II

Siellä Pötkänlahden kestikievarin tupapuolen penkillä makaili pari kulkevaista.

Toinen kyllä oli tunnettu mies, sen hieroja Piipariskan poika Heikki Piiparinen sieltä Korpivaaran Tutjunpohjan puolesta, sama, joka oli ollut ennen laivamiehenä siinä "Maininki"-laivassa, mutta toinen mikä lienee ollut maankiertäjä. Ei se ollut ainakaan täältä puolen kotoisin. Näytti vähän rosmonsekaiseltakin. Se oli niin mustapäinenkin, että eikö liene ollut mustilaisen sukumannia.

Oli myöhäinen syksy-yö.

Pöydän kulmalla ikkunan edessä paloi katkuttava läkkilampun rähjä. Kievarin piika oli tuvanviereiseen nukkumapöksäänsä mennessään sanonut, että antaa sen palaa siinä, jotta näkee posti tulla sisään, kun se yöllä poikkeaa tähän hevostaan syöttämään.

Heikki Piiparisella, joka makaili selällään uuninpuolimmaisessa päässä penkkiä, oli laukkunsa päänaluksena. Se mustapäinen taas oli vääntänyt harmaan sarkapalttoon päänsä alle penkin toiseen päähän.

Heikki Piiparista olisi nukuttanut, mutta ei oikein uskaltanut nukkua, kun oli kahdenkesken tuvassa tuommoisen rosmonnäköisen kanssa. Kuka sen tietää, vaikka olisi kurkun puukolla katkaissut ja sitten ryöstänyt paljaaksi.

Mustatukkaista sitävastoin ei näyttänyt nukuttavan. Taisi olla vähän viinoissa, kun tuntui semmoista hajua huoneessa. Se puheli yhtä ja toista, mistä Heikki Piiparinen ei unimielissään oikein selvää saanut eikä paljon välittänytkään, ja jonkun kerran vähän laulahtaa hörähtelikin matalalla äänellä.

— Jokohan lie kellot missä asti? tiedusteli se viimein Heikki Piipariselta.

Heikki kaivoi kellon taskustaan, sihtaili sitä puolipimeässä ja ilmoitti:

— Johan tuo taitaa olla ensimmäisellä tunnilla… puolimaissa.

— Vai jo se…

"Nuotioilla nokisilla ongelmoita aprikoi",

hörähti taas maankiertäjä.

Sitten alkoi jatkaa laiskansitkaa tarinoimistaan:

— On niillä oltu niilläkin… nuotioilla nokisilla. Voi pirulainen, kun joutuu yksinään korvessa, monen peninkuorman päässä ihmisten ilmoilta, nukkumaan nuotiolla, niinkuin tuolla Venäjän puolellakin, niin alkaa siinä aatella jos vaikka mitä, niin ettei itsekään ymmärrä… kummalta se tuntuu. Ei piruvie juohdu akat eikä yöjalkareissut mieleenkään…

Samassa alkoi kuulua postinkellon harvakseen kalahtelua ensin kauempaa ja sitten lähempää.

— Taitaa olla tulossa posti, huomautti maankiertäjä.

— Taitaapa olla, murahti Heikki Piiparinen.

Sitten kuului jo kärrien ratinakin karkeasoraiselta maantieltä, ja posti kääntyi pihaan.

Muutamien minuuttien kuluttua kuuluivat postinkuljettaja Panhelaisen askeleet pimeässä porstuassa, ja sitten tuli sisään Panhelainen kantaen vasemmassa kädessään suurta ja oikeassa pienempää postilaukkua, jotka asetti seinää vasten nojalleen pöydän ääreen.

Postinkuljettaja väänsi läkkituikun palamaan isommalla liekillä, riisui turkkinsa ovenpielessä olevaan naulaan ja kävi jysähdyttämässä piian nukkumapöksän ovelle.

Piika tuli alushameisillaan ja alkoi unentohjakassa hommata kahvia postinkuljettajalle.

— Pane siihen pannuun vettä yksin tein minullekin asti, sanoi mustatukkainen maankiertäjä penkin päästä.

Piika lisäsi vettä pannuun puoli kauhallista ja alkoi tuhertaa tulta pannun alle.

