JOHDANTO (continued 2)

Pikku John siis jännitti jousensa ja lennätti nuolen suoraan William-a-Trentiä kohden, ja juoksija parahti kovasti ja kaatui maahan nuoli sydämen läpi ammuttuna. Kuten vanhassa balladissa lauletaan:

Ollut William-a-Trentille parempi ois Maata sairasna murheesta Sinä päivänä, kuin olla nuolelle Pikku Johnin alttiina.

Puna-Will juoksi edelleen ja hävisi puiden sekaan, ja Pikku John huudahti harmista. Sillä hänen jousensa, hänen marjakuusesta tehty jousensa, oli mennyttä. Se oli napsahtanut poikki viimeisen nuolen jännityksestä ja oli siis pilalla.

"Voi jousi sä katala, kelvoton, Mistä puusta sä versoitkaan!"

huokaili Pikku John ja yritti hänkin paeta, sillä hän ei voinut enää taistella. Mutta samassa tuoksahti pensaista esiin viisi tai kuusi keihäsmiestä, jotka käskivät hänen pysähtyä. Siinä oli muuan sheriffin väkeen kuuluva tiedustelijajoukkue, joka riensi tovereidensa avuksi kuultuaan takaa-ajon aiheuttaman melun.

Pikku John teki pitkän hyppäyksen päästäkseen vapaaksi ja olisi pujahtanut tiehensä, ellei muuan miehistä olisi pistänyt esiin lujaa saarnipuista keihäsvarttaan ja kampannut häntä kumoon. Pikku John sätkytteli maassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat keihäsmiehet hänen kimpussaan tarttuen käsiin, jalkoihin ja mihin sattui koettaen pitää häntä aloillaan. Viisi heitä oli yhtä vastaan, mutta lukumäärästään huolimatta he eivät olisi päässeet voitolle, ellei lisäväkeä olisi saapunut kiireesti. Kahdesti jättiläisen onnistui päästä jaloilleen keihäsmiesten rimpuillessa hänessä kuin koirat leijonan kimpussa, ja kahdesti he painoivat hänet maahan. Sitten hän sai toisen suunnattoman nyrkkinsä vapaaksi, ja pari hirmuista iskua kellisti kaksi ahdistajaa pökertyneinä hänen jalkoihinsa.

Mutta samassa hetkessä riensi paikalle tusinan verran tai enemmänkin sheriffin miehiä hyökäten hänen kimppuunsa. Näin suuren ylivoiman edessä oli Pikku Johninkin pakko alistua ja pian hänet oli sidottu käsistä ja jaloista ja siinä hän makasi avuttomana heidän armoillaan.

Sheriffi tuli miesten luo ja nauroi julmasti. "Yksi ainakin hirsipuuhun", hän sanoi, "ja iso junkkari päälle päätteeksi. Nostakaa hänet pystyyn, pojat, ja sitokaa lujasti puuhun. Siinä hän on hyvässä tallessa, kunnes olemme saaneet muutamia lisäksi kiinni hänen rinnalleen riippumaan. Mitä sinuun tulee, sinä katala konna", sheriffi jatkoi vankiin kääntyen, "sinut raahataan yli laaksojen ja ylänköjen ja hirtetään kukkulalle, ja korkealle sinä pääsetkin heilumaan."

Mutta Pikku John ei ollut pelkuri, vaikka katsoikin kuolemaa silmästä silmään. Hän nauroi ja katseli sheriffiä rohkeasti silmiin. "Jos niin on taivaan tahto", huudahti Pikku John, "menee sinun tuumasi vieläkin myttyyn, ylpeä sheriffi, huolimatta kaikesta, mikä on ollut ja mennyt."

Mutta nyt meidän on jätettävä Pikku John avuttomana vankina julmien vihollistensa käsiin ja lähdettävä katselemaan, mitä hänen päällikkönsä sillä välin puuhaili.

Robin Hood lähti astelemaan aukiota eteenpäin ja lähestyessään outoa olentoa huomasi pian, että se oli pitkä, vahva mies, joka nojasi puuta vasten ja oli verhottu mitä kummallisimpaan viittaan. Sillä viittana hänellä oli tummanruskea nahka, kuivettunut hevosen nahka, johon oli jätetty pää, häntä ja harja. Vieraan pää tirkisti hevosen pään alta, harja hulmuili hänen hartioillaan ja häntä roikkui jalkojen välissä. Merkillisempää kuvatusta Robin ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta hän näytti toimen mieheltä, sillä hänellä oli vankka jousi olalla ja sivulla riippui miekka ja tikari.

"Hyvää huomenta, hyvä mies", sanoi Robin ystävällisesti. "Sinullapa on vankka jousi ja luullakseni olet hyvä jousimies."

"Vankka on jousi", vastasi toinen, "mutta tänään en ole ajamassa hirveä. Olen eksynyt tähän sankkaan metsään. Kuka olet?"

"Olenpahan vain Locksleyn miehiä", vastasi Robin. "Se on tuon metsän takana oleva kylä."

"Ja tunnetko tiet metsässä?"

"Uskallan vannoa, ettei kukaan tunne niitä paremmin", vastasi Robin. "Jos haluat, rupean oppaaksesi."

"Hyvä on", sanoi vieras. "Kuulehan siis, kelpo mies. Olen Robin Hoodia etsimässä. Opasta minut tuon uljaan henkipaton piilopaikalle, sillä mieluummin haluaisin kohdata hänet kuin saada tuohon kouraani neljäkymmentä puntaa puhdasta rahaa."

Robin katseli häntä tarkemmin ja tunsi hänet. "Sehän on Guy Gisborne", sanoi Robin itsekseen. "Hän on aina ollut petturin ja elostelijan maineessa. Hohoi! Kyllä käsitän, minkä vuoksi hän mieluummin haluaisi kohdata minut kuin saada neljäkymmentä puntaa. Arvattavasti olisi minun pääni, jos hän minut petoksella saisi surmatuksi, paljon suuremman arvoinen."

"No niin", sano Robin ääneensä, "jos sinä niin kiihkeästi haluat tavata Robin Hoodia, niin luullakseni osaan opastaa sinut paikalle, missä hänet voi kohdata. Mutta minä en ole sellainen, joka tahtoisi olla oppaana miehelle, joka osaa kantaa jousta, mutta joka mahdollisesti ei osaa sitä jännittää."

"Minäkö en osaisi?" huudahti Guy Gisborne. "Määrää maali, mies, näytän sinulle heti, osaanko vai enkö osaa ampua."

Tähän Robin pyrkikin, sillä hän oli valmis antautumaan jousikilpailuun jokaisen metsässä kohtaamansa vieraan kanssa.

Maali siis määrättiin, ja kohta vieras huomasi, ettei hän ensinkään kyennyt kilpailemaan Locksleyn miehen kanssa.

"Jumala sinua siunatkoon, kelpo mies", huusi sir Guy taputtaen Robinia olkapäähän. "Sinä ammut tavallista paremmin. Jos sydämesi on yhtä hyvä kuin kätesi, olet kohta uljaampi mies kuin itse Robin Hood. Mikä on nimesi? Mielelläni tahtoisin tietää sinusta enemmänkin."

"Sitä en totisesti ilmoita", huusi Robin, "ennen kuin sinä olet sanonut omasi." Robin luuli vieraan ilmoittavan väärän nimen, mutta siinä hän erehtyi.

"Kuljen metsät ja maat", näin lausui hän, "Vannoin Robinin sieppaavain; Ja tietää jos tahdot, niin Gisbornen Guy On oikea nimeni ain'."

"Vai niin, vai niin", sanoi Robin Hood. "Sitäpä vähän ajattelinkin. Tiesinhän, ettei kukaan hevosen nahkaan pukeutunut talonpoika kanna ritarin metsätorvea viittansa alla."

"Se on totta, hyvä mies", sanoi sir Guy nauraen, "ja kun olen saanut tuon Robin Hood roiston kiinni, tarvitsee minun vain puhaltaa tähän torveen, niin ystäväni, sheriffi, joka on täällä metsässä, tietää minun voittaneen ja suuri palkinto on minun."

Henkipaton posket karahtivat punaisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät.

"No, ota hänet sitten kiinni, sir Guy Gisborne", Robin huusi, "sillä hän seisoo tässä edessäsi. Minä olen Robin Hood!"

Sir Guy oli nähtävästi epäillyt jotakin tämäntapaista ja valmistautunut siihen, sillä tuskin oli Robin Hood lausunut nämä sanat ja ennen kuin henkipatto oli tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen aseisiinsa, Guy Gisborne sieppasi tikarinsa ja yritti iskeä Robinia sydämeen. Vain Robinin verraton ketteryys pelasti hänet. Hän hypähti sivullepäin ihmeteltävän nopeasti, ja terävä ase välähti vajaan tuuman päässä hänen rinnastaan.

"Ruma isku, herra ritari!" huudahti Robin, "mutta sinun arvoisesi isku tosiaankin, sinä kurja petturi! Iskeä miestä, joka ei ole edes yrittänyt tarttua aseisiin! Mutta nyt me niitä mittelemme, mies miestä vastaan."

Robin Hood oli vetänyt oivan lyömämiekkansa, ja sir Guy Gisbornella oli jo miekankahva kädessään. Sanaakaan virkkamatta petollinen ritari hyökkäsi Robin Hoodin kimppuun raivon vimmalla ja täydellisesti luottaen siihen, että voittaisi helposti. Jousen käytössä hän ei vetänyt Robinille vertoja, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, että tavallinen talonpoika kestäisi kahtakaan minuuttia hänen miekkansa edessä. Hän oli kreivikunnan parhaita miekkailijoita ja oli kauan harjoitellut tämän ritarillisen aseen käyttöä.

Mutta kului kaksi minuuttia, ja viisi, ja kymmenen, ja sir Guy Gisborne alkoi käsittää, ettei tässä niin helposti voittoa tulisikaan. Aluksi Robin oli tyytynyt puolustautumaan, sillä ritarin hyökkäys oli niin raivokas, että Robinilla oli täysi työ pitää päänsä ja ruumiinsa tuon viuhuvan miekanterän ulottuvilta. Mutta pian hyökkäyksen kiihkeys laimeni, sillä sir Guy ei jaksanut kauan jatkaa sellaista iskusadetta, ja vielä päälliseksi hän oli liian hyvän miekkailun tuntija tuhlatakseen kaiken voimansa samalla kun vastustaja pysyi virkeänä. Mutta edelleen kalskahtelivat miekat ripeästi yhteen ja vimmattua taistelua jatkui, kunnes Robin kompastui tammen juureen ja kaatui nokilleen.

Silloin sir Guy osoitti häikäilemättä, kuinka raaka ja epäritarillinen hän luonnostaan oli. Todellinen ritari olisi pidättänyt miekkansa kohteliaasti ja antanut vastustajan nousta, mutta Guy Gisborne hyökkäsi eteenpäin ja suuntasi hirvittävän iskun maassa makaavaan mieheen. Onneksi hän kiihkoissaan iski liian aikaisin, eikä iskun täysi voima kohdannut Robinia, vaikka hän saikin haavan kylkeensä.

Sir Guyn miekka kohosi antaakseen viimeisen surmaniskun, kun Robin huudahti: "Ah, kautta pyhän neitsyen, ei ole vielä milloinkaan kohtalo sallinut kenenkään kuolla ennen aikaansa!"

Ja samassa hän hyppäsi kuin villikissa suoraan Guy Gisbornen kurkkuun, hyökkäsi miekka sojossa ritarin puolustuspiirin sisäpuolelle ja iski kirkkaan terän suoraan Guy Gisbornen ruumiin läpi. Sillä lailla siis tämä, joka jo oli pitänyt itseään voittajana, joutuikin samassa silmänräpäyksessä itse voitetuksi ja sai surmansa.

Hetken aikaa Robin Hood seisoi katsellen kukistetun vihollisensa ruumista, sitten hänen haavassaan tuntuva kipu sai hänet muistamaan omaakin nahkaansa. Hän siis riisui ihokkaansa ja tarkasteli vammaa. Se ei ollut niin vaarallinen kuin tuskallinen, pelkkä lihashaava vain, ja hän sitoi sen niin hyvin kuin taisi eikä pitänyt siitä sen enempää lukua, sillä hän oli huolissaan miestensä turvallisuudesta.

"Sheriffi on suurella miesvoimalla metsässä", ajatteli Robin. "Hyvä, uljaiden miesteni on heti saatava asiasta tieto, muutoin retkeilevät joukkueet joutuvat tuon vanhan pyövelin käsiin. Niin, ja minun on itsenikin oltava varuillani."

Robin mietti hetkisen, veti taas ihokkaan ylleen ja sieppasi sir Guyn hevosnahan. Parissa minuutissa hän oli muuttanut ulkonäkönsä, niin että näytti aivan Guy Gisbornelta. "Nyt eivät sheriffin miehet pidätä minua, jos kohtaan jonkin joukkueen", hän ajatteli, "he pitävät minua Guy Gisbornena, joka on etsimässä Robin Hoodia." Ja niin hän lähti kulkemaan mukanaan kaatuneen miehen jousi, nuolet ja metsätorvi.

Astellessaan kukkulan rinnettä Robin kuuli etäältä huutoa ja hoilotusta ja sekavaa äänten hälinää, siellä sheriffi ja hänen miehensä ajoivat Puna-Williä takaa. Robin juoksi kukkulan laelle ja katseli ympärilleen. Korkealta paikaltaan hän näki kaikki; Will pakeni kaukana, ja toisaalla taas kookas mies oli sidottu puunrunkoon.

"He ovat saaneet kiinni Pikku Johnin!" huudahti Robin, "ja hänet pitää pelastaa. En tahdo menettää parasta miestäni."

Juuri samalla hetkellä Robin näki erään miekkamiehen kohottavan miekkansa, aivan kuin iskeäkseen sen Pikku Johnin ruumiin läpi. Se oli vain julmaa leikkiä, jotta vanki saataisiin kalpenemaan, mutta Robin luuli sitä surmaniskuksi. Kääntääkseen kiinniottajien huomion vangista hän kohotti sir Guyn torven ja puhalsi siihen voimakkaasti. Hänen tuumansa onnistui. Robin näki että kaikkien katseet heti kääntyivät kukkulalle päin, jossa hän seisoi.

Sheriffi kuuli merkkitoitotuksen ja taputti käsiään ilosta. "Sir Guyn torvi!" hän huudahti. "Uutisista parhainta se merkitsee, sillä hän sanoi, ettei puhaltaisi ennen kuin oli surmannut Robin Hoodin. Ja tuoltapa hän tuleekin itse hevosennahkaan pukeutuneena."

Sheriffi riensi kummallista olentoa vastaan, jonka kasvot olivat piilossa hevosen pään alla ja jonka vartaloa peitti iso nahka riippuvine, hulmuavine häntineen ja harjoineen.

"Mitä kuuluu — mitä kuuluu, sir Guy?" huusi sheriffi, kun he kohtasivat toisensa. "Oletteko tavannut Robin Hoodin?"

"Olen, herra sheriffi", vastasi hevosen nahkaan pukeutunut mies. "Guy Gisborne ja Robin Hood kohtasivat tosiaankin toisensa. Jos menette erään suuren tammen luo tästä kaksi mailia etelään, löydätte Robin Hoodin viittaan puetun miehen tammen juurelta."

"Hyviä uutisia — mainioita uutisia!" huusi sheriffi käsiään taputtaen. "Tänä päivänä vapautuu siis metsä kahdesta eniten pelkäämästäni roistosta. Sillä jos te olette surmannut päällikön, olen minä siepannut palvelijan. Katsokaa, tuo puuhun sidottu mies ei ole kukaan muu kuin Pikku John."

"Pikku John", sanoi hevosen nahassa oleva mies. "Onko tuo Pikku John?"

"On, hän se on", nauraa hihitti sheriffi. "Oi onnen päivää! Tämä merkitsee koko joukkueen tuhoa. Johtaja ja etevin mies menetetty yhdellä iskulla; henkipatot pakenevat metsästä, sen takaan. Mutta nyt tietysti pyydätte minulta palkintoanne, sir Guy, eikö niin?"

"Pyydänpä hyvinkin, herra sheriffi", sanoi hevosennahkainen mies. "Pyydän teiltä palkintoa, nimittäin tätä: olen surmannut päällikön — antakaa minun surmata palvelijakin."

"Mutta entä ne kolmesataa puntaa, jotka olen luvannut?" läähätti sheriffi.

"En halua penniäkään", kuului vastaus.

Hetken aikaa sheriffi tuijotti kovasti ihmeissään, sitten hän vilkutti silmää ymmärtävästi.

"Varmastikin sir Guy on tullut hulluksi tai riivatuksi", hän ajatteli. "Myönnyn tähän hänen hulluun oikkuunsa ja pistän itse palkinnon taskuuni", sillä paitsi itseään sheriffi rakasti vain isoa raha-arkkuaan. Hän siis heti paikalla suostui pyyntöön. Sitten hevosennahkaan pukeutunut mies astui eteenpäin ja jäi seisomaan vangin eteen. "Pulska mies!" hän sanoi, eikä Pikku John voinut olla hätkähtämättä, sillä hän tunsi äänen. Sitten hevosen pää kohosi aivan kuin Guy Gisborne olisi halunnut paremmin nähdä kuuluisaa Pikku Johnia ja vanki katseli rauhallisesti varsin tuttuihin kasvoihin ja mutisi itsekseen: "Nähtävästi on taivaan tahto, että minä tänään pääsen vapaaksi."

"Päällikön minä surmasin miekalla", sanoi hevosen nahassa oleva mies, "mutta palvelijan lopetan puukolla", ja hän otti esiin leveäteräisen, terävän irlantilaisen puukkonsa.

Sheriffi ja hänen miehensä kokoontuivat aivan sir Guyksi luulemansa miehen ympärille, mutta hän hääti heidät kaikki pois.

"Pysykää taempana — pysykää taempana!" hän sanoi. "Haluan yksin mennä kuolemaan tuomitun luo kuulemaan hänen viimeisiä sanojaan ja toivomuksiaan."

Hän siis meni yksin vangin luo, iso puukko kädessä. Ja kun hän pääsi vangin rinnalle, välähteli puukko viiltäen siteet poikki, ja vanki oli vapaa. Sitten Robin antoi sir Guyn jousen ja nuolet Pikku Johnin käteen ja veti omansa esiin nahan alta, ja ennen kuin sheriffi miehineen ehti liikauttaa sormeakaan, oli henkipatoilla nuolet jousessa laukaisuvalmiina. Ja Pikku Johnin mahtava ääni kaiuetteli: "Hood, Hood! Robin Hood!" Ja hevosen pää viskattiin taaksepäin ja näkyviin tulivat kasvot, jotka eivät olleet Guy Gisbornen, ja muuan sheriffin miehistä huusi: "Sehän on Robin Hood itse! Petosta! Petosta! Paetkaa toverit, olemme hukassa!" Peloissaan hän luuli koko henkipattojen lauman olevan heidän kintereillään, ja samoin ajattelivat hänen toverinsa, ja niin kääntyi koko jousi- ja miekkamiesten valtava joukko pakoon kahden kuulun jousimiehen edestä. Entä heidän herransa sheriffi? Niin, hän pakeni ensimmäisenä ja etumaisimpana kannustaen hevostaan täyteen laukkaan yli metsän mättäiden.

Kun käteensä sieppasi Pikku John Guyn jousen nuolineen Ja jännitti sen, luuli sheriffi tuo Jo loppunsa koittaneen. Jo loppunsa koittaneen.

Hän täyttä vauhtia Nottinghamiin Lähti kotiinsa pakenemaan. Koko joukko muu teki samaten, Ei jäänyt ainoakaan.

