JOHDANTO (continued 4)

"En uskalla enää milloinkaan katsoa kuningasta silmiin", hän huudahti, "sillä jos astun hänen eteensä ilman Robin Hoodia, hän hirttää minut arvelematta. Tunnen hänen luonteensa." Sheriffi siis jatkoi etsimistä ylen raivoissaan, ei ainoastaan sen toivon kannustamana, että saisi pujottaa nuoran Robinin kaulaan, vaan haluten myös kiihkeästi pysyttää sen poissa omasta kaulastaan.

Kun hän sai kuulla, ettei kukaan ollut kulkenut porttien kautta, tunsi hän itsensä hieman rauhallisemmaksi. "Se konna piileksii jonkun kaupunkilaisystävänsä luona", hän sanoi. "Kohta päivä valkenee, ja me tarkastamme talot ja hökkelit ja vajat, kunnes löydämme hänet."

Lupauksensa mukaan sheriffi todellakin tarkasti koko kaupungin talo talolta, kellarista ullakkoon, mutta kaikki turhaan. Hän sitä tosin ei tiennyt, mutta hänen etsiessään Robin oli iloisessa Sherwoodissa, sydän yhtä keveänä kuin taivaan linnulla, joka aurinkoisena toukokuun aamuna visertelee metsässä. Yhä uudestaan hän kiitti hyviä ystäviään, jotka olivat pelastaneet hänet tuosta kauhun paikasta, ja hänen miehensä heiluttivat jousiaan ilmassa ja hurrasivat yhä uudestaan siitä ilosta, että johtaja taas oli vahingoittumattomana heidän joukossaan. Sitten sanoi Pikku John Robin Hoodille: "Johtaja, olen kostanut pahan hyvällä, sillä en sietänyt ajatusta, että sinä olit pidätettynä ja saisit kärsiä häpeällisen kuoleman. Nyt olen tuonut sinut eheänä metsän suojaan, jää hyvästi ja voi hyvin."

"Ei, ei, Pikku John!" huusi Robin. "Älä jätä minua tuon äkkipikaisen iskun tähden, jota heti katkerasti kaduin. Toden totta, olet sopivampi johtajaksi kuin minä. Teen sinut nyt itseni ja miesteni johtajaksi: sinä olet tästälähin päällikkömme."

Pikku Johnin hyvä sydän heltyi tällaisesta johtajan jalomielisestä tarjouksesta ja hän hyppäsi Robin Hoodin rinnalle. "Ei toki, johtaja", hän sanoi, "se ei, totta vie, milloinkaan saa tapahtua. Seuraan sinua niin kuin ennenkin enkä muuta asemaa itselleni halua kuin olla Robin Hoodin mies."

Ja niin seisoivat Robin Hood ja Pikku John taas metsän sydämessä johtajana ja rivimiehenä. Ja iloiset henkipatot panivat tämän erinomaisen päivän muistoksi toimeen riemujuhlan.

Sheriffi taas oli aivan epätoivoinen kun kuuli, että Robin Hood vaelsi metsässä yhtä iloisena kuin ennenkin. Hän kirjoitti hyvin nöyrän kirjeen kuninkaalle ja pyysi Rikardia antamaan hänelle anteeksi ja sanoi, ettei häntä mikään olisi pettänyt, jos ei Pikku Johnilla olisi ollut hallussaan kuninkaan omaa yksityissinettiä.

Näin virkkoi itse kuningas ja oli vihoissaan: "Sheriffin petti Pikku John, ja petti kuninkaan.

Sheriffin petti Pikku John, Sen huomaan selvästi, Muutenpa riippuis hirressä Sheriffi varmasti."

Ajatellessaan, että Pikku John oli niin ovelasti häntä pettänyt, Rikard oli niin harmistunut, että hänen kirkkaat siniset silmänsä säkenöivät suuttumuksesta ja hänen verevät kasvonsa karahtivat punaisiksi. Mutta viha ei kauan täyttänyt Rikard Leijonamielen sydäntä, ja pian hän alkoikin nähdä Pikku Johnin rohkean teon ylevämmältä kannalta.

"Tuhat tulimmaista, hyvät herrat!" hän sanoi hovilaisilleen, "kylläpä se mies oli uskollinen johtajalleen. Kautta lempeän apostoli Johanneksen, hän rakastaa Robin Hoodia enemmän kuin kuningastaan. Olisipa minulla niin uskolliset ja kuuliaiset seuralaiset. Robin Hood on koko ikänsä hänelle kiitollisuudenvelassa tuosta rohkeasta avustuksesta; ovelastipa petti meidät tuo lurjus. Ei totisesti ole koko Englannissa kolmea sellaista miestä. Jalokiven antaisin kruunustani saadakseni nähdä tuon Robin Hoodin, joka saa miehiltään niin uhrautuvaa uskollisuutta osakseen. Mutta hän pujahtaa pois kaikkien käsistä." Ja Rikardia nauratti, kun hän muisti, kuinka ruhtinaallisesti hän oli palkinnut nuo kaksi miestä, jotka vain halusivat vastustaa häntä ja vapauttaa johtajansa.

Pieni aseenkantaja, joka oli lähtenyt mustan munkin matkaan, mieltyi niin metsäelämään, että rupesi Robinin palvelukseen eikä enää milloinkaan palannut eikä edes halunnut palata takaisin Nottinghamiin, ja aikaa voittaen hänestä varttui mies, joka veti vertoja kenelle hyvänsä.

XXIV luku

WILL STUTELY TARTTUU SHERIFFIN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN

Sattuipa niin, että sinä yönä, jolloin Robin Hood, Pikku John ja Much suorittivat kuuluisan pakonsa Nottinghamin muurien yli, heidät huomattiin. Muuan rajasuutari Lobbin naapuri oli herännyt hätäkellon soittoon ja huutoon ja juossut ulos katsomaan, mikä oli syynä meteliin. Hän oli juuri menossa sisään takaisin kun kuuli hiipiviä askelia Lobbin talon katolta. Tämä Lobbin naapuri oli viekas, mateleva mies, ja hänen nimensä oli Higg. Hän siis asettui piiloon ja piti silmällä rajasuutarin taloa. Pian hän pääsikin selville siitä, että kolme miestä oli laskettu alas muurin yli, ja ihmetteli mitä se merkitsi. Seuraavana päivänä hän tiesi varmasti, mitä miehiä ne olivat olleet, hän näet kuuli sheriffin miehen kuuluttavan, että iso palkinto annettaisiin Robin Hoodin ja niiden kahden miehen vangitsemisesta, jotka olivat teeskennelleet olevansa kuninkaan lähettejä.

Higg meni heti sheriffin luo ja kertoi tietonsa. Aluksi sheriffi aikoi vangita Lobbin, mutta ollessaan juuri antamaisillaan tämän määräyksen hän hillitsi itsensä.

"Ei", hän sanoi, "tuskin maksaa vaivaa vangita kurjaa rajasuutaria. Hänestä tulee minun syöttini. Jos henkipatot sillä tavoin käyttävät häntä hyväkseen, käyvät he varmaan usein hänen luonaan. Minä siis annan vartioida hänen taloansa, ja ehkä se on ansa, joka pyydystää arvokkaan saaliin."

Hän siis antoi Higgille kaksitoista hopeapenniä ja lupasi hänelle lisäksi viisikymmentä, jos hän visusti pitäisi silmällä naapurinsa taloa ja heti ilmoittaisi, kun Lobbilla oli luonaan henkipattojen tapaisia vieraita.

