TOINEN LUKU.

Yö.

(Jatkoa.)

I.

Hän kulki Jumalanilmestyksenkadun päästä päähän ja tuli mäen rinteelle. Loka ulottui nilkkoihin. Hänen eteensä avautui leveä, sumuinen aukea, — se oli joki. Talot vaihtuivat täällä hökkeleiksi, kadut hukkuivat epäsäännöllisten kujasten paljouteen. — Nikolai Vsevolodovitš koetti kauan seurata lauta-aitojen viertä joen rantaa pitkin ja ja kulki suunnasta varmana, vaikka tuskin lienee sitä paljoakaan ajatellut. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan muualla, ja hämmästyneenä hän havahtui syvistä mietteistään vasta silloin, kun äkkäsi olevansa jo keskellä pitkää, lokaista proomusiltaamme. Ei ainoatakaan elävätä sielua näkynyt olevan liikkeellä, niin että tuntui melkein oudolta, kun äkkiä aivan hänen kyynärvartensa viereltä kajahti tuttavallisen kohtelias, muuten sangen miellyttävä ääni, tuommoinen makeilevan korosteleva, jolla tavallisesti keikailevat meidän liikasivistyneet pikkuporvarimme sekä nuoret kiharapäiset Gostinnyi Dvorin kauppa-apulaiset.

— Ettekö, armollinen herra, suvaitsisi ulottaa sateensuojaanne meidän molempien yhteiseksi suojaksi?

Ja samassa joku olento todellakin pyrki tai ainakin oli pyrkivinään hänen sateensuojansa alle. Kulkuri käveli aivan hänen rinnallaan, niin lähellä, että he kulkivat »tuntumassa», kuten sotapoikiemme on tapana sanoa. Hiljentäen askeliaan Nikolai Vsevolodovitš kumartui tarkastamaan seuraajaansa, sikäli kuin se pimeässä oli mahdollista. Mies oli pienehkö, ja näöltään hän muistutti renttuilevaa pikkuporvaripahaista. Hän oli ohuissa ja huonoissa pukimissa. Pörröistä, kiharaista päätä peitti märkä verkalakki, jonka lippa oli puoleksi irtautunut. Mies oli lujarakenteinen, tummaverinen, laihahko, silmät suuret, välttämättä mustat, hyvin kiiluvat, keltaiselle välähtelevät kuten mustalaisilla. Pimeässäkin sen saattoi aavistaa. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen korvilla, eikä hän ollut vähääkään juovuksissa.

— Tunnetko minut? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš.

— Herra Stavrogin, Nikolai Vsevolodovitš. Tuskin masina ehti pysähtyä, kun ne jo minulle viime sunnuntaina osoittelemaan, että tuossa se nyt muka on. On kuultu sitäpaitsi teistä jo ennenkin koko paljon.

— Pjotr Stepanovitšiltako? — Sinä… sinäkö olet pakkotyövanki Fedjka?

— Kastettiin minut Fjodor Fjodorinpojaksi. Vieläpä tänä päivänäkin asustaa yhä näillä seuduin lihallinen synnyttäjäni, jumalinen eukko, joka jo maata kohti nuokkuu ja rukoilee yötä päivää puolestani Jumalaa; eipähän kuluta suotta vanhaneukonpäiviään joutilaana uuninpankolla maaten.

— Oletko karannut pakkotyövankilasta?

— Vaihdoin osani. Luovutin tässä kirkonkellot ja kullat, ja tuomittiin minut eliniäkseni pakkotöihin, mutta kävipä aika pitkäksi odotellessani rangaistusajan loppua.

— Mitä sinä täällä teet?

— Elänpähän päivästä toiseen. Viime viikolla kuoli tässä setänikin, joka istui täkäläisessä vankilassa vääränrahanteosta syytettynä. Hänenpä muistoaan on tässä tullut hieman vietettyä. Parikymmentä kiveä on heitetty koirien niskaan, — siinähän sitä onkin työtä ollut kerrakseen! Sitäpaitsi Pjotr Stepanovitš on luvannut hankkia minulle passin, niin että pääsee ympäri Rasejaamme[5] matkustelemaan, vaikkapa kauppiaana jos niin mieli tekee. Niin on luvannut, ja toivossa eletään. Ja sanovat vielä, Pjotr Stepanovitš nimittäin, että pappakulta on Englannin klubissa minut muka korttipelissä hävinnyt, ja että, — hän sanoo, — se on epäinhimillistä, peli sellainen. — Mutta te, herra, te annatte minulle varmasti kolme ruplaa, että pääsen lämpiämään, eikö totta?

— Olet siis vaaniskellut minua täällä. En pidä siitä. Kenen määräyksestä?

— Ei kenenkään, ei puhettakaan siitä, pelkästään sen vuoksi, että tunnen teidän ihmisrakkautenne, jonka muuten koko maailma tuntee. Meikäläisen ansiot tiedätte: milloin tulee tukku heiniä, milloin käy hanko kylkeen. Viime perjantaina ajoin itseeni piirasta kuin muinoin Martyn saippuata, enkä sen jälkeen syönyt seuraavana enkä sitä seuraavana päivänä, odotinpa vieläkin päivän lisää. Vettä on kyllä joessa kuinka paljon vain, mahassani ruutananpoikasia aivan kihisee… Niin että antaisitteko anteliaisuutenne sarven vuotaa. Tässä lähitienoilla aivan minua kuomaseni vartoelee, mutta ei ole hyvä hänen lähelleen ruplitta tulla.

—- Onko Pjotr Stepanovitš luvannut sinulle jotakin minun puolestani?

— Eipä nyt oikeastaan sitäkään, sanoipahan vain, että ehkäpä minusta teille saattaisi olla jotakin hyötyä, jos asia sikseen tulisi, mutta mistä oikeastaan olisi kysymys, sitä hän ei minulle selittänyt, — ei aivan tarkalleen ainakaan, sillä Pjotr Stepanovitš istuttaa minuun esimerkillistä kasakan kärsivällisyyttä eikä tunne minua kohtaan luottamusta minkään vertaa.

— Minkä vuoksi?

— Pjotr Stepanovitš on astroloomi ja tuntee kaikki Jumalan planeedit, mutta on sitä vain moittimisen sijaa hänessäkin. Puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, sillä paljon on teistä kuultu. Pjotr Stepanovitš on sellainen, mutta te, herra, ehkä te olettekin toisenlainen. Jos hän kerran päättää, että joku on — roisto, niin hän ei enää muuta tahdo hänestä tietääkään. Jos sanoo: hölmö, niin sen ihmisen ei muuta nimitystä häneltä enää tarvitse odottaakaan. Mutta kas, minäpä olenkin ehkä tiistaisin ja keskiviikkoisin hölmö, mutta torstaina olen ehkä jo häntä viisaampi. Hän tietää nyt, että minä suuresti kaipaan passia, — eihän meidän Rasejassamme tokumentitta pääse mihinkään, — ja senvuoksi hän nyt aattelee: sainpas hänen sielunsa vangikseni. Pjotr Stepanovitšin, sen sanon teille, herra, on helppoa elää maailmassa. Hän päättää, että ihminen on se tai se, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen. Sitäpaitsi hän on aika itara. Hänpä luulee, etten rohkenisi häiritä teitä omasta aloitteestani, puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, — jo neljä yötä olen odotellut teitä tällä samaisella sillalla ja vain näyttääkseni, että osaan sitä tässä ilman heidän apuansakin päästä omin askelin omalle tielleni. Jos tässä on kerran armoa pyytäminen, niin ennen minä sitä pyytämään saappaalta kuin saappaan varrelta.

— Mutta kuka sanoi sinulle, että kulkisin yöllä tätä siltaa?

— Jospa täytynee tunnustaa, sain sen tietää syrjästä. Kapteeni Lebjadkinhan se, kuten tiedätte, ei osaa pitää omana tietonaan paljoakaan. Niin että ne kolme ruplaa olisitte maksava minulle kolmesta päivästä ja kolmesta yöstä, jotka ikävissäni olen tässä käyskennellyt. Ja miten paljon siinä on vaatetta kastunut, siitä ei kannata edes puhua…

— Minun on mentävä vasemmalle, sinun — oikealle. Silta on kävelty loppuun. Kuulepas, Fjodor, tahdon, että ymmärrät minut oikein jo heti ensi sanasta. En anna sinulle kopeekkaakaan, älä tule enää näkyviini, ei sillalla eikä muuallakaan, en tarvitse sinua nyt enkä koskaan, ja jos et tottele, annan ottaa sinut kiinni ja ilmoitan poliisille. Mars!

— Mutta hyvästä seurasta edes jokin kopeekka!

Eikö ollut hauskempi kulkea yhdessä?

— Mene tiehesi!

— Mutta ettehän te kai osaa tietäkään? Täällä vasta on mutkia… voisin teitä opastaa, sillä tämä kaupunkihan on hajallaan… aivan kuin piru olisi sitä kantanut korissa ja kantaessaan hajalle täristänyt.

