V

HUOMISPÄIVÄ.

Tämänpäiväinen aurinko ei ole sinua varten: se näkee vielä ranteissasi kahleenjälkien häpeän ja otsallasi eilispäivän polttomerkit.

Tänään — erämaa joka nielee kaikki keitaat: unet ilosta ja auringosta. Tuulen tuomaa lentohiekkaa janon runtelemille huulille.

Mutta: rautaristikon takaa katse, ihmisen katse — niinkuin liekki joka syttyy tuhkaan. Vielä täynnä tuskan ja ilon taistelua, mutta voitonvarma, huomisen-altis, juopunut syntymättömästä valosta. Niinkuin huuto etäisyydestä toiseen:

— Nähkää naulanjäljet käsissämme, jotka ovat kohonneet jaoittamaan tämänpäivän vankilaa. Kuulkaa sielujemme salamaa: se on tuli taivaasta ja sytyttää esiuhrin huomispäivän auringolle, joka tulee — on pian tuleva — ja suutelee kaikkia rikkaita sydämiä.

OLIN NUORI.

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin, sinipunervin silmänaluksin minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies. Minä usein pelkäsin, että hän ties, mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin minun silmäini lastenkamariin, että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin, miten vihasin omaa itseäin ja kipeää elämääni.

— Ah, silloin vielä mä tiennyt en, että kukaan, kukaan ihminen ei tääll' ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan mies sitten on oppinut nuoruuttaan ja omia arpiansa.

SYDÄN JA KUOLLEEN MEREN APINAT.

Kuolleen meren rannalla jossakin — maailmahan on kuolleita meriä täynnä — asui jolloinkin ajan varrella suku, joka oli unohtanut sydämensä jonnekin.

Ja katso, nämä ihmiset menestyivät hyvin ja lihoivat hyvin. Heidän vehnänsä kypsyi ja rypäleensä paisuivat.

He tekivät viekkaasti kauppaa ja kävivät julmasti sotaa. Ja kameelit kantoivat ryöstösaaliina kotiin kultaa ja kalliita kiviä vuorten takaa.

He olivat onnelliset. Ja lihavin kaikista papeista puhui: — Kiitetty olkoon Allah! Nyt hänen siunauksensa on vuotanut ylitsemme runsaampana kuin koskaan. Tietkää, oi uskovaiset kaikki, että tämä Allahin ylenpalttinen suosio johtuu siitä, että tuo kärkäs rauhanrikkoja, Sydän, alati tyytymätön, alati kapinoiva Sydän on vihdoinkin keskuudestamme poissa. Eikö hän riistänyt meiltä öittemme unta ja päivällä virittänyt ansoja kaikille teillemme. Eikö hän napissut aina lempeitä lakejamme vastaan. Eikö hän solvannut aina, tuo niskuri Sydän, pyhää esivaltaa ja jaloja tuomareita, että he muka olisivat pyöveleitä. Jos me ryhdyimme sotaan tahi jos solmimme rauhan, eikö hän syyttänyt, että me teimme väärin. Eikö hän saattanut meidät alati häpeään.

Nyt hän on poissa. Allah, hän joka Kuolleessa meressä nukkuu, hän ei katsellut Sydäntä suopein silmin: tämähän häiritsi alati hänenkin untaan. Iloitkaatte, oi uskovaiset kaikki: Allah on vienyt hänet keskelle erämaata, että hän menehtyisi nälkään ja janoon, että me olisimme alati onnelliset! Kiitetty olkoon Allah!

Allah, hän joka Kuolleessa meressä nukkuu, heräsi eräänä yönä: hän oli kuullut jonkun huutavan nimeään. Ja katso, Kuolleessa meressä paloi elävä liekki. Se lähestyi niinkuin lentävä tähti ja lankesi jumalan jalkojen juureen. Se oli palava Sydän. Se puhui: — Isäni, en ole löytänyt kotia ihmisten luota!

Ja Allah katseli häntä ja kuunteli häntä ja itki. Ja Allah kohotti päätänsä Kuolleesta merestä. Silloin kuuli hän sen, mitä lihavin kaikista papeista puhui.

Ja Allah vihastui kovin. Ja Allah kohotti kätensä: ja katso, ihmiset olivat aamulla niinkuin apinat.

Mutta Sydän jäi Allahin luokse. Ja lempeä jumala otti hänet käteensä, nosti hänet huulilleen ja suuteli häntä.

SANA.

Alussa oli Sana. Ja muuta ollut ei. Ja Ylimmäisest' oli synty sen.

Ja alkuyöhön kauas sen Luojan sormi vei: niin luotiin maa ja meri, ihminen.

Sana luomistyönsä päätti ja palas Isän luo. Ja Henki kantoi sitä huulillaan.

Mut kerran keskiyöllä Kyy, valheen henki tuo sen varkain otti, vei sen maailmaan.

