IVALLISIA.

ELÄMÄN KOKEMUSTA.

Olin lapsi, leikin ja nautitsin, Ilomielin hyppelin, hymyilin Oli outoa murhe musta. Sydän puhdas, raitis ja vilpoinen Löi rinnassa tervehen lapsoisen, Löi tulta ja innostusta.

Meni lapsen päivyet onnekkaat. Tuli nuoruusaikani toivekkaat, Kyti rintahan haaveiluita. Tuli entinen elpyi, kiihkeni vain, Yli-ympäri näin minä unelmissain Ihanteita ja seikkailuita.

Nous mieleni vastahan sorrantaa, Nous vastahan köyhäin poljentaa, Nous vastahan röyhkeyttä. Vapautta ma vaadin ja intoilin, Valon, ilman tarvetta rintoihin Koin kansahan saada ja syttää.

Ja kun kansani kalliin puutteeseen Nään nääntyvän, kuolevan kurjuuteen, Tämä aate mun mieleni voittaa: »Oi eipähän muuta nyt tarvittais Kuin rikkahan tiedoksi puutteet sais — Kai kilvan ne auttaa koittaa!»

Näin kummia toivoin, haaveksin, Näin hupsun tuumia hourailin, Parinkymmenen vanhana vasta. Ei tuntemus viel' tosi-maailman, Ja elämän taistelun raivoisan Mua kieltänyt haaveksimasta.

Ikä jatkui, vanhenin, viisastuin, Elon taistelun touhussa karkastuin, Sydän kylmeni kurjuudelle. Kun lämpöä tarjoo, kylmää saa, Kun koettavi kansaa innostaa, Sun nauravat nuoruudelle.

Jos kunnioitusta sä tahtonet siis, — Mä moisten kunnioituksesta viis! Ole hiljaa, hiiskahtamatta. Vaan syyhyiskö kielesi sittenkin, Niin näin sinä nuorille huudakkin Ja ärjäse arvelematta:

»Mitä hullua, nuoriso, ryntäilet, Mitä riehut, leimuat, intoilet, Mitä haaveesi aikaan saapi? Ihantees: vapaus, samanvertaisuus, Sekä joutava muu joku aate uus Muka taistella kannattaapi!

Käy kirkko jo heikoksi hermoiltaan, Ei valtio suo, ett' huudellaan, Pian tukkivat suun, tukahuttaat. Mut kiltti jos oot, käyt kirkossa ain', Ja kiitosvirsiä veisaat vain, Niin leipähän sun vakauttaat.

Ota vaari sä neuvosta vanhempas, Joka myöskin hourasin hourettas Ihanteista ja haaveiluista. Ihanteet ovat laihat. Ne kuivettuu, Ajan vieressä jää vain paljas luu — Ei kannata riehua luista!»

VALTION SYÖTTILÄÄLLE.

Huoleti halveksu vain mua valtion syöttiläs korska — Valtio työlleni mun eihän se leimaansa lyö — Istu sä herkuillas, lue arvonjärjestys-listaa, Josta sä turhaan mun arvoa etsinyt liet. Katsele Kalenterias, lue ulkoa palkkaussäännöt, Aika sun harmentaa, ikähän ansio on. Aika kun täytetty on, saa onnesi kukkuran kauniin, Kuuliaisuutesi sun »tähdellä» tunnustetaan. Oppia oivaa myös sinä selvähän kaikille saarnaat: Purjetuulehen on helppoa höllöttää.

MIES KUIN MUUTKIN.

On Olli mies kuin muutkin hän; Syö kolme kertaa päivähän, Ja kerran vain on päissään. Hän oikein siinä tekeekin, Kun täyttää joskus päänsäkin — Pää näetten tyhjä muuten aina ois, Jos täytettä hän vatsalleen vain sois.

ERÄÄLLE KIRJAILIJALLE.

Sä väität, ett'et ymmärtää sä voi, Miks ystäväs sun kirjaas kieltää koittaa, Et tahdo myöntää, että vahingoittaa Se moraalillaan kärpäistäkään voi.

Vaan ystäväs on sentään oikeassa, Kun kirjas julkaisua estää koittaa: Sisällys onhan hiukan tarttuvaista, Näät tyhmyys, peijakas, se vahingoittaa.

»KALLIHIN KANSAN VUOKSI!»

Tuoll' istuvi uuttera tiedemies, Hän viisauksia niin paljon ties, Ett' kansoa tyhmää nauroi vaan — Mut lausuis julki hän aatteitaan Ei »kallihin kansan vuoksi!»

Ja pappikin paljo hän saarnailee Ja itseksensä hän kummailee, Mitä kaikkea ihmiset uskoo nuo — Mut aatteitaan ei ilmi hän tuo Tuon »kallihin kansan vuoksi!»

Myös hallitus kyllä se myöntää voi, Moni määräys hullulta tänään soi, Moni ammoin joutanut oisi jo pois Mut kuinka sen sentään tehdä vois Tuon »kallihin kansan vuoksi!»

Ja kansakin joskus se valveutuu, Kun ulkoa uutiset tunkeutuu, Se vaatii tietoa, vapautta, Mut tuotahan tohdita kuunnella Ei—»kallihin kansan vuoksi!»

Jos kilpikonniksi käymmekin näin, Niin konttaahan konnakin eteenpäin! Ja aika jos jättää ja kansat muut, Me tukimme tyynenä kaikkein suut Tuon »kallihin kansan vuoksi!»

