SISÄLLYS: (continued 3)

Drushina Andrejevitshin ilmestyessä, Vjasemski ja kaikki opritshnikit astuivat alas hevosen seljästä.

Morosov kulki kulta-astioineen vitkalleen häntä vastaan, ja hänen perässään seurasi ystäviä, ja bojarin palvelijoita ja orjia.

— Ruhtinas, — sanoi Morosov, — sinut on tsaari lähettänyt luokseni. Minä riennän sinua ja väkeäsi vastaanottamaan leipäsuolalla! — Ja bojarin mustanharmaat hiukset valuivat silmille, niin syvään hän kumarsi.

— Bojari, — vastasi Vjasemski, — suuri hallitsija käski minun sanomaan sinulle hänen tsaarillisen päätöksensä: — Bojari Drushina. Koko Venäjän tsaari ja suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh ottaa pois vihansa sinusta ja päästää sinut tsaarin pannasta; on armollinen ja antaa anteeksi kaikki sinun vikasi; ole sinä, bojari, Drushina Andrejevitsh, niinkuin ennenkin suuren ruhtinaan armossa ja palvele vast'edeskin häntä, ja pidä arvosi niinkuin ennenkin!

Lopetettuaan puheensa, Vjasemski asetti toisen kätensä vyölleen ja silitteli toisella partaansa, otti ylpeän ryhdin ja, luotuaan Morosoviin kotkansilmänsä, odotti vastausta.

Puheen alussa lankesi Morosov polvilleen. Sen jälkeen palvelijat nostivat hänet jälleen ylös. Hän oli valkea kasvoiltansa.

— Siunatkoon Pyhä Kolmiyhteys ja moskovalaiset ihmeidentekijät meidän suurta hallitsijaamme! — hän lausui vapisevalla äänellä, — ja jatkakoon hänen päiviänsä armollinen ja laupias Jumala vielä pitkiksi ajoiksi. En sinua, ruhtinas, odottanut, vaan sinä tulit luokseni tsaarin lähettiläänä — käy sisään huoneeseeni. Tulkaa, herrat opritshnikit! Pyydän, tehkää hyvin! Vaan minä menen ensin toimittamaan kiitosrukoukseni, ja tulen sitten teidän kanssanne juhlimaan myöhään yöhön asti.

Opritshnikit menivät sisälle.

Morosov kutsui orjan luoksensa.

— Istu hevosen selkään ja mene Serebrjanin luo, viemään terveisiä ja sano, että minä pyydän häntä tulemaan kestille tänä päivänä, sillä tsaari on osottanut minulle suuren armon ja ottanut minusta vihansa pois!

Annettuaan tämän käskyn ja saatettuaan vieraansa huoneihin, Morosov palasi pihan poikki kotikirkkoon; hänen edellään menivät ystävät, palvelijat ja hänen jäljessään suuri joukko orjia. Kotiin jäi ainoastaan hovimestari ja palvelijoita, niin paljon, kuin opritshnikit tarvitsivat.

Tuotiin esiin erilaisia välipaloja ja juomia, mutta päivällinen odotti vielä.

Pian tuli Serebrjani, hänkin ystäväin ja orjainsa saattamana, sillä, jos siihen aikaan bojari ratsasti arvokkaissa asioissa yksin, tahi vähälukuisen seuran kanssa, niin sitä pidettiin häpeänä.

Pöytä oli jo isossa tuvassa katettuna: palvelijat seisoivat paikoillaan; kaikki odottivat isäntää.

Drushina Andrejevitsh, toimitettuaan kiitosrukouksensa, astui sisään, puettuna hyvään vaatteukseen, kullalla kirjailtuun kauhtanaan, pitäen kädessään sopulinnahkasta lakkia. Hänen mustanharmaa tukkansa oli tasaiseksi kammattu ja partansa siistitty. Hän kumarsi vieraille ja vieraat samoin hänelle; sitten istuttiin pöytään.

Komeat pidot alkoivat, maljat ja kolpakot helähtelivät, ja paitsi näiden ääntä helähteli vielä toinenkin, joka ei sointunut yhteen iloisten pitojen kanssa. Opritshnikkien levättien alla kalisivat näkymättömät aseet.

Mutta Morosov ei kuullut tuota turmiota tuottavaa ääntä. Muut mietteet olivat hänet vallanneet. Sisällinen ääni oli sanonut Morosoville, että hänen yöllinen loukkaajansa on kestissä hänen kanssansa samassa pöydässä, ja bojari mietti keinoa sitä ilmisaadaksensa. Tämän keinon hän luuli luotettavaksi.

Jo oli monta maljaa kallistettu; he joivat tsaarin onneksi ja tsaarittaren, ja koko tsaarin huoneen kunniaksi; juotiinpa metropoliitankin ja koko Venäjän papiston kunniaksi, sitten Vjasemskin ja Serebrjanin sekä suopean isännän, vihdoinpa jokaisen vieraan malja erittäin. Kun oli kaikkien terveydeksi juotu, nousi Vjasemski ja esitti nuoren bojarittaren maljan. Sitäpä Morosov odottikin.

— Rakkaat vieraat, — hän sanoi, — sopimatonta on ilman emäntää juoda hänen maljaansa! Menkää, — hän sanoi, kääntyen palvelijain puoleen, — noutamaan bojaritar; kestitköön hän omin käsin rakkaita vieraita!

— Oikein, oikein! — melusivat vieraat: ilman emäntää ei ole hunajakaan makeata.

Hetken perästä ilmaantui Jelena puettuna kalliisen sarafaaniin,[18] kahden neitsyeen saattamana; hänellä oli kädessään kultainen tarjotin, jolla oli yksi ainoa malja. Vieraat nousivat ylös. Hovimestari täytti maljan. Jelena kosketti siihen huulillansa ja alkoi kantaa sitä ympäri sekä tarjota vieraille, kumartaen jokaiselle, tavan mukaan, aina vyötäisiin asti. Aina sitä myöten kuin vieraat sen tyhjensivät, täytti hovimestari sen uudestaan.

Kun Jelena oli kaikille tarjonnut, niin Morosov, joka oli tarkasti pitänyt silmällä häntä, kääntyi vieraitten puoleen.

— Rakkaat vieraat, — hän sanoi, nyt minä pyydän, vanhan venäläisen tavan mukaan, teitä kunnioittamaan minun huonettani, älkääkä moittiko minun isännyyttäni; pyydän teitä, rakkaat vieraat, älkää halveksiko suudella minun vaimoani! Seisahdu Dmitrijevna avaralle tilalle ja anna kaikkien vuoron perään suudella itseäsi.

Vieraat kiittivät isäntää. Jelena astui vavisten uunin viereen ja loi maahan silmäyksensä.

— Ruhtinas, ala sinä! — sanoi Morosov Vjasemskille.

— Ei, ei, tavan mukaan! — huudahtivat vieraat: — suudelkoon isäntä ensin emäntää! Seurattakoon tapaa, joka isiltä on peritty!

— Olkoon niin, sanoi Morosov, ja astuen vaimonsa luokse hän ensin kumartui hänen eteensä. Kun he suutelivat, hehkuivat Jelenan huulet kuin tuli; sitävastoin Drushina Andrejevitshin huulet olivat jääkylmät.

Morosovin jälkeen oli Vjasemskin vuoro.

Morosov alkoi tarkastella.

Afanasi Ivanovitshin silmät loistivat kuin liekki, mutta Jelenan kasvot eivät värähtäneetkään. Hän ei peljännyt miehensä ja Serebrjanin läsnäollessa röyhkeätä ruhtinasta.

"Ei, hän ei ole se!" Morosov ajatteli.

Vjasemski kumartui maahan ja suuteli Jelenaa; mutta kun hänen suutelunsa kesti kauvemmin, kuin oli tarpeen, niin Jelena kääntyi pois nähtävästi harmistuneena.

"Ei, hän ei ole se!" Morosov toisti itsekseen.

Vjasemskin jälkeen seurasi vuorotellen jotkut opritshnikit. He kumarsivat syvään, tavan mukaan, ja suutelivat Jelenaa; mutta Drushina Andrejevits ei voinut mitään lukea hänen kasvoiltaan, paitsi rauhattomuutta. Muutaman kerran värähtelivät hänen pitkät silmäripsensä, ja katseesta päättäen hän etsi jotakuta vieraiden joukosta.

"Hän on täällä," ajatteli Morosov.

Äkkiä valtasi kauhu Jelenan. Hänen silmänsä kohtasivat miehensä katseen, ja naissydämen vaistosta hän arvasi miehensä mietteet.

Tämän rasittavan ja tuijottavan katseen aikana, katsoi hän mahdottomaksi suudella Serebrjania ja olla tässä silmänräpäyksessä vakava. Kaikki seikat heidän kohtauksistaan puutarhan aidan luona, ensimmäiseen Serebrjanin tuloon asti, elävästi kuvastuivat hänelle. Hänen nykyinen tilansa ja häntä odottava suutelu tuntuivat hänestä Jumalan rangaistukselta rikollisen kohtauksen tähden, tuon rikoksellisen suutelon tähden. Väristyttävä kylmyys virtasi pitkin hänen jäseniänsä.

— Minä voin pahoin … — supisi hän: — päästä minut, Drushina Andrejitsh…

— Pisäty, Jelena, — Morosov sanoi rauhallisesti, — odota, sinä et nyt voi lähteä pois; tätä ei ole nähty eikä kuultu; täytyyhän toimituksen lopettaa!

Ja hän loi vaimoonsa läpitunkevan, tutkivan katseen.

— Jalat ei kestä allani! … — lausui Jelena.

— Mitä? — sanoi Morosov, ikäänkuin ei olis kuullut: — sait häkää? mikä kumma!

— Pyydän teitä, ruhtinaat, käykää vaan esiin, älkää kuunnelko vaimoa! Hän on vielä lapsi; hän on liian kaino; hänestä on tämä tapa outoa. Siitä syystä on hän muka sairas! Käykää esiin, rakkaat vieraat, pyydän teitä!

"Missä on Serebrjani?" Drushina Andrejevitsh ajatteli, etsien häntä vieraiden joukosta silmillään.

Ruhtinas Nikita Romanitsh seisoi syrjässä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta se tavaton tarkkuus, jolla Morosov seurasi puolisoansa ja jokaista hänen luoksensa mennyttä vierasta. Hän luki Jelenan kasvoista kauhun ja rauhattomuuden. Nikita Romanitsh, aina päättäväinen, kun vaan omatuntonsa ei mistään soimannut, nyt ei tiennyt, mitä piti tehdä. Hän pelkäsi, että, jos menisi suutelemaan Jelenaa, hän enentäisi hänen hämmästystänsä; hän pelkäsi herättävänsä hänen miehensä epäluuloa, jos jäisi muita jäljelle. Jospa hän edes yhden ainoa sanan voisi sanoa Jelenalle kahden kesken, niin ehkä hän rohkaistuisi ja kenties saisi kadotetun voimansa takaisin; mutta vieraat ympäröivät Jelenaa, isäntä ei päästänyt silmiään hänestä; täytyihän sitä jotakin päättää.

Serebrjani lähestyi Jelenaa ja kumarsi hänelle, mutta ei tiennyt pitikö katsoa häntä silmiin vai olla katsomatta. Tämä epäröiminen antoi ilmi ruhtinaan.

Omasta puolestaan ei Jelena kestänyt kiusaavaa tutkintoa, johon Morosov hänet saattoi.

Jelena ei pettänyt miestään kevytmielisyydestä, ei turmeltuneen sydämmen kiihotuksesta. Hän petti hänet sentähden, että hän itse oli pettynyt, ajatellessaan voivansa rakastaa Drushina Andrejevitshia. Kun hän yöllä puutarhan aidan luona vakuutti Serebrjanille rakkauttansa, niin hänen sanansa tunkeutuivat hänen huuliltaan hänen tahtomattansa; hän ei teeskennellyt sanoillansa, ja jos hän olisi silloin nähnyt miehensä takanaan, niin hän olisi tunnustanut kaikki hänelle puhtaasta sydämestä. Mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, ja luonteensa arka. Yöllisen kohtauksensa jälkeen Serebrjanin kanssa ei lakannut omatunto häntä kalvamasta. Sen lisäksi tuli vielä kuolettava levottomuus Nikita Romanovitshin kohtalosta. Hänen sydäntänsä kalvoivat vastustamattomat tunteet; hän tahtoi heittäytyä miehensä jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi; mutta hän pelkäsi hänen vihaansa, hän pelkäsi Nikita Romanovitshin puolesta.

Tämä taistelu, nämä kiusaukset, pelko, jonka hänelle tuotti hyvänluontoinen ja viekasteleva, mutta kaikessa, joka koski hänen kunniaansa, taipumaton miehensä, kaikki se uuvutti musertavasti hänen ruumiilliset voimansa. Kun Serebrjanin huulet koskettivat hänen huuliansa, vapisi hän kuin vilutautinen, hänen jalkansa horjuivat, ja huulet äänsivät:

— Pyhä Neitsyt, auta minua!

Morosov tarttui Jelenaan.

— Oh! — hän sanoi: — semmoista se naisen terveys! Kun hiemankin saa häkää, niin jalat eivät kestä. Vaan ei mitään, kyllä se menee! Käykää esille vaan, hyvät vieraat!

Morosovin ääni ja käytös eivät ensinkään muuttuneet. Hän oli yhtä rauhallinen, yhtä kohtelias ja ystävällinen.

Serebrjani jäi kahden vaiheelle: huomasiko hän todellakin salaisuuden?

Kun toimitus loppui, ja Jelena, neitseiden saattamana poistui huoneeseensa, niin vieraat Morosovin kehoituksesta jälleen istuivat pöytään.

Drushina Andrejitsh vaati kaikkia ja kestitsi entisellä mielevyydellään eikä unhottanut vähintäkään tilaisuutta, joka niinä aikoina tuotti vieraanvaraisen nimen. Jo oli myöhäinen. Viinit alkoivat saattaa veren vähän tulisempaan liikkeeseen, ja salaviittauksia rupesi kuulumaan opritshnikkien joukosta.

— Ruhtinas, — sanoi yksi heistä, kumartuen Vjasemskin puoleen, — aika on ryhtyä käsiksi!

— Vaiti! — vastasi Vjasemski sopottaen: — ukko kuulee!

— Kun kuuli, niin kuuli, ei se mitään! — opritshnikki sanoi äänekkäästi juopuneen itsepäisyydellä.

— Vaiti! — toisti Vjasemski.

— Minä sanon, ruhtinas, että on aika! Jumal'auta nyt on aika! Minä annan merkin!

Ja opritshnikki liikahti noustaksensa. Vaan Vjasemski painoi hänet voimakkaalla käsivarrella istumaan.

— Ole alallasi! — hän sanoi sille korvaan: — muuten työnnän tuon puukon kurkkuusi!

— Ohoh, vai sinä vielä uhkailetkin! — huusi opritshnikki, nousten istuimeltaan. — Millainen sinä olet! Minä sanoin, ett'ei sinuun voi luottaa! Sinä et olekaan meidän veljiämme! Kylläpä tiedän, että te, ruhtinaat ja bojarit, meidän onnemme riistätte! Mutta odota, katsokaamme kenen ottaa: Ota ulos viittasi alta aseesi! Pistä esiin miekkasi! Saamme nähdä, kenen ottaa!

Nämät sanat hän lausui sekanaisesti yleisessä äänekkäässä melussa; mutta Serebrjani selvitti kumminkin niistä muutamia, niin että ne herättivät huomiota hänessä. Morosov ei kuullut niitä. Ainoastaan sen hän huomasi, että vierasten kesken syntyi riitaa.

— Arvoisat vieraat! — hän sanoi, nousten pöydästä: — ulkona on jo pimeä yö! Eiköhän ole aika mennä levolle? Kaikille on pehmeät patjat ja untuvatyynyt valmiina!

Opritshnikit nousivat, kiittivät isäntää; kumarsivat ja menivät heitä varten kartanolle valmistettuihin makuusuojiin.

Serebrjani aikoi myöskin mennä.

Morosov tarttui häntä käteen, pidättäen häntä.

— Ruhtinas, — hän sanoi kuiskuttaen, — odota minua täällä!

Pidätettyänsä Serebrjanin, Drushina Andrejitsh meni puolisonsa luokse.

XVI Luku.

Ryöstö.

Päivällisen aikana tapahtui talon ympärillä jotakin tavatonta.

Hämärän tullessa alkoi yhä uusia opritshnikkejä ilmaantua puutarha-aidan ja aitauksen, joka ympäröi koko taloa, vierille ja viimein itse pihaan.

Morosovin väki ei kääntänyt siihen huomiotansa.

Kun yö tuli, oli koko talo joka taholta opritshnikkien ympäröimänä.

Vjasemskin palvelija tuli ulos ruokahuoneesta, mennäkseen muka hevosta juottamaan. Mutta menemättäkään hevosten luo, katsahti taakseen, silmäili kaikille tahoille, meni portille ja vihelsi, jotain merkillistä mielessä. Joku ryömi hänen luoksensa.

— Oletteko kaikki? — kysyi palvelija.

— Olemme, — vastasi tuo.

— Montako teitä on?

— Viisikymmentä.

— Hyvä, odottakaa merkkiä.

— Pianko? Odottaminen tuskastuttaa.

— Siitä sanoo ruhtinas. Mutta kuules, Homjak, ruhtinas ei käske polttamaan eikä raastamaan taloa!

— Ei käske! Onko hän minun herrani, — onko?

— Nähtävästi, koska Grigori Lukjanitsh käski sinut olemaan tänään hänen käskynsä alla.

— Olen kyllä hänen komennettavanansa, vaan en Morosovin. Minä autan ruhtinasta viemään bojaritarta, vaan sitten älköön kukaan enää käskekö minua!

— Katsos, Homjak, ruhtinas ei tee pilaa!

— Mitä sitte! sanoi Homjak ilkeästi hymyillen. — Ruhtinas on ruhtinas, ja minä olen minä. Kun minua haluttaa kuljeskella, kellä on minun kanssani tekemistä?

Samalla aikaa kuin tämä keskustelu tapahtui portilla, meni Morosov, pidätettyään Serebrjanin, Jelenan puolelle.

Bojaritar ei levännyt vielä. Hänen päässään ei ollut enää kokoshnikkia. Tuuhea, puoleksi hajallaan oleva tukkansa valui hänen valkeille olkapäilleen. Jelena oli valmistunut riisuutuakseen, vaan nojattuaan päänsä käsivarttansa vastaan, hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen aatteensa liitelivät menneissä. Hänen mieleensä johtui, miten hän ensiksi tutustui Serebrjanin kanssa, toiveensa, pelkonsa, ja Morosovin esitys ja annettu lupauksensa. Selvästi hän muisti, kuinka hän pääsiäisenä ennen häitänsä, orpojen tavan mukaan, meni äitinsä haudalle, asettaen ristin alle maljan, johon oli pantu punaisia munia, ajatuksissaan suuteli äitiänsä ja pyysi siunausta rakkauteensa ja yhdistykseensä Morosovin kanssa.

Hän luuli siihen aikaan voivansa masentaa ensi lempensä, hän luuli tulevansa onnelliseksi Morosovin suojassa; vaan nyt… Jelena muisti suuteluhetken ja häntä väristytti. Bojari tuli sisään hänen huomaamattansa ja seisahti kynnykselle. Hänen katseensa oli jäykkä ja surullinen. Vähän aikaa hän katseli vaieten Jelenaa. Hän oli niin nuori, niin kokematon, ja niin tottumaton vilpistelemään, että Morosov vasten tahtoaan tunsi sääliä.

