Front matter

PORMESTARIN VAIMO

Romaani

Kirj.

GEORG EBERS

Saksan kielestä suomentanut

Hilja Walldén

Helsingissä, G. W. Edlund Kustantaja, 1903.

Ensimäinen luku.

Varhain oli iloisa kevät alkanut Alankomaissa vuonna 1574 Kristuksen syntymän jälkeen.

Taivas oli sininen, hyttyset karkeloivat päivänpaisteessa, valkoisia perhosia kiikkueli äsken puhjenneissa kullankellervissä kukkasissa, ja ojan vieressä — yhden noista monista, jotka viiltelivät tuota laajaa tasankoa, — seisoi haikara, tavotellen muhkeata sammakkoa. Pianpa tuo raukka potkiskelikin vihollisen punaisessa nokassa. Naksaus vain — ja virkeä hypiskelijä oli kadonnut näkyvistä; murhaaja levitti siipensä ja kohosi ilmaan. Loitolle lintu ohjasi kulkunsa, jättäen kauas alapuolelleen puutarhat kukoistavine hedelmäpuineen, siroine lavoineen ja kirjavine lehtimajoineen, — kaupunkia ympäröivät koleat muurit ja tornit, — kapeat talot korkeine sahalaitaisine päätyineen, — kevään tuoreutta uhkuvain jalavain, poppelien ja lehmusten reunustamat siistit kadut. Vihdoin se laskeutui tiilikattoa kohden. Sen harjalla sillä oli lujasti varustettu pesänsä. Saavuttuaan hautovan puolisonsa luo ja luovutettuaan jalomielisesti saaliinsa tämän nautittavaksi, se asettui seisomaan oikealla jalallansa ja alkoi miettiväisenä katsella alhaalla sijaitsevaa kaupunkia, jonka häikäisevän punaiset tiilirakennukset kiiltävinä ja hohtavina kohosivat vehreältä, pehmoiselta nurmikolta. Monta vuotta haikara jo oli tuntenut tämän ihanan Leidenin, Hollannin kaunottaren. Kaikki nuo Reinin pää- ja sivuhaarat, jotka lohkoivat komean kaupungin moninaisiin saariin ja joiden ylitse johti yhtä monta kivisiltaa kuin viidessä kuukaudessa on yhteensä päiviä, — kaikki ne olivat sille perin tutut, mutta olipa toden totta paljon muuttunutkin siitä kuin se viimeksi läksi etelään.

Minne olivat joutuneet kaupunkilaisten kirjavat huvilat ja hedelmätarhat, minne puitteet, joille kutojat pingottivat moniväriset kankaansa?

Hävinneet olivat kaupunginmuurien ja linnatornien ulkopuolelta kaikki ihmiskäden, kaikki kasvikunnan tuotteet, mitkä vain olivat olleet olankorkuisetkaan, ja kauempana tuolla yksitoikkoisella tasangolla, linnun parhailla metsästysmailla, näkyi vihreän nurmikon keskellä ruskeaan vivahtavia, sieltä täältä mustiksi pilkutettuja tantereita.

Viime vuonna lokakuun viimeisenä päivänä, kohta sen jälkeen kuin haikarat olivat muuttaneet maasta, espanjalainen sotajoukko oli asettunut tähän leiriin, ja muutamia tuntia ennen siivekkäiden matkamiesten paluuta — josta kevään alku laskettiin — piirittäjät olivat poistuneet tyhjin toimin.

Kasvuttomat paikat rehevässä ruohostossa osottivat missä leirit olivat olleet, mustat pilkut taas olivat sammuneita hiiliä, tulisijojen jälkiä.

Keveämmin hengittivät vaarasta päässeen kaupungin kiitolliset asukkaat. Ahkera, ilomielinen kansa oli pian unohtanut kestämänsä kärsimykset, sillä ihaniahan ovat ensimäiset kevätpäivät, ja niiden suloutta nauttiessa tuntuu pelastunut henki rakkaammalta kuin koskaan muulloin.

Uusi, parempi aika näytti koittaneen sekä luonnossa että ihmisille. Omallekin sotaväelle, joka oli majaillut piiritetyssä kaupungissa ja siellä tehnyt monenmoista harmia, oli toissa päivänä lausuttu hyvästit laulun ja soiton kajahdellessa. Puusepän kirves välähteli jälleen kevätauringon valossa punaisten muurien, tornien ja porttien edustalla ja iski purevasti hirsiin, joista piti tehtämän uusia telineitä ja puitteita; huoletonna kulki muhkea karja laitumella kaupungin ympäristössä, ja hoidotta olleissa puutarhoissa muokkailtiin, kylvettiin ja istuteltiin ahkerasti. Kaduilla ja taloissa toimivat hyödyllisissä askareissa tuhannet kädet, jotka vielä äskettäin olivat pidelleet ampuma-aseita ja keihäitä valleilla ja torneissa, ja vanhat ihmiset istuivat levollisina ovillaan, paahtaen selkäänsä lämpimässä kevätauringossa.

Harvat olivat tänä huhtikuun kahdeksantenatoista päivänä ne leideniläiset, joiden kasvoilla ilmeni tyytymättömyyttä. Mutta olihan niitä kärsimättömiä — ja jos halusi niitä nähdä, niin tarvitsi vain mennä kaupungin suurimpaan kouluun, jossa nyt päivällisajan lähetessä työ oli loppumaisillaan ja monet poikaset paljon hartaammin katsoivat ulos kouluhuoneen avoimista akkunoista kuin kuuntelivat opettajaansa.

Ainoastaan siinä osassa suurta salia, jossa isommille pojille jaeltiin oppia, ei voinut huomata mitään levottomuutta. Paistoihan kevätaurinko heidänkin kirjoillensa ja vihkoillensa, kutsuelihan kevät heitäkin ulkoilmaan, mutta mahtavammin vielä kuin sen houkutteleva ääni näkyi nuorten mieliin vaikuttavan se, mitä heille nyt puhuttiin.

Parikymmentä poikaa kuunteli silmät säihkyvinä ja katseet jännitettyinä tuota parrakasta miestä, joka puhui heille syvällä äänellänsä.

Yksin raju Jan Mulderkin oli laskenut kädestänsä veitsen, jolla oli alkanut piirtää koulupöytään oivallista liikkiön kuvaa, ja kuunteli tarkkaavasti.

Nyt kuultiin Pietarinkirkosta ja pian sen jälkeen raatihuoneen tornista kellon ilmoittavan päivällisaikaa, ja pikkupojat läksivät meluten salista, mutta — ihmettä ja kummaa; — isommille riitti yhä vielä kärsivällisyyttä! Varmaankin heille puhuttiin sellaista, mikä ei oikeastaan kuulu kouluopetukseen.

Mies, joka seisoi heidän edessänsä, ei ollut koulun opettajia, vaan kaupunginsihteeri van Hout, joka oli tänään ystävänsä maisteri ja pastori Verstrootin sijaisena, tämä kun oli sairastunut. Kuullessaan kellon äänen hän oli pannut kirjansa kiinni sanoen:

— Suspendo lectionem. Kuulepas, Jan Mulder, kuinka sinä kääntäisit sanan "suspendere"?

— Ripustaa, hirttää! vastasi poika.

— Vai ripustaa! naurahteli van Hout. — Sinut ehkä kyllä naulaan, mutta minne oppitunti ripustettaisiin? Adrian van der Werff —

Poika, jonka nimi mainittiin, nousi nopeasti paikaltaan ja sanoi:

— "Suspendere lectionem" on: päättää oppitunti.

— Oikein! Ja jos taas tahtoisimme hirttää Jan Mulderin, niin miten se sanottaisiin:

— Patibulare, — ad patibulum! huusivat pojat kilvan.

Kaupunginsihteerin äsken vielä hymyilevät kasvot kävivät vakaviksi. Hän huokaisi syvään ja sanoi:

— "Patibulo" on huono latinalainen sana, ja teidän isänne täällä istuessaan eivät ymmärtäneet sen merkitystä niin hyvin kuin te. Nyt tuntee sen Alankomaissa jokainen lapsi, sillä Alba on sen teroittanut mieliimme. Enemmän kuin kahdeksantoistatuhatta kelpo kansalaista on hänen "ad patibulum" saattanut hirsipuuhun!

Näin lausuen hän veti lyhyen mustan takkinsa vyön alta suoraksi, tuli lähemmäksi etumaista pöytää ja puhui, taivuttaen vahvarakenteista vartaloansa kauaksi eteenpäin yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella:

— Riittäköön tämä nyt täksi päiväksi, poikaseni. Ei haittaa suuresti, joskin sittemmin unohdatte nuo nyt oppimanne nimet. Mutta yksi seikka pitäkää aina mielessänne: Isänmaan etu ennen kaikkea muuta! Leonidaan ja hänen kolmensadan sparttalaisensa kuolema on tuottava hyötyä, niin kauan kuin on olemassa miehiä, jotka tahtovat seurata heidän esimerkkiänsä. Teidänkin vuoronne on tuleva. Ei ole tapanani kerskata, mutta mikä on totta, se on totta. Me hollantilaiset olemme uhranneet viisikymmenkertaisesti kolmesataa marttyyriä kotimaamme vapauden hyväksi. Tällaiset myrskyiset ajat kehittävät sukukunnan lujaksi. Yksin poikasetkin ovat kunnostautuneet, kuten esimerkiksi tuo Ulrikki Löwing, joka istuu tuolla ensi penkillä. Ennen muinoin oltiin kreikkalaisia tai persialaisia, mutta meillä ollaan hollantilaisia tai espanjalaisia. Eikä ylpeä Dareios varmaankaan niin raivonnut Hellaassa, kuin Filip on riehunut Hollannissa. Poikaseni! Ihmispovessa kasvaa monenlaisia kukkasia. Näistä on viha tuon myrkyllisen katkon kaltainen. Espanjasta käsin se on kylvetty yrttitarhoihimme. Minä tunnen sen kasvavan täällä povessani, ja te tunnette samaa, ja teidän tuleekin tuntea. Mutta elkää ymmärtäkö sanojani väärin! Siitä on kysymys, ollaanko espanjalaisia vai hollantilaisia, eikä siitä, katoolilaisiako ollaan vai reformeerattuja. Herralle kelvannee jokainen uskonto, kun ihminen vain vakaasti pyrkii vaeltamaan Kristuksen teitä. Taivaallisen valtaistuimen edessä ei kysytä olemmeko olleet paavinuskolaisia, kalvinolaisia vai luterilaisia, vaan millainen on ollut mielemme ja millaiset tekomme. Kunnioittakaa jokaisen uskoa; mutta sitä, joka isänmaan vapauden tuhoksi liittyy sortajaamme, sitä halveksikaa! Rukoilkaa nyt kukin hiljaa itseksenne. No niin, nyt saatte mennä kotiin.

Oppilaat nousivat paikoiltaan. Van Hout pyyhki hikeä korkealta otsaltansa, ja poikien vielä kootessa kirjojaan, piirtimiään ja kyniään hän sanoi hitaasti, ikäänkuin puolustaaksensa sitä, että oli näin puhunut:

— Tämä, millä teitä evästin, ei ehkä kuulu koulun alalle; mutta, pojat, taistelumme ei ole vielä kohtakaan lopussa, ja vaikka teidän tosin vielä tulee jonkun aikaa istua koulun penkeillä, niin olettehan kumminkin samalla vastaisia sotureitakin. Löwing, jää tänne, minulla olisi jotakin sanottavaa.

Hitaasti käänsi kaupunginsihteeri pojille selkänsä ja nämät syöksyivät ulos.

He pysähtyivät Pietarinkirkon torille, kirkon taakse erääseen kulmaan, jonka läheisyyteen vain harvan ohikulkijan tie johti, ja heidän sekavista huudoistansa kehittyi vähitellen jonkunmoinen neuvottelu, jota kirkosta tunkevat urkujen sävelet säestivät omituisella tavalla.

Iltapäivän varalta oli sovittava yhteisistä leikeistä.

Selvää oli, että nyt kaupunginsihteerin puheen jälkeen piti taisteltaman; ei ollut kenenkään tarvinnut tätä ehdottaakaan, vaan neuvottelu perustui aivan itsestään tuohon edellytykseen.

Päätettiin kohta, etteivät kreikkalaiset ja persialaiset taistelisi keskenään, vaan patriootat ja espanjalaiset; mutta kun pormestarin poika, neljäntoistavuotias Adrian van der Werff ehdotti, että jo valmiiksi jakaannuttaisiin puolueisiin, ja määräsi hänelle ominaisella komentavalla tavalla Paul van Swietenin ja Klaus Dirksonin espanjalaisiksi, panivat nämät jyrkästi vastaan, ja nyt kävi selville tuo arveluttava seikka, ettei ketään haluttanut esiintyä muukalaisena soturina.

Mutta kun sodan syttymiseen on tarpeen kaksi puoluetta ja hollantilaisten urhoollisuus ei voisi ilmetä ellei olisi espanjalaisia, niin pojat kehottivat toinen toistansa rupeamaan espanjalaiseksi, saadaksensa itse taistella Alankomaiden lipun alla. Nuorten mielet kiihtyivät, kiistelevien posket alkoivat hehkua, siellä täällä kohosivat jo nyrkitkin, ja kaikesta päättäen oli hirmuinen kansalaissota puhkeava ilmi, ennenkuin ryhdyttäisiin taisteluun vihollista vastaan.

Ja totta on, että nämä iloiset poikaset eivät juuri olleetkaan omiansa esiintymään Filip kuninkaan synkkinä, jäykkäniskaisina sotureina. Valkopäitten joukossa näkyi vain muutama ruskeatukkainen ja yksi ainoa mustatukkainen, tummasilmäinen poika. Tämä oli Aatami Baersdorp, jonka isä – samaten kuin van der Werffinkin — oli kaupunkilaisten johtajia. Kun tämäkin poikanen kieltäytyi rupeamasta espanjalaiseksi, huusi eräs tovereista hänelle:

— Etkö tahdo ruveta? Ja kumminkin isäni sanoo sinun isäsi olevan puolittain espanjalaismielisen ja lisäksi kerrassaan paavinuskolaisen.

Tämän kuullessaan Baersdorp heitti kirjansa maahan ja hyökkäsi nyrkit koholla vihollisensa kimppuun, — mutta Adrian van der Werff kiiruhti taistelevien väliin huutaen:

— Häpeä, Kornelio… Jos ken vielä haukkuu toista tuolla tavalla, niin tukin minä hänen suunsa. Katoolilaiset ovat kristittyjä kuten mekin. Kuulittehan kaupunginsihteerin sen sanovan, ja samaa sanoo myös minun isäni. Rupeatko, Aatami, espanjalaiseksi vai etkö?

— En! huusi tämä jyrkästi vastaan. — Ja jos ken vielä…

— Voittehan tapella jälkeenpäin, keskeytti Adrian van der Werff kiihottunutta toveriansa. Ottaen sitten tyynesti maasta Baersdorpin sinne heittämät kirjat, jotka tälle ojensi, hän sanoi päättäväisesti:

— Minä olen tänään espanjalainen. Ketkä muut?

— Minä, minä, sama se, kyllä minäkin, huusivat useat pojat, ja puolueiden muodostamista olisi jatkettu mitä paraimmassa järjestyksessä, ellei eräs uusi seikka olisi kääntänyt poikasten huomiota pois heidän toimestansa.

Nuori herra, jota musta palvelija seurasi, tuli katua pitkin aivan poikiin päin. Hänkin oli hollantilainen, mutta hän ei muussa suhteessa ollut koulupoikain kaltainen, kuin että oli samanikäinen, valkoihoinen, punaposkinen ja vaaleatukkainen ja että hänellä oli siniset, kirkkaat silmät, jotka katselivat maailmaa ylimielisesti. Jokainen hänen askeleensa todisti, että hän piti itseään muita parempana, ja hänen käytöstänsä jäljitteli hullunkurisella tavalla perässä kulkeva kirjavapukuinen neekeripoika, joka kantoi muutamia äsken ostettuja kapineita. Neekerin kaula oli vielä enemmän kenossa kuin junkkarin, jota jäykkä espanjalainen poimukaulus esti pitämästä kaunista päätänsä yhtä vapaasti kuin muut ihmislapset.

— Katsokaapas tuota apinaa, tuota, Wibismata, sanoi eräs koulupojista, osottaen sormellaan yhä lähemmäksi tulevaa junkkaria.

Poikalauma kääntyi tarkastamaan tulijaa; pilkallisesti katselivat he pientä, siivellä koristettua samettilakkia, punaista, vanulla sisustettua, hihoista ja rinnalta korkeaksi pöyhöteltyä atlassipukua, lyhyitä ruskeita puhkahousuja ja tulipunaisia silkkisukkia, jotka piukasti keveltyivät kaunisrakenteisille säärille.

— Mokoma apina, toisti Paul van Swieten. — Hän on kardinaalilainen, siksi hän on noin punainen.

— Ja niin espanjalainen kuin tulisi suoraa päätä Madridista, huusi toinen poika, ja kolmas lisäsi:

— Eivätpä Wibismat silloin viihtyneet täällä, kun meillä oli leivän puute!

— Luopioita Wibismat ovat kaikki tyyni!

— Ja sitten rehennellään täällä keskellä arkipäivää silkissä ja sametissa, sanoi Adrian. — Katsokaapas tuota mustaa korppia, jonka tuo punakoipinen haikara on tuonut muassaan Leideniin!

Pojat rupesivat ääneen nauramaan, ja niin pian kuin junkkari oli saapunut aivan heidän lähellensä, sähisi Paul van Swieten hänelle, nenäänsä puhuen:

— Kuinka voitte pakonne jälkeen, herra luopio, ja mitä uutta kuuluu Espanjasta?

Junkkari heitti päätänsä vielä enemmän taaksepäin, neekeri teki samoin, ja molemmat kulkivat rauhallisesti eteenpäin, vaikkakin Adrian huusi junkkarin korvaan:

— Sanopas, luopio, kuinka moneen hopeapenninkiin Juudas möi Vapahtajan?

Nuori Matenesse van Wibisma teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, mutta hillitsi yhä vielä mieltänsä, kunnes Jan Mulder astui hänen eteensä, kurotti kerjäläisen tavoin häntä kohden pienen kukonhöyhenellä koristetun verkalakkinsa ja pyysi nöyrästi:

— Antakaa, herra grandi, ropo, että saan anekirjan meidän kissallemme; se varasti eilen vasikanluun teurastajalta.