Mutta aivan ehjin nahoin ei sheriffikään päässyt. Sillä Pikku John huomasi hänet, kun hän pakeni, ja lähetti vankan sirisevän ja surisevan nuolen hänen jälkeensä, ja se tunkeutui hänen oikean olkapäänsä läpi, niin että sheriffi pakeni Nottinghamiin tuskasta voihkien ja pahasti haavoittuneena ja sadatellen päivää, jolloin oli lähtenyt suurella miesvoimalla vangitsemaan Robin Hoodia.

X luku

ROBIN HOOD OTTAA OSAA NAHAN PARKINTAAN

Oli nahkur' Arthur-a-Bland ilomieli — Hei tieltäni, poijat, pois! Koko Nottinghamissa ei Ole urhoa toista vertaista, Joka hänestä voiton vei.

Pitkä piikkisauva kun olalla astuu, Hei tieltäni, poijat, pois! Kyllä kaikista selviytyi; Kaksin, kolmittain miehet pakeni vain, Milloin nahkuri näyttäytyi.

Kun kaunisna kesäaamuna kerran, Hei tieltäni, poijat, pois! Lähti hirveä ampumaan Tuonne Sherwoodin sulometsihin, Robin Hood oli vastassaan.

Nottinghamissa ei vallinnut vähintäkään epäilystä kaupungin parhaan sauvaottelijan etevyydestä. Milloin hyvänsä joku vieras sattui tulemaan sinne ja vaati miehet kilpasille, nauraa virnistelivät kaupunkilaiset ja lähettivät hakemaan Arthur-a-Blandia. Arthur astuikin heti ulos parkkiammeestaan, tarttui isoon piikkisauvaansa ja oli valmis ottelemaan. Vieras lähti sitten matkoihinsa jäsenet hellinä, ja parkittuaan vieraan nahan Arthur-a-Bland palasi lehmännahkojaan parkitsemaan.

Niin kuulu oli hänen maineensa, että vain pitkän matkan takaa saatiin miehiä kilpailemaan hänen kanssaan. Kaikki paikkakunnan sauvaottelijat tunsivat hänen suuren karttunsa pelottavan voiman ja myönsivät hänet ilman muuta voittajaksi.

No niin, vaikka Arthur-a-Bland olikin oivallinen nahkuri, ei hänen sydämensä kokonaan ollut kiintynyt tähän työhön. Hän rakasti iloisen salon vihreyttä ja usein, kun hän raaputteli nahkojaan tai liotteli parkkejaan, hänen ajatuksensa lensivät ikävästä parkkiammeesta metsän viihtyisiin siimeksiin, missä aurinko paistoi pitkin aukioita ja täplikäs hirvi äänettömänä ja nopeana pakeni valtavien puiden suojaan.

Eräänä viehättävänä kesäaamuna hän heitti työnsä sikseen ja päätti kaiken uhalla viettää tämän ihanan päivän metsässä nähdäkseen jonkin punahirven vilahtavan ohitseen ja saadakseen vähän maistella ikävöimäänsä vapaata ulkoilmaelämää. Hän siis otti jousensa nuolineen ja ison sauvansa, jota ilman hän ei milloinkaan liikkunut, ja lähti Sherwoodiin viettämään päiväänsä metsän helmassa.

Päivä oli hyvin helteinen, ja asteltuaan yli kolme tuntia yhä syvemmälle metsään Arthur-a-Bland tunsi itsensä lämpimäksi ja hieman väsyneeksikin ja heittäytyi maahan lepäämään pähkinäpensaikon alla olevalle sammalpenkille. Maatessaan siinä hän näki semmoista, mikä hänestä oli hauskempaa katseltavaa kuin mikään muu: lauma siroja, täplikkäitä hirviä asteli hitaasti etäistä metsäaukiota pitkin.

Arthur katseli niitä jonkin aikaa ja huomasi, että hirvet tulivat häntä kohti, ja kun tuuli puhalsi niiden suunnalta häneen päin, ne nähtävästikään eivät keksisi häntä. Uljas uros johti laumaa, ja Arthurin sormia syyhytti, hän halusi laskea laukauksen tuohon komeaan hirveen. Hän siis jännitti jousensa, asetti nuolen jänteeseen ja alkoi hiipiä vastatuuleen laumaa kohti.

Mutta Arthurin tietämättä seurasi kookas, sirorakenteinen mies, jolla oli yllään Lincolnin-vihreä puku, hänen jokaista liikettään. Se mies oli itse Robin Hood!

Aluksi Robin oli luullut häntä joksikin omista miehistään, mutta nahkurin nahkatakki ja -huppu saivat hänet pian luopumaan siitä ajatuksesta.

"Kautta pyhän äidin, tämäpä näyttää merkilliseltä", Robin mutisi. "Mies ei kuulu minun väkeeni, eikä ole metsänvartijakaan. Mitä tekemistä hänellä lienee metsässä? Mutta kas vain, eikö tuo hävytön lurjus aiokin ilman muuta ampua yhden meidän mainion hienoista hirvistämme."

Kun Robin sanoi "meidän", hän tarkoitti sillä itseään ja kuningasta. Sillä Robin oli nykyisin niin suuressa määrin metsän herrana, että katsoi hirvien kuuluvan yhtä paljon hänelle kuin kuninkaalle. Robin oli siis heti paikalla vastahangassa ajatellessaan, että joku nahkatakkiin ja -huppuun pukeutunut mies ampuisi yhden hänen komeimmista johtajahirvistään. Hän astui esille ja huusi vieraalle:

"Ken olet sä rohkea metsämies, Mi täällä samoilet, Ja varkaan lailla kuninkaan Jalohirviä väijyilet?"

Arthur-a-Bland katseli tarkkaavaisena vastatullutta.

"Metsänvartija hän ei ole", mietti Arthur. "Tunnen heidät jokaikisen. Enkä muista välitäkään." Hän siis vastasi rohkeasti: "Ja kuka olet sinä minua siitä estämään ja melullasi pilaamaan koko laukauksen."

"Olen tämän metsän kaitsijoita", vastasi Robin Hood, "ja vartioin kuninkaan ja omia hirviäni! Minun on siis estettävä sinua menemästä syvemmälle metsään."

"Missä ovat toiset?" tiedusteli Arthur-a-Bland.

"Ketkä toiset?" kysyi Robin tiukasti.

"No ne toiset, joita tarvitset avuksesi, ennen kuin voit estää minua menemästä", vastasi Arthur-a-Bland virnistellen.

Robin oli kuin tuli tappuroissa heti paikalla, kun viitattiin sellaiseen, ettei hän yksinään kykenisi saamaan tahtoaan läpi.

"Ei", hän sanoi, "minulla ei ole ketään selkäpuolellani enkä minä apua kaipaakaan. Älä ärsytä minua, mies, iskemään kalloasi murskaksi hävyttömyytesi palkaksi!"

Mutta sen sijaan, että olisi näyttänyt pelästyneeltä, Arthur-a-Bland vain nauraa virnisteli entistäkin leveämmin.

"Näyttääpä sinulla, herra vartija, tosiaankin olevan miekka ja jousi", hän sanoi, "mutta niillä aseilla en välitä taistella. Etkö jättänytkin sauvaasi tuonne nurmelle, silloin kun lähdit minua puhuttelemaan? Sauva aseenani haluaisin taistella kanssasi."

"Sopii se yhtä hyvin kuin jokin muukin opettamaan sinulle, ettei ole hyvä tulla tänne metsään muiden asioihin sekaantumaan."

Sitten henkipatto aukaisi vyönsä, laski maahan miekkansa ja jousensa sen viereen, tarttui vankkaan tammiseen sauvaansa ja astui nahkurin eteen. Arthur-a-Blandilla oli jo sauvansa tasapainoasennossa, ja tavasta, jolla hän sitä piteli, Robin ensi silmäyksellä huomasi hänet eteväksi ottelijaksi.

"Odota hetkinen", Robin sanoi. "Eläköön vanha Englanti ja rehellinen peli! Minun sauvani on luullakseni pitempi kuin sinun. Mitataan, ja minä katkaisen omani lyhyemmäksi, sillä muuten peli on epärehellistä."

"Pituuksista viis'", sanoi Arthur-a-Bland huolettomasti nauraen. "Minun sauvani on kyllin pitkä antamaan sinulle kunnollisen selkäsaunan! 'Sen pituus jalkaa kahdeksan, kuin pienen hirven vasikan, se sinut maahan lyö'."

Tämän kuullessaan Robinin pikainen luonto taas kuohahti ja hän lennätti iskun, nopean kuin salaman, Arthur-a-Blandiin. Tämä väisti sen vain osittain, ja raskas kanki kumahti hänen päähänsä saaden veren esiin. Mutta Arthurin vastaisku oli silmänräpäyksellinen ja niin taitavasti suoritettu, ettei Robinin onnistunut väistää, ja nyt hän vuorostaan sai sellaisen iskun päähänsä, että veri valui virtoinaan, ja he olivat siis samassa asemassa, veri vuoti kumpaisestakin.

Tämä viekas isku ja vastaisku olivat opettaneet ottelijoille, että heillä oli sitkeä vastustaja, ja nyt he pitivät toisiaan varovasti silmällä, tekivät valehyökkäyksiä, antoivat iskuja ja vastaiskuja, vankkojen tammisauvojen kalahdellessa ja kumahdellessa yhteen.

Arthur-a-Bland oli toivonut saavuttavansa jonkin tavallisista helpoista voitoistaan, sillä kukaan tavallinen mies ei voinut vastustaa häntä viittäkään minuuttia, ja hän alkoi jo pitää tätä vartijaa etevimpänä miehenä, mikä milloinkaan oli hänen kanssaan metsäsauvoja mitellyt.

Robin taas oli sitä mieltä, että tämä nahkatakkinen ja -huppuinen mies oli sitkein junkkari, minkä hän milloinkaan oli kohdannut. Robin kokeili jokaista osaamaansa temppua, mutta toinen tiesi aina vielä paremman ja henkipatto sai enemmänkin kuin pari kolme ovelasti suunnattua iskua, hänen oman sauvansa osuessa vain harvoin nahkatakkiin. Mutta Robin pani parastaan ja koetti kaikin voimin ja taidoin saavuttaa voittoa.

He kiertelivät, he kaartelivat Kuni jahdissa karjujen. Mihin iskisi niin, jotta turruksiin Sais toiselta jäsenen?

Näin iskivät, iskivät innoissaan Puolen kolmatta tuntia; Kanget kalskahteli, kaiku kertoeli Miesten tuimasta touhusta.

Vihdoin nämä molemmat verrattomat kilpailijat herkesivät taistelemasta pelkästä uupumuksesta ja kumpikin nojasi huohottaen sauvaansa hien valuessa virtoinaan pitkin kasvoja.

"Hillitse kätesi, kelpo mies", sanoi Robin. "Jätämme tämän riidan sikseen. Me vain turhaan pieksisimme toisiamme. Minä annan sinulle oikeuden kulkea Sherwoodin metsässä."

"Paljon kiitoksia tyhjästä", nauraa hihitti Arthur-a-Bland. "Jos olen saavuttanut sen oikeuden saan siitä kiittää sauvaani enkä sinua."

"Mikä sinä olet miehiäsi ja mistä tulet?" huusi Robin iloisesti. "Meidän on tutustuttava lähemmin toisiimme."

"Olen nahkuri", Arthur vastaeli, "Nottinghamissa asustava; Jos sinne on tie, niin maksutta mie Voin nahkasi parkita."

"Kuule, jätä nahkurinhommasi", huusi Robin. "Lähde minun seurassani salolle. Vannon, että sinä olet lujakätisin mies, minkä olen kohdannut sen jälkeen kun värväsin Pikku Johnin joukkueeseeni."

"Pikku Johninko sanoit?" huudahti Arthur-a-Bland. "Melkeinpä jo alan arvata, kuka on otellut kanssani niin uljaasti. Mikä on siis nimesi."

"Olen Robin Hood!" vastasi henkipatto.

"Voi ihme ja kumma!" huusi nahkuri. "Oletko sinä tosiaankin täällä iloisessa metsässä kiertelevien henkipattojen kuningas? Monta päivää olen ajatuksissani viettänyt seurassasi. Tässä käteni. Nimeni on Arthur-a-Bland; me kaksi emme milloinkaan eroa."

"Tervetuloa joukkoomme, Arthur-a-Bland", sanoi Robin Hood, kun he puristivat kättä, "sillä sinä olet yhtä etevä sauvaottelija kuin meidän oma Pikku Johnimme."

Sitten Arthur sanoi:

"Voi kerropa, kerropa kernaasti, Sitä mielin mä kuunnella, Miten voi Pikku John, hän sukua on Mulle äitini puolelta."

"Mitä, haluaisitko nähdä Pikku Johnin?" sanoi Robin. "Se käy helposti laatuun, sillä minun uskollinen seuralaiseni ei milloinkaan ole kaukana päälliköstään."

Ja samassa hän pani torvensa huulilleen ja puhalsi pitkään ja kimeästi. Hetken kuluttua tuli kookas mies juosten metsästä ja riensi heidän luokseen.

"Mitä tahdot, johtaja?" huusi Pikku John. "Ole hyvä ja kerro. Olet viskannut maahan miekkasi ja jousesi ja seisot sauva kädessä tätä miestä vastassa. Pelkään, että asiasi ovat hullusti." Pikku Johnilla oli täysi syy arvella näin, sillä veri oli virrannut Robinin kasvoille ja kuivunut siihen, niin että hän näytti omituisen ja surkean näköiseltä.

Mutta Robin virkkoi naurahtaen:

"Niinpä seisonkin, minut seisomaan sai Tuo nahkuri nuhteeton; Hauska veitikka, työssä taitava, Hyvin nahkani parkinnut on."

"Ansaitseepa hän kiitokset, kun on siihen pystynyt", huusi Pikku John, "mutta älköön luulkokaan saavansa noin piestä päällikköäni minun puuttumatta asiaan. 'Koska taitava on, munkin parkitkohon, siis käykäämme ottelemaan.'"

"Ei suinkaan", huusi Robin Hood. "Kyllin on jo oteltu. Sitä paitsi olisi sukulaisten häpeällistä ruveta taistelemaan, sillä hän on käsittääkseni 'kelpo porvari, sinun sukuasi ja nimeltään Arthur-a-Bland'."

"Mitä, onko hän serkkuni Arthur-a-Bland, Nottinghamin paras sauvaottelija?" huusi Pikku John.

"Onpa niinkin, Pikku John, täällä minä olen", sanoi nahkuri astuen eteenpäin ja sysäten nahkahuppunsa taemmas.

"Tervetuloa, serkku, metsäläiseksi", lausui Pikku John iloisena, ja sukulaiset puristivat toistensa käsiä ja Arthur virkkoi: "Olen tästä päivästä metsien mies, elän ja kuolen kanssasi."

Robin Hood oli hyvillään saadessaan niin uljaan alokkaan, ja Pikku John ja Arthur-a-Bland taas olivat iloiset kohdattuaan toisensa. Ja niin mielissään he olivat kaikki asian onnellisesta lopusta, että Robin Hood tarttui kumpaakin käteen alkaen tanssia tammen ympäri.

Pyöriessään Pikku John viritti hilpeän laulun, ja metsä kaikui heidän laulustaan ja iloäänistään.

Kolme meittiä on, kolme meittiä on Ylen iloista veitikkaa.

XI luku

MITEN SHERIFFI SAI OMITUISEN PALVELIJAN

Eräänä päivänä muutamia viikkoja sen jälkeen kun Arthur-a-Bland oli liittynyt henkipattoihin, saapui metsään huhu, että sheriffillä oli uusia suunnitelmia tekeillä ja että hän kokoili vahvoja joukkoja vanhoja vihamiehiään vastaan.

"Olisipa hauska tietää, mitä sheriffi tällä kertaa suunnittelee", sanoi Robin Hood. "Rajasuutari Lobb ei ole lähettänyt meille minkäänlaisia tietoja."

"Pian me saamme asiasta selvän muutenkin", sanoi Pikku John. "Tänä päivänä menen valepuvussa Nottinghamiin ja tuon sinulle kaikki torilta ja oluttuvista saatavissa olevat uutiset, ja jostakin paikasta minä varmasti saan tietää, mitä on tekeillä."

"Ole varuillasi, Pikku John — ole varuillasi", sanoi hänen johtajansa. "En tahtoisi menettää sinua koko kristikunnan uutisista."

"Ei hätää, johtaja", sanoi iso mies, "kyllä minä itsestäni huolen pidän."

Samana iltapäivänä astui Nottinghamin portista sisään ryysyinen, raajarikko kerjäläisrähjys. Kävellessään hän ontui pahasti, toinen olka oli toista puolen jalkaa korkeammalla, kasvot vinoon vääntyneet ja laastarilappu toisen silmän päällä. Portilla olevat vartijat laskivat ryysymekosta raakaa pilaa, mutta kerjäläinen ei ollut siitä tietääkseenkään, mennä nilkutti vain nöyrästi eteenpäin, aivan kuin etsien paikkaa, missä voisi levähtää. Hän kulki torin yli, kääntyi sivukadulle ja poikkesi sitten pienelle kujalle. Siellä hän pysähtyi pienen kaupan tai paremminkin kojun eteen, joka yöksi suljettiin lautaluukulla. Se oli rajasuutarin työpaja, ja sieltä tapasi säännöllisesti ahkerasti ompelevan ja nakuttavan rajasuutari Lobbin, mutta tällä kertaa hänestä ei näkynyt jälkeäkään.

Kerjäläinen kulki työhuoneen läpi ja astui sen perällä olevaan pieneen kamariin. Siellä Lobb makasi karkealla lavitsalla.

"Mitä, oletko sairas, Lobb?" sanoi kerjäläinen hiljaisella äänellä. Lobb tunsi äänen ja valepuvusta huolimatta tiesi kuka tulija oli.

"Olen, Pikku John", vastasi suutari. "Olen ollut sairaana viimeiset kolme tai neljä viikkoa, mutta nyt olen toipumaan päin."

"No sehän hyvä", vastasi iso mies. "Olimmekin kummissamme, kun sinusta ei kuulunut mitään, ja niin lähdin kaupunkiin katsomaan, missä vika oli."

"Viisaasti teitkin tullessasi valepuvussa", vastasi Lobb. "Olen kuullut, millaista kyytiä sinä lähetit sheriffin kotiin, nuoli hartiain läpi ammuttuna. 'Lyhyt virsi ja pitkä hirsi', siinä osasi, ystäväni, jos joutuisit hänen käsiinsä."

"Taidatpa olla oikeassa, Lobb", sanoi Pikku John nauraen, "ja olenkin tullut tänne ottamaan vähän selkoa sheriffin hommista."

"Jos hän suunnittelee jotakin teitä vastaan, pidetään asia hyvin salassa", sanoi Lobb. "Kaupungin juorut eivät kerro mitään retkestä Robin Hoodin joukkuetta vastaan."

"Hyvä on. Lähdenpä kuljeksimaan ja kiertelemään saadakseni tietää, mitä uutta kuuluu", sanoi Pikku John. "Hyvästi siis, ja pidä huolta itsestäsi, hyvä Lobb."

Kerjäläinen palasi torille ja istuutui markkinaristin portaille, risainen lakki kädessään. Kukaan ei antanut hänelle ropoakaan, mutta se ei häntä surettanut, sillä hän oli innokkaampi kuuntelemaan markkinaväen jaaritteluja kuin pitämään huolta kerjurinammatistaan. Istuttuaan torilla tunnin verran hän nousi ja laittautui oluttupaan, jonne tiesi sheriffin miesten usein poikkeavan.

Hän oli juuri astumassa ovesta sisään, kun lihava kapakoitsija pysähdytti hänet ja käski hänen mennä matkoihinsa.

"Korjaa luusi, kerjäläinen!" sanoi isäntä. "En salli sinun tulla tänne kärttämään vierailtani almuja."

