattuipa minullekin viimein onni kulkea saloillasi. Tasaisesti asteli ratsu puhallellen kuumuudesta ja huiskien hyttysiä pois; lämmin tuulen henki levitti kukkain ja hyvänhajuisten ruohojen tuoksuja ympäri, ja minusta tuntui milloin suloiselta, milloin surulliselta. Mieleeni johtui menneisyys ja taas tulevaisuus jälleen. Hauskaa on ajeleminen iltasin asumattomilla seuduilla, milloin metsässä, milloin kentillä, päästää ohjat valloilleen ja vaipua mietteihin, katsellen taivaan tähtiä.

Maksim oli jo hyvän tuokion ajanut, kun villakoira äkkiä nosti turpansa ilmaan ja huiski hännällään. Savun käryä alkoi tuntua. Maksim huomasi tarvitsevansa yösijan ja riennätti hevostaan. Pian hän huomasikin tiepuolessa rappeutuneen mökin. Siinä ei ollut savupiippuakaan, savu nousi vaan suoraan katosta. Matalasta ikkunasta näkyi valkea. Sisältä kuului hiljaista laulun hyrinää. Maksim lähestyi ikkunaa. Siitä hän näki köyhän majan kaiken sisustuksen. Leimuava päre valaisi huoneen kokonaan; kaikki oli likaista ja kulunutta. Permannosta kohosi vinoon väärä seiväs, jonka päässä riippui kehto. Noin kolmenkymmen-vuotinen, vaaleanverinen, kivulias nainen heilutti kehtoa laulaen hiljalleen. Hänen vieressään istui alaspäin kumartuneena harvapartainen mies, punoen virsuja. Kaksi lasta ryömi heidän jaloissaan.

Maksim oli kuulevinaan, että nainen mainitsi laulussaan hänen isänsä nimeä. Alussa hän luuli erehtyneensä, vaan pian hän kuuli selvään Maljuta Skuratovin nimen. Kovasti ihmetellen hän alkoi kuunnella. — Nuku, nuku, lapseni! — nainen lauloi.

Nuku, nuku, lapseni, Kunnes suru poistuu, Kunnes turmiotas ei! Tuu. tuu, tuu, Tuu, tuu, lapseni!

Pian paha katoo, Pian tsaari mestaa Ilkeän Maljuta koiran! Tuu, tuu, tuu, Tuu, tuu, lapseni!

Kaikki veri syöksyi Maksimin kasvoihin. Hän laskihe hevosen seljästä alas ja sitoi sen puuhun.

Ääni jatkoi:

Maljuta, ilkeä koira, Pyhää isää kiusasi Pyhää isä Filippoa! Tuu, tuu, tuu, Tuu, tuu, lapseni!

Maksim ei voinut enää kestää, hän sysäsi jalallaan oven auki.

Komean puvun ja opritshnikin kullatun miekan nähtyään, talon väki hämmästyi.

— Keitä te olette? — Maksim kysyi.

— Isäkulta, — ukko vastasi, kumarrellen ja änkyttäen pelosta: — minun nimeni, älä suutu, on Feodor, ja vaimoni on Maria!

— Millä te, hyvät ihmiset, elätte?

— Vennää revimme, hyvä veli, virsuja punomme ja teemme seuloja. Kauppiaat käyvät myymässä.

— Mutta vähän tietysti saatte?

— Vähän, isäkulta, aivan vähän! Ei aina saa syödäkseenkään. On vähältä kuolla nälkään ja viluun. Eikä hevostakaan meillä ole — että veisi tavaraa kaupunkiin. Sen sudet viime vuonna söivät.

Maksim katseli sääliväisenä miestä ja hänen vaimoaan sekä asetti pöydälle kultakolikkonsa.

— Olkoon Jumala kanssanne, ihmisrukat! — hän sanoi ja tarttui oveen, mennäkseen ulos.

Isäntäväki heittäytyi hänen jalkoihinsa.

— Isäkulta, kuka sinä olet? Sano meille ken olet? Kenen puolesta meidän tulee Jumalaa rukoilla?

— Älkää minun puolestani rukoilko, — vaan Maljuta Skuratovin. Sanokaapa minulle, kaukanako olen kasanilaisesta tiestä?

— Tämähän se on, haukkasemme, tämähän on kasanilainen tie. Me olemme aivan risteyksessä. Oikealle menee muronilainen, vasemmalle — vladimirilainen tie, vaan tänne suoraan — Rjasaniin! Vaan älä, ystävä-kulta, lähde nyt, ei ole nyt sopiva aika; eilen kokonainen kuormasto ryöstettiin maantiellä. Ja nyt, kerrotaan, ovat tattarit jälleen ilmestyneet. Ole yötä luonamme isäkulta, haukkasemme! Varjelkoon Jumala vaarasta!

Mutta Maksimia ei haluttanut jäädä mökkiin, missä äsken hänen isäänsä kirottiin. Hän lähti etsimään muualta yösijaa.

— Isäkulta! — mökin asukkaat huutelivat hänen jälkeensä, — käänny takaisin, ystävä, kuule sanaamme. Et sinä ole turvassa yöllä sillä tiellä!

Vaan Maksim ei kuullut ja ajoi eteenpäin. Kun hän oli muutaman virstan ajanut, niin yht'äkkiä villakoira syöksi pimeään pensaikkoon ja alkoi haukkua niin kovasti ja itsepintaisesti, kuin olisi keksinyt jonkun väjyvän vihollisen.

Turhaan Maksim vihelsi sille. Villakoira syöksyi pensastoon, palasi hurjana takaisin ja taas ryntäsi eteenpäin.

Ikävystyen sen takaisin kutsumiseen, Maksim tarttui miekkaansa ja ratsasti suoraan pensaikkoon. Muutamia miehiä, varustettuna puukangilla, hyökkäsi häntä vastaan, ja käheä ääni kirkui:

— Alas ratsulta!

— Tuoss' on sinulle! — Maksim sanoi, antaen iskun sille, joka oli lähinnä.

Rosvo horjahti.

— Se ei ole tarpeeksi! — Maksim jatkoi, aikoen antaa hänelle toisenkin iskun; mutta miekka sattui toisen rosvon kankeen ja katkesi.

— Aha, katsoppas hänen pukuaan! Hän on opritshnikki! Ota hänet elävänä! — huudahti karkea ääni.

— Tosiaankin hän on opritshnikki, — mörisi toinen: — nythän meillä ilot alkaa!

— Hei Hlopko! nyt sitä iloitaan!

Ja samassa kaikki ryntäsivät Maksimin kimppuun ja vetivät hänet ratsun seljästä alas.

XXIV Luku.

Rosvojen kapina.

Puolitoista virstaa siitä paikasta, jossa hyökkäys Maksimia vastaan tapahtui, istui asestettuja joukkoja viinakolpakoitten ympärillä. Maljat kulkivat miehestä mieheen. Leimuavat roviot valaisivat tylyjä kasvonpiirteitä, vanukkeisia partoja ja erilaisia vaatteuksia. Oli siellä vanhoja tuttujakin: oli Andrjushka, Vaska ja punatukkainen laulaja; vaan Korshunia ei näkynyt. Rosvot mainitsivat usein häntä, särpien kolpakoista ja tyhjentäen maljoja.

— Oh, — puheli yksi, — mitenkähän se ukkomme nyt jaksaa?

— Niin miten, — vastasi toinen: ehkä kiskovat häntä varpaista tai päänahasta.

— Eihän vanha piru vaan anna ilmi; luullakseni ei hän tuhlaile sanoja!

— Tietysti ei, hän ei ole sellainen; viekööt vaikka pään, hän ei sano!

— Sääli harmaata partaa! Onpa tuo atamanikin mies. Itsensä pelasti, vaan ukon jätti!

— Mikä hän on atamaniksi? Ehkä siksi, että tahallaan surmaa miehiään jonkun ruhtinaan hyväksi!

— Näetkös, he ovat ruhtinaan kanssa liitossa. Nytkin he istuvat samassa pesässä. Älä puhu ruhtinaasta; jos atamani kuulee, niin varjele Jumala.

— Kuuli, jos kuuli! Minä sanon hänelle vasten naamaa, ettei hän ole atamani. Korshun olkoon meidän ätamanimme! Hän oli kuin malka Perstenin silmässä, senvuoksi tämä jättikin hänet tahallaan pinteeseen!

— Niin, tosiaankin hän jätti Korshunin tahallaan pulaan!

Synkkä murina kuului rosvojen kesken.

— Tahallaan, tahallaan jätti pulaan! — sanoi moni.

— Tämän ruhtinaan edestäkö? — kysyi yksi. — Mitä hänestä on sitten? Lunnaitako atamani hänestä odottaa vai mitä?

— Ei, ei lunnaita! — punatukkainen laulaja vastasi. — Tsaari, näet, loukkasi ruhtinasta, tahtoen rangaista häntä; niin ruhtinas tuli tsaarin luota meille; sanoo: minä itse vien teidät, pojat, slobodaan, minä nimittäin tiedän, missä valtion rahasto on. Kaikki opritshnikit surmaamme ja ja'amme rahaston!

— Vai niin! Miks'ei hän siis vie meitä sinne? Johan me olemme kolme vuorokautta olleet täällä!

— Sen vuoksi, että atamanimme on akka!

— Ei, älä sano niin: Persten ei ole akka!

— Jollei akka, niin sitäkin huonompi! Ehkäpä hän petkuttaa meitä!

— Ehkä, — sanoi joku: — hän halua tsaarin kassaa itselleen, ettei meidän vaan onnistuisi haistaakaan!

— Niin, niin, Persten tahtoo myydä meidät, samoinkuin Korshuninkin!

— Vaan sellaisiin ei hän sattunutkaan!

— Ukkoa hän ei tahdo pelastaa!

— Mitä me hänestä! Kyllä me pelastamme ukon ilman häntäkin!

— Ja otamme ilman häntäkin valtion kassan; johdattakoon ruhtinas yksin meitä!

— Nythän on paras aika: tsaari kuuluu olevan Jumalaa rukoilemassa; slobodassa tuskin ovat puoletkaan opritsnikkeja.

— Sytyttäkäämme sloboda uudestaan!

— Surmatkaamme slobodassa olijat!

— Pois Persten! Johtakoon ruhtinas meitä!

— Johtakoon ruhtinas! Johtakoon ruhtinas! — kaikui joka taholta.

Ikäänkuin salama, levisivät sanat joukosta toiseen, saapuivat kaukaisemmillekin rovioille, ja kaikkialla alkoi ankara riehuna. Kaikki tunkivat majan ympärille, jossa Serebrjani vilkkaasti ja kiihkeästi puheli Perstenin kanssa.

— Se on sinun asiasi, — atamani lausui: — suutut, tai et, vaan sinua en laske! En sen vuoksi sinua tuonut ulos vankilasta, että jälleen panisit pääsi mestaustukille!

— Pääni riippuu kokonaan minusta — ruhtinas vastasi suuttuneena. — Ei sen tähden minua tarvinnut pelastaa slobodasta, että nyt taas saan olla vankina.

— Oh, ruhtinas, ajasta riippuu paljon. Tsaari ehkä muuttaa mielensä, ehkäpä kuoleekin: kaikkea voi tapahtua; kun vaara on ohitse, mene mihin tahdot.

— Mitäs tehdä? — hän lisäsi, nähdessään Serebrjanin kiihtyvän vihan: — ehkä sinun on vielä sallittu elää ihmisten ilmoilla. Sinä olet luonteeltasi jäykkä, Nikita Romanitsh, myöskin minä pidän lujasti päätökseni; nyt sattui kirves kiveen, ruhtinas!

Samassa kajahti rosvojen äänet aivan majan edustalta.

— Slobodaan, slobodaan! — kirkuivat juopuneet mellastajat.

— Päästäkäämme punainen hanhi slobodaan!

— Laskemme koko hanhiparven!

— Pelastamme Korshunin!

— Pelastakaamme ukko!

— Riistämme viinit kellarista!

— Kaivamme kullat esille!

— Surmaamme koko opritshninan!

— Tapamme kaikki, kuin slobodassa löydämme!

— Missä on ruhtinas? Hän johtakoon meitä! — Ruhtinas johtakoon meitä!

— Ellei hän tahdo, niin nostamme hänet haapaan!

— Niin teemme!

— Perstenin samoin!

— Perstenin nostamme haapaan!

Persten hypähti paikaltaan.

— Mitä melua he siellä pitävät! — hän lausui. Jo kauan kuulin heidän meluansa. On kuin piru olisi päässyt irti! Nyt heidät lempo vie! No, ruhtinas, oli miten oli, tee kuin tahdot; en enää estä sinua: tahtojalle tahtonsa, kävijälle tiensä! mene heidän luoksensa ja sano, että johdatat heidät slobodaan!

Serebrjani kuohahti suuttumuksesta, — Minäkö johdattaisin teitä slobodaan — hän sanoi; — ennen saatte pääni ruumiista kiskoa!

— Oh, ruhtinas, sano ainoasti sanoaksesi. Kansa, näöthän, on järjetön; huomenna tulevat järkiinsä!

— Ruhtinas! — kirkuivat äänet: — sinua kutsutaan, tule ulos!

— Mene ulos, ruhtinas — Persten toistihe — muuten tunkeutuvat majaan — se on pahempi!

— No hyvä, — ruhtinas sanoi, mennen ulos majasta. Katsotaan, miten saavat minut viemään heitä slobodaan!

— Aha — kiljahtivat rosvot; — jopa tuli!

— Johdata meitä slobodaan!

— Ole meidän atamanimme, muuten saat nuoran kaulaasi!

— Niin, niin! — karjuivat äänet.

— Me kunnioitamme sinua! — huusivat toiset; — ole atamanimme, muuten hirtämme sinut!

— Jumal'auta, me hirtämme!

Persten, tuntien Serebrjanin kiivaan luonteen, kiiruhti myöskin ulos.

— Mitä te, veikkoset, niin olette vimmoissanne? Miksi kurkkujanne revitte? Johdattaahan ruhtinas teidät, mihin haluatte, jahka aamu vaan on tullut; vaan nyt antakaa hänen levätä, nukkukaa itsekin; johan olette tarpeeksi iloinneet!

— Mitä sinun meihin tulee? — ärähti muuan: — ethän sinä ole meidän atamanimme!

— Kuulkaa, veliset, kiljasivat toiset: — hän ei halua jättää päällikkyyttään!

— Hirteen hän!

— Hirteen, hirteen!

Persten vilkasi joka taholle ja näki ainoastaan vihamielisiä kasvoja.

— Voi, te lemmon ruoat! — hän sanoi, — minäkö välittäisin teidän päällikkyydestä? Asettakaa atamaniksi itsellenne kenen tahdotte, minä en siitä välitä, syljen minä teille!

— Hyvä! — huusi joku.

— Kauniisti puhuu! — lisäsi toinen.

— Syljen minä teille! — Persten jatkoi: — vähänkö teidän kaltaisianne löytyy? Mikä kunnia on teidän atamaninanne olla! Mieluummin lähden Volgan virralle, kuin sellaisia johdatan.

— Äläs, veli, soittele. Et pääsekään niin helposti; vielä sinutkin myydään, samoin kuin sinä myit Korshunin!

