SEITSEMÄS LUKU.

Meikäläisten parissa.

I.

Virginski asui omassa talossaan, toisin sanoen vaimonsa talossa, Muurahaiskadulla. Talo oli puinen, yksikerroksinen, eikä siinä ollut vuokralaisia. Isännän syntymäpäivän johdosta vieraita oli kokoontunut viitisentoista henkeä, mutta nämä iltakutsut eivät ollenkaan muistuttaneet tavallisia pikkukaupunkilais-nimipäiväkutsuja. Jo aivan yhdyselämänsä alkuaikoina Virginski-puolisot olivat päättäneet yksimielisesti ja kerta kaikkiansa, että oli hyvin typerää koota nimipäiviksi luokseen vieraita ja »ettei ollut vähintäkään syytä iloita mistään». Näin heidän oli onnistunut muutamassa vuodessa vieroittaa kokonaan luotansa kaikki ihmiset. Virginski itse, vaikka olikin sangen kyvykäs eikä suinkaan mikään »raukka», oli kaikkien mielestä kuitenkin jollakin lailla omituinen mies, joka oli rakastunut yksinäisyyteen ja joka sitäpaitsi aina puhui hyvin »ylimielisesti». Mme Virginskaja taas, joka harjoitti kätilönammattia, jo pelkästään sen vuoksi oli yhteiskunnalliselta asemaltaan sen kaikkein alimmalla asteella, vieläpä alempana kuin papinrouva, miehensä upseerinarvosta huolimatta… Mutta hänen säätyänsä vastaavaa alistumista hänessä ei saattanut huomata vähääkään. Jo tuon typerän ja anteeksiantamattoman julkisen suhteensa vuoksi, jonka hän oli yksistään »periaatteen vaatimuksesta» solminut tuon roiston, kapteeni Lebjadkinin kanssa, kaikkein suvaitsevaisimmatkin meidän naisistamme käänsivät inhoten hänelle selkänsä. Mutta mme Virginskaja alistui kohtaloonsa, aivan kuin olisi sitä odottanutkin. On myös pantava merkille, että kaikki ne samaiset ankarat rouvat ollessaan määrätynlaisessa tilassa kääntyivät kuitenkin aina mikäli mahdollista juuri Arina Prohorovnan, se on rouva Virginskajan puoleen, syrjäyttäen kaikki kolme muuta kaupunkimme kätilöä. Lähetettiinpä häntä joskus hakemaan maaseudullekin tilanomistajien rouvien luo, — siinä määrin kaikki kuitenkin luottivat hänen taitoonsa, hänen tuottamaansa onneen ja kätevyyteen ratkaisevissa tapauksissa. Kaikki päättyi siihen, että häntä alettiin käyttää vain kaikkein rikkaimmissa perheissä, ja rahan suhteen hän olikin suorastaan ahne. Tuntiessaan oman voimansa hän lopulta ei enää vähääkään yrittänyt hillitä luonnettansa. Kun hänet kutsuttiin hyvin huomattuihin perheisiin, hän saattoi toisinaan aivan tahallisesti peloitella heikkohermoisia synnyttäjävaimoja jollakin ennenkuulumattoman nihilistisellä, kaikkia tapoja vastaan sotivalla puuskallansa, vieläpä saattoi suorastaan pilkata »kaikkea pyhää» ja nimenomaan juuri sellaisena hetkenä, jolloin juuri »pyhä» olisi ollut enemmän kuin tarpeellista. Meidän esikuntalääkärimme Rozanov, jonka erikoisalana oli myös synnytykset, oli saanut aivan selvät todistukset siitä, että kerrankin, kun synnyttäjä tuskissaan vaikeroi ja huusi avukseen kaikkivoivan Jumalan nimeä, juuri sinä samana hetkenä jokin Arina Prohorovnan äkillinen ja sangen vapaamielinen huomautus, joka tuli kuin »laukaus pyssyn suusta», säikähdytti potilaan niin, että tämä edisti, mitä nopeimmin synnytyksen kulkua. Vaikka Arina Prohorovna olikin nihilisti, hän ei halveksinut sentään suurmaailman eipä edes vanhojen sukujen kaikkein ennakkoluuloisimpiakaan tapoja, jos ne vain jollakin tavoin saattoivat olla hänelle hyödyksi.. Hän ei koskaan esimerkiksi laiminlyönyt kunnioittamasta läsnäolollaan niitä juhlallisuuksia, joissa hänen avullaan maailmaan saatettu pienokainen tuli kastetuksi. Ristiäisiin hän ilmestyi aina pitkälaahustiminen, viheriäinen silkkipuku yllään, irtotukka käherrettynä mitä moninaisimpiin kiharoihin, vaikka hän muina aikoina tavallisesti oli mitä suurimmassa määrin huolimaton ulkoasunsa suhteen. Ja vaikka hän itse pyhän toimituksen aikana olikin »mitä ylimielisimmän» näköinen, niin että suorastaan saattoi pappisväen hämilleen, hän aina, kun menot olivat ohi, välttämättä itse kantoi aina samppanjalasit esille, — sitä varten hän nimenomaan oli koristautunut ja saapunutkin sinne, — ja olisittepa te yrittänyt silloin tarttua lasiin panematta tarjottimelle hänen hyväkseen »puurorahoja», niin olisitte nähnyt, mitä olisi tapahtunut.

Kaikissa niissä vieraissa, jotka tällä kertaa olivat kokoontuneet Virginskien luo (ne olivat melkein järjestään miehiä), oli jokin satunnaisen erikoinen leima. Ei tarjoiltu voileipiä eikä pelattu korttia. Keskelle isoa vierashuonetta, joka oli paperoitu silmiinpistävän vanhoilla, vaaleansinisillä seinäpapereilla, oli asetettu kaksi pöytää, joita peitti ei aivan puhdas iso liina, ja pöydillä seisoi kaksi kiehuvaa teekeitintä. Pöytien toisessa päässä oli tavattoman iso tarjotin, johon oli asetettu kaksikymmentäviisi teelasia ja korillinen suuriin kimpaleisiin leikattua aivan tavallista ranskanleipää, aivan kuten on tapana tarjota teetä »parempien ihmisten» lasten täyshoitoloissa. Teetä kaatoi emännän sisar, kolmikymmenvuotias neito, jolla oli aivan vaalea tukka ja näkymättömät kulmakarvat. Tämä olento oli hiljainen ja myrkkymielinen. Mutta hän oli omaksunut kaikki uudet mielipiteet, ja kotioloissa itse Virginskikin pelkäsi häntä kauheasti. Kaikkiaan oli naisia huoneessa kolme: itse emäntä, hänen kulmakarvaton sisarkultansa sekä Virginskin oma sisar, neitsyt Virginskaja, joka parahiksi oli tulla pyrähtänyt Pietarista. Arina Prohorovna, noin kaksikymmentäseitsemänvuotias rouva, jossa oli sekä kokoa että näköä, oli huolimattomasti sukinut tukkansa ja pukeutunut jokapäiväiseen, vihertävään arkipukuunsa. Hän istui siirrellen rohkeakatseisia silmiänsä vieraasta toiseen, aivan kuin olisi kiirehtinyt katseellaan sanomaan: »Näettehän, etten pelkää yhtään mitään». Äsken saapunut neiti Virginskaja, ylioppilas ja nihilisti, ei ollut myöskään hullumman näköinen: hän oli pullea ja tanakka kuin pallo, posket punaistakin punaisemmat, ja kasvultaan pienehkö. Hän oli asettunut Arina Prohorovnan viereen yhä matkapuku yllään, jokin paperikäärö kädessään ja tarkasteli vieraita kärsimättömin, pyörivin silmin. Itse Virginski ei tänä iltana ollut oikein terve, mutta oli kuitenkin tullut istumaan teepöydän ääreen. Vieraat istuivat myös, ja arvokkaassa pöydän ympäri tuoleille asettumisessa oli jonkinlainen kokouksen tuntu. Kaikki näyttivät odottelevan jotakin, ja odottaessaan he keskustelivat äänekkäästi, mutta kuitenkin toistaiseksi vielä muista, vähemmän tärkeistä asioista. Kun Stavrogin ja Verhovenski ilmestyivät, kaikki hiljenivät.

Täsmällisyyden vuoksi rohkenen liittää tähän pienen selityksen.

