KOLMAS LUKU.

Kaksintaistelu.

I.

Seuraavana päivänä kello kahdelta tapahtui sovittu kaksintaistelu. Asiain näin pikaiseen kulkuun oli syynä Artemi Pavlovitšin luja päätös taistella, kävi sitten kuinka tahansa. Hän ei vähääkään ymmärtänyt vastustajansa käytöstä ja oli raivostunut. Kokonaisen kuukauden ajan hän oli rankaisematta häntä loukannut kerta toisensa jälkeen saamatta hänen kärsivällisyyttään yhtään järkytetyksi. Oli sangen tärkeätä saada Nikolai Vsevolodovitš haastamaan hänet kaksintaisteluun, sillä hänellä itselläänhän ei ollut suoranaista syytä niin tehdä. Mitä taas tuli hänen salaiseen, melkeinpä sairaalloiseen vihaansa, jota hän tunsi Stavroginia kohtaan ja jonka alkusyynä oli ollut hänen perhettään neljä vuotta sitten kohdannut kunnianloukkaus, sitä hän jostakin syystä häpesi ottaa lukuun. Ja olihan sellainen tekosyy todella aivan mahdoton, etenkin kun Nikolai Vsevolodovitš mitä sovinnollisimmin oli esittänyt anteeksipyyntönsä, vieläpä kaksi eri kertaa. Hän ei voinut ajatella muuta, kuin että Stavrogin oli häpeämätön pelkuri. Hän ei mitenkään käsittänyt, miksi tämä oli antanut Šatovillekin anteeksi korvapuustin. Viimein, kun hän ei keksinyt neuvoksi muutakaan, hän lähetti Nikolai Vsevolodovitšille mainitun ennenkuulumattoman röyhkeän kirjeen, joka lopulta sai Nikolai Vsevolodovitšin esittämään taisteluhaasteen. Lähetettyään päivää aikaisemmin tämän kirjeen ja kuumeisesti odotellessaan taisteluhaastetta ottaen huomioon kaikki mahdollisuudet, milloin toivorikkaana, milloin taas epävarmana, hän oli kaiken varalta kuitenkin jo samana iltana hankkinut sekundantin, nimittäin Mavriki Nikolajevitš Drozdovin, ystävänsä ja koulutoverinsa, jota hän suuresti kunnioitti. Kun siis Kirillov ilmestyi hänen luokseen aamulla kello yhdeksältä, maaperä oli jo aivan valmiiksi muokattu. Tuskin Kirillov oli ehtinyt avata suutansakaan esittääkseen Nikolai Vsevolodovitšin anteeksipyynnöt ja hämmästyttävät sovintoehdot, kun Gaganov ne muitta mutkitta kiihkeän jyrkästi hylkäsi. Kuullessaan jo illalla asiain kulusta ja näistä hämmästyttävistä sovintoehdoista Mavriki Nikolajevitšin suu oli pelkästä ihmetyksestä jäänyt raolleen ja hän oli jo ollut kehoittamaisillaan Artemi Pavlovitšia suostumaan sovintoon, mutta kun tämä oli arvannut hänen ajatuksensa, hän oli alkanut vapista kuin vilutautinen tuolillaan eikä virkkanut mitään. Jos Mavriki Nikolajevitš ei olisi antanut kunniasanaansa, hän olisi varmasti viipymättä poistunut, mutta nyt hän kuitenkin jäi voidakseen edes jotenkin auttaa asiain kulkua. Kirillov esitti haasteen. Kaikkiin Stavroginin ehtoihin Gaganov suostui sananmukaisesti väittämättä vähääkään vastaan. Vain yksi lisäys tehtiin, ja se oli jo todellakin julmaa, — nimittäin: jos ensimmäisten laukausten jälkeen ei tapahdu mitään erikoista, tehdään uusi yritys, ja jos ratkaisua ei synny vieläkään, niin yritetään kolmas kerta. Kirillov rypisti kulmakarvojaan, pyysi luopumaan kolmannesta kerrasta, mutta kun Gaganov jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, hän suostui lopulta ehdolla, että kolme kertaa käy vielä päinsä, mutta ei mitenkään neljättä… siihen suostuttiin. Kello kahdelta päivällä vihamiehet kohtasivat siis toisensa Brykovissa, s.o. kaupungin lähellä olevassa pienessä lehdossa, joka toiselta laidaltaan ulottui Skvorešnikiin ja toiselta Špigulinien tehtaaseen. Eilinen sade oli kokonaan lakannut, mutta kuitenkin ilma oli vielä kostea ja tuulinen sekä maa märkää. Kylmällä taivaalla, hyvin matalalla vieri sameita, hajallisia pilviä, puiden latvat suhahtelivat tuon tuostakin voimakkaasti, ja niiden juuret ratisivat. Aamu oli hyvin surullinen.