— Pois tieltä! sanoi nyt junkkari ylpeästi ja tarmokkaasti, koettaen kätensä selkäpuolella työntää Mulderia sivulle.

— Elä koske, luopio! huusi nyt koulupoika, uhkaavasti kohottaen nyrkkiään.

— Antakaa minun sitten olla rauhassa, vastasi Wibisma. — Minä en tahdo joutua kahakkaan kenenkään kanssa ja teidän kanssanne kaikkein vähimmin.

— Miksikä et juuri meidän kanssamme? kysyi Adrian van der Werff, kiukustuneena tuosta kylmäkiskoisen ylpeästä äänestä, jolla junkkari oli lausunut viime sanat.

Wibisma kohautti halveksivasti olkapäitänsä, mutta Adrian huusi:

— Siksi että sinua enemmän miellyttää espanjalainen pukusi kuin meidän Leidenin verasta tehdyt takkimme.

Nyt vaikeni Adrian, sillä Jan Mulder hiipi junkkarin taakse, löi kirjalla hänen lakkiinsa ja huusi, Nikolas van Wibisman koettaessa saada silmiltänsä päähinettä, joka esti häntä näkemästä:

— No, nyt on kai lakkisi lujassa, herra grandi? Sinähän saat pitää sen päässäsi yksin kuninkaankin edessä.

Neekeri ei voinut auttaa herraansa, hänellä kun oli syli täynnä kääröjä ja tötteröitä. Ei nuori herra kutsunutkaan häntä avuksensa, sillä hän tiesi, kuinka pelkurimainen tuo musta palvelija oli, ja tunsi olevansa kyllin voimakas puolustaaksensa itseänsä.

Komea valkoinen kamelikurjensulka oli hänen lakkiinsa kiinnitetty kallisarvoisella soljella, jonka hän oli saanut lahjaksi seitsemäntenätoista syntymäpäivänänsä; mutta ei hän tätä ajatellut, vaan heitti lakkinsa menemään, oikaisi käsivartensa, ikäänkuin ruvetaksensa voittosille, ja sanoi sitten, posket hehkuvina, tarmokkaasti ja lujalla äänellä:

— Kuka tämän teki?

Jan Mulder oli nopeasti vetäytynyt toveriensa joukkoon ja, sen sijaan että olisi tullut esiin ja sanonut nimensä, hän huusi vain nauraen:

— Hae käsiisi lakinvanuttaja! Leikkikäämme sokkosilla!

Junkkari toisti nyt vihan vimmoissa kysymyksensä yhä vaativammalla äänellä.

Kun nyt koulupojat, muuta vastausta antamatta, jatkoivat Jan Mulderin pilantekoa, iloisesti huutaen kilvan: — Sokkosille! Lakinvanuttajaa hakemaan! Luopio, alapas sinä! — silloin Nikolas ei enää voinut hillitä mieltänsä, vaan huusi tuolle nauravalle joukkueelle aivan raivostuneena:

— Mokomaa pelkurimaista roskaväkeä!

Tuskin oli hän lausunut nämät sanat, kun Paul van Swieten kohotti siannahkakantisen pienen kielioppinsa ilmaan ja heitti sillä Wibismata rintaan. Äänekästen huutojen kajahdellessa lenteli Donatuksen jälkeen muitakin kirjoja nuorukaisen hartioihin ja sääriin. Hämmentyneenä tämä vetäytyi kirkonmuuria kohden, suojellen kasvojansa käsillään. Sinne hän pysähtyi, valmistautuen hyökkäämään vihollistensa kimppuun.

Jäykkä, kuosikkaan korkea espanjalainen kaulus ei enää estänyt hänen kauniin, kultakutrisen päänsä liikkeitä. Uljaasti ja rohkeasti hän katsoi vastustajiansa silmiin, pingotti suoriksi ritarillisissa harjoituksissa karaistut nuorteat jäsenensä ja hyökkäsi sitten, aitohollantilainen kirous huulillansa, lähinnä seisovan Adrian van der Werffin kimppuun.

Pian oli pormestarinpoika maassa — hän kun oli vastustajaansa nuorempi ja heikompi; mutta nyt alkoivat toisetkin koulupojat käydä käsiksi voitetun päällä polvistuvaan junkkariin, häntä lakkaamatta luopioksi nimitellen.

Nikolas puolustautui uljaasti, mutta vastustajain ylivoima oli liian suuri.

Voimatta enää hillitä itseänsä, tempaisi hän raivosta ja häpeästä mieletönnä tikarin vyöltänsä.

Pojat päästivät nyt hirmuisen huudon, ja kaksi heistä hyökkäsi junkkarin kimppuun vääntääksensä aseen hänen kädestänsä. Pian tämä heille onnistuikin; tikari putosi maahan, mutta valitellen peräytyi Paul van Swieten, sillä terävä säilä oli sattunut hänen käsivarteensa ja helakkana virtasi veri maahan.

Pitkän aikaa esti poikien huuto ja neekerin ulvonta kirkonakkunasta tunkevia ihania urunsäveleitä selvään kuulumasta. Äkkiä taukosi soitto; taitehikkaasti esitettyä sävellystä seurasi yhdestä ainoasta urkutorvesta tunkeva valitusääni, joka vähitellen hiljeni, ja sakastin ovesta astui nopeasti esiin nuori mies. Pian kävi hänelle selväksi syy tuohon rajuun meteliin, joka oli häirinnyt hänen harjoituksiansa. Hänen kauniit, lyhyen täysiparran ympäröimät kasvonsa, jotka juuri olivat näyttäneet kovin pelästyneiltä, vetäytyivät hymyyn, mutta varsin tarmokkaita olivat kumminkin nuhteet ja kädenliikkeet, joilla hän erotteli toisistansa noita raivostuneita poikasia, — eikä niiden tarkoitus jäänytkään saavuttamatta.

Koulupojat tunsivat soittotaiteilijan Vilhelmi Kornelionpojan, eivätkä vastustaneet häntä, sillä he pitivät hänestä, — jota paitsi hänen vaikutusvaltaansa lisäsi se seikka, että hän oli toistakymmentä vuotta heitä vanhempi. Ei yksikään käsi enää kohonnut uhkaamaan junkkaria, vaan pojat ympäröivät urkuria, kilvan puhuen ja huutaen, syyttääksensä Nikolasta ja puolustaaksensa itseänsä.

Paul van Swietenin haava ei ollut vaarallinen. Hän seisoi toverien muodostaman piirin ulkopuolella, nojaten haavoittunutta vasenta käsivarttansa oikeaan käteensä. Väliin hän puhalteli tuota polttelevaa paikkaa, jonka ympärille liina oli kiedottu, mutta hän oli kumminkin halukkaampi näkemään, kuinka tämä mieltäjännittävä oikeudenkäynti päättyisi, kuin saamaan hoitoa ja parannusta.

Kun rauhansolmijan toimi jo alkoi lähestyä loppuansa, huusi haavoitettu äkkiä varoittavasti tovereillensa, viitaten terveellä kädellänsä koululle päin:

— Tuolla tulee Nordwykin herra! Laskekaa luopio menemään, muutoin saamme nähdä kummia!

Ja tukien jälleen oikealla kädellänsä haavoittunutta käsivarttansa Paul van Swieten läksi juoksemaan kirkon sivutse. Useat pojista seurasivat häntä; mutta uudella tulokkaalla, jota he pelkäsivät, oli nuoret, tuskin kolmikymmenvuotisetkaan, sangen pitkät sääret, joita hän osasi käyttää oikein tarmon takaa.

— Seis, pojat! huusi hän kauas kuuluvalla, komentavalla äänellä. — Seis! Mitä täällä on tapahtunut?

Leideniläiset kunnioittivat suuresti tätä korkeaoppista ja uljasta aatelismiestä; siksi ne pojista, jotka eivät olleet heti ottaneet korviinsa haavoitetun varoitusta, jäivät paikoilleen, kunnes Norwykin herra oli heidät saavuttanut.

Omituinen eloisa välähdys näkyi tämän järkevissä silmissä ja hänen viiksikäs suunsa vetäytyi hienoon hymyyn, kun hän huusi taiteilijalle:

— Mitä täällä on tapahtunut, herra Vilhelmi? Eikö Minervan oppilasten huuto ottanut sulautuaksensa urkujen säveliin, vai onko — mutta kautta kaikkein taivaankaaren värien! — sehän on Niko Matenesse, nuori Wibisma! Ja minkä näköinen junkkari on! Tappeluako kirkon turvissa, — ja sinäkinkö siitä osallisena, Adrian, ja tekin, herra Vilhelmi?

— Minä vain erotin heidät, vastasi taiteilija sävyisästi, laitellen epäkuntoon joutuneita kalvokkaitaan.

— Tyynesti, mutta tarmolla, kuten käsittelette urkujannekin, naurahteli herra van der Does. — Kuka alkoi tappelun? Tekö, junkkari? Vai nuoko toiset?

Kiihkolta, häpeältä ja vihalta Nikolas ei voinut tehdä selkoa asiasta, mutta Adrian tuli esille ja sanoi:

— Me olimme voittosilla. Elkää olko meille suutuksissanne, herra Janus!

Nikolas loi ystävällisen katseen vastustajaansa. Mutta Nordwykin herra Jan van der Does eli, kuten hänen tieteilijänä oli tapana nimittää itseänsä, Janus Dousa ei suinkaan tyytynyt tähän selitykseen, vaan huusi:

— Malttakaa! Malttakaa! Kovin sinä näytät epäluuloa herättävältä, Adrian mestarini! Tulepas tänne ja kerro "atrakeos", totuuden mukaan, mitä täällä on tapahtunut.

Koulupoika seurasi tätä kehotusta ja teki sen rehellisesti, salaamatta tai parantamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut.

— Hm, tuumaili Dousa, pojan lopetettua kertomuksensa. — Tämä on hankala juttu. Puolustettavissa ette ole yksikään. Ellette olisi käyttänyt tikaria, olisivat teidän asianne olleet paremmalla kannalla, arvoisa herra junkkari. Mutta sinä, Adrian, ja te, te röyhkeät poikanulikat, teidän asianne… Tuolla tulee rehtori. Jos hän saa teidät käsiinsä, niin ette varmaankaan saa tänä ihanana päivänä muuta katseltavaksenne kuin paljaita seiniä. Olisin siitä pahoillani.

Röyhkeät nulikat ja Adrian heidän muassansa käsittivät tämän vihjauksen, ja jäähyväisiä lausumatta he lensivät kirkon ohitse kuin haukan ajama kyyhkysparvi.

Heti heidän poistuttuansa kaupunginpäällikkö lähestyi Nikolasta ja sanoi:

— Ikäviä juttuja! On parasta, että teette samoin kuin nuo toisetkin. Laittautukaa kotiinne! Oletteko vierailemassa tätinne luona?

— Olen, herra, vastasi junkkari.

— Onko isänne myöskin kaupungissa?

Junkkari vaikeni.

— Hän ei tahdo, että tiedettäisiin hänen olevan täällä?

Nikolas nyökäytti myöntävästi päätänsä ja Dousa jatkoi:

— Leiden on avoinna jokaiselle hollantilaiselle, teille myöskin. Mutta kun te tulette tänne Filip kuninkaan hovipoikana ja halveksien kohtelette vertaisianne, niin voitte syyttää itseänne seurauksista. Tuossa on tikarinne, nuori ystäväni, ja tuolla lakkinne. Ottakaa ne maasta ja pankaa mieleenne, että tuollainen ase ei ole mikään leikkikalu. Monelta on yksi ainoa silmänräpäys, jolloin hän käytti sitä ajattelemattomasti, turmellut koko elämän. Ylivoima, joka teitä ahdisti, olkoon puolustukseksenne. Mutta kuinka aiotte kunnialla päästä tätinne luo repaleisessa takissanne?

— Minun viittani on kirkossa, sanoi taiteilija, — annan sen junkkarille.

— Oikein, herra Vilhelmi! sanoi Dousa. — Odottakaa täällä, herraseni, ja menkää sitten kotiin. Toivoisin että se aika vielä palaisi, jolloin isänne välitti minun tervehdyksestäni. Tiedättekö, miksi hän ei siitä enää välitä?

— En, herra.

— Tahdon sen sitten sanoa teille. Siksi, että hän pitää siitä, mikä on espanjalaista, ja minä pysyn hollantilaisena.

— Me olemme hollantilaisia kuten tekin, vastasi Nikolas posket hehkuvina.

— Tokkopahan, lausui Dousa tyynesti, laskien kätensä laihalle leuallensa. Hän aikoi lisätä ankariin sanoihinsa jotakin ystävällisempää, kun junkkari huudahti kiivaasti:

— Herra, peruuttakaa tuo sananne!

Dousa katsoi hämmästyneenä rohkeata poikaa kasvoihin ja jälleen myhähtelivät hänen huulensa. Sitten hän sanoi ystävällisesti:

— Nikolas herraseni, minä pidän teistä. Ja minua ilahduttaa, jos te tahdotte tulla kunnon hollantilaiseksi. Tuolla tulee herra Vilhelmi viittoinensa. Antakaa minulle kätenne. Ei, ei tätä, tuo toinen!

Nikolas vitkasteli; mutta Janus tarttui molemmin käsin hänen oikeaan käteensä, hänen kookas vartalonsa kumartui ja hän kuiskasi pojan korvaan niin hiljaa, ettei taiteilija sitä voinut kuulla:

— Ennenkuin eroamme, niin ottakaa parastanne tarkoittavalta mukaanne nämät sanat: Kahleet, vaikkapa kultaisetkin, painavat maahan, mutta vapaus suo siivet. Sillä välin kuin me espanjalaisia kahleita miekkoinemme kolhimme, te vain ihailette sitä loistoa, jota niiden komeus teille tuottaa; — minä pidän enemmän meidän toimestamme. Miettikää näitä sanoja ja kertokaa ne isällennekin, jos suvaitsette.

Janus Dousa käänsi pojalle selkänsä, viittasi kädellään taiteilijalle jäähyväisiksi ja meni pois.

Toinen luku.

Adrian poikanen kiiruhti pitkin Werff-nimistä polkua, josta hänen sukunsa oli saanut nimensä. Hänellä ei ollut aikaa huomata tien molemmin puolin kasvavia lehmuksia, joiden latvoissa ensimäiset vehreät lehdykät alkoivat tunkea esiin suipoista lehtisilmikoista, eikä lintusia, jotka viserrellen ja pesiä rakennellen lentelivät edes takaisin muhkeiden puiden vieraanvaraisten oksien välitse, sillä hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä kotiin niin pian kuin suinkin.

Toisella puolen Achtergrachtin ylitse vievää siltaa hän pysähtyi epätietoisena suuren rakennuksen eteen.

Talon keskiovella riippui kolkutin, mutta hän ei uskaltanut heti kohottaa sitä, antaaksensa sen pudota lukon alla olevaa kiiltävää levyä vastaan, sillä hänellä ei ollut odotettavissa ystävällistä vastaanottoa omaisiltansa.

Takki oli joutunut huonoon kuntoon painiskellessa vahvemman vihollisen kanssa. Repeytyneen poimukauluksen oli täytynyt väistyä oikealta paikaltaan ja pujahtaa taskuun, ja oikean säären uusi sinipunainen sukka — tuo kurja sukka — se oli kivityksellä piehtaroidessa mennyt aivan rikki ja sen suuresta, ammottavasta reiästä näkyi Adrianin valkoista polvea paljoa enemmän kuin hän olisi suonut.

Samettilakkiin voisi tosin riikinkukonhöyhenen sijaan helposti hankkia toisen, mutta lakki ei ollut ratkennut saumasta, vaan itse verka oli repeytynyt, ja sukat tuskin enää olivat parsittavissa.

Poika oli tästä kaikesta todellisesti pahoillaan, sillä isä oli käskenyt pitämään vaatteita hyvin, että säästyisi rahaa. Varsin säästäväisesti elettiinkin näihin aikoihin tuossa suuressa talossa, joka komeine ovineen ja akkunoineen sekä kaunismuotoisilla kierukoilla koristettuine päätyineen kaksikerroksisena kohosi Werffpolun varrella varsin muhkeana.

Pormestarinvirasta ei ollut paljon tuloja, ja isoisältä peritty ammatti — säämiskänahkan valmistaminen — ja nahkakauppa olivat jääneet takapajulle, sillä isällä oli mielessä muita asioita, asioita sellaisia, jotka eivät vaatineet ainoastaan hänen kykyänsä, voimiansa ja aikaansa, vaan myöskin jokaisen liikenevän rovon.

Adrianilla ei ollut kotona hyvää odotettavissa isältään ja vielä vähemmin tädiltänsä, Barbara rouvalta. Mutta vähemmin poika pelkäsi näiden molempain vihaa, kuin tyytymätöntä katsetta tuon nuoren naisen silmistä, jota hän ainoastaan vuoden ajan oli nimittänyt äidiksi ja joka oli vain kuusi vuotta vanhempi häntä itseään.

Tämä ei koskaan sanonut hänelle pahaa sanaa, mutta hänen kauneutensa ja tyyni, ylhäinen olentonsa masensivat Adrianin itsepäisyyden ja rajuuden. Poikanen ei tiennyt itsekään, rakastiko hän äitipuoltansa, vaan tämä oli hänestä kuin hyvä haltijatar, josta sadut kertoivat, ja usein tuntui kuin hän olisi ollut liian hento ja hieno ja suloinen elääksensä heidän yksinkertaisessa porvarillisessa talossansa. Kun Adrian näki äitipuolensa hymyilevän, oli hän onnellinen, ja kun tämä näytti surulliselta — eikä se tapahtunut juuri varsin harvoin — silloin kirveli hänen sydäntänsä. Laupias taivas! Ystävällisesti ei hän suinkaan voisi ottaa häntä vastaan, kun näkisi tuon takin ja taskuun pistetyn kauluksen ja sitten tuon sukan!

Ja toiseksi… Kellon ääni kuului taas!

Ruoka-aika oli jo kauan sitten ohitse, eikä isällä ollut tapana odottaa ketään. Ken tuli liian myöhään, sai olla ruuatta, ellei Barbara täti keittiössä häntä armahtanut.

Mutta mitä auttoi miettiminen ja vitkastelu?