Luulenpa, että kaikki nämä herrat olivat todellakin kokoontuneet toivoen saavansa kuulla jotakin hyvin huvittavaa ja että kaikille heille oli jotakin ennakolta vihjaistu. Kaikki nämä tunnustivat vapaamielisyyden kaikkein tulipunaisinta väriä tässä meidän hyvässä, vanhanaikaisessa kaupungissamme, ja Virginski oli varta vasten valinnut heidät juuri tätä »istuntoa» varten. Huomautan vielä, että muutamat heistä, tosin vain hyvin harvat, eivät vielä koskaan ennen olleet käyneet hänen luonaan. Suurimmalla osalla vieraista ei ollut aivan selvää käsitystä siitä, mikä oli oikeastaan kaiken tämän tarkoituksena. Kaikki he tosin pitivät silloin Pjotr Stepanovitšia ulkomailta saapuneena salalähettinä, jolla oli valtakirja. Tämä ajatus oli juurtunut hyvin nopeasti, ja tietenkin se oli heistä mieluinen. Tässä yhteenkokoontuneiden kansalaisten joukossa, kansalaisten, jotka oikeastaan oli kutsuttu viettämään nimipäiviä, oli jo muutamia, joille oli tehty aivan suoria ehdotuksiakin. Pjotr Verhovenski oli ennättänyt muovata jo meilläkin »viisikon», samoinkuin hän oli jo aikaisemmin tehnyt Moskovassakin, ja, kuten saatiin myöhemmin selville, hän oli saanut sen siellä syntymään upseerien kesken. Väitettiin, että hänellä olisi ollut yksi sellainen myös H:skin kuvernementissa. Nämä viisi valittua istuivat nyt yhteisen pöydän ääressä ja osasivat sangen taitavasti näytellä aivan tavallisia ihmisiä, niin että kukaan ei olisi voinut aavistaakaan heidän olevan joitakuita erikoisia. Niitä olivat, nyt kun tämä ei ole enää mikään salaisuus, ensinnäkin Liputin, sitten itse Virginski, pitkäkorvainen Šigaljov, rouva Virginskajan veli, Ljamsin sekä joku Tolkatšenko, hyvin omituinen mies, noin nelikymmenvuotias, joka oli kuuluisa kansan erikoistuntija — hänen erikoisalansa olivat roistot ja ryövärit —, joka tahallaan kulki kapakoissa (ei tosin aina pelkästään vain tutustuakseen kansaan), joka keikaili huonoilla vaatteillaan ja rasvanahkasaappaillaan katseli aina silmät sirrillään ja viekkaan näköisenä sekä käytteli puheessaan kansanomaisia sanansutkauksia ja puheenkäänteitä. Kerran tai pari Ljamšin oli tuonut hänet mukaansa Stepan Trofimovitšinkin illanviettoihin, missä hän ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään erikoista vaikutusta. Kaupunkiimme hän ilmestyi silloin tällöin erikoisesti ollessaan toimettomana. Hän oli tavallisesti rautatien palveluksessa. Nämä viisi työntekijää muodostivat ensimmäisen ryhmänsä uskoen lämpimästi siihen, että he olivat vain yksi sadoista ja tuhansista samanlaisia viisikoista, joita oli hajallaan ympäri koko Venäjänmaata, ja että heitä hallittiin jostakin suuresta salakeskuksesta, joka vuorostaan oli elimellisessä yhteydessä koko Euroopan yleismaailmallisen vallankumouksen kanssa. Mutta ikäväkseni minun täytyy tunnustaa, että jo niihin aikoihin heidän keskuudessaan alkoi ilmetä erimielisyyttä. Asia oli näet niin, että vaikka he jo keväästä alkaen olivatkin odottaneet Pjotr Verhovenskia, jonka tulosta Tolkatšenko ensin ja sitten Šigaljov oli ilmoittanut, vaikka he odottivatkin häneltä suorastaan ihmeitä ja asiata sen enempää harkitsematta jo heti hänen ensi kehoituksestansa kaikki yhtenä miehenä olivat liittyneet kerhoon, niin kuitenkin heti sen jälkeen, kuin viisikko oli muodostettu, he kaikki näyttivät jostakin loukkaantuneen, ja luuulenpa, että heitä nimenomaan suututti tämä heidän suostumuksensa äkillisyys. Kaikki he tietenkin olivat liittyneet kerhoon pelkästä ylevämielisyydestä, että jälkeenpäin ei olisi tarvinnut hävetä ja ettei olisi sanottu, että he eivät muka uskaltaneet. Mutta tästä huolimatta Pjotr Verhovenskin heidän mielestänsä olisi tullut antaa oikea arvo tälle heidän urotyöllensä, ja hänen olisi ainakin pitänyt palkkioksi kertoa heille itse tuo »pääjuttu». Mutta Verhovenski ei näyttänyt tahtovan vähääkään tyydyttää heidän oikeutettua uteliaisuuttansa, eikä hän kertoillut liikoja. Hän näytti muuten kohtelevan heitä aivan kuten häntä kulloinkin sattui miellyttämään, hyvin ankarasti, vieläpä välinpitämättömän ylimielisesti. Tämä sai kerhon suorastaan hermostumaan, ja sen jäsen Šigaljov kehoitteli jo muita »vaatimaan tilintekoa», mutta tämä ei tietenkään saanut tapahtua Virginskeillä, jossa oli koolla liian paljon syrjäisiä.

Mitä tulee näihin syrjäisiin, niin luulenpa, että edellämainitut ensimmäisen viisikon jäsenet epäilivät, että Virginskien vieraiden joukossa tänä iltana oli mahdollisesti joidenkin muiden, tuntemattomien ryhmien samanlaisia jäseniä, ryhmien, joita oli muodostunut kaupungissamme tämän saman salaisen järjestön toimesta, nekin Verhovenskin johdolla, niin että loppujen lopuksi kaikki kokoontuneet epäilivät toinen toistansa ja ottivat toinen toisensa suhteen erilaisia asenteita, mikä antoikin tälle kokoukselle hyvin hajanaisen, vieläpä eräässä suhteessa romanttisenkin vivahduksen. Eihän näitä ihmisiä oikeastaan voinut epäillä keitään. Siellä oli muun muassa muudan majuri, Virginskin läheinen sukulainen kerossaan viaton mies, jota ei oltu edes kutsuttu mutta joka oli itse tullut onnittelemaan, niin että oli mahdotonta olla ottamatta häntä vastaan. Nimipäivien pitäjä oli kuitenkin aivan rauhallinen sillä majuri »ei voinut mitenkään ilmiantaa». Tyhmyydestään huolimatta hän aina oli mielellään liikkunut kaikkien äärimmäisten vapaamielisten parissa, ja vaikka hän itse ei aina ollutkaan samaa mieltä, niin hän kuunteli kuitenkin mielellään toisia. Eikä riittänyt vielä tämäkään, ei hänkään ollut maineeltaan täysin puhdas. Oli näet sattunut niin, että hänen nuoruudessaan hänen käsiinsä oli sattumalta joutunut »Kolokol»-lehtilähetyksiä ja julistuksiakin, ja vaikka hän ei uskaltanutkaan purkaa niitä edes siteistä, hän olisi kuitenkin pitänyt mitä alhaisimpana menettelynä kieltäytyä niitä levittelemästä, — sellainen käsitys saattaa olla monella nykypäivienkin venäläisellä. Muut vieraat edustivat joko sitä tyyppiä jonka ylevä itserakkaus on maahan poljettu, niin että se saa heidän sappensa kiehumaan, tai sitten sitä tyyppiä, josta parhaillaan pursuaa nuoruuden ensi kauden lämpö ja ylevämielisyys. Sellaisia oli pari kolme opettajaa, joista muudan oli ontuva, noin neljäkymmentäviisivuotias lukion opettaja, hyvin myrkkymielinen ja varsin kunnianhimoinen mies sekä pari kolme upseeria. Viimeksimainittua lajia taas oli muudan nuori tykistöupseeri, joka aivan näinä päivinä oli saapunut sotaopistosta, hiljainen nuorukainen, joka ei ollut edes ehtinyt vielä hankkia tuttavapiiriä. Hän oli ilmestynyt Virginskin luo lyijykynä kädessä, ei ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan teki vähän väliä merkintöjä muistikirjaansa. Kaikki hänet huomasivat, mutta kuitenkin teeskentelivät, ikäänkuin eivät olisi häntä nähneet. Täällä oli myös se joutilaana vetelehtivä seminaarilainen, joka Ljamšinin avulla oli sujahduttanut kirjainkaupustelijan salkkuun rivot valokuvat. Tämä oli roteva nuorukainen, hyvin puhelias, mutta samalla jollakin tavoin epäluotettava, hänen huulillansa oli ainainen poleeminen hymy, mutta samalla hän oli rauhallisen varma ja tietoinen omasta täydellisyydestään. En tiedä, minkä vuoksi siellä oli myös kaupunginpään poika, se samainen kunnoton pojannulikka, joka oli elähtänyt enemmän kuin hänen vuosilleen olisi ollut luvallista ja josta jo kerran mainitsinkin kertoessani luutnantin pikku rouvasta. Tämä oli kaiken iltaa vaiti. Ja ikäänkuin kaiken huippuna oli muudan lukiolainen, tulinen ja pörrötukkainen nuorukainen, noin kahdeksantoistavuotias, joka istui synkän näköisenä, kuten ainakin nuorimies, jonka omanarvontuntoa on loukattu ja joka kärsii siitä, että hän ei ole enempää kuin kahdeksantoistavuotias. Tämä pikku raukka oli jo erään itsenäisen salaliittolaisten ryhmäkunnan päällikkö, ryhmän, joka oli muodostunut lukion ylimmällä luokalla, mikä myöhemmin kävi selville kaikkien hämmästykseksi. En ole vielä maininnut Šatovia, joka oli asettunut pöydän takimmaiseen päähän, hän oli vetänyt tuolinsa hieman erilleen muista, katseli maahan ääneti ja yrmeänä, kieltäytyi juomasta teetä ja ottamasta leipää sekä piteli koko ajan käsissään lippalakkiansa, aivan kuin siten olisi tahtonut huomauttaa, että hän ei ollut vieras, vaan oli tullut vain asialle, ja että hän saattoi nousta ja lähteä, milloin häntä suinkin halutti. Hänen lähelleen oli asettunut Kirillov. Tämäkin oli vaiti, mutta hän ei kuitenkaan katsellut maahan, vaan päinvastoin suoraan silmiin jokaista puhujaa. Hänen liikkumaton katseensa oli himmeä, ja hän kuunteli kaikkea ilman vähintäkään levottomuutta tai ihmetystä. Muutamat vieraista, jotka eivät olleet nähneet häntä koskaan ennen, tarkastelivat häntä salaa ja mietteissään. On epätietoista, tiesikö itse mme Virginskaja mitään viisikosta. Luulen kuitenkin, että hän tiesi kaiken ja oli ehkä kuullut kaikesta mieheltään. Naisylioppilas taas itse ei kuulunut mihinkään, mutta hänellä oli toinen huoli: hän aikoi viipyä täällä vain päivän tai pari ja lähteä sitten yhä edelleen kaikkiin yliopistokaupunkeihin »ottaakseen osaa ylioppilasraukkojen kärsimyksiin ja herättääkseen heidät vastarintaan». Hänellä oli mukanaan useita satoja kappaleita monistettuja julistuksia, jotka hän itse nähtävästi oli laatinut. Huomautettakoon, että lukiolainen aivan ensi hetkestä lähtien alkoi vihata tätä aivan verisesti, vaikka näkikin hänet ensi kerran elämässään. Samoinkuin naisylioppilas hänet. Majuri oli tytön setä, jota tämä ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Kun Stavrogin ja Verhovenski tulivat, tytön posket hohtivat parhaillaan kuten karpalot, — hän oli äsken juuri suutahtanut väitellessään setänsä kanssa naiskysymyksestä.