Gaganov ja Mavriki Nikolajevitš saapuivat paikalle hienoissa ajoneuvoissa kahden hevosen vetäminä. Kuskipukilla istui Artemi Pavlovitš itse ajaen, ja sitäpaitsi oli mukana vielä ajomies. Melkein samassa tulivat myös Nikolai Vsevolodovitš ja Kirillov, mutta nämä olivat ratsain. Heillä oli myös tallirenki muassaan. Kirillov, joka ei koskaan ollut ennen ratsastanut, istui satulassa suorana ja pelottomana pistolilaatikko oikeassa kainalossaan, — hän ei uskonut sitä rengin huostaan, — mutta vasemmassa hänellä oli suitset, ja tottumattomuudessaan hän kieritti ja nyki niitä niin, että hevonen pudisteli päätään ja oli tuontuostakin takajaloilleen nousemassa, mikä ei muuten vähääkään peloittanut ratsastajaa. Epäluuloinen Gaganov, joka aina nopeasti ja syvästi loukkaantui, piti ratsain saapumista uutena loukkauksena. Sillä tämähän osoitti selvästi, että hänen vihamiehensä olivat varmoja menestyksestään, koskapa eivät pitäneet tarpeellisena tuoda mukaansa ajoneuvoja, joilla haavoittunutta voitaisiin kuljettaa. Hän astui kiukusta kellertävänä maahan. Hän tunsi itsekin, miten hänen kätensä vapisivat, vieläpä hän huomauttikin siitä erikoisesti Mavriki Nikolajevitšille. Nikolai Vsevolodovitšin kumarrukseen hän ei vastannut, vaan kääntyi häneen selin. Sekundantit löivät arpaa, ja se lankesi Kirillovin pistolien hyväksi. Välimatka mitattiin, vastustajat asettuivat paikoilleen, ajoneuvot, hevoset ja palvelusväki saivat siirtyä noin kolmensadan askelen päähän. Aseet ladattiin ja ojennettiin vastustajille.

Harmittaa, että on kiiruhdettava eikä ole aikaa tarkempaan kuvaukseen, mutta en voi kuitenkaan olla mainitsematta muutamia huomioitani. Mavriki Nikolajevitš oli surullinen ja huolissaan. Sitävastoin Kirillov oli aivan rauhallinen ja välinpitämätön. Hän suoritti tosin aina täsmällisesti pikkuseikkoja myöten kaiken, mikä oli hänen velvollisuutenaan, vähääkään hätäilemättä, ja näytti siltä, että hän ei ollut edes utelias näkemään, miten tämä kohtalokas hetki lopulta ratkeaisi. Nikolai Vsevolodovitš oli tavallista kalpeampi, hän oli ohuissa pukimissa, yllään hänellä oli kevyt päällystakki ja valkea pörrökarvainen huopahattu päässä. Hän näytti väsyneeltä, otsa vetäytyi tuon tuostakin ryppyyn, eikä hän yrittänyt vähääkään peitellä huonotuulisuuttaan. Mutta Artemi Pavlovitš oli tänä hetkenä kaikkein ihmeellisin, niin etten voi olla mainitsematta hänestä muutamaa sanaa aivan erikseen.

II.