Postinkuljettaja vilkaisi puhujaan, mutta kun ei tuntenut, niin ei ruvennut puheisiinkaan, vaan otti pienemmästä laukustaan pari lehteä, joista toisen, kievariin jäävän, pani pöydälle, ja toista alkoi silmäillä kahvia odotellessaan.

— Joko sitä miten aikaisin kaupungista lähdettiin? kysyi mustatukkainen maankiertäjä.

Panhelainen luki loppuun alkamansa uutisen ja vastasi sitten:

— Siinä yhdeksän korvissa.

— No ei siinä sitten ole jären kovasti hevosta kiusattu, arveli mustatukkainen.

— Ka kun kahdesti viikossa ajella nytkyttelee kuuden peninkuorman matkan edestakaisin hevosella, niin ei suinkaan siinä kannata lentää kuin pasassierijuna, huomautti piika pannen peltilusikalla kahvia pannuun.

— Eipä sitten, myönsi toinen.

Piika asetteli kahvikuppeja pöydälle.

— Näkyykö niissä lehdissä mitä? kysyi Heikki Piiparinen vääntäytyen istumaan penkille ja hieroen rystysillä silmiään.

— Kuuluu tulevan iso Ameriikan perintö Suomeen, mainitsi postinkuljettaja.

Heikki Piiparinen näki, että piika pani vain kahdet kupit pöydälle, ja sanoi:

— Olisin minäkin ottanut sitä hörönlöröä, jos vain pannusta riittää.

Piika pani kolmannet kupit edellisten viereen ja sanoi:

— Riittää siitä.

— Vai isot perinnöt, jatkoi Piiparinen. — Ei taida sentään satalukuja tuhansia tulla?

— Satojako tuhansia… mitäs ne nyt Ameriikan perinnöksi — vaikka olisihan sitä köyhälle siinäkin, myönsi Panhelainen. — Vaan tässä se onkin eri posaus, kun miljoona kuuluu sitä tulevan täksi Suomen rahaksi muutettuna.

— Vai ihan miljoonissa… kuka lienee niin rikas kuolija ollut, seisoneeko siinä lehdessä?

— On tässä nimikin… m-r Joh-n Piiroinen, kotoisin Kuopion läänistä.

— Se on sitten niinkuin tästä meidän läänistäkin, totesi Heikki Piiparinen.

Se mustatukkainen maankiertäjä oli kopeloinut palttoonsa sisuksia ja löytänyt sieltä pullon. Nyt hän koetteli sen korkkia ja tiedusteli:

— Ei sattune näillä toisilla vierailla olemaan sitä ilokammarin avainta?

Postinkuljettaja Panhelainen ja Heikki Piiparinen olivat kyllä syrjäsilmällä huomanneet tuntemattoman yövieraan puuhat, vaikka eivät olleetkaan näkevinään. Postinkuljettaja kaiveli taskujaan ja löysi linkkuveitsen, jossa oli korkkiruuvikin.

Mustatukkainen avasi korkin, kaatoi kuppiinsa aika lorauksen ja kysyi toisilta:

— Miltähän tuo mahtaisi vieraassa suussa maistua?

Postinkuljettaja vähän näönvuoksi mutisi, että minkähän tuo syömättömään sydämeen tekisi, mutta otti kuitenkin, ja otti Heikki Piiparinenkin.

Maistettiin.

— Hähhäh… miehellenpäs oli, sanoi vanha piika kun kukkoa pussasi, tunnusti harvasanainen postinkuljettaja viinan voiman ja naurahti vähän.

Tultiin siitä jonkinverran tuttavallisemmiksi. Otettiin puolikupposet pohjaan, otettiinpa toisetkin. Postinkuljettaja Panhelainen maksoi piialle koko pannullisesta, ja piika meni pöksäänsä nukkumista jatkamaan.

Heikki Piiparisen korvalliset jo alkoivat vähän punoittaa.

Siihen äskeiseen Amerikan perintöön palaten hän sanoi:

— Kukahan lie sen miljoonan saanut… mistä siinä lehdessä sitä juttua oli, vai eivätkö olle vielä perilliset tiedossa?

— On tässä mainittu, että "vainajan lähin perillinen on hänen veljensä Simo Piiroinen Korpivaaran pitäjän Tutjunpohjan kylästä", luki postinkuljettaja lehdestä.

Heikki Piiparinen oli juuri hörppäämässä väkevästi höystetystä kupistaan. Niin häntä uutinen ällistytti, että osa ryypystä meni väärään kurkkuun.

