IV

SATU MEISTÄ KAIKISTA.

Olen kävellyt kaiken iltaa puiston teitä ja ajatellut itseäni: mitä olen ja mitä voisin olla.

Olen katsellut tähtiä ja ihmetellyt, kuinka niiden silmät ovat suuret tänä iltana. Minä melkein näen, kuinka ne kaikki istuvat suuressa kristallisalissa sinisellä matolla Jumalan jalkojen juuressa — pienien lasten parvi, valkoiset mekot yllä. Ja Jumala katsoo kaikkia heitä aurinkoisilla silmillä, joissa on isällistä hymyä. Ja Jumala miettii satua, minkä hän kertoisi heille.

Ja silloin Isä Jumala muistaa, kuinka hän itse oli lapsi: kuinka hän leikki kerran suuressa vihreässä puistossa ihanien puiden alla.

Hän oli katsellut huvikseen, kuinka hänen hymynsä putosi kukkina maahan, kuinka hänen naurunsa lehahti perhosina ilmaan. Ja kun hän väsyi siihen, keksi hän tyhmän leikin:

Hän oli yksin, leikkitoveria vailla, ja hänen oli ikävä. Hän teki sentähden savesta pojan, ihan kaltaisensa, puhalsi siihen: ja katso! se hymyili hänelle. Ja Jumala katseli poikaa suurella ilolla.

Mutta hän saikin jo aamulla tuta, että oli pahoin tehnyt: hän tuli leikkitoverin luokse — ja säikähti tätä: Hän oli outo ja ruma ja vanha. Puisto oli mykkä ja surullinen, kukkaset vapisivat kovin ja kauniit linnut ja perhoset pakenivat vieroen kauas.

Ja Jumala itsekin tunsi, miten hänen ilonsa äkisti kuoli, miten hänen lapsenmieltänsä puistatti vieras ja paha tunne, hänelle käsittämätön. Ja hän oli kääntynyt pois. Ja hän oli itkenyt silloin ensimmäisen kerran.

ATLANTIS.

Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta, ja auringossa kylpi se keskellä merta.

Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti Maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin — mut sielua vailla ja peikotar siksi.

Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin unet soutivat vehmaita rantoja kohti: ihanaisinten huulien kostuttimiksi Ilon maasta ne noutivat ruusujen mettä.

Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi, jano prinsessan julmilla huulilla valvoi: — Ei sammu se ihmisen kyynelettä!

Hän kyyneltä pyys — mereks ei sitä tiennyt. Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti, kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti — merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt.

SANOJA YÖSSÄ.

Yö on noussut mustin äänettömin kasvoin vuoren alta, sydämestä maan. Yö on niellyt auringon ja maan ja metsän, meren, joita rakastamme niinkuin elämää. Yö on niinkuin peikon paha katse, josta joka hetki lentää lepakot.

Yö on tullut meille. Tunnetko? — kuin vieras kylmä käsi lepäis silmillämme, jotka äsken vielä niinkuin kukanterät paisuvaiset tulta, tulta joivat auringosta, jok' on silmä kaikkein tulisin.

Yö on tullut meille. Sanat lakastuvat huulillemme. Emme nähdä, tuntea voi toisiamme, emme itseämme yöltä pelastaa.

VERKOSSA.

Olen verkon silmässä kala. En pääse pois: ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla. Vesi päilyvä, selvä ja syvä minun silmäini edessä ois. Vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla!

Meren silmiin vihreisiin vain loitolta katsonut oon: mikä autuus ois lohen kilpaveikkona olla! — Sameassa ken liejussa uupuu, hän pian uupukoon! Omat sammuvat silmäni kuoletan auringolla.

PURJEHTIJAT.

On syvyys allamme kuin lohikäärmeen suu, kuin syli Atlantin — me kohta vajoamme. Niin kiiluu alta pilvipäärmeen kuu kuin paholaisen silmä. Kaukana on meistä jumalamme.

Ja jokin maston lailla meissä katkeaa kuin veitsi leikkais meidät irti juuristamme. Lyö salama. Ja taivas päämme päällä ratkeaa. Me tyhjin silmäkuopin syvään pimeyteen tuijotamme.

Ja kaikki elonlaivan purjehtijat hullut on: söi myrsky niinkuin skorpiooni pään ja tunnon heistä. Ja sydän jokainen koht' aronkaltaiseksi tullut on. Ja elo putoaa kuin kimmeltävä kalansuomus meistä.

Kuin olisimme kahlein kiinni vuoressa niin käsiämme ylös kurkoitamme. Olemme toukanruoka mätänevän ruumiin kuoressa. Ja aavelaiva kantaa varjojamme.

VANHA MAA.

Maata katso, Äiti, katso tytärtäsi: myöhä rintalapses käynyt onhan vanhemmaksi itseäsi!

Itse synnyt, sytyt joka aamu hehkuun uuteen, uuteen nuoruuteen ja häikäisevään valonihanuuteen. Maa, sun tyttäres, on vanhuutensa runtelema, taudin lyömä, syksyn-kuumehinen, kaikelt' ytimeltään madonsyömä.

Tähtirakkautes hyljäten ja kupeeltasi luopuin Maa on syvään langennut, Kuun peikonhyväilyihin juopuin; raiskattu on, vereen, tuskan-syntiin tahrattu on nuoruus tyttäresi — itke, Äiti jumalallinen, tai nouskoon pilvi häpeän sun otsallesi.

Lahjaas kalleintakin — kulmillansa laulun kimmellystä — hylki tyttäres: niin vihas sydämensä hengitystä.

Älä katso, avaruutta syleilevä Äiti, tytärtäsi: häntä kiroten myös kirota sun täytyis itseäsi!

DELUGE.

Minun silmieni rovio on syttynyt, kätenikin palavat ja vereni vapisee. Minun sanani tukehtuvat tai ovat tuiki mielettömät niinkuin samum, jossa koko erämaa puhuu ja kaikki hiekan henget taistelevat.

Olen tullut enkä päästä sinua, ennenkuin vereni maanjäristys määrättömien tuhon ja hukkumisen sekuntien jälkeen asettuu.

Minun äitini on suudellut kaikkina päivinä Jumalan otsaa, kun hän minua kantoi. Olen tuli sinun tultasi, aurinko, ja minä tahdon polttaa ja palaa.

APHELIUM.

Mun vuosmyriaadeja sitten avaruuksihin yöpyvän nähtiin. Ah, arvaamattoman pitkä tie täältä on muihin tähtiin.

Mun taattoni aurinko, turhaan tulinuolias jälkeeni ammuit: yön, äitini, tahto mun voitti; jo aikoja taakseni sammuit.

Edes kaikuna tänne ei kuulu elon rannalta aaltojen pauhu, tääll' yön kivikasvoilla viihtyy iankaikkinen tyhjyys, kauhu.

Olen kylmä, mun vertani hyytää tämä äänetön kuoleman aatto. Ylt'ympäri jäässä on lapses — mua lämmitä, lämmitä, taatto!

Tule leimuten, suurena saavu, yön sielussa soihtusi nostain. Olen arvoton armohos, taatto, tule kuitenkin, vaikkapa kostain.

Tue, kutsu ja luoksesi ohjaa, kun nöyränä tieltäni palaan. Jos kuoleva oon, minä kuolla sinun liekkihis, aurinko, halaan!

(1921.)