KYMMENES LUKU.

Flibustjerit. Kohtalokas aamu.

I.

Tapaus, joka sattui meille matkalla, oli myös mitä ihmeellisin. Mutta minun on kerrottava kaikki järjestyksessä. Noin tuntia ennen kuin me Stepan Trofimovitšin kanssa lähdimme kadulle, monet olivat hämmästyneinä huomanneet, että kaupungilla liikuskeli ihmisjoukko, Špigulinien tehtaan työmiehiä, noin seitsemänkymmentä henkeä, ehkäpä enemmänkin. Tämä joukko kuljeskeli arvokkaasti, melkein ääneti ja tarkoituksellisesti järjestyneenä. Myöhemmin väitettiin, että nämä seitsemänkymmentä olivat tehtaan työläisten edustajia, työläisten, joita Špigulineilla oli noin yhdeksänsataa. Näiden tarkoituksena oli mennä kuvernöörin luo, ja koska isäntäväki oli poistunut, he aikoivat hakea häneltä turvaa isännistön asettamaa tehtaan johtajaa vastaan, joka sulkiessaan tehtaan ja lähettäessään työmiehet »kilometritehtaalle» oli julkeasti pettänyt heitä tilinteossa, — mistä nyt ei enää saata olla epäilystäkään. Hyvin monet eivät meillä usko vieläkään, että olisi ollut kysymyksessä edustus, ja he vakuuttivat jo silloin, että seitsemänkymmentä henkeä oli liian suuri edustajisto ja että tämä oli yksinkertaisesti ihmisjoukko, johon kuuluivat ne, jotka olivat eniten saaneet kärsiä vääryyttä, ja että he siis olivat päättäneet vain hakea turvaa itselleen ja että minkäänlaisesta yleisestä tehtaalaisten »kapinasta», josta meillä silloin niin kovasti pauhattiin, ei ollut ollenkaan kysymys Toiset taas innokkaina väittivät, että nämä seitsemänkymmentä eivät olleet ainoastaan tavallisia kapinoitsijoita, vaan suorastaan poliittisia, s.o. koska he olivat kaikkein raivokkaimpia, heitä ei olisi voitu mitenkään saada innostetuiksi muuten kuin salaisilla julistuksilla. Sanalla sanoen, oliko tässä jonkun syrjäisen vaikutusta ja maanalaista toimintaa,— siitä ei näihin asti vielä ole päästy täysin selville. Minun yksityinen mielipiteeni on se, että nämä työmiehet eivät olleet lukeneet minkäänlaisia salaisia julistuksia, ja jos he olisivat lukeneetkin niitä, niin eivät he olisi ymmärtäneet niistä sanaakaan jo yksistään sen vuoksi, että ne, jotka sellaista sepustelivat, kirjoittivat- paljastuksenluonteisesta tyylistänsä huolimatta kuitenkin aina sangen epäselvästi. Mutta koska tehtaalaisten asema oli todella tukala ja koska poliisiviranomaiset, joiden puoleen he kääntyivät, eivät olleet ymmärtävinään heitä kohdannutta loukkausta, niin mikä olikaan luonnollisempaa kuin lähteä miehissä »itse kenraalin luo» ja jos mahdollista jonkinlaisten tunnuslauseiden muotoon sepitettyjä anomuksia kantaen järjestäytyä arvokkaasti hänen portaittensa eteen, ja heti kun hän ilmestyisi, heittäytyä polvilleen ja koroittaa äänensä, kuten itsensä Pyhän Kaitselmuksen puoleen. Minun mielestäni tässä ei tarvinnut olla kysymys kapinasta, eipä edes edustajistosta, sillä onhan tämä sangen vanha, historiallinen keino; onhan Venäjän kansa jo ammoisista ajoista alkaen rakastanut keskustelua »itse kenraalin kanssa», pelkästään noin vain huvikseen, vähääkään välittämä keskustelun tuloksista…

Ja senvuoksi olen aivan varma siitä, että vaikkakin Pjotr Stepanovitš, Liputin, ehkäpä vielä joku muukin, ehkäpä Fedjakin, olivat tarkoituksellisesti hyörineet tehtaalaisten parissa (koskapa tämän seikan tueksi on todella saatu sangen varmoja todisteita) ja keskustelleet heidän kanssaan, niin tuskinpa he kuitenkaan olivat puhelleet useamman kuin kahden, kolmen, ehkäpä viidenkin kanssa, mutta noin vain kokeiksi, ja tuskinpa siitä oikeata keskustelua oli syntynytkään. Mitä taas tulee kapinaan, niin jos tehtaalaiset olivatkin jotakin ymmärtäneet tuosta heidän propagandastaan, niin varmasti he hetken kuunneltuaan olivat kääntäneet kaikelle selkänsä, kuten ainakin typerälle ja aivan sopimattomalle asialle. Toisin oli sentään Fedjkan laita. Tätä oli nähtävästi onnistanut paremmin kuin itse Pjotr Stepanovitšia. Siihen suureen kaupungissamme riehuneeseen tulipaloon, joka tapahtui kolme päivää myöhemmin, olivat tehneet itsensä syyllisiksi, paitsi Fedjkaa, myös kaksi tehtaalaista, — kuten jälkeenpäin epäämättömästi kävi selville, — ja myöhemmin kahden kuukauden kuluttua saatiin kiinni vielä lisäksi kolme entistä tehtaalaista, joita syytettiin maaseudulla tapahtuneesta murhapoltosta ja ryöstöstä. Mutta jos Fedjka olikin ehtinyt viekoitella seuralaisikseen tähän suoraan, välittömään toimintaan tehtaalaisia, niin olivat nämä viisi kuitenkin varmasti ainoat sellaiset, sillä toisista ei jälkeenpäinkään kuultu mitään tämäntapaista.

Oli nyt miten tahansa, mutta se oli kuitenkin totta, että työläiset tulivat lopulta joukolla aukealle, kuvernöörin talon eteen, asettuivat siihen arvokkaina ja äänettöminä. Sen jälkeen he alkoivat suu auki tuijottaa portaille ja odotella. Väitettiin että he olisivat muka heti sinne asetuttuaan ottaneet lakit päästään, siis ehkä jo noin puolta tuntia ennen kuvernementin isännän ilmestymistä, — kuvernööri ei nimittäin onnettomuudeksi ollut sinä hetkenä kotona. Samassa näyttäytyi poliisivartio, ensin pienemmissä ryhmissä ja myöhemmin jo mahdollisimman suurissa joukkueissa. Aluksi tietenkin annettiin uhkaavasti hajautumiskäsky. Mutta työläiset seisoivat vain itsepintaisesti paikoillaan kuten lammaslauma, joka on ajettu aidan nurkkaukseen, ja vastailivat vain lakonisesti, että oli muka asiata »itselleen kentraalille». Heistä uhosi luja päättäväisyys. Luonnottomat huudahdukset lakkasivat. Heidät valtasi mietiskely, salaperäinen järjestäytymismääräys annettiin kuiskaten ja saattoi huomata ankaraa, puuhakasta huolestuneisuutta, mikä sai esivallan rypistämään kulmiansa. Poliisimestari piti viisaimpana odotella itse von Lembken saapumista. On aivan turhaa puhetta, että poliisimestari oli muka ajanut kolmivaljakolla täyttä laukkaa ja oli muka jo rattailla alkanut heilutella nyrkkiään. Hän tosin hyvin mielellään saapui lentäen ja erikoisesti hän rakasti lennellä niissä ajoneuvoissaan, joissa oli keltainen tausta, ja mitä enemmän nuo »hulluuteensa menehtymäisillään olevat sivuhevoset» saivat kauppahallin kauppiaat riemuihinsa, sitä komeampana poliisimestari kohosi seisoalleen ajoneuvoissa, ja pidellen kiinni vartavasten siihen laitetusta nahkahihnasta hän seisoi käsi ojennettuna kuten muistopatsas ja tarkasteli näin kaupunkia. Tässä tapauksessa hän ei kuitenkaan liene ryhtynyt käsikähmään, mutta eihän hän sentään voinut rattailta hypähtäessään olla singahduttamatta paria voimaperäistä sanaansa, mutta senkin hän teki ainoastaan sen vuoksi, ettei olisi mainettansa menettänyt. Vieläkin joutavampaa lorua on, että oli muka komennettu paikalle pistimillä varustettuja sotilaita ja että sähköteitse oli määrätty saapumaan tykistö ja kasakat. Nämä ovat pelkkää satua, johon eivät enää usko niiden keksijätkään. Turhaa puhetta oli sekin, että oli muka tuotu paloruiskut, joista vesi suunnattiin kansanjoukkoon. Ilja Iljitš oli vain yksinkertaisesti huudahtanut tulistuneena, että »vedestä ei kenkään pääse kastumatta», ja tästä sananparresta varmaankin olivat syntyneet paloruiskut, jotka olivat vaeltaneet aina pääkaupungin sanomalehtien kirjeenvaihtajille saakka. Kaikkein todenperäisin toisinta, kuten saattaa arvioida, oli varmasti se, jossa mainittiin, että kansanjoukon oli piirittänyt paikalle saapunut poliisiketju ja että Lembkeä hakemaan oli lähetetty sananviejä, kolmannen osaston komisarjus, joka oli lähtenyt poliisimestarin ajoneuvoilla Skvorešnikiin. Tiedettiin näet, että von Lembke oli lähtenyt ajamaan sinnepäin noin puoli tuntia sitten…

Mutta on tunnustettava, että minulle on sittenkin jäänyt ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, miten tuollaista tyhjänpäiväistä, aivan tavallista puheillepyrkijöiden joukkoa, — heitä oli tosin seitsemänkymmentä henkeä, — kuinka tuollaista joukkoa oli voitu heti ensi askelella pitää kapinoitsijoina, jotka muka uhkasivat panna kaiken perustuksia myöten järkkymään. Minkä vuoksi itse Lembke oli saavuttuaan aivan heti, kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähetin jäljessä, takertunut tähän ajatukseen? Luulenpa (tämä on taaskin vain minun mielipiteeni), — että Ilja Iljitšille, joka äskettäin oli tullut hyväksi ystäväksi tehtaan johtajan kanssa, oli suorastaan edullista osoittaa tämä joukko von Lembkelle tässä valossa, niin että hän ei olisi ruvennut ottamaankaan siitä sen enempää selkoa. Tämän ajatuksen oli hänelle oikeastaan antanut von Lembke itse. Kahtena viime päivänä hänellä oli ollut pari salaista erikoiskeskustelua, — tosin ne olivat sangen sekavia molemmat, — joista Ilja Iljitš oli kuitenkin päässyt sen verran selville, että esivalta uskoi lujasti julistuksiin ja siihen, että joku oli valmistanut Špigulinien tehtaan työväkeä yhteiskunnalliseen kapinaan. Tähän vakaumukseensa esivalta näkyi uskovan niin hartaasti, että jos tämä olettamus olisi osoittautunut vääräksi, niin tällainen asiaintila olisi sitä suorastaan harmittanut. »Varmaankin tämän tarkoituksena on päästä suosioon Pietarissa», — Ilja Iljitš ajatteli ovella von Lembken luota palattuansa, — »no, mitäpä siitä, myötämäkeäpä se on meillekin».

