JOHDANTO

Englannin kansansankareista ei kukaan ole saavuttanut Robin Hoodin vertaista nimeä ja mainetta. Seitsemättä sataa vuotta ovat tätä kuuluisaa rosvoa ylistävät laulut ja balladit kaikuneet Englannin rahvaan huulilta. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat unohtuneet, mutta ei Sherwoodin metsän iloinen Robin Hood eikä hänen uljaiden seuralaistensa joukko. Hänen seikkailujaan kerrottiin runoissa, joita laulettiin kyläkisoissa, ja monien vanhojen laulujen häivyttyä muistista ja tietoisuudesta, nämä ovat säilyneet, todistaen kuinka lähellä kansan sydäntä olivat ne tarinat, joita kerrottiin tuosta vihreän metsän sankarista ja hänen teoistaan.

Ei ole luotettavaa, historiallisesti pätevää lähdettä Robin Hoodin elämän tutkimiseksi. Kaikki on verhottu legendan ja muinaistarujen utuiseen hämärään. Toiset vanhojen runojen ja kertomusten tutkijat olettavat, että Robin Hood oli todellinen Sherwoodin metsän rosvopäällikkö, salon kuningas, todella elänyt olento, toiset taas väittävät, että jonkin kuuluisan rosvo joukkueen urotyöt on liitetty hänen nimeensä ja ettei todellista Robin Hoodia ole ollut.

Varmaa vain on, että noin satakunta vuotta sen jälkeen kun tuon kuuluisan rosvon sanotaan eläneen, hänen nimensä oli yleisesti tunnettu. Eräässä Englannin vanhimpia runokirjoja "Piers Plowman'issa", joka on kirjoitettu noin 1362, mainitaan Robin Hoodin laulut; perintätiedon mukaan sankari kuoli v. 1247. Tämä aikamääräys soisi hänelle pitkän iän, sillä hänen mainitaan syntyneen 1160 Locksleyssa Nottinghamin kreivikunnassa. Kuten runossa lauletaan:

Miss' uljas on Locksley ja Nottinghamshire, kylä Locksleyn kultainen, Sieltä kotoisin kuulu on Robin Hood, Mies uljahan mainehen.

Luullaan, että hän oli hyvää sukua, ja jotkut kirjailijat väittävät, että hän oli aatelismies, Huntingdonin jaarli. Ollessaan vielä nuori mies hän sortui henkipatoksi; hänen oli pakko etsiä turvapaikkaa äärettömän laajoilta, jylhiltä saloilta, joita Englannin pohjoisosa silloin oli täynnä. Täällä hän kokosi ympärilleen joukon uljaita tovereita, valiomiehiä joka ainoa, jotka hän itse valitsi. Hän tutki ensin miestä, ennen kuin hyväksyi hänet joukkoonsa, ja muuan vanha kirjailija sanoo: "Milloin ikinä hän kuuli puhuttavan erikoisen väkevistä ja rohkeista miehistä, hän pukeutui valepukuun ja pyrki tutustumaan heihin kerjäläiseksi pukeutuneena. Saatuaan sitten selville heidän taistelukuntoisuutensa hän ei milloinkaan jättänyt heitä ennen kuin oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät liittymään seuraansa."

Robin Hoodin rosvoelämän huomattavimmat sankariteot on sovitettu Rikard Leijonamielen ja Juhana Maattoman hallituskausiin. Englannissa vallitsi siihen aikaan suuri sekasorto; hallitusvalta oli heikko ja horjuva, mikä johtui aluksi siitä, että Rikard oleskeli kauan poissa kotimaastaan, ja myöhemmin siitä vihasta ja inhosta, jota kaikki kansanluokat tunsivat julmaa ja petollista Juhanaa kohtaan. Rikardin kanssa Robin Hoodin sanotaan päässeen sovintoon, mutta milloinkaan hän ei ollut Juhanan ystävä — hän elikin henkipattona koko tuon yleisesti vihatun kuninkaan hallituskauden.

Kenenkään henkipaton elämänvaiheita ei milloinkaan ole seurattu niin hartaalla mielenkiinnolla ja ihastuksella kuin Robin Hoodin, ja melkein yhtä kuuluisat ovat hänen suosituimmat seuralaisensa ja ystävänsä, Pikku John, Puna-Will, Much Myllärinpoika, Tuck Munkki ja Marian Neito. Mistä sitten johtui tuo syvä ja pysyvä kiintymys mieheen, joka ilmeisesti kuvataan senaikaisen hallituksen vastustajaksi ja rosvoksi? Käsittääksemme tämän meidän on palautettava mieleemme aika, jona Robin eli. Englannin kansa oli jakaantuneena kahteen suureen kansanluokkaan — hallitseviin normanneihin ja kukistettuihin sakseihin. Normannit sortivat ankarasti sakseja ja pakottivat heidät tottelemaan uusia lakeja ja noudattamaan uusia tapoja. Robin Hood oli saksilainen ja nousi normannilaisia aatelisherroja vastaan, ja siksi kansa häntä rakasti ja ihaili kertomuksia siitä, miten ovelasti hän rosvosi sortajia. Robin ei näet milloinkaan ryöstänyt köyhältä. Siinä suhteessa kaikki runot ovat yksimielisiä, ja kun hänen nimensä mainitaan historiassa, on laita aivan sama — aina hänet kuvataan köyhän, sorretun ja puutteenalaisen ystäväksi; hän ei milloinkaan salli pienintäkään vääryyttä tai loukkausta tehtävän naiselle; rikkaalta hän ottaa tämän omaisuuden ja jakaa köyhille.

Hänen henkipatoksi julistamisensa ei liioin ehdottomasti merkitse, että hän olisi tehnyt jonkin raskaan rikoksen. Saksilainen saattoi joutua henkipatoksi vähäpätöisestä syystä. Jos hän ampui hirven maalta, joka ennen oli ollut hänen omansa, sitä pidettiin raskaana rikoksena, josta seurasi henkipattoisuus. Henkipattoisen elämä oli toivottoman kurjaa. Häntä mainitessa käytettiin nimeä "suden pää" osoitukseksi siitä, ettei hänen henkensä ollut enemmän arvoinen. Kuka tahansa hänet kohtasi, sai tappaa hänet kuin metsän pedon; "hän oli kaikkia vastaan, ja kaikki olivat häntä vastaan".

Kun Robin Hood pakeni metsäänsä, hän antoi yhä uusien iskujen kohdata aatelisherroja, maansa sortajia. Hän kävi käsiksi ja rosvosi paronin, ritarin ja sheriffin, apotin ja priorin — miehiä, jotka edustivat normannien hallitusta kaikessa julmuudessaan. Tämän vuoksi kansa rakasti häntä. Kansan silmissä hän edusti vapautta ja rikkaiden ja köyhien yhdenvertaisuutta lain edessä. Siksi kansa säilytti mielessään hänen jokaisen tekonsa ja sepitti niistä lauluja, jotka kulkivat polvesta polveen, kunnes joku kynäniekka ne piirsi muistiin ja kirjanpainaja ne vihdoin painoi painokirjaimin siroille paperiarkeille. Näistä lauluista käy ilmi englantilaisten ikivanha rakkaus suoraan ja vilpittömään menettelyyn. Nuo uljaat, metsiin paenneet talonpojat pitävät horjumatta yhtä puolta myötä- ja vastoinkäymisessä. He iskevät ankarasti, mutta he iskevät suoraan. He ovat kohteliaita naisille, kunnon miehille ja köyhille. Arvelematta he pilkkaavat sortajaansa ja tuhoavat hänet, he anastavat hänen omaisuutensa, mutta eivät ota sitä itselleen, vaan ilahduttavat lahjoillaan puutteenalaisia. Sanalla sanoen Robin Hood on muinaisten saksilaisten karkeiden ja vilpittömien hyveiden ruumiillistuma.

Englannin kirjallisuus on täynnä viittauksia Sherwoodin metsän Robin Hoodiin ja hänen iloisiin tovereihinsa. Shakespeare sanoo näytelmässään "Miten haluatte" maasta karkotetusta herttuasta: "Hänen mainitaan jo olevan Ardenin metsässä ja monen iloisen miehen hänen seurassaan; ja he elävät siellä Englannin vanhan Robin Hoodin tavoin… ja kuluttavat aikaansa huolettomasti, kuten tehtiin vanhaan hyvään aikaan."

Ja Drayton, Shakespearen aikainen runoilija, antaa runoteoksessaan "Polyolbion", joka kertoo Englannin oloista, hehkuvan kuvauksen henkipatoista:

Vuossata riittäis ei, jos kertois seikkailut kun miehet Mansfieldin ne häntä väijyivät, ja hauskat kepposet, joit' teki Robin Hood: vaan silloin Robin Hood hän petti pettäjät, tai Nottinghamiin pääs kun valhevaatteissaan, livisti viekas tuo varmoilta saajiltaan. Sen tietää joka mies, ken tällä saarell' on: ken oli Robin Hood ja kuka Pikku John ja Yrjö, Puna-Will, Much, poika myllärin — kun loppuu juttu tää, jo päättyy aikakin. Tuck, munkki iloinen, ylisti saarnoissaan kuin toimi Robin Hood veikkoineen, kerrotaan: Häll' urhoa sata on ja jousenkäyttäjää, on käskyt täyttämään ain' alttiit miehet nää; on lakit purppuraa ja puvut vihreää, ja käyrät torvet nuo oudoiksi eivät jää, kun jahtisarvi vain soi heidän huuliltaan, niin laaksot, kukkulat helähtää kaikumaan; yl' olan nauha käy, sen nuppiin kiinteään ain' nuolikimppu myös sivulle liitetään; vyöll' lyhyt miekka on, on kilpi vaaksan vain — ken iski säärehen, mies näet ei ollut lain — ja marjakuusta on puu vankkain jousien, ja jalan kolmen ain' on nuoli mittainen.

* * *

Ja jousimiehet nää niin oli taitavat, ett' tappaa kiitävän he hirven saattoivat. Se sitten paistettiin kohdussa korpien, mut usein nälkä vain soi pitosärpimen; ja levon Robin Hood ja iloveikot nuo puun alla suviöin he itsellensä suo; kun kirkon kalleudet tai arkut apotin hän ryösti, köyhien ne tupaan tuotihin; ja tielle Robinin vaikk' ylväs piispa saa, ei ennen pääse hän, kuin lunnaat suorittaa; mut lesket hädästään auliisti auttoi hän ja torjui ahdingot vääryyttä kärsivän.

Näin suurenmoista köyhien puolustajaa kansa tietenkin rakasti, ja satoja vuosia juhlittiin ja kisailtiin hänen kunniakseen ja Robin Hoodin päivää pidettiin suuremmassa arvossa kun minkään kalenterissa olevan pyhimyksen päivää. Hänen elämäkertaansa esitettiin yksinkertaisissa näytelmissä, ja Robin Hoodin, Pikku Johnin, Tuck Munkin, Marian Neidon ja muiden osia esittivät jousimiehet suurille, ihastuneille kansanjoukoille. Itse piispa Latimer todistaa eräässä saarnassaan, jonka hän piti kuningas Edvard VI:n kuullen: "Kotimatkallani Lontoosta", sanoo piispa, "tulin kerran ratsastaen eräälle paikkakunnalle ja lähetin samana iltana sanan kaupunkiin, että saarnaisin siellä aamulla, koska oli pyhäpäivä ja koska se minusta oli sopivaa pyhätyötä. Kirkko oli matkani varrella ja ratsastin sinne seurueineni (odotin tapaavani kirkossa lukuisan kuulijakunnan). Kun tulin sinne, oli kirkon ovi lukossa. Odottelin siinä runsaan puoli tuntia. Vihdoin löytyi avain, ja eräs seurakuntalaisista lähestyi minua sanoen: 'Sir, meillä on tänään paljon puuhaa. Emme ehdi kuulemaan teitä: on Robin Hoodin päivä. Seurakuntalaiset ovat poistuneet kotoaan Robin Hoodia juhlimaan. Olkaa hyvä älkää heitä estäkö.'" Piispa sai kun saikin mennä matkoihinsa ja väistyä Robin Hoodin juhlan tieltä.

Ja nyt seuraa kertomus Robin Hoodista.

I luku

ROBIN HOODISTA TULEE HENKIPATTO

Kauan sitten, siihen aikaan, jolloin Henrik II, ensimmäinen Plantagenet-sukuinen kuningas, istui Englannin valtaistuimella, asteli muudan nuorukainen ripeästi Sherwoodin metsän läpi. Hän oli pitkä, voimakas, miellyttävän näköinen nuori mies, yllään saloseuduilla käytetty puku, vihreä nuttu ja housut sekä päässään sininen lakki eli huppu. Hänen olallaan heilui jykevä pitkäjousi ja hänen kupeellaan oli kimppu lähes metrin pituisia nuolia. Nämä olivat hänen ainoat aseensa, lukuun ottamatta vyössä riippuvaa metsästyspuukkoa.

Metsätietä jota hän asteli, reunustivat jättiläistammet, ja kerran hän pysähtyi katselemaan pakenevaa sarvipäistä hirvilaumaa, joka siroin liikkein kiiti ohi vinhaa vauhtia. Toinen käsi kävi jouseen, toinen viineen, mutta hän hillitsi itsensä ja tyytyi vain laskemaan nuolen jänteelle. Hän tiesi olevansa kuninkaan metsässä, ja nämä olivat kuninkaan hirviä, ja yhdenkin tappaminen maksoi ihmishengen — tai oikeastaan enemmänkin. Enemmän siitä vaadittiin kuin ihmisen henki. Tällainen puhe tuntuu kovalta, mutta on totta. Siihen aikaan puhkaistiin silmät siltä, joka tappoi hirven kuninkaan metsästysalueelta, ja syyllistä kidutettiin niin kauheasti, että kuolema olisi ollut helpompi.

Kookas nuorukainen tiesi tämän varsin hyvin, mutta vielä toinenkin syy sai hänen kätensä pysähtymään. Hän oli matkalla Nottinghamiin ja toivoi pääsevänsä kuninkaan metsänvartijaksi, eikä hänen toiveilleen suinkaan olisi ollut eduksi käydä käsiksi kuninkaan hirveen. Hän kulki edelleen, jätti metsätien ja asteli nurmikon poikki, joka oli kirjavanaan pähkinäpuu- ja piikkipaatsamaviidakkoja, kun karski ääni puhutteli häntä.

"Seis!" huudettiin. "Kuka olet, joka ylpeästi kuljet kuninkaan metsän läpi?"

Nuorukainen kääntyi ja näki viisi tai kuusi miestä laajan piikkipaatsamapensaan varjossa. Yhtä lukuunottamatta kaikki istuivat maassa ja tämä se juuri puhui. Ensi näkemältä nuorukainen tunsi heidät kuninkaan metsän- ja hirvenvartijoiksi, ja hän tervehti heitä kunnioittavasti kumartaen. Sitten hän vastasi miehelle, joka oli häntä puhutellut ja jonka paremmat varusteet ja hopeinen metsästystorvi ilmaisivat hänet päämetsänvartijaksi.

"Nimeni", vastasi pitkä nuorukainen, "on Robert Fitzooth, vaikka monet sanovat minua Robin Hoodiksi. Vanhempani ovat kuolleet, ja olen matkalla Nottinghamiin."

"Miksi sinne menet?"

"Toivon pääseväni kuninkaan metsänvartijaksi."

Mies nauroi ivallisesti. "Helpommin sanottu kuin tehty", hän murahti. "Jokainen maaton mies ja isännätön lurjus yrittää liittyä meidän uljaaseen seuraamme. Mitä hyötyä meillä olisi sinun tapaisestasi pojannaskalista? Miestä me tarvitsemme eikä sinulla ole muuta kuin miehen jousi."

"Tuo on enemmänkin kuin tavallisen miehen jousi", huusi toinen metsänvartija. "Katsokaa, miten jykevä se on. Enpä usko tuollaisen poikanulikan pystyvän sitä jännittämään."

"Jännittämäänkö?" ilkkui päämetsänvartija, "vielä mitä, hän kantaa sitä vain turhamaisuudesta."

Robinin kirkas silmä välähti ja hänen verevät kasvonsa karahtivat punaisiksi.

"Uskallan kilpailla sen jännittämisessä teidän jokaisen kanssa", hän huusi.

"Ja mitä panet veikkaan puolestasi?" kysyi päämetsänvartija.

"Rahaa minulla ei ole", huusi tulinen nuorukainen, "mutta uskallan pääni kukkaroanne vastaan siitä, että osaan mihin maaliin vain määräätte."

"Olkoon menneeksi!" huusi metsänvartija vihaisesti, "tuossa on maalitaulu."

Hän osoitti nurmikon yli etäisen metsäaukion suuta. Hirvilauma oli syöksynyt esiin, mutta miehet nähdessään pysähtynyt. Laumaa johti komea hirvi, joka heitti pystyyn sarvekkaan päänsä nuuskien ilmaa ja kuopien levottomasti maata toisella etujalallaan. Robin Hood ei virkkanut sanaakaan, otti jousensa, kiristi jännettä ja valitsi nuolen viinestään. Sitten hän kävi käsiksi jouseen tavalla, josta metsänvartijat huomasivat, ettei kysymyksessä ollut aivan tavallinen jousimies enempää voimien kuin taitavuudenkaan puolesta. Iso jousi taipui ja kiristyi ihmetyksen mutinan kuuluessa ympäriltä. Sitten Robin osoitti olevansa yhtä lujahermoinen kuin oli vahva ja taitavakin, sillä juuri kun hän sai vedetyksi nuolen teräksisen pään jouseen asti, päämetsänvartija huudahti äkisti:

"Pääsi on kysymyksessä. Muista se, nuori yltiöpää!"

Tämän hän teki säikähdyttääkseen ja hämmentääkseen Robinia hänen juuri ollessaan tähtäämässä, mutta aie ei onnistunut. Kaikesta päättäen nuorukainen ei ollut kuullut mitään. Hänen terävä silmänsä tähyili pitkin nuolta, kulmakarvat olivat hieman rypistyneet kuten tarkasti punnitsevalla, huulet lujasti yhteen puristetut; sitten viuh! jousenjänne vongahti, ja nuoli surisi isona mehiläisenä halki ilman. Seuraavassa silmänräpäyksessä iso hirvi syöksähti pystyyn ja kaatui kyljelleen kuolleena, nuoli sydämen läpi ammuttuna.

Hetken aikaa metsänvartijat seisoivat mykkinä hämmästyksestä ihmelaukauksen johdosta, sitten nousi ihmettelyn kohina. Rob kääntyi rauhallisesti päämetsänvartijaan.

"Olen voittanut kukkaron", hän sanoi.

Mutta mies hymyili ilkeästi. "Tahdotko tietää mitä olet voittanut", hän sanoi ilkkuen, "olet voittanut metsästyslakien rikkomisesta tulevan kidutuksen ja rangaistuksen. Tuo tuolla oli kuninkaan hirvi, ja sinunlaisesi jousimies tietää kyllä, mitä hirven tappaminen kuninkaan metsästä merkitsee. Miehet, ottakaa hänet kiinni ja sitokaa."

Robin huomasi, mihin hirveään vaaraan hän oli joutunut niin äkkipäätä hyväksyessään ehdotetun ampumamaalin ja kääntyi paetakseen. Mutta se oli myöhäistä! Pari metsänvartijaa oli jo hyökännyt hänen kimppuunsa ja kampannut hänet kumoon, ja tuossa tuokiossa oli hänen kätensä ja jalkansa sidottu yhteen jousen jänteillä.

"Nyt olemme verekseltä saaneet kiinni hirventappajaroiston", nauraa hihitti päämetsänvartija. "Sheriffi on jo pari kolme kertaa valittanut, että hirviä varastetaan tiheiköistä ja ettemme tuo ketään lurjusta varkaudesta syytettynä hänen linnaansa. Tänään voimme komeasti tyydyttää hänet."