Ja Sana, kaiken luoja, oli hedelmätön nyt, kun ihminen sen nosti huulilleen;

vain lasten leikkikalu, vain malja särkynyt, vain mykkä ääni, kaiku tyhjyyteen.

Se näki paljon nälkää ja paljon tahraantui; sen kimmellyksen peitti tomu maan.

— Mut joskus, ihmisistä kun paras uneksui, se lensi jälleen kotiin, jumalaan.

Ja Isä huulillensa sen virvoittaen vei, ja siihen tarttui Luojan hengitys.

Ja ihmiset, he koskaan sitä unohtaneet ei. Ja sydämissä kävi väristys.

SYYLLINEN MIES.

Hänet ammutaan. Hän on syyllinen mies.

Hän katsoo ääneti meihin ja meistä pois. Hän antaa silmänsä minulle ja käskee: katso! Ja silloin näen, kuka myöskin on syyllinen mies.

Syyn kahleen rautaisen näen ranteessa kaikkien meidän. Syyn käärme on purrut jo kehdossa lapsen kantapäätä. Syyn hämähäkki on kutonut verkkonsa kaikkien sydänten teille. Syy nielee kaikki ihmiset niinkuin hete suossa.

Mutta yksi meistä on murtanut kuoleman renkaan. Näen kuinka hän riisuu likaset vaatteet yltään, syyn varjojen kehästä pois hän astuu valoon.

Näen uudet kasvot nuo: hän on ryöväri ristinpuussa. hän on veljeni, syyllinen mies, joka ammutaan.

RUNO RISTIINNAULITUISTA.

Ristinpuiden varjo lankeaa mittaamattomana maailman yli. Nähkää se pilvien hartioilla ja kaikkien vuosituhansien kasvoilla.

Näettekö: ristiinnaulittuna maailman sydän ja elämän nuoruus, jokainen uusi ääni, joka huomenna on kaikkien uskonto, jokaisen uuden päivän aurinko, jokainen uusi vapahtaja — vain messiaita ristiinnaulitaan, ei epäjumalia.

He rakensivat ristinpuita maan kuninkaille. Mutta heidän lapsensa suutelevat ristejä. Pian kuolevat heidän askeleensa pimeään. Mutta valo ei ole pakeneva ristinpuiden ympäriltä, sillä jokainen ristiinnaulittu sydän oli tähti.

PAIMENET.

Voi paimenten öitä erämaassa.

Haaskalta, kaukaa korpin viimeinen huuto. Pimeys, pimeys vyöryi maailman yli niinkuin musta meri.

Skorpionit vaanivat hietikolla. Yö oli pantterin silmiä täynnä ja shakaalin ulvonta leikkasi ilmaa niinkuin nuoli. Nuotiomme kitui ja laumamme vapisi sen luona.

— Sinäkin vapisit, sydän. Tunsithan pahojen henkien hiipivän yössä. Aavistit: tuhannen pahaa tahtoa vaani raatelu-valmiina — niinkuin tuhannen julmaa, korpinkyntistä mustaa kouraa tai pedon hammasta — ympärilläsi erämaassa, pimeän meressä, kaikkialla, lämmintä vertasi janoten niinkuin pantteri janoo nuoren karitsan verta.

Ei ole koskaan nähty tällaista yötä erämaassa. Taivas: — tähdistä kudottu kangas. Ja kaikki tähdet kiertävät suurinta, kauneinta tähteä, jota ei koskaan ennen mikään silmä nähnyt. Erämaan hiekkaan sataa pieniä tähtiä lukemattomasti.

Nähkää: ei ole varjoja, yötä. Tunnemme: ei ole enää pelkoa, vihaa, paha on kuollut, maa on kaunis ja nuori ja ihmeitä täynnä: pantteri nuolee nuorimman vuonan kaulaa, jännitetyn jousensa laskee metsästäjä, huulilla lapsen hymy.

Silmämme näkevät unta: tähdistä astuu enkeli niinkuin kaunis Jumala itse. Siunaa maata ja siunaa meitä: — Hetki on tullut, rauha on maanpäällä syntynyt, hyvyys astunut ihmisten joukkoon, maa on ihmisen koti.

(Jouluna 1923.)

ME.

Me, tomun tomu, saimme elämän. Suin, sieraimin ja silmin yhä juomme sitä kuin mehiläinen yrtin mettä juo, vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme.

Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta, tuo syvä arpi meissä, kallis todistus: me suutelimme suulle polttavalle hänt', Ainoata, joka on ja jota rakastamme.

Ja kun me lähestymme sydänt' Elämän kuin pisarainen hänen suonissaan, koht' oma valtimomme täys' on elämää, ja oomme rikkaat lailla jumalan.

Me sormin kosketamme maata, ja se kukkii. Ja ihmisveljiemme tomusydämiin me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävät kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan hän tunsi hengityksen jumalallisen.