Olen kuitenkin aivan varma siitä, että Andrei Antonovitš-rukka ei olisi halunnut kapinaa edes saavuttaakseen sen avulla mainetta. Hän oli mitä suurimmassa määrin toimeenpaneva virkamies, joka aivan avioliittoonsa saakka oli säilynyt täydellisesti viattomana. Eihän hän ollut syypää siihen, että viattomien valtion puiden ja yhtä viattoman Minchenin asemesta nelikymmenvuotias ruhtinatar oli suvainnut koroittaa hänet rinnalleen? Tiedänpä jokseenkin varmasti, että tästä kohtalokkaasta aamusta alkaen olivat alkaneet ilmetä nuo hänen varsinaisen tilansa oireet, jotka, kuten väitettiin, veivät Andrei Antonovitšin lopulta määrätynlaiseen laitokseen Sveitsiin, missä hän nyt kuuluu parhaillaan keräilevän uusia voimia. Mutta jos voidaan väittää, että tänä aamuna nimenomaan olisivat nuo eräät tosiasiat paljastuneet, niin minun mielestäni ne saattoivat ilmetä silloin jo edellisenäkin päivänä, vaikkapa vain lievempinäkin. Tiedän, vieläpä mitä intiimimpien kuulopuheiden mukaisesti (olettakaamme, että itse Julija Mihailovna olisi myöhemmin — ei enää riemukkaana, vaan melkeinpä katuen, sillä eihän nainen koskaan kadu täydelleen, — ilmoittanut minulle tuon pienoisen yksityiskohdan tästä tapauksesta), ‒ että Andrei Antonovitš oli edellisenä yönä sangen myöhään, kellon käydessä kolmea aamulla, herättänyt hänet ja vaatinut häntä kuuntelemaan hänen »ultimaatumiansa». Vaatimus oli ollut niin itsepintainen, että itse Julija Mihailovnan oli ollut noustava vuoteeltansa suuttuneena ja papiljotit otsallaan sekä istuuduttava leposohvalle ja kuunneltava kaikki alusta loppuun, — minkä hän tosin teki sarkastisen halveksumisen ilmein. Tällöin hän vasta ymmärsi ensi kerran, miten kauas hänen Andrei Antonovitšinsa oli joutunut, ja kauhistui. Hänen olisi ollut lopultakin herättävä todellisuuteen ja olisi ollut osoitettava hieman lempeyttä, mutta hän salasi kauhistumisensa ja kävi entistäkin itsepäisemmäksi. Hänellä (kuten kai jokaisella aviovaimolla) oli oma tapansa kohdella Andrei Antonovitšia, tapa, jota hän oli käyttänyt monet monituiset kerrat ja joka aina oli saattanut Andrei Antonovitšin suunniltaan. Julija Mihailovnan tapana oli halveksuvasti vaieta tunniksi, pariksi, vuorokaudeksi, joskus kolmeksikin. Tätä vaitioloa kesti, tapahtui sitten mitä tahansa, puhuipa Andrei Antonovitš tai teki mitä tahansa, vaikkapa olisi kiivennyt ikkunalle heittäytyäkseen kolmannesta kerroksesta kadulle, — tämmöinen vaitiolohan on tuntehikkaalle ihmiselle suorastaan sietämätöntä! Rankaisikohan Julija Mihailovna puolisoansa mistä erehdyksistä, joita tämä oli tehnyt viime päivinä, ja siitä mustasukkaisesta kateudesta, jota tämä kaupunginpäällikkönä epäilemättä tunsi huomatessaan vaimonsa hallinnolliset kyvyt; suututtikohan häntä arvostelu, jonka hän oli herättänyt käytöksellään nuorison parissa ja koko seurapiirissä ja joka osoitti, että mies ei ymmärtänyt vaimonsa hienonhienoja ja kaukonäköisen poliittisia tarkoitusperiä, suututtikohan häntä se tylsä ja mieletön mustasukkaisuus, jolla tämä kohteli Pjotr Stapanovitšia — oli nyt miten tahansa, hän oli kerta kaikkiaan päättänyt olla antautumatta, vaikka kello olikin kolme yöllä ja vaikka Andrei Antonovitš olikin kiihoittuneempi kuin koskaan aikaisemmin. Käyskennellessään edestakaisin vaimonsa huoneen matolla hän teki selkoa tälle kaikesta, tosin niin, että asioilla ei toistensa kanssa ollut paljoakaan yhteyttä, mutta ainakin hän sai sanotuksi kaiken, mitä näinä päivinä oli hänen sieluunsa karttunut, sillä — »tämä meni jo yli rajojensa». Hän aloitti siitä, että kaikki hänelle nauravat ja »vetävät häntä nenästä». »Olkoon tämä sanontatapa sopimaton, vähät minä siitä!» — hän vingahti samassa huomatessaan vaimonsa hymähdyksen, — »mitäpä siitä, että 'nenästä', onhan se totta… Ei, hyvä rouva, nyt on hetki lyönyt. Teidän on hyvä tietää, että nyt on nauru kaukana ja että teidän naisellisen oikuttelunne ilmaukset eivät ole nyt paikallaan. Me emme ole nyt kiemailevan naisen budoaarissa, vaan me olemme kuten kaksi vertauskuvallista olentoa ilmapallolla, kaksi olentoa, jotka ovat kohdanneet toisensa sanoakseen kerrankin toisilleen totuuden.» (Hän tuon tuostakin sotkeutui sanoihinsa eikä löytänyt aina oikeata ilmaisua muuten sangen oikeille ajatuksillensa.) »Te, te, te, hyvä rouva, olette saattanut minut luopumaan entisestä asemastani. Olen suostunut kaikkeen vain teidän vuoksenne, vain siksi, että te saisitte kunnianhimonne tyydytetyksi… Te hymyilette sarkastisesti! On vielä liian aikaista riemuita, ei ole kiirettä. Tietäkää se, hyvä rouva, tietäkää se, että olisin hyvin kyennyt ja voinut hoitaa toimeni enkä ainoastaan tätä ainoata, vaan vieläpä kymmentä muutakin tämänkaltaista, sillä minulla on kykyä. Mutta teidän kanssanne, hyvä rouva, on mahdotonta saada mitään aikaan, sillä teidän läsnäolonne tappaa kykyni. Kahta keskusta ei voi olla olemassa, mutta te olette järjestänyt kaksi sellaista, — toisen minun työhuoneeseeni ja toisen — omaan huoneeseenne. Kaksi keskusta, mutta sitä minä en salli, hyvä rouva, en salli, en salli! Virkatehtävissä samoin kuin avioliitossakin täytyy olla yksi valtakeskus, ei käy päinsä, että mitä on kaksi. Mutta miten te olette minut palkinnut?» — hän huudahteli edelleen. — »Mitä on ollut avioliittomme? Kaiken aikaa, joka hetki te olette todistellut minulle, että olen mitätön, typerä, alhainen, ja minun on ollut pakko kaiken aikaa, joka hetki nöyryytettynä vuorostani todistella teille, etten ole niinkään mitätön, en ole ollenkaan typerä, vaan kykenen suorastaan häikäisemään jalolla luonteellani, niin, eikö tämä ole ollut meille kummallekin alentava suhde?» Näin sanoessaan hän tömisytti molempia jalkojansa mattoon hyvin nopeassa tahdissa, niin että Julija Mihailovnan oli jo pakko nousta seisoalleen synkän arvokkain ilmein. Andrei Antonovitš hiljeni pian, mutta muuttui nyt hempeämieliseksi, jopa alkoi ääneen itkeäkin (todella ääneen itkeä), lyöden nyrkillä rintaansa, ja tätä kesti viitisen minuuttia, ja se yltyi yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin Julija Mihailovnan täydellistä vaitioloa kesti. Lopulta hän eksyi sellaiseenkin tyhmyyteen, että tunnusti suoraan olevansa hyvin mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille. Aavistellaan menetelleensä äärimmäisen typerästi hän raivostui suorastaan ja kiljaisi, ettei hän »anna pilkata Jumalaa», että hän hajoittaa tuon »anteeksiantamattoman uskonnottoman salongin», että »kaupunginpäällikön velvollisuus on uskoa Jumalaan», samoin siis hänen vaimonsakin, että hän ei siedä silmissään noita nuorukaisia, että »teidän, hyvä rouva, olisi jo oman arvonnekin vuoksi huolehdittava miehestänne ja vaalittava hänen järkeänsä, vaikkapa hänellä olisikin huonot lahjat (ja minullahan ne eivät suinkaan ole huonot), ja tehän oikeastaan olettekin syynä kaikkeen, te olette syynä siihen, että kaikki minua halveksivat, te olette kaikkia siihen yllyttänyt!…» Vielä hän huusi, että hän »hävittää perinjuurin koko naiskysymyksen niin että siitä ei jää hajuakaan, että hän kieltää ja hajoittaa tuon kotiopettajattaria varten (piru heidät periköön!) järjestetyn juhlan karkoittaa ensimmäisen vastaantulevan kotiopettajattaren heti huomisaamuna kuvernementista 'kasakkavoimalla'.» — »Tahallani, tahallanikin», hän vingahteli. »Tiedättekö, tiedättekö», — hän huusi, — »että nuo teidän roistonne koettavat puheillaan kiehtoa tehtaantyöväkeä ja että minä sen varsin hyvin tiedän? Tiedättekö, että he tahallaan levittelevät julistuksia, tahallaan! Tiedättekö, että tunnen neljän roiston nimet ja että olen tulemaisillani hulluksi, tulen hulluksi aivan lopullisesti — lopullisesti!