II.

Verhovenski heittäytyi aivan silmäänpistävän välinpitämättömän näköisenä pöydän yläpäähän tervehtimättä ketään. Hänen kasvoillaan oli melkeinpä ylpeä inhon ilme. Stavrogin kumarsi niin puoleen kun toiseenkin kohteliaasti, mutta huolimatta siitä, että kaikki olivat odottaneet juuri heitä, kaikki kuitenkin aivan kuin käskystä muuttuivat sen näköisiksi, kuin eivät olisi heitä edes huomanneet. Emäntä kääntyi ankaran näköisenä Stavroginin puoleen, heti kun tämä oli istuutunut.

— Stavrogin, tahdotteko teetä?

— Antakaa, — vastasi puhuteltu.

— Teetä Stavroginille, — komensi emäntä kääntyen teenkaatajan puoleen. — Entä te? — hän kysyi sen jälkeen Verhovenskilta.

— Antakaa, kuka sellaista kyselee vierailta? Ja antakaa myös kermaa, teillä saa aina vain jotakin moskaa teen asemesta, vaikka talossa on olevinaan nimipäivät.

— Mitä, hyväksyttekö tekin nimipäivänviettotavan? — naurahti naisylioppilas samassa. Äsken juuri puhuimme siitä.

— Vanhanaikaista, — murahti lukiolainen pöydän toisesta päästä.

— Mikä on vanhanaikaista? Sekö, että tahtoo unohtaa vaikkapa kaikkein viattomimmatkin ennakkoluulot? Se ei ole vanhanaikaista, vaan päinvastoin, se on häpeäksemme tunnustettava, aivan näihin asti se on ollut vielä aivan uutta, ‒ naisylioppilas ehätti samassa vastaamaan innoissaan aivan ojentautuen tuoliltaan. — Sitäpaitsi ei ole olemassakaan viattomia ennakkoluuloja, hän lisäsi itsetietoisen julmasti.

‒ Tahdoin vain sanoa, — lukiolainen oli kauhean hämmästynyt, — että vaikka ennakkoluulot ovatkin jotakin vanhentunutta, joka on hävitettävä, niin mitä tulee nimipäiviin, tietäväthän jo kaikki, että niiden viettäminen on typerää ja perin vanhanaikaista ja ettei ole syytä turhaan kuluttaa kallista aikaa, jota koko maailma jo muutenkin on liikaa kuluttanut, ja että kukin voisi käyttää terävää älyänsä mieluimmin sellaisiin asioihin, jotka sitä enimmin kaipaisivat…

— Liian pitkäveteistä, tuosta ei ymmärrä mitään, — huudahti naisylioppilas.

— Minusta tuntuu, että jokaisella meistä on aivan yhtäläinen puheoikeus, ja jos minä kerran haluan ilmaista mielipiteeni aivan kuin joku toinenkin, niin…

— Eihän teiltä kukaan ole yrittänytkään riistää puheoikeuttanne, — katkaisi itse emäntä jyrkästi väittelyn, — on vain pyydetty teitä ilmaisemaan ajatuksenne selvemmin, sillä eihän teitä kukaan ymmärrä.

— Mutta, sallitte kai minun huomauttaa, että te ette nähtävästi kunnioita minua. Se, etten voinut ilmaista ajatustani selvästi, ei johdu siitä, että minulla ei olisi ajatuksia, vaan paremminkin siitä, että minulla on niitä liian paljon… — lukiolainen yritti pitää puoliaan melkein epätoivoisena ja sotkeutui lopullisesti sanoihinsa.

— Jollette osaa puhua, niin olkaa vaiti, — sanoa paukautti naisylioppilas.

Lukiolainen aivan hypähti seisoalleen tuolilta.

— Tahdoin vain sanoa, — hän huudahti häpeästä aivan polttavan kuumana ja uskaltamatta katsoa edes ympärilleen, — että teitä halutti vain näyttää omaa viisauttanne, kun tänne saapui herra Stavrogin, — kas niin se on!

— Teidän ajatuksenne on likainen, epäsiveellinen ja osoittaa teidän henkisen kehityksenne alamittaisuutta. Pyydän teitä, älkää puhutelko minua enää, — ärähti naisylioppilas.

— Stavrogin, — emäntä aloitti keskustelun, — ennen teidän tuloanne täällä väiteltiin perheen oikeuksista, ja kas, tämä upseeri (hän nyökkäsi sukulaistansa, majuria kohti). — Enhän minä tietenkään aio tässä vaivata teitä noilla vanhoilla loruilla, josta jo on aikoja sitten sovittu. Mutta mistä kuitenkin on otettu nuo perheen oikeudet ja velvollisuudet siinä ennakkoluulon muodossa, ennakkoluulon, jona ne nyt esiintyvät? Kas siinä kysymys. Mitä te arvelette?

— Mistä ne on muka otettu? — toisti Stavrogin kysymyksen.

— Niin, mehän tiedämme esimerkiksi, että Jumala-ennakkoluulomme on johtunut ukkosesta ja salamasta, — naisylioppilas heittäytyi taas keskustelun pyörteeseen hyökäten silmillään Stavroginin kimppuun. — On liiankin tunnettua, että ihmiskunta alkuasteellaan säikkyessään ukkosta ja salamaa teki jumalaksi näkymättömän vihollisensa tuntiessaan oman heikkoutensa. Mutta mistä on johtunut tuo perhe-ennakkoluulo? Mistä on johtunut itse perhe?

— Tämä ei nyt ole aivan sama asia… — yritti emäntä pysähdyttää hänet.

— Luulenpa, että vastaus tähän kysymykseen olisi hieman sopimaton, — vastasi Stavrogin.

— Kuinka niin? — ryntäsi naisylioppilas eteenpäin.

Mutta opettajien ryhmästä alkoi kuulua hiljaista hihitystä, johon pöydän toisesta päästä vastasivat Ljamšin ja lukiolainen sekä sukulaismajuri, joka käheästi nauraa hohotti aivan ääneen.

— Te olisitte kai oikea mies kirjoittamaan huvinäytelmiä, — huomautti emäntä Stavroginille.

— Se ei tosiaankaan ole teille ollenkaan kunniaksi, en tiedä, mikä lienee nimenne, — sanoa tokaisi suutahtanut naisylioppilas päättäväisesti.

— Mutta älä sinä lennä toisten silmille! — sanoa jymähdytti majuri, — sinä olet nuori neiti, ja sinun on käyttäydyttävä siivosti, mutta sinähän näytät istuvan aivan kuin neuloilla.

— Suvaitkaa vaieta. Kuinka rohkenette lähestyä minua noilla tuttavallisen ruokottomilla vertauksillanne. Näen teidät ensi kerran enkä tahdo tietää sukulaisuudestamme tuon taivaallista.

— Mutta olenhan setäsi. Minähän olen kanniskellut sinua imeväisenä näillä käsilläni.

— Mitä se minua liikuttaa, mitä te olette kanniskellut. En minä pyytänyt teitä kanniskelemaan itseäni, vaan lienee se nähtävästi tuottanut teille itsellenne, herra epäkohtelias upseeri, suurta mielihyvää. Ja sallikaa minun huomauttaa, että teillä ei ole oikeutta sinutella minua. Jollette sinuttele minua kansalaisena, niin kiellän jyrkästi sinuttelun.

— Kas tuollaisia ne ovat kaikki! — majuri lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään ja kääntyi häntä vastapäätä istuvan Stavroginin puoleen. — E-ei, sallikaahan minunkin sanoa sanani, minä pidän vapaamielisyydestä ja kaikesta nykyaikaisesta, kuuntelenpa mielelläni viisaita keskustelujakin, mutta vaan — miesten suusta. Mutta naisia, noita nykyaikaisia tuulihattuja, niitä en siedä, se on nyt kerta kaikkiaan minun heikkouteni! Älä pyöri siinä! — hän tiuskaisi naisylioppilaalle, joka levottomana siirtelihe tuolillaan, — e-en, täytyy minullakin olla puheenvuoro, minua on loukattu.

— Te vain häiritsette muita ettekä itse osaa sanoa ainoatakaan viisasta sanaa, — sanoa tokaisi emäntä suutahtaneena.

