JOHDANTO (continued 3)

"Se on joku hurja tuhlari", sanoi sheriffi, "joka on myynyt maansa ja hävittää rahansa kiireimmän kaupalla."

"Sitäpä juuri arvelimme", vastasi teurastaja, "aivan samaa me sanoimme."

Siitä lähtien sheriffi söi ja joi vain vähäisen. Hän kävi kovin miettiväksi ja vilkaisi vähän väliä ilkeästi Robiniin päin.

"Tuo huoleton tuhlari näkyy työntävän rahoja luotaan molemmin käsin", mietti sheriffi. "Miksi ei sopisi minunkin saada niistä osaani?" Ja sheriffi huokasi muistellessaan tyhjää aarreaittaansa, mikä niin kipeästi kaipasi täydennystä.

"Ehkä voisin hyötyä hänestä vähäisen", ajatteli sheriffi, "ja olisinpa pienestäkin voitosta kiitollinen, kun tuo pääroisto Robin Hood ja hänen kehnot kumppaninsa ryöstivät minut niin perinpohjin."

Kun siis juhla oli lopussa, sheriffi istahti nuoren teurastajan viereen ja puhutteli häntä ystävällisesti.

"Olen kuullut tämän aamuisesta pilastasi", sanoi sheriffi vääntäen kärtyisän naamansa kömpelöön irviin, aivan kuin pila olisi huvittanut häntä niin kuin muitakin ihmisiä. "Sinä taltutat meidän teurastajiamme erinomaisella penninmaksavalla lihallasi."

"Eipä kehumista", vastasi Robin. "Asianlaita on nähkääs sellainen, että olen vielä äkkiouto ammatissani enkä taida vielä oikein tuntea elukoiden arvoa."

"Onko sinulla paljon?" kysyi sheriffi teeskennellyn viattomasti.

"Satoja", vastasi Robin, "ja laitumena satakunta acrea hyvää, vapaata maata."

"Mutta sehän on aika hauska pieni maatila", vastasi sheriffi.

"Onhan se", virkkoi Robin huolettomasti, "mutta mielelläni muuttaisin sen rahaksi."

"Enkö sanonut", mietti sheriffi itsekseen, "siinä oikein aito tuhlari — aina innostunut saamaan rahaa huvituksiinsa. Paha minut periköön, ellen tästä kykene aimolailla hyötymään." Ääneen hän sitten sanoi. "No, miksi et ole sitten jo myynyt eläimiä ja maatasi?"

"Ei ole sattunut ostajaa", sanoi Robin haukotellen ja ojennellen käsivarsiaan, "vaikka olisin halukas myymään ne aika halvalla. Mutta ei näy olevan ihmisillä rahoja."

"Totta on", sanoi sheriffi, "ajat ovat ahtaat ja raha kireällä. Mutta mieluummin tarjoan itse kuin näen sinun olevan ilman ostajia."

"Paljonko antaisitte?" kysyi Robin.

Sheriffi mainitsi rahasumman, joka oli noin kymmenesosa Robinin kuvaileman maatilan arvosta, ja Robin suostui siihen empimättä. He löivät kättä kaupan vahvistukseksi, ja sheriffi oli kovin mielissään ajatellessaan, miten näppärästi hän oli tuon tuhlarin ryöstänyt.

"Vielä ei ole kovin myöhä", sanoi Robin. "Mitä arvelette tunnin ratsastuksesta eläimiä ja maita katsomaan?"

"Kernaasti minun puolestani", sanoi sheriffi. "Otanpa rahatkin mukaani ja maksan perillä ja samalla otan maan heti haltuuni."

"Hyvä", sanoi Robin. "Ei kauppa miettimällä parane. Ja voin vannoa, että olen yhtä oikeutettu luovuttamaan ne teille kuin isäni oli ne minulle luovuttamaan." Sitten häntä nauratti, kun sheriffi kiirehti noutamaan rahoja ja toimittamaan ratsua.

Kohta he olivat matkalla, Robin ratsastaen teurastajalta ostamallaan tammalla ja sheriffi omalla ratsullaan. Robin lähti Sherwoodin metsän liepeillä kulkevalle tielle, ja pian he olivat kaukaisilla metsämailla.

"Olisin toivonut, että maatilasi olisi sijainnut toisella suunnalla", sanoi sheriffi levottomana. "En pidä tästä metsästä. Varjelkoon meitä Jumala, teurastajamestari, ettemme joutuisi sen pääroiston Robin Hoodin kynsiin."

"Mitäs tyhjää", sanoi teurastaja. "Minä viis' veisaan Robin Hoodista ja hänen hommistaan. Ratsastetaan vain eteenpäin. Eläimet saattavat ilmestyä näkyviimme minä silmänräpäyksenä hyvänsä."

He jatkoivat matkaa ja kääntyivät eräässä tien mutkassa; teurastaja pysähdytti silloin hevosensa ja tarttui toisen suitsiin.

"Seis, herra sheriffi — seis!" hän sanoi. "Tuossa näette sarvipääni. Miten ne teitä miellyttävät? Eivätkö olekin lihavia ja hyvännäköisiä?"

Sheriffi tuijotti hämmästyneenä ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää hirveästi. Edessään hän näki sataisen lauman kuninkaan hirviä rauhallisesti syömässä ruohoisella metsäaukiolla.

"Mitä koiruutta tämä on?" hän huusi raivoissaan. "Karjaahan tänne lähdimme katsomaan."

"Ei, ei, herra sheriffi", nauroi toinen, "en ole milloinkaan luvannut teille muuta kuin eläimiä, ja tuolla ne nyt ovat."

Sheriffi alkoi tuntea olonsa yhä epävarmemmaksi. "Totta totisesti, hyvä mies", hän sanoi, "mielelläni olisin poissa täältä, sillä eipä minua miellytä sinun seurasi."

"Mutta, hyvä herra sheriffi", sanoi Robin, "mihin sellainen kiire? Tässä nyt on kauppa, jota teille ehdotin. Toivon vain teidän tutustuvan muutamiin tovereihini, jotka tulevat todistajiksi."

Ja torven nostaen huulilleen Robin kolmesti toitottaa. Jo paikalla on heti Pikku John, Muut sinne myös kiirein saa.

Kun sheriffi näki rosvojen tungeksivan esille metsästä ja kokoontuvan hänen ympärilleen, rupesi hän kauhuissaan huutamaan. Hän huomasi tulleensa perin pohjin petetyksi ja kääntyi teurastajaan.

"Nyt minä jo tunnen sinut", hän huusi. "Sinä olet Robin Hood itse?"

"Niin olen", nauroi Robin, "ja tässä ovat iloiset seuralaiseni, jotka eivät teitä miellytä, herra sheriffi. Mutta kauppa kuin kauppa. Rahat tänne, herra sheriffi."

Ja sheriffin oli pakko luopua kaikista niistä rahoistaan, mitkä hän oli tuonut muassaan ostaakseen tuhlaajan maatilan. Sitten hänen hevosensa käännettiin, ja hänet toimitettiin matkalle Nottinghamiin entistään alakuloisempana ja viisaampana; alakuloisempana, koska hänen aarreaittansa oli vielä entistäkin tyhjempi ja viisaampana, koska oli omalla kustannuksellaan saanut tietää, kuka teurastaja oli.

XVIII luku

ROBIN HOOD PELASTAA LESKEN POJAT

Sattui sitten eräänä päivänä, että Robin Hood lähti matkalle ja jätti joukkonsa johdon Pikku Johnille. Kuusi päivää hän viipyi poissa ja seitsemäntenä päivänä hän kulki harjanteen poikki, ja hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän näki etäällä ison purppurankarvaisen metsän ja tiesi yhä lähestyvänsä metsäisiä tyyssijojaan.

Metsän reunassa hän pysähtyi ja nosti päätään kuunnellakseen. Tietä pitkin oli tulossa joku, joka kuulemalta oli syvän surun vallassa, kuului näet itkua ja valitusta. Robin odotti hetken aikaa ja näki sitten vanhan eukon tulevan kohden. Eukko näytti olevan kovin murheissaan ja kyynelet vierivät poskia alas. Robin tunsi hänet oitis: se oli sama metsässä asuva leskivaimo, joka oli auttanut hänet piispan kynsistä.

"Heipä hei, mummo", hän huusi. "Mitä nyt on tapahtunut? Onko sinua, mummokulta, kukaan loukannut? Jos on, niin totisesti hän saa nähdä, että Robin Hood on ystäväsi ja suojelijasi."

"Voi, Robin, Robin!" valitti vanha eukko. "Poikani! poikani!"

"No mikä heidän on?" kysyi henkipatto.

"He ovat joutuneet sheriffin kynsiin", vastasi eukko. "Tätä nykyä he ovat Nottinghamin vankilassa ja huomenna he kuolevat."

"Mitä sanotkaan, Hal ja Hob ja Dickon!" kiljui Robin. "Kolmea niin komeata poikaa näkee harvoin jousta vongahuttamassa. Onpa ikäviä uutisia, mummohyvä. Mistä tiedät, että tuomio niin pian pannaan täytäntöön?"

"Olen juuri tulossa Nottinghamista ja kuulin asian Lobbilta, rajasuutarilta", vastasi eukko. "Voi pelasta heidät, Robin Hood, pelasta heidät!"

"Luota minuun, mummo!" huudahti Robin, ja hänen iloiset kasvonsa synkkenivät äkkiä ja silmät säihkyivät. "Velvollisuuteni on tehdä kaikki voitavani joukkoni jokaisen jäsenen puolesta, ja sinun pojillesi olen erikoisesti kiitollisuuden velassa. Käyn oitis käsiksi asiaan."

Hän jatkoi heti matkaa eikä hiljentänyt vauhtiaan, ennen kuin oli saapunut metsän sisässä olevaan leiriin. Pikku John näki päällikkönsä tulevan ja lähti häntä vastaan.

"Ikävä juttu tuo Halin ja Hobin ja Dickonin asia!" huusi Robin.

"Niin on, johtaja", vastasi Pikku John vakavana. "Mistä niin pian sait kuulla asian?"

"Tapasin poikien äidin", vastasi Robin Hood. "Entä miten pojat joutuivat kiinni?"

"Onneton sattuma", vastasi Pikku John. "He ajoivat kiivaasti isoa hirveä ja syöksyivät suoraan mieslukuisen sheriffin joukkueen syliin. He tuskin ehtivät räpäyttää silmäänsä, kun jo olivat vankeina."

"Heidät täytyy pelastaa", sanoi Robin. "En voi sinä ilmoisna ikänä enää katsoa heidän äitiään silmiin, jos sallin sheriffin pujottaa silmukan heidän kaulaansa." Ja Pikku Johnin kanssa he istahtivat miettimään keinoja sheriffin pettämiseksi ja lesken poikien vapauttamiseksi.

Seuraavana aamuna Robin Hood lähti yksinään taivaltamaan Nottinghamin kaupunkia kohti. Aurinko oli jo noussut ja sen korkeimmillaan ollessa piti lesken poikien kuolla. Siksipä Robin asteli reippaasti, sillä hän tiesi, ettei ole aikaa liikenemään. Mutta yht'äkkiä hän pysähtyi, sillä häntä vastaan tuli jalkamies, ja Robin tarkasti tätä, kuten hänen tapansa oli arvostelevasti tarkastaa kaikkia. Sitten hän taas jatkoi matkaansa, sillä vastaantulija oli rauhallinen pyhiinvaeltaja, köyhä, repaleinen ukko, joka vaelsi pyhäköstä pyhäkköön ja kerjäsi elatuksensa maan halki matkatessaan. Kun he lähestyivät toisiaan, pysähtyi pyhiinvaeltaja ja odotti sauvaansa nojaten Robinin lähestymistä.

"Mitä uutta — mitä uutta kuuluu?" huusi rosvo. "Mitä kuuluu, mulle kerropa sä?"

"Kuuluupa hyvinkin", vastasi pyhiinvaeltaja, "sillä Nottinghamin kaupungissa hirtetään tänään kolme nuorta miestä. Olen nähnyt hirsipuuta pystytettävän ja maalaisväkeä joukoittain tulvivan kaupunkiin katsomaan teloitusta, sillä joka päivä ei saakaan nähdä kolme veljestä hirtettävän rinnakkain."

Robin ei virkkanut mitään eikä osoittanut pitävänsä kovinkaan tärkeänä kuulemaansa uutista. Hänen otsansa oli syvämietteisissä rypyissä ja hänen silmänsä tarkastivat pyhiinvaeltajan pölyistä ja repaleista pukua. Sitten hän näpähytti sormiaan kuuluvasti, aivan kuin olisi löytänyt etsimänsä.

"Hei, pukua kanssani vaihtaos, vanhus", sanoi hän nauraen. "Vaihdapa kanssani pukimia, saat neljäkymmentä shillinkiä puhdasta hopeata lisäksi. Sillä voit mennä juomaan olutta tai viiniä."

Pyhiinvaeltaja tuijotti ihmeissään matkoilla ryvettyneisiin pukimiinsa, sitten Robinin kädessä oleviin rahoihin ja sitten Robinin sievään metsän vihreään pukuun.

"Sun pukusi puhdas ja siisti on, Mun siivoton riekale; Vaan maailmassa minne jos matkannet, Älä vanhusta pilkkaile."

"En minä sinua pilkkaa!" huudahti Robin. "Puhun tosissani. Vaihda pukimet kanssani, ja rahat ovat sinun, ja voit niillä juhlia ystävinesi."

He vaihtoivat pukimia, ja kun Robin oli pannut päähänsä ukon hatun, jonka kupu yleni korkeana ja ryysyisen viitan, joka oli paikattu kaikenvärisillä tilkuilla, mustilla ja sinisillä ja punaisilla, ja rikkinäiset ja paikatut housut ja reikäiset säärystimet sekä kengät, jotka tuskin pysyivät koossa, hän oli niin muuttunut, ettei itse Pikku Johnkaan olisi tuntenut päällikköään. Ja pyhiinvaeltajan riekaleita ylleen pukiessaan hän kaiken aikaa naljaili, ja pukuaan viimeistellessään ja kehnoa muotoaan lopullisesti tarkastaessaan hän huudahti: "Vaatteet ne lopultakin miehen tekevät!" Mutta nyt hänellä oli se, mitä hän toivoi, erinomainen valepuku, ja hän lähti taas jatkamaan matkaansa Nottinghamin kaupunkia kohti.

Kahta tuntia myöhemmin sheriffi asteli kaupungin katuja pitkin, vihasta ja harmista alla päin, sillä hän ei ollut vielä löytänyt kolmelle vangilleen pyöveliä. "Mutta hirteen minä ne roistot toimitan!" huusi sheriffi, "vaikkapa minun omin käsin pitäisi ne vetää hirteen."

Samassa hänen eteensä ilmestyi hullunkurinen, pieni, kumarainen, ryysyihin pukeutunut vanha ukko, joka kimakalla äänellä huusi: "Taivas teitä armahtakoon, jalo sheriffi! Varjelkoon teitä taivas, armollinen herra!"

"Kuulepa, vanha pyhiinvaeltaja, mitä asiaa sinulla on minulle?" kysyi sheriffi äreästi, luullen että pyhiinvaeltaja aikoi kerjätä häneltä, ja samalla itsekseen päättäen olla antamatta pennin pyöreätäkään.

"Niin, herra sheriffi!" virkkoi repaleinen pyhiinvaeltaja, "olen kuullut, että tarvitsette tänään pyöveliä."

"Tarvitsen tosiaankin, aivan välttämättömästi", vastasi sheriffi ja hänen äänensävynsä oli jo jonkin verran ystävällisempi, kun pyhiinvaeltaja ei kerjännyt häneltä. "Tarvitsen kylläkin, sillä minua on onnistanut niin erinomaisesti, että olen saanut kiinni Robin Hoodin kolme roistoa, ja aikomukseni on nostaa heidät killumaan täsmälleen kello kaksitoista. Kunpahan vain voisin ripustaa heidän johtajansakin yhteen hyrkyyn!"

"Niin, herra sheriffi", sanoi pyhiinvaeltaja, heilutellen hartaana päätään. "Käsitän hyvin tunteenne. Olen kuullut, että Robin Hood on aiheuttanut teille paljon harmia."

"Hän on suurin konna joka vielä kuljeskelee hirttämättä", murisi sheriffi. "Mutta vielä koittaa päivä, jolloin katsomme toisiamme silmästä silmään, ja yrittäköönpä silloin livistää kynsistäni jos kykenee."

"Voi, voi!" vaikeroi pyhiinvaeltaja, "kyllähän siitä tulee surkea päivä Robin Hoodille, herra sheriffi — surkea päivä, se on varma. Mutta entä hänen rosvojoukkonsa kolmen miehen hirttäminen? Olenhan minä vain vanha, yksinkertainen ukon kötys, mutta haluaisin mielelläni kuulla, minkä palkkion maksatte, jos toimin tänään pyövelinä."

"Hyvän palkkion — hyvän palkkion", sanoi sheriffi innoissaan. "Kolmetoista penniä rahana ja vankien puvut, eikähän puku sinulle, pyhiinvaeltaja parka, totta vieköön, pahaa tekisi."

"Hyvä on palkkio", sanoi pyhiinvaeltaja. "Suostun kauppaan ja kyllä minä ne junkkarit hoidan."

Kymmenen minuuttia ennen kahtatoista lähti vankilan portilta liikkeelle kulkue ja eteni torille päin. Siihen kuului mieslukuinen normannilainen sotamiesjoukkue, jonka keskellä vangit astelivat. Vankien edellä ontui vanha pyhiinvaeltaja, jonka piti hirttää heidät. Kulkue saapui torille, joka oli niin tupaten täynnä väkeä, että sotamiesten täytyi väkipakolla tunkeutua ihmisjoukon läpi hirvittävää hirsipuuta kohti, jossa poikkitangosta riippui kolme nuoran silmukkaa. Hirsipuun juurelle oli raivattu avoin alue, ja siinä heitä odotti sheriffi.

"Miehet killumaan — miehet killumaan, hyvä mies!" sanoi sheriffi. "Näytäpä, että olet kykenevä pyöveli."

"Kaikki aikanaan, herra sheriffi", sanoi pyhiinvaeltaja, "mutta ensin ripitän nämä hirtettävät miehet."

Sitten hän kuiskutteli miehille, ja kun sheriffi luuli hänen heitä ripittävän, hän neuvoikin heille tarkat ohjeet, miten menetellä seuraavina ankarien ponnistusten hetkinä.

"Hirteen miehet — hirteen miehet!" huusi sheriffi kärsimättömänä. "Entä onko sinulla laukkua, johon panet vankien vaatteet?"

"On, sheriffi. Minulla on laukkuja yllin kyllin", sanoi pyhiinvaeltaja nauraen ja rupesi sitten laulamaan: —

"On laukut ohrille, jauhoille, Ja laukku on maltaille; On laukut leiville, paistille, Ja laukku myös torvelle."

"Mitäs sinä, ukkoriepu, torvella teet?" ilkkui sheriffi. "Osaatkohan edes puhaltaa torvea?"

"Osaanko puhaltaa?" huusi pyhiinvaeltaja. "Saatpa kohta kuulla, sinä ylpeä sheriffi, puhallanko kunnollisesti."

Tämän sanottuaan pyhiinvaeltaja muuttui ihmeellisesti koko olennoltaan. Hänen köyristynyt, kumarainen vartalonsa ojentui pitkäksi ja käskeväksi hänen heikko, väräjävä äänensä kävi täyteläiseksi ja sointuvaksi, ja lavan reunalla seisten Robin Hood nosti torven huulilleen ja kajahutti kolme kaikuvaa törähdystä.

Sheriffi tunsi hänet heti paikalla.