Higg pisti hopearahat taskuunsa ja lähti kotiin ja piti tarkasti silmällä Lobbin taloa. Kului toista viikkoa, ennen kuin hän kovalla touhulla saapui sheriffin kartanoon.

"Nyt Lobbilla on luonaan vieras", hän sanoi, "joka ei ole kaupunkilainen, vaan luullakseni henkipatto."

Sheriffi lähetti heti kolme miestä vangitsemaan vierasta, jonka he tapaisivat rajasuutari Lobbin talosta, ja tuomaan hänet sheriffin virkahuoneeseen.

Nuo kolme miestä lähtivät menemään ja tunkeutuivat rajasuutarin taloon ja tapasivat hänet puhumassa pitkän, vahvan miehen kanssa. Tämä oli Will Stutely, ja hän oli tosiaankin tullut Robinin käskystä kuulemaan, oliko Lobb välttänyt kaikki epäluulot osallisuudestaan Robinin ja hänen ystäviensä pakoon. Robinin huolenpito Lobbista, joka oli häntä auttanut, oli siis syynä Willin onnettomuuteen, sillä kukaan ei aavistanut, että viekas ja petollinen Higg vartioi taloa sheriffin laskuun.

Sheriffin lähettämästä kolmesta miehestä sattui muuan tuntemaan Will Stutelyn hyvin.

"Niin, niin, tämä on henkipatto!" hän huusi. "Vangitkaa hänet! Viekää hänet sheriffin luo. Johtajamme tulee olemaan tyytyväinen tähän. Mies on noiden Robin Hoodin palveluksessa olevien roistojen pääpukareita."

Will sieppasi miekkansa ja hyökkäsi ovelle. Kehkeytyi kiivas ottelu, ja Stutely kumosi maahan kaksi vastustajaansa ja syöksyi kadulle. Mutta siellä oli uusia vihollisia vastassa, ja hänet voitettiin ja otettiin kiinni.

Sheriffi nauroi julmasti kuullessaan, että muuan Robinin miehistä oli vangittu.

"Turhaa on vedota kuninkaan tuomioon tämän yhden takia!" hän huudahti. "Mies on täydellisesti minun vallassani ja hänet ripustetaan hirteen huomenna aamunkoitossa. Pankaa hänet tyrmään ja asettakaa vahva jousimiesjoukko vartioimaan paikkaa, kunnes hän varmasti heiluu hirressä."

Niin suruiseksi Robin Hood Sai tämän kuultuaan; Ja miehensä nyt iloiset, Ne kaikki vannomaan: "Will Stutelyä autetaan, Hän tuodaan takaisin, Tai kuolinhetki koittava On monen keikarin."

Robin kokosi paikalla miehensä metsän kaikilta kulmilta, ja henkipatot lähtivät marssimaan toverinsa avuksi.

Hän pukeutuu punaisiin Taas miehet vihreihin Ei uljahampaa näkyä Oo nähty sittemmin. Tuo rivi kelpo urhojen Upea näky on: Joka miehellä miekka leveä Ja jousi verraton!

Niin he lähtivät Nottinghamiin, ja ennen aamunkoittoa Robin oli asettanut miehensä väijyksiin muurien edustalle. Ihmeekseen he päivän ensi sarastuksessa huomasivat portin eteen pystytetyn hirsipuun. Sheriffi oli niin varma nopean hirttämisensä onnistumisesta, että oli antanut pystyttää hirsipuun suoraan metsään päin henkipattojen kiusaksi: hän ei hiukkaakaan aavistanut, kuinka nopeasti Robin oli rientänyt avuksi.

"Tuolla on pyhiinvaeltaja muurin juurella", sanoi Robin Hood Pikku Johnille. "Minä lähetän jonkun tiedustelemaan häneltä viimeisiä uutisia."

Muuan nuorukainen lähetettiin juttelemaan pyhiinvaeltajan kanssa, ja hän palasi sellaisin uutisin, että Will Stutely pian tuotaisiin sinne hirtettäväksi muurin edustalle pystytettyyn hirsipuuhun. Tuskin nuori mies oli palannut, kun jo portit aukaistiin sepposen selälleen, ja jonona virtasi jousimiehiä ja keihäsmiehiä kaupungista ulos. Rivi toisensa jälkeen heitä työntyi esiin, kunnes hirsipuun ympärillä oli valtaisa joukko aseistettuja miehiä, joiden keihäiden kärjet ja paljastetut miekat välkkyivät vasta nousseen auringon valossa.

Melkein viimeisenä tuli Will Stutely, kädet sidottuina ja valkoinen lakki päässä. Tämä lakki pyövelin tuli vetäistä vangin silmille, ennen kuin nuora pantaisiin hänen kaulaansa. Willin ympärillä asteli joukko sheriffin vahvimpia miehiä, ja sheriffi itse ratsasti henkipattoa vartioivan ryhmän vieressä.

Will heitti silmäyksen hirsipuuhun, irvisteli rumasti ja puhutteli sitten kohteliaasti sheriffiä.

"Kun kuolla mun täytyy", sanoi Will, "Yks pyyntö mulla vaan: Jalon johtajan joukosta hirtetty Ei vielä ainuttakaan. Anna miekka siis mullekin kätehen, Ja siteeni irroita, Niin kanssanne taistelen, siksi kuin Jään kentälle kuolleena."

Mutta sheriffi ei ottanut kuuleviin korviinsa semmoista puhetta, että Willille suotaisiin niin kunniakas kuolema.

"Ei puhettakaan", sanoi sheriffi, "Sun matkasi hirteen vie Ja sama on loppu johtajas, Jos minulla valta lie."

Will Stutely nauroi pilkallisesti sheriffille kuullessaan tämän pelkurimaisen vastauksen. Mutta sheriffi ei ollut siitä tietääkseenkään, hän vain toivoi henkipaton pian killuvan nuoran silmukassa.

Hirsipuun lähellä sattui olemaan pieni pähkinäpensaikko, ja juuri kun nuoraa oltiin panemassa Stutelyn kaulaan, hypähti kookas mies esiin pensaikosta ja syöksyi vartioston läpi äärimmäisen kylmäverisesti.

"Mitä Will!" hän huudahti, "aiotko lähteä tästä maailmasta jättämättä hyvästiä ystävillesi? Et suinkaan, sehän olisi hyvin epäystävällistä."

Will katsahti ylös ja huoahti mielihyvästä. Hän ei voinut olla tuntematta tuota ääntä ja tuota kookasta vartaloa: Pikku John siinä seisoi hänen edessään.

Sen hämmästyksen ja sekasorron aikana, joka seurasi hetkeä, jolloin jättiläinen syöksyi vartioketjun läpi, Pikku John toimi nopeasti. Hän katkaisi Willin siteet ja tempaisi miekan muutamalta sheriffin mieheltä ja antoi sen ystävälleen. "No Will, pidä puoliasi!" hän huusi, ja molemmat henkipatot asettuivat selätyksin ja uhmasivat koko vartijajoukkoa ja estivät sitä pääsemästä heitä vangitsemaan.

Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, että sheriffi vain istui hevosensa selässä ihmeissään töllistellen ja saaden tuskin sanaa suustaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, oli hän samalla myös täydessä raivossa.