Robinin veri jähmettyi, kun hän kuuli tämän. Tuo petollinen konna oli houkutellut hänet ansaan yllyttäessään hänet hirven tappoon, ja nyt hän kylmäverisesti aikoi antaa hänet ilmi tavallisena salametsästäjänä ja esittää hänen vangitsemisensa kiinniottajien valppauden ansiona.

Metsänvartijan puhetta tervehtivät hänen käskyläisensä hyväksymishuudoin.

"Aivan oikein", huusi muuan, "ja viekäämme hänet sinne tavalla, joka soveltuu tuollaiselle lurjukselle!"

"Millä tavalla, Hubert?" tiedusteli päämetsänvartija.

"Sidottuna tappamansa hirven nahkaan!" huusi Hubert.

"Hyvä on!" huusi johtaja, "nylkekää nahka, pojat, ja käärikää tuo veijari siihen."

Kädenkäänteessä metsänvartijat nylkivät hirven, ja pian Rob oli kääritty kuumaan, rasvaiseen nahkaan, jonka ympäri sidottiin joutilaita jousenjänteitä. Hänen päänsä pisti esiin kaula-aukosta ja muu ruumis oli muodottomana möhkäleenä kiedottuna pehmeään, täplikkääseen nahkaan, joka vastikään oli verhonnut isoa uroshirveä. Robinin sydän oli pakahtumaisillaan vihasta ja raivosta noita viheliäisiä pettureita kohtaan, mutta hän oli avuton ja tulevaisuus näytti sangen synkältä. Normannilainen sheriffi ei ottaisi hänen puheitaan kuuleviin korviin: selvä oli, että oltiin varoittavan esimerkin tarpeessa ja että hänestä tulisi se. Hän oli jo näkevinään Nottinghamin torin ja itsensä pyövelin käsissä, joka panisi toimeen lain kauhistuttavan tuomion. Hän oli kerran nähnyt erään miesraukan kärsivän rangaistusta juuri samasta rikoksesta, josta häntä syytettiin, ja hän kiemurteli tuskissaan ajatellessaan, että sama rangaistus nyt oli uhkaamassa häntä itseään. Liian hirvittävältä tuntui ajatus, että hänen, joka oli nuori ja vahva, olisi koko elämänsä hoiperreltava sokeana ja raajarikkona, ja hän vääntelehti siteissään ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Mutta turhia olivat kaikki yritykset, sidos oli lujaa tekoa.

"Miten saamme tuon lurjuksen kuljetetuksi perille?" huusi muuan metsänvartija.

"Tosiaankin, sitä minäkin olen tässä miettinyt, Dickon", vastasi päämetsänvartija. "Äsken näimme parin kolmen saksilaismoukan kaatavan puita vajaan puolen mailin päässä. Kuulkaa, vielähän nytkin kuuluu jyske."

Joukko seisoi hiljaa, ja kirveeniskut kaikuivat kaukaa.

"Juokse Dickon", sanoi joukon johtaja miehelle, joka oli puhunut, "ja tuo heidät tänne ja ota mukaasi halkoreki."

Dickon riensi matkaan ja palasi vähän ajan kuluttua mukanaan puunhakkaajat ja heidän rekensä.

"Nostakaa lurjus maasta", käski päämetsänvartija, "heittäkää hänet rekeen ja vetäkää edellämme kaupunkiin."

Puunhakkaajia oli kolme, ja kaksi heistä totteli kiireesti, kolmas sen sijaan vastahakoisemmin. Kaikki he kuuluivat halvimpaan työntekijäluokkaan ja heillä oli yllään karkea puku, lehmännahasta tehty nuttu sekä samasta aineesta valmistetut anturakengät ja säärystimet, eikä heidän takkuista tukkaansa verhoamassa ollut minkäänlaista päähinettä. Kaksi heistä oli vanhoja miehiä, ja nämä olivat kärkkäät tottelemaan metsätyrannin antamia käskyjä; kolmas oli vankkarakenteinen, leveäharteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, joka, kuten sanottu, lähti hitaammin täyttämään käskyä. Yhdessä he kuitenkin nostivat Robinin maasta ja heittivät hänet rekeen, jossa oli kahdelle edestä kaarevalle saarnipuiselle jalakselle asetettu lankkukehys. Sitten talonpojat tarttuivat vetoköysiin, ja karkeatekoiset ajoneuvot liukuivat kevyesti lyhyttä, kankeaa ruohoa pitkin.

Vajaat puoli mailia kuljettuaan he saapuivat kivikkoiselle tielle, ja nyt reki kolisi ja hyppeli ja viskeli hirvennahkaista kääröä ja siinä olevaa miestä puolelta toiselle. Robin ei kokonaan viskautunut pois, sillä reen kummallakin laidalla oli vaajarivi estämässä kuorman putoamista, mutta hän heittelehti laidalta toiselle kykenemättä auttamaan itseään, raakojen metsänvartijoiden täyttä kurkkua ilakoidessa vankinsa toivottoman tilan johdosta. Nahka puristi Robinia kamalasti, ja kun se joka hetki kutistumistaan kutistui, teki hänen mielensä huutaa tuskasta. Mutta hän puri hampaansa yhteen ja pysyi äänettömänä, sillä hän tiesi, että hänen voihkinansa vain huvittaisi raakoja metsänvartijoita.

Äkkiä heiluva reki pysähtyi. Päämetsänvartija hypähti eteenpäin ja iski jousellaan hirvittävällä voimalla talonpoikaa hartioihin.

"Vai niin, lurjus!" hän huusi, "etkö olekaan halukas vetämään. Mitä, aiotko osoittaa saksilaista härkäpäisyyttäsi meille, metsäherroille!" Ja satelemalla sateli iskuja miehen päähän ja hartioihin.

Puunhakkaajan käsi laskeutui hänen vyössään olevan leveäteräisen puukon päähän, mutta kun toinen vanhoista miehistä huudahti, hän otti kätensä pois ja veti kuin hevonen, joka on saanut maistaa kiihottavaa ruoskaa.

"Will, poikani!" huusi vanha mies väräjävin äänin. "Vedä! vedä! älä suututa metsänvartijaa."

"Niinpä niin, äijä, sinä puhut järkevästi", sanoi vartija julmasti naurahtaen. "Oiva neuvo tosiaankin. Parasta on Willin olla suututtamatta metsänvartijaa. Vedä, Will! Vedä, senkin saksilaiskoira!" ja metsänvartija iski taas kymmenkunta kertaa nuorta puunhakkaajaa navakasti hartioihin. Takkuisen tukan alla leimusivat saksilaisen silmät punaisina, mutta hän taivutti päänsä, antoi myrskyn pauhata ja veti halukkaasti, näyttäen hyvin nöyrältä ja kuuliaiselta. Äkkiä tie kääntyi, ja he tulivat pieneen kylään, jossa oli kolmisenkymmentä mökkiä. Suurinta taloa koristi oven edessä riippuva seppele.

"Ravintola! Ravintola!" huusi Hubert. "Mitä arvelette, toverit, jos vähän pysähtyisimme! Luulen voivani tyhjentää kokonaisen pullon tämän pitkän metsämatkan jälkeen."

Toiset olivat samaa mieltä, ja niin pysähtyi reki pienen majatalon oven eteen. Metsänvartijat menivät tilaamaan viiniä.

Heidän siinä juodessaan huudahti muuan heistä äkkiä kovalla äänellä.

"Katsokaa, tuolta tulee joukko meikäläisiä! — Näettekö, keitä he ovat siepanneet!"

Puiden lomitse lähestyi kylää viisi metsänvartijaa, ja heidän keskellään asteli kaksi miestä sidotuin käsin ja köysi käsivarsiin kiinnitettynä.

"Hyvä, hyvä!" kirkui päämetsänvartija ihastuksissaan. "He ovat saaneet kiinni pari metsässä lymyilevää henkipattoa. Kun noiden kahden lurjuksen lisäksi vielä tuomme äsken vangitsemani veijarin, ihastuu sheriffi ikihyväksi. Hyvin tehty, pojat, miten saitte heidät kiinni?"

Innokkaina kuulemaan, miten henkipatot oli vangittu, lähtivät päämetsänvartija ja hänen miehensä joukolla tulijoita vastaan. He eivät pelänneet Robin Hoodin pakenevan, koska hän oli niin lujasti sidottu hirvennahkakääröönsä, ja puunhakkaajat eivät uskaltaisi liikahtaa ilman lupaa.

Se vanha mies, joka oli kehoittanut nuorempaa puunhakkaajaa kärsivällisyyteen lähti kuitenkin ensimmäisenä pakoon. Kun hän näki metsänvartijoiden kääntyvän poispäin, hän päästi irti vetoköydestä ja pakeni hiljaa pehmeissä anturakengissään, kuten koira, joka juoksee ruoskaa pakoon. Hän juoksi kahden mökin välissä olevaan kapeaan kujaan ja hävisi. Toinen vanha mies ei huomannut pakoa. Hän seisoi selin tovereihinsa ja tuijotti tylsänä metsänvartijoihin, jotka huutelivat toisilleen, naurun ja puheensorinan raikuessa ja muutamien vastatulleiden juodessa heille tarjotuista pulloista.

Nuori puunhakkaaja Will näytti ensin aikovan seurata vanhempaa toveriaan, sitten hän katsahti rekeen. Rob ei sanonut mitään, jottei herättäisi metsänvartijan huomiota, vain hänen rukoilevat silmänsä puhuivat hänen puolestaan. Will laskeutui toiselle polvelleen reen viereen, sieppasi leveän, terävän puukkonsa ja viilsi jousenjänteet poikki muutamin nopein sivalluksin.

Rob oli vapaa. Hänen jousensa ja nuolensa oli asetettu hänen viereensä rekeen käytettäviksi todistuksina häntä vastaan sheriffin luona. Hän sieppasi ne käteensä, livisti kahden pystyssä olevan pylvään lomitse ja juoksi Willin perässä, joka syöksyi mökkien väliseen kapeaan kujaan.

"Hobb! Hobb!" äänteli Will juostessaan. "Seuraa meitä! Seuraa meitä!"

Hobb oli kolmas puunhakkaaja, vanha mies, joka seisoi härän tavoin töllistelemässä metsänvartijoiden kohtausta. Varoitushuuto herätti hänen huomionsa, hän katseli hitaasti ympärilleen, suu ammollaan ihmetyksestä, ja näki toveriensa pakenevan. Onnettomuudeksi Willin ääni oli kuulunut niidenkin korviin, joille se ei ollut tarkoitettu. Päämetsänvartija pyörähti ympäri kantapäillään ja huudahti vihasta nähdessään mitä tapahtui.

"Ne lurjukset pakenevat!" hän karjui jymisevällä äänellä, "ja he ovat päästäneet vangin irti. Takaisin, pojat, ja ottakaa heidät kiinni elävinä tai kuolleina!"

Puhuessaan hän sujahutti nuolen jouseensa ja veti jänteen korvaansa asti. Hobb juosta lönkytteli toveriensa jälkeen, sillä vihdoinkin hänen hitaasti toimivat aivonsa olivat käsittäneet sen tosiasian, että metsään pakeneminen oli varminta. Mutta hanhensulkainen nuoli ei viivytellyt. Se kimmahti jousesta, viuhahti häntä kohti ja sattui suoraan hartiain väliin. Hobb kaatui kasvoilleen ja makasi hiljaa, hanhensulkainen nuoli vielä värisevänä törröttäen surmatun puunhakkaajan selässä.

II luku

ROBIN HOOD HENKIPATTONA

Juostuaan mökkien välissä olevan kapean kujan läpi Robin tuli pienelle pihalle, jonka perällä olevan aidan yli puunhakkaaja Will juuri oli kiipeämässä; vanha mies oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Rob harppasi pienen pihan poikki, asetti jalkansa puisen paaluaitauksen poikkitangolle ja livahti silmänräpäyksessä yli. Edessä oli avoin kenttä, ja sen yli vanha mies juoksi vikkelästi Willin seuratessa jonkin matkan päässä.

Rob seurasi heitä juosten kaikin voimin suojaavaa metsää kohti, jonne hänen toverinsakin olivat menossa. Hän oli juuri metsän reunassa, kun kuuli huutoa takaapäin. Hän vilkaisi taakseen ja näki viisi, kuusi päätä ilmestyvän näkyviin paalutuksen takaa. Metsänvartijat olivat heidän kintereillään, mutta Rob kajahutti ilmoille uhmaavan riemuhuudon, sillä metsäseudussa olisi vaikea saada karkulaisia kiinni, ja hän tiesi olevansa turvapaikan läheisyydessä.

Hän syöksyi puiden sekaan ja näki Willin vähän matkan päässä odottamassa.

"Tätä tietä! Tätä tietä!" huusi puunhakkaaja, ja Rob riensi sinnepäin. Seuraavassa hetkessä Rob näki vanhan miehen juosta lönkyttävän kaitaista polkua, ja molemmat miehet juoksivat oppaansa jäljessä kymmenkunta minuuttia. Vanha mies suuntasi kulkunsa rämeelle, jossa hän hyppeli ruohomättäältä toiselle, kehoittaen toisia astumaan samoille paikoille, sillä muuten he uppoaisivat mutaiseen suohon ja olisivat tuhon omat. Sitten he taas saapuivat lujalle maaperälle, ja vanha mies pysähtyi jättiläistammen alle ja istuutui lepäämään isolle juurelle.

"Missä on Hobb?" hän huohotti.

"Kuollut, isä", vastasi Will "päämetsänvartija surmasi hänet, ampui nuolen hartiain väliin. Hobb on aina ollut hidasliikkeinen."

"Niin on ollut, hidasliikkeinen Hobb on aina ollut", sanoi vanha mies. "Sama kohtalo odottaa meitäkin, jos vielä joudumme jonkin metsänvartijan pitkänjousen ulottuville. Niin, Will, luulin sinun olevan mennyttä miestä, kun kävit käsiksi puukkoosi. Tuo päämetsänvartija on kova ja julma mies."

"Vain sinun sanasi, isä, sai minut pysymään tyynenä", vastasi Will. "Katkeralta tuntuu, kun ihmistä aivan tyhjän vuoksi piestään kuin koiraa."

"Tuntuupa vainkin", sanoi vanha mies, "meitä, jotka ennen omistimme maan, kohtelevat normannilaiset isäntämme kuin koiria, jopa huonommin kuin koiria. Mutta milloinkaan emme enää tohdi näyttäytyä kylässä, Will. Meidän täytyy paeta metsään ja piileksiä siellä, sillä muuten meidät pian suljetaan Nottinghamin vankilaan odottamaan herra pyövelin hirttonuoraa varoitukseksi kaikille saksilaismoukille, jotka uskaltavat vastustaa herrojaan."

"Ja sama, vieläpä pahempikin, olisi minun kohtaloni ollut, ellet sinä olisi kelpo ystävän tavoin katkaissut siteitäni", huusi Rob tarttuen Willin käteen. "Tuhannen tuhannet kiitokset sinulle!"

"Mitäpä siitä", sanoi puunhakkaaja. "Siinä tarvittiin vain pari puukonsivallusta. Mutta miten jouduit heidän käsiinsä?"

Rob kertoi tarinansa ja saksilaiset puunhakkaajat nyökkäsivät jurosti. "Kaikki he ovat samaa maata, yhtä petollisia ja julmia", virkkoi Will. "He käyttävät mitä temppua hyvänsä houkutellakseen meidät kynsiinsä."

Vanha mies hyppäsi pystyyn puun juurelta, missä oli levähtänyt.

"No niin", hän sanoi, "tällä kertaa selvisimme heistä, ja nyt on katsottava, että pysymmekin poissa heidän ulottuviltaan. Seuratkaa minua, pojat, opastan teidät täällä metsässä vielä turvallisempaan paikkaan."

Mutta Rob ei liikahtanut.

"Kuulkaa, hyvät ystävät", hän sanoi, "en saa rauhaa kun ajattelen, että kaksi miesraukkaa vielä on heidän kynsissään. Heidän kohtalonsa on jokseenkin varma, jos heidät viedään Nottinghamiin."

"Yhtä varma kuin se, että hirsipuu ja nuora vievät hengen", huudahti puunhakkaaja Will, "sillä he ovat noita metsän salaisimmissa sopukoissa kuljeksivia henkipattoja. Heidän ja metsänvartijoiden välillä on katkera sota, ja ylpeäksi tulee julma sheriffikin saadessaan pari heistä kynsiinsä."

"Niin kyllä", sanoi vanha mies, "he ovat miesraukkoja, jotka normannien hirmuvalta ja ankarat metsälait ovat karkottaneet kodeistaan. Nyt he piileksivät metsissä ja elävät metsänriistasta ja ovat mennyttä miestä, jos joutuvat lain kouriin."

"Opasta minut sille polulle, jota heidän on kuljettava Nottinghamiin", huusi Robin.

"Se käy helposti", vastasi vanha puunhakkaaja. "Poikanikin osaisi sinua opastaa. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Mitä voi yksi mies kokonaista kuninkaan metsänvartijajoukkuetta vastaan?"

"En vielä tiedä, mitä teen", huusi Rob, "mutta sietämättömältä tuntuu, että noita miesraukkoja raahataan aivan kuin minua, ja ilomielin uskallan yrittää iskeä heidän puolestaan, jos tilaisuutta ilmaantuu."

"Hyvin puhuttu, toveri", huusi Will, "ja minä rupean oppaaksi. Lähde sinä, isä, metsään ja laittaudu turvaan. Tapaamme taas ison tammen luona."

Tämän jälkeen pieni seurue hajaantui. Robin lähti Willin opastamana uutta polkua takaisin suon yli, ja vanha puunhakkaaja suuntasi kulkunsa Sherwoodin saloille.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Rob ja Will lähestyivät puiden suojassa pientä kylää, mutta vastakkaiselta puolelta kuin mistä olivat paenneet. Tirkistäessään eräästä tiheästä pensaikosta he parhaiksi näkivät, miten metsänvartijat marssivat kylästä pois, vangit keskellään. Pakolaisten takaa-ajo oli keskeytetty vaarallisen rämeen reunassa, ja joukkue palasi nyt Nottinghamiin. Reen he jättivät paikoilleen, ja sen lähellä virui Hobb raukka samassa asennossa mihin oli kaatunutkin.

"Pelastamaan ja kostamaan", mutisi Robin Hood, ja Will nyökkäsi ja kertasi sanat ihmeissään, aivan kuin ei olisi voinut aavistaakaan, millä tavoin se kävisi päinsä.

"No, Will", sanoi Rob, "kerro tarkkaan, mitä tietä noiden mahtavien metsänvartijoiden on kuljettava kaupunkiin."

Will innostui kuvailemaan, ja pian Robin kohotti kätensä. "Hyvä on", hän sanoi, "tässä voi vielä käydä hyvinkin. Suuri, avoin kenttä, sanot. Opasta minut sinne, Will, ja koetetaan joutua perille ennen kuin metsänvartijat ovat kulkeneet sen poikki."

Will Stutely, se nimittäin oli puunhakkaajan nimi, kulki edellä, ja he kiiruhtivat metsän läpi ja saapuivat avoimelle kentälle juuri kun metsänvartijat olivat sen keskellä. Robin Hood jätti Willin puiden suojaan, astui ylpeästi näkyviin ja huusi kovalla äänellä päämetsänvartijalle.

"Hoi, metsänvartija!" hän huusi, "luovuttakaa vangit, tai teidän käy huonosti."