— Minä… köytän sinut! — Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häneen päin uhkaavana.

— Ehkä muutatte vielä mieltänne, herra! Vähällähän sitä vaivaista vahingoittaa!

— Lienet liian varma itsestäsi!

— Olen teistä varma, herra, itsestänipä en ole niinkään…

— En tarvitse sinua, kuulithan!

— Mutta minä tarvitsin teitä, herra, kas siinäpä se! Odotan teitä siksi, kunnes tulette takaisin. Olkoon menneeksi!

— Kunniasanallani: jos tapaan, köytän sinut.

— Sitten lienee jo parasta valmistaa naru. Onnea matkalle, herra. Tarjositte sentään vaivaiselle sateen suojan, ja pelkästään jo siitä olen teille elämäni loppuun kiitollinen.

Hän jäi jälkeen. Nikolai Vsevolodovitš tuli perille huolissaan. Tämä aivan kuin taivaasta tipahtanut mies oli täysin varma siitä, että hän oli muka välttämätön, ja liian röyhkeästi hän kiirehti myös siitä huomauttamaan. Yleensä häntä kohtaan ei oltu kovinkaan hienotunteisia. Mutta saattoihan olla, että kulkurin puhe ei ollut aivan perätön ja että hän tosiaankin vain omasta harrastuksestaan tarjosi apuansa, Pjotr Stepanovitšin tietämättä. Ja se oli sitäkin huvittavampaa.

II.

Talo, jonka luo Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, oli autiolla paikalla, lauta-aitojen välissä, ja näiden aitojen takana alkoivat laajat vihannesistutukset. Rakennus oli aivan sananmukaisesti kaupungin laidassa. Se oli puinen, äsken rakennettu, niin että seiniä ei vielä oltu ehditty edes höyläyttää. Sen erään ikkunan luukut oli tahallaan jätetty auki, ja ikkunalaudalla loisti kynttilä, jonka tarkoituksena nähtävästi oli olla majakkana odotetulle, myöhäiselle vieraalle. Kun Nikolai Vsevolodovitš oli päässyt niin lähelle, että hän oli vain noin kolmenkymmenen askelen päässä talosta, hän huomasi portailla seisovan pitkähkön mieshenkilön. Tämä oli varmaankin talon isäntä, joka kärsimättömästi odotellessaan vierasta oli lähtenyt häntä vastaan. Jo saattoi erottaa hänen äänensäkin, joka samalla oli arka ja kärsimätön:

— Tekö siellä? Tekö?

— Minä, — vastasi Nikolai Vsevolodovitš vasta sitten, kun oli jo portailla ja oli vetänyt kokoon sateensuojansa.

— Viimeinkin! — Kapteeni Lebjadkin tömisteli jalkojaan ja hätäili, hän se todella oli, ‒ olkaa hyvä, antakaa varjonne: Märkäpä on! Pingoitan sen tänne nurkkaan lattialle. Terve tuloa, terve tuloa!

Eteisestä oli ovi selkosen selällään huoneeseen jota valaisi kaksi kynttilää.

— Jos ette olisi luvannut niin varmasti tulla olisin jo lakannut odottamasta.

— Kello on neljännestä vailla yksi. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti kelloonsa astuessaan huoneeseen.

— Sitäpaitsi sataa, ja matka on niin hirvittävän pitkä… Kelloa ei minulla ole, ja ikkunoista näkee vain vihannespellot. Niin että väkisinkin sitä… jää ajastaan jäljelle. Mutta tätä en sano valittaakseni, sillä enhän uskalla, en uskalla, mutta kärsimättömyydessäni tulin sen sanoneeksi, epätietoisuudessani, joka on jo viikon minua kalvanut. Kunpa viimeinkin tämä… ratkeaisi.

— Mikä… ratkeaisi?

— Kunpa saisin tietää kohtaloni, Nikolai Vsevolodovitš. Olkaa hyvä.

Hän kumarsi osoittaen sohvaa pöydän ääressä.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti ympärilleen. Huone oli pikkuruikkuinen ja matala. Siinä olivat vain välttämättömimmät huonekalut: tuoleja ja puinen sohva, nekin aivan uudet, ilman päällystä ja ilman tyynyjä, kaksi lehmuksista pöytää, toinen sohvan luona liinalla katettu, toinen nurkassa. Siinä oli jotakin, jonka yli oli heitetty toinen liina. Ja muutenkin näytti siltä, että huoneen siisteyttä vastaan ei ollut mitään muistuttamista. Kapteeni Lebjadkin ei ollut kahdeksaan päivään ollut humalassa. Kasvot olivat pöhöttyneet ja kellertävät. Katse oli rauhaton, utelias ja epävarma. Liiankin selvästi saattoi huomata, että hän ei tietänyt oikein itsekään, missä äänilajissa hänen olisi ollut edullisinta alkaa keskustella.

— Kas tässä, — hän viittasi ympärilleen, — tässä elän kuten pyhimys. Raittiudessa, yksinäisyydessä ja köyhyydessä, — olen antanut nämä muinaisten ritarien kolme lupausta.

— Luuletteko muinaisten ritarien antaneen sellaisia lupauksia?

— Ehkäpä erehdyn! Voi, ei ole suotu minulle kehittymismahdollisuuksia! Kaikki on mennyttä. Uskotteko minua, Nikolai Vsevolodovitš, täällä vasta ensi kerran silmäni aukenivat, ja samassa jätin häpeälliset himoni. Ei ainoatakaan ryyppyä, ei tippaakaan! Minulla on nyt oma nurkkani, ja kuusi päivää olen nauttinut hyvästä omastatunnosta. Seinätkin pihkantuoksullaan muistuttavat luonnosta. Ja kuka olin ennen, mikä minä olin?

»Öisin — yömajatta —, päivin kieli lerpallansa».

lahjakkaan runoilijamme sanoja käyttääkseni. — Mutta — tehän olette aivan märkä. Ettekö haluaisi teetä?

— Olkaa rauhassa.

— Teekeitin on kiehunut jo kahdeksasta alkaen, mutta… sammui viimein, kuten kaikki tässä maailmassa. Sanotaan, että aurinkokin kerran sammuu… Mutta jos vain suvaitsette, niin kyllä sen saa vielä kiehumaan. Agafja on valveilla.

— Sanokaahan, onko Marja Timofejevna…

— Täällä, täällä hän on, — Lebjadkin kiirehti kuiskaamaan, — suvaitsetteko katsahtaa tänne! Hän osoitti viereistä huonetta, jonka ovi oli suljettu.

— Eikö hän nuku jo?

— Ei, ei, mitä ajattelettekaan? On koko illan teitä odotellut, ja heti kun kuuli teidän tulleen, alkoi koristeleida, — hän aikoi hymähtää leikkisästi, mutta tuli samassa äkkiä taas totiseksi.

— Millainen hän on ollut yleensä… viime aikoina? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš kulmien kurtistuessa.

— Yleensä? Tiedättehän sen itsekin, — hän teki säälivän! liikkeen kohauttaen olkapäitään. — Ja nyt hän… nyt hän istuu ja ennustelee korteista…

— Hyvä on… Myöhemmin sitten… Mutta ensin on saatava asia teidän kanssanne selväksi.

Nikolai Vsevolodovitš istuutui tuolille.

Kapteeni ei uskaltanut enää istuutua sohvalle, vaan otti myös istuimekseen tuolin ja pelokkaasti sekä odottelevana kumartui kuuntelemaan.

— Mitäs teillä on tuolla nurkassa liinan alla? — Nikolai Vsevolodovitš kysäisi äkkiä.

— Täälläkö? — Lebjadkin kääntyi myös sinnepäin. — Tämä on vain kaikki teidän anteliaisuutenne seurauksia. Ottaen huomioon, että nyt on tupaantulijaiset, pitkä matka ja luonnollinen väsymys… — kapteeni myhähteli tyytyväisenä, nousi paikaltaan ja varpaillaan lähestyi pöytää sekä kohotti samalla arvokkaasti ja varovaisesti nurkkapöydän yli heitettyä liinaa. Sen alla oli — katettu illallispöytä, liikkiötä, vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, pieni, vihreä karahvi sekä pitkä pullo Bordeaux’ta. Kaikki tämä oli siististi ja asiantuntemusta ilmaisevasti asetettu pöydälle, vieläpä erinomaisen hienosti.

—- Tekö nämä olette hankkinut?

— Minä. Jo eilen, ja tein parhaani osoittaakseni kunnioitustani… Marja Timofejevnahan, kuten tiedätte, on näistä asioista varsin välinpitämätön. Mutta tärkeintä on, että kaikki tämä tulee teiltä, on siis teidän omaanne, te siis olette täällä isäntä enkä minä, sillä minä olen vain kuten teidän tilanhoitajanne, sillä joka tapauksessa. Nikolai Vsevolodovitš, minun henkenihän on sentään vapaa. Ettehän tahdo riistää minulta tätä ainoata omaisuuttani! — hän lopetti liikutettuna.