Adrian rohkaisi mielensä, puri hampaansa yhteen, puristi vasemmalla kädellänsä taskussa olevan repaleisen kauluksen kokoon ja antoi kolkuttimen voimakkaasti iskeä teräslevyyn.

Kerttu, vanha palvelija, avasi oven, eikä hän huomannut tuossa suuressa puolipimeässä ulkoeteisessä, jossa oli nahkoja kääry toisensa vieressä, kuinka huonossa kunnossa pojan puku oli.

Nopeasti tämä kiiruhti portaita ylös. Ruokasalin ovi oli auki ja — ihmettä ja kummaa! — katettu pöytä oli vielä koskematta, — isä oli varmaankin viipynyt tavallista kauemmin raatihuoneella.

Adrian kiiruhti pitkin harppauksin ullakkokamariinsa, muutti siistin puvun yllensä ja saapui ruokasaliin, ennenkuin talonisäntä oli lukenut pöytärukouksen.

Voisihan sitten sopivaan aikaan antaa takin ja sukat Barbara tädille tai Kertulle korjattavaksi.

Tarmokkaasti Adrian kävi käsiksi höyryävään vatiin: mutta pian hänen sydäntänsä alkoi ahdistaa, sillä isä ei puhunut sanaakaan ja tuijotti eteensä yhtä totisena ja huolestuneena kuin silloin kuin piiritetyn kaupungin hätä oli kasvamistaan kasvanut.

Pojan nuori äitipuoli istui vastapäätä puolisoansa ja katsahti usein Pietari van der Werffiä vakaviin kasvoihin saadaksensa häneltä ystävällisen katseen.

Joka kerran kun hän oli tehnyt sen turhaan, pyyhkäisi hän hienoset, kullankellervät hiuksensa otsalta, heitti kaunista pientä päätään taaksepäin tai puraisi hieman huultansa ja katsoi äänetönnä lautaseensa.

Barbara täti sai kysymyksiinsä — mistä raatihuoneella oli keskusteltu, — saataisiinko rahoja kokoon uusiksi kelloiksi, — vuokrattaisiinko niitty Jaakko van Slotenille — vain lyhyitä, puoleksi karttelevia vastauksia.

Tuo tarmokas mies, joka vaiti ja kulmat rypyssä istui omaistensa keskellä ja pisti muutamia kertoja nopeasti ruokaa suuhunsa, mutta lakkasi sitten kokonaan syömästä, ei näyttänyt siltä kuin hänellä olisi ollut tapana antautua alakuloisuuden valtaan.

Vielä aterioivat kaikki muut läsnäolevat, joihin palvelustyttö ja renkikin kuuluivat, kun talonisäntä äkkiä nousi pöydästä ja huudahti tuskallisesti, painaen ristissä olevia käsiänsä ulkonevaa takaraivoansa vasten:

— En kestä kauemmin. Lue sinä pöytärukous, Maria. Mene raatihuoneelle, Jan, ja kysy, eikö lähetti vielä ole tullut.

Renki pyyhkäisi suutansa ja totteli heti. Hän oli suuri, harteikas friisi, mutta hän ulottui vain herransa otsaan.

Lausumatta omaisillensa hyvästiä Pietari van der Werff käänsi heille selkänsä, avasi oven, joka vei hänen työhuoneeseensa ja veti sen tarmokkaasti kiinni heti kynnyksen yli päästyänsä. Sitten hän meni suuren, lujatekoisen tammisen kirjoituspöydän luo, jolla oli korkeita pakkoja papereita ja kirjeitä raskaiden lyijylevyjen alla, ja alkoi selailla äskentulleita asiakirjoja. Neljännestunnin ajan hän turhaan koetti saada huomionsa niihin kiintymään; sitten hän meni akkunan luo. Pienistä pyöreistä ruuduista voi — niin kirkkaiksi kuin ne olivatkin hangatut — nähdä ainoastaan pienen osan katua, mutta pormestari lienee nähnyt sen mitä hänen katseensa hakivat, sillä hän sysäsi nopeasti akkunan auki ja huusi rengille, joka kiiruusti lähestyi taloa:

— Katsopas tänne, Jan! Onko hän tullut?

Friisi pudisti kieltävästi päätänsä, akkuna lensi jälleen kiinni ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen pormestari otti hattunsa, joka riippui pistoolien ja yksinkertaisen jykevän miekan välillä nuoren naisen kuvan alla — huoneen ainoalla seinällä, joka ei ollut aivan tyhjä.

Kiduttava levottomuus, joka oli vallannut hänen mielensä, pakotti hänet lähtemään pois kotoa.

Hän aikoi satuloittaa hevosen ja ratsastaa odotettua lähettiä vastaan.

Ennenkuin läksi huoneesta hän pysähtyi hetkeksi seisomaan mietteisiinsä vaipuneena ja meni sitten vielä kerran kirjoituspöydän luo allekirjoittaaksensa muutamia papereita, joita tarvittiin raatihuoneella. Voisihan ehtiä tulla yö ennenkuin hän palaisi kotiin.

Seisaaltaan hän silmäili molempia papereita, jotka oli levittänyt eteensä, ja tarttui kynään. Silloin ovi aukeni hiljaa, ja siro jalka saattoi valkoiselle lattialle ripotellun hiekan natisemaan.

Pormestari kuuli sen kyllä, mutta ei antanut tämän häiritä itseänsä.

Nyt seisoi hänen vaimonsa aivan hänen takanansa.

Ollen kaksikymmentäneljä vuotta miestänsä nuorempi tämä oli ujon tyttösen kaltainen, kun nyt kohotti kättänsä, uskaltamatta kumminkaan häiritä puolisoansa hänen toimissaan.

Rauhallisesti hän odotti, kunnes pormestari oli allekirjoittanut ensimäisen paperin. Sitten hän käänsi suloisen päänsä toisaalle ja huudahti, silmät maahan luotuina ja hieman punehtuen:

— Minä se olen, Pietari.

— Hyvä, lapseni, vastasi tämä lyhyesti ja otti toisen paperin, sitä lähemmin tarkastaakseen.

— Pietari! huudahti nuori vaimo toisen kerran, vaativammin kuin ensin, mutta yhä vieläkin arasti. — Minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

Van der Werff käänsi päänsä häntä kohden, loi häneen pikaisen, ystävällisen silmäyksen ja sanoi:

— Nytkö, lapseni? Näethän että minulla on töitä, ja tuossa on jo hattuni.

— Mutta Pietari! sanoi vaimo, ja hänen silmissänsä välähti jotakin suuttumuksen tapaista, kun hän hieman valittavalla äänellä jatkoi:

— Emme ole tänään vielä ollenkaan puhelleet keskenämme. Sydämeni on niin täynnä, ja se, mitä tahtoisin sinulle sanoa, se on, sen täytyy…

— Kun tulen kotiin, Maria, ei nyt, vastasi pormestari keskeyttäen vaimoansa, ja hänen syvä äänensä kuului puoleksi kärsimättömältä, puoleksi rukoilevalta. — Ensin kaupunki ja maa, sitten lempi.

Nämät sanat kuullessaan Maria heitti päätään taaksepäin ja sanoi vavahtelevin huulin:

— Tuohon tapaan olet puhunut avioliittomme ensi päivästä saakka.

— Ja valitettavasti — valitettavasti täytyy niin olla edelleenkin, kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme, vastasi mies lujasti.

Silloin puna kohosi Marian hennoille poskille ja nopeammin hengittäen hän huudahti kiivaasti ja tarmokkaasti:

— Niin kyllä, tuon perusohjeen kuulin kyllä jo kosiessasi, ja minä olen isääni enkä ole koskaan väittänyt sitä vastaan, mutta nyt se ei enää pidä paikkaansa meihin katsoen, vaan sen tulee kuulua: "Kaikki isänmaalle ja vaimolle ei mitään!"

Van der Werff laski kynän kädestänsä ja kääntyi kokonaan vaimoonsa päin.

Tämän hoikka vartalo näytti ylenneen, ja ylpeästi säihkyivät nuo kyyneltyneet siniset silmät. Olipa todella kuin Jumala olisi luonut tämän elämäntoverin häntä, nimenomaan häntä varten. Pietarin sydän lämpeni. Vilkkaasti ojensi hän tuolle rakastetulle olennolle molemmat kätensä ja sanoi sydämellisesti:

— Tiedäthän, mikä on kysymyksessä! Sydämeni on muuttumaton ja tuleehan toisia aikoja.

— Milloinkahan ne tulevat? kysyi Maria niin koleasti kuin hän ei olisi ollenkaan uskonut ruohon parempaan tulevaisuuteen.

— Pian! vastasi hänen puolisonsa lujasti. — Pian, kun vain jokainen nyt vapaaehtoisesti antaa sen, mitä isänmaa vaatii.

Maria irroitti Pietarin lausuessa näitä sanoja kätensä tämän käsistä, sillä ovi aukeni ja Barbara rouva huusi kynnykseltä veljellensä:

— Herra Matenesse van Wibisma, tuo luopio, on eteisessä ja tahtoo tavata sinua.

— Tuo hänet sisään, sanoi pormestari harmistuneena.

Kun hän jälleen oli kahden kesken puolisonsa kanssa, kysyi hän nopeasti:

— Tahdotko olla kärsivällinen ja tahdotko auttaa minua?

Maria nyökäytti myöntävästi päätänsä koettaen hymyillä.

Pietari huomasi ettei hänen mielensä ollut iloinen. Tämä koski häneen, ja hän ojensi hänelle vielä kerran kätensä sanoen:

— Tuleehan parempia aikoja, jolloin sinulla on minusta enemmän iloa kuin nyt. Mitä äsken aioit sanoa?

— Valtiolle on yhdentekevää tiedätkö sen vai et.

— Mutta sinulle ei. No, kohota nyt jälleen päätäsi ja katso minuun. Puhu pian, rakkaani, sillä he tulevat jo portaita ylös.

— Ei siitä kannattaisi puhua. — Tästä päivästä vuosi sitten… tänään voisimme viettää hääpäiväämme.

— Hääpäiväämme! huudahti Pietari lyöden kätensä yhteen. — Toden totta, tänäänhän on kahdeksastoista päivä huhtikuuta, ja sen, sen olen unohtanut!

Hellästi hän veti puolisonsa povelleen, mutta silloin ovi jo aukeni ja Adrian toi paroonin sisään.

Van der Werff kumarsi kohteliaasti harvinaiselle vieraallensa. Sitten hän huusi sydämellisesti vaimollensa, joka poistui punehtuen:

— Toivotan siis onnea! Tulen sitten myöhemmin luoksesi. — Adrian, me vietämme tänään iloisaa juhlaa, hääpäiväämme, ettäs tiedät.

Adrian pujahti nopeasti ulos ovesta, jota hänen kätensä vielä piteli. Hän aavisti näet ettei tuo ylhäinen vieras tuonut hänellekään mitään hyvää muassaan.

Eteisessä hän pysähtyi miettiväisenä. Sitten hän kiiruhti nopeasti ylös portaita;, nouti höyhenettömän lakkinsa ja riensi ulos portista.

Ulkona hän näki toverinsa, jotka keppeinensä ja seipäillensä asettuivat taistelujärjestykseen.

Mielellään Adriankin olisi ottanut osaa sotaleikkiin, mutta juuri siksi hän tahtoi vielä hetkisen olla kuulematta taistelevien huutoja, ja hän juoksi kaupunginportille päin, kunnes oli poissa kuuluvista.

Nyt vähensi hän vauhtiansa ja kulki kumarassa, väliin polvillaan, pienen Vanhaan Reiniin laskevan ojan reunaa pitkin.

Kun hän oli poiminut lakin kukkuralleen valkoisia, sinisiä ja keltaisia kevätkukkasia, niin hän istuutui rajapyykin viereen, sitoi säteilevin silmin ne kauniiksi kirjavaksi kukkavihkoksi ja juoksi sitten viemään sen kotiin.

Penkillä portin edustalla istui vanha palvelija pienen kuusivuotiaan siskon kanssa. Adrian antoi lapsukaiselle kukkaset, joita tähän saakka oli piilotellut selkänsä takana, ja sanoi:

— Vie, pikku Liisa, nämät äidille, tänään on hänen hääpäivänsä. Lausu hänelle myös herttaiset onnentoivotukset meidän kummankin puolesta.

Pienokainen nousi, mutta vanha palvelija sanoi:

— Adrian, sinä olet kunnon poika.

— Niinkö luulet? kysyi tämä, ja hänen mieleensä johtuivat kaikki aamupäivän synnit.

Mutta valitettavasti ne eivät ollenkaan herättäneet hänessä katumusta. Päinvastoin alkoivat hänen silmänsä vilkkailla veitikkamaisesti ja suu meni nauruun, kun hän taputtaen vanhaa palvelijaa olalle hiljaa kuiskasi tämän korvaan:

— Tänään vasta haivenia harvenneltiin, Kerttu. Tuolla kamarissa on vuoteen alla takkini ja uudet sukkani. Ei kukaan ole niin hyvä parsimaan kuin sinä.

Palvelija heristi hänelle sormeaan, mutta poikanen pyörähti pois ja juoksi kaupunginportille päin, tällä kertaa aikeessa johtaa espanjalaisia hollantilaisia vastaan.

Kolmas luku.

Pormestari oli pyytänyt vapaaherraa istumaan kirjoitustuoliin, mutta itse nojasi hän puoleksi istuen pöytään ja kuunteli hiukan kärsimätönnä uhkean vieraansa puhetta.

— Ennenkuin puhun tärkeämmistä asioista, alkoi herra Matenesse van Wibisma puheensa, — pyytäisin että te oikeutta harrastavana miehenä rankaisisitte sitä sopimatonta kohtelua, jolla tässä kaupungissa on solvaistu minun sukuani.

— Puhukaa, pyysi pormestari, ja ritari kertoi nyt lyhyesti ja suuttumustaan peittelemättä, että koulupojat olivat loukanneet ja hätyyttäneet hänen poikaansa Pietarin kirkon luona.

— Minä ilmoitan rehtorille tästä harmillisesta tapauksesta, virkkoi nyt van der Werff, — ja syyllisiä rangaistaan oikeuden ja kohtuuden mukaan. Mutta suokaa anteeksi, arvoisa herra, kysymykseni: Onko myöskin jo tutkittu, kenestä alku läksi?

Herra Matenesse van Wibisma katsahti hämmästyneenä pormestariin ja vastasi kopeasti:

— Olettehan kuullut poikani antaman kertomuksen.

— On kohtuullista kuulustella toisiakin, vastasi van der Werff tyynesti. — Niin on Alankomaissa ollut tapana ikivanhoista ajoista.

— Poikani kantaa samaa nimeä kuin minä, ja hän puhuu siis totta.

— Meidän pojillamme on nimenä vain Leendert tahi Adrian tai Gerrit, mutta totta hekin puhuvat, ja siksi minun täytyy pyytää teitä lähettämään junkkari kouluun tutkittavaksi.

— Se ei suinkaan tule tapahtumaan, vastasi ritari jyrkästi. — Jos tämä asia mielestäni olisi rehtorin ratkaistava, niin olisin mennyt hänen luoksensa enkä teidän, herra Pietari. Pojallani on yksityisopettajansa, eikä häntä siis hätyytetty teidän koulussanne, jossa käydäksensä hän muutoin olisikin liian vanha, sillä hän on jo pian seitsentoistavuotias, vaan häntä ahdisteltiin yleisellä kadulla, jonka turvallisuudesta teidän pormestarina on pidettävä huolta.

— No hyvä, toimittakaa siis kanne, viekää junkkari oikeuden eteen, hankkikaa todistajat ja antakaa lain tuomita! Mutta, herra, jatkoi van der Werff, hilliten äänensä kärsimätöntä sointua, — ettekö itsekin kerran ole ollut nuori? Oletteko kokonaan unohtanut tappelut linnan luona? Mitä iloa teillä siitä on, jos me heitämme pari ajattelematonta veitikkaa tällä päivänpaisteisella säällä kahdeksi päiväksi tyrmään? Kyllä nuo irvihampaat keksivät sielläkin yhtä hyvin kuin ulkona huvikseen joitakin kepposia, ja rangaistus kohtaa ainoastaan vanhempia.

Viime sanat kuuluivat niin ystävällisiltä ja hyväsydämisiltä, etteivät ne olleet vaikuttamatta vapaaherraan. Tämä oli kaunis mies, jonka säännöllisissä, miellyttävissä, kokonaan alankomaalaisissa kasvonpiirteissä ei ilmennyt rahtuakaan kovuutta.

— Jos puhutte tähän tapaan, tuumaili hän hymyillen — niin voimme helpommin selvittää asiamme. Tahdon lähemmin esittää kantaani. Jos tappelu olisi syntynyt leikissä tai poikamaisessa kiistassa, niin en hukkaisi sanaakaan koko asiaan. Mutta kun jo lapset alkavat pilkalla ja väkivallalla ahdistaa toisinajattelevia, niin se ei saa jäädä rankaisematta. Pojat huusivat junkkarille tuon ruman sanan…

— Se on todella paha loukkaus, keskeytti van der Werff ritaria, — sangen inhottava sana se on, jolla kansamme nimittää vapautensa vihollisia.

Vapaaherra nousi paikaltaan ja seisoi kiihkoissaan pormestarin edessä.

— Kuka teille sanoo, huusi hän, lyöden leveään, silkkipuhkain peittämään rintaansa, — kuka teille on sanonut että me emme soisi Hollannille vapautta? Me toivomme aivan yhtä hartaasti kuin tekin, että voittaisimme sen takaisin staateille, mutta toista, suorempaa tietä kuin Oranialainen.

— Ovatko tienne suoria vai vääriä, herra, vastasi van der Werff, — ei ole minun ratkaistavanani, mutta valitettavasti tiedän aivan varmaan, etteivät ne johda meidän päämääräämme.

— Niiden tulee johtaa Filipin — meidän ja teidän kuninkaamme — sydämeen.

— Niinpä niin, jos hänellä vain olisi sitä, mitä me täällä Hollannissa nimitämme sydämeksi, vastasi pormestari katkerasti hymyillen. Mutta Wibisma heitti kiivaasti päätään taaksepäin ja sanoi nuhtelevasti:

— Herra pormestari, te puhutte voidellusta ruhtinaasta, jolle olemme vannoneet uskollisuutta.