— Jelena! — hän sanoi; — miksi sinä hämmennyit!

— Minä voin pahoin … Jelena kuiskasi.

— Vai niin. Et ruumiisi puolesta, vaan sielusi. Sinun sairautesi oli sielussasi. Sinä turmelet sydämmesi, Jelena.

Bojaritar vavahti.

— Kun tänä aamuna, — Morosov jatkoi, — Vjasemski opritshnikkineen tuli meidän taloon, luin vihkimäluvun. Tiedätkö sinä mitä sanotaan siinä luvussa petollisista vaimoista.

— Voi Jumalani! — virkkoi Jelena.

— Minä luin, — Morosov pitkitti, — aviorikosta koskevaa rangaistusta…

— Jumalani: — rukoili bojaritar: — ole armollinen, Drushina Andrejitsh, sääli minua! Minä en ole niin syyllinen, kuin luulet … minä en ole pettänyt sinua…

Morosov rypisti uhkaavasti kulmiansa.

— Älä valhettele, Jelena. Älä juonittele. Älä enennä syntiäsi viekkaalla puheella. Sinä et ole minua pettänyt, vaikka petosta on jo lyhyt uskollisuus, vaan sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen…

— Sääli minua, Drushina Andrejitsh!

— Sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen! Kun meidät vihittiin, kun sinä suuresti tehden vääryyttä, suutelit minun ristiäni, rakastit sinä toista… Niin, sinä rakastit toista, jatkoi hän, korottaen ääntänsä.

— Voi Jumala, voi Jumalani! — nyyhki Jelena, peittäen kasvot käsiinsä.

— Dmitrijevna! Kuule Dmitrijevna! Mikset sanonut minulle, että rakastit häntä?

Jelena itki eikä vastannut sanaakaan.

— Kun minä näin sinut kirkossa, sinut turvattoman orvon, silloin kuin sinut tahdottiin pakottaa Vjasemskille, päätin minä pelastaa sinut hävyttömästä miehestä, vaan minä halusin sinun lupaustasi, ett'et saattaisi minun harmaita karvojani häpeään. Miksi annoit minulle lupauksesi? Mikset tunnustanut kaikkea? Sanoillasi olit sinä minun luonani, vaan ajatuksesi ja sydämmesi oli toisen tykönä! Jospa olisin tietänyt sinun lemmestäsi, enkö olisi sinua suojannut? Minä olisin sinua säilyttänyt jossakin tuntemattomassa seudussa, kaukana Moskovasta, taikka vienyt sinut luostariin, enkä mitenkään olisi sinua pakottanut kanssani naimisiin! Parempi olisi ollut luopua maailmasta, kuin joutua tämmöiseen häpeään. Miksi et jättänyt maailmaa? Miksi puolustit itseäsi minun nimeni arvolla, ikäänkuin kiviseinällä, ja sitten häpäisit minua rakastajasi kanssa? Te ajattelitte: Morosov on heikko, meidän on helppo vetää häntä nenästä!

— Ei, herrani, — nyyhkytteli Jelena ja heittäytyi polvilleen: — koskaan en ole semmoista ajatellut! Sitä ei ole koskaan minun mielessäni ollut! Hän olikin silloin Litvassa.

Kuullessaan: hän, Morosovin silmät säkenöivät, mutta hän maltti mielensä ja hymyili kolkosti.

— Niin. Te ette tulleet silloin tutuksi vaan myöhemmin, kun hän palasi. Te tutustelitte öisin puutarha-aidan luona, samana iltana, kuin minä otin hänet vastaan ja kohtelin kuin omaa poikaani. Sano minulle, Jelena: näinköhän te todellakin luulitte, etten minä arvaa teidän mieltänne, että minä annan pettää itseäni, enkä ymmärrä rangaista uskotonta vaimoa, ja minun kunniani solvaisijaa, hänen viettelijäänsä? Näinköhän luuli tuo maitoparta, että hänen rietas tekonsa menee sinä hyvänään? Vai eikö hän ole lukenut, mitä Leviittain kirjassa on kirjoitettu: että se, joka harjoittaa avioliiton rikkomista naidun vaimon kanssa, ynnä hänen rikostoverinsa pitää tapettaman!

Jelena katsahti kauhistuen miestänsä. Hänen silmistään välähti kylmä päättäväisyys.

— Drushina Andrejitsh! hän sanoi arasti: — mitä tahdot tehdä?

Bojari otti povestaan pitkän pistoolin.

— Mitä teet? huudahti bojaritar ja astui taaksepäin.

Morosov hymyili kolkosti.

— Älä pelkää itsesi puolesta! — hän sanoi kylmästi: — sinua en tapa. Ota kynttilä, ja astu edelläni.

Hän tarkasti pistoolia ja meni ovelle. Jelena ei liikahtanut paikaltaan. Morosov katsahti taakseen.

— Näytä minulle valkeata! — toisti hän käskeväisesti.

Samassa kuului pihalla melua.

Useampia ääniä puhui yht'aikaa. Morosovin palvelijat kutsuivat toisiansa. Bojari alkoi kuunnella. Melu eneni. Joukko miehiä kuului tunkeutuvan huoneihin. Kuului laukaus.

Jelenan mieleen johtui, että Serebrjani tulee tapetuksi Morosovin tahdosta. Epätoivo tuotti hänelle voimia.

— Bojari! — hän huudahti, hänen katseensa leimusi: — minut, minut tapa! Minä yksin olen syypää.

Mutta Morosov ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Hän kuunteli, kallistaen päätänsä ja hänen kasvonsa ilmaisivat ihmetystä.

— Tapa minut! — pyysi Jelena epätoivoisena: — minä en tahdo, minä en voi elää hänen jälkeensä! Tapa minut! Minä petin sinut, minä häpäisin sinua! Tapa minut!

Morosov katseli Jelenaa, ja jos kuka olisi hänet sinä hetkenä nähnyt, niin ei hän olisi voinut päättää, säälikö vai harmi hänen kasvoistaan kuvastui.

— Drusbina Andrejitsh! — kaikui alhaalla ääni: — petos! kavallus! Opritshnikit tunkeutuvat vaimosi luokse, varo, Drushina Andrejitsh!

Se oli Serebrjanin ääni. Tunnettuaan sen, Jelena selittämättömässä ilossa heittäytyi ovelle. Morosov työnsi vaimonsa pois, lukitsi oven ja pani sen hakaan.

Kiireisiä askelia kuului portailta, sitten miekkain kalinaa ja kirouksia, pauhua, suurta huutoa ja ryskettä.

Ovi tärähteli lyönneistä.

— Bojari! — huudahti Vjasemski: — avaa, ettei koko taloasi käännetä nurin!

— En luule sitä, ruhtinas! — vastasi Morosov arvokkaasti. Ei ole Venäjällä vielä nähty sitä, että vieras häpäisee isäntäänsä, niin että väkivallalla tunkeutuisi hänen vaimonsa huoneesen. Väkevää oli minun meteni; se pani sinun pääsi pyörälle, ruhtinas; mene levolle; huomenna unohdat kaikki. Minä vaan en unohda, että sinä olet minun vieraani.

— Aukase! — ruhtinas toisti, kolistaen ovea.

— Afanasi Ivanitsh! muista kuka olet! Muista, ettet ole rosvo, vaan ruhtinas ja bojari!

— Minä olen — opritshnikki! kuuletko bojari, minä olen opritshnikki! Ei minulla ole kunniantuntoa! Minä olen rakastunut vaimoosi, — kuuletko, bojari! Minä en pelkää hävytöntä tekoa; poltan vaikka koko Moskovan, saadakseni Jelenan!

Äkkiä tuli tupa valkoiseksi. Morosov huomasi, että palvelusväen asuntojen katot leimusivat liekeistä. Samassa ovi, joka oli yhä saanut kovia iskuja, kaatui ryskäten maahan, ja Vjasemski ilmaantui kynnykselle tulenliekin valaisemana, taittunut miekka kädessä.

Hänen valkonen atlaksinen viittansa oli rikkirevitty; pitkin sitä juoksi verta. Hyvin huomasi, ettei hän taistelutta ollut huoneesen päässyt.

Morosov ampui suoraan Vjasemskin päätä kohden, vaan käsi petti bojarin: luoti lensi oven pihtipieleen; ruhtinas hyökkäsi Morosoviin käsiksi.

Kauan ei heidän tappelunsa kestänyt.

Miekanperästä saadusta iskusta kaatui Morosov. Vjasemski kiirehti bojarittaren luokse. Mutta heti kun hänen veriset kouransa tarttuivat Jelenan vaatteihin, huudahti tämä epätoivossa ja meni tainnuksiin. Ruhtinas tempasi hänet käsivarsilleen ja riensi alas rappusia myöten, laasten porraslautoja hänen hajanaisella kassallaan.

Portilla odottivat hevoset. Hypättyään satulaan, alkoi ruhtinas kiitää puolikuolleen bojarittaren kera, ja hänen jäljessään, kalistellen aseitaan, ajoivat hänen palvelijansa.

Kauhistus oli ylimmillään Morosovin talossa. Liekki ahmi kaikki palvelusväen asunnot. Miespalvelijat huusivat, kaatuen rosvojen lyönneistä. Naispalvelijat juoksentelivat voivotellen sinne tänne. Homjakin kumppanit ryöstivät taloa, juoksivat kartanolle ja viskasivat yhteen läjään kalliit huonekalut, rahat ja komeat puvut.

Kartanolla, hopea- ja kultakasan äärellä, seisoi Homjak puettuna punaiseen viittaan, hämmentäen äänellään melun, huudon ja ryskeen.

— Hei, hauskaa! — hän puhui, hykerrellen käsiään: — nyt on kestit, oivat kestit!

-~ Homjak! — huusi muuan opritshnikeista: — talon palvelijat veivät Morosovin pois jokea pitkin. Täytyykö ottaa kiinni, vai mitä?

— Menköön hiiteen! Ei hänestä nyt! Kuulkaa! Tulkaa kaikki tänne kartanolle, muuten tukehdumme!

— Homjak! — sanoi taasen eräs toinen: — mitä käsket tekemään Serebrjanille?

— Ei saa koskea sormellakaan häneen! Asettakaa hänelle tarkkoja vartioita. Me viemme hänen armonsa kunniallisesti slobodaan. Näitteköhän, kuinka hän hutki ruhtinas Afanasi Ivanovitshia? Kuinka hän meidän miekkojamme muserteli!

— Nähtiin, kyllä nähtiin!

— Ja te saatte siitä suudella ristiä hallitsijan edessä?

— Saamme, niin saamme! Kaikki me saamme suudella ristiä!

— No, katsokaa, ettei kukaan uskalla loukata häntä; ja kun tulemme kotiin, niin kyllä Grigori Lukjanitsh muistaa saamansa korvapuustin, ja minä — ruoskan iskut!

Kauan melusivat ja ryöstivät vielä opritshnikit, ja kun viimein lähtivät, raskaan saaliinsa hevosten selkiin sälytettyään, niin kauan heidän poismentyään näkyi vielä tulen liekkejä siinä, missä ammoisista ajoista Drushina Andrejevitshin talo oli seisonut, ja ohitse virtaava Moskovan joki leikki tulen loisteessa kuin sulava kulta.

XVII Luku.

Veren manaus.

Kun lähellä asuvat olivat saaneet tietää opritshnikkien hyökkäyksen ja nähdessään liekit Morosovin talossa, niin he kiiruhtivat sulkemaan porttejansa ja sammuttamaan tulta.

— Herra Jumala! — huokailivat ristien silmiänsä ne, joiden ohitse Vjasemski palvelijoineen ratsasti: — Herra armahda meitä! päästä vaarasta!

Ja tuskin oli hevosten kavioin kopse ja rautapaitain helinä tauvonnut tyhjillä teillä, kun asukkaat puhelivat: — Jumalan kiitos, vaara on ohitse!— ja taas ristivät silmiään.

Sillä välin ruhtinas yhä ajoi nelistäen ja jätti jo kauvaksi taaksensa palvelijansa. Hän arveli vielä ennen aamunkoittoa ennättävänsä kylään, jossa saisi vaihtaa hevosta, sitten viedäkseen Jelenan rjasanilaiselle tilukselleen. Mutta ruhtinas ei ollut ratsastanut vielä viittä virstaa, kuin hän eksyi tieltä.

Nyt hän myöskin tunsi, että haavat, joita hän innoissaan ei ollut huomannut vaarallisiksi, tuottivat hänelle tuskallisen kivun.

— Bojaritar, hän sanoi, pidättäen ratsuansa, — orjani ovat jääneet jäljelle … täytyy odottaa!

Jelenakin alkoi vähän tointua. Avattuaan silmänsä, hän huomasi ensin kaukaisen loisteen, sitten hän alkoi eroittaa metsää ja maantietä, sitten hän huomasi olevansa ratsun selässä ja että häntä pitivät väkevät käsivarret. Vähitellen hän alkoi muistaa päivän tapauksia, samassa tunsi Vjasemskin, ja kauhun huuto pääsi häneltä.

— Bojaritar, — Afanasi Ivanovitsh sanoi tylysti hymyillen, — olenko minä sinusta hirveä? Kirootko sinä minua? Älä kiroo minun, Jelena Dmitrijevna! Kiroo kohtaloasi! Turhaan sinä tahdoit välttää minua. Ei kukaan voi paeta kohtaloansa, eikä väistää sallimusta. Näyttää siltä, kuin jo ijäisyydessä olisi päätetty, että sinun pitää kuulua minulle.

— Ruhtinas! — kuiskasi Jelena, vavisten kauhusta: — ellei sinulla ole omaatuntoa, niin muista bojarikunniaasi, muista edes hävetä…

— Minulla ei ole kunnian- eikä hävyntuntoa! Kaikki, kaikki annoin sinun tähtesi, Jelena Dmitrijevna!

— Ruhtinas, muista Jumalan tuomiota, älä paaduta sydäntäsi!

— Myöhään, bojaritar! Sen olen paaduttanut jo. — Vai luuletko, että se, joka niin palkitsee vierasvaraisuuden kuin minä, voisi vielä muuttaa mielensä? Ei, bojaritar. Tänä yönä olen kaiken sen kadottanut ijäksi. Eilen oli vielä aikaa; tänään ei ole enää minulla anteeksisaamisen toivoakaan kurjuudestani! Enkä minä haluakaan paratiisin autuutta ilman sinua, Jelena Dmitrijevna.

Vjasemski heikkeni yhä enemmän. Hän tunsi voimattomuutensa, vaan koetti, vaikka turhaan, ponnistella sitä vastaan. Kipu alkoi hänen ymmärrystänsä hämmentää.

— Jelena, — hän sanoi, — minun vereni vuotaa kuiviin, orjani ovat etäällä, apua ei ole saatavissa; saattaa tapahtua, että minun pian täytyy lähteä ijäiseen tuleen … rakasta minua, rakasta edes hetkinen … etten aivan ilman sieluani saatanalle antaisi!… Jelena, — hän jatkoi, kooten viimeiset voimansa, — rakasta minua, sinä sydämeni ryöstäjä, sinä sieluni turmelija!…

Ruhtinas tahtoi painaa hänet veristä rintaansa vasten, mutta hänen voimansa pettivät, ohjakset putosivat hänen käsistään, hän alkoi horjua ja putosi maahan. Jelena piteli hevosen harjasta kiinni. Kuulematta ratsastajaa läksi hevonen nelistämään. Jelena yritti sitä pysäyttää, vaan ratsu kääntyi sivullepäin ja kiiti metsään, vieden mukanaan bojarittaren.

Kauan he kiitivät pimeässä metsikössä. Alussa Jelena koetti seisauttaa hevosta, vaan pian hänen kätensä heikkoni, ja hän, pitäen hevosen harjasta, heittäytyi Jumalan huomaan. Ratsu kiiti yhä. Oksat repivät Jelenan vaatteita ja pieksivät hänen kasvojaan. Kun hän siinä kiiti pitkin kuun valaisemaa ahoa, niin näytti valkeassa sumussa liitelevän haltijoita, jotka kutsuivat häntä luokseen. Hän kuuli etäältä yksitoikkoisen melun, jonka kaiku kertoi. Metsänhaltijako nauroi, vai mikä mahtoi meluta, mutta ääni tuli yhä kovemmaksi; Jelenan sydän oli menehtyä pelosta, ja hän piti yhä lujemmin kiinni hevosen harjasta. Ihan itsestään ratsu nelisti melua kohden. Sielläpä välähti tuli; oli ikäänkuin hopealta hohtava haamu olisi heiluttanut siipiä… Äkkiä seisahtui ratsu, ja Jelena meni tunnottomaksi.

Hän huomasi äkkiä olevansa pehmeässä ruohikossa. Ympärillään tuoksui suloinen viileys. Ilman täytti puiden tuoksu; melu jatkui yhä, mutta se ei tuntunut ensinkään hirveältä. Se, ikäänkuin vanha laulu, tahtoi viedä Jelenaa suloiseen uneen.

Vaivoin hän aukasi silmänsä. Suuri ratas, jonka vesi pani liikkeesen, kolisten pyöri hänen edessään, ja kauvaksi lentelivät sen ympärillä veden räiskeet. Kuun valossa ne muistuttivat niistä timanteista, joilla tytöt olivat häntä puutarhassa koristelleet sinä päivänä, jolloin Serebrjani oli tullut.

"Näinköhän minä olen puutarhassa kotona?" ajatteli Jelena. — Joko taas olen puistossa? — Tytöt! Pashenka! Dunjasha, missä olette?

Mutta nuoren tytön kasvojen asemasta, nojautui harmaa, ryppynen pää Jelenaa kohden; parta, valkea kuin lumi, melkein koski hänen kasvojaan.

— Katsopas, miten Jumala on sinua johdattanut, bojari! sanoi tuntematon vanhus, uteliaasti katsellen Jelenan kasvon piirteitä: — olispa hevonen mennyt hiukan vasemmalle, niin olisit joutunut turmioon. No, onpa hevonenkin tottunut, hän sanoi itsekseen: — paikka on sille vanhastaan tuttu. Jumalan kiitos, se ei ole ensi kertaa myllyllä!

Ukon ilmestyminen pelotti Jelenaa; hän muisti kertomuksia metsänhaltijoista, ja ihmeellisesti vaikuttivat hänessä tuntemattoman rypyt ja valkea parta, vaan hänen äänessään oli jotain hyväsydämmistä; Jelena, muutettuaan äkkiä mielensä, heittäytyi hänen jalkoihinsa.

— Ukko kulta! — hän huudahti: — pelasta minut, kätke minua!

Mylläri arvasi kohta, mistä oli kysymys: hevonen, jolla Jelena oli nelistänyt, oli Vjasemskin. Kaikesta päättäen hän oli Morosovin puoliso, juuri se, jota hän oli yrittänyt loitsimalla saada ruhtinaalle. Hän ei koskaan ollut nähnyt häntä, vaan oli paljon hänestä Vjasemskilta kuullut. Hän ei rakastanut ruhtinasta, pyysi apua, — luultavasti hän pelastuikin ruhtinaan kynsistä tämän omalla hevosella.

Ukko tuumaili hetken kaikkia näitä seikkoja. — Jumala olkoon kanssasi, bojaritar! — hän sanoi: — kuinka voin sinua pelastaa? Väkevä on ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, pitkälle ulottuvat hänen kätensä: hän tappaa minut, vanhuksen.