"Hän se on! Hän se on!" kirkui sheriffi. "Tuo iso roisto on sama mies, joka on petkuttanut kuningasta ja minua. Hän oli petollinen lähetti. Vangitkaa hänet henkenne kaupalla! Ei. Surmatkaa! Surmatkaa se mies! Se on varmin keino."

Helppohan sheriffin oli käskeä, mutta toinen asia oli panna käsky täytäntöön. Sillä jättiläinen seisoi siinä kilpi käsivarrellaan, valtava välkkyvä miekka heiluen pään yläpuolella, verevät kasvot loistaen taisteluinnosta ja valmiina surmaamaan jokaisen, joka uskaltaisi lähestyä tuon mahtavan miekan ulottuville.

Sitten nousi vielä rajumpi hämmästyksen ja kauhun huuto, sillä ilmoille kajahti pitkä, kirkas metsätorven törähdys, ja joukko jousimiehiä hyppäsi esiin metsän suojasta ja hyökkäsi sheriffin kokoaman joukon kimppuun.

"Robin Hoodin miehiä! Robin Hoodin miehiä!" huusivat metsänvartijat. "Jouset ja keihäät, toverit! Jouset ja keihäät! Käykää heidän kimppuunsa! Käykää heidän kimppuunsa!"

"Hood! Hood! Apuun!" karjuivat henkipatot ja ryntäsivät eteenpäin, Robin Hood etunenässä.

Henkipattojen hyökkäys oli niin kiivas ja odottamaton, että sheriffi miehineen työnnettiin takaisin kaupungin portille asti. Tästä seikasta oli hyötyä rohkealle ja neuvokkaalle Pikku Johnille. Hän oli tehnyt uskaliaan hyökkäyksensä vihollisten keskelle tahtoen kiinnittää näiden huomion itseensä ja antaa tovereilleen tilaisuuden huomaamatta käydä sheriffin miesten kimppuun, ja hän oli onnistunut mainiosti. Taistelun tuoksinassa hän helposti pääsi pujahtamaan vihollisrivin välitse ja yhtymään ystäviinsä Will Stutely mukanaan.

Robin Hoodilla oli silmät valppaina joka paikassa. Tuskin hän oli nähnyt vangin ja Pikku Johnin olevan turvassa, kun jo antoi käskyn palata metsään. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja turhaa oli vuodattaa enää verta. Sitä paitsi alkoivat sheriffin miehet uudelleen ryhmittyä ja tointua hämmennyksestään ja he muodostivat voimakkaan, hyvin aseistetun joukon, miesluvultaan henkipattoja vähintään kolme kertaa suuremman. Ymmärtäväisenä johtajana Robin siis piti viisaimpana vetäytyä ajoissa takaisin.

Henkipatot tottelivat paikalla ja alkoivat peräytyä ampuen yhtämittaa ja pitäen vihollista loitompana lähettämällä ankaran nuolituiskun toisensa jälkeen. Mutta sheriffinkin miesten joukossa oli rohkeita miehiä ja nämä lähtivät ajamaan henkipattoja kiivaasti takaa. Metsän reunassa sattui surullinen onnettomuus, Pikku John kaatui silmilleen maahan, polvi nuolen lävistämänä.

"Johtaja!" huudahti Pikku John. "En voi taistella enkä paeta. Rukoilen sinua, ota mainio lyömämiekkasi ja katkaise kaulani, jotta minun ei tarvitsisi elävänä joutua sheriffin käsiin, joka riemuitsisi minun häviöstäni."

"Kautta ristiinnaulitun, Pikku John, sitä en toki tee!" huudahti Robin Hood. "En tahtoisi menettää sinua iloisen Englannin kaikesta kullasta", ja hän pysähtyi pidättämään etumaisia takaa-ajajia sillä aikaa kuin Pikku Johnia kannettiin pois. Tämän teki Much, joka heilautti jättiläismäisen toverinsa olalleen ja kantoi hänet helposti pois, niin raskas kuin mies olikin.

Hän kantoi Johnia selässään. Näin maili kuljetaan. Monesti taakan jätti hän ja yltyi ampumaan.

Siten taukoamatta taistellen jatkui peräytymistä, joka kävi henkipatoille yhä vaikeammaksi, sillä seitsemän miestä oli haavoittunut pahasti eikä ainoatakaan jätetty sheriffin armoille. Monta kaatui toiselta puolelta, mutta takaa-ajajat eivät luopuneet, vaan painostivat henkipattoja yhä ankarammin. Robin Hood oli kokonaisen sotajoukon veroinen sinä päivänä. Joka kerta kun hänen jousensa vongahti, tuiskahti joku sheriffin miehistä maahan, ja niin kauas kantoivat hänen vinkuvat nuolensa, että hän pidätteli heitä paljon loitompana kuin mihin heikompi jousimies olisi kyennyt. Jalosti hänen miehensä auttoivat häntä. Puna-Will, Stutely, Hal ja Hobb ja muut taistelivat hänen rinnallaan, ja heidän terävien nuoliensa rautatuisku pidätti innokkaita takaa-ajajia sillä aikaa kun toiset ponnistelivat eteenpäin kantaen haavoittuneita kumppaneitaan.

Ja sillä tavoin taistelun ja takaa-ajon tuoksina eteni pitkin erästä metsätietä avaralla aukiolla, jossa sorea linna kohotti harmaat muurinsa syvän vallihaudan yläpuolella.

Kahakan nähdessään vartija puhalsi torveensa, hälyttäen linnan asukkaat. Ensimmäisten joukossa, jotka saapuivat muurille, oli linnan herra. Hän loi yhden ainoan silmäyksen peräytyviin miehiin, sitten hän hyökkäsi nostosillalle, juoksi sen yli ja riensi heitä kohden.

"Sisään, sisään!" hän huusi. "Kantakaa haavoittuneet sisään ja vetäytykää sinne joka mies. Minun taloni on teidän."

Se oli sir Richard Lee, joka ei ollut unohtanut hänelle osoitettua hyvyyttä, eikä kutsu milloinkaan voinut olla tervetulleempi. Henkipatot marssivat vahvojen kivimuurien suojaan, ja sheriffi ja hänen miehensä syöksyivät paikalle parahiksi kuullakseen, miten portin laskuristikko kolahti alas ja nostosilta naristen nousi, ja he huomasivat olevansa syvän, tumman vallikaivannon väärällä puolella.

Sheriffi ylpeä huusi näin: "Sä ritari kavala, Vihamiehiä suojaat kuninkaan, Teet vastoin lakia!"

Silloin sir Richard Lee katsoi muurin yli ja vastasi: "Herra, minä vastaan siitä, mitä olen tehnyt, maani menettämisen uhallakin. Mene kuninkaan luo kuulemaan, mitä hän tästä asiasta arvelee. Siihen saakka Robin Hood ja hänen miehensä ovat turvassa minun luonani."

Sheriffi siis lähti Lontooseen ja kertoi asian kuninkaalle.

"Kautta kunniani kruunattuna kuninkaana ja vyötettynä ritarina", sanoi Rikard Plantagenet, "kylläpä pysyttäytyvätkin nämä miekkoset uskollisesti ja lujasti yhdessä! Kuta enemmän heistä kuulen, sitä suuremmaksi kasvaa haluni nähdä heitä. Palaa sheriffi, äläkä enää sekaannu asiaan. Minä tulen itse pian Nottinghamiin ottamaan kaikesta selvää."

