IHMISKUNNAN KUKKA.

I. PÄIVÄN POLULLA.

Kevähisen kukkasen lainen tyttö on pienenä lasna: vuokon valkoisen, orvokin tuoksuavan. Aatteles vienouttansa, joka kuni hentonen helve liehuvi leijaillen, korttansa kaulaillen! Aatteles kainouttansa: umpuna, silmillä verhot, uinuu se aavistain tuulia maailmain! Aatteles raittiuttansa, joka terälehtenä nuorra ummusta pilkistää, päivähän tirkistää!

Kukkasen kaltanen vielä neito on kasvaessansa aatteles kauneuttaan ummusta aukenevaa! Ollapa pilvetön, kirkas kukkasen aamunen päivä, ollapa nähtävinään kaunehet korkeimmat; tuliapa lämpimin tuulin tuudituks lempeys rinnan, hellimys heikomman, tuoksumus suloinen;

tuliapa viljellyksi ymmärrys tarkka ja vilkas, kerkeä selvittämään piirtehet hienoimmat; tuliapa viedyksi neito lämpimän päivyen alle, viedyksi parhaitten polkujen kulkemiseen — mihin elon tiellänsä voikaan kelvata neitonen nuori, laiho se toivokas on, ihastus kansan ja maan!

Entäpä sitte kun joutuu armas ja auvokas aika, jolloin yhtä hän vaan alkavi kaihoamaan! Vihdoin löytävi neito toivotun poikasen uljaan, silmähän vilkahtaa silmäys vienoinen — ruusulle tuoksuvat kummut, päivälle hohtavi taivas, valtimot läikkyen lyö, rinta on riemua täys. Riemuten rinnalla kullan, kätöset käärien yhteen, lintuna liidellään, pesähän pistäytään. Lemmen liekissä yhtyy lempivä mieli ja ruumis, sydämet yhtenä lyö, yksi on aatoskin, riemu ja pilvyet murheen, onni ja onnettomuuskin kaikki on yhteiset, kaikki on salvat pois.

Kuhertavan kevähisen teiren pesän pian poikaset täyttää, lapsoset avuttomat on, vaativat vaalintaa. Yhdessä askaret hoitain, yhdessä iloten ja surren ahkerat vanhemmat lapsia kasvattaa. Ulkona liikkuvi taatto päivisin ansiotöissä, äitipä puuhailee liettänsä lämmittäin. Iloa ja onnea on elo lempeän, toimevan vaimon, jonk' koti puutteeton, lämmin ja kaunonen on, jonneka iltaisin mies mielevä tyynenä astuu, ilosena mieleltään, vaimoa auttelemaan, laulaen tuudittamaan kodin pienintä, hentoa kukkaa, toisia lapsia myös yhdessä hoitelemaan.

Lapsien kasvatus on kodin tehtävä suurin ja tärkein, äidillä kasvatus on valtius maailman. Oi, mikä kalleus on hyvä äiti mi voipi ja tahtoo nousevat pienoiset ohjata parhain päin! Kasvatus tehtävä on kuin kevähinen kyntö ja kylvö, jossa mi taaksemme jää, edestä sen löydämme taas.

Jos kuka kuntoa on, jalon tuntoa kylvänyt lapseen, lapsesta heijastaa takasin se vanhempaan: hällä on riemuinen elon päivyen ehtoopuoli, onnekas ompi hän myös iltana vanhuuden.

II. VALOA JA VARJOA.

Yksi kun kulkevi kukkien keskellä elämän polkunsa täällä — toinen on kuin haavan lehti liukkahalla jäällä.

Yksi kun lapsena kapaloon uinuu lemmen ja onnen vyöhön — toinen käypi kerjäläisnä pakkaseen ja yöhön.

Yksi kun kasvavi kiehkuraruunussa kaunihin, ihanan ja jalon — toinen piennä työnnetään työhön mieron talon.

