II

NUORI NARAYANA.

Kaunis ruskea jumala lepäsi eräänä aamuna vienosti läikehtiväisessä meressä lumpeenlehdellä, lähellä taivaan seinää.

Hän teki ruokopillin ja soitteli sillä. Sävelet putosivat mereen niinkuin tuoksuvat, kirkkaat kastepisarat. Ja meri alkoi kuplia kaikkialla. Ja jokaisesta kuplasta puhkesi lumpeenkukka. Ja mehiläiset kantoivat jumalan huulille kukkien maljoista mettä.

Ja Narayana katseli kaiken meren yli uneksivin, maailmoja-käsittävin silmin. Ja hän näki kaukaisimmalla korallisaarella, lähellä toista, vastassa olevaa taivaanseinää ihanan Meren tyttären leikkivän hiuksillaan.

Narayana kutsui. Ja jumalatar saapui tuulenhenkien myötä. Ja nuori ruskea jumala rakasti valkoista meren ja ilman tytärtä ylenpalttisen kiivaalla rakkaudella. Ja jumalien rakkaus nostatti meressä myrskyn. Ja aallot heittivät vaahtohelmiä hamaan taivaan kattoon.

Vihdoin Narayana nääntyi rakkaudesta. Ja jumalatar vajosi merenhenkien syliin. Ja kultainen otsaripa kimmelsi meressä kauan.

Ja Narayana lepäsi lumpeenlehdellä raukein jäsenin. Sitten hän ojensi vasemman säärensä veteen. Ja lukemattomat pienet kultakalat hypähtelevät Narayanan nilkan yli piirtäen välkkyvän, ihanan sateenkaaren taivaan sinisen-sinistä seinää vastaan, joka ihan lähellä kohosi merestä esiin.

Ja Narayana katsoi jälleen merta. Nyt hän huomasi kaikki ne merimiesten sielut, jotka hän huolettomasti oli uhrannut nuoren lempensä tähden. Ja kaunis lempeä jumala murehti niitä ja kokosi ne kaikki syvältä meren pohjasta ja pani ne uuteen kuoreen ja lähetti ne jälleen elämään.

Aurinko vajosi mereen ja tähdet alkoivat välkkyä taivaan katossa. Narayana poimi niitä oikean kätensä täyteen ja pudotti ne yksitellen sormiensa lomitse mereen, jossa ne hohtivat niinkuin Meren tyttären silmät.

Ja nuori väsynyt jumala katseli uneksuen tähtien vajoamista, kunnes nukkui lumpeenlehdelle, lähelle taivaan seinää.

EEVA.

(Else Lasker-Schülerin mukaan.)

Olet pääsi painanut syvään ylitseni, sinun pääsi — ah, sinulla on kevääntuoksuinen tukka! Sinun huultesi yli käy ruusunkarvainen päivänkilo, sinun huulesi ovat kuin paratiisin puiden kukka.

Ja sydän on minussa itänyt rakkautta, ah, minun sydämeni riutuu kuluttavan kaipuun tähden. Ja sinä vapiset aavistustesi voimaa etkä sinä tiedä, miksi noin ähkyen hengität untasi nähden.

Ja niinkuin muisto, jolla on tuhat juurta, niin pysyn sinussa kiinni ja elämäsi mullassa aina. Sinä olet sokean-nuori, sinä olet nuori kuin Aadam. Syvään ylitseni noin sinä pääsi paina.

LAULU AALLOLLE.

Uni oot, meren sielusta noussut. Sua, aaltoa, tuuli vie. Meren äärellä paateen ehkä kivirintahan päättyy tie.

Olet sammuva, kuin sua ennen meren laps moni sammunut on. Mut haudallas taas meri nostaa vesivarsojen karkelon.

Meren leikissä leikit myötä, meren kehtohon raueten, kuin kupliva hetki, mi raukee ajan helmahan ikuisen.