— Me emme päästä; pysy luonamme; tottele uutta atamaniamme!

Rajut huudot hämmensivät Perstenin äänen. Isokasvuinen rosvo lähestyi Serebrjania pikari kädessä.

— Isäseni! — hän sanoi, lyöden leveällä kämmenellään häntä olkapäälle: pääsi menetit, kun rupesit veljeksemme, juokaamme siis yhdessä ja syleilkäämme!

Jumala ties, mitä Serebrjani olisi tehnyt. Jos hän olisi murtanut rosvon kädessä olevan maljan, niin juopunut lauma olisi hänet rikki repinyt; vaan silloin onneksi uudet huudot vetivät hänen huomiotaan puoleensa.

— Katsokaa, katsokaa! — kuului joukon huuto: olemme saaneet opritshnikin kiinni! Opritshnikkia tuodaan! Katsokaa, katsokaa!

Metsästä tuli muutamia miehiä, puettuina rikkinäisiin vaatteihin ja varustettuina puukangilla. He toivat kanssansa sidotun Maksimin. Rosvo, jota hän oli lyönyt, ajoi Maksimin ratsulla. Edellä kulki Hlopko vihellellen ja hyppien. Haavoitettu villakoira laahustihe perässä.

— Hei, veikkoset! — Hlopko lauleli, näpähytellen sormiaan:

"Vieraat tulivat leskein kartanoille, Kirveet heiluivat yli päitten!…"

Ja Hlopko heitti kuperkeikkaa, löi kämmeniinsä ja pyöri kuin hyrrä.

Punatukkainen laulaja ei malttanut enää, vaan tempasi huilun ja yhtyi auttamaan toveria.

Molemmat alkoivat hyppiä ja kiemurrella Maksimin ympärillä.

— Katsoa piruja! — Persten sanoi Serebrjanille, — Hepäs eivät heti tapa opritshnikkia, vaan kiduttavat ensin; ja minä tunnen molemmat: jospa nämät saisivat tehdä mielensä mukaan, niin ei nuorukaisen olisi hyvä olla.

Opritshnikin vangitseminen tuotti tosiaan koko joukolle juhlan. He tahtoivat kostaa Maksimille kaiken, mitä olivat hänen tovereiltaan kärsineet.

Heti alkoi muutamia karkean samaisia miehiä tehdä valmistuksia hänen surmakseen.

Asetettuaan maahan neljä paalua, he kiinnittivät niihin poikkipuut ja naulasivat niitä.

Maksim katseli kaikkea sitä rauhallisesti. Ei häntä kuolon tuskat hirvittäneet; vaan surullista oli heittää henkensä sidotuin käsin ja miekatta, kuullen ainoastaan piinaajiensa raakoja lauluja ja ilkeätä pilkkaa eikä sotahuutoja ja hevosten hirnuntaa.

"Ennustus on pettänyt minua", hän ajatteli, "tänlaista loppua en kuvaillut itselleni. Vaan tapahtukoon Jumalan tahto!"

Samassa hän huomasi Serebrjanin, tunsi hänet ja aikoi mennä hänen luokseen. Mutta punatukkainen laulaja tempasi häntä takin kauluksesta.

— Tuossa on valmis vuode, — hän sanoi: — päästä viitta ja nuku, vai mitä!

— Irrottakaa käteni, — Maksim vastasi: — en voi siunatakaan itseäni![20]

Hlopko katkasi puukolla köydet, joilla Maksimin kädet olivat sidotut.

— Siunaa nyt, vaan nopeasti — hän sanoi, ja kun Maksim oli rukoillut, Hlopko ja punatukkainen riistivät häneltä vaatteet ja alkoivat sitoa hänen käsiänsä ja jalkojaan lavan poikki puihin.

Samassa Serebrjani astui esiin.

— Pojat! — hän sanoi sellaisella äänellä, joka oli sotajoukossa tottunut kajahtelemaan: — kuulkaa!

Ja hänen voimakkaat sanansa levisivät läpitunkevasti pitkin joukkoa, ja, huolimatta melusta ja huudoista kaikuivat etäisimpienkin rosvojen kuultaviksi.

— Kuulkaa! — ruhtinas jatkoi. — Kaikkiko te tahdotte, että minä olisin päällikkönne? Kenties on joukossanne niitäkin, jotka eivät tahdo minua?

— Oh! — huudahti joku — ethän sinä vaan peruuta sanaasi?

— Kuulepas, älä laske meistä pilkkaa!

— Kun annetaan päällikkyys, niin ota!

— Ota arvo, kun se on kokonainen!

— Antakaa siis minulle atamanin tshekani! — Serebrjani sanoi.

— Kas sekö! — huudahtivat rosvot. — No se onkin tarpeen!

Ruhtinaalle annettiin Perstenin tshekani.

Nikita Romanovitsh astui suoraan punatukkaisen laulajan luo.

— Päästä irti opritshnikki! — hän sanoi.

Punatukkainen katsoi häntä ihmetellen.

— Päästä heti! — Serebrjani ankarasti toisti.

— Mitä sinä! — punatukkainen sanoi: — sinäkö pidät hänen puoltaan! Katso onko oma pääsi lujassa?

— Kirottu! — ruhtinas karjasi: — älä lörpöttele, kun minä käsken!

Ja huimaisten tshekanillaan, hän halkasi häneltä kallon.

Punatukkainen kaatui ääntäkään päästämättä.

Serebrjanin käytös hämmästytti rosvoja. Mutta hän ei antanut heille miettimisen aikaa.

— Päästä sinä irti! — hän sanoi Hlopkolle, kohottaen tshekanin hänen päänsä yli.

Hlopko katsahti ruhtinasta ja riensi päästämään Maksimia.

— Pojat! — Nikita Romanovitsh jatkoi: — ei tämä nuori mies ole niitä, jotka teitä ovat loukanneet; minä tunnen hänet, hän on yhtähyvin opritshninan virkamies kuin tekin. Varjelkoon Jumala teitä koskettamasta häntä vaikkapa vaan sormella! Vaan nyt ei saa vitkastella, asettukaa sadottaisin joukkoihin, minä johdatan teitä. Serebrjaniin kova ääni, käskevä käytös ja odottamaton päättäväisyys tekivät valtavan vaikutuksen rosvoissa.

— Aha, — lausuivat muutamat puoliääneen, hän ei suinkaan laske leikkiä!

— Siinä on oikea atamani! — puhuivat toiset: — hän lannistaa vaikka kenen.

— Hänelle pitää korvat olla auki, eikä saa lörpötellä! Katso, miten hän laulajan nutisti!

Näin rosvot tuumiskelivat, eikä ketään haluttanut enää taputella Serebrjania hartioihin, tai muuten tehdä likeistä tuttavuutta hänen kanssaan.

— Terveeksi, ruhtinas! — Persten supisi, katsellen kunnioittavaisesti Nikita Romanovitshia: — kas, miten kovasti sinä heitä kourit! Mutta älä nyt anna heidän miettiä, vaan johdata heitä matkalle slobodaan päin, ja siellä käyköön, miten Jumala suo!

Vaikea oli Serebrjanin asema. Rosvojen päällikkönä ollen hän pelasti Maksimin ja voitti aikaa; mutta kaikki olisi jälleen kadotettua, jos hän kieltäytyisi johtamasta tuota ohjatonta laumaa. Ruhtinas käänsi mielensä Jumalaan ja heittäysi hänen tahtonsa alle.

Jo alkoivat rosvot varustautua retkelle ja keskustelivat juuri, mikä oli kohdannut erästä Fedjka Poddubnia, joka aamulla oli osastonsa kanssa lähtenyt eikä vielä ollut palannut.

— Kas siinä Fedjka! — virkkoi joku: — tuossa hän tulee poikineen!

Poddubni oli laihanpuoleinen, roteva mies; hänen toinen silmänsä oli kiero, ja kasvot olivat ryppyiset.

Hänen mekkonsa oli repaleissa. Hän kulki raskaasti, polvet koukussa niinkuin voimaton ihminen.

— Mitä? — kysyi eräs rosvo.

— Luulen, että sattui onkeen? — liitti toinen.

— Sattui, sattui, vaan ei meidän! — Poddubni sanoi, istuen tulen ääreen. Kas, poikaseni, paljo on sydämelläni syntiä, vaan tänään, niin tuntuu, olen puolet myönyt.

— Kuinka niin?

Poddubni käännähti toveriensa puoleen.

— Tuokaa pakana tänne, veikkoset!

Tuliroviolle tuotiin sidottu, roteva mies, puettuna kirjavaan viittaan. Hänen muodottoman isossa päässään törötti korkea hattu, jonka reunat olivat alaspäin kääntyneet. Litteä nenä, ulkonevat poskipäät ja pienet silmät todistivat, ettei hän ollut venäläistä syntyperää.

Eräs Poddubnin toveri toi esiin keihään, nuolikotelon vasamoineen, jotka olivat otetut vangilta.

— Tämähän on tatarilainen! — huudahti joukko. — Tatarilainen, — Poddubni toisti, — ja minkälainen! Töintuskin tultiin hänen kanssaan toimeen, hän on aika poika! Ellei olisi ollut Mitka muassa, niin kyllä hän olisi lentänyt kynsistämme!

— Kerro, kerro! — rosvot huusivat.

— No niin, veikkoset, aamulla me kuljimme Rjasanin tiellä, pidätimme kauppiaan ja aloimme nuuskia häntä; hänpäs puhuu, ei ole minulla, hän puhuu, mitään otettavaa, minä, hän sanoo, tulen Rjasanista, tatarilaiset olivat vallanneet kaiken tien ja ryöstivät minut typötyhjäksi, eikä minulla nyt ole, millä voisin Moskovaan asti laahustaa.

— Kas roistoja! — sanoi eräs joukosta.

— Mitäs teitte kauppiaalle? — kysyi toinen.

— Annoimme hänelle riunan[21] matka-avuksi ja laskimme hänet menemään, — Poddubni vastasi. — Samassa kohtasimme talonpojan, hän kertoi, että tatarilaiset vielä eilen olivat hyökänneet kylään ja polttaneet kaiken. Pian me itsekin näimme saman sekasorron: me laskimme vähintäinkin tuhannen hevosta. Ja siellä kulki talonpoikia akkoineen ja lapsineen ulvoen ja huutaen: meidänkin kylämme polttivat tatarilaiset, ryöstivätpä kirkonkin, raastivat pyhäin kuvat ja tekivät messupuvuista hevosloimia…

— Voi, noita roistoja! — rosvot kirkasivat: — kuinka heitä, piruja, vielä maa kantaa?

— Papin, — Poddubni lisäsi, — he sitoivat hevosen häntään…

— Papin? Ja eikö heitä, koiran poikia, salama tappanut!

— Jumala nähköön!

— Eikö Venäjän miehellä ole sitten kättä kirottua tataria vastaan!

— Sepä se, että käsiä on vähän! Kaikki rykmentit ovat hajallaan; on jäljellä ainoastaan talonpoikia, akkoja ja ukkoja, ja pakanoille onkin se mieluista, ettei ole sotaväkeä, joka heille antaisi kelpolailla!

— Oh kyllä minä heille näyttäisin.

— Niin minäkin!

— Mutta miten saitte pakanan kynsiinne?

— No niin. Kuulemme tieltä kavioin kapsetta. Minä puhun pojille: kätkeykäämme, sanon, pensastoihin, katsokaamme, kuka se on, joka kulkee? Kätköstämme huomaamme, kun ajaa nelistäen noin kolmekymmentä miestä, kummalliset hatut heillä oli ja piikit, joutset nuolineen. Veikkoset, puhelen, kas tuossa on niitä riivattuja! Paha vaan, että meitä on näin vähän, muuten saattaisimme tapella! Yhtäkkiä putosi eräältä säkki maahan. Hän ryömi alas hevosen selästä nostaakseen säkkiä ja pannakseen sitä tarakkaan, vaan hänen toverinsa jatkoivat sillä aikaa matkaansa. Veikkoset, minä sanon, hyökkäämmekö hänen kimppuunsa. No, pojat, nyt jäljessäni kaikki! Näin sanottuani heittäysimme kaikin tatarin niskaan. Mutta mihin! Hän kun vaan liikahutti hartioitaan, — niin silloin me kaikki lensimme nurinniskoin. Kun uudestaan yritimme, niin asia oli sama. Silloin Mitka puhelee: tehkää tilaa, veikkoseni, hän sanoo, älkää häiritkö minua! Me annoimme tilaa hänelle ja hän tempasi piikin tatarilta, otti häntä niskasta kiinni ja painoi maahan. Sitten me panimme rukkasen hänen suuhunsa ja sidoimme hänet kuin pässin.

— Katsos Mitkaa! — virkkivät rosvot.

— Niin, hän kaataa vaikka härän kumoon sarvesta! — Poddubni huomautti.

— Kuules Mitkä! — kysyi joku: — kaadatko sinä härän?

— Miksi niin! — Mitka vastasi, etääntyen syrjemmäksi, haluamatta jatkaa keskustelua.

— Mitäs tatarin säkissä oli? — Hlopko kysyi.

— Katsokaa poikaset!

Poddubni aukasi säkin ja otti siitä kappaleen messupukua, kallisarvoisen alttarikaapin,[22] pari kolme panagiaa[23] ja kultaisen ristin.

— Voi, sitä koiraa! — huudahti koko joukko: — siis hänkin on ollut kirkkoa ryöstämässä!

Serebrjani käytti hyödykseen rosvojen kiivastumista.

— Pojat! — hän sanoi: — näettekö, kuinka kirotut tatarit herjaavat Kristuksen uskoa? Näettekö, kuinka pakanat tahtovat pyhän Venäjän turmioon syöstä? Näinköhän me, pojat, olemme tulleet pakanoiksi? Annammeko me häväistä pyhäin kuvat? Sallimmeko pakanain polttaa Venäjän kyliä ja repiä veljiämme?

Sekava nurina kulki pitkin joukkoa.

— Pojat, — Nikita Romanovitsh jatkoi, — kuka meistä ei ole velkaa Jumalalle synneistämme! Niin maksakaamme nyt velkamme ja ansaitkaamme itsellemme armo Jumalalta, hyökätkäämme kaikki, niin paljon kuin meitä on, kirkon ja Venäjän maan vihollisia vastaan!

Serebrjanin sanat tekivät joukkoon väkevän vaikutuksen. Miehuullinen puhe pisti terävästi monen paatuneesen sydämmeen, monessa pörhöisessä rinnassa leimahti isänmaanrakkauden tuli. Vanhat rosvot pudistelivat päitään, nuoret katselivat toisiaan. Kovat huudot kaikuivat yleisen puheen yli.

— Mitä! — sanoi eräs: — näinköhän sopii jättää Herran temppeleitä häväistäviksi!

— Ei sovi, ei! lisäsi toinen.

— Kahta kuolemaa ei ole, yhtä ei voi välttää! — virkkoi kolmas: — parempi kuolla kentällä kuin hirsipuussa!

— Se on totta! — lausui muuan vanha rosvo: — taistelukentällä on kuolemakin kaunis!

— Oli miten oli! — sanoi muuan nuori hurjapää, astuen esiin: — en tiedä mitä toiset, vaan tatareja vastaan menen!