…» Mutta nyt Julija Mihailovna yht'äkkiä lopetti vaitiolonsa ja ilmoitti ankarana, että hän jo on itse kauan tietänyt noista rikollisista aikeista, että tämä kaikki oli vain joutavaa ja että Andrei Antonovitš suhtautui kaikkeen tähän liian vakavasti. Ja mitä tuli noihin vallattomiin nuorukaisiin, niin hän ei tuntenut niistä ainoastaan neljää, vaan kaikki (sen hän kyllä valehteli), mutta että hän ei kaiken tämän vuoksi suinkaan aikonut menettää järkeänsä, vaan oli järjestään entistäkin varmempi ja uskoi, että kaikki päättyisi lopulta täydelliseen sopusointuun: nuorisoa olisi rohkaistava, saatettava se järkiinsä, yht'äkkiä ja odottamatta todistettava sille, että sen aikeet kyllä tunnetaan, ja sen jälkeen osoitettava sille järkevien ja valoisampien toimintamahdollisuuksien uudet päämäärät. Mutta voi, miten kävi sinä hetkenä Andrei Antonovitšin. Saatuaan tietää, että Pjotr Stepanovitš oli taas vetänyt häntä nenästä ja noin karkeasti pitänyt häntä pilkkanaan, että hän oli hänen vaimolleen uskonut paljon enemmän jo aikaisemmin kuin hänelle itselleen ja että loppujen lopuksi itse Pjotr Stepanovitš olikin ehkä pääsyyllinen kaikkiin noihin rikollisiin aikeisiin, hän joutui suorastaan raivoihinsa. — »Tiedä se, sinä tolkuton, sapekas nainen», — hän huudahti yhdellä kertaa katkaisten kaikki kahleet, — »tiedä se, että sinun arvottoman rakastajasi minä heti paikalla vangitutan, taotutan jalkarautoihin ja lähetän sotaväkeen tai… tai hyppään itse sinun läsnäollessasi ulos ikkunasta!» Vastaukseksi hänen pitkään puheeseensa Julija Mihailovna kävi kasvoiltaan suuttumuksesta aivan viheriäiseksi ja alkoi ääneensä nauraa. Hän nauroi pitkään, kaikuvasti, äänen milloin laskiessa, milloin kohotessa, aivan täsmälleen siten kuin ranskalaisessa teatterissa nauraa näyttelijätär, jolle maksetaan satatuhatta ruplaa, näyttelijätär, joka esittää kiemailevia naisia, pilkkaa vasten silmiä miestänsä, joka rohkenee olla hänen vuoksensa mustasukkainen. Von Lembke oli jo heittäytymäisillään ikkunaa kohti, mutta samassa hän pysähtyi kuten maahan naulittu, risti kätensä rinnalleen ja kalpeana kuten kuollut katsahti pahaaennustavan vihaisesti nauravaan vaimoonsa: »Tiedätkö sinä, Julija», hän lausahti hengästyneenä ja rukoilevin äänin, — »tiedätkö, että minäkin ehkä voisin vielä tehdä jotakin?» Mutta kuullessaan uuden, vielä entistäkin voimakkaamman naurunpurskahduksen, joka oli seurauksena hänen viimeksimainitsemistaan sanoista, hän puri hampaansa yhteen ja hyökkäsi samassa valittaen — ei suinkaan ikkunaa, vaan vaimoansa kohti uhaten häntä nyrkillään. Hän ei laskenut kättänsä alas, ei, ei, ei, mutta siihen hän kuitenkin pysähtyi. Katsahtamatta edes taakseen hän juoksi suoraa päätä työhuoneeseensa ja heittäytyi siellä suin päin häntä varten valmistetulle vuoteelle, kääriytyi suonenvedontapaisesti pää edellä hursteihin ja jäi siihen liikkumattomana pariksi tunniksi, unettomana, ajatuksitta, kivenpaino sydämellään ja tylsä, liikkumaton epätoivo sielussaan. Silloin tällöin koko hänen ruumiinsa vavahteli kuin vilutaudissa. Hänen mieleensä johtui asioita, joilla ei ollut mitään yhteyttä toistensa kanssa ja jotka eivät sopineet tähän tilaisuuteen. Toisinaan hän ajatteli esimerkiksi sitä vanhaa seinäkelloa, joka oli ollut viisitoista vuotta sitten hänen huoneessaan Pietarissa ja josta minuuttiviisari oli pudonnut, toisinaan perin iloista virkatoveriansa Milbois'ta ja sitä, miten he yhdessä Aleksanterin puistossa olivat kerran saaneet kiinni varpusen ja sitten huomanneetkin yht'äkkiä, että toinen heistä oli jo kollegiasessori, ja silloin he nauroivat niin, että puisto raikui. Luulen, että hän nukahti vasta noin seitsemältä aamulla itse sitä huomaamattakaan ja nukkui makeasti nähden ihania unia. Herättyänsä noin kymmeneltä aamulla hän hurjasti hypähti vuoteelta, muisti samassa kaiken ja löi lujasti kämmenellään otsaansa. Tänä aamuna hän ei välittänyt aamiaisesta, ei Blümistä, ei poliisimestarista, ei virkamiehestä, joka ilmestyi muistuttamaan häntä siitä, että ‒ ‒ ‒ skin kokouksen osanottajat odottavat häntä puheenjohtajakseen, hän ei kuunnellut mitään eikä ollut ymmärtävinään mitään, vaan karkasi kuten mielipuoli Julija Mihailovnan puolelle. Siellä Sofia Antropovna, hienosta perheestä kotoisin oleva vanhus, joka jo kauan oli elellyt Julija Mihailovnan luona, sai vaivoin hänelle selvitetyksi, että hänen vaimonsa oli suvainnut lähteä suuressa seurassa, joka ajoi kolmessa vaunussa, jo noin kymmeneltä aamulla Varvara Petrovna Stavroginan luo Skvorešnikiin katsomaan, oliko paikka sopiva toista aiottua juhlaa varten, juhlaa, jota oli määrä viettää parin viikon perästä ja josta oli jo sovittu kolme päivää sitten itsensä Varvara Petrovnan kanssa. Tämä sanoma hämmästytti Andrei Antonovitšia, hän palasi työhuoneeseensa ja käski viipymättä valjastaa hevoset. Hän malttoi tuskin odottaa niitä. Hänen sielunsa kaipasi Julija Mihailovnaa, — vain katsahtaa kerran häneen, olla hänen lähellään, vaikkapa vain viisi minuuttia. Ehkä tämäkin katsahtaisi häneen, huomaisi hänet, hymyilisi kuten ennenkin ja antaisi anteeksi — oi, voi! »Miksi hevosia ei kuulu?» Koneentapaisesti hän aukaisi pöydällä olevan paksun kirjan (toisinaan hänen tapansa oli näin ennustaa kirjasta, aukaista se umpimähkään ja lukea se kohta, mikä osui oikealle sivulle kolmannelle riville ylhäältäpäin lukien). Tällä kertaa tuli: »Toul est pour le meilleur des mondes possibles». Voltaire, Candide. Hän sylkäisi ja kiiruhti ajoneuvoihin: »Skvorešnikiin!» Jälkeenpäin ajomies kertoi, että herra oli koko matkan häntä hoputtanut, mutta kun viimein oli ajettu aivan lähelle herraskartanoa, tämä olikin äkkiä käskenyt kääntää takaisin ja ajaa taas kaupunkiin, yhä hoputtaen: »Sukkelammin, ole hyvä, sukkelammin.» Mutta tuskin oli ehditty kaupungin vallille, kun »he olivat käskeneet taas pysähdyttää, astuivat alas ajoneuvoista ja lähtivät tien yli pellolle, ajattelin, että ehkäpä lie kysymyksessä jokin tapahtumainen, mutta he alkoivatkin vain tarkastella kukkasia ja seisoskelivat näin pitkän aikaa, oikein tuntui kummalliselta, tosiaankin, oikeinpa jouduin hämilleni». Näin kertoi ajomies. Muistan, millainen ilma oli tuona aamuna: oli kylmä ja kirkas, tuulinen syyskuun päivä. Andrei Antonovitšin eteen, hänen, joka oli pysähtynyt tien laidalle, avautui synkkä näky: paljaat pellot, joilta jo kauan sitten vilja oli korjattu, ulvahteleva tuuli pieksi joitakin säälittäviä kuihtuneita keltaisten kukkien tähteitä… Mahtoikohan hän verrata itseänsä ja kohtaloansa noihin kuihtuneisiin kukkiin, jotka syksy ja hallat olivat palelluttaneet. Tuskinpa sentään. Luulenpa jokseenkin varmasti, että hän ei edes ajatellut kukkia, vaikka ajomies niin oli luullut, ja samoin arveli myös juuri sinä hetkenä poliisimestarin ajoneuvoissa paikalle saapunut ensimmäisen osaston komisarjus, joka vakuutti sitten myöhemmin, että hän todellakin oli tavannut esivallan seisomassa kädessään kimppu keltaisia kukkia. Tämä komisarjus — perin innokas hallintoviranomainen, Vasili Ivanovitš Flibustjerov, oli vasta äsken saapunut vieras kaupungissamme, mutta siitä huolimatta hän oli jo ehtinyt kunnostautua ja saavuttaa mainetta määrättömällä työinnollaan, eräänlaisella yliyrityksellä kaikissa edesottamisissaan, niin hyvin toimeenpanevissa tehtävissään kuin synnynnäisesti epäraittiissa tilassaan. Hypähdettyään ajoneuvoilta ja hämmästyttyään aika tavalla nähtyään päällikkönsä toimet hän aivan mielettömästi, mutta kuitenkin sangen vakuuttavasti yhdessä ainoassa hengähdyksessä teki tiettäväksi, että »kaupungissa oli levotonta».