"Ei, ei suinkaan", sanoi kerjäläinen. "Isäntä-kulta, minä tulen itsekin vieraaksi. Mitä, ettekö luule minulla olevan olutpullon hintaa taskussani? Katsokaa tätä" — ja kerjäläinen kopeloi nahkavyössään riippuvaa laukkua ja otti esiin kourallisen pieniä kuparikolikoita.

Nähdessään että kerjäläisellä oli rahaa maksaa oluensa kapakoitsija salli hänen astua sisään, mutta ei olisi antanut hänen mennä varsinaiseen tarjoiluhuoneeseen.

"Mene tuonne", sanoi isäntä. "Tuo huone kelpaa sinun tapaisillesi", ja kerjäläinen lähti sävyisästi tarjoilusalin vieressä olevaan siivottomaan kamariin, jossa oli pari kolme tuolia vanhan, rikkinäisen pöydän ympärillä. Tänne hän istuutui ja joi oluttaan hyvin tyytyväisenä, sillä avonaisen oven kautta saattoi kuulla jokaisen tarjoiluhuoneessa puhutun sanan. Siellä oli kaksi sheriffin miestä, mutta henkipattoja vastaan suunnitellusta retkestä ei ollut puhetta. Sen sijaan puhuttiin suurista ampumakilpailuista, jotka pidettäisiin kaupungin ampumapaikalla seuraavana päivänä. Siihen aikaan oli kilpa-ammunta kansan mieliurheilua eikä kulunut ainoatakaan päivää etevien jousimiesten kilpailematta keskenään.

Kerjäläinen heristi korviaan, kun kilpailuista mainittiin, ja mutisi itsekseen: "Suuret kilpailut tulossa, niinkö? No sitten minäkin olen siellä mukana, jos vain jollakin keinoin saan hankituksi jousen, sillä sellaisessa paikassa, jos missä, kielet liikkuvat kerkeästi ja siellä saan kuulla, mitä on tekeillä."

Kun hän oli juonut oluensa loppuun, alkoi jo pimetä, ja hän lähti kapakasta ja hiipi takaisin rajasuutarin pajaan. Täällä Lobb laittoi hänelle vuoteen nurkkaan heinäkimpuista, ja kerjäläinen asettui nukkumaan.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan soitettiin torilla mahtava merkkitoitotus. Kolme airutta seisoi hohtavan uusissa virkatakeissaan puhaltaen niin, että posket pullottivat. Varhaisesta aamusta oli markkinayleisö ja maalaiskansa ostanut ja myynyt, hieronut kauppoja ja tinkinyt, mutta nyt oli päivän vakava työ ohi ja iltapäivä aiottiin omistaa urheilulle. Iso väkijoukko kuunteli siis kilpailujen kuulutusta. He kuulivat, että palkintona oli hieno, uusi torvi ja siinä kaksikymmentä hopearahaa, ja kaikkien mielestä se oli hieno palkinto, joka kiihottaisi kaupungin ja maaseudun parhaita jousimiehiä ilmoittautumaan osanottajiksi.

Markkinaristin vieressä istui kirjuri edessään paperia, kynä ja mustepullo, ja hänen luokseen astui mies toisensa jälkeen ilmoittautumaan kilpailuun. Niiden joukossa asteli iso, ruma, ontuva kerjäläinenkin jousi olalla ja nuolikimppu sivullaan; ne oli hänelle lainannut rajasuutari Lobbin ystävä.

Kun hän nilkuttaen astui kirjurin luo, purskahtivat katsojat nauruun, ja muuan mies, joka juuri aikoi merkitä nimensä paperille, tyrkkäsi kerjäläisen töykeästi syrjään.

"Pois tieltä lurjus", sanoi tyrkkääjä, pitkä, roteva, punanaamainen mies, jolla oli yllään metsänvartijan puku. "Kuinka uskallat tunkeutua tänne parempiesi nenän eteen? Ja onko sinulla järkeä päässä, kun rohkenet tulla tänne? Mene pellolle lopettamaan variksenpelättimen ryöstöä!"

Väkijoukko nauroi pilalle, joka kohdistui kerjäläisen kurjiin vaatteisiin, mutta nauru vaikeni, kun he näkivät kerjäläisen ojentavan kätensä, joka oli vahva kuin ison tammen oksa, ja tarttuvan metsänvartijaa niskasta ja kiskaisevan hänet syrjään, aivan kuin tämä olisi ollut kolmivuotias lapsi.

"Joka ensiksi myllyyn tulee, sille ensiksi jauhetaan", sanoi kerjäläinen. "Kuulehan, herra metsänvartija, minä olin lähempänä kirjuria ja minulla oli siis oikeus ennen sinua ilmoittautua tähän iloiseen kilpailuun."

Metsänvartija kävi tulipunaiseksi kiukusta, hyökkäsi kerjäläisen kimppuun ja suuntasi hirveän iskun hänen kasvoihinsa.

"Se on oikein, Hal Croft!" huusivat hänen ystävänsä. "Anna tuolle roistolle oikea metsänvartijan tälli!"

Mutta isku meni hukkaan. Ontuva kerjäläinen väistyi äkkiä syrjään, ja Hal Croftin nyrkki sujahti maalistaan tuuman verran sivu.

"Juokse, kerjäläinen — juokse!" huusi muuan ystävällinen katselija. "Hal takoo sinut möyhyksi nyrkeillään jollet pääse pakoon."

"Ei, pakoon minä en lähde", mutisi kerjäläinen. "Asettukaa piiriin ja mukiloikoon Hal minua niin paljon kuin häntä huvittaa."

"Piiriin! Piiriin!" kirkui väkijoukko kovasti mielissään. "Hal Croft rupeaa ottelemaan kerjäläisen kanssa."

Mikään ei olisi tuottanut katselijoille suurempaa nautintoa kuin tämä odottamaton tappelu. Piiri muodostui paikalla, ja Hal Croft riisui nuttunsa, ojensi jousensa toverilleen, sylki nyrkkeihinsä ja lupasi antaa hävyttömälle kerjäläiselle niin kuuman löylytyksen kuin antaa voi. Koko Nottinghamin kaupungissa ei kukaan osannut käytellä nyrkkejään Hal Croftin lailla, ja hän oli saavuttanut monta voittoa juuri tällä paikalla.

Kerjäläinen puolestaan ei riisuutunut eikä suoristautunut. Hän ojensi jousensa luotettavan näköiselle maalaismiehelle eikä tehnyt muita valmistuksia, käydä nilkutteli vain piirin toista päätä edestakaisin niin hullunkurisella tavalla, että katsojat aivan ulvoen nauroivat hänen omituisille liikkeilleen ja vielä omituisemmalle ulkomuodolleen.

Kun taistelu alkoi, kohosi väkijoukosta raju ihastuksen huuto kuin savu uunista. Hal Croft suuntasi kerta toisensa jälkeen oikeita moukariniskuja kerjäläisen päähän, mutta ainoakaan niistä ei sattunut kohdalleen. Kerjäläinen ontui niin pahasti, että hänen päänsä nousi ja laski toista jalkaa hänen liikkuessaan, ja kun Hal yritti iskeä vastustajaa kasvoihin, sukelsivat ne alas salamannopeasti ja Hal tapasi vain tyhjää ilmaa ja tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä kerjäläisen ison nyrkin takoa rummuttavan kylkiluitaan. Ja vaikka kerjäläinen olikin rampa, hän väisti niin ketterästi ja samalla hullunkurisesti, ryysyjen ja repaleiden liehuessa hänen ympärillään kun hän siinä hyppeli ja nilkutti, että väkijoukko huusi äänensä käheäksi pelkästä huvista tuota merkillistä ottelua katsellessaan. Äkkiä se päättyi. Hal oli kiukusta sähisten saanut ahdistetuksi vastustajansa nurkkaan, josta ei ollut pakotietä.

"Kiikissä! Kiikissä!" huusivat metsänvartijan ystävät. "Nyt hän on käsissäsi, Hal. Anna hänelle nyt oikea metsänvartijan isku."

Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki odottivat näkevänsä, miten kuuluisa nyrkkeilijä rankaisee vastustajaansa, kerjäläinen hyökkäsi pystyyn, ja ensimmäistä kertaa hänen nyrkkinsä osui paikalleen. Räiskis! Jokainen kuuli, kuinka metsänvartijan kylkiluut musertuivat, aivan kuin ne olisivat olleet kuivia tikkuja, ja Hal Croft ponnahti suoraan piirin poikki ja mätkähti tunnottomana maahan.

Silloin useat metsänvartijat tunkeutuivat eteenpäin kartut käsissä piestäkseen kerjäläistä, joka niin helposti oli voittanut heidän toverinsa. Mutta tämä synnytti väkijoukossa suuttumusta ja ilmoille kohosi äänekäs huuto: "Rehellistä peliä! Rehellistä peliä!"

"Se oli kelpo isku ja miehen kädestä!" huusi eräs kaupunkilainen. "Hal sai itse, mitä toiselle aikoi. Oikeutta kerjäläiselle!" ja puhuja heilutti isoa sauvaa päänsä ympäri.

Tätä kelpo miestä kannattivat hänen tuttavansa niin pontevasti, että metsänvartijoiden oli luovuttava aikomuksestaan. He vetäytyivät pois happamen näköisinä kantaen hävinnyttä kumppaniaan mukanaan.

"Kuule, kerjäläinen", huusi kaupunkilainen, joka oli noussut häntä puolustamaan. "Osaatko ampua yhtä hyvin kuin iskeä?"

"Osaan, mestari, osaan minä", vastasi Pikku John ylpeästi.

"No sitten, kunnon naapurit", sanoi hyväluontoinen mies katsellen ympärilleen ystäviinsä, "me saatamme kerjäläisen ampumapaikalle, sillä tänään saamme luullakseni nähdä tavallista parempaa ampumista."

Tähän hänen ystävänsä suostuivat ja lähtivät joukolla kerjäläisen mukana kilpa-ammuntapaikalle, jotta vihastuneet metsänvartijat eivät häntä häiritsisi. Pikku John siis kirjoitti nimensä kilpailuluetteloon ja meni ampumaan. Nimekseen hän ilmoitti Reynaud Greenleaf, joka merkitsee "vihreän metsän kettu", ja hän nauraa hihitteli ajatellessaan, kuinka hyvin nimi sopi hänelle.

Kilpailut alkoivat tavallisella maaliinammunnalla, ja siinä kerjäläinen osoittautui parhaaksi. Kolmen parhaan ampujan oli sitten ammuttava kaikista vaikeimpaan maaliin — maahanpystytettyyn pajukeppiin. Noista kolmesta ainoastaan kerjäläinen kykeni suorittamaan tämän taitotempun. Hänen nuolensa halkaisi pajukepin yhtä varmasti kuin jos terävä veitsi olisi viiltänyt sen kahtia.

"Tämä on paras jousimies, minkä eläessäni olen nähnyt!" huusi sheriffi, joka läheltä seurasi kilpa-ammuntaa. Hän oli vasta ensimmäistä kertaa ulkona sen jälkeen, kun hänen olkapäässään oleva haava oli parantunut, ja päivän urheilu huvitti häntä suuresti.

"Tule tänne, kerjäläinen!" hän huusi, ja Pikku John astui esiin ja notkisti nöyrästi polvensa ylpeälle sheriffille.

"Mikä on nimesi ja mistä tulet?" huusi sheriffi.

"Nimeni on Reynaud Greenleaf, teidän kunnianarvoisuutenne, ja olen syntynyt Holdernessissa", vastasi Pikku John.

"Oletpa sinä hyvä jousenkäyttäjä, Reynaud Greenleaf Holdernessiläinen", sanoi sheriffi.

"Olen", sanoi Pikku John itsekseen, "sillä muuten en milloinkaan olisi ampunut nuolta olkapääsi läpi, ylpeä sheriffi", mutta ääneensä hän ei vastannut mitään, notkisti vain kunnioittavasti polvea.

"Häpeä on sinunlaisesi jousimiehen käydä ryysyissä ja riekaleissa", virkkoi sheriffi. "Kuule, tule minun palvelukseeni, hyvä mies; joka vuosi annan sinulle kaksikymmentä markkaa palkkaa."

Pikku John suostui heti, sillä sheriffin palveluksessa ollen hän tiesi varmasti saavansa selville kaikki haluamansa asiat. Hän siis lähti sheriffin taloon ja ryhtyi hänen palvelukseensa. Ja sheriffi uskoi saaneensa ensiluokkaisen jousimiehen henkivartiostoonsa. Pikku John virnisteli itsekseen ja sanoi hiljaa: "Paljon kiitoksia, ylpeä sheriffi, luule sinä vain Reynaud Greenleafia omaksi mieheksesi. Pahoin pelkään, että minusta tulee huonoin palvelija, mitä sinulla kuuna päivänä on ollut." Jonkin aikaa Pikku John eli Reynaud Greenleaf vietti kissan päiviä sheriffin talossa. Hän söi ja joi mitä parasta löytyi; hän istuskeli takkavalkean ääressä tai auringonpaisteessa eikä milloinkaan puuttunut mihinkään työhön. Tämä harmitti muonamestaria, itsetietoista miestä joka odotti jokaisen palvelijan tanssivan hänen pillinsä mukaan. Mutta kun hän antoi Reynaud Greenleafille jonkin tehtävän, ei tuo iso, laiska junkkari liikahtanut paikaltaan, sanoipa vain: "Minä olen jousimies, herra muonamestari. Hakekaa minua, kun on ampumisesta kysymys, silloin olen valmis. Mutta siihen saakka jättäkää rauhaan."

Eräänä aamuna venyi Pikku John vuoteessaan hyvin pitkään, ja kun hän vihdoin nousi, hän kuuli sheriffin lähteneen metsästämään.

"Vai niin", ajatteli Pikku John, "sheriffi on lähtenyt metsästämään ja eiköhän vain iloiseen Sherwoodiin? Hyvä, minäkin ikävöin takaisin vihreälle salolle, ja joudanpa tästä jo lähtemäänkin!" Sillä Pikku John oli kuunnellut silloin kun moni oli luullut hänen nukkuvan, ja katsellut, kun moni oli luullut hänen silmiensä olevan ummessa, eikä hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, mikä olisi osoittanut sheriffin suunnittelevan salajuonia Robin Hoodia ja hänen henkipattojoukkuettaan vastaan. Hän alkoi käsittää, että heille metsään saapunut huhu oli väärä.

"Syön hyvän aterian", ajatteli Pikku John, "ja sitten lähden johtajani luo." Pikku John siis nousi ja lähti etsimään leipää, lihaa ja olutta.

Hän meni ruoka-aittaan ja sinne johtavassa käytävässä hän kohtasi muonamestarin. "Hyvä herra muonamestari", hän sanoi, "ole hyvä ja anna minulle vankka aamiainen, sillä olen nälkäinen kuin susi keskitalvella."

"Ole vain minun puolestani!" huusi muonamestari. "Aamiaisaika on aikoja sitten ohi ja ruoka on korjattu pois. Kaikkea, nythän on paremminkin päivällisaika!"

"No, sano sitä sitten päivällisajaksi, jos niin haluat", vastasi Pikku John, "kunhan vain saan ruokaa. Minusta on aivan samantekevää, minkä niminen ateria on."

"Et saa suupalastakaan etkä olutkulausta", huusi muonamestari, "ennen kuin herrani sheriffi on palannut metsästämästä."

"Mitä!" kiljui nälkäinen jätti, "onko minun siihen asti paastottava? Ole varuillasi, herra muonamestari, äläkä yllytä minua vihaan, tai murskaan kallosi."

Toinen ei virkkanut enää sanaakaan, läimäytti vain aitan oven kiinni, kiersi avaimen lukkoon ja naurahteli voitonvarmana. Mutta muonamestari, joka samalla oli taloudenhoitaja, nauroi ennen aikojaan.

Iski mestarilta nyt Pikku John Selän melkeinpä kahtia; Vaikka sata talvea eläisi hän, Vielä tuntisi tuskia.

Muonamestari lysähti läjään nurkkaan, ja Pikku John astui eteenpäin ja antoi aitan ovelle niin hirvittävän potkun, että se ponnahti irti saranoiltaan. Hän astui sisään ja nuoleskeli huuliaan nähdessään hyvinvarustetut hyllyt. Iso lihapiirakka, kuori kauniin ruskea, sattui ensimmäisenä hänen silmiinsä, ja hän leikkasi siitä aimo viipaleen ja huuhtoi sen alas isolla kipollisella kuohuvaa, ruskeaa olutta, jota hän laski nurkassa olevasta tynnyristä. Sitten hän leikkasi kymmenkunta viipaletta kylmää hirvenpaistia ja huuhteli ne alas pullollisella väkevää Kanarian viiniä, ja niin hän maisteli yhtä ja toista parhaimpia herkkuja ja söi hienoimman aterian minkä milloinkaan oli seisaaltaan syönyt, sillä siellä ei ollut istuinpaikkaa ja hänen pöytänään oli korkea hylly.

No niin, Pikku Johnin näin hauskasti syödessä ja juodessa tuli kokki aittaan, muonamestaria etsimään. Hetken aikaa kokki tuijotti ihmeissään näytelmää. Tuolla makasi muonamestari voihkien nurkassa, jonne Pikku John oli hänet paiskannut, ja täällä iso jousimies teki hävitystä aitan hyllyillä. Tämä hävitys koski kipeästi kokkiin, sillä jousimies kävi käsiksi parhaimpiin makupaloihin, joita kokki oli valmistanut metsästysseurueen kotiinpaluuta varten. Kokin kiukku nousi nousemistaan ja kun hän oli vahva ja rohkea mies, hän hyppäsi jousimiehen kimppuun ja antoi hänelle kolme navakkaa iskua hartioihin kädessään olevalla kepillä.

"Vannon ja vakuutan", huusi kokki, "että sinä olet röyhkein lurjus, mikä kenelläkään on talossaan ollut. Kehtaatkin syödä tuolla tavalla!"

"Vannon ja vakuutan", sanoi Pikku John viimeistä suuntäyttä nieleskellessään, "että sinä olet rohkea ja pelkäämätön mies, kun tulet tuollaisella tavalla häiritsemään toista hänen aterioidessaan. Ennen kuin lähden täältä, tutkin sinua."

John tarttui oivahan miekkaansa Kokki kalpansa kohotti; Ei pakoa kumpikaan aatellut, Vaan taistella uljaasti.

Runsaan tunnin Pikku John ja kokki ottelivat tuimasti keskenään, eikä kumpikaan sillä aikaa vahingoittanut toistaan, niin tasaväkisiä he olivat kaikissa miekkailutempuissa.

"Lopeta!" huudahti Pikku John vihdoin. "Vannon, että olet paras tapaamani miekkailija. Hukkaan menevät hyvät humalat, kun sinunlaisesi mies häärää patojen ja pannujen kimpussa keittämässä hienoja ruokia muiden miesten vatsoille."

"Enpä ole virkaani kovinkaan ihastunut", vastasi kokki, "mutta mitäpä voin tehdä?"

"Niinkö sanot?" huudahti Pikku John. "No, jos sinä vain osaat ampua jousella yhtä hyvin kuin miekkailla, voin ottaa sinut vihreälle salolle ja hankkia sinulle hyvän isännän, jonka palveleminen tuottaa sinulle suurta tyydytystä."

"Ja kukahan se sitten lienee?" uteli kokki.

Pikku John kumartui eteenpäin ja kuiskasi hänen korvaansa: "Robin Hood!"

Kokki hätkähti hämmästyksestä ja seisoi hetken tuijottaen ihmeissään jousimieheen. Ja olipa hänellä todella syytä olla kummastunut huomatessaan yhden henkipatoista olevan sheriffin palveluksessa. Sitten hän kohotti vasemman kätensä.

"Pistä miekkasi tuppeen", lausui kokki. "Tästä päivästä olen teidän miehiänne."

"No syödään sitten yhdessä tätä piirakkaa", virkkoi Pikku John nauraen. "Olin juuri uudelleen käynyt sen kimppuun, kun sinun keppisi sattui hartioihini, ja meidän pieni ottelumme on tehnyt minut taas nälkäiseksi."