"Petosta! petosta!" hän huusi. "Robin Hood! Se on Robin Hood itse! Ottakaa hänet kiinni! Tappakaa!"

Mutta sotilasvartiostolla oli muuta puuhaa kuin Robin Hoodin vangitseminen: he näet taistelivat oman henkensä puolesta. Sillä samassa hetkessä, jona nuo kaikuvat torven toitotukset kajahtivat väkijoukon yli, viskasi monikymmenlukuinen miesjoukko, joka oli näyttänyt vain tavallisilta talonpojilta, viittansa syrjään ja paljasti Robin Hoodin miesten Lincolnin-vihreän värin ja ryntäsi esiin miekka ja kilpi kädessä.

"Hood! Hood!" kiljui heitä johtava jättimäinen mies, kun he hyökkäsivät normannilaisvartion kimppuun. "Hood tulee avuksi!" ja vihreäpukuiset miehet seurasivat Pikku Johnia huutaen hänen mukanaan. "Hood tulee avuksi! Eläköön Robin Hood! Alas normannilaiset tyrannit."

Samassa puhkesi kauhea meteli ja sekamelska. Väkijoukon rauhallinen osa pakeni joka suunnalle päästäkseen pois taistelupaikalta, naiset kirkuivat, miehet huusivat, miekat kalskahtivat kilpiin, ja joka puolelta ahdistetulla vartiostolla oli täysi työ puolustaessaan itseään eikä vartiosto voinut kiinnittää huomiotaan lavalla olevaan valepukuiseen pyhiinvaeltajaan. Hirsipuun juurella Robin Hoodilla oli yhtä ankara työ kuin muillakin sinä päivänä. Hän sieppasi terävän puukon ja katkoi sillä nuorat, joilla Hal, Hob ja Dickon oli sidottu ja huusi: "Seuratkaa minua!" hypäten samassa lavalta maahan. Veljekset juoksivat päällikkönsä perässä ilosta huutaen, ja heidät ympäröi tuossa tuokiossa joukko ystäviä.

"Vetäytykää yhteen!" huusi Robin Hood, ja rosvot kokoontuivat tiheäksi ryhmäksi vapautettujen toveriensa ympärille.

"Eteenpäin, portille!" oli seuraava käsky, ja tasaisesti ja järkähtämättä metsien miehet etenivät torin poikki. Kahdesti sheriffin miehet hyökkäsivät heidän kimppuunsa, ja kahdesti metsäsissit terävillä nuolilla ja voimakkailla miekaniskuilla ajoivat sotilasjoukkueen pakosalle. Saavuttiin kohta portille, joka oli sepposen selällään, sillä Pikku John oli antanut Muchille ja Will Stutelylle sekä kymmenkunnalle miehelle tehtäväksi porttivartioston nujertamisen heti, kun kadulta alkoi kuulua meteliä. Käsky oli täytetty ja vartijat oli jo riisuttu aseista ja sidottu, kun henkipatot riemusaattueena saapuivat portille. He kokoontuivat portin ulkopuolella olevalle aukealle kentälle, ja sitten Pikku John paiskasi portit kiinni ja lukitsi ne ja marssi matkoihinsa avain mukanaan, niin ettei heitä voitu ajaa takaa. Metsän reunassa he tapasivat vanhan, köyhän leskivaimon, joka toivon ja pelon vaiheilla oli odottanut, että Robin täyttäisi lupauksensa ja pelastaisi hänen poikansa. Ja kun hän näki Halin ja Hobin ja Dickonin terveinä ja vahingoittumattomina ystäviensä parissa, hän taas itki, mutta tällä erää ilosta ja riemusta ja siunasi siunaamasta päästyään Robin Hoodia.

XIX luku

ROBIN HOOD TAPAA MARIAN NEIDON SHERWOODIN METSÄSSÄ

Hän hovipojaksi pukeutui Niin synkkänä mieleltään, Näin taivaltaa ja metsähän saa Robin Hoodia etsimään.

Mut on valhepuvussa Robin myös Ja tuntea mahdoton. Siks' miekat vain käy vastakkain, Mut iskut ne oivat on.

Sherwoodin metsässä miehiään johtaessaan ja pelotonta henkipaton elämää eläessään Robin usein muisteli erästä ystäväänsä, joka oli jäänyt kotiseudulle. Se oli Marian Neito, Robinin kotitalon naapuristossa olevan suuren talon isännän kaunis tytär. Robin Hood ja Marian Neito olivat olleet hyviä ystäviä lapsuudesta asti. He olivat yhdessä leikkineet, etsineet linnun pesiä, onkineet purosta, kiivenneet puihin, juosseet kilpaa nurmen yli, ja kun Robin Hoodin oli pakko lähteä maailmalle, hän tunsi sydämensä murheelliseksi Marianista erottuaan.

Robinin lähdettyä oli kohtalo pidellyt ankarasti Marianiakin. Hänen vanhempansa kuolivat, ystävät osoittautuivat epäluotettaviksi ja hänen sydämensä kaipasi usein lapsuuden ystävää — urheaa, pelotonta Robin Hoodia. Pitkään aikaan hän ei tiennyt, missä tämä oli, mutta lopulta hänen nimensä kajahteli kautta Pohjois-Englannin, ja Marian älysi, että hänen entisestä ystävästään oli tullut kuuluisa henkipatto, jonka rohkeista uroteoista laulajat lauloivat ja josta miehet iltanuotion ääressä keskustelivat. Vihdoin yksinäinen ja ystävätön Marian päätti lähteä etsimään Robinia Sherwoodin metsästä nähdäkseen, muistiko tämä vielä heidän lapsuutensa entiset onnelliset ajat. Mutta hän tiesi, että yksinäisen naisen oli turvatonta kierrellä maata, ja sen tähden hän pukeutui nuorukaiseksi, otti jousen ja viinen, miekan ja kilven ja näin varustautuneena ja naamioituna lähti Robinia etsimään. Hän saapui lopulta ison metsän reunamalle, ja heti mahtavien tammien varjoon päästyään hän alkoi innokkaasti katsella, näkyisikö metsän asukasta, joka voisi neuvoa hänet entisen ystävän olinpaikalle.

Sattui niin, että Robin samana aamuna oli lähtenyt yksin liikkeelle kuulostamaan uutisia. Hän oli naamioinut itsensä hyvin huolellisesti, sillä hänen kohtalonsa olisi varma, jos hän joutuisi metsänvartijain kynsiin. Sheriffi oli vihasta raivoissaan siitä oveluudesta, jolla Robin oli hänet pettänyt ja pelastanut lesken pojat, ja hän oli antanut määräyksen, että kiinni saataessa oli jokainen henkipatto surmattava, minkäänlainen armo ei tulisi kysymykseen.

Robin lähti siis liikkeelle harmaaseen, repaleiseen sarkapukuun pukeutuneena, päässä iso hattu, joka peitti kasvot, vasemman silmän yläpuolella tavattoman iso laastaritilkku sekä hartioille huolettomasti viskattu ryysyinen viitta. Hän oli astellut runsaan tunnin verran, kun näki siististi pukeutuneen nuoren miehen tulevan tietä pitkin vastaansa. Rob astui heti tiepuoleen pensaan varjoon varmistautuakseen siitä, että nuorukainen oli yksin. Hänen oli näihin aikoihin viisainta olla varuillaan, sillä hänen vihollisensa olivat sekä lukuisat että raivosta suunniltaan. Aina vieraan nähdessään hän epäili ansaa tai sotajuonta. Mutta nuorukainen asteli tasaisesti tietä edelleen ja tuntui olevan yksin. Juuri kun hän oli menemässä sen pensaan ohi, jonka suojassa Robin seisoi, tämä hypähti esille ja komensi hänet pysähtymään.

"Kuka olet ja mitä haet Sherwoodista?" kysyi Robin Hood.

Vieras oli Marian Neito, ja hän katsahti Robiniin, mutta ei kuolemakseen aavistanut, että hänen entinen ystävänsä seisoi hänen edessään tuon villin raakalaismiehen hahmossa. Hän piti miestä hurjana maantierosvona, joka ehkä halusi rosvota hänet, ja hän hypähti hiukan taaksepäin ja tarttui miekkaansa.

"Tuo ei ole Robinin miehiä", mietti Marian Neito. "Se on joku kulkurirosvo, jota minun on paras kohdella ylpeästi, muuten olen hukassa." Hän sanoi sen tähden: "Väisty tieltäni, mies, ja anna minun jatkaa matkaani, minulla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi."

"Niinkö, mutta entäpä jos minulla on jotakin tekemistä sinun kanssasi", vastasi ryysyinen vieras. "Sano miksi ja minne olet metsän kautta menossa, muuten minun on pakko käännyttää sinut takaisin."

"Käännyttää minut takaisin", sanoi nuorukainen. "Sitä sinä, hävytön konna, et ikinä tee. Älä pakota minua paljastamaan miekkaani itsepuolustuksekseni, tai saat katua tämänpäiväisiä hommiasi."

"Kas vain, onpa rohkea pukari", sanoi Robin Hood nauraen. "Entä mitä tekisit tuolla sievällä pikku naskalillasi?"

"Ehkäpä saat tuta, että tämä naskalini on ylen terävä", sanoi nuorukainen ja vetäisi välkkyvän terän huotrasta heiluttaen sitä korkealla ilmassa. "Väisty tieltäni, sillä minä olen matkalla syvälle metsän sydämeen, eikä minua estä siitä kukaan."

Kun Robin kuuli, että vieras oli matkalla Sherwoodin sydämeen, kävi hänen epäilyksensä järkähtämättömäksi. Hänestä tuntui että juuri tuollaisen rohkean, solakan nuoren miehen sheriffi nähtävästi oli lähettänyt vakoilemaan, ja hän päätti käännyttää nuorukaisen takaisin. "En väisty", sanoi Robin, "vaadin sinua palaamaan takaisin. Ajattele omaa parastasi ja heitä metsäaukiot rauhaan, tai on minunkin pakko tarttua aseisiin."

"Tartu jos tahdot!" huusi toinen, "mutta takaisin en palaa."

"Säiläni näkeminen kyllä pelottaa tuollaisen lapsen", ajatteli Robin ja hän paljasti miekkansa ja ryntäsi nuorta miestä kohti ikäänkuin käydäkseen rajusti kimppuun. Mutta hänen hämmästyksekseen hyökkäys torjuttiin taitavasti, ja solakka nuorukainen asettui miekkoineen, kilpineen vastustamaan häntä yhtä rohkeasti kuin kuka peloton mies tahansa.

Heidän miekkansa helähtivät kun terävät terät kirahtivat yhteen, mutta Robin ei käyttänyt koko voimaansa eikä parasta taitoaan tällaista nuorta miestä vastaan taistellessaan, jonka vuoksi taistelua kesti paljon kauemmin kuin olisi ollut välttämätöntä. Eikä nuori mies suinkaan ollut taitamaton miekan mittelyssä, sillä kun Robin hetkisen oli varomaton, hän sai vähäisen haavan kasvoihinsa. Henkipatto ihastui ikihyväksi tähän urheaan, nuoreen vastustajaan ja koetti saada ottelun päättymään sovintoon:

"Jo lakkaa nyt", sanoi Robin Hood, "Käy joukkoon kumppanien, Kera kulkea saat sinä metsät ja maat Satakielistä kuunnellen."

"Mitä!" parahti nuorukainen. "Robin Hood! Oletko toden totta Robin Hood? Ja voi, Robin, minä olen haavoittanut sinua! En tuntenut sinua, Robin."

Henkipatto hämmästyi ja kummasteli edessään olevaa olentoa.

"Ja kuka sinä olet?" hän kysyi. "Ja miksi välität minun haavoittumisestani?"

"Tulin tänne tavatakseni sinut, Robin!" huudahti nuorukainen, "mutta enpä olisi uskonut näkeväni sinua tuon näköisenä. Etkö sinä, Robin, tunne minua?"

Kauniit, punehtuneet kasvot saattoivat Robinin hetkeksi aikaa vieläkin hämmästyneemmäksi. Sitten tuttu muistikuva palasi hänen mieleensä.

"Tunnen sinut!" hän huudahti, "tunnen sinut! Olet Marian Neito. Marian kulta, miten olet tullut tänne?"

"Lähdin etsimään sinua, Robin", vastasi neito, "sillä koko maailmassa ei minulla ole muuta ystävää kuin sinä. Enkä minä tuntenut sinua, ja nyt olen sinua haavoittanut."

"Mitä joutavia", sanoi Robin. "Paljon ilkeämpiä iskuja ja kolahduksia me vihreällä salolla saamme. Eikä ole ihmekään, ettet tuntenut minua, sillä olen naamioinut itseni, kun vihamieheni Nottinghamin sheriffi tahtoisi vangita minut."

Ystävykset istahtivat läheiselle sammalmättäälle ja rupesivat juttusille kertoen toisilleen elämänsä vaiheita. "Entä onko sinulla sijaa minulle vihreällä salolla, Robin?" kysyi Marian Neito.

"On toki, ja minä tunnen itseni ylpeäksi, kun saan sinut sinne", huudahti henkipatto. "Tule, mennään Allan-a-Dalen vaimon puheille; hän ottaa sinut riemumielin suojaansa."

Niin he yhdessä lähtivät matkaan ja taivalsivat sille syrjäiselle metsäaukiolle, missä joukkueen leiri sijaitsi. Ja hyvin tervetulleeksi toivotti Allan-a-Dalen vaimo Marian Neidon, ja ylen iloinen oli seniltainen juhla. Puna-Will ja Pikku John lähtivät oikopäätä liikkeelle jousineen ja tappoivat pari lihavaa hirvihärkää, ja Marian Neidon kunniaksi vietettiin riemuisa tuliaisjuhla. Miehet rupesivat iloiseen piiriin ison, tammipölkyistä rakennetun nuotion ympärille, ja söivät kyllikseen makeata riistaa ja joivat palan paineeksi pulloittain viiniä ja haarikoittain ruskeaa kuohuvaa olutta. Niin tuli Marian Neito Sherwoodiin ja hallitsi kuningattarena metsäkemuissa.

XX luku

SIR RICHARD LEE MAKSAA VELKANSA

Eli ritari siivona kodissaan — Ja totta ma tiedän kai — Kunis neljäsataa puntaa hän Velan maksuksi kootuksi sai.

Sata jousta hän sitten toimitti Ikisitkein jäntehin; Sata nuolikimppua oivaa myös Päin kirkkahan kiiltävin.

Kai muistatte hyvin, miten Robin Hood auttoi ritariparkaa, jolla ei ollut rahaa velkansa maksamiseen ja joka siis oli vaarassa menettää maansa. No niin, sir Richard Lee ei unohtanut vihreällä salolla olevaa ystäväänsä, ja kun hän oli saanut säästetyksi neljäsataa puntaa, hän lähti matkalle maksaakseen velkansa Robinille. Hän otti mukaansa sata hyvää jousta ja sata kimppua erinomaisia nuolia lahjaksi ystävälliselle henkipatolle.

Aivan eri miehenä sir Richard tällä kertaa ratsasti metsän halki. Edellisellä kerralla hän oli ollut surullinen ja alakuloinen näyttäen maailman onnettomimmalta ihmiseltä, nyt hän sen sijaan oli iloinen ja hilpeä, ratsasti hyvällä ratsulla, uljaan, aseistetun miesjoukon saattamana. Ja kaikesta tästä muutoksesta hän sai kiittää Robin Hoodia, sillä jos ritari olisi menettänyt maansa, hän olisi ollut ikiajoiksi mennyttä miestä. Sir Richard siunasi sen tähden Robin Hoodia, joka oli pelastanut hänet Pyhän Marian ahnaan apotin julmista ja kuristavista kynsistä.

Miestensä edessä matkatessaan hän saapui joen rannalla lähellä sillan korvaa sijaitsevalle laajalle niittymaalle. Täällä vallitsi mitä vilkkain elämä, sillä koko ympäristö oli kokoontunut sinne juhlimaan. Siellä näki silmänkääntäjiä ja nuorallatanssijoita töllistelevä kansanjoukko ympärillään; siellä oli saksilaisia laulajia ja kuljeksivia kanteleensoittajia; oli karkeatekoisia markkinakojuja, mihin kauppiaat ja kaupustelijat olivat panneet tavaroitaan näytteille; mutta suurilukuisin väkijoukko oli kokoontunut ympyränmuotoisen aidakkeen luo, jonka sisässä läheltä ja kaukaa saapuneet etevät painijat olivat kilpailemassa kallisarvoisista palkinnoista. Painikilpailujen voittajan oli määrä saada mainio juoksija, jonka satula ja suitset oli silattu kullalla — komea palkinto tosiaan. Toiseksi parhaalle annettaisiin valkoinen härkä; seuraavat kolme palkintoa olivat kauniisti kirjotut käsineet, kultasormus ja tynnyrillinen viiniä. Kun palkintoja oli näin monta, ei ollut ihme, että juhlaan oli saapunut paljon rotevia talonpoikia: joka mies toivoi voittavansa jonkin noista palkinnoista, vaikkapa pienenkin.

Väkijoukko oli niin lähellä sillankorvaa, ettei ritari miehineen olisi päässyt siitä sivu käyttämättä pakkokeinoja. Siihen sir Richard ei ollut halukas, ja koska päivä vielä ei ollut pitkälle kulunut ja hänellä oli runsaasti aikaa, hän jäi istumaan hevosen selkään ja katselemaan painia tunnin ajaksi, ja hänen miehensä kerääntyivät hänen ympärilleen iloissaan siitä, että saivat nähdä odotettavissa olevaa jännittävää kilpailua.

Kaikkien hämmästykseksi painista ei kehkeytynytkään jännittävää ottelua. Siihen oli syynä se, että aitaukseen kömpinyt iso, kömpelönnäköinen mies ylen helposti heitti maahan joka ikisen, joka asettui häntä vastaan. Oli yhdentekevä, kenen kanssa hän otteli. Olipa vastustaja tämän kylän mestari tai tuon kylän paras painija, jokainen oli selällään heti, kun tuo iso mies tarttui häneen.

"Kukahan se on?" huusivat ihmiset. "Tuollaista painia ei Englannissa ole ennen nähty. Eihän se ole edes kilpailua. Jättiläinenhän käsittelee toisia, ikäänkuin he olisivat lapsia."

Ihmettelyä ja suosionhuudahduksia alkoi kuulua joukosta, kun tuo voimakas vieras kaatoi miehen toisensa jälkeen, mutta pian rupesi huutoihin sekaantumaan vihaa. Nämä kiukun purkaukset lähtivät metsänvartijajoukkueesta, joka oli kokoontunut erääseen aitauksen kolkkaan. He olivat saapuneet kannattamaan toveriaan, Lujakätistä Hubertia, kuuluisaa painijaa, ja he olivat lyöneet vetoa suuresta summasta hänen hyväkseen.

Metsänvartijat olivat pilkanneet jokaista hävinnyttä painijaa, kun nämä hiipivät aitauksesta. "Odottakaapa, kunhan Hubert käy käsiksi tuohon isoon koljoon", he huusivat. "Silloin saatte nähdä, miten on painittava. Olipa mies miten iso tahansa, kyllä Lujakätinen hänet helposti heittää olkansa yli."

Nämä herjaukset, ivailut ja kerskumiset saivat väkijoukon yhä innostuneemmaksi, ja kun Hubert luottavaisena astui aitaukseen, uskoi jokainen vihdoinkin saavansa nähdä jotakin erikoista. Mutta vaikka nämä toiveet osoittautuivatkin heti alussa turhiksi, saivat katsojat kuitenkin nähdä komean näyn: Iso painija tarttui Lujakätiseen Hubertiin ja heitti tämän suinpäin maahan. Kädet ja jalat pyörivät kuin väkkärä, ja näin tappiolle joutunut painimestari pyörähti ympäri ilmassa ja mätkähti suoraan selälleen maahan niin rajusti, että maa tömähti.

