IV

Poliisi Kontkanen oli kuullut sen Heikki Piiparisen suuren uutisen, ja suurihan se olikin. Oli hän sen lopuksi uskonutkin, kun toinen oli vannonut ja vakuuttanut ja kertonut asian perusteellisesti.

— Nyt kun osaat viisaasti ahvierata ja ornierata ja kiehität asian umpeen, ennenkuin sana leviää Tutjunpohjaan, niin jopa on kehno, ettet sinä tässä…

— Vaan jospa ne sen jo tietävät? tuskaili poliisi. Ja itsekseen hän juonitteli:

— Senkö hitto minut sotki siihen Mustankankaan Ratilaisen tyttöön… eto känttyrään!

— Mistä ne sen tietävät… kun se oli "Savo-Karjalassa" se kirjoitus, ja kun ei koko Tutjunpohjaan tule kuin muutama Turun Lehti ja Vipunen. Mutta saavathan ne sen kuulla kaupungissa ja kukaties kirkonkylälläkin käydessään, kun vielä joku päivä tulee. Ja eikös ne lähetä vallesmannillekin kirjettä sieltä lääninkansselista? Mutta nyt ei sitä vielä täällä saloperukoilla tiedä muut kuin sinä ja minä.

— Missähän se on Annastiina… olisiko kotonaan, vai jos lienee lähtenyt takaisin Hukansalolle sitä pässiä kiinniottamaan, oppaili poliisi.

— Olisit nyt ottanut sen pässin yksintein kiinni, kun kerran olit siellä Jyrki Mutasessa asti Hukansalolla, niin siinä olisi sinulla ollut semmoiset viemiset Annastiinalle, että olisit päässyt langanpäästä kiinni, sanoi Heikki Piiparinen.

— Voipihan sen ottaa vieläkin kiinni, arveli poliisi.

— Voipihan sen… ja kiinni se on otettava, vahvisti Heikki Piiparinen.

Ja katsoen asian lopullisesti päätetyksi ilmoitti hän toisenkin uutisensa:

— Se on nyt siellä Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään sillä Piipariskalla… tällä nimittäin minun äidilläni, se Annastiina. Niin oli kovasti ruvennut selkää repimään ja vasenta jalkaa kolottamaan siellä salolla juostessa, että ei enää kunnolla kävelemään päässyt. Eikö liene mitä reumatistia… sanoi olleen jalkojensa märkinä koko ajan.

— No jopa sattui hyvästi, iloitsi poliisi. — Ihan se vetää kuin meidän puolta!

— Vetää se… lähdetään nyt sukkelaan sinne Roivaan mökille.

Kiireesti läksivät miehet salopolkuja oikasemaan Roivaan mökille.

— Osaatkohan sinä nyt oikein hyvästi järjestellä…? kysyi Heikki Piiparinen.

— Kyllä minä osaan… ja kun sanon oikein, niinkuin se on, niin kyllä se Annastiina on minulle aina ollut suosiollinen… olisin minä sen jo ennenkin saanut.

Ja tahtoen kohentaa arvoaan Heikki Piiparisen silmissä sanoi poliisi:

— Ja Annastiinan minä olisin lopuksi muutenkin ottanut… se oli niin sottailtu.

— Hyh… vai olisit sinä ottanut Annastiinan muutenkin… no sittenhän se sopii niinkuin suutarin näppi sinne…

Poliisi Kontkanen vilkaisi Heikkiin, että puhuukohan se taas pilkalla. Mutta Heikki joudutti askeleitaan ja käveli edellä, niin ettei siitä saanut oikein selvää.

* * * * *

Suutari Roivaan mökki on ummelleen neljä vanhaa virstaa Hukansalolle päin sen tien varressa, joka Hukansalolta vie kaupunkiin päin yhtyen valtamaantiehen. Ei siellä olekaan muita kuin se Roivaan mökki. Jos olisi kulkenut ajotietä pitkin, niin olisi pitänyt kiertää Mustankankaan Ratilaisen kautta, mutta miehet oikaisivat metsäpolkuja, niin että matka lyheni puolella.

Kun Heikki Piiparinen tuli takaisin Roivaan mökille, josta aamulla oli lähtenyt, hieroi Piipariska taas Annastiinaa, joka ähkyen ja välistä valitellen makasi Roivaan sängyssä.