Sheriffi oli toivonut saavansa kuninkaalta määräyksen nostattaa koko seudun miehet sir Richardin linnaa vastaan, ja kun niin ei käynyt, hän oli suuresti pettynyt. Hänellä ei kuitenkaan ollut muuta neuvoa kuin palata pahoilla mielin kotiin odottamaan kuningasta, sir Richardin kestitessä Robinia ja hänen miehiään mitä parhaiten ja hänen puolisonsa hoitaessa Pikku Johnia ja muita haavoittuneita jälleen terveiksi ja voimakkaiksi.

XXV luku

KUNINGAS RIKARD KOHTAA ROBIN HOODIN

Jonkin ajan kuluttua kuningas Rikard saapui Nottinghamiin toivoen kohtaavansa Robin Hoodin. Hän lähti metsään seurassaan vahva ritarijoukko ja luuli hyvinkin pian tapaavansa etsimänsä. Mutta vaikka hän kuljeskeli sinne ja tänne, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt eikä kuulunut, ja metsässä vallitsi hiljaisuus; hän näki hirven kiitävän yli nurmikon, isojen tammien huojuttavan oksiaan tuulessa, mutta kookkaasta, Lincolnin-vihreään pukeutuneesta miehestä hän ei nähnyt vilahdustakaan.

Päivä toisensa jälkeen kului, ja Rikard samoili metsät ja maat turhaan; hänellä näytti olevan yhtä vähän tilaisuutta puhutella Robinia kuin istuessaan palatsissaan Lontoossa.

"Tuhat tulimmaista", sanoi Rikard, "tämäpä merkillistä. Minulle kerrottiin, että nämä miekkoset ovat joka metsäpolulla vaanimassa, niin ettei kerjäläinenkään pääse huomaamatta ohi, enkä minä kuitenkaan näe heistä jälkeäkään."

Syy oli yksinkertainen: Robin itse oli järjestänyt niin, ettei Rikard nähnyt henkipatoista merkkiäkään. Robin rakasti kuningastaan eikä sallinut kenenkään kohottaa kättään Rikardia taikka hänen seuralaisiaan vastaan, joten hän siis antoi ankaran määräyksen miehilleen pysytellä poissa näkyvistä.

Häntä toteltiin ehdottomasti. Monestikin henkipatot makasivat piilossa viidakossa ja näkivät loistavan seurueen kiitävän ohi, ja he hymyilivät nähdessään kuninkaan ritareineen sivuuttavan heidät lyhyen ampumamatkan päästä, mutta milloinkaan ei nuolta asetettu jouseen eivätkä he millään tavoin ilmaisseet läsnäoloansa.

Eräänä päivänä Rikard valitti, että Robin Hood näytti kokonaan kadonneen maan pinnalta, kun eräs vanha metsänvartija, joka seisoi hänen polviensa kohdalla, hymyillen virkkoi: "Ei toki, armollinen ruhtinas, kyllä hän on metsässä yhtä varmasti kuin minä tässä, ja helposti te saatte hänet nähdä."

"Miten, sitten?" tiedusteli kuningas.

"No niin, armollinen herra, te kuljette aseistettuna ja sotilaiden seuraamana — luuletteko henkipattojen asettavan vihreitä takkejaan panssaripaitoja vastaan? Enpä usko. Mutta jos menisitte metsään pukeutuneena lihavaksi apotiksi, jonka laukuissa olisi runsaasti ryöstämisen arvoista tavaraa, niin lyönpä vetoa, että Robin Hood jokseenkin pian ilmestyisi."

Kuningas Rikard käsitti näiden sanojen totuuden ja nyökkäsi iloisesti. Juuri tuollainen seikkailu oli hänelle mieleen, ja heti seuraavana päivänä hän pujahti salaa Nottinghamista apotin puvussa, mukanaan puoli tusinaa munkeiksi pukeutunutta seuralaista ja kaksi raskaasti tavaroilla ja matkalaukuilla kuormattua hevosta.

Eikä hän tosiaankaan ollut matkannut kolmeakaan mailia, kun häntä jo huudettiin pysähtymään. Eräässä tienkäänteessä astui viidakosta mies, yllään miellyttävät Lincolnin-vihreät pukimet, jousi kädessä ja viini nuolia täynnä, ja laski kätensä apotin hevosen suitsille.

Hänen auringonpaahtamat kasvonsa ja kirkkaat silmänsä olivat täynnä veitikkamaisuutta, kun hän kohteliaasti sanoi: "Luvallanne, herra apotti, on teidän vähäksi aikaa jäätävä minun ja miesteni luo." Hän viittasi jousellaan, ja heti tuiskahti pensaikosta parikymmentä vahvaa, reipasta miestä, jotka ympäröivät seurueen. Heidän etunenässään oli jättiläismäinen mies joka irvisteli nähdessään runsaan apajan, ja häneen Rikardin silmät oitis kiintyivät: helppo oli tuntea Pikku John.

Sitten Rikard katsahti ensimmäiseen mieheen ja tiesi, että Robin Hood vihdoinkin seisoi hänen edessään.

"Ja ken olet sinä, joka suljet minulta tien?" kysyi kuningas rauhallisesti syvällä, sointuvalla äänellään.

Robin Hood hätkähti hieman kuullessaan käskevän äänensävyn ja katseli vierasta tarkkaan. Mutta huppu ja iso hattu, joka Rikardilla oli päässään, peittivät kasvot näkyvistä. Sitten Robin vastasi:

"Me oomme metsän väkeä, Ja hirvet kuninkaan, Kun muuta meill' ei neuvoa, On ruokanamme vaan. On teillä kirkot, verotkin Ja kultaa kasoittain, Siis aarteistanne murusta Me rukoilemme vain."

"Totta puhuakseni en ole tuonut mukanani metsään enempää kuin neljäkymmentä puntaa, hyvä mies", sanoi Rikard. "Olen nimittäin oleskellut, kuninkaan hovissa Nottinghamissa ja kuluttanut paljon rahaa juhliessani kuninkaan seurassa olevia ylhäisiä lordeja."

"Oletko sinä kuninkaan uskollinen seuralainen?" kysyi Robin.

"Varmasti", vastasi Rikard. "Rakastan häntä kaikesta sydämestäni."

"Sen puheen vuoksi säästän puolet rahoistasi, herra apotti", sanoi Robin. "Anna minulle kaksikymmentä puntaa miehilleni jaettavaksi ja pidä toiset kaksikymmentä omiksi tarpeiksesi."

"Paljon kiitoksia", sanoi Rikard, "sinähän olet jalomielinen mies. Ja kuule, minä olenkin tullut tänne metsään juuri sinua etsimään ja pyytämään sinua tulemaan Nottinghamiin kuningasta tapaamaan; hänen mielensä tekee kovasti nähdä sinua, ja hän lähettää sinulle luotettavan saattueen, ja tässä on hänen sinettinsä sinua vakuuttamaan."

Rikard otti nyt kuninkaallisen sinetin viittansa alta ja näytti sitä. Robin notkisti kunnioittavasti sen edessä polvea, ja jokainen metsämies otti hupun päästään ja seisoi paljain päin.

"Mutta minulle kerrottiin", sanoi Rikard hämmästyneenä, "että sinä olet kuninkaalle uskoton mies, joka et piittaa laista mitään ja teet kaikenkaltaista ilkeyttä."

"Ei, herra apotti", vastasi Robin. "Minä vihaan väärämielisiä sheriffejä ja ahnaita munkkeja, mutta ketään koko maailmassa en rakasta niin kuin jaloa kuningastani, ja jos sinä olet hänen sanantuojansa ja kannat hänen sinettiään, lausun sinut tervetulleeksi metsään, ja tänään syöt päivällistä minun kanssani rakkaan kuninkaamme kunniaksi kokouspuumme alla."

