YLEIS-AIHEISIA.

SUONION MUISTOKSI.

I.

Soi kanteloni kauniimmin kuin koskaan ennen soit, Nyt kuntoo, intoo, hyveitä kun kerran kiittää voit, Voit soida soraäänittä, voit totta ylistää, Voit soida muistoks Suonion, hän muistoks vain nyt jää.

Kun suru suora, vilpitön sydämmen valtoaa, Niin puhtahimmin laulumme se silloin kajahtaa, On laulu siksi puhdasta, kun murhe puhdas on, On kielten helkky hellintä, kun tunne hellä on.

Jos luottamista näihin lie, mun laulu hellää ois, Ja kielin hellin, kaihovin se kaipausta sois, Mun laulu sulle ilmoittais, sä kansa onneton, Kuin paljo hukkas kansa se, mi hukkas Suonion.

II.

Salomaille Suomen niemen riensit kansaas etsien, Korven synkän siimeksessä löysit vihdoinkin sä sen; Luonteesensa suoramaiseen, kömpelöön sä tutustuit, Vienoisihin virsihinsä iki-iloks ihastuit.

Nousit kautta notkelmitten kukkuloille harjanteen, Näit tään luonnon mahtavaisen, siintäväisen seljänteen, Näit kun vaaran rintehellä au'er tanssi ilmassa, Kuulit lehdon liepeheltä lintusitten lauluja.

Kuulit Suomen kalleutta käkösenkin kukkuvan, Kuulit Suomen suloisuutta kukkastenkin kuiskivan, Suomen hengen tuoreutta metsä raitis tuoksusi, Suomen kansan kestävyyttä hongat huojui, kertasi.

Täältä näit sä sinerväiset selät, järvet, lahdelmat, Täältä kuulit paimenpoian torvenhuudot, laulelmat, Täällä kait sä mointa maata lempiväsi vannoit myös, Vannoit kaiken kansallemme uhraavasi päivätyös.

Sillä kansa korven synkän sivistystä vailla on, Henki, kieli kehkeymättä, halu vain on valohon. Sitä ohjaamaan sä riensit tiedon ikilähteen luo, Kansa Suomen janoovainen riemumielin tuosta juo.

»Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää, Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää», Näin sä lausut varoitellen, valon vaadit lämpöä, Vaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä lempeä.

Mit' on työmme maamme eestä, jos ei tulta lemmen lie, On kuin kylmä tuulahdus, min viima mennessänsä vie — — Vaikk' on köyhä isänmaasi, lemmi innokkaammin vaan, Ukein pettureista on, ken luopuu köyhäst' emostaan.

III.

Kun kodin loit sä lämpimän, Sen suomalaiseks loit, Ja lemmenkuiskeen hellimmän Sä suomen kielin soit. Sä lapsilleskin neuvoit näin: Käy tuota tietä edespäin!

Sun jalo, puhdas luontehes Se lapsen lainen on, Ja vilpitön on sydämmes Ja elos tahraton, Sun tieltäs väistyy vihakin Ja ilkimielen ivakin.

Sä äidiltäsi kieltämme Et kyllä saanutkaan, Mut lauluihis sä mieltämme Sait yllin kyllin vaan, Ja »vieras lippu» peittänyt Ei Suomen miehen töitä nyt.

Sä vaatimatta laulelit Kuin talven varpunen, Mut puhtahinta soittelit Sä kieltä sydämmen, Siks leivoakin kauniimp' on Tao sulolaulu Suonion.

IV.

Hän kuuli kuusten kohinan ja kuohut koskien. Hän näki taivaan sinervän ja luonnon vihreyden, Ja näistä luonnonhelmistä hän solmi helmivyön, Sai siihen Suomen suloutta, viehkeyttä kevät-yön.

Kun iltamilla kuuhut tuo hänellen tarinoi, Nää »tarinat» hän kansalleen jo Suomen kielin soi; Hän näytti meille lauluissaan: tää maa on kallehin, Sen vertaa etsit »maitten sä ja merten takaakin».