— Ja minä! ja minä! ja minä! — huudahti moni.

— Teistä sanotaan, — Serebrjani pitkitti, — että te olette Jumalan unhottaneet, ja ettei teihin ole jäänyt sielua eikä omaatuntoa. Siis näyttäkää nyt, että ihmiset valehtelevat ja että teillä on sielu ja omatunto. Näyttäkää, että jos on kysymyksessä Venäjän ja uskon puolesta taisteleminen, tekin yhtä uljaasti kuin sotaväki ja opritshnikit teette velvollisuutenne.

— Teemme niin! teemme! huusivat kaikki rosvot yhteen suuhun.

— Emme salli pakanain häväistä pyhää Venäjän valtakuntaa!

— Me hyökkäämme uskottomia vastaan!

— Johdata meitä tatarilaisten kimppuun!

— Johdata meitä, johdata! Taistelemme pyhän uskon puolesta!

— Pojat! ruhtinas sanoi: — ja jos me lyömme uskottomat, niin tsaari huomaa, ettemme ole opritshnikkejä huonommat, ja hän antaa vikamme anteeksi ja sanoo: en enää tarvitse opritshninaa, onhan minulla ilman sitäkin uskollisia ja hyviä palvelijoita!

— Ehkä hän niin sanoo, — rosvot huudahtivat, — kun vaan me palvelemme häntä, pannen päämme alttiiksi!

— Enhän minä niin halusta ominpäin ryöväriksi ruvennut; — virkkoi eräs.

— No enpä suinkaan minäkään! — jatkoi toinen.

— Kuolkaamme siis, jos tarve vaatii, Venäjän puolesta! — ruhtinas sanoi.

— Kuolkaamme siis! — rosvot säestivät.

— Eikö me, pojat, — Serebrjani pitkitti, — jos Venäjän vihollisia vastaan tappelemme, juoda venäläisen tsaarin malja!

— Juodaan!

— Ottakaa maljanne ja tuokaa minullekin lasi!

Ruhtinaalle tuotiin lasi; kaikki rosvot täyttivät maljansa.

— Siis eläköön terveenä koko Venäjän maan suuri hallitsija, tsaarimme Iivana Vasiljevitsh! — Serebrjani lausui.

— Eläköön tsaari! — rosvot toistivat.

— Ja eläköön Venäjän maa! — lausui Serebrjani.

— Eläköön Venäjän maa! — rosvot toistivat.

— Ja sortukoot kaikki pyhän Venäjän ja oikeauskoisen kristinopin viholliset! — ruhtinas jatkoi.

— Ja sortukoot tatarit! Sortukoot Venäläisen uskon vastustajat! — rosvot huusivat kilvassa.

— Johdata meitä tatareja vastaan! Missä ovat nuot pakanat, jotka meidän kirkkojamme polttavat?

— Vie meitä sinne, — kaikui joka taholta.

— Tuleen tuo tatarilainen! — kirkasi joku.

— Hän tuleen! Liekkeihin! — lisäsivät toiset.

— Hiljaa, pojat! — Serebrjani sanoi: — tutkikaamme ensin häntä. Vastaa, — ruhtinas sanoi, kääntyen tattarilaiseen, — paljoko teitä on? Missä on teidän asemanne?

Tatarilainen ilmoitti merkillä, ettei muka ymmärtänyt.

— Odota, ruhtinas, — Poddubni sanoi: — me irrotamme hänen kielensä. Annappas, Hlopko, kekäle. Niin. No, puhutko?

— Puhun, isäkulta! — tatarilainen tulen polttamana kirkasi.

— Paljoko teitä on?

— Paljo, isäkulta, paljo!

— Kuinka paljon?

— Kymmenen tuhatta, isäkulta, tänään on kymmenen tuhatta, vaan huomiseen on tullut satatuhatta!

— Siis te olette vaan etujoukkoja! Kuka johtaa teitä?

— Khaani toi!

— Itsekö khaani?

— Ei itse! Khaani tulee huomenna; nyt tuli Shirinskin ruhtinas, Shikmat!

— Missä hänen asemansa on?

Tatarilainen ei taaskaan ollut ymmärtävinään.

— Kekäle tänne, Hlopko! — Poddubni karjasi.

— Lähellä on asema, isäkulta, lähellä! — tatarilainen kiirehti vastaamaan: — ei etäämmällä kuin kymmenen virstan päässä.

— Näytä tietä! — Serebrjani käski.

— En osaa, isäkulta! En voi nyt nähdä tietä. Huomenna voin, isäkulta!

Poddubni nosti tulisen kekäleen tatarilaisen sidottuja käsiä kohti.

— Löydätkö tien?

— Löysin, isäkulta, löysin!

— Hyvä, — Serebrjani virkkoi, — syökää nyt, veikkoset, syöttäkää tatarilaistakin ja sitten lähdetään. Näytämme viholliselle, mitä merkitsee venäläinen voima!

XXV Luku.

Valmistus taisteluun.

Joukossa alkoi sellainen liike, juoksu ja huuto, ett'ei Maksim ennättänyt edes kiittääkään Serebrjania. Kun vihdoin rosvot olivat järjestyneet ja lähteneet liikkeille metsästä, niin Maksim, jolle annettiin hevonen ja aseet takasin, ajoi ruhtinaan rinnalla.

— Nikita Romanovitsh, — hän lausui — maksoit, maksoit sinä tänään minulle siitä karhusta!

— No mitäpä, Maksim Grigoritsh, — Serebrjani vastasi, — siksihän elämmekin maailmassa, että autamme toisiamme!

— Ruhtinas, Persten tarttui puheesen, ratsastaessaan hänkin Serebrjanin sivulla, katsellessani sinua ajattelin: voi, ettei häntä saa nähdä eräs nuorimies, joka jäi minusta Volgan rannoille. Vaikka onkin hän halpa-arvoinen, minun vertaiseni, niin pitäisit sinä hänestä, ruhtinas, ja hänkin sinusta! En tahdo sinua sillä loukata, vaan niin te olette yhdenlaiset luonteeltanne. Kuin sinä puhuit pyhästä Venäjästä, silloin silmäsi leimusivat, ja minäkin muistin Jermak Timofejitshin. Kovin hän rakastaa syntymämaataan, vaikka onkin rosvo. Usein hän jutteli minulle, kuinka omatunto vaatii häntä tekemään kotimaalle palvelusta. Oi, jospa hän nyt olisi mukana taistelussa tatarilaisia vastaan. Hän yksin vastaisi sataa. Kun hän huutaa: pojat, perässäni! niin, tuntuu siltä, kuin itsekin kasvaisit, tulisit voimakkaammaksi, niin ettei mikään näyttäisi voivan sinua enää estää, ja kaikki vaan ympärilläsi sortuisi. Totta tosiaan olet sinä hänen kaltaisensa, Nikita Romanovitsh, en loukata sillä tahdo!

Persten vaipui ajatuksiinsa. Serebrjani ajoi verkalleen, katsellen tummaan etäisyyteen. Maksim oli ääneti. Sekavasti kumahtelivat rosvoin askeleet maantiellä, tähtikirkas yö hiljalleen vetäytyi uinailevan maan yli. Kauvan kulki joukko tatarin johdattamaan suuntaan, jolloin tätä Hlopkon ja Poddubnin miekat virkistivät.

Äkkiä kuului etäältä kummallisia merkitseviä ääniä.

Ei se ollut ihmisen, ei jahtitorven, eikä guslain ääntä, vaan ikäänkuin tuulen suhinaa kahilassa, jos ruoko voisi helistä kuin lasi tai soittokalun kielet.

— Mitä se on? — Nikita Romanovitsh kysyi, seisauttaen hevosensa.

Persten otti hatun päästänsä ja laskeutui kuuntelemaan maata vasten.

— Odota, ruhtinas, annas kun kuuntelen! Ääni kuului selvästi ja alakuloisesti, milloin hopealta helähtäen, milloin humisevan metsän kaltaisesti suhisten, — äkkiä se vaikeni, ikäänkuin aavikkotuulen puuskauksesta.

— Jopa lakkasi! — Persten sanoi nauraen… Kas, minkälainen rinta sillä on! Luulenpa, että hän puhalsi puolen tuntia henkeä vetämättä!

— Mikä se oli? — ruhtinas kysyi.

— Tshebusga! — Persten vastasi. — Se on heillä sama kuin meillä jahtitorvi. Saattavat olla bashkireja. Ehkä siellä on eri joukko khaanineen, sekä kasanilaisia ja astrakanilaisia ynnä kaikellaista muuta roskaväkeä. Kuules, taas he alkoivat soitella.

Etäällä kuului ikäänkuin uusi tuulen puuska, joka muuttui pitkällisiksi, surullisen vienoiksi säveliksi, ja hetken perästä se loppui katkonaisesti kuin hevosen hirnunta.

— Aha! — Persten lausui: — tämä sävel olikin lyhempi, kenties hän, koiranpentu, oli tukehtua!

Mutta samassa kajahtivat uudet äänet, paljoa selvempinä. Oli kuin suuri joukko kelloja olisi lakkaamatta soinut.

— Kas siinä on kurkkua! — Persten sanoi. — Etäältä saat miettiä, mitä he tekevät. Kuka heistä hiiden penikoista selvän otti!

Surulliset, alakuloiset sävelet muuttuivat iloisiksi, mutta ei siinä ollut venäläistä surullisuutta eikä venäläistä reippautta. Samalla kaikui paimentolaiskansan tapaista outoa ylellisyyttä, hevoslaumain riehuntaa, uljaita rynnäköltä, muuttoja paikasta toiseen ja ikävää tuntemattomaan muinaiseen synnyinmaahan.

— Ruhtinas, — Persten sanoi, — heidän asemansa saattaa olla likellä; luulenpa, että tämän mäen takaa näemme tuletkin. Annapas minun mennä tarkastamaan, miten on laita; minulle on se työ tuttua, kyllä minä heitä Volgan varsilla usein kohtasin, vaan sillä aikaa sinä ja pojat saatte huoahtaa ja tuumiskella.

— Mene Jumalan kanssa, — ruhtinas vastasi, ja Persten hyppäsi hevosen seljästä sekä katosi pimeään.

Rosvot virkistivät itseään, tarkastivat aseitaan ja istuivat maahan, ollen kuitenkin taistelujärjestyksessä. Syvä hiljaisuus vallitsi joukossa. Kaikki älysivät aljettavan tehtävän tärkeyden ja hiljaisen kuuliaisuuden välttämättömyyden. Sillä aikaa kuului niinkuin ennenkin tshebusgan äänet. Kuu ja tähdet valaisivat kenttää, kaikki oli tyventä ja juhlallista, ja joskus harvoin vieno tuulen löyhkä liehautti kahilaa.

Kului tunnin aika! Persten ei vielä palannut. Ruhtinas alkoi jo menettää kärsivällisyyttään, mutta samassa, parin askelen päässä hänestä, kohosi ruohostosta mies. Nikita Romanovitsh tarttui miekkaansa.

— Hiljaa, ruhtinas, minähän se olen! — Persten nauraen huudahti. — Juuri näin minä hiivin tatarienkin luo, kaikki tarkastelin; nyt tunnen heidän asemansa paremmin kuin oman asuntoni. Jos suvaitset, ruhtinas, niin otan kymmenen miestä, säikytän hevoset ja hämmennän tatarilaiset; vaan sinä sillä aikaa, jos suostut, hyökkäät heidän päällensä kahdelta taholta, lujasti huutaen ja kirkuen, ja minä olen vaikka tatari, joll'emme ja'a heitä kahtia! Tätä minä sanon vaan alkajaisiksi; öinen työ pelkää mestaria; ja kun aurinko nousee, niin sinä käsket, ruhtinas, ja me ainoastaan tottelemme!

Serebrjani tunsi Perstenin kekseliäisyyden ja älyn ja salli hänen menetellä, niinkuin tahtoi.

— Pojat, — Persten sanoi rosvoille, — me olemme vähän keskenämme jankutelleet, vaan joka vanhoja muistelee, siltä siima pois! Onko joukossanne kymmenen uskaliasta miestä, jotka tahtoisivat tulla kanssani tatarien leirille?

— Valitse ken hyvänsä — rosvot vastasivat, — me olemme kaikki valmiita.

— Kiitoksia pojat, koskapa pidätte minua arvossa, niin otan teistä seuraavat: tule esiin, Poddubni, ja sinä, Hlopko, ja sinä, Djamel, ja sinä, Lejesnikov, ja sinä, Rjesheto, ja Stepka ja Mishka, Scestoper ja Nakovalnja ja Sarantsha! Minkäs sinä, Mitka, ryömit? Sinua en kutsunut, ole sinä ruhtinaan kanssa, et ole meidän toimeemme sopiva. Ottakaa pojat pois miekkanne, niiden kanssa ei ole mukava ryömiä; riittäähän meille puukotkin. Vaan kuulkaa, pojat, sanaani, ilman minua ei askeltakaan. Jokaisen täytyy tehdä, mitä käsken, muuten minä annan niin, että tuntuu.

— Hyvä, hyvä, — Perstenin valitsemat vastasivat: — miten käsket, siten teemmekin. Kun on pyhä toimi kysymyksessä, niin emme mutkittele.

— Näetkö, ruhtinas, tuota mäen rinnettä? — atamani jatkoi. — Kun saavut sinne, niin näette heidän tulensa. Vaan minun neuvoni on, — että odotatte mäen rinteellä, kunnes kuulette minun vihellykseni. Ja kun minä säikytän hevoset, niin vihellys ja huutokin kuuluvat, ja silloin on teidän aika hyökätä pakanoita vastaan. Silloin he joutuvat pihtiin. Hevoset ovat jo kadonneet; toisella sivulla olemme me, ja toisella on joki ynnä suo.

Ruhtinas lupasi tehdä aivan Perstenin tuuman mukaan.

Sitten atamani meni kymmenen uskalikon kera tshebusgan ääntä kohti, pian he katosivat ruohikkoon. Joku olisi luullut heidän menneen piiloon; mutta tarkka silmä olisi huomannut ruohikon värjähtelemistä, joka ei syntynyt tuulesta, sillä sen suunta olikin toisaalle.

Puolen tunnin kuluttua oli Persten jo toverineen lähellä tatarien telttoja.

Maaten ruohostossa, Persten kohotti päätään.

Noin viidenkymmenen askelen päässä hänen edessään paloi rovio, se valaisi muutamia bashkiireja, jotka istuivat sen ympärillä, jalat allansa. Kuka heistä oli puettuna kirjavaan päällysnuttuun, kuka lammasnahka-turkkeihin, kuka rikkinäiseen kamelinnahka-viittaan. Maahan pistetyt piikit töröttivät heidän sivullaan ja loivat pitkät varjonsa aina Perstenin luo asti. Muutaman tuhannen suuruinen hevoslauma, joka oli uskottu bashkiirein vahdittavaksi, söi lähellä ruohostoa. Toiset tulet noin sadan askeleen päässä valaisivat lukemattomia huopatelttejä.

