MIETELMIÄ.

SURUTONNA SUOLLA SORSA.

Surutonna suolla sorsa, Kaihotonna rannan kaisla, Murehetta marja mäellä, Tahratonna taivon tähti — Minä yksin ihmislapsi, Minä mustan murheellisna, Mulla aattehet apeat, Mielikaihot karvahimmat.

Itkemättä ilman impi, Päivän paiste pääskysillä, Kesä kedon kukkasilla, Huoletonna pellon perho — Minä yökkö yöllä itken, Huudan huuhkaja surusta; Miksi yökkö itkenenkin Miksi huuhkaja huhatan?

Mitä itken, en mä tiedä, Mut on mieleni muretta, Sydän syttä synkeämpi — Itkenenkö ihmisyyttä, Ihmiselon ontevuutta, Kun en tiedä tarkoitusta Koko maailman menolla.

Vaiko itken itseäni, Kohtaloni kolkkoutta, Ett'en ole kentän kukka Taikka kaisla kotirannan, Kun en kurja kumminkana Oloihini onnen tyydy, Mutta turhia uneksin.

Oisin ehkä niinkuin tuossa Kumppalini kunnokkaampi, Joll'ei lahjoilta parempi: Käypi tietä tarvottua, Syöpi ennen syötettyä, Hän on kullan kiltti lapsi, Työhöns itse tyytyväinen.

Miks en liene moisten lainen, Nuo on mieleen mahtimiesten, Ikiriemuks isänmaalle, Miksi kylvit, kaiken luoja, Kylvit sy'ämmehen säkenen, Tuota tulta kalvavaista, Jok' on kohtalon kirous?

Miksi annoit hengen hellän, Vapautta vaativaisen, Miksi turhat tiedot, taidot, Miksi joutavat unelmat? Oisit antanut avuja Täällä tärkeämpiäkin: Mielen maltin, kovan luonnon, Vanhan mielen, valhekielen.

MUN VUODENAIKANI EI OLE SYYS.

Sä ehtootaivoa ihailet, Sen ruskoa, kultaisuutta, Ja kylläykään sinä tuohon et, On aina se sulle — uutta.

Ja lempi-aikasi sun on syys, Min vuoksi, en sitä tiedä. Ja hauskin, väität, on menneisyys, Et nykyisyyttä sä siedä.

Tuon muinaisaikasi ehtoisan Kuvituksesi voimalla kultaat Ja aatteet tään nykymaailman Vain hautahan kylmään multaat.

Trubaduurein lauluja laulellen Unelmissas näät ritareita, Elät seurassa henkien menneiden, Jumalaskin lie joku — seita.

Tää aik' ei mun ole aikani myös, On velttoa, voimattuutta, Mutta tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss' Ne tietävät aamua uutta.

Mua miellytä ei tää nykyisyys Eik' muinais-aikojen taika, Mun vuodenaikani ei ole syys, Vaan tou'on ja toivojen aika.

Kevät raitis vuodenaikani on, Vain sillä on voimaa luoda, Säde yksin nousevan auringon Voi huomenen uuden tuoda.

Siks nykyisyys sua siedän vaan, Ett' toivon toukoa' sulta, Mut koito en nää sun toukoakaan, Mun peittävi silloin multa.

Paris 20/3 1890.

TIEN HA'USSA.

Kun kiivahimmin mulla sydän löi, Kun tulisimmin silmät säkenöi, Kun povi paisui, veret kuohahti, Jos vaarat, taistot mieleen juohahti,

Niin nuoruus-aatteistani ihastuin, Parannuspuuhistani tulistuin: Noin, noin mä tehdä sitten tahtoisin, Kun vain nyt varttuisin ja vahvoisin!

Mä syöstä päätin ulos maailmaan Ja tälle näyttää, kuinka taistellaan: Jos ihmishenkee voidaan kahlittaa. Nuo kahleet täytyy voida pirstoittaa.

Noin ihanteita väikkyi edessäin, Mä toisen toistaan kauniimpana näin. — Niin syöksyin uhkamielin elämään: Totuuden jälkeen kaikk' nyt käännetään.

En, raukka, tuntenut mä maailmaa, — Se varsan tuittupäänkin taltuttaa — En päässyt vielä e'es mä alkuhun, Kun suitsin syöstiinkin jo pilttuhun.

Mä ryntään uudelleen, se turha on: Oon taltuttajan' suhteen voimaton. Sen huomattua inton' laimistuu — Jo arvellaan: hän vihdoin viisastuu!

Pois turhan heitänkin mä ryntäilyn, Mun valtaa toivottomuus epäilyn. Mut sentään: ihanteist' jos epäilen, Niin halvaks orjaks maadun ainehen!