— Hm. Istuisitte mieluummin.

Kii… ii… tän, kiitän ja olen riippumaton! — Hän istuutui. — Voi, Nikolai Vsevolodovitš, tänne sydämeen on karttunut niin paljon, etten enää tahtonut jaksaa teitä odottaa. Nyt te siis ratkaisette kohtaloni… samoin kuin tuon onnettomankin kohtalon… ja sitten… kuten ennen muinoin vuodatan teille kaiken, kuten neljä vuotta sitten. Silloin te suvaitsitte kuunnella minua, luitte runojani… Vaikka te nimitittekin minua Shakespearen Falstaffiksi, te olette sittenkin merkinnyt elämässäni hyvin paljon. Minulla onkin nyt totinen syy pelätä, ja te yksin voitte minua neuvoa ja valaista. Pjotr Stepanovitš kohtelee minua julmasti!

Nikolai Vsevolodovitš kuunteli uteliaana ja tarkasteli häntä. Vaikkakin kapteeni Lebjadkin oli ehkä todella lakannut juopottelemasta, hän ei sittenkään ollut läheskään täysin tasapainoisessa vireessä. Tuontapaisiin monivuotisiin juopporatteihin jää lopulta ainaisesti jotakin epätasaista, tunkkaista, särkynyttä ja mieletöntä, vaikka he yrittävätkin pettää, viekastella ja teeskennellä yhtä hyvin kuin toisetkin, jos niin tarvitaan.

— Huomaan, että te ette ole paljoakaan näinä neljänä vuotena muuttunut, kapteeni, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš hieman lempeämmin. — Näyttää olevan totta, että ihmiselämän jälkipuoliskon tavallisesti muodostavat ne tottumukset, joita hän elämänsä ensi puoliskolla on keräillyt.

— Suurenmoista! Te ratkaisette elämän arvoituksen! — huudahti kapteeni teeskentelemättömän ihastuneena, sillä hän oli korkealentoisten sanojen ystävä. — Kaikista sanoistanne, Nikolai Vsevolodovitš, muistan erikoisen hyvin ne, jotka sanoitte Pietarissa: »Täytyy olla todella suuri ihminen voidakseen joskus toimia vastoin terveen järkensä vaatimusta!» Siinäpä se!

‒ Niin, ja hölmö täytyy olla samalla.

— Mitäpä siitä, vaikkapa hölmökin. Mutta te olette ikänne kaiken sirotellut ympärillenne älykkyyttä, mutta entäs nuo toiset? Sanokootpa Liputin tai Pjotr Stepanovitš edes joskus jotakin samantapaista! Voi, miten julmasti Pjotr Stepanovitš on kohdellut minua.

— Mutta ettekö te, kapteeni, muista, miten itse käyttäydyitte?

— Juoppous ja sitäpaitsi vihollisteni määrätön joukko! Mutta nyt on kaikki ohitse, ja parhaillaan luon nahkaani kuten käärme. Nikolai Vsevolodovitš, tiedättekö, teen par'aikaa testamenttiani, olen jo kirjoittanutkin sen…

— Hauskaa kuulla. Mitä te jätätte jälkeenne ja kenelle?

— Isänmaalle, ihmiskunnalle ja ylioppilaille. Nikolai Vsevolodovitš, luin sanomalehdistä eräästä amerikkalaisesta. Hän testamenttaa koko suuren omaisuutensa tehtaiden rakentamista varten ja positiivisten tieteiden hyväksi, luurankonsa sikäläisen akatemian ylioppilaille ja nahkansa — rumpuun, jolla yötä päivää on rummutettava Amerikan kansallislaulua. Voi, me olemme kääpiöitä verrattuina Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ajatuksen lentoon! Venäjä on luonnon, mutta ei järjen oikku. Mutta entäs jos minun päähäni pälkähtäisi testamentata nahkani Akmolinskin jalkaväen rykmentille, jossa minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani, määräyksellä, että joka päivä lyötäisiin siihen koko rykmentin edessä Venäjän kansallishymniä, niin sitä pidettäisiin vapaamielisyytenä, minun nahkaani ei sallittaisi… ja senvuoksi minun on tyytyminen vain ylioppilaihin. Tahdon testamentata luurankoni akatemialle, mutta ehdolla, ainoastaan sillä ehdolla, että otsalleni kiinnitetään ikuisiksi ajoiksi lappu, johon kaiverretaan sanat: »Katuva vapaa-ajattelija», kas sillä tavoin!

Kapteeni puhui innoissaan ja uskoi tietenkin täydestä sielustaan amerikkalaisen testamentin kauneuteen, mutta päätarkoituksena oli tietenkin teeskentely ja Nikolai Vsevolodovitšin huvittaminen. Hän oli tottunut olemaan tämän narrina. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ei edes hymähtänyt, vaan kysäisi äkkiä melkein salaperäisesti:

— Te siis todella aiotte saattaa julkisuuteen testamenttinne jo eläessänne ja vaaditte siitä palkkion?

— Vaikkapa niinkin, Nikolai Vsevolodovitš, vaikkapa niinkin? — Lebjadkin tarkasteli Stavroginia varovaisesti. — Millainen onkaan kohtaloni! En kirjoita enää edes runoja. Ja oli kuitenkin kerran aika, jolloin tekin, Nikolai Vsevolodovitš, luitte niitä. Muistatteko, pullo toverinamme? On heitettävä kynä syrjään. Olen kirjoittanut vain yhden runon, kuten Gogolj kirjoitti »Viimeisen kertomuksensa». Muistattehan, miten hän ilmoitti Venäjän kansalle, että se »laulautui» hänen rinnastaan. Niin lauloin minäkin joutsenlauluni, ja sitten — tulee loppu.

— Minkä runon?

— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa.»

— M… mitä?

Kapteeni oli vain odottanutkin tätä tilaisuutta. Runojaan hän piti määrättömästi arvossa, mutta hänen teeskentelevä kaksoissielunsa sai hänet nauttimaan myös siitä, että Nikolai Vsevolodovitš laski leikkiä hänen runojensa kustannuksella ja nauroi niille joskus aivan vatsaansa pidellen. Näin tuli saavutetuksi kaksi tarkoitusta: sekä runoilijan että narrin. Mutta tällä kertaa oli lisäksi vielä kolmas, aivan erikoinen ja hyvin arkaluontoinen syy: kun kapteeni koetti tuoda esille runon, hän samalla tahtoi sen yhteydessä puolustautua eräässä suhteessa, sillä hän tunsi olevansa syyllinen ja oli senvuoksi peloissaan.

— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa», s.o. ratsastaessaan. Mielikuvitusta, Nikolai Vsevolodovitš, houretta, mutta runoilijan houretta. Kerran tavatessani hänet ratsain tein tuon materialistisen kysymyksen: »Miten silloin kävisi?» — siinä tapauksessa että. Asia on selvä: kaikki ihailijat karkuun, sulhaset mikä minnekin, ei muuta kuin »nuole näppisi». Mutta runoilija yksin jäisi yhä särjetyssä sydämessään hänelle uskolliseksi. Nikolai Vsevolodovitš, saattaahan täikin rakastua, eihän sitä ole laissa kielletty. Ja kuitenkin, mainittu henkilö suuttui sekä kirjeestä että runoista. Sanotaan, että tekin muka olisitte suuttunut? Se on surullista, en ollut sitä uskoa. Ketä voisi minun mielikuvitukseni vahingoittaa? Sitäpaitsi, kunniasanallani, kaikkeen on syypää Liputin. »Lähetä ja lähetä, jokaisella ihmisellä on oikeus kirjeen kirjoittamiseen», ja minä lähetin.

— Te lienette tarjoutunut sulhaseksikin?

— Sellaista se on, kun on vihamiehiä, vihamiehiä!

— Miten tuo runo kuului? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš ankarasti.

— Houretta, houretta eikä muuta.

Kuitenkin hän suoristautui, ojensi kätensä ja aloitti:

»Särkyi jäsen kauniin kukkasen — kiintoisammaksi vain yhä kääntyy. Rakastunut sulho oli ennestään, nyt jo aivan lempeen nääntyy.»

— No, riittää, — Nikolai Vsevolodovitš viittasi kädellään.

… Haaveilen Pietarista, — muutti Lebjadkin kiireesti puheenaihetta, aivan kuin runoista ei koskaan olisi ollut puhettakaan, — haaveilen uudestisyntymisestä… Oi, hyväntekijäni! Saanko luottaa siihen, että te ette kiellä minulta matkarahoja? Kuin aurinkoa olen odottanut teitä koko viikon!

— Niitä ei teidän pidä saaman, hyvä herra, minulla ei ole varoja enää ollenkaan, ja miksi antaisin teille rahoja?