Bashkiirit eivät tarkkaan vartioinneet laumaansa. Olivathan he tulleet Volgalta Rjasaniin asti, kohtaamatta mitään vastarintaa; he tiesivät meidän joukkojemme olevan hajallaan eivätkä siis odottaneet itselleen vihollista; ja susista, he arvelivat, varjelemme itsemme tshebusgalla ja meluamisella. Ja neljä heistä, asetettuaan pitkien ruokopillien päät ylähampaitaan vastaan, puhalsivat niin paljon, kuin jaksoivat, niihin näpähytellen sormillaan, kunnes hengästyivät. Toiset säestivät heitä kirkunallaan, ja tuli valaisi heidän kulmikkaita kasvojaan, jotka olivat siniset kovasta ponnistuksesta.

Muutaman minuutin Persten ihaili tätä näkyä, itsekseen miettien, hyppäisikö heti puukkoineen bashkiirien kimppuun, antamatta heidän havahtaakaan, ja tappaisiko heidät viimeiseen mieheen? Vai karkottaisiko ensin hevoset ja sitten vasta rupeaisi taisteluun?

Molemmatkin tuntuivat sopivilta. "Kas, mikä lauma, hän ajatteli, pidättäen hengitystään, jos viisaasti ymmärtää sen pelottaa, niin se polkee ja murtaa kaikki teltit; semmoisen melun se nostaa, ett'eivät tunne omia miehiänsä. Ja kas nämä hiiden penikat istuvat mukavasti, riivatun mukavasti! Kas kuinka he mässäävät; voisihan heidän tykönsä kahdenkin askeleen päähän hiipiä!"

Ja kovasti halutti atamania päästä bashkiirein niskaan.

— Rjesheto, — hän kuiskasi vieressään kätkeyvälle toverilleen: — eihän sinun kurkkuasi kangertele? Osaatko viheltää?

— Etkö sinä? — Rjesheto vastasi hiljaa.

— Minun on vähän kurkkuni sorruksissa.

— No kyllä minä vihellän. Onko jo aika.

— Odota; liian aikaista on. Ryömi tuonne, niin kauvas kuin voit lähestyä laumaa, mene niin lähelle, ett'eivät hevoset juuri huomaa sinua; ja heti kun alkavat sieraimillaan nuuskia, silloin vinkase ja karjase aina lujemmin, aja sitten ne suoraan telttejä kohden.

Rjesheto nyykäytti päätään ja katosi ruohostoon.

— No; veikkoset, — Persten kuiskasi toisille tovereilleen: — ryömikää perässäni pakanoita kohden, vaan kulkekaa varovasti. Katsokaas, heitä on kaikkiaan parikymmentä miestä, ja meitä yhdeksän; jokaista kohtaan tulee teille kaksi, vaan minä otan osakseni neljä. Kun kuulette Rjesheton viheltävän, niin huutakaa kovasti yht'aikaa ja sitten suoraa päätä heidän niskaansa. Oletteko valmiit?

— Olemme! — rosvot vastasivat hiljaa. Atamani veti henkeä, asetti itsensä kuntoon ja alkoi hiljalleen kiskoa vyöltään pitkää puukkoansa.

XXVI Luku.

Veljeys.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui tatarien läheisyydessä, Serebrjani puolen virstan päässä malttamattomana odotti määrättyä merkkiä.

— Ruhtinas, — Maksim, joka ei koko aikana ollut lähtenyt hänen luotaan, virkkoi hänelle, — ei enää tarvitse kauvan odottaa, kun taistelu alkaa; kun aurinko nousee, niin moni meistä ei ole enää elossa, mutta minua haluttaisi pyytää sinua…

— Mitä, Maksim Grigoritsh?

— Seikka ei ole vaikea; vaan minä en tiedä kuinka sinulle sanoisin, omatuntoni…

— Sano, Maksim Grigoritsh, ehkä on se mahdollista!

— Näetpäs, ruhtinas, minä sanon sinulle kaiken totuuden. Minä läksin slobodasta salaa vastoin isäni tahtoa ja äitini tietämättä. Sietämättömäksi kävi oloni opritshninassa; sellainen kauhu minut valtasi, että olisin mennyt vaikka veteen. Huomaa, ruhtinas, minä olen isän ja äidin ainoa poika, koskaan ei ole minulla ollut veljeä. Kun neitsyt Marian juhlana[24] tulin kahdentoista vuotiseksi, niin siitä ajasta, uskotko, en kenenkään kanssa vaihtanut hyvää sanaa. Elin heidän joukossaan aivan yksinäni, kukaan ei ollut toverinani, kaikki olivat vieraita. Jokainen vaan ajatteli, miten saisi toisen syöstyksi onnettomuuteen, tullakseen itse suosioon. Ei ollut päivää ell'ei kidutuksia ja rangaistuksia. Kansaa ajettiin pahemmin kuin ryöväriä vaikka kirkostakin. Miten saisivat rahaa ja omaisuutta, eivät katsoneet, vaikka koko Venäjä sortuisi! Tsaari on niin julma, sanovat, vaan eihän hän juuri milloinkaan totuutta kuule; tuskinpa yksikään kieli kääntyi totta puhumaan! Kaikki häntä vaan mielistelevät mairitella. Uskotko, ruhtinas, kun minä sain nähdä sinut, niin sydämmeni tuli iloiseksi, ikäänkuin sukulaiseni olisin kohdannut! En vielä tiennyt, ken sinä olit, vaan heti miellyin sinuun, ei sinun silmäsikään katsele niinkuin heidän, ja puheellasi on toinen sointi. Onhan Godunovkin parempi kuin toiset, vaan ei hän kaikissa ole semmoinen kuin sinä. Minä katselin sinua, kun aseetonna seisoit karhua vastapäätä; kun Basmanov tuon bojarin myrkytyksen jälkeen toi sinulle viinimaljan; kun sinä vietiin mestauslavalle; kun tänään puhuit rosvojen kanssa. Silloin outo tunne veti minua puoleesi, olisinpa heittäytynyt kaulaasi! Älä ihmettele, ruhtinas, tyhmää puhettani — Maksim lisäsi, luoden silmänsä alas, — en tunkeudu ystävyyteesi, tiedänhän ken sinä olet ja mikä minä; vaan mitäs minä voin tehdä, kun en saata sanojani pidättää, itsestään ne tunkevat ilmi, sydänkin samoin kiintyy sinuun!

— Maksim Grigoritsh, — Serebrjani lausui ja tarttui voimakkaasti hänen käteensä, — ja sinäkin olit minusta kuin oma veli!

— Kiitos, ruhtinas, kiitos! Koska se niin on, niin salli minun kerrassaan sanoa, mitä on sydämelläni. Sinä, minä huomaan sen, et halveksi minua. Suo minun, ruhtinas, nyt ennen taistelua, vanhan kristillisen tavan mukaan, tehdä veljeyden liitto kanssasi! Sehän minun pyyntöni onkin; älä suutu siitä, ruhtinas. Jos tietäisin varmaan, että meillä vielä on pitkä aika yhdessä elää, niin en sinua pyytäisi; tietäisin, ettei sinun olisi sopivaa olla minun nimi-veljenäni: vaan nyt…

— Älä vihoita Jumalaa, Maksim Grigoritsh, Serebrjani keskeytti hänet; mikset sinä voisi olla veljeni? Tiedän kyllä, että minun sukuni on kunniallisempi kuin sinun, vaan tässä, tatarien edessä, aukealla kentällä, olemme yhden arvoiset, Maksim Grigoritsh, ja kaikkialla olemme saman arvoiset Jumalan edessä, vaan emme ihmisten. Tehkäämme veljeyden liitto, Maksim Grigoritsh!

Ja ruhtinas otti itseltään ristin koreine, kultaisine vitjoineen ja antoi sen Maksimille.

Samoin Maksim otti kaulastaan yksinkertaisen, vaskiketjuisen ristin, jota silkkinen rihma kannatti, suuteli sitä ja risti silmiänsä.

— Ota tämä, Nikita Romanovitsh, sen on äitini siunannut, silloin, kun vielä olimme köyhiä ihmisiä, silloin kun emme vielä olleet Iivana Vasiljevitshin suosiossa. Säilytä sitä, se on minulle kallein kaikista.

Sitten molemmat vielä kerran ristivät itseänsä ja, vaihdettuaan ristit, syleilivät toisiansa.

Maksim oli ihastuksissaan.

— Nyt, — hän iloisesti virkkoi, — olet veljeni, Nikita Romanovitsh! Mitä ikinä tapahtuisi, niin sinusta en erkane; ken on sinunkin ystäväsi, se on minunkin, ken on sinun vihamiehesi, on minunkin, rakastan sinun rakkaudellasi, vihaan vihallasi ja ajattelen sinun ajatuksellasi! Nyt on minun kuollakin hupaisempi, ja elämäkään ei ole niin katkeraa; on joku, jonka kanssa voi elää, jonka tähden kuolla!

— Maksim, — Serebrjani sanoi syvästi liikutettuna — Jumala näkee, että minäkin kaikesta sydämestäni tulin veljeksesi; kuolemaan asti en tahdo sinusta erota.

— Kiitos, kiitos, Nikita Romanovitsh, ei meidän tarvitsekaan eritä! — Jos Jumala suo meidän yhdessä elää, niin ajattelemme ja mietimme yhdessä, mitä vaikutamme isänmaan hyväksi, miten palvelemme pyhää Venäjän maata? Niin ei saata olla, että kaikki on Venäjällä niin muuttunut, ettemme voi muuta kuin opritshnikkeinä tsaaria palvella!

Maksim puhui sangen innokkaasti, mutta äkkiä hän lakkasi ja tarttui Serebrjanin käteen.

Läpitunkeva vihellys kuului etäältä. Ilma ikäänkuin vavahti, maa alkoi täristä, huudot ja selittämätön kohina kuului tatarilaisten leiristä, ja joukko hevosia, harjat pystyssä, nelisti Serebrjanin ja Maksimin sivutse.

— Aika on — Serebrjani sanoi, istuutuen satulaan, ja veti miekkansa ulos: — kuulkaa minua, ei saa sotkeutua joukkoihin eikä hajaantua erilleen, vaan jokainen tuntekoon paikkansa. Jumalan kanssa jäljessäni!

Rosvot hypähtivät ylös maasta.

— Aika on, aika on! — kajahteli joka taholta; — ruhtinasta totelkaamme!

Ja koko joukko liikkui Serebrjanin jäljessä ja kulki kummun poikki, joka heitä esti näkemästä vihollisten tulelle asti.

Silloin uusi, odottamaton näky hämmästytti heitä.

Suoraan tatarilaiselta leiriltä liekehti aholla tuli, ja sen kummalliset muodot, yhäti leveten ja kiemurrellen, ryömivät yhä likemmäksi leiriä.

— Kas Persteniä! — rosvot huudahtivat: — ja meikäläiset! Hepäs ovat sytyttäneet ahon tuleen ja laskeneet liekit tuulen mukaan, suoraan pakanoita vastaan.

Tuli levisi äärettömän nopeasti, koko aho leirin oikealta puolen muuttui tuliseksi mereksi, ja pian sen laineet nielivät äärimmäiset teltat ja valaisivat leirin, joka näytti poltetulta muurahaispesältä.

Tatarilaiset, jotka tulesta pelastuivat, syöksyivät ilman järjestystä rosvoja vastaan.

— Heidän kimppuunsa pojat! — Serebrjani karjasi — syöskää he veteen, ajakaa tuleen!

Ystävällinen huuto vastasi ruhtinaalle, rosvot hyökkäsivät tatareja vastaan ja teurastus alkoi — — —

* * * * *

Auringon noustua taistelu vielä jatkui, mutta kenttä oli kuolleiden tatarien peittämä.

Toiselta puolen tulen, toiselta taas — Serebrjanin joukon ahdistamat viholliset eivät ehtineet järjestyä, ja he joutuivat joen liejuisille rannoille, minne moni hukkui. Toiset menehtyivät tuleen, taikka tukehtuivat savuun. Peljästyneet hevoslaumat heti alussa syöksyivät asemaa vastaan, murskaten teltat ja saattivat tatarit sellaiseen sekasortoon, ett'eivät he tunteneet omaisiaan, vaan alkoivat keskenään taistella, luullen vihollisia vastustavansa. Yksi osa ennätti tunkeutua tulen kautta ja hajosi epäjärjestyksessä sinne tänne pitkin aavikkoa. Toinen, itse Shirinskin ruhtinaan Shikmatin vaivalla kokooma joukkio ui yli joen ja järjestyi toisella rannalla. Tuhansittain nuolia suhahteli sieltä riemuitsevia venäläisiä vastaan. Rosvot, joilla ei ollut ampuma-aseita, nähdessään vihollisillaan niitä, eivät kestäneet sitä ja hämmentyivät, kun vielä vajottava joki vihollisia suojeli.

Turhaan Serebrjani pyytäen ja uhaten koetti rohkaista miehiään. Jo tatarien rivit, nuolten suojassa, alkoivat takaisin uida joen poikki, uhaten hyökätä Serebrjanin selkään, kuin samassa Persten ilmestyi ruhtinaan sivulle. Hänen tumma naamansa hehkui, paitansa oli revitty, ja puukostansa valui verta.

— Olkaa alallanne, ystävät! — seiskaa, kirkkaat haukkaseni! hän huudahti rosvoille: — vai onko silmänne soentuneet? Ettekö näe, meille tulee apua?

Tosiaankin liikkui vastaisella rannalla sotajoukko taistelujärjestyksessä; sen keihäät ja pertuskat kimaltelivat nousevan auringon säteistä.

— Tatarejahan ne ovat! — lausui eräs.

— Itse sinä tatari olet! — Persten ärjäsi arvelematta. — Kuka olisi nähnyt tatarien jalkaisin kulkevan? Etkö näe tuota, joka on joukon etunenässä harmaan hevosen seljässä? Onko hänellä tatarilainen haarniska.

— Oikeauskoiset tulevat! — kajahti rosvojen keskellä: — seiskaa veikkoset, oikeauskoiset tulevat meille avuksi!

— Kas, ruhtinas, — Persten virkkoi, — he, hiidenpenikat, eivät ammu enää niin tiheään, se tietää, että he ovat huomanneet, mistä on kysymys! Ja kun tuo joukko ryntää heitä vastaan, niin minä näytän kahlauspaikan, menemme ylitse ja hyökkäämme sivulta heidän päällensä!

Apujoukko läheni yhä likemmäksi, ja jo voi melkein erottaa sen aseet ja vaatteuksen, joka oli lähes yhtä kirjava kuin rosvojenkin. Soturein päiden yllä heilui kankia, töyhtöjä ja piikkiä. He näyttivät hätä pikaa asestetuilta talonpojilta, ja eturiveissä olevilla olikin vaan samanlaiset viitat, he kantoivat pertuskoita ja peitsiä. Samassa joukossa kulki noin sata ratsumiestä, jotka myös olivat yhtäläisessä asussa. Tämän joukon johtaja oli sorea nuorimies. Hänen kiiltävän kypärinsä alta riippuivat pitkät, ruskeat hiukset. Taitavasti hän ohjasi ratsuaan, tuota hopeeharmaataan, joka milloin kohosi takajaloilleen, milloin kulki ylpeänä tasaisin askelin ja hirnui vihollisiaan.

Nuoliparvi lennähti johtajaa ja joukkoa kohden.