— Ei, nyt puhun kerrankin suuni puhtaaksi — majuri tulistui kääntyen Stavroginin puoleen. — Teihin, herra Stavrogin, luotan kuten ainakin uuteen ihmiseen, vaikka minulla ei olekaan kunniaa tuntea teitä. Ilman miehiä tuollaiset joutuvat hukkaan aivan kuten kärpäset, — kas, se on minun mielipiteeni. Koko tuo heidän naiskysymyksensä — se on vain pelkkää omaperäisyyden puutetta. Vakuutan teille, että koko tuon naiskysymyksen juuri miehet ovat hölmöyttään keksineet, vieläpä itse itselleen vahingoksi. Jumalan kiitos, etten minä ainakaan ole naimisissa! Ei pienintäkään omaperäisyyttä, eivät osaa keksiä edes yhtä ainoata yksinkertaista kuviota, nekin on miesten keksittävä! Kas tässäkin, olen kantanut tuota sylissäni, hän ei ollut kuin kymmenvuotias, niin jo tanssin hänen kanssaan masurkkaa, ja tänään, kun hän saapui ja kun aivan sananmukaisesti lensin tänne syleilläkseni häntä, niin hän jo keskustelumme toiseksi sanaksi julistaa paukahduttaa, että Jumalaa muka ei ole. Jospa hän olisi sanonut sen vaikkapa vasta kolmanneksi sanaksi, mutta annapa olla, kiiruhtaa jo toiseksi sanaksensa sen pölähdyttämään! Myönnettäköön, että viisaat ihmiset eivät enää usko, mutta sehän ainakin johtuu sitten järjestä, mutta entäs sinä, sanon, tyllerö, mitä sinä ymmärrät Jumalasta. Se on kaikki vain jonkun ylioppilaan hänen päähänsä ajamaa opetusta, mutta jos se samainen ylioppilas olisi opettanut sinua sytyttelemään lamppuja pyhäinkuvien eteen, niin silloin sytyttelisit sinä nyt niitä.

— Te valehtelette, te olette ilkeä ihminen, ja äskenhän todistin aivan selvästi teidän tyhmyytenne, — sanoi siihen naisylioppilas halveksuvasti, aivan kuin ei olisi viitsinyt ryhtyä pitkiin selvittelyihin tuollaisen henkilön kanssa. — Sanoinhan teille nimenomaan äsken, että katkismuksen mukaan meille kaikille on opetettu: »Jos kunnioitat isääsi ja vanhempiasi, niin saat kauan elää ja sinun pitää saaman kaiken maailman rikkaudet». Ja tämä sisältyy kaikkiin kymmeneen käskyyn. Jos kerran Jumala on pitänyt välttämättömänä luvata palkintoa rakkaudesta, niin sellainen Jumala on epäsiveellinen. Näin minä äsken teille sen todistin, eikä, kuten te sanoitte, »toiseksi sanaksi», vaan sen vuoksi, että te vetositte oikeuksiinne. Kuka siihen on syypää, että te olette tylsä ettekä vielä näihin saakka ole päässyt mistään selville. Tämä harmittaa teitä, ja siksi te olette vihoissanne, — kas, siinä on koko teidän sukupolvenne arvoituksen ratkaisu.

— Hupsu tyttö! — sanoi majuri.

— Ja te olette hölmö.

— Hauku vain!

— Niin, mutta, Kapiton Maksimovitš, tehän sanoitte äsken itse, että ette usko Jumalaan, — huomautti Liputin vikisevin äänin pöydän päästä.

— Mitä se merkitsee, mitä minä sanon, minä,— sehän on aivan toinen asia! Ehkäpä uskonkin, vaikka en täydellisesti. Ja vaikk'en uskokaan täydellisesti, niin en kuitenkaan mene sanomaan, että Jumala olisi ammuttava. Jo husaarina ollessani ajattelin usein Jumalaa. Kaikissa runoissa on tapana laulaa, että husaari muka juo ja elää iloisesti. Aivan niin, ehkäpä minäkin join, mutta uskotteko, että joskus kuitenkin saatoin yöllä nousta vuoteeltani ja mennä sukkasillani pyhäinkuvien eteen rukoilemaan, että Jumala antaisi armossaan minun uskoa, sillä siihen aikaan en mitenkään saattanut rauhoittua, ennenkuin olin saanut vastauksen kysymykseen: onko Jumalaa vai eikö ole? Siinä määrin se asia minua kiusasi! Aamulla tietenkin saivat ajatukset muuta askartelua, ja usko hävisi olemattomiin. Ja muutenkin olen huomannut, että usko aina päivisin katoaa.

— Mutta eikö teillä ole pelikortteja? — Verhovenski kääntyi emännän puoleen ja haukotteli minkä jaksoi.

— Tunnen mitä suurinta myötätuntoa tätä kysymystä kohtaan! — Naisylioppilasta suututtivat majurin sanat niin, että hänen kasvonsa aivan hehkuivat.

— Kulutetaan turhaan kallista aikaa typeriä keskusteluja kuunneltaessa, — lausahti emäntä ja katsahti merkitsevästi mieheensä.

Naisylioppilas oli jo taas ennallaan:

— Tahdoin vain ilmoittaa kokoukselle ylioppilaiden kärsimyksistä ja vastalauseista, mutta koska aika kuluu epäsiveellisiin keskusteluihin…

— Ei ole olemassa mitään siveellistä enempää kuin epäsiveellistäkään! — lukiolainen ei malttanut taas olla huomauttamatta, heti kun naisylioppilas oli sanonut sanottavansa.

— Sen minä, herra lukiolainen, olen tietänyt jo paljon ennemmin, kuin se oli ehditty opettaa teille.

— Mutta minä vain varmasti vakuutan, — tämä yltyi, — että te, Pietarista tänne meitä valistamaan saapunut lapsi, ette voi sanoa muuta, kuin mitä me tiedämme jo ennestäänkin. Te sanoitte, että käsky: »kunnioita isääsi ja äitiäsi» — jota te muuten ette näy edes osaavan ulkoa — että se on, se on epäsiveellinen, mutta senhän koko Venäjä jo tietää Belinskin teoksista.

— Mutta tuleekohan tästä koskaan loppua? — mme Virginskaja kääntyi päättäväisesti miehensä puoleen. Emäntänä hän aivan punastui keskustelujen mitättömyyttä, erikoisesti huomattuaan muutamia hymähdyksiä ja hämmästeleviä katseita, joita ensikertalaiset vieraat vaihtoivat keskenään.

— Hyvät herrat, — Virginski koroitti ääntään, — jos jollakulla olisi halua puhua jostakin paremmin tilaisuuteen sopivasta aiheesta tai jos jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän viivyttelemättä tekisi aloitteen.

— Rohkenisin tehdä erään kysymyksen, — virkahti tähän asti vaiti ollut ja erikoisen arvokkaana istunut rampa opettaja. — Tahtoisin tietää, onko tämä täällä olevinaan jonkinmoinen istunto vai onko tämä jonkinlainen vieraskäynnille tulleiden aivan tavallisten kuolevaisten kokous? Kysyn tätä enemmän vain järjestyksen vuoksi ja ettei tarvitsisi olla epätietoisuudessa.

»Ovela» kysymys teki vaikutuksensa. Kaikki katsahtivat toisiinsa, aivan kuin olisivat odottaneet toisiltansa vastausta, ja samassa kaikki kuin komennuksesta käänsivät katseensa Verhovenskin ja Stavroginin puoleen…

— Ehdotan yksinkertaisesti äänestystä kysymyksestä: »Muodostammeko istunnon vai emmekö.» — sanoi mme Virginskaja.

— Yhdyn täydellisesti ehdotukseen, — puuttui Liputin puheeseen, — vaikka kysymys onkin hieman epämääräinen.

— Minäkin yhdyn, minäkin, ja minä, — kuului ääniä eri puolilta.

— Ja minusta tuntuu todellakin, siltä, että näin saadaan aikaan enemmän järjestystä, — varmensi Virginski ehdotusta.

— Äänestämään siis, — ilmoitti emäntä, — Ljamšin, menkää te pianon ääreen, voitte te äänestää sieltäkin, sitten kun aloitetaan.

— Joko taas, — huudahti Ljamšin, — enkö minä ole teille jo tarpeeksi rummuttanut?

— Pyydän teitä pyytämällä, soittakaa meille. Vai ettekö te tahdokaan auttaa yhteistä asiaamme?

— Vakuutan teille, Arina Prohorovna, että meitä ei kukaan kuuntele. Se on pelkkää luulottelua. Ja ikkunatkin ovat korkealla, ja kuka tästä ymmärtäisi mitään, vaikka kuuntelisikin.

— Emmehän me tässä itsekään ymmärrä mistä on kysymys, — murahti jokin ääni.

— Mutta minä sanon teille, että varovaisuus ei koskaan ole haitaksi. Ja sen varalta, että meitä vakoiltaisiin, — hän kääntyi Verhovenskin puoleen selityksillään, — kuulkoot kadulle, että meillä on nimipäivät ja musiikkia.

— Voi piru! — kirosi Ljamšin ja istahti pianon ääreen sekä alkoi jyskyttää valssia aivan tarkoituksettomasti, suorastaan hakaten nyrkeillään koskettimia.

— Ne teistä, jotka haluavat, että pidettäisiin istunto, nostavat ylös oikean kätensä, — ehdotti mme Virginskaja.

Toiset nostivat, toiset eivät. Oli sellaisiakin, jotka nostivat ja taas laskivat alas. Laskivat kätensä ja nostivat sen taas uudestaan.

— Hyi piru! Minä en ymmärrä mitään, — huudahti muudan upseeri.

— En minäkään ymmärrä, — huudahti toinen.

— Mutta minä ymmärrän, — huudahti kolmas, — jos tarkoittaa kyllä, niin käsi on nostettava.

— Niin mutta mitä merkitsee tuo »kyllä»?

— Se merkitsee: istunto.

— Ei se merkitse istuntoa.

— Mutta minä äänestin istuntoa, — huudahti lukiolainen rouva Virginskajan puoleen kääntyen…

— No, miksikä te sitten ette nostanut kättänne.

— Minä katselin teitä, ja kun te ette nostanut, niin en nostanut minäkään.

— Kuinka typerää, minä en nostanut sen vuoksi, että itse tein ehdotuksen. Hyvät herrat, ehdotan, että äänestetään uudestaan: se, joka kannattaa istuntoa, istukoon kohottamatta kättään, mutta se, joka ei tahdo, se nostakoon oikean kätensä.