— Vapaaherra Matenesse, vastasi van der Werff synkän vakavalla äänellä, oikaisten itsensä suoraksi ja laskien kätensä ristiin rinnalle, samalla kuin katsoi aatelismiestä terävästi silmiin, — minä puhun pikemmin sortajastamme, jonka verioikeus julisti kuolemaan tuomituiksi pahantekijöiksi kaikki, jotka omistavat itselleen hollantilaisen nimen — ja teidät meidän muiden kanssamme —, joka on antanut Alban, tuon teurastaja-paholaisensa, polttaa, mestata ja hirttää kymmeniätuhansia oiva kansalaisia, joka on ryöstänyt toisilta kymmeniltätuhansilta heidän omaisuutensa ja karkottanut heidät maasta, minä puhun tuosta katalasta tyrannista…

— Jo riittää, huudahti ritari tarttuen miekkansa kahvaan. — Millä oikeudella te…

— Millä oikeudella puhun näin katkeria sanoja, aioitte kysyä? keskeytti Pietari herra paroonia ja tähtäsi synkät katseensa tämän silmiin. — Milläkö oikeudella? Sen voin teille sanoa. Tämän oikeuden suo minulle kelpo isäni mykkä suu, hänen, joka mestattiin uskonsa tähden, tämän oikeuden suo minulle mielivalta, joka ilman tutkintoa tuomitsi minut veljineni maanpakoon, tämän oikeuden suovat minulle espanjalaisten rikotut valat, tämän maan hävitetyt vapaudenkirjat, tämän kurjan, kidutetun, kelpo kansan hätä, — se kun on joutuva perikatoon, ellemme sitä pelasta.

— Te ette voi sitä pelastaa, vastasi Wibisma levollisemmalla äänellä. — Te syöksette kuilun partaalla hoipertelevan joukon syvyyteen, ja joudutte itse sen muassa perikatoon!

— Me olemme luotseja. Ehkä voimme toimittaa pelastusta, ehkä myöskin uppoamme syvyyteen niiden kanssa, joiden tähden olemme valmiit kuolemaan.

— Noin te puhutte, ja kumminkin olette solminnut itseenne nuoren kukoistavan vaimon.

— Herra parooni, te olette tullut tähän huoneeseen kantajana pormestarin luo ettekä suinkaan vieraana tai ystävänä.

— Niin kyllä, mutta minä tulin hyvissä aikeissa varoittamaan päämiestä, joka johtaa tätä ihanaa, onnetonta kaupunkia. Kerran olette säästyneet rajuilmalta, mutta uusi ja paljoa vaarallisempi vetäytyy kokoon teidän ylitsenne.

— Me emme sitä pelkää.

— Ettekö nytkään vielä?

— Nyt täydestä syystä vähemmin kuin ennen.

— Ettekö sitten tiedä, että prinssin veli…

— Ludvig Nassaulaisella oli neljäntenätoista päivänä kova ottelu espanjalaisten kanssa ja me pääsimme voittopuolelle…

— Aluksi kyllä.

— Lähetti, joka eilen illalla…

— Meidän lähettimme tuli tänä aamuna.

— Tänäkö aamuna? Ja mitä hän…

— Prinssin sotajoukko joutui Mookerin nummella tappiolle ja hajoitettiin kokonaan. Ludvig Nassaulainen itse kaatui.

Van der Werff tarttui lujasti kiinni kirjoituspöytään. Terve puna poistui hänen poskiltaan ja huuliltaan, jotka kävivät kalmankalpeiksi ja vavahtelivat tuskallisesti hänen kysyessään hiljaa, koleasti:

— Onko Ludvig kuollut, aivan varmaan kuollut?

— Kuollut hän on, vastasi parooni varmaan ja synkästi. — Me kannatimme vastakkaisia mielipiteitä, mutta Ludvig oli ihana nuorukainen, ja minuakin surettaa hänen kohtalonsa.

— Kuollut, Vilhelmin kallis lemmikki kuollut! mumisi pormestari itsekseen kuin unessa. Tarmokkaasti hilliten tunteitansa hän sanoi sitten lujalla äänellä:

— Suokaa anteeksi, arvoisa herra. Hetket kuluvat. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.

— Ja te aiotte antamastani tiedosta huolimatta yhä edelleen puolustaa luopumista?

— Niin aion, herra, niin totta kuin olen hollantilainen.

— Muistakaa Haarlemin kohtaloa.

— Minä muistan sen asukasten vastarintaa ja pelastunutta Alkmaaria.

— Mies, mies! huudahti parooni. — Kaiken kautta, mikä on pyhää, rukoilen teiltä tulemaan järkiinne.

— Jo riittää, herra parooni. Minun täytyy mennä raatihuoneelle.

— Ei, parisen sanaa vielä, vain pari sanaa. Tiedän, että te nimitätte meitä luopioiksi, karkureiksi ja paljoksi muuksi — mutta niin totta kuin toivon Jumalalta armoa, te tuomitsette meitä väärin! Minä rakastan tätä maata ja tätä ahkeraa, kunnon kansaa yhtä innokkaasti kuin tekin, sillä virtaahan sen verta minunkin suonissani. Olenhan minäkin allekirjoittanut kompromissin. Tässä nyt seison edessänne, herra. Katsokaa minua. Olenko minä Juudaksen näköinen? Olenko espanjalaisen näköinen? — Voitteko sitä paheksua, että minä uskollisesti pidän kuninkaalle vannomani valan? Mistä ajasta alkaen on Hollannissa ruvettu pitämään valoja leikinasiana? Te, Oranialaisen ystävä, olette vakuuttanut suovanne jokaiselle hänen oman uskonsa, enkä sitä epäilekään. No hyvä, minä pysyn vanhalle kirkolle uskollisena, olen katoolilainen ja sinä pysyn. Mutta tällä hetkellä tunnustan vapaasti: samoin kuin te, minäkin vihaan inkvisitsioonia ja Alban veritöitä. Ne kuuluvat yhtä vähän meidän uskontoomme kuin kuvain raastaminen kuului teidän uskontoonne. Minulle ovat kotimaamme oikeudet yhtä kalliit kuin teillekin. Niiden takaisinvoittaminen on minun pyrkimykseni kuten teidänkin. Mutta kuinka meidän, tämän pienen joukon, voisi onnistua ajan pitkään vastustaa maailman mahtavinta valtakuntaa? Jos voitammekin kerran tai pari, niin jokaisen voitetun sotajoukon sijaan ilmestyy kaksi uutta, suurempaa. Väkivallalla emme saa mitään aikaan, mutta viisaalla myöntyväisyydellä ja järkevillä toimenpiteillä paljonkin. Filipin rahastot ovat tyhjät; sotajoukkonsa hän tarvitsee muihin maihin. Käyttäkäämme siis hänen pulaansa hyväksemme! Pakottakaamme hänet korvaukseksi jokaisesta kaupungista, joka palaa hänen turviinsa, vahvistamaan joku kadottamamme oikeus. Ostakaamme häneltä sillä, mitä meille on jäänyt muinoisista rikkauksistamme, ne oikeudet, jotka hän taistelussa kapinoitsijoita vastaan on anastanut itselleen. Voitte luottaa siihen, ettemme tule säästämään varojamme, minä ja hengenheimolaiseni. Teidän mielipiteenne vaikuttaa paljon tämän kaupungin neuvostossa, te olette Oranialaisen ystävä, ja jos voisitte taivuttaa hänet…

— Mihin, jalo herra? ·

— Liittoutumaan meihin. Me tiedämme, että Madridissa ymmärretään arvostella hänen merkitystänsä ja pelätään häntä. Asettakaamme ensi ehdoksi täysi anteeksianto hänelle ja hänen puoluelaisilleen. Minä tiedän, että Filip kuningas on armollisesti ottava hänet…

— Syliinsä, rutistaaksensa hänet kuoliaaksi, virkkoi pormestari tarmokkaasti. — Oletteko unohtanut nuo entiset valheelliset anteeksiannon lupaukset, oletteko unohtanut Egmontin ja Hoornin, tuon jalon Montignyn ja monen muun ylhäisen herran kohtalon? He luottivat häneen ja näkivät joutuneensa tiikerin luolaan. Mitä tänään ostamme, se varmaan huomenna otetaan takaisin, sillä mikä vala olisi Filipistä pyhä? En ole mikään valtiomies, mutta sen tiedän: vaikka hän soisikin meille kaikki entiset vapautemme, — tuota yhtä, jota ilman elämä ei ole minkään arvoinen, sitä hän ei koskaan suo meille.

— Mitä sitten, herra Pietari?

— Sitä, että saisimme uskoa, mitä sydämemme halajaa. Teidän kannaltanne katsoen ovat aikeenne hyvät, herra parooni; mutta te luotatte espanjalaisiin, me emme sitä tee, ja jos me sitä yhä vielä tekisimme, niin antaisimme kuin lapset pettää itsemme. Teidän uskontonne ei joudu mihinkään vaaraan, meidän sitä vastoin mitä suurimpaan; te ajattelette, että sotajoukon suuruus ja kullan valta ratkaisee taistelumme, me turvaamme siihen toivoon, että Jumala vihdoin suo voiton uljaan kansan oikeutetuille pyrinnöille — kansan, joka olisi valmis vaikkapa tuhansin kerroin kuolemaan vapautensa puolesta. Tämä on mielipiteeni, ja sitä olen puolustava raatihuoneella.

— Ei, Pietari herra, ei! Te ette voi ettekä saa sitä tehdä!

— Mitä voin, se on vähäpätöistä, mitä saan, sen ratkaisee sydämeni ja sitä seuraan.

— Ja teitä johtaa siis loukkaantunut sydän eikä järkevästi punnitseva pää, ettekä siis voi antaa muita kuin huonoja neuvoja. Muistakaa, mies, että Oranialaisen viimeinen sotajoukko joutui häviölle Mookerin nummella.

— Aivan niin, herra, ja elkäämme siis nyt käyttäkö hetkiä puheluun, vaan toimintaan.

— Tuosta otan minäkin opikseni, herra pormestari, sillä kuninkaalla on Leidenissä vielä paljon ystäviä, joita täytyy varoittaa sokeasti seuraamasta teitä teurastuslavalle.

Nämät sanat kuullessaan peräytyi van der Werff aatelismiehestä, tarttui tarmokkaasti oikealla kädellään viiksiinsä ja sanoi, korottaen ääntänsä, kylmästi ja käskevästi:

— Siinä tapauksessa minä, tämän kaupungin turvallisuuden vartijana, käsken teitä heti lähtemään Leidenistä. Jos teidät huomenna iltapäivällä vielä tavataan näiden muurien sisäpuolella, niin annan kaupunginvahtien viedä teidät kaupunginrajan ulkopuolelle.

Vapaaherra poistui jäähyväisiä lausumatta.

Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä van der Werff heittäytyi nojatuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä.

Kaksi suurta kyynelpisaraa näkyi hänen jälleen noustessansa paperilla, joka oli ollut hänen kättensä alla. Katkerasti hymyillen hän pyyhkäisi ne pois kätensä selkäpuolella.

— Kuollut, kuollut, mumisi hän, ja hänen mieleensä kuvastui tuo uljas sankarinuorukainen, tuo taitava välittäjä. Oranian Vilhelmin lemmikki. Hän mietiskeli, miten tämä kohtalon uusi isku vaikuttaisi prinssiin, jota hän kunnioitti maansa suojelushenkenä ja ihaili ja rakasti sen viisaimpana ja uhraantuvaisimpana miehenä. Vilhelmin suru koski häneen yhtä syvästi kuin jos se olisi kohdannut häntä itseänsä, ja vapaudenasia oli kärsivä tästä iskusta kauan — ehkä ainiaan!

Mutta vähän aikaa vain hän soi itselleen suruun vajotakseen, sillä nythän juuri oli koottava kaikki voimat hukatun korvaamiseksi. Uusilla toimilla piti nuo uhkaavat vaarat torjuttaman, jotka olivat seuranneet Ludvigin tappiota, ja keinoja oli keksittävä uusien sotavarustusten hankkimiseen.

Otsa syvissä rypyissä van der Werff kulki edes takaisin huoneessaan, harkiten toimenpiteitä ja punniten suunnitelmia.

Hänen puolisonsa avasi oven ja pysähtyi kynnykselle, mutta hän huomasi hänet vasta kun tämä mainitsi hänen nimensä ja lähestyi häntä.

Osa kukkasista, jotka Adrian oli tuonut, oli Marialla kädessään, toinen osa loisteli hilpeästi ja komeillen hänen povellansa.

— Tästä saat, sanoi hän, ojentaen miehellensä kukkavihkon. — Adrian, tuo kunnon poika, on ne poiminut, ja nythän tiedät, mitä ne merkitsevät.

Kernaasti Pietari otti vastaan nuo kevään enteet. Hän vei ne lähelle kasvojansa, veti Marian povelleen, painoi sydämellisen suudelman hänen otsalleen ja sanoi sitten synkästi:

— Tällä tavoin siis vietämme ensimäistä hääpäiväämme. Vaimo parka! Vapaaherra ei ehkä ollut aivan väärässä; ehkä olisin tehnyt viisaammin ja oikeammin, jos en olisi solminnut sinun kohtaloasi omaani.

— Pietari, huudahti Maria nuhtelevasti, — mistä tuollaisia ajatuksia tulee päähäsi!

— Ludvig Nassaulainen on kaatunut, mumisi Pietari kolealla äänellä, — hänen sotajoukkonsa on hajoitettu.

— Mitä! huudahti Maria, kauhistuneena lyöden kätensä yhteen, — mutta Pietari jatkoi:

— Tuo oli meidän viimeinen sotajoukkomme. Rahastot ovat tyhjät, ja mistä nyt saamme uusia varoja ja mitä nyt seuraa — se, se… Tee hyvin, Maria, ja jätä minut yksin! Ellemme nyt käytä hetkiä oikein, ellemme nyt keksi oikeita keinoja, niin ei käy hyvin, ei voi käydä hyvin.

Näin sanoen hän heitti kukkavihkon pöydälle, otti nopeasti käteensä paperin, katsahti siihen ja viittasi Marialle häneen katsomatta.

Sydän lämpöä hehkuvana oli Maria tullut huoneeseen. Hän oli toivonut tämän hetken tulevan niin ihanaksi, ja nyt hänet valtasi yksinäisyyden tunne Pietarin läsnäolosta huolimatta. Hänen kätensä vaipuivat alas ja neuvotonna, häpeissään ja loukkaantuneena hän katsoi mieheensä.

Maria oli lapsuudestaan saakka elänyt keskellä vapaudentaisteluita, ja hän ymmärsi, kuinka arveluttavan vakava tuo seikka oli, josta hän oli saanut tiedon. Kosiessaan oli Pietari sanonut hänelle, että häntä hänen rinnallaan odottaisi levoton ja rauhaton elämä, mutta Maria oli kumminkin ilomielin seurannut alttarille tuota oikean asian kelpo puolustajaa, — asian, jonka edestä Marian isäkin taisteli, — sillä hän oli toivonut saavansa ottaa osaa miehensä huoliin ja taisteluihin. Ja kuinka oli käynyt? Mitä apua uskalsi hän tarjota Pietarille? Mitä apua olisi tämä ottanut häneltä vastaan? Minkä verran oli hän tänäänkään, heidän hääpäivänänsä, tahtonut uskoa vaimollensa, — jonka kumminkin oli mahdotonta pitää itseänsä tuollaisena heikkona olentona, jommoisena häntä kohdeltiin.

Tuossa Maria nyt seisoi, ja hänen avoin sydämensä kutistui kokoon, eikä häntä haluttanut puhutella miestänsä sanoaksensa, että yhtä mielellään tahtoi jakaa hänen kanssansa huolet ja vaivat kuin onnen ja kunnian.

Nyt Pietari oli löytänyt mitä haki. Hän otti hattunsa ja huomasi jälleen vaimonsa.

Kuinka kalpealta ja pettyneeltä tämä näytti!

Pietarin sydäntä kirveli; mielellään hän olisi pukenut sanoihin tuon valtavan ja lämpimän rakkauden, jota tunsi vaimoansa kohtaan, ja lausunut hänelle herttaiset onnittelut, mutta tällä hetkellä, tämä suru mielessä, nämät huolet sydämellä hän ei voinut sitä tehdä, ja siksi ojensi hän vain Marialle molemmat kätensä sanoen sydämellisesti:

— Tiedäthän, Maria, kuinka kallis minulle olet, ja ellet sitä tiedä, niin sanon sen sinulle tänä iltana. Minun täytyy vielä tavata herrat raatihuoneella, muutoin menee kokonainen päivä hukkaan, ja näinä aikoina ovat hetket kalliita. No, Maria?

Maria katsoi maahan. Mielellään hän olisi heittäytynyt miehensä povelle, mutta hänen loukattu ylpeytensä ei sitä suvainnut, ja salainen voima oli tenhonnut hänen kätensä eikä sallinut hänen laskea niitä miehensä käsiin.

— Hyvästi, sanoi hän hiljaa.

Silloin Pietari huudahti nuhtelevasti:

— Maria! Toden totta, tänään ei ole sopiva aika oikuttelemiseen. Ole järkevä ja tule luokseni!

Mutta Maria ei tullut heti. Pietari kuuli kellon ilmoittavan neljättä tuntia, jolloin neuvoston istunto oli lopussa, ja hän läksi huoneesta taaksensa katsomatta.

Kukkavihko oli jäänyt pöydälle. Maria huomasi sen ja voi tuskin pidättää kyyneleitänsä.

Neljäs luku.

Lukuisasti oli porvareita kokoontunut muhkean raatihuoneen edustalle. Sanoma Nassaun Ludvigin tappiosta oli pian levinnyt kaupungin jokaiseen sopukkaan. Kukin tahtoi saada tarkempia tietoja asiasta, puhella hengenheimolaisten kanssa suruistaan ja huolistaan ja kuulla, mihin toimenpiteisiin neuvosto nyt aikoi ryhtyä.

Kaksi lähettiä oli todistanut, että herra Matenesse van Wibisman antama tieto valitettavasti oli oikea. Ludvig oli kaatunut, hänen veljensä Henrik ei ollut löydettävissä, sotajoukko oli kerrassaan hajoitettu.

Nyt ilmestyi akkunaan neuvostonsihteeri Jan van Hout — sama mies, joka oli aamulla opettanut poikasia, — ja ilmoitti porvareille, minkä tuntuvan tappion vapaudenpuolustajat olivat kärsineet, sekä kehotti ytimekkäin sanoin heitä nyt, jos koskaan, verineen ja henkineen puolustamaan tuota kallista asiaa.