Kokki pani miekkansa pois ja kävi sen sijaan käsiksi hyviin ruokiin ja nouti uusia herkkuja, ja he söivät ja joivat yhdessä ja päättivät yhdessä paeta salolle.

"Mutta tyhjin käsin me emme lähde", sanoi kokki. "Minä voin näyttää sinulle tien sheriffin aarrekammioon."

"Kunpa pääsisin sinne sisään", sanoi Pikku John, "sillä sanovat sen olevan täynnä hienoja hopea-astioita, jotka sheriffi on hankkinut köyhiltä ihmisiltä kiristämillään sakkorahoilla."

"Puheessa on perää", sanoi kokki. "Seuraa minua, niin näytän sinulle tien."

He lähtivät aarreaittaan ja näkivät, että sitä suojeli raudoitettu ovi, joka oli suljettu terästelkeillä ja vahvoilla teräslukoilla.

"Noudapa minulle vahvin vasara, minkä löydät", sanoi Pikku John kokille, ja kokki juoksi hakemaan moukaria.

Pikku John kohotti ison moukarin korkealle ilmaan ja murskasi lukkojen pitimet muutamilla hirveillä iskuilla. Sitten he astuivat aarreaittaan.

"Tuo minulle suurin säkki, minkä saat käsiisi", sanoi Pikku John kokille; ja kokki toi säkin, johon olisi mahtunut vaikka mies. Sitten Pikku John pani sheriffin hopea-astiat ja hänen rahansa isoon säkkiin ja heitti säkin olalleen.

"Nyt salolle!" sanoi Pikku John, ja kokki osoitti hänelle salaisen tien pienelle sivuovelle, ja niin he lähtivät matkoihinsa.

XII luku

SHERIFFI YÖTÄ METSÄSSÄ

Robin Hood, Much, Puna-Will ja Tuck Munkki seisoivat luolansa lähellä innokkaasti keskustellen.

"Minä olen huolissani Pikku Johnista", sanoi Robin. "Hänen lähdöstään on jo kulunut muutamia päiviä, emmekä ole kuulleet hänestä sanaakaan."

"Kun ei mitään kuulu, niin asiat ovat hyvin, johtaja", sanoi Much. "Jos sheriffin miehet olisivat siepanneet uljaan toverimme, tietäisi sen nyt jo koko maakunta."

"Lähden mielelläni kaupunkiin kuulostamaan, saisinko joitakin tietoja", sanoi Puna-Will.

"Ei, ei, minä lähden", sanoi Tuck Munkki. "Pukeudun kuljeksivaksi pyhiinvaeltajaksi. Siinä asussa voin turvallisesti tulla ja mennä mihin hyvänsä." Samassa hän hätkähti ja kohotti kätensä. "Katsokaa tuonne!" hän huudahti. "Katsokaa tuonne! Siinä paha, missä mainitaan. Kautta kaapuni ja rukousnauhani, ellei tuo iso koljo, jolla on säkki selässä, ole Pikku John, en ole uskollinen kirkon mies."

Hänen toverinsa kääntyivät äkkiä ja huikkasivat ilohuudon, kun jättimäinen jousimies saapui heidän luokseen.

"Kunnon poika!" huusi Robin Hood. "Kautta pyhän äidin, Pikku John, olenpa iloinen saadessani sinut takaisin. Ja mitä tietoja tuot Nottinghamista?"

"Minä tuon terveisiä sheriffiltä", sanoi Pikku John kumartaen. "Tuon myöskin sheriffin kokin", ja hän osoitti toveriaan kumartaen uudelleen. "Ja sitä paitsi", hän jatkoi, "tuon vielä sheriffin aarteet."

Hän kumarsi vielä kerran, heitti säkin maahan, ja sen sisältö kilisi ja kalisi iloisesti. Hänen toverinsa huusivat ja taputtivat käsiään ja nauroivat kovalla äänellä nähdessään kauniit hopea-astiat ja sen rahanpaljouden, mikä säkistä tuli esiin.

"Pahoin pelkään, ettet ole tuonut näitä tavaroita sheriffin suostumuksella", nauraa hihitteli Robin Hood, ja samassa tuli Will Stutely juosten heidän luokseen tuomaan uutisia.

"Johtaja!" huusi Will, "niin totta kuin elän, on sheriffi itse metsästämässä Holly Chasessa. Näin metsästysseurueen kiitävän eteenpäin puiden lomitse ja juoksin varoittamaan sinua."

"Niinkö, Will?" huusi Pikku John. "No kautta jousimiehen kunnian, sitten minä sanon, että kun meillä on sheriffin kokki ja sheriffin aarteet, niin sieppaamme sheriffin itsensäkin", ja Pikku John lähti juoksemaan metsään minkä kintuista lähti.

Pikku John juosta vilisti hetkeksikään pysähtymättä, kunnes saapui Holly Chaseen, ja siellä hän näki sheriffin kovin ärtyneenä ratsastavan hitaasti eteenpäin. Koirat haukkuivat ja torvet soivat, mutta merkkiäkään ei näkynyt siitä, että metsämiehillä olisi ollut onnea. Pikku John riensi sheriffin luo ja kumarsi hänelle syvään.

"Jumala teitä suojelkoon, armollinen herra!" hän huusi.

"Kas, Reynaud Greenleaf", sanoi sheriffi, "mistä sinä tulet?"

"Olen seurannut teitä metsään, armollinen herra!" huusi Pikku John. "No, miten sujuu metsästys, herra sheriffi?"

"Ei yhtään, ei yhtään, hyvä Greenleaf", vastasi sheriffi. "Olemme kuluttaneet koko päivän koirinemme ja torvinemme pääsemättä edes ainoankaan hirven jäljille."

"No sallikaa minun sitten, armollinen herra, neuvoa teille, missä on riistaa!" toimitti Pikku John. "Kävelin metsässä ja siellä kohtasi silmiäni sorea näky, soreampi varmaan kuin milloinkaan ennen. Näin uljaan uroshirven, vihertävän värisen, ja sen seurassa puoliväliin toistasataa otusta yhdessä laumassa. Uroksen sarvet olivat niin terävät, etten uskaltanut ampua siihen pelosta, että se hyökkäisi kimppuuni ja surmaisi minut."

"Ihmeellinen näky tosiaankin, Reynaud Greenleaf", lausui sheriffi, "juuri sellainen, jota minä mielelläni katselisin. Johda minut sinne."

"Lähtekää vain kanssani sinne, herra", sanoi Pikku John, "ja minä näytän teille sen komean, ison uroksen."

Pikku John lähti juoksemaan takaisin niin tulista kyytiä, että sheriffin oli pakko panna hevosensa laukkaamaan, ja sillä tavoin isäntä palvelijoineen erkani muusta seurueesta. Pian he saapuivat puiden lomassa olevalle aukiolle, ja siellä seisoi Robin Hood Lincolnin-vihreässä puvussaan, torvi kädessä.

"Katsokaa, herra sheriffi!" huudahti Pikku John, "tässä on se komea hirvi!"

Ja samassa Robin Hood töräytti torvellaan merkkitoitotuksen, ja heti syöksyi puiden piilosta puolisentoistasataa jousimiestä, jotka tervehtivät sheriffiä kovalla huudolla, mikä sai metsän kaikumaan. Sheriffin miehet kuulivat huudon ja pakenivat, mutta sheriffi oli henkipattojen keskellä ja tiesi olevansa vanki.

Sheriffi seisoo vain, hän murheissansa on; "Voi, Reynaud Greenleaf, voi, mun petit, kelvoton!"

"Vannon, herra", sanoi Pikku John, "että saatte syyttää itseänne. Jos olisitte pitänyt taloutenne paremmassa järjestyksessä, olisin minä saanut päivälliseni oikeaan aikaan eikä tätä olisi mahdollisesti tapahtunut."

"Tervetuloa salolle, sheriffi!" sanoi Robin, mutta sheriffi oli edelleen hyvin yrmeän näköinen ja pelkäsi, miten hänen käy, kun pakomahdollisuuksia ei ollut. Samassa Pikku John tarttui hänen hevosensa suitsiin ja lähti astumaan eteenpäin henkipattojen seuratessa perässä. Kolme mailia kuljettuaan he saapuivat metsän sydämessä olevalle avonaiselle kentälle. Iso nuotio loimusi aukion keskellä, iloinen pihisevä ääni kantautui korviin ja miellyttävä haju tunkeutui sieraimiin. Sheriffille herahti vesi suuhun, sillä hän oli hyvin nälissään, ja hänen silmänsä aukenivat selko selälleen, kun hän näki oman kokkinsa siinä paistamassa mainioita hirvenlihaviipaleita.

"Saatte illastaa kanssamme, sheriffi!" sanoi Robin Hood. "Ruokamme on kyllä yksinkertaista, mutta nälkä on oleva kuninkaallisena kastikkeena näissä kuninkaallisissa kesteissä, sillä sellaiset ne tietenkin ovat, koska illalliseksi syömme kuninkaan hirveä."

Sheriffi istuutui tammen juurelle ja vilkuili levottomana ympärilleen. Hän oli tehnyt monta yritystä siepatakseen nuo junkkarit ja nyt he olivatkin siepanneet hänet. Hän tiesi, että he olisivat olleet varman kuoleman omat, jos olisivat joutuneet hänen käsiinsä, ja nyt ollessaan heidän seurassaan hän tunsi päänsä olevan hyvin löyhästi hartioissa kiinni. Samassa Robin Hood tuli hänen luokseen.

"Illalliselle, illalliselle, herra sheriffi!" hän huusi. "Joutukaa, erinomainen hirvipaisti odottaa meitä."

Sheriffi lähti heti, sillä hän oli hyvin nälissään ja sitä paitsi hänessä heräsi toivo, että henkipatot ehkä säästävät hänen henkensä. Ei näyttänyt luultavalta, että heillä oli kovinkaan pahoja aikeita hänen varalleen, koska ensi työkseen tarjosivat hänelle hyvän illallisen.

Ateria oli katettu nurmikolle, ja silmäys ruoka-astioihin sai sheriffin ihmetyksestä suu auki töllistelemään: hirvenlihaviipaleet oli ladottu aito hopeavadeille.

"Onpa täällä tosiaankin metsäoloiksi komeata", sheriffi virkkoi. "No, eivätkö vain syökin nämä rosvot oikein hopealautasilta; itse kuninkaalle ei voisi tarjoilla sen hienommin!"

Mutta kun sheriffi katseli tarkemmin ja huomasi, että siinä oli hänen oma hopeakalustonsa, hänen leukansa loksahti alas sellaisella tavalla, että kaikki henkipatot purskahtivat kaikuvaan nauruun, niin hullunkurinen oli hänen kasvojensa äkillinen muutos.

"Mitä tämä merkitsee?" hän karjui tummanpunaisena raivosta. "Minun oma hopeakalustoni, ja täällä se onkin noiden varkaiden ja rosvojen käsissä. Voi Reynaud Greenleaf, Reynaud Greenleaf, minä epäilen sinun olevan kaiken tämän takana."

Iso junkkari virnisteli sheriffille ja sanoi: "Sanokaa minua vain Pikku Johniksi, herra sheriffi. Olen heittänyt sen toisen nimen kuten ihmiset heittävät menemään vanhan viitan."

Pikku John! Julmana välkkyi sheriffin silmä kun hän kuuli, miten häntä oli petetty ja pidetty pilkkana. Hänen palvelijansa Reynaud Greenleaf oli ollut tuo pelottava Pikku John valepuvussa, eikä hän ollut tuntenut tätä. Hän heittäytyi pitkäkseen nurmikolle eikä vähään aikaan saattanut syödä pelkästä surusta ja mielipahasta. Mutta Robin Hood pyyteli häntä niin kohteliaasti ja hänen nälkänsäkin palasi yhä ankarampana, että sheriffi lopuksi söi vankan illallisen.

No niin, syötyään kunnon aterian sheriffillä oli tapana säännöllisesti panna maata pehmeälle höyhenvuoteelle ja nukkua yönsä makeasti, mutta metsässä ei ollut höyhenvuoteita.

"Saatte jäädä meidän luoksemme, sheriffi", sanoi Robin Hood, "ja tämän yön saatte nukkua metsävuoteella. Se on vain oikeus ja kohtuus, koska teidän sortonne on ajanut monen miesraukan metsään, jossa hänen täytyy maata paljaalla maalla ja jossa hän tuskin saa vaippaa peitteekseen."

Robin Hood antoi määräyksensä Pikku Johnille, ja tämä riisui sheriffiltä säärystimet ja kengät ja turkisviitan ja paksun ihokkaan. Sitten sheriffille annettiin Lincolnin-vihreä viitta ja iloisena hän otti sen ja kääriytyi siihen.

"Ja nyt hyvää yötä, sheriffi", sanoi Robin Hood.

"Hyvää yötäkö?" sanoi sheriffi. "Mutta missä minä nukun? Missä on vuoteeni?"

"Vuoteenne!" naurahti Robin Hood. "Sehän on juuri sama vuode, jota miehenikin käyttävät. Katsokaa heitä ja tehkää samoin."

Hän osoitti kädellään, ja sheriffi näki, että karaistuneet henkipatot heittäytyivät maahan nukkumaan, ja käsitti, että hänen oli pakko tehdä samoin. Lincolnin-vihreihin viittoihin kääriytyneinä Robin Hoodin seuralaiset ojentautuivat nurmikolle, ottivat koholla olevan juuren päänalaisekseen ja vaipuivat tuota pikaa syvään uneen, kuten ainakin väsyneet miehet, jotka viettävät ulkoilmaelämää.

Sheriffin täytyi laskeutua samalle vuoteelle, mutta hänelle se oli tuskan vuode. Hän yritti nukkua, mutta teräväsärmäinen juuri pisti häntä kylkeen, ja hän pyörähti ympäri. Sitten iso kivi sattui hänen selkänsä alle ja hän etsi uuden paikan. Siellä taas ei ollut mitään, mihin olisi päätänsä nojannut, ja hän siirtyi toiseen paikkaan, missä kohollaan oleva ruohoturve muodosti jonkinlaisen pieluksen. Mutta nyt hän ei voinut nukkua, sillä hän vapisi vilusta. Kaiken kaikkiaan hän siis vietti mitä hirveimmän yön saamatta hiukkaakaan unta silmiinsä, ja hän oli hyvin iloinen nähdessään idässä harmaan päivänkajastuksen. Hän nousi ja asteli edestakaisin saadakseen itsensä lämpimäksi, ja Robin Hood tuli hänen rinnalleen.

"Oletteko milloinkaan nukkunut hienommalla vuoteella, herra sheriffi?" huusi henkipatto. "Mitä arvelette meidän elintavoistamme täällä vihreiden puiden alla?"

Sanoi sheriffi: "Ankarammin ei Elä munkki, ei erakkokaan; En Englannin kaikesta kullasta jäisi tänne mä asumaan."

"Ja kuitenkin", Robin vastasi, "jäät Koko vuodeksi luoksemme; Sinut, ylpeä sheriffi, totutan Henkipattojen tavoille."

Kun sheriffi kuuli Robinin sanovan, että hänen oli jäätävä vangiksi metsään kokonaiseksi vuodeksi, masentui hän kokonaan ja voihki ääneensä.

"Robin Hood!" hän huusi. "Sanon sinulle, että mieluummin kuolen kuin vietän toisen samanlaisen yön metsässä. Hakkaa pääni poikki ja minä annan sinulle anteeksi. Mutta jäädä tänne viettämään henkipaton elämää! Ei, en mistään hinnasta!"

Robin naurahti. "Epäilemättä teistä tulisi hyvin kehno oppilas minun kouluuni", hän sanoi, "mutta mitä minä sitten teille teen?"

Sheriffi alkoi silloin kiihkeästi rukoilla henkensä ja vapautensa puolesta ja lupasi lupaamasta päästyäänkin olla vastaisuudessa Robin Hoodin harras ystävä, jos hän vain tällä kertaa pääsisi menemään.

Robin Hood kuunteli; sitten hän kohotti kätensä keskeyttääkseen vangin rukousten tulvan.

"Kuulkaa, herra sheriffi!" huudahti henkipatto ja loi kirkkaista silmistään läpitunkevan katseen sheriffiin. "Teidän henkenne ei ole hetkeäkään ollut vaarassa minun puoleltani. Mutta älkää kuvitelkokaan, että se riippuu teitä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta. En kunnioita teitä vähääkään. Mutta kunnioitan teidän virkaanne. En tahdo tehdä väkivaltaa kuninkaan edustajalle. Ellei hän olisi teitä asettanut virkaanne, ripustaisin teidät tämän metsän korkeimpaan puuhun. Ja nyt ennen lähtöänne minun on saatava eräs lupaus." Kuten vanha balladi kuuluu:

"Kautta kirkkaan kalpani", lausui Hood. "Nyt joudut vannomaan, Ettet milloinkaan enää ahdista Mua merellä, maallakaan.

Ja jos kohtaat jonkun miehistäin Joko päivin taikka öin. Niin lupaa ja vanno pyhästi Heit' autella kaikin töin."

Sheriffi oli hyvinkin halukas lupaamaan ja saamme nähdä, miten hän ne piti. Mutta Robin uskoi hänen sanaansa ja antoi hänelle hänen hevosensa ja johdatti hänet pois metsästä Nottinghamiin vievälle tielle.

Sheriffi siis palasi kotiinsa alla päin, kaikki jäsenet pakottavina ja katkerasti murehtien tyhjää aarreaittaansa.

XIII luku

ROBIN HOOD KOHTAA VIHREÄN YRJÖN JA SITTEN ERÄÄN KERJÄLÄISEN

On hilpeä karsinanvartija Vihannaisessa Wakefieldiss', Vihannaisessa Wakefieldiss'.

Eräänä päivänä Robin Hood, Puna-Will ja Pikku John käyskentelivät valtatiellä. He olivat menneet metsän tuolle puolen ja saapuneet avoimelle kentälle, kun kuulivat iloisen äänen laulavan. He pysähtyivät kuuntelemaan ja kuulivat seuraavat sanat:

Ei kartanon herrat, ei ritarit, Ei paronit urheatkaan, Ei paronit urheatkaan, Tohdi astua Wakefieldin kaupunkiin: Karja pantiksi otetaan.

Nuo kolme henkipattoa kulkivat vähän matkaa eteenpäin ja näkivät silloin rotevan, iloisen näköisen miehen istuvan maassa, selkä orjantappurapensaaseen, ja liverrellen kuin mustarastas.

"Tunnen hänet", sanoi Pikku John. "Se on Vihreä Yrjö, Wakefieldin karsinavahti."

Karsinavahti oli mies, joka piti huolta takavarikkokarsinasta, ja hänen velvollisuutensa oli sulkea sinne kaikki kuljeksivat elukat.

"Näyttää iloiselta mieheltä", tuumaili Robin Hood; "mutta hän ei ole niitä, joita me etsimme. Lähdetään tuonne päin", ja hän poikkesi tieltä. Mutta tuskin he olivat kulkeneet kymmenkunta askelta, kun karsinavahti lakkasi laulamasta ja huusi heitä pysähtymään:

"Hoi, takaisin, veikkoset, Tielle väärälle lähditte; Ootte valtatieltä te poikenneet Ja menossa pelloille."

"Tässäpä rohkea mies", sanoi Robin Hood hiljaa seuralaisilleen. "Meitä on kolme ja hän on yksin ja kuitenkin hän kieltää meitä poikkeamasta valtatieltä."

"Luullakseni hän on niin uljas mies kuin täältä pohjoisesta ikinä voi löytää", lausui Pikku John. "Hän on tietääkseni voittanut monta mainiota vetoa miekalla ja kilvellä."

"Koetellaanpa häntä", sanoi Robin. "Rohkea luonto on minulle mieleen ja mielelläni liitän hänet joukkoomme, jos hän kalskahtaa oikealta metallilta."