Jelena katseli kauhistuen mylläriä.

— Sinä tiedät … hän sanoi: — sinä tiedät, ken minä olen?

— Tiedänpä kyllä, sinä olet Jelena Dmitrijevna! Paljon on minulle ijässäni kertonut vesi, ja paljon ovat puut kuiskineet! Tiedän tarpeeksi; ei kaikkia ole sopiva puhua.

— Ukko kulta, jos sinä kaikki tiedät, niin kaiketi tiedät, ettei Vjasemski sinua ahdista, koska hän makaa tiellä haavoitettuna… Häntä en pelkää, ukko kulta, — minä pelkään opritshnikkeja ja ruhtinaan orjia… Pyhän Jumalanäidin tähden, kätke minua, ukkokulta!

— Oh, vai niin! ukko sanoi raskaasti huoaten: — vai makaa Afanaasi Ivanovitsh maantiellä. Mutta miekaniskusta ei hän kuole. Ruhtinas Afanasi Ivanovitsh nousee, ajaa myllylle ja sanoo: missä on bojarittareni, minun sydämeni kiihko? Ja mitä minä siiloin vastaan? Hänen kanssaan ei sovi juonitella. Hän lyö kappaleiksi!

— Ukkoseni, tuossa on kaulakoristeeni! Ota se! Vielä enemmän annan, jos pelastat minut!

Myllärin silmät säkenöivät. Hän otti simpsukkaisen kaulakoristeen bojarittaren kädestä ja alkoi ihailla sitä kuunvalossa.

— Bojaritar, minun joutseneni, — hän sanoi tyytyväisin katsein: — siunatkoon sinua armias Jumala ja moskovalaiset ihmeidentekijät! Ei minun ole helppo piilottaa sinua ruhtinaan palvelijoilta, jos he äkkiä tulevat tänne! Kuitenkin panen itseni alttiiksi sinun edestäsi, ehkä Jumala on armollinen!

Vielä ei ukko ehtinyt lopettaa puhettaan, kun metsästä kuului kavionkapsetta.

— He tulevat, he tulevat! — kirkasi Jelena. Älä anna minua heille, ukko kulta!

— Hyvä, bojaritar, tule perässäni!

Mylläri vei kiireesti Jelenan myllyyn.

— Kätkeydy tänne säkkien taa, — hän sanoi ja sulki oven hänen jälkeensä ja kiirehti ratsun tykö.

— Voi Jumalani, miten voisin hevosen piilottaa, etteivät arvaisi!

Hän tarttui sen ohjakseen ja vei sen toiselle puolen myllyä, jossa hänellä oli mehiläispatsas, ja sitoi sen kiinni pensaihin kekojen taakse.

Sillä välin kavioin kopse ja ihmisäänet kuuluivat lähemmältä. Mylläri meni puotiinsa, sulkien oven ja sammutti valkean.

Pian ilmestyi Vjasemskin väki kentälle. Kaksi orjista tuli jalkasin, kantaen puiden oksista tehdyssä paarissa, tunnotonta ruhtinasta. Myllyllä he pysähtyivät.

— No, tännekö poikkesimme? — kysyi vanhin ratsumiehistä.

— Tännepäin hevonen on juossut! — sanoi toinen. — Minä näin jäljet! Täällähän tietäjäkin asuu. Tutkikoon hän ruhtinasta!

— Laskekaa maahan hänen armonsa, mutta varovasti! Ettei veri tyrehdy!

— Herra auttakoon, — sanoivat palvelijat: — jo kolmannen kerran ruhtinas huokasee, ja pyörtyy taas! Ellei mylläri seisauta verenjuoksua, niin ei ruhtinas enää nouse ylös; veri vuotaa viimeiseen pisaraan! — Mutta, missä se kirottu noita on? Tuokaa hän joutusammin esiin!

Opritshnikit alkoivat paukuttaa myllyn ovea. Kauan saivat he odottaa vastausta. Viimein kuului puodista yskiminen; avatusta ikkunan reijästä pisti esiin myllärin pää.

— Kenen Jumala toi tähän aikaan? sanoi vanhus, yskien kovasti, niin että sydän tärähteli.

— Tule ulos, noita, suoriu pikemmin, veri vuotaa kuiviin! Bojari, ruhtinas Vjasemski, on haavoitettu!

— Mikä bojari? — vanhus kysyi, ikäänkuin ei olisi kuullut.

— Voi sinua pöllö! Vielä kysyt: kuka? Lyökää maahan ovet, miehet!

— Älkää toki, ystävät! Minä tulen, miksi särkeä? kyliä tulen!

— Ahaa, kuulitko, pölkkypää!

— Älä suutu isäseni, mylläri sanoi, laahustaen ulos: — pyydän anteeksi, veikkonen, korvani on lukossa, en kuule kerrasta! Eihän se ole synti: kun te aloitte kolistaa ovelle ja seinille, veikkoset, pelästyin ja ajattelin: Herra varjele, näinköhän tulee rosvoja! Tuollahan on niiden murroksia ja luolia, ystäväiseni! Pelko sydämmessä asut metsässä, usein ajatellen, mitä, Jumala armahda, sattuu.

— No, kyllä jo lörpöttelit! Katsopas tänne: veri näet, vuotaa, voitko sitä pidättää?

— Katsotaan, veikkoset! Herra armahda! Kuka on lyönyt häntä? Olispa sattunut puolentuumaa alemmaksi, niin olispa sattunut aivoihin! Jumala varjele häntä! Vaan, mitä tässä? Olkapäähän sattui melkein luuhun asti! Äh, nähtävästi ovela miekkailija — kuka löi hänen armoansa!

— Voiko pidättää verta, ukko?

— Vaikea on, veliseni, vaikea. Miekka on ollut loihdittu!

— Loihdittu? Kuulitteko, miehet? minä sanoin: loihdittu. Kuinka hän muuten olisi voinut haavoittaa seitsemästä kohdasta!

— Niin, niin! — virkkoivat opritshnikit: varmaan loihdittu; miten muuten Serebrjani olisi seitsemästä kohdasta haavoittanut!

Mylläri kuuli ja otti kaikki huomioon.

— Kas, kuinka hurme valuu! — hän pitkitti: — no, miten sen seisattaa? Ellei miekka olisi ollut loihdittu, niin ehkä olisi voinut pysäyttää, vaan nyt… Se ehkä on nytkin kuitenkin mahdollista, vaan minä pelkään. Kun alan lukea loitsuja, niin kieleni kangistuu!

— Kangistuu! — opritshnikki sanoi eräälle palvelijalle: anna tänne kukkaro, jossa on Morosovin kolikoita. — Siinä on sinulle, ukko, kourallinen kultaa. Jos pidätät veren, annan vielä kourallisen; jollet — niin otan sinusta hengen.

— Kiitoksia, isäkulta, kiitoksia! Palkitkoon sinua Jumala ja kaikki pyhät. Mitäs tehdä muuta, veikkoseni, kuin koetetaan, panen vaikka pääni alttiiksi. Poistukaa, veliseni, — se toimi pelkää silmiä!

Opritshnikit poistuivat. Mylläri kurottiihe Vjasemskin yli, sitoi hänen haavansa ja luettuaan "isä meidän," pani hän kätensä ruhtinaan päälle ja alkoi loihtia:

"Ajoi vanha mies, hällä oli hevonen mustanruskea, kilvassa pitkin maanteitä ja etäisissä paikoissa. Sinä hurme-emo, väkevä, väkevä ruumiissa, seisahdu, käänny takaisin. Vanha mies sinua sulkee — suojaan sinua säälii. Kun vettä ei olisi puuttunut hänen ratsultansa, niin ei sinua hurme-emo olisi ollut. Koko maa, yksi perhe, tottele minua! Sanani on voimakas!"

— Lähestykää, isäkullat! — mylläri sanoi, — lähestykää pelotta; veri pisättyi, ruhtinas tulee henkiin; mutta minä voin huonosti … kylläpä tiesin, — kieleni jäykistyy!

Opritshnikit kokoontuivat ruhtinaan ympäri. Kuu valaisi hänen kasvojansa, jotka olivat kalman kalpeat, vaan veri ei enää vuotanut haavoista.

— Tosiaankin on veri seisahtunut! Ukkopas ei häväissytkään itseään!

— Tuoss' on sulle kultaa! sanoi vanhin opritshnikeista. — Vaan tässä ei vielä kaikki. Kuulepas, vanhus. Me tiedämme jäljistä, että tätä tietä on juossut ruhtinaan hevonen, ja ehkäpä oli sen seljässä bojaritarkin. Jos sinä ne näit, niin sano!

Mylläri räpytteli silmiään, ikäänkuin ei mitään olisi ymmärtänyt.

— Näitkö sinä ratsua ja bojaritarta?

Ukko oli kahden vaiheilla, sanoisiko vai ei? Mutta samassa hän mietti näin:

Jos Vjasemski olisi terve, niin peitellä häneltä bojaritarta olisi enemmän kuin vaarallista oli miten hyvänsä. Mutta paraneeko Vjasemski eli ei — Jumala sen tiesi! Vaan Morosov ei jätä hyvää työtä palkitsematta. Eikä Serebrjanikaan anna bojaritarta häväistä, koska niin löylytti ruhtinasta. Eihän, mylläri ajatteli, Vjasemski nyt voi mitään minulle, vaan Serebrjani ja Morosov kumpikin kiittävät minua, jos pelastan bojarittaren.

Tämä poisti hänen epäilyksensä.

— En ole nähnyt näkemällä, enkä kuullut, veikkoseni! — hän sanoi: — enkä tiedä mistä ratsusta, mistä bojarittaresta te puhutte!

— Ellet vaan, ukko, valehtelisi!

— Tulkoon minulle kirous, en tahdo nähdä taivaan valtakuntaa! Lyököön salama minut, jos mitään tiedän hevosesta, tai bojarittaresta!

— Annas pärettä, katsotaan, näkyykö hiekassa jälkiä!

— Ei ansaitse katsoa, — sanoi eräs opritshnikki. — jospa olisikin jälkiä, niin niitähän on omat hevosemme tehneet. Nyt emme mitään näe!

— Olkoon niin, Aukase, ukko, puoti, että ruhtinas viedään sinne!

— Heti, veliseni. Oh minä olen vanha, muuten olisin juossut majataloon ja tuonut teille olutta ja hyviä viiniä!

— Eikö ole kotona?

— Ei, veikkoset. Mitäpä minulla, kehnolla! Ei viiniä, eikä ruokaa, eikä hevosillenne rehuja. Vaan majatalossa, siellä on kaikkia. Siellä on viiniä sellaista, joka kelpaa vaikka tsaarin pöytään. Ahdasta on teillä minun luonani, hyvät herrat, eikä ole mitään suuhunkaan pantavaa; ja tehän olette sotilaita ja olette ilman illallista! Ratsunne nyhtävät ruohoa… Se on vaan paha, että ruoho tässä on sellaista … kun kerran hevonen syö kylläkseen, niin jo alkaa tukehduttua, sellainen se! Horjuu, horjuu; ja viimein pakahtuu.

— Piru sinut nylkeköön, sinä vanha ruoja! Tahdotko sinä, että hevosemme pakahtuisivat?

— Varjele Jumala, veljet rakkaat! Hevoset voidaan sitoa, ett'eivät söisi ruohoa; yhden yön kyllä tulevat toimeen. Vaan teitä, hyvät herrat, pyydän nöyrimmästi, kunnioittakaa minun puotiani; ei siinä ole heiniä, eikä olkia, vaan paljas maa. Täällä ei ole niinkuin majatalossa. Vaan kun panette levolle, niin muistakaa lukea iltarukous yön kauhuja vastaan … täällä on vähän epäsiistiä!

— Voi, sinua lemmon ruoja! Mene hiiteen puotinesi. Vai niin aijot kestitä! Pojat, ajakaamme majataloon. Pitkäkö sinne on täältä, ukko?

— Lähellä on, veikkoseni, lähellä. Tästä menee polku; kun saavutte maantielle, niin käännytte vasemmalle, ajatte noin virstan verran — niin tulette majataloon!

— Me lähdemme! — sanoivat opritshnikit.

Vjasemski oli yhä vielä tainnoksissa. Palvelijat nostivat hänet paarille ja alkoivat kantaa varovasti. Opritshnikit istuivat hevosen selkään ja ajoivat jäljestä.

Tuskin oli joukko poistunut, eikä enää kuulunut metsässä ihmisääntä, niin ukko avasi myllyn oven.

— Bojaritar! Ne lähtivät tiehensä — Ole hyvä ja tule puotiin. Voi sinua hempuseni, miten piilit! Tule, joutseneiseni, puotiin! Siellä on sinun parempi.

Hän levitti pehmeätä sammalta puodin nurkkaan, sytytti valkean, sekä asetti Jelenan eteen puukupin mesikakkuineen ja leipineen.

— Syö virkistykseksesi, bojaritar! — hän sanoi, syvään kumartaen. — Heti tuon sinulle viiniä.

Juostuaan vielä kerran myllyyn, hän toi sieltä suuren pullon ja savimaljan.

— Onneksesi, bojaritar!

Ukko, niinkuin isäntä ainakin, ensinnä tyhjensi maljan. Viini saatti hänen iloiseksi.

— Ryyppää, bojaritar! — hän sanoi, nyt ei sinun tarvitse mitään peljätä! He etsivät majataloa. Löytävät tai ei, vaan tänne eivät palaa: en semmoiselle tielle heitä lähettänyt, ha, ha, ha! Vaan mitä sinä, bojaritar, mikset maista viiniä? Vaan äläpäs maistakaan! Tämä onkin huonoa. Sylje siihen. Minä tuon sinulle toista!

Mylläri juoksi taas myllyyn, ja palasi, tuoden tällä kerralla puuleilin kainalossaan ja hopeisen maljan kädessään.

— Tässä on viiniä, joka kelpaa! — hän sanoi, kallistaen leiliä maljaa kohden. — Onneksesi, bojaritar! Tätä viiniä ja tämän maljan antoi minulle eräs hyvä mies … hänen nimensä on Persten … ha, ha! Täällä metsässä elelee monta hyvää ihmistä: kaikki he ovat minun kanssani ystävyydessä! Syö, bojaritar! Miks'et syö mesikakkuja? Ei nämät ole huonoja. Tällaisia mesikakkuja ei tapaa sadan virstan päässäkään. Miksi siis ei nämät ole huonoja? Siksi, että minä ymmärrän mehiläishoitoa paremmin kuin kukaan muu. En ole semmoinen kuin muut! Minä heitän joka vuosi parhaimman mehiläiskeon suohon vedenhaltijalle: tuossa on sinulle, ukko, syö: ha, ha! Ja hän, bojaritar, Jumala häntä varjelkoon, pitää vaarilla minun mesipatsastani. Häneltäpä saan mehiläitä. Kun hän oli ajanut hevosen kelvottomaksi, niin hän heitti sen lammikkoon ja siitäkös mehiläisiä sikisi; mutta kalatpa hävisivät, vaan niiden sijasta saatiin mehiläisiä… Voi, bojaritar! vähän syöt, vähän juot! Vaan äläpäs huoli, enkö saa sinua viiniä juomaan… Kuule, bojaritar! Hänen onneksensa … ha, ha! Ruhtinaan … ruhtinaan onneksi, ei tämän, vaan Serebrjanin! Suokoon Jumala hänelle terveyttä; katsopas, miten hutki tuota, niin tuota Vjasemskia! Vaan bojari Drushina Andrejitsh, ha, ha! Hänen onnekseen, bojaritar! Pari päivää asut minun turvissani, vaan sitten saat mennä, mihin mieli tekee: vaikka Drushina Andrejitshin tai Serebrjanin luo … mitä se minuun kuuluu? Onneksesi!

Kummallisen kolkoilta tuntui Jelenasta nuot juopuneen myllärin sanat. Hänen salaisimmat mietteensä näyttivät olevan myllärille tuttuja: hän näytti voivan tunkeutua hänen sydämmeensä. Päre, joka oli pistetty seinän rakoon, valaisi hänen ryppyisiä kasvojaan kirkkaalla valolla; hänen harmaat silmänsä olivat humalan hämmentämät, vaan kuitenkin katselivat hyvin tarkasti Jelenaa. Hänestä tuntui taas hirvittävältä, hän alkoi ääneen rukoilla.

— Ha, ha! mylläri sanoi — rukoile vaan, rukoile, bojaritar, sitä en pelkää… Et sinä minua rukouksella säikäytä, et sinä minua suitsutuksella polta … kyllä minäkin osaan loihtia… En minä ole mikään semmoinen ja tämmöinen … minut tuntee vedenhaltija, metsänhaltija … minut tuntevat myöskin vedenneidot … ja noidat … ja tontut … kaikki tuntevat minut … minut … niin minut… Tahdotko, että kutsun heitä? Shikalu! Likalu!

— Herra Jumala! — Jelena vaikeroi.

— Shikalu! Likalu! Mitä? Eikö tule? Odota, kyllä tulevat! Ptruu, ptruu!

Ukko nousi seisomaan ja, hoiperrellen sekä hyppien, meni ulos puodista. Jelena säikähdyksissään sulki oven hänen jäljestään. Kauvan mylläri lörpötteli oven takana itsekseen.

— Kaikki minut tuntevat! — hän toisteli pöyhkeällä, vaan sekavalla äänellään: — metsänukko … vedenukko … ja tontut … noidat… En ole mikään semmoinen ja tämmöinen! … minut tuntevat kaikki! Ptruu, ptruu!

Kuului kuinka ukko hyppi ja polki jalkaa. Vaan pian äänensä alkoi heiketä; hän nukkui maahan; ja kohta kuului hänen kuorsaamisensa, joka kaiken yötä säesti myllyn pyörän kolinaa.

XVIII Luku.

Vanha tuttu.

Seuraavana päivänä Morosovin talon häviöstä ratsasti eräs elähtäneempi sotilas mustalla hevosella synkässä metsässä. Vähän väliä hän otti lakin päästään ja kuulteli jotakin.

— Hiljaa, Galka, äläpäs päristele, — hän sanoi, taputellen sen pyöreätä kaulaa: — kuinka olet raju, ettei voi mitään kuulla! Voi noita rotkoja, en vähintäkään tunne paikkoja! Kaikkialla lehmuksia ja pähkinäpuita! Vaan kun ennen kuljettiin, niin kaikki tulivat tervalta.

Ja ratsastaja pitkitti matkaansa.

— Seiso, Galka! — hän sanoi äkkiä, vetäen ohjaksista! — luulenpa taas kuulevani jotakin! No, seisopas hiljaa, mikä sinua riivaa! Tosiaankin kuulen jotakin. Ei lehtikään näin kahaja, eikö se ole myllyn ratas! On kuin onkin se mylly, missä tahansa. Seisopas nyt toki! Nyt et pääse minusta, sinä vintiö!

Ja Miheitsh, ikäänkuin peljäten tieltä eksyvänsä, antoi mennä täyttä ravia ääntä kohden.