— Siis »joka ei tahdo»? — kysyi lukiolainen uudelleen.

— Tahallannehan te taidatte tuolla tavalla… — huudahti mme Virginskaja suuttuneena.

— Ei, mutta on määriteltävä hieman tarkemmin, mitä joku tahtoo ja mitä joku ei tahdo, — pari kolme ääntä kajahti taas.

— Se, joka ei tahdo, ei tahdo.

— Niin, mutta mitä on tehtävä, onko nostettava vai eikö ole nostettava, jos tahtoo? — kiljahti upseeri.

—- Voi, me emme ole vielä kypsiä perustuslaillisuuteen! — majuri huomautti.

— Herra Ljamšin, malttakaahan, te jyskytätte niin, ettei kuule mitään, — huomautti rampa opettaja.

— Ei meitä, Jumala sen takaa, Arina Prohorovna, kukaan kuuntele, — Ljamšin hypähti samassa paikoiltaan. — Minä en tahdo soittaa, ja sillä hyvä! Tulin vierailulle enkä rummuttelemaan pianoa!

‒ Hyvät herrat, vastatkaa huutoäänestyksellä, — ehdotti Virginski, — onko tämä istunto vai eikö ole?

— Istunto, istunto! — kajahti joka puolelta.

‒ Jos kerran seikka on semmoinen, niin muuta äänestystä ei tarvitakaan. Ollaanko tyytyväisiä tähän, vai onko äänestys tarpeellinen?

— Ei tarvita, ei tarvita, selvä on!

‒ Mutta jos joku ei haluaisi istuntoa.

‒ Ei eikö mitä, mehän tahdomme sitä kaikki.

‒ Mikä on sitten »istunto»? — kuului ääni, mutta siihen ei vastattu.

— On valittava presidentti, — huudettiin eri tahoilta.

— Valitaan isäntä, isäntä tietenkin!

— Hyvät herrat, jos asia on siten, — aloitti valittu Virginski, — niin teen uudelleen aikaisemman ehdotukseni: jos jollakulla olisi halua puhua jostakin tilaisuuteen paremmin sopivasta aiheesta tai jos jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän viivyttelemättä tekisi aloitteen.

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät taas Stavroginiin ja Verhovenskiin.

— Verhovenski, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa? — kysäisi emäntä aivan suoraan.

— Ei kerrassaan mitään, — hän venyttäytyi haukotellen tuolillaan. — En panisi muuten pahaksi, jos saisin lasin konjakkia.

— Stavrogin, ehkä te haluaisitte?

— Kiitän, minä en juo.

— Tarkoitin, ettekö haluaisi puhua, en tarkoittanut konjakkia.

— Puhuako? Mistä sitten? En, en halua.

— Teille tuodaan kyllä konjakkia, — emäntä vastasi Verhovenskille.

Naisylioppilas nousi taas seisoalleen. Hän oli jo useamman kerran yrittänyt hypähtää pystyyn.

— Olen tullut tänne tehdäkseni ilmoituksen onnettomien ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikkialla vastarintaan…

Puhe katkesi kesken. Pöydän toisessa päässä kohosi jo hänelle kilpailija, ja kaikkien katseet kääntyivät nyt tähän. Pitkäkorvainen Šigaljov nousi hitaasti paikaltaan synkän yrmeänä, melankolisen näköisenä asettaen eteensä pöydälle tiheällä käsialalla kirjoitetun vihkon. Hän seisoi kotvan ääneti. Monet läsnäolijoista — vilkaisivat hämmentyneinä vihkoon, mutta Liputin, Virginski ja rampa opettaja näyttivät olevan jostakin syystä hyvin tyytyväisiä.

— Pyydän puheenvuoroa, — ilmoitti Šigaljov yrmeästi ja lujasti.

— Se suodaan teille.

Puhuja istuutui ja hetken vaiti oltuaan aloitti juhlallisesti:

— Hyvät läsnäolijat!…

— Kas tässä olisi konjakkia, — sanoa mörähdytti inhon ilmein ja halveksuvasti hymähtäen sukulaisneiti, joka kaateli teetä ja joka oli käynyt hakemassa konjakkia. Hän asetti sen Verhovenskin eteen pöydälle samoin kuin pikarinkin, jonka hän oli tuonut sormiensa välissä ilman tarjotinta tai lautasta.

Häiritty puhuja vaikeni arvokkaasti.

— Jatkakaa vain, en minä kuitenkaan kuuntele, — tokaisi Verhovenski kaataen konjakkia pikariin.

— Hyvät läsnäolijat, - huomatkaa, — alkoi Šigaljov uudelleen, — ja kuten myöhemmin huomaatte, vedotessani teidän apuunne tässä äärimmäisen tärkeässä kohdassa en voi välttää pientä alkulausetta.

— Arina Prohorovna, olisikohan teillä saksia? — kysäisi Pjotr Stepanovitš samassa.

— Mitä te saksilla tekisitte? — rouvan silmät revähtivät ihmetyksestä selko selälleen.

— Kynnet unohtuivat leikkaamatta. Kolme päivää jo olen aikonut sen tehdä, — vastasi puhuteltu tarkastellen röyhkeän huolettomasti pitkiä, likaisia kynsiään.

Arina Prohorovna punastui suuttumuksesta, mutta neiti Virginskajaa tämä nähtävästi miellytti.

— Tässä ikkunalla minä kai näin ne äsken, — neiti nousi pöydän ääreltä hakemaan saksia ja toikin ne jo samassa niitä haluavalle. Pjotr Stepanovitš otti sakset katsahtamatta edes niiden tuojaan ja alkoi puuhailla niillä. Arina Prohorovna ymmärsi nyt, että tämä oli »luonnollinen ote», ja häpesi äskeistä loukkaantumistaan. Kokouksen osanottajat katsahtivat äänettöminä toisiinsa. Rampa opettaja piti vahingoniloisena Verhovenskia silmällä. Šigaljov jatkoi edelleen:

— Pyhitettyäni tarmoni tulevaisuuden yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen tutkimiseen, rakenteen, joksi tämä nykyinen kerran vaihtuu, olen tullut siihen vakaumukseen, että kaikki yhteiskunnallisten systeemien luojat, aina vanhimmilta ajoilta nykypäiviimme, aina vuoteen 187. .. saakka ovat olleet haaveilijoita, satujen sepittelijöitä, typeryksiä, jotka ovat puhuneet itseänsä vastaan, jotka eivät ole ymmärtäneet luonnontieteistä kerrassaan mitään, eivät ole ymmärtäneet sitä merkillistä eläintä, jota nimitetään ihmiseksi. Platon, Rousseau, Fourier, alluminiumipilarit, kaikki tämä kelpaa ehkä varpusille, mutta ei ihmisten yhteiskunnalle. Mutta koska tulevaisuuden yhteiskuntamuoto on tarpeen nimenomaan jo nyt, kun kaikki aiomme ryhtyä lopulta toimintaan, niin ettei enää tarvitsisi ruveta sillä vaivaamaan päätä, ehdotan oman maailmanjärjestämissysteemini. Kas tässä! — hän napsahdutti vihkoonsa. — Yritän selostaa kokoukselle teokseni mahdollisimman suppeassa muodossa, mutta huomaan sittenkin, että minun on pakko tehdä esitykseeni suullisesti useita sivuhuomautuksia, niin että koko selostukseni vie ainakin kymmenen iltaa, toisin sanoen, yhtä monta iltaa kuin teoksessani on lukuja. (Kuului naurua.) Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että systeemini ei ole vielä aivan lopullisesti valmis. (Taas kuului naurua.) Olen sotkeutunut omiin väitteisiini, ja johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni minä tulen lopulta rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että mitään muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa kuin tämä minun ehdottamani — ei voi olla olemassakaan.

Nauru kajahteli yhä kuuluvammin, mutta enimmäkseen nauroi sentään vain nuoriso ja niin sanoakseni ne vieraat, jotka eivät olleet asioista oikein täysin selvillä. Talon emäntä, Liputin ja rampa opettaja olivat harmissaan.

— Jos te kerran itse ette ole osannut saada systeemiänne syntymään ja jos se on teidät itsennekin saanut epätoivoon, niin mitä meillä olisi enää siihen sanottavaa? — huomautti muudan upseeri varovaisesti.

—-Te olette oikeassa, herra upseeri, — Šigaljov kääntyi hänen puoleensa töykeästi, — ja sitäkin enemmän, kun niin sattuvasti osuitte juuri sanaan »epätoivo». Se on totta, olen joutunut epätoivoon. Mutta siitäkin huolimatta se, mitä olen esittänyt kirjassani, on eittämättömästi ainoa keino. Mitään muuta ratkaisumahdollisuutta ei ole, eikä kukaan keksi mitään sen parempaa. Kiiruhdan senvuoksi, että aika ei kuluisi hukkaan, kutsumaan kaikkia teitä kymmenenä eri iltana kuuntelemaan esitystäni, että voisitte sitten sanoa siitä mielipiteenne. Jos taas jäsenet eivät halua kuunnella minua, niin hajaantukaamme jo heti alussa: miehet valtiollisille toimialoille ja naiset — keittiöihin, sillä kiellettyänsä minun teokseni heille ei jää mitään muutakaan mahdollisuutta. Ei min-kään-nä-kois-tä, ei muuta mitään! Hylätessään etsikkoaikansa he vain tuottavat itsellensä turmiota, sillä lopulta he kuitenkin palaavat tähän.

Kaikki alkoivat liikehtiä. »Onko hän hullu, vai mikä häntä vaivaa.» kuului ääniä.

— On siis kysymys vain Šigaljovin epätoivosta, — päätteli Ljamšin, — ja päivän kysymys on siis: onko hänen oltava epätoivoissaan vai eikö?