— Häh? Mitä? — Andrei Antonovitš kääntyi hänen puoleensa ankarin kasvonilmein mutta vähääkään ihmettelemättä ja ollenkaan muistamatta ajoneuvoja ja ajomiestä, aivan kuin olisi ollut omassa työhuoneessaan.

— Ensimmäisen osaston komisarjus Flibustjerov, teidän ylhäisyytenne. Kaupungissa on kapina.

— Flibustjeritko? virkkoi — Andrei Antonovitš ajatuksissaan.

— Aivan niin, teidän ylhäisyytenne. Špigulinilaiset kapinoivat.

— Špigulinilaiset!…

Jotakin tuttua tuli hänen mieleensä kuullessaan tuon nimen »Špigulinilaiset». Hän oikein vavahti ja vei sormensa otsalleen: »špiguliinilaiset!» Ääneti, mutta yhä vielä mietteissään hän kiirehtimättä lähestyi ajoneuvojansa, istuutui niihin ja käski ajaa kaupunkiin. Komisarjus ajoi omillaan hänen jäljessään.

Saatan kuvitella, että hän matkalla ajatteli kaikenmoisia huvittavia asioita, eriaiheisia, mutta tuskinpa hänellä kuitenkaan oli mitään vakaata yhtenäistä suunnitelmaa tai jotakin määrätynlaista tarkoitusta ajaessaan kuvernöörin talon edessä olevalle torille. Mutta tuskin hän oli huomannut riviin asettuneen ja vakaasti seisovan »kapinallisten» joukon, poliisiketjun, voimattoman (ehkäpä tämä oli vain tahallaan voimaton) poliisimestarin ja tuon häneen kohdistuvan yleisen odotuksen, kun veri alkoi samassa virrata kohti hänen sydäntänsä. Kalpeana hän nousi ajoneuvoista.

— Lakit pois! — hän virkkoi tuskin kuuluvasti ja hengityksen salpautuessa, — polvillenne, — hän vingahti odottamatta, itselleenkin odottamatta, ja kas tämä odottamattomuushan se ehkä ratkaisikin kaiken. Tapahtui kuten laskiaismäenlaskussa: voiko mitenkään pysähdyttää keskelle mäkeä kelkkaa, joka jo kerran on lähtenyt alamäkeä liukumaan? Pahaksi onnekseen Andrei Antonovitš oli ikänsä kaiken ollut kuulu siitä, että hänellä oli selväpiirteinen luonne ja että hänen tapansa ei ollut koskaan huutaa räyskiä ja polkea jalkaa kenellekään. Mutta tällaisethan saattavat olla vieläkin vaarallisempia silloin, kun sattuu, että näiden kelkka jostakin syystä ryöstäytyy mäkeä alas vierimään. Hänen silmissään musteni.

— Flibustjerit! — Hän kiljaisi vingahdellen, aivan tolkuttomasti ja katkeilevin äänin. Hän pysähtyi hetkeksi itsekään tietämättä, mihin olisi ollut ryhdyttävä, mutta kuitenkin hyvin tietäen ja vaistoten koko olemuksellaan, että hänen välttämättä oli nyt jotakin tehtävä.

— »Herra Jumala!» — kuului kansan joukosta. Joku maalaispoika alkoi tehdä ristinmerkkejä, kolme, neljä miestä oli jo todella vähällä laskeutua polvilleen, mutta kaikki muut alkoivat liikkua yhtenä joukkona noin kolme askelta eteenpäin, ja samassa he jo kajahduttivat: »Teidän ylhäisyytenne… olemme, neljäkymmentä kussakin ryhmässä… tehtaan isännöitsijä… etkö voisi sanoa sanaasi puolestamme» j.n.e., j.n.e., siitä ei voinut saada minkäännäköistä selvää.

Voi! Andrei Antonovitš ei päässyt siitä perille. Kukkaset olivat yhä vielä hänen kädessään. Kapina oli aivan silminnähtävä, aivan kuten äsken Stepan Trofimovitšille kuomureki. Mutta sillä välin kuin »kapinallisten» joukko tuijotti häneen silmät selällään, hyöri hänen edessään »kiihoitteleva» Pjotr Stepanovitš, joka ei eilisestä päivästä lähtien ollut häntä hetkeksikään jättänyt, — Pjotr Stepanovitš, se samainen Pjotr Stepanovitš, jota hän vihasi…

— Raippoja! — hän huudahti vielä odottamattomammin.

Syntyi kuolon hiljaisuus.

Kas näin oli kaikki tapahtunut aivan alusta alkaen, mikäli voin päättää tarkoista tiedonannoista sekä omista arveluistani. Mutta mitä pitemmälle tullaan, sitä epätarkemmiksi käyvät tiedonannot samoinkuin omat arvelunikin. On kuitenkin muutamia tosiasioita tullut tietoomme.

Ensinnäkin, raipat ilmestyivät jollakin tavoin hieman liian kiireellisesti: ne oli nähtävästi tuotu kaiken varalta huomaavaisen poliisimestarin toimesta. Rangaistusta joutui kärsimään luultavasti kaiken kaikkiaan vain kaksi, tuskin niitä oli kolmea, tästä olen aivan varma. On kai ilmeistä kuvittelua, että muka kaikkia olisi rangaistu tai että ainakin puoli joukosta olisi joutunut kärsimään. Joutavaa puhetta on sekin, että joku ohikulkeva köyhä, mutta hieno naishenkilö oli muka »siepattu kiinni ja viipymättä jostakin syystä ruoskittu», vaikka tästä naishenkilöstä minä itsekin luin jonkin ajan kuluttua erään pietarilaisen sanomalehden kirjeenvaihtajan uutisesta. Monet meillä väittivät, että muudan hautajaisapurenkaan ylläpitämän vanhain turvakodin hoidokki Avdotja Petrovna Tarapygina oli muka palatessaan vierailulta turvakotiin kulkenut torin kautta, tunkeutunut katsojien joukkoon aivan sulasta uteliaisuudesta ja nähdessään, mitä tapahtui, huudahtanut: »Hyi häpeätä!» ja sylkäissyt. Tämän vuoksi hänet oli muka otettu kiinni ja hänelle oli »annettu mitä kuuluu». Tästä tapahtumasta ei puhuttu ainoastaan sanomalehdistössä, vaan kaupunkilaiset hätäpäissään panivat jo hänen auttamisekseen keräyslistankin kiertämään. Minäkin merkitsin siihen kaksikymmentä kopeekkaa. Ja mitä arvelette? Jälkeenpäin kävi selville, että tuollaista turvakodin hoidokkia Tarapyginaa ei ollut olemassakaan. Minä itse kävin hänestä tiedustelemassa hautuumaan turvakodista: Siellä ei oltu koskaan sellaisesta Tarapyginasta kuultu, ja vähät siitä, siellä suorastaan loukkaannuttiin, kun kerroin heille kiertelevän huhun. Tästä olemattomasta Avdotja Petrovnasta minä oikeastaan mainitsen vain sen vuoksi, että Stepan Trofimovitšille oli vähällä käydä aivan kuten tällekin (siinä tapauksessa, jos tämä todellakin olisi ollut olemassa); luulenpa melkein, että hänestä saikin aiheensa Luo tolkuton Tarapygina-huhu, s.o., sittenkuin juoru oli jo ehtinyt kehittyä tarpeeksi, Stepan Trofimovitš oli muokattu jonkinlaiseksi Tarapyginaksi En ymmärrä mitenkään, kuinka hän ehti livahtaa luotani heti, kun olimme saapuneet torille. Aavistaen pahaa aioinkin ensin viedä hänet torin laitaa pitkin suoraan kuvernöörintalon portaille, mutta uteliaisuus valtasi kuitenkin minut, ja senvuoksi pysähdyin hetkeksi kysyäkseni jotakin ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja kun katsahdin ympärilleni, Stepan Trofimovitš oli jo hävinnyt vierestäni. Vaistoni ohjaamana riensin heti hakemaan häntä kaikkein vaarallisimmalta paikalta. Jostakin syystä minusta tuntui, että hänenkin kelkkansa oli nyt lähtenyt kiitämään mäkeä alas. Löysinkin hänet todella aivan tapahtumien keskustasta. Muistan siepanneeni häntä kädestä, mutta hän katsahti minuun ylpeän hiljaisesti ja määrättömän arvokkaasti.

— Cher, — hän virkkoi, ja hänen äänessään värähti jokin liiasta pingoittuneisuudesta katkennut kieli. — Jos kerran kaikki nämä täällä torilla meidän läsnäollessamme noin häikäilemättömästi antavat määräyksiänsä, niin mitä voisikaan silloin odottaa tuolla… silloin kun hänen on toimittava itsenäisesti.

Ja vihasta aivan vapisten ja katseessa taistelunvaatimus hän kohotti julman paljastushaluisesti sormensa parin askelen päässä meistä seisovaa ja meihin tuijottavaa Flibustjerovia kohti.

— Tuolta? — huudahti Flibustjerov ja hänen katseensa hämärtyi. — Miltä tuolta? Entä kuka sinä olet? — hän astui Stepan Trofimovitšin luo nyrkkiään pudistellen. — Ken olet? — hän ulvahti mielettömästi, kipeän tuskaisesti ja epätoivoisesti (huomautan, että hän tunsi Stepan Trofimovitšin erinomaisen hyvin ulkonäöltä). Vielä hetki Flibustjerov olisi varmasti siepannut häntä kauluksesta, mutta kaikeksi onneksi Lembke käänsi huudon kuultuansa päänsä meitä kohti. Hämmästyneenä, mutta tarkkaavasti hän katsahti Stepan Trofimovitšiin, aivan kuin hänelle samassa olisi jotakin selvinnyt, ja yht'äkkiä hän kärsimättömästi viittasi kädellään. Flibustjerov vaikeni.. Yritti viedä Stepan Trofimovitšin pois kansanjoukosta. Luulenpa muuten, että häntä jo itseäänkin halutti peräytyä.