"Miten aiot häntä koetella, johtaja?" kysyi Puna-Will.

"Voi taivahan taatto, minäpä keksin ankaran kokeen", vastasi Robin Hood. "Me hyökkäämme kaikki kolme hänen kimppuunsa muka vihoissamme hänen kiellostaan, ja jos hän pitää puoliaan sellaista ylivoimaa vastaan, hän on kyllin arvokas mies veljeskuntaamme."

"No, no!" karjui samassa karsinavahti. "Älkää siellä seisoko keskenänne juttelemassa, vaan lähtekää pellolta ja palatkaa maantielle."

"Mitä!" huusi Robin. "Luuletko meidän alistuvan määräyksiisi, röyhkeä lurjus. Kautta Maarian, mepä karsimme korvat päästäsi." Ja hän tempasi miekkansa ja hyökkäsi karsinavahtia kohti, ja Pikku John ja Puna-Will seurasivat heiluttaen kirkkaita miekkojaan päänsä päällä sekä huutaen: "Aivan niin, johtaja! Karsi lurjukselta korvat metsäpuukollasi!"

Karsinavahti kääntyi ja lähti juoksemaan hirmuista vauhtia. Mutta hänen aikomuksensa ei ollut paeta, hän vain pyrki leveän, vanhan orapihlajan luo ja siinä hän asettui selkä runkoa vasten ja jalka kiveen nojaten. Samassa oli välkkyvä miekka esillä ja kilpi pystyssä ja hän oli valmis ottamaan hyökkääjät vastaan. Nämä syöksyivät hänen kimppuunsa, ja heidän miekkansa kalskahtelivat hänen kilpeensä, sillä yhtä nopeasti ja ihmeteltävän näppärästi kuin he iskivät häneen, hän torjui iskut teräskilvellään. Vieläpä hän kävi itse antamaan niin pontevia vastaiskuja, että henkipatot olivat vähällä saada samasta sarvesta takaisin. Ennen pitkää Robin Hood oli saanut varmuuden siitä, että Vihreä Yrjö oli tosiaankin vahvakätinen mies.

"Jo riittää, jo riittää", nyt huusi Hood. "Tekin, mieheni, lakatkaa! En miekan käytössä vartijaa näin tiedä mä taitavaa."

Taistelu siis keskeytyi ja karsinavahti oli iloinen saadessaan tilaisuuden hengähtää ja nojata miekkaansa. Siitä huolimatta hän piti tarkasti silmällä henkipattoja ja oli valmis millä hetkellä hyvänsä tarttumaan miekkaansa ja kilpeensä.

"Kuulehan!" sanoi Robin Hood, "sinä olet mieleni mukainen mies, karsinavahti. Haluatko seurata minua?"

"Minne sitten?" kysyi vahti.

"Iloisen, vihreän salon sydämeen", vastasi Robin, "jossa reippaat mieheni ajavat hirviä metsäaukioita pitkin ja elävät ihanassa vapaudessa."

"Kuka sitten olet?" huudahti karsinavahti.

"Olen Robin Hood", henkipatto vastasi.

Vahti pisti miekan tuppeensa, viskasi kilpensä pois, astui eteenpäin ja laski kätensä Robinin käteen.

"Olen sinun miehiäsi!" hän heti sanoi. "Olen jo kauan halunnut tavata sinua ja rakastan villiä, vapaata elämää. Ota minut joukkueeseesi."

"Kernaasti, kelpo mies", huudahti Robin Hood. "Ja tässä on vastaisia tovereitasi: Pikku John ja Puna-Will."

"Vai Pikku John, sitäpä ajattelinkin", sanoi karsinavahti jättiläisen käteen tarttuen. "Olen nähnyt sinut Wakefieldissä entiseen aikaan, ennen kuin lähdit metsään."

Pikku John ja Puna-Will puristivat uuden toverinsa kättä, ja sitten he kaikki neljä asettuivat puun alle syömään karsinavahdin eväspussista. Kun leipä ja liha ja olut oli nautittu, sanoi Robin kolmelle seuralaiselleen: "Jääkää te tänne pitämään silmällä valtatietä. Minä lähden vähän etemmäksi, ja ellei minulle satu mitään seikkailua palaan tuota pikaa."

"Ja ellei meille satu mitään seikkailua, johtaja", tiedusteli Pikku John, "niin mitä sitten?"

"No niin, lähtekää seuraamaan minua", sanoi Robin Hood.

Kolme miestä jäi rupattelemaan orapihlajan alle, ja Robin lähti astelemaan tietä eteenpäin. Noin kahden mailin päässä tie yhtyi toiseen, ja tienristeyksessä Robin seisoi hyvän aikaa. Vihdoin hän näki kerjäläisen tulla patikoivan pitkin, tasaisin askelin. Kerjäläinen lähestyi Robinia, ja tämä seisoi tarkaten häntä.

"Asteleepa tuo ukkeli totisesti jykevin askelin", arveli Robin, "ja kädessä hänellä on jämeä, raskas ryhmysauva. Olen kuullut, että tuontapaiset vahvat roikaleet usein kokoavat arvokkaita esineitä ja että likainen pussi usein sisältää keventämisen arvoisen kuorman. Käydäänpäs hieman juttusille."

Robin siis asettui tielle odottamaan kerjäläistä. Tämä oli huomannut henkipaton, mutta lähestyi edelleen samanlaisin pitkin, tasaisin askelin, ei entistä nopeammin eikä hitaammin. Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin kävi ilmi, että hän oli hyvin hankala lintu kynittäväksi. Hänen repaleensa liehuivat tuulessa, ja rei'istä pilkistävät ruskeat käsivarret ja jalat näyttivät paksuilta ja voimakkailta. Hänen risainen viittansa oli paikattu kaikilla sateenkaaren väreillä, ja päässään hänellä oli kolme vanhaa hattua painettuina toinen toisensa päälle. Kaulasta riippui iso, vahvaan nahkahihnaan kiinnitetty laukku.

"Pysähdy, mies", sanoi Robin, "pysähdy vähän juttelemaan kanssani."

Kerjäläinen ei ollut kuulevinaan puhetta, puski vain suoraan eteenpäin hidastamatta käyntiään. Silloin Robin hypähti suoraan kerjäläisen eteen sanoen: "Mutta joka tapauksessa sinun on pysähdyttävä."

"Kautta kunniani", sanoi kerjäläinen, "mutta en suinkaan aio totella sinua. Kuule, minulla on pitkä taival edessäni tänään enkä halua saapua majapaikkaani myöhään, sillä silloin, katsos, olisi kaikki syöty ja näyttäisin aika hölmöltä, jos saapuisin liian myöhään viimeiselle aterialle."

"Tuohan kuuluu komealta", sanoi Robin, "sinä pidät tiukasti kiinni omasta illallisestasi, mutta entä minun? Kuule, lainaa minulle vähän rahaa, niin menen lähimpään majataloon."

"Rahaa!" huusi kerjäläinen. "Minulla ei ole rahaa lainata, ja jos olisikin, en lainaisi sinulle penniäkään. Olethan yhtä nuori mies kuin minäkin ja aivan yhtä ketterä toimimaan. Lähde laputtamaan ja hankkimaan itsellesi rahaa. Jos odotat saavasi ostaa leipää minulta lainaamillasi rahoilla, niin et seuraavaan kahteentoista kuukauteen saa mitään syödäksesi, sen vakuutan." Robin tulistui ja vastasi kiivaasti. "No oletpa sinä tosiaankin hävytön lurjus. Laske laukkusi maahan, kerjäläinen, niin katson, mitä siinä on. Irroita hihnat, tai kiskon sen selästäsi omin käsin. Vaikka sinulla ei olisi muuta kuin yksi ainoa kolikko, niin otan siitä selvän, ennen kuin lähden."

"Kaksi kauppaan tarvitaan", ilkkui kerjäläinen. "Entäpä jos en tottele sinua?"

"Sitten keksitään muuta!" huudahti Robin. "Jos uskallat nostaa hälyä, aion koettaa, eikö leveän nuolen pää pysty kerjäläisen nahkaan."

"Viisaampaa olisi antaa minun olla rauhassa", sanoi kerjäläinen julmasti hymyillen. "Tikut minä vetelen sinun jousistasi ja nuolistasi. Sinulle koituu minusta vain harmia, varoitan sinua."

Robin oli nyt niin vihoissaan, että heilautti jousensa ylös ja asetti leveän nuolen jänteeseen. Mutta vaikka hän olikin nopea, kerjäläinen oli vieläkin nopeampi. Hän antoi isolla piikkisauvallaan niin äkillisen ja voimakkaan iskun, että jousi ja nuoli menivät säpäleiksi.

Nähdessään jousensa ja nuolensa käyttökelvottomina Robin laski kätensä miekkansa kahvaan. Taas tulla tuiskahti piikkisauva ja iski Robinia rystysille, niin että hänen kätensä turtui eikä hän enää kyennyt vetämään miekkaansa. Sitten tuli kolmas hirvittävä isku, räiskis! ja iso ryhmysauva räsähti Robinin päähän kaataen hänet pitkäkseen maahan. Topakka kerjäläinen nojasi sauvaansa ja alkoi nauraa ja pilkata Robin-raukkaa.

"Nouse jaloillesi, mies!" hän sanoi nauraa hohottaen. "Varhaista on vielä mennä levolle. Nouse laskemaan minulta ottamiasi rahoja ja sitten voit mennä ravintolaan viettämään iloisia kemuja ystäviesi kanssa juoden olutta ja viiniä kerjäläisen kustannuksella. Ylös siitä, kuuletko!"

Mutta Robin oli saanut liian ilkeän iskun päähänsä noustakseen kovinkaan kiireesti, ja vielä vähän pöyhisteltyään kaatuneen vihollisensa kustannuksella kerjäläinen lähti matkoihinsa.

Tuskin kului viittä minuuttia, kun Pikku John, Puna-Will ja Vihreä Yrjö, iloinen karsinavahti, tulivat tietä pitkin. Heille ei ollut sattunut mitään seikkailua ja niin he olivat lähteneet seuraamaan johtajaansa. Nähdessään hänen makaavan pitkänään maantiellä he alkoivat juosta kaikin voimin ja olivat kohta hänen kohdallaan.

"Mikä sinua vaivaa, johtaja?" huusi Pikku John, "mikä sinua vaivaa? Jousesi ja nuolesi ovat säpäleinä ja pääsikin on puhki. Mitä on tapahtunut?"

"Tosiaankin, kelpo miehet", vastasi Robin kohoten istualleen, "olen kohdannut kerjäläisen, joka osaa käytellä piikkisauvaansa sellaisella tavalla, että harvoja löytynee hänen vertaisiaan"; ja hän kertoi koko jupakan.

"Se on valhe", kiljui Pikku John, "että joku kerjäläinen saa pidellä noin pahoin päällikköäni ja itse pääsee ehjin nahoin! Jää sinä, Puna-Will, johtajamme luo, ja me toiset lähdemme ajamaan sitä vietävän roistoa takaa ja vaatimaan häntä tilille."

Niin sovittiin asiasta, ja Puna-Will alkoi sitoa Robinin päätä, Pikku Johnin ja karsinavahdin lähtiessä ajamaan kerjäläistä takaa.

"Varokaa hänen piikkisauvaansa", huuteli Robin heidän jälkeensä, mutta Pikku John vastasi:

"Ei auta häntä sauvansa, Se kohta todetaan. Pian tänne taas käy matkansa, Ja sitten päätät vaan, Puuhunko ukko hirtetään Vai muuten surmataan."

"Tiedän varman keinon, jolla saamme hänet käsiimme", sanoi Pikku John Vihreälle Yrjölle, kun he riensivät eteenpäin. "Tässä aivan lähellä kulkee metsän kautta oikotie, ja sitä käyttämällä on matka kolme mailia lyhyempi kuin valtatietä." Miehet siis oikaisivat metsän poikki ja juoksivat yli laaksojen ja kukkulain, innokkaina pääsemään miehen edelle, joka oli heidän johtajalleen antanut sellaisen löylytyksen. Vihdoin he saapuivat laaksossa olevaan pieneen metsikköön, jonka kautta valtatie kulki. Pikku John kumartui alas tarkastamaan maantien pölyä.

"Ei ole vereksiä ihmisen tai eläimen jälkiä", hän sanoi, "joten kerjäläinen ei vielä ole mennyt ohi."

"Hän joutuu käsiimme", sanoi Vihreä Yrjö, "ja panemme hänet omalla nahallaan maksamaan tämänpäiväiset tekosensa."

Eräässä kohden tie oli kapea kulkien kahden tammen välitse. Toverukset piiloutuivat kumpikin tammensa taakse odottamaan saalistaan. Samassa kerjäläinen jo tulikin tietä pitkin, eikä hänen astuntansa ollut tavallistakaan nopeampaa eikä hitaampaa, ja hän vihelteli itsekseen, aivan kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää. Mutta kun hän oli menossa tammien välitse, ampaisivat Pikku John ja Vihreä Yrjö hänen kimppuunsa. Pikku John käytteli pelottavaa sauvaansa, ja Vihreä Yrjö veti esiin tikarinsa ja piti sitä hänen rintaansa suunnattuna.

"Katala konna!" huusi Yrjö, "heitä karttu käsistäsi tai painan tikarin rintaasi."

Kerjäläinen hellitti sauvansa, ja Pikku John otti sen ja iski sen nurmikkoon rautakärki edellä.

"Säästäkää henkeni!" huusi kerjäläinen huomatessaan auttamattomasti olevansa noiden kahden voimakkaan miehen käsissä. "Pankaa pois tuo ruma tikari, muuten kuolen pelosta. Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun tahdotte surmata minut?"

"Pahaa!" kiljui Pikku John. "Pahaa tarpeeksi asti, sinä ryysyinen roisto! Olet ollut vähällä surmata jaloimman miehen ja parhaimman johtajan mikä milloinkaan on syntynyt.

"Pian luokseen käyt sa köysissä, Hän sitten päättää vaan, Puuhunko sinut hirtetään Vai muuten surmataan."

Mutta kerjäläinen rukoili rukoilemistaan henkensä puolesta. "Kunnon herrasmiehet", hän sanoi. "Mitä teitä hyödyttäisi riistää henki köyhältä kerjäläiseltä. Antakaa minun mennä, niin annan teille ne sata puntaa ja lisäksi ne muutamat hopeakolikot, jotka ovat piilossa pussini pohjalla. Siinä ovat kaikki monivuotiset säästöni, mutta parempi on ihmisen luopua rahastaan kuin hengestään."

"Kuulkaa tuota roistoa!" huudahti Vihreä Yrjö. "Hänellä on sata puntaa ja enemmänkin kerjuupussissaan. Ei tosiaankaan ole koiraa karvoihin katsomista, sanon minä."

"Minua asia ei ollenkaan hämmästytä", sanoi Pikku John, "sillä olen usein huomannut, että repaleinen takki peittää rikkauksia näinä epävakaisina aikoina. Mutta kuule, mies, tyhjennä varastosi ja näytä meille rahat."

"Mielelläni!" huusi kerjäläinen ja päästi hihnoista ison nahkalaukkunsa ja laski sen maahan niin varovasti kuin se olisi ollut hyvin raskas. No niin, navakka tuuli puhalsi laakson läpi, tuuli, joka pani kerjäläisen ryysyt liehumaan hänen ympärillään, ja hän kääntyi selin siihen aivan kuin välttääkseen purevaa viimaa. Pikku John ja Vihreä Yrjö tuijottivat vankiinsa kiihkeinä näkemään mitä hänen pussissaan oli, ja seurasivat hänen jokaista liikettään, kun hän aukaisi hihnat soljista.

Kerjäläinen upotti molemmat kätensä isoon laukkuun ja kohotti ne sitten. Mutta ne eivät olleet täynnä rahaa, vaan jauhoja, joita hän viskasi suoraan odottavien henkipattojen silmille. Silmänräpäyksessä Pikku John ja Vihreä Yrjö olivat sokaistuneita ja tukehtumaisillaan. Jauhopöly täytti heidän silmänsä, nenänsä ja sieraimensa, kunnes he eivät voineet nähdä eivätkä hengittää. Vahva tuuli auttoi kerjäläistä, tupruttaen jauhot sokaisevaksi pyörteeksi, joka kokonaan peitti näkyvistä tuon kekseliään veitikan.

Kourallisen jauhoja toisensa jälkeen kerjäläinen syyti heidän päälleen ja lopuksi hän pudisti ison laukkunsa heidän silmilleen. Henkipatot koettivat huutaa raivoissaan, mutta jauho salpasi heidän henkensä eivätkä he voineet muuta kuin syljeksiä ja rykiä. He hieroivat rystysillään silmiään poistaakseen niistä jauhopölyn, mutta se vain pahensi asiaa, sillä kuta enemmän he hieroivat, sitä vähemmän he näkivät.

Sitten kerjäläinen hypähti ja tarttui isoon piikkisauvaansa, joka oli siinä, mihin Pikku John sen oli iskenyt. "Entä nyt, hyvät herrat!" hän huusi. "Nähtävästikin olen tehnyt teille pahoin, kun tuhrasin vaatteenne jauhoihin. Mutta odottakaa, minä kyllä puistelen takkinne", samassa hän alkoi hutkia heitä nopeaan ja voimakkaasti isolla sauvallaan. Mäiskis! mäiskis! jymähteli iso sauva henkipattojen hartioihin, ja pilvenä pölisi taas jauho iskujen jäljiltä. Pikku John ja Vihreä Yrjö hapuilivat sinne tänne koettaen tarttua kerjäläiseen, mutta tämä väisteli heitä helposti ja pieksi heitä lakkaamatta, lyöden milloin ja mihin vain halutti: sauva kävi päähän ja selkään kuin puimavarsta lyhteeseen.

Vihdoin sankareilla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pakoon, ja he livistivät pois laaksoa pitkin, sokeina ja ruumis hellänä ja kirvelevänä.

"Mihin nyt kiire?" huusi kerjäläinen seuraten heitä, kun he kompastelivat kiviin ja oksiin. "Odottakaa vähän; ette ole vielä saaneet täyttä maksua; ei teidän tarvitse pelätä, että minä olen saituri."

Mutta henkipatot olivat saaneet kyllikseen sitä lajia rahaa, jolla kerjäläinen velkojaan makseli, ja pakenivat vielä nopeammin.

"No niin, jos teidän on mentävä!" huusi taitava roisto, "niin tässä on vielä yksi ja onnea matkalle!" ja hän antoi kummallekin henkipatolle hirmuisen sysäyksen ja kääntyi takaisin ja jatkoi iloisena matkaansa.

Kun Pikku John ja Vihreä Yrjö huomasivat olevansa todella vapaat tuosta pelottavasta kerjäläisestä, he pysähtyivät lähteen luo ja huuhtoivat jauhot silmistään. Mutta kun he vihdoin saattoivat nähdä, ei ahdistajasta näkynyt enää jälkeäkään. Hän oli poikennut metsään ja tyystin hävinnyt. Heidän ei siis auttanut muu kuin palata päällikkönsä ja Puna-Willin luo.

"Mutta miten on tämä ymmärrettävä?" sanoi Robin Hood. "Te lähditte ajamaan kerjäläistä takaa, mutta näytättekin olleen myllyssä, sillä vaatteenne ovat aivan jauhoissa."

Pikku John virnisteli, sillä vaikka hän olikin joutunut alakynteen karttuleikissä, käsitti hän asian naurettavan puolen.

"Saimme me kerjäläisen kiinni, johtaja", hän sanoi, "ja hän tahtoi vapautua isosta pussistaan", ja niin hän kertoi jutun jauhoista ja isosta ryhmysauvasta.

Robin Hood ja Puna-Will eivät voineet olla nauramatta tälle hullunkuriselle jutulle, ja Puna-Will nauroi kaikista makeimmin, sillä hän ei ollut saanut maistaa kerjäläisen sauvaa.