MINÄ NÄEN.

Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmillä nähdä. Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään. Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin. Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.

On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt. Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt. Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla. Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.

Näen mieleni unta. Kuin auringon säihkyssä kotka se nousee tomust' irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois. Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan. On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.

Hedelmist' olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusi elontietoni siks yli parhaan tietoni käy. Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot. Erämaissamme eikö nyt jumalan askelet näy.

Näen: ihminen kirkastuu. Hänet jumalan veljeksi tunnen. Ota kuoleman taittuu, ja kuollehet käy elämään. Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki. Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.

LENTÄVÄN HOLLANTILAISEN NÄKY.

Hän ruorissa seisoi ja katsoi veteen.

Ja kuoleman-tyyneltä ulapalta, jolla pilvien kummitusvarjot makaa, kuva nous, kuva kaukainen, silmien eteen kuin jostakin satojen vuosien takaa kovan uhman ja paatumuksen alta.

Näki itsensä mies: soman poikasen, ruson poskilla, silmissä päivänsäteen. Näki pojan poimivan kukkasen ja sen vievän äitinsä vanhaan käteen.

Ja niinkuin emonsa rinnalla vuona hän kirkkoon äitinsä kanssa kulki somiss' ensimmäisissä saappaissaan. Pojun hellästi syliinsä äiti sulki, kun he olivat kivisen portin luona ja näkivät kirkon ja hautausmaan.

Näin äiti: "Kas, kultainen katolla tuolla on risti, ja risti on haudoillakin. Se on elävän Jumalan merkki ja vala: iankaikkisen tuskan ei lieskassa pala, kenen voi sydän lailla Mestarin oman ristinsä kantaa, sen nimessä kuolla."

Saman äänen kummituslaivaan kuuli uros harmaapartainen kaukaa jostain kuin kaikuna esirukousten. Ja hän luuli silmänsä hourailevan: ah, keskellä pilvikummitusten kuin kirkastettuna siltaa veen kävi äiti, merestä ristiä nostain!

Kovin kalpeni Hollantilaisen huuli. Hänen nähtiin rajusti vapisevan kuin vuoren huipulla vanha puu, johon ukkosen vasama kohdistuu. Käsin päähänsä harmaatukkaiseen nyt tarttui mies, joka tyynenä kesti satavuotiset kauhuntaipaleet, jota uhmasta uhmaan jäisimpään viha taivaan paadutti ikuisesti, jota ihmiset olivat sylkeneet, joka itse Jumalan nimeä sylki.

Kova, uhman kallio murtui, suli. Ja hän painoi kädellä sydäntään. Söi silmiä liekki kuin taulaa tuli. Ja vavahti kummituslaivan kylki, kun Lentävän Hollantilaisen ääni parahduksena sielun pohjalta soi: "Mua nuolevat liekit, ne lyö yli pääni! Kirouksesta irti en päästä voi. Tule, äiti, mun ristiä suudella anna! Pois täältä sun poikasi kauas kanna!"

Heti, niinkuin rautainen piikki-ies, kirous hänen kirposi otsaltansa. Vavistuksella tunsi hän, sokea mies, miten Jumala itse ristinmerkin hänen otsalleen teki, suuteli sitä. Nyt oli hän taaskin poikanen herkin, syli äidin jolla on suojanansa. — —

Nyt missä on, Hollantilainen, laivas! Täys aamua kirkasta, nuorta on itä; meren silmäkalvossa toistuu taivas.

LAPSEN SILMÄ.

Ei mitään puhtaampaa kuin silmäs sun: mä niiden kautta katson kadotettuun paratiisiin ja aikaan ennen syntiinlankeemusta.

Voi että likainen ja rietas kuva maailman sun silmäterääs kerran niinkuin rutto syöpyy!

Näät ehkä kerran, niinkuin minä näin, pois kaiken kauniin pakenevan itseltäs. Et löydä äitiäs ja veljesi on kuollut.

Näät ihmissydämien eläinnäyttelyn; näät elon spitaaliset kasvot edessäs suin, kielin niljaisin ja kammottavin silmin. Ja myöskin oma jalkas saastan ketunrautaan tarttuu ja, niinkuin koira koiriin, liityt niihin, jotk' elämässä tahrattiin ja tahraavat.

— Mut ehkä myöskin silmäis erämaahan kerran kautt' ihmeen: kirkkaan lapsensilmän kautta taas taittuu aurinko, maan puhtain kauneus kuin näky elämästä, joka kierrossaan yhäti palaa puhtaaseen ja puhtaimpaan, sisimpään alkutilaan, jok' on kauneus.

Ja näet: kaikki harha, rumuus — myös sun rumuutes — ei ollut pysyvämpi tuho kauniin elämän kuin unohtuva kivenheitto mereen, jok' ihanaksi rauhassaan on täydentyvä.