— No, Jumalan kiitos, — hän sanoi, kun puiden välistä alkoi siintää sammaltunut rakennus pyörivine rattaineen: — saavutinpa viimeinkin; olinpa melkein menehtyä: milloin melua edessä, milloin takana, mitään et selittänyt! Tuossa on mylly! Tuota toista puolta kuljimme bojarin kanssa silloin, kuin rosvot olivat oppaina. Mutta mitä? Silloin oli ratas oikealla, vaan nyt vasemmalla; silloin oli puodin ikkuna myllyyn ja ovi metsään päin, vaan nyt on ikkuna metsään ja ovi myllyyn päin! Lempo ties, onko tämä sama mylly! Siltä se kuitenkin näyttää! Enhän minä turhaan tätä kierrellyt koko päivää; enpä olisi muuten tänne ajanut, mutta kun on kysymys bojarin pelastuksesta!

Miheitsh astui alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun, ja lähestyi myllyä jonkunlainen pelko sydämessä, ja alkoi koputtaa ovea.

— Isäntä, kuule isäntä!

Ei kukaan vastannut.

— Isäntä, isäntä kuule!

Miheitsh koetti temmata auki ovea; se oli lukittu.

"Mitä hän, hiisi vieköön, makaako vai onko kätkeytynyt?" Miheitsh ajatteli ja alkoi kaikin voimin kolistaa ovea sekä käsin että jaloin. Ei kuulunut vastausta. Miheitsh alkoi tulistua.

— Kuule, sinä rahjus! — tule ulos, muuten pistän hökkelisi tuleen.

Alkoi kuulua yskimistä, ja oven yläpuolella olevasta pienestä aukosta näyttihe valkoinen parta ja ryppyjen uurtamat kasvot, joiden keskeltä välkkyi kaksi vaaleanharmaan väristä silmää.

Miheitshistä ei tuntunut oikein hauskalta myllärin läsnäollessa.

— Terve, isäntä! — hän sanoi mielistelevällä äänellä.

— Jumala olkoon kanssasi! — mylläri vastasi, mitä sinä haluat, hyvä ystävä?

— Etkö tunne minua, isäntä? Olinhan minä sinun luonasi yötä bojarin kanssa.

— Ruhtinaanko? Miks'en tuntisi? Tunsin kyllä! Miten, isäseni, sinut Jumala toi?

— Mutta miksi sinä, isäntä, tunget pääsi, kuten hyyppä, puunonteloon! Päästä minua sisään, tai tule itse ulos; näin ei ole mukava puhella!

— Odota, isäseni, annas kun hiukan karistan jyviä lisäksi, sitten tulen kohta ulos luoksesi!

"Vai niin", — Miheitsh ajatteli: — "jospa näkisin, miten sinä, hiiden kummi, karistat jyviä! Luulen, että jauhat juutalaisten luita noita-akoille! Eihän tässä voi kuljettaakaan, tämmöisessä erämaassa, ja pyörätkin ovat sammaltuneet!"

— Kas niin, isäseni, nyt tulin luoksesi, mylläri sanoi, sulkien tarkasti oven jälkeensä.

— Vihdoinkin tulit! Oletpa sinä varovainen, isäntä!

— Enhän minä, kummikulta, asu missään ihmisten joukossa täällä, vaan — metsässä! Ei sovi kaikille aukaista: onko onnettomuus kaukana! Näkee kyllä, että on ihminen, mutta mistä tietää, onko hänellä takkinsa alla pyhitetty leipä, vai mukulakivi!

"Vai niin, velikulta!" Miheitsh ajatteli: "teeskentelee pelkäävänsä rosvoja, vaan, minä luulen, ettei ole sitä metsänpeikkoa, jonka kanssa hän ei olisi lapsia ristinnyt!"

— Mitä, isäseni, sinulla nyt sitten on minulle asiaa? Kerro, ja minä kuulen!

— No, mitäkö isäntä: tapahtuipa onnettomuus pahempi kuin kuolema; kirotut opritshnikit ryöväsivät herrani ja veivät slobodaan suureen linnaan; hän istuu nyt, ehkä, tyrmässä, murhe mielessä, tuska sydämessä; ja mistä syystä — sen Jumala yksin tietää; ei hän tehnyt pahaa tsaaria eikä Jumalaa vastaan; piti vaan oikeuden puolta, taisteli Morosovin ja hänen bojarittarensa puolesta, kun ne petoksella, kesken pitoja, hyökkäsivät talon kimppuun ja hävittivät sen perinpohjin.

Myllärin kasvot tekeytyivät kummallisiksi.

— Oh, vai niin! hän sanoi: — ikävä on, ystävä; ikävä on ystävä; ikävä on ruutanan uida rauhattomuudessa. Ikävä on ruutanan istua pimeässä vankilassa; ikävä on Morosovin olla ilman nuorta vaimoansa; vielä pahempi on Vjasemskin elää toisen vaimon kanssa!

Miheitsh ihmetteli.

— Sinä siis tiedät, että Vjasemski on ryöstänyt Morosovin vaimon? En minä ole siitä sinulle mitään sanonut.

— Voi, kummiseni, ei sitä ainoastaan tiedetä, mitä sanotaan; kun joskus kaukana metsässä kolistellaan, niin läheltä kuuluu kaiku; kun pyörän alta on loppunut vesi, tulee kuivuus sadankin virstan päässä, ja myös viljasta suuri puute, vaan, veikkonen, ukko, elä ääneti; kuule, kuinka ruoho kasvaa, ja kätke varaksesi.

— Miten luulet, isäntä, näinköhän voisi auttaa bojaritarta? Minä olen sitä arvellut ja tuumaillut pääni täyteen, vaan en ole mitään keksinyt. Lähden puhumaan hyvälle ihmiselle ja kysymään neuvoa. Ja, myöntää täytyy, että tuo nuori mies kovasti tuumaili neuvoessaan meitä sinun luoksesi. Hän sanoi silloin minulle: Jos minua bojari tarvitsee, lähettäköön sanan myllyyn ja kysyttäköön ukolta missä Vanjuha Persten oleskelee, ja silloin minä olen, hän sanoi, mielelläni tekevä bojarille palvelusta; hänen edestään minä panen vaikka henkeni, hän sanoi. No, nyt tulin, isäntä; osota laupeutta ja ilmoita, miten ruhtinaan voisi pelastaa. Jos sen teet, — niin ei sinua ruhtinas Nikita Romanitsh koskaan unohda, ja minäkin, murhemielinen, olen aina oleva sinun palvelijasi.

"Saisit mennä maan läpi, susi syököön! — Miheitsh lisäsi arvelevaisesti: — jonkun pitäisi käydä terveisillä hänen luonansa!"

— Isäseni, miks'ei sovi masentaa surua? Ikävä asia puhuakin, vaan koukullahan hiiliäkin kohennetaan, ja välistä tapahtuu, että jyvä kokonaisena myllynkiven silmästä hypähtää: kaikki käy, kuten kullekin on sallittu!

— Niin se on, isäntä, kun kova tulee niin kukkokin munii; vaan onnettomuudekseen kovakuoriainenkin seinään lentää; vaan sitä sinulta kysyn, sano nyt mitä oikeastaan on tehtävä?

Mylläri katsoi maahan, ja oli, ikäänkuin kuuntelisi rattaan kolinaa.

Kului joitakuita minuuttia. Ukko pudisti päätään, ja alkoi puhua, pitämättä Miheitshistä lukua:

"Kulkee, kulkee ratas ympäri; kun oli korkealla, niin tulee alas; kun oli alhaalla, niin tulee ylös — kuulen — kaukaa kirkonkellon äänen: hautajaisiinko kutsutaan, vai häihin; vaan ketä vihitään, ketä haudataan; ei voi kuulla, — vesi kohisee, ei näe paksun usman takaa.

"Korpit lentävät etäältä, kutsuen toinen toistaan rikkaihin pitoihin, tuota nokkasee, tuota hosuu, itsekään eivät huomaa sitä, lentävät vaan ja huutavat! Kirves on tahottu, pyöveli on valmis; juoksevat pitkin tammilautoja, lämpönen verivirta alkaa virrata; päät putoavat hartioista — vaan, ei tiedä, kenen."

Miheitshiä pelotti.

— Mitä sinä, ukkokulta, puhelet, vieläpä loihdit, ikäänkuin vainajan jälkeen?

Mylläri ei ollut kuulevinaan Miheitshiä. Hän ei enää puhunut mitään, vaan ainoastaan sopotti itsekseen. Hänen huulensa höpisivät kuulumattomasti, ja harmaat silmänsä katselivat raukeina, ikäänkuin eivät näkisi mitään.

— Ukkoseni, kuule ukko! — ja Miheitsh nykäsi häntä hihasta:

— No? — mylläri äännähti kääntyen Miheitshin puoleen, ollen aivan huomaamaton.

— Mitä sinä laskettelet ukkoseni?

— Oh, kummiseni! Paljon kuullaan, paljon sanotaan, Mene nyt tiehesi tämän männyn ohi. Mene yhä suoraan; paljo tulee sinua vastaan käännepaikkoja sekä oikealle että vasemmalle, vaan mene sinä vaan suoraan eteenpäin; kuljet noin viisi virstaa — siinäpä tulet pienelle tuvalle; siinä tupasessa ei ole elävätä olentoa. Odota siellä yöhön asti, silloin sinne tulee hyviä ihmisiä — niiltä saat enemmän kuulla. Vaan palaa sitten samaa tietä takaisin tänne, — sinulla tulee olemaan työtä: kasuaari lensi loukkuun; viet sen Dalmatin tsaarille, lunnaat pannaan kahtia!

Ja odottamatta vastausta, vanhus meni myllyyn ja sulki oven jälkeensä.

— Ukkoseni! — Miheitsh huudahti hänen jälkeensä, — sano nyt selvästi: mistä ihmisistä, mistä linnusta puhut?

Mutta mylläri ei vastannut mitään, eikä hän voinutkaan mitään kuulla, paitsi veden kohinaa ja rattaan jyskintää.

"Susi hänet syököön!" — Miheitsh ajatteli: — "mihin hän aikoi minut lähettää! Viiden virstan päässä on tupanen, odota siinä yöhön, vaan piru tiesi, kuka sinne tulee, enemmän saat kuulla. Lähettäisinpä sinut itsesi sinne, sinä vanha konna! Kylläpä antaisin sinulle, vaan bojarin tähden!… Katsotaan, miten asia lienee! Hyi! No, Galga, mitäs muuta, annas mennä tuonne hiiden mökkiä etsimään!" Ja, istuen hevosen selkään, Miheitsh vihelsi, ja antoi mennä myllärin osottamaan suuntaan.

XIX Luku.

Venäjän mies muistaa hyvän.

Oli jo myöhäinen, kun Miheitsh näki varjossa olevan mustan ja savuttuneen mökin, joka oli enemmän puoleksi mädänneen tatin, kuin ihmisasunnon näköinen. Aurinko oli jo laskenut. Sumun juovat liitelivät korkean ruohikon yllä, vähäisellä avonaisella kentällä. Oli suloista ja tuoksuvaa. Linnut taukosivat visertämästä; ainoastaan joku silloin tällöin alkoi laulaa univirttään ja, sen lopetettuaan, ryöpsähti oksalle. Vähitellen nekin vaikenivat ja yleisen hiljaisuuden vallitessa kuului ainoastaan heikko, näkymättömän puron lorina, ja välistä yökön suhina.

— Kas, minne tultiin! — Miheitsh sanoi, katsahtaen ympärilleen: — ja todellakin, täällä ei ole yhtään elävätä sielua! Odotanko, ja katson, millainen tulee, mikäpä neuvoksi? Mutta, jos, Jumala armahda, tulee joku sellainen, että … hyi! Olisinpa näyttänyt tuolle myllärille, jollei olisi bojaria pelastettava.

Miheitsh astui alas hevosen seljästä, pannen sen liekaan, otti pois ohjakset ja päästi sen valloilleen.

— Nyhdä ruohoa, — hän sanoi, — vaan minä käyn tupaan, ellei ovi ole lukittu, niin katson, eikö lie jotain purtavaa! Talonpito ei liene aivan kehuttavaa, vaan nälkäinen ei kursaile!

Hän sysäsi jalallaan matalaa, kallistunutta ovea; kummallisesti kaikui tässä autiossa paikassa sen pitkäveteinen narina, aivan kuin ihmisen itku. Vasta sitten, kun se oli kääntynyt saranoillaan ja kolahtanut seinää vasten, Miheitsh kumartuen meni sisään. Häntä kohtasi siellä pimeys ja tympeän kosteuden haju. Katseltuaan ympärilleen, hän huomasi pöydällä olevan leivänkannikan ja ryhtyi siihen kiivaasti käsiksi. Hän meni lieden ääreen, kaiveli tuhkaa ja löysi siitä hehkuvia hiiliä, sai ne vaivoin palamaan ja sytytti päreen, joka oli rahilla. Uunin ja seinän väliin oli kiinnitettynä orsia. Niillä oli vaatteita, muiden seassa myös kullalla kirjailtu viitta, aivan kuin bojaria varten tehty. Seinällä riippui kultanauhainen lakki. Mutta enimmin Miheitshin huomiota veti puoleensa nurkassa oleva jumalankuva, joka jo oli mustunut liasta. Se sovitti hänet tuntemattomien isäntäin kanssa.

Miheitsh teki joitakuita ristinmerkkiä sen edessä, sitten sammutti tulen ja hiipi orsille, heittäytyen pitkälleen, alkoi kuorsata ja nukkui makeaan uneen. Hän nukkui tyyneenä, kunnes äkkiä nyrkin isku hänen kylkeensä työnsi hänet orsilta maahan.

— Mitä nyt? — Miheitsh huudahti, heräten vasta maassa: — kuka siinä rähisee? susi sinut…

Hänen edessään seisoi vanukepartainen ukko, leveä puukko vyöllä, ja oli valmis antamaan nyrkillään uuden iskun.

— Älä koske! — sanoi hänelle toinen, reima poika, jonka huulista tuskin haituvia näkyi, — mitä hän teki sinulle? Mitä? — Tätä sanoessaan hän ravisti toveriaan olkapäästä, ja itse rupesi tarkastelemaan Miheitshiä.

— Oh, harmaapää! — hän huomautti jonkinlaisella kunniaa osoittavalla ihmetyksellä.

— Ja sinä, hylje, mitä sukua hän on sulle! — huudahti toinen: — isäkö — vai lanko?

— Ei se kuulu, hän on vanhus. Harmaapää, siis vanhus. Minä sanon: älä koske, muuten suutun!

Äänekäs nauru kajahti miesten kesken, joita joukottain tuli sisälle.

— Anna olla, Hlopko, — sanoi eräs heistä, — pidä varasi! Kun Mitka suuttuu, niin käy pahasti! Älä rupea, veliseni, hänen kanssaan riitelemään!

— Metsänpeikko häneen ryhtyköön! — Hlopko vastasi, käyden sivulle: onhan sitä asuttu metsässä, ja voitettu karhujakin!

Toiset miehet, kaikki aseilla varustettuina, ympäröivät Miheitshiä ja tarkastelivat häntä, eikä aivan suopeasti.

— Mistä yökkö on lentänyt? — kysyi yksi heistä, katsoen häntä suoraan silmiin.

Sillävälin Miheitsh ennätti tointua.

"Ahaa, — hän ajatteli: — onhan nämä niitä rosvoja!" — Terve, hyvät miehet! Vaan missä on se, jonka nimi on Vanjuha Persten?

— Siis sinä tarvitset atamania? Miks'et ennen sanonut? Jos olisit sanonut, et olisi saanut niin monta tyrkkäystä!

— Tuossa onkin atamani, lisäsi toinen, osottaen Persteniä, joka juuri astui sisään vanhan Korshunin seurassa.

— Atamani! — huusivat rosvot: — tänne on tullut mies, joka kysyy sinua.

Persten tarkasti Miheitshiä ja tunsi hänet kohta.

— Ka, sinäkö, toveri! — hän sanoi: — ole tervetullut! Miten on hänen ruhtinaallinen armonsa siitä päivästä jaksanut, kuin me yhdessä Maljutan opritshnikkien kanssa mellastimme? Kyllä heitä jäi Hiidenkuilulle! Ikävä vaan, että Maljuta Lukjanitsh pääsi kynsistä, ja että tämä Mitka-hupsu päästi Homjakin. Ei he minun käsissäni olisi liioin riemastelleet! — Mutta mitenkä tsaari-isä iloitsi, nähdessään tsarevitshin! Miten hän mahtoikaan suositella ruhtinas Nikita Romanitshia!

— Niin! — Miheitsh huokasi: — tsaari suosii, vaan ei koirain hoitaja! Tsaari-isä Iivana Vasiljevitsh, Jumala hänelle terveyttä antakoon, siten armahti herraani. Vaan Nikita Romanovitsh ei miellyttänyt opritshnikkejä. Tosiaankaan ei ole se ihme, mistäpä he olisivatkaan meitä rakastaneet. Ensin suomimme me heitä vitsoilla Medvedevkassa; sitten sai Maljuta Hiidenkuilulla korvapuustin; sen lisäksi bojari löylytti heitä Moskovassa kelpolailla. Mutta he, kirotut, hyökkäsivät hänen kimppuunsa ylivoimalla, kaatoivat hänet ja sitoivat sekä veivät slobodaan. Se ei olisi mitään, mutta tämä Maljuta, koirankuonolainen, syyttää meitä tsaarin edessä ja kostaa ruhtinaalta saamansa korvapuustin!

— Hm! — yrähti Persten, istuen rahille: — siis tsaari ei käskenytkään hirttää Maljutaa? Miksi ei? No, sen tietää hänen tsaarillinen armonsa! Mitä ajattelet tehdä?

— Mitäkö, isä, Iivana, en tiedä, miten kunnioittaa sinua sukunimesi mukaan…

— Kunnioita Vanjuhaa — ja siinä se!

— No, isä Vanjuha, en itsekään tiedä, mitä pitäisi tehdä: Ehkä sinä jotain keksit? onhan yksikin järki hyvä, vaan kaksi on parempi. Sinun luoksesihan myllärikin lähetti minut: mene, hän sanoi, atamanin luo, hän auttaa. Minä näen merkeistä, hän sanoi, että hänellä tulee olemaan onni ja menestys siinä. Mene, hän sanoi, atamanin luo!

— Minunko! Sanoiko hän — minun luokseni?

— Sinun juuri, isäkulta, sinun luoksesi. Mene, hän sanoi, atamanin luo, vie minulta terveisiä ja sano, että hän ryhtyisi pelastamaan ruhtinasta. Minä, näet, huomaan merkeistä, että hänellä tulee siinä olemaan onnea ja menestystä, hän sanoi. Tuli mitä tuli, pelastakoon ruhtinaan! Minä, näet, hän sanoi, en unhota tätä palvelusta. Mutta jollei atamani pelasta ruhtinasta — niin kaikellainen onnettomuus kohtaa häntä; hän riutuu, kuin korsi; hän menehtyy tykkänään, niin hän sanoi!

— No mitä! — Persten sanoi, pudistaen päätänsä miettiväisenä: — näinköhän minä tosiaan riutuisin?

— Niin, isäseni, sekä kädet että jalat, hän sanoi kuivettuvat, ja päähän tulee sellainen pyörrytys, että auta Jumala!

Persten kohotti päätään ja tarkasteli tyystin Miheitshiä.

— Eikö mylläri sanonut muuta?

— Kuinkas muuten, isäkulta! — katsellen syrjästä höyryävää kaalivatia, jonka rosvot asettivat pöydälle: — mylläri sanoi vielä näin: sano atamanille, että hän syöttäisi ja juottaisi sinua, aivan kuin minua itseäni. Vaan pääasiallisesti hän sanoi, että pelastaisit ruhtinaan. No, niin mylläri sanoi!