— Joko sinä ennätit käydä Hukansalon Mutasessa asti? ihmetteli Piipariska.

— Johan minä, sanoi Heikki. — Pistelin noita oikoteitä, niin pääsin pikemmin.

— Joko ne… ohhoh kun viileksii pahasti… joko ne olivat saaneet sen pässin kiinni, ne Mutasen pojat? tiedusteli Annastiina.

— Eivät kuulu perustavan Piiroisen pässeistä enempää kuin lampaistakaan, murahti Heikki Piiparinen.

Ja ikäänkuin synkistyen Mutasen poikien kelvottomuutta hän jatkoi:

— Ei ne siellä kuin istuivat hännällään tuvan penkillä ja irvottivat, niin että tupakkasylki leualle valui… siinä on sitten jonninjoutavia miehiä, ne Mutasen veljekset. Ei ne kuin nauraa irvottivat sillekin, kun minä kerroin tämän Annastiinan niin kipeytyneen siellä salolla telkutessaan, ettei kotiinsa asti päässyt.

Piipariska paineli jotakin kohtaa kipeästä jalasta peukaloillaan.

— Voi voi voi, valitteli Annastiina. — Älkää hyvä Piipariska…

— Koskeeko siihen vielä? kysyi hieroja.

— Koskee siihen… se on niin hellänä jotta oikein.

— Siinä on näet se taudin solmu, selitti Piipariska. — Antaahan kun minä hellävaroen nyplöttelen tuosta ympäriltä.

Heikki Piiparinen pani tupakaksi.

Annastiina huokaili sängyssä Piipariskan kynsissä.

Vihdoin hän valittavalla äänellä sanoi:

— En olisi uskonut noita Mutasen poikia niin… ottivat ne viime vuonnakin kiinni saman pässin, itse tarjoutuivat avuksi, eivätkä huolineet rahastakaan, vaikka minä olisin heidän vaivansa maksanut.

Heikki Piiparinen tupakoi äänettömänä.

— Olisi edes lähtenyt se Iivo… kun ollaan rippikoulutovereitakin… eihän se ennen ollut niin piittaamaton.

— Iivoko? rykäisi Heikki Piiparinen, joka taas sai langan päästä kiinni. — Vai Iivo… toisti hän kuin säälien Annastiinan sokeutta.

Ja avatakseen toisen silmät jatkoi hän ääntään koroittaen, harvakseltaan:

— Se on niin, niinkuin nyt esimerkiksi tämä Iivo, esimerkiksi nyt tämä Iivo Mutanen, niin eihän siinä ole muuta mieheksi sanottavaa kuin suuret luut, eikä ne paljon maksa — luut, meinaan. Neljin pennin kilolta kuuluvat maksavan kaupungissa Vainikaisen makasiinimiehet… luista. Niin ettei siinä vielä paljon Iivonkaan kokoisesta maksettaisi. Nousisiko markkaan koko mies?

Piipariska höristeli korviaan. Hänestä alkoi tuntua, että tässä oli jotain takana, mutta ei päässyt vielä selville, mitä.

Hänen poikansa sillä välin jatkoi, nyt jo kuin saarnaten:

— Luita, luita on Iivossa… ja siinä nahka päällä, jota kylvettää, milloin elävät enemmän kiusaavat. Ei siitä maksa puhuakaan. Kun minä kuulin; että Iivolla ja tällä Annastiinalla silloin yhteen aikaan oli vähän niinkuin… niinkuin sympaattisia asioita, niin minä jo arvelin, että kun varjelisi vakainen luoja Annastiinan siitä talosta.

— Mitäs se nyt tämä Heikki… häpeili Annastiina. — Eihän meillä Iivon kanssa mitä…

Mutta Heikki ei ollut kuulevinaan. Hän paasasi ankarasti:

— Jo pääsi itku tältä äitimuoriltakin, kun kuuli mieron hölynä, että sinä katsahdat Iivon puoleen… itku pääsi Piipariskalta, vaikka ei ole itkenyt minun muistini aikana, ja sen sanoi minullekin, että soisi hän ennen Annastiinan kuolevan kuin semmoiseen onnettomuuteen joutuvan…