Päämetsänvartija saattoi tuskin uskoa omia silmiään nähdessään, että Rob oli tullut, kuten näytti, yksinään takaisin vastustamaan vihollistensa suurta joukkoa. Mutta hän oli liian vihoissaan kyetäkseen vastaamaan; hän tarttui vain kiireesti jouseensa ampuakseen ylpeän nuorukaisen, ennen kuin tämä ehtisi palata puiden suojaan. Hän jännitti jousensa kaikin voimin ja liipaisi nuolen. Mutta välimatka oli liian pitkä, ja nuoli tupsahti ruohoturpeeseen kahdenkymmenen yardin päähän Robin Hoodista.

Nyt Robin näytti heille ison jousensa voimaa ja silmiensä ihmeteltävää tarkkuutta, sillä hän pani yardin pituisen nuolen jänteeseen ja ampui hetkeäkään tähtäämättä. Samassa päämetsänvartija parahti kovasti ja kaatui maahan, kiskoen vimmatusti nuolta, joka oli puhkaissut hänen kurkkunsa ja tunkeutunut vielä pitkältä niskastakin ulos.

Metsänvartijoiden seisoessa tätä hirvittävää laukausta ihmettelemässä kaikui Robinin ääni taas: "Laskekaa vangit irti, muutoin teidät perii hukka!"

Hetken odotettuaan hän ampui uuden nuolen, joka puhkaisi toisen, lähintä vankia pitelevän miehen hartiat. Ja tuskin tämä nuoli oli iskenyt, kun vielä yksi tulla suhahti heidän joukkoonsa surmaten vangin toisella puolella olevan miehen. Metsänvartijat huomasivat, ettei kukaan vankien läheisyydessä oleva voinut säilyä hengissä.

Nuoren jousimiehen taituruus oli saanut ne kaksi miestä, jotka vartioivat toista vankia, sellaisen pelon valtaan, että he juoksivat tiehensä, jotta ei neljäs nuoli sattuisi jompaankumpaan heistä. Heidän pakonsa sai pari kolme metsänvartijaa liikkeelle, ja pakokauhu valtasi koko joukon. He livistivät tiehensä yli kentän, sillä he pelkäsivät olla tämän verrattoman jousimiehen näkyvissä, tämän nuolet kun kaatoivat heitä maahan, yhdenkään heistä kykenemättä nuolellaan saavuttamaan Robinia.

"He pakenevat! He pakenevat!" huudahti puunhakkaaja Will ihastuneena juosten esiin pensaan takaa, josta oli seurannut tapahtumien kulkua. "Mutta totta toisen kerran, Robin Hood, sinähän osaat jännittää mainiosti pitkänjousen. Nyt menen auttamaan vankeja."

Will juoksi kiireimmän kaupalla miesten luo ja katkaisi heidän siteensä leveällä puukollaan.

Molemmat miehet olivat pelkkää iloa ja kiitollisuutta. He kiittelivät ja siunasivat Robin Hoodia kiittämästä päästyään, sillä he tiesivät varsin hyvin, että Nottinghamiin saavuttua heidät olisi tuota pikaa hirtetty.

"Ihme ja kumma, etteivät metsänvartijat surmanneet teitä heti kiinni jouduttuanne", sanoi Will Stutely, "kun näkivät teidän olevan 'sudenpäitä' ja joka miehen tapettavia."

"Sheriffi on käskenyt tuomaan luokseen jokaisen vangin, jonka he mahdollisesti saavat siepatuksi", sanoi nuorempi henkipatto, leveä, roteva nuori mies, jolla oli verevät kasvot ja kirkkaat silmät, "ja niin totta kuin nimeni on Much ja isäni on mylläri, luulin saavani katsella Nottinghamin toria hirttosilmukasta. Mutta tällä kertaa ei niin käy ja siitä saamme kiittää tätä maailman ensimmäistä jousimiestä", ja hän tervehti Robinia vielä kerran.

"Entä nyt!" huudahti toinen henkipatto. "Meidän täytyy piiloutua, ja aika vikkelään päälle päätteeksi. Nämä metsänvartijat nostavat viipymättä koko lähiseudun väestön meitä vastaan."

"Se on totta!" huusi Will Stutely. "Tule, Robin Hood, sinun on lähdettävä meidän mukanamme sinunkin, muuten saat maksaa päälläsi tämän päivän työsi, jos sheriffin miehet saavat sinut käsiinsä."

Robin Hood nyökkäsi. Hän tiesi puunhakkaajan puhuvan totta, ja he lähtivät vitkastelematta metsän sydämeen. Matkalla he kulkivat ison tammen ohi, jossa vanha Stutely heitä odotti. Kuultuaan, mitä oli tapahtunut, hän pudisti päätään. "Näillä seuduin ei meidän enää ole hyvä olla. Jokainen mies, joka hiukankin on ollut osallisena tähän nousuun sortajia vastaan, menettää henkensä. Minä lähden tyttäreni taloon metsän tuolle puolen ja piiloudun sinne. Entä sinä, Will, mitä aiot tehdä?"

"Vapaa metsäelämä miellyttää minua enemmän, isä", huusi Will. "Tästä päivästä alkaen on Robin Hood henkipatto, ja minä seuraan häntä."

Robin seisoi syrjässä nojautuen isoon jouseensa. Henkipatto! Tämä sana pani hänen sydämensä vapisemaan. Ja kuitenkin se oli, sen täytyi olla totta. Hänet julistettaisiin henkipatoksi, koska oli auttanut vangittuja ja vastustanut julmia metsänvartijoita. Sitten hänen rohkeutensa heräsi ja hän katseli ympärilleen ja näki ihanan, vihreän metsän, auringonpaisteessa väikkyvät, tuulessa huojuvat isot puuryhmät ja ajatteli uljasta, vapaata metsäelämää. "Tuhat kertaa parempi olla henkipatto ja saada luottaa omiin käsiinsä kuin tulla raahatuksi Nottinghamiin ja suljetuksi sheriffin vankityrmään", ja hänen sydämensä keveni ja intomielin hän suuntasi katseensa edessään olevaan uuteen elämään.

Henkipatot johtivat häntä ja Will Stutelyä edelleen eteenpäin Much Myllärinpojan toimiessa oppaana. Kaksi tuntia he astuivat ripeästi metsän läpi, ja vaikk'ei missään ollut havaittavissa minkäänlaista polun merkkiä, harppoi Much aukioiden ja pensaikkojen läpi aivan kuin valtatietä seuraten.

Lopulta hän pysähtyi valtavan tammen vieressä olevalle pienelle aukeamalle ja puhalsi hiljaa torveen, joka riippui hänen vyöstään. Heti kajahti vastatoitotus, ja taas hän jatkoi matkaansa. Kolmesataa yardia kuljettuaan seurue saapui aukiolle, joka oli tehty raivaamalla kallioseinämän juurella tiheässä kasvavaa piikkipaatsama- ja pähkinäpensaikkoa. Siellä heille heti huikattiin, mutta kun huikkaaja tunsi Muchin äänen, astui hän esiin seurassaan puoli tusinaa rotevaa miestä, jokaisella jousi kädessä ja nuoli jänteessä osoittamassa, minkälaisen vastaanoton vihamies tai vieras olisi saanut.

Henkipatot kohottivat ilohuudon nähdessään toveriensa palaavan, sillä uutinen heidän vangitsemisestaan oli jo ehtinyt leiriin.

"Much ja Watt ovat täällä taas!" he huusivat. "Tämäpä hauskaa! Kunnon pojat! Miten pääsitte noiden metsän verikoirien kynsistä?"

"Kuunnelkaa minua, toverit", huusi Much. "Tämä nuorukainen minut pelasti, ja hänessä tuon joukkoomme oivallisimman jousimiehen ja uljaimman sydämen, minkä milloinkaan olen tavannut." Hän kertoi tapauksen, ja henkipatot ylistivät äänekkäästi rohkeaa tekoa, joka oli pelastanut heidän toverinsa.

Sinä iltana henkipatot istuivat suuren nuotion ympärillä rattoisan illallisen ääressä syöden samana päivänä ammuttua lihavaa hirveä ja huuhdellen tuoreet metsän herkut alas valtavin olutkulauksin. Äkkiä kesken naurua ja tarinaa Much Myllärinpoika puhkesi puhumaan kovalla äänellä.

"Toverit", hän sanoi, "muistatteko, että me eilen illalla keskustelimme siitä, että olisi valittava päällikkö johtamaan joukkoamme, niin että hommiimme tulisi järjestystä?"

"Muistamme kyllä", lausui eräs vankka talonpoika, "ja eiköhän vain sinut liene valittukin, Much, senkin junkkari."

"Se vaali ei enää pidä paikkaansa", vastasi myllärin poika, "sillä Much on tänään tavannut mestarinsa. Minä annan sanani ja ääneni Robin Hoodille."

"Minä myös", huusi Watt, "ja jos yksikään mies uskaltaa vastustaa sitä, saa hän maistaa pikkuista omenanvarpuani." Ja Watt nosti ylös villiomenapuusta tehdyn valtavan, kuusijalkaisen metsäsauvansa, ja heilutti sitä päänsä ympäri, aivan kuin se todella olisi ollut pieni varpu, kuten hän sitä leikillään nimitti.

Mutta eräs henkipatto, tumma, pitkäkasvuinen mies, pudisti päätään. "Luullakseni me puoliksi sovimme siitä, että parhaasta jousimiehestä tulee kapteeni", hän murisi.

"Siitä oli puhetta", huusi Much, "mutta mitään ei päätetty. Hyvä, olkoon siis minun puolestani niin. Tuolla istuu koko iloisen Englannin paras jousimies!" ja hän osoitti vapauttajaansa.

"Mistä me sen tiedämme?" murisi pitkä henkipatto.

Nyt Robin puuttui puheeseen. "Ei, Much", hän sanoi. "En halua ottaa täällä enkä missään muuallakaan paikkaa, jota en ole ansainnut. Onko siis totta, että olitte aikoneet tehdä parhaasta jousimiehestä joukkonne johtajan?"

"Puhuttiin kyllä siitä, että se olisi sopiva keino asian ratkaisemiseksi", myönsi Much.

"Olkoon siis niin", huusi Robin Hood, "ja huomenna voimme ampua jousella kukin vuorollaan, ja paras laukaus ratkaiskoon asian."

"Hyväksytään, hyväksytään!" huusivat kaikki, ja pitkä mies, jonka nimi oli John Ford, kirkui muiden mukana. Ja kun illallinen oli lopetettu, kääriytyivät he viittoihinsa ja paneutuivat maata nuotion ympärille.

Seuraavana aamuna henkipatot viipymättä panivat toimeen ampumakilpailun. Aurinkoiselle aukiolle he asettivat sellaisen maalin, jollaista heillä oli tapana käyttää, ja käskivät Robin Hoodia osoittamaan taitoaan ampumalla nuolen sen keskelle. Mutta Robin pudisti päätään.

"Tuo ei ole koe eikä mikään", hän huusi. "Kuka hyvänsä kykenee osumaan tuohon maaliin, ja kun se saattaa onnistua monelle, on siitä seurauksena vain kiistaa. Ei, ei, asettakaa sellainen maali, joka kerta kaikkiaan ratkaisee asian."

"Määrää itse maali, Robin Hood", huusi John Ford, jota tähän asti oli pidetty joukon parhaana ampujana ja joka toivoi saavansa päällikkyyden.

"No minä määrään", vastasi Robin Hood, "jos siihen vain suostutaan."

"Suostutaan", huusivat henkipatot, "määrää sinä maali, Robin Hood!"

Robin taittoi lehtiä ja poimi metsäkukkia ja sitoi niistä seppeleen. Sitten hän käski Will Stutelyn ripustaa seppeleen aukion toisessa päässä olevan tammen oksaan.

"No niin", sanoi Robin, "sitä minä sanon jousimieheksi, joka pystyy ampumaan nuolensa tuon seppeleen läpi koskettamatta lehtiä tai kukkia."

Henkipatot katselivat hämmästyneinä toisiinsa. "Kuka tuollaisen maalin näkee?" huudahti muuan. "Pöllön silmät siihen tarvittaisiin."

"Niin, ja hevosen voimat jännittämään jousta, jotta nuoli lentäisi noin kauas!" huusi toinen.

"Minä luovun heti kilpailusta!" mörähti kolmas, "minun jouseni ei yllä noin pitkän matkan päähän."

Loppujen lopuksi vain John Ford oli halukas koettamaan onneaan tähtäämällä seppeleeseen. Hän pani uuden jänteen jouseensa ja valitsi suorimman, luotettavimman nuolen viinestään. Molemmat kilpailijat vetivät arpaa siitä, missä järjestyksessä heidän olisi ammuttava, ja John Ford joutui ampumaan ensin. Kumpaisenkin oli ammuttava kolme nuolta tuohon pieneen maaliin.

Ford ampui ensin nuolensa, mutta se putosi maalin tälle puolen kymmenisen yardin päähän siitä. Hän murisi kiukkuisena ja veti jänteensä vielä kauemmas taaksepäin ja ampui korkeammalle, mutta nuoli ei nytkään lentänyt tarpeeksi kauas. Kolmannella kerralla nuoli tipahti maahan seppeleen alapuolelle.

"Lähemmäs en saa osumaan", hän huusi. "Tuo on merkillisin maali, mihin milloinkaan olen yrittänyt ampua. En usko kenenkään kuolevaisen voivan siihen osua."

"Ammu, ammu, Robin Hood!" huusi Much. "Minä näin sinun ampuvan neljä nuolta ihmeteltävän taitavasti eilen, mutta tämä maali on kuitenkin aivan toista kuin ihmisruumis", ja myllärin poika pudisti päätään aivan kuin epäillen, että hänen sankarinsa oli asettanut liian vaikean kokeen.

Nyt Robin Hood astui esiin, ja henkipatot katselivat häntä äänettöminä, kun hän kohotti ison jousensa, asettui paikalleen ja veti jänteen kireälle. Nuoli suhahti ilman halki, ja hämmästyksen huuto pääsi kaikkien huulilta, kun he näkivät sen menevän aivan seppeleen keskeltä ja vapisten pysähtyvän tammen runkoon.

Mutta ylinnä kaikui John Fordin ääni: "Tehköönpä sen uudelleen! Tehköön hän sen uudelleen!" huusi hän. "Ehkä se oli vain onnen kauppaa. Ampukoon hänkin kolme nuolta!"

"Mielelläni", sanoi Robin ja taivutti jousensa ja laski toisen nuolen viuhuen kiitämään seppeleen läpi ja sitten kolmannen, eikä yksikään niistä koskettanut lehtiä eikä kukkia.

Kolmannen nuolen osuttua kajahuttivat katsojat voimakkaan suosionhuudon. Jokainen heistä oli tavallista taitavampi jousimies, joten kaikki osasivat arvostella tätä ihmeellistä ampumista, vaikka kukaan ei pystynytkään kilpailemaan.

"Eläköön Robin Hood", he huusivat. "Sellaista jousimiestä ei ole sinä ilmoisna ikänä iloisessa Sherwoodissa nähty!"

"No", kirkui Much, "mitä nyt sanotte, toverit? Eikö olekin tämä jousimiesten kuningas sopiva olemaan meidän johtajamme ja kapteenimme?"

"On! On!" he huusivat. "Me elämme ja kuolemme Robin Hoodin alaisina."

Henkipatot vannoivat uskollisuutta ja kuuliaisuutta nuorelle johtajalleen, ja ensimmäisinä olivat Much Myllärinpoika ja Watt, ne kaksi miestä, jotka hän oli pelastanut metsänvartijoiden käsistä. Sen jälkeen tuli John Ford, jonka Rob ihmeteltävällä jousenkäytöllään oli kokonaan voittanut puolelleen, ja sitten Will Stutely, joka yhdessä hänen kanssaan oli paennut metsään, ja sen jälkeen loput joukosta.

"Kuulkaa, toverit", huusi Robin, kun kaikki olivat vannoneet uskollisuudenvalansa. "Minä kuulutan tässä ne lait, joita kaikkien joukkoomme kuuluvien on noudatettava. Ensiksikin, me julistamme sodan kaikkia normannilaisia sortajia vastaan, jotka rikastuvat maan oikeilta omistajilta, saksilaisilta veljiltämme ryöstetyllä saaliilla. Toiseksi, me emme tee väkivaltaa kenellekään köyhälle tai puutteenalaiselle, vaan autamme häntä normannilaiselta sheriffiltä tai paronilta tai kirkonmieheltä mahdollisesti anastamillamme rikkauksilla. Kolmanneksi, ettei yhdenkään naisen, köyhän tai rikkaan, normannilaisen tai saksilaisen, tarvitse vähääkään pelätä meitä. Nämä lait vallitkoot toverijoukossamme."

Henkipatot suostuivat tottelemaan Robinin määräyksiä joka kohdassa. He seisoivat vielä seppeleen ympärillä ihmetellen äsken suoritettua mestarinäytettä, kun pieni, kumarainen mies tulla kompuroi puiden välistä.

"Kuka tuolta tulee?" huusi Will Stutely, joka ensiksi näki hänet.

"Ystävä", vastasi Much; "hän on Lobb niminen rajasuutari Nottinghamista. Hän vakoilee meidän puolestamme kaupungissa ja on muutamien sheriffin miesten henkiystävä. Heiltä hän saa tietää, mitä sheriffi suunnittelee meitä vastaan, ja sitten hän osaa varoittaa ja neuvoa meitä pitämään huolta turvallisuudestamme. Mikä nyt, Lobb?" hän huusi, kun pieni mies lähestyi. "Mitä uutisia tuot?"

"Olkaa varuillanne", vastasi Lobb, "sheriffi kokoaa vahvaa metsänvartijajoukkoa lähteäkseen teitä vastaan. Hän on hirveästi raivoissaan, sillä päämetsänvartija ja muutamat muutkin ovat saaneet surmansa eilisessä kahakassa, ja hän vannoo ottavansa kolme henkipaton päätä kutakin menettämäänsä miestä kohti. Mutta kaikkein kiukkuisin hän on jollekin vieraalle, josta en milloinkaan ennen ole kuullut. Torille on asetettu julisteita, joissa luvataan suuri palkinto muutamasta Robin Fitzoothista, joka myös tunnetaan Robin Hood-nimisenä. Kuka hyvänsä hänet tuo vangittuna taikka vain hänen päänsä, hän on saava kolmesataa hopeapenniä."

"Suuri palkinto tosiaankin!" huusi Much. "Näet siis, miten suuressa arvossa sheriffi pitää sinua, johtaja."

Hän puhui Robin Hoodille, ja tämä nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään. Robinista tuntui oudolta, että Lobb oli nähnyt ilmoituksen, jossa luvattiin palkinto hänen hengestään! Tämä saattoi hänet toden teolla tuntemaan itsensä henkipatoksi. Sitten Much kohotti jousensa ja huusi: "Eläköön iloinen humiseva metsä! Eläköön oiva johtajamme Robin Hood, jousimiesten kuningas, ja nyt todellakin henkipattojen kuningas!" ja muu joukko yhtyi eläköönhuutoon, ja Robinin silmä välähti ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Olkoonpa että hän on henkipatto, mutta avara metsä avoinna edessään ja joukko uljaita kumppaneita apunaan hän ei pelännyt ainoatakaan normannilaista sheriffiä.

III luku

ROBIN HOOD KOHTAA ETEVIMMÄN SEURALAISENSA

Oli kaksikymmenvuotias Robin Hood Pikku Johnin tavatessaan, Siitä toverin sai ja sukkelan kai, Perin sopivan toimimaan.

Nimi vaikk' oli Pikku, ei piskuinen mies, Jätti seitsemänjalkainen; Hän minne jos sai, kaikki pakohon vain, Nimen sointua säikkyen.

Miten tuttuja heist' tuli aikoinaan, Tässä kerron ma, varrotkaa; Muut kepposet nuo kaikk' ilmi kun tuo, Tämä joukossa naurattaa.