Ryittyään ja kakisteltuaan aikansa, jolloin osa kädessä vielä olevan kupin sisällöstä läikkyi lattialle, puhkesi hän puhumaan:

— No voi sun vitjoissa kiinnipidettävä pirunpoika…

— Tuota… sattuuko olemaan tunnettu, se Simo Piiroinen, meinaan? kysyi postinkuljettaja.

— Tunnettuko? No se nyt olisi ihmettä, jollei olisi tunnettu tämä Korpivaaran Tutjunpohjan Simo Piiroinen… kun olen hänellä renkinäkin ollut. No voi sun vietävä, kun veteli sitä lökkäpöksyä, vetipä perhana niinkuin venemiestä…

— Jos nyt sattuu olemaan sama mies? epäili postinkuljettaja.

— Samako… kun kerran Korpivaaran Tutjunpohjasta lienee, niin totta hitto se sama mies on, kun ei muita Piiroisia koko kylässä olekaan.

— Onkos sillä sukulaisia Ameriikassa? kysyi Panhelainen, ja ryyppäsi taas.

Heikki Piiparinen alkoi jo olla vähän nousussa. Simo Piiroisen tuttavuuskin luontoa nosti. Melkein kuin retuamalla hän selitti Panhelaiselle:

— Ei sillä muualla sukua taida paljon ollakaan, mutta mikä sitä on, niin siellä se Ameriikassa on… siellä sen poikakin on, se Konsta Piiroinen, joka teki lapsen sille Riitta Tolvaselle, mikä nyt on akkana sillä Hirvolanniemen Pekka Turusella. Siitä on jo puolenkymmentä vuotta, kun se teki sen lapsen sille, ja se Konsta hävisi sitten samoihin aikoihin ja kuului menneen Ameriikkaan. Mutta ei suinkaan siltä Konstalta olisi perintöjä jäänyt… ei se ollut sen sortin miehiäkään. Mitenkäs siinä lehdessä luettiin sen vainajan nimi?

Panhelainen avasi lehden, etsi uutisen ja luki:

— "M-r Joh-n Piiroinen…"

— Ai perhana, sehän on sen veli, sen Simo Piiroisen nimittäin, vaikka on muuttanut vähän nimeään, niin että en ensin huomannut… sillä on, tällä Simo Piiroisella, ollut vanhempi veli Ameriikassa, minkä lienee ollut kolme — neljäkymmentä vuotta, niin että on alkanut unohtua koko mies, kun ei ole paljon tietoakaan itsestään antanut. Ja sen nimi kuuluu olleen Jussi Piiroinen, — elikkä nyt niinkuin Joh-n, herroiksi haastaen. Ja onhan ne olleet tietävinään, että se olisi päässyt varakkaaksi siellä Ameriikassa. Sama, sama kehno se on! Voipas halvattu… ja nyt tuli Piiroisesta pohatta — paljonko siinä luettiin, että siltä jäi?

— Melkein yksi miljoona, Suomen rahassa… niin tähän on painettu.

— No voi sun hitto…

— Onkos sillä paljon perillisiä, tällä Simo Piiroisella? kysyi postinkuljettaja ja katsoi kelloaan.

— Ka se poika, Konsta, joka on tietymättömissä, ja sitten ei ole muita kuin yksi aikaihminen tyttö, Annastiina nimeltään.

— Ei ole vielä naimisiin joutunut?

— Ei ole joutunut. Vaikka onhan niitä yrityksiäkin ollut… eikä tyttö näoltäänkään sen rumempi ole kuin muutkaan. Sitä ensin katasteli vähän se Iivo Mutanen, sen Jyrki Mutasen vanhin poika, joka nyt asuu siellä Hukansalolla, mutta mistä lie työlästynyt, kun heitti silleen. Ja kertovathan ne aikanaan sen Piippuvaaran Aapeli Kasurisenkin sitä aikoneen, siihen aikaan kun se joutui leskeksi ja lainasi rahoja sille Simo Piiroiselle, mutta ei se Kasurinen sitä ainakaan enää, koska kuuluu kovistelevan Simo Piiroista siitä saatavastaan. Viimeksi kuuluu se poliisi Tuomas Kontkanen völjäilleen sitä Annastiinaa tanssipaikoissa, mutta huolineeko tuo poliisi Kontkanenkaan sitä, kun on se Piiroinen köyhtynyt, niin että saa Kontkanen parempiakin… se onkin pulska mies, se Kontkanen, me ollaan vanhoja tuttuja. Se on ollut kaupungissakin poliisina ja vallesmannilla apulaisena. Voipi siitä tulla vielä vakinainenkin vallesmanni.

