IX

Simo Piiroisen talo Tutjunpohjassa on aivan sen pitkän Tutjunlahden viimeisessä perukassa. Korpivaaran kirkonkylältä Tutjunpohjaan vievä salolaisten kärrytie kierrättelee melkein samanlaisissa mutkissa ja polvekkeissa halki metsien, poikki alavien, pahaista jussinpartaa kasvavien niittyjen, ahojen kupeitse ja louhikkojen lomitse, kuin tiestä milloin kauempana, milloin lähempänä oleva matalan, tuulisilla säillä vaaleanharmaan Tutjunlahden rantaviivakin.

Tutjunlahden pohjukassa tämä tie kulkee aivan Piiroisen talon riihen sivuitse ja jatkuu sitten korpia kohti, milloin parempana, milloin huonompana Mustankankaan maille ja Hukansalon erämaiseen hiljaisuuteen, häipyen vihdoin Rumpsun perukoilla, missä se vielä on jonkinlaisena karjapolkuna havaittavissa, tykkänään olemattomiin.

On päästy lauantaihin Tutjunpohjassakin, iltapäivään. Simo Piiroinen itse on lähtenyt korjaamaan sitä Rätkylänniityn aitaa, emäntä on ruvennut lois-Henriikan kanssa piirasten tekoon tuvassa. Henriikan lapset ovat kiivenneet lämpiämässä olevalle uunille, leikkivät siellä päreillä ja rytkyillä sekä hokevat:

"Hospoti pokkaa, pojat syövät rokkaa…"

On siihen jatkokin, vähemmän kaunis, mutta sitä ei uskalla nyt hoilottaa, kun emäntä itse on kuulemassa. Palavassa uunissa paukahtelevat kuusipuut, leivinpöydältä kuuluu yhtämittainen taputus ja piiraspaalikkain kalahtelu, kun taikina muokataan ohkaisiksi piiraankuorilettusiksi, ja tuvassa on herttainen lämmin ja kotoinen, leipäinen tuoksu.

* * * * *

Iivo Mutanen oli talonväen huomaamatta ajanut pihaan, pysäyttänyt hevosensa navetan eteen, ja tuli tupaan. Hän riisui villaista kaulahuiviaan, jota hän melkein kesälläkin piti, vähän auki, istuutui penkille oven lähelle, katseli ympärilleen ja huomautti:

— On taidettu ruveta piiraisten tekoon?

Emäntä, joka oli ollut selin oveen leivinpöydän ääressä, käänsi päätään ja sanoi:

— Kah, Mutasen Iivohan se on.

Emäntä pyyhkäisi jauhoista kättään esiliinaan ja kävi pistämässä vieraalle kättä.

— Terveeksi, mitä sinne Hukansalolle kuuluu.

— Rauha, kiitoksia.

Sitten palasi emäntä jatkamaan työtään ja selitti:

— Arveltiin tässä Henriikan kanssa pyöräyttää piiraat, kun oli uuni muutenkin lämmitettävä.

Iivo pani tupakaksi, poltteli ja syljeskeli. Vihdoin hän kysyi:

— Paniko se pakkanen täällä Tutjunpohjassa potatinvarsia?

Emäntä ripoitteli vakasta lisää jauhoja pöydälle ja ilmoitti:

— Eihän se asiaksi asti… taikka kuuluuhan se tuolla Rantalassa vähin näpistelleen, vaan ei siitä tainnut enää suurempaa vahinkoa olla.

— Meillä siellä Hukansalolla se ei toki käynyt edes senvertaa että takapuoliaan pyyhkeilemässä… halla, kehaisi Iivo.

— Vai ei ensinkään.

— Ei.

Tahtomatta kuitenkaan kaunistella vuodentuloa paremmaksi Hukansalollakaan kuin se ansaitsi lisäsi Iivo sitten:

— Mutta otriin siellä tuli kovasti ruostetta.

— Kahohhan!

— Niin tuli… niiltäkin Lappalaisen perillisiltä tärveli koko otrapellon, ja lieneekö tuota meilläkään jäänyt kuvan siemeneksi.

— No kaikkiaan… minkäslaiset teillä oli kaurat?

— Onhan ne.

— Jos pistäisit Henriikka kahvipannun tulelle, sanoi emäntä. — Minä alan tässä näitä jo ummistella.

Vaiettiin vähäksi aikaa. Henriikka kaatoi korvosta vettä pannuun ja emäntä ummisti piiraita. Henriikan lapset pudottivat pärekimpun uunilta, ja silloin Henriikka kiljaisi:

— No nyt nuo sikiöt kaatavat koko tuvan nurin… oletteko siivolla siellä, taikka minä kiskaisen kintuista alas, niin että pään pitää kolista.

— Menisitte lapset vaikka rantaan viemään sen porstuassa olevan putsin likoamaan… mutta pankaa kivi sisään, ettei tuuli vie, neuvoi emäntä.