Nikolai Vsevolodovitš näytti suuttuvan. Kuivasti ja lyhyesti hän luetteli kaikki kapteenin rikokset: juopottelun, valehtelemisen, rahojen tuhlailun, rahojen, jotka oli lähetetty Marja Timofejevnaa varten. Torui häntä siitä, että Marja Timofejevna oli otettu pois luostarista, mainitsi kirjeistä, joissa oli uhattu ilmaista salaisuus, sekä siitä, miten kapteeni oli käyttäytynyt Darja Pavlovnaa kohtaan y.m. y.m. Kapteeni yritti puolustautua, viittaili käsillään, mutta Nikolai Vsevolodovitš sai hänet joka kerran käskevästi pysymään alallaan.

— Ja sitten, — hän huomautti lopuksi, — te puhutte kirjeissänne aina »loukatusta perhekunniasta». Mikä »loukkaus» se on, että teidän sisarenne on laillisessa avioliitossa Stavroginin kanssa?

— Mutta avioliitto on salainen, Nikolai Vsevolodovitš, sala-avioliitto. Saan teiltä rahoja, ja minulta saatetaan kysyä: mistä hyvästä nuo rahat tulevat? Olen sidottu, en voi vastata. Sehän olisi sisareni ja perhekunniamme häpäisemistä.

Kapteeni koroitti ääntään. Hän viljeli mielellään tätä puheenaihetta ja oli varma, että se veisi suotuisaan ratkaisuun. Voi, hän ei voinut aavistaakaan, miten hän oli ällistyvä. Rauhallisesti ja täsmällisesti, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin aivan jokapäiväisestä perhetapahtumasta, Nikolai Vsevolodovitš ilmoitti hänelle, että lähipäivinä, ehkä jo huomenna tai ylihuomenna, hän aikoi saattaa avioliittonsa julkisuuteen »niin hyvin poliisilaitoksen kuin seurapiirinkin tietoon» ja että samalla raukeaa myös tyhjiin koko tuo puhe »loukatusta perhekunniasta» sekä samalla lakkaa myös tähänastinen avustus. Kapteenin silmät rävähtivät selko selälleen: hän ei heti paikalla päässyt edes asiasta oikein selville, ei ennen kuin se oli uudelleen hänelle selitetty.

— Mutta hänhän on… mielipuoli?

— Olen kyllä senkin ottanut huomioon ja sen mukaan myös toiminut.

— Mutta mitä sanoo… äitivanhempanne?

— Se on hänen asiansa.

— Viette hänet siis puolisonanne kotiinne?

— Ehkäpä niinkin. Mutta tämänhän ei pitäisi mitenkään liikuttaa teitä. Eihän tämä kuulu teille.

— Miten niin… ei kuulu? — kapteeni huudahti. — Mihinkäs minä joudun?

— Te ette tietenkään tule mukaan.

— Mutta minähän olen sukulainen.

— Tuollaisia sukulaisia kartetaan. Miksi enää tämän jälkeen antaisin teille rahoja, ymmärrättehän sen hyvin itsekin.

— Nikolai Vsevolodovitš, Nikolai Vsevolodovitš, se ei voi olla totta, ehkä te vielä muutatte mielenne, ettehän te soisi itsellenne sellaista onnettomuutta tapahtuvaksi, mitä siitä ajateltaisiin ja mitä suurmaailmassa sanottaisiin?

— Ei minua teidän »suurmaailmanne» peloita kovinkaan. Meninhän minä silloin naimisiinkin sisarenne kanssa, kun kerran sain sellaisen päähänpiston humalaisen päivällisen jäljestä viinipullovedon voittaakseni, ja nyt taas julistan sen julkiseksi… kun tämä taas tällä kertaa sattuu minua huvittamaan.

Hän sanoi tämän kaiken niin kiukustuneella äänellä, että Lebjadkin alkoi vähitellen uskoa häntä.

— Mutta mitenkäs minä, minä, pääasiahan olen minä!… Ehkä te, Nikolai Vsevolodovitš sittenkin laskette leikkiä.

— En laske leikkiä.

— Kuten tahdotte, Nikolai Vsevolodovitš, mutta en usko teitä… mutta silloin minä valitan.

— Te olette kovin typerä, kapteeni.

— Mitäpä siitä, eihän minulla ole muuta keinoa! — kapteeni ei enää tietänyt mitä puhui, — ennen hän ainakin ansaitsi palveluksillaan meille kummallekin katon päämme päälle, mutta mitenkäs nyt käy, jos te hylkäätte minut kokonaan?

— Ettekö te tahtonut matkustaa Pietariin vaihtamaan uraanne? Muuten, olen kuullut, että te aiotte lähteä viemään sinne jotakin ilmiantoa saadaksenne omat syntinne anteeksi ilmaisemalla toiset?

Kapteenin suu raottui, silmät pullistuivat, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.

— Kuulkaapa, kapteeni, — virkkoi Stavrogin äkkiä hyvin totisena, pöydän yli kumartuen. Tähän asti hän oli puhunut jonkin verran kaksimielisesti, niin että Lebjadkin, jota monet kerrat ennen jo oli pantu koetukselle, aivan viime hetkeen oli hitusen verran epävarma siitä, oliko hänen herransa tosiaankin suuttunut vai laskiko hän leikkiä, oliko hän tosiaan saanut mielettömän päähänpiston tehdä avioliittonsa julkiseksi vai leikittelikö hän ehkä vain? Mutta Nikolai Vsevolodovitšin tavallisuudesta poikkeava ankaruus oli niin vakuuttava, että kapteeni tunsi kylmiä väreitä selässään. — Kuunnelkaa ja puhukaa totta, Lebjadkin, oletteko jo ilmiantanut jotakin vai ettekö vielä? Oletteko tosiaankin jo ehtinyt tehdä jotakin? Oletteko ehkä tyhmyyttänne lähettänyt jonkin kirjeen?

— En, en minä vielä ole ehtinyt… enkä aikonutkaan. — Kapteeni ei liikahtanutkaan.

— Valehtelette väittäessänne, että ette ole aikonutkaan. Sitä vartenhan teidän tekee juuri mieli Pietariin. Jos ette ole kirjoittanut, niin ehkä ette sentään ole malttanut olla lörpöttelemättä täällä liikoja, jollekulle? Puhukaa totta, jotakin sellaista jo on tullut korviini.

— Juovuksissa… Liputinille. Liputin on petturi. Avasin hänelle sydämeni, — kapteeni kuiskasi kalveten.

— Sydän sydämenä, mutta ei pidä olla hölmö. Jos teillä oli jotakin mielessä, niin olisitte pitänyt sen omana tietonanne. Nykyjään pitävät kaikki viisaat ihmiset suunsa kiinni eivätkä puhele liikoja.

— Nikolai Vsevolodovitš! — Kapteeni alkoi vapista; — ettehän te itse ole ottanut mihinkään osaa, enhän minä teitä…

— Omaa lypsylehmäänne te ette olisi uskaltanut ilmiantaa!

— Nikolai Vsevolodovitš, ymmärtäkäähän, ymmärtäkäähän toki minua!… — ja kyynelsilmin sekä aivan epätoivoissaan kapteeni alkoi hätäillen kertoa neljän vuoden aikaista tarinaansa. Se oli tarina hölmöstä, joka oli lähtenyt »syyhyttä saunaan» ja joka juopottelultaan ja mellastukseltaan ei ollut ehtinyt ajatella asiaa nenäänsä pitemmälle eikä ollut ymmärtänyt aina viime aikoihin asti asiain vakavuutta. Hän kertoi, että jo Pietarissa hän oli, »pelkästään ystävyyden innostamana ja kuten ainakin todellinen ylioppilas, vaikka ei ollutkaan ylioppilas, viattomassa tietämättömyydessänsä», heitellyt erinäisiä irtolehtisiä porraskäytäviin, jättänyt niitä kymmenittäin oville, soittokelloihin, työnnellyt niitä sanomalehtien asemesta sopivissa tilaisuuksissa hattuihin, ohikulkijoiden taskuihin. Ja sitten hän oli saanut heiltä rahojakin, »sillä varani… tiedättehän te varani». Kahdessa kuvernementissa hän oli käynyt levittelemässä eri piirikuntiin »jos jonkinlaista roskaa». — Voi, Nikolai Vsevolodovitš, — hän huudahti, — eniten minua kuohutti se, että tämä kaikki oli vastoin kaikkia kansalais- ja etenkin vastoin isänmaan lakeja! Niissä saattoi olla esimerkiksi näin: On lähdettävä hangoilla varustettuna ja on pidettävä mielessä, että se, joka aamulla lähtee köyhänä, se voi ehkä illalla palata rikkaana kotiinsa, — ajatelkaapa tätäkin! Aivan värisytti minua itseänikin niitä levitellessä, mutta ei auttanut muu, tein työtä käskettyä. Tai sitten aivan aiheeton viiden, kuuden rivin pituinen julistus koko Venäjän kansalle: »sulkekaa pian kirkot, tuhotkaa Jumala, rikkokaa avioliitot, tehkää tyhjäksi perintöoikeudet, ottakaa väkipuukot esille», eikä muuta, ja piru sen tietää, mitä sen jälkeen oli sitten muka tuleva. Kas, tämä viisirivinen lentolehti se olikin vähällä viedä minut satimeen. Rykmentissämme sain upseereilta selkäsaunan, mutta Jumala heille terveyttä suokoon, päästivät minut kuitenkin vapauteen. Ja sitten viime vuonna olin taas vähällä joutua kiinni, kun jätin Karavajeville Ranskassa valmistettuja vääriä viidenkymmenen ruplan seteleitä. Mutta Karavajev, Jumalan kiitos, hukkui juovuspäissään juuri samoihin aikoihin avantoon, siis ennen kuin syyllisyyteni ehti paljastua. Täällä Virginskeillä julistin aviovaimojen yhteiskunnallista vapautta. Kesäkuussa olin taas N:n kuvernementissa levittelemässä niitä. Sanoivat, että minun täytyisi vieläkin… niitä… Pjotr Stepanovitš antoi määräyksen, että minun on toteltava. On uhkaillut jo kauan. Miten hän silloin sunnuntaina kohtelikaan minua! Nikolai Vsevolodovitš, olen orja, mato, mutta en Jumala, siinä suhteessahan minä vain eroankin Deržavinista.[6] Mutta toimeentuloni, tiedättehän, millainen on toimeentuloni!