— Kotiin, kotiin, — vaadin itsepäisesti, — siitä, ettemme saaneet selkäämme on meidän kiittäminen yksinomaan Lembkeä.

— Menkää, ystäväni, syy on yksin minun, en tahdo sekoittaa teitä tähän. Teillä on tulevaisuutta ja eräänlaisia mahdollisuuksia, mutta minä — mon heure a sonné [hetkeni on tullut].

Hän astui lujin askelin kuvernöörintalon ulkoportaille. Ovenvartija tunsi minut. Me ilmoitimme molemmat aikovamme Julija Mihailovnan luo. Vastaanottohuoneessa me istuuduimme ja aloimme odotella. En tahtonut jättää yksin ystävääni, mutta pidin vielä tarpeettomana puhua hänelle mitään. Hän oli kuten ihminen, joka on päättänyt uhrata elämänsä varmaan kuolemaan isänmaansa puolesta. Me emme istuneet vierekkäin, vaan eri puolilla huonetta, minä lähempänä ovensuuta, hän taas kauempana päinvastaisella suunnalla. Hän istui miettiväisenä, pää hieman taivutettuna ja nojasi kevyesti käsin kävelykeppiinsä. Leveälieristä hattuansa hän piteli vasemmassa kädessänsä. Näin me istuimme noin kymmenen minuuttia.

II.

Samassa Lembke tuli nopein askelin huoneeseen poliisimestarin saattamana, katsahti meihin hajamielisesti ja kiinnittämättä meihin sen enempää huomiota suuntasi askelensa oikealla puolella olevaan työhuoneeseensa, mutta Stepan Trofimovitšpa nousikin hänen eteensä ja sulki häneltä tien. Pitkäkasvuisen Stepan Trofimovitšin olemus, joka ei muistuttanut ollenkaan meitä muita tek' vaikutuksensa. Lembke pysähtyi.

— Kuka te olette? — hän mutisi hämmästyneenä, aivan kuin olisi osoittanut kysymyksensä poliisimestarille kuitenkaan kääntämättä päätänsä vähääkään tämän puoleen ja tarkastellen yhä Stepan Trofimovitšia.

— Virastaeronnut kollegiasessori Stepan Trofimovitš Verhovenski, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Stepan Trofimovitš arvokkaasti taivuttaen päätänsä, mutta silmissä tylsä ilme.

— Mitä asia koskee? — virkkoi Lembke päällikkömäisen lakonisesti ja ylhäisen kärsimättömästi käänsi korvansa Stepan Trofimovitšin puoleen pitäen häntä jonakuna aivan tavallisena anojana, joka aikoi jättää hänelle jonkin kirjallisen anomuksen.

— Tänään on luonani toimitettu kotitarkastus virkamiehen johdolla, teidän ylhäisyytenne nimessä, sen vuoksi haluaisin…

— Nimi? Nimi? — Lembke aivan kärsimättömästi kysäisi kuin jotakin aavistellen.

Stepan Trofimovitš toisti nimensä vieläkin arvokkaammin.

— A-haa-a! Se on… siis, se taimitarha… Arvoisa herra, te olette antanut ymmärtää… Oletteko professori? Professoriko?…

— Aikoja sitten minulla on ollut kunnia pitää muutamia luentoja… ———skin yliopiston nuorisolle.

— Nuo-ri-solleko! — Lembke suorastaan vavahti, vaikka toisekseen voin vaikka lyödä vetoa, että hän ymmärsi sangen vähän siitä, mistä nyt oli kysymys, käsittipä tuskin sitäkään, kenen kanssa hän oikeastaan puhui.

— Minä, arvoisa herra, en sitä salli. — Hän suuttui samassa kauheasti. — Nuorisoa minä en hyväksy. Se ei ole mitään muuta kuin julistuksia. Se on hyökkäys yhteiskuntaa vastaan, arvoisa herra, merihyökkäys, flibustjerimaisuutta… Mitä suvaitsette pyytää?

Päinvastoin, teidän arvoisa puolisonne juuri on suvainnut pyytää minua luennoimaan huomisessa juhlassa. Minä puolestani en ano mitään vaan tulin vetoamaan oikeuksiini…

— Juhlassako? Juhlaa ei pidetä. Teidän juhlaanne minä en salli! Luentojako? Luentojako? — hän huusi aivan järjettömänä.

— Toivoisin, että puhuttelisitte minua hieman kohteliaammin, teidän ylhäisyytenne, ette polkisi jalkaanne ettekä tiuskisi minulle kuin koulupojalle.

— Te, toivottavasti te ymmärrätte, kenen kanssa keskustelette? — Lembke punastui.

— Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.

— Minä suojelen yhteiskuntaa, mutta te aiotte sen hävittää!… Hä-vit-tää! Te… Muistan muuten kuulleeni teistä jotakin, ettekö te juuri ole ollut kotiopettajana kenraalitar Stavroginan kodissa? —

— Kyllä, olen ollut… kotiopettajana… kenraalitar Stavroginan kodissa.

— Ja kahdenkymmenen vuoden ajan olette te muodostanut taimitarhan, kaiken sen taimitarhan, mikä nyt on täyttänyt mittansa… sen hedelmiä… Teidät minä kai äsken näin torilla. Olkaa varuillanne, arvoisa herra, olkaa muuten varuillanne, teidän ajatussuuntanne tunnetaan. Saatte olla varma siitä, että otan sen huomioon. Teidän luentojanne, hyvä herra, minä en voi sallia, en voi. Tämänkaltaisia anomuksia en voi ottaa vastaan.

Hän oli taas aikeessa lähteä pois.

‒ Toistan vielä kerran, että suvaitsette erehtyä, teidän ylhäisyytenne. Teidän puolisonne on pyytänyt minua pitämään — ei oikeastaan luentoa, vaan jonkin esitelmän kirjallisuudesta huomisessa juhlassa. Mutta minä itsekin olen aikonut nyt siitä kieltäytyä. Mitä nöyrimmästi pyytäisin vain selvitystä siihen, jos se suinkin on mahdollista miksi ja mistä syystä ja millä oikeudella minun luonani on tänään pidetty kotitarkastus. Minulta on viety muutamia kirjoja, papereita, yksityisluontoisia, minulle kalliita kirjeitä, ja viety ne käsikärryissä kaupungille…

— Kuka toimitti kotitarkastuksen? — Lembke havahtui nyt täydelleen, ja samassa hän myös punastui. Hän kääntyi kiivaasti poliisimestarin puoleen. Samalla hetkellä ilmestyi oviaukkoon kumaraselkäinen, pitkä ja kömpelö Blümin olemus.

— Kas, juuri tuo samainen virkamies, — Stepan Trofimovitš osoitti häntä. Blüm astui eteenpäin tosin syyllisen, mutta ei katuvan näköisenä.

— Vous ne faites que des bêtises, [Te teette vain tyhmyyksiä] — harmistuneena ja vihastuneena Lembke tiuskaisi tälle, ja samassa hän kokonaan muuttui ja havahtui.

— Suokaa anteeksi… — hän lepersi hyvin hämmästyneenä ja punastui niin paljon kuin suinkin voi, — kaikki tämä… kaikkeen tähän on varmasti syynä jokin väärinkäsitys… pelkkä väärinkäsitys.

— Teidän ylhäisyytenne, — Stepan Trofimovitš huomautti, — nuoruudessani jouduin erään hyvin karakteristisen tapauksen todistajaksi. Kerran erään teatterin käytävässä joku nopeasti läheni jotakuta toista ja lyödä läimähdytti koko yleisön läsnäollessa kajahtavan korvapuustin. Katseltuaan hieman paremmin, lyöjä huomasikin, että korvapuustin saanut henkilö ei ollut ollenkaan se, jolle tämä oli tarkoitettu, vaan ainoastaan hieman tämän näköinen, ja silloin hän vihastuneena ja kiireessään, kuten ainakin mies, joka ei voi tuhlata kallista aikaansa, lausui aivan täsmälleen samat sanat, kuten nyt teidän ylhäisyytennekin: »Olen erehtynyt, anteeksi, se on väärinkäsitys, pelkästään väärinkäsitys.» Ja kun loukattu yhä vielä siitäkin huolimatta oli loukkautunut ja alkoi häntä sättiä, niin hän huomautti tälle vain sangen harmistuneena: »Sanoinhan teille, että se oli väärinkäsitys, miksi te suotta minua sätitte!»

— Tämä… tämä, tämä on tietenkin hyvin huvittavaa… — Lembke koetti väkisin hymyillä, — mutta… mutta, ettekö huomaa, kuinka onneton olen tästä itsekin?

Tämän hän melkein huudahti ja… ja näytti melkein siltä, että hän aikoi peittää kasvot käsiinsä.

Tämä odottamaton ja kipeältä kajahtava huudahdus, melkeinpä itkunpurkaus, oli suorastaan sietämätön. Tämä oli varmasti eilisestä päivästä lukien ensimmäinen aivan selvä hetki, jolloin hän täydellisesti käsitti kaiken, mitä oli tapahtunut, — ja samassa hän vaipui mitä täydellisimpään, nöyryyttävään ja paljastusluontoiseen epätoivoon. Kukapa sen tietää, olisiko tarvittu montakaan hetkeä, ennenkuin hän olisi ratkennut itkuun, joka olisi kajahtanut koko salin yli. Stepan Trofimovitš katsahti ensin häneen oudon ihmettelevänä, taivutti sitten hieman päätään ja lausui syvän myötätuntoisesti:

— Teidän ylhäisyytenne, älkää antako enää minun turhan valitteluni häiritä teitä ja käskekää vain palauttaa minulle kirjani ja kirjeeni…

Hänet keskeytettiin. Samassa silmänräpäyksessä nimittäin Julija Mihailovna palasi touhukkaasti koko seurueensa saattamana takaisin. Mutta tätä kaikkea tekisi mieleni kuvailla tarkemmin.