Äänekkäät huudot seurasivat tätä puhetta. Kirjavia lakkeja ja töyhtöhattuja lensi ilmaan, keppejä ja miekkoja heiluteltiin, ja naiset ja lapset, jotka olivat tunkeutuneet miesten joukkoon, liehuttivat liinojansa, ja heidän kimakat äänensä kajahtelivat miesten huutojen seasta.

Oivallisen porvarivartioston jäsenet kokoontuivat antaaksensa päälliköllensä toimeksi vakuuttaa kokoontuneelle neuvostolle, että he tahtoivat olla uskollisia Oranian Vilhelmille, tahtoivat uhrata viimeisen veripisaransa ja viimeisen roponsa ja mieluummin kuolla vapauden edestä kuin elää espanjalaisen tyranniuden sortamina. Vakavat ja synkän surulliset olivat monet kasvot tuossa joukossa, sillä nämät miehet, joiden riveissä oli vain vapaaehtoisia, rakastivat kaikki Oranialaista; häntä kohdannut suru saattoi heidät murheellisiksi, ja maan hätä vihloi heidän sydäntänsä. Heti kun kaupungin neljä pormestaria, kahdeksan raatimiestä ja neuvoston läsnäolevat jäsenet olivat ilmaantuneet akkunoihin, monet sadat alkoivat laulaa geusilaulua, jota jo hetken aikaa oli hyräilty siellä täällä. Kun sitten auringon laskiessa tuo vilkas kansa hajaantui ja laulellen kulki, yksitellen tai kaksittain tai kolmittain käsikoukussa, ravintoloita kohden, vahvistaaksensa raittiilla juomalla luottamustansa parempiin päiviin ja haihduttaaksensa monia kylläkin aiheutettuja huoliansa, silloin näytti Leidenin torilla ja sen läheisillä kaduilla siltä kuin raatihuoneesta äsken olisi annettu tieto voitonsanomasta.

Voimakkaasti olivat tosin kajahdelleet eläköönhuudot ja geusilaulu, mutta olisi luullut noin monesta sadasta kurkusta lähtevän vieläkin voimakkaamman äänen.

Tätäpä miettivät nuokin kolme siistipukuista porvaria, jotka nyt juuri tulivat pääkatua pitkin "sinisen kiven" ohitse, ja vanhin heistä virkkoi tovereillensa:

— Kyllähän ne nyt kerskailevat ja kirkuvat ja ovat mahtavia mielestänsä, mutta saammepa nähdä, että pian alkaa kuulua toiselta.

— Jumala pahimmasta varjelkoon, vastasi toinen, — mutta kyllähän espanjalaiset nyt varmaan tulevat tänne uudelleen, ja tunnen kyllä monta naapureistani, jotka eivät nyt enää äänestä vastustamista.

— He ovat oikeassa, ovatpa tietenkin oikeassa. Eihän Requesens ole mikään Alba, ja jos me hyvällä antautuisimme kuninkaan armon turviin…

— Niin olisi verenvuodatus lopussa ja kaikki päättyisi hyvin.

— Kyllähän minäkin mieluummin olisin hollantilainen kuin espanjalainen, sanoi kolmas, — mutta nyt Mookerin tappion jälkeen on turhaa koettaa enää tehdä vastarintaa. Oranialainen lienee kyllä kelpo herra, mutta oma osa ensimäinen, toisen tarve tuonnemmainen.

— Ja itse teossahan meidän kumminkin vain hänen tähtensä pitää panna alttiiksi omaisuutemme ja henkemme.

— Sitä juuri vaimonikin eilen sanoi.

— Ei ammateilla ainakaan tule olemaan mitään hyötyä hänestä, kaikkea muuta. Uskokaa pois, monet ovat samaa mieltä kuin mekin, olisihan muutoin tuo geusiläishuutokin ollut voimakkaampaa.

— Kolmea viisasta vastaa aina viisi narria, sanoi vanhempi porvari. — Kyllä minä vain olen varonut suutani liiaksi aukomasta.

— Mitähän sen kummempaa tuo vapauden huuteleminen lopulta on tavottelevinaan? Alba poltti raamatunlukijat, de la Marc vuorostaan hirttää papit. — Minun vaimoni tapaa käydä messuissa, mutta salaa hän sinne aina menee, ikäänkuin tekisi jotain väärää.

— Vanhassa uskossa mekin pysymme.

— Vähät uskosta, sanoi kolmas. — Kalvinolaisia me olemme, mutta ei minua haluta heittää rahojani Oranialaisen kitaan, eikä ole ylen hauskaa taas repiä maahan tuolla lehmäportilla olevia tankoja, joilla lankani riippuvat, kesken kuivattamisen.

— Olkaamme vain yksistä tuumin, neuvoi vanhempi, — Ihmiset eivät uskalla lausua oikeita mielipiteitänsä ja kukin kurja kirkkorotta on olevinansa sankari. Mutta varmaa on, että on olemassa kylläkin järkeviä miehiä joka kaupunginosassa ja ammattikunnassa, yksinpä neuvostossakin ja pormestarien joukossa.

— Hiljaa, kuiskasi toinen porvari, — tuolla tulee tuo van der Werff kaupunginsihteerin ja nuoren herra van der Does'in kanssa. Nuo ne ovat pahimmat kaikista!

Mainitut kolme henkilöä tulivat katua pitkin, keskustellen innokkaasti mutta hiljaa.

— Setäni on oikeassa, herra Pietari, sanoi Jan van der Does, sama pitkä herra, joka aamulla oli lähettänyt Nikolas van Wibisman kotiin, hyvä neuvo muassaan. — Muu ei auta, teidän täytyy mennä tapaamaan prinssiä ja neuvotella hänen kanssansa.

— Niin täytyy, vastasi pormestari. — Minä lähden huomenna.

— Elkää jättäkö sitä huomiseksi, keskeytti häntä kaupunginsihteeri. — Prinssi tapaa ratsastaa nopeaan, ja jos ette tapaa häntä enää Delftissä…

— Lähtekää te sinne edeltäkäsin, pyysi van der Werff. — Onhan teillä istunnon pöytäkirja.

— Ei se käy päinsä. — Mutta teiltä, prinssin ystävältä, puuttuu tänään hyvä tahto, tänään ensi kerran!

— Olette oikeassa, Jan, huudahti pormestari, — ja saatte myöskin tietää, mikä minua pidättää.

— Jos se on jotakin, minkä ystävä voi toimittaa puolestanne, niin olen käskettävänänne, sanoi Nordwykin herra.

Van der Werff tarttui junkkarin hänelle ojentamaan käteen ja vastasi hymyillen:

— Ei, herra, ei. Te tunnette nuoren vaimoni. Tänään olisi meidän ollut vietettävä hääpäiväämme, ja minä — minä olin näiden monien huolten takia sen unohtanut, häpeä sanoakseni.

— Kovaa, kovaa, sanoi kaupunginsihteeri hiljaa. Sitten hän oikaisi itseänsä ja lisäsi päättäväisesti: — Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin läksisin sittenkin, Maria rouvasta huolimatta.

— Läksisittekö tänään?

— Läksisin, sillä huomenna voi olla liian myöhäistä. Ken tietää, kuinka pian meiltä tie tukitaan, ja ennenkuin uudelleen panemme kaikki alttiiksi olisi saatava tietää mitä aikeita prinssillä on. Hän on pää, me olemme kädet. Te, herra, olette häntä lähempänä kuin me muut.

— Ja Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin hänelle lohduttavan viestin näinä surun aikoina. Mutta tänään en voi lähteä. Lähetti ratsasti ruunikollani täältä edelleen.

— Ottakaa minun raudikkoni, sehän on myöskin nopeakulkuisempi, sanoi Janus Dousa, ja van der Werff vastasi:

— Kiitoksia, herra, varhain aamulla annan noutaa sen.

Kaupunginsihteerin kohosi veri päähän. Harmistuneena työnsi hän kätensä takin ja vyön väliin ja huudahti:

— Lähettäkää raudikko minulle, jos herra pormestari sallii minun lähteä.

— Ei, lähettäkää se minulle, keskeytti Pietari häntä tyynesti. — Mikä on tehtävä, se on tehtävä. Minä lähden jo tänään.

Heti kirkastuivat van Houtin miehekkäät kasvot. Tarttuen molemmin käsin pormestarin oikeaan käteen hän sanoi iloisesti:

— Kiitos siitä, herra Pietari. Elkääkä olko suutuksissanne, tunnettehan minut vanhastaan tuittupääksi. Lähettäkää vaimonne minun vaimoni luo, jos aika käy hänestä pitkäksi.

— Ja minun vaimoni luo, lisäsi Dousa. — Omituista on tarkata, kuinka nuo kaksi käsitettä, tahto ja velvollisuudentunto, ovat toisistaan riippuvia. Mitä vapaammaksi ja jalommaksi ihminen tulee, sitä täydellisemmin hän saattaa edellisen jälkimäisen orjaksi.

— Ja kumminkin voisin lyödä vetoa siitä, herra Pietari, että teidän vaimonne tänään sekoittaa nuo käsitteet ja luulee teidän törkeästi rikkoneen velvollisuutenne. Ahtaalla on nykyisin tahto parka!

Van der Werff nyökäytti myöntävästi päätänsä ja selitti ystävillensä lyhyesti ja varmasti, mitä aikoi antaa prinssille tiedoksi.

Hänen talonsa edustalla erkanivat nuo kolme miestä.

— Ilmoittakaa prinssille, sanoi van Hout erotessa, — että me panemme kaikki alttiiksi ja kestämme pahintakin peräytymättä.

Kuullessaan nämät sanat Janus Dousa katsoi kiinteästi molempiin tovereihinsa: hänen huulensa vavahtelivat kuten aina kun voimakas mielenliikutus oli vallannut hänen mielensä, ja hänen älykkäillä kasvoillansa kuvastui iloa ja luottamusta, kun hän huudahti:

— Me kolme olemme kestäväisiä, me seisomme vankalla perustuksella. Tyranni voi tosin taittaa niskamme, mutta taivuttaa sitä hän ei voi. Elämän ja hengen, kodin ja konnun, kaiken, mikä on ihmiselle rakasta ja arvokasta ja edullista, kaiken me uhraamme, pelastaaksemme aarteista kalleimman!

— Kaiken! sanoi van der Werff vakaasti ja lujalla äänellä, ja kaupunginsihteeri toisti tulisesti:

— Kaiken, kaiken, — niin kaiken!

Hetkeksi noiden samanmielisten miesten kädet lujasti sulkeutuivat toisiinsa. Äänetön vala sitoi heidät tänä hetkenä toisiinsa, ja kun sitten Nordwykin herra läksi toiseen suuntaan ja van Hout toiseen, niin vastaantulevista porvareista oli juuri kuin heidän kookkaat vartalonsa olisivat kasvaneet viime hetkinä.

Pormestari läksi viipymättä vaimonsa huoneeseen, mutta hän ei löytänyt häntä sieltä. Maria oli mennyt kälynsä kanssa kävelemään maalle päin.

Palvelustyttö vei kynttilän pormestarin huoneeseen. Tämä meni hänen jälkeensä, tutki pistooliensa jykeviä lukkoja, vyötti vanhan miekan vyöllensä, pani satulalaukkuun mitä tarvitsi ja kulki sitten edes takaisin suorana ja kokonaan vaipuneena miettimään tehtäväänsä.

Oven edustalla polki Nordwykin herran raudikko kivitystä ja kattojen ylitse loisteli iltatähti.

Nyt aukeni katuovi.

Pormestari tuli eteiseen, mutta hän näki siellä vain Adrianin, joka tuli kotiin, mutta ei puolisoansa.

Hän jätti pojalle toimeksi lausua äidille sydämelliset terveiset ja sanoa hänelle, että isän täytyi tärkeissä toimissa lähteä tapaamaan prinssiä.

Vanha palvelija oli jo pessyt pikku Liisan ja riisunut häneltä vaatteet. Hän toi peitteeseen käärityn lapsukaisen isän nähtäväksi. Tämä suuteli tuota rakasta pikku olentoa, joka hymyili hänelle omituisesta kuoruksestaan, painoi huulensa Adrianin otsalle, käski vielä kerran sanomaan äidille terveisiä ja läksi sitten ratsastamaan Marendorpinkatua pitkin.

Kaksi naista tuli Reininlinnalle vievältä portilta päin häntä vastaan, hänen saavuttuaan Stefanonluostarin luo. Hän ei heitä huomannut, mutta nuorempi naisista sysäsi päähinettään taaksepäin katsoen hänen jälkeensä, ja hänen sormensa tarttuivat nopeasti ja lujasti seuralaisen ranteeseen, kun hän huudahti:

— Pietari se oli!

Barbara rouva kohotti päätänsä ja vastasi:

— Hyvä on, etten ole paha säikkymään! Päästäpä irti käsivarteni! Tuotako tarkoitat, joka nyt ratsastaa Ursulankadun ohitse!

— Aivan niin, Pietari se on!

— Tyhmyyksiä, lapseni! Ruunikolla on lyhyemmät sääret kuin tuolla korkealla kamelilla. Eikä Pietarilla ole tapana lähteä ratsastamaan tähän aikaan.

— Mutta hän se oli.

— Jumala meitä varjelkoon! Pimeässä käy lehmus pyökistä. Jos hän ei tänään tulisi kotiin, sittenpä vasta oltaisiin ihmeissä!

Viime sanat olivat epähuomiossa päässeet pujahtamaan Barbara rouvan huulilta. Hän ei näet ollut tähän saakka, viisaasti kyllä, ollut huomaavinaankaan, ettei Marian ja hänen puolisonsa välit olleet oikein selvillä, vaikka hän varsin hyvin havaitsi, mitä tunteita hänen nuoren kälynsä mielessä liikkui.

Barbara oli viisas ja kokenut nainen, joka ei suinkaan pitänyt veljeänsä ja hänen merkitystänsä isänmaahan nähden vähäpätöisenä. Jopa hän luuli että paitsi Oranian prinssiä ei kukaan ihminen maailmassa olisi taitavampi johtamaan vapaudentaistelua onnelliseen loppuun, kuin Pietari. Mutta hän tunsi että hänen veljensä ei käyttäytynyt oikein Mariaa kohtaan, ja koska Barbara oli oikeutta harrastava nainen, niin hän hiljaa mielessään paheksui tuon vaimoansa laiminlyövän miehen käytöstä.

Vähän aikaa kulkivat molemmat naiset vaieten eteenpäin.

Vihdoin pysähtyi leski sanoen:

— Ehkä prinssi on kutsunut Pietarin luoksensa. Tällaisina aikoina, tuollaisten iskujen jälkeen voi uskoa mitä tahansa. Onhan mahdollista, ettet erehtynyt.

— Hän se oli aivan varmaan, vastasi Maria vakuuttavasti.

— Mies parka! virkkoi toinen. Tuo matka mahtaa käydä hänelle karvaaksi! Mutta jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa! Sinulla ei ole mitään syytä olla allapäin, sillä miehesi palaa huomenna tai ylihuomenna. Mutta entäs minua, ajattelepas minua, Maria! Jäntevänä ja suorana vaellan koko elämäni ja suoritan reippaalla mielellä tehtäväni. Poskeni ovat punakat ja ruoka maistuu minusta hyvältä, ja kumminkin on minun täytynyt luopua rakkaimmastani. Kymmenen vuotta olen ollut leskenä. Kreetani joutui luotani naimisiin ja Vilhelmin lähetin itse merelle geusien joukkoon. Minä hetkenä tahansa voin hänet menettää, sillä hänen elämänsä on alituista vaaraa. Mitä muuta iloa on leskellä kuin ainoa poikansa? Ja minä uhrasin hänet isänmaalle. Se on vaikeampaa kuin nähdä miehensä lähtevän hääpäivänä ratsastamaan pariksi tunniksi. Eikä hän toden totta tee sitä huvikseen!

— No, nyt olemme kotona, sanoi Maria kohottaen kolkutinta.

Kerttu aukaisi oven ja Barbara huusi jo kynnykseltä hänelle vastaan:

— Onko herra kotona?

Hän sai kieltävän vastauksen, kuten jo oli aavistanutkin.

Adrian kertoi isän terveiset ja Kerttu kattoi illallispöydän, mutta keskustelu ei ottanut sujuaksensa.

Luettuaan nopeaan itseksensä pöytäsiunauksen, Maria nousi paikaltaan ja sanoi kääntyen Barbaraan:

— Päätäni pakottaa, tahtoisin mennä levolle.

— Mene vain nukkumaan! vastasi leski. — Minä nukun viereisessä huoneessa ja jätän oven auki. Yön hiljaisuudessa tulee usein mieleen kaikenlaisia turhanpäiväisiä huolia.

Maria suuteli sydämellisesti kälyänsä ja meni levolle. Mutta hän ei voinut nukkua, vaan heittelihe sinne tänne keskiyöhön saakka.

Kun hän kuuli Barbaran yskivän viereisessä huoneessa, nousi hän istualleen ja kysyi:

— Kälyseni, nukutko sinä?

— En, lapseni, voitko pahoin?

— En, mutta minua niin pelottaa, ilkeät ajatukset ahdistavat mieltäni.

Barbara sytytti heti kynttilän, meni makuuhuoneeseen ja istuutui vuoteen laidalle.

Hänen sydäntänsä vihloi kun hän näki tuon nuoren, suloisen olennon makaavan yksin huolissaan leveällä vuoteellansa, voimatta nukkua katkeralta sydämensurulta.

Maria ei ollut hänestä vielä koskaan näyttänyt niin viehättävän suloiselta. Surevan enkelin kaltaisena hän lepäsi valkoisessa yöpuvussaan valkoisilla patjoilla. Barbara ei voinut olla pyyhkäisemättä hiuksia hänen kapealta otsaltansa ja suutelematta hänen hieman punoittavaa poskeansa. Maria katsoi kiitollisesti kälynsä pieniin vaaleansinisiin silmiin ja sanoi rukoilevasti:

— Tahtoisin kysyä sinulta jotakin.

— No?

— Mutta sinun täytyy sanoa rehellisesti totuus.

— Kylläpä vaaditkin paljon.

— Tiedänhän minä, että pysyt totuudessa, mutta onhan…

— No, puhu nyt suusi puhtaaksi!

— Oliko Pietari onnellinen avioliitossaan ensimäisen vaimonsa kanssa?