"Luvaton ote!" kiljuivat metsänvartijat. "Luvaton ote! Heittäminen ei ole luvallista!"

"Ei, ei", huusi sir Richard, joka kannatti rehellistä peliä. "Ote oli luvallinen. Se oli luvallinen heitto."

Metsänvartijat tiesivät sen hyvin itsekin, mutta he pitivät suurta ääntä ja huusivat tahallaan väittäen otetta vääräksi, jotta heidän mestarinsa häviö ei herättäisi huomiota ja he pääsisivät maksamasta vedon, minkä hänen puolestaan olivat lyöneet. Syntyi aikamoinen hälinä aitauksen ympärillä. Toiset huusivat isoa painijaa vastaan, toiset hänen puolestaan. Mutta edelliset olivat huomattavasti voitolla, sillä hän oli hankkinut itselleen useiden vihamielisyyden, koska oli paiskannut maahan miehen, johon enemmistö oli luottanut.

"Olen joskus nähnyt tuon ison miehen", mutisi sir Richard itsekseen, "mutta missä ihmeessä? — missä ihmeessä?"

Hän mietti hetkisen ja hätkähti sitten satulassaan. "Nyt tiedän — nyt tiedän", hän muisti. "Se on sama iso mies, joka oli Robin Hoodin seurassa. Nyt muistan, että tämähän se nouti laukun, jossa ne neljäsataa puntaa olivat. Niin, sitä en saata milloinkaan unohtaa."

Sir Richard oli oikeassa, mies oli Pikku John. Hän oli ollut tiedusteluretkellä, oli kuullut painikilpailusta eikä voinut pysyä niistä poissa. Hän oli saapunut juhlapaikalle vain katsoakseen mieliurheiluaan, mutta aitauksen ja palkinnot nähdessään ei voinut hillitä itseään, vaan oli ilmoittautunut kilpailijaksi Will Glade nimisenä ja oli kumonnut kaikki vastustajansa.

"Heittäkää hänet aitauksesta ulos!" kiljuivat metsänvartijat. "Pois aitauksesta! Se oli luvaton ote. Jatketaan painia!"

Tähän huutoon yhtyivät monet, jotka halusivat saada nähdä suosikkinsa uudestaan onneaan koettamassa painissa, mistä tuo kauhea painimestari oli syrjäytetty; mutta paljon oli rehellisenkin menettelyn kannattajia, jotka rohkeasti puolustivat Pikku Johnia ja sanoivat, että hän oli paininut kunnollisesti ja rehellisesti.

Äkkiä Pikku John joutui suureen vaaraan, sillä kiukkuiset metsänvartijat olivat rynnänneet aitaukseen ja karkasivat hänen kimppuunsa, useat miekka paljastettuna, ja uhkasivat tappaa hänet, ellei hän heti paikalla luopuisi kilpailusta. Mutta he uhkasivat väärää miestä. Jäntevä jättiläinen ei pelännyt, vaan pysyi päättävästi paikoillaan ja uhmasi heitä kaikkia. Mutta huonosti hänen olisi käynyt, ehkä olisi tullut surmatuksikin, ellei sir Richard olisi puuttunut asiaan. Hän kokosi miehensä ympärilleen ja käski heidän seurata. Ja niin ritari ratsasti läpi väkijoukon ja tunkeutui sille paikalle, missä Pikku John seisoi raivoisan roskajoukon ympäröimänä.

"Peräytykää!" huusi sir Richard metsänvartijoille. "Peräytykää älkääkä koskeko siihen mieheen!"

Sheriffin miehet olisivat vähät välittäneet ritarin sanoista, jollei väkijoukko olisi yhtynyt niihin.

Monet läsnäolevat tunsivat sir Richardin ja he huusivat:

"Antaa sir Richardin olla erotuomarina. Hän on hyvä ja rehellinen ritari. Tunnemme hänet ja luotamme häneen. Päättäköön hän, miten on tehtävä."

Metsänvartijat eivät uskaltaneet asettua yleistä mielipidettä vastaan, ja kaikki vaikenivat kuunnellakseen, mitä sir Richardilla oli sanottavaa.

"Kuulkaapas, hyvät herrat", sanoi ritari. "Sekö olisi englantilaista rehellisyyttä, että ollaan vihamielisiä miehelle, joka on osoittautunut parhaimmaksi painijaksi, mitä ikinä olen nähnyt? Näin joka heiton, ja joka ainoa oli laillinen ja kunnollinen, ja minä vaadin eteeni miehen, joka sen uskaltaa kieltää. Miksi siis huutamalla koetatte erottaa kilpailusta miehen, jota kukaan ei kunnollisesti pysty kilpailussa voittamaan?"

Nämä sanat tekivät vaikutuksensa ja saivat aikaan voimakkaan myötätunnon ison painijan hyväksi. Metsänvartijat vain yhä mulkoilivat rumasti häntä ja kertoivat mutisten, mitä olisivat miehelle tehneet, jollei ritari miehineen olisi puuttunut asiaan.

Päätettiin siis niin, että ensimmäisen palkinnon saakoon tuo iso painija ja muut painikoot uudestaan seuraavista palkinnoista. Kun seuraavat palkinnot oli annettu, sir Richard osti viidellä markalla viinitynnyrin mieheltä, joka sen oli voittanut, ja käski aukaista sen heti, jotta jokainen jota halutti, saisi juoda siitä. Tämä sai kaiken kansan hyvälle tuulelle, lukuunottamatta tietenkin sheriffin miehiä, joiden oli ollut pakko suorittaa häviämänsä veto ja jotka siksi olivat hyvin katkeralla mielellä.

He murisivat itsekseen ja katselivat rumasti Pikku Johnia, joka nyt tarkasteli voittamaansa jaloa juoksijaa. Mutta omia omituisia teitään oli huhu ruvennut liikkumaan, ja äkkiä alkoi väkijoukossa kuulua kuisketta, että tuo mainio painija oli Robin Hoodin miehiä. Ehkä paitsi sir Richardia joku muukin oli tuntenut Pikku Johnin, sillä vaikka iso mies oli naamioinut itsensä mahdollisimman hyvin, hän ei mitenkään voinut peittää isoa ruhoaan, leveitä hartioitaan eikä jänteviä jäseniään.

Huhu kierteli ja saapui pian metsänvartijain kuuluville. Innokkaasti he tarttuivat siihen: se oli aivan heidän mieleensä, sillä silloinhan tuo mainio painija oli heidän hallussaan.

"Henkipatto! Henkipatto! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!" he kiljuivat ja ryntäsivät raivoissaan voittajaa kohden. Silloin Pikku John tiesi, että hänen oli oltava vikkelä, jos tahtoi säilyttää henkensä. Hän hyppäsi satulaan, painoi kantapäänsä korskean ratsunsa kupeisiin ja lennähti tiehensä kuin nuoli. Hänellä oli täällä paljon ystäviä, sillä kansa piti henkipatoista ja väistyi siksi oikealle ja vasemmalle tehdäkseen hänelle tietä, mutta sulki taas kujan umpeen, kun metsänvartijat tulivat. Käden käänteessä Pikku John oli nelistänyt sillan yli ja kadonnut tien mutkaan.

"Olen totisesti iloinen siitä, että tuo komea painija pääsi pakoon, iloitsen siitä sekä hänen päällikkönsä vuoksi että hänen itsensä tähden", puheli sir Richard ja käski miestensä jatkaa matkaa, ja he seurasivat Pikku Johnin jäljestä.

Pikku John ratsasti hyvää vauhtia, eikä hänen mainio juoksijansa pysähtynyt rajusta menostaan ennen kuin ratsastaja sen seisahdutti erääseen aukioon, mihin Robin ja tusinan verta hänen miehiään oli pysähtynyt.

"Mikä nyt, Pikku John, mitä tuommoinen raju meno merkitsee?" huusi johtaja. "Ja keneltä jalosukuiselta olet anastanut tuon pulskan ratsun?"

"Se on minun, johtaja, rehellisesti ansaittu rehellisessä kilpailussa", vastasi Pikku John ja kertoi painijutun ja ylisti suuresti ystävällistä muukalaista, joka oli auttanut häntä oikeuksiinsa. Pikku John ei ollut tuntenut ritaria, niin muuttunut oli sir Richard sekä asultaan että näöltään.

"Etkö matkallasi nähnyt sitä surullista ritaria, jolle lainasimme neljäsataa puntaa?" kysyi Robin Hood.

"En merkkiäkään hänestä — en merkkiäkään", sanoi Pikku John. "Tänäänkö häntä odotat?"

"Tänään", vastasi Robin Hood, "sillä tänään on kulunut kaksitoista kuukautta siitä päivästä, jona lainasimme rahat, ja ne oli määrä maksaa takaisin ennen kuin aurinko tänään laskee."

"Älä ole levoton, johtaja", sanoi iloinen jättiläinen. "Eihän aurinko ole vielä mennyt mailleen. Tohdin vaikkapa vannoa, että ritari osoittautuu rehelliseksi ja luotettavaksi, sillä muistan, että hänen silmiensä katsanto oli luotettava."

"No niin", sanoi Robin, "mutta tänään en käy päivälliselle, ennen kuin minulla on joku vieras, jonka kanssa voin yhdessä aterioida. Ota siis jousesi, Pikku John, ja mene Muchin ja Puna-Willin kanssa Watlingin tielle, kunnes kohtaatte matkustajia. Kutsu heidät kanssani syömään päivällistä. Jos ovat rikkaita, saavat maksaa ateriansa, jos taas köyhiä, niin saakoot osansa minun omaisuudestani, jos ovat soittoniekkoja tai silmänkääntäjiä, niin huvittakoot meitä."

Nuo kolme miestä lähtivät oitis matkaan ja riensivät valtamaantielle. He katsoivat itään ja katsoivat länteen, mutta ristin sielua ei näkynyt. Sitten he katsoivat sitä tietä pitkin, joka vie Barnesdaleen, ja eivätkös nähneetkin suuren ihmisjoukon lähestyvän.

"No kautta Maarian", sanoi Pikku John, "saapa johtajamme tänään vieraita kyllikseen. Keitähän ne nuo tulijat ovat?"

Miehet katsoivat tarkoin lähestyvää miesjonoa ja näkivät kahden mustapukuisen munkin ratsastavan etunenässä kauniilla ratsuilla. Heitä seurasi seitsemän kuormahevosta, ja vartiojoukkona oli viisikymmentäkaksimiehinen keihäsmiesjoukko.

"No jopa jotakin", sanoi Much, "piispakaan ei voisi matkata sen ruhtinaallisemmin kuin nuo mustat munkit. Totta totisesti noiden kuormahevosten selässä on kallisarvoinen taakka, sillä muuten ei olisi vartiosto noin lukuisa."

"Veljet", sanoi Pikku John, "meitä ei ole kuin kolme, mutta meidän on vietävä nuo miehet päivälliselle, muuten emme tohdi astua päällikkömme näkyville."

Much ja Puna-Will eivät virkkaneet sanaakaan, nyökkäsivät vain merkiksi, että olivat samaa mieltä, ja niin he sitten asettuivat korkeiden pengerten välissä kulkevan tien äkkimutkaan. Tästä asemastaan he näkivät kulkueen etupään, ja kun molemmat munkit ratsastivat mutkaan, seisoivat nuo kolme jousimiestä suoraan heidän edessään, nuolet valmiina jänteessä.

"Muu joukko te jousilla pidättäkää", Huusi toisille Pikku John. "Etumaisesta munkista huolehdin, Mun hallussain henkensä on."

Kun mustapukuiset munkit näkivät edessään kolme rosvoa, jouset jännitettyinä, pysähdyttivät he hevosensa, ja koko ratsasseurue joutui epäjärjestykseen.

"Varropa, munkin tolvana!" huusi Pikku John edeltä ratsastajalle, joka näytti olevan vaikutusvaltaisempi mies kuin hänen toverinsa. "Seiso siinä missä olet, ja muista, että kuolemasi on minun kädessäni. Paha sinut periköön", jatkoi henkipatto, "sillä olet kovin vihoittanut päällikköäni, kun olet pakottanut hänet paastoamaan näin kauan."

Munkki tuijotti Pikku Johniin ihmeissään ja kummissaan ja peloissaan: hän ei käsittänyt henkipaton sanoja ja hän tokaisikin: "Kuka on päällikkösi?"

"Robin Hood!" huusi Pikku John jyrisevällä äänellä.

"Hän on kuuluisa rosvo", sanoi munkki happamesti, "enkä ole hänestä milloinkaan kuullut hyvää."

"Se on ilkeätä valhetta!" huusi Pikku John. "Hän on kunnianarvoisa metsämies ja on kutsunut sinut päivälliselle ja tultava sinun on."

Much ja Puna-Will eivät olleet virkkaneet sanaakaan, mutta olivat valmiina nuolineen. Mutta ainoatakaan ei ollut tarvis laukaista, sillä munkkeja seuraava vartiojoukko häipyi tyhjiin aivan kuin ihmeen kautta. Joka mies oli kuullut Robin Hoodin nimen, kun Pikku Johnin ääni tuomiotorven törähtelynä kiiti pitkin kumisevaa tietä, ja tuon pelätyn nimen kaiku oli ollut kylliksi. Kaikki pelkäsivät odottamatonta hyökkäystä, ja noiden kolmen päättävästi esiintyvän rosvon tieltä he kääntyivät pakoon, niin ettei paikalle jäänyt muita kuin ne, joiden henkeä jousimiehet välittömästi uhkasivat.

"Eteenpäin mars", sanoi Pikku John munkeille, ja heidän oli pakko ratsastaa eteenpäin, sillä perässä tulivat Much ja Puna-Will valmiina ampumaan, jos he yrittäisivät pakoon. Pikku John taas ajoi edellään noita seitsemää kuormahevosta nuoren asemiehen ja hevosmiehen avustamana; he olivat munkkien seurueesta ainoat, jotka pysyivät heille uskollisina.

Kakskuudetta miestä, heistä jäi Hovipoika ja renki vaan. Pikku Johnia ratsuja viemähän He astuvat auttamaan.

Ja niin saavuttiin metsään ja sen kodan ovelle, missä Robin heitä odotti.

Paljastaen päänsä Robin astui heitä vastaan ja tervehti tulokkaita mitä kohteliaimmin, mutta johtajamunkki ei vähimmälläkään tavalla vastannut tähän kohteliaaseen tervehdykseen, ja Pikku John suuttui.

"Onpa tämä koko kollo miehekseen, johtaja", sanoi Pikku John. "Mutta kyllä kohta opetan hänet paljastamaan päänsä."

"Ei väkivaltaa", sanoi Robin, "ei väkivaltaa. Jos hän ei halua riisua huppuaan kohteliaisuudesta, niin anna hänen olla. Paljonko oli seuruetta tällä munkilla, John?"

"Viisikymmentäkaksi miestä, johtaja, kun kohtasimme, mutta monet heistä ovat hävinneet."

"Töräytäpä torveesi", sanoi Robin, "että veljeskuntamme tietäisi meillä olevan vieraita."

Pikku John puhalsi torveensa, ja kohta riensi paikalle sataneljäkymmentä ravakkaa miestä, jokaisella yllään punainen viitta ja kaikki hyvin aseistettuina. Munkit katselivat tätä komeata rintamaa ja sitten huolestuneina kuormahevosiaan, aivan kuin olisivat olleet levottomia rikkauksistaan.

Pian oli päivällinen valmis ja munkit istuutuivat syömään, ja Robin Hood ja Pikku John tarjosivat heille parasta, mitä pöydässä oli.

"Syökää vankasti, munkki", sanoi Robin Hood luostarin johtajalle.

"Paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi munkki, "sen teenkin, sillä kestityksenne on yltäkylläinen."

"Missä on luostarinne?" jatkoi Robin.

"Pyhän Marian luostari", sanoi munkki. Robin kohotti silmäkulmiaan ja naurahti hieman.

"Ja mikä on arvonne siellä?"

"Olen pääisännöitsijä", sanoi munkki hyvin tärkeänä. Robin naurahti taas.

"Miksi nauratte, mies?" kysyi pääisännöitsijä.

"En voi olla naurahtamatta", vastasi Robin, "kun ajattelen, että Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä juuri tänä päivänä on vieraanani."

"Miksi erikoisesti tänä päivänä?" kysyi munkki.

"Koska tänään on kulunut täsmälleen kaksitoista kuukautta siitä, kun lainasin neljäsataa puntaa, jotka oli maksettava Pyhän Marian apotille, ja tänään on velanmaksupäivä. Ehkä teillä on se mukananne, munkki?"

"Minullako?" huusi pääisännöitsijä. "Minulla ei ole mitään. Kenelle lainasitte rahat?"

"Köyhälle ritarille."

"No antakaa sitten köyhän ritarin itse maksaa velkansa", huusi munkki.

"No niin", sanoi Robin huolettomasti, "ajattelin vain, että ehkäpä apotti lähettää rahat takaisin. Minusta nimittäin näyttää, että noissa mytyissä ehkä on paljon rikkauksia", ja hän viittasi taakkoihin, jotka oli kuormahevosten selästä nostettu ja kasattu maahan.

"Ei niissä ole ollenkaan rahaa", huusi pääisännöitsijä hätäisesti, "vain vähän vaatetta ja muuta arvotonta tavaraa."

"Eikö rahaa?" sanoi Robin ja kohotti hämmästyneenä kulmiaan. "Ja tekö lähditte matkalle ottamatta yhtään rahaa mukaanne matkakulujen suorittamiseksi?"

"Tosiaan! nyt kun mainitsette", sanoi munkki sukkelaan, "muistan että niissä sittenkin on vähäisen rahaa, mitättömät kaksikymmentä markkaa matkalla kulutettaviksi. Ei kannata, hyvät miehet, niiden vuoksi aukoa taakkoja."

"Eipä tosiaankaan", vastasi Robin, "ja sittenkin ne täytyy aukaista. Voisi nimittäin sattua, että Pyhä Neitsyt Maria itse palauttaa köyhän ritarin rahat ja on sen tähden antanut teidän kahdenkymmenen markkanne lisääntyä ihmeen kautta. Aukaisepa mytyt, Pikku John."

Pitkä henkipatto levitti viittansa maahan ja otti vakat, jotka olivat riippuneet etumaisen kuormahevosen selässä. Hän mursi ensimmäisen kannen auki ja kaatoi sen sisällyksen viitalle. Kimalteleva kultavirta valui viitalle.

"Ihme! Ihme!" huusi Robin Hood. "Enkö sanonut, että nuo kaksikymmentä markkaa ehkä ovat lisääntyneet?"

Pikku John mursi toisen arkun auki, ja uusi kultavirta kilisi alla olevalle kiiltävälle kasalle.

"Ihme! Ihme!" kiljuivat rosvot kuorossa, ja heidän kylkensä hytkyivät naurusta johtajan pilan johdosta, samalla kun pääisännöitsijä kulmat synkkinä katseli toimitusta.

"Laske rahat, Pikku John", sanoi Robin Hood. Pikku John laski ja huomasi niitä olevan yli kahdeksansadan punnan.

"Anna munkille hänen kaksikymmentä markkaansa, Pikku John", käski johtaja, ja Pikku John laski kaksikymmentä markkaa.

"Siinä nyt ollaan, munkki", sanoi Robin Hood. "Emme ole ryöstäneet teiltä ainoatakaan hopeapenniä. Omasta suustanne kuulimme, että teidän arkuissanne ei ollut yhtään yli kahdenkymmenen markan, joten Pyhä Neitsyt siis on tehnyt ihmeen, kun on toimittanut sinne kahdeksansataa puntaa, ja tuntunee hyvin luultavalta, että Pyhä Maria haluaa kaksinkertaisena palauttaa minulle ne rahat, jotka lainasin ritarille, jotta ritari voisi suorittaa ne apotille."