Piipariska tiesi ja muisti varmasti, ettei hän ollut milloinkaan semmoisen asian tähden itkenyt eikä sinnepäin puhunutkaan — olisi päinvastoin ollut hyvinkin innostunut toimittamaan Iivo Mutasta ja Annastiina Piiroista toisilleen, jos olisi hänen apuaan puolelta taikka toiselta pyydetty — mutta kun hän nyt alkoi hämärästi aavistaa, että Heikki-pojan paasauksella oli jokin tietty ja tarkka päämaalinsa, jota hänen ei ollut vielä sallittu nähdä, niin alkoi hän melkein kiihtyneesti selittää:

— Niin minä itkin… niin itketti että silmiä kirveli. Kun tämä Annastiina on aina tuntunut minusta kuin omalta lapselta — voi hyvä isä tokiinsa kun minä olen sinua pienenä monta kertaa sylissäni pitänyt — niin oikein rintaan pisti, kun ajattelin…

Heikki ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa, koska pelkäsi, että äitimuori asioista tietämättömänä voisi puhua sitä kuin ei pitäisikään. Sentähden hän ylensi äänensä ja keskeytti:

— Ei sitä ole siihen taloon miniäksi menemistä. Huoneetkin ovat ihan seisontasonnalla. Ja köyhyys siitä lopuksi tulee, kun eivät aikuiset miehet muuta tee kuin syövät ja makaavat…

Ja juovat viinaa, ajatteli hän vielä sanoa, mutta jätti sen kuitenkin sanomatta. Sensijaan hän jatkoi:

— Ne ovat nyt taas rahoissaan, kun saivat virmalta neljättätuhatta siitä metsäpalstastaan, mutta annahan, kun Iivo ja Otukka muutamia kaupunkireissuja tekevät ja elävät yhtä rentonaan kuin viime kerrallakin, niin katsotaanhan, miten pitkälle nekään rahat riittävät.

— Kaksi lasia kuuluvat särkeneen seurahuoneenkin lasiovesta, ja seitsemättäkymmentä olivat saaneet maksaa, tiesi Piipariska.

— Niin, ja vielä kaksikymmentä markkaa sille ovenvartijalle, jottei se poliisia hakisi, lisäsi Heikki. — Tiesinhän minä sen, kun olin silloin laivamiehenä, ja satuttiin olemaan kaupungin rannassa.

Tuli pieni keskeytys sen johdosta, että Annastiinan oli käännyttävä vatsalleen, missä puuhassa Piipariska häntä avusti. Mutasen pojat alkoivatkin jo olla valmiiksi haukutut.

— Ei, ei se huoli Annastiina Iivo Mutasesta, vakuutti Piipariska sellaisella äänellä, jolla pieniä lapsia hyvitellään. — Vai huolitko, Annastiina?

— Enkä huoli! kuului tyynyn sisältä, jolla Annastiinan pää oli.

Heikki Piiparinen lepäsi tyytyväisenä. Asia oli sitämyöten selvä. Nyt ei ollut jäljellä kuin se Piippuvaaran Aapeli Kasurinen — kaiken varalta pitää haukkua sekin pois tieltä, mutta se oli helppo tehtävä, semminkin kun melkein varmalta näytti, että se aikoi sitä Mönkkösen rikasta leskeä.

— Mitenkäs se jaksaa se Simo Piiroinen itse? kysyi Heikki Piiparinen Annastiinalta.

— Jaksaahan se… isä. Terveenä on ollut, vastasi Annastiina, käännettyään päätään sen verran sivulle, että voi puhua selvästi.

— Se on semmoinen terveverinen mies, selitti Heikki Piiparinen. — Eikös se ole jo yli kuudenkymmenen?

— Onhan se.

— Sitähän minäkin muistelin, että yli kuudenkymmenen sen jo pitäisi olla, kun se on vähän vanhempi sitä Petronlahden ukko Kiimalaista, joka toissa talvena täytti kuusikymmentä.

Ja siirtyen asiaan kysyi Heikki Piiparinen:

— Joko se on ruvennut velkomaan se Kasurisen Aapeli sitä saatavaansa?

Annastiinan ei olisi tehnyt mieli puhua tästä ikävästä asiasta, mutta kun ei voinut näin suoraan kysymykseen vastaamattakaan olla, niin sanoi hän:

— Kuuluuhan se ruvenneen.