— Šigaljovin epätoivon partaalla oleminen koskee henkilökohtaisesti vain häntä itseään — ilmoitti lukiolainen.

— Ehdotan äänestettäväksi: missä määrin Šigaljovin epätoivo koskettaa yhteistä asiaa sekä kannattaako meidän siis kuunnella häntä vai eikö? — huomautti iloisesti upseeri.

— Ei ole kysymys nyt siitä, — rampa opettaja tarttui lopulta asiaan. Hän puhui jonkinlainen pilkan hymy huulillaan, niin että oli vaikeata päätellä, puhuiko hän leikillä vai tosissaan. — Ei, hyvät herrat, ei ole kysymys siitä. Herra Šigaljov on aivan liian tosissaan suhtautunut tehtäväänsä ja on lisäksi liian vaatimaton. Tunnen jo hänen kirjansa. Hän ehdottaa siinä kysymyksen lopullisesti ratkaistavaksi siten, että ihmiskunta jaetaan kahteen eri suureen osaan. Yksi kymmenesosa saa henkilökohtaisen vapauden ja rajattoman oikeuden hallita yhdeksää kymmenesosaa, joka menettää kaiken persoonallisuutensa ja muuttuu ikäänkuin joksikin laumaksi. Rajattomassa alistumisessaan tämä lauma saavuttaa uudestisyntymisten sarjan kautta alkuperäisen viattomuutensa, ikäänkuin jonkinlaisen alkuperäisen paratiisin, vaikka kaikki sen jäsenet joka tapauksessa kuitenkin tulevat tekemään työtä. Ne keinot, joita tekijä esittää ja joiden avulla näistä ihmiskunnan yhdeksästä kymmenesosasta jatkuvan uudelleenkasvattamisen avulla muodostuu lauma, ovat varsin merkillisiä, luonnollisiin tosiasioihin perustuvia sekä täysin loogillisesti suunniteltuja. Kaikkiin johtopäätöksiin ei tosin voi yhtyä, mutta tekijän järkeä ja tietoja ei sovi mitenkään epäillä. On hyvin ikävää, että kymmenen iltaa kestävän esityksen kuunteleminen ei ole näissä olosuhteissa mahdollista, sillä olisimme varmasti saaneet kuulla jotakin hyvin mielenkiintoista.

— Oletteko te aivan tosissanne? — mme Virginskaja kääntyi ramman puoleen hieman hätääntyneenä. — Ja tuo mies, joka ei ymmärrä, mihin oikein tunkea ihmiset, syöksisi heistä yhdeksän kymmenesosaa orjuuteen? Olen jo kauan epäillyt häntä.

— Se on: tarkoitatteko veljeänne? — kysäisi rampa.

— Sukulaisuuttako? Te taidatte pilkata minua!

— Ja pitäisikö sitten tehdä työtä aristokraattien hyväksi ja olla kuuliainen heille kuten jumalille, se on — alhaista! — huudahti naisylioppilas raivostuneena.

— Se ei ole alhaista, vaan se on paratiisi, paratiisi maan päällä, eikä muunlaista maan päällä voisi ollakaan, — huomautti Šigaljov mahtaillen.

— Mutta minäpä paratiisin asemesta,—huudahti Ljamšin, — ottaisin nuo yhdeksän kymmenesosaa, jos niitä nyt ei minnekään muuallekaan voi tunkea, ja räjähdyttäisin ne kaikki ilmaan, niin että jäisi vain pieni joukko sivistyneitä ihmisiä, jotka alkaisivat elää lekotella oikein oppineiden tapaan.

— Noin puhuu vain narri! — Naisylioppilas suutahti.

— Hän on narri, mutta hän on tarpeen, — kuiskasi hänelle mme Virginskaja.

— Ja ehkä se olisikin kaikkein paras kysymyksen ratkaisu, — Šigaljov kääntyi tulisesti Ljamšinin puoleen. — Tuskinpa te itse aavistattekaan, kuinka syvämietteisen totuuden äsken lausuitte, te lystikäs herra. Mutta koska teidän ehdotustanne olisi mahdoton panna täytäntöön, niin on parasta tyytyä maalliseen paratiisiin, jos sitä nyt kerran siten tahdotaan nimittää.

— Tämä vasta on oikeata pötyä! — pääsi Verhovenskilta. Hän leikkeli muuten yhä välinpitämättömästi kynsiään kohottamatta kertaakaan edes katsettaan.

— Kuinka niin — pötyä? — tarttui rampa puheeseen, aivan kuin olisi juuri odottanutkin sanaa, johon olisi voinut takertua. — Minkä vuoksi juuri pötyä? Herra Šigaljov on eräällä tavalla ihmisrakkauden fanaatikko. Ja muistakaa, että Fourier'lla, Cabet'lla, vieläpä itse Proudhon'illakin on hyvin monta sangen despoottista ja fanaattista kysymyksen ratkaisua. Herra Šigaljov ratkaisee tuon kysymyksen ehkä tervejärkisemmin kuin yksikään heistä. Vakuutan teille, että sen kirjan luettuansa ei voi muuta kuin yhtyä eräisiin siinä esitettyihin mielipiteisiin. Hän on vain ehkä kaikkein realistisin ja hänen »maallinen paratiisinsa» on melkein oikea paratiisi, se samainen, jonka menetyksen vuoksi ihmiskunta huokailee, jos nyt sellainen todella on joskus ollut olemassa.

— Saattoihan sen arvatakin, että jotakin sellaista tästä vielä saan, — murahti Verhovenski taas.

— Suvainnette minun huomauttaa, — rampa kiihtyi vain yhä enemmän, — että jokaisen nykyaikaisen ajattelevan ihmisen pakottava velvollisuus on keskustella tulevaisista yhteiskunnallisista uudistuksista. Herzen ei muuta ajatellutkaan koko elämänsä aikana, Belinski, kuten minulle on varmalta taholta kerrottu, vietti iltakausia ystäviensä parissa väitellen ja ennakolta ratkaisten kaikkein pienimmätkin, niin sanoakseni keittiökysymyksetkin tulevassa sosiaalisessa järjestymässä.

— Muutamat menevät aivan päästään sekaisin, — huomautti majuri äkkiä.

— Parempi sekin on. Voihan siten päästä aina johonkin tulokseen, parempi kuin istua vain jonakin diktaattorina, — sähähti Liputin. Hankin uskalsi vihdoin ryhtyä hyökkäämään.

— En minä Šigaljovia tarkoittanut saneessani »pötyä», — lausahti Verhovenski epäselvästi. — Katsokaas, hyvä herrasväki, — hän kohotti hivenen verran katsettansa, — minun mielestäni kaikki nuo kirjat, Fourier't ja Gabet't, kaikki nuo »työnteko-oikeudet», ovat pelkkää šigaljovistšinaa, — kaikki tuo on pelkkää romaania, jollaisia voi kirjoittaa satoja tuhansia. Se on vain esteettistä ajanvietettä. Ymmärrän, että teidän on ikävä täällä pikkukaupungissa, ja sentähden te turvaudutte kirjoituspaperiin.

— Sallikaahan huomauttaa, — rampa alkoi levottomana liikahdella tuolillaan, — vaikka olemmekin maaseutulaisia ja ansaitsemme säälittelyä, niin kuitenkin olemme tietoiset siitä, että maailmassa ei toistaiseksi vielä ole tapahtunut mitään niin ihmeellisen uutta, että meidän kannattaisi ruveta itkemään, koska se muka meiltä on jäänyt näkemättä. Kaikenlaisissa ulkomaista tekoa olevissa lentolehtisissä meille ehdotetaan, että on yhdyttävä ja muodostettava ryhmiä, joiden ainoana päämääränä on kaiken olevaisen tuhoaminen sillä tekosyyllä, että parantakaamme maailmaa muka kuinka paljon tahansa, niin emme kuitenkaan saa sitä terveeksi, mutta kun radikaalisesti kerta kaikkiaan panemme poikki sata miljoonaa päätä, niin se helpottaa ojan toiselle puolelle hyppäämistä. Ajatus on suurenmoisen kaunis, epäilemättä, mutta samalla se on myös todellisuudessa aivan mahdoton, kuten »šigaljovištšinakin», johon te äsken suhtauduitte niin pilkallisesti.

— Niin, en ole tullut tänne viettääkseni aikaa keskusteluissa, — sanoi Verhovenski painavat sanansa ja aivan kuin ei olisi itse käsittänyt huomautuksensa sopimattomuutta siirsi kynttilän lähemmäksi nähdäkseen paremmin.

— Ikävä kyllä, hyvin ikävää, että ette ole tullut keskustellaksenne, ja ikävää sekin, että teitä tänä hetkenä näkyy huvittavan vain oman persoonanne kuntoon saattaminen.

— Mitä teitä liikuttaa minun kunnostautumiseni?

— Sata miljoonaa päätä on yhtä vaikeata saada olemattomiksi kuin on luoda maailma uudelleen propagandan avulla. Vieläpä se saattaa olla erikoisen vaikeata, kun on kysymys Venäjästä, — uskalsi Liputin taas ottaa puheenvuoron.

— Mutta juuri Venäjäänhän nykyjään luotetaankin, — virkahti upseeri.

— Niin luotetaan, sekin on jo kuultu, — rampa liittyi nyt toisiin. — Tiedämme varsin hyvin, että salaperäinen osoittaja on suunnattu kohti ihanaa isänmaatamme, jota pidetään ainoana mahdollisena, joka voi suorittaa suuren tehtävän. Mutta katsokaapa: siinä tapauksessa, että asteittainen tehtävän ratkaiseminen saadaan aikaan propagandan avulla, minä sentään voin siitä ehken henkilökohtaisestikin jotakin hyötyä, voinpa ainakin jutella jonkin kerran hauskasti, esivallalta saan ehkä ylennyksen ansioistani »sosiaalisissa tehtävissä». Mutta jos ratkaisu tapahtuu äkillisesti, sadan miljoonan pään menolla, niin saanko minä siitä mitään palkakseni? Propagandan tekijältä voidaan vielä päälle päätteeksi leikata kieli irti suusta.