"Varkaita ja rosvoja te olette!" huusi raivoissaan pääisännöitsijä. "Pankaa heti takaisin minun herra apottini rahat tai saatte niskaanne hänen ankarimman kirouksensa. Kelloin, kirjoin, kynttilöin hän teidät kiroaa, ja te olette kadotetut nyt ja iankaikkisesti!"

"Kappas vain!" huudahti Robin Hood. "Jopa on toinen ääni kellossa nyt, herra isännöitsijä. Nythän te puhutte apotin rahoista ja kiroista. Mutta viis minä veisaan sellaisen miehen kiroista. Hän on kovasydäminen ja ahne mies, joka sortaa köyhiä ja anastaa lesken rovon lisätäkseen sillä varastojaan. Luuletko meidän välittävän hitustakaan sellaisen miehen kiroista? Anna munkille hänen ratsunsa, Pikku John, ja päästä hänet menemään, mutta kuormahevoset ja tavarat ovat meidän."

Rosvot tervehtivät tätä päätöstä äänekkäin hyvähuudoin, ja tarkemmin mietittyään pääisännöitsijäkin oli iloinen kuullessaan, että sai poistua ehein nahoin. Hän kapusi ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä, ja hänen toveriensa annettiin seurata häntä.

Tuskin munkit olivat kadonneet metsän peittoon, kun sir Richard Lee ilmestyi näkyviin lähestyen vastakkaiselta suunnalta. Hän oli viipynyt paljon kauemmin matkalla painipaikalta kuin Pikku John, sillä tämä oli suorittanut matkan nopealla juoksijalla ratsastaen, kun taas sir Richard ja hänen miehensä olivat edenneet hitaasti, koska useat hänen seuralaisistaan kulkivat jalan.

"Taivas teitä varjelkoon, hyvä Robin Hood, ja koko joukkuettanne!" sanoi sir Richard saapuessaan sille kohdalle, missä henkipatto seisoi.

"Terve tuloa, arvoisa ritari!" huudahti Robin. "Olette tervetullut vihreälle salolle. Entä miten kävi Pyhän Marian luostarissa?"

"Hohoi! apotti oli hyvin halukas anastamaan maatilani", vastasi sir Richard, "mutta teidän avullanne, hyvä mies, lunastin sen ja olen täällä nyt lupaukseni mukaan."

"Enpä uskonut teitä enää tänään näkeväni", vastasi Robin. "Aurinkohan laskee jo kohta."

"Älkää pahastuko, vaikka tulenkin näin myöhään", sanoi sir Richard. "Minulle sattui matkalla este. Jouduin painitilaisuuteen ja näin siellä talonpoikaparan tunnottomien heittiöiden ahdistamana. Jäin auttamaan häntä, varsinkin kun luulen, että hän oli teidän miehiänne."

"Niin, herra ritari, minä siellä olin, ja nyt kiitän sydämestäni teitä avustanne", huudahti Pikku John astuen esille. "Huonosti minun olisi käynyt noiden metsänvartija-roistojen kynsissä, jollette te olisi tullut auttamaan minua oikeuksiini. Mutta en tuntenut teitä, niin suuresti olette muuttunut viime näkemästä."

"Minäkin kiitän teitä, herra ritari", puuttui puheeseen Robin. "Mies, joka auttaa tovereitani, auttaa minua, ja Pikku John on oikea käteni. Olisinpa totta vie hukassa, jos hänet menettäisin."

"Olen iloinen kun olen ollut hyödyksi", vastasi sir Richard. "Ja tässä laukussa, hyvä Robin, ovat neljäsataa puntaanne. Laskekaa ne ja tarkastakaa, onko oikein. Tässä taas on kaksikymmentä markkaa vähäiseksi suosionosoitukseksi suuresta ystävällisyydestänne."

"Antakaa rahojen olla, herra ritari", nauroi Robin. "Velka on jo suoritettu."

"Suoritettu!" huudahti sir Richard. "Mitä tarkoitatte, hyvä Robin Hood? Ei minulla toki ole ystävää, joka maksaisi puolestani niin suuren summan."

"Kautta pyhän neitsyen, teillä on", sanoi Robin nauraen, "ja hämmästyttepä totisesti, kun hänen nimensä kuulette, sillä se ystävänne on itse Pyhän Marian apotti."

"Ei ikinä!" sanoi sir Richard. "Sitä en ikinä usko. Miten voisi kukaan uskoa, että hänenlaisensa raaka, ahne, vanha roisto vapaaehtoisesti luopuisi niin suuresta summasta, mihin minun velkani teille nousee!"

Robin nauroi taas. "Enhän sanonutkaan vapaaehtoisesti, herra ritari, mutta tuo rahamäärä on saatu hänen arkuistaan, ja minä olen antanut hänen pääisännöitsijälleen pätevän kuitin rahan suorittamisesta laskemalla ukkelin vapaaksi."

Sir Richard alkoi vähitellen ymmärtää asian oikean laidan, ja kun hän sai kuulla ihmeestä, joka muutti mustan munkin kaksikymmentä markkaa kahdeksansataa puntaa suuremmaksi, hän nauroi sydämensä pohjasta.

"Mutta kuitenkin kaikitenkin, hyvät herrat", hän sanoi, "kyllä minä sittenkin vaadin, että saan maksaa summan, jonka olen teille velkaa."

"En ota penniäkään", selitti Robin. "Olen saanut omani takaisin, vieläpä oikeista käsistä. Entä, herra ritari, mitä merkitsee tuo kaunis jousivarasto ja nuo sievästi sulitetut nuolet?"

Tämän hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta, ja sir Richard vastasi: "Niin tosiaan, ne on tarkoitettu teille vaatimattomaksi lahjaksi."

Robin kiitti häntä sydämellisesti, ja jouset ja nuolet annettiin miehille, jotka ottivat ne ilomielin vastaan, sillä aseet olivat parhaiden ammattimiesten tekemiä ja ne olivat hienointa laatua.

"Pikku John", sanoi Robin, "tuopas aarreaitasta munkin tuomat rahat. Pyhän Marian apotti oli velkaa vain neljäsataa puntaa, mutta munkki toi kahdeksansataa."

Pikku John nouti ne neljäsataa puntaa, jotka ylittivät lainasumman, ja Robin Hood antoi ne sir Richardin haltuun. Ritari ei halunnut ottaa niitä vastaan, mutta Robin ei hellittänyt.

"Ritarin elämä maksaa paljon rahaa", sanoi Robin, "kun taas minä täällä metsässä kulutan kovin vähän. Ja jos joskus toiste satutte pahaan pulaan, niin tulkaa Robin Hoodin luo; minä en kieltäydy luovuttamasta teille osaa omastani, niin kauan kuin aarreaitassa jotakin on jäljellä. Ja nyt katamme taas pöydän, sillä te ja seurueenne olette varmaankin nälissänne pitkän matkan kuljettuanne."

Ja niin aloitettiin pidot uudestaan, ja kiitollinen ritari seurueineen nautti Robin Hoodin kemuista ja ylisti pitojen jaloa isäntää, joka oli sorrettujen ja onnettomien ystävä ja auttaja ja kaikkien ylpeiden tyrannien vihollinen.

XXI luku

ROBIN HOOD MYY PATOJA NOTTINGHAMIN KAUPUNGISSA

Nyt, herrat hyvät, kuulkaatte, Te hienot ja arvoisat: Robin Hood oli joukosta parhaita, Jotka joustansa kantavat.

"Tuolla tulevan näen", sanoi Robin Hood, "Savenvalajan pöyhkeän. Tuhannesti jo tästä hän kulki, vaan Ei veroa maksanut hän."

Pitkään aikaan eivät Robin Hood ja hänen miehensä lähestyneet Nottinghamin kaupunkia sen jälkeen kun olivat pelastaneet lesken pojat sheriffin kynsistä. He muuttivat ison salon kaukaiseen kolkkaan ja pysyttelivät etäällä siitä mieslukuisesta joukosta, jonka sheriffi oli lähettänyt tutkimaan heidän vanhoja tyyssijojaan. Mutta eräänä aamuna, kun linnut lauloivat ja aurinko paistoi ja kun leppoisa tuulenhenki pani vihreät lehdet lepattamaan, seisoi Robin ja joukko hänen miehiään viidakossa tarkaten metsän kautta kulkevaa tietä. Robin muisteli Nottinghamin kaupunkia ja mietti, miten hauska olisi päästä sen muurien sisäpuolelle ja saada kuunnella toriyleisön iloisia juttuja, kun kaukaa ilmestyi näkyviin ihminen. Se oli savenvalaja, joka rattaillaan istuen hiljakseen ajeli tietä pitkin.

"Tuo savenvalaja on kopea junkkari", sanoi Robin miehilleen. "Hän kulkee meidän metsämme kautta eikä vielä ikinä ole maksanut penniäkään kauttakulkuveroa."

"Hm!" sanoi Pikku John. "Hänen kanssaan ei ole hyvä olla tekemisissä. Kerran tappelin hänen kanssaan, ja iskipä hän silloin minua kolme kertaa niin kovasti, että kylkiäni pakotti monta päivää. Panenpa neljäkymmentä shillinkiä veikkaa siitä, ettei meistä yksikään pysty häntä pysähdyttämään."

"Suostun veikkaasi", sanoi Robin. "Jääkää te tänne, pojat, niin minä kyllä pidätän näppärästi tuon hävyttömän savenvalajan."

Savenvalajan rattaat tulla jyrisivät yhä lähemmäs, ja astiat kalisivat toisiaan vasten, samalla kun ajaja vihelteli iloista säveltä. Robin astui esille kohtaamaan savenvalajaa, isoa, rotevaa, punakasvoista miestä.

Robin Hood tarttui hevosta päähän ja käski savenvalajan pysähdyttää.

"Mitä sinä mies oikein tahdot?" huusi savenvalaja lyhyesti ja hyppäsi istuimeltaan maahan.

"Viimeiset kolme vuotta ja enemmänkin", sanoi Robin, "olet sinä, savenvalaja, kulkenut tätä tietä, etkä ole vielä milloinkaan tehnyt sitä hyvää, että olisit maksanut penniäkään veroa."

"Mikä on nimesi?" sanoi savenvalaja. "Ja miksi ihmeessä minun pitäisi sinulle maksaa veroa?"

"Olen Robin Hood", sanoi henkipatto, "ja tänään sinun täytyy antaa minulle jokin pantti."

"En anna pantteja enkä maksa minkäänlaisia veroja", sanoi itsepintainen savenvalaja. "Hellitä heti paikalla hevosestani, tai sinun käy huonosti."

Kun savenvalaja näki, että Robin yhä piteli hevosta, hän juoksi rattaiden luo ja otti sieltä ison ryhmysauvan. Robin tempasi miekkansa ja kohotti kilpensä, ja väijyksissä olevat miehet kurkistelivat innokkaina nähdäkseen tappelun.

"Savenvalaja tulee tekemään ankaraa vastarintaa", sanoi Pikku John tovereilleen, ja tuskin hän oli sanat lausunut, kun he saivat nähdä komean karttuleikin. Savenvalaja hyökkäsi Robinia kohti, ikäänkuin olisi aikonut iskeä häntä päähän, ja kun Robin kohotti kilpensä torjuakseen iskun, savenvalaja pyöritteli sauvaa käsissään kuin myllynratasta ikään ja sivalsi samalla niin rajun takaiskun, että kilpi kimposi henkipaton kädestä ja lensi kalisten maahan.

Robin kumartui ottamaan kilpeä maasta, sillä hän ei uskonut savenvalajan ehtivän iskeä uudestaan, ennen kuin kilpi taas oli tanakasti hänen kädessään, mutta savenvalaja oli salamannopea. Sauva heilahti taas, sattui Robinia niskaan ja suisti hänet suin päin maahan.

Kun miehet piilopaikastaan näkivät tämän, juoksivat he esille ja Pikku John huusi: "Mennään päällikköämme auttamaan, muutoin savenvalaja surmaa hänet."

Kun savenvalaja näki henkipattojen hyökkäävän, hän peräytyi paikaltaan ja kohotti ison sauvansa puolustusasentoon. Robin Hood nousi istumaan ja hieroi kipeää niskaansa.

"No, johtaja", sanoi Pikku John, "maksatko minulle neljäkymmentä shillinkiä vai minultako sinä ne tahdot?"

"Jos veto olisi koskenut vaikkapa sataa shillinkiä, niin sinulle ne rehellisesti kuuluisivat."

"Onpa melko hävytöntä, kuten vanhat sanovat", huusi savenvalaja, "häiritä köyhää miestä matkalla, kun hän ajelee tietä pitkin."

"Totta puhut, savenvalaja", vastasi Robin, "ja uljas mies sinä oletkin, ja vaikkapa joka päivä tästäpuolin ajelisit tätä tietä, niin en minä sinua enää milloinkaan häiritse. Tule, yhdy meidän veljeskuntaamme. Anna pukusi minulle, niin minä annan omani sinulle ja lähden sinun sijastasi Nottinghamiin."

"Johtaja, johtaja!" huusi Pikku John. "Ole varovainen! Mitä aiotkaan! Tiedäthän, ettei Nottingham ole sinulle sopiva. Varo sheriffiä! Jos hän saa tietää, että sinä olet kaupungissa, on kuolemasi varma."

"Olen sittenkin päättänyt lähteä", vastasi johtaja. "Ei minua toki sheriffi keksi, sen vakuutan. Myyn saviastioita aivan hänen nenänsä edessä. Rohkein tapa on aina turvallisin."

Kun Robinin seuralaiset huomasivat, että hän oli päättänyt mennä, herkesivät he häntä estelemästä, ja eräs miehistä lähti noutamaan Tuck Munkkia, joka oli erinomaisen kätevä naamioimistaidossa. Munkki tuli ja naamioi Robinin niin oudon näköiseksi kuin olisi haltija hänet muuttanut toiseksi. Robinin kasvoihin hän pirskotti kasvisnesteitä, kunnes tämä oli mustalaistakin mustempi; hiukset ja parta järjestettiin aivan uuteen kuosiin, toisen silmän yläpuolelle kiinnitettiin iso laastarilappu, ja kun Tuck Munkki vihdoin oli saanut hänet valmiiksi, niin eipä itse Marian Neitokaan olisi tuntenut Robiniaan.

Kun Robin oli lähtövalmis, hän otti suitset käteensä ja lähti savenvalajan kärryillä ajamaan tietä pitkin, ja savenvalaja jäi miesten joukkoon, jotka pitivät hyvän huolen hänestä ja hänen viihtymisestään.

Kun Nottinghamiin pannuineen Robin saapui laulellen, Niin kaurat, heinät eteensä Sai oitis hevonen.

Sitten Robin otti saviastiansa ja asteli rohkeasti sheriffin ikkunan alla olevan myyntipöydän luo.

"Patoja! Patoja!" huusi hän reippaasti ja kuuluvasti. "Patoja ja pannuja! Hyviä ja halpoja! Kuka ostaa? Kuka ostaa?"

Hänen sointuva äänensä houkutteli kohta ryhmän naisia hänen ympärilleen, ja he kyselivät hänen patojensa hintaa. Kun hän vastasi, töllistelivät he hämmästyneinä, sillä hän vaati vain kolme penniä padasta, joka oli hyvinkin viiden pennin arvoinen, ja pian alkoikin kauppa käydä niin kiivaasti, että hän sai koko ajan antaa patojaan ostajille.

"Tämäpä merkillinen mies", juttelivat kaupunkilaisnaiset. "Hänhän myy patoja melkeinpä puoleen tavallista hintaa. Hän ei näy olevan perehtynyt alaansa, mutta sehän on meille onneksi, ja niinpä ostamme, kun on hyvä tilaisuus."

Kun levisi tieto siitä, että torilla oli merkillinen savenvalaja joka myi saviastioita puoleen hintaan, kokoontui rattaiden ympärille suuri ihmisjoukko, ja syntyi semmoinen hälinä, että sheriffin vaimo tuli ikkunaan katsomaan, mistä moinen väentungos johtui.

Sitä Robin juuri olikin odottanut ja hän oli tahallaan piilottanut muutamia parhaita astioitaan. Oli enää vain viisi kappaletta jäljellä ja ne hän heti lähetti sheriffin vaimolle, pyytäen häntä ottamaan ne lahjaksi savenvalajalta, joka ensi kerran kävi hänen miehensä hallitsemassa kaupungissa.

Sheriffin vaimo mielistyi kovasti erinomaisiin astioihin ja tuli itse kiittämään Robinia niistä. Ja hän mieltyi niin suuresti Robinin kohteliaisuuteen ja sievään esiintymiseen, että pyysi häntä syömään päivällistä hänen ja sheriffin kanssa, ja Robin suostui oitis tarjoukseen.

Eteishuoneessa Robin kohtasi sheriffin ja kumarsi syvään tälle mahtavalle miehelle.

"Katsopa vain, mitä savenvalaja on tuonut sinulle ja minulle lahjaksi!" huudahti sheriffin vaimo. "Viisi hienoa saviastiaa, joita juuri kaipasin."

"Hän on varsin tervetullut", sanoi sheriffi. "Mennään vain peseytymään ja istutaan pöytään."

Päivällistä syötäessä tulivat puheeksi samana iltapäivänä pidettävät suuret ampumakilpailut, joista voittaja oli palkinnoksi saava neljäkymmentä shillinkiä.

"Hyvä palkinto", sanoi savenvalaja, ja itsekseen hän arveli: "Niin totta kuin olen tosi kristitty, ne kilpailut minä tahdon nähdä."

Kun he olivat nauttineet erinomaisen päivällisen, lähti koko seurue ampumapaikalle katsomaan, kun sheriffin miehet ampuivat noiden neljänkymmenen shillingin toivossa.

Koska palkinto oli hyvä oli maalitaulu asetettu aika pitkän matkan päähän ampumapaikasta. Siten kävisi ampujien taitavuus ilmi. Toinen toisensa jälkeen sheriffin miehet laukaisivat nuolensa lentämään maalia kohti, mutta koe oli liian vaikea eikä ainoakaan miehistä osunut puolen jousen mitan päähän maalin keskuksesta.

"Miten sinua ampuminen miellyttää, savenvalaja?" huudahti sheriffi.

Savenvalaja hymyili. "Ollapa minulla jousi", hän sanoi. "Näyttäisin miten meidän puolessa ammutaan."

"No jousen toki saat!" huudahti sheriffi. "Näytäthän sinä rotevalta ja voimakkaalta mieheltä ja saat siis koettaa taitoasi. Sinulle tuodaan kolme jousta, saat valita niistä parhaan."

Sheriffi käski erään miehen hakea muutamia jousia, ja kun ne tuotiin, tarkasti savenvalaja ne huolellisesti.

"Tämä on paras", sanoi savenvalaja, kiinnitti siihen jänteen ja viritti sen. "Mutta ei tämä silti minkään arvoinen ole", hän lisäsi. "Tämä on kovin taipuisa ase, herra sheriffi. Meidän puolessa miehet pystyvät jännittämään paljon jäykempiä jousia. Mutta voinhan ainakin yrittää tällä."

Savenvalaja valitsi sitten hyvin huolellisesti nuolen ja sovitti sen jänteeseen. Sitten hän jännitti jousen ja vain hätäisesti tähdättyään laski nuolen menemään.

"Keskelle, keskelle!" huusivat läsnäolijat. "Hyvin ammuttu! Hyvä laukaus!" Kaikkien ihmeeksi värisi savenvalajan nuoli aivan maalin keskustassa.