Emme vielä kertaakaan ole puhuneet hänen ulkomuodostaan. Hän oli pitkähkö, vaaleaverinen, aina kylläisen näköinen, kuten kansa sanoisi, melkeinpä rasvainen. Tukka oli vaalea, ohut. Hän oli noin kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, ja voisipa melkein sanoa, että hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit. Hän oli eronnut sotaväestä everstin arvoisena, mutta jos hän olisi odottanut, kunnes olisi päässyt kenraaliksi, hänestä olisi varmasti sukeutunut erinomainen rintamakenraali. Saadaksemme hänen luonnekuvauksensa täydelliseksi täytyy mainita, että pääsyynä hänen armeijasta eroamiseensa oli juuri tuo häntä alinomaa vaivaava ajatus siitä perhehäväistyksestä, joka neljä vuotta sitten oli kohdannut hänen isäänsä klubissa ja johon Nikolai Stavrogin oli syyllinen. Hänen omatuntonsa sanoi, että oli kunniatonta kuulua enää sen jälkeen armeijaan, että hän sinne jäämällä tahrasi rykmenttinsä ja toveriensa maineen, vaikkakaan heistä kukaan ei edes tietänyt mitään koko tapahtumasta. Totta on, että hän jo kerran ennenkin oli aikonut ottaa eron, tosin jo kauan ennen tätä häväistysjuttua ja aivan toisesta syystä, mutta ei ollut jaksanut tehdä ratkaisuaan ennen kuin nyt. Tuntunee omituiselta, mutta on kuitenkin sanottava, että tuo mainittu aikaisempi syy oli ollut helmikuun 19:ntenä julistettu manifesti talonpoikien vapauttamiseksi. Artemi Pavlovitš, kuvernementtimme rikkaimpia tilanomistajia, joka ei manifestin vuoksi oikeastaan paljoakaan menettänyt ja joka sitäpaitsi varsin hyvin ymmärsi tämän toimenpiteen koko humaanisuuden, vieläpä reformin tuottaman taloudellisen hyödynkin, otti tästä huolimatta manifestin tultua julkaistuksi sen ikäänkuin persoonalliseksi loukkauksekseen. Se oli tosin jonkinlaista itsetiedotonta loukkaantumista, liikaa tunteellisuutta, mutta mitä vähemmän on tunteestansa tietoinen, sitä voimakkaampihan se on. Muuten, hän ei isänsä eläessä rohjennut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan, mutta Pietarissa hän kuitenkin piti huolen siitä, että kaikki huomatuimmat henkilöt, joiden kanssa hän aina koetti pysyä hyvissä suhteissa, saivat tietää hänen »ylevät» mielipiteensä. Hän oli itseensäsulkeutuva luonne. Vielä on mainittava eräs piirre: hän kuului niihin hieman omituisiin aatelismiehiin, joita tapaa Venäjänmaassamme vielä joskus, vaikka tosin enää harvoin, aatelismiehiin, jotka pitävät aatelista sukuperäänsä ja sen puhtautta suuressa, ehkäpä joskus liiankin suuressa arvossa. Mutta siitä huolimatta hän ei vähääkään rakastanut Venäjän historiaa, vieläpä piti kaikkea tosi venäläistä pelkästään — sikamaisuutena. Jo lapsuudessaan, opiskellessaan tuossa ylhäisiä ja rikkaita varten perustetussa erikoissotakoulussa, jossa hänen oli onni sekä aloittaa että lopettaa opintonsa, saivat alkunsa nuo runolliset mielipiteet. Hän haltioitui keskiaikaisista elämäntavoista, ritarilinnoista, häntä viehätti kaikki tuo, niin sanoaksemme ritarielämän oopperapuoli. Jo silloin hän melkein itki häpeästä, että Moskovan tsaarien aikoina venäläinen bojaari saattoi joutua kärsimään joskus jopa ruumiillista rangaistusta. Tällaisia vertailuja tehdessään hän aivan punastui. Tämä hieman ahdas, mutta ankarasti velvollisuudentuntoinen mies, joka hoiti tehtävänsä mallikelpoisesti, oli sielussaan kuitenkin haaveilija. Väitettiin, että hänellä olisi ollut muka mahdollisuuksia esiintyä julkisissakin tilaisuuksissa ja että hänellä oli hyvä puhelahja, mutta siitä huolimatta hän oli kaikkina kolmenakymmenenä ikävuotenansa ollut vaiti. Vieläpä siinä hienossa pietarilaisessa seurapiirissäkin, jossa hän pysytteli aina viime aikoihin, hän aina käyttäytyi ylpeän pidättyvästi. Tavatessaan Pietarissa äsken ulkomailta palanneen Nikolai Vsevolodovitšin hän oli vähällä kadottaa järkensä. Seisoessaan nyt kaksintaisteluasennossa hän oli hyvin kiihoittunut. Yhä hänestä tuntui, että kaikki voisi vielä äkkiä raueta tyhjiin, pieninkin viivytys sai hänet värisemään. Hänen kasvonsa vääntyivät sairaalloisesti, kun Kirillov antamatta vielä merkkiä virkkoi tosin vain muodon vuoksi, kuten hänen sanansa kuuluivat:

— Tämä on tosin vain muodon vuoksi, mutta nyt, kun pistolit on jo ojennettu ja kun odotetaan vain merkkiä, kysyn viimeisen kerran, ettekö halua sopia? Sekundantin velvollisuus.

Ei käynyt paremmin, kuin että Mavriki Nikolajevitškin, joka tähän asti oli vaiennut, mutta jota jo eilisestä alkaen oli vaivannut hänen oma myöntyväisyytensä ja leväperäisyytensä, tarttui kiihkeästi Kirillovin ajatukseen ja katsoi myös velvollisuudekseen sanoa:

— Yhdyn täydellisesti Kirillovin sanoihin… tuo käsitys, että ei ole muka soveliasta enää sopia taisteluasennossa, on pelkkää ennakkoluuloa, joka soveltuu ehkä ranskalaisille… Enkä edes ymmärrä, että tässä olisi kysymyksessäkään loukkaus, kuten tietenkin suvaitsette, olen vain jo kauan tahtonut sanoa… sillä onhan anteeksipyynnöt esitetty, eikö niin?