"No niin, kerjäläinen on tällä kertaa suoriutunut voittajana", sanoi Robin Hood, joka osasi antaa arvoa urhoolliselle vastustajalle, "ja meidän on palattava metsään eikä meillä ole muuta näytettävää kuin pelkkiä ruhjevammoja tämänpäiväisen työn tuloksena, ja onpa hän, kautta Maarian, peitonnut teidät kaksi vielä pahanpäiväisemmin kuin minut."

"Minulla tulee olemaan ruumis hellänä koko viikon", murisi Pikku John.

"Ja minä olen kauttaaltani sininen ja punainen", sanoi Vihreä Yrjö.

"Luullakseni olisi meidän paras vaieta koko asiasta", tuumi Robin Hood, "tai saamme ikuisen häpeän siitä, että annoimme ovelan kerjäläisen päästä meistä voitolle."

Pikku John ja Vihreä Yrjö olivat halukkaat vaikenemaan, mutta luultavastikin juttu Puna-Willin mielestä oli liian hauska jäädäkseen kertomatta. Se tuli tunnetuksi ja siitä tehtiin balladi ja pitkät ajat laulettiin Robin Hoodista ja hänen miehistään, kerjäläisestä ja tämän jauhopussista.

XIV luku

HEREFORDIN PIISPA KOHTAA MUUTAMIA PAIMENIA

Robin Hood käy puvussa paimenen. Kuusi miestä on matkassaan; Ohi Herefordin piispa kun matkusti, Tulen luona he puuhas vaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen kun oli kohdannut kerjäläisen Robin Hood eräänä aurinkoisena aamuna istui sen luolan edustalla, missä hän joukkoineen asui. Robin korjaili siinä joustaan ja nostaessaan silmänsä työstään hän näki Lobbin, rajasuutarin, lähestyvän. Lobb oli taas terve ja oli tullut kaupungista tuomaan uutisia.

"Uutisia, johtaja, uutisia!" huusi suutari.

"Uutisia kenestä, hyvä Lobb?" kysyi Robin.

"Herefordin piispasta", Lobb vastasi.

Robin Hoodin muoto synkkeni, sillä piispa oli Allan-a-Dalen vihkiäisistä lähtien ollut hänen katkerimpia vihollisiaan, ja varsinkin Robin vihasi piispaa siksi, että tämä oli ahne ja säälimätön.

"Jatka, Lobb!" huusi rosvo.

"Piispa on tätä nykyä Nottinghamin kaupungissa", sanoi Lobb, "ja huomenna hän ratsastaa Barnesdalen metsän läpi. Hän on kokoillut kirkontilusten verorahoja, ja hänen laukkunsa ovat varmasti kultaa ja hopeaa pullollaan, sillä hän on kiskonut jokaiselta täyden määrän, vaikka ajat ovat ahtaat ja raha tiukassa. Leskiltä ja orvoilta hän on kiristänyt viimeisen rovon eikä ole antanut anteeksi penniäkään niistä raskaista ja kohtuuttomista veroista, joita hänen alustalaisensa saavat maksaa."

"Oh!" sanoi Robin Hood rauhallisesti, "mielestäni on jo aika opettaa vähän tapoja tuolle korskealle kirkkoruhtinaalle. Kutsunpa hänet päivälliselle."

Lobb irvisti, sillä hän tiesi, mitä puhe merkitsi. Rikas sortaja saisi Robin Hoodin kanssa syötyään kalliisti maksaa päivällisensä.

Seuraavana päivänä Robin vahvan miesjoukon seuraamana lähti siihen osaan metsää, minkä kautta piispan piti matkata.

"Hei kaatamaan riistaa", sanoi urhea Hood, "Pulska hirvi te surmatkaa, Sillä Herefordin piispa syö kanssani nyt Ja sen kalliisti maksaa saa."

Hirvi kaadettiin ja asetettiin ruohoiselle aukiolle tien viereen, ja sen ympäri kokoontuivat Robin Hood ja kuusi hänen miestään; muu osa joukkoa väijyili piilossa.

Robin ja hänen miehensä olivat pukeutuneet köyhiksi lammaspaimeniksi. Lincolnin-vihreän pukunsa he olivat riisuneet yltään ja kätkeneet jousensa ja miekkansa sekä pukeutuneet vanhoihin, repaleisiin, harmaisiin tohvelikangaspukuihin. Kädessä heillä oli pitkä paimensauva. Näissä varusteissa he näyttivät perin viattomilta, ja kun Herefordin piispa tuli ratsastaen tietä pitkin, pitkä saattojoukkue mukanaan, hän luuli heitä tavallisiksi lammaspaimeniksi, jotka viettivät vapaapäivää, sillä he olivat sytyttäneet nurmelle nuotion ja pyörivät piirissä sen ympärillä.

Mutta kun piispa lähelle saapuessaan näki, että he paistoivat pulskaa, lihavaa hirveä, hän suuttui kovasti. Hänen mielestään vain ylhäisellä ja rikkaalla kirkonmiehellä oli oikeus syödä jaloa metsänriistaa, ja hän uskoi yllättäneensä joukon salametsästäjäroistoja.

"Mitä teettekään täällä", heti piispa nyt huus, "Tai kelle on puuhanne? Miks hirven te, pieni kun joukkonne on, Kuninkaallisen kaadatte?"

"Oomme paimenia", virkkoi urhea Hood, "Meitä lammas jo tympäyttää, Teki mielemme lystäillä päivä tää, Vähän hirveä kärventää."

Tämän röyhkeän vastauksen kuullessaan piispa oli raivostua. Hän oli tottunut näkemään köyhien paimenien polvistuvan nöyrästi hänen eteensä ja nyt tuollainen vastasi hänelle loukkaavan huolettomasti.

"Senkin varkaat ja roistot!" hän huusi, "niin totta kuin olen Herefordin piispa, te joudutte hirteen tästä. Toimitan tiedon puuhistanne kuninkaalle ja hän kuljettaa teidät oikopäätä hirsipuuhun."

"Oi anteeksi, anteeksi", sanoi Robin Hood, "armahtaminen soveltuu hyvin piispalle. Tulisihan tahra pukuusi, jos toimittaisit näin monta ihmistä hengiltä yhden ainoan hirven kaatamisesta."

"Ei armoa yhtään sinulle tällä kertaa", sanoi piispa, "saat lähteä minun matkaani ja astua kuninkaan eteen." Hän viittasi aseistetulle saattojoukolleen ja nyt kiiruhti useita piispan miehiä vangitsemaan paimenia. Mutta Robin hypähti syrjään, kääntyi selin puuhun ja vetäisi harmaan, risaisen pukunsa poimuista esille torvensa. Hän kohotti torven huulilleen ja puhalsi niin läpitunkevan toitotuksen, että piispa ja hänen miehensä hetkeksi mykistyivät hämmästyksestä. Seuraavana hetkenä he mykistyivät kauhusta, sillä joka pensaan, joka puun, joka viidakon varjosta ilmestyi mies. Näkyviin ilmestyi seitsemänkymmentä pelotonta jousimiestä, kaikilla nuoli valmiina jänteessä: he odottivat vain johtajansa sanaa lennättääkseen nuolensa.

Piispan miehet käsittivät heti, että heidät oli houkuteltu ansaan, ja pakenivat henkensä kaupalla. Piispa olisi mielellään seurannut miehiään, mutta hän käänsi hienon ratsunsa niin äkkiä, että se kompastui ja suistui suulleen, viskaten piispan suin päin satulasta. Pikku John poimi maasta kirkonmiehen, joka oli enemmän säikähtynyt kuin loukkaantunut ja joka huomasi olevansa samojen miesten vallassa, jotka hän vast'ikään oli aikonut toimittaa hirteen.

"Tämä on Herefordin piispa", ilkkui Robin Hood Pikku Johnille, "eikä hän lupaa meille armoa. Onneksi emme nyt ole sen tarpeessa."

"Katkaise kaula häneltä, johtaja!" murisi Pikku John.

Tämän kuullessaan piispa säikähtyi pahanpäiväisesti ja hänen pulleat kasvonsa kalpenivat. Nyt oli hänen vuoronsa anoa armoa.

"Oi anteeksi suo", jo piispa se pyys', "Sä anteeksi antanet nyt, Sun jos tuntenut oisin, niin tullut en ois', Vaan kaukaa tok' kierrellyt."

"Sen uskon", vastasi Robin, "mutta en ole sinulle armoa velkaa. Saat seurata minua metsään."

Niinpä piispan oli tahtomattaan seurattava Robin Hoodia, ja he matkasivat aukioita ja metsäpolkuja, kunnes saapuivat salaiseen metsänkeskeiseen sopukkaan, johon rosvot olivat pystyttäneet leirinsä.

Siellä oli jo suuri rovio palamassa ja pari kolme miestä oli keittopuuhissa. Heitä johti Tuck Munkki ohjeitaan antaen.

Kun piispa näki Tuck Munkin, hän uskoi saavansa tästä kirkonmiehestä ystävän ja alkoi jutella hänelle nimittäen häntä veljeksi. Mutta Tuck ei ollut kuulevinaan, vaan puhutteli äänekkäämmin keittäjiä ja haukkui pahanpäiväiseksi erään, joka oli antanut padallisen hirvenlihaa palaa pohjaan, joten siis piispan piti heittää yrityksensä sikseen.

Ei aikaakaan, kun ateria jo oli valmis, ja liha tuoksui niin hyvältä, että piispalle tuli vesi suuhun. Hän oli ratsastanut pitkän matkan sinä aamuna ja metsäilma oli voimakas.

Tuck Munkki luki pöytärukouksen, ja kaikki yhtyivät siihen, ja piispa tyhjensi lautasensa yhtä reippaasti kuin joukkueen parhain mies. Hänen vieressään oli juomahaarikka, joka ensin täytettiin ruskealla oluella ja sitten punaisella viinillä, ja piispa söi ja joi aivan kuin ei aikoisi milloinkaan lopettaa. Lopulta hän ei jaksanut enää syödä eikä juoda, ja päivä oli menossa mailleen.

"Nyt minun on lähdettävä", sanoi piispa. "Tuokaa lasku! Mitä olen velkaa tästä hyvästä ateriasta?"

"Aivan niin", sanoi Robin, "teidän ylhäisyytenne puhuu oikein ja kohtuullisesti. Kun vieras on syönyt ja juonut, on kohtuullista, että hän pyytää laskua. Mutta kenet haluatte laskun laatijaksi, herra piispa?"

Piispa katseli ympärilleen ja mietti hetkisen.

"Valitsen siihen toimeen tämän arvoisan munkin", sanoi lihava piispa rypistäen suutaan hyvin tärkeänä. "Uskon, että kirkon hyvä opetuslapsi tekee oikeutta sekä minulle että sinulle, Robin Hood."

Puhumalla näin imartelevasti Tuck Munkille piispa uskoi pelastavansa kukkaronsa, mutta hän ei tuntenut tätä iloista munkkia. Tuckin kasvot olivat parhaillaan ison nahkaleilin peitossa, josta hän joi olutta, ja kun ne ilmestyivät näkyviin, hän siristeli pieniä, iloisia silmiään.

"Hyväksyttekö sen?" sanoi munkki syvimmällä bassoäänellään. "Saanko minä määrätä, mitä piispan on maksettava tästä ilonpidosta?"

"Saat, hyvä Tuck", sanoi Robin. "Piispa on valinnut oikein. Minä suostun sinun päätökseesi."

"No sitten", sanoi munkki, "hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa —"

"Sen teen mielelläni!" huudahti piispa ja sieppasi kukkaronsa vyöllään riippuvasta laukusta. "Kas tässä. Yksitoista hopeapenniä siinä on, ottakaa ne kaikki."

"Kuunnelkaa loppuun!" huudahti Tuck keskeyttäen vuorostaan piispan. "Hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa ja myös tuon ison nahkalaukun, joka on sidottu hänen ratsunsa satulankaareen."

"Ei toki!" huusi piispa, "antakaa sen olla. Älkää koskeko siihen, pyydän. Ei jumalattomien sovi puuttua niihin rahoihin. Ne kuuluvat kirkolle ja ovat niitä vaivaisia veroja, joita kirkontilusten vuokraajien on sille maksettava."

"Vaivaiset verot!" huudahti Robin Hood. "Sanokaa pikemminkin vuokraajia vaivaisiksi, herra piispa, sillä olen luotettavalta taholta kuullut, että suuri osa näistä rahoista on kiristetty puutetta kärsiviltä. Katsotaanpa, Pikku John, mitä rikkauksia piispalla on matkassaan."

Jätti nousi seisoalleen ja sieppasi piispan oman viitan levittäen sen nurmelle. Sitten hän poistui hakemaan isoa nahkalaukkua, joka oli tiukasti sidottu piispan satulakaareen. Kaikkien silmät olivat suunnattuina tähän raskaaseen laukkuun ja kuului yleinen mutina, kun Pikku John aukaisi sen ja kaatoi viitalle valtavan kultakolikkovirran.

"Onpa täällä rahoja, johtaja!" sanoi Pikku John, "ja kaunis on näky."

"Paljonko niitä on?" kysyi Robin.

"Kolmesataa puntaa", vastasi Pikku John.

"Me otamme ne", sanoi Robin Hood. "Ensin palautamme köyhimmille vuokraajille ne rahat, mitkä he ovat maksaneet; loput säilytämme muistona näistä hauskoista päivällistä, joissa hänen ylhäisyytensä Herefordin piispa oli vieraanamme."

Piispan kasvot olivat raivosta mustat, kun hän kuuli, kuinka vapaasti rosvot käsittelivät noita hänelle niin rakkaita rahoja, ja hän syyti suustaan vihaisen sanatulvan, mutta Robin vain nauroi.

"Odottaisipa miehen olevan paremmalla tuulella hyvän päivällisen jälkeen", sanoi rosvopäällikkö. "Nythän ovat pikemminkin paikallaan tanssi ja musiikki kuin rumat sanat ja ilkeät puheet. Viritäpä iloinen sävel, Allan-a-Dale, ja hänen ylhäisyytensä Herefordin piispa tanssikoon sävelen tahdissa."

"Niinpä tosiaankin!" kiljui Pikku John, kun Robin tarttui kädestä lihavaa piispaa, "minä autan sinua. Tanssikoon hän."

Rosvojen suureksi riemuksi Robin Hood ja Pikku John tarttuivat Herefordin piispaan ja tanssittivat häntä Allan-a-Dalen harpun sävelten tahdissa. Piispa tanssi hyvin huonotuulisena ja näytti kovin happamelta siinä edes takaisin könttyröidessään. Mutta hän oli liiaksi peloissaan uskaltaakseen vastustaa. Rahansa hän tosin oli menettänyt, mutta hänen ei tehnyt mieli menettää henkeäänkin. Tanssia jatkettiin, kunnes piispa oli lopen uupunut, jolloin Robin Hood käski hänen nousta ratsunsa selkään ja ratsastaa tiehensä. Sitä ei piispalle tarvinnut sanoa kahdesti. Hän syöksyi suin päin satulaan ja lähti tuotapikaa matkalle rientäen Nottinghamiin päin niin kiireesti kuin ikinä kykeni.

Robin Hood se piispahan käsiksi käy, Vaatii soiton heläjämään; Ja tanssia piispa sai tarpeekseen Kiitti silläkin päästessään.

XV luku

ROBIN HOOD KOHTAA KATTILANPAIKKAAJAN

Kun vanha piispa-parka pääsi Nottinghamiin menetettyään jokaisen pennin rakkaista rahoistaan, hän neuvotteli sheriffin kanssa, jonka aarreaitta oli tyhjänä. Kumpainenkin kiehui vihaa Robin Hoodia kohtaan, ja he kuuluttivat kansalle, että kuka ikinä lähtisi ottamaan kiinni tuota kuuluisaa henkipattoa Robin Hoodia, saisi kuninkaan nimessä kirjoitetun vangitsemismääräyksen ja että sadan punnan palkkio maksettaisiin hänen vangitsemisestaan.

Kun tätä julistusta kuulutettiin markkinaristin luona, katsoivat kaupunkilaiset merkitsevästi toisiinsa ja hymyilivät. He käsittivät, että oli kovin helppoa tarjota sata puntaa Robin Hoodin vangitsemisesta, mutta että olisi vaikea ansaita tuo rahasumma, eikä ainoakaan ilmoittautunut halukkaaksi puuhaan. Mutta kuulijajoukon ulkorajalla seisoi muuan ulkopaikkakuntalainen. Tämä oli lyhyt, vankkarakenteinen, paksu mies, pystynenäinen ja kovin likanaamainen. Selässä hänellä oli nahkainen työkalulaukku, joka riippui ison vasaran varresta, joka hänellä oli olallaan ja jota hän piteli vasemmalla kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli pitkä vankka omenapuinen sauva, johon hän nojasi kuunnellessaan kovin innokkaana julistusta. Hän oli kuljeksiva kattilanpaikkaaja nimeltä John Sly.

"Sata puntaa", Sly ajatteli itsekseen, "sehän on komea summa. Ja se maksetaan läheisessä metsässä olevan henkipaton vangitsemisesta. Vaikka kaiken elämäni paikkaisin patoja ja kattiloita, en ansaitsisi moista rahamäärää. Pitänee yrittää."

Hän taputti lähellä seisovaa miestä olalle. "Kuulepa, hyvä ystävä, onko vaikea päästä sille paikalle, jonka maanvaivana tämä Robin Hood on?" Sly kysyi.

"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi kaupunkilainen irvistäen, "mutta kun olet päässyt sinne, alkavat luultavasti vaikeudet."

Kattilanpaikkaaja nyökkäsi ylpeästi, sillä päivä oli kuuma ja viimeisellä hopeapennillään hän oli ostanut olutta janonsa sammuttamiseen. "Ole varma siitä, ettei hän pujahda minun kynsistäni niinkään hevillä", sanoi kattilanpaikkaaja ja lähti oikopäätä hakemaan vangitsemismääräystä, joka antaisi hänelle oikeuden ottaa kiinni tuon kuuluisan henkipaton Robin Hoodin.

Hänelle ei ainoastaan annettu vangitsemismääräystä, vaan lisäksi selvitettiin tarkoin paikka, josta hän luultavasti tapaisi Robinin, ja päivän valjetessa hän seuraavana aamuna lähti kaupungista koettamaan onneaan, vangitsemaan Robin Hoodia.

"Tekeepä mieleni näyttää näille pohjolan pölkkypäille muutama sukkela temppu", sanoi Sly pyörittäen isoa sauvaansa päänsä ympäri. "Heillä ei ole aavistustakaan etelänmiehen älystä ja neuvokkuudesta. Olen banburyläinen, eikä meillä Oxfordin kreivikunnassa kasvateta tylsämielisiä."

Kun hän oli matkannut pari tuntia kävi päivä kuumaksi, ja hän istahti ison tammen alle pyyhkimään otsaansa ja tarkastamaan vangitsemismääräystä, jonka omistamisesta hän oli hyvin ylpeä.

Hän oli jo pistänyt paperin takaisin laukkuunsa ja aikoi juuri ruveta jatkamaan matkaansa, kun samassa näki pitkän, tulipunaiseen pukuun pukeutuneen miehen, jolla oli miekka vyöllä, ryhdikkäästi astelevan vastaan. "Hyvä on", sanoi Sly itsekseen, "tuossa tulee hyvin pukeutunut mies, joka näyttää olevan joku kunnianarvoinen talollinen näiltä seuduin. Olen varma, että hän voi neuvoa minut oikealle tolalle ja että löydän tuon kirotun rosvon tyyssijan."

Sly siis jatkoi matkaansa suoraan punapukuista talonpoikaa kohti. Tämä oli kuljeskellut silmät maahan luotuina, ja kun hän kohotti katseensa ja näki kattilanpaikkaajan työkalulaukku olallaan, hän tervehti tätä ystävällisesti hymyillen ja kohteliaalla kädenliikkeellä.