Äidilleen, Piipariskalle, muka selitellen haasteli Heikki:

— Se aikoo ottaa akakseen sen Mönkkösen lesken, kuuluu, ja nyt se kiristää pois joka rahapennin, mikä sillä on saamisia. Jumalinen on hänkin olevinaan, mutta…

Heikki Piiparisella olisi ollut Aapeli Kasurisesta paljonkin sanottavaa, mutta samassa aukeni ovi, ja poliisi Kontkanen astui mökkiin, kumartaen päätään, ettei löisi otsaansa kamanaan.

— Päiviä, sanoi poliisi.

Piipariska oli niin hätäytynyt, että häneltä kädet hervahtivat. Mistä se tuo poliisi putosi… ne ovat ne Heikin pullotkin ihan näköisällä siellä porstuakonttorin lattialla, ja mihin lienee sen laukkunsakin heittänyt? Vaikka olisi aivan tuossa ovenpielessä.

Mutta vilkaistessaan poikansa kasvoihin ja nähtyään, ettei Heikki ollut milläänkään, tuli Piipariska levollisemmaksi. Kyllä se tuo Heikki tietää…

— Täällähän se on tämä Heikki Piiparinenkin, sanoi poliisi, pisti kättä Heikille ja istahti hänen viereensä.

— Täällähän minä, murahti Heikki.

— Kuka se on? suhahti Annastiina.

— Poliisi Kontkanen, supatti Piipariska hänen korvaansa. Uunin nurkka tuli näet eteen, niin ettei Annastiina voinut vierasta nähdä.

— Pitäisi nostaa peitettä ylemmäksi, kuiskasi Annastiina häpeillen alastomuuttaan. Heikki Piiparisesta ei hän ollut niin välittänyt, kun se Heikki oli heillä renkinäkin ollut.

— Onko se matka minnekä? kysyi Heikki Piiparinen.

— Eipähän etemmäksi kuin tuonne Hukansalon perukoille, selitti poliisi ennakolta sovitun suunnitelman mukaan. — Pitäisi käydä ottamassa selvää, vieläkö se Lassi Kettunen on siellä Rumpsussa, kun se kuuluu siellä keitelleen.

— Vai Lassi Kettusta…

— Lassi.

Vaiettiin. Ei jaksanut Piipariskakaan mitään sanoa.

— Ei taida ollakaan suutari Roivas kotosalla? kysyi poliisi.

— Eihän se… se meni sen Piiroisen piian apuna viemään lampaita, kun tuli tämä Annastiina kipeäksi, selitti Heikki.

— Missäs se on, se Annastiina? kysyi poliisi ja ryästeli vähän.

— Ka tuollahan se äitivanha hieroo sitä Roivaan sängyssä.

— Ähää, vai sattui se Annastiinakin tänne! ihmetteli poliisi Kontkanen.

Ja koroittaen ääntään sanoi hän:

— Päivää, Annastiina!

— Päivää, vastasi Annastiina häveliäästi, nykäisten peitettä ylemmäksi.

Mutta kun hän jalan raapaisusta kuuli, että Tuomas Kontkanen aikoi tulla häntä kädestä tervehtimään, huudahti hän hätäisesti:

— Ei saa tulla, minua hierotaan.

Heikki Piiparinen rauhoitti:

— Ei se tulekaan… uskoohan tämä poliisi Kontkanen, kun kuulee Annastiinan äänenkin.

Poliisikin vakuutti:

— Uskonhan minä… toki minä Annastiinan äänen tunnen.

Heikki Piiparinen ilmoitti:

— Tuntee toki tämä poliisi Annastiinan äänen uunin takaakin…

Auttaakseen asiaa vähän eteenpäin jatkoi hän:

— Mutta jos olisi ollut Iivo Mutanen, niin ei se olisi tuntenut äänestä Annastiinaa… puhumattakaan vaikka tuosta Aapeli Kasurisesta… se on vähän huonokuuloinenkin vasemmalta korvaltaan, koko köntys.

Poliisista oli tämä vähän liiaksi kiirehtimistä. Palauttaakseen asian säännölliselle ladulleen kysyi hän:

— Mikäs sille Annastiinalle tuli, kun piti kesken matkan ruveta hierotuttamaan?

Piipariskasta oli mieleen, että puhe oli kääntynyt Lassi Kettusen viinankeitosta ja muista arkaluontoisista asioista Annastiinaan. Hän alkoi kerkeästi selittää:

— Minkä lienee tähän leinin ampunut siellä salolla, kun sai kintut märkinä juoksennella päiväkaudet… lampaita ajelemassa. Mutta kyllä tästä taas terve tulee, kun minä oikein hieron ja koplottelen ja sitten annan hyvät löylyt hauteiden kanssa tuolla ukko Roivaan saunakuopassa.