— Oli, lapseni, oli.

— Eikä ainoastaan Pietari, vaan myöskin Eeva vainaja, tiedätkö sen?

— Tiedän, kälyseni, tiedän.

— Etkä ole voinut erehtyä?

— En, en suinkaan tässä asiassa. Mutta mistä tulevat tuollaiset ajatukset päähäsi? "Anna kuolleitten haudata kuolleensa", sanotaan raamatussa. Käänny nyt toiselle kyljellesi ja koeta nukkua!

Barbara palasi huoneeseensa, mutta kului monta tuntia ennenkuin Marian onnistui vaipua uneen.

Viides luku.

Seuraavana aamuna pysähtyi kaksi siroon palvelijanpukuun puettua ratsastajaa torin läheisyydessä olevalle Nobelkadulle, komean talon edustalle. Kolmas talutti edes takaisin kahta vahvarakenteista papurikkoa, joilla oli komeasti kaartuvat kuonot. Tallipoika piti ohjaksista monivärisillä koristeilla varustettua pitkäharjaista ratsua. Tämä oli nuorta neekeriä varten, joka seisoi talonovella ja karkotti luotansa katupojat, jos joku uskalsi häntä lähestyä, mulkoillen kammottavasti silmillään ja näytellen heille valkoisia hampaitaan.

— Missähän ne nyt viipyvät? sanoi toinen ratsastajista. — Tänään ei suinkaan tarvinne kauan odottaa sadetta.

— Eipä suinkaan, vastasi toinen. — Taivas on harmaa kuin vanha huopahattuni, ja kun ehdimme metsään, niin saamme vettä yllin kyllin.

— Jo sataa tihuttaa!

— Tällaista kostean kylmää ilmaa minä en voi lainkaan sietää.

— Eilen oli kauniimpi sää.

— Vedä pistoolikotelon lämsät lujemmin kiinni. Reppu junkkarin satulan takana ei ole aivan suorassa. Noin! Täyttikö keittäjätär pullosi?

— Täytti kyllä, ruskealla espanjan viinillä. Tuossa se on.

— No, satakoon sitten! Kun on sisältä märkä, niin voi sietää paljon ulkoapäin tulevaa kosteutta.

— Vie oriit portille; kuulen herran tulevan.

Ratsastaja ei ollut erehtynyt, sillä ennenkuin hänen toverinsa oli onnistunut saada suurempi papurikko seisomaan hiljaa, kuuluivat suuresta ulkoeteisestä heidän isäntänsä herra Matenesse van Wibisman ja Nikolas junkkarin äänet.

Nämät lausuivat ystävällisiä jäähyväissanoja nuorelle tytölle, jonka ääni kuului syvemmältä kuin tuon keskenkasvuisen pojan.

Kun vanhempi herra alkoi kääriä papurikon harjaa kätensä ympärille ja jo kohotti jalkaansa pannaksensa sen jalustimeen, tuli neiti, joka oli jäänyt ulkoeteiseen, kadulle, pani kätensä Wibisman käsivarrelle ja sanoi:

— Sananen vielä, setä, mutta sinulle yksin.

Jättämättä irti harjaa, huudahti parooni kohteliaasti hymyillen:

— Ellei se vain liiaksi rasita hevosia. Tuollainen kaunosuun uskoma salaisuus painaa paljon!

Samalla lähensi hän korvaansa nuoreen sukulaiseensa. Mutta tämä ei näkynyt aikoneen kuiskata, sillä hän ei tullut lähemmäksi, vaan sanoi vain puoliääneen, italiankielellä kumminkin:

— Tee hyvin ja sano isälle, etten minä jää tänne.

— No mutta, Henriika!

— Sano, etten tee sitä missään tapauksessa.

— Täti ei päästä sinua.

— Oli miten oli, tänne en jää.

— Ilmoitan asiasta, mutta vähän lievemmässä muodossa, jos sallit.

— Kuten tahdot. Sano siis isälle, että pyydän häntä noutamaan minut. Ellei hän itse tahdo tulla tähän kerettiläispesään — mitä en suinkaan lukisi hänelle viaksi —, niin lähettäköön minulle vain ratsun taikka vaunut.

— Entä syyt tähän?

— En tahdo enää lisätä kuormitustasi. Kiiruhtakaa pois, muutoin satulat kastuvat, ennenkuin pääsette matkaan.

— Siis sanon Hoogstratenille, että hänellä on kirje odotettavissa.

— Ei sellaista voi kirjoittaa. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sano isälle, etten jää tädin luo ja että tahdon kotiin. Hyvästi, Niko! Ratsassaappaat ja tuo vihreä verkatakki sopivat sinulle paljoa paremmin kuin nuo silkkihetaleet!

Neiti heitti sormisuukkosen junkkarille, joka jo aikoja sitten oli hypännyt hevosen selkään, ja kiiruhti sisään. Vanhempi van Wibisma kohautti olkapäitänsä, nousi papurikon selkään, kääri tumman viittansa tiukemmin ympärillensä, viittasi Nikolasta tulemaan viereensä, ja he läksivät yhdessä ratsastamaan palvelijoiden seuraamina.

Kaupungin läpi ratsastaessaan he eivät puhuneet sanaakaan keskenään, mutta kaupunginportilla Wibisma sanoi:

— Henriikasta käy aika pitkäksi Leidenissä. Hän tahtoisi palata isänsä luokse.

— Ei lienekään hauskaa asua yhdessä tädin kanssa, vastasi junkkari.

— Hän on vanha ja sairaloinen ja hänen elämänsä on ollut ilotonta.

— Mutta hän on ollut kaunis. Siitä ei ole enää paljoa nähtävissä, mutta hänen silmänsä ovat yhä vielä samanlaiset kuin tuossa kuvassa, — ja sitten hän on niin rikas.

— Se ei tee onnelliseksi!

— Mutta miksikähän hän ei ole mennyt naimisiin?

Parooni kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Viattomia miehet siihen ainakin ovat.

— Miksikä hän sitten ei ole mennyt luostariin:

— Kukapa sen tietää. Naissydämiä on vielä vaikeampi ymmärtää kuin sinun kreikkalaisia kirjojasi. Sen saat vielä kokea. — Mitä teillä tädin kanssa oli tekeillä, kun minä tulin sisään?

— Katsos, vastasi poika, otti ohjakset suuhunsa ja veti sormikkaan vasemmasta kädestään, — hän pisti tämän sormuksen sormeeni.

— Kallisarvoinen smaragdi! Muutoin hän ei mielellään luovu tuollaisista.

— Ensin hän tarjosi minulle toista ja sanoi lahjoittavansa sen minulle korvaukseksi niistä iskuista, joita eilen olin saanut siksi että olen kuninkaalle uskollinen. Eikös se ollut hassua?

— Eikä vain hassua, minun nähdäkseni.

— Ei minunkaan luontoni sallinut ottaa lahjoja mustelmista. Vetäisin siis nopeasti pois käteni ja sanoin, että minäkin puolestani olin antanut noille porvaripojille muistoja kotiin, ja että tahdoin ottaa sormuksen palkinnoksi siitä.

— Oikein, Niko, oikein!

— Niin hänkin sanoi ja pani tuon pienen sormuksen takaisin lippaaseen ja valitsi tämän, ja tuossa se nyt on!

— Kallisarvoinen kapine! jupisi parooni ja ajatteli hiljaa itsekseen: "Tämä lahja on hyvän merkki. Poika ja Hoogstratenit ovat hänen lähimmät perillisensä, ja jos tuo tyhmä tyttö ei pysy hänen luonansa, niin voisi tapahtua…"

— Mutta hänen tuumailunsa jäi kesken, sillä junkkari häiritsi sitä sanoen:

— Jo alkaa sataa! Eivätkös nuo usmajoukot tuolla niityllä ole aivan kuin taivaalta pudonneita pilviä? Minua kylmää!

— Vedä viitta hartioillesi!

— Kuinka sataa vettä ja rakeita! Luulisi talven palaavan. Ojavesi näyttää mustalta, ja tuolla, katsopas, mitä tuo on?

Tien varrella oli majatalo, ja sen edustalla kohosi taivasta kohden yksinäinen, hyvin korkea, vanha jalava, jonka runko, mastopuun tavoin oksatonna, oli kasvanut suoraksi kuin kynttilä ja haaraantui vasta katon tasalla. Kevät ei ollut vielä kiinnittänyt ainoatakaan lehdykkää sen oksiin, mutta lehdettömässä latvassa oli kumminkin paljon katseltavaa. Yhdessä oksassa liehui pieni lippu, jossa oli Oranian suvun värit; toisessa riippui suuri nukke, joka kaukaa katsoen aivan näytti mustiin puetulta mieheltä; kolmannessa kiikkueli vanha hattu, ja neljänteen oli kiinnitetty valkoinen pahvilevy. Suurilla mustilla kirjaimilla, jotka sateesta jo alkoivat käydä epäselviksi, oli sille kirjoitettu:

"'Onni olkoon Oranialaisen; Espanjalaiselle kuolema!' Sillä lailla kuulukohon Quatgelatin kutsunta."

Sateisena huhtikuun aamuna, kolean harmaassa sumuilmassa, puu ei suinkaan näyttänyt kovin viehättävältä monenmoisine koristuksineen.

Korppia oli laskeutunut tuulessa leijailevan nuken viereen, kai luullen sitä hirtetyksi ihmiseksi. Huono-oppisia lintuja ne lienevät olleet, sillä eivätpä hirsipuut olleet Hollannissa vuosikausiin joutaneet tyhjiksi, missä vain espanjalaisilla oli valta käsissänsä. Korpit rääkkyivätkin kuin vihoissaan, mutta jäivät kumminkin istumaan puuhun, jota lienevät pitäneet hirsipuuna. Räikeän ivallisesti vaikuttivat nuo muut hullunkuriset koristeet ynnä ajatus, että mikähän ketteräjalkainen uskalikko lienee kiivennyt niitä tuonne asettelemaan, tuon teloituspaikan irvikuvan rinnalla.

Nikolas rupesi kumminkin ääneen nauramaan nähdessään nuo omituiset ilmiöt jalavan latvassa, ja hän sanoi viitaten sormellaan ylöspäin:

— Kas, mitä hedelmiä tuolla riippuu?

Mutta jo seuraavana hetkenä karmi hänen selkäpiitänsä, sillä korppi laskeutui mustalle nukelle ja kävi kovalla nokallaan niin rajusti sen kimppuun, että se kuin heiluri liikkui edes takaisin, lintu muassaan.

— Mitä nuo hassutukset merkitsevät? kysyi parooni, kääntyen takanaan ratsastavan rengin puoleen, joka näytti olevan huimapäinen veitikka.

— Ne ovat olevinaan jotakin majatalon kyltin tapaista, sanoi tämä. — Eilen päivänpaisteessa ne näyttivät varsin lystikkäiltä, mutta tänään — hyi, oikein nahkaa karsii!

Paroonilla ei ollut niin hyvät silmät, että olisi voinut lukea kirjoituksen levyltä. Kun Nikolas oli lukenut sen hänelle, kirosi hän itsekseen ja kääntyi jälleen renkiin päin kysyen:

— No saako tuo isäntä lurjus noilla tyhmillä ilveilyillä houkutelluksi ihmisiä majataloonsa?

— Kyllä, herra, — ja eilen, kun ei vielä ollut noita inhottavia korppia, niin ne totta tosiaan näyttivät helkkarin hullunkurisilta; ei niitä nauramatta voinut katsella. Täällä oli puoli kaupunkia ja meidätkin toi virta tänne muassaan. Tuolla nurmikolla, sielläpä vasta oli iloa ja melua! Säkkipilliä puserreltiin ja viulua vingutettiin, ettei tahtonut tulla loppua. Ja tuo hassu kansa hurrasi niin että korvani siitä vieläkin soivat. Soitettiin ja tanssittiin. Miehet heittelivät viulun tahdin mukaan ruskea-, sini- ja punasukkaisia sääriänsä ilmaan, takit liehuivat, ja oikea käsivarsi neidon ympärillä ja oluttuoppi korkealla pään yläpuolella pyörittiin niin että vaahto vain räiskyi. Huutoa kuului ja riemua, juuri kuin jokainen leinikkö olisi muuttunut kultaiseksi guldeniksi. Mutta tänään — pyhä Florian, tämäpä vasta on sadetta!

— Se on onneksi noille kapineille tuolla puussa, huudahti parooni. — Tällaisella sateella kastuu taula, muutoin ottaisin pistoolit kotelosta ja ampuisin tuon lakkiretaleen ja tuon kirjavan rievun alas puusta.

— Tuolla oli tanssikenttä, virkkoi renki, osottaen tallattua nurmikkoa.

— Kansa on hullua, rutihullua, huudahti vapaaherra, — tänään tanssitaan ja iloitaan, ja huomenna puhaltaa tuuli huopahatun ja lipun puusta alas, ja tuon mustan nuken sijaan joutuvat he itse hirsipuuhun. — Hiljaa, papurikko, hiljaa! Rakeet saattavat hevoset levottomiksi. Gerrit, aukaisepas reppu ja anna junkkarille peite!

— Heti, herra. Mutta eikö olisi parempi, jos menisitte sisään, siksi kunnes kuurosade lakkaa? Pyhä Florian! Katsokaapas, millainen jääpala riippuu oriinne harjassa! Se ei ole paljoa pienempi kyyhkysen munaa. Vajassa on jo kaksi hevosta, eikä Quatgelatin olut ole huonoa.

Vapaaherra katsahti kysyvästi poikaansa.

— Menkäämme sisään, sanoi tämä, — ehdimme kyllä ajoissa Haagiin. Katsopas, kuinka papurikko parka värisee! Henriika väittää sitä valkeasta maalatuksi, mutta jos hän näkisi kuinka hyvin se säilyttää värinsä tällä ilmalla, niin hän peruuttaisi sanansa.

Herra van Wibisma käänsi taloa kohden vettä tippuvan ja höyryävän hevosensa, jonka rakeet saattoivat levottomaksi, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen hän meni poikinensa sisään majataloon.

Kuudes luku.

Lämmin, oluelta ja ruualta haiskahtava ilma virtasi matkustavaisia vastaan heidän tullessansa majatalon suureen, matalaan vierashuoneeseen. Niukalti tunki tänne valoa kahden puolen olevista akkunoista, joita tuskin voi nimittää muuksi kuin luukuiksi. Huone oli muutoinkin laivankajuutan näköinen, katto ja lattia, pöydät ja tuolit olivat kaikki tummanruskeasta puusta, ja samalla puulajilla olivat päällystetyt myös seinät, joita pitkin oli makuusijoja.

Tiheään kumarrellen meni isäntä vastaanottamaan ylhäisiä vieraitansa ja vei heidät uunin luo, jossa hohti suuria turvekappaleita. Näistä säteilevä hehku tuotti monenlaista hyötyä. Se lämmitti ilman, valaisi osan huonetta, joka muutoin oli puolipimeä sateisen sään takia, ja saivatpa siitä osansa vielä nuokin kolme kanaa, jotka juuri rupesivat ruskettumaan ohuella vartaallansa.

Vanha vaimo, joka oli kääntänyt varrasta, nousi paikaltansa niitten vierasten valkeata lähestyessä ja sysäsi lattialle valkoisen kissan, joka oli ollut hänen sylissänsä.

Isäntä heitti penkille vaatteet, jotka oli levitetty kuivamaan kahdelle tuolille, ja ripusti niiden sijalle vapaaherran ja hänen poikansa läpimärät viitat.

Sillä välin kuin vanhempi Wibisma tilasi lämmittävää juomaa itsellensä ja seuralaisillensa, kuljetti Nikolas neekeripojan uunin luo.

Värisevä poikanen, jolla oli jalassa likomärät punaiset sahviaanisaappaat, kyyristyi lattialle tuhan viereen ja kurotteli tulta kohden vuoroin jalkojansa, vuoroin vilusta kangistuneita sormiansa.

Vapaaherra istuutui nyt poikineen pöydän ääreen, jolle palvelustyttö levitti liinan. Häntä olisi haluttanut tuon koristellun puun takia hätyyttää isäntää, tuota ylen kohteliasta, rokonarpista kääpiötä, joka oli puvultaan aivan samanvärinen kuin ravintolan sisustukseen käytetty puu, mutta hän jätti sen tekemättä, sillä pöydän ääressä, jonkun matkaa hänen pöydästänsä, istui kaksi leideniläistä, joista toinen oli hänelle tuttu, eikä häntä haluttanut joutua kiistaan tällaisessa paikassa.

Kun Nikolaskin oli ehtinyt katsella ympärilleen, nykäisi hän isäänsä sanoen hiljaa:

— Oletko huomannut noita miehiä tuolla? Nuorempi — hän, joka nyt nostaa tuoppinsa kantta, — on tuo ystävällinen mies, joka eilen vapautti minut pojista ja antoi minulle viittansa.

— Tuoko tuolla? kysyi aatelismies. — Hän on kaunis nuorukainen. Häntä voisi luulla maalariksi tai joksikin sellaiseksi. Isäntä hoi, kuka on tuo ruskeakiharainen, suurisilmäinen herra, joka puhelee miekkailunopettaja Allertsin kanssa?

— Vilhelmi herra se on, jos armollinen herra sallii, neuvoston vanhan veronkantajan Kornelion nuorin poika, soittoniekka eli musikantti, niinkuin häntä nimitetään.

— Kas, kas, huudahti parooni. — Hänen isänsä on vanhoja leideniläisiä tuttujani. Hän oli kunnon mies, oikein kelpo mies, ennenkuin tuo vapaudenhuumaus kohosi ihmisille päähän. Pojallakin on kasvot sellaiset, että niitä mielellään katselee. Niissä on jotakin puhdasta, jotakin — sitä on vaikea määritellä, jotakin — kuules Niko, eikös hän muistuta meidän pyhää Sebastiotamme? Menisinköhän puhelemaan hänen kanssansa, kiittääkseni hänen kohteliaisuudestansa?

Odottamatta vastausta pojaltansa, jota hänellä oli tapana kohdella vertaisenaan ystävänä, parooni nousi paikaltansa mennäksensä lausumaan ilmi nuo ystävälliset tunteensa, mutta odottamaton seikka esti tämän kiitettävän hankkeen toteutumasta.