"Terve", sanoi kattilanpaikkaaja, "luultavasti olet tältä paikkakunnalta kotoisin."

"Arvasit oikein, asun tässä aivan lähellä", sanoi kohtelias muukalainen. "Entä mistä itse olet kotoisin?"

"Olen kattilanpaikkaaja, nimeni on Sly ja olen Banburystä kotoisin", vastasi pannu- ja kattilaseppä. "Entä mitä uutta kuuluu?"

"Eipä taida olla varsin miellyttävää sinun ammattiisi kuuluvan miehen korville", sanoi vieras sävyisästi naurahtaen.

"Anna kuulua vain!" huudahti Sly.

"Sitähän minä vain olen kuullut, että kaksi kattilanpaikkaajaa on eilen tuomittu raipparangaistukseen liian runsaasta oluen juomisesta."

"Tuhat tulimmaista!" murahti Sly, joka oli aika pikavihainen, "älä sovita pilojasi minuun, hyvä mies, tai saat tuta, että minulla on raskas sauva matkassani."

"Sinähän kysyit uutisia ja niitähän sinä sait", virkkoi vieras sävyisästi vastaan. "Mutta itsehän sinä kuljeskelet kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään. Sinähän tunnet puolen kreivikunnan asiat kuin viisi sormea. Mitä itse tiedät kertoa?"

"Minun uutiseni kuuluu, että tarjolla on sata puntaa selvää rahaa, ei muuta kuin ottaa vain", huudahti Sly.

"Niinkö?" virkkoi vieras. "Miten se on mahdollista?"

"Katsopa, näissä metsissä asustaa Robin Hood niminen julkea rosvo, ja minulla on kirjallinen määräys vangita hänet. Ja kunhan nyt vain saan hänet käsiini ja sitten raahatuksi Nottinghamiin, niin sadan punnan palkkio kilisee taskussani. Jos avustat minua tässä asiassa, niin annan sinulle tuntuvan osan palkkiosta."

Vieras raapaisi korvallistaan ja tuntui hetkeksi vaipuvan syviin mietteisiin.

"Onpa se komea rahasumma", hän sanoi viimein, "ja luulen voivani näyttää sinulle, mistä löydät etsimäsi."

"Hyvä on!" riemuitsi kattilanpaikkaaja, "mennään yhdessä, sillä:

"On mulla määräys kuninkaan, Hänet siepata missä vaan, Jos näytät, missä hän on, niin teen, Miehen sinusta rahakkaan."

"Näytäpä vangitsemismääräyksesi minulle", sanoi ystävällinen vieras. "Jos kaikki on niinkuin olla pitää, niin teen parhaan voitavani saattaakseni teidät yhteen."

Mutta Sly vain naurahti ja vilkutti toista silmäänsä. "Ei, ei!" hän sanoi, "en näytä määräystä ainoallekaan ihmiselle. En usko sitä kenellekään. Auta minua löytämään hänet, niin saat osasi palkkiosta. Jos taas et suostu minua auttamaan, niin terveheks': kyllä itsekin hänet löydän."

"Näytätpä olevan varovainen veitikka", sanoi vieras. "No niin, enpä sinua siitä soimaa. Sattuuhan nykyisin vastaamme miestä jos minkälaista. Mutta palkkio on suuri ja tunnustan sinulle suoraan, että haluaisin päästä siitä osalliseksi. Entäpä jos menemme tuonne 'Kuninkaalliseen Hirveen' ja keskustelemme asiasta, samalla kuin juomme kannullisen kylmää olutta huuhtoaksemme pölyn kurkustamme."

"Sehän sopii mainiosti!" huudahti kattilanpaikkaaja ja nuoleskeli suupieliään, kun oluthaarikasta tuli puhe ja lähti seuraamaan vierasta.

He astelivat siinä mailin toista, kunnes saapuivat majataloon ja tapasivat isännän ovella. Isäntä kohteli vierasta hyvin kunnioittavasti ja lähti kiireesti tuomaan ison kipollisen olutta ja pullollisen Kanarian-viiniä. Kattilanpaikkaajan pienet silmät kiiluivat taas, kun hän näki tämän hyvyyden, ja hän kumosi ilomielin kurkkuunsa kupillisen toisensa jälkeen ja ylisteli innokkaasti näin ylellistä kestitystä. Hän se etupäässä huolehti juomisesta, sillä vieras maisteli vain hiukan kupistaan, selittäen tarkoin pohtivansa asiaa ja harkitsevansa, miten he parhaiten ja varmimmin saisivat Robin Hoodin käsiinsä.

Kun oluthaarikka ja viinipullo rupesivat tyhjenemään, alkoi kattilanpaikkaajan pää nyökkäillä ja hän kuorsasi rauhallisesti penkillä.

Vieras hymyili ja aukaisi Slyn laukun. Sieltä hän otti vangitsemismääräyksen ja sitä lukiessaan hän hymyili vieläkin tyytyväisemmin. Paperin luettuaan hän sujautti sen taskuunsa. Sitten hän nousi ja hiipi hiljaa ulos.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin isäntä tuli huoneeseen. Hän säpsähti nähdessään, että punapukuinen mies oli poissa ja että hän oli jättänyt likaisen ja repaleisen kattilanpaikkaajan yksin sinne, ja alkoi käydä saatavastaan levottomaksi. Hän astui lattian poikki penkin luo ja tarttui Slytä kauluksesta.

"Herää!" hän sanoi ja ravisteli raukeaa kattilanpaikkaajaa.

"Ei enää, hyvä mies, ei enempää", sanoi puoleksi havahtunut kattilanpaikkaaja. "Olenhan jo kylliksi juonut sinun kustannuksellasi."

"Kyllä minä siitä huolehdin, ettei se ole tapahtunut minun kustannuksellani!" sanoi isäntä. "Herää siitä, senkin votkale ja maksa lasku."

"Sinäkö olet laskun maksanut?" sanoi Sly, joka yhä uskoi puhuttelevansa punapukuista vierasta. "Hyvin tehty, mutta usko pois, en unohda sitä, kun tulee palkkion jaon aika."

"Minä viis sinun palkkioistasi!" huusi isäntä. "Maksa minulle vain, mikä minulle kuuluu, niin olen tyytyväinen", ja näin sanoessaan hän ravisteli kattilanpaikkaajaa niin rajusti, että tämä kokonaan heräsi.

"Häh? Mitä? Miten? Missä?" sanoi kattilanpaikkaaja hämillään. "Missä on toverini, pulska maalaisisäntä, joka lupasi viedä minut matkani määrään, maksaa tämän päivän kulungit?"

Sitten kattilanpaikkaajan katse osui avattuun laukkuun. Hän otti sen käteensä ja katsoi siihen. Nyt hän alkoi mylviä kuin rengastettu härkä.

"Auttakaa, auttakaa!" hän kiljui. "Olen hukassa! Olen mennyttä miestä! Minut on ryöstetty, rosvottu, petetty! Missä on vangitsemismääräys, kuninkaallinen vangitsemismääräys? Se on pois ja varastettu."

"Vangitsemismääräys!" huudahti majatalonpitäjä. "Kukapa sinunlaisellesi tollikalle vangitsemismääräystä uskoisi? Ja ketä se koski?"

"Tuhat tulimmaista, isäntä hyvä, minulla oli ihan varmasti vangitsemismääräys, Nottinghamin sheriffin itsensä antama ja kuninkaan nimissä kirjoitettu, ja siitä olisi koitunut minulle hyötyä — piti vangita julkea rosvo, jota kuuluu nimitettävän Robin Hoodiksi."

"Robin Hood!" huudahti isäntä. "Asiahan käy yhä sotkuisemmaksi. Juuri Robin Hoodin kanssahan sinä tulit tänne ja joit olutta. Robin se oli, punaisiin pukeutuneena, vaikka hän tavallisesti käyttää vihreää."

Tämän kuullessaan kattilanpaikkaaja töllisteli suu ja silmät ammollaan, ja sulasta ihmetyksestä ja hämmästyksestä hänen melunpitonsa äkkiä taukosi. Vihdoin hän sai läähättäen sanotuksi: "Tuoko Robin Hood! Minulle sanottiin, että hän on julman ja villin näköinen, oikea hurja metsärosvo. Mutta tämä mieshän näytti arvokkaalta maalaisisännältä."

"Robin esiintyy hyvin monenmuotoisena", vastasi majatalon isäntä, "mutta hän se oli yhtä varmasti kuin sinä olet juonut ison haarikallisen parasta oluttani ja pullollisen parasta Kanarian-viiniäni."

"Mutta hän lupasi maksaa pidot!" huusi Sly. "Hän pyysi minut tänne juomaan kanssaan."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi isäntä kuivasti. "Tiedän vain, että juomani ovat kuluneet ja sinä maksat laskun."

"Paljonko?" kysyi kattilanpaikkaaja allapäin.

"Kymmenen shillinkiä", oli vastaus.

"Kymmenen shillinkiä!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Minulla ei ole edes kymmentä penniä."

"No sitten saat luovuttaa vasarasi ja työkalulaukkusi", sanoi isäntä.

"Mitä!" huusi Sly, "vasarani ja aseeni! Miten sitten ansaitsen toimeentuloni?"

"Olisit aprikoinut sitä asiaa ennen kuin teit velkaa", vastasi toinen.

Kattilanpaikkaaja huusi, riehui ja raivosi. Hän oli ylen raivostunut tuolle sävyisälle punapukuiselle vieraalle; hän uhkaili majatalonpitäjää; hän vannoi manuuttavansa heidät oikeuteen.

"Hyvä on", sanoi isäntä, "mutta oikeus taitaa olla minun puolellani. Sinä juopottelet täällä rosvon seurassa, ja kun tämä livistää, sinä yrität pettää minua laskun suorituksessa. Luulenpa, että oikeudella on jotakin sanomista sinulle siitä asiasta."

Kattilanpaikkaaja käsitti isännän puheen todeksi ja ymmärsi, että hänen oli paras koettaa hyvällä selvitä tästä rumasta jutusta. Hän siis luopui vasarastaan ja työkaluistaan, otti ison omenapuisen sauvansa ja lähti "Kuninkaallisesta Hirvestä" niin alakuloisena kuin kattilanpaikkaaja ikinä olla saattaa.

"Saisinpa vain käsiini tuon punapukuisen roiston!" jutteli hän itsekseen ja heilutteli uhkaavasti isoa sauvaansa päänsä ympäri; "kyllä pehmittäisin hänen selkänsä, senkin kirottu konna."

Kun kattilanpaikkaaja tuli majatalosta, riensi hän kiireesti tietä pitkin ja sattui onnekseen valitsemaan saman tien, jota Robin asteli. Sillä ennen kuin Sly vielä oli kulkenut mailiakaan, hän näki eräässä polun mutkassa kirkkaan värivälähdyksen ja kohta sen jälkeen punapukuisen muukalaisen seisovan tähyämässä hirvilaumaa. Sly ryntäsi täyttä vauhtia eteenpäin, huutaen uhkauksiaan ja vaatien punapukuista miestä odottamaan.

Robin pyörähti oitis päin ja hymyili vihaisen kattilanpaikkaajan havaitessaan.

"Mikä konna se noin minun kimppuuni käy?" hän virkkoi.

"Ei ole konna, ei ole konna!" ärjyi Sly. "Nyt ovat osat vaihtuneet. Olenpa tainnut viimeinkin tavata Robin Hoodin, ja näyttäköön nyt tämä ryhmysauvani, kumpi meistä on väärässä ja toiselle maksun velkaa."

Ja näin sanoessaan hän hyökkäsi päin käsittämättömän vikkelästi antaen Robinille huumaavan iskun isolla sauvallaan. Niin vikkelä oli kattilanpaikkaaja, että sauva paukahti ennen kuin Robin ennätti paljastaa miekkaansa.

Robin horjahti rajusta iskusta, mutta hänen onnistui kuitenkin sivaltaa miekkansa ja asettua päin vastustajaansa. Jonkin hetken hänen oli pakko väistellä puoleen ja toiseen välttyäkseen suhisevilta iskuilta; sitten hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, sillä hänen sappensa kiehahti, ja kattilanpaikkaajan oli pakko puolustautua. Mutta Sly osoittautui yhtä hyväksi puolustajaksi kuin oli hyökkääjäkin. Robinin miekka osui yhä uudestaan hänen kovapuiseen sauvaansa, ja metalli helähti puuhun, niin että metsä kajahteli. Sitten Sly heilauttaen nuolen nopeudella tavattoman isoa kankeaan antoi torjumisliikettä seurata iskun Robinin oikeaan käsivarteen ja osui häntä niin ilkeästi kyynärpäähän, että käsivarsi kuoleutui sormen päästä olkapäähän, eikä rosvo kyennyt enää pitelemään miekkaansa.

"Pidetäänpä hetken aselepo, kattilanpaikkaaja", sanoi Robin. "Pyytäisin vielä pientä suosionosoitusta sinulta."

"Vai suosionosoitusta!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Mieluummin hirtän sinut tuohon puuhun. No totta toisen kerran, olenpa tainnut lopultakin saada haltuuni kuuluisan Robin Hoodin, ja palkkio kuuluu minulle."

Ja näitä ajatellessaan Sly hyppeli ilosta ja katseli sitten ympärilleen nähdäkseen, mikä tie vei Nottinghamiin. Kun Robin huomasi, että kattilanpaikkaajan pää oli hetkeksi kääntynyt poispäin, hän tarttui torveensa ja puhalsi metsäkutsun.

"No, no", kiljui kattilanpaikkaaja, "ei nyt ole aikaa kutsuhuutoja puhaltaa ja torvia toitottaa. Sinun on seurattava minua, tai muuten minun on pakko tällä pikku kehoittimellani antaa sinulle muutamia vienoja lemmentaputuksia", ja hän antoi sauvansa vinkuen suhahtaa ilman halki.

Mutta samassa hyökkäsivät esiin Pikku John ja Puna-Will ja juoksivat johtajansa avuksi.

Kattilanpaikkaaja tuijotti hämmästyneenä Pikku Johniin, sillä hän ei ollut vielä sinä ilmoisna ikänä nähnyt sellaista miehen koljoa.

"No, jopa jotakin!" huudahti Sly. "Enpä mokomaa veitikkaa ole vielä eläissäni nähnyt. Mutta jos luulette minun pötkivän pakoon, niin ettepä totisesti tunne Jack Slyta", ja selin puuhun kääntyen hän asettui puolustusasentoon, ryhmysauva valmiina joko iskemään tai torjumaan iskuja. Robin Hood istahti mättäälle, sillä hänen ruumiinsa oli niin jäykkä ja hellä, ettei hän olisi kyennyt seisomaan, niin rajusti oli kattilanpaikkaajan sauva hänet pehmittänyt.

"Mitä on tapahtunut, johtaja?" huusi Pikku John, "ja miksi niin uupuneena istut tien vieressä?"

"No voi taatto taivahinen", sanoi Robin Hood, "seisoohan tuossa edessäni mies, joka on aimo lailla pehmittänyt selkänahkani."

"Niinkö ovat asiat, johtaja!" huudahti Pikku John. "Tahtoisinpa sitten minäkin vuorostani koettaa onneani sen miekkosen kanssa. Katsotaanpa, pystyykö hän tekemään minullekin saman."

Isoruhoinen henkipatto ryntäsi päin ja kohotti raskaan sauvansa, ja kattilanpaikkaaja ryhtyi uljaasti puolustautumaan. Mutta ennen kuin vielä kanget ehtivät kalskahtaa yhteen, huusi Robin Hood luutnanttiaan taukoamaan.

"En syytä miestä", sanoi johtaja. "Hänellä oli kyllin syytä kolhia minua hieman. Minä olin hävittänyt hänen omaisuutensa ottamalla häneltä vangitsemismääräyksen, jota hän piti hyvin arvokkaana. Mutta jos olenkin tavallani tuhonnut hänen omaisuutensa, niin mielelläni sen myös toisella tavalla korvaan. Kuulepa, kattilanpaikkaaja, miten vetelee kulkurinammattisi?"

"Hoo, hoo, johtaja!" vastasi Sly. "Väliin hiukan ansiota ja ruoka-ateria, väliin taas saa kuljeskella koko päivän ansaitsematta kolikkoakaan. Ja jos olutpullon itselleni otan, olen melkein kuitti mies."

"Eipä ole hauskaa elämää", naurahti Robin.

"Koiran virka, johtaja!" vastasi kattilanpaikkaaja, "koiran virka."

"No vaihda se sitten meidän iloiseen metsäelämäämme", huudahti henkipatto. "Päivisin me pyydämme hirviä, iltaisin juhlimme nuotion ympärillä syöden riistaa ja huuhtoen sen alas ruskealla oluella. Sinä olet uljas mies, jollaisista minä pidän. Yhdy meihin!"

"Kyllä, johtaja, siihen olen valmis!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Semmoinen elämä sopii minulle aivan erinomaisesti. Olen sinun miehiäsi elämässä ja kuolemassa", ja hän ja Robin vahvistivat kaupan kädenlyönnillä.

Niin muuttui John Sly, kattilanpaikkaaja, Robin Hoodin vainoojasta hänen aseveljekseen, ja hänestä tuli yhtä luja apulainen kuin hän oli ollut vankka vastustaja. Ja vanha balladi, joka kertoo, miten Robin voitti tämän tulokkaan puolelleen, päättyi Robin Hoodin kiitospuheeseen uudesta asetoveristaan.

On uljuudessa hän miesten mies, ja kupariseppä on hän, En kenenkään oisi ma uskonut Mua niin kovin peljättävän.

Hän meihin jos liittyy, hällekin Osan voitosta annamme, Mitä ikinä itsekin saadahan, Hälle täyden me kannamme.

Tähän suostui kattilanpaikkaaja hän liittyi nyt rosvoihin, Ja miesten matkassa taivalsi — Jo lauluni loppuikin.

XVI luku

PIISPA KOETTAA OMIN VOIMIN

Jonkin aikaa oli Herefordin piispa vieraillut Nottinghamin sheriffin luona, ja joka aamu he innokkaina tiedustelivat, oliko Robin Hood jo saatu kiinni. Piispa toivoi saavansa takaisin kolmesataa puntaansa, jos tuo kuuluisa henkipatto saataisiin kiinni, ja sheriffin mielessä kummitteli yötä päivää hänen tyhjä aarreaittansa.

Mutta päivä toisensa jälkeen kului, ja ne jotka olivat lähteneet henkipattoja tavoittamaan, palasivat kaupunkiin sanoen, ettei heistä metsässä näkynyt merkkiäkään. John Sly, kattilanpaikkaaja, ei tosin vielä ollut palannut, mutta kukaan ei huomannut, ettei häntä enää missään näkynyt, eikä kukaan siitä välittänytkään.

Silloin muutamana päivänä marssi kaupunkiin mieslukuinen aseistettu joukkue, joka oli matkalla pohjoisesta Lontooseen. Joukon johtaja oli ulkomainen palkkasoturi, joka oli aina valmis myymään joukkonsa avunannon enimmän tarjoavalle. Kun piispa näki joukon marssivan kaupunkiin, hänen mieleensä juolahti oiva tuuma: siinäpä hänelle miehet, jotka ottaisivat kiinni Robin Hoodin. Hän päätti pestata heidät muutamiksi päiviksi, suorittaa heidän palkkansa henkipatoilta saaduilla rikkauksilla ja siten kostaa henkipattojen päällikölle.

Joukon johtajan kanssa oli helppo sopia asiasta ja niin suuri oli piispan luottamus siihen, että nämä harjaantuneet joukot helposti selviytyisivät metsäsisseistä, että hän itse lähti matkaan auttaakseen heitä henkipattojen piilopaikan löytämisessä.