Hän kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan. Harvoin hänelle tarjoutui tilaisuutta puhua näin paljon ja näin innostuneesti.

— Toistan ehdotukseni! Suostun esittämään kaikki mahdolliset anteeksipyynnöt, — kiiruhti Nikolai Vsevolodovitš vakuuttamaan.

— Voisiko se olla mahdollista? — Gaganov huudahti raivoissaan kääntyen Mavriki Nikolajevitšin puoleen ja polkaisten hurjasti jalallaan. — Selvittäkää, Mavriki Nikolajevitš, tuolle herralle, — hän osoitti pistoillaan Stavroginia, —jos te kerran olette sekundanttini ettekä vihamieheni, että tuonkaltaiset myönnytykset ovat vain lisäloukkauksia! Hän ei pidä minua edes sen arvoisena, että sanoistani kannattaisi loukkaantua!… Hän ei näe mitään loukkaavaa siinä, että sopisimme nyt! Kuka minä oikeastaan olen teidän mielestänne… ja tekö olette sekundanttini! Teillä on kykyä vain saada minut suunniltani, niin että ammun harhaan. — Hän polkaisi taas jalallaan, sylkeä purskahti hänen huuliltaan.

— Neuvottelut lopetetaan. Pyydän, kuunnelkaa, kun annan merkin, — huusi Kirillov, minkä jaksoi. — Yks', kaks', kolme!

Tuskin sana kolme oli kajahtanut, kun vastustajat tähtäsivät toisiansa kohti. Gaganov kohotti samassa pistolinsa ja laukaisi jo kuudennella tai ehkä jo viidennellä askelella. Silmänräpäyksen jälkeen hän pysähtyi, ja saatuaan varmuuden siitä, että ei ollut osunut, astui rajaviivalle takaisin. Samoin teki Nikolai Vsevolodovitš, kohotti pistolinsa, mutta melkeinpä tahallisesti liian korkealle, ja laukaisi oikeastaan vähääkään tähtäämättä. Sen jälkeen hän otti esille nenäliinansa ja kääri siihen oikean kätensä pikkusormen. Silloin vasta kävi selville, että Artemi Pavlovitšin kuula oli sentään sattunut, mutta liukunut ainoastaan sormen lihaa pitkin luuta vioittamatta, niin että syntyi vain vähäpätöinen verinaarmu. Kirillov ilmoitti samalla, että jos vastustajat eivät ole kaksintaisteluun tyytyväisiä, sitä jatketaan edelleen.

— Onhan selvää, — huudahti Gaganov korahtelevin äänin (hänen kurkkuaan kuivi) ja kääntyi taas Mavriki Nikolajevitšin puoleen, — että tuo mies (hän osoitti sormellaan Stavroginia) ampui ilmaan… tahallaan… Se on uusi loukkaus! Hän tahtoo tehdä kaksintaistelun mahdottomaksi.

— Minulla on oikeus ampua kuten haluan, kunhan vain noudatan kaikkia tarpeellisia sääntöjä, — julisti Nikolai Vsevolodovitš lujalla äänellä.

— Teillä ei ole oikeutta! Selittäkää se hänelle, selittäkää! — huusi Gaganov.

Olen täydelleen Nikolai Vsevolodovitšin kanssa yhtä mieltä, — lausui Kirillov.

— Miksi hän tahtoo säästää minua? — raivosi Gaganov kuuntelematta ketään. — Halveksin hänen armontarjoustaan… Sylkäisen… minä…

— Kunniasanallani, en vähääkään aikonut loukata teitä, — puuttui Nikolai Vsevolodovitš puheeseen kärsimättömästi, — ammuin ilmaan, koska en halua enää tuottaa kuolemaa, en teille enkä kenellekään muulle, se ei koske yksistään siis teitä. Totta on, etten käsitä, että minua olisi loukattu, ja minua surettaa, kun huomaan sen suututtavan teitä. Mutta en salli kenenkään loukkaavan oikeuksiani.

— Jos hän kerran siinä määrin pelkää verta, niin kysykääpä häneltä, miksi hän sitten oikeastaan on haastanut minut kaksintaisteluun? — huusi Gaganov raivoissaan yhä Mavriki Nikolajevitšin puoleen kääntyen.

—- Olihan suorastaan mahdotonta olla haastamatta teitä! — yritti Kirillov, — ettehän te ottanut mitään kuuleviin korviinnekaan, mitenkäs muuten olisi teistä päässyt irti.