Nikolai Vsevolodovitš oli kuunnellut uteliaana.

— Paljon siitä, mitä kerroitte, on sellaista, josta minulla ei ole ollut aavistustakaan, — hän sanoi, — mutta teillehän voi sattua mitä tahansa… Kuulkaahan, — hän sanoi mietittyään hetken, — jos tahdotte, niin sanokaa niille, kenelle tahdotte, että Liputin on valehdellut ja että te vain minua peloittaaksenne suunnittelitte ilmiantoa, koska luulitte, että olen muutenkin jo leimattu, ja kiristääksenne minulta siten enemmän rahaa… Ymmärrättehän?

—Nikolai Vsevolodovitš, kyyhkykulta, uhkaako minua todellakin sellainen vaara? Odotinkin teitä vain kysyäkseni tätä.

Nikolai Vsevolodovitš hymähti.

— Pietariin teitä ei päästetä, vaikkapa saisittekin minulta matkarahat… Mutta on jo aika mennä Marja Timofejevnan luo, — näin sanoen hän nousi tuoliltaan.

— Nikolai Vsevolodovitš, — mutta miten käy Marja Timofejevnan?

— Kuten jo sanoin.

— Onko se oikein totta?

— Te ette näy uskovan.

— Heitättekö tosiaankin minut nurkkaan kuten kuluneen saappaan?

— Harkitaan vielä asiaa, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — mennään jo.

— Ettekö halua, että seisoisin portailla sen ajan, etten vahingossa kuulisi mitään… huonehisemme ovat pikkuruikkuisia.

‒ Oivallista. Seisokaa portailla. Ottakaa sateensuoja.

— Sateensuoja? Teidänkö? Olenkohan sen arvoinen?

— Jokainen meistä on sentään sateensuojan arvoinen.

— Kas, heti osaatte määritellä ihmisoikeuksienkin minimin.

Hän leperteli jo taas totuttuun tapaansa. Uutinen oli häntä niin järkyttänyt, että hän oli aivan tolaltaan. Ja kuitenkin heti, kun hän oli päässyt portaille ja pingoittanut sateensuojan ylleen, hänen kevytmieliseen ja petolliseen päähänsä alkoi tunkeutua tuo ainainen lohdullinen ajatus, että häntä kiusoitellaan ja että hänelle valehdellaan, ja jos kerran asianlaita on se, hänellä ei ole syytä pelkoon, vaan toiset pelkäävät häntä.

»Ne valehtelevat ja pettävät, mutta mikä oikeastaan on kaiken tarkoituksena»? pyöri hänen päässään. Avioliiton julkisuuteen saattaminen oli hänestä mahdottomuus. »On tosin totta, että tuollainen 'ihmeidentekijä' voi kyllä ryhtyä mihin tahansa, kun ei eläkään muuta varten kuin vain kiusaksi toisille ihmisille. Mutta entäpä jos häntä tuo sunnuntainen äkseerinki onkin alkanut peloittaa, ehkäpä enemmän kuin mikään entinen? Ja senpä vuoksi hän ehkä kiirehtiikin vakuuttamaan, että hän tuo itse julkisuuteen avioliittonsa, etten minä vain sitä tekisi. Ehei, Lebjadkin, älä iske harhaan! Ja miksi hän tulee salaa yöllä, kun kerran kaipaa julkisuutta? Ja jos hän on peloissaan, niin hän on sitä parhaillaankin, juuri näinä muutamina päivinä… Ehei, Lebjadkin, varo!…

»Peloittelee Pjotr Stepanovitšilla. Oi, voi, miten peloittaa, ei, täällä tuntuu niin peloittavalta! Ja pitikin minun lörpötellä tuolle Liputinille. Piru tietää, mitä nuo paholaiset oikein aikovat, en ole oikein koskaan päässyt siitä perille. Kaikki ne ovat taas jalkeilla, kuten viisi vuotta sitten. Tosiaankin, kenelle minä heidät ilmiantaisin? 'Ettekö vain ole hölmöyttänne jollekulle jotakin kirjoittanut?' Hm! Sitä voi siis olla kirjoittavinaankin jotakin tyhmyydessään. Olisikohan tuo olevinaan neuvo? 'Sen vuoksihan te olette Pietariin menossa.' Roisto, näin siitä vain unta, ja hän ehtii jo aavistaa unenikin! Aivan kuin itse kehoittaisi minua matkalle. Tässä on kaksi syytä, joko toinen tai toinen: joko hän itse pelkää tehtyänsä tekoset tai… tai ei pelkää vähääkään, vaan yrittää saada minut ilmiantamaan heidät kaikki! Uh, Lebjadkin, peloittaa, kunhan vain et iskisi harhaan.»

Hän oli niin mietteisiinsä vaipunut, että unohti kokonaan kuulostelemisen. Oli vaikeata kuullakin, sillä ovi oli paksu ja yksipuolinen, ja sisällä puhuttiin hiljaa, niin että tänne saakka kuului vain epäselviä ääniä. Kapteeni sylkäisi ja jäi mietteissään portaille viheltelemään.

III.

Marja Timofejevnan huone oli kahta vertaa isompi kuin se, jossa kapteeni asui, ja se oli kalustettu samoin kuin toinenkin huone karkeatekoisilla huonekaluilla. Mutta sohvan edessä seisovalla pöydällä oli koreakukkainen liina ja palava lamppu, lattialla oli iso, kaunis matto, vuode oli vihreän, toisesta seinästä toiseen ulottuvan verhon takana, ja sitä paitsi pöydän ääressä oli iso pehmeä nojatuoli, jossa Marja Timofejevna ei kuitenkaan istunut. Nurkassa, kuten entisessäkin asunnossa, oli pyhänkuva lamppuineen, josta säteili lämpöistä valoa, ja pöydällä olivat yhä nuo samat välttämättömät esineet: korttipakka, taskupeili, laulukirja, vieläpä vehnänenkin. Lisäksi oli ilmestynyt vielä kaksi värikuvallista kirjasta, joista toinen sisälsi hyvin tunnettuja nuorisolle kirjoitettuja matkakertomuksia, toinen oli helppotajuisten, opettavaisten, etupäässä ritariromanttisten kertomusten kokoelma, julkaistu naisoppilaitosten joulukirjallisuudeksi. Kaiken tämän lisäksi siinä oli vielä valokuva-albumi. Marja Timofejevna, kuten kapteeni oli vakuuttanut, näytti odotelleen vierastaan, mutta sinä hetkenä, kun Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen, hän nukkui puoliksi sohvalle ojentautuneena, nojaten villalangoilla ommeltuun kanavapielukseen. Äänettömästi vieras painoi oven jäljessään kiinni ja alkoi liikahtamatta tuijottaa nukkuvaan.