Sillä aikaa Nikita Romanovitsh miehineen kahlasi joen poikki ja syöksi vihollisten sekaan, joiden luo samaan aikaan tunkeutui toiselta puolen äsken tullut apujoukko.

Jo oli tappelua kestänyt tunnin verran.

Serebrjani hetkeksi ratsasti joelle juottamaan hevostaan ja kiinnittääkseen satulavyötä. Maksim huomasi hänet ja ratsasti hänen luokseen.

— No, Nikita Romanovitsh, — hän virkkoi: — Jumala taistelee pyhän Venäjän puolesta. Emmeköhän voi!

— Niin, — Serebrjani vastasi, — kiitos tuolle bojarille, joka kiirehti avuksemme. Kas, kuinka hän lyö oikealle ja vasemmalle! Kuka hän lie? On niinkuin olisin nähnyt hänet ennen jossain?

— Kuinka, Nikita Romanovitsh, etkö tunne häntä?

— Tunnetko sinä sitten?

— Minäkö en tuntisi häntä, Jumala olkoon hänen kanssaan! Paljon on hän tähän päivään tehnyt syntiä. Tunnethan sinäkin, Nikita Romanovitsh, hänet. Hän on Fedjka Basmanov.

— Basmanov? Hän? Eikö mitä?

— Hän juuri, vaikk'ei kaltaisensa. Kylläpä hän tanssikin kuin tyttö, hameissa; vaan nyt hän näyttää ne jättäneen; hän on nostanut talonpoikia ja orjia ja lähtenyt tatareja vastaan; ehkä hänenkin sydämensä on venäläinen tuli sytyttänyt. Mutta mistä on tullut voima, ajattelet! Eikö näihin aikoihin muuttuisi, — Maksim jatkoi kiihkeästi, ja hänen silmänsä loistivat ilosta. — Uskotko, Nikita Romanovitsh, en tunne itseänikään. Kun pakenin slobodasta, niin tuntui, ett'ei voisi kauvan enää elää. Kovasti halutti päästä taistelemaan pakanoitten kanssa, vaan ei sillä, että surmaisin heitä, vaan, ajattelin: tappakoot he ennen minut; halusin vaan antaa pääni tatarilaisten iskulle. Vaan nyt ei ole niin: nyt haluan elää! kuuletko, Nikita Romanovitsh, kuinka tuuli tuo sotahuutoja, kuinka kiurut laulavat? Niin iloinen soitto käy minunkin rinnassani! Sellaiselta tuntuu voima ja into, että koko vuosisata tuntuisi lyhyeltä. Sellaista en eläissäni ole tuntenut! Niin tuli minulle selväksi, ymmärrettäväksi, kuinka paljon vielä saattoi hyvää tehdä synnyinmaalle! Sinuakin armahtaa tsaari: ei niin voi olla, ettei hän armahda. Ehkäpä hän vielä pitääkin sinusta. Vaan ota sinä minut mukaasi; ajatelkaamme ja tehkäämme niinkuin Adashev ja Sylvester. Kaikki, kaikki kerron sinulle, mitä mielessäni on, vaan nyt, suo anteeksi, Nikita Romanovitsh, on taas aika mennä tuonne, he näyttävät ympäröineen Basmanovin. Olkoon paha ihminen, vaan täytyy auttaa!

Serebrjani katseli melkein isällisesti Maksimia.

— Varo itseäsi, Maksim, — hän sanoi, — älä suotta pane itseäsi alttiiksi; katso, olethan jo veressä!

— Se ehkä on vihollisen verta, — Maksim vastasi iloisesti katsottuaan pukuaan; — vaan minussa ei ole naarmuakaan: ristisi on suojellut minua!

Samassa kahiloihin kätkeynyt tatari hiipi rannalle, jännitti joutsensa ja lennätti nuolen Maksimia kohden.

Jäykkä tatarilainen jousi karahti, ja jänteen helähtäessä nuoli suhahti sekä sattui, kirottu, aivan Maksimin sydämen kohdalle. Maksim horjahti satulassa ja hän tarttui hevosensa harjaan; ei tahdo urhea nuorukainen vielä sortua, vaan jo saapui määrätty hetki, ja hän vieri kosteaan maahan, takertuen kannuksiinsa. Ratsunsa laahasi häntä nurin niskoin pitkin aukeata kenttää, hänen valkeat kätensä häälyvät sinne tänne, kiharat lakasevat kosteata maaemoa, ja verinen ura jää hänen jälkeensä.

Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maksimin äiti katkerasti itkee, ett'ei hälle jäänyt jälkeensä kaipaavaa, eikä ketään, joka hänen silmänsä sulkisi. Kuumia kyyneleitä hän vuodattaa, vaan ei hänen poikansa palaa.

Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maljuta kiristelee hampaitaan, hyökkää vangittujen tatarien kimppuun, katkoo vankilassa hurjasti päitä, ja hänen raaka sydämensä janoo verta hirveästi: ei palaa hänen poikansa!

Unohtipa Serebrjani tatarit ja taistelun, ei hän huomaa, kuinka Basmanov ajaa pakanoita, kuinka Persten miehineen ajaa pakenevia; hän näkee vaan, että nimiveljensä hevonen laahaa tätä pitkin ketoa. Serebrjani hyppäsi satulaan ja ratsasti ottamaan sitä kiinni, tarttui sen ohjaksiin ja päästi Maksimin kannuksista.

— Maksim, Maksim! — hän lausui, asettuen polvilleen ja kohottaen hänen päätään; — elätkö, veljeni? Avaa silmäsi ja vastaa minulle!

Maksim aukasi himmeät silmänsä ja ojensi kätensä hänelle.

— Hyvästi, veljeni! Ei meidän sallittu elää yhdessä. Tee yksin, mitä yhdessä halusimme tehdä!

— Maksim, — Serebrjani virkkoi, painaen huulensa kuolevan kuumalle otsalle, — etkö määrää minulle mitään?

— Vie äidille viimeinen tervehdykseni, sano, että kuolin häntä muistaen…

— Sanon, Maksim, sanon, — Serebrjani melkein itkien vastasi.

— Oi, risti, — Maksim lisäsi — se, joka on minulla, anna se hänelle … vaan minun ristini pidä muistona veljestäsi…

— Veljeni, — Serebrjani sanoi — eikö vielä ole mitään sydämelläsi? Eikö ole mitään tuskaa sydämessäsi? Älä häpeä Maksim, eikö ole muita kuin äitiäsi sääli?

— Sääli on isänmaatani, sääli pyhää Venäjää! Sitä olen rakastanut kuin äitiäni, vaan muuta ei ole sydämmelläni!

Maksim sulki silmänsä. Hänen kasvonsa hehkuivat, ja hengitys taajeni.

Hetken perästä hän taas katsahti Serebrjaniin.

— Veljeni — hän sanoi, — jos saisin juodakseni kylmää vettä!

Joki oli lähellä, ruhtinas kiirehti ottamaan vettä kypäriinsä ja toi Maksimille.

— Nyt on kuin helpottaisi, — sanoi kuoleva, — kohota minua, auta minua siunaamaan itseäni!

Ruhtinas kohotti Maksimia. Hän silmäili ympäri sammunein katsein, huomasi pakenevia tatareja ja hymyili.

— Minä sanoin, Nikita Romanovitsh, että Jumala taistelee meidän puolestamme… Katso, miten he ovat hajonneet … vaan silmäni jo pimenee … oh, en olisi nyt tahtonut kuolla!…

Veri purskasti hänen suustaan.

— Herra, Jumala, ota minun sieluni! — Maksim puheli ja kaatui kuoliaana maahan.

XXVII Luku.

Basmanov.

Basmanovin miehet ja rosvot ympäröivät Serebrjania.

Tatarit olivat perinpohjin lyödyt, monet joutuivat vängiksi, loput pakenivat. Maksimille kaivettiin hauta, ja hän haudattiin kunniallisesti. Sillä välin Basmanov oli käskenyt levittää telttansa rannalle, ja hänen hovimestarinsa, eräs joukon alapäälliköitä, esitti Serebrjanille, että herransa pyytää saada kunnian nauttia illallista ruhtinaan kanssa.

Viruen silkkisillä tyynyillä, Basmanov jo kammattuna ja hajuvesillä valettuna katseli kuvastimeen, jota hänen edessään piti nuori palvelija, seisoen polvillaan. Basmanovin muoto osotti kummallista oveluuden, pöyhkeyden, hemmoitellun turmeluksen ja huolettoman rohkeuden sekoitusta, ja tämän kaiken seasta pilkisti esiin tuo nurjamielisyys, joka ei koskaan jättänyt opritshnikkia maallikon lähellä. Arvellen, että Serebrjanin piti halveksia häntä, hän, vieläpä täyttäessään vieraanvaraisuuden vaatimuksia, tuumi ennakolta, miten kostaisi vieraalleen, jos tämä jollain lailla ilmaisee halveksimisensa. Serebrjanin astuessa sisään hän tervehti ainoastaan päännyökkäyksellä, vaan ei liikkunut paikaltaan.

— Oletko haavoitettu, Feodor Aleksejitsh? — Serebrjani kysyi hyväntahtoisesti.

— En, en ole haavoitettu, — Basmanov sanoi, ottaen nämät sanat solvaukseksi ja päätti vastata siihen hävyttömästi: — ei, en ole haavoitettu, vaan uuvuin hiukan, kasvotkin tahtoivat vähän siellä ahavoitua. Mitäs luulet, ruhtinas, — hän lisäsi yhä katsellen kuvastimeen ja suoristellen helmisiä korvarenkaitaan: — kuinka pian ahavoituminen menee?

Serebrjani ei tiennyt, mitä vastaisi,

— Sääli, — Basmanov jatkoi: — ettemme tänään kerkiä saunaan; minun kartanooni on noin kolmekymmentä virstaa, vaan huomenna, ruhtinas, pyydän suosiollisesti, kestitsen sinua paremmin kuin tänään, saat nähdä minun tanssileikkini: kaikki tytöt pääsevät, vaan pojat — kahtakymmentä vanhemmat…

Puhuessaan Basmanov soristi kovasti kieltään.

— Kiitos, bojari, minä riennän slobodaan, — Serebrjani vastasi kuivasti.

— Slobodaan? Etkö sinä karannut vankilasta?

— En karannut, Feodor Aleksejisth, minut vietiin väkisin. Annettuani sanani tsaarille, en itse olisi lähtenyt, ja nyt antaudunkin hänen tahdolleen.

— Sinua näyttää haluttavan hirsipuuhun? Haluavalle toivonsa, pelastetulle paratiisi![25] Vaan minä en tiedä palaanko minä?

— Kuinka niin, Feodor Aleksejitsh?

— No niin! — Basmanov virkkoi, ollen suuttuvinaan tai ehkä haluten vaan herättää Serebrjanissa luottamusta — palvelet tsaaria kaikella rehellisyydellä, annatpa vielä sydämmesi ja kaiken itsesi, vaan hän, huomaapas, asettaa sinua vastaan erään Godunovin!

— Näyttää hän sinuakin suosivan.

— Suosivan! Tähän asti ei ole tahtonut edes päälliköksi tehdä! Näinköhän en olekaan hänen palvelijansa! Vaan Godunov ei palvele minun tavallani. Tämä varoo itseään, ett'eivät maanomistajat hänestä ajattele pahaa. "Kuuleppas, Boris, mene kidutushuoneesen, tutkimaan bojaria!" Menen, hallitsija, kun hän ei vaan pettäisi minua: olen siihen toimeen tottumaton; käske Grigor Lukjanitshia kanssani! — "Kuule, Boris, tuolla pöydän takana tuo bojari juo vähän, vie hänelle viiniä, — ymmärrätkö?" — Kyllä, hallitsija, vaan hän epäilee minua: ehkä mieluummin Fedjka Basmanovin lähettäisit! — Ja Fedjka ei vastustele; minne lähetetään, sinne meneekin. Vaikka tsaarin katse osottaisi omaa veljeäni — niin veisin kysymättä myrkkymaljan. Muistatko, kuinka toin pöydässä istuissamme maljan Iivana Vasiljitshilta? Luulinpa tosiaan sen olevan myrkkymaljan!

Serebrjani naurahti.

— Vaan mistä hän, — Basmanov, yhä tullen hurjemmaksi: — mistä hän löytäisi sievemmän palvelijan? Oletko nähnyt tällaisia kulmakarvoja, kuin minun? Eivätkö ne ole hienot kuin sopulin karva? Ja tukka sitten! Koettele näitä, ruhtinas, eikö ole kuin silkkiä!

Inho kuvastui Serebrjanin kasvoilta. Basmanov huomasi sen ja jatkoi ikäänkuin haluten kiusoittaa vierastaan:

— Ja käteni sitten, katsoppas, ruhtinas, eivätkö ole kuin tytön? Tänään vaan hiukan känsistyivät. Sellainen on luontoni: missään en säästä itseäni!

— Tosiaankaan et säästä, — Serebrjani lausui, voimatta pidättää kiukkuansa, jos kaikki, mitä sinusta puhutaan, on totta.

— Mitä minusta puhutaan? — Basmanov keskeytti, viekkaasti räpytellen silmiään.

— Olisihan siinäkin jo tarpeeksi, mitä itse kerroit; muuten sanotaan sinusta, että sinä tsaarin edessä, Herra varjelkoon, aivan kuin tyttö tanssit hameissa!

Puna lensi Basmanovin kasvoille, mutta hän otti tavallisen häpeemättömyytensä avukseen.

— No mitä sitten, — hän sanoi, ottaen huolettoman katseen, — jospa todella tanssinkin?

— Niin silloin hyvästi, — Serebrjani lausui: — en halua kanssasi syödä illallista enkä katsella sinua!

— Aha! — Basmanov huudahti, ja teeskennelty huolettomuutensa katosi, ja silmänsä säkenöivät, jopa hän unohti sorisuttaa kieltänsäkin: — aha! lausui viimein! Minä tiedän, mitä te kaikki ajattelette minusta! Vaan minä, huomaatko, syljen teille kaikille!

Serebrjanin kulmakarvat liikkuivat, ja kätensä laskeutui miekan kahvaan, vaan muistaessaan, kenen kanssa puhui, ainoastaan kohautti hartioitaan.

— Miksi tartuit miekkaasi? — Basmanov jatkoi. — Et sillä minua peljätä. Kuin minäkin otan miekkani, niin saamme nähdä, kenen pystyy!

— Hyvästi! — Serebrjani virkkoi, kohottaen teltan esirippua, mennäkseen pois.

— Kuule — Basmanov huusi, tarttuen hänen viittansa liepeeseen: — jos joku toinen minuun niin olisi katsellut, niin en, Jumala nähköön, olisi häntä päästänyt; vaan sinun kanssasi en tahdo riitaantua: kovasti hakkasit tatareja.

— Niin sinäkin, — Serebrjani sanoi leppeästi, seisahtuen ulosmennessään, muistaessaan, miten Basmanov taisteli — et sinä minua huonommin hakannut heitä. Mitä sinä uudestaan aijoit hassutella, kuin mikäkin akka!

Basmanov taas tuli huolettoman näköiseksi.

— No, älä suutu, ruhtinas! En minä aina ole semmoinen ollut, vaan, niinkuin tiedät, slobodassa oppii vasten tahtoakin kaikkeen.