III.

Kaikista kolmista ajoneuvoista noustiin yhtenä ainoana joukkona suoraan vastaanottohuoneeseen Julija Mihailovnan huoneisiin vei kuistikolta aivan erikoinen ovi vasemmalle, mutta tällä kertaa kaikki tulivat salin kautta, — ja luulenpa, että tämä tapahtui nimenomaan sen vuoksi, että täällä oli Stepan Trofimovitš ja että kaikki se, mikä hänelle oli tapahtunut, samoinkuin sekin, mikä koski špigulinilaisia, oli jo ilmoitettu Julija Mihailovnalle, heti hänen saavuttuaan kaupungin rajan sisäpuolelle. Tämän oli kai kiirehtinyt ilmoittamaan Ljamšin, joka jonkin hairahduksen vuoksi oli jätetty kotiin ja joka ei siis ollut retkellä mukana, vaan oli saanut siis kaikesta tiedon jo ennen muita. Vahingoniloisena hän oli heti lähtenyt vuokratulla kasakan hevospahaisella Skvorešnikiin päin palaavia huvimatkailijoita vastaan iloisine uutisineen. Luulenpa, että Julija Mihailovna äärimmäisestä päättäväisyydestään huolimatta joutui hiukan hämilleen kuultuaan nämä ihmeelliset uutiset, mutta varmasti vain yhdeksi ainoaksi silmänräpäykseksi. Tämän kysymyksen niin sanoaksemme poliittinen puoli ei voinut häntä kovin huolestuttaa: olihan Pjotr Stepanovitš jo ainakin kolmisen kertaa koettanut teroittaa hänen mieleensä, että špigulinilaiset metelöitsijät olisi ollut kaikki piestävä, ja Pjotr Stepanovitš taas oli kieltämättä jo jonkin aikaa ollut hänen silmissään erinomainen auktoriteetti. »Mutta… joka tapauksessa hän saa tämän vielä kalliisti maksaa», hän ajatteli varmasti itsekseen ja näin sanoessaan hän sanalla hän tarkoitti tietenkin — aviomiestänsä. Aivan ohimennen huomautan, että Pjotr Stepanovitš ei tällä kertaa en pahaksi onneksi ollutkaan mukana tällä yhteisellä retkellä, eikä häntä ollut kukaan edes nähnyt aamusta lähtien. Huomautan vielä lisäksi, että Varvara Petrovna vastaanotettuaan luonaan vieraat oli palannut yhdessä heidän kanssaan kaupunkiin (samoissa ajoneuvoissa Julija Mihailovnan kera). Hänen oli välttämättä oltava läsnä siinä viimeisessä huvitoimikunnan kokouksessa, jonka oli määrä huolehtia huomisesta juhlasta. Häntä olivat varmasti huvittaneet Ljamšinin ilmoittamat tiedot Stepan Trofimovitšista, ehkäpä ne olivat tehneet hänet hieman levottomaksikin.

Andrei Antonovitšille koitti palkanmaksu viipymättä. Voi, hän tunsi sen heti katsahdettuaan ihanaan puolisoonsa. Avoimin katsein, lumoavan hymyilevänä Julija Mihailovna lähestyi nopeasti Stepan Trofimovitšia, ojensi sirosti tälle hansikoidun kätensä ja sirotteli hänelle mitä mairittelevimpia tervehdyksiä, — aivan kuin hänen päähuolenansa tänä aamuna olisi ollut mitä kiireimmin ehtiä sanomaan jotakin sangen miellyttävää Stepan Trofimovitšille ja saada ilmaistuksi ilonsa siitä, että hänellä oli nyt vihdoinkin onni nähdä hänet kodissaan. Ei ainoatakaan viittausta aamulliseen kotitarkastukseen, aivan kuin hän ei olisi vielä tietänyt siitä yhtään mitään. Ei ainoatakaan sanaa aviomiehelle, ei ainoatakaan katsetta tämän puoleen, aivan kuin tätä ei olisi salissa ollutkaan. Eikä siinä vielä kylliksi. Stepan Trofimovitšin hän yksin anasti heti mahtipontisesti seuraansa ja vei hänet vierashuoneeseen, — aivan kuin ei olisi huomannutkaan tällä olleen minkäänlaista ajatustenvaihtoa Lembken kanssa, eikä sitä olisi kannattanutkaan jatkaa, vaikka niin olisi ollutkin. Toistan vielä kerran: minusta näytti, että huolimatta tästä ylevästä otteestaan Julija Mihailovna tällä kertaa kuitenkin taas pahasti erehtyi. Hänen apurinaan tässä kaikessa oli Karmazinov (tämä oli Julija Mihailovnan erikoisesta pyynnöstä ottanut osaa retkeilyyn ja siten, vaikka tosin näin kiertoteitse, tullut kuitenkin lopulta lähteneeksi vieraskäynnille Varvara Petrovnan luokse, josta tämä heikkoudessaan oli ollut hyvin riemuissaan). Jo heti ovesta tullessaan (hän oli tullut viimeisenä) Karmazinov oli huudahtanut huomattuaan Stepan Trofimovitšin ja tuppautunut tätä syleilemään keskeyttäen Julija Mihailovnan haastelun.

— On kulunut kesiä jos talviakin siitä, kun viimeksi tavattiin! Vihdoinkin… Excellent ami.

Hän aikoi suudella, mutta ojensi tietenkin vain poskensa. Säikähtyneen Stepan Trofimovitšin oli pakko suudella sitä.

— Cher, — hän puheli minulle sitten illalla tätä kaikkea tämän päiväistä muistellessaan, — sinä hetkenä ajattelin: kumpi meistä lienee katalampi? Hänkö, joka syleili vain halventaakseen minua jo samana hetkenä, vai minäkö, joka halveksin häntä sekä hänen poskeansa ja kuitenkin nuolin sitä, vaikka olisin voinut kääntyä poiskin… Hyi!

— No, kertokaahan nyt, kertokaahan, — Karmazinov sähisi ja sihisi, aivan kuin olisi luullut mahdolliseksi, että joku saattaisi kertoa siinä silmänräpäyksessä hänelle koko kaksikymmentäviisivuotisen elämänsä. Mutta tämä typerä kevytmielisyys kuului »korkeampaan tyyliin».

— Muistattehan, että tapasimme toisemme viimeksi Moskovassa Granovskin kunniaksi järjestetyillä päivällisillä ja että siitä on kulunut nyt kaksikymmentäneljä vuotta… — alotti kertoilemisensa järkevästi (mutta ei siis ollenkaan korkeatyylisesti) Stepan Trofimovitš.

— Ce cher homme, — keskeytti hänet… kovaäänisesti ja tuttavallisesti Karmazinov pudistellen häntä olkapäästä jo hieman liian ystävällisesti, — mutta viekäähän meidät pian huoneisiinne, Julija Mihailovna, siellä hän voi istua ja kertoa kaiken.

— Ja kuitenkaan en ollut koskaan ollut läheinen ystävä tuon oikullisen ämmän kanssa, — yhä vihasta vielä aivan vapisten sinä samaisena iltana jatkoi minulle valittelujaan Stepan Trofimovitš, — me olimme kumpikin silloin vielä nuorukaisia, ja kumminkin jo silloin aloin vihata häntä… aivan samoin kuin hänkin jo vihasi minua…

Julija Mihailovnan salonki oli pian täpötäynnä. Varvara Petrovna oli erikoisen kiihottunut, vaikka yrittikin näyttää hyvin välinpitämättömältä, ja huomasin pari, kolme vihantäyttä katsetta, jotka hän loi Karmazinoviin, ja pari raivostunutta Stepan Trofimovitšiin, — raivostunutta jo kaiken varalta, raivostunutta mustasukkaisuudesta, rakkaudesta. Jos Stepan Trofimovitš tällä kertaa olisi jollakin tavoin erehtynyt ja sallinut Karmazinovin antaa itseänsä nenälle, niin Varvara Petrovna olisi nähtävästi heti paikalla riehahtanut ja lyönytkin häntä. Unohdin mainita, että läsnä oli myös Liza, enkä ollut vielä koskaan aikaisemmin nähnyt häntä niin riemukkaana, huolettoman iloisena ja onnekkaana. On itsestään selvää, että Mavriki Nikolajevitš oli myös siellä. Nuorten naisten ja noiden hieman liian vapaasti käyttäytyvien nuorukaisten parissa, nuorukaisten, jotka muodostivat Julija Mihailovnan tavanmukaisen seurueen ja joiden kesken tätä vapaata käyttäytymistä pidettiin vain iloisuutena ja jossa halpahintainen kyynillisyys oli viisautta, huomasin pari kolme uutta henkilöä: jonkun matkoiltaan meille poikenneen hyvin touhukkaan puolalaisen, jonkun saksalaisen lääkärin, terhakan ukon, joka äänekkäästi ja sydämensä pohjasta nauroi alinomaa omille sukkeluuksilleen, ja loppujen lopuksi jonkun vielä sangen nuoren pietarilaisen ruhtinas-pahaisen, jonka olemus oli kuin automaatti ja jolla oli valtiomiehen ryhti sekä hirvittävän korkeat kaulukset. Mutta saattoi huomata, että juuri tätä vierasta Julija Mihailovna piti erikoisessa arvossa ja oli levoton siitä, minkä vaikutuksen hänen salonkinsa tekisi tähän…

— Cher m-r Karmazinoff, — aloitti Stepan Trofimovitš puheensa. Hän oli asettunut istumaan sohvaan hyvin taiteelliseen asentoon ja alkoi jo puhella leperrellä yhtä sihittämällä kuin Karmazinov, — cher m-r Karmazinoff, meidän entisenä hyvänä aikanamme ja määrätynlaisten vakaumusten parissa eläneen miehen elämä, jopa kahdenkymmenenviiden vuoden välisenä aikanakin, ei saattane tuntua muulta kuin yksitoikkoiselta…

Saksalainen alkoi nauraa ääneen ja hirnahdellen. Hän nähtävästi luuli, että Stepan Trofimovitš oli sanonut jotakin kauhean naurettavaa. Tämä katsahti naurajaan teennäisen hämmästyneesti, mutta hänen katseensa ei vaikuttanut vähääkään. Katsahtipa ruhtinaskin, käännyttyään saksalaiseen päin kauluksineen päivineen ja silmälasit nenällään, mutta hänenkään katseessaan ei ollut erikoisempaa uteliaisuutta.