Heidän onnekseen Robin Hood itse oli yksinään maantiellä samalla hetkellä, jona piispa joukkoineen saapui metsän reunaan. Tien äkkimutkassa Robin sattui vastakkain piispan kahden palvelijan kanssa, jotka ratsastivat kappaleen matkaa edellä tiedustelijoina. Miehet olivat kumpikin olleet piispan matkassa silloin, kun tämä kaapattiin, ja he tunsivat Robin Hoodin heti.

"Täällä hän on!" he huusivat. "Täällä on Robin Hood itse!"

Oitis Robin oivalsi olevansa keskellä vihollislaumaa, ja huudon kuullessaan näkyi piispa kiireesti ratsastavan paikalle.

"Voi minkä nyt teen", sanoi Robin Hood, "Jos piispa mun yllättää? Ei armoa mulle hän millään suo, Ens' puuhun mun hirtättää."

Mutta Robinin ei juolahtanut mieleenkään antautua edes yrittämättä pakoa. Hän pyörähti ympäri ja pakeni kiireimmiten lähintä metsikköä kohti. Siitä kehkeytyi aikamoinen kilpajuoksu! Piispa miehineen seurasi kiireesti pakolaista, mutta tämä ennätti puiden suojaan ja pääsi siten hetkeksi heidän näkyvistään.

"Saartakaa metsä!" kiljui piispa. "Se ei ole kovinkaan laaja. Voimme ympäröidä sen joka puolelta, ja silloin ei roisto millään neuvoin pääse pujahtamaan käsistämme."

Tehtiin niin. Metsä ympäröitiin kaikilta puolin, ja Robin Hood oli piirin sisässä. Sitten joukko rupesi haravoimaan metsää, mutta he toimivat hitaasti ja varovaisesti, sillä oli epätietoista, miten paljon Robinin miehiä ehkä oli saapuvilla, ja he pelkäsivät äkkiylläkköä.

Tällä kerralla siitä ei kuitenkaan ollut vaaraa. Robinilla ei ollut ainoatakaan omaa miestä likitienoilla, eikä hän voinut turvautua muuhun kuin älyynsä ja rohkeuteensa. Uljas henkipatto tiesi olevansa äärimmäisessä hengen vaarassa ja hän juoksi metsän syvimpään sisustaan, mistä toivoi keksivänsä jonkin pakokeinon. Siellä oli pieni, kaksihuoneinen mökki, missä asui vanha, köyhä leskivaimo, joka ansaitsi elatuksensa kehräämällä. Robin oli usein auttanut vanhaa vaimoa ja hän oli varma siitä, että tämä nyt vuorostaan auttaisi häntä. Kaiken lisäksi kuuluivat vaimon kolme poikaa Robinin joukkoon.

Hän juoksi mökkiin, ja eukko kohotti katseensa rukista.

"Olen Robin Hood!" huusi henkipatto, "ja piispa miehineen on kintereilläni. Jos he saavat minut käsiinsä, olen mennyttä miestä, sillä piispa on vannonut hirttävänsä minut metsän korkeimpaan tammeen."

"Ole huoleti, Robin Hood!" huusi sukkelajärkinen eukko, "siitä ei tule mitään. Minä kyllä petän piispan ja hänen seurueensa. Vai pitäisi sinun, joka niin usein olet auttanut minua hädässäni, joutua pulaan! Ei sinä ilmoisna ikänä, sanon minä. Menepä tuonne perähuoneeseen ja pue yllesi siellä oleva vanha hame ja vaippa ja anna minulle Lincolnin-vihreä pukusi."

"Oiva tuuma!" huudahti Robin Hood. "Saammepa nähdä, ovatko piispan silmät kyllin tarkat keksimään Robin Hoodin vanhan eukon puvusta."

"Heti anna takkisi harmaa siis, Ota viittani vihreä, Minä langat vaan ja värttinän saan, Sun on nuoleni terävä."

Tuotapikaa Robin Hood oli pukeutunut vanhaksi köyhäksi eukoksi. Päähänsä hän vielä sai ison vanhan hatun, jonka murtunut reunus riippui kasvoille. Hän lähti mökistä ontuen ja sauvaan nojaten, kädessään lanka ja värttinä, aivan kuin olisi ollut köyhä mökin muija, joka aikoi matkalla levätessään tehdä työtä.

Kohta Robin kuulikin kavioiden kopsetta ja hän kulki vieläkin kumarammassa ja ontui entistäkin hervottomammin. Sitten hän kuuli tutun äänen.

"Kuka tuo on?" huusi joku korskealla äänellä, ja Robin tiesi piispan olevan edessään. "Ottakaa kiinni tuo vanha eukko ja tuokaa tänne."

Eräs piispan miehistä tarttui vapisevaan eukkoon ja talutti hänet harmaantäplikkään ratsunsa selässä istuvan piispan luo.

"Mistä sinä vanha vaimo tulet?" kysyi kirkonmies.

"Metsässä olevasta mökistäni, armollinen herra", sopersi eukko silmille valahtaneen hattunsa alta. Hän ei kohottanut katsettaan maasta, mutta se ei piispaa kummastuttanut. Hänestä se vain tuntui asiaankuuluvalta nöyryydeltä hänen läsnäollessaan.

"Oletko nähnyt ketään metsässä tänään?"

"En muita kuin vihreäpukuisen miehen, joka aivan hiljakkoin tuli mökkiini."

"Siinäpä se!" huudahti piispa. "Vihreäpukuisen miehenkö, sanoit?"

"Niin, hyvä herra, ja hänellä oli pitkä jousi ja viinellinen nuolia ja päässä vihreä huppu. Hän meni peräkamariini lepäämään."

"Eteenpäin!" huusi piispa. "Nyt hän on vallassamme! Rientäkää mökille ja raahatkaa hänet ulos."

Vangitsemiskiihkossaan piispa miehineen ratsasti eteenpäin ja vanha eukko ontui tietään edelleen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt pensaiden varjoon, kun mitä kummallisin muutos tapahtui hänen liikkeissään. Hän suoristautui, kävi vikkeläksi ja virkeäksi, hänen laahustava kulkunsa muuttui harppomiseksi, hän joudutti matkaa kuin juokseva hirvi, ja täyttä vauhtia hän riensi pois suunnaten kulkunsa isoon metsäaukioon, missä joukko henkipattoja odotteli. Aukioon syöksyessään näki hänet Pikku John ja puhkesi kummissaan puhumaan —

"Ken kumma kulkee niittyä?" Näin lausuu Pikku John. "Mä nuolen häneen lennätän, Tuo totta noita on."

Näin sanoi Pikku John, sillä nähdessään vanhan mökin muijan tapaisen olennon tulevan semmoista hirmuvauhtia hän luuli, että asiassa täytyi olla noituutta mukana.

"Oi malta, malta", huus' Robin Hood, "Älä nuoltasi lennätä vaan! Etkö johtajaas nää? Robin Hood on tää. Vaan kohta se huomataan."

"Sinäkö siinä olet, johtaja?" huudahti Pikku John hämmästyneenä. "Miksi tulet tänne vanhan eukon puvussa?"

"Pääsin hädin tuskin piispan kynsistä pakoon", vastasi Robin ja kertoi Pikku Johnille seikkailunsa.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pikku John. "Mielestäni, johtaja, meidän pitäisi näyttää piispalle, ettei ole suinkaan vaaratonta urheilua tulla metsään meitä ahdistamaan."

"Niin minustakin", vastasi päällikkö. "Töräytäpä torveesi, Pikku John, ja kutsu uljaat toverimme kokoon."

Pikku John puhalsi torveensa, ja henkipattoja saapui saapumistaan, kunnes Robin Hoodilla oli edessään sata miestä, jotka olivat valmiit tottelemaan hänen pienintäkin viittaustaan. He töllistelivät ällistyneinä joukon keskellä olevaan köyhään eukkoon, kunnes rikkinäisen hatun alta tunsivat johtajansa kasvot, ja kun he saivat kuulla seikkailun, naurettiin miehissä valepuvulle ja Robinin kekseliäälle paolle.

Mutta nyt palatkaamme piispan seuraan nähdäksemme, miten hänen asiansa mökillä menestyi.

Sai piispa eukon mökin luo Ja huusi raivoissaan: "Te Robin tuokaa esille Se konna kuulu maan!"

"Murtakaa ovi!" ärjyi piispa ja ovi murrettiin ja sotamies ryntäsi mökkiin.

"Täällä hän on!" huusi mies. "Täällä hän on! Tunnen hänet. Sama veijari, joka vastikään karkasi metsään."

"Raahatkaa esiin!" käski piispa ja kolme neljä sotilasta kävi käsiksi Lincolnin-vihreään pukuun pukeutuneeseen olentoon ja raahasi hänet esille piilostaan.

"Asettakaa hänet tuon valkoisen hevosen selkään ja vartioikaa tarkoin!" huusi piispa. "Ja nyt oikopäätä takaisin kaupunkiin toimittamaan hänet tyrmään. En halua levätä, ennen kuin hän on lukkojen ja salpojen takana, ja huomenna hänet hirtetään."

Eukko, joka oli Robin Hoodin pukimissa, pysyi äänetönnä, ja miehet uskoivat vankinsa vaikenevan pelosta. Kukaan ei liioin tullut nostaneeksi vangin päähinettä nähdäkseen hänen kasvonsa, kaikki olivat innoissaan pääsemään metsästä pois vangittuine rosvoineen. Piispa oli aivan haljeta ylpeydestä, kun hän ajatteli ovelaa kaappaustaan.

Eukko maidonvalkean ratsun sai, Ja piispa sai hiirakon; Kyllä nauratti häntä kaiken tien: Robin Hood nyt kiikissä on!

Piispaa nauratti siihen asti, kunnes saavuttiin metsän reunaan, mutta silloin hänen naamansa venyi pitkäksi ja suu jäi ammolleen. Sillä edessään hän näki satalukuisen miesjoukon, kaikilla jousi jännitettynä ja nuoli valmiina jänteessä. Ja piispa tunsi heidät henkipatoiksi ja tiesi jokaisen heistä vetävän vertoja neljälle tavalliselle jousimiehelle.

"Jousimiehiä!" huudahti hämmästynyt piispa. "Ja katsokaa, kuka heitä johtaa! No totta toisen kerran, sehän on sama noita-akka, jonka kohtasimme metsässä. Kuka hän on?"

"Kas peijakas!" sanoi vanki, "eiköhän se liene eräs Robin Hood niminen mies."

"Robin Hood!" huudahti piispa. "No kuka sinä sitten olet?"

"Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!" nauraa hihitti vanki nostaen silmiltään huppunsa, ja piispan näkyviin ilmestyivät vanhan eukon ryppyiset kasvot ja naurun irvessä olevan suun hampaattomat ikenet. "Katso itse, kuka olen, armollinen piispa!" hän huusi kimeällä äänellä. "Olet sinäkin etevä piispa, kun kuljetat mukanasi vanhaa eukkoa luullen häntä Sherwoodin kuninkaaksi!" hän sanoi nauraen ja taputti käsiään.

"Voi minua poloista", sanoi piispa, "että minun piti tämmöinen päivä elää!" sillä hän älysi olevansa satimessa, ja samassa lensikin nuolisade vinkuen hänen seuralaisiinsa, jotka pakenivat suinpäin.

Piispa pyöräytti hiirakkonsa ympäri ja kannusti hevosta luullen pääsevänsä pakenemaan, mutta henkipatot olivat vikkelämpiä. Much ja Will Stutely tarttuivat vinhasti juosten hiirakon suitsiin, ja jäljestä harppasi hamepukuinen Robin sitoen piispan hevosen puuhun ja käskien piispan astua maahan.

"No jopa jotakin, armollinen herra piispa", sanoi hän nauraen, "taasko olette tullut meitä tervehtimään tänne humisevaan metsään? Pelkäänpä vain, ettemme voi kutsua teitä uuteen ilojuhlaan, sillä tällä kertaa meidän ei sovi jäädä sitä valmistamaan."

"On meillä kuitenkin aikaa tarkastaa hänen matkalaukkunsa", sanoi Pikku John tutkien satulalaukut ja ottaen piispan kaikki rahat — samat rahat, jotka piispa oli ottanut matkaan maksaakseen sotamiehille Robin Hoodin kiinniottamispalkkion.

"Anna viisikymmentä hopeapenniä tuolle vanhalle vaimolle", sanoi Robin Hood, "sillä hän on tänään pelastanut henkeni", ja niin tehtiin.

Happamena piispa katseli rahojensa tasaamista, mutta ei voinut asialle mitään ja oli ylen iloinen kuullessaan Robin Hoodin sanovan: "No nyt päästäkää hänet menemään."

"Piispa, piispa!" huusi nauraen Pikku John, "onnettomasti on päättynyt tämänpäiväinen metsästysretkenne, ja tiedättehän, miten on tapana panna pahantekijät katuvaisina ratsastamaan kaupungin läpi. Sillä tavoin saatte tekin palata Nottinghamiin."

Piispa siis nostettiin hiirakkonsa selkään, kasvot hevosen häntään päin ja talutettiin tällä tavoin läpi metsän, ja hiirakko pantiin laukkaamaan maantietä pitkin Nottinghamia kohden. Ja näin häpeällisesti takaperin ratsastaen piispa palasi kaupunkiin ilman rahoja ja vankia.

XVII luku

ROBIN HOOD TEURASTAJANA

Sen jälkeen kun piispa näin häpeällisesti palautettiin Nottinghamiin, saivat rosvot olla jonkin aikaa rauhassa Sherwoodin metsässä. He kaatoivat lihavia hirviä, korjasivat jousiaan ja sulittivat nuoliaan iltanuotion ääressä, nukkuivat rauhallisesti vihreihin vaippoihinsa kääriytyneinä ja tarkkailivat huolellisesti vihollisiaan.

Eräänä aamuna Robin Hood herätessään tunsi outoa levottomuutta. Tämä tämmöinen rauhallinen aika kyllästytti häntä: hän tunsi kaipaavansa seikkailua ja päätti lähteä Nottinghamiin nähdäkseen, miten kaupungissa elettiin. Hän ei virkkanut mitään Pikku Johnille, sillä hän tiesi, että tämä hänen uskollinen seuralaisensa kehoittaisi häntä pysyttelemään poissa sellaisesta vihollispesästä, ja hiipi yksikseen matkaan.

Hän huolehti siitä, ettei häntä helposti tunnettaisi, sillä Robin Hoodin olisi ollut vaarallista tulla ilmi Nottinghamin muurien sisäpuolella. Hän riisui yltään Lincolnin-vihreän pukunsa, puki ylleen yksinkertaiset talonpoikaisvaatteet ja lähti matkaan arvokkaan näköisenä isäntämiehenä tai kauppiaana.

Parin kolmen mailin päässä kaupungista hän saapui kahden tien risteykseen ja tapasi siinä torille menossa olevan teurastajan komeine tammoineen; tamman selässä oli täysinäiset lihavasut.

"Hyvää huomenta!" huusi Robin. "Mistä olet kotoisin ja minne matka?"

"Välipä sillä, mistä olen kotoisin", vastasi mies. "Olen teurastaja ja matkalla Nottinghamiin myymään lihaa."

"Todellako?" huudahti aina iloinen Robin, jonka mieleen samassa juolahti oiva tuuma. "No sehän sopii, olen aina halunnut teurastajaksi. Etkö myy?"

"Myy mitä?" sanoi teurastaja.

"Myy tamma, vasut, lihat, kaikki", vastasi Robin. "Määrää oma hintasi niille."

"Mä lihojen hinnan ja tammankin Heti paikalla ilmoitan: Neljä markkaa on hinta kuulumaton, Lue kolikot kourahan."

"Neljä markkaa maksan heti paikalla", vastasi Robin ja kaivoi esille kukkaronsa. Rahat hän luki teurastajan käteen ja niin kauppa oli päätetty. Teurastaja palasi kotiinsa ja Robin Hood ajoi tammaa Nottinghamiin päin.

"Nyt", mietti Robin Hood, "saavun kaupunkiin niin viattoman näköisenä kuin olla saattaa. Kukapa epäilisi kuormineen kaupunkiin tulevaa kauppiasta?"

Hän ajoi tammansa portista vilkaisematta oikealle tai vasemmalle, eikä kukaan häirinnyt häntä. Hän meni torille ja löysi sieltä kauppakojun, jota teurastaja oli käyttänyt, ja vei lihansa sinne. Kohta teurastajain ryhmä ryhtyi kaupantekoon toriyleisön kanssa, ja teurastajat huusivat: "Tulkaa! tulkaa! ostakaa! Hienoa, hyvää lihaa ostakaa! Mitä haluatte? Ostakaa! Ostakaa!"

Kun toiset kauppahan ryhtyivät, Myös Robin hän alkaa ties. Mut ei leiville lyö vasta-alkajan työ, Hän outo on kauppamies.

Kun Robin kuuli toisten teurastajain huutaen tarjoilevan tavaroitaan kaupaksi, hänkin rupesi tarjottelemaan omiaan, ja kun ostajia saapui, hän äkkioutona antoi pennillä yhtä paljon kuin muut kolmella. Pian tämä tuli tunnetuksi ja Robinin kojun ympärys oli ostajia täynnään, kun taas hänen kilpailijansa olivat ostajitta.

Teurastajat kynsivät korvallistaan ja töllistelivät toisiinsa.

"Kuka tämä uusi tulokas on?" he sanoivat. "Hän saattaa meidät perikatoon. Hän antaa pennillä yhtä paljon kuin me kolmella. Me emme saa myydyksi mitään."

Jotkut yrittivät myydä vähän halvemmalla, mutta yhä ostajat tunkeilivat Robinin ympärillä.

"Se on joku suurtuhlaaja", sanoi muuan teurastaja. "Hän on kai myynyt perintömaansa ja lopettelee rahojaan tuolla typerällä tavalla."

"Niin", sanoi toinen, "tai hän on varastanut elukkansa ja pystyy sen tähden myymään niin halvalla."

"Tiedättekö mitä minä luulen?" sanoi kolmas. "Hän on ehkä joku valepukuinen keikari, joka vedon voittaakseen myy lihaa."

"Mennäänpä tutustumaan häneen", sanoi neljäs. "Menenpä pyytämään, että hän saapuu tämänpäiväiseen teurastajain juhlaan."

Hän menikin Robinin luo, joka parhaillaan ojensi viimeistä lihapalaa ostajille, ja sanoi: "Kuule, veli hopea, mehän olemme kaikki ammattitovereita, ja on siis kohtuullista, että tunnemme toisemme. Etkö söisi päivällistä kanssamme tänään, sillä tänään on teurastajain juhlapäivä?"

"Ei toki", vastasi Robin Hood, "Moista kutsua kieltää saa. Käyn kanssanne, kunnon veikkoset, Ja koetan kiiruhtaa."

"Hyvä on", sanoi toinen, "juhla vietetään sheriffin talossa. Mennään yhdessä sinne."

Kun siis toriaika oli ohi, lähtivät teurastajat joukolla sheriffin taloon. Robin irvisteli itsekseen astuessaan eteishuoneeseen ja nähdessään tuon katalan ja kurjannäköisen vanhan sheriffin istumassa pöydän päässä.

"Tietäisipä vain tuo vanha köriläs, kuka minä olen, kylläpä tästä soppa syntyisi", mietti rohkea Robin.

Juhlapäivällinen katettiin pitkälle pöydälle, ja Robinia pyydettiin nuorimpana teurastajana lukemaan pöytärukous, minkä hän tekikin. Sitten hän kehoitti seuruetta juomaan mielin määrin hänen kustannuksellaan.

"Nyt juomaan, veikot", huus' Robin Hood "Emme oitis me lakkaakaan; Viis puntaa, hei, jos kestimme vei, Olen valmis sen maksamaan."

"Tuo on hurja mies", sanoi muuan teurastaja sheriffin korvaan ja kertoi tarkalleen Robinista ja hänen halvasta lihastaan. Sheriffi väänti suutaan ja pudisti päätään.