Robin Hood kävi sitten taluttamaan apotin hevosta, kunnes he saapuivat leiriin, joka oli pystytetty Robinin ja hänen miestensä kokouspaikkana olevan valtavan tammen alle. Siellä Robin puhalsi torveensa, ja hänen miehensä riensivät paikalle, komppania toisensa jälkeen, iloisia, reippaita, toimeliaita miehiä, jotka olivat hyvissä puvuissa ja hyvin aseistettuja, ja joka mies notkisti kohteliaasti polvea johtajalleen.

"Kunniani kautta", ajatteli Rikard, "nämä miehet ovat hänelle kuuliaisempia kuin omat mieheni minulle."

Nopeasti valmistettiin hieno juhla-ateria, ja valepukuinen kuningas miehineen asettui syömään. Rikard oli nälissään ja söi ja joi ja nautti halukkaasti metsän antimia.

Päivällisen loputtua Robin Hood sanoi vieraalleen: "Nyt saat nähdä minkälaista elämää me vietämme täällä metsässä ja voit sitten kertoa hommistamme herralleni kuninkaalle." Henkipatot siis ryhtyivät tavallisiin urheiluihinsa: painiin, metsäsauvaotteluun ja ennen kaikkea mieliurheiluunsa jousella ampumiseen.

Aukion päähän he pystyttivät pitkän, hoikan raipan, ja Robin käski miestensä pirstota sen nuolillaan. Toisena maalina oli ruususeppele, jonka läpi nuolet oli ammuttava koskettamatta lehtiin tai kukkiin.

"Mutta nuo maalithan on, totta vie, asetettu kokonaista viisikymmentä askelta liian kauas, hyvä mies", huomautti Rikard.

"Eivät ole", vastasi Robin hymyillen. "Mitä hyödyttäisi harjoitella ampumalla helppoon maaliin. Ja totisesti, jos joku ampuu ohi, hän saa kelpo korvapuustin rangaistukseksi."

"Mutta eikö korvapuustien jakeleminen herätä nurjamielisyyttä heidän keskuudessaan?" kysyi Rikard.

"Eipä hätää, herra apotti, se asia on otettu huomioon ja ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin. Jokainen mies saa korvapuustinsa rippi-isämme Tuck Munkin kädestä, ja kirkon rangaistus on aina otettava nöyrän kuuliaisesti vastaan. Asetu paikallesi, Tuck Munkki, sillä ampuminen alkaa."

Tuck Munkki oli juuri ollut korjaamassa talteen valtavaa lihapiirakkaa, ja nyt hän tuli heidän luokseen tervehtien vangittua apottia hyvin huonolla latinan kielellä, johon tämä vastasi mitä puhtaimmalla latinalla.

"Ja lyötkö sinä heitä oikein toden teolla, veli?" uteli Rikard.

"Tietenkin", vastasi Tuck, pienet kirkkaat, tummat silmät pyörien pahanilkisesti tuuhean, mustan parran yläpuolella, johon hänen kasvonsa melkein upposivat, "sillä jos miehemme ampuisivat huolimattomasti, olisimme pian tuhon omat; huono laukaus on siis maksettava hyvällä iskulla."

Ampuminen alkoi, ja Rikard katseli kummastuneena, mitä tavatonta taitoa mies toisensa jälkeen osoitti. Raippa pirstoutui taikka sujahti nuoli ihmeteltävän täsmällisesti seppeleen läpi. Mutta vihdoin Muchille kävi huonosti ja hän ampui raipan ohi. Heti hänet marssitettiin mahtavan munkin eteen, joka antoi hänelle sellaisen läimäyksen, että Much kieriskeli maassa. Sitten Pikku John kaikkien ihmeeksi epäonnistui yrittäessään seppeleeseen, ja hänetkin Tuck Munkin paksu käsivarsi kaatoi maahan.

Henkipatot nauroivat täyttä kurkkua nähdessään ison luutnanttinsa pitkin pituuttaan nurmikolla ja sitten kajahti vielä äänekkäämpi huuto, sillä Robin Hood oli ampunut ohi ja hänenkin oli kärsittävä rangaistus epäonnistumisestaan.

"Jos minun on kärsittävä kirkon rangaistus", sanoi Robin nauraen, "niin sallikaa minun itse valita rankaisijani. Herra apotti, anna minulle korvapuustini."

"Ei, johtaja", vastusteli Tuck munkki, "sittenhän välttäisin koko rangaistuksen, sillä mitä voimaa tuollaisessa lihavassa apotissa on? Hänen iskunsa ei vaikuttaisi sen enempää kuin jos kaislalla lipsauttaisi."

"Älä sano niin, munkki!" kivahti Rikard, "et sinä ole tänään ainoa kirkollisessa puvussa oleva mies, jolla on jonkin verran voimaa käsivarressaan."

"Viis minä sinun käsivoimistasi", sanoi Tuck pilkallisesti. "Voisit antaa minulle korvapuustin, ja tuskin tietäisin, mikä on korvaani kutkuttanut."

"Niinkö luulet!" huudahti valeapotti ja hypähti seisaalleen. "No niin, teen sinulle rehellisen tarjouksen, munkki. Minä kestän sinun iskusi, jos sinä kestät minun."

"Ja minäkö saan iskeä ensin?" huudahti vahva munkki innoissaan.

"Niin saat", sanoi toinen.

"Hyvä!" karjui Tuck iloissaan. "Kautta messun, ellen minä säilytä päätäni, niin antaa soida sitten."

Luvaten täten kaataa apotin auttamattomasti maahan Tuck Munkki kietaisi pukunsa hihat ylös ja paljasti ruskean käsivarren, jossa lihakset pullistuivat muhkuroina ja harjanteina, kun hän aukaisi ja sulki valtavan nyrkkinsä.

Henkipatot asettuivat innokkaina piiriin, ja apotti astui rauhallisesti sen sisään ja seisoi suorana ottaakseen munkin iskun.

"Mutta kautta pyhän äidin", mutisi Robin itsekseen, "onpa tuolla apotilla komea vartalo."

Päätään ja hartioitaan pulleaa munkkia pitempänä kohosi Leijonamielen uljas vartalo, ja kun Tuck Munkki antoi hänelle hirvittävän iskun, joka olisi sinkauttanut nuolena maahan raskaankin miehen, ei mikään muu liikahtanut kuin apotin iso hattu, joka lensi kahdenkymmenen yardin päähän.

Henkipatot kajahuttivat valtavan suosionhuudon ensimmäisen miehen kunniaksi, joka milloinkaan oli pitänyt puoliaan Tuckin mahtavaa nyrkkiä vastaan, ja sitten apotti sanoi levollisesti: "Nyt on minun vuoroni, veli", ja sanaakaan virkkamatta Tuck asettui miehekkäästi vastaanottamaan korvapuustia.

Valtava huuto kohosi ilmoille, kun apotti käärien hihansa paljasti jäntevän käsivarren ja antoi paksulle munkille sellaisen korvapuustin, että tämä lensi nurinniskoin aivan kuin salaman satuttamana. Jokainen mies, joka oli kokenut munkin nyrkin voimaa, kiljui ilosta nähdessään hänen näin saavan takaisin omalla mitallaan, mutta Robin Hood ei nauranut.