Kuin laulu, mi rintahan syntyy, sisar sun, sisar lainehen. Sekin uupuu kesken: on pitkä tie rintahan ihmisten.

Sen tahto on yhtyä sentään meren lapsien karkeloon ja läikkyä, kuplia, lyödä kivirintahan kallioon.

Meren tuoksua, laulu ja laine, meren henkeä hengittäin ja juopuen auringosta iät leikitte kimmeltäin.

RUNO RUNOSTA.

Totuuden lähteellä sä syvin lapsensilmin uneksut ja leikit tähdillä ja auringolla.

Maan kasvot jälleen nuoriks suutelet. Ja tuuli vie sun hengitykses tuoksun meren yli.

Sun kätes ovat rikkaat hyvyydestä, sä niillä sydämiä punnitset ja loputtoman valon siroitat yön peltoon.

Ja kaikki tähdet rakastavat silmiäsi. Ja tomust' alkaa avaruus sun jalkojesi luota, miss' onnellinen kerjäläinen polvistuu.

LAULU SINULLE.

Minä tuon rakkauteni sinun tiellesi niinkuin kiiltomadon yössä. Minä asetan käsiisi kalliin korun, heitä se mereen, ettei se aamulla himmentyisi.

Sinun suusi on täynnä meren hengitystä ja lasten soperruksia. Sinun sanasi ovat tulvillaan heräämistä.

Sinun silmiesi taivaissa syntyy uusia tähtiä tänä iltana. Minun sydämeni tuntee ne, ja minun koko elämäni pakenee luotani ja polvistuu rukoilemaan niitä tähtiä, ja sydämeni antaa niille onnelliset nimet.

ADAGIO.

Hetki rajaton kuin meren sydän salainen ja syvä. Sen pohjall' onni on kuin mullan alla paisuvainen jyvä.

Sun katson silmihis, ah, havahtuviin salaisuuksiin noihin kuin niissä aukenis nyt portit elon esikartanoihin.

Näin, silmin nääntyvin — kuin juonut oisin auringon ja sinen — näin, täysin sydämin en ennen nähnyt, ollut onnellinen.

Tää hetki uudistaa, se kylvää meihin parast' itseämme ja siemen lankeaa kuin kesä, taivas multaan elämämme.

ENSI LUMEN AIKAAN.

On ensi lumi varmaan mennyt päähän meille. Niin ujosti ja sentään kiehtovasti nojaat minuun. Ja lämmin kujeellinen kätes eksyy käteheni. Ja meiltä ovat kaikki sanat loppuneet.

Me pysähdymme puiston lyhdyn alle. Katsohan: se totisesti on kuin vanhan sedän silmä. On katsovinaan muualle, mut varkain nenänvartta pitkin vilkuu meihin, on hiukan hämillään, kun tulee keksityksi, mut sitten puistaa päätään: aijai nuorisoa tähän aikaan…

Ja silloin avaan uhallakin suuni: nyt olen vihdoinkin jo valmis virkkamaan sen sanan, mi kaiken iltaa pienen hiiren lailla on ihanasti nakertanut sydäntäni.

Ja aivan varmaan sinä näet sen, tuon sanan pienen, suloisen ja hupsun: sun kätes pyrähtää kuin pieni lintu mun kädestäni pois, mun suuni eteen. Se julmasti ja lempeästi sulkee sen, mun uppiniskaisen ja humaltuneen suuni.

KESÄILLAN KUJE.

Kas, armas, kuinka raukea on pilvilinnun siipi. Tuoll' ilta kissan-askelin jo pensahikkoon hiipi.

Se piilee, kuje mielessään, ja pilkistelee meihin. Se taikuri on. Mutta myös mä kuulun taikureihin.

Puun oksilta, kas, varastin nyt kourallisen tuulta ja iltaruskon poskeltas ja perhosia suulta.

Ja sentään meille kepposen tek' Ilta, voitti leikin: se salavihkaa sun ja mun pois itseltämme veikin.