Kapteeni oli hieman liioitellut mainitessaan sisarensa pukeutuneen erikoisesti vieraan varalta. Hänellä oli yllä sama ohut puku kuin tuona sunnuntaina Varvara Petrovnan luona. Samoin hänen hiuksensa olivat kootut pieneen niskasykkyrään, aivan samoin oli paljaana hänen pitkä ja jäntereinen kaulansakin. Varvara Petrovnan lahjoittama musta liina oli huolellisesti kokoontaitettuna sohvalla. Kuten silloin, hän oli nytkin taitamattomasti ja silmäänpistävästi koristautunut ihomaalilla ja -jauheella. Nikolai Vsevolodovitš ei ehtinyt seisoa paikoillaan minuuttiakaan, kun hän jo heräsi, aivan kuin olisi tuntenut hänen katseensa, avasi silmänsä ja suoristautui. Nähtävästi vieraskin tunsi jotakin odottamatonta. Liikahtamatta ja läpitunkevasti, äänetönnä ja itsepintaisesti hän tuijotti Marja Timofejevnan kasvoihin. Ehkä tämä katse oli tarpeettoman ankara, ehkä siinä kuvastui inhoa, mahdollisesti myös vahingoniloa toisen säikähtämisestä, — ellei tämä kaikki vain ollut Marja Timofejevnan unennäköä. Mutta totta on, että hetken kuluttua tämän naisparan kasvoissa kuvastui kauhua, kasvojen lihakset alkoivat nytkähdellä, hän kohotti vapisevat kätensä ja purskahti itkuun aivan kuten säikähtynyt lapsi; vielä hetkinen, ja hän olisi huutanut ääneen. Mutta vieras havahtui, samassa silmänräpäyksessä hän hallitsi kasvonsa ja läheni pöytää hymyillen mitä herttaisimmin ja ystävällisimmin.

— Suonette anteeksi, että herätin ja pelästytin teidät, Marja Timofejevna, odottamattomalla tulollani, — hän sanoi ojentaen tälle kätensä.

Lempeät sanat vaikuttivat, pelko katosi, vaikkakin hän vielä pälyili pelokkaana aivan kuin yrittäen käsittää jotakin, mitä ei kuitenkaan käsittänyt. Pelokkaana hän ojensi kätensäkin. Viimein vilahti arka hymy hänen huulillaan.

— Päivää, ruhtinas, — hän kuiskasi hieman omituisesti häntä tarkastellen.

— Näitte ehkä pahoja unia? — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš hymyillen yhä lempeämmin ja herttaisemmin.

— Mistä te sen tiedätte, että näin unta juuri siitä?…

Ja samassa hän taaskin alkoi vapista, horjahti taaksepäin, kohotti kätensä aivan kuin puolustautuakseen ja oli taas vähällä puhjeta itkuun.

— Koettakaa rauhoittua, mitäs te turhia pelkäätte, ettekö todellakaan tunne minua? — tyynnytteli Nikolai Vsevolodovitš, mutta tällä kertaa hänen oli vaikeampi saada Marja Timofejevna rauhoittumaan. Marja Timofejevna katsoi häneen yhtä tuskallisen epätietoisena, sama vaivalloinen ajatus pakotti hänen pääparkaansa, hän olisi tahtonut käsittää jotakin, mitä ei kuitenkaan jaksanut käsittää. Väliin hän loi silmänsä maahan, väliin taas katsahti äkkiä Nikolai Vsevolodovitšiin silmät suurina. Lopulta hän, jos ei nyt rauhoittunutkaan, niin ainakin — alistui.

‒ Istuutukaa, pyydän, tähän lähelle minua, että saisin teitä tarkastella lähemmin, — sanoi Marja Timofejevna jokseenkin lujasti, ilmeisesti ohi hänellä jokin uusi tarkoitus. — Älkää olko levoton, en katso enää teihin, vaan alaspäin. Älkää tekään katsoko minuun, ennenkuin itse pyydän teitä kohottamaan katseenne. Istukaahan, — hän lisäsi jo hieman kärsimättömästi.

Uusi tunne näytti valtaavan hänet yhä voimakkaammin.

Nikolai Vsevolodovitš oli istuutunut ja odotti. Seurasi jokseenkin pitkä äänettömyys.

— Hm! Tämä kaikki on minusta hyvin omituista, — alkoi Marja Timofejevna puhua tuskin kuuluvasti melkein inhon ilmein, — pahat unet ovat tosin minua kiusanneet, mutta miksi juuri teidän piti tunkeutua uneeni?

— Mutta jättäkäämme unet, — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš hänet kärsimättömästi kääntyen suoraan häneen päin kiellosta huolimatta, ja äskeinen ilme palasi taas hänen silmiinsä. Marja Timofejevnankin teki mieli kaikesta päättäen katsahtaa häneen, mutta hän koetti kuitenkin yhä väkisinkin tuijottaa maahan.

— Kuulkaa, ruhtinas, — hän koroitti äkkiä ääntänsä, — kuulkaa, ruhtinas…

— Miksi te olette selin, miksi ette katso minuun, mitä tämä komedia merkitsee? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš voimatta enää hillitä itseään.

Mutta Marja Timofejevna ei näyttänyt häntä kuuntelevan.

— Kuulkaapa, ruhtinas, — hän toisti kolmannen kerran lujalla äänellä kasvoilla epämiellyttävän puuhakas ilme, — kun te silloin vaunuissa sanoitte minulle, että avioliittomme tunnustetaan julkisesti, minä samassa säikähdin, että salaperäisyys lakkaa. En nyt oikein tiedä, olen paljon sitä ajatellut ja huomaan selvästi, etten minä kelpaa. Osaanhan tietenkin pukeutua, ehkäpä osaan ottaa vastaan vieraitakin, onpa sekin nyt konsti, tarjota kupillinen teetä, kun on kerran lakeijoita. Mutta entäs mitä sivultapäin katsoen asiasta arvellaan. Silloin sunnuntaina minä siinä talossa näin yhtä ja toista. Se sievä neiti katseli minua koko ajan, etenkin sitten, kun te saavuitte. Tehän silloin tulitte sinne, eikö niin? Hänen äitinsä taas on vain huvittava vanha maailmannainen. Minun Lebjadkinini se myös pani parhaansa liikkeelle. Mutta minäpä pelkäsin räjähtäväni nauruun, katselin koko ajan kattoon, kauniisti oli sekin maalattu. Hänen äitinsä sopisi parhaiten luostarin igumenjaksi. Pelkään häntä, vaikka mustan liinankin lahjoitti. Varmasti ne kaikki minua joka puolelta arvostelivat: en minä ole vihoissani, mutta istuin silloin vain ja ajattelin: olenko minäkin muka noiden sukua? Eihän kreivittäreltä tietenkään vaadita muuta kuin hengen avuja, — sillä taloutta vartenhan hänellä on lakeijat, — ja sitten jonkinlaista suurmaailman sievistelytaitoa voidakseen ottaa vastaan ulkomaalaisia matkustajia. Mutta siitä huolimatta ne katsoivat epätoivoisina minuun sinä sunnuntaina. Vain Daša on enkeli. Pelkään pahoin, että he eivät vain pahoittaisi hänen mieltänsä varomattomasti puhuessaan minusta.

— Älkää olko huolissanne älkääkä pelätkö, — Nikolai Vsevolodovitšin suu vääristyi.

— Muuten, sehän ei merkitse mitään, jos hän saakin puolestani vähän hävetä, sillä sittenkin siinä on aina enemmän sääliä kuin häpeäntunnetta, vaikka se riippuu tietenkin henkilöstä. Tietäähän hän, että suurempi syy minulla on sääliä heitä kuin heillä minua.

— Te varmaankin suutuitte kovasti heihin, Marja Timofejevna?

— Kuka, minäkö? En, — puhuteltu hymähti hyväntahtoisesti. — En vähääkään. Katselin teitä kaikkia silloin ja ajattelin: kaikki te olette suutuksissa ja riidassa keskenänne, tavatessanne ette voi edes sydämenne pohjasta nauraakaan. Niin paljon rikkautta ja niin vähän iloa, — inhoittaa aivan. Minä en muuten sääli muita kuin itseäni.

— Olen kuullut, että teidän oli poissaollessani vaikeata tulla veljenne kanssa toimeen.

— Kuka teille siitä on kertonut? Joutavia, nyt on paljon pahemmin. Unet ovat nyt pahoja, ja ne ovat pahoja sen vuoksi, että te tulitte. Ja te, minkä vuoksi te oikeastaan tänne tulitte, on kai lupa kysyä?

— Mutta ettekö tahtoisi taas luostariin?

— Aavistinhan sen, että taas ne tyrkyttävät sitä luostariaan! On sekin nyt ihmelaitos, tuo luostarinne. Ja miksikä minä sinne nyt menisin, miten? Nyt olen ypö yksin! Myöhäistä on minun aloittaa enää uudelleen kolmatta elämää.

— Te olette vihainen minulle jostakin. Ettehän vain epäile, että olen lakannut teitä rakastamasta?

— Teistä en minä huolehdi vähääkään. Pelkään vain, kunhan tässä joku muu ei vain olisi lakannut jotakuta rakastamasta.

Ja hän hymähti ylenkatseellisesti.

— Varmaankin olen häntä vastaan rikkonut kovin, — hän lisäsi äkkiä aivan kuin yksikseen puhuen, — en vain tiedä, miten olen rikkonut, ja siinähän se onkin, se ikuinen onnettomuuteni. Aina, aina minä tänä viiden vuoden aikana olen yötä päivää pelännyt rikkoneeni häntä vastaan. Rukoilen ja rukoillessani muistan vain suurta syytäni. Ja kas, tottahan se on ollutkin.

— Mikä sitten?