Ja Miheitsh katseli atamania, nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanansa tekivät hänessä.

Mutta Persten katseli häntä vielä tyystemmin ja remahti vihdoin kovaan, iloiseen nauruun.

— Oh, vanhus, vanhus! Sanoiko mylläri todellakin, että, jollen pelasta ruhtinasta, minä menehdyn?

— Sanoi, isäkulta, — palvelija vastasi, vähän änköttäen sekä jalat että kädet…

— Rohkeapa olet, veliseni! Persten keskeytti, lyöden häntä olalle, yhä nauraen: — vaan turhaan yritit minua puijata! Maista kanssamme leipää ja suolaa, — hän lisäsi, käyden pöydän luo. Tuossa on sulle lusikka, me alamme syödä illallista; jos voin auttaa ruhtinasta, niin teen sen ilman sinun juoniasi. Vaan miten voin? Onhan ruhtinas vankihuoneessa?

— Vankihuoneessa on, isäkulta.

— Samassako, joka on lähellä toria, Maljutan talon luona?

— Missä muualla sitten, onhan sekin kyllä vahva!

— Vaan, kellä avaimet ovat? Maljutallako?

— Niin kun oltiin slobodassa, niin nähtiin näet, hänen kulkevan vankihuoneeseen kiduttamaan ihmisiä. Avaimet, näet, olivat aina hänellä. Vaan öisin hän vie ne aina tsaarille, joka taas, kuten tiedetään, panee ne päänsä alle maatessaan.

— Katso nyt! — Persten sanoi, laskien lusikkansa kaalivatiin: — kuka, hölmö, voi siis sinun ruhtinastasi auttaa? Sano itse: kuka voi häntä auttaa?

Miheitsh pyyhkäsi tukkaansa.

— Siis sinä näet, että mahdoton on häntä auttaa?

— Niin kyllä, — hän vastasi, heittäen pois lusikkansa. — mitäpä minäkään enää eläisin päivän valossa! Menen herrani luokse, lasken vanhan pääni hänen päänsä viereen ja palvelen häntä siellä, koska täällä on kielletty.

— No, no, joko aloit veisata kuolinvirttä! Ehkei ruhtinaasi olekaan vielä vankihuoneessa. Ei tässä itku auta; ja jos onkin, niin mietitään… Hyvin tunnen slobodan; minä vein sinne viime kuussa karhun, ja hovin minä tunnen, kaikki tarkastelin: ajattelin näin: ehkä on joskus hyvä tietää!… Ole huoleti, mietitään…

Persten vaipui ajatuksiin.

— Hyvä! hän huudahti äkkiä; hypähtäen paikaltaan — Ukko Korshun! Meidät pelasti kerran ruhtinas kuolemasta — pelastakaamme mekin nyt hän; nyt on meidän vuoro! Tahdotko ryhtyä kanssani vaikeaan työhön?

Vanha rosvo rypisti kulmiaan ja pudisti päätään.

— Mitä, Korshun, etkö halua?

— Mitä sitten sinä, atamani, oletko järjiltä pois, vai hourailetko? Etkö kuullut, missä ruhtinas on? Etkö kuullut että avaimet päivin ovat Maljutalla, vaan öisin tsaarin pään alla? Mitä voi tässä tehdä? Ruoskalla et saa poikki kirveen hamaraa. Kun joutui turmioon, niin joutui! Emmekö mekin voi joutua samoin? Onko hänestä hauskempaa, kun meistä nahka nyljetään?

— Niinpä niin, Korshun, mutta sanoohan sananlaskukin: velka maksettuna on kaunis! Jos ruhtinas ei olisi silloin meitä pelastanut, niin missä nyt olisimme? Riippuisimme jossain koivussa ja tuuli meitä heiluttaisi! Vaan miten hän nyt! Hän luullakseni ajattelee: taannoin minä pelastin veikkoset hädästä, ja ehkä he pelastavat nyt minut! Mutta jos nyt jätämme hänet, ja hän viedään mestattavaksi — hyi! — semmoisia ne olivat, hän sanoo: ryöstää ja rosvota kyllä osaavat, vaan hyvää työtä. eivät muista! Vaan vuodattavat syytöntä verta, eivätkä pelasta kristittyä! Minä en, hän sanoo, rukoile heidän puolestaan Herraa Jumalaa! Surma heidät vieköön tässä ja tulevassa maailmassa! Niin sanoo ruhtinas.

Korshun yhä vielä rypisti kulmiaan. Sisällinen taistelu kuvastiihe hänen kasvoillaan. Nähtävästi Persten oli kovasti kosketellut hänen sydäntänsä.

Mutta kauvan ei taistelu kestänyt. Ukko viittasi kädellään.

— Ei, veliseni, — hän sanoi, turhaan puuhailet; oma paita on lähimpänä ruumista! En rupea!

— Vai et, vai et! Persten sanoi. — Odottakaamme aamuun, ehkä silloin mietimme toisin; aamu iltaa viisaampi! Ja nyt, miehet, on aika nukkua! Joka voi Jumalaa rukoilla — hän rukoilkoon, joka ei voi, pankoon maata!

Atamani katseli salaa Korshunia. Hän huomasi nähtävästi ukossa jotain, sillä Korshun liikahti hiljaan, ja, ettei kukaan huomaisi sitä, hän alkoi kovasti haukotella ja sitten hyräillä jotain hiljakseen.

Rosvot nousivat ylös. Toiset ryömivät orsille, toiset rukoilivat vielä kauvan jumalankuvan edessä. Viimeisten joukossa oli Mitka. Hän kumarteli hartaasti, ja, jollei aseet ja vaatteus olisi vakuuttaneet hänen olevan rosvon, niin ei sitä kukaan olisi uskonut, niin rauhalliselta hän näytti.

Sellainen ei ollut ijäkäs Korshun. Kun kaikki olivat asettuneet sijoilleen, niin Miheitsh näki hämärän tulen valossa hänen nousevan vuoteeltaan ja lähestyvän jumalankuvaa. Muutaman kerran hän risti itseänsä, mutisi jotain ja sanoi lopuksi sydämekkäästi:

— Ei, en voi! Luulin että tänään on helpompi!

Kauvan kuuli Miheitsh, kuinka Korshun kääntyi toiselta kyljeltä toiselle, mutisten jotakin itsekseen, vaan ei voinut nukkua. Päivän sarastaessa hän herätti atamanin.

— Atamani, — hän sanoi, kuule atamani!

— Mitä nyt, ukkoseni?

— Suo anteeksi, minä lähden kanssasi; vie, minne tahdot!

— Kuinka niin?

— Niin vaan, — en voi nukkua. Eihän saa enää nukutuksikaan.

— Ethän vaan enää ota sanaasi takaisin?

— Kun sanoin: lähden, — niin älä luule!

— No, hyvä, ukko Korshun, kiitos! Vielä tarvittaisi yksi kumppani, vaan ei enempää. Paljoko vielä yötä on?

— Johan linnut laulavat.

— No, olkoon päätetty, aika on nousta. Mitka! — Persten sanoi, sysäten Mitkaa kylkeen.

— Mitä? — vastasi hän raottaen silmiään.

— Tahdotko tulla kanssamme?

— Mihin?

— Mitä se sinuun kuuluu! Sinulta vaan kysytään, tahdotko tulla minun ja ukko Korshunin kanssa?

— Mutta, mitä varten? — Mitka vastasi, haukotellen, ja kurotteli jalkojaan orsilta.

— Katsos, sitä rakastan. Mene minne viedään, äläkä kysy: mihin? Jos sinulta pää halaistaan — ei se sinuun kuulu, mehän tiedämme, mikä on tarpeen. No, katsos, tartu köyteen, äläkä sano: en uskalla; jos peräydyt, sanon sinua ravuksi!

— Älä sano! — Mitka vastasi ja alkoi kietoa rääsyjä jalkoihinsa.

Rosvot alkoivat pukeutua.

Mikä oli Perstenin tuuma ja miten hän sen onnellisesti suoritti — sen saamme tietää seuraavista luvuista.

XX Luku.

Iloista väkeä.

Syvässä ja pimeässä tyrmässä, jonka kosteat seinät olivat homeessa, istui ruhtinas Nikita Romanovitsh raudotettuna käsistä ja jaloista, ja odotti itselleen kuolemaa. Hän ei tiennyt oikein, paljoko siitä oli aikaa, kuin hän vangittiin, sillä valoa ei tullut mistään maanalaiseen komeroon; mutta silloin tällöin hän kuuli tasaisen kirkonkelloin soiton, ja, tästä sekavasta ja heikosta äänestä päättäen, hän laski olleensa vankilassa enemmän kuin kolme päivää. Hänelle viskattu leipä oli jo aikoja sitten tullut syödyksi, vesi juoduksi, ja nälkä sekä jano alkoivat ahdistaa häntä, kun äkkiä kummallinen melu herätti hänen huomiotansa. Hänen päänsä yläpuolella avattiin lukkoa. Ensimmäinen vankilan ulkopuolinen ovi alkoi narista. Melu läheni. Toinen lukko narahteli, ja taas kolahti ovi. Viimein avattiin kolmas ovi, ja askelia rupesi kuulumaan, jotka tulivat alas vankikoppiin. Viimeisen oven raosta välähti tuli, avain kierähti, muutamia salpoja työnnettiin syrjään, ruosteiset saranat ratisivat, ja kirkas, sietämätön valo teki Serebrjanin sokeaksi.

Kun hän laski alas kätensä, joilla hän oli silmiään peittänyt, niin hän näki edessään seisovan Maljuta Skuratovin ja Boris Godunovin. Heitä seurannut pyöveli piteli heidän ylitsensä tulisoihtua.

Maljuta, pantuaan kätensä ristiin, katseli hymyillen Serebrjanin kasvoja, ja hänen silmäteränsä vetäysivät kokoon ja taas laajenivat.

— Terve, ruhtinaskulta! — hän puhui semmoisella äänellä, jommoista Nikita Romanovitsh ei koskaan ennen ollut kuullut, — äänellä, joka oli inhottavan liehakoitsevaa ja roiston lempeää, ja muistutti kissan verenhimoista naukumista silloin, kuin se lähenee sadinta, jossa on vangittu hiiri.

Serebrjani vavahti vasten tahtoaan, vaan Godunovin läsnäolo rauhoitti häntä.

— Boris Feodoritsh, — hän sanoi, kääntyen Maljutasta poispäin, — kiitän sinua, että tulit minua katsomaan. Nyt saatan kuolla helpommin!

Ja hän tarjosi hänelle raudoitetun kätensä. Mutta Godunov astui taapäin, eikä hänen kylmässä katseessaan näkynyt ainoatakaan osanottavaisuuden merkkiä ruhtinasta kohtaan.

Serebrjanin käsi, kahleitten painamana, putosi jälleen polviinsa.

— En luullut, Boris Feodoritsh, — hän sanoi nuhdellen, — että sinä poistut luotani. Vai tuletko ainoastaan katselemaan minun rangaistustani?

— Minä tulin, — Godunov rauhallisesti vastasi, — sinua kuulusteltaissa olemaan läsnä yhdessä Grigori Lukjanitshin kanssa. Luotasi poistumiseni ei merkitse mitään; koskaan en ole ajatellut niinkuin sinä, ja ainoastaan, kun tiedän tsaarin armahtavaisuuden, olen pidättänyt ansaitsemaasi rangaistusta!

Serebrjanin sydän sykki tuskallisesti, ja Godunovin muutos tuntui hänestä raskaammalta kuin kuolema.

— Armon aika on mennyt! — Godunov pitkitti kylmästi. — Sinä muistat lupauksen, jonka teit tsaarille? Antaudu sinä vaan hänen pyhälle tahdolleen, ja jos tunnustat kaikki meille ilman mutkia, niin vältät piinapenkin ja tulet pikaisella kuolemalla rangaistuksi. Alkakaamme kuulustelu, Grigori Lukjanitsh!

— Odota, odota hiukan! — Maljuta vastasi myhäillen. — Minulla on hänen armonsa kanssa omiakin tiliä! Tiukenna hänen kahleitansa, Fomka! — hän sanoi pyövelille.

Ja pyöveli, pistettyään tulisoihdun seinässä olevaan rautaiseen renkaasen, levitti Serebrjanin kädet seinää pitkin niin, ettei hän voinut niitä liikuttaa.

Sitten Maljuta läheni katsellen häntä kauvan, muuttamatta hymyään.

— Isäkulta, ruhtinas Nikita Romanovitsh! — hän alkoi viimein: — älä kiellä minulta suurta armoa!

Hän laskeusi polvilleen ja kumarsi maahan asti Serebrjanille.

— Me, isäkulta, — hän jatkoi ilkkuvaisella nöyryydellä, — me olemme sinun armosi edessä vähäpätöisiä ihmisiä; sellaisia suuria bojareita, kuin sinä, emme vielä koskaan ole rangaisseet emmekä kiduttaneet. Ja kuulustelussa täytyy olla arka. Sanotaan, ettei meidän suonissamme juokse samaa verta…

Ja Maljuta pysähti, hänen hymyilynsä tuli kylmemmäksi ja silmänsä laajenivat enemmän.

— Suvaitse, isäkulta, ruhtinas, — hän jatkoi, antaen äänelleen rukoilevan ilmauksen, suvaitse ennen kuulustelua, ehkä on liian paljon uskallettu, nähdä sinun bojari-vertasi.

Ja hän otti vyöltään puukon ja laskeutui polvilleen Serebrjanin eteen.

Nikita Romanovitsh työnsiihe taaksepäin, katsahtaen Godunoviin.

Boris Feodoritshin kasvot olivat liikkumattomat.

— Ja sitten, — Maljuta pitkitti, korottaen ääntään, — suo minun, halpa-arvoisen, leikata sinun ruhtinaallisesta seljästäsi hihnoja! — Suo minun, orjan, ottaa nahkaasi hevoseni suitsiin! — Salli minun, vanhan orjan, sinun ylhäisellä lihallasi ruokkia koiriani!

Maljutan tavallisesti karkea ääni muuttui nyt shakalin kitinäksi, itkun ja naurun sekaiseksi.

Serebrjanin hiukset nousivat pystyyn. Kun Iivana ensikerran tuomitsi hänet kuolemaan, hän meni lujasti mestauslavalle: mutta täällä vankihuoneessa, kahlehdittuna, nälän ahdistamana, ei hän kyennyt kestämään tätä ääntä ja katsetta.

Maljuta nautti hetkisen tästä vaikutuksestaan.

— Isäkulta, ruhtinas, — hän äkkiä sähisi, heittäen puukon pois ja nousi pystyyn, — suvaitse minun ensin maksaa velkani.

Ja kiristellen hampaitaan hän kohotti nyrkkinsä ja alkoi heilutella sitä Nikita Romanovitshin edessä.

Serebrjanin veri jähmettyi sydämmessään, ja vihaansa liittyi semmoinen inhottava kauhu, minkä meihin saattaa likainen eläin, joka uhkaa koskettaa.

Hän suuntasi katseensa Godunoviin.

Sillä hetkellä Maljutan kohotettu käsi seisahti ilmassa, Boris Feodoritshin tempauksesta.

— Grigori Lukjanitsh, — Godunov sanoi, kadottamatta tyyneyttään, — jos sinä lyöt häntä, niin hän loukkaa päänsä seinään, emmekä me saata häntä kuulustella. Minä tunnen tämän Serebrjanin.

— Pois! — Maljuta kiljasi — Älä sekoita itseäsi meihin! Älä estä minua maksamasta hänelle Hiidenkuilun puolesta!

— Muista, Grigori Lukjanitsh! Me saamme vastata hänestä tsaarin edessä!

Ja Godunov tarttui Maljutan kumpaankin käsivarteen.

Mutta, ikäänkuin villipeto, himoten verta, Maljuta ei enää muistanut mitään. Kirkuen ja kiroten hän hyökkäsi Godunovin kimppuun ja koetti työntää häntä tieltänsä, päästäkseen uhrinsa kimppuun. Taistelu alkoi heidän kesken; tulisoihtu, johonka toinen heistä tarttui, putosi maahan ja sammui Godunovin jalkain alla.

Maljuta maltti mielensä.

— Minä sanon tsaarille, — hän änkötti, — että sinä puolustat kavaltajaa!

— Ja minä, — Godunov vastasi, — sanon tsaarille, että sinä tahdoit tappaa kavaltajan kuulustelematta, koska pelkäät hänen ilmiantojaan!

Maljutan rinnasta kuului jonkinlaista murinaa ja hän kiirehti vankihuoneesta, kutsuen mukaansa pyövelin.

Sillä välin kuin he hapuellen nousivat portaita ylös, Serebrjani tunsi, että kahleet irrotettiin hänestä ja että hän taas voi liikkua.

— Älä ole toivoton, ruhtinas! — Godunov kuiskasi hänelle korvaan, kovasti puristaen hänen kättään: — pääasia on voittaa aikaa!

Ja hän kiirehti Maljutan jäljestä, ensin suljettuaan ovet ja huolellisesti ne teljettyään.

— Grigori Lukjanitsh, — hän sanoi Skuratoville, saavutettuaan hänet portilla ja antaen hänelle avaimet vahdin läsnäollessa, — sinä et sulkenut vankilaa. Niin ei sovi tehdä: luullaan — että pidät yhtä Serebrjanin kanssa!

Samaan aikaan kuin tapahtui tämä vankihuoneessa, Iivana istui synkkänä ja tyytymättömänä makuuhuoneessaan. Jokin outo tunne valtasi hänet vähitellen. Tämä oli vastustamaton tunne Serebrjania kohtaan, jonka rohkeat teot kiusasivat hänen itsekästä sydäntänsä, vaan sillä välin hänessä heräsi epäluulo kavalluksesta. Tähän asti oli Iivana kohdannut joko selvää itsepäisyyttä, niinkuin bojareissa, jotka olivat synkentäneet hänen nuoruutensa ajan irstaisuudellaan, tai jäykkää tottelemattomuutta, kuten Kurbskissa, tai orjamaista nöyryyttä, niinkuin kaikissa, jotka häntä nykyään ympäröitsivät. Mutta Serebrjani ei kuulunut yhteenkään niistä. Hän erotti elämänsä vakuutuksen Iivanan oikeuksien Jumalallisessa etäisyydessä. Hän menetteli viisaasti tämän vakuutuksen mukaan, ja, koska oli enemmän tottunut toimimaan kuin ajattelemaan, ei koskaan luopunut tsaarin kuuliaisuudesta, edeltäpäin mietittyä, koska hän piti tsaaria Jumalan tahdon edustajana maan päällä. Vaan siitä huolimatta, hän joka kerta, kun oli syössyt ilmeiseen vääryyteen, hänen sydämensä kiehui harmista, ja synnynnäinen suoruus voitti säännöt, jotka luottamuksesta olivat tulleet tavaksi. Silloin hän, ihmeeksi itselleen ja melkein tietämättään menetteli näitä sääntöjä vastaan, ja asiasta ei tullutkaan sitä, mitä ne olivat ennustaneet. Tämä jalo johdonmukaisuuden puute vastusti Iivanan kaikkia käsityksiä ihmisistä ja saattoi hänen ihmissydämmen tuntemisensa häiriöön. Serebrjanin suoruus, hänen vilpistelemätön avomielisyytensä ja kykenemättömyytensä hankkia itselleen etuja, olivat silminnähtävät itse Iivanalle. Hän ymmärsi, ett'ei Serebrjani petä häntä, että häneen voi enemmän luottaa kuin johonkin valan tehneeseen opritshnikkiin, ja hänessä heräsi halu likentää häntä itseensä ja tehdä hänestä ase itselleen; mutta samassa hän huomasi, että tämä ase, joka oli ulkona hänestä itsestään, äkkiä saattaa luikahtaa hänen käsistään, ja ajatellessaan sellaisen mahdollisuuttakin, hänen mielipiteensä Serebrjaniin nähden muuttui kohta vihaksi. Vaikka Iivanan vaihteleva mieli silloin tällöin kieltäytyi veritöistä ja hän rupesi katumaan, niin oli se kuitenkin poikkeustiloissa; mutta tavallisesti häneen oli tunkeutunut vakuutus erehtymättömyydestään, hän uskoi vakaasti, että hänen vallallansa oli jumalallinen alku, ja hän säilytti sitä tarkasti ulkonaisia salahankkeita vastaan; salahankkeina hän piti kaikkia, niinkuin äänettömän tyytymättömyydenkin. Niinpä tapahtui nytkin. Ajatus, antaa anteeksi Serebrjanille, välähti hänen sydämmessään, vaan kohta sai sijan se vakuutus, että Serebrjani kuuluu niihin ihmisiin, joita ei sovi kärsiä valtakunnassa.