"Huonon valinnan olen tehnyt", hän tuumaili. "Tuo vieras on pelottavampi nyrkkeilijä kuin Tuck." Mutta hän astui esiin saamaan korvapuustiaan, ja niin pontevan Robin saikin, että lensi pitkälleen nurmikolle, samalla kun apotin huppu valahti niskaan.

"Tosiaankin, herra apotti, oletpa sinä voimakas mies", sanoi Robin noustessaan jaloilleen ja hieroessaan murheellisena päätään. "Käsivarressasi on enemmän voimaa kuin milloinkaan olisin osannut kuvitellakaan kirkonmiehellä olevan."

Hän kohotti katseensa apotin kasvoihin ja mietti mielessään, voiko tämä mies olla kirkonmies, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ainoallakaan apotilla noin rohkeita, miellyttäviä kasvoja, joista loisti kirkkaat, säihkyvät, rehelliset sinisilmät ja iloinen hymy, — tuo hymy oli niin iloinen ja veitikkamainen, ettei Robin voinut muuta kuin hymyillä vastaan.

Mutta Robinin ihmettely muuttui hämmästykseksi, kun hän näki Pikku Johnin heittäytyvän polvilleen apotin eteen ja huudahtavan: "Armoa, Sire, armoa!"

"Armoa, mutta minkä vuoksi, Pikku John?" huudahti Robin. "Sinä olet saanut korvapuustisi. Tuskinpa lienee pelättävissä, että tuo vahvakätinen apotti antaa sinulle toisen samanmoisen."

Mutta taas Pikku John huusi: "Armoa, Sire, armoa!" ja seuraavassa hetkessä katsojien hämmästys yhä lisääntyi. Sillä heidän hyvä ystävänsä sir Richard Lee saapui ratsastaen aukiolle heitä tervehtimään, ja tuskin oli hän nähnyt apotin, kun kiireesti laskeutui hevosen selästä ja lankesi polvilleen Pikku Johnin viereen.

"Onko mitään palvelusta, jota uskollinen ritari voi toimittaa kuninkaalleen?" sanoi sir Richard. "Jos on, olen teidän majesteettinne käskettävissä."

"Kuningas!" huudahti Robin kummissaan.

"Kuningas!" kaikui henkipattojen suusta, ja joka ainoa notkisti polvensa tuon uljaan, apotin puvussa olevan miehen edessä.

"Oi kuningas", sanoi Robin Hood, "Mä armoa anelen Nyt alla kokouspuumme tään Niin muille kuin itsellen'."

"Armon te saatte", sanoi Rikard hymyillen. "Varmaankin olisi tuommoinen joukko kelpo miehiä paremmin paikallaan minun palveluksessani kuin maanpakolaisina täällä metsässä. Mitä arvelet, Robin Hood? Tahdotko olla minun miehiäni ja palvella minua tästä lähtien?"

"Tahdon, armollinen herra", huusi Robin Hood. "Olen teidän palvelijanne tästä päivästä alkaen ja ikuisesti!" ja hänen miehensä toistelivat näitä sanoja ja tekivät lujalla äänellä uskollisuudenvalansa Rikard Leijonamielelle.

"Onko sinulla vihreitä pukuja varalla, Robin?" kysyi kuningas, "sillä tosiaankin pitäisin mieluummin metsätakkia kuin näitä tummia vaatteita", ja hän heitti apotinviittansa yltään.

"On paljonkin, armollinen ruhtinas", vastasi Robin Hood ja riensi toimittamaan kuninkaalle ja hänen seuralaisilleen Lincolnin-vihreitä vaatteita, samanlaisia kuin henkipatoilla oli.

Tässä valepuvussa he palasivat Nottinghamiin, kuningas ja Robin Hood ja koko henkipattojen joukko. Mutta kun Nottinghamin asukkaat näkivät ison, vihreissä pukimissa olevan miesjoukon lähestyvän kaupunkiaan pelästyivät he hirmuisesti.

Jätti kyntäjä auran pellolle, Juoksi seppäkin pajastaan, Jopa vanhukset, ylen raihnaiset, Kepit hyppeli kourassaan.

Mutta pian saatiin tietää totuus, ja sitten kaikki kokoontuivat katsomaan, miten kuningas juhlasaatossa asteli kaupunkiin salon henkipattojen keskessä — henkipattojen, jotka eivät enää olleetkaan henkipattoja, vaan vapaita miehiä jotka voivat hymyillä sheriffille suoraan vasten naamaa. Ja takaan, että sheriffi katseli karsaasti tätä kuningas Rikardin ystävällisyyttä Robin Hoodia kohtaan.

Samana iltana oli Nottinghamin kaupungissa iloiset pidot, sillä kuningas kestitsi nyt henkipattoja, kuten he olivat kestinneet häntä, ja parhaita herkkuja siinä tarjotuinkin, ja Allan-a-Dale lauloi hilpeimmät laulunsa ja helkytteli harpustaan vienoimmat sävelensä, niin että Rikard oli täysin tyytyväinen ja vannoi, että hänen uudet seuralaisensa, mitä tulee hyvään toveruuteen ja ilonpitoon ja soitantoon, voittivat kaikki muut.

Ennen kuin Rikard palasi Lontooseen, oli Pyhän Marian kirkossa iloiset vihkiäiset, ja Marian Neidosta tuli Robin Hoodin nuorikko. Kuningas kunnioitti häitä läsnäolollaan ja korotti Robin Hoodin aatelissäätyyn antaen hänelle Huntingdonin jaarlin arvon.

Ja niin Robin Hood astui Rikard Leijonamielen palvelukseen ja oman luulonsa mukaan jätti ikuisiksi ajoiksi Sherwoodin vihreät metsät ja niityt.

XXVI luku

MITEN ROBIN HOODIN ELÄMÄ LOPPUI

Vei liljanvalkea kätönen Nyt Robinin huoneeseen, Ja siellä sankarin uljahan Veren juoksutti kuivilleen. Käsivarresta suonen aukaisi Oven salpasi tarkalleen; Siellä virui hän, kunis päivä uus Oli ehtinyt puolilleen.

Jonkin aikaa Robin Hood oli hyvin onnellinen kuninkaan palveluksessa. Sitten Rikard taas lähti Englannista, ja Robinin mielestä elämä hovissa kävi ikäväksi. Ja mikä vielä pahempi, hän ei ollut ystävällisissä väleissä prinssi Juhanan kanssa, tuon petollisen, julman, pelkurimaisen miehen, josta sittemmin tuli kuningas Juhana, arvottomin kuningas, mikä Englannissa on koskaan ollut.

Siihen aikaan prinssi Juhana vehkeili alinomaa anastaakseen kruunun itselleen, ja hän lähetti lähettiläitä tutkimaan Robin Hoodia ja ottamaan selvää, oliko tämä uljaine jousimiehineen halukas auttamaan prinssiä tämän veljeä Rikardia vastaan. Mutta Robin joutui vihan vimmoihin ajatellessaan sellaista alhaista petosta ja lähetti vastauksen, joka sai prinssi Juhanan katkerasti vihaamaan häntä.