— Synti on, Feodor Aleksejitsh! Kun istut satulassa, miekka kourassa, niin sydän iloitsee sinua katsellessa. Ja uljuutesi näytit tänään, se on kaunista katsella. Jätä akkamaiset tapasi, leikkaa hiuksesi, niinkuin Jumala käskee, lähde katumaan Kieviin tai Solovkiin ja palaa sitten kristittynä Moskovaan.

— No, älä ole vihoissasi, Nikita Romanovitsh! Istu tähän, syö kanssani! Enhän minä ole semmoinen koira, onhan niitä pahempiakin; eikä kaikki olekaan totta, mitä minusta puhutaan; älä jokaiseen huhuun luota.[26] Toisinaan harmistun minäkin itseeni!

Serebrjani iloitsi, saattaessaan selittää Basmanovin käytöksen parempaan suuntaan.

— Siis ei ole totta, — kiirehti hän kysymään, — että sinä hameissa olet tanssinut?

— Oh, annan sulle hameestasi! Pukisinko minä sen omasta tahdostani ylleni? Vai etkö tunne tsaaria? Tulisiko minun pitää itseäni pyhänä? Onhan siinä kyllä, että paastoan slobodassa häntä miellyttääkseni; en ainoastakaan huomenmessusta ole uneni tähden poissa; joka keskiviikko ja perjantai teen sata syvää kumarrusta: milt'ei otsani rikki hakkaan! Jospa sinäkin viikottain kulkisit messupuvussa, niin, ehkäpä, sinäkin muutteeksi pukeutuisit vaikka minkälaiseen hameesen!

— Mieluummin menisin mestauslavalle — Serebrjani sanoi.

— Noh, vai niin? — Basmanov keskeytti ivallisesti, ja, luoden ilkeän katseen ruhtinaasen, jatkoi vakuuttavasti: Luuletko, Nikita Romanitsh, minulle olevan hupaista, ett'ei minua enään tsaarillisesta lempeydestä kutsuta Feodoriksi, vaan Feodoraksi?[27] Ja mikä hyöty on minulle siitä! Hänelle vaan kaikki — minulle ei mitään! Katsos, joku aika sitten kuljin Dorogomilovskin kylän ohitse; talonpoika-lurjukset osottivat sormin minua, ja eräs huutamaan: "Kas tuossa menee tsaarin Feodora!" Olisin hyökännyt heidän jälkeensä, vaan silloin he olivat jo pötkineet tiehensä. Käyn tsaarin luo, puhun — niin ja niin; älä salli, sanon, Dorogomilovskilaisten herjata palvelijaasi; siellä eräs kutsui minua Feodoraksi. "Kuka kutsui?" Jos olisin tiennyt, en olisi tullut sinua vaivaamaan, — itse olisin hänet repinyt palasiksi. "No, ota, hän sanoo, aitoistani neljäkymmentä sopulinnahkaa liiviturkiksesi". — Miksi se minulle? Ethän pueta Godunovia liiviturkkiin, miksi minä olen huonompi kuin hän? — "Miten minä sinua sitten palkitsen?" Tee minut rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua vasten silmiä solvaa! — "Ei, hän sanoo, rajapäällikkö ei sinun sovi olla: sinä olet minun huvittajani, vaan Godunov on neuvonantajani; sinulle rahaa ja hälle kunniaa. Vaan että Dorogomilovilaiset sinua Feodoraksi kutsuivat, niin otettakoon koko Dorogomilovstshinan kylä minun tsaarilliseen talouteeni!" No niin saat olla huvittajana! Siitä saakka kuin Moskova jätettiin, ei ollut mitään huvituksia. Kaikki paastosivat ja rukoilivat. Ikävystyneenä pyrin maatilalleni, vaan sielläkin oli ikävä. Ei aina viitsi jäniksiä ja peltokanoja ajaa. Ehdottomasti tulin iloiseksi, kun kuulin Tatarien tulon. Mutta, hiis vieköön, hyvin me heitä löylytimme! Joltisestikin viemme sotavankeja Moskovaan! Johan olinkin unohtaa sotavangit. Osaatko ampua joutsella, ruhtinas?

— Mitä sitten?

— No. Iltasen jälkeen sidomme Tatarin sadan askelen päähän, ken ensiksi osaa sydämeen. Ell'ei osu sydämeen, ei ole kunniakasta. Kun toinen kuolee, sidomme toisen.

Serebrjanin rehelliset kasvot synkistyivät.

— Ei, — hän sanoi, — sidotuita en ammu.

— No, käskemme hänen sitte juosta: ken ensimmäisenä hänet juoksussa kaataa…

— Siihenkään en ryhdy, enkä salli sinunkaan! Täällä, Jumalan kiitos, ei ole Aleksandrovan sloboda!

— Et salli, — Basmanov huudahti, ja taas hänen silmänsä hehkuivat, mutta luultavasti ei hänellä ollut aikomusta riitaantua ruhtinaan kanssa, äkkiä hän muutti käytöksensä ja sanoi iloisesti: — Oi, ruhtinas! Etkö huomaa, että lasken leikkiä kanssasi! Hameetkin ehkä uskoit! Johan puoli tuntia olen laskenut pilaa, ja sinä otat kaikki, mitä sanon, todeksi. Vielä inhottavammalta kuin sinusta tuntuu minusta slobodan elämä! Luuletko minun sopivan Grjasnoin, Vjasemskin tai Maljutan kanssa? Kristuksen nimessä, he ovat ikäänkuin kaihi silmässäni! Kuules, ruhtinas, — hän jatkoi liehakoiden, — tiedätkö mitä? Anna minun ensiksi palata slobodaan, minä pyydän sinulle armahdusta tsaarilta: vaan kun sinä taas pääset suosioon, niin tee sinäkin minulle palvelus. Ei tarvitse muuta kuin ensiksi kuiskata jotain Vjasemskista tsaarille ja sitten Maljutasta ja vihdoin kaikista muista, niin katso, emmekö silloin jää kahden hänen läheisyyteensä. Minä tiedänkin jo, mitä hänelle kenestäkin on sanottava, vaan parempi on, että hän kuulisi sivultapäin. Minä opetan sinua, miten pitää puhua, ja sinä saat kiittää minua.

Kummalta tuntui Serebrjanista Basmanovin lähellä. Tämän miehen urhous ja puolittain lausuttu valitus hävyttömästä elämästä kiinnittivät Nikita Romanovitshiä häneen. Luulipa hän melkein, että Basmanov teki pilaa tai harmistuneena sätti itseään, mutta hänen viimeinen esityksensä, joka ei ainakaan ollut pilalla tehty, herätti Serebrjanissa entisen inhon.

— No, — Basmanov muistutti, ovelasti katsoen häntä silmiin: — Pannaanko tsaarin suosio tasan? Miksi vaikenet ruhtinas? Vai etkö luota minuun?

— Feodor Aleksejitsh, — Serebrjani sanoi, koettaen laimentaa kiukkuansa ja ollakseen kohteliaampi kestitsevälle isännälleen, — Feodor Aleksejitsh, kas se, jota sinä minulle esitit, se … kuinka sanoisin? sehän on…

- Mitä? — Basmanov kysyi.

— Sehän on saastanen teko! — Serebrjani lausui ja ajatteli, heikentäen ääntään, miten kaunistelisi lausettansa.

— Saastainen teko! — Basmanov toisti, voittaen ilkeytensä ja kätkien sen ihmetystä täynnä olevaan muotoonsa; sinähän unohdit, kenestä puhuin. Suositko sinä Vjasemskia tai Maljutaa?

— Jumalan nuoli iskeköön kaikkiin heihin ja koko opritshninaan! — Serebrjani lausui. — Antakoon tsaari vaan minun puhua, niin heidän läsnäollessansa suoraan sanon, mitä ajattelen ja tiedän, vaan kenestäkään en kuiskaamaan rupea, sitä vähemmin sinun sanojasi Feodor Aleksejitsh!

Myrkyllinen katse leimahti Basmanovin silmäripsien alta.

— Siis et tahdo, että minä kanssasi jakaisin tsaarin suosion?

— En, — Serebrjani vastasi.

Basmanov alkoi heilutella päätänsä, tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi hoiperrella puolelta toiselle.

— Oh, mua orporaukkaa! — hän puheli ähkien, ikäänkuin itkisi: — orpo olen raukka, kurja! Aina niistä saakka, kun tsaari ei enää rakasta minua, jokainen vaan etsii tilaisuutta loukatakseen minua! Ei kukaan hemmottele, ei kukaan hyvälle, kaikki vaan minua sylkevät! Oi, ilotonta elämääni! — Ikävää olet sinä, koiran elämä! Vedän vyöni poikkipuuhun ja pujotan onnettoman pääni silmukkaan!

Serebrjani katseli ihmeissään Basmanovia, joka kirkui ja melusi kuin akat hautajaisissa ja joskus, salaa vaan, heitti kulmainsa alta hävyttömän katseen ruhtinaaseen, ikäänkuin haluten nähdä hänessä liikkuvat tunteet.

— Hyi! — Serebrjani vihdoin äännähti, ja aikoi lähteä, mutta Basmanov taas tarttui häneen viitan liepeestä.

— Katsos! — hän huudahti, — laulajia!

Muutamia miehiä astui sisään, jotka luultavasti olivat ulkopuolella odotelleet. He estivät Serebrjanin ulospääsyn.

— Ah, veikkoset, — Basmanov alkoi entisellä itkunsekaisella äänellään, — alottakaa laulu, mutta vähän valittavampi, alottakaa sellainen, että sieluni ikävystyisi, pakahtuisi ja eriäisi ruumiista!

Laulajat alottivat pitkän, surullisen hautajaisvirren tapaisen laulun, jonka kestäessä Basmanov yhäti väänteli itseään toiselta sivulta toiselle ja puheli:

— Hitaammin, synkemmin! — Vielä raskaammin, veikkoset! Laulakaa bojarianne hautaan! No niin! Hyvin! Mitä, eikö sielu lähde ruumiista? Eikö sen hetki ole tullut vielä? Vai onko minut määrätty vielä maailmassa nääntymään? Jos on määrätty, niin täytyy! Jos on määrätty elämään, niin täytyy elää! Tanssilaulu! — hän huudahti äkkiä, ilman mitään väliaikaa, ja laulajat, tottuneina semmoisiin muutoksiin, karjasivat tanssilaulua.

— Vilkkaammin! — Basmanov huusi, ja tarttuen kahteen hopeiseen juoma-astiaan, alkoi kalistella niitä toisiaan vasten. — Vilkkaammin, haukkaseni! Vilkkaammin, hiiden penikat! Kyllä minä teitä, ryövärit!

Basmanovin koko muoto muuttui. Ei mitään naisen kaltaista ollut enää näkyvissä hänen kasvoillaan. Serebrjani tunsi hänessä tuon saman hurjanrohkean, joka hyökkäsi tiheimpään vihollisjoukkoon ja ajoi edellään joukottain Tatareja.

— No, se on parempaa! ruhtinas puhui hyvillään, nyökäyttäen päätään.

Basmanov katsahti iloisesti häneen.

— Johan sinä taas uskoit minua, ruhtinas! Sinä luulit, että minä todenteolla voihkailin! Oi, Nikita Romanitsh, helppohan on sinua pettää! No, juokaamme nyt tuttavuudeksemme. Jos elämme yhdessä, niin saat nähdä, etten ole sellainen, kuin luulit!

Tuo huoleton melu ja raju ilo vaikuttivat Serebrjaniin. Hän otti maljan Basmanovin kädestä.

— Kuka sinusta selvän ottaa, Feodor Aleksejitsh! En ole koskaan nähnyt sellaisia. Ehkä oletkin todella parempi, kuin näytät. En tiedä, mitä ajattelen sinusta, vaan Jumala saattoi meidät yhteen sotakentällä ja sentähden: terveydeksesi!

Ja hän tyhjensi maljansa pohjaan asti.

— Niin, ruhtinas! Niin, sydänkäpyseni! Jumala näkee, että rakastan sinua! Vielä malja kaikkien Tatarien turmioksi, jotka ovat vielä Venäjällä!

Serebrjani kesti kyllä viiniä, mutta nyt toisen maljan juotua, hänen ajatuksensa alkoivat hämmentyä. Oliko juoma nyt väkevämpää, vai sekoittiko Basmanov siihen jotain, vaan ruhtinaan päässä alkoi kaikki kulkea ympäri; ympäri kulki, eikä Nikita Romanovitsh mitään huomannut eikä nähnyt; kuului vaan hurjaa laulua, vihellystä ja polkemista sekä Basmanovin melua.

— Vilkkaammin, pojat! Unissa laulatte! Ketä hautaatte, rosvot?

Kun Serebrjani tuli tuntoihinsa, laulaminen vielä jatkui, mutta hän ei enää seisonut, vaan puolittain istui, puolittain makasi persialaisilla tyynyillä. Basmanov koetti palvelijansa avulla pinnistää naisen vaatetta hänen yllensä.

— Ota takkisi, bojari, — hän sanoi, — ulkona alkaa tulla ilma kosteaksi.

Laulajat samassa, lopetettuaan säkeen, vetivät henkeä.

Serebrjanin silmiä vielä hämärti, ajatuksensa eivät vielä olleet kokonaan selvät, ja hän oli pukemaisillaan yllensä naisvaatteen, luullen sitä nutukseen, kun samassa hiljaisuuden vallitessa alkoi kuulua vitkallista ulvomista.

— Mitä se on? — Basmanov kysyi vihaisesti.

— Skuratovin haudalla ulvoo koira, — ratsupalvelija vastasi, katsottuaan ulos teltistä.

— Anna tänne jousi ja nuoli! Minä opetan sitä ulvomaan, silloin kuin me iloitsemme vieraan kanssa.

Serebrjani kuullessaan Skuratovin nimen, tointui tykkänään.

— Seis, Feodor Aleksejitsh, — hän sanoi, nousten ylös, — se on Maksimin Bujan; älä koske siihen. Se kutsuu minua veljeni haudalle; tarpeeksi olen kanssasi mellastanut; hyvästi, nyt on aika jo lähteä!

— Pue ensin ylle viittasi, ruhtinas!

— Ei se ole minulle neulottu, — Serebrjani lausui, tuntiessaan hameen, jota Basmanov hänelle tunki, — kanna sinä sitä edelleenkin.

Ja, vastausta odottamatta, hän sylki ja lähti ulos teltasta.

Jälkeensä sateli kirouksia, herjauksia ja vannomisia Basmanovilta, mutta, kääntämättä niihin huomiota, hän lähestyi Maksimin hautaa, teki siinä syvän kumarruksen veljelleen ja, Bujanin seuraamana, yhdistyi rosvoihin, jotka Perstenin komennosta jo olivat asettuneet muutamien leimuavien tulirovioiden ympärille.

XXVIII Luku.

Ero.

Aamun koitteessa jo Persten herätti joukon.

— Pojat! hän sanoi rosvoille, kun nämät olivat kokoontuneet hänen ja Serebrjanin ympärille. — Nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy eritä teistä! — Menen jälleen Volgan varsille. Jääkää hyvästi, pojat! — Älkää muistelko minua pahana, vaikka ehkä olen joskus ollut ilkeä teille!