Lobbin Nottinghamista tuomat uutiset osoittautuivat totuudenmukaisiksi. Sheriffi lähetti ison joukon hyvin aseistettuja miehiä henkipattoja vastaan; joukko oli niin lukuisa, että henkipattojen oli joksikin aikaa lähdettävä Sherwoodista ja etsittävä turvapaikka toiselta isolta metsäalueelta, nimittäin Yorkin kreivikunnassa olevasta Barnesdalesta. Mutta he rakastivat iloista Sherwoodia ja täkäläisiä tyyssijojaan yli kaiken muun ja palasivat heti, kun olivat päässeet selville siitä, että vihastunut sheriffi oli luopunut takaa-ajosta.

Robin Hood huomasi, ettei hänen joukkonsa ollut kyllin lukuisa pitääkseen puoliaan normannilaisia vainukoiria vastaan, ja hän etsi taitavia miehiä, jotka sopisivat jäseniksi joukkueeseen. Monet miehet, jotka heidän herrojensa kovuus ja julmuus oli saattanut epätoivon partaalle, halusivat liittyä häneen, mutta hän ei ottanut muita kuin taatusti urhoollisia, kestäviä ja luotettavia miehiä. Jos hän kuuli puhuttavan miehestä, joka oli tovereitaan vahvempi ja viisaampi, hän kaikin keinoin koetti voittaa tämän puolelleen, ja hyvin harvoin hän epäonnistui. Näin hän vähitellen kokosi ympärilleen mahtavan joukon oivallisia jousimiehiä, kaikki valiomiehiä, joista sanottiin, että yksi Robin Hoodin mies vastasi neljää tavallista jousimiestä.

Eräänä päivänä Robin Hood lähti kuljeskelemaan metsään joukko tovereita mukanaan. He saapuivat metsän reunaan ja tarkastelivat edessään olevaa lakeutta.

"Jääkää tänne puiden suojaan, toverit", Robin sanoi. "Herättäisi huomiota, jos koko joukon nähtäisiin marssivan aukion poikki. Minä jatkan yksin matkaani nähdäkseni, onko meillä mitään seikkailun toivoa. Ehkäpä joku rikas aatelismies tai apotti on matkalla tänä ihanana aamuna, ja me saamme keventää hänen paksua kukkaroaan. Jos tarvitsen teitä, puhallan torveeni."

Much ja Will Stutely ja Watt ja muut jäivät siis piiloon metsään, ja Robin jatkoi yksin matkaansa. Hän saapui valtatielle, mutta se näytti tyhjältä, ja hän lähti astelemaan sitä pitkin. Äkkiä hän saapui paikalle, jossa puro virtasi tien poikki. Siinä oli hevosten kahluupaikka, mutta jalkamiehet kulkivat yli pitkää, kapeaa puusiltaa myöten, jossa ei ollut kaiteita. Rob astui sillalle mennäkseen yli, mutta aivan samalla hetkellä kuin hänkin astui sillan toiseen päähän tavattoman iso miehen jurrikas, oikea jättiläinen. Kumpikin asteli reippaasti eteenpäin luullen toisen väistävän, ja keskellä siltaa he kohtasivat toisensa.

"Voi sun vietävä", ajatteli Robin Hood, "tuossapa komea mies! Saisinpa hänet puolelleni! Otetaanpas selvää, onko hänellä rohkeutta yhtä paljon kuin kokoa."

Tämän vieraan kaltaista miestä ei todellakaan tavannut usein. Hän oli Robinia päätä pitempi, hartiat olivat tavattoman leveät, rinta korkea, kädet ja jalat pitkät, ja hän näytti vahvalta kuin härkä. Hänellä oli miellyttävät kasvot sekä kirkkaat, ruskeat silmät, mutta hänen käytöksessään ilmeni levollisuutta, joka pani aavistamaan, että hän vastustajana olisi kova pähkinä purtavaksi. Rob pani hänet heti koetukselle.

"Anna tietä, mies!" hän huusi. "Mitä sinä ajattelet, kun astut sillalle vaikka näet, että minä juuri olen menossa yli ja ettei silta ole kyllin leveä kahdelle?"

Vieraalla oli vain yksi ase, mahtava puusauva, runsaasti seitsemän jalkaa pitkä, paksu ja raskas, kauhea kanki. Hän nojasi rauhallisesti siihen ja hymyili vastatessaan: "Ja miksi minä antaisin sinulle tietä, jousimies? Jos tahdot tietää, en vielä milloinkaan ole väistänyt ketään miestä enkä huomaa syytä olevan tänäänkään muuttaa tapojani."

"Mitä?" kiljui Robin. "Rupeatko haastamaan riitaa, niinkö? Tahdotko nähdä oikein nottinghamilaisen näytelmän, hyvä herra, olepa miten iso hyvänsä", ja näin sanoen Robin Hood pisti nuolen jousensa jänteeseen ja veti sen korvalleen.

"No niin", jatkoi Robin. "Peräydy, sanon minä! Henkesi on minun käsissäni. Voisin ampua tämän nuolen sydämesi läpi ennen kuin ehtisit kohottaa sauvaasi ainoaankaan iskuun."

Tämän Robin teki nähdäkseen, osoittaisiko vieras pelkoa, mutta kookas mies kuunteli yhtä levollisena, kuin olisi Robin sanonut hänelle vain hyvää päivää.

"Olisipa se raukkamainen teko", vastasi vieras. "Tässä seison vain sauva kädessäni, ja sinä uhkaat minua pitkälläjousella ja hanhensulkanuolella. Raukkamainen teko totisesti!"

"En raukka ma oo", sanoi Robin "Jousi joutaapi sammaliin; Hood, Kyllä metsästä vaan minä sauvankin saan, Käyn käsiksi kerskuriin."

Robin pani pois Espanjan-marjakuusesta tehdyn ison jousensa ja viinensä teräväkärkisine nuolineen ja juoksi virran varrella olevaan metsikköön ja leikkasi itselleen nuoresta tammesta tukevan oksan. Kun hän palasi sauvoineen, seisoi vieras vielä sillan keskikohdalla sauvaansa nojaten.

"Ottelemme tässä missä olemme tavanneetkin", huusi Robin Hood, "ja se meistä, joka paiskaa toisen virtaan, olkoon voittaja."

"Hyvä on!" huusi jättiläismäinen vieras, ja molemmat vastustajat asettuivat taisteluasentoon laskien jalkansa varovaisesti kaitaiselle lankulle saadakseen tukevamman jalansijan. He tarttuivat sauvoihinsa suunnilleen keskikohdalta ollakseen valmiit joko hyökkäämään tai puolustautumaan.

Tovin aikaa molemmat taistelijat pyörittivät sauvojaan ympäri, valehyökkäyksiä tehden, iskien, torjuen, kumpikin etsien vastustajan puolustuksen heikkoa kohtaa. Robinin onnistui ensin antaa isku vastustajalleen. Hän oli yrittävinään iskua vieraan päähän; tämä kohotti sukkelaan sauvansa torjuakseen sitä, ja muuttaen ihmeteltävän nopeasti ja taitavasti asentoaan ja iskunsa suuntaa Robin antoi vastustajalleen hirmuisen läimäyksen kylkeen.

Jättiläinen murahti vihaisesti ja kumautti sellaisen pelottavan iskun vastaan, ettei yksikään ihminen olisi voinut sitä kestää. Mutta Robin väisti sen näppärästi ja vastasi sivaltamalla vierasta tuimasti hartioihin. Mutta samalla hetkellä tämä pyöritti sauvaa käsissään ja suuntasi ovelan iskun Robinin päähän. Vain Robinin nopeus pelasti hänet syöksymästä suinpäin virtaan, mutta iskulta hän ei kokonaan välttynyt. Ison miehen sauva osui Robinin päähän ja haavoitti päälakea; veri virtasi hänen kasvojaan pitkin.

Tämä kiihdytti Robinin sellaiseen vimmaan, että hän jakeli ryöppynä iskuja vastustajalleen niin nopeassa tahdissa, että kookkaan miehen oli pakko pysyä puolustuskannalla.

Kun haavan kallohon Robin sai, Veri aukosta virtasi; Siitä Robinkin tuli raivoihin: Sinä varropas veijari!

Niin tiuhasti sateli iskuja nyt, Löi Robin niin vimmoissaan. Että toinen ain' hän kärysi vain kuin tulessa kerrassaan.

Aina tuon tuostakin Robinin sauva osui isoon mieheen, mutta kookas miehen junttura ei milloinkaan väistänyt tuumaakaan, vaan jatkoi uljaasti taistelua. Äkkiä jättiläinen kerta kaikkiaan maksoi takaisin Robin Hoodin antamat monet iskut. Kooten kaiken hirvittävän voimansa hän paiskasi ison sauvansa pitkien käsivarsiensa ja mahtavan ruhonsa koko voimalla. Rob torjui, mutta vaikka hänen sauvansa oli aivan oikeassa asennossa, hän olisi yhtä vähän voinut torjua ukkosen iskua. Kanki iski musertavalla voimalla. Se katkaisi Robin Hoodin sauvan kahtia, sattui vain hieman vaimentuneena Robiniin ja paiskasi hänet päätä pahkaa puroon.

Sillan alapuolella oli syvä lammikko, ja sinne Robin upposi päätä myöten. Hetken kuluttua hän kohosi pinnalle ilmaa haukkoen.

"Haa, haa, herra jousimies", sanoi vieras iloisesti nauraen, "missä sinä nyt olet?"

"Totta vie!" vastasi Robin Hood syljeksien ja puhaltaen, sillä hän oli niellyt aika annoksen kylmää vettä, "luullakseni olen purossa mitä herttaisimmin, ja sinä olet voittanut taistelun. Mutta avoimesti tunnustan, että sinä olet kelpo mies ja että olet rehellisesti voittanut."

Sitten Robin Hood kahlasi rannalle ja kiipesi äyräälle, vetäen itsensä ylös veden rajalla kasvavaan orapihlajapensaaseen turvautuen. Heti rantaäyräälle päästyään hän pani torven huulilleen ja puhalsi ne sävelet, jotka merkitsivät hänen erikoista kutsuääntään. Tuskin oli torven kaiku laaksossa vaiennut, kun hänen uljaat jousimiehensä tulivat näkyviin, Much ja Watt ja Will juosten muiden edellä innokkaina joutumaan johtajansa luo.

"No, johtaja", huusi Will Stutely, kun he juosten tulivat paikalle, "mistä on kysymys? Sinähän olet likomärkä ja vesi valuu vaatteistasi. Oletko ollut purossa?"

"Purossa juuri, Will", vastasi Robin Hood, "ja tuossa on mies, joka minut sinne syöksi", ja hän osoitti jättiläismäistä vierasta.

"No, silloin hän joutaa sinne itsekin!" huusi Will, ja Much ja Watt kirkuivat: "Niin, niin, olisi ikuinen häpeä antaa hänen jäädä rankaisematta, kun hän on kohdellut johtajaamme noin. Pannaan ukko puroon, pojat!"

Vieras valmistautui vastarintaan, mutta eipä hänen voimistaan olisi ollut suurtakaan apua kiukkuista miesjoukkoa vastaan, ellei Robin Hood olisi käskenyt heitä luopumaan aikeestaan.

"Älkää koskeko häneen, pojat", sanoi Robin, "ette saa tehdä pahaa tälle uljaalle miehelle. Taistelu oli rehellistä, ja hän voitti, enkä minä kanna hänelle kaunaa siitä. Mieluummin tahtoisin olla niin kelpo iskijän ystävä." Ja Robin kääntyi vieraansa puoleen: "Tule ja liity meihin ja rupea meikäläiseksi. Meillä on aina tointa niin vahvoille käsivarsille kuin sinun on."

"Ensiksikin", sanoi vieras, "kuka sinä olet? Olen vannonut yhtyväni erään miehen palvelukseen, mutta vain erään tietyn, ja häntä olen juuri etsimässä."

"Minä olen Robin Hood", sanoi johtaja.

"Robin Hoodko!" huusi toinen. "Tämäpä onnen päivä! Häntähän minä juuri etsin ja olin matkalla Sherwoodin metsään liittyäkseni hänen mainioon joukkoonsa, jos vain pääsen siihen."

"Pääset sinä totta tosiaan!" huudahti Robin, "ja ilomielin minä otan sinut vastaan. Sellaista alokasta ei luullakseni joka päivä siepata. Mikä on nimesi?"

"Täss' on käteni, Hood", vieras vastasi nyt, "Sua lähden mä seuraamaan. John Little ma oon, mies pystyvä oon, Eikä tahrattu mainekaan."

Kun Will Stutely kuuli vieraan nimen, alkoi hän nauraa. "John Little!" [Little = pieni (Suom. muistutus.)] hän huudahti; "toden totta, se nimi pitäisi vaihtaa, ja koska hän on vasta tullut joukkoomme ristitään hänet uudelleen, ja minä annan hänelle nimen."

"Ja minkä nimen aiot hänelle antaa?" kysyi Much.

"No niin, koska tuo lapsukainen on niin hennon näköinen, älköön häntä enää sanottako John Littleksi, vaan olkoon hänen nimensä Pikku John."

Henkipattoja nauratti. Olisi hullunkurista nimittää jättiläistä Pikku Johniksi, mutta pila miellytti heitä, ja sen nimen uusi alokas sai.

"Ja nyt iloiset pidot pystyyn ristiäisten päättäjäisiksi", sanoi Will Stutely. "Emme joka päivä saa niin pulskaa toveria joukkoomme, ja meillä pitää olla juhla sen kunniaksi."

He palasivat siis metsään ja ennen pitkää olivat he tarkoilla nuolillaan kaataneet kaksi lihavaa hirveä ja kuljettaneet ne piilopaikkaansa, isoon vuorenonkaloon, jossa olivat varmasti turvassa.

Sinne he rakensivat ison nuotion ja paistoivat saaliinsa ja söivät mehevää lihaa ja huuhtelivat sitä alas kulauttelemalla kurkkuunsa valtavat määrät pähkinänruskeaa olutta. Ja aterian loputtua he lauloivat harpun säestyksellä ja tanssivat ja huvittelivat sydämensä pohjasta. Ja päätään pitempänä kaikkia muita heilui siellä Pikku John, hän, joka sittemmin osoittautui lujamieliseksi ja voimakkaaksi, jonka ylistystä balladit soivat, joka maineeltaan on suuren johtajansa Robin Hoodin jälkeen ensimmäinen.

Ja vaikk' oli honka hän varreltaan, Ja uljas, pelvoton. Niin nimensä aina hän piti vain, Sai olla hän Pikku John.

IV luku

TOINEN ALOKAS

Eräänä päivänä pian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt joukkoon, ottivat hän ja hänen päällikkönsä Robin Hood jousensa ja menivät pyytämään lihavaa hirveä, sillä ruoka-aittana käytetty ontto tammi oli tyhjä.

Noin puolenpäivän aikaan he näkivät komean hirvilauman edessään metsässä olevan ruohoisen kentän toisessa päässä.

"Siinä on nyt härkä, jota mielesi tekee, Pikku John", sanoi Robin Hood.

Hän osoitti uljasta hirvihärkää, joka rauhallisesti söi vähän matkan päässä laumasta, jonka herra ja valtias se oli.

"No minäpä tiedän, miten me sen parhaiten saamme", sanoi Pikku John. "Tuuli puhaltaa lauman suunnalta meihin päin. Minä lähden kiertämään tuulen yläpuolelle, kunnes iso hirvi haistaa minut ilmasta. Se ryntää silloin tänne, ja sinä saat sen helposti ammutuksi."

Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja Pikku John aikoi juuri lähteä liikkeelle, kun hän äkkiä pysähtyi ja viittasi, mutta ei virkkanut mitään. Robin Hood katseli ja näki nuoren miehen ilmestyvän metsäpolulta aukiolle. Vieras oli pukeutunut koreaan, tulipunaiseen pukuun, pitkäjousi oli kädessä ja sivulla riippui tanakka lyömämiekka. Tuskin hän oli astunut kaitaiselta polulta kentälle, kun jo huomasi hirvilauman ja ison uroksen, joka nyt punapukuisen olennon nähdessään nosti päätään, nakkeli sarviaan ja polki maata.

"Mikähän lie tuokin korea keikari?" sanoi Robin Hood.

"En tunne häntä", vastasi Pikku John hiljaa. "Tämän metsän väkeä hän ei ole."

"Eipä totisestikaan ole", vastasi johtaja. "Tuommoinen punainen puku loistaa kuin tuli puiden joukossa. Sopivampi hänelle olisi Lincolnin-vihreä puku, jos hänen mielensä tekee kuljeksia metsässä. Tuo on joku kaupunkilaiskeikari, joka on tullut kävelemään vihreään metsään."

Mutta juuri samalla hetkellä katselijat näkivät semmoista, mikä sai heidät ihailevasti myhähtelemään.

Vieras oli jännittänyt jousensa, siepannut nuolen viinestään ja pannut sen jänteeseen. Liike oli säikähdyttänyt uroshirven, se oli päästänyt varoitushuudon, ja koko lauma pakeni ääneti ja nopeasti. Useat naaraat olivat kokoontuneet mahtavan uroshirven ympärille aivan kuin puolustaakseen herraansa, ja näytti toivottomalta osua siihen nuolella. Mutta juuri metsän reunassa uros hypähti, ja sen pää näkyi silmänräpäyksen ajan muita ylempänä. Se silmänräpäys oli ratkaiseva. Jänne vingahti, nuoli lensi, ja hirvi syöksyi suin päin maahan ja makasi siinä hiljaa, sillä nuoli oli tunkeutunut sulkaan asti sen kirjavaan kylkeen.

"Kautta pyhän äidin, hieno laukaus!" mutisi Robin Hood. "Tuo ei olekaan mikään kaupunkilaiskeikari, Pikku John. Jää tänne siksi aikaa, kun minä käyn häntä puhuttelemassa."

Pikku John jäi viidakkoon piiloon, ja Robin Hood lähti vieraan luo, joka nyt seisoi tappamansa ison hirven vieressä.

"Hyvin ammuttu! Hyvin ammuttu!" sanoi Robin Hood paikkaa lähestyessään. "Sinä ammuit nuolesi ihan oikealla hetkellä, vieras!"

Nuori punapukuinen mies katseli kylmästi Robinia vastaamatta sanaakaan.

"Minä pidän uljaista jousimiehistä", jatkoi Robin Hood, "ja koetan voittaa heitä puolelleni niin monta kuin voin. Haluatko ruveta minun miehekseni, vieras?"

"Ole hyvä ja sano kuka olet?" sanoi nuori punapukuinen melkein halveksivalla äänensävyllä. "Ja minkä vuoksi minä sinun mieheksesi rupeaisin? Minusta näytät jonkinlaiselta metsänvartijalta."

"Niin tosiaan olenkin!" vastasi Robin.

"Ja paimennat kuninkaan hirviä kai?" jatkoi nuori mies.

"Paimennan — Shervvoodin kuninkaan!" sanoi Robin nauraa hohottaen.

"Sherwoodin tai Englannin kuninkaan, samapa tuo minulle", vastasi keikari. "Käy sinä omia teitäsi äläkä vaivaa minua. En halua olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Entäpä jos minä en haluakaan mennä tieheni, mitä sitten?" tiukkasi Robin.

"No jää sitten, mutta varokin selkänahkaasi", vastasi toinen.

"Näyttää kylmäveriseltä mieheltä", sanoi Robin itsekseen. "Minäpä tutkin häntä ja otan selvää, onko hänen rohkeutensa niin suuri kuin miltä näyttää."