Lapset läksivät meluten ulos, Iivo Mutanen tupakoi kyynärpäät polvien varassa ja kysyi:

— Kotonakos se on se Annastiina?

— Sinne se oli jäänyt Roivaan mökille hierotuttamaan, mutta oli lähettänyt Roivaan mukana sanan, että kyllä hän viimeistään huomenna tulee kotiin, kertoi emäntä.

— Toin sen teidän pässinne, murahti Iivo.

— Vai toi se Iivo pässin, ihasteli emäntä. — Piiroinen itse jo arvelikin, että pitänee lähteä nousviikolla rengin kanssa sitä hakemaan.

— Tuolla se on kärryillä, ilmoitti Iivo.

— No se nyt oli hyvä, että saatiin pässikin kotiin. Jos menisit Henriikka ja huutaisit Maikon läävästä ja pistäisitte sen pässin karsinaan, toimitteli emäntä. — On siitä nyt ollut sinulle vaivaa…

— Mitäpäs tämä… tämänvertainen, murahti Iivo.

Henriikka meni.

— Olisi ollut asiaakin vähän sille Annastiinalle, murahti Iivo jäätyään kahden kesken emännän kanssa. Vaan voipihan sen jättää toiseen kertaan, kun ei sattunut pihaan…

— Sieltäkö sinä tavoitit Rumpsusta sen pässin?

— Sieltä. Arvelin, että vien hänet yksintein perille asti, niin ei ole Simo Piiroisella siitä vaivoja.

Emäntä oli suosiollinen Iivolle, kun tämä oli tuonut pässin kotiin. Kävi noutamassa oikein vehnästä aitasta.

— Kävin tuolla kaupungissakin, murahti Iivo.

— Vai kaupungissa kävit!

— Kaupungissa.

— Kuuluuko sinne mitä?

— Eihän tuota tullut kuulluksi… Aapeli Kasurinenkin siellä näkyi olleen.

— Vai oli Aapelikin!

— Oli.

Emäntä pani jauhoja kahvipannuun.

Iivo seurasi alta kulmien kahvipuuhia ja ilmoitti:

— Sanoi se — Aapeli Kasurinen — panevansa sen saamisensa hakuun, jollei Simo Piiroinen toimita huomenna rahoja.

Emäntä vähän kuin hätkähti. Kotvaseen ei hän sanonut mitään, selvitteli vain kahviaan. Iivo pani kuitenkin merkille, että emäntä pyyhki pari kertaa silmiään.

Iivo ei pitänyt kiirettä, vaan antoi asian vaikuttaa.

— Mistähän se Piiroinen siihen rahat ottaa? huokaili emäntä viimein. On niin huono aika, maamiehelle. Joko pitänee vanhoilla päivillään joutua mierolle…

Ja pannessaan kuppeja pöydälle jatkoi hän:

— On sillä nyt kiire niillä rahoillaan… Aapeli Kasurisella. Luulisi hänellä olevan tuota rahaa liikenemäänkin.

— Ahne se on, järäytti Iivo.

Ja jatkoi sitten:

— Eikö liene se Mönkkösen leskikin sitä yllyttänyt, kun se aikoo ottaa sen akakseen, se Aapeli.

— Vai sitä se Aapeli…

— Sitä.

Emäntä oli kaatanut kahvia ja leikannut neljä paksua vehnäspalasta. Hän kehoitti vierasta:

— Ottaisit nyt Iivo kahvia… ei tässä tiedä, pitkäänkö saakaan enää omassa tuvassaan kahvia keittää.

— Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, sanoi Iivo astuessaan pöydän ääreen.

Juotuaan ensimmäisen kupin oikaisi hän vähän selkäänsä, nosti vasemman jalkansa oikealle polvelle ja jyräytti:

— Arvelin tässä… kun sattuu olemaan vähän rahapennilöitä… että jos toisin huomenna sen kahdeksansataa Simo Piiroiselle ja sanoisin, että työnnä se Aapeli Kasurisen kulkkuun, kun se tulee velkomaan…

Piiroisen emäntä ei ollut uskoa korviaan.

Kun hän vihdoin käsitti, että Iivo puhui tosissaan, sanoi hän:

— Ei sitä tiedä, mistä se Herra kulloinkin avun lähettää.

— Lähettäähän se… milloin mistäkin, jurahti Iivo.

Piiroisen emäntä oli niin hyvillä mielin, ettei tiennyt, mihin oikein ryhtyä. Ummisti pari piirasta, kaatoi Iivolle kahvia jo kolmannen kupin ja leikkasi lisää vehnästä.

— Iivossa… Iivossa lähetti Herra avun Simo Piiroiselle, vakuutteli hän hartaasti ja kiitollisena.

— Pitää tässä lähteä ajelemaan, että ennättää yöksi kotiinsa, sanoi Iivo juotuaan kolmannen kupin.