— Pelkään vain, että siinä on jotakin hänenkin taholtaan, — hän jatkoi vastaamatta kysymykseen, jota hän ei ollut ehkä kuullutkaan. — Mutta olisiko hän nyt voinut sellaisiin yhtyä. Kreivitär olisi valmis minut elävältä nielaisemaan, vaikka ottikin mukaansa vaunuun. Kaikki ovat salaliitossa keskenään, — onkohan hänkin? Onkohan hänkin pettänyt minut? (Hänen leukansa ja huulensa alkoivat väristä.) Kuulkaapas te oletteko lukenut Griška Otrepjevista,[7] joka kirottiin seitsemässä tuomiokirkossa?

Nikolai Vsevolodovitš oli vaiti.

— Mutta nyt käännynkin teihin päin ja katson teihin, — päätti Marja Timofejevna äkkiä — kääntykää tekin minuun päin ja katsokaa minuun, mutta tarkemmin. Viimeisen kerran tahdon päästä varmuuteen.

— Olen katsonut teihin jo kauan.

— Hm! — myhähti Marja Timofejevna, tarkastellen Nikolai Vsevolodovitšia, — olette kovin lihonut.

Hän oli sanomaisillaan vielä jotakin muuta, mutta samassa, siis jo kolmannen kerran, äskeinen pelko vääristi taas hänen kasvonsa, ja taas hän horjahti kohottaen kätensä aivan kuin suojakseen.

— Mutta mikä teidän oikeastaan on? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš melkein raivostuneena.

Mutta säikähdys kesti vain silmänräpäyksen. Marja Timofejevnan kasvot vääristyivät omituiseen hymyyn, epäluuloiseen ja epämiellyttävään.

— Pyydän teitä, ruhtinas, nouskaa ja astukaa sisään.

— Mitä tarkoitatte tuolla »astukaa sisään», mihin?

— Viisi vuotta olen kuvitellut, miten hän astuu sisään. Nouskaa ja menkää ovesta tuonne viereiseen huoneeseen ja minä istun täällä aivan kuin en odottaisikaan ketään, otan kirjan käteeni, ja samassa te tulette, viisi vuotta kestäneen matkan jälkeen. Tahtoisin nähdä, miten se käy.

Nikolai Vsevolodovitš kiristeli hampaitaan ja murahti jotakin epäselvästi.

— Riittää, — hän sanoi lyöden kämmenensä pöytään. — Marja Timofejevna, pyydän, että kuuntelette nyt minua. Keskittäkää nyt, jos voitte, koko huomaavaisuutenne. Ettehän te sentään ole aivan hullu! — häneltä pääsi kärsimätön huomautus. — Huomenna saatetaan tieto avioliitostamme julkisuuteen. Te ette koskaan tule asumaan palatsissa, jättäkää harhakuvitelmanne. Tahdotteko elää kanssani koko elämänne, mutta hyvin kaukana täältä, vuoristossa, Sveitsissä, siellä on paikka…? Älkää pelätkö, en jätä teitä koskaan enkä paneta hullujenhuoneeseen. Rahaa minulla on sen verran, ettemme kärsi puutetta. Te saatte palvelustytön, teidän ei tarvitse tehdä mitään. Kaikki, mikä on mahdollisuuden rajoissa, hankitaan teille. Voitte rukoilla, mennä minne tahdotte, saatte yleensä tehdä mitä haluatte. En koske teihin. En lähde minäkään koskaan enää minnekään — paikoiltani. Jos tahdotte, olen ikäni puhumatta kanssanne, tai jos tahdotte toisin — niin kertokaa minulle joka ilta, kuten silloin Pietarissa, nurkka-asumuksessanne teidän tarinoitanne. Luen teille ääneen kirjoja, jos haluatte. Mutta niin on oleva koko elämämme ajan aina samalla paikalla, ja se paikka on synkkä. Tahdotteko? Uskallatteko? Ettekö kadu jälkeenpäin? Ette kiusaa minua kyynelillänne ettekä kirouksillanne?

Marja Timofejevna kuunteli hyvin uteliaana oli kauan sen jälkeen vaiti ja ajatteli.

— Ei se tunnu oikein mahdolliselta, — hän sanoi lopulta pilkallisesti ja haluttomasti. — Minähän voin elää siellä vuoristossa kukaties neljäkymmentä vuotta. — Hän puhkesi nauruun.

— No niin, elämme siis vaikkapa neljäkymmentä vuotta. — Nikolai Vsevolodovitšin kulmat vetäytyivät kurttuun.

— Hm. En lähde, en vaikka!

— Ette minunkaan kanssani?

— Mikäs te sitten muka olette, että minä teidän kanssanne? Istupas hänen kanssaan vuorella neljäkymmentä vuotta peräkkäin, — on siinäkin järkeä! Ja kuinka kärsivällisiä nämä nykyajan ihmiset ovat alkaneet olla! Ei, ei ole mahdollista, että haukka voisi pöllöksi muuttua. Ei minun ruhtinaani ole sellainen! — Marja Timofejevna kohotti näin sanoessaan ylpeänä ja juhlallisesti päänsä pystyyn.

Nikolai Vsevolodovitšille alkoi selvitä jotakin.

— Minkä vuoksi te sanotte minua ruhtinaaksi ja… ja keneksi te minua oikeastaan luulette? — hän kysäisi äkkiä.

— Mitä? Ettekö olekaan ruhtinas?

— En ole koskaan ollutkaan.

— Ja te itse, itse tunnustatte minulle vasten kasvoja, että ette ole ruhtinas?

— Sanoinhan, etten ole koskaan ollutkaan.

— Hyvä Jumala! — Marja Timofejevna löi kätensä yhteen. — Hänen vihollisiltaan saatoin odottaa mitä tahansa, mutta en sentään tällaista julkeutta —: en koskaan! Onko hän elossa? — hän huudahti äkkiä raivoissaan käyden Nikolai Vsevolodovitšia kohti. — Oletko surmannut hänet vai… tunnusta!

— Keneksi sinä oikein luulet minua? — Nikolai Vsevolodovitš syöksähti pystyyn kasvot vääristyneinä, mutta Marja Timofejevnaa ei enää voinut mikään säikyttää, hän huudahti voitokkaana:

— Kukapa sinua tietää, kuka olet ja mistä lienet ilmestynyt! Minun sydämeni, sydämeni aavisti tämän, viisi vuotta olen tämän intrigin tietänyt! Ja minä istun ja ihmettelen: mikä sokea pöllö se tänne pölähti? Ei, kyyhkykulta, huono näyttelijä olet, vieläpä huonompi kuin Lebjadkin. Vie minulta kreivittärelle alamaisimmat terveiseni ja sano, että hän lähettäisi luokseni vähän paremman kuin sinut. Onko hän palkannut sinut, mitä? Syötkö hänen keittiössään armoleipää? Näen petoksenne aivan selvästi, näen kaikkien teidän lävitsenne, jokaikisen!

Nikolai Vsevolodovitš sieppasi häntä lujasti käsivarresta hieman yläpuolelta kyynärpäätä. Marja Timofejevna nauroi hänelle vasten kasvoja.

— Olet sinä sentään hyvin hänen näköisensä, sukulaisia ehkä, eikö totta? — Viekasta väkeä! Mutta hän, tuo minun, on ylhäinen haukka ja ruhtinas, mutta sinä, sinä olet — pöllö ja kaupustelijapahainen. Hän, tuo minun, jos tahtoo, niin antaa kunnian Jumalalle, mutta jos ei tahdo, niin ei sitä tee, mutta Šatuška (rakas, oma kyyhkykultani) — on lyönyt häntä vasten kasvoja, Lebjadkin on kyllä kertonut. Ja miksi sinä silloin niin säikähdit, kun tulit sinne? Kuka sinut niin peloitteli? Kun näin sinun alhaisen ilmeesi, kun kompastuin, ja sinä nostit minut — sydämeeni hiipi kuin jokin mato ja kuiskasi: ei se ole hän, ei ole hän! Ei olisi haukkani hävennyt minua herrasneitienkään seurassa! Voi hyvä Jumala! Olinhan minä viisi vuotta onnellinen vain siitä ainoasta ajatuksesta, että haukkani siellä jossakin vuorten takana lentää liitelee, aurinkoa katselee… Puhu, valetsaari, saitko hyvät rahat? Pitikö paljonkin maksaa, ennenkuin suostuit? Minä en olisi sinusta puolta kopeekkaa maksanut. Haahaha! Hahaha!

— Uu — idiootti! — Nikolai Vsevolodovitš kiristi hampaitaan pitäen lujasti Marja Timofejevnaa käsivarresta.

— Pois, valetsaari! — huudahti Marja Timofejevna käskevästi, — olen ruhtinaani puoliso, en pelkää veistäsi!

— Veistäni?

— Niin veistäsi! Sinulla on veitsi taskussa. Sinäpä luulit, että nukuin, mutta minäpä näin sen. Kun tulit äsken, otit veitsen esille!