"Ampukaa miehet uudestaan!" huusi sheriffi. "Minkä kerran yksi on tehnyt, sen pystynee toinenkin tekemään, jos aikoo pitää hyvän jousimiehen nimen."

Sheriffin miehet ampuivat taas vuoroonsa kukin. Ainoakaan ei osannut maaliin, mutta kun tuli savenvalajan vuoro, hänen lennättämänsä nuoli sattui ensinammuttuun ja pirstoi sen kolmeksi.

Synkkinä ja yrmeissään katselivat sheriffin miehet savenvalajaa, sillä he olivat kovin häpeissään, kun muukalainen oli heidät voittanut niin perin pohjin, mutta sheriffi nauroi ääneen, kun näki vieraansa anastavan mestaruuden ja huusi: "Savenvalaja, totisesti sinä olet mies, joka olet arvokas kantamaan jousta missä ikinä kuljet."

"Ampuisinpa vielä paremmin, jos minulla olisi rattailla oleva jousi", sanoi savenvalaja.

"Onko se erikoisen arvokas jousi?" kysyi sheriffi.

"On toki", vastasi savenvalaja. "Olen saanut sen itseltään Robin Hoodilta."

Kuullessaan mainittavan verivihollisensa nimeä sheriffi heristi korviaan.

"Tunnetko sinä Robin Hoodin", hän kysyi. "Kuulehan, savenvalaja, ethän vain olekin hänen miehiään?"

"En toki, herra sheriffi", vastasi savenvalaja. "Robin Hoodin miehiä en ole milloinkaan ollut."

"No miten sitten hänet tunnet?"

"Nähkääs, kuljen hänen alueidensa kautta, ja hän on minulle suosiollinen, eikä minun tarvitse pelätä hänen miehiään. Hän on myös innostunut koettelemaan ampumataitoani, ja satoja kertoja olen ampunut hänen kanssaan kilpaa metsän mukuraisten tammien varjossa."

"Antaisinpa sata puntaa!" huusi sheriffi, "niin, sata kultapuntaa, jos tuo katala roisto seisoisi yhtä likellä minua kuin sinä nyt."

"Mikäs nyt, herra sheriffi?" sanoi savenvalaja. "Mistä tämä viha Robin Hoodia kohtaan? Ei kai hän ole tohtinut nostaa kättään Nottinghamin sheriffin voimaa ja arvoa vastaan?"

"Vai ei, se roisto!" huusi sheriffi. "Totisesti hän on aiheuttanut minulle paljon vahinkoa. Hopeani, sormukseni ja rahani hän on anastanut ja luuni hän on tehnyt kipeiksi, kun minun oli pakko nukkua puiden mukuraisilla ja pahkuraisilla juurilla."

Savenvalaja näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta kuullessaan tämmöisistä konnantöistä, ja sheriffi vuodatti mielihaikeutensa tämän kiitollisen kuulijan korviin.

"Hänet pitäisi vangita ja raahata korvista Nottinghamiin", toimitti savenvalaja. "Ja vaikka kuuluukin kummalliselta, niin minä voin sanoa teille paikan, mistä huomenna voitte siepata hänet kiinni."

"Tekisitpä minulle totisesti suuren palveluksen ja vapauttaisit maan katalasta konnasta, jos sinun avullasi saisin hänet vangituksi", sanoi sheriffi.

"Se käy laatuun", sanoi savenvalaja katsellen viekkaasti sheriffiä, "mutta sellainen teko vaatii suuren palkinnon, herra sheriffi."

"Siitä älä huolehdi", ehätti sheriffi vastaamaan. "Toimita hänet vain minun käsiini, ja ilomielin maksan sinulle ne sata puntaa, joista puhuin."

"Kiinni on!" huusi savenvalaja ja läimäytti reiteensä. "Huomenna kun on kulunut kolme tuntia aamun valkenemisesta, toimitan Robin Hoodin teidän eteenne."

"Mutta hänellä ei saa olla pariakymmentä roistoa seurassaan", huomautti sheriffi.

"Ei ainoatakaan ihmistä seurassaan!" huudahti savenvalaja. "Sattumoisin tunnen kaikki hänen huomiset suunnitelmansa, ja saatte kohdata hänet aivan yksinään."

"Hyvä", sanoi sheriffi, "minä kyllä palkitsen sinut niin kuin olen luvannut, siitä voit olla varma", ja he lähtivät kotiin illalliselle.

Seuraavana aamuna savenvalaja ja sheriffi lähtivät jo varhain liikkeelle. Sheriffillä oli seurassaan vain pari vankkaa miestä, sillä hän ei halunnut herättää huomiota esiintymällä suuri joukkue mukanaan, ja hän uskoi varmasti, että nämä kolme miestä hyvin pystyisivät nujertamaan yksinäisen, pahaa aavistamattoman miehen.

Kun savenvalaja hyvästeli sheriffin vaimoa, kumarsi hän tälle syvään ja kiitti häntä saamastaan erinomaisesta kestityksestä. "Hyvä rouva", hän sanoi, "pyydän teitä käyttämään tätä minun muistokseni", ja hän antoi hänelle sievän kultasormuksen.

"Jumala palkitkoon, hyvä herra", sanoi sheriffin vaimo, "olen teille kovin kiitollinen tästä kauniista lahjasta", ja niin siis savenvalaja ja sheriffin vaimo erosivat parhaina ystävinä.

Lähes kaksi tuntia savenvalaja ajoi rattaitaan metsätietä pitkin, ja sheriffi miehineen ratsasti hiljaa hölkytellen perässä. Tultiin sitten neljän metsäpolun risteykseen, ja savenvalaja pysähdytti hevosensa.

"Tässä on paikka, jossa saatte kohdata Robin Hoodin." hän sanoi.

Sheriffi miehineen katseli levottomasti ympärilleen. Kaupungissa oltaessa oli tuntunut aivan yksinkertaiselta asialta lähteä vangitsemaan Robin Hoodia, mutta täällä isojen puiden synkässä varjossa ja mahtavan metsän juhlallisessa hiljaisuudessa kuuluisan henkipaton nimellä oli vallan toinen kaiku: se muuttui pelottavaksi ja kammottavaksi nimeksi.

"En näe merkkiäkään Robin Hoodista", sanoi sheriffi ja katseli vuoroin kummankin olkansa yli, aivan kuin olisi pelännyt, että Robin Hood karkaisi hänen kimppuunsa takaa päin maan sisästä.

"Ette, mutta heti näette", sanoi savenvalaja hiljaisella, salaperäisellä äänellä. "Piiloutukaa tuohon viidakkoon ja ottakaa miekka käteenne. Minä katselen, missä hän on, ja kun hän on aivan lähellä, puhallan torveeni. Hyökätkää te silloin rohkeasti esiin ja ottakaa hänet kiinni. Minä tulen sitten hakemaan luvatun palkinnon."

"Se on täällä valmiina", sanoi sheriffi ja taputti viittansa alla olevaa rahapussia.

Savenvalaja jätti sheriffin miehineen viidakon kätköön ja poistui vähän matkan päässä olevalle aukealle paikalle, missä kallion kupeesta pulppusi vesilähde liristen edelleen aukiota pitkin. Siellä hän pesi väritäplät käsistään ja kasvoistaan ja poisti kaiken muun naamioituksen paitsi savenvalajan vaatteet. Sitten hän nosti torven huulilleen, puhalsi kolme kimakkaa puhallusta ja livahti ison tammen taakse, joka täydellisesti peitti hänet näkyvistä.

Tuota pikaa aukioon syöksyi kaksi joukkuetta. Toisaalta sheriffi miehineen miekka kädessä hyökkäsi pensaikon läpi valmiina ryntäämään Robin Hoodin kimppuun, toisaalta aukioon äkkiä syöksyivät Pikku John, Much, Puna-Will ja tusinan verta muita päällikkönsä torven kutsua noudattaen. Ison tammen suojassa katseli Robin Hood tätä kohtausta suu hymyssä.

Ja hymyn arvoista todella olikin nähdä sheriffin miehineen törmäävän päin vahvaa rosvojoukkoa. Heidän suunsa aukeni ja miekka karisi kädestä; he kääntyivät ympäri lähteäkseen pakoon, kun samassa Pikku Johnin huuto sai heidät pysähtymään.

"Seis!" karjaisi jättiläinen, "taikka pistelemme teidät yhtä täyteen nuolia kuin sianselässä on harjaksia."

Tämä hirveä uhkaus naulasi maahan nuo kolme, ja kauhun ilme kasvoillaan he katselivat Pikku Johnia ja hänen kumppaneitaan.

"Mitä asiaa teillä on tänne?" huusi jättiläinen, "ja kuka puhalsi Robin Hoodin torvea?"

"Robin Hoodin torveako!" sopersi sheriffi. "Ei, hyvät miehet, Robin Hoodin torvesta en tiedä mitään. Olette erehtyneet. Joukossamme oli vielä vast'ikään savenvalaja, hän se toitotti torvea."

"Kerro koirillesi savenvalajista!" huusi Pikku John, joka näytti olevan kovin suuttunut, vaikka alkoikin vähitellen aavistaa, että hänen esimiehensä oli tehnyt jonkin kepposen. "Noita ääniä ei puhaltanut savenvalaja. Ne puhalsi henkipattojen kuningas Robin Hood itse eikä kukaan muu. Oletko kohdellut häntä huonosti? Jos sen olet tehnyt, olisi sata kuolemaa liian helppo rangaistus sinulle."

Henkipatot säestivät Pikku Johnin uhkausta hurjalla kiljunnalla ja heiluttivat jousiaan ilmassa. "Kuolema Robin Hoodin loukkaajalle!" karjuivat he.

Sheriffi vapisi kiireestä kantapäähän.

"Savenvalaja! Savenvalaja!" hän huusi. "Missä olet? Tule esille, savenvalaja."

"Tässä olen, herra sheriffi", huusi tuttu ääni, ja savenvalaja astui esiin viidakosta, mistä oli suureksi huvikseen katsellut tätä menoa.

Sheriffi jäykistyi kauhusta, sillä savenvalajasta ei ollut jäljellä muuta kuin vaatteet. Kasvot olivat Robin Hoodin kasvot. Sheriffi tunsi ne ja vapisi vielä entistäkin enemmän.

"Savenvalaja! Savenvalaja!" hän änkytti, "olet pettänyt minut."

"Enhän toki, herra sheriffi", nauroi Robin, "älkää sanoko niin. Olen pitänyt sanani, niin kuin vakaisen miehen ja englantilaisen tuleekin. Lupasin teille, että saatte kohdata Robin Hoodin, ja sen lupaukseni olen pitänyt!"

"Hohoo!" murisi sheriffi. "Olisinpa tämän tiennyt Nottinghamissa, niin etpä olisi enää milloinkaan nähnyt kaunista metsää, mestari savenvalaja."

"Sen tiedän hyvin", nauroi Robin, "mutta älkää pelätkö, sheriffi, hiuskarvaakaan en päästänne katkaise, ja sen teen hyvän vaimonne tähden, joka oli minulle ystävällinen."

Nämä sanat kuullessaan sheriffi heti rohkaisi luontonsa, sillä hän tiesi, että Robin oli sanansa pitävä mies. Samassa Pikku John puuttui puheeseen. "No johtaja", sanoi iso mies, "miten kävi Nottinghamissa? Saitko tavarasi myydyksi?"

"Joka kipenen, Pikku John", vastasi Robin, "ja viisi pannua sai sheriffi, ja hänellä on niiden hinta matkassaan viittansa alla olevassa laukussa."

"Laukku — laukku, herra sheriffi", kiljui jättiläinen, ja sheriffin täytyi vaikkakin rumasti irvistellen luopua niistä sadasta punnasta, jotka hän oli aikonut Robin Hoodin kiinniottamispalkkioksi.

"Ratsastaen hän tänne tuli. Jalkaisin hän täältä palatkoon", sanoi Robin, ja käden käänteessä sheriffiltä ja hänen miehiltään riisuttiin heidän kaikki varusteensa. Sitten Robin käski tuoda sinne valkoisen naisten ratsun, ja eräs miehistä lähti noutamaan eläintä.

"No sheriffi", sanoi Robin, "matkalle nyt oikopäätä, ja teidän pitää taluttaa tämä valkoinen ratsu kotiin ja sanoa vaimollenne, että Robin Hood lähettää sen hänelle tervehtien, sillä hän on hyvä nainen. Ja hänen tähtensä te pääsette menemään. Jos hän ei olisi ollut niin ystävällinen minulle, ette olisi näin helpolla täältä selvinnyt."

Sheriffi puikahti tiehensä ja oli ylen iloinen päästessään ehein nahoin lähtemään ja patikoi reippaasti eteenpäin, kunnes saapui kaupunkiin ja kotiinsa. Ovessa hän kohtasi vaimonsa, joka oli ikkunasta tähyillyt hänen tuloaan ja juossut häntä vastaan.

"No miten kävi vihreällä salolla?" hän huusi. "Ja toitko Robin Hoodin tänne? Missä hän on? Näytäpä minulle!"

"Vaimo!" karjui sheriffi. "Älä enää milloinkaan mainitse tuota nimeä minun kuulteni. Sen roiston sinä kyllä olet nähnyt."

"Minäkö!" huusi sheriffin vaimo kummissaan. "Eivät sinä ilmoisna ikänä minun silmäni ole häntä nähneet."

"Ovat sittenkin!" huusi suuttunut sheriffi. "Se oli savenvalaja! Roisto, joka oli saviastioita myyvinään, oli Robin Hood. Ja kun hän oli houkutellut minut metsään, hän ryösti minulta rahani, hevoseni, varusteeni ja lähetti minut tyhjänä luotaan, antaen vain tämän valkoisen ratsun, jonka hän lahjoitti sinulle."

Sheriffin vaimo huudahti hämmästyneenä nämä merkilliset uutiset kuullessaan ja sanoi sitten: "No niin, sinä olet siis maksanut ne saviastiat, jotka Robin Hood antoi minulle."

"Niin olen, vaimo", murisi sheriffi. "Kalliisti olen ne maksanut", ja hän mennä laahusti väsyneenä sisälle kovin suutuksissaan siitä, että Robin taas oli pettänyt häntä niin taitavasti.

Kun Robin oli toimittanut sheriffin menemään takaisin Nottinghamiin, hän käski todellisen savenvalajan eteensä ja sanoi: "Savenvalaja, minkä arvoiset olivat ne saviastiat, jotka minä vein Nottinghamiin?"

"Kahden noblen arvoiset!" huudahti savenvalaja oitis. "Sen minä niistä olisin saanut, jos itse olisin sinne mennyt."

"Tästä saat kymmenen puntaa", sanoi Robin, "olen saanut niistä hyvän hinnan, ja sinä saat osan siitä, ja milloin tahansa sinä kuljet tätä tietä, savenvalaja, niin muista, että olet aina tervetullut vihreälle salolle."

"Kiitos, jalo Robin!" huudahti savenvalaja. "Olisinpa onnen poika, jos vuoden jokaisena päivänä saisin astioistani niin hyvän hinnan!"

Savenvalaja, sheriffi, Robin Hood Puun alla erkani nuo. Herra, Robinin sielua armahda, Jousimiehille turvas suo.

XXII luku

PIKKU JOHNIN KERJUUMATKA

Kas vaihtehen vuoksi kerjäämään On lähtenyt Pikku John, Pian kerjuukumppaneittensa Päämies on verraton.

Kun aika kului ja Robin Hoodin sekä hänen iloisten toveriensa nimi ja maine tuli kuuluisaksi ylt'ympäri maata, alkoivat apotit ja aateliset, ritarit ja munkit kammoa Sherwoodin metsän kautta kulkevia teitä. Köyhiä ihmisiä saapui sinne kosolta, sillä he tiesivät Robinin auttavan heitä, mutta kaikki, ne jotka rikastuivat kiristyksellä ja petoksella, alkoivat vähitellen käsittää, että heidän oli paras pysytellä kaukana Robinin ulottuvilta.

Kun Robin Hood ja Pikku John eräänä iltana nuotion ääressä söivät hirvenlihaillallistaan, sanoi Pikku John:

"Johtaja, onpa siitä jo kulunut aikoja, kun saimme hyvän saaliin. Eipä nykyisin enää milloinkaan tämän kautta kulje rikasta apottia tai normannilaista ritaria, jolla olisi satulalaukussaan iso kultavarasto."

"Tyydytään onneemme", sanoi Robin. "Onhan meillä hyvää ruokaa, hyvät vaatteet ja hyvät aseet. Mitäpä muuta ihminen kaipaisi?"

"Kaipaisinpa hiukan rahojakin lisäksi", murisi Pikku John. "Kerjäämällä toki saisin enemmän kokoon kuin samoilemalla näitä metsiä, missä ei enää milloinkaan tapaa vanhaa lihavaa saituria rahakukkaroineen."

"Sinä kerjäläisenä!" nauroi Robin Hood. "Mitäpä tuloksia sinä siinä ammatissa saavuttaisit? Kyllä näkisimme sinun pian palaavan metsäämme yhtä tyhjin taskuin kuin täältä lähditkin."

"Ei sentään, johtaja", vastasi Pikku John, "vaikka kerjäläisen pussi on likainen, on siinä, totta vie, usein hyvääkin sisässä."

"Hyviä jauhoja ehkä", sanoi Robin veitikkamaisesti, ja kumpikin purskahti nauramaan muistellessaan viekasta kerjäläistä, joka jokin aika sitten oli puijannut heitä niin ovelasti. Sitten he rupesivat keskustelemaan kerjäläisistä ja heidän ansioistaan, kunnes Pikku John julisti vakaan aikeensa olevan ruveta joksikin aikaa kerjäläiseksi ja näyttää johtajalleen, että kerjäläisellä on enemmän rahaa ja että hän ansaitsee enemmän, kuin mitä ihmiset, jotka arvioivat asiaa heidän ryysyjensä ja repaleidensa nojalla, yleensä uskovat.

Seuraavana päivänä Pikku John siis lähti kerjuumatkalle. Hän puki ylleen vanhat, ryysyiset vaatteet ja ison hatun, jonka lieri oli murtunut, laittoi selkäänsä kyttyrän sullomalla takkinsa alle vanhan viitan, ja otti mukaansa monta säkkiä, sillä hän sanoi:

"Te leiville säkki antakaa! Ken juustosäkin soi? Jos pennin sain, en säkittä lain Myös toimeen tulla voi."

Hän lähti matkoihinsa ravakasti astellen, kunnes oli pois metsästä ja kaukana tavallisilta olinpaikoiltaan. Silloin hän heittäytyi kerjäläisen ryhdittömään löntystelyyn, koukisti vartalonsa, kunnes näytti käyrältä kuin sianhäntä, nojasi raskaasti sauvaansa ja alkoi vinkuvalla äänellä anoa almua ohikulkevilta. Hän ei ollut saanut sanottavasti mitään ja rupesi jo uskomaan, että johtaja sittenkin oli oikeassa, kun samassa näki edessään tiellä nelimiehisen kerjäläisjoukon. Hän riensi oikopäätä liittymään heihin.

"Kas huomenta", virkkoi Pikku John, "Hyvä, teidät kun kohtasin. Minne matkanne saa? Mulle kertokaa, Sillä seuraa ma kaipailen."

Kerjäläisten vastaanotto ei ollut kovinkaan ystävällinen, sillä heitä oli omasta mielestään jo riittävän monta, eivätkä he siis kaivanneet täydennystä. Mutta Pikku John patikoi heidän rinnallaan ja rupesi puhumaan ahtaasta ajasta ja siitä, miten tiukasti ihmiset pitävät kukkaronsa ummessa, ja kaikenlaisia tosikerjäläisen tavallisia tarinoita, eivätkä he kyenneet häntä karkottamaan.