"Jos koko laumasta yksi ainoa menee vasemmalle ja kaikki muut oikealle, niin paimen antaa tämän jäädä uhriksi" — hän ajatteli. Samassa hän teki päätöksen Serebrjanin kohtalosta. Tuomio oli määrätty pantavaksi toimeen seuraavana päivänä; mutta hän käski ottaa kahleet Serebrjanilta, ja lähetti hänelle viiniä ja ruokaa omasta pöydästään. Sillä välin, karkottaakseen tunteet, jotka sisällinen taistelu hänessä oli herättänyt, — nuo tavattomat tunteet, hänestä niin epämiellyttävät, hän päätti lähteä metsästämään ja määräsi sen vuoksi pantavaksi toimeen suuren linnustuksen.

Aamu oli ihana. Yli- ja ali-haukankesyttäjät, johtavat henkilöt ja kaikki haukankesyttäjiin kuuluvat kulkivat ratsain, loistavissa varusteissa, tuoden mukanaan erilaiset haukkansa. He odottivat hallitsijaa kentällä. Turhaan ei ole sanottu, että metsästys lohduttaa ja virvottaa surullisia sydämiä, vaan jahtihaukan saalis tekee kerrassaan sekä vanhan että nuoren iloiseksi. Kuinka synkkä tsaari tahansa olikin, tullessaan opritshnikkiensa kera slobodasta, niin, nähdessään haukankesyttäjäin loistavan joukon, hänen katseensa selveni. Kokouspaikkana oli niityt ja pienet metsiköt, joihin pääsy muille oli kielletty, noin kahden virstan päässä slobodasta, Vladimirin tien varsilla.

Yli-haukankesyttäjä, puettuna punaiseen, kullalla kirjailtuun samettiviittaan, päässä kultareunuksinen lakki, keltaiset saappaat jalassa ja sievät hansikkaat käsissä, laskeusi hevosen seljästä ja lähestyi Iivanaa, ali-haukankesyttäjän seuraamana, jolla oli kädessä valkoinen jahtihaukka.

Tli-haukankesyttäjä kumartui maahan asti ja kysyi.

— Hallitsija, joko on aika iloita?

— Jo on, — Iivana vastasi, — ala leikki!

Silloin yli-haukankesyttäjä antoi tsaarille komean hansikkaan, johon oli kirjailtu kullalla muutamia sananparsia, ja, ottaen jahtihaukan ali-haukankesyttäjältä, hän asetti sen hallitsijan kädelle.

— Kunnioitettavat ja jalot metsästäjät! — yli-haukankesyttäjä sanoi, kääntyen opritshnikkien puoleen; — huvitelkaa ja virkistäkää itseänne mainion ihanalla metsästyksellä, ja karkoittakaa kaikki surut ja iloitkoon teidän sydämmenne!

Sitten kääntyen haukanpitäjiin:

— Hyvät ja ahkerat haukankesyttäjät, — hän sanoi — päästäkää irti ja koettakaa kiinni!

Silloin koko kirjava joukko haukanpitäjiä hajaantui pitkin kenttää. Toiset hyökkäsivät kirkuen metsikköihin toiset alkoivat juosta pienien järvien rantoja, jotka siellä, täällä pensaitten keskeltä välähtelivät kuin kuvastimet.

Äkkiä kohosi ankkoja kaislikosta ja lehahtivat lentämään.

Metsästäjät päästivät irti haukkansa. Ankat yrittivät järvelle päin, vaan toiset haukat kohtasivat heitä siellä, ja ne pelossaan lentelivät kuin pyssyn luodit, sinne tänne.

Erilaiset haukat, kirkunasta säikähtyneinä, hyökkäsivät ankkojen kimppuun, mikä takaa-ajaen, mikä kiistassa lentäen, mikä ankarasti tapellen, syösten ylhäältä alas kuin kivi, saaliinsa niskaan.

Tänään kunnostivat itseään sekä siperialaiset ryöstöhaukat Bjedrai ja Smjelai, että Arbas ja Anpras, kuin myös Horjak, Hudjak, Maljets ja Paljets.

Pääsi heiltä muutamia ankkoja ja teeriäkin, joita huonot haukankesyttäjät pelottelivat pois ruohikoista piiskoillaan. Ihmeelliseltä ja kauniilta näytti erilaisten haukkain lento. Teeriä putoili vähän väliä, pyörähdellen ilmassa. Jonkun kerran heittäysivät ankat hevosten jalkoihin epätoivossaan ja metsästäjät saivat niitä elävinä kiinni. Ei se aivan ilman vahinkoa käynyt. Nuori kotka, lentäen korkealta alhaalta lentävän vanhan ankan kimppuun, työnsiihen rintaansa myöten maahan ja kuoli siihen.

Astrjets ja Gorodum, kaksi kasanilaista haukkaa, lensivät metsästäjäin näkyvistä, huolimatta vihellyksistä ja kyyhkyisten sulista, joita he heiluttelivat.

Mutta mainioimmaksi ja kummallisemmaksi osottautui tsaarin jahtihaukka, jota kutsuttiin Adraganiksi. Kaksi kertaa tsaari päästi sen irti, ja kaksi kertaa se viipyi ilmassa hyvin kauvan, tappoi poikkeuksetta jokaisen linnun ja, huviteltuaan kyllikseen, laskeutui jälleen tsaarin kullatulle hansikkaalle. Kolmannella kerralla Adragan joutui aivan raivoon, niin että alkoi tappaa ei ainoastaan muita lintuja vaan myöskin haukkoja, jotka varomattomasti lensivät sen ohitse. Haukat Smislai ja Krushok kaatuivat katkaistuin siivin maahan. Turhaan tsaari ja kaikki hänen luonaan olevat haukankesyttäjät houkuttelivat sitä punaisella veralla ja linnunsulilla. Valkea jahtihaukka piirteli ilmassa leveitä kehiä, kohosi näkymättömään korkeuteen ja, ikäänkuin salama, hyökkäsi saaliinsa kimppuun, mutta sen sijaan, että hän sitten olisi laskeutunut maahan, hän vaan lensi korkeammalle ja kauvas.

Yli-haukankesyttäjä, kadotettuaan toivon saada Adragania kiinni, kiirehti antamaan tsaarille toisen. Mutta tsaari piti paljon Adraganista ja suri paraan lintunsa kadottamista. Hän kysyi yli-haukankesyttäjältä: kenelle palvelijoista oli Adraganin hoitaminen uskottu? Tämä vastasi Trishkalle.

Iivana kutsutti luokseen Trishkan, joka tuli kalpeana, onnettomuutta aavistaen.

— Mies, — tsaari sanoi hänelle, — niinkö sinä pidät huolta oivallisesta haukasta? Miksi sinulla on syötti, kun et osaa viehättää lintua? Kuule, Trishka, minä annan kohtalosi omiin käsiisi: jos saat kiinni Adraganin, niin osotan sinulle semmoista suosiota, jommoista ei kukaan teistä koskaan ole kokenut; vaan jos menetät haukan, niin, — älä pane pahaksesi, käsken lyömään sinun pääsi pois, — ja niin saavat toisetkin ymmärtää huutia; muuten olen minä kauvan huomannut, ett'ei haukankesyttäjissä vallitse oikein hyvä kuri ja että linnustus alkaa menettää hupaisuutensa.

Viimeisiä sanoja lausuessaan Iivana vilkasi itse yli-haukankesyttäjään, joka taas vuorostaan vaaleni, sillä hän tiesi, ett'ei tsaari suotta kehenkään kierosti katso.

Trishka, aikaa kadottamatta, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti etsimään Adragania, rukoillen suojelushenkeänsä osottamaan hänelle kadonneen jahtihaukan.

Sillä välin jatkui metsästys edelleen. Vielä ei ollut tsaari kerraksi huvitellut, ja jo oli monta saalista asetettu säilyyn, kun äkkiä uusi näky veti Iivanan huomion puoleensa.

Pitkin Vladimirin tietä tulla laahusti kaksi sokeata miestä, toinen keski-ikäinen, toinen harmaahapsinen, pitkäpartainen vanhus. Heidän yllään oli vaaleat, kuluneet mekot, ja liinoista, jotka olivat ristiin heitetyt yli olkapäitten, riippui toisella puolen pussi, almujen keräämistä varten, ja toisella puolen repaleinen viitta, joka kuumuuden tähden oli yltä otettu. Muut tavarat, kuten pillit ja guslat ja leipäkontin, kantoi vankka nuori mies, joka oli heidän oppaanaan. Nuorempi sokeista piti oppaan olkapäästä kiinni ja veti perässään vanhusta. Vaan nuori mies alkoi töllistellä metsästystä ja näytti unohtavan kumppaninsa. Sokeat jäivät näkevästä jälkeen. Pitäen toisistaan kiinni, he hapuilivat maata isoilla sauvoillaan ja kompastuivat tuon tuostakin. Heitä katsellessaan Iivana Vasiljevitsh ei voinut olla nauramatta. Hän lähestyi heitä. Samassa edellä kulkeva sokea astui harhaan ja kaatui vesilätäkköön, vetäen toverinsa mukanaan. Molemmat nousivat likaisina pystyyn, syljeksien ja sättien opasta, joka suu ammollaan töllisteli loistavia opritshnikkejä. Tsaari nauroi ääneensä.

— Mitä väkeä te olette? — hän kysyi. — Mistä tulette ja mihinkä menette?

— Mene tieltä! — vastasi nuorempi heistä, ottamatta lakkia päästään: — kun paljon tiedät, niin pian vanhenet.

— Roisto! — kirkasi eräs opritshnikki: — etkö näe, kuka on edessäsi?

— Itse sinä roisto olet! — vastasi sokea, kääntäen sokeat silmänsä opritshnikkiin päin: — miten minä voin nähdä, kun ei ole silmiä? Vaan sinä — se on toinen asia; vaan sinulla kun on kahta vailla neljä, niin näet etäälle ja laajalti; sano, kuka on edessäni, niin tiedän!

Tsaari kielsi sanomasta ja uudisti jälleen suosiollisesti kysymyksensä.

— Me olemme iloista väkeä, — sokea vastasi: — olemme kulkeneet isoja ja pieniä kyliä, tulemme Muromista slobodaan, toimitamme turhanpäiväisiä kujeita, ilahuttaaksemme hyviä ihmisiä, ketä hevosen selkään asetamme, ketä kiiruhdamme.

— Vai niin! — tsaari, jota sokean vastaukset miellyttivät, sanoi: — te olette siis Muromilaisia, silmänkääntäjiä. Onko teillä Muromissa vielä sankareita?

— Miks'ei! — sokea vastasi änkyttämättä: — ei tämä kumppanikaan joutava ole; on vielä meillä Mihei-ukkokin: hän nostaa itsensä tukastaan verskan[19] maasta ylös; on täti Uljana: hän kulkee yksin kuorman päällä.

Kaikki opritshnikit alkoivat nauraa. Tsaarista ei pitkään aikaan ollut tuntunut niin hauskalta.

"Tosiaankin iloista väkeä," hän ajatteli: "nähtävästi he eivät ole täältä kotoisin. Sadunkertojani ovat minua ikävystyttäneet. Yhtä ja samaa he aina lörpöttävät, ilvehtijänikin ovat minua kylläksi kiusanneet. Siitä saakka kun minä liian varomattomasti tein pilaa yhdelle heistä, he kaikki ovat ruvenneet pelkäämään minua; rohkeata sanaa et enää saa kuulla; niinkuin olisi ollut minun syyni, ett'ei tuon lurjuksen sielu kyllin lujasti ollut kiinni hänen ruumiissaan!" — Kuule, mies: osaatko kertoa satuja?

— Minkälaisia, — sokea vastasi, — ja kelle kertoisin. Mehän kerroimme ukko voivodalle pörhökarvaisesta pukista ja sen kaulasta: silloin kuin pukki, tuli itse voivoda ja puistaen päätään käski ajaa meidät pois koko talosta. Sen koommin emme kerro.

Vaikea on kuvata naurua, joka kajahti opritshnikkien joukossa. Ukko voivoda ei ollut tsaarin suosiossa: Sokean pilkka tuli hyvään aikaan.

— Kuulkaa, miehet, — tsaari sanoi: — menkää slobodaan, suoraan hoviin; odottakaa siellä minun tuloani, — tsaari nimittäin lähetti teidät. Kun olette syöneet ja juoneet ja minä olen tullut kotiin, niin kuuntelen teidän satujanne.

Kuullessaan: "tsaari," sokeat hämmästyivät.

— Isä — hallitsija! — he huudahtivat, langeten polvilleen: — älä suutu meidän raa'asta, talonpoikamaisesta puheestamme! Älä käske meiltä kaulaa katkaista: tietämättömyydestä olemme syntiä tehneet!

Tsaari naurahti sokeiden pelolle ja ajoi taas jatkamaan metsästystä, vaan sokeat oppaineen tallustivat slobodaan päin.

Niin kauvan kuin opritshnikkein joukkoa näkyi, he pitelivät toisistaan kiinni ja kompastuivat tuon tuostakin; mutta heti kun tien käänne kätki heidät näkyvistä, seisahti nuorempi sokeista, vilkasi kaikille suunnille ja sanoi toverilleen:

— Etkö väsynyt, ukko Korshun, kompastelemiseen? Eikös tule ikäväksi, kun kauvan kulkee? Miksi sinä, ukko, niin rypistelit kulmiasi. Vai harmittaako sinua työ, johon ryhdyimme?

— Eikö mitä, vastasi vanha rosvo: — kun menen, niin en katso taakseni; vaan itsekään en tiedä, mikä minun tuli: niin raskas on sydämmeni, jommoinen se syntymästäni asti ei ole ollut. Mitä tahansa ajattelikin, niin sama tulee aina mieleen!

— No, mikä sun mieleesi tulee?

— Kuule, atamani. Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta kuin tuska on minua rasittanut ja vaivannut, vaan ei kukaan Volgan varrella eikä Moskovassa sitä tiedä, kellekään en siitä ole sanaakaan sanonut, olen kantanut tuskaa sielussani kaksikymmentä vuotta, kuin myllynkiveä kaulassani. Koetinpa paastotakin ja tahdoin ilmoittaa papille kaikki, vaan rukoilla en voinut — ja lakkasin paastoamasta. Vaan nyt se taas minua rasittaa ja vaivaa: on kuin helpoittaisi, siitä puhuessani. Sinulle ei tietysti ole niin vaikeaa puhua, kuin papille; olethan sinä samanlainen, kuin minä.

Syvä suru kuvastihe Korshunin kasvoilta. Persten kuunteli äänetönnä. Molemmat rosvot istuutuivat tien viereen.

— Mitka, — Persten sanoi oppaalle, — istahda vähän matkan päässä meistä ja katsele meitä; jos jonkun näet, niin huomauta meille; mutta ole tarkka, älä laiminlyö: sinä olet kuin kuuromykkä, äläkä tuhlaile sanoja!

— Hyvä, — Mitka sanoi: — älä pelkää, en tuhlaa!

— Sulje sinä veitikka vaan suusi! Älä puhu meidän kanssamme. Totuttele olemaan ääneti! muuten jos jollekulle sanankin äännät, muista silloin meitä ja itseäsi!

Mitka etääntyi noin sata askelta ja heittäysi pitkäkseen, nojaten kyynärpäillään maahan ja asettaen leukansa kämmentensä varaan.

— Kas siinä on reima poika, Persten sanoi, katsellen hänen jälkeensä, — vaan tyhmä kuin saapas. Vaan jätä hänet — kerranko sitä hairahtuu! Mitäs tehdä, parempaa ei ole. Hän ei ainakaan jätä pälkääseen! taistelee itsensä ja meidän puolesta, jos, Jumala armahda, meille tulee tukala. No niin, ukko, nyt ei kukaan kuule meitä, puhu, mikä rasitus sinua vaivaa? Oh, minkälaiseen aikaan se sinuun sattui!

Vanha rosvo laski kähäräpäisen tukkansa alas ja vei kätensä otsalleen. Hän tahtoi puhua, mutta alkaminen oli vaikeata.

— Näetkös, atamani, — hän sanoi: — kylliksi olen ihmisiä eläessäni tappanut, etten muistakaan kaikkia! nuoruuteni ihanne oli verinen paita! Olipa kauppias, tai vanha akka, niin puukko kylkeen vaan — ja silloin oli loppu. Vaan nyt, jos sattuisi jotakuta toimittamaan mailmasta pois, — ei käsi liiku. No niin! enpä tahdo sinua vakuuttaa! luullakseni sinäkin olet lähettänyt tästä mailmasta kylläksi kansaa; eihän se ole sinulle outoa, vai kuinka?

— No mitä siitä? — Persten vastasi, nähtävästi vastenmielisenä.

— Ethän sinä, enkä minä, ole mitään eukkoja, emmekä kauniita tyttöjä; paljon on meidän sydämmellämme veritöitä vaan sanopas sinä, atamani, minulle: onko sinusta tuntunut, kuin jotain tekoasi muistelet, kuin pihdit puristaisivat sydäntäsi ja milloin hiki, milloin kylmyys sinut valtaisi päästä jalkoihin asti, ja sitten ahdistaisi ja kalvaisi, niin ettei voi kertoa?

— No kylläksi, mistä aijotkaan kysyä! ei nyt ole siihen aikaa.