Jos vapaammin joku kirjoittais, Ei kustantajaa hän varmaan sais, Ken auttaa tuota hän tohtiskaan Pian oisivat kaikki jo niskassaan Tuon »kallihin kansan vuoksi!»

Siis jos sulla vapaampi aate lie, Se syömmesi soppeen piiloon vie, Ett'ei sitä kansasi vainuis vaan Ja häiriy vanhassa rauhassaan. Sst! »kallihin kansan vuoksi!»

»KUNNON MIES».

Kun teet sä niin kuin käsketään, Kun syöt sä, mitä syötetään, Niin olet kunnon mies.

Kun uskot, mitä saarnataan, Et pyrji koskaan vapaampaan, Niin olet kunnon mies.

Kun pidät paikkas, jonka sait, Ja vanhat aatteet, tavat, lait, Niin olet kunnon mies.

Kun katsot miehiin johtaviin Kuin kansa katsoo jumaliin, Niin olet kunnon mies.

Kun kaikillen sä rauhan suot, Ja vastustuumat vatsaas juot, Niin olet kunnon mies.

Kun silmät, korvat ummistat, Ja omantuntos laajennat, Voit olla kunnon mies.

Jos järki, tunne poljetaan, El' hiisku koskaan sanaakaan, Niin olet kunnon mies.

Lyö rintoihis ja lausu näin: »Kun teen mä virkatehtäväin, Niin olen kunnon mies!»

Ja sua kiittää isänmaa, Ja haudalleskin kirjoittaa: »Täss' lepää kunnon mies!

Hän täytti miehen tehtävän, Hän näytti meille selvähän, Kuin elää kunnon mies.

Hän muille aina rauhan soi, Ja leipätiensä varman loi, Tee niin, oot kunnon mies!»

BULEVARDI-KAHVILASSA.

Olit kerran lapsena sinäkin Ijältäs sekä aatteiltas, Sun rintasi reippain lyönnein löi, Punat hohteli poskillas.

Ja nuoruusinto se silloin myös Sun silmässä tuikahti Ja onnentaivona vastaisuus Toiveissasi kangasti.

Nämä aikoja olivat autuuden, Lyhyt sentään onni on maan: Meni vuosia kymmenkunnan vain, Kun tuossa jo vanhetaan.

Nyt tykkivi tyynnä sun valtimos, On mielesi innoton, Mies mielevä olet sä mukamas nyt, Kun olet sä—kunnoton!

Et tyydy sä suotuhun kohtaloon Et rauhaa missään saa, Muka turhia myös ovat taistelut, Työ, tietehet joutavaa.

Etseissäsi hetkisen hauskuutta Luo vahtovan viinin käyt, Tuo viini se vielä sun virkistää, Taas nuoremmalta sä näyt.

Elon nestettä etelä Ranskanmaa Näät kylläksi kypsyttää Ja hetkisen lempeen ja nautintoon Ilo-impyset yllyttää.

Punat nousevat taas sinun poskilles, Lyö valtimo virkumpaan, Ja nuorelta kyllä sä näytät taas — Mut yöllisen hetken vaan!

Paris 1/4 1890.

MAHTAVA MIES.

Ja äärehen pöydän hän istahtaa Ja kirjahan uuteen tarttuu — Nimilehteä ensiksi katsahtaa: Kovin kirjailijoita jo karttuu! Ken vain saa lausehet jäljekkään, Kirjailija on muka mielestään.

Pari lehteä sitten hän silmäilee, Niin otsa jo ryppyyn laski: Realistina tietysti kirjailee Myös tääkin, Antero Kaski — Ja elämän törkeys ja uskottuus Kas siinähän on tuo kirjallisuus!

Pari lehteä keskeltä kirjan taas Ja vihdoin viimeinen lehti — Niin kriitikko kirjaasi, tahdontaas Niin tutuks jo tulla ehti, Jotta tahtosi tiesi jo tarkempaan Kuin itse tiedät sä koskonkaan!

Ja pöytänsä äärehen nojaumaan Tuo mahtava mies nyt käypi, Vaan hetken miettivi tuomiotaan, Pian hälle se selvittäypi; Kynänvartehen tarttuvi peljätty mies Ja huomenna lehti jo kertoa ties:

»Kuin sieniä jälkehen sateen nyt Vain syntyvi kirjailijoita Ja siksi on kriitikon täytynyt Kurituksella kohdella noita; Myös Antero Kaskelle parhain ois, Jos kirjailuhommansa jättäis pois.

Ei kannata ryhtyä punnitsemaan Tämän neuvomme syitä muita, Sen lausumme vain hänen kirjastaan: Se myöskin on kirjoja nuita, Joiss' uskottuus vain vallitsee Ja kallista kansaamme villitsee.

Ja kansa se vain muka sorrettu on Ja sortajat on muka—rikkaat, Tätä virttähän soineet nuoret on Kynäniekkamme toivehikkaat — Nyt annamme neuvon semmoisen, Ett' ois tämä moisia viimeinen».

Tään arvostelun tuo mahtava mies Hän uudesta kirjasta antaa Ja työstään suuresta, senhän ties, Hän lehdeltä palkat kantaa. Rovon kansallensa on uhrannut: Jalon työtä on maksusta haukkunut!