Ja sen mä tein. Näin uudet aatteet nuo Vain unelmoiksi, joita nuoruus tuo, Näin tuhannet, ett' ennen mua on Tuon saman kärsineet jo tappion.

Näin mieli sotainen saa painoksiin — Mä jouduin tilaan niinkuin tainnoksiin. Mä teen kuin muutkin, elän, olen vain, Kuin kone käyn ja pelkään aatteitain.

Mut vitkaan niinkuin valkee päivän koi Mä toinnun taas; kuin uness' ääni soi: Sun sanas suuret noinko raukeovat? Mä virkoon, virkoon, silmät aukeevat.

Mä ihanteitta kuinka olla voi voin? Jos voisinkin, niin onko oikein noin? Näin käynhän kaltaiseks mä eläimen, Ja sit' en saa, en tee: oon ihminen.

— Mut ihanteet nuo pilventakaiset? Ne karsit pois ja uudet muovailet, Rajoitat aattees itse elämään, Näin saat sä perustukses kestämään!

Janoova sielu tuohon tarrautuu, Vaan kohta miettimään taas harhautuu: Mä vanhan heitin, tiedoss' uus on tie, Mut haarateit' kun kaikkialle vie?

Berliinissä 25/10 1889.

PÄIVÄN LASKIESSA.

Nään taakseni taantuvan taantumistaan Ajan lapsuus-onnen ja uskon, Ja menneisyyteni taivaalla vaan Nään kultasen kaunihin ruskon.

Olin onnellinen kun luojassani Näin taaton mä hellän ja rakkaan: Hänen suojassaan kun lienen mä vain, Heti vaikerruksista lakkaan.

Vaan nyt on lapsi jo viisastunut, Tuon unelman maailma vienyt, Ihannett' en usvaksi arvannut, En luojaani luonnoksi tiennyt.

Nyt etseissä taattoa taivaista — Kuten tein minä ennen lassa — Hetikohta on kohtalo vaivaista Mua ilkkuen pilkkaamassa.

Ja turhaan lempeetä silmääs sun Nyt etsivi huokaava henki, Ijäisyyden mustaksi kuiluks kun On tiede jo muuttanut senki.

Voi kuinka se sentään raskast' on Ero tehdä kaikesta siitä, Mikä lassa on onnemme talveton — Ja kun kenkään tuosta ei kiitä.

Omatunto mun sentään palkitsee Ja siinäpä kyllin on mulle, Vaikka maailma tuhma mun tuomitsee, Kaikk' uhraan, totuus, mä sulle!

EN TEITÄSI KULJE.

Mua moitit mielelläs sinä siitä, Ett' puuttuvi vakaumuksia multa; Mies vain muka on, ken tietävi tiensä, Ei poikkea väylältä viitoitetulta.

Tuon moittehen kestän. En teitäsi kulje, En jäätyä tahdo mä keväällä varhain. Vesan pystyksi puuksi jos tahtovi saattaa, Ovat päivä ja vapaus sen mestari parhain.

Harhailkohon henkeni, etsivä löytää; On mutkikas tie, joka tietohon johtaa. Vain epäily eespäin aattehen saattaa, Sen johdolla vihdoin totuuden kohtaa.

Ken kaavahan kylmäyi nuorena vallan Ja kerskaten kiittävi vakaumustaan, Sen yksilön nielevi joukkion virta, Vie itsettömyytehen, hautahan mustaan.

Vaan huolekas henki se seulovi vanhan Ja pohtevi puhtaaks korjatun touvon; Nisut taltehen saattaa ja poistavi kalseet Elon turvaten vaaroilta talven ouvon.

Kehityksessä paljo ei merkitse kansa, Siis pieni on, yksilö, merkitys sunkin; Vaan erikoisuutensa hedelmät siihen On kypsinä tuotava sentään kunkin.

Suo henkesi etsiä, tutkia kaikki, Valo, totuus ohjeesi olkohon aina; Näin parhain käytetty sentään lienee Tuo henki, mi meissä on luonnolta laina.

Pariisissa, maaliskuussa 1890.

ULAPALLA.

I.

Ulapalla ollessa aavalla Se toive on sentään varma. Kun lasket aina sä yhtäänne, Niin löytyvi mannermaata — Mut aavassa aattehen piirissä Vain mannermaata en löydä mä Kuin kuolon ja haudan Ja ikuisuuden.

Itämerellä 20/6 1890.

II.

Ulapalla ollessa aavalla Perämieheen muu väki luottaa: Läpi usvan ja myrskyn johdattaa Hän rantahan purren varmaan, Vaan ruorissas, oi kaikkius, sun, Perämiest' ei keksi silmäni mun — Avaruudessa kiitää Tuul'ajona pursi.