— Teiltä se epäilemättä leikataan, — sanoi Verhovenski.

— Niin nähkääs, mitä suotuisimmissakaan olosuhteissa tällaista teurastusta ei saataisi loppuun suoritetuksi vähemmässä kuin viidessäkymmenessä vuodessa eikä ainakaan vähemmässä kuin kolmessakymmenessä, sillä eiväthän ne sentään ole lampaita, eivät ehkä annakaan itseänsä niin vain teurastaa, — eiköhän sittenkin olisi viisaampaa ottaa kilunsa ja kalunsa sekä muuttaa jonnekin kauas sinisten selkien taakse saarelle terheniselle sekä elellä siellä aivan huolettomana silmät ummessa? Uskotteko, — hän napsahdutti merkitsevästi sormellaan pöytää, — sellaisella propagandalla te vain karkoitatte ihmiset maasta, eikä mitään muuta!…

Hän lopetti puheensa voitokkaan riemullisesti. Häntä pidettiin meillä »kuvernementin viisaana». Liputin hymähti salakavalasti, Virginski kuunteli velttona, mutta kaikki muut seurasivat väittelyä hyvin huomaavaisina, erikoisesti naiset ja upseerit. Kaikki ymmärsivät, että »sadan miljoonan pään»-agentti oli joutunut hyvin ahtaalle, ja kaikki odottivat, mikä olisi seurauksena kaikesta.

— Tuo ei muuten ollut hullummin sanottu, — Verhovenski puheli entistäkin välinpitämättömämmin, jopa suorastaan ikävystyneenä ja velttona. — Maasta muuttaminen ei ole hullumpi ajatus. Mutta siitäkin huolimatta, että on olemassa kaikki ne selvät haitat, joita te pelkäätte, niin tämän yhteisen työmme sotureita kerääntyy päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän, niin että varsin hyvin tullaan toimeen ilman teitäkin. Tässä, taattoseni, on uusi uskonto, joka tunkeutuu vanhan tielle, senvuoksi sotureita onkin niin paljon, ja tämä liike ulottuu hyvin laajalle. Mutta te muutatte maasta! Ja tiedättekö, kehoittaisin teitä lähtemään mieluummin Dresdeniin eikä »saarelle terheniselle». Ensinnäkin Dresden on kaupunki, jossa kaikki kulkutaudit ovat tuntemattomia, ja koska olette kehittynyt ja viisas ihminen, niin tietenkin pelkäätte kuolemaa. Ja toiseksi, se on lähellä Venäjän rajaa, niin että sinne voi hyvin helposti saada rakkaasta isänmaastaan tulonsa. Kolmanneksi, se sisältää niin; sanotut taideaarteet, ja kun te olette esteettisesti sivistynyt — olettehan mikäli muistan äidinkielenopettaja —, niin, ja kaiken lisäksi, onhan siellä tuo n.s. »tasku-Sveitsi» —, niin siellä voitte saada runollisia herätteitä, sillä aivan varmasti te myös kirjoittelette runoja. Sanalla sanoen, se on aarre, jonka saa mahdutetuksi nuuskarasiaan.

Syntyi liikettä. Upseerit erikoisesti näyttivät liikehtivän. Ei olisi tarvittu montakaan hetkeä, kun kaikki olisivat ruvenneet puhumaan yht'aikaa. Mutta rampa tarrautui kiihoittuneena syöttiin:

— E-ei, emme me sentään ehkä niin vain jätäkään yhteistä asiaamme! Ottakaa se huomioon…

— Niin, mutta liittyisittekö viisikkoon, jos tekisin ehdotukseni? — sanoa tokaisi Verhovenski äkkiä ja heitti sakset pöydälle.

Kaikki vavahtivat. Salaperäinen mies oli odottamatta paljastanut itsensä kokonaan. Puhuipa jo aivan rehellisesti »viisikostakin».

— Jokainen meistä on kunnian mies eikä kieltäydy antautumasta yhteisen asian palvelukseen, — yritti rampa kieroilla, — mutta…

— E-ei, nyt ei »mutta» tässä riitäkään, — keskeytti Verhovenski hänet töykeästi ja mahtavasti. — Hyvät herrat, saan luvan ilmoittaa, että tarvitsen suoraa vastausta. Ymmärrän liiankin hyvin, että tultuani tänne ja koottuani kaikki teidät yhteen olen velvollinen selityksiin (taas odottamaton tunnustus), mutta niitä en voi teille antaa, ennenkuin saan tietää, mitä laatua mielipiteenne ovat. Sivuuttaen keskustelun, — sillä ei nyt ole aikaa ruveta lörpöttelemään kolmeakymmentä vuotta, kuten näihin asti on kolmekymmentä vuotta lörpötelty, — kysyn nyt teiltä, mikä on teistä mieluisampaa: vähitellen tapahtuva eteneminenkö, jona aikana sepustellaan yhteiskunnallisia romaaneja ja tehdään suunnitteluja ihmiskohtaloista tuhansiksi vuosiksi eteenpäin kanslioissa ja paperilla, sillä aikaa kuin raja on yksinvaltius nieleskelee makupaloja, jotka ovat teille suoraan suuhun lentämäisillään, mutta jotka te päästätte sivu suunne; tai sitten te hyväksytte pikaisen ratkaisun, olkoon se sitten millainen tahansa, mutta joka kuitenkin lopulta päästää kädet siteistä vapaiksi ja antaa ihmiskunnalle mahdollisuuden järjestäytyä sosiaalisesti vapaudessa, aivan itsenäisesti, oikein käytännössä eikä vain paperilla? Huudetaan muka: »sata miljoonaa päätä», ehkä tämä onkin vain metafora, mutta mitäpä heistä, jos kerran hitaissa paperihaaveissa rajaton yksinvalta sadassa vuodessa syö suuhunsa ei ainoastaan sata, vaan viisisataa miljoonaa päätä? Huomatkaa vielä, parantumaton sairas ei tule kuitenkaan terveeksi, kirjoitettiinpa sitten paperille minkälaisia reseptejä tahansa, vaan päinvastoin, jos hänen elämäänsä yritetään pidentää, hän rupeaa vain lopulta märkänemään, levittää tartuntaa, saastuttaa kaikki tuoreet voimat, jotka vielä nyt voi ottaa huomioon, niin että lopulta me kaikki joudumme tuhon omiksi. Olen kanssanne aivan yhtä mieltä siitä, että on varsin mieluista keskustella vapaamielisesti ja kaunopuheisesti ja että toimiminen — se on vaarallisempaa… Niin, mutta minähän en oikeastaan osaakaan puhua. Olen saapunut tänne tiedonantoinani ja senvuoksi pyydän arvoisaa seurakuntaa, en suinkaan äänestämään, vaan ilmoittamaan suoraan ja kursailematta: mikä on hauskempaa, kilpikonnan tallusteleminenko suossa vaiko kiitäminen täysin höyryin yli tuon suon?

— Olen ehdottomasti »täysin höyryin kiitämisen» kannalla! — huudahti lukiolainen riemuissaan.

— Niin minäkin, — yhtyi Ljamšin häneen.

— Valinnastahan ei oikeastaan voi olla muuta kuin yhtä ainoata mieltä, — sammalsi muudan upseeri hänen jälkeensä, samoin toinen ja kolmaskin. Eniten oli hämmästyttänyt kaikkia se, että Verhovenski oli saapunut »ilmoituksin» ja että hän oli luvannut kohta puhua.

— Hyvät läsnäolijat, näen, että melkein kaikki tekevät ratkaisunsa julistusten hengessä, — virkkoi Verhovenski katsellen ympärilleen.

— Kaikki, kaikki, — monta ääntä kajahti yht'aikaa.

— Täytynee tunnustaa, että minä olisin oikeastaan humaanisemman ratkaisun kannalla, — majuri lausui, — mutta kun kerran kaikki muut ovat toista mieltä, niin olkoon menneeksi minunkin puolestani.

— Onko tämä ymmärrettävissä siten, että tekään ette vastusta? — Verhovenski kääntyi ramman puoleen.

— En minä oikeastaan… — puhuteltu punastui hieman, — mutta jos suostunkin, niin tapahtuu se yksinomaan sen vuoksi, etten tahtoisi saada aikaan…

— Kas, tuollaisia juuri te kaikki olette! Mies on puoli vuotta valmis väittelemään pelkästä »vapaamielisestä kaunopuheisuuden halusta», ja kuitenkin päättyy kaikki siihen, että hänkin äänestää muiden mukana. Hyvät läsnäolijat, ajatelkaa sentään tarkoin, onko totta, että olette kaikki valmiit?

(Valmiit mihin? — Tämä oli sanottu hyvin epämääräisesti, mutta senpä tähden juuri kysymys olikin niin viekoitteleva.)

-— Olemme tietenkin… — kuului joka taholta, mutta sittenkin näyttivät kaikki katselevan toisiinsa.

— Mutta ehkä perästäpäin kadutte sitä, että niin pian suostuitte? Sehän on aina ollut teidän tapanne.

Syntyi levottomuutta, mutta hyvin eri syistä. Rampa hyökkäsi Verhovenskin kimppuun.

— Mutta suvainnette huomauttaa kuitenkin, että tuontapaisiin kysymyksiin ei muuta vastausta voi odottaakaan. Vaikka annoimmekin suostumuksemme, niin tulee teidän myöntää että kysymys oli sangen merkillisesti tehty.