— Tuleehan siitä terve Annastiina, myönsi poliisikin.

Ja päästäkseen takaisin ladulle kysyi hän:

— Hyvinkö ne antautuivat, ne lampaat?

Annastiina kuuli kysymyksen olevan hänelle osoitetun:

— Antautuivathan ne lampaat… mutta se iso pässi jäi taas saamatta kiinni, kun ei jaksettu piian kanssa juosta sitä uuvuksiin.

— Ähäh… vai jäi se iso pässi taas kiinnisaamatta, kummasteli poliisi. — Sekö, joka viime syksynäkin?

— Se sama.

— Vai taas se rietas… se pyrkii tuo vanha pässi metsistymään, kun saa olla koko kesän valtoinaan salolla, selitti Tuomas Kontkanen. Sitten hän jatkoi:

— Olisit pyytänyt Mutasesta miehiä avuksi.

— Vai jo ne läksivät miehet Mutasesta! rähähti Piipariska. — Kun eivät näet sorkkaansa liikauttaneet, vaikka olisi Annastiina polvillaan rukoillut.

Seurasi pieni vaikeneminen ratkaisun edellä.

Sitten poliisi:

— No jopa ovat miehiä…

Ja Heikki Piiparinen:

— Niinhän ne ovat Mutasessa… mutta olisipa sattunut vaikka tämä poliisi Kontkanen silloin sinne salolle, niin jo olisi pitänyt pässin antautua.

Vahvistukseksi hän lisäsi:

— Kuuluu olevan hyvä juoksemaan, tämä Kontkanen. Eikö liene ottanut juoksemalla kiinni joskus noita viinankauppiaitakin?

Poliisi ja Heikki Piiparinen iskivät tälle puheelle silmää hyvässä yhteisymmärryksessä ja vetivät suutaan salaiseen nauruun.

Piipariska oli lopullisesti huomannut, ettei tässä ollut mitään vaaraa. Hän sanoi:

— Kun uskaltaisi keittää höyräyttää kahvit noista ukko Roivaan kahvijauhoista, koska sattui poliisikin vieraaksi… antaahan se sitten Annastiina Roivaalle kahvipapuja sijaan.

— Annan minä… keitetään vain kahvit, lupasi Annastiina.

— Antaahan se Annastiina papuja… ja ottaahan se tämä poliisi pässin kiinni, kun kerran on sinne salolle menossa, sanoi Heikki Piiparinen.

— Otan minä sen, jos vaan saan toisen miehen kiertämään sitä pässiä, lupasi Tuomas Kontkanen.

— Siinä sen nyt kuulet, Annastiina! riemuitsi Heikki Piiparinen. — Tämä poliisi lupaa ottaa sen pässin kiinni.

— Hyväinen aika… eihän sitä nyt tarvitse… kyllähän isä lähettää miehet… sanoi Annastiina.

Mutta Heikki Piiparinen julisti:

— Anna sinä Annastiina tämän poliisi Tuomas Kontkasen ottaa se pässi kiinni, niin se on sitten kerrankin kiinni.

— Kun saisi jostain vielä toisen miehen, niin saisi pikemmin ajetuksi pässin umpikujaan, aprikoi Kontkanen.

Johon Heikki Piiparinen rennosti laukaisi:

— Ka onhan tässä tämä minä… kyllä minä joudan.

— No sitten on asia sitä myöten selvä, päätti poliisi.

Ja Heikki Piiparinen löi kämmenellä lapikkaansa varteen, läiskäytti, ja huudahti:

— No sattui tulemaan toki oikea mies oikeaan aikaan, minkä tälle Annastiinallekin pässin kiinniottaja!

Piipariska jo hommasi lieden ääressä ukko Roivaan mustakylkisen kahvipannun kanssa. Kuullessaan Heikin viime sanat vilkaisi hän salavihkaa poikaansa kuin ohjeita pyytäen, ja Heikki vastasi hänelle salaisella, melkein vihaisella päännyökkäyksellä, joka tuntui sanovan:

— No etkö sinä vieläkään älyä!

Alkoihan se Piipariska vähitellen älytä, vaikka vielä hämärästi, kun asia oli hänelle niin outoa ja yhtäkkistä.