Eräänä ihanana toukokuun aamuna Robin asteli Lontoon katuja ja ajatteli, kuinka kauniilta hänen rakas Sherwoodin metsänsä näyttäisi tällaisena päivänä ja kuinka tukalaa oli elää Lontoon kaupungin muurien sisään suljettuna. Hän käveli Finsburyn kentälle asti ja siellä hän seisoi katselemassa, kun nuoret miehet ampuivat maaliin. Jänteiden helähtely, nuolien vinkuna, joka oli ihaninta musiikkia hänen korvilleen, kuohutti hänen verensä ja hän päätti vielä kerran lähteä Sherwoodiin sen aukioille metsästämään. Niinpä hän ja Marian Neito, seurassaan Pikku John ja Puna-Will, pujahtivat salaa Lontoosta ja suuntasivat matkansa metsään. Heidän oli pakko lähteä kaikessa hiljaisuudessa, sillä muuten olisi prinssi Juhana estänyt heitä lähtemästä, ja nyt veljensä poissaollessa Juhanalla oli suuri valta maassa.

Miten ihastuttavaa olikaan palata vanhoille olinpaikoille, missä isot uroshirvet ja tummanruskeat naaraat juoksivat metsäaukioilla ja aurinko näytti paistavan kaksi kertaa kirkkaammin kuin kaupungin likaisilla kaduilla!

He lähtivät metsästämään, ja Robin kaatoi yhdellä ainoalla nuolella mahtavan uroshirven ja tunsi itsensä vielä kerran iloiseksi ja vapaaksi metsän asukkaaksi. Ja niin he viettivät muutamia hupaisia päiviä, kunnes eräänä aamuna muuan mies juosten tuli metsästä kokoustammen alla olevalle leiripaikalle, ja he näkivät, että se oli Much, heidän vanha, uskollinen toverinsa.

"Jumala sinua suojelkoon, johtaja, ja varjelkoon!" huusi Much Robinille, "sillä kuningas Rikard on kuollut Ranskanmaalla, ja kuningas Juhana on nyt maan hallitsija."

"Voi!" sanoi Robin. "Onko hän siis lopultakin kuningas Juhana? Tämä sanoma ei tiedä minulle hyvää."

"Totta puhut, johtaja", sanoi Much, "sillä hänen ensimmäisiä määräyksiään on, että sinut on otettava kiinni ja suljettava tyrmään, ja sen vuoksi riensin tänne luoksesi."

"Tuhannet kiitokset sinulle, uskollinen Much!" huudahti Robin. "Olen siis vielä kerran metsän henkipatto. Tervetuloa tänne elämään vanhaa iloista elämäämme! Tämä on tuhat kertaa hauskempaa ja huvittavampaa kuin elämä kaupungin loistavimmassa palatsissa. Terve, metsäniityt! Terve, Sherwood!"

Ja Pikku John ja Puna-Will toistelivat päällikkönsä sanoja ja heiluttivat iloisina jousiaan ajatellessaan, että entiset päivät olivat taas palanneet, sillä molemmat olivat kyllästyneet vartiohuoneisiin ja kaupungin katuihin.

Robinista tuli siis uudelleen Sherwoodin metsän syvyyksissä asustava henkipatto, ja nopeasti hänen miehensä pujahtivat takaisin hänen luokseen, kunnes piirissä iltanuotion ympärillä olivat nähtävänä kaikki tutut kasvot ja Allan-a-Dale taas helkytteli harppuaan ja lauloi heille Pohjois-Englannin vienoja lauluja.

Mutta koitti myrskyjen ja ahdistusten aika, sillä kuningas Juhana oli paljon hirmuisempi vihamies kuin Nottinghamin sheriffi konsanaan oli ollut. Hän lähetti harjaantuneita sotilaita joukon toisensa jälkeen etsimään metsässä olevia piilopaikkoja ja karkottamaan henkipatot niistä. Monta rajua ottelua oteltiin isojen tammien välissä: toisinaan henkipatot voittivat, toisinaan hävisivät ja heidän oli pakko paeta kuninkaan miesten tieltä, mutta milloinkaan heitä ei lannistettu. Niin vierivät vuodet, ja yhä he piileskelivät viidakoissa, eikä milloinkaan ainoakaan lakannut luottamasta rohkeaan Robin Hoodiin, uskolliseen johtajaan ja rakastamasta häntä. Sitten kuningas Juhana kuoli, ja koko Englannissa vallitsi suuri ilo vihatun tyrannin kuoleman johdosta, mutta kukaan ei kuitenkaan ollut tapahtumasta niin iloissaan kuin vainotut henkipatot, jotka olivat päässeet pahimmasta ja katkerimmasta vihamiehestään, ja nyt saivat hengähtää rauhassa.

Sitten kului aika, kunnes vanhan balladin sanojen mukaan "tuli vuosia olleeksi metsässä Robin kaksikolmatta", ja sillä aikaa tapahtui monta muutosta. Robin menetti rakastetun puolisonsa, Marian Neidon, ja moni vanha kumppani oli laskettu lepoon valtavien tammien alle, mutta yhä seisoi Pikku John, hänen uskollinen luutnanttinsa, hänen rinnallaan, ja johtaja ja hänen miehensä metsästivät tummia hirviä laaksoissa ja kukkuloilla.

Koitti vihdoin aika, jolloin Robin tunsi, että hänen voimansa alkoivat heikontua. Hänen iso marjakuusijousensa kävi hänelle liian jäykäksi jännittää, viuhuva nuoli ei enää jaksanut entisen kantomatkan päähän, ja hän tunsi itsensä haluttomaksi ja huonovointiseksi.

Tässä ruumiin- ja mielentilassa ollessaan hän muisti, että hänellä oli serkku, Kirkleyn luostarin prioritar, joka oli hyvin perehtynyt sen aikaiseen lääketaitoon. Hän siis ilmoitti Pikku Johnille aikovansa lähteä serkkunsa alaiseen nunnaluostariin ja pyytää tätä iskemään suonta, sillä siihen aikaan ihmiset uskoivat, että monia tauteja voitiin parantaa suoneniskennällä.

Nyt Kirkleyhin kauniiseen Robin Hood Lähti kiirettä kyytiä; Vaan sairaaksi hän ennätti Ennen perille pääsyä.

Heti luostarin portille saavuttuaan Kävi renkaalla kolkuttamaan. Oli serkkunsa kaikista innokkain Häntä sisälle laskemaan.

"Käy serkku Robin, istumaan, Juo olutta kanssani!" "En syö enkä juo minä, ennenkuin Olet laskenut vertani."

Prioritar siis johti Robinin pieneen, talon ylimmässä osassa olevaan huoneeseen ja siellä hän aukaisi suonen suoniraudalla, niin että veri virtasi vapaasti. Robin luuli olevansa ystävän käsissä, mutta todellisuudessa hän olikin kavalan vihollisen kynsissä. Prioritar oli muutamien Robinin katkerimpien vihamiesten läheinen ystävä, ja hän oli luvannut näille toimia Robinin turmioksi milloin vain voisi sen tehdä. Hän oli nyt saanut siihen tilaisuuden, ja mieletön nainen käyttikin sitä perin pohjin hyväkseen. Hän antoi avuttoman vieraansa veren vuotaa, kunnes tämä makasi heikkona ja pyörryksissä. Vihdoin Robin tointui hiukan ja koetti lähteä huoneesta, johon prioritar oli hänet johtanut. Mutta hän huomasi oven lukituksi eikä kukaan vastannut hänen huutoihinsa ja kolkutuksiinsa. Ja nyt hän alkoi epäillä, että hänet oli suljettu sinne, jotta hänen verensä vuotaisi kuiviin.