— Tulkoon hänestä vaikka ruununvouti, mutta jos siitä Simo Piiroisesta kerran miljuneeri tulee, niin ei se anna Annastiinaansa poliisille… eikä muille Kontkasille. Saa se silloin oikeita herrojakin — ja valikoimalla saa panna sittenkin, takasi Panhelainen, joka jo rupesi tulemaan puheliaaksi.

— Niinhän se kyllä on, saakeli, se on rikas sitten, hoksasi Heikki Piiparinen.

Mustapäinen maankiertäjä alkoi olla jo hyvässä humalassa. Oli jo käynyt pari kertaa kopeloimassa piian makuupöksän ovella, mutta se oli sisäpuolelta rampissa.

Hän taas heiluskeli pullo kädessä pöydän ääressä ja retusi:

— Mikäs se on tämän taannoisen makuukaverin nimi?

— Minä olen yksi Heikki Piiparinen, esitteli tämä.

— Kuule sinä Heikki Piiparinen, sinä taidat olla ylpeänsorttinen mies, rähisi mustapäinen. Et sinä silloin paljon sanaa antanut, kun tuossa samalla penkillä röhötettiin.

— Niin, kun nukutti… puolustautui Piiparinen.

— Ei tämä ole ylpeänsorttinen, todisti Panhelainen. Tämä on hyvin höyli ja nöyrä… ollaan lapsuuden tuttuja, niin että kyllä minä tiedän, valehteli postinkuljettaja.

— Mikäs sinun postisäkin paimenen nimi sitten on? kyseli maankiertäjä.

— Niitä minä olen Papelonsaaren Panhelaisia.

— Pape… papa… papatuksen papelaisia, matki humalainen. — Vieläkö sinä postimestari tahtoisit tätä ilolinnun lirahdusta?

— Eiköpä tuo alkane jo piisata… jos vielä päähän nousee, kainosteli postinkuljettaja, mutta ojensi kuitenkin samalla kuppinsa.

— Niin, vedä vain henkeesi, kun saat, ei tätä kapustalla annetakaan… ja tuossa on sinullekin, Heikki Piiparinen… piianperhana pisti oven ramppiin, mutta kyllä minä sen vielä aukaisen.

Panhelainen alkoi jo tehdä lähtöä.

— Minä taidankin päästä tässä postin kyydissä tuonne Korpivaaran tienhaaraan? kysyi Heikki Piiparinen.

— Mikäs, onhan siinä kärrissä tilaa kahdellekin, lupasi Panhelainen.

— Hitonkos kiire teillä on, kielteli humalainen maankiertäjä. — Vielä täällä on putelissa tippa ja lorahdus joka miehelle.

— Kiitoksia… tulee jo liikaa, pitää tästä lähteä… hyvästi nyt ja suurkiitokset, toimitti postinkuljettaja, joka oli saanut turkin ylleen ja läksi kantamaan laukkuja kärryille.

— Suurkiitosta, sanoi Heikki Piiparinenkin.

— Eihän se olisi tehnyt suurkiitostakaan, hyvä vain, että kelpasi… mutta minä en saakuti olla lähde tänä yönä tästä tuvasta muuten kuin liestymällä, retusi putelimies.

* * * * *

— Kehno, kun onkin pimeä yö, sanoi Heikki Piiparinen pihalla.

— Onhan se näin syksyllä, vastasi Panhelainen tunkien suitsia hevosensa suuhun.

Ja kun oli onnellisesti päästy kuoppaisilta kujasilta maantielle, sanoi hän:

— Mikä lie ollut se mies tuolla kievarin tuvassa? Heikki Piiparinen arveli:

— Taisi se olla jokin keljun konsteilla eläjä… mutta hyvä sillä oli viina.

— Hyvä oli viina, vahvisti postinkuljettaja Panhelainenkin.

— Minä nimittäin tunnen nämä viinat, huomautti Heikki Piiparinen.