Sillä aikaa kun nuori punapukuinen mies alkoi tarkastella ampumansa hirven sarvia niin tyynenä kuin ketään ei olisi ollut lähimaillakaan, Robin sujahutti salaa nuolen jänteeseen. Sitten hän karjaisi kovasti: "Haa!" ja polki jalkaa. Nuori mies kääntyi ja näki Robinin jousen jännitettynä ja nuolen suunnattuna suoraan sydäntään kohti. Mutta hänen värinsä ei muuttunut eikä hän hätkähtänyt, virkkoi vain pikemminkin närkästyneenä: "Mene tiehesi, metsänvartija! Mitä tämä ilveily merkitsee?"

"Sanotko kylkiluittesi väliin suunnattua nuolta ilveilyksi?" ärjyi Robin Hood. "Minä olen henkipatto ja kaikkien sinunlaistesi koreiden keikarien vihollinen. Viskaa kukkarosi maahan ja sukkelaan, muuten päästän jänteen."

"Vai niin, siihenkö joukkoon sinä kuulutkin", sanoi nuori mies hieman hämmästyneenä. "Hyvä on, hanhensulkainen nuoli ei ole leikin asia", ja hän kääntyi aivan kuin irroittaakseen kukkaron vyöstään. Mutta sen sijaan, että olisi irroittanut kukkaronsa, hän äkkiä pisti nuolen omaan jouseensa ja taivutti tämän ihmeteltävän nopsasti; ja siinä he seisoivat töllistellen toisiinsa, molemmat ampumaisillaan. Robin, jolla ei ollut kaukaisintakaan aikomusta ampua nuolta vieraaseen, huomasi nyt saavansa omalla mitallaan takaisin.

"Seis!" huudahti Robin. "Seis! Todennäköisesti me surmaamme toisemme, eikä siitä ole mitään hyötyä."

"Ei minunkaan käsittääkseni", vastasi vieras yhä yhtä kylmästi, "mutta sinä aloitit leikin, en minä."

"Sitten minä sen lopetankin", sanoi Robin Hood ja otti nuolen jänteestä. Vieras teki samoin ja seisoi odottavan näköisenä, aivan kuin saadakseen selville, mihin henkipatto tämän jälkeen ryhtyisi.

"Sinulla on miekka ja kilpi", sanoi Robin, "samoin minulla. Häpeähän meidän olisi erota näkemättä kumpi on parempi."

"Esiin miekkasi nyt ja kilpesi myös Puun alle käy taistelemaan." Ei säikkynyt vieras: "Voitto on mun, En väistä mä askeltakaan."

Niin he menivät tammen laajalle haarautuvien oksien alla olevalle tasaiselle, ruohon peittämälle kentälle, kilpi vasemmassa ja lyömämiekka oikeassa kädessä.

Sitten he kävivät miekanmittelöön, iskivät ja hyökkäsivät, temppuilivat ja väistelivät. Helskähti, kalskahti, kun leveät lyömämiekat tuon tuostakin kalahtivat vankkoihin kilpiin iskuja annettaessa ja taitavasti torjuttaessa. Molemmat taistelijat olivat niin tasaväkisiä, että he ottelivat runsaan puoli tuntia kummankaan saamatta iskua ja kummankaan väistämättä tuumaakaan.

Vihdoin vieraan tekemä onnistunut sivallus lopetti kamppailun. Hän iski Robinia päähän, eikä henkipaton kilpi kokonaan vaimentanut iskua. Keikarin miekan kärki viilsi haavan Robinin otsan yläosaan, ja veri virtasi sokaisten hänen silmänsä, niin ettei hän nähnyt enää taistella.

Heti kun Pikku John huomasi johtajansa taisteluun kykenemättömäksi, hän hypähti esiin piilostaan ja juoksi paikalle.

"Anna miekkasi minulle!" hän huusi Robin Hoodille, "niin hän saa yrittää minun kanssani, johtaja. Minä olen tottunut käyttämään miekkaa ja kilpeä."

"Ei, ei, Pikku John!" huusi Robin Hood pyyhkien verta silmistään, "tämä riittää. Olisi häpeällistä asettaa veres mies vastustajaa vastaan, joka on taistellut niin kauan ja niin hyvin ja joka lisäksi on niin rehti taistelija. Hän ei ole iskenyt kertaakaan sen jälkeen kun minulle sattui vahinko."

"Minun on pakko totella!" murisi iso mies. "Mutta en mielelläni sallisi tuon korean keikarin kerskailevan tovereilleen sillä, että on vuodattanut Robin Hoodin verta ja itse päässyt ehein nahoin."

Nyt vasta punapukuinen keikari rupesi osoittamaan mielenkiintoa.

"Robin Hood!" hän huudahti kiihkeästi. "Olenko minä kohdannut Robin Hoodin, taistellut hänen kanssaan enkä kuitenkaan tuntenut häntä?"

"Kuinka sitten tuntisit minut?" huudahti Robin. "Kuka olet?"

"Kuka olen?" sanoi punapukuinen nuorukainen naurahtaen. "No niin, jokin vuosi sitten olisit tuntenut heti paikalla ja minä sinut. Rob, oletko unohtanut Will Gamewellin?"

"Unohtanut ainoan serkkuni!" sanoi Robin Hood. "En suinkaan. Mutta oletko sinä tosiaankin serkkuni? Oletko sinä se poika, jonka kanssa minulla oli tapana käydä hakemassa linnunpesiä, jonka minä opetin jännittämään jousta. Tosiaan, nyt tunnen hymysi ja äänesi. Onpa tämäkin, että jouduimme taistelemaan keskenämme."

Serkukset puristivat sydämellisesti toistensa käsiä, ja sitten Pikku John vuorostaan tarttui Gamewellin käteen.

"Mutta mitä sinä teet täällä metsässä, Will?" kysyi Robin Hood.

"Etsin sinua, Rob", kuului vastaus. "Usko pois, minäkin olen henkipatto. Olen paennut metsään kädet ihmisveren tahraamina, vaikka en sitä vuodattanutkaan ehdoin tahdoin. Muistatko vanhaa Grimmiä, isännöitsijää?"

"Kyllä minä sen vanhan roiston hyvinkin muistan", vastasi Rob. "Jos sinä tapoit hänet, oli sinulla siihen pätevä syy, sen takaan."

"Saat kuulla", vastasi Will. "Tiedäthän että meidän tiluksemme ovat paroni de Lacyn, normannilaisen naapurimme, metsästysalueen rajalla. De Lacy on kauan himoinnut meidän maatilaamme suurien tilustensa jatkoksi ja kun isäni on vanha eikä hänellä ole muita lapsia kuin minä, aikoi normannilainen surmata minut ja sitten saada meidän tilamme omakseen, kun ei olisi perijää."

"Senkin konna!" sanoi Robin. "Mutta sitä temppua on ennenkin käytetty, vieläpä hyvällä menestyksellä. No niin, miten sinä suoriuduit hänestä, serkku?"

"Olin toissapäivänä ampumassa jousella", jatkoi Will, "ja Grimm tuli mukaani. Olin eräässä kolossa vaanimassa ohikulkevaa hirveä, kun jokin tunne — en tiedä, miten se minussa heräsi — sai minut kääntymään, ja huomasin Grimmin seisovan jousi vireessä ja nuoli minuun suunnattuna. Itsepuolustukseksi ammuin nuolen häntä kohden, ja me ammuimme yht'aikaa. Hänen nuolensa repi ihokkaani, mutta minun meni hänen ruumiinsa läpi, ja viidessä minuutissa hän oli vainaja. Ennen kuolemaansa hän kuitenkin ehti tunnustaa sopineensa de Lacyn kanssa minun surmaamisestani saadakseen suuren palkkion ja päästäkseen korkeaan virkaan tuon normannin taloon."

"Normannien katalaa petollisuutta!" huudahti Robin Hood. "Aina he ovat valmiit keinolla millä hyvänsä nylkemään saksilaista, ja kuta alhaisempi juoni, sitä enemmän se heitä miellyttää. Ja miten sinun sitten kävi, serkku?"

"No, huono onneni johti siihen, että normanni heti sai kuulla, millä tavoin isännöitsijä oli kuollut, ja hän lähetti kiireesti sheriffin kintereilleni. Näetkös, hän olisi saavuttanut tarkoituksensa yhtä hyvin jos olisi saanut minut roikkumaan nuorassa Grimm lurjuksen murhasta, niin kuin hän sitä nimitti."

"Ymmärrän", vastasi Robin Hood, "sehän on päivänselvää. Sinä siis pakenit raikkaaseen, vihreään metsään, serkku. Tervetuloa Sherwoodiin ja metsäjoukkueeseemme! Tämä on Pikku John, isoin meistä kaikista ja järjestyksessä toinen joukossamme."

Will Gamewell ja Pikku John löivät taas kättä, ja Robin jatkoi: "Mutta me luovumme sinun vanhasta nimestäsi, Will. Paras on hylätä sellainen nimi, jota laki ankarasti vainoaa, punapukuisena sinä tulit, ja punaiseksi sinua sanottakoon. Tästä päivästä lähtien olet sinä Puna-Will, serkku!"

"Hyvä!" huusi Pikku-John. "Puna-Will olkoon hän meidän joukossamme, johtaja, ja saadessaan uuden nimen hän tulee uudeksi mieheksikin, metsän vapaaksi kansalaiseksi."

Näin Puna-Will liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja vannoi uskollisuutta metsän laeille ja metsän tavoille. "Ja tuliaisiksi lahjoitan sinulle ison hirven", nauroi Puna-Will. "Se nautittakoon toverijuhlassa, jossa vietetään minun liittymistäni teidän mainioon joukkoonne."

Robin Hood hyväksyi nauraen ehdotuksen. "Me olimme juuri riistan haussa, kun sinä ilmestyit, Will", hän sanoi, "ja olin juuri katsonut valmiiksi saaliiksemme tuon hirvihärän, jonka sinun pitkäjousesi kaatoi. Nyt kuljetamme sen leiripaikallemme, ja olkoon niin kuin sanot, viettäkäämme riemujuhlaa runsaan aterian ääressä."

V luku

ROBIN HOOD KOHTAA HENGENMIEHEN

On hehkeimmillään metsän puut Ja kesä vihannoi, Myös Robin Hoodin joukkueen Nyt iloäänet soi.

Eräänä ihanana päivänä, kun metsä oli vehreimmillään ja hempeimmillään ja aurinko loi valo- ja varjokuvioita pehmeälle nurmikolle, olivat Robin Hoodin miehet niin iloisella päällä, että päättivät viettää vapaapäivää. He juoksivat kilpaa ja hyppivät kuin iloiset koulupojat, he huhkivat metsäsauvoillaan, painivat, tanssivat, harjoittivat joka lajia metsäurheilua. Mutta vihdoin he päätyivät siihen urheiluun, joka heille oli tutuinta ja rakkainta, nimittäin hyvällä pitkälläjousella ampumiseen. Yrittivätpä he sitä tai tätä, lopuksi he kuitenkin aina varmasti ryhtyivät rakastamaansa jousiurheiluun.

Eri joukkueina he lähtivät metsään hirveä pyytämään, ja yhden joukkueen muodostivat Robin Hood, Pikku John, Much Myllärinpoika ja Puna-Will. Pian he näkivät hirvilauman käyvän laitumella hyvän matkan päässä, ja Robin Hood sanoi:

"Ken saa nyt härkään sattumaan, Ken kaataa naarahan, Viissataa jalkaa matka on. Ken ampuu johtajan?"

Sitten Puna-Will ampui uroksen ja Much naaraan, mutta Pikku John jännitti ison jousensa, irroitti kimpusta mahtavan nuolen ja lennätti sen suristen suoraan ison johtajahirven sydämeen enemmän kuin viidensadan jalan päästä.

"Hyvin ammuttu!" huudahti Robin Hood. "Jumala sinua siunatkoon, Pikku John! Sadan mailin päästä saa hakea sinun vertaistasi jousimiestä."

Kuullessaan tämän alkoi Puna-Will nauraa.

"Ei sinun tarvitse sadan mailin päähän mennä, Robin", hän sanoi. "Lähempääkin sinä hänen vertaisensa löydät."

"En minä ainakaan tiedä, mistä sellaista lähtisin hakemaan", vastasi Robin Hood.

"No Fountainin luostarista!" huusi Puna-Will. "Siellä tapaat ovenvartijamunkin, joka pystyy jännittämään jousen kilpaa kenen kanssa hyvänsä. Hän voittaa Pikku Johnin, niin, jopa sinutkin."

Robin Hood höristi korviaan. Hänen mielihimonsa houkutella puolelleen uljaita miehiä heräsi tuotapikaa, ja hän vannoi viipymättä hakevansa käsiinsä tuon kuuluisan munkin. Eli vanhan balladin sanoilla:

Ja valan vannoi Robin Hood Nyt kautta Maarian, Ei syödä, juoda, ennenkuin Saa munkin kuuluisan.

Hän siis ryhtyi tarpeellisiin valmisteluihin ja lähti matkaan. Robin oli hyvin aseistettu, sillä seutu, jonne hän aikoi matkata, oli hänelle hyvin vaarallinen siinä tapauksessa, että hänet tunnettaisiin. Hänellä oli yllään terästakki ja päässään teräskypärä, sivullaan hyvä miekka, kilpi käsivarrellaan, nuolikimppu vyössään ja olallaan luotettava pitkäjousi.

Vihdoin hän saapui kauniiseen laaksoon, jossa Fountainin luostari sijaitsi — ja jossa sen rauniot tänäkin päivänä ovat nähtävissä — ja näki joen hopeavyön tyynenä soljuvan ihanan laakson läpi. Hän pidätteli hevostaan tarkastellakseen seutua, ja katsellessaan ympärilleen hän näki jonkun astelevan joen rannalla.

Oudon näköinen olento se oli, sillä vaikka mies oli pukeutunut ovenvartijamunkin kaapuun ja hänellä oli nuora vyötäisillä, hänen päässään oli teräskypärä ja sivullaan miekka ja kilpi.

"Mutta toden totta", Robin tuumaili, "tässä se mies nyt varmaan on. Vaikka onkin munkki, näyttää hän sotaiselta, ja epäilemättä hän juuri on se mies, jota etsin. Koetellaanpas häntä."

Robin hyppäsi maahan satulasta, sitoi hevosensa orjantappurapensaaseen ja lähti tapaamaan ovenvartijamunkkia. Rob asteli suoraan joelle vievää polkua ja saapui joen rannalle. "Tuolla on kahluupaikka", ajatteli Robin Hood, "minäpä kuljen siitä kuivin jaloin, munkki saa kantaa minut yli. No, missä hän onkaan?" sillä ovenvartijamunkin pullea ruho oli hävinnyt jokea reunustavaan pensaikkoon. Samassa Rob näki hänen palaavan. Munkki asteli edestakaisin joen rannalla lukien messukirjaansa. Lähestyessään hän alkoi veisata virttä, ja hänen äänensä muistutti härän mylvintää. Äkkiä munkin veisuu katkesi kesken säkeistöä; hän oli saapunut kohdalle, jossa polku päättyi jokeen, ja siinä seisoi vieras, jousi jännitettynä ja nuoli suunnattuna suoraan häntä kohti.

Tällainen näky olisi säikähdyttänyt kenet tahansa, mutta ovenvartijamunkki suhtautui asiaan kylmästi. Hänen pyöreät, punakat, turpeat kasvonsa eivät hituistakaan menettäneet väriään, hänen pienet sinisilmänsä, jotka melkein olivat paksujen poskien peitossa, näyttivät pikemminkin kummastuneilta kuin pelästyneiltä, ja hän sysäsi teräskypäränsä taaksepäin ja raapi toisella etusormella kaljua, kiiltävää päätään.

"Totisesti", hän sanoi, "pane pois jousesi ja nuolesi, poika. Jos tarkoituksesi on ryöstää, on se aivan hyödytöntä. Taskussani minulla ei ole ainoatakaan ropoa ja yhtä hyvin voisit jyrsiä kaluttua luuta kuin ryöstää ovenvartijamunkilta, mieheltä, joka on tehnyt köyhyydenlupauksen. Ja ellei tarkoituksesi ole ryöstää, en ymmärrä, minkä vuoksi suuntaat nuolesi minuun, koska en milloinkaan ennen ole sinua nähnyt."

"Ei, munkki", sanoi Robin. "En tavoittele rahojasi enkä henkeäsi. Haluan vain sinun apuasi päästäkseni tuosta kahluupaikasta yli, sillä virta näkyy olevan vuolas sateen jälkeen. Ota siis minut selkääsi ja vie yli."

Munkki ei virkkanut mitään, väänteli vain kasvojaan niin hullunkurisesti, että Robin sai ponnistaa kaikkensa ollakseen purskahtamatta nauruun. Mutta pyhä mies laski messukirjan huolellisesti maahan ja valmistautui ottamaan henkipaton leveään, tanakkaan selkäänsä.

Otti munkki selkähän Robinin Ja kahlasi poikki veen, Eikä sanaa virkkanut, ennenkuin Sai rantahan vastaiseen.

Päästyään virran yli Robin Hood hyppäsi ketterästi selästä ja kääntyi kiittääkseen munkkia. Mutta samassa hän tunsi äkkiä rautakourien puristuksen ja näki tikarin kurkullaan.

"Mitä tämä tarkoittaa, munkki?" hän huusi. "Mitä, aiotko vuodattaa minun vertani? Etkö tiedä, ettei kirkonmies saa vuodattaa verta?"

"Itseäsi saat syyttää, poikani, jos verta vuodatetaan", vastasi munkki nauraa hohottaen julmasti. "Tottele vain yksinkertaisesti minun käskyjäni, niin pelastat nahkasi. Kieltäydy, ja minä viillän henkitorvesi kolmen sormen leveydeltä halki."

"Mitä vaadit?" huusi Robin.

"Olen jättänyt messukirjani toiselle rannalle", sanoi ovenvartijamunkki. "Ole hyvä ja auta minua saamaan se takaisin ja kanna minut tuon rajun virran yli."

Olipa katkera pala Robinin niellä, kun hänen täytyi kantaa munkki takaisin, mutta valinnan varaa ei ollut. Puukko oli hänen kurkullaan, ja ovenvartijamunkilla oli härän voimat ja ääni.

Robinin oli siis pakko kumartua ja ottaa selkäänsä tuo hirveän raskas munkki, joka oli yhtä paksu kuin pitkäkin. Kului pitkä aika, ennen kuin Robin unohti retkensä kahluupaikan yli munkki selässään. Tuntui mahdottomalta, että kukaan kuolevainen painaisi niin kamalasti kuin munkki painoi. Rob oli aivan kaksinkerroin hänen allaan, ja jokainen luu hänen ruumiissaan tuntui musertuvan munkin mahtavan ruhon painosta. Lisäksi Rob ei tuntenut kahlaamoa kuten toinen ja hän polskahteli koloihin, luiskahteli liukkaisiin kiviin ja tuontuostakin hän oli suistumaisillaan pitkin pituuttaan virtaan.

Mutta tukasta kiskaisten munkki veti hänet pystyyn aina kun hän oli kaatumaisillaan ja puristi häntä molemmilla kantapäillään, aivan kuin vastahakoista ratsua kannustetaan eteenpäin. Vihdoin Robin läähättäen ja huohottaen pääsi vastakkaiselle rantaäyräälle, ja munkki hyppäsi keveästi maahan, sillä vaikka tämä kirkonmies näytti kömpelöltä, hän oli yhtä ketterä kuin kuka hyvänsä. Mutta juuri kun munkki hyppäsi, otti Rob hänen nilkastaan kiinni ja suisti hänet selälleen, ja mies mätkähti maahan niin rajusti, että henki salpaantui ja kurkusta pusertui kummallinen ääni, joka oli röhkinän ja parkaisun välimailta. Sitten Robin Hood tempasi miekkansa ja asettui hajasäärin kaatuneen vastustajansa selkään, jolta kypärä oli lentänyt kolmen yardin päähän.