— Tahdon vain huomauttaa, — Mavriki Nikolajevitš, joka hartaasti ja nähtävästi kärsien koetti harkita asiaa, sanoi sanansa, — jos vastustaja jo edeltäkäsin ilmoittaa ampuvansa ilmaan, niin eihän kaksintaistelu todellakaan voi jatkua… siihenhän on hyvin ymmärrettävä… ja selvä syy.

— Enhän minä ole väittänyt tahtovani joka kerran ampua ilmaan! — huudahti Stavrogin jo kokonaan malttinsa menettäneenä. — Ettehän te voi tietää, mitä minulla on mielessä ja miten nyt aion ampua… minun puolestani kaksintaistelu voi esteettä jatkua.

— Koska asia on siten, voidaan aloittaa uudelleen, — sanoi Mavriki Nikolajevitš Gaganoville.

— Hyvät herrat, paikoillenne! — Kirillov komensi.

Vastustajat kävivät toisiaan kohti, Gaganov ei taaskaan osunut, ja Stavroginin laukaus lensi taas ilmaan. Muuten, Nikolai Vsevolodovitšin laukauksista olisi hyvin voinut väitellä, ja jos hän äsken itse ei olisi nimenomaan väittänyt tahallaan ampuneensa tähtäämättä, olisi yhtä hyvin voinut väittää hänen ampuneen, kuten pitikin. Ei hän tähdännyt suoraan taivaaseen tai puuhun, vaan oli tähtäävinään vastustajaansa, vaikkakin tosin metrin verran yläpuolelle hänen hattuaan. Toisella kerralla tähtäys näytti vieläkin todellisemmalta, mutta Gaganovia oli enää mahdoton saada luopumaan hänen epäluulostansa.

— Taas! — hän huudahti kiristellen hampaitaan, — yhdentekevää! Minut on haastettu, ja käytän siis hyväkseni oikeuttani. Tahdon ampua kolmannen kerran… käyköön miten tahansa.

— Teillä on siihen täysi oikeus, — sanoa jymähdytti Kirillov siihen.

Mavriki Nikolajevitš ei sanonut sanaakaan. Kolmannen kerran asetuttiin vastakkain, komennus kuului. Tällä kertaa Gaganov meni aivan rajaviivalle ja alkoi tähdätä jo siitä suoraan, kahdentoista askelen päästä. Hänen kätensä vapisivat liian pahasti, hänen oli mahdoton tähdätä oikein. Stavrogin seisoi pistoli ojennettuna maata kohti ja odotti laukausta.

— Tähtäätte liian kauan, liian kauan! — huudahti Kirillov kiihkeästi, — laukaiskaa! — Laukais-kaa! Mutta samassa jo kajahtikin laukaus, ja tällä kertaa Nikolai Vsevolodovitšin valkea huopahattu lensi maahan. Laukaus oli hyvin osattu. Hatun kuvussa ampumareikä oli sangen alhaalla. Vain puoli tuumaa alemmaksi, ja kaikki olisi ollut selvää. Kirillov meni luo ja ojensi hatun Nikolai Vsevolodovitšille.

— Laukaiskaa, älkää viivyttäkö vastustajaa! — — huusi Mavriki Nikolajevitš hyvin kiihtyneenä huomatessaan, että Stavrogin melkein näytti unohtaneen koko laukaisun ja tarkasteli vain Kirillovin kanssa hattuaan. Stavrogin vavahti, katsahti Gaganoviin, kääntyi syrjin päin ja tällä kertaa laukaisi ilman vähintäkään hienotunteisuutta aivan ohi, suoraan metsään. Kaksintaistelu päättyi. Gaganov seisoi kuin maahan naulattu. Mavriki Nikolajevitš läheni häntä, tahtoi sanoa jotakin, mutta tämä ei näyttänyt osoittavan vähääkään ymmärtävänsä häntä. Poistuessaan Kirillov kohotti hattuaan ja kumarsi Mavriki Nikolajevitšille, mutta Stavrogin näytti unohtaneen entisen kohteliaisuutensa. Ammuttuaan metsään hän ei enää edes kääntynyt rajaviivaa kohti, vaan ojennettuaan pistolinsa Kirilloville lähti kiireesti hevosten luo. Hän näytti vihaiselta ja oli aivan ääneti. Samoin vaikeni Kirillov. Istuttuaan satuloihinsa he päästivät hevoset heti täyteen laukkaan.

III.

— Miksi ette puhu? — Stavrogin katkaisi kärsimättömästi äänettömyyden, mutta vasta lähellä kotiansa.

— Mitä tahdotte? — vastasi Kirillov ja oli vähällä suistua hevosen selästä sen juuri noustessa takajaloilleen.

Stavrogin hillitsi itsensä.