— Tosiaankin, — Korshun jatkoi, — paljon olen tekojani unohtanut, vaan yhtä en voi unhottaa. Siitä on parikymmentä vuotta, me elelimme Volgan varrella, kuljimme kymmenellä aluksella; atamaninamme oli Danilo Kotj; sinusta ei silloin vielä kuultu, minut tunnettiin silloin jo joukossa, ja usein ylistettiin Korshunia. Me ryöstimme rikkaitakin laivoja ja rosvosimme valkamissa, vaan mitä saimme, sen jaoimme tasan, eikä Danilo Kotj sallinut riidellä. Mikäs olisi ollut suotuisampaa? Hupaisaa oli elämä, aina ravittuina, aina vaatteissa. Kun pukeuduimme kirjaviin viittoihin ja huippulakkeihin, ja liikutimme aluksemme peräsintä, niin kylien ja kaupunkien asukkaat kokoontuivat rannoille katselemaan meitä, reima miehiä, ja ihailemaan jaloja poikia! Me vaan soutelemme ja laulamme, huudamme täyttä kurkkua, lähetämme laukauksia pistooleistamme ilmaan, iskemme silmää kauniille tytöille. Vaan toisinaan kun levähdämme piikkinemme ja pyssyinemme, niin aluksemme ruohottuvat sill'aikaa metsissä. Hyvä oli elanto, mutta lempo minut riivasi. Ajattelen kerran itsekseni: Mitäpäs minä teen enemmän työtä kuin muut, vaan saalis on yhtäläinen. Päätin siis mennä yksin pyyntiin, saalista saadakseni, antamatta joukolle, vaan ottaakseni itselleni kaikki. Pukeuduin kerjäläiseksi, samoin kuin nyt, ripustin eväskontin selkääni ja lähdin esikaupunkiin päin, arvellen, eiköhän joku kulkene ohitse? Odottelen, odottelen; vaan ei näy, ei kuulu kuormastoa, kauppiasta eikä ketään. Minua rupesi harmittamaan. Hyvä on, ajattelen: ell'ei Jumala anna etua, niin nyt ryöstän, kuka tahansa tuleekin ohitseni, olkoon vaikka oma isäni! Samassa kuin näin ajattelin, niin tulee maantietä pitkin köyhä eukko, kantaen niinikopsassa jotakin, kopsa oli liinavaatteella peitetty. Heti kuin hän oli tullut kohdalleni, hyppäsin pensaikosta esille. — Seiso akka, sanoin! Anna kopsa tänne! — Hän heittäysihe minun jalkoihini: — Mitä tahdot, ota, vaan älä koske tähän kopsaan! — Aha, ajattelin, siinä sinä, nähtävästi, piilotatkin tavarasi, ja tempasin kopsan häneltä. Ja eukko alkaa huutaa ja soimata minua, vieläpä pureskella kättänikin. Olin kyllä ennestäänkin huonosta onnestani vihoissani, vaan nyt muutuin vielä enemmän. Piru sysäsi minua kylkeen: minä tempasin veitseni ja työnsin sen akan kurkkuun. Vaan kohta kun hän kaatui, peljästyin. Olin jo juoksussa, vaan mietittyäni, palasin ottamaan kopsaa, arvellen, koska tapoin muijan, niin eihän sitä aivan ilman pidä jäädä! Otin kopsan, avaamattani sitä, ja syöksyin metsään. Juostuani vähän matkaa, jalkani alkoivat horjua, ja minä ajattelin: istun ja levähdän katsoakseni, paljonko sain saalista. Aukasin kopsan ja katsoin: siellä oli pieni lapsi, joka tuskin ja tuskin hengitti. "Voi sinua penikkaa!" ajattelin: "senkötähden muija ei tahtonutkaan antaa kopsaa! Sinunko lemmon tähden olen tehnyt syntiä!"

Korshun yritti jatkaa, vaan vaikeni, vaipuen mietteihin.

— Mitä teit lapselle? — Persten kysyi.

— Mitäkö, häntä täytyi hoitaa? Mitäkö tein? Niin mitä!

Ukko vaikeni taas.

— Atamani, — hän sanoi äkkiä, — kun ajattelen tätä, niin sydämmeni on pakahtua. Niin, erittäin tänään, kun pukeuduin kerjäläiseksi, niin muistan sen aivan kuin se olisi tapahtunut eilen. Vaan en tiedä, miksi se nyt johtui mieleen, vaikka en pitkään aikaan ole sitä ajatellut. Sanotaan, ett'ei se ole hyvä, että äkkiä rupee ajattelemaan yhtä ja toista, joka jo on muistista haihtunut…

Vanhus huokasi raskaasti.

Molemmat rosvot olivat ääneti. Samassa suhahtelivat heidän yllään siivet, — ja tummanruskea haukka putosi vanhuksen jalkoihin. Samassa jahtihaukka Adragan tasaisesti liiteli ilmassa ja lentäen ohitse, ei onnistunut laskeutua uhrinsa kimppuun.

Mitka heilutti kädellään. Kaukaa ilmestyi haukankesyttäjiä.

— Ukko! — Persten sanoi kiireesti: — unohda menneet; me emme ole nyt rosvoja, vaan sokeita sadunkertojia. Tuolta tulee tsaarin väkeä, kohta ovat täällä. Tule joutuin, ukko, pirteäksi, jatka niitä kokkapuheita.

Vanha rosvo pudisti päätään.

— Tämä ei ennusta minulle hyvää, — hän sanoi, osottaen kuollutta haukkaa. — Tämä valkea haukka saatti minut toivottomuuteen. Näetkö, ei sitäkään ole enää. Tappoi, ja sitten katosi!

Persten katsoi terävästi häneen ja siveli suuttuneena päätään.

— Kuule, ukko, — hän sanoi: kuka tietää, mitä sinulle tänään on tapahtunut! Vaan en tahdo sinua vasten mieltäsi pakottaa. Sanotaan: sydän on tietäjä. Eihän suinkaan sinunkaan sydämmesi turhaan aavista onnettomuutta. Jää sinä, minä menen yksin slobodaan.

— En, — Korshun vastasi, en minä siitä mitään puhunut. Jos se on minun onneni, että menetän pääni slobodassa, niin mitäs tehdä. Siten on nähtävästi syntymässäni määrätty. Mutta mistä puhe olikaan. Tunnetko, atamani, Volgan varrella olevaa Bogoroditskin kylää?

— Miks'en, tunnenhan.

— Sen kylän tienoilla, noin viiden virstan päässä, on paikka, jota kutsutaan Popoff-Krugiksi.

— Senkin tiedän.

— Muistatko siellä olevaa vanhaa tammea?

— Muistan senkin, vaan enää ei ole sitä tammea siellä, se on hakattu pois.

— Tammen ehkä hakkasivat, vaan kannon jättivät.

— No mitä siitä?

— No niin. Minä, näet, en enää koskaan saa nähdä Volga-emoa, vaan ehkä sinä vielä palaat takaisin syntymäseuduillesi. Kun tulet Volgan varrelle, niin mene Popoff-Krugille. Etsi sieltä vanha tammen kanto. Löydettyäsi sen, laske puoliväliin yhdeksänkymmentä askelta länteen, päivänlaskuun päin. Luettuasi askelet, ala kaivaa maata siitä paikasta. Sinne, — Korshun jatkoi, alentaen ääntään, — minä kaivoin menneinä aikoina rikkaan aarteen. Siellä on paljon kultaa ja dukaatteja, sekä hopearuplia. Kaivettuasi saat kaikki omaksesi. Ei minun sovi ottaa aarteita mukaani toiseen mailmaan. Vaan kun joskus ajattelet, että siellä saat vastata kaikesta, mitä minä täällä tein, sillä öisin pakkanen muualla kipristää nahkaa! Sentähden, atamani, sittenkuin minua ei ole enää, käske minun jälkeeni toimittaa sielumessua. Se on paljoa varmempaa. Vaan älä säästä rahoja messussa. Maksa hyvin papille; toimittakoon, niinkuin asia vaatii, ettei mitään jäisi laimiin. Vaan minun nimeni on, — kuten tiedät — Ameljan. Ihmiset kutsuivat vaan minua Korshuniksi, mutta Ameljaniksi minä ristitty olen; niin toimittakoon pappi sielumessun Ameljanin jälkeen; ja maksa sinä vaan hänelle hyvin, älä surkeile rahoja, atamani, minä jätän sinulle rikkaan aarteen! — kyllä piisaa ijäksesi!

Korshunin keskeyttivät ratsastavat haukankesyttäjät.

— Hei raukat! — huudahti yksi heistä: — sanokaa, minne lensi jahtihaukka?

— Kylläpä sanoisin, veikkoset, — Persten vastasi, — vaan neljäkolmatta vuotta sitten, tummeni silmät!

— Kuinka niin?

— Kun menin kerran vuorille, kivistä sammalia repimään, niin näen — kasvavan tammen, jonka ontelossa paistetut kananpojat vitisevät. Minä kiipesin onteloon, söin kananpojat, tulin vahvemmaksi, enkä voinut päästä ulos sieltä! Mitäs tehdä! Juoksin kotiin kirvestä etsimään; aukasin onteloa suuremmaksi, ja sitten pääsin pois; vaan, hakatessani, arvattavasti, pirstat soensivat silmäni; siitä saakka en ole mitään nähnyt; välistä kun syön kaalia, niin olen pistää lusikan korvaani; tahtoohan nenäkin palaa, vaan minä raapaisen niskaan.

— Tehän olette — haukankesyttäjä sanoi, nauraen, niitä sokeita, joita tsaari puhutteli! Bojarit nauravat teitä vielä nytkin. No niin, miehet, me huvitimme isä-tsaaria päivällä, vaan teidän on vuoronne huvitella hänen armoansa yöllä. Sanotaan, että hallitsija tahtoo kuunnella teidän satujanne.

— Suokoon Jumala terveyttä hänen tsaarilliselle armolleen! — Korshun tokasi, muuttaen äkkiä käytöksensä. — Miks'ei hän kuuntelisi! Kun kieli vaan kulkee, niin kerromme vaikka aamuun asti!

— Hyvä, hyvä, — haukankesyttäjät sanoivat: — toisella kertaa lörpöttelemme teidän kanssa. Nyt menemme etsimään jahtihaukkaa, auttamaan toveria. Ellei Trifon löydä Adragania — niin hän pääsee pian päästään; isä-tsaari ei laske leikkiä!

Haukankesyttäjät ratsastivat kentälle.

Persten ja Korshun taas tarttuivat Mitkaan ja kulkivat slobodaan päin.

Tuskin ennättivät ensimäiselle asunnolle, kuin näkivät kaksi laulajaa, jotka soittivat kanteletta ja lauloivat täyttä kurkkua:

Kuin naapurillamme Hauskaa oli juttua!

Kun rosvot saavuttivat heidät, niin eräs laulajista, punatukkainen nuorukainen, jonka päässä oli sulalla varustettu lakki, kumartui Perstenin puoleen.

— Jo on ruhtinaasi ollut neljä tai viisi päivää vankihuoneessa! — hän sanoi supisten, jatkaen uudestaan lauluansa. — Kaikki olen saanut tietää. Huomenna on hänellä kovat. Hän istuu suuressa vankilassa, vastapäätä Maljutan asuntoa. Mistä nurkasta voisi kukko päästä?

— Ole vaiti — Persten vastasi, vilkaisten sinne suuntaan, joka oli vankilaa vastapäätä.

Punatukkainen laulaja näpähytteli kaikin sormin kanneltaan ja, kääntyen Perstenistä, ikäänkuin ei olisi puhunutkaan hänen kanssaan, pitkitti heleällä äänellä:

Kuin naapurillamme Hauskaa oli juttua.

XXI Luku.

Satu.

Iivana Vasiljevitsh, metsästykseen väsyneenä, vetäysi tavallista aikaisemmin makuuhuoneeseensa.

Pian tuli Maljutakin, vankilan avaimet mukanaan.

Tsaarin kysymykseen Maljuta vastasi, ettei mitään uutta ollut tapahtunut, että Serebrjani tunnusti taistelleensa Morosovin puolesta Moskovassa, missä hän tappoi seitsemän opritshnikkiä ja haavoitti Vjasemskia.

— Mutta — Maljuta lisäsi — hän ei tahdo taipua sinun mielipiteeseesi, ja todistaa Morosovia vastaan. Huomenmessun jälkeen tutkimme häntä vielä, mutta joll'ei hän piinakoneen taikka tulen avulla todista Morosovia vastaan, niin ei sovi enää odottaa: silloin ollee paras lopettaa hänet.

Iivana ei vastannut mitään. Maljuta aikoi pitkittää, mutta samassa vanha Onufrevna eukko astui sisään.

— Isäseni, — hän sanoi, — sinä lähetit aamulla tänne kaksi sokeata: he ovat sadunkertojia, niinkö? he odottavat täällä eteisessä.

Tsaari muisti heidän kohtauksensa ja kutsutti sokeat sisään.

— Vaan, isäseni, tunnetko heitä? — Onufrevna kysyi.

— Mitä?

— No, sokeitahan ne lienevät?

— Kuinka? — Iivana sanoi, ja epäilys valtasi hetkeksi hänet.

— Kuule minua, hallitsija, — eukko jatkoi: pidä vaarilla näitä sadunkertojia; minä aavistan, ett'eivät hyvää puuhaile; pidä varasi, isäseni, kuule minua!

— Mitä tiedät heistä? Puhu! — Iivana sanoi.

— Älä kysy minulta, isäkulta. Minun tietoani ei sanoin selitetä; aavistan, että he ovat pahoja ihmisiä, vaan miksi niin luulen, — älä kysy. Turhaan en vielä ketään ole varoittanut. Jospa äiti-vainajasi olisi kuullut minua, niin ehkä hän nyt vielä eläisi terveenä.

Maljuta katsoi kauhistuneena eukkoa.

— Miksi minua tirkistelet! — Onufrevna sanoi. — Sinä surmaat ainoastaan syyttömiä, vaan tutkia häijyjä ihmisiä, ei ole sinun asiasi. Vainusi ei riitä siihen, punainen koira!

— Hallitsija! — Maljuta huudahti: — salli minun koetella näitä miehiä. Pian saan tietää, mitä he ovat ja kenen lähettämiä!

— Ei tarvitse, — Iivana sanoi: — minä tutkin itse heitä. Missä he ovat?

— Tuolla, isäkulta, oven takana, — Onufrevna vastasi, — seisovat eteisessä.

— Anna minulle, Maljuta, varusteeni seinältä; ole sitten menevinäsi kotiin, vaan kun he tulevat sisään, palaa eteiseen ja kätkey sotilaiden kera tämän oven taa. Heti kuin huudan, astukaa sisään ja ottakaa ne kiinni. Anna tänne Onufrevna sauva.

Tsaari pukeutui haarniskaansa, asetti sen päälle mustan messupaidan, heittäytyi vuoteelle ja asetti viereensä saman sauvan, jolla hän vähän aikaa sitten lävisti ruhtinas Kurbskin sanansaattajan jalan.

— Nyt tulkoot sisään! — hän sanoi.

Maljuta asetti avaimet tsaarin päänalustalle ja meni ulos eukon keralla. Pyhäin kuvain edessä olevat lamput valaisivat tupaa heikosti. Tsaari lepäsi vuoteellaan väsyneen näköisenä.

Persten ja Korshun astuivat sisään, varovasti liikutellen jalkojaan ja hapuillen käsillään.

Persten tutki tarkalla silmäyksellä tuvan ja siinä löytyvät esineet.

Vasemmalla puolen ovea oli pankko; etusopessa oli tsaarin vuode; pankon ja vuoteen väliin oli tehty ikkuna seinään; tätä ikkunaa ei koskaan suljettu luukulla, sillä tsaari piti siitä, että auringon ensi säteet tunkeusivat hänen makuuhuoneesensa. Nyt kuu pilkisteli ikkunasta, ja sen hopeinen loiste leikki muurin kirjavilla tiileillä.

— Terve, te sokeat, Muromilaiset velikullat, silmänkääntäjät! — tsaari sanoi, katsoen tarkkaan, mutta vaan sivumennen rosvojen kasvonpiirteitä.

— Eläköön sinun tsaarillinen armosi monta vuotta terveenä! — Persten ja Korshun vastasivat, kumartaen maahan asti. — Puolustakoon, suojelkoon ja olkoon Jumalan äiti sinulle armollinen, että sinä säästät meitä raukkoja, poloisia ihmisiä, jotka maita mantereita tallustamme, näkemättä Jumalan kirkasta valoa! Suojelkoon sinua pyhä Pietari ja Paavali, Iivana Sulopuhuja, Kusma ja Demjan sekä Hutioin ihmeidentekijät ja kaikki pyhät miehet. Antakoon Jumala sinulle kaikki, mitä pyydät ja rukoilet! Ikuisesti käyös kullassa, mukavasti syö'os ja juo'os, makeasti nukkuos! Vaan vihamiehiäsi ikuisesti nikottakoon ja nälättäköön; joka päivä heitä ijes painakoon ja oinaan sarvet ahdistakoon!

— Kiitos, kiitos, raukat! — Iivana sanoi yhä katsellen rosvoja: — joko kauvankin olette sokeina olleet?

— Nuoruudesta asti, isäkulta, — Persten vastasi, kumartaen ja notkistaen polviaan, — molemmat olemme nuoruudesta asti olleet sokeita! Emmekä muista, koska olemme Jumalan aurinkoa nähneet!

— Mutta kuka opetti teitä lauluja laulamaan ja satuja kertomaan?

— Itse Jumala, isäkulta, itse Jumala piti entiset ajat arvossa!

— Kuinka niin? — Iivana kysyi.

— Meidän vanhuksemme kertovat, — Persten vastasi, — ja guslansoittajat laulavat siitä: entiseen aikaan kun Kristus nousi ylös taivaaseen, niin itkivät köyhät, vaivaiset, rammat ja koko kerjäläisten joukko: mihin sinä, Kristus Jumalanpoika, lennät? Kelle meidät jätät? Kuka meitä syöttää ja juottaa? Ja Kristus, taivaan tsaari, sanoi heille:

"Minä annan teille, hän sanoi, kultaisen vuoren, hunajaisen virran, viinipuutarhat ja mehuisat hedelmät; te tulette syötetyiksi, juotetuiksi ja verhotuiksi! Silloin Iivana Jumaluusoppinut sanoi: Oi sinä, lempeä Vapahtaja. Älä anna heille kultavuoria ja hunajavirtoja, äläkä viinitarhoja ja mehuisia hedelmiä. He eivät ymmärrä niitä hallita; rikkaat ja mahtavat tulevat ja ottavat pois heidän omaisuutensa. Vaan anna sinä, Kristus, taivaan tsaari, heille sinun nimesi, ja ihanat laulut sekä mainiot sadut vanhasta muinaisuudesta ja hurskaista ihmisistä. Kun he raukat maata kulkevat, niin kertovat mainioita satuja, ja jokainen ottaa heidät vastaan ja kestitsee vierasvaraisesti." Ja Kristus sanoi: "Tulkoon, niinkuin sanoit, Iivana! Saakoot he ihanat laulut, heleät guslat ja jalot sadut; ja sille, joka heitä ruokkii ja pimeinä öinä suojaa, valmistan sijan paratiisissa; sille eivät paratiisin portit ole suljetut!"

— Amen! — Iivana sanoi. — Mitä satuja taidatte?

— Taidamme kaikenlaisia, isäkulta tsaari, mitä sinun armosi suvaitsee kuunnella. Osaan kertoa sinulle Jersh Jerskovitshistä, Tshetinikovin pojasta, Semjonien perheestä, Gorinitshin kärmeestä, mainioista gusloista, Dobrinjn Dikititshasta ja Agundinista…

— Miksi sinä, — Iivana keskeytti: — yksin kerrot satuja ja miksi ukko tuli kanssasi?

Persian huomasi, että Korshun oli melkein koko ajan ollut ääneti, ja vapautti hänen epämukavasta kertojan tilasta, hän muutti kohta käytöksensä ja alkoi laskea pilaa.