Hän laahautui ikkunan luo ja aukaisi sen, mutta oli niin heikko, ettei voinut hypätä alas. Yksi esine oli kuitenkin vielä käsillä, esine, joka niin usein oli tuonut vahvoja käsiä ja uljaita sydämiä hänen avukseen hädän hetkellä — metsätorvi. Hän tiesi, että Pikku John odotti häntä lähellä olevassa metsässä, ja hän nosti torven huulilleen ja puhalsi kolmesti, mutta voi! ne olivat vain lyhyitä, voimattomia toitotuksia, entisten täyteläisten, voimakkaiden sävelten heikkoja kaikuja, sävelten, joilla hän niin usein oli saanut metsät ja maat raikumaan. Mutta hänen uskollinen seuralaisensa oli valppaana ja kuuli nuo heikot äänet.

Puun alla sanoman kuultuaan, Näin lausui Pikku John: "Voi pelkäänpä, nyt johtajan lähellä kuolo on."

Pikku John siis kimmahti pystyyn ja juoksi Kirkleyn kartanoon niin nopeasti kuin jaloista lähti. Hän saapui isolle ovelle ja kolkutti kovasti. Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut edes katsomaan pienestä oven vieressä olevasta luukusta ja keskustelemaan hänen kanssaan. Taas hän kolkutti kunnes koko rakennus kajahteli hänen ankarista iskuistaan. Ei vastausta. Silloin jättiläinen oli varma siitä, että jokin ilkityö oli tekeillä, ja hän silmäili ympärilleen etsien tietä sisään.

Hän katseli ikkunoita, mutta ne olivat pienet ja rautatelkeillä suojatut. Sitten hän huomasi pitkän tammipölkyn, puumöhkäleen, jota kaksi tavallista miestä tuskin jaksoi nostaa. Jättiläinen juoksi luo, nosti sen ylös ja iskeä jymahytti sillä ovea niin hirmuisesti, että lukot ja salvat murtuivat, aivan kuin olisivat olleet tikkuja ja korsia, ja ovi irtautui saranoiltaan. Kun ovi kaatua jysähti eteishuoneen lattialle, juoksi Pikku John sisään ja huusi: "Johtaja! Johtaja! Missä olet?"

Hän kuunteli, mutta täydellinen äänettömyys vallitsi; nunnaluostari näytti yhtä hiljaiselta kuin kuolleiden kartano. Taas hän huusi, ja nyt heikko ääni vastasi hänelle ylhäältä. Hän syöksyi portaita ylös ja taas hän kuuli äänen ja juoksi sen huoneen ovelle, josta se tuli. Ovi oli lukittu, mutta Pikku John mursi sen auki polvellaan ja hyppäsi sisään.

"Mitä tämä on, johtaja?" hän huusi. "Petosta, pelkään mä. Sinähän olet kuolemaisillasi verenvuotoon!"

"Niin olen, Pikku John", sanoi kuoleva mies hiljaa. "Minun aikani on tullut."

Pikku John lankesi polvilleen rakastetun päällikkönsä viereen. "Suostu siis viimeiseen pyyntööni, rakas johtaja!" sanoi hän vakavasti.

"Mitä sinä minulta pyydät, Pikku John?" kysyi Robin Hood.

"Että saan polttaa Kirkleyn kartanon nunnaluostarineen ja tulella hävittää tämän petturien pesän."

"Ei mitenkään", sanoi Robin Hood, "En pyyntöön suostukaan, En koskaan naista loukannut, En miestä seurassaan. En ikinä neitoa loukannut En voi sitä kuollenkaan; Mut jouseni antanet jäntevän, Niin nuolen ammun vaan, Ja paikalle, minne se putoaa, Mun hautani kaivetaan."

Pikku John kohotti johtajansa pystyyn ja kantoi hänet ikkunan luo. Kauan ja kaihoten kuoleva mies katseli metsää, jota oli niin suuresti rakastanut, tehden viimeisen ponnistuksen, hän kokosi jäljellä olevat voimansa ja asetti nuolen jänteeseen, veti jousen vireeseen ja laski nuolen kiitämään. Hän hymyili, kun jousi helähti syvästi ja täyteläisesti ja hänen korviinsa kuului ääni, joka oli ollut hänelle maailman suloisinta musiikkia.

"Laske minut lepäämään sinne, mihin nuoli putoaa", hän mutisi. "Pyydä uskollisia ystäviäni kaivamaan minulle syvä hauta ja panemaan vihreä ruohoturve pääni alle ja hyvä jousi vierelleni." Pikku John nyökkäsi, sillä hän ei voinut puhua, ja katse kiintyneenä vihreään metsään Robin Hood kuoli uskollisen seuralaisensa käsivarsille.

Näin kuoli Robin Hood. Mutta hänen maineensa ei kuollut hänen mukanaan. Kautta vuosisatojen, sukupolvesta sukupolveen hänen muistonsa säilyi rahvaan keskuudessa, joka mielellään muisteli hänen kuuluisia sankaritöitään ja hänen maineikkaiden seuralaistensa tekoja. Kuninkaat ja maan mahtavat unohtuivat ja heidän teoistaan puhuttiin vain homehtuneissa kirjoissa, joita vain oppineet lukivat. Mutta trubaduurit ja runoilijat tekivät balladin toisensa jälkeen Robin Hoodin teoista, ja nämä balladit elivät kansan huulilla ja sydämessä. Niitä laulettiin tai lausuttiin juhlapäivinä ja huvitilaisuuksissa, eivätkä mitkään runot olleet niin suosittuja kuin ne, joissa kerrottiin tästä tosi englantilaisesta sankarista — köyhien puoltajasta, tyrannien vihollisesta, miehestä, joka oli rohkea, jalo, ritarillinen, sanalla sanoen Englannin kansan ihanteen mukainen.

Perimätiedon mukaan Robin Hood haudattiin siihen paikkaan, mihin hänen viimeinen nuolensa oli pudonnut.

Pääpuoleen pystytettiin kivi, johon piirrettiin seuraava muistokirjoitus:

Tää hautakivi koruton Se Huntingdonin jaarlin on; Hän jousimiesi kuuluisa Ja tuttu Robin Hoodina. Ei Englannissa vertojaan Hän miehineen saa konsanaan.

Robinin kuoleman jälkeen hänen joukkueensa hajaantui, eikä ole olemassa tietoja siitä, minkälaisen lopun he saivat. Poikkeuksena on kuitenkin Pikku John. Tämän kuuluisan henkipaton hauta on riidanalainen. Englanti, Skotlanti ja Irlanti kiistelevät kunniasta — kukin tahtoisi omistaa hänen kuolin- ja hautapaikkansa. Jokaisessa näistä maista osoitetaan jotakin kumpua muka hänen hautanaan. Jotkut asiantuntijat kohdistavat tämän paikalliskunnian Derbyn kreivikunnassa olevaan Hethersedgen kylään, jossa on muuan pitkä ja leveä hauta. Kun se kerran aukaistiin, huomattiin sen sisältävän muutamia tavattoman isoja luita. Siinä on merkkinä iso kivi sekä pää- että jalkapuolessa, ja perimätieto selittää, että siitä, joka olisi kyllin uskalias siirtämään nuo luut pois, tulisi maailman kurjin ja onnettomin ihminen, kunnes ne taas olisi asetettu paikoilleen, jolloin hänen vastuksensa loppuvat. Rauha siis noiden kuuluisien miesten ja mahtavien henkipattojen Robin Hoodin ja Pikku Johnin tomulle!