"No, munkki", hän huusi, "minäpä tässä taas taidankin olla voitolla. Aikomukseni on edelleenkin päästä tuonpuoleiselle rannalle. Lupaa siis, että vielä kerran kannat minut yli, tai halkaisen kaljun kallosi kahtia!"

"Minä lupaan", vastasi munkki läähättäen heti kun saattoi hengittää, sillä häntä ei miellyttänyt raskas, kiiltävä miekanterä, joka välähteli hänen paljaan päälakensa yläpuolella.

Otti munkki selkähän Robinin, Taas lähti kahlaamaan. Kunis keskivirtahan saavuttiin, Ei virkkanut sanaakaan.

Mutta keskivirrassa munkki hetkeksi pysähtyi. Robin luuli, että pyhä mies pysähtyi saadakseen varmemman jalansijan, ja hän naurahteli ajatellessaan, että tällä kertaa munkki vaaperteli liukkaita kiviä pitkin, eikä hän. Mutta ilo loppui lyhyeen. Ovenvartijamunkki antoi yhtäkkiä hirmuisen sysäyksen suunnattomilla hartioillaan ja syöksi Robinin pää edellä jokeen.

"No niin", karjui munkki, "valitse nyt, hieno herra, tahdotko uida vai upota!" ja näin sanoen hän kääntyi ja palasi kiireesti omalle puolelleen jokea.

Vahva virta kuljetti Robinin toiselle rannalle ja hän sai kiinni genistapensaasta, jonka pitkät oksat viistivät vettä. Sitten hän punnersi itsensä kuiville ja kömpi rantapenkerelle. Hän kääntyi heti katsomaan, missä hänen neuvokas vastustajansa oli. Siellä munkki seisoikin punaiset lihavat kasvot pelkkänä hymynä, kun hän näki Robin Hoodin kiipeävän maihin, vaatteiden joka sauma vettä valuen.

"Odotapas, papin pakana, kohta saat nauraa toista naurua!" huusi Robin Hood ja hyppeli raivoissaan epämiellyttävästä kylvystä.

Hän sieppasi jousensa ja lennätti nuolen hirveällä voimalla. Mutta se ei osunut maaliinsa, niin lyhyt kuin matka olikin ja tähtäys tarkka, sillä munkki kohotti teräskilpensä ja tavoitti hyvin näppärästi nuolen sen keskelle. Ja näin hän teki kerran toisensa jälkeen, kunnes Robin oli tyhjentänyt viinensä osumatta kertaakaan munkkiin. Ja munkki lauloi mahtavalla, jyrisevällä äänellään kuin urossammakko lammikossa:

"Sä ammu, kunnon jousimies, Vain ammu eellehen, Mä maalinasi olla voin Tään päivän kesäisen."

"No, ellen voi tavoittaa sinua hanhensulkanuolella, munkki", huusi Robin, kun hänen viimeinen nuolensa oli viuhahtanut, "niin näytän sinulle muutamia temppuja lyömämiekalla." Ja samassa hän vetäisi miekkansa, kohotti kilpensä pystyyn ja syöksyi virtaan. Nähdessään henkipaton aikovan rynnätä kimppuunsa munkki riensi ottamaan teräskypäränsä, painoi sen pyöreään paksuun päähänsä ja tarttui itsekin miekkaan ja kilpeen. Kun hän kääntyi päin, hyppäsi Robin juuri rantapenkerelle ja oli seuraavassa hetkessä hänen kimpussaan. Sitten alkoi kiivas ja sitkeä ottelu. Isot lyömämiekat välkkyivät ja kimaltelivat kohotessaan antamaan lujia iskuja, ja teräskilvet kalahtelivat, kun niillä torjuttiin raskaiden miekkojen lyönnit. Rantapengertä ylös ja alas, edes ja takaisin heiluivat taistelijat ahdistellessaan toisiaan. Robin juoksi puolelta toiselle löytääkseen jonkin heikon kohdan vastustajansa puolustuksessa, mutta rohkea munkki kääntyi yhtä mittaa ja pysyi koko ajan suoraan vastustajaansa päin.

Kokonaisen tunnin miekat iskivät ja kilvet kalahtelivat. He taistelivat rantapenkerellä, vedessä, kahlasivat taas rannalle, hyökkäsivät, torjuivat, iskivät taas yhteen, väistelivät, hutkivat toisiaan kaikin voimin. Vihdoin heidän oli pakko lopettaa ja nojata miekkoihinsa, niin väsyneet he olivat tästä ankarasta ottelusta.

"Totisesti, hyvä mies!" sanoi Robin Hood, "olet niin uljas toveri kuin olin odottanutkin. Yhtä suosionosoitusta pyydän sinulta."

"Mitä suosionosoitusta pyydät?" kysyi rohkea munkki.

"Sitä vain", vastasi henkipatto, "että annat miekan levätä sen aikaa kun minä panen torven huulilleni ja puhallan kolme kertaa."

"Puhalla niin paljon kun sinua huvittaa", vastasi munkki. "Vähät minä sinun torvistasi."

Robin Hood hymyili, sillä hän tiesi, mitä hänen torvensa toisi. Hän pani sen siis suulleen ja puhalsi kolme mahtavaa kutsuääntä. Kolmas toitotus kaikui vielä metsässä, kun viisikymmentä miestä, kaikilla jouset vireessä, tuli juosten yli nurmen.

"Mitä miehiä nuo ovat", huudahti munkki, "jotka tulevat tuollaista vauhtia?"

"Ne ovat minun miehiäni, munkki", vastasi Robin Hood, "he rientävät johtajansa avuksi."

"Minä tein sinulle palveluksen", sanoi munkki, "ja nyt pyydän sinulta vastapalvelusta. Anna vuorostasi miekkasi levätä sillä aikaa kun minä panen nyrkkini suulleni ja vihellän kolmesti."

"Miksikäs en", sanoi Robin Hood, "sillä häpeällistähän minun olisi kieltäytyä. Ja mitä minua sitä paitsi liikuttaa munkin kolme vihellystä."

Mutta tuskin munkki oli viheltänyt kolmesti sormiinsa, kun jo viisikymmentä isoa verikoiraa tuli täyttä vauhtia kiitäen laaksoa alas. Koirankoljot haukkuivat vimmatusti, ja kaksi niistä hyökkäsi Robin Hoodin kimppuun, toinen edestä ja toinen takaa, ja silmänräpäyksessä ne repivät ihokkaan hänen selästään.

Nähdessään johtajansa pulan alkoivat virran toisella puolella olevat miehet ampua koiria, ja silloin huomattiin mitä ihmeellisintä. Koirat olivat näet niin viisaita ja hyvin opetettuja, että sieppasivat nuolet suuhunsa, eikä yksikään niistä haavoittunut.

Mutta Pikku John ei ollut vielä ottanut nuolta viinestään ja nyt hän huusi kaikuvalla äänellä: "Vie koirasi pois, munkki, ja sukkelaan."

"Kuka sinä olet?" sanoi munkki, "ja miksi tulet tänne minun kanssani jaarittelemaan?"

"Minä olen Pikku John, Robin Hoodin mies", kiljui jätti, "ja pyydän sinua korjaamaan koirasi pois, tai niiden käy hullusti."

Mutta munkki ei tahtonut kutsua koiriaan pois, ja Pikku John rupesi ampumaan. Ja niin nopeita olivat hänen nuolensa, etteivät koirat ehtineet niitä siepata, ja ennen pitkää makasi useita koiria kuolleena tanterella.

"Maltahan, hyvä mies", sanoi munkki nähdessään koirajoukossaan tehdyn hävityksen. "Maltahan, tehkäämme sovinto, sillä en ole tiennyt olevani tekemisissä Robin Hoodin ja hänen miestensä kanssa."

Sitten hän kutsui koiransa pois ja sovinto tehtiin.

"Mikä on nimesi, uljas munkki?" sanoi Robin Hood. "Sinä olet aivan minun mieleiseni mies."

"Minua sanotaan Tuck Munkiksi", sanoi ovenvartijamunkki, "viimeiset seitsemän vuotta olen ollut tämän laakson herrana ja voittanut jokaisen miehen, joka on uskaltanut tunkeutua tänne vastoin minun tahtoani."

"Tule meidän mukanamme iloiseen Sherwoodiin", huusi Robin, "me kaipaamme pappia, jotta emme eläisi pakanain tavoin vihreällä salolla. Olemme henkipattoja, emmekä tohdi mennä kaupungin kirkkoon. Mutta jos sinä liittyisit meihin, rakentaisimme sinulle erakkomajan, ja sinä voisit messuta ja saarnata siellä 'ja palkaksesi sunnuntaisin kultarahan saat'."

"Mikäpä siinä, minä tulen", huusi munkki. "Sydämeni kehoittaa minua liittymään teidän iloiseen veljeskuntaanne, ja minä rupean teidän papiksenne ja rippi-isäksenne. Ja koiranikin otan mukaan, ja niiden kanssa me samoilemme metsät ja sieppaamme monta hienoa hirveä."

Näin siis kuuluisa Tuck Munkki liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja lähti Sherwoodiin, ja hänen nimensä joutui moneen lauluun ja tarinaan.

Jo Fountainin laaksossa seitsemisen Tuck vuosia vallinnut on, Häntä lordit, ei jaarlit voittanehet Eikä ritari pelvoton.

VI luku

MITEN ROBIN HOOD KOHTELEE MURHEELLISTA RITARIA

Nyt kuulkaa, te herrat, arvokkaat, Te vapaasyntyiset, Mä kerron kelpo miehestä, Mi voitti sydämet. Ol' ylväs rosvo Robin Hood Saloseutuja kulkeissaan, Niin kohteliasta ei löytyne Toista rosvoa milloinkaan.

Muutamia viikkoja sen jälkeen kun Tuck Munkki oli liittynyt henkipattojen iloiseen joukkoon, istui Robin Hood keskipäivän kuumuudessa puunrunkoa vasten nojaten syviin ajatuksiin vaipuneena. Samassa Pikku John tuli hänen luokseen.

"Johtaja", sanoi kookas toveri, "minun mielestäni sinun olisi parempi syödä hyvä päivällinen kuin olla täällä yksinäsi. Valmistumassa on päivällinen, joka kelpaisi vaikkapa kuninkaalle. Muuan miehistämme on hankkinut ison eläimen lihaa ja toinen lintuja, joten meillä on käytettävänämme niin runsas varasto kuin vain toivoa voi."

"Uskon sen, Pikku John", sanoi henkipatto, "mutta siitä huolimatta minua ei haluta ruveta syömään yksin. Toivon, että saisit käsiisi jonkun paronin tai piispan tai normannilaisen ritarin. Sitten hän söisi päivällistä minun kanssani ja maksaisi laskut perästäpäin."

"Mitenkäs muuten, johtaja", naurahteli jätti. "Olipa hänen kukkaronsa tullessa miten raskas tahansa, ei hänen taskuaan mikään paina lähtiessä."

"Käy siis hakemassa jousesi", sanoi Robin, "ja lähde Muchin ja Puna-Willin kanssa Watlingin tielle katsomaan, kohtaisitteko ketään."

"Lie apotti tai paroni Tai jaarli, ritari, Tuo vierailemaan luokseni, Saa syödä pulskasti."

Nuo kolme henkipattoa lähtivät siis vartioimaan isoa valtatietä. Ensiksi he näkivät rikkaan vallasnaisen ratsastavan siitä ohi kauniilla ratsulla seurassaan useita palvelijoita. He tunsivat hänet erään normannilaisen paronin puolisoksi, mutta eivät yrittäneetkään pidättää häntä, sillä ainoatakaan naista eivät Robin Hoodin miehet loukanneet. Sen jälkeen siitä kulki muutamia talonpoikia, jotka palasivat markkinoilta, missä olivat myyneet lehmänsä.

Pikku John ja hänen toverinsa olivat piilossa pähkinäpensaikossa ja kuulivat miesten puhuvan taskuissa olevista hopearahoista.

Mutta he vain hymyilivät toisilleen kuullessaan yksinkertaisten maalaisisäntien juttelevan keskenään ja antoivat heidän mennä menojaan. Robin Hood ei milloinkaan koskenut köyhän miehen omaisuuteen. Sitten Pikku John kohotti jousensa ja osoitti pensaiden läpi. Much ja Will katselivat ja näkivät ritarin ratsastavan hitaasti heitä kohden. Ensi katsannolta hän ei näyttänyt pysähdyttämisen arvoiselta, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, aseet ruostuneet ja hän oli peräti kurjan ja epätoivoisen näköinen.

On poissa kaikki ylpeys, On synkkä muotonsa, Ja jaloistakin toinen vain On jalustimessa.

Myös halpa aivan asunsa, Ja huppu silmillä; Sen suruisempaa kulkijaa Ei nähdä kesällä.

Mutta Pikku John muisteli saamaansa määräystä. Tässä oli ritari, ja ritarin oli aterioitava Robin Hoodin kanssa sinä päivänä. Hän siis astui esiin ja laskeutui toiselle polvelleen ja pyysi hyvin kohteliaasti ritaria pysähtymään.

"Herra ritari", sanoi Pikku John, "pyydän teitä tulemaan vihreään metsään. Olette sinne sydämellisesti tervetullut. Isäntäni on odottanut teitä päivälliselle jo kolme tuntia."

"Ja kuka on sitten isäntäsi?" kysyi murheellinen ritari.

"Hänen nimensä on Robin Hood", sanoi Pikku John.

"Olin aikonut tänään syödä päivällistä Blythissä tai Doncasterissa", vastasi ritari, "mutta samapa tuo, missä syön. Opasta siis minut sinne, hyvä mies. Lähden seurassasi tuon kelpo isännän luo. Olen kuullut, että hän on köyhien ja puutteenalaisten ystävä."

Kun Robin Hood näki miestensä ja ritarin tulevan puiden lomitse, meni hän vastaan ja lausui erittäin kohteliaasti ritarin tervetulleeksi metsään ja kutsui hänet kunniavieraaksi valmiille juhla-aterialle. Ritari kiitti, ja molemmat pesivät kätensä ja istuutuivat syömään. Siinä oli lihavaa hirvipaistia ja -kalopsia, vartaassa paistettuja joutsenia ja fasaaneja, monista pikkulinnuista valmistettuja maukkaita piiraita, valtavat ruukut olutta, pikarit viiniä ja mainiosta vehnätaikinasta valmistettuja matalia, pyöreitä kakkuja.

Murheellinen ritari oli hyvin nälissään ja söi halukkaasti oivallisia ruokia. Lopetettuaan ateriansa hän näytti hiukan vähemmän surulliselta kuin ennen.

"Suur' kiitos, hyvä Robin Hood", hän sanoi, "sellaista päivällistä en ole syönyt kolmeen viikkoon. Jos joskus satutte tulemaan meille päin, toivon voivani tarjota teille yhtä hyvän aterian jonakuna päivänä."

"Suur' kiitos, hyvä ritari", sanoi Robin Hood nauraen, "lupauksenne olisi laiha maksu äskeisestä päivällisestäni. Ette suinkaan odota yksinkertaisen talonpojan kustantavan kunnianarvoisan ritarin päivällistä. Minun täytyy siis pyytää teitä laskemaan kukkaronne maahan, ennen kuin lähdette."

"Sen tekisin paikalla", vastasi ritari, "mutta häpeän tarjota sitä teille, minulla kun on niin vähän rahaa."

"Sanokaa minulle totuudenmukaisesti", pyysi Robin, "paljonko teillä on."

"Ei enempää kuin kymmenen shillingiä, siinä kaikki", vastasi ritari. "Nuo vaivaiset rahani ovat lippaassa, joka on ripustettu satulapussini kylkeen."

"Katsopa, onko niin, Pikku John", sanoi Robin Hood.

Iso mies otti lippaan satulapussin vierestä, levitti viittansa maahan ja tyhjensi lippaan siihen.

"Ritari puhuu totta", sanoi Pikku John laskettuaan rahat.

"No niin!" sanoi Robin Hood ystävällisesti murheelliselle ritarille, "kertokaa meille, mistä johtuu, että olette noin huonoissa varoissa. Vaatteenne ovat kovin ohuet, kukkaronne on melkein tyhjä ja itse olette hyvin alakuloinen. Tulkaa juomaan pikari hyvää viiniä ja kertokaa meille huolenne. Oletteko hoitanut asianne huolimattomasti vai tuhlannut rahanne mässäykseen ja turhuuteen?"

Ritari pudisti päätään ja huokasi. "Kuulkaahan, kun minä kerron, Robin Hood, ja tuomitkaa sitten", hän sanoi. "Olen tänään pahassa pulassa neljänsadan punnan vuoksi. Eikä kuitenkaan pari kolme vuotta sitten sellainen summa olisi merkinnyt minulle mitään. Nyt minulla ei ole muuta kuin vaimoni ja lapseni ja nuo vaivaiset kymmenen shillingiä tuossa."

"Miten menetitte rahanne?" kysyi Robin.

"Poikani takia", vastasi ritari ja huokasi taas, "urhean, jaloluontoisen, kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen takia, joka on hyvin taitava miekan ja keihään käytössä. Turnajaisissa, joissa poikani otti osaa kilpailuun, hän voitti lancashireläisen ritarin, joka kiukustui kovasti häviönsä johdosta. Poikani ollessa kotimatkalla hyökkäsivät ritari ja hänen aseenkantajansa yksinäisessä paikassa hänen kimppuunsa, mutta poikani surmasi molemmat. No niin, ritarilla oli mahtavia ystäviä ja nämä olivat raivoissaan pojalleni. Häntä suojellakseni minun on ollut pakko tuhlata kaikki rahani ja kiinnittää maatilani. Pyhän Marian luostarin apotti lainasi minulle neljäsataa puntaa maatilaani vastaan, ja tänään pitäisi minun maksaa rahat takaisin. Mutta onnettomuudeksi ei minulla niitä ole, ja menetän siis kotini ja kontuni ja joudun kokonaan perikatoon."

"Entä ystävänne?" sanoi Robin. "Eivätkö he ole rientäneet teitä auttamaan?"

"Ystäväni!" sanoi ritari katkerasti. "Ei kenelläkään näyttänyt olevan enemmän ystäviä kuin minulla rikkauteni päivinä. Mutta nyt kaikki karttavat minua eivätkä ole minusta tietääkseenkään, aivan kuin eivät olisi minua milloinkaan ennen nähneetkään."

"Sellainen on maailman meno, herra ritari", sanoi Robin Hood ja katseli tovereihinsa, joiden kasvot kuvastivat syvää surua ritariraukan puolesta. Kaikki he tunsivat Pyhän Marian rikkaan apotin ja tiesivät hyvin, ettei hänen kynsistään maa hevillä heittäisi.

Robin viittasi Pikku Johnin luokseen ja kuiskaili jotakin luutnanttinsa korvaan, ja Pikku John lähti menemään. Vähän ajan kuluttua hän palasi mukanaan raskas pussi, joka kilisi, kun hän laski sen maahan.

"Tuosta saatte neljäsataa puntaa, herra ritari!" sanoi Robin Hood. "Älkää milloinkaan sanoko, ettei maailmassa ole sääliväisyyttä. Vaikka ette sitä tavannut ystävissänne ettekä maatanne tavoittelevassa ylpeässä kirkonmiehessä, olette sitä tavannut metsän rosvoissa. Laske rahat, Pikku John!"

Rahat laskettiin ja laukun todettiin sisältävän täsmälleen neljäsataa puntaa, juuri sen määrän, joka ritarilta puuttui ja jonka vuoksi hän oli niin murheellinen.