— Onko sinulla niin kiire? päivitteli emäntä. — Tässä meillä olisi kohta piiraatkin joutuneet… kun sattui tulemaan kerran meillekin tämmöinen vieras kuin tämä Iivo… eikö tuo alkane Simo Piiroinenkin pian vetäytyä sieltä pihaan.

— Onhan tässä jo tullut istutuksi… tulenpahan huomenna uudestaan, niin tuon ne rahat, murahteli Iivo Mutanen alkaen tehdä lähtöä.

— No voi sitä Iivoa… hykerteli emäntä hyvillä mielin.

Mutta noustuaan seisomaan ja pantuaan jo hatun päähänsä sanoi Iivo Mutanen verkalleen:

— Semmoistahan minulla olisi ollut asiaa sille Annastiinalle — vaan ei sattunut kotosalle — että olisiko tuo välittänyt tämmöisistä kaupunkituliaisista?

Näin sanottuaan kaivoi hän taskustaan pienen rasian ja pani sen pöydännurkalle jääden sitten seisomaan keskelle lattiaa.

Emäntä katseli rasiaa ja sanoi:

— Onpas siinä korea loota… mitä hänessä mahtanee olla?

— Saa sitä katsoa, lupasi Iivo seisoen hattu päässä. Emäntä pyyhkäisi käsiään, otti kotelon varovaisesti hyppysiinsä ja kopeloi sitä.

— Kyllä on korea… kultapuustaimet kannessa ja kaikki…

— Kun painaa sitä syrjässä olevaa napukkaa, niin se tulee auki, selitti Iivo.

— Hyvä isä… kello! huudahti emäntä. — Taitaa olla ihan kultakello…

— Kultakellona se kultaseppä sen minulle möi… murahti Iivo katsellen tuvan peräseinällä olevan seinäkellon mustunutta, savuttunutta taulua.

— Mutta mitäs… mitenkäs… eihän tämä… tapaili emäntä tuntien olevansa sekaisin päästään. — Että ihan kultakello… mitenkäs sitä… että Annastiina…

Iivo katsoa muljautti emäntään viisaan näköisenä. Sitten naulitsi hän taas katseensa seinäkellon tauluun, jonka lasilla varustetusta ala-aukosta näki, miten messinkinen heiluri lekkasi harvakantaan edestakaisin.

— Se on siinä suhteessa… sanoi Iivo. — Siinä suhteessa… että jos Annastiinan tekee mieli ottaa kultakello…

Emäntä alkoi nyt käsittää asian:

— Olisikos tämä… niinkuin että suoraan sanoen — kihloiksi…?

— Sitähän se taitaisi olla tarkoittavinaan… huolineeko sitten Annastiina näistä salolaisten kelloista? arveli Iivo.

Emäntä oli pannut rasian pöydälle jättäen kuitenkin kannen auki, ja mennyt penkille istumaan, kädet sylissä.

Vallitsi joltisenkin pitkä äänettömyys. Iivo seisoi entisellä paikallaan keskellä lattiaa, hattu valmiiksi päässä.

Vihdoin emäntä sanoi:

— Omahan se on asiansa… Annastiinan… kukas häntä voi pakottaa vasten mieltään… mutta minkä minä häntä tunnen niin kyllä hän ottaa kihlat… Iivolta.

Ja kun ei Iivo siihen vielä mitään virkkanut, jatkoi emäntä:

— Ei sitä Annastiina etsimälläkään parempaa miestä löytäisi.

Iivo näytti tuumiskelevan ja kysyi sitten:

— Saaneeko jäädä sillä puheella tuo kello sitten tänne huomiseen, vai vienenkö vielä pois?

— Saat sen jättää sillä puheella, lupasi emäntä. Mitäs sitä kahtakäteen kuljettelemaan, jos se kerran on tänne jääpä. Minä pistän sen piirongin ylälootaan, niin annan sen huomenna Annastiinalle, kun tulee kotiin… tai annat itse, jos tulet huomenna.

— Samahan se on, kuka sen antaa, sanoi Iivo.

Hän oli jo menossa, kun emäntä kysyi:

— Saapiko tästä jo kertoa itselleen Simo Piiroiselle, vai jätetäänkö siihen asti, kun Annastiinakin on tullut kotiin?

Iivo pysähtyi ovella, veti suutaan vähän nauruun ja sanoi:

— Kerkeäähän se kuulla sen huomennakin… niinkuin niistä rahoistakin.

Emäntä nauraa hekautti:

— No olkoon sitten salassa Simoltakin huomiseen… se on aina semmoinen tuppisuu murjake itsekin, niin kostetaan nyt…

Ajellessaan Hukansalolle päin tiesi Iivo asiansa nyt varmaksi ja ajatteli:

— Kelpasipas kultakello emännälle… kelpaa se silloin Annastiinalle itselleenkin.