Muuan kerjäläisistä oli rampa: hänen jalkansa oli sidottu koukkuun ja hän liikkui kainalosauvojen varassa; toinen oli sokea, kolmas mykkä; neljännellä oli vain toinen käsivarsi, ja hän talutti sokeaa miestä, jolla sitä paitsi oli kädessään sauva, millä hän tunnusteli tietä.

Pian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt seuraan he näkivät kaukana kylän ja kuulivat juhlallista kellojen soittoa.

"Miksi kellot soivat?" kysyi Pikku John. "Kovinpa ne kumajavat hitaasti ja raskaasti. Minä pidän enemmän tiheästä rimputuksesta."

"Ne ovat hautajaiskellot", sanoi rampa. "Mennään sinne, veljet, sieltä saamme ainakin leipää ja juustoa ja ehkä pennin miestä kohti taskuihimme."

Rampa rupesi reippaasti liikuttelemaan kainalosauvojaan, ja kerjäläisseurue riensi eteenpäin yhtyäkseen kyläkirkon ovelle kokoontuneeseen mierolaisjoukkoon. Lähiseudun rikas suurtilallinen oli kuollut, ja vallitsevan tavan mukaan jaettiin suuret määrät ruokaa ja rahoja köyhille ja tarvitseville. Nuo neljä kerjuria ja Pikku John asettuivat paikoilleen almua odottavien jonoon, ja pian saikin joka mies aika kimpaleen leipää ja juustoa sekä hopeapennin.

Heti kun jakelu oli päättynyt, hajaantui mierolaisjoukko ja kulki eri tahoille; Pikku John seurasi yhä niitä neljää miestä, jotka oli kohdannut.

"Vain hopeapenni mieheen", murisi sokea. "Tuskinpa meidän sen vertaisen takia, veljet, olisi kannattanut keskeyttää matkaamme."

"Rahaahan pennikin on", sanoi rampa.

"Onpa hyvinkin", huusi toiskätinen. Mykkä ei tietenkään virkkanut mitään, vaan popsi hyvällä ruokahalulla leipäänsä ja juustoaan.

"Ja aikaa olemme menettäneet", murisi sokea. "Häävieraat ovat jo ehkä ehtineet poistua, ennen kuin ennätämme herraskartanoon, ja meiltä on siten mennyt hukkaan hyvä rikastumistilaisuus tämän joutavan almun tähden."

"Älä pelkää!" huusi rampa köpitellen edelle pitkin askelin. "Ehdimme sinne iltahämärissä, kun vieraat ovat ehtineet juopua."

"Juuri meille sopiva aika", mutisi toiskätinen, joka ei ollut monisanainen.

"Vai niin!" ajatteli Pikku John. "Nämä miehet ovat matkalla häihin, jossa odottavat saavansa runsaampia antimia kuin hautajaisista. Minä menen mukaan. Siellä voin ehkä ruveta täyttämään säkkejäni ja löydän ehkä hopeapennilleni seuralaisia."

Nuo neljä kerjäläistä riensivät siis edelleen poikki laaksojen ja kukkulain, ja Pikku John tallusteli heidän perässään. He heittivät häneen monta ilkeää silmäystä, sillä ilmeisesti he halusivat olla yksin, ja toiskätinen ehdotti jo kerran, että he hyökkäisivät sauvoineen hänen kimppuunsa ja karkottaisivat hänet.

"Meillä ei ole varaa menettää aikaa", sanoi sokea, joka oli joukon johtaja. "Antaa hänen seurata meitä häihin. Siellä olut ja viini virtaavat, siellä hän juopuu ja unohtaa meidät."

Oli myöhäinen iltapäivä, rupesi jo hämärtämään, kun kerjäläiset alkoivat lähestyä juhlapaikkaa. Mutta kun he kaukaa kuulivat iloisen kellojen soiton ja juhlaväen huudot, he kiiruhtivat kulkuaan vieläkin kovemmin ja saapuivat vihdoin ison talon edessä olevalle aukiolle. Siellä paloi tavattoman iso kokkovalkea, jonka liekit syöksyivät yhä korkeammalle sitä mukaa kuin se nieli risuja, tervatynnyreitä ja suuria, kuivia saarnen, tammen ja pyökin oksia ja valaisi juhlapaikan niin kirkkaaksi, kuin olisi ollut keskipäivä. Tämän komean soihdun ympärillä tanssi iloinen tyttö- ja miesjoukko, ja toisella tulella oli kokonainen härkä paistumassa, ja avonaisia olut- ja viinitynnyreitä oli yltympäri kaikkialla.

Pikku John odotti nähdäkseen, mitä hänen kumppaninsa tekisivät, ja oli kummissaan, kun he eivät oikopäätä rientäneet keittäjien ja tarjoilijain luo, jotka jakelivat runsaasti ruokatavaroita haluaville. Nuo neljä kerjäläistä sen sijaan tunkeutuivat väkijoukon pahki sieltä, missä tungos oli suurin ja ilo ylimmillään, ja Pikku John seurasi mukana. Pian hän huomasi, että he eivät olleet vain kerjäläisiä, vaan myös varkaita. Sillä heidän kätensä pujahtivat kaikkein huolettomimpien hurjastelijain taskuihin ja pusseihin ja vetivät esille kukkarot, mitkä he sujahuttivat laukkuihinsa.

Pikku John piti heitä silmällä ja näki, miten kukkaro toisensa perästä vaihtoi omistajaa, ja huomasi, että tulokset luovutettiin joko sokealle taikka toiskätiselle, jotka olivat joukkueen varastonhoitajia.

"Totta toisen kerran", sanoi Pikku John itsekseen, "jos nuo ukkelit käyvät monissa häissä, niin kylläpä totisesti heidän laukkunsa ovat hyvin varustetut."

Kun kerjäläiset olivat varastaneet kaiken, mihin pääsivät käsiksi, he pujahtivat väkijoukon läpi ja lähtivät matkoihinsa, ennen kuin hälytyshuudot ennättivät kaikua.

"Kyllä täällä nousee aika meteli, kun juhlijat huomaavat, että heidän kukkaronsa ovat kadonneet", tuumi Pikku John. Mutta hän ei jäänyt sitä näkyä katsomaan, sillä hän ei halunnut päästää noita neljää kerjäläistä näkyvistään.

Ei ollut helppoa seurata heitä, sillä yö oli pimeä. Mutta Pikku John ei suotta ollut metsäläinen ja hän pysyi heidän jäljillään, kuten oli pysynyt hirven jäljillä, kuulostellen rytinää jonka miehet aiheuttivat taivaltaessaan pensaikkojen läpi. Noin kahden tunnin ajan tuo varasteleva kerjäläisjoukko yhä kiirehti eteenpäin ja juuri kuun noustessa he pysähtyivät eräässä metsäaukiossa olevan mökkipahasen ovelle.

Pikku John näki heidät nyt selvästi ja vasta kun he menivät tölliin, hän astui esille, työnsi oven auki ja meni sisään.

"Tämäkö, veikkoset, on teidän yömajanne?" hän sanoi.

Hämmästyneinä ja kiukkuisina kerjäläiset kääntyivät päin ja käskivät hänen mennä matkoihinsa: he olivat luulleet, että hän häissä oli eksynyt heidän seurastaan, ja täällä hän taas oli, tuo iso, kyttyräniskainen, koukkuselkäinen junkkari.

"Mene hiiteen!" huusi rampa. "Emme kaipaa sinua. Miksi olet seurannut meitä tänne?"

"Miksi en saisi kuljeskella teidän kanssanne?" kysyi Pikku John. "Olenhan minä yhtä uljas kerjäläinen kuin tekin."

"Lähdetkö!" huusi rampa sauvaansa heiluttaen. "Olet liian kierä kaveri meidän seuraamme."

Hänen toverinsa nauroivat tälle pilapuheelle, ja toinen kerjäläinen virkkoi:

"Meille tarjoo veikkoja Coventry, Dover, Berwick ja Lontookin, Noin kieroa vaan ei milloinkaan, vaikk' kiertäisi maailmankin."

"Lähdetkö siitä, senkin vietävän roisto!" huusi rampa heiluttaen taas sauvaansa, "tai saat tästä kalloosi."

"No valmiina sitten!" karjui Pikku John. "Jos olette niin tappelunhaluisia, niin koetanpa minäkin parastani. Tulkaa vain kaikki neljä, tässä seison teitä vastassa. Konnia olette jokaikinen, sen kohta näytän."

Näin sanoen Pikku John astui eteenpäin ja tarttui mykkää korvasta ja nipisti häntä siitä niin rajusti, että mykkä kiljahti tuskasta ja sai takaisin puhelahjansa aivan kuin ihmeen kautta alkaen törkeästi haukkua Pikku Johnia. Sitten Pikku John yritti iskeä sokeaa päähän. Mutta eikös hypännytkin sokea ketterästi syrjään ja väistänyt iskua, silmät sepposen selällään tähystellen jättiläisen aseen seuraavaa iskua. Rampa heitti kainalosauvansa, laski molemmat jalkansa maahan, loikkasi ovelle ja juoksi pakoon henkensä kaupalla, vikkelästi kuin jänis, ja mykkä seurasi häntä. Toiskätinen pisti esiin toisenkin käden ryysyisen mekkonsa alta ja tarttui sauvaan, jonka rampa oli heittänyt luotaan.

John mykän nipisti ulvomaan, Pani sokean näkemään, Sai juosta, rampana ollut ken Oli vuosia seitsemän.

Kaksi miestä oli paennut ja kaksi siis oli jäljellä, sillä Pikku John seisoi heidän ja oven välissä.

Nämä kaksi kerjäläistä yrittivät taistellen tunkeutua huoneesta, mutta turhaan he rimpuilivat. Iso repaleinen miehen koljo väisti heidän kaikki iskunsa ja antoi heille niin hirveitä vastaiskuja, että he horjuivat vasten huoneen seiniä, jolloin mekkojen alla olevat rahamassit helähtivät.

Ja seinään heidät mätkähyttäin John rajusti lennättää, Ihan tuppasi vaan se laulattamaan, Kulta seinään kun helskähtää.

"Riisuutukaa konnat — riisuutukaa!" karjui Pikku John, ja aivan häntä nauratti, kun hän ajatteli, että oli saanut pidätetyksi joukkueen rahankantajat. "Riisuutukaa, tai muserran luunne."

Kerjäläiset olivat haluttomia luopumaan aarteestaan, mutta jättiläisen sauva oli liian kammottava; he eivät uskaltaneet vastustaa kauemmin.

"Viitat ja takit yltänne!" huusi Pikku John, ja miehet tottelivat.

"Pussit ja laukut maahan!" hän sanoi, ja happamin naamoin kerjäläiset irroittivat kilisevät laukkunsa ja laskivat ne maahan.

"Nyt korjatkaa luunne!" huusi Pikku John, "tai tämä minun sauvani putoaa", ja tuota kauheaa sauvaa peläten he pakenivat huoneesta.

Pikku John rupesi sitten tarkastamaan kerjäläisten vaatteita ja löysi pian muutamia aika raskaita pusseja.

"Ahaa!" sanoi iso mies itsekseen, "onpa totisestikin moni pullea kukkaro tyhjennetty näihin pusseihin. Katsotaanpa, mitä tähän vaippaan on ommeltu, sillä kovinpa se tuntuu raskaalta."

Hän kaavusta munkin kultaista Kolme sataa puntaa toi. "Onnen poika se on", sanoi Pikku John "Ken näitä katsella voi."

Mutta laukusta kerjurin vieläkin Kolme sataa ja kolme hän sai. "Jos vettä ken juo, kunis riittävi nuo, Kurja kuolo sen kohtaa kai.

Nyt kerjurin ammatin heittää voin, Onnen moisen kun saavutin. Ja haluni ois, tästä paikalla pois, Päästä Sherwoodin metsihin."

Pikku John lähti viipymättä pois ja vikkelästi hän menikin. Kaiken yötä hän vaelsi ja oli aamun valjetessa ehtinyt Sherwoodin metsän rajoille. Hän työntyi metsään ja puhalsi silloin tällöin torveensa. Tan-ta-ra-raa! Tan-ta-ra-raa! kaikuivat iloiset sävelet kajahdellen metsäaukioita pitkin ilmoittaen hänen iloista ja hilpeää tuloaan. Samassa hän jo näkikin ryhmän miehiä, jotka olivat kuulleet hänen torvensa toitotukset ja tunteneet hänen kutsunsa ja rientäneet häntä vastaan. Etunenässä asteli johtaja.

"Kerro kuulumiset", sanoi Robin Hood, "Kerjuu oivako ammatti? Olen kiihkeän kärkäs tietämähän, Miten seikkailu onnisti."

Pikku John nauroi ja viskasi ryöstösaaliinsa johtajansa jalkoihin. Raskas rahasäkki helähti ja kilahti maahan pudotessaan.

"Mitä siinä on?" huusi Robin Hood ihmeissään. "Mitä tämä tietää, Pikku John?"

"Hyvät uutiset on", sanoi Pikku John. "Kerjuu oivasti onnisti. Kuussataa ma sain, punakullassa vain, Sulle kantelin kauniisti."

Hän aukaisi laukut ja kaatoi rahat hämmästyneiden ystäviensä nähtäväksi.

"Mutta kautta Maarian, Pikku John!" huudahti Robin Hood, "oletpa todellakin ollut mainio kerjäläinen. Onhan siinä mahtava kasa rahoja! Mistä ne olet saanut?"

Pikku John kertoi seikkailunsa ja toverit nauroivat makeasti kun kuulivat, miten petkuttajia oli petkutettu. He kantoivat sitten rahat aarrekammioon, ja illalla vietettiin iloinen juhla kerjurikuningas Pikku Johnin kunniaksi.

XXIII luku

ROBIN HOOD JOUTUU VIHDOIN SHERIFFIN KYNSIIN, JA MITÄ SITTEN TAPAHTUU

Se varhain aamuna toukokuun Oli aikana helluntain, Kun paistoi päivä, ja lintusten soi sävel riemukkain.

Ihanampana ei valkene toukokuinen aamu kuin valkeni seuraava sunnuntaiaamu sen jälkeen kun Pikku John oli palannut kerjuuretkeltään. Aurinko paistoi kirkkaana ja polttavana, ja nuoret lehdet värähtelivät sen sulotuoksuisen, vienon tuulenhengen vaikutuksesta, joka leppoisana leyhyi metsän läpi. Nurmet kukkivat kirjavanaan ja täplikkäät hirvet olivat paenneet aurinkoisilta ylängöiltä metsän varjoon: oli ihanan alkukesän ihanimpia päiviä. Oli helluntai.

"No onpa tämä aamu todella ihana", sanoi Pikku John, "ja yhtä ihanaksi tunnen oman oloni: ei ole koko kristikunnassa tänään iloisempaa ihmistä kuin minä."

Mutta Robin Hood ei vastannut mitään, ja Pikku John huomasi, että päällikön kulmilla leijaili pilvi.

"Pois huolet nyt, hyvä johtaja", sanoi Pikku John, "onhan nyt ihana toukokuun aamu."

"Se minua huolettaa", sanoi Robin Hood, "etten tämmöisenä juhlapäivänä pääse kuulemaan messua enkä saarnaa. Onpa jo aikoja kulunut siitä, kun olen ollut kirkkojumalanpalveluksessa."

"Ei ole lähempänä kirkkoa kuin Nottinghamissa", sanoi lähellä seisova Much Myllärinpoika.

"No sitten lähden Nottinghamiin!" huudahti Robin tehden hänelle ominaisen äkkipäätöksen. "Niin, minä käyn Nottinghamin Pyhän Marian kirkossa vielä tänä päivänä."

Much ja Pikku John koettivat saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta turhaan.

"Ei kukaan epäile minun tulevan sunnuntaina kaupunkiin", vastasi Robin. "Puen itseni harmaaseen pukuun ja panen päähäni ison hupun, jonka vedän silmille. Olen siellä yhtä turvassa kuin metsäaukiolla."

"No niin", sanoi Much, "ota sitten tusinan verran vankkoja aseistettuja miehiä matkaasi, että vaaran tullen saisit apua."

"En", sanoi Robin. "Sellainen miesjoukko herättäisi huomiota portilla, mutta yksi tai pari miestä pääsisi huomiota herättämättä menemään. Kaikista iloveikoistani otan matkaan vain Pikku Johnin joustani kantamaan."

Robin ja Pikku John lähtivät siis yhdessä matkaan metsän kautta Nottinghamiin päin. Mutta miten ollakaan, he siinä kulkiessaan joutuivat riitaan, ja väittely yltyi niin kiihkeäksi, että Robin Hood menetti malttinsa ja iski Pikku Johnia nyrkillä.

Jättiläinen suuttui tästä loukkauksesta ja paljasti miekkansa.

"Olisipa joku muu kuin päällikköni lyönyt minua", hän sanoi, "niin hänen verensä tahraisi tämän kirkkaan miekan. Hae siis mies itsellesi mistä haluat, Robin Hood, mutta minä en enää ole sinun miehiäsi."

He erosivat vihassa toisistaan, ja Robin Hood jatkoi matkaansa Nottinghamiin päin Pikku Johnin palatessa takaisin metsään. Robinin viha haihtui pian ja häntä suretti kovin, kun hän oli suututtanut uskollisen seuralaisensa. "Minä rukoilen Pyhän Marian alttarin juurella, että Pikku John taas sopii kanssani", hän puheli nähdessään kaupungin ja korkealle sen muurien yli kohoavan kirkon tornin.

Helposti hän pääsi portista, sillä vartijat eivät piitanneet talonpoikaispukuisesta, yksinäisestä kulkijasta, ja Robin asteli oikopäätä kirkkoon. Jumalanpalvelus oli juuri alkamassa, ja hän polvistui alttarin eteen rukoillen, että pääsisi lähtemään kaupungista yhtä turvallisesti kuin oli sinne tullutkin.

Mutta kesken jumalanpalvelusta kirkkoon tuli mustapukuinen pitkä munkki ja alkoi hiljaa astella käytävää pitkin kuorissa olevaa paikkaansa kohti. Äkkiä hän pysähtyi pylvään suojaan ja tuijotti silmät suurina. Aivan pylvään takana oli hartaasti polvistuneena mies kirkon lattialle levitetyllä olkimatolla. Mies oli harmaapukuinen ja hänen huppunsa oli valahtanut niskaan, sillä hän kohotti päätään innokkaan tarkkaavaisena jumalanpalvelusta toimittavaa pappia kohden.

Musta munkki katsoi katsomasta päästyäänkin. Varmasti hän oli nähnyt nuo kasvot. Niin, nyt hän tiesi, ja munkin katseesta välähti viha ja suuttumus, kun hän pyörähti ympäri ja kiiti sukkelaan takaisin ovelle päin.

Robin Hood oli yhä polvistuneena eikä aavistanut, että oli mitä suurimmassa vaarassa. Hän oli tietämätön siitä, että Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä oli hänet tuntenut ja että tämä nyt kaikella kiireellä riensi puuhaamaan hänen vangitsemistaan.

Kun mustapukuinen munkki saapui kirkon ovelle, hän lähti juoksemaan — niin kiire hänellä oli ilmoittaa asiasta viranomaisille. Ensin hän riensi porteille ja puhutteli vartijoita. "Sulkekaa portit! Lukitkaa ja teljetkää ne!" hän huusi. "Suuri konna on kaupungissa. Päällänne saatte vastata, jos annatte ainoankaan ihmisen mennä tai tulla kunnes sheriffi antaa luvan."

Vartijat sulkivat nopeasti portit ja asettuivat valppaina paikoilleen.