Niin että kun Heikki Piiparinen ylisti poliisia Annastiinalle:

— Siinä sen näet, Annastiina, että on se tämä Tuomas Kontkanen toista kuin joku Mutasen poika…

Niin oli Piipariska jo valmis astumaan harppauksen pitemmälle:

— Saisi tästä poliisi Kontkasesta kunnollisen pässinkiinniottajan, jos tämä kehen suostuisi.

— Jaa, mutta ei se olekaan kenenkä tahansa otettavissa, tokaisi Heikki Piiparinen. — On sitä koettanut tuo Mustankankaan Ratilainenkin kiehittää sille tyttärelleen, mutta eipäs ole ollut tietääkseenkään Tuomas Kontkanen.

Annastiina alkoi aavistaa jotain, vaikka ei vielä kaikkea ymmärtänytkään. Hän punastui ja kuunteli jännittyneenä.

— Sianpakana telläytyy veräjästä sisään! huusi Heikki Piiparinen ja törmäsi ulos. Hänen kantapäillään pyörähti Piipariskakin porstuaan.

Poliisi Tuomas Kontkanen astui ukko Roivaan vuoteen ääreen ja sanoi Annastiinalle:

— Eihän me ole vielä kättäkään annettu.

Annastiinan paljas käsivarsi pistäytyi kainostellen esiin peiton alta, jonka hän oli kohottanut leukaansa asti. Poliisi pisti kättä ja kysyi:

— Vieläkö sinua kolottaa?

— Kolottaahan se vähän… vastasi Annastiina miltei kuiskaamalla.

— Voipas tokiinsa, päivitteli poliisi osaaottavasti ja silitteli hellästi Annastiinan tukkaa. Annastiinalle ihan vedet silmiin herahtivat. Eihän se ollut ennen ollut näin, tämä Tuomas…

— Kyllä minä otan pässin kiinni, vakuutti Tuomas Kontkanen.

Hän kerrassaan julmistui ja uhkasi:

— Vaikka juoskoon petolainen Mikkelin lääniin, niin aina minä olen hännässä!

— Kiitos! kuiskasi Annastiina. — Mutta sinulle tuli siitä nyt paljon vaivaa…

— Vaivaako… mitäs niistä. Juoksisin minä sinun lampaasikin kiinni, vaikka olisi koko katras karannut hiiteen!

Tämähän jo oli melkein kuin suora rakkaudentunnustus. Annastiina tunsi olevansa syvästi järkkynyt eikä osannut sanoa mitään.

Samassa tuli Piipariska sisään ja kerkesi parahiksi nostaa pannun tulelta, kun se rupesi kuohumaan.

Piipariska tiesi nyt niin paljon kuin hänen tarvitsikin tietää. Perinnöstä ei sentään Heikki Piiparinen äidilleenkään vielä mitään ilmoittanut.

— Pysy siellä vain sängyssä, sanoi Piipariska, kun Annastiina pyysi hamettaan ja röijyään. — Kyllä minä tuon sinulle sänkyyn.

— Onhan tässä passareita, vaikka olisi rinsessa, sanoi Heikki Piiparinen, joka myöskin oli tullut jo sisään.

Ja Annastiinalle silmää iskien lisäsi hän:

— Jos olisi kenellä semmoinen ukko kuin vaikkapa tämä Tuomas Kontkanen, niin se joka aamu kantaisi akalleen kahvit sänkyyn.

Annastiina ei ollut ymmärtävinään, mutta nauraa hekahti kuitenkin onnellisena.

— Niitä onkin vähemmäkseen niin sopuluontoisia miehiä kuin tämä Kontkanen, jatkoi Heikki Piiparinen kehumistaan, ja Piipariska huokasi melkein haikeasti:

— Harvassa… harvassa niitä on, niin hyviä miehiä. Pässinkin ottaa kiinni…

— Ottaa! jyrähdytti Heikki Piiparinen jyrkästi.

— Otettavahan se on, pässi, ettei jää talveksi metsään, sanoi poliisi Kontkanen vaatimattomasti.

Yleisen tyytyväisyyden vallitessa juotiin Piipariskan keittämät väkevät kahvit.

Kun miehet olivat työntyneet taipaleelle, sanoi Piipariska:

— No nyt sinä saat iloita, Annastiina, kun Tuomas Kontkanen läksi meidän Heikin kanssa ottamaan pässiä kiinni!