— … muulta kuin yksitoikkoiselta, — Stepan Trofimovitš toisti tämän tahallaan mahdollisimman pitkäveteisesti ja tahdittomasti venytellen jokaista sanaansa. — Sellaista on ollut elämäni koko tämän neljännesvuosisadan ajan, et comme on trouve partout plus de moines que de raison [ja kun kaikkialla on enemmän munkkeja järkeä…], ja koska minä tähän olen täydellisesti tyytynyt, niin on käynytkin siten, että minä koko tämän neljännesvuosisadan ajan…

— C'est charmant, les moines, — kuiskasi Julija Mihailovna kääntyen vierellään istuvan Varvara Petrovnan puoleen.

Varvara Petrovna vastasi vain ylpein katsein. Mutta Karmazinov ei jaksanut sietää sitä menestystä, jonka ranskalainen lauseparsi oli aiheuttanut, vaan kääntyi nopeasti ja kirkuvin äänin keskeytti Stepan Trofimovitšin:

— Mitä minuun tulee, niin olen kaiken suhteen jo kokonaan rauhoittunut ja olen istunut nyt jo seitsemättä vuotta Karlsruhessa. Ja kun viime vuonna kaupungin valtuusto päätti laitattaa uuden vesijohtoputken, niin tunsin kaikesta sydämestäni, että tämä karlsruhelainen vesijohtokysymys oli minulle armaampi ja kalliimpi kuin kaikki nuo rakkaan isänmaani monet kysymykset… koko tuona täkäläisten niin sanottujen reformien aikakaudella.

— Minun on pakko myöntää tuntevani samoin, vaikkapa tekisinkin sen vastoin sydämeni käskyä, — huoahti Stepan Trofimovitš hyvin merkitsevästi painaen alas päänsä.

Julija Mihailovna oli riemuissaan: keskusteluun oli tullut syvyyttä ja määrätty suunta.

— Likaviemärinkö? — tiedusteli lääkäri äänekkäästi.

— Vesijohtoputken, tohtori, vesijohtoputken, olinpa apunakin heille suunnitelmaa laadittaessa.

Tohtori nauroi remakasti. Hänen mukanansa nauroivat muutkin ja tällä kertaa nimenomaan tohtorille, joka ei tätä kuitenkaan huomannut, vaan oli hyvin tyytyväinen, että kaikki nauroivat.

— Sallikaahan minun olla kanssanne eri mieltä, Karmazinov, kiiruhti Julija Mihailovna sanomaan sanansa. — Karlsruhen laita olkoon miten tahansa, mutta te tahdotte aina olla niin salaperäinen. Tällä kertaa emme kuitenkaan usko teitä. Kuka nykyisistä venäläisistä kirjailijoista on esittänyt kaikkein nykyaikaisimmat tyypit, aavistanut kaikkein nykyaikaisimmat kysymykset, osoittanut juuri ne nykyajan tärkeimmät kohdat, jotka muodostavat nykyaikaisen toimenmiehen tyypin? Te, te yksin eikä kukaan muu. Turhaa teidän on kaiken tämän jälkeen vakuuttaa, että olette välinpitämätön kotimaanne asioista ja omaatte mielenkiintoa vain karlsruhelaista vesijohtoputkea kohtaan! Haha!

— Olenhan tosin, — myönsi Karmazinov makeilevasti, — Pogošejevin tyypissä tahtonut tuoda esille kaikki slavofiilien heikkoudet ja Nikodimovin tyypissä taas kaikki »länsimaisten» puutteet…

— Kaikkiko muka! — kuiskasi Ljamšin hiljaa.

— Mutta tämän teen vain ohimennen, vain jotenkin tappaakseni kulumatonta aikaa ja… tyydyttääkseni täten maanmiesteni itsepintaisia vaatimuksia.

— Te tiedätte varmaankin, Stepan Trofimovitš, — jatkoi Julija Mihailovna innostuneesti, — että huomenna meillä on mieluisa tilaisuus kuulla ihmeellisiä säkeitä… Semjon Jegorovitšin runollisen innoituksen kaikkein viimeisimpiä ja ihastuttavimpia tuotteita, — niiden nimenä on »Merci». Tässä teoksessaan hän ilmoittaa luopuvansa kirjailemisesta ja sanoo, että hän ei ryhdy siihen enää koskaan, vaikkapa tunsi enkeli taivaasta, tai paremmin sanoen, vaikkapa koko hienoin seurapiirimme alkaisi pyytää häntä muuttamaan päätöstänsä. Sanalla sanoen, hän jättää kynänsä ainiaksi, ja tämä siro »Merci» on osoitettu kiitollisuudeksi yleisölle sen ainaisesta ihastuksesta, jolla tämä niin monen vuoden aikana on seurannut hänen rehellisen venäläisen ajatuksen vaalimistaan.

Julija Mihailovna oli aivan autuuden huipulla.

— Niin nyt sanon hyvästit, sanon viimeisen »Merci» ja lähden pois… Siellä Karlsruhessa suljen sitten siimani, — Karmazinov alkoi vähitellen olla jo melkein itkuun valmis.

Kuten monet muutkin meidän suurista kirjailijoistamme (ja meillä kun taas on hyvin paljon suuria kirjailijoita), hän ei kestänyt kehumista, vaan kävi heti liian heikoksi terävästä, älystään huolimatta. Mutta mielestäni tämä on anteeksiannettavaa. Väitetään, että muudan meidän shakespeareistamme oli yksityisessä keskustelussa sanoa tokaissut aivan suoraan, että »eihän meidän suurien ole muuten mahdollistakaan» j.n.e., sanoipa sen vielä itse sitä edes huomaamatta.

— Siellä Karlsruhessa minä suljen silmäni. Meidän, suurten ei ole mahdollistakaan muuta kuin sulkea silmämme, sen jälkeen kuin olemme tehtävämme suorittaneet… odottamatta palkintoa… Niin olen tekevä minäkin.

— Antakaa osoitteenne, niin tulen Karlsruheen haudallenne, — sanoi saksalainen ja ratkesi äänekkääseen nauruun.

— Nykyjään voidaan lähettää kuolleitakin, rautateitse, — huomautti joku nuorista herroista aivan odottamatta.

Ljamšin suorastaan vingahteli riemuissaan. Julija Mihailovna rypisti kulmiansa. Huoneeseen astui Nikolai Stavrogin.

— Mutta minullehan sanottiin, että teidät oli muka viety poliisilaitokselle? — hän sanoi aivan ääneen ja kääntyi ennen muita Stepan Trofimovitšin puoleen.

— Eikö mitä, tapaus oli aivan yksityistä laatua, — vastasi Stepan Trofimovitš leikkisän iloisesti. Saanen uskoa, että se ei mitenkään vaikuta siihen, mitä olen teiltä pyytänyt, — Julija Mihailovna otti taas puheenvuoron, — saanen luottaa siihen, että te huolimatta tuosta epämieluisesta tapauksesta, jota en vieläkään oikein käsitä, ette anna meidän pettyä parhaimmissa toiveissamme ettekä kiellä meiltä nautintoa kuulla teidän esiintyvän esitelmöimässä kirjallisuusmatineassamme.

— En, oikein tiedä… nyt…

— Varvara Petrovna, olen todella aivan onneton… ajatelkaahan… juuri nyt, kun janosin mitä pikimmin tutustua henkilökohtaisesti kaikkein huomattavimpaan ja riippumattomimpaan järjen mieheen, niin kas silloin Stepan Trofimovitš ilmoittaakin aikovansa poistua luotamme.

— Kehumisenne oli niin superlatiivinen, että minun oikeastaan olisi pitänyt olla sitä kuulematta, — virkkoi Stepan Trofimovitš änkyttämällä, — mutta uskon, ja olenpa aivan varmakin siitä, että minun vaatimattoman persoonani läsnäolo teidän huomisessa juhlassanne ei ole ollenkaan välttämätön. Muuten olen…

— Tehän hemmoittelette hänet pahanpäiväisesti! — huudahti Pjotr Stepanovitš tullen nopein askelin huoneeseen. — Olin vasta parhaiksi saanut hänet hieman järkiinsä, ja silloin yhtenä ainoana aamuna — kotitarkastus, vangitseminen, poliisi riuhtoo häntä kauluksesta, ja täällä keinuttelevat häntä kuin kehdossa naiset, — täällä kaupunginhallitsijan salongissa! Nythän hänen jokaista niveltänsä suorastaan jomottaa ilosta. Tämmöisestä lahjanäytännöstä hän ei olisi saattanut uneksiakaan, kunhan ei vain nyt alkaisi ilmiantaa sosialisteja!…

— Se ei ole mahdollista, Pjotr Stepanovitš. Sosialismi on liian ylevä ajatus, jotta Stepan Trofimovitš kieltäytyisi sitä tunnustamasta, Julija Mihailovna ryhtyi innokkaasti puolustamaan tätä.

— Ylevä ajatus, mutta sen julistajat eivät suinkaan aina ole jättiläisiä, et brisons-là, mon cher [ja lopettakaamme tähän, ystäväni] — kääntyen poikansa puoleen ja nousten ylevän kauniisti paikaltaan.