Itämerellä 21/6 1890.

YLINNÄ KAIKEN VAPAUS!

Jumala, autuus, taivahat, Nuo ihmis-ihanteet Vain kuvitusko luonut lie Nää vanhat käsitteet?

Inehmok' epätoivossaan Nää uskakuvat loi, Ne näät kun hälle murheessaan Suloisen lohdun soi?

Ja kuollessako henkeni Myös hautaan lasketaan? Erooko kuollen äitikin Ijäksi lapsestaan?

Eloko toinen, autuas Vain tuuma turha lie Ja unhonk' yöhön ijäiseen Avattu hauta vie?

Vihollinenko epäilys Lie ihmisonnellen, Lie järki surma unelmain Ja loppu rauhallen?

Nää vaivaa mua miettehet, En niiltä rauhaa saa: Vaan kuinka estää aattehet Ja vapaus kuolettaa!

Ja onhan hengen vapaus Mun aarre armaisin, Niin kallis, että autuuden Mä siihen vaihtaisin.

Lie turhaa taivas, maailma, Ja ihmispuuhat nää, Lie turhaa toivot, taistelut, Lie turhaa kaikki tää.

Tuon kaiken vielä kestänen, Jos joskus itkenkin; Vaan vapauden jos vienette, Niin tehkää hautakin!

MÄ TAHDON TOIVOA.

Läpi pilvisen taivaan tähden nään, Se kirkkaana vastahan loistaa, Ja luonnossa tunnen jo tuulispään, Joka raskahan ilman poistaa.

Ja henkeni nuori se hengittää Tuot' ilmoa vastaisuuden Ja toivo se mieltäni jännittää Ja antavi innon uuden.

Olen toivoni jällehen saanut taas, En helpolla siitä mä luovu — — »Mut keskellä toivojen maailmaas Elä liiaksi niistä sä juovu!»

Jo tiedän tarkoituksesi sun, Sä miettivä ystävä kulta, Mut mun käy mieleni taisteluhun, Miss' tarvis on hengen tulta.

Ja vaikka mun toivehet pilviin sais, Mist' äkkiä kuiluhun syöstäis, Niin en minä sentähän neuvoistais En ainooseenkahan myöstäis.

Mä tahdon toivoa vapauden Viel' pääsevän varmaan voittoon, Mä tahdon toivoa valkeuden Viel' seestyvän täyteen koittoon.

Näät tuota jos en minä toivoiskaan, Niin murtuis henkeni ponsi, Kuin kuivunut puu minä oisin vaan, Mi syöntä on vailla ja onsi.

Siks vieläkin takaa pilvisen vyön Tuon tähtyen tunkevan uskon, Näin keskehen raskaan syksysen yön Luo toivoni huomenruskon.

Harz'in vuoristossa 20/8 1889.

POIS SANARIITA!

Nimiä vain on jumala ja luonto, Olemus yksi, eri silmin nähty. Ihmisten työt' on kirkko, dogmi, oppi, Ihmisten lailla harhateitä käypi — Ikuista vain on maailmoiden mahti, Ikuiset lait ja niiden vaarinotto.

Ken sääsi lait? Ken olevaisen tuotti? Maailmain ulkopuolellak' on mahti, Pysyykö siellä vaiko luomallansa Ijäksi yhtyi, siten luomans johtaa? Tuo. tietää mahdoton on ihmishengen, On mahdoton ja turh' on siitä riita.

Sanansa voimalla voi kirkko kyllä Tai ylivallan suuri virkamahti Tai filosoofi järki-ongelmoilla Todistaa oikeaksi jommankumman Mut tieto varma jokaiselta puuttuu.

Poveemme suotiin tunne, päähän järki, Molempain yhteys oikean on mitta, Se yksin ohjeenamme olkoon meillä: Sydämmen, järjen kaunis sopusointu.

Pois pakko ynnä määritelmäin valta, Ne keksi ihmishengen öinen puoli, Ne keksi vallanhimon viekas orja; Vapaalle mahdoton on pakkousko, Jalolle tarpeeton on dogmivalta.

Pois kurja kuona itse teräksestä, Pois rikkaruoho itse vehnän tieltä, Pois sanariita, ulkokuoren kiista, Ett' vihdoin ytimeen on auki väylä.

Pois vakaan hengen tieltä ahdas aita, Ja vakaumuksen vapaudelle valta, Sitokoon siteet alhaisia hengen, Ylevä henki kahleita ei siedä!

MI ORJUUTTA, SE KURJUUTTA.

Mi orjuutta, Se kurjuutta; Mi sortoa, Se valhetta, Mut mikä meill' on vapautta, On totuutta, on rakkautta.