— Mitä sanoit, sinä onneton, millaiset houreet sinua ahdistavat! -— ulvahti Nikolai Vsevolodovitš ja työnsi hänet kaikin voimin luotansa, niin että Marja Timofejevnan olka ja pää sattuivat kipeästi sohvaan. Nikolai Vsevolodovitš lähti juosten huoneesta, mutta Marja Timofejevnakin oli jo taas jaloillaan, ja ontuen ja hyppelehtien hän kiiruhti vieraan jälkeen, ja vasta portailla, jossa säikähtynyt Lebjadkin töin tuskin sai hänet pysähdytetyksi, hän vielä ennätti vinkuen ja ääneen nauraen singahduttaa Stavroginin jälkeen:

— Griška Ot-rep-jev, a-na-teema!

IV.

»Veitsi, veitsi!» — toisteli Stavrogin katkeran vihaisena astellen suoraan lokaan ja lammikkoihin tiestä välittämättä. Tosin häntä väliin halutti nauraa ääneen, nauraa hillittömästi, mutta jostakin syystä hän kuitenkin koetti hillitä nauruaan. Hän tuli tajuihinsa taas vasta sillalla, täsmälleen samalla kohdalla, jossa hän äsken oli tavannut Fedjkan. Samainen Fedjka odotteli häntä nytkin ja huomattuaan hänet otti lakin päästään, irvisti ikeniään iloisesti ja alkoi samassa selittää jotakin iloisesti ja rennosti. Nikolai Vsevolodovitš kulki ensin edelleen pysähtymättä eikä näyttänyt edes huomaavankaan hänen seuraansa tunkeilevaa kulkuna. Häntä alkoi itseänsäkin hämmästyttää, miten oli saattanut hänet unohtaa ja unohtaa hänet juuri silloin, kun hän itse yhtämittaa toisteli itsekseen: »veitsi, veitsi». Hän sieppasi kulkuria takinkauluksesta ja kaiken vihansa voimalla — vihan, jota illan kuluessa oli kertynyt aika lailla — iski hänet siltaan. Vain hetken tämä yritti tehdä vastarintaa, mutta aavisti samassa, että hän oli vain heinänkorsi noin odottamatta hänen kimppuunsa käyneen vastustajan käsissä ja antautui samassa vastustamatta. Seisoen polvillaan maahan kumartuneena ja käsivarret selän taakse väännettyinä viekas kulkuri odotti rauhallisena ratkaisua, kaikesta päättäen uskomatta vaaraa.

Hän ei erehtynytkään. Nikolai Vsevolodovitš oli tosin jo irroittamaisillaan lämpimän kaulaliinansa sitoakseen sillä vangin kädet, mutta samassa päästikin tämän vapaaksi ja työnsi luotansa. Kulkuri ponnahti samassa jaloilleen, käännähti ja kuin ihmeen kautta hänen kädessään välähti lyhyt ja leveä suutarinpuukko.

— Pois veitsi, piilota se, kiireesti! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš sen kärsimättömän käskevästä ja veitsi katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Vaiti ja taakseen kertaakaan katsahtamatta Nikolai Vsevolodovitš jatkoi taas matkaansa. Mutta itsepintainen roisto ei vain luopunut hänestä. Hän ei tosin enää jatkanut tuttavallista keskusteluaan, vieläpä yritti kulkea hänestä kunnioittavan välimatkan päässä, melkeinpä kokonaisen askelen häntä jäljempänä. Niin he tulivat yhdessä sillan yli rannalle ja kääntyivät tällä kertaa vasemmalle, pitkälle ja yksinäiselle poikkikadulle, josta oli lyhyempi tie kaupungin keskukseen, kuin oli ollut äskeistä Jumalanilmestyksenkatua pitkin kulkien.

— Onko totta, että aivan äsken olet jossakin lähitienoilta ryöstänyt kirkon? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš yht'äkkiä.

— Minä, tuota noin, pistäysin sinne ensin oikeastaan vain rukoillakseni, — vastasi kulkuri kohteliaasti ja vakavasti, melkeinpä olisi voinut sanoa, arvokkaasti, aivan kuin ei koko äskeistä tapausta olisi ollutkaan. Tuttavallisuudestakaan ei ollut enää jälkeäkään. Oli vain asiallinen ja totinen mies, jota tosin oli syyttä loukattu, mutta joka osasi unohtaa loukkaukset.

— Kas, mitenkä taivaan Herra lie armossaan minut tänne saattanut, ajattelin! — hän jatkoi puhettaan. — Kaikkeen tähän on syynä orpouteni, eihän meidän asemassamme ilman Kaikkivoivan apua pääse minnekään. Ja uskokaa, hyvä herra, jos tahdotte, vahinkoa siitä vain oli, pelkkää vahinkoa, Jumala rankaisi synneistäni. Sain koko roskasta kaiken kaikkiaan kaksitoista ruplaa. Pyhän Nikolain hopeinen leukaparta, joka oli puhtainta hopeata, meni aivan polkuhinnasta. Sanoivat — väärennetty.

— Murhasitko kirkonvahdin?

— Se oli nyt oikeastaan sillä tavalla, että me olimme sen vahdin kanssa niinkuin yhteistyössä, mutta sitten aamupuoleen joella meille tuli riita siitä, kenen tulisi kantaa säkkiä. Silloin tein synnin, helpotin vähän hänen taakkaansa.

— Murhaa vielä, ryöstä vielä!

— No, sitä samaahan jankkaa se Pjotr Stepanovitškin, aivan samaa kuin tekin, sanasta sanaan, sillä hän on hyvin itara ja kovasydäminen, mitä tulee toisen ihmisen auttamiseen. Sitäpaitsi hän ei hivenen vertaa usko, ei edes itse taivaan Luojaan, joka meidät on maan tomusta luonut, vaan väittää, että kaiken on muka luonto saanut aikaan, kaikkein viheliäisimmän eläimenkin muka. Eikä hän ymmärrä vähääkään, että meidän asemassamme ei voi mitenkään tulla toimeen ilman armollista kaiken auttajaa. Ja jos hänelle alkaa tätä selittää, niin hän tuijottaa vain kuten pässi veteen, ettei voi kylliksi olla häntä ihmettelemättä. Ette ehkä usko, vaikka kertoisinkin, että kapteeni Lebjadkinilla, jonka luona te äsken juuri suvaitsitte käväistä, ovet olivat usein apposen auki yöt läpeensä, silloin kun hän vielä ennen teidän tänne tuloanne asui Filippovilla. Itse hän oli sikahumalassa, ja rahaa putoili solkenaan taskuista maahan. Omilla silmilläni tuota kaikkea jouduin tarkkailemaan, sillä meidän oloissamme ilman kaiken auttajatahan ei, kuten ymmärrätte, ei voi mitenkään…

— Omilla silmilläsikö näit? Kävitkö siellä öisin?

— Ehkäpä kävinkin, mutta sitä ei vain kukaan tiedä.

— Miksi et murhannut?

— Harkittuani asiaa pidätyin, sillä saatuani tietooni aivan täsmälleen, että puolentoista sataa voisin milloin tahansa saada käsiini, niin miksikä ryhtyä sellaiseen, kun niin ollen voin hieman odoteltuani saada haltuuni kaikki puolitoistatuhattakin? Sillä kapteeni Lebjadkin (sen kuulin omilla korvillani) luotti teihin humalapäissään lujasti, ja tuskin lienee täällä sellaista ravintolaa, vihoviimeiset pikku kapakatkin lukuunottaen, joissa hän ei siitä olisi kerskaillut. Ja kuultuani näin todistettavan monen suulla panin minäkin kaiken toivoni teidän kirkkauteenne. Teille, herra, puhun kuin isälleni tai omalle veljelleni, eikä Pjotr Stepanovitšin enemmän kuin ainoankaan muun sielun pidä saaman tätä tietoonsa. No niin, suvaitsetteko ojentaa kolmisen ruplaa vai ette? Ja ettekö te, armollinen herra, ilmaisisi koko totuutta, että kerta kaikkiaan tietäisin, miten asia on, sillä emmehän me ilman armollista apua voi mitenkään tulla toimeen.

Nikolai Vsevolodovitš alkoi äänekkäästi nauraa, ja otettuaan taskustaan esille kukkaronsa, jossa oli vain viisikymmentä ruplaa pieninä seteleinä, hän heitti roistolle setelipakastansa ensin yhden, sitten toisen, kolmannen, neljännen. Fedjka yritti lennosta siepata ne käteensä, kurottautui, ne putoilivat lokaan, Fedjka keräili niitä huudahdellen: »eh, heh!» Nikolai Vsevolodovitš paiskasi viimein koko tukun ilmaan ja yhä nauraen kääntyi yksin poikkikadulle. Kulkuri jäi keräilemään rahoja, ryömi polvillaan loassa, tavoitteli tuulesta seteleitä ja kaivoi esille lätäköstä kastuneita. Tunnin verran kuului vielä pimeydestä katkonaisia huudahduksia: »eh, heh!»