Tai »pääskynen» jos riemujaan liversi lennossaan, Hän riemut meille tulkitsi, sai lapset kuulemaan, Ja »mansikoita» Suonion ja »mustikoitakin» Kilvalla riensi noukkimaan niin nuor' kuin vanhakin.

Hän Suomen suvut tutkivi ja muinaisuutta sen Hän ilmi saada koittavi valolla tietehen: Sen tavat arkipäiväiset, sen juhlat, sunnuntait, Sen hengen eri astehet, sen kehityksen lait.

Hän tutkii syitä, syntyjä, runouden aarteita, Hän löytää niistä kansansa, sen poimii aatteita, Ja kulttuurista kuvan hän silloisen Suomen luo, Elämän entisaikojen eteemme selväks tuo.

Ja sankar'-laulun luontehen hän parhain käsittää, Kullervon, Ainon laulut näät hän meillen esittää, On kyllä itkun arvoinen jo kuolo Kullervon Sydäntä sentään syövämpi on Ainon angervon.

Ja Sammon sirpaleitakin hän tyystin tarkastaa, Kunnekka onnen Suomenmaan hän niistä taatuks saa, Niin löytöhönsä luottaen hän astuu polkuaan Ja työhön meitä kehoittaa, siin' onni onkin vaan.

V.

Ei harmaapääksi kansoas Sun suotu palvella, Et niinkuin kukka kuihtunut Sä syksytalvella, Sä miehuudessasi muutit pois — Työs keskeyneet ken jatkaa vois?

Sun tuntees aina tuliset Ne vaati vauhtia, Ja vauhdilla sä riensitkin, Kun työssä riehuit sa, Ja kuolemasikin tuommoinen Oli tempaus äkkipikainen.

Nimekses luota Viipurin Sä saaren nimen sait, Sen saaren, jonka luona nyt Niin kylmän haudan sait: Näät Suoniosaaren luona on Myös päättynyt elämä Suonion.

Nuo Suomen lahden lainehet Nyt töitäs laulakoon, Ja yhtä Suomee lempimään Ne innostuttakoon, Sun laillasi työtä tehtäköön, Sun muistosi aina eläköön!

1888.

M. A. CASTRÉN'ILLE.

Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta Kun nuorra rintahasi hengitit, Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta Ja jylhää mahtavuutta ihailit.

Ja taivahalla revontulten vyöhyt Kun silmiis talvi-illoin lieskasi, Tai toisekseen kun turhaan keskusyöhyt Se päivän laskemista vartosi;

Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa Ei sortunut, vaan kesti taistellen, Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa Kai nuori rintas kuohui aaltoillen!

Ja tunne syttyy pyhän innostuksen, Maan eestä tään sä tahdot toimimaan, Pois poistat esteet, murrat vastustuksen, Työ-alas löydät, riennät Aasiaan.

Ja vaikka viuhuu viimat pohjoisesta, Ja vaikka telmää tundran tuiskusäät, Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta Ja tietehelle uskolliseks jäät.

Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon Ja muinaisuuttamme sä valaiset, Luot täten kansallemme elin-ehdon Ja täten seestät päivät vastaiset.

— Et suurin äänin suurisuisten lailla Sä ilmi tunteitasi huutanut; Sen tehkööt toiset, pontta hengen vailla, Sun elos vakaa työ on kruunannut.

Ja työhön maan ja kansan eestä koitit Sä nuorukaisiakin innostaa, Ja työllä itse laakerit sä voitit Ja työ se voimas vihdoin lannistaa.

Erotti varhain sun jo tuoni meistä, Vei kesken viljan korjuun aljetun — Ei sentään silmä tummu kyyneleistä, Kun jalon toimintasi muistaa sun.