Mutta nyt tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Von Lembke oli jo kauan aikaa ollut salongissa, vaikka kukaan ei ollut häntä huomannut, siitäkään huolimatta, että kaikki olivat nähneet hänen tulevan sinne. Ollen yhä vielä entisessä vireessään Julija Mihailovna oli edelleenkin häntä aivan huomaamatta. Lembke asettui oven luo ja synkkänä sekä ankaran näköisenä kuunteli keskustelua. Kuullessaan huomautukset, jotka koskivat aamullisia tapahtumia, hän alkoi rauhattomana liikahdella paikallaan, katsahti ruhtinaaseen nähtävästi ihmetellen hänen eteenpäin törröttäviä, hyvin kovetettuja kauluksenkulmiansa ja vavahti sitten kuultuansa ja huomattuansa huoneeseen juoksujalkaa saapuneen Pjotr Stepanovitšin, ja juuri silloin, kun Stepan Trofimovitš oli parahiksi ehtinyt heittää letkauksensa sosialisteista, hän lähestyi tätä potkaisten ohikulkiessaan jalallaan Ljamšinia, joka samassa siirtyi hämmästyneenä ja teki teeskennellyn eleen hieroen olkapäätänsä aivan kuin olisi tahtonut osoittaa, että häneen oli kovasti koskenut.

— Riittää! — sanoi von Lembke siepaten lujasti säikähtänyttä Stepan Trofimovitšia kädestä ja kaikin voimin puristaen hänen kättänsä omassaan — Riittää, meidän aikamme flibustjereista tuomio on jo langetettu. Ei sanaakaan enää siitä. Toimenpiteisiin on jo ryhdytty…

Tämän hän virkkoi äänekkäästi, niin että se kajahti yli koko huoneen, ja lopetti puheensa lujin äänenpainoin. Hänen sanansa tekivät varsin omituisen vaikutuksen. Kaikki vainusivat jotakin sairaalloisen onnetonta olevan tulossa. Huomasin, miten Julija Mihailovna kalpeni. Tätä vaikutusta lisäsi vielä eräs aivan joutava pikku sattuma. Tehtyään tiettäväksi, että »oli ryhdytty toimenpiteisiin», Lembke käännähti äkillisin, liikkein ja aikoi poistua huoneesta, mutta parin askelen päässä hän kompastui mattoon ja oli vähällä langeta nenälleen. Hetkeksi hän pysähtyi, katsahti siihen paikkaan, johon oli kompastunut ja virkkoi ääneen: »siirrettävä», — ja poistui ovesta. Julija Mihailovna riensi hänen jälkeensä. Hänen poistuttuansa syntyi hälinä, niin ettei saanut oikein mistään mitään selvää. Toiset kuuluivat sanovan; että hän oli »hermostunut», toiset taas, että hän oli liiaksi »rasittunut». Muutamat osoittelivat sormellaan otsansa seutua, ja Ljamšin kohotti jossakin nurkassa kokonaista kaksi sormea otsansa yläpuolelle. Viittailtiin jonkinlaisiin perheriitoihin, ja kaikki tämä tietenkin tapahtui kuiskaamalla. Ei kukaan tehnyt lähtöä, vaan kaikki jäivät odottelemaan jotakin. Minulla ei ole tietoa siitä, mitä Julija Mihailovna ehti tänä aikana toimittaa, mutta ehkä noin viiden minuutin kuluttua hän palasi yrittäen voimiensa takaa näyttää rauhalliselta. Hän yritti kierrellen kertoa, että Andrei Antonovitš oli muka hieman kiihoittunut, mutta että tämä ei merkinnyt yhtään mitään, että hänelle joskus tapahtui tällä tavoin ja että näin oli ollut aina lapsuudesta asti, mutta että hän tunsi miehensä »paljon paremmin» ja että huominen juhla oli varmasti saattava hänet taas hyvälle tuulelle. Sen jälkeen hän sanoi vielä muutamia mairittelevia sanoja — mutta ainoastaan kohteliaisuudesta — Stepan Trofimovitšille ja sen jälkeen kehoitti äänekkäästi toimikunnan jäseniä heti alkamaan pitää istuntoa. Tällöin vasta alkoi ne, jotka eivät kuuluneet tähän toimikuntaan tehdä kotiinlähtöä, mutta tämän kohtalokkaan päivän surulliset tapahtumat eivät vieläkään olleet lopussa.

Jo samana hetkenä, jolloin Nikolai Vsevolodovitš oli tullut huoneeseen, olin huomannut, että Liza katsahti häneen nopeasti ja hyvin tarkkaavaisesti eikä irroittanut hänestä pitkään aikaan silmiänsä, — niin pitkään aikaan, että se lopulta jo herätti yleistä huomiota. Näin, että Mavriki Nikolajevitš kumartui takaapäin hänen puoleensa aikoen kai kuiskata jotakin hänelle, mutta nähtävästi muutti sitten mielensä ja suoristautui äkkiä katsellen syyllisen näköisenä ympärillensä. Nikolai Vsevolodovitš ei herättänyt suinkaan vähemmän uteliaisuutta: Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat ja hänen katseensa harvinaisen hajamielinen. Kohdistettuaan heti tullessaan ensimmäisen kysymyksensä Stepan Trofimovitšiin hän aivan kuin olisi heti sen jälkeen kokonaan unohtanut, missä oli, eikä liene muistanut lähestyä emäntääkään. Lizaan hän ei katsahtanut kertaakaan, — ei sen vuoksi, että hän ei olisi sitä tahtonut, vaan yksistään siksi, — tahdon tätä seikkaa erikoisesti tähdentää, — että hän ei tätäkään ollenkaan huomannut. Ja yht'äkkiä, pienen vaitiolon jälkeen, joka seurasi Julija Mihailovnan kehoitusta, että kokous aloitettaisiin, — yht’äkkiä kajahti Lizan tahallisen kova ääni. Hän kääntyi Nikolai Vsevolodovitsin puoleen.

— Nikolai Vsevolodovitš, joku kapteeni, joka nimittää itseänsä teidän sukulaiseksenne, vaimonne veljeksi, nimeltään Lebjadkin, kirjoittelee minulle yhä sopimattomia kirjeitä, moittii teitä sekä tarjoutuu ilmaisemaan minulle joitakin teitä koskevia salaisuuksia. Jos hän tosiaankin on teidän sukulaisenne, niin kieltäkää häntä loukkaamasta minua ja säästäkää minua noilta ikävyyksiltä.

Peloittava taistelun haaste kajahti noista sanoista, sen kaikki ymmärsivät. Syytös oli ilmeinen, vaikka se tytölle itselleenkin oli ehkä tullut aivan odottamatta. Hän muistutti ihmistä, joka oli ummistanut silmänsä heittäytyäkseen katolta alas.

Mutta Nikolai Stavroginin vastaus oli vieläkin hämmästyttävämpi.

Ensinnäkin oli jo hyvin omituista se, että hän ei ollenkaan hämmästynyt, vaan kuunteli Lizan sanoja mitä rauhallisimman tarkkaavaisesti. Ei ihmetystä enemmän kuin suuttumustakaan kuvastunut hänen kasvoissaan. Yksinkertaisesti, lujasti, vieläpä aivan kuin olisi tähän erikoisesti valmistunut, hän vastasi tähän kohtalokkaaseen kysymykseen.

— Se on totta, onnettomuudekseni olen tämän miehen sukulainen. Olen hänen sisarensa, syntyjään Lebjadkinan, aviomies ja olen ollut jo pian viiden vuoden ajan. Olkaa aivan varma siitä, että esitän hänelle nämä vaatimuksenne mahdollisimman pian, ja takaan, että hän ei tule enää teitä häiritsemään.

En unohda koskaan sitä kauhun ilmettä, joka nyt kuvastui Varvara Petrovnan kasvoissa. Aivan mielettömänä hän kohosi tuoliltaan oikea käsi ojennettuna, aivan kuin olisi sillä tahtonut suojella itseänsä jotakin vastaan. Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen, Lizaan, kaikkiin muihin, hymähti samassa määrättömän ylimielisesti sekä poistui rauhallisesti huoneesta. Kaikki huomasivat, miten Liza syöksähti pystyyn sohvalta, heti kun Nikolai Vsevolodovitš oli kääntynyt lähteäksensä, ja aivan selvästi näytti aikovan lähteä juoksujalkaa tämän jälkeen, mutta yht'äkkiä hän taas aivan kuin havahtui eikä lähtenytkään juoksemaan, vaan poistui aivan rauhallisesti sanomatta sanaakaan kenellekään ja katsahtamatta kehenkään, vain Mavriki Nikolajevitšin saattamana, joka tietenkin riensi hänen jälkeensä…

Siitä hälinästä ja niistä puheista, jotka tämä tapaus synnytti tänä iltana kaupungissamme, on turhaa edes mainita. Varvara Petrovna sulkeutui kaupunkitaloonsa, ja Nikolai Vsevolodovitšin kuultiin ajaneen suoraan Skvorešnikiin edes äitiänsä tapaamatta. Stepan Trofimovitš kehoitti minua illalla menemään cette chère amien luo ja rukoilemaan tätä päästämään hänet luokseen, mutta minua ei otettu vastaan. Stepan Trofimovitš oli hyvin hämmästynyt ja valitteli itkien: »Sellainen avioliitto! Sellainen avioliitto! Sellainen kauhistus perheessä.» Näin toisteli hän tuon tuostakin. Hän muisteli muuten myös Karmazinovia ja sätti häntä kauheasti. Tarmokkaasti hän valmistautui kuitenkin myös huomista luentoansa varten, — voi niitä taiteilijaluonteita! Hän harjoitteli oikein peilin edessä ja koetti palautella mieleensä kaikki sukkeluudet ja terävät huomautukset, joita hän oli elämänsä varrella keräillyt ja kirjoittanut yksistään sitä varten hankittuun vihkoseen, voidakseen ne liittää jotenkin huomiseen luentoonsa.

— Ystäväni, kaiken tämän teen ylevän aatteen vuoksi — hän haasteli minulle nähtävästi puolustautuen — Cher ami, kaksikymmentäviisivuotiselta paikaltani olen nyt irtaantunut ja lähtenyt liikkeelle, mutta minne — en tiedä, mutta liikkeelle olen ainakin lähtenyt…