Mitä ritariin tulee, hän oli kerrassaan pökerryksissä hämmästyksestä ja kiitollisuudesta. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa laukkuun ja sitten Robin Hoodiin ja taas kääntää katseensa rahoihin; hän oli niin ihmeissään, ettei kyennyt sitä sanoin ilmaisemaan.

Kun hän vihdoin sai puhelahjansa takaisin, hän kiitti ja siunasi tuhannesti miehiä, jotka olivat pelastaneet hänen kotinsa ja kontunsa ja auttaneet hänen perhettään.

"Hänen vaatteensa ovat hyvin kuluneet, johtaja", kuiskasi Pikku John, "anna hänelle hyvät vaatteet."

"Sulla, johtaja, verkaa jos sarkaakin On vihreää, punaista. Ei ykskään Englannin kauppamies Voi kanssasi kilpailla."

Täysinäisestä varastohuoneesta vieritettiin sitten kangaspakkoja, ja Pikku John mittasi kangasta puvuksi. Ja melko hyvällä mitalla sitä tulikin, sillä Pikku John käytti kuusijalkaista metsäsauvaansa yardin mittana ja antoi siis kaksinkertaisen määrän Ja he antoivat ritarille vereksen hevosen ja uuden satulan ja paljon muitakin tavaroita kunnes hän oli yhtä pulska ja iloinen, kuin äsken oli ollut kurja ja surullinen.

Kun hän oli valmis lähtemään, hän sanoi Robinille: "Minä olen sir Richard Lee ja kiitän teitä kaikesta sydämestäni erinomaisen jalomielisestä lainastanne. Sanokaa siis, milloin minun on se maksettava takaisin, jos asiani paranisivat?"

"Tulkaa tapaamaan minua tähän samaan paikkaan tästä päivästä kahdentoista kuukauden kuluttua", vastasi Robin, "silloin otamme asian uudelleen puheeksi."

Ja niin sir Richard lähti matkoihinsa Englannin onnellisimpana miehenä.

VII luku

JOUKKUE SAA OMAN HARPUNSOITTAJAN

Puku nuorukaisen korea Oli tulipunainen; Hän hyppeli nurmea nuorteaa, Ilolaulua laulellen.

Kun sir Richard Lee oli lähtenyt, otti Robin Hood jousensa ja samoili metsän halki. Seisoessaan pensaan suojassa metsätien varrella, joka johti eräästä pikku kaupungista toiseen, hän kuuli iloisen äänen laulavan iloista laulua; samalla kuului taitavan käden kaiuttamia harpun täyteläisiä, syviä säveliä, joihin laulajan vahva, miellyttävä ääni yhtyi.

"Kas vain", sanoi henkipattojen kapteeni itsekseen, "siinäpä iloinen poika. Jos hänen kukkaronsa helisee yhtä kultaisesti kuin äänensä, pitäisi hänen olla kynimisen arvoinen lintu."

Hän seisoi aivan hiljaa ja pian laulaja tuli näkyviin.

"Kuljeksiva lauluniekka", mutisi Robin Hood vielä kerran itsekseen, "hauska kyllä katseltavaksi, mutta lyön vetoa, ettei hänen kukkarossaan ole mitään."

Tulija oli miellyttävä nuori mies, hänen pitkille, keltaisille kiharoilleen oli painettu korea, kukonsulalla koristettu lakki. Hän oli pukeutunut tulipunaiseen pukuun, ja hänen kulkiessaan liukuivat hänen sormensa harpun kielillä ja hän lauloi kuin leivonen kirkkaana toukokuun aamuna.

Robin Hoodia miellytti iloluontoisen nuorukaisen hilpeä rallatus niin suuresti, että hän antoi tämän vapaasti kulkea ohi. "Häpeähän olisi häiritä sellaista, joka laulelee noin iloisesti salon sydämessä", Robin ajatteli. "Olkoon rauhassa minun puolestani", ja hän seisoi pensaan takana liikkumatta ja kuunteli, kunnes viimeinen etäisyyden vienontama sulosointu oli häipynyt metsään.

Robin näki illan varjojen jo laskeutuvan kaukaisille metsämaille.

"Yö on lähellä", hän sanoi, "kukaan ei enää tänään mene tästä ohitse", ja hän palasi leiripaikalle, jossa iso nuotio roihusi rauhallisella aukiolla. Miehet istuivat nuotion ympärillä naureskellen ja jutellen keskenään.

Heti seuraavana aamuna tämän jälkeen lähti Robin Hood Pikku Johnin ja Much Myllärinpojan seurassa taas pitämään silmällä samaa metsätietä.

Kun toisena aamuna Robin Hood Oli väijymäpaikallaan Sama mies tuo kulkevi tietä taas, Mutta nyt kovin murheissaan.

Oli heittänyt yltänsä eilisen Punapukunsa hilpeän. Joka askelella nyt huokaillen Hänen kuuli ähkivän.

"Mikä nyt on hullusti?" sanoi Robin Hood Pikku Johnille. "Näin saman miehen eilen illalla, eikä niin iloista nuorta keikaria ollut toista maailmassa. Metsät raikuivat hänen iloisesta laulustaan, ja nyt hän näyttää kuin menisi hautajaisiin. Hae hänet tänne. Tahdon tietää syyn tähän äkilliseen muutokseen."

Pikku John ja Much astuivat siis esiin ja pyysivät lauluniekkaa pysähtymään. Mutta tämä ei ollutkaan pelkuri. Hän jännitti jousensa ja valmistautui puolustautumaan, jos he hyökkäisivät hänen kimppuunsa.

"Ei", sanoi Pikku John, "ei ole mitään syytä ampua. Laske jousesi. Meillä ei ole mitään pahaa mielessä, päällikkömme haluaa vain puhua kanssasi. Katso, hän seisoo tuolla puun alla metsässä."

He veivät siis trubaduurin Robin Hoodin luo, ja tämä tervehti häntä mitä kohteliaimmin ja sanoi: "Olisikohan sinulla rahoja säästössä iloisille miehilleni ja minulle?"

"Melko vähän on minulla rahaa", vastasi surullinen trubaduuri, "vain viisi shillingiä kaiken kaikkiaan ja tämä sormus."

Robin otti sormuksen ja katseli sitä.

"Mutta tämähän on vihkisormus", hän sanoi.

"Niin on", vastasi trubaduuri, "ja se on ollut minulla jo seitsemän vuotta ja luulin tarvitsevani sitä tänään. Mutta nyt onkin neito otettu minulta, ja kuka hyvänsä voi saada tuon sormuksen. Minä en sitä enää tarvitse."

"Kerropa minulle kaikki", sanoi Robin. "Asiassa on siis tapahtunut jokin muutos. Eilen illalla sinä olit iloinen kuin lintu oksalla ja nyt olet synkkä ja surullinen."

"Mitä", huusi trubaduuri, "näitkö minut eilen illalla? Niin tosiaankin, silloin olin iloinen. Luulin olevani matkalla häihini, ja morsiameni oli koko Pohjois-Englannin viehättävin tyttö, mutta tänään on sydämeni murtunut. Hänet on otettu minulta ja annetaan rikkaalle, vanhalle ritarille."

"Äkkiäpä hän on muuttanut mieltään", sanoi Robin Hood.

"Ei!" huudahti trubaduuri. "Ei hän ole mieltään muuttanut. Hän rakastaa minua yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Mutta hänen ystävänsä eivät tahdo tietää minusta mitään, koska minulla ei ole maita eikä rikkauksia. He pakottavat hänet menemään naimisiin vanhan ritarin kanssa vielä tänä päivänä", ja taas hän huokasi, aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.

"Mikä on nimesi?" kysyi Robin Hood.

"Nimeni on Allan-a-Dale", sanoi nuori mies.

"No niin, Allan-a-Dale, minä olen Robin Hood", sanoi kuuluisa henkipatto, "ja mitä sinä annat minulle, jos autan sinua ja rakastettuasi?"

"Mulla lääniä ei", virkkoi nuori mies, "Eikä rahoja rikkaiden, Mutta vannoa voin, käsi kirjalla, Olla orjasi uskollinen."

"Juuri niin", sanoi Robin, "mieluummin haluankin aina saada hyvän ja uskollisen miehen palvelukseeni kuin kukkaron kultaa. No, missä aiotaan vihkiminen toimittaa?"

"Metsän takana olevassa kirkossa", vastasi Allan-a-Dale, "se on täältä vain viiden mailin päässä."

"Tiedän sen hyvin", johtaja vastasi, "ja Robin Hood tulee olemaan siellä."

Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten Allan-a-Dalelle: "Anna minulle harppusi."

Trubaduuri ojensi sen hänelle, ja Robin riisui aseensa ja antoi ne Pikku Johnille. Sitten hän kuiskasi joukon määräyksiä luutnanttinsa korvaan ja lähti kiireesti matkaan.

Tultuaan kirkon luo Robin alkoi astella ylös kirkkotietä, näpäytteli harpun kieliä ja loihti esiin syviä sointuvia säveliä, jotka houkuttelivat kirkon ovelle komean, hienoon pukuun pukeutuneen olennon. Se oli itse piispa, jonka piti toimittaa vihkiminen, sillä hän ja ritari olivat vanhoja ystäviä ja olivat jo poikina olleet yksissä.

"Kuullessani harpunsoittoa luulin häävieraiden jo tulevan", sanoi piispa. "Mitä teet täällä ja kuka sinä olet?"

Robin otti lakin päästään ja kumarsi syvään piispalle.

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "olen vaeltava harpunsoittaja ja monet sanovat minua koko Pohjois-Englannin parhaaksi soittajaksi. Kuulin puhuttavan näistä häistä ja riensin tänne soittamaan tänä ilon päivänä."

"Vai niin, tervetuloa, tervetuloa, kunnon harppuniekka!" sanoi piispa; "soittoa minä kaikista eniten rakastankin. Panepa nyt sitten harppusi helisemään ja anna minun arvostella taitoasi."

"Ei, ei käy, herra piispa", vastasi Robin Hood, joka totta puhuaksemme osasi vain hiukkasen näpäytellä kieliä. "Siellä missä minä olen kasvanut, pidetään huonona enteenä, jos soitto aloitetaan ennen kuin hääsaatto on näkyvissä."

"Hyvä, valmistaudu siis aloittamaan!" sanoi piispa, "sillä tässä ne jo tulevatkin."

Käy kirkkoon rikas ritari, Niin vanha, vakava, Ja neito nuori jäljessään, Kuin kulta hohtava.

Kirkko oli täynnä väkeä, uteliaita katselijoita, ja kun he näkivät morsiamen ja sulhasen, he katsahtivat toisiinsa ja mutisivat, että oli häpeällistä naittaa tuo kaunis nuori impi vanhalle, kuihtuneelle ukolle. Ritari ei ollut vain kuihtunut ja säippäsäärinen, vaan lisäksi silmäpuoli ja hänellä oli iso kyttyrä vasemmalla olalla; tyttö taas oli ihana kuin aamurusko ja näytti yhtä suloiselta kuin vastapuhjennut ruusu.

Mutta juhlapukuisen piispan ja rikkaan vanhan ritarin läsnäollessa kukaan ei uskaltanut lausua ajatustaan julki, paitsi Robin Hood.

"No niin!" hän huusi, "monta morsiusparia olen nähnyt, mutta en milloinkaan yhtään niin huonosti yhteensopivaa kuin tämä."

"Vaiti mies!" sanoi piispa. "Morsian on kirkossa ja vihkiminen alkaa heti."

"Puhutte totta, herra piispa", vastasi Robin rohkeasti, "morsian on kirkossa ja huolimatta kaikesta, mitä jo on tapahtunut, hän on valitseva oman rakastettunsa."

"Älä jaarittele, mies!" huusi piispa vihaisesti, "vaan aloita soitto, kun morsian astuu alttarin luo."

"Aloitanhan minä!" sanoi naurahtaen Robin, "mutta minun on tehtävä vähäinen tunnustus: pidän enemmän torvesta kuin harpusta." Ja samassa Robin tempasi viittansa alta metsästystorvensa.

Pani torvensa Robin huulilleen Ja puhalsi kolmesti; Heti neljäkolmatta urhoa Yli nurmikon kiiruhti.

Ja kirkkotarhaan kun saapui tuo, Jono miesten marssiva, Niin paikalla Allan-a-Dale'ilta Sai Robin jousensa.

Mikä meteli ja hämminki syntyikään, kun neljäkolmatta jousimiestä syöksyi kirkon ovesta sisään! Piispa oli raivosta tummanpunainen, ja vanha ritari vapisi, osaksi vihasta, osaksi pelosta, sillä hän näki morsiamen äkkiä rientävän Allan-a-Dalen rinnalle ja näki myös, että trubaduurilla oli vankka ystäväjoukko. Sitten kaikkien katseet kääntyivät salaperäiseen harppuniekkaan, jonka torventörähdykset olivat aiheuttaneet tämän asioiden uuden käänteen.

Robin kohotti kätensä ja hetken aikaa kirkossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, sillä kaikki halusivat kuulla, mitä hänellä oli sanomista.

"Allan-a-Dale", sanoi henkipatto, "tämä neito on sinun uskollinen rakastettusi, kuten kuulen sanottavan."

"Niin on, johtaja", huusi Allan-a-Dale.

"Hyvä", jatkoi Robin, "jos hän on halukas ottamaan sinut, niin vihkiminen toimitetaan, sulhanen vain vaihdetaan toiseen."

"Kuka sinä olet?" jylisi piispa, "joka tulet tänne harpunsoittajan muodossa ja komentelet kuin kuningas?"

"Tuo pitää paikkansa, piispa", vastasi henkipatto rauhallisesti. "Minä olen näiden uljaiden jousimiesten kuningas, ja ihmiset sanovat minua Robin Hoodiksi."

Robin Hood! Tuo kuuluisa nimi sai kaikki hämmästyksestä sanattomiksi. Kirkkoväki tuijotti silmät suurina kuuluisaa henkipattoa, ja pelon lamauttamina piispa ja ritari pysyivät vaiti.

"No, piispa", jatkoi Robin, "pyydän teitä vihkimään tämän nuoren parin, jotka ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta."

"En vihi!" huusi piispa kiukkuisesti. "Ensiksikään ei heitä ole kuulutettu kirkossa, ja sen pitää maan lakien mukaan tapahtua kolmesti, kuten hyvin tietänet, Robin Hood."

"Totta on, piispa", vastasi henkipatto, "sen pitää tapahtua, ja heti paikalla. Kuuluttakaa heidät kolme kertaa heti paikalla, herra piispa!"

"En ikinä!" ärjyi piispa.

"Ellette tahdo kuuluttaa", vastasi Robin kylmästi, "täytyy minun tehdä oma piispa. Ottakaa hänen kaapunsa!" Hän osoitti piispaa, ja heti paikalla pari rotevaa jousimiestä riisti mahtavalta mieheltä hänen virkapukunsa.

"Kaapu se munkin tekee ja hiippa piispan", virkkoi Robin Hood nauraen. "No, Pikku John, pue yllesi piispan puku heti ja asetu hänen paikalleen."

Pikku John virnisteli ja puki ylleen piispan puvun. Hän näytti siinä niin eriskummalliselta, että jokainen alkoi nauraa.

"No, astu nyt ylös ja kuuluta nuori pari vaaditut kolme kertaa!" sanoi hänen päällikkönsä, ja Pikku John meni kuoriin. Kaikki katselijat nauroivat katketakseen, kun he näkivät Pikku Johnin piispan puvussa ja piispan paikalla kuuluttamassa nuorta paria, sillä hän teki sen kovin hullunkurisesti ja oli perin oudon näköinen hengenmiehen asussaan.

Pikku John suhtautui tehtäväänsä hyvin vakavasti. Pelosta, ettei kolme kertaa olisi kylliksi, hän jatkoi kuuluttamista yhä edelleen, kunnes oli suuren ilon vallitessa kuuluttanut heidät seitsemän kertaa. Sitten Robin käski hänen tulla alas ja kääntyi piispaan päin.

"No herra piispa!" hän sanoi, "valitkaa ja valitkaa pian. Tahdotteko vihkiä nämä uskolliset rakastavaiset vai tulla minun kanssani vankina metsään?"

Piispa vapisi pelosta ajatellessaan, että hänet vietäisiin vankina Sherwoodiin, ja hän suostui nopeasti toimittamaan vihkimisen. Ja kun tultiin kysymykseen: "Kuka on neidon naittaja?" huusi Robin Hood:

"Minä naittaja oon. Hänet Allan-a-Dalelta jos riistää ken, Hän kalliisti maksaa saa."

Ja niin piispa vasten tahtoaan ja ritarin läsnä ollessa vihki Allan-a-Dalen ja hänen rakastettunsa. Nähdessään morsiamensa otettavan häneltä ilman muuta ritari vapisi raivosta, mutta kukaan ei uskaltanut kohottaa sormeakaan tuota kuuluisaa rosvoa ja hänen valiomiehiään vastaan.

Oli harppuniekalla hilpeät häät, Kuninkaallinen morsian; Ja metsän vihreihin siimeksiin, Lähti joukko taas painumahan.

VIII luku

MITEN ROBIN HOOD VOITTI SHERIFFIN PALKINNON

Allan-a-Dalen häiden jälkeen piispa matkusti kiireesti Nottinghamiin valittamaan sheriffille Robin Hoodista.

"Kuninkaamme Rikard on pannut teidät tänne hallitusvallan edustajana ylläpitämään järjestystä", pauhasi vihainen piispa, "ja te sallitte tuon uppiniskaisen henkipaton vallita maata aivan kuin hän olisi kuningas Rikardin sijainen!" Ja kaiken kaikkiaan piispa haukkui sheriffin niin pahanpäväiseksi, että tämä tuli kovin levottomaksi siitä, että asia joutuisi kuninkaan kuuluville.

"Jos kuninkaalle valitetaan, mikä on hyvin todennäköistä", sanoi sheriffi itsekseen, "olisi minun parempi itse mennä kuninkaan luo selittämään, millainen vaikeasti käsiteltävä otus tuo Robin Hood on."

Sheriffi matkusti Lontooseen ja kertoi kuninkaalle, ettei hän voinut mitään Robin Hoodille, sillä henkipatot olivat niin mieslukuisat ja rohkeat ja tunsivat niin hyvin metsän joka sopukan, etteivät hänen miehensä voineet saada heitä kiinni!

"Minkä minä sille mahdan?" huusi kuningas. "Etkö sinä ole sheriffi, jonka on huolehdittava näistä asioista? Sinulla on lain koko voima käytettävänäsi rangaistaksesi niitä, jotka sinua loukkaavat. Ellei ankaruus tepsi, niin mieti jokin keino, jolla saat heidät valtoihisi toisella tavalla. Joka tapauksessa mene tiehesi ja katso, että saat heidät masennetuiksi, muutoin sinun käy huonosti."

Nähdessään, että kuningas oli vihoissaan, sheriffi poistui nopeasti hänen näkyvistään ja lähti kotimatkalle. Ratsastaessaan pohjoiseen Nottinghamia kohti sheriffi vaivasi päivän toisensa jälkeen päätään keksiäkseen jonkin juonen henkipattojen pettämiseksi, ja vihdoin hän löi reiteensä ja nauroi ääneensä.

"Nyt tiedän", hän sanoi uudelle päämetsänvartijalle, joka ratsasti hänen vieressään. "Nyt tiedän. Houkuttelen nuo uppiniskaiset lurjukset Nottinghamin kaupunkiin, ja se onnistuu yhtä varmasti kuin paistetun lihan haju houkuttelee luokseen nälkäisen koiran."

"Ja miten se käy, herra?" kysyi päämetsän vartija.