— Ukkoko? — hän sanoi, astuen huomaamatta Korshunin jalalle: — tämäpä, näet, on minun toverini, Amedka Gudok; pitkä on hänellä parta, mutta järki on lyhyt; kun juttelen hänelle jotakin jokapäiväistä, mautonta, niin hän ylistää ja kiittää minua ja on vaiti. Niinkö, ukko, valkoparta, ankan käynti, kanan askelet? Enkö poikkeisi tieltä!

— Tietysti! — Korshun tokasi, tointuen: meidän lasimme on täynnä viheriäistä viiniä, vaan kun join reunoilta, juon pohjaankin. No, ukko, kukon ääni, myyrän silmä. Antaa mennä eteenpäin!

— Hei, kuinka vuohet hyppivät vuorilla! — Persten sanoi, polkien jalkaansa: vuohet hyppivät, kärpäset surisevat, ja Eufrosyne eukon vasen korva kohisee!…

— Voi kätkyeni! — Korshun keskeytti, myöskin polkien jalkaa: — katsos kuin rapu istuu hiekkaruutalla; rapu ei sure, vaan hurisee kouraansa; kuin vesi tulee lähelle, niin vaara pakenee!

— Oh, isäkulta hallitsija, Persten lopetti, nöyrästi kumartaen, älä katso meitä karsaasti: tämä ei ole satu vaan ainoastaan pieni juttu!

— Hyvä! — Iivana sanoi haukotellen.

— Minä pidän toisinaan reima miehistä; alkakaa jutella Dobrinjasta, ehkä minä, kuunnellessani, nukun!

Persten kumarsi vielä kerran, rykäsi ja alkoi:

"Kievin ruhtinaan Vladimirin luona oli loistavat pidot, joihin oli kutsuttu ruhtinaita, bojaria ja uljaita sankaria. Jo läheni ilta, ja pidot olivat puolivälissä, kaikista tuntui ihmeelliseltä, kun sotatorvi kajahti. Vladimir, Kievin ruhtinas, korotti äänensä ja lausui: oi, ruhtinaat, bojarit ja uljaat sankarit! Lähettäkää kaksi urhoollista sankaria: kuka uskalsi asettua Kievin edustalle? Kuka uskalsi puhaltaa torveen ruhtinas Vladimirin kuulten.

"Nuoret miehet melusivat kartanolla; teräksiset miekat helähtelivät kupeilla; rautanuijat kolahtelivat kauniita porraspuita vastaan; lakkia lenteli sinne tänne ilmassa. Uljaat sankarit pukeutuvat varusteihinsa, istuutuvat jalojen ratsujen selkään ja ajavat aukealle kentälle…"

— Odotapas! — Iivana sanoi, varmistaakseen kertojaa kuuntelemishalustaan: — minä tunnen tämän sadun. Kerro ennemmin Akundinista!

— Akundinista? — Persten sanoi hämmästyksissään, muistettuaan tässä sadussa ylistettävän epäsuosiossa olevaa Novgorodia: — isäkulta, hallitsija, satu Akundinista ei ole hyvä, se on talonpoikamainen; tämän sadun ovat tyhmät Novgorodin talonpojat keksineet; ja minä isä-tsaari, olen sen ehkä jo unohtanutkin…

— Kerro, sokea! — Iivana sanoi ankarasti: — kerro, niinkuin se on, mutta älä rohkene jättää ainoatakaan sanaa siitä pois!

Ja tsaari nauroi itseksensä sitä tilaa, johon oli kertojan saattanut.

Vaikka Persten oli itselleen siitä vihoissaan, että oli esittänyt tämän sadun, niin hän kuitenkin, tietämättä, kuinka hyvin Iivana itse jo tunsi sen, päätti umpimähkään alkaa kertomuksensa, jättämättä mitään pois.

"Muinoin eli vanhassa Novgorodissa, etukaupungissa, nuorukainen Akundin; tämä Akundin, nuorukainen, ei pannut olutta, ei polttanut viinaa eikä harjottanut kauppaa; vaan hän, Akundin, kuljeskeli itsenäisenä ja matkusteli Volhovan joella pienoisilla laivoilla. Kun Akundin asettuu lastattuun veneeseen, niin hän panee vaahteraisen melan tammisien liitoksiin, vaan itse hän heittäyhe perään. Venonen alkoi purjehtia Volhovan joella, ja saapui jyrkälle rantamalle. Samassa tulee ohikulkeva matkaaja rannalle ja tarttuu Akundinin valkoisiin käsiin ja johdattaa hänet hautakummulle ja seisautettuaan siellä, hän sanoi: — Katsopas nuori mies Rostislavlin kaupunkia Okajoen varrella, ja katsottuasi huomaa, mitä tehdään Rostislavlin kaupungissa? Kun Akundin katsoi Rostislavlin kaupunkia, niin hän näki siellä olevan suuren kurjuuden: nuoren rjasanilaisen ruhtinaan Gleb Oljgovitshin entiset palvelijat seisoivat torilla ja tahtoivat väkisin lähteä kaupungista. Vaan samassa pitkin Oka-jokea uiskentelee hirvittävä kummitus, käärme Tugarin. Tuo käärme Tugarin oli kolme sataa syltä pitkä, hännällänsä se tappoi rjasanilaisen sotajoukon, seljällänsä se lohkoi jyrkät rannat ja vaatii itse vanhat lunnaat. Samassa matkaaja tarttui Akundinin vaaleihin käsiin ja lausui: Oi sinä, hyvä nuorukainen, mainitse nimesi ja syntysi! — Tähän Akundin vastasi: — kotoisin olen Novgorodista, nimeni on Akundin Akundinitsh."

— "Sinuapa, Akundin Akundinitsh, minä odotin tasan kolmekymmentä ja kolme vuotta; tunnen ukkosi Samjatnja Putjatitshin; ja, näetkö, minun veljeni, Akundin Putjatitsh, oli sinun hyvä isäkultasi. Vaan nyt on sinun isäsi Akundin Putjatitsh mennyt! — Lausumatta sanaakaan, Samjatnja alkoi tehdä loppua, erotessaan elävien ilmoilta; ja kuollessaan, hän saattoi lausua: — voi sinua, lapsukkani, Akundin Akundinitsh! Kun sinäkin tulet olemaan mainiossa Novgorodissa, niin tervehdi sitä ja sano: suokoon Jumala sinulle, Novgorod, pitkää ikää ja lapsillesi, mainetta saavuttaakseen! Olkoon sinulla rikkautta ja valtaa."

— Kylläksi! — tsaari lausui vihastuneena, unhottaen tällä hetkellä, että hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan seurata kertojaa. — Ala toinen satu!

Persten, ollen pelästyvinään, notkisti polviansa ja kumarsi maahan asti.

— Millaista satua suvaitset kuulla, isä-kulta, hallitsija? Hän kysyi teeskentelevällä, taikka ehkä todellisellakin pelolla: — Enköhän kerro sinulle Baba-Jagista? Tsuril Plenkovitshista? Ivan Oserista? Vai tahtooko sinun armosi jotakin hurskasta kerrottavan?

Iivana huomasi, ett'ei pidä pelottaa sokeita, ja sen tähden hän vielä kerran haukotteli ja kysyi unisella äänellä:

— Mitä osaat hurskasta, raukka?

— Aleksei Jumalisesta, isäkulta, Jegori Urheasta, Josef Kauniista, Galubinin kirjasta…

— No, Iivana, jonka silmät nähtävästi jo olivat raskaat, sanoi, — kerro Galubinin kirjasta! Meidän syntisten on parempi näin yöllä kuunnella jotakin hurskasta!

Persten taas rykäsi, suoristihe ja alkoi:

"Kun kerran pilvet olivat synkät ja kauheat, niin syntyi tuima Ukon sää; silloin putosi taivaasta Galubinin kirja. Sen kirjan luo kokoontui neljäkymmentä tsaaria ja tsarevitshia, neljäkymmentä kuningasta ja kuninkaan poikaa, neljäkymmentä ruhtinasta ja prinssiä, neljäkymmentä pappia ja papinpoikaa, paljo bojareita, paljon sotaväkeä, monta lajia, heikkoja kristittyjä. Näistä oli viisi vähempi-arvoista tsaaria: olipa tsaari Isai, Vasili tsaari, Kostnjatin tsaari, Volodimer tsaari, Volodimerin poika, oli viisas David Jeorijevitsh tsaarikin.

"Niin lausui Volodimer tsaari: — Kuka meistä, veikot, on taitava lukemaan? Kuka lukisi tämän Golubinin kirjan? Puhuisi meille Jumalan maailmasta; mistä punainen aurinko on saanut alkunsa? Mistä on valoisa kuu saanut alkunsa? Mistäpä tuhannet tähdet? Mistä loistava ruske? Mistä rajut tuulet? Mistä uhkaavat pilvet? Miksikä yöt ovat pimeitä? Miksikä meistä on tullut maailmankansa? Mistä meille maanpäällä on tsaarit tulleet? Mistä on tullut bojari- ja ruhtinas-sääty? Mistä oikeauskoiset talonpojat?

"Kaikki tsaarit vaikenivat. Silloin heille vastasi viisas David Jeosievitsh tsaari: — Minä puhun teille, veikot, siitä tästä Golubinin kirjasta: se kirja ei ole vähäinen; se on neljäkymmentä syltä pitkä ja kaksikymmentä syltä paksu; jos yrittää nostaa sitä — niin ei se nouse: käsin ei voi sitä pidellä; riviä ei näe kaikkia; lehtiä ei osaa lukea; sitä kirjaa ei lue jokainen; sitä on kirjoittanut H. Iivana Hurskas, ja lukenut on sitä profeeta Isai, hän luki sitä kolme vuotta, kerkesi ainoastaan kolme lehteä; luinhan minäkin — vaan en kuitenkaan! Itsestään kirja aukeni, lehdet kääntyivät, sanat menivät itsestään. Minä sanon teille, herrat, ei se käy katselemalla, sen sanon teille, veikot, ei sitä lueta tavallisella tavalla, muinaisissa on muinaista käytettävä.

"Meidän punainen aurinkomme on saanut alkunsa Jumalan loistavista kasvoista: pieni kirkas kuu Hänen rinnoistaan; tuhannet tähdet Jumalan silmistä; kirkas rusko Hänen puvustaan; rajut tuulet ovat — hänen henkäyksiään; uhkaavat pilvet ilmaisevat Jumalan mietteitä: pimeät yöt hänen vihaansa. Maailman-kansa on Adamista, Adamin päästä tsaarit ovat tulleet; hänen luistaan — ruhtinaat ja bojarit; hänen nivelistään on talonpojat tulleet; samoista on vaimonpuolikin alkunsa saanut!

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: — Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari, sinua ymmärtäväisintä tsaaria, David Jeosievitsh! Sano vielä meille:

"Kuka on ylin kaikkia tsaaria? Mikä maa kaikkien maiden äiti? Mikä meri kaikkien merten emo? Mikä joki on kaikkien jokien ja vuorten äiti? Mikä kaupunki on ylin kaikkia kaupunkeja?"

Nyt Persten salaa katseli Iivana Vasiljevitshia, joka näytti yhä enemmän painuvan uneen. Silloin tällöin hän vaivalloisesti raotti silmiään ja taas sulki ne, mutta samalla hän joka kerta loi salaisesti tutkivan, läpitunkevan katseen kertojaan.

Persten silmäsi Korshunia ja jatkoi:

"Heille vastasi viisas David Jeosijevitsh: — Minä puhun teille siitä, veikot, sen ilmoitan teille: Golubinin kirjassa on kirjoitettu: ylimmäiseksi tsaariksi joukossamme tulee Valkea tsaari; hän tunnustaa kristinuskoa, hurskasta kristinoppia; hän uskoo Jumalan äitiä ja erottamattomaan Kolmiyhteyteen. Kaikki kansat kumartavat häntä, kaikki kielet tunnustavat hänet; hänen valtansa käsittää kaikki maat, koko luomakunnan. Hänen hurskas oikeauskoinen käsivartensa on ylinnä kaikkia muita; ja kaikki kunnioittavat Valkeata tsaaria! Pyhä Venäjän valtakunta on kaikkien maiden äiti; siellä ovat pyhät apostoliset kirkot. Okeani on kaikkien merten emo; siellä on tuomiokirkko muodostunut; siellä tuomiokirkossa lepää Rooman paavin Klemensin luut; tämä meri on ympäröinnyt kaikkia maita; kaikki virrat juoksevat mereen, kaikki juoksevat okeaniin. Jordan joki on kaikkien äiti; Jordan joessa kastettiin: itse Jesus Kristus, taivaan tsaari. Tabor vuori on kaikkien vuorien emo: mainiolla Taborin vuorella kirkastettiin itse Jesus Kristus, jolloin Hän näytti kunniansa opetuslapsilleen. Jerusalemin kaupunki on kaikkien kaupunkien äiti; se kaupunki on maapallon keskellä, siinä kaupungissa on pyhä temppeli; temppelissä on Herran ruumisarkku, siinä ovat itse Kristuksen vaatteet, pyhät tulet palavat lakkaamatta ja hyvänhajuiset yrtit siellä tuoksuavat"…

Nyt Persten taas katseli Iivanaa. Hänen silmänsä olivat suljetut, hengitys kävi tasaisesti. Julma näytti nukkuvan.

Atamani sysäsi kyynärpäällään Korshunia. Ukko hiipi pari askelta eteenpäin. Persten jatkoi verkalleen:

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: — Kiitämme sinua, jalo herra, viisas tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mikä kala on kaikkein kalain emä? Mikä peto ylin kaikista pedoista? Mikä on lintujen emä? Mikä kivi kaikkien kivien isä? Mikä puu kaikkein puiden emä? Mikä ruoho on ruohojen äiti?

"Viisas tsaari vastasi heille: — Minä sanon vielä senkin teille, veikkoset: kaikkien kalaimme emo on valaskala, maailma seisoo kolmen Valaan nojassa; Jestrafil-lintu on kaikkien lintujen emä; tämä lintu elää sinisellä merellä; kun se räpistelee siivillänsä, niin koko sininen meri vaahtoaa, se upottaa matkalaivat; ja kun Jestrafil räpistelee, toisena tuntina puoliyön jälkeen, niin kukot alkavat koko maassa laulaa, ja maa valkenee siihen aikaan…"

Persten vilkasi Iivanaan. Tsaari makasi silmät ummessa; hänen suunsa oli auki, niinkuin nukkuneen tavallisesti. Samassa kuin Persten viimeiset sanansa oli lausunut, hän huomasi, että hovin kirkkoa ja läheisten rakennusten kattoa valaisi etäinen loisto.

Hän sysäsi hiljaa Korshunia, joka taas läheni likemmäksi tsaaria.

"Indra peto on ylin kaikkia petoja (Persten jatkoi), se kulkee maakomeroita myöten, niinkuin aurinkoinen ilmakehällä; se kaivaa maaemoa sarvellaan, myllää kaikki syvät lähteet; se panee virrat ja purot juoksemaan, puhdistaa norot ja allikot, antaa ihmisille ruoka- ja juomatarpeita. Alatir-kivi on kaikkien kivien isä; itse Jesus Kristus lepäsi Alatir-kivellä, puhellessaan kahdentoistakymmenen apostolinsa kanssa ja vakuuttaessaan kristinopin totuutta; sillä kivellä hän julisti oppiansa, selittäen kirjoja koko maailmalle. Kiparis-puu on kaikkien puiden äiti; siitä puusta oli tehty se hirsipuukin, jolla itse Jesus Kristus, taivaan tsaari, kahden ryövärin keskellä, riippui. Kuisma on ruohojen äiti. Kun Jumala Kristus riippui hirsipuussa, niin Jumalan äiti tuli hänen luoksensa; hänen silmistään valui kyyneleitä maahan, ja niistä puhtaista kyynelistä alkoi kasvaa ruohoa ja niin kasvoi kuisma-ruoho; sen juuresta meillä Venäjällä kiskotaan ihmeellisiä ristiä, joita vanhat munkit ja hurskaat ihmiset kantavat."

Nyt Iivana Vasiljevitsh huokasi syvään, vaan ei kuitenkaan avannut silmiään. Tulen loiste tuli kirkkaammaksi. Persten alkoi peljätä, ettei mitään hämmennystä syntyisi, ennenkuin ehtisivät saada avaimet. Päättäen itse olla liikkumatta paikaltaan, ett'ei tsaari huomaisi äänestä liikuntoa, hän osoitti Korshunille tulipaloa ja sitte makaavaa Iivanaa, ja jatkoi:

"Kaikki tsaarit kumarsivat hänelle: Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari Jeosijevitsh! Sinä puhut meille ulkomuististasi aivan kuin kirjasta! — Silloin Volodimer tsaari korotti äänensä, sanoen: — oi sinua, sinä sangen viisas tsaari David Jeosijevitsh, sano vielä, ilmoita minulle: mennyt yönä varsin vähän nukuin, paljon näin: kun kaksi petoa ovat toisensa kohdanneet, toinen valkea, toinen harmaa, jotka tappelevat keskenään, niin tahtooko valkea voittaa? — Viisas tsaari David Jeosijevitsh vastasi: — oi sinua, Volodimer Volodimeritsh! Kaksi petoa toisiaan kohdatessaan aina tappelee; onhan siitä pyhällä Venäjän maallakin tuoreet jäljet; totuus ja vääryys ovat kohdanneet toisensa; tuo valkea peto on — totuus ja tuo harmaa — on vääryys; totuus väisti vääryyttä, totuus on mennyt Jumalan luokse taivaaseen, vaan vääryys jäi maan päälle, ja joka elää meillä totuudessa, se perii taivaan valtakunnan; vaan se, joka elää vääryydessä, joutuu ikuiseen piinaan…"

Nyt alkoi kuulua tsaarin keveätä kuorsaamista. Korshun kurotti kättään tsaarin päänalustalle, Persten taas siirtyihe likemmäksi akkunaa, ettei äkkinäisellä vaikenemisella keskeyttäisi tsaarin unta, niin hän pitkitti yksitoikkoisella äänellään kertomusta:

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: — Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mitkä synnit saa anteeksi ja mitä ei? Viisain, ymmärtäväisin tsaari, David Jeosijevitsh, vastasi: Vaikka kaikki synnit saakin anteeksi, niin kolmea syntiä on kuitenkin raskas katua: joka on häväissyt ristikummiansa, joka herjaa isäänsä ja äitiänsä, joka…"

Samassa tsaari äkkiä aukasi silmänsä. Korshun tempasi kätensä pois, mutta se oli jo myöhäistä: hänen ja tsaarin katseet kohtasivat toisiaan. Hetkisen kumpikin äänetönnä katseli toistaan, ikäänkuin jonkun salaisen tenhon vaikutuksesta.

— Sokeat! — tsaari sanoi äkkiä, tuimasti nousten ylös: — kolmas synti on se, kun joku pukeutuu kerjäläiseksi ja tunkeutuu tsaarin makuuhuoneeseen!

Ja hän iski terävällä sauvallaan Korshunia rintaan. Rosvoon sattui sauva ja hän alkoi horjua, kaatuen maahan.

— Aha! — tsaari huudahti, kiskasten tikarin Korshunin povesta.

Opritshnikit juoksivat sisään aseitaan kalistellen.

— Ottakaa molemmat kiinni! — Iivana sanoi.

Kuin villipeto Maljuta hyökkäsi Perstenin kimppuun: mutta tavattomalla vikkelyydellä atamani löi häntä suuta vasten ja särki ikkunan jalallaan, hypäten ales puutarhaan.