Ja Persten kumarsi rosvoille vyötäisiinsä asti.

— Atamani! — he alkoivat yhteen suuhun, — älä jätä meitä! Mihin menemme ilmaa sinua?

— Menkää ruhtinaan kanssa, pojat, — Eilisellä työllänne ansaitsitte syntinne anteeksi; voitte ruveta entistenne kaltaisiksi; ja ruhtinas ei jätä teitä!

— Hyvät miehet, — Serebrjani lausui, — minä olen antanut tsaarille sanani, ett'en pakene hänen tuomiotaan. Te tiedätte, ett'en minä omasta tahdostani lähtenyt vankihuoneesta. Nyt minun täytyy pysyä sanassani ja viedä tsaarin haltuun pääni. Tahdotteko tulla kanssani?

— Armahtaako hän meitä? — rosvot kysyivät.

— Jumalan vallassa se on; en tahdo pettää teitä. — Ehkä hän armahtaa, mutta myös ehk'ei. Ajatelkaa, neuvotelkaa keskenänne ja sanokaa sitten, kuka tulee ja ken ei.

Rosvot katsahtivat toisiinsa, menivät vähän syrjään ja alkoivat puoliääneen neuvotella. Hetken perästä he kääntyivät Serebrjanin puoleen.

— Tulemme kanssasi, jos atamanikin tulee.

— Ei, pojat, — Persten sanoi, — älkää minua vaatiko. Ell'ette menekään ruhtinaan kera, niin ei meillä sillä tule olemaan sama matka. Kylläksi olen jo näitä seutuja kuljeskellut, nyt on jo aika mennä kotipaikoilleni. Johan me vähän riitaannuimmekin, ja sido miten tahansa katkaistua köyttä, siihen jää kuitenkin solmu. Menkää ruhtinaan kanssa, taikka valitkaa itsellenne toinen atamani, vaan ennemmin kuulkaat kuitenkin neuvoani: menkää ruhtinaan kanssa; en usko, ett'ei tsaari antaisi hänelle ja teille anteeksi tämän työnne jälkeen.

Rosvot taasen neuvottelivat, ja lyhyen miettimisen jälkeen jakauntuivat kahteen osaan. Isoin osa tuli Serebrjanin luo.

— Vie meitä! — he sanoivat: — tapahtukoon meille samoin kuin sinullekin!

— Mitä toiset arvelevat? — Serebrjani kysyi.

— Toiset valitsivat Hlopkon atamanikseen; me emme halua heidän mukaansa!

— Sinne ovat jääneet kaikki pahimmat, — Persten kuiskasi ruhtinaalle: — he eivät taistelleetkaan eilen niinkuin nämät!

— Vaan sinä, — Serebrjani sanoi, — miksi et sinä tule kanssani?

— En, ruhtinas, minä en ole muiden kaltainen. — Minulle tsaari ei anna anteeksi: vikani ovat toisellaisia. Ja täytyy tunnustaani, minun tuli ikäväni Jermak Timofejitshiä: onhan jo vuosia kulunut, sittenkuin hänen olen nähnyt. Hyvästi, ruhtinas, älä muistele pahana minua.

Serebrjani pudisti kovasti Perstenin kättä ja syleili häntä.

— Hyvästi, atamani, — hän sanoi — ikävä on minusta, että menet Volgalle, ei sinun pitäisi semmoista tointa harjoittaa.

— Ken tietää, ruhtinas, — Persten vastasi, ja hänen uskalijas katseensa sai ihmeellisen ilmauksen: — Jumala ei ole armahtamaton; ehk'en minäkään ole aina sama kuin nyt!

Rosvot alkoivat valmistautua matkalle.

Auringon noustua joen rannalla ei enää ollut näkyvissä Basmanovin telttaa eikä miehiä. Feodor Aleksejitsh oli noussut yöllä, viedäkseen ensimmäisenä sanan tsaarille saadusta voitosta.

Persten, jättäessään tovereitaan hyvästi, huomasi vieressään Miikan.

— Hyvästi sinäkin, veitikka! — hän sanoi iloisesti, — eilen palvelit tsaaria nelinkertaisesti; ei hän kiellä sinulta armoansa!

Mutta Mitka epäröiden siveli niskaansa.

— No, mitä? — Persten kysäsi.

— Eikä mitään! — Mitka vastasi veltosti, sivellen toisella kädellä niskaansa, toisella hartioitaan.

— No, kun ei mitään, niin ei mitään! — Ja Persten oli jo lähtemäisillään, kuin Mitka, rohkaisten mieltänsä, sanoi puhkuen:

— Atamani, hei atamani!

— Mitä?

— Minä en halua slobodaan!

— Minne sinä sitten haluat?

— Sinun mukanasi!

— Ei minun kanssani sovi; minä menen Volgalle!

— No, minäkin Volgalle!

— Miks'et mene ruhtinaan kera?

Mitka työnsi toisen jalkansa eteenpäin ja oli melkein sekaantua virsuihinsa.

— Opritshnikkejäkö pelkäät? — Persten kysyi leikillisesti.

Mitka alkoi sivellä milloin niskaansa, milloin hartioitaan ja kylkeänsä, vaan ei vastannut mitään.

— Vähän kai olet nähnyt heitä? — Persten lisäsi, — söisiväthän ne sinut, eikö niin?

— Morsiamen veivät! — Mitka sanoi vastahakoisesti.

Persten alkoi nauraa.

— Kylläpä muistat pahan! Et tahdo sopia heidän kanssaan! Liity sitten Hlopkon joukkoon!

— Ei haluta, — Mitka sanoi päättävästi: — haluan kanssasi Volgalle!

— En mene minäkään suoraan Volgalle!

— En minäkään suoraan!

— Minne sinä sitte?

— Sinne, minne sinäkin!

— Oh, niin hän takertui kiinni kuin vihdan lehti saunassa! Niin tiedäpäs, että minun täytyy ensin käydä slobodassa!

— Miksi? — Mitka kysyi ja töllisteli atamaniin.

— Miksi! miksi! — Persten matki, alkaen kadottaa kärsivällisyyttään: siksi, että viime vuonna siellä jyrsin pähkinöitä, mutta kuoret unhotin.

Mitka katseli ihmetellen häntä, vaan äkkiä naurahti ja irvisti suutansa korviinsa saakka, mutta silmistä lähti pitkin ohimoita säteenläiset viirut; ne antoivat kasvoille ovelan ilmauksen, joka ikäänkuin tahtoisi sanoa: minua, veikkoseni, ei ole niin helppo puijata; minä kyllä tiedän, ett'ei slobodaan mene pähkinän kuoria etsimään, vaan jotain muuta.

Kuitenkaan hän ei sitä sanonut, vaan toisti nauraen:

— No, minä tulen kanssasi!

— Mitäs tehdä hänelle! — Persten tuumaili, kohauttaen hartioitaan. — Häntä ei näy saavan eriämään; no, tule sitten kerallani, hölmö, vaan älä sitten minua moiti, jos hirtetään sinä siellä.

— Hirttäkööt! — Mitka vastasi tyynesti.

— Oikein, poikani. Sellaisesta pidän! Jätä toverit joutuisasti hyvästi ja sitten matkalle!

Mitkan uneliaat kasvot eivät tulleet virkummiksi, mutta äkkiä hän alkoi kömpelösti tallustella toveriensa luo ja suuteli kolmasti jokaista siihen taipuvaista ja taipumatonta, keneen hän tarttui hartioista, keneen päästä.

— Atamani, — Serebrjani virkkoi, — emmekö kulje samaa tietä?

— Emme, bojari. Mistä minä kuljen, sieltä ei sinun sovi tulla. Minä saavun slobodaan ennenkuin sinä, ja jos kohtaisimmekin toisemme, niin älä tunne minua; muuten emme me kohtaakaan: sinun tullessasi olen jo lähtenyt slobodasta: täytyy ainoastaan lopettaani muutamia toimia.

Serebrjani arvasi, että Perstenillä oli jotain kätkettynä slobodan seuduilla, eikä siis pakottanut. Pian lähti kaksi osastoa eri suunnille. Suurin kulki Serebrjanin jäljessä jokea myöten pitkin viheriäistä niittyä, jolla vielä näkyi eilisen taistelun merkkiä, heidän perässään laahusti Bujan, pää alaspäin ja riippuvalla hännällä. Usein se juoksi Serebrjanin luo, surkeasti vinkuen ja kääntyi sitten vehreään hautakumpuun päin, kunnes korkea ruoho sen peitti näkyvistä. Toinen, vähäisempi osasto meni Hlopkon mukana. Persten poistui kolmanteen suuntaan ja hänen jäljessään tallusteli harvakseen Mitka, huojuen milloin tälle milloin tuolle puolen.

Laaja aavikko tuli tyhjäksi, ja entinen hiljaisuus vallitsi siellä, ikäänkuin sodan huudot eilen eivät sitä olisi häirinneetkään. Ainoastaan siellä täällä kulki laitumella harhaan juosseita Tatarien hevosia, sotahaarniskoita virui siellä täällä. Joen kukkaisilla rannoilla livertelivät kiurut, kohoten siniselle taivaalle, sorsat kutsuivat toisiaan tiheissä kaislikoissa, ja pikkulinnut, sirkutellen, räpistelivät oksalta toiselle, tai laulellen istuivat sulitetuille nuolille, jotka taistelun aikana olivat maahan pudonneet ja jääneet törröttämään viheriälle niitylle suokukkasten keskelle, niinkuin nekin olisivat kukkia ja kasvaneet siinä, ties Jumala, kuinka kauvan.

XXIX Luku.

Silmätysten.

Viikon kuluttua Tatarien tappion jälkeen vastaanotti tsaari makuuhuoneessansa Basmanovin, joka juuri oli tullut Rjasanista. Tsaari tiesi jo tappelun eri seikat, mutta Basmanov luuli olevansa ensimmäinen, joka niitä ilmoittaa. Hän toivoi saavansa yksin omistaa kunnian voitosta ja luotti kertomuksensa vaikutukseen, päästäksensä jälleen tsaarin entiseen suosioon. Ivan Vasiljevitsh kuunteli häntä tarkoin, hypistellen rukousnauhaansa ja luoden katseensa hohtokivi-sormukseen, mutta kun Basmanov lopetettuaan kertomuksensa ja pudistaen kutriansa lausui itserakkaasti:

— Mitäs, hallitsija, kylläpä me koetimme tehdä parastamme sinun armosi edestä!

Ivan katsahti ylös ja naurahti.

— Emme säästäneet itseämme, — Basmanov jatkoi liehakoiden: siis sinäkin, hallitsija, älä palkintoa palvelijaltasi pidätä!

— Mitä sinä tahtoisit, Fedja? — Ivan kysyi mitä herttaisimmalla muodolla.

— Tee minut armostasi edes rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua soimaisi.

Ivan katsoi häneen tarkasti.

— Mutta miten palkitsen minä Serebrjanin? — hän kysyi äkkiään.

— Sinun maanpakolaisesiko? — Basmanov sanoi peittäen hämmästyksensä tavallisella hävyttömyydellänsä, — millä sitten, jos ei hirsipuulla? Karkasihan hän vankihuoneesta, ja olipa vähällä pilata minun työni rosvoineen. Jos hän ei olisi häirinnyt Tatareja, olisimme me heidät kaikki saattaneet satimeen kuni peltopyyt.

— Niinkö todellakin? Mutta minä luulen, että Tatarit olisivat sinut sitoneet, kuten kerran ennenkin, muistathan? Ei se olisi ollut sulle outoa, vaan kylläkin entisestään tunnettua!

— Tunnettua on sinun tähtesi kärsiä, — Basmanov jatkoi röyhkeästi: — mutta outoa on kuulla sinulta kiitosta. Eipä Godunov, eikä Maljuta, eikä Vjasemski palvele sinua niinkuin minä, vaan et sinä heiltä palkintoja säästä.

— Niin tosiaankin, eivät niinkuin sinä. Miten he voisivat tanssia sinua vastapäätä!

— Armollinen hallitsija, — Basmanov vastasi kärsimättömästi, — koska olen sinulle vastenmielinen, niin laske minut pois aivan!

Basmanov toivoi, että Iivana pidättäisi hänet: mutta hänen poissaolonsa slobodasta, sen sijaan että se olisi kiihoittanut Iivanan rakkautta häneen, laimensi sen vielä enemmän; hän oli tottunut olemaan ilman Basmanovia, ja muut lemmikit, erittäin Maljuta, jota Basmanovin ylpeys oli loukannut, hyväksensä käyttivät tuon ajan, kääntääkseen Iivanan sydämen pois hänestä.

Basmanov pettyi toivossaan. Hänen harminsa näkyi huvittavan tsaaria.

— Olkoon niin, — hän sanoi, tekeytyen surulliseksi, — vaikka minun on kyllä vaikea ilman sinua, minä orpo raukka, ja valtakunnan asiatkin luultavasti hämmentyvät, mutta mitäpä tehdä, koetan jollain lailla tulla toimeen heikolla ymmärrykselläni. Mene, Fedja, minne haluat! En minä sinua väkisin pidätä.

Basmanov ei enää voinut hillitä vihaansa; hemmoteltuna entisistä suhteistansa Iivanaan, antoi hän harmillensa täyden vallan.

— Kiitos sinulle, hallitsija, — hän sanoi, — kiitos kestitsemisestäsi! Kiitos, että ajat pois palvelijas, ikäänkuin kelvottoman koiran! Kyllä, — hän jatkoi varomattomasti, — kyllä kerskaan Venäjällä sinun hyvyydestäsi. Palvelkoot muut sinua, niinkuin palveli Feodora. Monella synnillä saastutin sieluani sinua palvellessani, yhdellä vain en saastuttanut — loihtimisella!

Iivana Vasiljevitsh yhä vain hymyili, mutta viimeiset sanat kuullessaan hänen katseensa muuttui.

— Loihtimisella? — kysyi hän kummastuksella, joka oli vähällä muuttua vihastumiseksi — kuka täällä sitten loihtii?

— Vaikkapa sinun Vjasemskisi! — Basmanov vastasi, eikä luonut silmiään alas tsaarin katseesta. — Ja, — hän jatkoi huolimatta Iivanan julmasta ulkomuodosta, — sinä yksin et tiedä sitä, että kun hän on Moskovassa. niin hän öillä ajaa metsään, myllyn luo loihtimaan; mutta miksi hän loihtisi, jos ei hävittääkseen sinua, armollinen.

— Ja mistä sinä sen tiedät? — tsaari kysyi, luoden terävän katseen Basmanoviin.

Tällä kertaa Basmanov vähän peljästyi.

— Minä, hallitsija, vasta eilen kuulin sen hänen omilta orjiltaan, hän sanoi kiireesti, — jos olisin ennen kuullut, niin olisin silloin jo ilmoittanut sen sinun armollesi.

Tsaari mietti.

— Mene — hän sanoi, vähän aikaa vaiti oltuaan, — minä otan selvän siitä asiasta, mutta slobodasta älä lähde ennen minun käskyäni.

Basmanov lähti tyytyväisenä, koska oli saanut kylvää tsaarin luulonalaiseen sydämeen epäluulon siemenen yhdestä kilpailijastaan, mutta hyvin huolestuneena hallitsijan kylmyydestä.