— Kuinka niin merkillisesti?

‒ Muuten vain. Ei tuontapaisia kysymyksiä esitetä noin.

— Neuvokaa sitten miten, olkaa hyvä. Mutta tiedättekö mitä? Olin edeltäkäsin jo varma siitä, että te ensimmäiseksi loukkaantuisitte.

Te heruttelitte meistä esille myöntymyksemme ryhtyä viipymättä toimintaan, mutta onko teillä oikeutta menetellä näin? Onko teillä valtuuksia tällaiseen menettelyyn?

— Kas, kun ette huomannut kysyä sitä aikaisemmin! Mitä rupesitte vastailemaan. Ensin suostuitte, ja sitten rupesikin harmittamaan.

— Minun mielestäni tuo teidän kevytmielinen avomielisyytenne, jota osoititte tehdessänne tuon pääkysymyksenne, antaa aihetta ajatella, että teillä ei ole oikeutta enemmän kuin valtakirjojakaan, vaan että olette tehnyt kaiken vain uteliaisuutenne tyydyttämiseksi.

— Mutta mitä te nyt oikeastaan tarkoitatte? Mitä? — huudahti Verhovenski aivan kuin olisi ollut hyvinkin hädissään.

— Tarkoitan sitä, että suostumuksen ottamisen, olkoonpa se laadultaan millainen tahansa, tulisi ainakin tapahtua kahden kesken eikä tuntemattomassa, kaksikymmentä henkeä käsittävässä seurassa! — sanoa tokaisi rampa. Hän oli puhunut nyt suunsa puhtaaksi, mutta oli silti yhä kiihtynyt. Verhovenski katsahti nopeasti läsnäolijoihin erinomaisen hyvin teeskennellen levottomuutta.

— Hyvät läsnäolijat, pidän velvollisuutenani ilmoittaa, että kaikki tuo on typerää puhetta ja että keskustelumme alkaa mennä jo hieman liian pitkälle! En ole vielä »ottanut suostumusta» ainoaltakaan ihmiseltä, eikä kenelläkään ole oikeutta väittää, että olen sen tehnyt. Olemmehan vain vaihtaneet mielipiteitä. Eikö totta? Mutta olkoon nyt miten tahansa se asia, niin sanon vain, että te saatatte minut hyvin levottomaksi, — hän kääntyi taas ramman puoleen, ‒ en saattanut ajatellakaan, että näinkin viattomista asioista olisi tarpeellista täällä puhua kahdenkesken. Vai pelkäättekö ilmiantoa? Voisiko meidänkin keskuudessamme siis olla joku ilmiantaja?

Syntyi hirveä levottomuus. Kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.

— Hyvät läsnäolijat, jos asia olisi niinkin, — jatkoi Verhovenski, — niin enitenhän minä itse olisin tässä itseni saattanut huonoon valoon, ja senvuoksi tahtoisinkin tehdä vielä erään kysymyksen, mutta tietenkin, jos ette tahdo vastata, niin… Saatte tehdä aivan kuten haluatte.

— Mikä olisi se kysymys? Mikä? — kaikki huusivat, minkä jaksoivat.

— Se olisi tehtävä, jotta saisimme selvän siitä, jatkammeko vielä yhdessäoloa, vai otammeko lakkimme ja lähdemmekö kukin omalle suunnallemme.

— Entä kysymys, kysymys?

— Jos meillä kullakin olisi tiedossamme poliittinen murha, niin menisikö joku meistä ilmiantamaan, ottaen huomioon kaikki mahdolliset seuraukset, vai jäisikö hän kotiinsa odottelemaan ja seuraamaan tapauksen kehitystä? Tästä voidaan olla eri mieltä. Vastaus tähän kysymykseen selvittää meille: onko meidän erottava vai onko pysyteltävä yhdessä eikä suinkaan ainoastaan tänä iltana. Suvainnette minun kysyä ensimmäiseksi teiltä, — hän kääntyi ramman puoleen.

— Miksi juuri minulta ensimmäiseksi?

— Siksi, että tehän olette pannut alulle koko tämän jutun? Olkaa hyvä, vastatkaa viivyttelemättä, tässä ei nyt oveluus auta. Mutta saattehan itse vapaasti päättää, vastaatteko vai ettekö.

— Suokaa anteeksi, mutta kysymyksennehän on suorastaan loukkaava.

— Ei nyt muu auta, ettekö tahtoisi sanoa täsmällisemmin.

— En ole koskaan ollut salapoliisilaitoksen palveluksessa, — puhuteltu koetti päästä vastaamasta suoraan kysymykseen.

— Kiiruhtakaa, täsmällisemmin, ei ole aikaa.

Rampa suutahti niin, ettei edes enää vastaillut. Ääneti hän katseli vihaisesti silmälasiensa alta kiduttajaansa suoraan silmiin.

— Ilmiantaisitteko vai ettekö? Tuleeko myöntävä vai kieltävä vastaus? — kiljahti Verhovenski.

— Tietenkään en ilmiantaisi! — kiljahti rampa kahta kuuluvammin.

— Ei kukaan, ei kukaan ilmianna, eipä tietenkään, — kajahti useampia ääniä.

— Sallinette minun kysyä teiltä, herra majuri, ilmiantaisitteko te vai ettekö? — jatkoi Verhovenski tutkiskeluaan, — ja huomatkaa, kysyn vartavasten juuri teiltä.

— En ilmiantaisi.

— Niin, mutta jos saisitte tietoonne, että joku aikoo murhata ja ryövätä jonkun toisen, tavallisen kuolevaisen, niin silloinhan te ilmiantaisitte, varoittaisitte onnetonta?…

— Tietenkin, mutta silloinhan olisi kysymyksessä aivan tavallinen kansalainen, mutta tässä olisi poliittinen murha. En ole ollut salapoliisilaitoksen urkkijana.

— Eihän tässä kukaan muukaan ole ollut, — kajahti taas ääniä. — Tarpeeton kysymys. Siihen on vain yksi vastaus. Ei täällä olla ilmiantajia.

— Minkä vuoksi tuo herra nousi paikaltaan? — huudahti naisylioppilas.

— Se on Šatov. Miksi te nousitte, Šatov? — huudahti emäntä.

Šatov oli tosiaankin noussut. Hän piteli lakkia kädessään ja katsoi Verhovenskiin. Hän näytti aikovan sanoa jotakin tälle, mutta epäröi vielä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niiden ilme tuikea, mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä ja lähti huoneesta sanomatta sanaakaan.

— Šatov, tämähän on teille epäedullista, — huusi Verhovenski hänen jälkeensä salaperäisesti.

— Sen sijaan se on hyvin edullista sinulle, urkkijalle ja roistolle! — huudahti Šatov hänelle vastaan jo ovesta astuessaan ja poistui.

Taas kuului huudahtelemista ja kirkunaa.

— Siinä se nyt oli, se — koetuskivi, — joku huudahti.

— Näytti olleen tarpeen, — huudahti toinen.

— Jollei vain kaikki jo olisi liian myöhäistä, — huomautti kolmas.

— Kuka hänet oikein on kutsunut tänne?

— Kuka otti hänet vastaan? — Kuka hän oikeastaan on? — Kuka on tuo Šatov? — Voisiko hän ilmiantaa vai eikö? — kysymyksiä sateli tuhkatiheään.

— Jos hän olisi ilmiantaja, niin hän olisi teeskennellyt, mutta hän vain sylkäisi ja lähti pois, — joku uskalsi huomauttaa.

— Kas, Stavrogin nousee myös. Ei hänkään ole vastannut kysymykseen, — huudahti naisylioppilas.

Stavrogin oli todella noussut, ja yht’aikaa hänen kanssaan nousi myös pöydän toisessa päässä istunut Kirillov…

— Mutta, herra Stavrogin, — emäntä jyrkästä kääntyi hänen puoleensa, — me olemme kaikki täällä vastanneet kysymykseen, ja te näytte yksinkertaisesti aikovan lähteä pois vastaamatta siihen.

— En katso tarpeelliseksi vastata kysymykseen, joka näyttää huvittavan teitä, — virkkoi Stavrogin tuskin kuuluvasti.

Niin, mutta me olemme saattaneet itsemme huonoon valoon, ja te ette ole, — useita ääniä kajahti yht'aikaa.

—- Liikuttaako se minua vähääkään, että te olette »saattanut itsenne huonoon valoon»? — naurahti Stavrogin, mutta hänen silmänsä leimahtivat.

— Eikö se liikuttaisi meitä? Eikö liikuttaisi? — kuului huudahteluja. Useat nousivat seisoalleen.

— Niin mutta, hyvät herrat, — rampa kiljui, — eihän herra Verhovenski itsekään ole vastannut kysymykseen, hän vain teki sen muille.

Huomautus teki hämmästyttävän vaikutuksen. Kaikki katsahtivat toisiinsa. Stavrogin nauroi rammalle vasten silmiä ja lähti pois, ja hänen perässään meni Kirillov. Verhovenski juoksi heidän jäljessään eteiseen.

— Mitä te oikeastaan olette minulle tehnyt? — hän leperteli siepaten Stavroginia kädestä ja puristi sitä kaikin voimin. Stavrogin riuhtaisi ääneti kätensä irti.

— Menkää heti Kirillovin luo, tulen sinne heti paikalla… Se on minulle välttämätöntä, aivan välttämätöntä!

— Mutta minulle se ei ole, — vastasi Stavrogin jyrkästi.

— Stavrogin tulee kyllä, — Kirillov ratkaisi riidan. — Stavrogin, se on teille välttämätöntä. Siellä saatte nähdä.

He poistuivat.