"Näin se käy", vastasi sheriffi. "Tiedätte kai, että Robin Hood ja ne roistot, jotka seuraavat häntä, kehuvat ja kerskailevat olevansa maailman parhaita jousimiehiä; kukaan ei muka ammu maalitauluun tai hirveen niin hyvin kuin he. Minäpä siis kuulutan suuret ampumakilpailut toimeenpantaviksi Nottinghamissa, ja päävoittona tulee olemaan hopeavartinen, kultasulkainen nuoli. Ja sitä, joka voittaa tämän nuolen, tervehditään myös maan etevimpänä jousimiehenä."

"Kyllä käsitän!" sanoi päämetsänvartija nauraen. "Mainio syötti saattamaan nuo kerskailevat roistot teidän käsiinne."

"Varma syötti!" huusi sheriffi, "se on varma, pankaa vain sanani mieleenne. He eivät salli kenenkään voittaa tuota kunnianimeä, ilman että jotkut heistä ovat koettaneet onneaan, ja kun he sitten tulevat kaupunkiin, on minulla valmiina miehiä, jotka tuntevat ja sieppaavat heidät kiinni."

Sheriffi siis palasi kotiinsa. Kohta määrättiin suurten ampumakilpailujen päivä, ja tieto siitä levisi nopeasti. Rajasuutari Lobb toi uutiset Sherwoodiin ja kertoi henkipatoille, että mainioita jousimiehiä maan kaikilta kulmilta saapuisi Nottinghamiin kilpailemaan sievästä palkinnosta ja kuuluisasta nimestä.

"Ja voittajako julistetaan maan parhaaksi jousimieheksi?" sanoi Robin.

"Julistetaan, johtaja!" vastasi Lobb, "ja sanotaan, että kreivikunnan kaikki parhaat jousimiehet tulevat tavoittelemaan palkintoa."

"No niin", sanoi Robin, "luullakseni me pidämme itseämme melko hyvinä ampujina, ja olisi synti ja häpeä antaa jonkun siepata tuo kunnianimi meidän edes yrittämättä siitä kilvoitella."

"Ole varuillasi, johtaja!" sanoi muuan hänen seuralaisistaan, roteva jousimies nimeltään David Doncasteriläinen. "Olen kuullut, että kilpailut ovat vain salajuoni, jotta meidät houkuteltaisiin kaupunkiin ja sitten petettäisiin."

"Tuo on pelkurin puhetta", sanoi Robin Hood. "Olipa se juoni tai ei, minä ainakin menen sinne."

"Miten käynee vain, koen onneain Kun pilkkahan ammutaan."

"Niin menemme", sanoi Pikku John, "ja minulla on suunnitelma mielessäni, miten pääsemme sinne turvallisesti. Jätämme kotiin Lincolnin-vihreät viittamme ja takkimme ja pukeudumme kilpailuun menevien maalaisten tavoin. Silloin sheriffin miehet eivät tunne meitä."

"Kuka valkea, kuka punainen, Ken ruskea, keltainen; Mitä seuranneekin, kilpaillaan Valepuvussa jokahinen!"

"Hyvä, hyvä!" huusi johtaja. "Me seuraamme sinun ehdotustasi, Pikku John."

Tuli sitten suurten ampumakilpailujen päivä, ja Robin Hood ja hänen parhaat jousimiehensä lähtivät Nottinghamiin. He eivät marssineet yhtenä joukkona, sillä se olisi herättänyt ihmisten huomiota, vaan matkasivat kaksin ja kolmin hajallaan suuressa maalaisjoukossa, joka oli matkalla Nottinghamiin katsomaan päivän urheilujuhlaa. Ainoallakaan ei ollut yllään Lincolninvihreää pukua. Pikku Johnilla oli sininen nuttu ja huppu, Much Myllärinpoika oli ruskeissa, Puna-Will valkoisissa, Will Stutely keltaisissa, ja yksinään asteli repaleiseen, punaiseen takkiin ja huppuun pukeutunut mies, ja se oli Robin Hood. Kun Robin tuli kaupungin portille, hän marssi suoraan sisään, jousi olkapäällä. Portin vieressä seisoi muutamia sheriffin miehiä, jotka tunsivat henkipatot. He pitivät tarkkaa vaaria nähdäkseen, tuntisivatko he vihollisensa paikalle keräytyvän väkijoukon seasta.

Kun tuo ryysyinen punatakkinen veitikka tallusteli portista sisään, he katselivat häntä, mutta eivät voineet uneksiakaan, että siinä oli heidän päävihollisensa. Robinilla oli laastaritilkku vasemman silmän päällä, partansa hän oli tätä tilaisuutta varten antanut kasvaa karkeaksi ja takkuiseksi, ja hän käydä löntysteli typerän näköisenä.

"Katsopa tuotakin punapukuista hölmöä", virkkoi nauraen eräs metsänvartija, "näyttää siltä, että jokainen repaleinen renttu rämpii tänne tänään sadankin mailin päästä toivoen voittavansa kultaisen nuolen."

Robin kuuli nämä sanat, mutta naurahteli vain itsekseen ja työntäytyi paikalle, mihin maalitaulut kilpailua varten oli asetettu. Täällä istui sheriffi hevosen selässä, ympärillään vahva vartiasto omia miehiä, ja kun kilpailijat kokoontuivat suureksi joukoksi, hän katseli ja kurkisteli joka suunnalle nähdäkseen jonkin merkin vihaamistaan henkipatoista. Mutta vaikka hänen kavalat silmänsä tuiki tarkkaan tutkivat koko väkijoukon, hän ei voinut keksiä ainoatakaan miestä, joka olisi näyttänyt Robin Hoodin joukkueeseen kuuluvalta.

Samassa ampuminen alkoi, ja kohta kävi ilmi, että parhaita kilpailevia jousimiehiä oli muuan kuuluisa ampuja William Yorkilainen. Mutta vaikka William ampui erittäin taitavasti, ei hän kuitenkaan kyennyt voittamaan eräitä erivärisiin nuttuihin pukeutuneita maalaismiehiä.

Kansa oli mielissään nähdessään noiden huonosti pukeutuneiden miesten pitävän puoliaan tuota kuuluisaa jousimiestä vastaan ja tervehti heitä ilohuudoin.

Huusi muuan mies: "Hei, sinitakki, hei!" "Terve, ruskea!" toinen huus' Ja kolmas ties': "Tuo punainen mies On tarkka kuin perhanuus."

Sillä se oli itse Robin Hood, Jolla puku oli punainen; Milloin ampui vain, heti maaliin sai, Ollen varma ja vakainen.

Vihdoin jäivät William Yorkilainen ja repaleinen punatakkinen mies kahden kilpailemaan. Uusi maalitaulu asetettiin paljon pitemmän matkan päähän kuin edelliset, ja molemmat jousimiehet asettuivat paikoilleen valmiina ampumaan. Heidän oli kumpaisenkin ammuttava kolme nuolta, ja moni taitava jousimies pudisti päätään nähdessään kuinka etäällä maali oli ampumapaikasta.

"Olisipa mainio taito osua edes tauluun noin pitkän matkan päästä", he tuumivat, "keskustaan on turha yrittääkään." Ja äänettömänä väkijoukko odotti, miten noiden kahden kilpaveikon kiista päättyisi. Aivan näiden takana oli sheriffi muutamine ystävineen, kaikki hevosen selässä.

"Täällä on jo ammuttu muutamia verrattomia laukauksia", sanoi muuan sheriffin ystävä. "Tuskinpa olisimme nähneet parempia, vaikka Robin Hood ja hänen miehensä olisivat tulleet kilpailuun."

Virkkoi päätään raapien sheriffi: "Voi, Eipä tänne hän tullutkaan — Oisi tullut kai, vaan ei uskaltanut, Vaikka uljaaksi mainitaan."

Melkein sheriffin hevosen edessä seisoi punatakkinen jousimies nojaten kömpelösti jouseensa, suu tyhmästi ammollaan ja tuijottaen toisella silmällään etäiseen maalitauluun. Mutta niin typerän ja naurettavan näköiseksi kuin Robin tekeytyikin, hänellä oli täysi työ hillitä itseään kuullessaan sheriffin pilkan. Hänen teki mielensä kääntyä ja uhmailla sheriffiä suoraan vasten naamaa, mutta se oli sillä hetkellä liian vaarallista, ja hän pysyi hiljaa mutisten vain itsekseen: "Ennen pitkää saat nähdä, ylpeä sheriffi, että täällä onkin Robin Hood."

William Yorkilainen ampui ensin ja ampui hyvin rauhallisesti ja oikein hyvin. Kaksi nuolta hän sai osumaan maalitaulun keskellä olevaan valkoiseen täplään ja kolmannen vähän sen ulkopuolelle.

"Myönnä hävinneesi, Punatakki!" huusivat Williamin ystävät. "Tuota tulosta et enää voi parantaa. Myönnä hävinneesi ja luovu kilvasta!"

"Minäkin koetan onneani", murisi Robin ääneensä leveällä Pohjois-Englannin murteella ja itsekseen hän lisäsi: "No, Robin, tee parhaasi iloisen Sherwoodin kunniaksi."

Punatakki otti sitten kolme nuolta käteensä ja lennätti ne menemään niin sukkelasti, että toinen oli ilmassa, ennen kuin ensimmäinen oli ennättänyt maalitauluun, samaten kolmas. Mutta katselijoiden ihmeeksi ja ihastukseksi ensimmäinen ja toinen nuoli työnsivät maalitaulun keskustasta pois William Yorkilaisen siihen ampumat nuolet, ja kolmas sattui täsmälleen valkoisen täplän keskelle.

"Punatakki! Punatakki!" kirkui väkijoukko. "Hän on oikea jousimiesten kuningas. Punatakki on voittanut palkinnon."

Siten nuolen kultasulkaisen Ja hopeavartisen Voitti uljas Hood ja omanaan Vei metsähän iloiten.

Kun palkinto oli annettu, sanoi sheriffi Punatakille: "Pyydän sinua, hyvä mies, liittymään metsänvartijoideni joukkoon. Kernaasti ottaisin sinunlaisesi uljaan jousimiehen palvelukseeni."

Mutta Robin pudisti päätään ja sanoi, että hänen täytyi mennä isäntänsä luo. Sheriffi luuli silloin, että Robin oli jonkun herran palvelija ja oli tämän luvalla tullut kilpailuun, eikä sen enempää ahdistellut häntä.

Samoin kuin henkipatot olivat saapuneet kaupunkiin, he lähtivät sieltä kaksittain ja kolmittain ja palasivat jokaikinen turvallisesti metsään. Siellä he naureskelivat ja laskivat iloista pilaa päivän kilpailuista ja ihailivat kultasulkaista nuolta. Robin näytti pikemminkin harmistuneelta.

"Näytät surulliselta, johtaja!" huudahti Pikku John, "ja sinun pitäisi olla iloisin, koska olet voittanut nuolen ja petkuttanut sheriffiä."

"Siinäpä juuri ollaan", vastasi Robin Hood. "Sheriffi ei tiedä, kuinka näppärästi olemme pyydystäneet hänet omaan ansaansa. Minua ei miellytä se, ettei hän tiedä, kuka hänen nuolensa voitti."

"No sehän on helposti autettu", huusi Pikku John. "Minä olen neuvonut sinua ennenkin ja neuvon taas. Kirjoita hänelle kirje, minä vien sen perille."

"Ei, Pikku John!" sanoi Robin. "Ei. En salli sinun palata kaupunkiin."

"Parempi tuuma minulla onkin", sanoi Pikku John hilpeästi nauraen.

"Sen nuoleni päähän kiinnitän Ja ammun kaupunkihin. Kyllä perille saa, kun osoite on, Mihin hyvänsä putoisikin."

Tämä mainio tuuma pantiin heti täytäntöön. Kirje kirjoitettiin ja Pikku John palasi kaupunkiin vaihtamatta sinistä nuttuaan. Lähellä muuria oli korkea rakennus, sheriffin talo, ja Pikku John huomasi, että suuressa eteissalissa oli muuan ikkuna auki: luukku, jolla se yöksi suljettiin, riippui alhaalla. Jättiläinen oli jo kiinnittänyt kirjeen nuolen päähän ja nyt hän jännitti jousensa, ampui nuolen suoraan ikkunasta sisään ja palasi sitten nopeasti metsään.

Kun tämä tapahtui, oli sheriffi juuri asettunut illallispöytään rasittavan päivän jälkeen ja kohotti par'aikaa täysinäistä olutsarvea huulilleen, kun nuoli suristen lensi ikkunasta sisään, iski pöytään ja jäi siihen pystyyn väräjämään.

"Mitä tämä on?" hän huusi. "Minun huoneeseeni ammuttu nuoli? Mitähän se tietää?"

"Siinä on lippu päässä!" huusi palvelija. "Se on jokin ilmoitus."

"Irroita lippu varresta ja anna se minulle", käski sheriffi. Niin tehtiin ja paperi ojennettiin mahtavalle miehelle. Hän silmäili sitä nopeasti yhä vielä pitäen olutsarvea toisessa kädessään, ja koko seurue odotti kiihkeänä saadakseen kuulla, mitä tämä outo asia tarkoitti. Heidän hämmästyksekseen sheriffi karjaisi kiukusta ja iski olutsarven pöytään sellaisella voimalla, että sarvi meni säpäleiksi ja olut valui virtoinaan.

"Mikä on? Mikä on?" huusi puolisen tusinaa ääntä yht'aikaa. "Huonoja uutisiako?"

"Huonoja", karjui sheriffi raivosta vapisten, "ei ainakaan hyviä! Minulla oli tuo päärosvo ja suurvaras aivan vieressäni tänään, ja hän on päässyt livistämään. Kenenkä luulette tuon Punatakin olleen? Kukas muu se oli kuin itse Robin Hood roisto."

Kaikki katsoivat kummissaan sheriffiä. Sekö olisi ollut kuuluisa Robin Hood! Tuo karkea, hullunkurisen näköinen punatakkinen mies? Ja hän se sittenkin oli, koska ampui niin ihmeteltävän taitavasti.

"Voi sentään, sheriffi", sanoi muuan hänen ystävänsä, "olisihan meidän pitänyt se arvata. Niin etevää ampumista en ole milloinkaan ennen eläessäni nähnyt! Ei kukaan muu kuin Robin Hood kykene jännittämään sellaista jousta."

Mutta sheriffi ei ensinkään kuunnellut ystäviensä puheita. Hän oli niin raivoissaan, ettei tiennyt mitä tehdä. Kuten vanha balladi kuuluu:

Kun sheriffi kirjeen sai, Hän päätään raapien luki sen Ja hulluna raivosi vain.

"Juonilla en enää yritä tuota konnaa pyydystää", karjui sheriffi. "Otan hänet väkivoimalla. En päivääkään vitkastele, vaan marssin huomenna heti sitä roistoa vastaan. Uskokaa pois, minä pölytän hänen punaisen takkinsa ja sitten ripustan hänet korkeimpaan hirsipuuhun, mikä milloinkaan on Nottinghamin kunnon kaupunkiin pystytetty."

IX luku

SHERIFFI JA GUY GISBORNE LÄHTEVÄT VANGITSEMAAN ROBIN HOODIA

Seuraavana päivänä sheriffi kokosi vahvan joukon sotilaita ja jousimiehiä, jotka lähtivät Sherwoodiin etsimään henkipattoja. Mutta ihan ensi työkseen hän pani nähtäväksi ilmoituksen, jossa Robin Hoodin päästä luvattiin kolmesataa puntaa.

Sheriffin miesten joukossa oli muuan Guy Gisborne niminen ritari. Guy oli mainio miekkamies, mutta hän vietti huonoa ja hurjaa elämää. Hän oli velkaantunut korvia myöten ja valmis mihin tahansa saadakseen rahaa.

Kuullessaan tästä suuresta palkinnosta hän päätti tavoitella sitä ja luuli edellytyksiään hyviksi, hän kun tunsi metsän hyvin ja luuli löytävänsä sen paikan, missä Robin Hood oleskeli. Hän siis suunnitteli asian yhdessä sheriffin kanssa ja lähti sitten yksinään matkaan valepuvussa.

"Aivan hyödytöntä on vahvan miesjoukon marssia metsään suoraa päätä", sanoi Guy sheriffille, "sillä henkipatot voivat helposti väistää heitä. Minä lähden edeltä vakoilijana ottamaan selvää Robin Hoodin piilopaikasta." Guy Gisborne lähti siis metsään.

Nyt sattui niin, että rastaan äänekäs laulu samana aamuna herätti Robinin hänen metsävuoteeltaan.

"Näinpä minä todellakin merkillistä unta viime yönä", sanoi Robin hieroen silmiään. "Olin taistelevinani kahden rotevan miehen kanssa, ja he voittivat minut ja sitoivat minut ja ottivat minulta jouseni."

Pikku John nauroi. "Unet eivät merkitse mitään, johtaja", hän sanoi. "Joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää."

"Siitä huolimatta me samoilemme tänään metsän halki", sanoi Robin, "ehkäpä kohtaamme uneksimani rotevat miehet."

Aamiaisen jälkeen Robin Hood ja Pikku John lähtivät metsään. Samaan aikaan Puna-Will ja kaksi muuta joukkueen jousimiestä lähti toiseen suuntaan. "Me lähdemme etsimään riistaa", sanoi Will, "eikä pari lihavaa hirvihärkää olisi pahitteeksi, sillä ruoka-aitta on tällä hetkellä tyhjän näköinen."

Joukkueet siis lähtivät matkoihinsa, ja jonkin ajan kuluttua Robin ja Pikku John tulivat isojen tammien ympäröimälle aukiolle. Melkein heti he huomasivat hyvin kummallisen olennon aukion toisessa laidassa.

"Mieskö tuo on vai peto?" huusi Pikku John ihmeissään, "vai itsekö paholainen? Mutta seiso sinä hiljaa, johtaja. Minä otan kohta asiasta selvän."

Robin pyysi heti seuralaistaan olemaan menemättä ja ilmoitti itse ryhtyvänsä seikkailuun. Pikku John loukkautui hieman, ja kun muutamia kiivaita sanoja oli vaihdettu, pyörähti hän vimmoissaan ympäri ja jätti Robinin yksikseen.

"Minä etsin Puna-Willin ja hänen toverinsa", sanoi Pikku John. "Tiedän aukion, josta he aikovat pyytää riistaa."

Pikku John siis lähti matkoihinsa metsän läpi ja saapui aukiolle, jossa luuli tapaavansa ystävänsä. Ja hän näkikin heidät, mutta näky oli ikävä. Kaikki kolme pakeni aukiota niin nopeasti kuin jaloista lähti, ja heitä seurasi ylpeä sheriffi mukanaan hyvän joukon toista sataa jousi- ja keihäsmiestä, ajaen täyttä vauhtia takaa. Tällaista hirveää riistaa olivat onnettomat henkipatot löytäneet.

Samassa taaja nuolituisku mennä suhahti pakenevien jälkeen. Pikku John parkaisi pahasti nähdessään kahden toverinsa suistuvan suin päin maahan kumpainenkin kolmen nuolen lävistämänä. Mutta Puna-Will oli vielä vahingoittumaton ja hän pakeni yhä nopeammin, kun sheriffi karjaisi: "Ottakaa hänet kiinni, pojat! Elävänä tai kuolleena tuo roisto käsiimme!"

Mutta Will oli niin nopsajalkainen, että hän varmasti olisi päässyt pakoon, ellei muuatta miestä olisi ollut. Tämä oli pitkällä sheriffin muun joukon edellä ja hän kykeni juoksemaan ihmeteltävän nopeasti; pian hän oli saavuttamaisillaan Puna-Willin.

"Se on William-a-Trent!" mutisi Pikku John, sillä hän tunsi tuon pikajuoksijan hyvin. "Hän ei saa päästä Willin kimppuun, sillä silloin Will varmasti joutuu kiinni."