Kohta tsaari astui makuuhuoneesta vastaanotto-huoneesen, istui nojatuoliin ja alkoi, opritshnikkien ympäröimänä, kuunnella vuorotellen maalaisbojaria, jotka olivat tulleet Moskovasta ja muista kaupungeista ilmoituksineen. Annettuaan jokaiselle käskyjä, puhuttuaan monien kansaa valtakunnan tarpeista, suhteista ulkomaitten hallitsijoihin, varustuksista Tatarien uusien hyökkäysten varalle, kysyi Iivana: onko vielä joku, joka pyytää tulla vastaan otetuksi?

— Bojari Drushina Andrejevitsh Morosov — hovimestari vastasi, — kumartaa sinun armoasi, rukoillen, että sallisit hänen tulla kirkkaitten silmiesi eteen.

— Morosov? — Iivana sanoi: — eikö hän palanut tulipalossa? Sitkeähenkinen, tuo vanha koira! Noh, mitäs? Päästinhän minä hänet maanpakolaisuudesta, niin tulkoon esiin!

Hovimestari poistui; heti hovimiehet väistyivät, ja Drushina Andrejevitsh, kahden ystävänsä tukemana, lähestyi tsaaria ja laskeutui polvilleen hänen eteensä.

Kaikkein silmät kääntyivät vanhaan bojariin.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ei näkynyt paljon entistä ylevyyttä niissä, otsallansa näkyi naarmu Vjasemskin miekasta, mutta kuoppiin vaipuneet silmänsä ilmoittivat vielä entistä tahdonvoimaa, ja rypistyneet kulmakarvat osoittivat niinkuin ennenkin järkähtämätöntä itsepintaisuutta.

Vastoin hovin sääntöjä, oli hänen pukunasa yksinkertainen.

Iivana katsoi Morosoviin, sanaakaan sanomatta. Ken käsitti nyt tsaarin katseen, hän olisi voinut lukea siinä vihan sekä ilon, nähdessänsä vihollisensa alennettuna; mutta pintapuolisesta katsojasta näytti Iivanan katse ystävälliseltä.

— Drushina Andrejevitsh, — sanoi hän mahtavasti, mutta ystävällisesti; — minä päästin sinut pakolaisuudesta, miksi sinä olet yksinkertaisessa puvussa?

— Hallitsija, — vastasi Morosov, yhä polvillaan seisoen: — ei sovi pukeutua kultakankaasen sen, jonka taloa sinun opritshnikisi polttivat ja jolta ryöstivät puolison. Hallitsija, — jatkoi hän lujalla äänellä, — rukoilen sinua ja valitan sinun aseenkantajastasi Afonjka Vjasemskista, joka minua on loukannut.

— Nouse, — tsaari sanoi, — ja kerro asia järjestyksessä. Jos joku minun palvelijoistani loukkasi sinua, en sääli minä häntä, olkoon hän vaikka minua lähin mies.

— Hallitsija, — Morosov jatkoi nousematta — lähetä kutsumaan Afonjkaa. Vastatkoon hän minun läsnäollessani sinun armollesi!

— Niin, — tsaari sanoi, vähän mietittyään, — pyyntösi on oikea. Vastaajan tulee tietää, mitä kantaja puhuu. Kutsukaa Vjasemski! Mutta te, — hän jatkoi, kääntyen Morosovin tuttaviin, jotka kunnioituksesta olivat poistuneet vähän loitommaksi, auttakaa bojarianne nousemaan, asettakaa hänet istumaan penkille, odottakoon vastaajaa!

Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Morosovin taloon tehtiin hyökkäys. Vjasemski oli parantunut haavoistaan. Hän asui kuten ennenkin slobodassa, mutta tietämätönnä Jelenan kohtalosta, jota ei kukaan hänen lähettämänsä palvelija voinut löytää, hän oli vieläkin synkempi, kuin ennen, tuli harvoin hoviin, sanoen syyksi heikkoutensa, ei ottanut osaa juominkeihin, ja moni luuli huomaavansa hänen käytöksessään mielihäiriön merkkiä. Tuo hänen poissaolonsa yhteisistä rukouksista ja yhteisistä huveista ei miellyttänyt Iivanaa. Mutta tietäen, ett'ei bojarittaren poisvienti onnistunut, luuli hän Vjasemskin käytökseen syynä olevan rakkauden tuskat ja oli häntä kohtaan sääliväinen. Ainoastaan Basmanovin keskustelun jälkeen tuo käytös alkoi hänestä näyttää epäluuloiselta. Morosovin valitus antoi hänelle aihetta tiedustella monioita erityisyyksiä, ja sen vuoksi hän vastaanotti Morosovin paremmin, kuin hovilaiset sitä odottivat.

Kohta Vjasemski tuli. Hänenkin ulkomuotonsa oli paljon muuttunut. Hän oli ikäänkuin tullut muutamia vuosia vanhemmaksi, kasvonsa piirteet olivat tulleet terävämmiksi, ja koko hänen elinvoimansa näytti olevan tulisissa, levottomissa silmissänsä.

— Tule tänne, Afonja, — tsaari sanoi. — Tule sinäkin, Drushina. Puhu, mitä on aikomuksesi. Puhu suoraan, kerro kaikki, miten se oli.

Drushina Andrejevitsh lähestyi tsaaria. Seisoen Vjasemskin rinnalla, mutta ei edes kunnioittanut häntä katseellansa, kertoi hän tarkoin kaikki seikat hyökkäyksestä.

— Niinkö asia oli? — tsaari kysyi, kääntyen Vjasemskiin.

— Niin! — Vjasemski sanoi, Iivanan kysymyksestä hämmästyneenä, joka tiesi kaikki jo entiseltään.

Iivana Vasiljevitshin kasvot synkistyivät.

— Miten sinä rohkenit sen tehdä? — hän kysyi, luoden Vjasemskiin ankaran katseen: — sallinko minä opritshnikkieni ryöstää.

— Sinä tiedät, hallitsija, — Vjasemski vastasi yhä enemmin hämmästyneenä, — ett'ei taloa minun käskystäni ryöstetty; mutta mitä bojarin rouvan pois viemiseen tulee, niin siihen oli minulla sinun lupasi?

— Minun lupani? — tsaari sanoi, hitaasti lausuen jokaisen sanan. — Milloin minä sen lupasin?

Nyt Vjasemski huomasi, että hän turhaan koetti luottautua Iivana Vasiljevitshin viittaukseen, jonka hän oli antanut hänelle juomingeissa, — nuo salaperäiset sanat, joista hän luuli itsellään olevan oikeuden väkivaltaisesti viedä Jelenan. Arvaamatta vielä syytä, jonka vuoksi tsaari kieltäytyi kehoituksestansa, käsitti hän kuitenkin, että hänen oli puollustustapaansa muuttaminen. Ei pelosta eikä henkensä suojaamiseksi, joka tsaarin yhä vaihtelevan luonteen takia ehkä oli vaarassa, ei Vjasemski sentähden päättänyt puollustaa itseään. Hän ei vielä kadottanut toivoansa saada Jelenan, ja kaikki keinot siihen näyttivät hänestä sopivilta.

— Hallitsija, — hän sanoi, minä olen syyllinen, sinä et käskenyt minua viemään bojaritarta. Kas täten oli asia. Sinä lähetit minut Moskovaan, päästämään bojari Morosovin paosta, mutta hän, kuten tiedät, vihaa minua siitä, että minä jo ennen hänen häitänsä tutustuin hänen vaimonsa kanssa. Kun tulin hänen luoksensa, päätti hän yhdessä Nikita Serebrjanin kanssa tappaa minut. Päivällisten jälkeen hyökkäsi hän orjineen meidän päällemme petollisella tavalla; me vaan puollustimme itseämme, mutta bojaritar Morosov, tuntien miehensä vihan, pelkäsi jäädä miehensä luo, ja pyysi minua viemään hänet mukaani. Hän lähti vapaasta tahdostansa miehensä luota pois; mutta koska minä kävin haavoistani tunnottomaksi, niin en tiedä, minne hän joutui. Luultavasti bojari löysi hänet ja pitää häntä jossain suljettuna, tai ehkä on jo ottanut häneltä hengen. Ei hänellä, — Vjasemski jatkoi, luoden mustasukkaisen katseen Morosoviin, — ei hänellä ole syytä minusta valittaa. Minä itse, herrani, rukoilen ja valitan sinun armollesi Morosovista, sillä hän omassa talossansa hyökkäsi minun päälleni Nikita Serebrjanin kanssa!

Tsaari ei odottanut sellaista käännettä. Vjasemskin valhe oli silminnähtävä, mutta Iivanan aikomus ei ollut sitä paljastaa. Morosov nyt vasta katsoi viholliseensa.

— Sinä valhettelet, kirottu koira! — hän sanoi, ylenkatseellisesti silmäillen häntä päästä jalkoihin: — joka ainoa sanasi on törkeä valhe; mutta minä olen totuudessani valmis suutelemaan ristiä. Hallitsija! käske hänen, kirotun, antamaan minulle jälleen vaimoni, jonka kanssa olen kristillisen lain mukaan vihitty!

Iivana katsoi Vjasemskiin.

— Mitä sanot tähän? hän kysyi, säilyttäen tuomarin kylmäverisyyden.

— Olen jo sanonut sinulle, hallitsijani, että vein bojarittaren hänen omasta pyynnöstään; mutta kun tiellä vereni vuosi haavoistani, löysivät palvelijani minut metsässä tunnottomana. Minun lähelläni ei ollut hevosta, eikä bojaritarta; he veivät minut myllyyn tietäjän luo, hän luki vereni seisahtumaan. Sen enempää en tiedä.

Vjasemski ei aavistanutkaan, että hän, muistuttamalla myllystä, lisäsi Iivanassa alkavaa epäluuloa ja antoi Basmanovin kanteelle vahvistusta; mutta Iivana ei vähääkään osoittanut antavansa arvoa tuolle asialle, vaan pani sen mieleensä sopivassa tilaisuudessa sitä hyväksi käyttääkseen; siihen saakka kätki hän ajatuksensa välinpitämättömyyden varjon alle.

— Kuulitko? — hän sanoi Vjasemskille: — bojari Drushina on valmis sanainsa vakuudeksi suutelemaan ristiä! Miten sinä puhdistat itsesi hänelle?

— Bojarilla on vapaus puhua, — vastasi Vjasemski, päättäen puollustaa itseään loppuun asti, tulkoonpa mitä tahansa: — hänellä on vapaus väärin syyttää minua, mutta minä syytän häntä haavoistani ja olen valmis totuuden puolesta suutelemaan ristiä.

Kokouksessa kuului jupinaa. Kaikki opritshnikit tiesivät, miten hyökkäys tapahtui, ja vaikka kyllä olivatkin tottuneita konnantöihin, ei kuitenkaan kukaan heistä olisi rohjennut tehdä väärää valaa.

Itse Iivana hämmästyi Vjasemskin hävyttömyyttä; mutta hän heti huomasi voivansa sen kautta hävittää vihatun Morosovin ja kuitenkin samassa säilyttää ankaran, oikeutta harrastavan tuomarin muodon.

— Veljet! — hän sanoi, kääntyen kokoontuneihin: — otan teidät todistajikseni, että minä tahdoin tietää totuuden. Ei minun tapani ole tuomita, puollustusta kuuntelematta. Mutta samassa asiassa eivät molemmat puolueet voi suudella ristiä. Silloin toinen vastustajista tekee väärän valan. Mutta minä, niinkuin hyvä paimen, suojelen lampaitani, en salli kenenkään hukuttaa sieluansa. Tulkoon Morosov ja Vjasemski tuomituksi Jumalan tuomiolla. Tästä päivästä kymmenen päivän perästä määrään minä heille kentän, täällä slobodassa, punaisella torilla. Tulkoot esiin palvelijoineen ja varamiehineen. Kenelle Jumala antaa voiton, hän on puhdas myös minun edessäni; mutta se, joka ei kestä tappelussa, vaikka hän jäisikin eloon, hän saa kuoleman mestaajan kädestä!

Iivanan päätös teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin. Monen ajatuksen mukaan oli se Morosoville sama kuin kuolemantuomio. Ei ollut mahdollista ajatellakaan, että vanha bojari voisi vastustaa nuorta ja voimakasta Vjasemskia. Kaikki odottivat hänen kieltäytyvän kaksintaistelusta tahi vähintäin pyytävän luvan asettaa palkatun taistelijan sijaansa. Mutta Morosov kumarsi tsaarille ja sanoi tyynesti:

— Hallitsija, olkoon tahtosi! — Olen vanha ja kivulloinen; en ole pitkiin aikoihin pukeutunut haarniskaan; mutta Jumalan tuomiossa oi voima voita vaan oikeus; luotan Herran apuun, eikä hän minua hylkää oikeassa asiassani. — Hän näyttää sinun armosi ja kaikkein ihmisten edessä viholliseni vääryyden.

Kuullen tsaarin päätöksen, oli Vjasemski jo iloitsemaisillaan, ja hänen silmänsä säihkyivät toivosta; mutta Morosovin järkähtämättömyys saattoi hänet hämille. Hän muisti, että, yleisen käsityksen mukaan, Jumala ratkaisevassa kaksintaistelussa välttämättömästi antaa voiton oikeuden puolelle, ja hän epäili menestyksestänsä.

Kuitenkin, hilliten hetkisen levottomuuttaan, kumarsi hänkin tsaarille ja lausui:

— Olkoon sinun tahtosi, hallitsija!

— Menkää — Iivana lausui, — etsikää itsellenne varamiehet, mutta kymmenen päivän kuluttua, auringon noustessa, olkaa molemmat punaisella torilla, ja voi sitä, joka ei kestä tappelua.

Heittäen molempiin syvän, selittämättömän katseen, nousi tsaari istuimeltaan ja poistui sisähuoneisiin, mutta Morosov lähti ulos salista, arvokkaana, tuttaviensa seuraamana, eikä kunnioittanut häntä ympäröiviä opritshnikkejä edes silmäykselläkään.

XXX Luku.

Miekan loihtiminen.

Seuraavana päivänä lähti Vjasemski Moskovaan.

Jokaisessa muussa tapauksessa valmistautuen kaksintaisteluun olisi hän luottanut voimaansa ja taitavuuteensa; mutta nyt oli kysymys Jelenasta. Kaksintaistelu ei ollut tavallinen, sen päätös riippui Jumalan tuomiosta, mutta ruhtinas tunsi vääryytensä, ja vaikka hän kyllä tavallisessa taistelussa olisi halveksinut Morosovia, niin hän tässä tapauksessa pelkäsi taivaallista vihaa, pelkäsi kätensä taistelun aikana käyvän hervottomiksi. Tuo pelko oli sitä pahempi, koska vasta parantuneet haavat yhä vielä matkaansaattoivat hänelle kipua, ja hän aika ajoin tunsi heikkoutta ja hervostumista. Ruhtinas ei tahtonut laiminlyödä mitään, saattaakseen itselleen voiton ja päätti mennä tuttavansa, myllärin, luo saadakseen häneltä jotain yrttejä ja loihtimisella tehdäkseen iskunsa vastustamattomiksi.