Ei itkemist' oo sankarmuistojamme, Ne meitä työhön aina kehoittaa — Ja työllä parhain kunnioitustamme Myös voimme Castrenille osoittaa.

HERÄTYKSEKSI!

Mä laulan vapaudesta minäkin Ja taistelua pilviin ylistän, On työssä elämämme tarkoitus Ja taistelu on ehto elämän.

Mä tahdon kuulla ääntä torvien, Mä tahdon nähdä kalpain kalskuvan, Mä tahdon verta saada suonihin Ja innon tulta nuoren rintahan.

Siis ylös, nuoret, toivo kansan, maan, Sä näytä, nimes että ansaitset! Miks veltoksi ja kuhnuriksi käyt Vai kilvoitustako sä peljännet?

Ol' aika kerran, jolloin tarvittiin Sun voimas tanterella hurmehen Ja jolloin kunnialla mainittiin Ken kansaa päättömäks sai parhaiten.

On aika muuttunut, myös vaatimus: Nyt urheuttas siinä tarvittais, Ett' taisteluun käyt kanssa itses nyt, Lyöt harhaluulot maahan kalvallais.

Sun kalpas järki terve olkohon, Mi etuluulot murtaa, tuullottaa, Ja empimättä tieltäs kaikki lyö, Mi hengen vapauttasi vastustaa!

Siis ylös nuoret, toivo kansan, maan, Käy taisteluun sä kanssa sortajas, Miks veltoksi ja kuhnuriks sä käyt, Mi lannistaa sun vanhaa intoas?

Vapauden aate eikö voimaa suo Ja liehdo tulta tunne totuuden, Pyhintä omaisuuttas kahlittaa Kun kylmin tuntein annat ihmisten?

KANSAN LAPSI.

Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut, Olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut, Olen nähnynnä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän. Olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.

Oli paikkaset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet, Ja maidonlaisina kasvoin ei hipiöt kuultaneet — Ei ollut ne ruusut hienot, kuin peittivät poskipään, Vaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot kansan tään.

Sydänmailla on elämä kurja ja kurja on kansa myös, Se nääntyvi näljissänsä ja horjuvi hengen yöss', Sydänmailla on halla käynyt ja tuhonnut toivot pois, Sydänmailla nyt pettua syödään ja leipeä tarvis ois!

Niin, pettua syö tää kansa, hikipäisenä raataa vaan, Tuho suurempi sentään uhkaa: verot kuinka ne maksetaan? Ei rahoja näy, ei kuulu, pian saapuu jo kruununmies, Myö konnut ja irtaimiston, maat mannutkin kenties.

Ja niin on mennyttä kaikki, mitä tehnyt ja toivonut on, On mennyttä vuosien vaivat, kotikulta kun mennyt on, Pois maailmaan akanoina lapsjoukkokin viskautuu, Joku huutaa rahasta yhden tai ruodillen joku muu.

Sydänmailla on elämä kurja ja raskas taakkakin, Mut raskaampi elämä mieron ja kulkijan sauvakin, Koti on koti sentään aina, jos köyhäkin kuinka lie, Ja armas on synnyinpaikka ja pystyä orvon tie.

Jos taikuri tenhova oisin, joka kummia tehdä vois, Pian niemet ja lahdenpohjat ne peltona, puistona ois, Vaan tuota en taitoa saanut, vähävoimainen olen myös, Sen ymmärrän minä sentään: sun onnesi, kansa, on — työs!

MIELEISENI MIES.

Into työhön, kunto siihen, Luja tahto, sydän suora, Avo silmä, vapa aate, Lempi kansaan, isänmaahan — Semmoiseksi soisin miehen mielen, Kieleksensä vielä suomenkielen.

INNOTTA NUORUUS, PÄIV' ON AURINGOTTA.

Te nauratten kun nuori innostuupi, Tuo raukka oikein sääliksenne käy — Kun neuvotten te häntä armossanne, Hän tuota arvostaa ei voivan näy.