Mies, jota parooni oli nimittänyt miekkailunopettaja. Allertsiksi, oli juuri huomannut, että noiden "espanjalaisten" viitat riippuivat valkean edessä, jota vastoin hänen ja hänen ystävänsä viilat oli heitetty penkille. Tämä seikka näytti häntä kovin harmittavan, sillä vapaaherran noustessa paikaltaan hän sysäsi kiivaasti tuoliansa taaksepäin ja taivutti vahvarakenteista vartaloansa kauas eteenpäin. Samalla hän nojasi käsivartensa edessään olevan pöydän reunaan ja käänsi kiivailla liikkeillä uhkaavat kasvonsa väliin isäntää, väliin aatelismiestä kohden. Vihdoin hän huusi lujalla äänellä, kääntyen huoneeseen päin:

— Pietari Quatgelat, sinä… sinä… Jos sinä vain!… Kuka on sinulle, sinä raihnainen köyristelijä… Kuka on sinulle antanut luvan heittää meidän viittamme nurkkaan?

— Teidän viittanne, herra kapteeni, sopersi isäntä, — olivat jo…

— Suusi kiinni, liehakoitsija! vastata jymähdytti toinen niin kiihkoissaan, että tuuheat harmaat viikset värähtelivät ja pitkä, paksu leukaparta vavahteli ylös ja alas. — Suusi kiinni! Sen me paremmin tiedämme. Tuhat tulimmaista! Täällä mielistellään aatelistakkeja. Nehän ovat espanjalaista kuosia, samaa maata kuin herrojen naamatkin. Oiva hollantilainen kangas — se heitetään nurkkaan! Odotapas, veikko vääräsääri, kyllä me sinut vielä opetamme!

— Mutta, korkeasti kunnioitettu herra kapteeni…

— Minä vähät teidän kunnioituksestanne, te herra kunnoton, te rutilurjus! Ken ensiksi tulee myllyyn, jauhaa ensiksi! Sellainen on tapa Hollannissa ja niin on Hollannissa tehty aina Aatamin ja Eevan ajoista saakka. Korvat pystyyn, vääräsääri! Jos minun "korkeasti kunnioitettu" viittani ja Vilhelmi herran viitta eivät kahteenkymmeneen luettuani riipu entisillä paikoillansa, niin täällä tapahtuu jotakin sellaista, mikä ei ole teille mieleen. Yksi — kaksi — kolme —

Isäntä loi aatelismieheen hätäisen, kysyvän silmäyksen, ja kun tämä nykäytti olkapäitään ääneen lausuen: — Lieneehän valkean ääressä tilaa useammalle kuin kahdelle viitalle, — niin Quatgelat otti leideniläisten takit penkiltä ja ripusti ne kahdelle tuolille, jotka asetti uunin eteen.

Tämän tapahtuessa miekkailija laski hitaasti edelleen. Kun hän oli ehtinyt kahteenkymmeneen, oli isäntä lopettanut tehtävänsä, mutta julmistunut kapteeni ei kumminkaan suonut hänelle vieläkään rauhaa, vaan sanoi:

— Ja nyt laskumme, mies. Paha on joutua tekemisiin tuulen ja sateen kanssa, mutta on olemassa vieläkin huonompaa seuraa. Uunin ääressä on tilaa neljälle viitalle ja Hollannissa kaikille elukoille, mitä oli Noan arkissa, — mutta ei espanjalaisille eikä heidän kätyreillensä. Hyi saakeli, kaikki sappeni on syössyt maksaani. Lähtekäämme täältä, herra Vilhelmi, muutoin ei käy hyvin.

Näin puhuessansa iski miekkailija vihaisesti aatelismieheen ja tämän poikaan ulkonevat silmänsä, jotka tavallisissakin oloissa katselivat maailmaa niin terävästi kuin niiden olisi ollut otettava selkoa jostakin eriskummallisesta seikasta.

Mutta parooni ei ollut kuulevinaankaan noita ärsyttäviä sanoja, vaan meni kapteenin lähtiessä huoneesta tyynesti ja selkä suorana soittotaiteilijan luo, kumarsi kohteliaasti ja kiitti ystävällisyydestä, jota tämä edellisenä päivänä oli osottanut hänen pojallensa.

— Ei mitään kiittämistä, vastasi Vilhelmi. — Minä autoin junkkaria siksi että näyttää rumalta, kun on monta yhtä ahdistamassa.

— Sallikaa minun sitten kiittää tuota ajatustapaa, vastasi parooni.

— Sitäkö ajatustapaa? toisti taiteilija, hymyillen omituisesti ja piirrellen nuotteja pöytään.

Vaieten katseli parooni hetkisen tuota piirtelevää sormea. Sitten tuli hän lähemmäksi nuorukaista ja sanoi:

— Onko sitten kaikki nykyisin sovitettava valtiollisiin seikkoihin?

— On, vastasi Vilhelmi lujasti, kääntäen nopealla liikkeellä kasvonsa Wibismata kohden. — Niin on oleva, muu ei näinä aikoina ole mahdollista. Ei ollut viisasta, että aloitte puhella kanssani ajatustavasta, herra Matenesse.

— Jokainen, vastasi ritari kohauttaen olkapäitänsä, — jokainen pitää omaa käsityskantaansa oikeimpana, sehän on itsestään selvää; mutta pitäisihän antaa arvoa myös niiden mielipiteille, jotka käsittävät asiat toisella tavalla.

— Ei, herra, huudahti taiteilija keskeyttäen ritaria. — Näinä aikoina meillä suvaitaan ainoastaan yhtä käsityskantaa. Joka on hollantilaista syntyperää ja ajattelee toisin kuin me, sen kanssa en tahdo pitää mitään yhteyttä, en edes tyhjentää lasia saman pöydän ääressä. Suokaa anteeksi, herra. Matkatoverini on tulinen luonnoltaan, kuten ikävä kyllä saitte kokea, eikä pidä odottamisesta.

Vilhelmi kumarsi hieman, viittasi kädellään junkkarille jäähyväisiksi, meni uunin luo, otti käsivarrelleen nuo vielä kosteat viitat ja heitti rahan pöydälle. Sitten hän otti käteensä peitteellä varustetun linnunhäkin, josta kuului siipien räpyttelemistä, ja läksi huoneesta.

Vaieten patooni katsoi hänen jälkeensä. Nuorukaisen koruttomat sanat ja hänen poistumisensa herättivät hänessä tuskallisia tunteita. Oikeata luuli hän tavottelevansa, mutta kumminkin hänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin tuossa hänen edustamassansa asiassa olisi jotakin häpeällistä. Helpompaa on sietää vainoa kuin huomata itseänsä kartettavan, ja siksi kuvastuikin syvä mielipaha paroonin lempeillä kasvoilla, kun hän nyt jälleen lähestyi poikaansa. Nikolas oli kuullut joka sanan, jonka taiteilija lausui, ja hänen verevät kasvonsa kalpenivat, kun hän näki kuinka tuo mies, johon hänen nuori sydämensä oli kiintynyt erityisellä mieltymyksellä, käänsi hänen isällensä selkänsä — aivan kuin kunniansa menettäneelle, jota kukin pyrkii karttamaan.

Elävästi muistuivat hänen mieleensä sanat, jotka Janus Dousa eilen erotessa oli lausunut hänelle, ja kun hän jälleen istui pöydän ääressä vastapäätä isäänsä, kohotti hän katseensa ja lausui epäröiden, mutta liikuttavan sydämellisellä ja huolestuneella äänellä:

— Isä, mitä on tapahtunut? Isä — ovatko he sitten niin aivan väärässä, kun tahtovat mieluummin olla hollantilaisia kuin espanjalaisia?

Wibisma loi poikaansa hämmästyneen ja nuhtelevan katseen. Ja kun hän tunsi oman vakaumuksensa horjuvan, vaikkapa vain hetkeksikin, ja koska mahtipontinen sana usein auttaa silloin kuin ei voi tai ei tahdo puolustautua asiallisilla perusteluilla, niin hän huudahti äänellä niin suuttuneella, ettei vuosikausiin ollut siten puhutellut tuota pian täysikasvuista lemmikkiänsä:

— Vai jo sinunkin mielesi alkaa tehdä tuota syöttiä, jolla Oranialainen houkuttelee nuo narrit puolellensa. Jos vielä kerran puhut tuohon tapaan, niin näytän kuinka nenäkkäitä poikanulikoita pidetään kurissa! — Tulkaa tänne, isäntä. Mitä merkitsevät nuo laitokset tuolla puussa?

— Nuo tyhmät ihmiset, hyvä herra, nuo leideniläiset narrit ovat syypäät noihin kujeisiin, enkä minä, teidän armonne. Kun sotamiehet, jotka piirityksen aikana olivat kaupungissa, läksivät pois, niin he koristelivat puun noin sopimattomalla tavalla. Minä olen täällä vanhemman herra van der Does'in vuokramiehenä, eikä minulla saa olla mitään omia mielipiteitä, sillä jollakinhan minun täytyy elättää itseni. Mutta niin totta kuin toivon autuasta kuolemaa, niin olen uskollinen Filip kuninkaalle.

— Siksi kunnes leideniläiset palaavat takaisin, vastasi Wibisma katkerasti. — Oliko tämä ravintola hallussanne piirityksen aikana?

— Oli, herra, eikä armollisilla espanjalaisilla herroilla ollut syytä sitä valittaa. Ja elleivät näin halvan miehen palvelukset ole mielestänne liian vähäarvoisia, niin olen käskettävänänne.

— Vai niin, vai niin, mutisi parooni itsekseen ja katseli tarkkaavasti tuota epämiellyttävää isäntää, jonka pienistä silmistä säteili kekseliäisyyttä ja viekkautta. Sitten hän kääntyi junkkarin puoleen sanoen:

— Katselepas hetkinen noita rastaita tuolla akkunassa, poikani, minulla olisi puhelemista isännän kanssa.

Nikolas nousi heti paikaltansa, ja kun hän, sen sijaan että olisi katsellut lintuja, katsoi noiden kahden Delftiin päin ratsastavan miehen jälkeen, joille Hollannin vapaus oli niin kallis, niin hän muisti vertauksen kahleista, jotka painavat maahan, ja hänen mieleensä kuvastuivat käädyt, jotka Filip kuningas armonsa osotteeksi oli lähettänyt hänen isällensä. Ehdottomasti kääntyi Nikolas tätä katsomaan. Tuossa hän seisoi kuiskaillen innokkaasti isännän kanssa. Nyt hän jo laski kätensä tämän hartialle. Oliko oikein, että hän tuolla tavoin kohteli miestä, jota hänen kumminkin täytyi halveksia kaikesta sydämestänsä? Tai olisiko hän — poikasta kauhistutti, sillä hänen mieleensä tuli sana "petturi", jonka eräs koulupojista oli huutanut hänen korvaansa kirkon luona tapellessa.

Kun sade hiljeni, läksivät matkustavaiset majatalosta. Erotessa vapaaherra salli tuon ruman isännän suudella hänen kättänsä, mutta junkkari ei sitä suvainnut.

Ratsastaessaan edelleen Haagiin päin isä ja poika eivät puhuneet monta sanaa keskenänsä.

Paremmin sujui puhe taiteilijalta ja miekkailijalta, jotka ratsastivat Delftiin.

Nöyrästi, kuten nuoremman tulee, oli Vilhelmi huomauttanut kapteenia siitä, että tämä ehkä oli liian tulisesti ilmituonut vihansa aatelismiestä kohtaan.

— Totta, aivan totta, vastasi Allerts. — Tuo kiivauteni, tuo kiivauteni! Te ette voi aavistaa, herra Vilhelmi… Mutta elkäämme puhuko siitä.

— Ei, puhukaa pois, kapteeni.

— Ette te ajattele minusta sen parempaa, jos sitä kuinka selittelisinkin.

— No, puhukaamme sitten jostakin muusta.

— Ei, Vilhelmi. Eihän minun juuri tarvinne hävetä, sillä pelkuriksi minua ei toki kukaan luulle.

Taiteilija huudahti naurahtaen:

— Teitäkö pelkuriksi! Kuinka moneen espanjalaiseen olette jo iskenyt tuolla brescialaisella miekallanne?

— Pistänyt olen sillä enimmäkseen, herra, paljon useammin pistänyt kuin iskenyt, vastasi kapteeni. — Jos paholainen minua vaatisi kaksintaisteluun, niin kysyisin vain: "Otetaanko floretit vai espanjalaiset miekat?" — Mutta on kumminkin olemassa eräs, jota pelkään, hän on samalla paras ja huonoin ystäväni, hän on hollantilainen kuten tekin, hän on, että sen tietäisitte, se mies, joka ratsastaa tässä vieressänne. Kas, herra, kun joudun raivoihini, kun viikseni alkavat vavista, niin vähäinen ymmärrykseni lentää tipo tiehensä, aivan kuin teidän kyyhkysenne, jos päästätte ne irti. Te ette tunne minua, Vilhelmi.

— Enkö, herra? Kuinka usein pitää teitä sitten nähdä komentamassa tai miekkailusalissa?

— Se on lapsen leikkiä, — silloin olen tyyni kuin vesi tuolla ojassa. Mutta kun tapahtuu jotakin, joka käy vasten luontoani, kun — niin, kuinka sen sanoisin teille ilman vertauskuvia, lyhyesti ja selvästi?

— Selittäkää vain.

— Siis esimerkiksi, kun minun täytyy nähdä viekastelijaa kohdeltavan ikäänkuin hän olisi rehellinen ihminen…

— Niin tuo harmittaa teitä aika lailla.

— Harmittaako? Vai harmittaa! Raivoihini minä joudun kuin tiikeri, enkä saisi kumminkaan raivostua, en saisi! Roland, edeltäjäni, mitähän tästä lopuksi…

— No, no, hyvä herra, nyt partanne jo taas alkaa vavista!

— Mitähän nuo petturit luulivatkaan olevansa, kun heidän aatelisviittansa…

— Isäntä otti meidän viittamme aivan omin lupinsa valkean äärestä!

— Siitä vähät! Mutta tuo vääräsäärinen apina teki sen mielistelläksensä tuota espanjalaista kettua. Se minua kiukustutti, sitä en voinut sietää.

— Ettepä te liioin salannutkaan suuttumustanne. Oikein kävi ihmeekseni, kuinka tyynesti vapaaherra kuunteli parjauksianne.

— Sepä se, sehän se juuri! huusi miekkailija, ja hänen viiksensä alkoivat taas vavista arveluttavalla tavalla. — Sehän minut karkotti tuolta kapakasta, siksihän läksin itseäni pakoon. Se… se… Roland, edeltäjäni!

— En ymmärrä mitä tarkoitatte, herra.

— Ettekö? Vai ette! Kuinka voisittekaan sitä tehdä; mutta selitän sen teille. Katsokaas, nuori mies, kun te tulette niin vanhaksi kuin minä, niin tekin saatte kokea samaa. Vähän on metsässä vioittumattomia puita, harvassa ovat virheettömät ratsut, harvassa puutteettomat miekansäilät, ja miehiä tuskin löydätte ainoatakaan, joka olisi ehtinyt yli neljänkymmenen saamatta sydämeensä jotakin arkaa kohtaa. Toisille tuo tuottaa vähemmin kärsimystä, toisia se kiduttaa katkeralla tuskalla, — ja tuo, joka minulla on sydämessäni, se… se… Haluttaako teitä luoda silmäys poveeni?

Näin sanoen miekkailija löi leveään rintaansa ja jatkoi vilkkaasti vastausta odottamatta:

— Te tunnette minut ja tiedätte, millaista elantoni on, herra Vilhelmi. Kaikki tehtäväni, kaikki toimeni ovat ritarillisia. Miekka on minulle kaikki kaikessa. Oletteko nähnyt parempaa säilää tai varmempaa kättä kuin tämä tässä? Tokko sotamieheni minua tottelevat? Olenko säästänyt henkeäni taistellessa tuolla punaisten muurien ja tornien edustalla? En, kautta edeltäjäni Rolandin, en, en koskaan!

— Kuka sitten väittäisi vastaan, herra Allerts? Mutta sanokaa, mitä tarkoitatte puheellanne edeltäjästänne Rolandista?

— Toiste, Vilhelmi. Nyt ei teidän pidä keskeyttää minua. Kuulkaa pikemmin perinpohjin, millainen tuo haava on, joka povessani kirvelee. Siis vielä kerran: kaikki toimeni ovat ritarillisia, mutta kumminkin — jos esimerkiksi tuo Wibisma, joka isältäni on oppinut miekkaa käyttämään, minua kohtelee pahoin ja saa sappeni kuohahtamaan, ja minä rohkenisin vaatia häntä kaksintaisteluun, kuten oikeuteni olisi, mitä hän silloin tekisi? Hän nauraisi ja kysyisi: "Paljonko tuo miekkailuharjoitus maksaisi, mestari Allerts? Vai on teillä teräviäkin miekkasimia!" Tai ehkei hän sanoisi mitään, ja olemmehan juuri nähneet, kuinka hän silloin menettelee. Hänen katseensa liukuivat taitavasti ohitseni ja kuurot olivat hänen korvansa. Minäkö häntä haukun vai rakkikoira, se on hänestä yhdentekevää. Jos äsken joku Renneberg tai Brederode olisi ollut minun sijallani, kuinka nopeasti olisikaan Wibisman miekka lentänyt huotrastansa, sillä hän osaa miekkailla eikä ole mikään pelkuri. Mutta minähän se vain olin, vain minä! — Ei kenestäkään ole hauskaa, jos häntä lyödään vasten kasvoja, mutta — kautta kelpo isäni! — helpompi on sietää julkeintakin loukkausta kuin sitä tunnetta, että on liian halpa voidaksensa loukata. Katsokaas, Vilhelmi, kun tuo espanjalainen lurjus ei ollut minua näkevinänsä…

— Silloin rupesi partanne vavahtelemaan.

— Hyvähän teidän on laskea leikkiä, te ette tiedä…

— Kyllä, kyllä, herra Allerts, ymmärrän teitä varsin hyvin.

— Ja te ymmärrätte myöskin, miksi minä niin nopeasti toimitin itseni miekkoineni ulos?

— Varsin hyvin. Mutta tehkää hyvin ja pysähtykää hetkeksi. Kyyhkyset tuolla häkissä räpyttelevät niin levottomasti siipiään; ne kaipaavat ilmaa.