Yhden henki kun heilimöi ja kukkana nurmehen juurtuu — toisen sielu silvotaan ja murehissa murtuu.

Yksi kun livertäen, riemuiten kera kultansa kuhertelee toinen hälle tehtahassa — huntuja kehräelee.

Yksi kun ilosena vihkimätuolilta vuotehelle astuu — toinen raukka raiskaeltu kyynelistä kastuu.

Yksi kun vaalivi ilosia lapsia turvassa taaton ja miehen — toinen niitä taluttavi yksin mieron tiehen.

Yhdellä liesi on lämmin ja lauha ja koti niin kaunis ja armas — toisen mökki leivätön ja liesi kylmän karmas.

Syytä on yhdellä ilosin mielin onnensa päivyttä kiittää — Toinen koito elon tiellä kyyneleitä niittää.

III. MONET MURTUVAT.

Iloset ihmiset, tietkää kaikki, vaikka te tahdotte unhottaa, tietkää, kuinka on ihmislapset, vaimot ja lapsoset kultahapset useat murtanut armoton maa! Lapsena, käydessä kerjuuteillä, kylmillä, jäisillä penkereillä usea jo kelmeni, kylmettyi, runtui ruumis ja särkyi sielu, sydänveri nuorekas jähmettyi, usean tempasi hornan nielu, tempasi maailma tunnoton, nurja, murskasi astinlaudakseen. Siellä nyt itkee se poljettu joukko, itkevät lapset ja raiskatut neidot, itkevät kalpeat vaimotkin.

Monethan miehetkin murtuvat, sankarit suuretkin sortuvat elämän jylhillä jyrkänteillä. Kuinka jaksaa hento nainen, kantelon kielonen hienokainen, — merien aallokossa, elämän taistelossa —, kuinka jaksaa hän auttaa itseään?

Hän ei jaksa, hän yrittää turhaan toteen vain huutaa ja kujertaa, toivoo lohtua, apua ja turvaa, kaipaa huoltensa huojennusta, halajaa henkensä vapautusta. Saapiko halata ja kaihota turhaan?

Oi, jos kantaisi kantelon kaiku sydämien soppihin sisimpiin, hälytyskelloja, herätyskelloja, hyviä ja jaloja ja kauniita kelloja, suurien surujen synkkiä kelloja, kelloja veristen tuskien, murheitten tahtoisin tarmolla soittaa mielissä maailman valtojen; tahtoisin ihmiset voittaa työhön uudistuksen, kaikkien heikkojen pelastuksen ja vapautuksen.

IV. NAINEN ON IHMISKUNNAN KUKKA.

On nainen kansamme onnen pohja, ja hällä on tulevan toivomme ohja. Ken ihmisyyden ilmituojan ja nousevan polven hellän suojan ja nuoren kansan kasvattajan ja elämän sulosen hienostajan — ken voi hänet tallata lokaan?

Ja nainen on ihmiskunnan kukka, ja luomisen ruunu hän kaunein on. Miten sallitte, että sen kultatukka yhä suoltuu juoksussa murrokon? Heti viekää valoa ja lämpöä hälle, heti suokaa suloa sen elämälle! Heti loasta ja liejusta köyhä nainen nyt ihmistielle jo auttakaa! Heti tummasta alhosta kaunokainen nyt täytyy päivähän nostattaa!

Oi, tulkaa tuuloset lämpimät, suven ilmalta, etelästä liidelkää, ja tulkaa päivyen säihkynnät ja tuokaa valoa ja lämpimää ja tuokaa vettä ja tuokaa tulta ja kirkastakaa sydänten kulta ja sulattakaa ja yhdistäkää ja veljet ja siskot lähentäkää luo toistensa! Kunnes kaunoset kantelot kerran kaikaa ihmeen ihanata, valosata uutta aikaa, aikaa kirkastetun ihmisyyden, aikaa vapaan, väljän henkevyyden, aikaa onnen ja riemun.