Mi lämpöä, Se henkeä; Mi taistoa, Se eloa, — Vapauden auringossa vaan, Saa ihmishenki kukkimaan!

LUONNON IHAILUA.

Etsiköhöt hienot herrat. Kaunottaret kaupungin Nautintoa taiteellista Maisemista maalarin.

Minä ennen empimättä Lähden luonnon helmahan, Tutkin luonnon luomistöitä, Etsin sieltä ihanan.

Koitan kuulla kussa sykkii Luonnon sydän lämpimin, Kuss' on tunne tulvillansa, Kussa taide tuorehin.

Laulan sitten maailmalle Mitä siellä kuulin, näin, Mikä siellä herttaisimmin Heijastuu mun mielessäin.

Siellä paistaa luojan päivä, Tuores metsä tuoksuaa, Kukat kukkii kumpuella, Puro pieni pulppuaa.

Siellä kuulen kosken pauhun, Siellä linnunlaulut myös, Siellä nään mä, ett' on luonto Sentään parhain taidemies!

1887.

PARANTUMATON.

Mitä huolin valtikasta, Mitä kunniasta. Mitä joukon suosiosta Taikka maailmasta? — Mikä on mun elon määrä, Oikeako vaiko väärä Tietoni on elämästä — Tästä, tästä Totuuden mä tahtoisin.

Totuuden mä lassa kyllä Omaavani luulin; Luulin sitä luojan laiksi, Mitä muilta kuulin: Elo näytti huokealta, Varmalta ja valoisalta Loisti vasten vastaisuutta Mutta, mutta Syömmeen syttyi epäilys.

Tuet vanhat maahan murtui, Kaikki varmuus raukes, Pohjatonna aatteen meri Allani mun aukes. Kaikki suistui, minä yksin Seisoin vielä epäilyksin Tuijotellen ulapalle Aukealle, Kuss' on kaikki häilyvää.

Luulen maata häämöttävän Vasten päivää tuolla, Ko'etan päästä sinne, jotta Saisin siellä kuolla; Vaan kun saavun lähemmäksi, Huomaan nä'yn mä pettäväksi — Taas on kaikki häilyvätä, Hyllyvätä, Turhaan etsin rantamaa.

Halu vain on sielussani, Halu kaikki viepä Tiedon, toden, ikuisuuden — — Mutta toden tiepä Onkin kummallisin siitä, Ett'ei mitkään voimat riitä Käydä päähän saakka: Elon taakka Murtaa ennen ihmisen.

Toinen seikka tuolla tiellä Eksyttääpi meitä: Kaikkialta kahtahalle Lähtee haarateitä; Käyvinään on kohti määrää, Käykin harhatietä väärää; Palaa siihen, lähdit mistä, Entisistä Etsi totuuden sä tie.

Tätä tehnyt oon ja tehnen Kaiken ikäkullan, Kunnes vievät heikkopäissä Alle mustan mullan, Vievät sinne surkutellen, Surkutellen, säälitellen, Ett'ei saanut ijässänsä Järkeänsä — Etsi hourettansa vaan.

EPÄILYKSELLE.

Totta kyllä, tullesasi Paljo riitaa tänne toit, Mutta silloin vilkkautta Elämäämme myöskin loit.

Sua kiittää tieto, taito, Sua kiittää sivistys, Sua yksin ihmishengen Koko suuri edistys!

Sua kiittää kaikki, kaikki, Sua totuus, vapaus — Mutta kirkon, yksivallan Vaan oot pelko, kauhistus!

YKSIN OLLESSA.

Maailman touhussa tuolla Kun tuonoin kävelin, Niin itseänipä, raukka, Minä oikein häpesin.

Se vakaa katse, mä jonka Loin ennen elämään, Ihan ivaksi ilkamoitui, Sai odan kärjekkään.

Pyörteessähän narrimaisten Myös itse narriks saa, Ja ulkonainen kuori Sydämmet kuolettaa.

Se vakavuus, joka ennen Eheyttä mieleen loi, Nyt hajosi pois sekä särkyi Ja toivottuutta toi.

Ja rintani, joka se tuonoin Niin lämpimästi löi, Kun köyhän mä vain lie nähnyt, Joka pettuleipää söi.

Nuo tunteet hennot ja hellät Sai siellä tylsymään, Kun elämä pintapuoli Yhä kylvävi myrkkyään.

Vakaumus, henki hieno Ja aatteet kalleimmat, Ne pilkan esineiksi Useinhan joutuivat.

Nuo tuntehet nyt jälleen Jos valtaan saada vois, Tuon ivan jos ilkamoivan Sais juuriltansa pois!

1889.