On joukossanne kyllä niitä myöskin, Kuin toivoo, innostua kerran tais, Niin, rohkeasti sykki silloin rinta — Mut siitä muistuttaa ei ehkä sais.

Ei liene mieleen, että ajat vanhat Viel' haudastansa jälleen kutsutaan — Ja rinnassanne ehkä sentään tuntuu Kuin outo kaiho sais jo nousemaan.

Se ol'han sentään henkes kulta-aika, Kun paljo toivoo vielä uskalsit, Kun elämältä aatetta sä vaadit, Vaikk' leivän kannikkaan sen uhrasit.

Sä tiedät kyllä: nuoruus, into, toivo On iät kaiket yhteen kuuluneet, Ja nuorten into, lämpö, toivo, rakkaus On edistyksen hyödyks toimineet.

Siks ällös pilkkaa, ällös surkutellos, Ja armos säästä paikkaan parempaan, Innotta nuoruus, päiv' on auringotta, Vuos kevähättä, elon varjo vaan.

Ja vaikka veisais äijät, ämmät kaikki Tyyneyden virttä, nuor', sun korvihin Ja vaikka houkuttaiskin tuossa tyyni lahti, Sä voita velttous, laske laineihin.

Jos tyyniperään kerran maihin maadut, Sä siihen uuvut, jäntees veltostuu. Vaan sinä vastaisuuden varma toivo, Sä muista: jalot vain ne innostuu!

GLADSTONELLE.

Kun suurivaltain sorto taas enemmän alaa voittaa, Ja saksalaistaa Elsassin kun Bismarck ukko koittaa, Kun pienten kansain vastaisuus niin synkeältä näyttää, Sun äänes sulo-toivehin sydämmet silloin täyttää.

»Ei kansa luotu sortamaan, jos voimakkaammaks varttui, Se suojaks toisten luotihin ja rauhan tuojaks karttui, On aika meidän karkoittaa jo nyrkkivalta raaka, Ja tehtäväänsä asettaa jo herkkä oikeen vaaka!»

Näin julki lausut kansalles ja muistuttelet aina, Ett' häpeäksi Englannin i'es Iiriläistä painaa; On aina muille Albion se pelastuksen tuonut, Mut sentään toista veljeään kuin orjaa sortaa suonut.

»Nyt veljeskansa kohotkoon ja rinnallamme käyköön, Ja lakiensa turvassa vapaasti kehittäyköön, Näin Iiriläiset Englantiin sidomme lempeydellä, Niin lujempaan se liittyykin kuin sorron sitehellä».

Oi, jospa vanha Albion sun ääntäs kuunteleisi, Jos edes polvi nouseva sun aattees eespäin veisi! Sä kunnon vanhus valkopää, sä näytät nuoremmille: Tuo tie se viepi onnehen, käy, nuori polvi, sille!

Vapaushan kansan kasvattaa, sen kyvyt kypsyttääpi, Mut sorto mielen sorretun vihalla myrkyttääpi, Jos valtahas se antaukin, sen tekee uhkamielin, Jos nöyrtyneensä sanookin, sen sanoo valhekielin.

Mut säännöksillä oikeuden jos kansan toiseen liittää, Niin voimakkaamman suojasta se vilpitönnä kiittää — Sen sinä, Gladstone, oivalsit ja käytäntöön sen vaadit, Näin »magna charta'n» peruksen sä Irlannille laadit.

Ken jätti moiset aartehet jälkeensä maailmalle, Sen muisto konsaan murene ei ajan virran alle — Vaan valon aika vastainen tuon kiitoksella kostaa Ja kiitoksensa merkiksi se muistopatsaan nostaa.

Sen patsaan kerran nostakoot kaikk' pienet kansat sulle, Ei raskas lie se haudallas, se onhan siunatulle! Se patsas sitten kertokoon: jo poistui sorron taika Ja valon tieltä väistymään sai nyrkkivallan aika.