"Nyt minulla on Robin Hood käsissäni, niin Robin Hood itse!" huusi musta munkki riemuiten sheriffin taloon rientäessään. "Hän ei pääse poistumaan kaupungista ja hän on meidän hallussamme kuin lintu satimessa."

Muitta mutkitta musta munkki hyökkäsi sheriffin eteissaliin, jossa tapasi ison miehen istumassa velttona tuolissaan.

"Nouskaa, herra sheriffi!" huusi luostarin isännöitsijä. "Nouskaa ja käskekää miehenne liikkeelle! Tuon suuria uutisia! Itse pääroisto on kaupungissa ja vangittavissa! Näin tuon kelvottoman konnan messua kuuntelemassa. Pahoin teidän kävisi, herra sheriffi, jos hän pääsisi kuninkaan tuomiota pakoon."

"Mitä rähinää tämä on?" kysyi sheriffi happamen näköisenä, sillä hän oli herännyt päivällisunestaan eikä musta munkki kiireessään ollut muistanut mainita konnan nimeä. "Joku joutava koiransilmä tietenkin on käynyt luostarin kanakopissa."

"Vai joutava koiransilmä!" ärjyi munkki. "Enkö sitten maininnut hänen nimeään? Vai joutava koiransilmä, herra sheriffi. Mutta minähän puhun Robin Hoodista!"

Nyt sheriffi heräsi. Hän hypähti tuolistaan ja asettui päin mustaa munkkia, ja kaksi kiiluvaa silmäparia katseli vastakkain.

"Robin Hood!" huudahti sheriffi. "Ja Nottinghamissako taas? Mahdotonta!"

"Totta se on", huudahti luostarin isännöitsijä. "Aivan vastikään hänet näin Pyhän Marian messussa. Mitä! Luuletteko, että voisin erehtyä tuosta rotevasta roistosta, joka vihreällä salolla ryösti minulta satoja puntia ja saattoi minut hirvittävään pulmaan apotin kanssa? Ei, herra sheriffi, hänen kasvonsa eivät toki milloinkaan häivy mielestäni — eivät milloinkaan. Tuhansien joukosta tuntisin hänet."

Sheriffi ei vieläkään oikein käsittänyt, että itse Robin Hood oli muurien sisäpuolella, mutta hän tarttui vyötäröllään riippuvaan hopeiseen vihellyspilliin ja puhalsi kutsun. Heti ilmestyi palvelija.

"Käske Dickonin ja Halin ja kolmenkymmenen metsänvartijan olla valmiina", komensi sheriffi ja otti eteishuoneessa olevalta telineeltä haarniskansa. Sillä välin kun hän puki ylleen teräskypärän, teräsrenkailla päällystetyn ison nahkatakin ja miekan vyölleen, olivat miehet kokoontuneet ja he marssivat oikopäätä kirkkoon.

Tämmöisen aseistetun joukon ilmestyminen kirkkoon sai aikaan suurta levottomuutta, mutta sheriffi huusi kirkkoväelle: "Älkää pelätkö, hyvät ihmiset, teille ei tapahdu mitään. Olen vain saapunut vangitsemaan joukossanne piileksivää kuuluisaa rosvoa."

"Tuolla hän on", huusi mustapukuinen munkki. "Tuo harmaapukuinen mies, joka on polvistunut ison pylvään juurelle. Hän on Robin Hood."

Kukaan ei ollut niin hämmästynyt kuin Robin Hood kuullessaan nimensä kaikuvan kirkossa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä oli tarkattu, ja hänen huppunsa oli nyt niin hyvin silmillä, ettei kasvoja näkynyt ollenkaan. Mutta voi sitä meteliä, mikä kirkossa syntyi, kun kansa kuuli, että tuo ylen kuuluisa henkipatto oli heidän joukossaan! Toiset tunkeutuivat eteenpäin nähdäkseen hänet, toiset pyrkivät paikalta pois, ja sheriffin miehet sulkivat Robinilta tien ovelle.

Henkipatto käsitti, että ainoa pelastuskeino oli hyökätä rajusti hämmästynyttä vihollista vastaan ja siten yrittää pakoa. Yhtä ainoata asiaa hän itsekseen toivoi: "Olisipa nyt uskollinen Pikku John rinnallani! Mutta voi kovaa onnea! Tänään hän ei ole." Sitten hän paljasti miekkansa ja ryntäsi hyökkäävän leijonan tavoin sheriffin miehiä vastaan. Parikymmentä metsänvartijani käsittelemää miekkaa kohosi ilmaan ja monta iskua suunnattiin uhkarohkeaan henkipattoon. Mutta siinä mylläkässä metsänvartijat vain kolhivat toisiaan ja miekat kalskahtivat toisiinsa, joten ne siis eivät saaneet mitään aikaan. Robinin kirkas miekanterä sen sijaan välähti ilmassa ja kumosi miehen toisensa perästä. Hurjana taisteli sinä päivänä vapautensa puolesta Robin Hood. Kolmesti hän pääsi tunkeutumaan vihollistensa rintaman läpi, mutta yhä uusia vihollisia ilmestyi hänen tielleen, sillä joka suunnalta syöksyi vereksiä miehiä esiin. Henkipatto ryntäsi sinne tänne, jakeli iskuja joka suunnalle ja kaatoi metsänvartijan toisensa jälkeen.

"Älkää surmatko häntä!" huusi sheriffi. "Iskekää maahan, mutta vangitkaa elävänä. Se on kuninkaan käsky."

Robin kuuli äänen ja tunsi siitä sheriffin. Hän kääntyi ja miekka koholla syöksyi äkkiä vanhan vihamiehensä kimppuun. Sheriffi yritti välttää tätä rajua iskua ja kohotti kilpensä torjuakseen sillä Robinin häneen suuntaamaa hirveää iskua. Raskas miekka putosi ja kalskahti kilpeen temmaten sen sheriffin kädestä. Miekan vauhti ei siitä paljonkaan vaimentunut, ja ase iski sheriffin teräskypärään kaataen hänet permantoon. Onnekseen sheriffi sinä päivänä oli pannut päähänsä lujan kypärän, kuuluisan asesepän tekemän mestariteoksen, ja se oli hänen pelastuksensa. Jos se olisi ollut tavallista terästä, Robinin miekka olisi läpäissyt sen kuin paperihatun. Mutta tämä kypärä kesti iskun ja Robinin miekka katkesi kahtia.

"Turma periköön sepän, joka sinut teki!" huusi Robin Hood viskaten luotaan katkenneen miekan, "sillä nyt seison aseettomana vihollisteni keskellä."

Näin sanoen hän syöksyi lähimmän miehen kimppuun yrittäen vääntää häneltä paksua metsästyssauvaa, joka miehellä oli kädessä, mutta samassa hänet kampattiin takaapäin kumoon. Heti ryntäsi tusinan verran miehiä hänen kimppuunsa, ja sellaisen miesjoukon paino musersi hänet maahan. Hänen vihollisensa eivät hellittäneet hurjaa otettaan, ennen kuin hänet oli lujasti köytetty ja kädet ja jalat kahlehdittu.

Sheriffi oli sillä välin taas päässyt jaloilleen, tosin pää melko pökerryksissä valtavan iskun jäljeltä, mutta iloisena siitä, että hänen päänsä oli säilynyt eheänä tuon erinomaisen teräskypärän turvissa ja melkeinpä ilosta mielettömänä ajatellessaan, että hänellä vihdoinkin oli hallussaan Robin Hood.

"Viekää mies pois!" hän huusi. "Sulkekaa hänet linnantyrmän syvimpään, vankimpaan vankiluolaan ja kaksinkertainen vartiosto vartioikoon häntä yötä päivää."

Niin tehtiin, ja Robin Hood suljettiin vankiluolaan, johon vain keskipäivän aikaan vähäinen valoviiru pääsi pilkistämään tiheän ristikon läpi. Seinät olivat seitsemän jalan vahvuiset ja ovi oli kolmessa lukossa.

"Yrittäköön nyt murtautua sieltä vapaaksi, jos kykenee!" huudahti sheriffi. "Olen teljennyt vahvan varkaan vielä vahvempaan tyrmään, ja siellä hänen on pakko pysyä."

"Miksi suljette hänet säilöön?" sanoi musta munkki, joka kiihkeästi halusi nähdä Robinin hirressä. "Miksi ette ripusta häntä oikopäätä hirsipuuhun. Olen kuullut teidän satoja kertoja uhkaavan hirttää hänet, kunhan vain saatte hänet kynsiinne."

"Niin tekisinkin, jos asia riippuisi yksin minusta", murisi sheriffi. "Olisin antanut miesteni paikalla surmata hänet, jos olisin uskaltanut."

"No miksi ette uskaltanut?" kysyi luostarin pääisännöitsijä. "Ken tohtii vastustaa sheriffin arvovaltaa!"

"Yksi, joka on meitä kaikkia korkeampi", vastasi sheriffi hiljaisella äänellä, "kuningas! Hän on lähettänyt käskyn, että jos Robin Hood saadaan vangituksi, rosvon on odotettava kuninkaan päätöstä. Kuningas on kuullut puhuttavan niin paljon tuosta suurvarkaasta, että haluaa nähdä hänet."

Hetkeen ei musta munkki virkkanut sanaakaan, vaan näytti otsa rypyssä miettivän. Sitten hän sanoi. "Herra sheriffi, minä se konnan keksin ja jätin teidän haltuunne."

"Niinpä niin", sanoi sheriffi.

"Vaadin siis itselleni oikeutta saada tiedottaa vangitsemisesta kuninkaalle."

"Niinpä niin", nauroi sheriffi. "Saadaksenne hänen majesteetiltaan jonkin suuren suosionosoituksen."

"Jos siitä palkkio saadaan, niin onhan oikeus ja kohtuus, että minä sen saan!" huudahti isännöitsijä.

"Sitä en kiellä", vastasi sheriffi. "Toivon kaikesta sydämestäni, että vihdoinkin saatte suurituloisen apottikunnan hallittavaksenne. Olette tehnyt minulle suuren palveluksen ja mainitsen teistä kattavasti siinä kirjeessä, minkä tänään iltapäivällä kuninkaalle kirjoitan."

"Ja minä lähden sitä viemään anivarhain huomisaamuna!" huudahti musta munkki lähtien oikopäätä tekemään matkavalmistuksia.

* * * * *

Kaiken sen sunnuntaipäivän vallitsi Nottinghamissa suuri levottomuus. Ihmiset riensivät sinne tänne puhuen Robin Hoodin vangitsemisesta, ja jokaisella, joka sinä aamuna oli ollut Pyhän Marian kirkossa, oli ympärillään väkijoukko, joka innokkaana kuunteli kertomusta kuuluisan rosvon hurjasta taistelusta. Mutta hiiskaustakaan kaikesta tästä ei kuulunut kaupungin muurien ulkopuolella olevalle maaseudulle. Sillä sheriffi oli kaksintanut joka portilla olevan vartioston ja jyrkästi kieltänyt ketään menemästä tai tulemasta kaupunkiin siihen asti, kunnes oli saanut tietää kuninkaan tahdon Robin Hoodin suhteen.

"Jos ei ainoakaan ihminen poistu kaupungista", sanoi sheriffi, "niin on selvää, että Robin Hood on joukossamme. Jos ei ketään päästetä kaupunkiin, niin ei hänen roistojoukkonsa voi pujahtaa metsästä tänne auttamaan häntä." Nottinghamin kaupunki oli siis kuin piiritystilassa ja portit olivat teljettyinä ja lukittuina yötä päivää. Mutta siitä huolimatta Robinin miehet piankin saivat tiedon asiasta rajasuutari Lobbilta. Lobb oli ensimmäisiä, joka sai kuulla Robinin vangitsemisesta, ja heti kun pimeys oli peittänyt kaupungin, hän nousi talonsa katolle, joka oli aivan kaupungin muurissa kiinni. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä, henkipattojen luotettavia ystäviä, ja nämä laskivat Lobbin köydellä maahan muurin toiselle puolen. Heti kun rajasuutari tunsi maan jalkojensa alla, hän irroitti köyden ympäriltään ja miehet vetivät sen takaisin; sitten Lobb riensi metsään minkä ikinä kykeni.

Lobb tapasi henkipatot kovin levottomina kokoontuneina ison nuotiotulen ympärille sille metsäaukiolle, jossa heidän leirinsä sijaitsi. Joka mies näytti olevan huolissaan ja pelkäävän, että heidän johtajalleen oli tapahtunut jokin onnettomuus, koska Robin ei ollut palannut, ja muita onnettomampi oli Pikku John. Tuo hyvänsävyinen jättiläinen oli jo unohtanut Robinin äkkipikaisen iskun ja syytti nyt itseään siitä, ettei ollut pysynyt päällikkönsä seurassa.

Olisi mahdotonta kuvailla sitä vihaa ja tuskaa, mitä henkipatot tunsivat kuullessaan, että heidän pahin aavistuksensa oli tosi ja että heidän rakas päällikkönsä oli lujassa säilössä Nottinghamin kaupungissa. Mutta Pikku John ei suostunut mitenkään uskomaan, että kaikkein pahin tapahtuisi.

"Hän lähti Nottinghamiin rukoilemaan Pyhää Neitsyttä", sanoi Pikku John, "ja Pyhä Neitsyt auttaa häntä. Monenmonituista kertaa, veljet, on jalo päällikkömme ollut pahassa pulassa, mutta sittenkin pettänyt vihollisensa, ja olen varma siitä, että niin käy nytkin. Rohkaiskaamme mielemme, heittäkäämme tämä murehtiminen ja lähdetään pitämään kaupunkia silmällä. Koetetaan keksiä jokin neuvo miten pääsemme sinne vapauttamaan johtajamme."

Jo ennen aamun valkenemista Pikku John oli väijyksissä Nottinghamin eteläisen portin edessä olevassa viidakossa. Hänen kanssaan oli Much, ja molemmat olivat riisuneet vihreän metsäpukunsa ja pukeneet ylleen tavallisen nahkatakin ja näyttivät karjanhoitajilta ja kauppiailta, jotka markkinoilta markkinoille matkaten ostavat ja myyvät karjaa. Siinä puvussa he eivät herättäisi huomiota, vaan voisivat vapaasti liikkua maaseudulla ja lähikylissä.

Oli taas ihana toukokuun aamu, ja kun aurinko nousi kaikessa loistossaan, tuntui heistä tuskalliselta ajatella, että Robin Hood virui likaisessa, pimeässä vankiholvissa, jonne ei kuulunut lintujen laulu eikä lehtien hiljainen kahina. Silloin heidän huomionsa kääntyi portteihin, sillä he näkivät salaoven aukenevan ja kahden ratsumiehen tulevan esille. Toinen oli korskealla orhilla ratsastava mustapukuinen munkki, toinen valkoisen ratsun selässä istuva pienoinen aseenkantaja; salaovi suljettiin, ja munkki aseenkantajineen ratsasti sitä viidakkoa kohti, jossa Pikku John ja Much piileksivät.

"Tunnen tuon mustan munkin", kuiskasi Pikku John toverilleen. "Se on Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Muistatko hänet, Much? Mehän korjasimme hänen satulalaukuistaan taiteemme sievoisen rahasumman."

Much nyökkäsi ja totteli sitten Pikku Johnin kohotettua sormea, jolla tämä kehoitti heitä lähtemään viidakosta. Henkipatot tekivät kierroksen metsässä ja ilmestyivät sitten sille tielle, jota pitkin musta munkki matkasi, ja lähtivät astelemaan kaupunkia kohti. Eräässä tienmutkassa he kohtasivat munkin seuralaisineen ratsastamassa käymäjalkaa ja tiukkaan tarkkaillen, näkyisikö mitään vaarallista.

Munkki silmäili tulijoita, mutta kun huomasi heidät tavallisiksi arki-ihmisiksi, jotka olivat likaisissa työpukimissa ja vaelsivat sauva kädessä tietä pitkin, hän ei yrittänytkään heitä väistää, ja samassa matkalaiset kohtasivat toisensa.

"Hyvää päivää", sanoi Pikku John kumartaen mustapukuiselle munkille. "Nottinghamistako tulette?"

"Nottinghamista", sanoi munkki.

"Olkaa hyvä ja kertokaa meille, mitä sinne kuuluu", jatkoi Pikku John. "Maaseudulla on alkanut kiertää sellainen huhu, että Robin Hood niminen kelvoton henkipatto on eilen vangittu."

"Siitä näkee, miten siivekkäitä tuollaiset uutiset ovat, vaikka kukaan ei käsitä, miten ne leviävät!" huudahti musta munkki. "En ymmärrä, miten huhu on sinut saavuttanut, mutta totta se on, hyvä naapuri. Tuo voimakas roisto vangittiin eilen Pyhän Marian kirkossa Nottinghamissa."

"Aivanko totta?" huudahti Pikku John. "Se peijakas on ryöstänyt sekä minulta että tältä toveriltani. Kovin meitä haluttaisi kuulla koko asia."

"Minultakin hän ryösti", sanoi musta munkki. "Satoja puntia se vietävän konna riisti minulta; mutta kostinpa eilen. Minä hänet keksin ja ilmoitin sheriffille. Minusta etupäässä riippui hänen vangitsemisensa, ja minulle siis saatte olla siitä kiitollisia."

"Palkitkoon teitä taivas ansionne mukaan", sanoi Pikku John, "ja mekin haluamme teitä palkita, jos vain suinkin kykenemme. Ja luvallanne seuraamme nyt teitä matkallanne, sillä Robin Hoodilla on monta rajua miestä tässä metsässä, ja jos he tietäisivät teidän matkaavan tätä tietä, olisi se varmasti teidän surmanne."

"Sen tiedän", vastasi munkki, "mutta meillä on hyvät hevoset ja me ratsastamme pakoon heti, kun vaara uhkaa."

"Ei ole aina helppo ajoissa huomata uhkaavaa vaaraa", sanoi Pikku John pudistaen vakavasti päätään, "siksi saatamme teidät metsän läpi."

He siis jatkoivat matkaansa rupatellen keskenään, ja musta munkki oli urotyöstään niin ylpeä, ettei voinut olla yhä uudestaan kerskumatta siitä ja kirjeestä, jota oli kuninkaalle viemässä.

Samassa matkalaiset saapuivat paikkaan, missä tie kulki ahtaan solan pohjaa, ja tien kolkoimmassa kohdassa Pikku John äkkiä tarttui munkin hevosta suupieliin. Musta munkki arvasi oitis asian oikean laidan ja tempasi vaippansa alta tikarin iskien sillä Pikku Johnia. Pikku John sieppasi miekkansa ja iski mustaa munkkia niin rajusti, että tämä suistui kuolleena maahan.

"Hän toimitti päällikkömme tukalaan asemaan", sanoi Pikku John Muchille, "eikä pidä hänen sinä ilmoisna ikänä siitä kuninkaalle kertoman."

Much oli tarttunut pienen aseenkantajan hevosen suupieliin ja puhalsi nyt torveensa. Pian ilmestyi näkyviin joukko heidän miehiään, ja Pikku John käski heidän haudata musta munkki ja viedä pieni asepoika hyvään talteen, kunnes hän ja Much tulisivat takaisin.

Sitten Pikku John otti munkilta kirjeet ja nousi hevosen selkään. Much nousi aseenkantajan hevosen selkään ja he ratsastivat Lontooseen.

Perille saavuttuaan he kyselivät tietä kuninkaan palatsiin, ja heidän sisälle pyrkiessään ovenvartija kysyi heidän asiaansa.

"Me tuomme herra kuninkaallemme kirjeitä Nottinghamin sheriffiltä", vastasi Pikku John, "emmekä saa antaa niitä muille kuin hänelle itselleen."