— Aikomukseni ei ollut loukata tuota hölmöä… mutta tein sen kuitenkin, — hän sanoi hiljaa.

— Niin te teitte, — Kirillovin ääni jyrähti, — ja sitäpaitsi hän ei ole hölmö.

— Tein kuitenkin parhaani.

— Ettepä.

— Mitä sitten olisi pitänyt tehdä?

— Olla haastamatta kaksintaisteluun.

— Ja vielä kerran ottaa vastaan isku vasten kasvoja.

— Vaikkapa vasten kasvoja.

— En ymmärrä enää mitään! — puheli Stavrogin äkeissään, — miksi kaikki odottavat minulta sellaista, mitä ei keneltäkään toiselta odoteta? Miksi minun on kestettävä sellaista, mitä kukaan muu ei kestäisi, ja otettava hartioilleni ies, jota ei kukaan muukaan jaksaisi kantaa?

— Luulin, että te itse etsitte iestä?

— Minäkö iestä?

— Niin.

— Oletteko te… sen huomannut?

— Olen.

— Huomaako sen niin hyvin?

— Huomaa.

Hetkisen molemmat olivat vaiti. Stavroginin kasvoihin tuli huolekas ilme. Hän oli hämmästynyt.

— En ampunut sen vuoksi, että tosiaankaan en tahtonut surmata, eikä siinä ollut yhtään mitään muuta, sen saatte uskoa, — hän sanoi hätäisesti ja huolekkaana ikäänkuin puolustautuakseen.

— Ei olisi pitänyt loukata.

— Miten olisi sitten ollut meneteltävä?

— Olisi pitänyt surmata.

— Oletteko pahoillanne, etten surmannut häntä?

— En minä pahoillani. Uskoin, että tahdoitte surmata. Ette tiedä itsekään mitä etsitte.

— Etsin iestä, — Stavrogin naurahti.

— Ette halunnut itse verta, miksi annoitte hänelle tilaisuuden surmata?

— Jos en olisi haastanut häntä, hän olisi surmannut minut kaksintaisteluttakin.

— Ei sitä olisi pitänyt ottaa lukuun. Ehkä ei olisi surmannutkaan.

— Olisi vain lyönyt minua, niinkö?

Ei sitäkään olisi pitänyt ottaa lukuun. Kantakaa ikeenne. Muuten ei sitä lueta teille ansioksi.

— Minä vähät ansiosta, en minä ole sitä keneltään kerjännyt.

— Luulin, että etsitte sitä, — sanoi Kirillov hirvittävän kylmäverisesti.

He ajoivat portista sisälle.

— Tuletteko luokseni? — ehdotti Nikolai Vsevolodovitš.

— En, olen kotona, hyvästi. — Hän nousi ratsulta ja otti aselaatikon kainaloonsa.

— Älkää te ainakaan olko vihainen minulle!

— Stavrogin ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.

— En vähääkään! — Kirillov kääntyi takaisin tarttuakseen ojennettuun käteen. — Jos minulle ies on helppo, johtuu se vain luonnosta, mutta jos teidän on vaikeampi, johtuu sekin luonnosta. Ei pidä hävetä liikoja, riittää vähempikin.

— Tiedän olevani heikko luonne, enhän ole pyrkinytkään voimakkaiden joukkoon.

— Älkää pyrkikö. Te ette ole voimakas. Tulkaa juomaan teetä.

Nikolai Vsevolodovitšin mieli oli kovin hämmentynyt hänen saapuessaan omaan huoneeseensa.

IV.

Aleksei Jegorovitšilta hän heti palattuansa kuuli, että Varvara Petrovna, iloisena, että Nikolai Vsevolodovitš kahdeksan päivän sairauden jälkeen oli vihdoin lähtenyt ratsastusretkelle, oli pyytänyt valjastamaan vaunut ja lähtenyt yksin »entisen hyvän tavan mukaan» hengittämään raitista ilmaa, sillä kahdeksan päivän kuluessa hän oli miltei unohtanut, mitä raittiin ilman hengittäminen merkitsi.

— Yksinkö hän lähti vai menikö Darja Pavlovna hänen mukaansa? — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš äkkiä ukon puheen ja rypisti pahaa ennustavasti kulmakarvansa saatuaan kuulla, että Darja Pavlovna oli »huonovointisuutensa» vuoksi kieltäynyt lähtemästä ja oleskeli parhaillaan omalla puolellaan.

— Kuulehan, vanhus, — hän sanoi aivan kuin tehtyään jonkin päätöksen, — vahdi häntä koko päivä ja heti, kun huomaat hänen aikovan luokseni, pysähdytä hänet ja sano, etten ainakaan muutamaan päivään voi ottaa häntä vastaan… ja että tämä on tahtoni… ja kun saan aikaa, pyydän kyllä itse hänet luokseni… kuulithan?

— Tottelen, — kuiskasi Aleksei Jegorovitš surullisesti katse maahan luotuna.

— Ei ennen kuin sitten, kun olet varma siitä, että hän todella aikoo luokseni.

— Olkaa rauhassa, erehdystä ei tapahdu. Minun kauttani ovat nämä käynnit tähänkin asti tapahtuneet, aina on minun apuuni turvauduttu.

— Tiedän sen. Mutta ei kuitenkaan pidä ennen, kuin hän todella on tulemassa. Tuo minulle teetä, jos voit, ja heti.

Vanhus oli tuskin ehtinyt poistua, kun miltei jo samana hetkenä ovi avautui uudelleen ja kynnykselle ilmestyi Darja Pavlovna. Hänen katseensa oli rauhallinen, mutta hän oli kalpea.

— Mistä te tulette? — kysyi Stavrogin.

— Seisoin oven takana odottamassa, kunnes hän lähtisi ja minä pääsisin sisälle. Kuulin määräykset, jotka te hänelle annoitte; kun hän tuli ovesta, piilottauduin oikealle seinämän taa, eikä hän minua huomannut.

— Olen jo kauan ajatellut, että meidän on lopetettava… Daša… ennenkuin niin kauan kuin vielä on… En voinut ottaa teitä vastaan yöllä kirjeestänne huolimatta. Tahdoin itsekin kirjoittaa teille, mutta minä en osaa kirjoittaa, — hän lisäsi tuskaisesti ja inhon ilmein.

— Olen itsekin ajatellut, että olisi lopetettava, Varvara Petrovna aavistaa jo liian selvään suhteemme.

— Aavistakoon.

— Ei, ei pitäisi antaa hänen olla huolissaan. Ja näinkö nyt on oleva loppuun asti?

— Te siis yhä vain odottelette jonkinlaista loppua?

— Olen varma siitä.

— Elämässä ei lopu mikään.

— Mutta tästä tulee loppu. Kutsukaa sitten minua, tulen luoksenne. Hyvästi nyt.

— Millainen on sitten oleva tuo loppu? — Nikolai Vsevolodovitš naurahti.

— Ette ole haavoittunut… ettekö ole vuodattanut toisen verta? — kysäisi Darja Pavlovna itse vastaamatta Nikolai Vsevolodovitšin kysymykseen.

— Miten typerätä! En surmannut ketään, olkaa rauhassa. Muuten, tänään vielä kertoo siitä teille jokainen. Olen huonovointinen.

— Lähden siis. Tänään ei kai avioliiton julkisuuteen saattamisesta tule mitään? — hän kysäisi vielä epäröiden.

— Ei tänään, eikä huomennakaan. Ylihuomisesta en tiedä, ehkä siksi kuolemme jo kaikki, ja se olisi sitäkin parempi. Jättäkää jo, jättäkää minut viimeinkin rauhaan.

— Ettehän vie turmioon sitä toista… mielipuolta?

— Mielipuolia en vie turmioon, en toista enkä toista, mutta järkevän kai vien. Olen niin alhainen ja huono, Daša, että luulen todellakin »loppujen lopuksi» — kuten teidän on tapana sanoa — kutsuvani teitä, ja te, järjestänne huolimatta, noudatatte ehkä kutsuani. Miksi te itse etsitte turmiotanne?

— Minä tiedän, että loppujen lopuksi teidän kanssanne ei jää muita kuin minä yksin, ja… sitä minä odotan.

— Mutta jospa minä en kutsukaan teitä, vaan pakenen?

— Niin ei voi käydä, kyllä te kutsutte.

— Tiedättekö, että noihin sanoihinne sisältyy suurta halveksuntaa minua kohtaan.

— Tiedätte varsin hyvin, että niihin sisältyy muutakin.

— Siis halveksumistakin niissä kuitenkin on?

— En sanonut niin. Jumala olkoon todistajanani, en mitään toivo niin kuin sitä, että te ette koskaan minua tarvitsisi.

— Toinen ajatus on toisen arvoinen, en minäkään tahtoisi teidän turmiotanne.

— Ette koskaan, ette mitenkään voi tuottaa minulle turmiota, senhän te parhaiten itse tiedätte, — sanoi Darja Pavlovna nopeasti ja varmasti. — Jos ette te minua tarvitse, niin menen laupeudensisareksi, sairaanhoitajattareksi tai kirjainkaupustelijaksi, raamatuita kauppaamaan. Olen niin päättänyt. En voi mennä kenenkään vaimoksi, en voi myöskään asua tällaisessa talossa kuin tämä on. En minä sitä etsi… Te tiedätte kaiken.