Heidät vietiin isoon saliin, missä kuningas istui isossa tuolissa, ja häntä ympäröi joukko herroja. Pikku John laskeutui polvilleen ja ojensi kirjettään.

"Varjelkoon teitä taivas, armollinen ruhtinaamme — varjelkoon teitä taivas, armollinen kuninkaamme", sanoi Pikku John. "Olen tuonut teidän majesteetillenne nämä kirjeet Nottinghamin sheriffiltä."

Kuningas otti kirjeet, avasi ja luki ne, ja polvistuneena Pikku John katseli ihaillen kuningasta. Ja olipa syytäkin Pikku Johnin ihailla tuota jaloa olentoa, Rikard Leijonamieltä. Uljaat, kauniit kasvot, kirkkaat, siniset silmät, komea, käskevä vartalo, kaikki Rikardissa oli kuningasta, ja Pikku John painoi joka piirteen mieleensä, jotta hän Sherwoodiin palatessaan osaisi kuvata tovereilleen tuon kuninkaallisen soturin.

Äkkiä Rikard kohotti toisen kätensä ja läimäytti kaikuvasti valtaistuinta muistuttavan tuolinsa käsinojaa.

"Mitä arvelette, hyvät herrat?" hän huudahti. "Tässä on todellakin tervetulleita uutisia Nottinghamin sheriffiltä. Hän on vanginnut tuon Sherwoodin metsän mahtavan henkipaton, Robin Hoodin; mies on nyt hyvässä tallessa ja odottaa määräystäni."

"Hyviä uutisia — hyviä uutisia, herra kuningas!" huudahti Herefordin lihava piispa, joka oli valtaistuimen ympärillä olevien kirkonmiesten joukossa. "Onpa todellakin nyt hallussanne kristikunnan suurin roisto. Olen kai kertonut teidän majesteetillenne, miten tuo konna minut rosvosi ja miten pahasti hän usein on minua kohdellut? Kerran hän huvikseen pakotti minut tanssimaan metsässä ja kerran hän lähetti minut takaisin Nottinghamiin kasvot päin hevosen häntää. Olen hyvin iloinen kuullessani, että hän vihdoinkin on teidän majesteettinne hallussa ja että hänet kohta hirtetään."

Tämän sanottuaan piispa huohotti ja läähätti osaksi siitä syystä, että innoissaan oli puhunut niin nopeasti, osaksi siksi, että Robin Hoodin nimen kuuleminenkin sai hänet aina raivoon.

Kuningas hymyili ja katsahti taas kirjeeseen; häntä ei näyttänyt kovinkaan liikuttavan piispan kertomus kokemistaan loukkauksista ja kärsimyksistä.

"Enpä ole, totta vie, niin kovasti halunnut tavata ketään muuta miestä iloisessa Englannissa kuin tätä Robin Hoodia", sanoi kuningas. "Haluan kuulla, miten hän joukkoaan johtaa ja nähdä minkälainen on mies, joka hallitsee metsää samalla tavalla kuin minä, kruunattu kuningas, tätä maata."

Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kuningas kohotti katseensa paperista ja katsoi kirkkailla sinisilmillään tiukasti Pikku Johniin.

"Miehet", hän sanoi, "tässä sanotaan, että kirjeen tuoja on munkki, Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Missä hän on? Ja miten se on sinun haltuusi joutunut?"

Mutta Pikku Johnilla oli vastaus valmiina. "Luvallanne, armollinen herra", sanoi henkipatto. "Munkki kuoli matkalla ja kirjeet uskottiin minulle; minun oli tuotava ne teidän majesteetillenne."

Kuningas nyökkäsi huolettomasti, sillä häntä ei liikuttanut se, miten uutinen oli hänelle saapunut, kunhan se vain oli tosi.

"No niin, haluan nähdä tuon Robin Hoodin", sanoi Rikard, "ja koska sinä olet tuonut minulle tämän tiedon, niin saat tuoda hänet minun eteeni." Pikku John kumarsi maahan asti.

Kuninkaallisen suosionsa merkiksi Rikard kuningas antoi sanantuojille kahdenkymmenen punnan palkkion ja korotti heidät henkivartijoikseen; heidän oli liityttävä hänen seurueeseensa, kun he olivat tuoneet Robin Hoodin Lontooseen.

Korkeimman omakätisesti hän ojensi kuninkaallisen sinetin Pikku Johnille ja käski hänen näyttää sen Nottinghamin sheriffille ja sanoa tälle, että tämä luovuttaisi vangin ja antaisi mukaan nelikymmenmiehisen vartioston Robin Hoodin kuljettamiseksi kuninkaan luo. Pikku John hyvästeli Rikard kuningasta ja ratsasti takaisin Nottinghamiin, Much matkatoverinaan ja kuninkaan sinetti huolellisesti poveensa kätkettynä.

Nottinghamin portille saavuttuaan he huomasivat sen suljetuksi ja Pikku John kolkutti sitä kovasti ja huusi vartijoita. Pian kurkistikin vartija muurin yli ja kysyi hänen asiaansa.

"Mitä tämä on?" huusi Pikku John ollen olevinaan kovin kummissaan. "Portit suljettu ja teljetty keskellä kirkasta päivää! Onko uni pettänyt sinut, vartija?"

"Ei", vastasi vartija. "Portit pidetään yötä päivää lukossa, koska meillä on Robin Hood suljettuna ankaraan vankeuteen, ja portit täytyy teljetä, etteivät hänen miehensä pääsisi hyökkäämään kaupunkiin. Nytkin he alituisesti ampuvat muureilla olevia miehiämme ja ovat jo surmanneet monta."

"No niin, minulle kuitenkin saat avata, sillä tuon käskyn kuninkaaltamme sheriffille."

Sen kuultuaan vartija päästi heidät portista sisään ja heti sen jälkeen portti taas suljettiin ja teljettiin. Pikku John huomasi, että porttiholvia vartioi monilukuinen aseistettu miesjoukko.

"Minun täytyy tavata sheriffi heti paikalla", sanoi Pikku John, ja hänet vietiin sheriffin taloon, missä hän tapasi sheriffin istumassa etuhuoneessa.

"Tuon käskyä kuninkaalta", sanoi Pikku John, vetäen kuninkaan sinetin povestaan ja näyttäen sitä sheriffille. Kun sheriffi näki sinetin, hän nousi tuoliltaan, sieppasi hupun päästään ja kumarsi niin syvään kuin itselleen kuninkaalle.

"Mikä on herrani ja kuninkaani tahto?" kysyi sheriffi.

Pikku John kertoi kuninkaan määräykset ja sheriffi lupasi toimittaa ne.

"Entä mitä tehtäneen kavaltajalle, kun olette hänet kuljettaneet Lontooseen?" kysyi sheriffi.

"Hirsipuuhun ripustamisesta kuulin puhuttavan", vastasi Pikku John.

"Hyvä, hyvä!" sanoi sheriffi iloissaan, "sehän on sopiva loppu mokomalle roistolle. Entä missä on musta munkki, joka vei kirjeeni perille? Hän odotti suosionosoitusta kuninkaalta, kun vei niin mieluisia uutisia."

"Kyllähän hän saikin", sanoi Pikku John. "Hän sai niin suuren korotuksen, ettei ikinä enää Nottinghamiin palaa. Hänelle annettiin mainio palkkio."

"Rahaako vai maata?" kysyi sheriffi.

"Maata", vastasi Pikku John. "Hän sai niin paljon maata, että se hyvin riittää hänelle. Mutta minun on tovereineni lähdettävä tästä majataloon, herra sheriffi, lepäämään ja virkistymään. Meidän on huomenna lähdettävä matkaan vankeinemme ja me olemme väsyneet."

"Eihän toki!" huudahti sheriffi. "Ette saa mennä majataloon tänä päivänä. Teidän pitää olla minun vierainani ja illalla pidän teille iloiset juhlat, ja saakoon kuningas kuulla, että minä tiedän, miten hänen sanansaattajiaan on kestittävä."

Sheriffi pani siis illalla toimeen suuret juhlat kuninkaan sanansaattajien kunniaksi, ja viini ja olut virtasivat tulvanaan, ja kaikki joivat kuninkaan terveydeksi ja Robin Hoodin onnelliseksi hirttämiseksi.

Piti pidot Johnille sheriffi, Hyvät viinit tarjota ties; vaan yöllä lähtivät vuoteilleen Ja levollen joka mies.

Pikku Johnille annettiin eteishuoneen kyljessä oleva pienoinen huone, ja Much makasi Pikku Johnin jalkapäässä olevalla makuulavalla. Toverukset odottivat, kunnes talossa kaikki oli hiljaista, ja nousivat sitten, käärivät vaipan ympärilleen ja ottivat miekan käteensä. He astuivat hiljaa eteishuoneeseen ja menivät sen poikki siihen huoneeseen, missä tiesivät sheriffin nukkuvan. Heidän oli liikuttava ylen varovasti, sillä sheriffin miehet nukkuivat tulen edessä ja eteishuoneen lattialle levitetyillä oljilla. Mutta miehet olivat kaikki täynnä väkevää olutta ja nukkuivat sikeästi, ja kun henkipatot tulivat sheriffin huoneeseen, he huomasivat, että hänkin nukkui juopuneen unta. Se teki Pikku Johnille helpoksi vetää sheriffin sormesta hänen sormuksensa, eivätkä he muuta kaivanneetkaan.

Sitten he menivät ulko-ovelle ja tapasivat ovenvartijan nukkumassa yhtä sikeästi kuin muutkin, sillä tämä oli yhtäläisesti juonut ja mässännyt. Pikku John ja Much avasivat siis oven ja kulkivat pimeitä ja hiljaisia katuja, kunnes saapuivat vankilan luo, missä heidän johtajansa virui. Sitten he kolkuttivat miekan kahvalla raudoitettuun oveen, niin että vankilan käytävät kaikuivat. Melu sai vartijan jalkeille, ja soihtu kädessä hän tuli ovelle ja kysyi, keitä ulkona oli.

"Robin Hood on murtautunut vankilasta ja karannut!" huusi Pikku John. "Olet leväperäinen vartija."

"Kautta kunniani, sepä vasta valhetta", vastasi vartija. "Hän on hyvässä tallessa syvimmässä, pimeimmässä vankiholvissa. Vasta juuri kävin häntä katsomassa, ja kahleet olivat eheät."

"Oli miten tahansa, omin silmin meidän on nähtävä hänet", sanoi Pikku John. "Ja meidän on saatava varmuus siitä, että hän on varmassa tallessa."

"Keitä sitten olette?" huusi vartija.

"Olemme kuninkaan sanansaattajia, jotka tänään saavuimme kaupunkiin", vastasi Pikku John, "ja meillä on mukanamme sheriffin antama tuntomerkki, jotta tietäisit meidät luotettaviksi miehiksi."

Ovessa oli pieni, luja ristikko, jotta vartija siitä voisi nähdä ulkona olijat. Soihdun valo virtasi ristikon läpi, ja Pikku John asetti sheriffin sormuksen hyvään valaistukseen. Vartija näki ja tunsi sen ja avasi kiireesti oven. Pikku John hyökkäsi sisälle ja tarttui vartijaa kurkkuun, jottei tämä voisi huutaa ja hälyttää apua. Myös Much syöksyi sisälle ja sitoi vartijan käsistä ja jaloista viittansa alla tuomallaan köydellä. Sitten vartijan pää sidottiin tämän omaan nuttuun, ja hänen vyötäisillään oleva iso avainkimppu joutui Pikku Johnille.

"Nyt rupean minä vartijaksi", sanoi Pikku John. Ensi töikseen hän telkesi oikean vartijan vankiholviin. Sitten hän otti soihdun ja lähti laskeutumaan rappuja alas niitä vankikopperoita kohti, jotka olivat kaikkein syvimmällä. Siellä hän näki kolmella isolla teräslukolla suljetun oven ja heti paikalla hän rupesi sovittelemaan avaimia lukkoihin, sillä hänestä tuntui varmalta, että hänen päällikkönsä oli suljettu sinne.

Kuutta tai seitsentä avainta hän koetti, ennen kuin osui oikeaan, mutta vihdoin kolmaskin riippulukko oli auki ja sen käyrä rautakoukku vedetty paksusta sinkilästä. Sitten Pikku John aukaisi oven ja meni vankiholviin. Kopin äärimmäisessä kolkassa makasi olkialustalla lujasti sidottu mies, ja heti kun soihdun valo sattui häneen, Pikku John tunsi hänet ja juoksi sinne. Robin Hood, sillä hän se oli, nousi istumaan ja katseli silmät sirrillään tulijoihin, sillä soihdun kirkas valo häikäisi häntä, niin pitkän aikaa hän oli virunut synkässä pimeydessä.

"Johtaja, johtaja, minä täällä olen! Nouse, johtaja ja pakene!"

"Pikku John!" kuiskasi Robin ihmeissään, sillä vaikka hän tunsi äänen, hän tuskin uskalsi uskoa korviaan.

"Niin, johtaja, minä tässä olen", ja Pikku John tempasi terävän veitsensä ja vapautti muutamin sukkelin sivalluksin Robinin siteistä. Sitten hän veti viittansa alta varamiekan ja antoi sen Robinille, joka hypähti pystyyn ilosta suunniltaan, kun tunsi siteensä katkotuiksi ja kädessään hyvän miekan, jolla saattoi puolustaa henkeään.

Samassa kuului Muchin kova varoitushuuto. Hän oli jäänyt vartioimaan paluutietä. Robin Hood ja Pikku John ryntäsivät kivirappuja ylös, ja kun he menivät kuulivat he yläpuoleltaan miekkojen kalsketta ja äänekästä melua. He riensivät yläkäytävään ja tapasivat Muchin viiden aseistetun miehen ankarasti ahdistamana. Miehet olivat rientäneet sinne vahtihuoneesta, kun olivat kuulleet outoa ääntä. Kauheasti karjaisten Pikku John loikkasi keskelle taistelun hälinää, ja käden käänteessä vartijat hätistettiin takaisin huoneeseen, missä he olivat nukkuneet.

"Pois! Pois!" huusi Pikku John. "Tämä metakka herättää koko kaupungin ja vieläpä hyvin nopeasti. Seuratkaa minua!" ja hän vei heidät ulko-ovelle, joka oli jäänyt sepposen selälleen.

"Länsiportille!" huusi Robin Hood, kun he pääsivät kadulle. "Sitä vartioidaan aina huolettomimmin."

Mutta samassa alkoi tornissa soida hälytyskello. Joku oli rientänyt sitä soittamaan ja herätteli sillä nyt kaikin voimin kaupunkia.

"Millään portilla ei nyt ole huoletonta vahtia, johtaja", huusi Pikku John kuullessaan ison kellon jyrisevät kumahdukset nukkuvassa kaupungissa. "Tuo kello saa kaikki valppaiksi ja tuossa tuokiossa kaikki kadut ovat täynnä vihollisia. Tänne päin! Tänne päin!" ja hän hyökkäsi ahtaaseen kujaan ja toverit seurasivat häntä.

Yö oli niin pimeä, etteivät nuo kolme toverusta kyenneet erottamaan edes toisiaan. Pikku John pysähtyi hetkeksi ja pisti viittansa helman Robinin käteen. Much tarttui Robinin takin liepeeseen, ja näin he pysyttelivät yhdessä ja seurasivat Pikku Johnia, kun tämä luikerteli parin kolmen kujan läpi, sillä hän tunsi Nottinghamin joka kolkan sekä päivällä että yöllä. Vihdoin hän pysähtyi erään katoksen suojaan, ja nuo kolme pakolaista seisoivat liikahtamatta kuunnellen kaupungissa syntyvää hälinää. Kello soi yhä hurjasti, ja ikkunoihin alkoi ilmestyä valoja ja ihmiset riensivät asunnoistaan kysellen, uhkasiko kaupunkia tuli vai rosvot.

"Seisokaa alallanne, kunnes väentungos käy tiheäksi", kuiskasi Pikku John. "Sitten yhdymme heihin ja piileksimme heidän joukossaan." Pian riensi siitä ohi joukko kaupunkilaisia seipäät ja tapparat käsissään ja joillakin lyhdyt mukanaan, eikä kestänyt aikaakaan, ennen kuin jo kansaa joukoittain juoksenteli edestakaisin kysellen, mitä oli tapahtunut, ja silloin nuo kolme ystävystä uskalsivat jättää suojapaikkansa ja liikkua väkijoukossa huomiota herättämättä. Pikku John kulki taas edellä, ja pian toverit ymmärsivät, että hän pyrki rajasuutari Lobbin asunnolle. Juuri saapuessaan sen kujan päähän, missä Lobb asui, kuulivat he erään miehen huutavan toiselle: "Robin Hood on päässyt vankilasta ja paennut. Hän on murtautunut vankeudesta, ja nyt portit pidetään tarkasti suljettuina ja kaupunki tarkastetaan talo talolta."

"Taitavatpa puhua meistä", nauroi Pikku John. "Meidän on poistuttava Nottinghamista niin pian kuin suinkin."

He riensivät siis sukkelaan kujan päähän ja kolkuttivat hiljaa ikkunaluukulle, ja Lobb itse tuli katsomaan, keitä siellä oli. Suutari avasi luukun, ja Pikku John pisti päänsä aukosta sisään, sillä ikkuna oli vain seinässä oleva aukko ilman lasia.

"Lobb", kuiskasi Pikku John, "oletko yksin kotona?"

"Olen, John", kuiskasi suutari vastaan, sillä hän tunsi Pikku Johnin äänen, vaikka tämä puhuikin hiljaa.

"No avaa ovi ja päästä meidät sisään", sanoi iso mies, ja ovi aukeni ja he menivät huoneeseen. Lobb sulki ikkunaluukun ja sytytti lampun. Kun hän näki Robin Hoodin kodissaan, oli hän ylen ihastunut ajatellessaan, että tuo kuuluisa henkipatto näin oli päässyt vihollisiltaan pakoon.

"No kiiruhda nyt, Lobb", sanoi Pikku John. "Samalla tavalla kuin itse pääsit kaupungista silloin, kun tulit meille ilmoittamaan, että johtajamme oli vangittu, samoin täytyy meidän tänä yönä paeta täältä."

"Tulkaa katolle", sanoi Lobb. "Köysi on valmiiksi vyyhdettynä tikkaiden päässä."

He lähtivät siis nousemaan tikkaita suutarin talon katolle ja kiipesivät sieltä muurin harjalle. Köysi sidottiin sitten Robinin vyötäisille ja ystävät laskivat hänet maahan. Sitten laskettiin Much, mutta Pikku John kävi riippumaan muurin reunasta ja hyppäsi siitä maahan, sillä yksinään Lobb ei olisi kyennyt kannattamaan hänen painavaa ruumistaan. Sitten Lobb veti nopeasti köyden takaisin ja palasi asuntoonsa, samalla kun nuo kolme toverusta riensivät matkoihinsa pimeän turvissa. Siinä heidän juostessaan kuului kukon huuto, ja Robin Hood katsahti itään. "No totta totisesti!" hän sanoi, "emme ole lähteneet hetkeäkään liian aikaisin pakoon. Tuolla jo päivä koittaa", sillä idän taivas kajasti harmaana ja kohta oli päivä valkeneva, ja he juoksivat vieläkin kiivaammin.

Kaupungissa sheriffi odotti päivän valkenemista. Hän oli varma että kunhan vain päivä tulisi, hän saisi uudelleen vangituksi Robin Hoodin. Hän oli herännyt unestaan hätäkellon kalkatukseen ja oli suunniltaan vihasta kun sai tietää, että hänen kuuluisa vankinsa oli murtautunut vankilasta. Ja vihan kintereillä seurasi pelko, ja sheriffi vallan värisi.