— En minä tiedä. En ole koskaan oikeastaan päässyt selville siitä, mitä te minusta tahdotte. Minusta on aina tuntunut, että olen teille mielenkiintoinen samalla tavalla kuin jollekulle vanhalle sairaanhoitajalle joku hänen mielipotilaistaan on jostakin syystä hänen mielestään muita parempi, tai vieläkin selvempi vertaus, kuten muutamien jumalisien eukkojen mielestä, eukkojen, jotka tuppautuvat jokaisiin hautajaisiin, toiset ruumiit ovat miellyttävämpiä kuin toiset. Miksi te niin omituisesti tuijotatte minuun?

— Oletteko hyvin sairas? — kysyi Darja Pavlovna myötätuntoisesti ja katsoen häntä tutkivasti. Hyvä Jumala. Ja tuo mies tahtoisi tulla ilman minua toimeen.

— Kuulkaahan, Daša, minä näen yhtämittaa näkyjä. Eräskin riivaajainen ehdotti minulle eilen sillalla, että Lebjadkin ja Marja Timofejevna olisi murhattava, että pääsisin irti tuosta laillisesta avioliitostani, vieläpä niin, että jäljetkin hautaantuisivat. Pyysi jo kolme ruplaa käsirahaakin, mutta samalla kuitenkin mainitsi, että koko tämä »leikkaus» maksaisi vähintään puolisentoista tuhatta ruplaa, siinäpä vasta laskevainen piru! Kirjanpitäjä suorastaan! Hahaha!

— Oletteko aivan varma siitä, että se todellakin oli näky?

— En, en vähääkään, se oli kaikkea muuta kuin näky! Yksinkertaisesti se oli vain pakkotyövanki — Fedjka, ryöväri, joka on karannut rangaistussiirtolasta. Mutta ei ole nyt siitä kysymys. Arvaatteko, mitä tein? Annoin hänelle kukkarostani kaikki rahat, ja nyt hän on aivan varma siitä, että ne olivat etumaksuksi annetut.

— Te tapasitte hänet yöllä, ja hän teki silloin ehdotuksensa? Ettekö tosiaan jo huomaa, että heidän verkkonsa ympäröi jo teitä joka puolelta.

— Olkoot. Näen, että tahtoisitte kysyä minulta jotakin, näen sen silmistänne, — hän lisäsi rauhattoman vihamielisesti ja ärtyneesti hymyillen.

Daša säikähti.

— En tahdo kysyä, en epäile vähääkään, olkaa vaiti mieluummin! — hän huudahti rauhattomasti aivan kuin tahtoen torjua luotaan kysymyksen.

— Te olette siis varma siitä, etten mene Fedjkaa tapaamaan.

— Voi, hyvä Jumala! — Darja Pavlovna löi kätensä yhteen, — miksi te kiusaatte minua?

— No niin, suokaa anteeksi minulle typerä leikinlaskuni, olen varmaankin oppinut heidän joukossaan huonoille tavoille. Tiedättekö, eilisestä yöstä alkaen minua on kauheasti naurattanut, naurattanut lakkaamatta, kauan ja paljon. Olen aivan kuin naurulla ladattu… Ssh! Äiti tuli! Tunnen kolinasta, ainakin hänen vaununsa pysähtyivät portaiden eteen.

Daša tarttui hänen käteensä.

— Suojelkoon Jumala teitä demoniltanne ja… kutsukaa, kutsukaa minut pian luoksenne!

— Te puhutte demonista! Se on vain pieni pahanpäiväinen, risatautinen riivaajainen, joka on saanut nuhan, eräs noita — epäonnistuneita. Mutta te, Daša, te ette taaskaan uskalla puhua suutanne puhtaaksi?

Darja Pavlovnan katseessa oli jotakin sydäntäsärkevää ja moittivaa. Hän kääntyi ovelle.

— Kuulkaahan, — huusi Nikolai Vsevolodovitš hänen jälkeensä hänen suunsa vetäytyessä ilkeän pilkalliseen hymyyn. — Jos… no niin… sanalla sanoen, jos… ymmärrättehän, jospa vaikka Fedjkan luo… ja sitten kutsuisin teitä — tulisitteko vielä senkin jälkeen?

Darja Pavlovna kiiruhti pois päätään kääntämättä kasvot käsiensä peitossa.

— Tulee se vielä senkin jälkeen! — kuiskasi Nikolai Vsevolodovitš hetken mietittyään ja hänen kasvoilleen levisi halveksivan inhon ilme. — Sairaan piika! Hm! Mutta ehkä tarvitsenkin oikeastaan vain sellaisen!