Miekkailija pysähdytti oriinsa, ja Vilhelmin ottaessa pois vettä tippuvan peitteen edessään olevalta pieneltä häkiltä hän sanoi:

— Kuinka voi miehinen mies hoidella tuollaisia kilttiä pikku eläimiä? Jos teitä kerran haluttaa tuhlata musiikille pyhitettyä aikaanne siipikarjan mielistelemiseen, niin kesyttäkää sitten toki haukkoja. Se on ritarillinen toimi ja voitte sen oppia minulta.

— Sallikaa minun pitää kyyhkyseni, vastasi Vilhelmi. — Ei niitä ole niinkään helppo pitää kurissa kuin luulisi, ja useinhan on niistä myöskin ollut hyötyä sodassa, joka tietenkin on ritarillinen toimi sekin. Muistelkaapa vain Haarlemia! — Nyt alkaa jälleen valaa vettä. Ellei tuo viittani olisi niin kovin ahdas, niin suojelisin sillä kyyhkysiäni!

— Olette siinä tosiaankin kuin Goliat Daavidin puvussa.

— Tämä on kouluajoiltani. Toisen viittani lainasin eilen nuorelle Wibismalle.

— Tuolleko espanjalaiselle keltanokalle?

— Kerroinhan teille jo poikain tappelusta.

— Kyllä, kyllä. Ja tuo marakatti piti teidän viittanne?

— Te tulitte minua noutamaan ettekä suostunut odottamaan. Arvattavasti he ovat lähettäneet sen takaisin heti meidän lähdettyämme.

— Ja nuo armolliset herrat kai vielä odottavat kiitosta siitä, että junkkari otti sen.

— Eivät suinkaan, vapaaherra kiitti minua varsin kohteliaasti.

— Mutta eivät nuo kiitokset tee kaulustanne sen pitemmäksi. Ottakaa minun viittani, Vilhelmi. Minullahan ei ole mitään kyyhkysiä suojeltavana, ja nahkani on paksumpaa kuin teidän.

Seitsemäs luku.

Ensimäistä sadepäivää seurasi toinen ja vieläpä kolmaskin. Niityt olivat peittyneet harmahtavaan usmaan ja sumuun. Kylmän kostea luoteistuuli ajoi kokoon raskaita pilviä synkistyttäen taivaan. Leidenissä virtaili sade loristen pystyiltä katoilta kouruja myöten alas maahan; ojissa ja kanavissa kävi vesi sameaksi ja kohosi kohoamistaan äyräitä kohden. Märät, palelevat ihmiset kiiruhtivat tervehtimättä toistensa ohitse, ja haikarat kyyristyivät pesässänsä lähemmäksi toisiansa, muistellen lämpimiä etelämaita ja katuen ennenaikaista muuttoansa tänne kylmälle ja kostealle alangolle.

Alakuloisuuden ohella ihmispovissa kehittyi kehittymistään huoli tulevaisuudesta. Yhtä nopeasti kuin ruoho kedolla, kasvoi sateen yhä vain jatkuessa pelko kaupunkilaisten mielissä. Olutjuomaloissa kuuli keskusteluja, jotka eivät liioin tuntuneet toivehikkailta, jopa paikka paikoin väitettiin että oli narrimaista enää tehdä vastarintaa ja kehotettiin suorastaan luopumaan prinssistä ja vapauden puolustamisesta.

Jos tahtoi Leidenissä näinä päivinä nähdä iloisia kasvoja, niin sai niitä kauan hakea turhaan, eikä ainakaan voinut toivoa näkevänsä niitä pormestari van der Werffin talossa.

Kolme päivää oli nyt jo mennyt menojaan Pietari herran lähdöstä, jopa oli neljäskin kulunut melkein puolipäivälle saakka, eikä pormestari ollut vieläkään palannut, ei lähettänyt mitään tervehdystä, ei sanaakaan selitykseksi omaisilleen.

Maria rouva oli pukenut yllensä vaaleansinisen verkaleninkinsä, jonka nelikulmaiseksi uurrettua pääntienettä reunustivat Mechelnin pitsit. Tästä puvusta hänen puolisonsa näet piti aivan erityisesti, ja tänäänhän hänen nyt ainakin pitäisi palata kotiin.

Kultalakanoksan, joka hänellä oli povellaan, hän oli itse leikannut kasvista, joka kukki hänen ikkunallaan, ja Barbara oli auttanut häntä tuon tuuhean tukan järjestämisessä.

Oli enää tunti aikaa päivälliseen, kun tuo hento, solakka nuori vaimo tuli miehensä työhuoneeseen, valkoinen tomuliina kädessä. Ensiksi hän asettui akkunaan, jota myöten rankkasade virtaili monimutkaisissa koukeroissa, painoi otsansa ruutuun ja katseli alas tyhjälle kadulle. Vesilätäkköjä oli muodostunut sileiden punaisten tiilien väliin, joilla katu oli kivitetty. Muuan kuormankantaja meni ohitse kopisuttaen raskailla puukengillänsä, eräs palvelustyttö kiiruhti eteenpäin liina kasvoille vedettynä, ja huolellisesti vältellen kuivia paikkoja hypiskeli lätäköltä lätäkölle suutarin oppipoika, selässä pari korkeita saappaita; mitään ratsastajaa ei näkynyt, ei kuulunut.

Oli melkein kolkon hiljaista sekä sisässä että kadulla; Maria ei kuullut muuta kuin sateen lotinaa. Ennenkuin kavioiden kapsetta alkoi kuulua, hän ei voinut odottaa miestänsä saapuvaksi, eikä hän silmäillytkään katua pitkin, — ajatuksiinsa vaipuneena hän vain katseli alas maahan, sateen loristessa yhä edelleen.

Huonetta oli huolellisesti lämmitetty pormestarin varalta, jonka odotettiin tulevan kotiin läpimärkänä, mutta kylmä viima tunki sisään akkunanraosta. Mariaa värisytti, ja kun hän nyt vetäytyi kauemmaksi tuohon puolipimeään huoneeseen, oli hänestä kuin täytyisi aina olla näin hämärää, kuin valoisia päiviä ei olisi enää koskaan odotettavissa.

Vasta hetken kuluttua hänelle muistui mieleen mitä varten oli tullut huoneeseen. Hän alkoi nyt pyyhkiä liinalla kirjoituspöytää, paperipakkoja ja muita huoneessa olevia esineitä. Lopuksi lähestyi hän pistooleja, jotka Pietari oli jättänyt kotiin.

Korkealla aseiden yläpuolella riippui Pietarin vaimo vainajan kuva. Tämä tarvitsi pikemminkin puhdistusta kuin nuo aseet, sillä tähän saakka ei Maria ollut voinut pakottaa itseään sitä koskettamaan.

Nyt rohkaisi hän mielensä, pysähtyi seisomaan aivan sen eteen ja katseli herkeämättä noita nuorekkaita kasvonpiirteitä, — tuota vaimoa, jonka kanssa oli kuullut Pietarin olleen onnellisen. Tenhoavan tuntuivat hänet nuo ruskeat silmät, joilla tuo lempeä olento häntä katseli.

Toden totta, nainen tuolla ylhäällä näytti tyytyväiseltä, melkeinpä ylimielisen tyytyväiseltä. Kuinkahan paljon täydellisemmin Pietari olikaan antaunut tuolle ensimäiselle vaimolleen kuin hänelle!

Tämä ajatus vihloi hänen sydäntänsä, ja vaikka hänen huulensa olivat liikkumattomat, hän kumminkin teki kysymyksen toisensa jälkeen tuolle mykälle kuvalle, joka yksinkertaisista puitteistansa katseli häntä yhä edelleen yhtä itsetietoisesti ja iloisesti.

Mariasta oli kuin nuo täyteläiset huulet olisivat vavahtaneet, — jo hänestä näyttivät silmätkin liikkuvan. Kylmä väristys jähmetytti hänen verensä, häntä alkoi pelottaa, mutta hän ei kumminkaan voinut poistua kuvan luota.

Tuijottavin silmin hän katsoi ylöspäin.

Liikkumatonna seisoi hän ja alkoi hengittää nopeammin.

Nyt näytti Marian katse käyvän tarkemmaksi.

Eeva vainajan korkealla otsalla näkyi varjo.

Olikohan maalari siten tahtonut kuvata hänen mieltänsä ahdistavaa surua, vai oliko tuo vain tomua, joka himmensi värit?

Maria veti tuolin lähelle kuvaa ja nosti jalkansa istuimelle. Hänen hameensa helma kohosi hieman. Hän punastui, ikäänkuin nuo maalatut silmät olisivat olleet elollisia, veti häveliäästi hameen valkoisen sukkansa ylitse ja nousi sitten nopealla liikkeellä tuolille.

Silmästä silmään hän nyt katsoi kuvaa. Liina, jota hän piti hieman vavahtelevassa kädessänsä, siveli Eevan otsaa ja pyyhki pois varjon hänen hohtavan verevältä iholtansa. Nyt Maria pyyhki tomun puitteista ja kankaasta ja huomasi nimikirjoituksen, joka ilmoitti, kenen kädestä kuva oli lähtenyt. "Artjen Leidenistä" — näin nimitti taiteilija itseänsä, ja huolellisen tarkasti hänen siveltimensä oli kuvannut vähäpätöisimmätkin erityiskohdat. Hopeakäädyt sinisine turkooseineen tuolla täyteläisellä kaulalla — ne olivat Marialle varsin tutut. Pietari oli antanut ne hänelle morsiuslahjaksi ja vihittäessä ne olivat olleet hänellä kaulassa; mutta timanttiristiä, joka oli niiden keskellä, hän ei koskaan ollut nähnyt. Kultasoljen, joka oli Eevan vyöllä, hän oli saanut viime syntymäpäiväkseen, — mutta se oli aika lailla vääntynyt ja tylsyneet piikit voivat töin tuskin tunkea paksun nauhan lävitse.

"Hän sai kaikki uutena", mietti Maria itsekseen. "Mitäpä minä koristeista välittäisin, mutta sydämen — Pietarin sydämen hän myöskin on omistanut! Minkä verran rakkautta hän lienee sinne jättänyt jäljelle?!"

Hän ei olisi tahtonut tätä ajatella, mutta kumminkin kaikuivat nämät sanat uudelleen ja yhä uudelleen hänen mielessänsä, ja hänen täytyi kaikin voimin hillitä tunteitansa voidaksensa pidättää itkua.

"Jospa hän palaisi, kun hän vain palaisi!" vaikeroi hänen kärsivä sydämensä.

Silloin ovi aukeni hänen huomaamattansa. Barbara tuli sisään ja lausui hiljaa hänen nimensä ystävällisen nuhtelevalla äänellä.

Maria vavahti ja pyysi punehtuen:

— Tee hyvin ja anna kätesi, niin laskeudun maahan. Työni on jo lopussa. Hyi tuota tomua… oikein hävetti…

Kun hän jälleen oli lattialla, sanoi leski:

— Kuinka poskesi punoittavat! Kuulepas, käly kultaseni, kuule, lapseni…

Barbaran nuhtelu jäi kesken, sillä kolkutin iski katuoveen ja Maria kiiruhti akkunaan.

Leski seurasi häntä ja huudahti luotuaan pikaisen silmäyksen kadulle:

— Se on Vilhelmi Kornelionpoika, soittotaiteilija. Hän on ollut Delftissä, kuulin sen hänen äidiltänsä. Ehkä hän tuo tietoja Pietarista. Lähetän hänet luoksesi, mutta ensin hänen täytyy tuolla alhaalla kertoa minulle, mitä uutisia hän tuo muassansa. Jos tarvitset minua, niin olen pikku Liisan tykönä. Hän tuntuu niin kuumalta ja hänen silmiänsä pakottaa; hän saa varmaankin jonkun iho- tai kuumetaudin.

Barbara läksi huoneesta. Maria painoi kätensä vasten polttelevia poskiansa ja kulki hitaasti edes takaisin, kunnes ovelta kuului kolkutus ja taiteilija tuli sisään.

Kun oli tervehditty, kysyi nuori vaimo nopeasti:

— Te olette tavannut puolisoani Delftissä?

— Olen, vastasi Vilhelmi, — toissa iltana.

— No kertokaa toki sitten…

— Heti, heti. Minä tuon muassani koko säkillisen terveisiä. Ensiksi äidiltänne.

— Hän voi hyvin?

— Varsin hyvin. Arvoisa tohtori Groot on myöskin terveenä ja toimessa.

— Entä minun mieheni?

— Häntä tapasin tohtorin tykönä. Herra Groot lähettää teille mitä sulimpia ja herttaisimpia terveisiä. Eilen ja toissa päivänä oli hänen luonansa lauluharjoitus. Hänellä on aina uusimmat sävellykset, mitkä tulevat Italiasta, ja kun me tätä motettia…

— Toiste siitä, herra Vilhelmi! Kertokaa ensiksi, mitä puolisoni…

— Herra pormestari tuli prinssin asioissa tohtorin luo. Hänellä oli kiire, eikä hän voinut viipyä siksi kuin aloimme laulaa. Laulu kävi oivallisesti. Tabulatuurin takia teidän ei tarvitse huolehtia. Kun te vain ihanalla äänellänne…

— Mutta, herra Vilhelmi!

— Ei, arvoisa rouva, te ette saa kieltäytyä. Herra Groot sanoi, että te Delftissä tyttönä ollessanne lauloitte ensi ääntä oivallisemmin kuin kukaan muu, ja jos te, jos Nordwykin armollinen rouva ja lisäksi herra van Akenin vanhin tytär…

— Mutta, hyvä herra, huudahti Maria yhä lisääntyvällä kärsimättömyydellä, — enhän nyt puhu teidän moteteistanne ja tabulatuureistanne, vaan puolisostani.

Vilhelmi katsasti nuoreen rouvaan puoleksi hämmästyneenä, puoleksi pelästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä hymyillen ajattelemattomuudellensa ja sanoi hyväntahtoisen katuvalla äänellä:

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä! On kerran kaikkiaan niin, että meistä vähäpätöisetkin seikat tuntuvat ylen tärkeiltä, kun ne kokonaan täyttävät meidän oman mielemme. Teidän korvissanne täytyy sanasen poissaolevasta puolisostanne kaikua suloisemmalta kuin kaiken maailman musiikin. Se olisi minun pitänyt ymmärtää. Siis — pormestari voi hyvin ja hän on keskustellut paljon prinssin kanssa. Ennenkuin hän eilen aamulla läksi Dordrechtiin, antoi hän minulle tämän kirjeen ja käski minun tuomaan sen teille mitä herttaisinten terveisten ohella.

Näin sanoen taiteilija ojensi Marialle kirjeen. Tämä otti sen nopeasti hänen kädestänsä ja sanoi rukoilevasti:

— Elkää panko pahaksenne, herra Vilhelmi. Moteteistanne puhelemme huomenna tai milloin vain tahdotte, mutta tänään…

— Tänään omistatte aikanne tälle kirjeelle, keskeytti häntä Vilhelmi. — Sehän on aivan luonnollista. Lähetti on tehnyt tehtävänsä ja soittoniekka saa tulla toiste nuotteineen koettamaan onneansa.

Heti taiteilijan poistuttua Maria meni huoneeseensa, istuutui akkunan ääreen, avasi kiiruusti puolisonsa kirjeen ja luki:

"Rakas, uskollinen vaimoni!

Herra Vilhelmi Kornelionpoika Leidenistä tuo Sinulle tämän kirjeen. Voin hyvin, mutta minusta oli ikävää lähteä luotasi hääpäivänämme. On kovin huono ilma. Prinssi on varsin huolestunut, mutta emme lakkaa toivomasta, ja jos rakas Jumala meitä auttaa ja jokainen tekee velvollisuutensa, niin kaikki voi vielä päättyä hyvin. Minun täytyy tänään lähteä Dordrechtiin, minulla on siellä tärkeitä tehtäviä. Malta mielesi, sillä voi vielä kulua monta päivää, ennenkuin tulen kotiin.

Jos neuvostonpalvelija tulee noutamaan jotakin, niin anna hänelle ne paperit, jotka ovat kirjoituspöydällä reunimmalla oikealla, pienemmän lyijylevyn alla. Tervehdä Barbaraa ja lapsia. Jos tarvitsette rahaa, niin pyydä minun nimessäni neuvostonsihteeriltä van Houtilta loput saatavistani, — hän tietää kyllä asiasta. — Jos Sinulla on ikävä, niin mene tervehtimään hänen rouvaansa tai Nordwykin rouvaa; se olisi heistä hauskaa. Ostakaa jauhoja ja voita ja juustoa sekä savustettua lihaa niin paljon kuin mahdollista. Ei tiedä mitä on odotettavissa. Neuvottele Barbaran kanssa!

Kuuliaisuuteesi luottaen

uskollinen puolisosi Pietari Adrianinpoika van der Werff."

Maria luki tämän kirjeen ensin nopeasti, sitten uudelleen, hitaasti, lause lauseelta, loppuun saakka. Pettyneenä, alakuloisena, loukkaantuneena taittoi hän sen kokoon ja otti — hän ei itsekään tiennyt miksi — kultalakan rinnaltansa ja heitti sen turvelaatikkoon uunin viereen. Sitten hän avasi arkun, otti siitä sirosti veistellyn lippaan, laski sen pöydälle, avasi sen ja pani siihen puolisonsa kirjeen.

Tämän tehtyänsä Maria seisoi vielä kauan lippaan ääressä, miettiväisenä katsellen sen sisältöä.

Vihdoin hän tarttui kanteen sulkeaksensa sen; mutta hän viivähti vielä ja otti pakan kirjeitä, jotka olivat olleet lippaan pohjalla ja joiden päällä oli muutamia kummien antamia kulta- ja hopearahoja, vaatimattomia koristeita ja kuihtunut ruusu.

Sitten hän veti tuolin pöydän ääreen, istuutui ja alkoi lukea. Varsin tuttuja olivat hänelle nämät kirjeet. Jalo, toivehikas nuorukainen oli kirjoittanut ne morsiamellensa, Marian sisarelle. Ne olivat päivätyt Jenassa, jonne hän oli lähtenyt lopettamaan oikeustieteellisiä opintojansa. Joka sanassa ilmeni rakastavaisen mielen tulinen kaipaus, joka rivi kertoeli intohimosta, joka täytti kirjoittajan sydämen. Usein tuo nuori oppinut, joka ollessaan Delftissä tohtori Grootin oppilaana oli rakastunut morsiameensa tämän melkein vielä lapsena ollessa, puki tunteensa ylevän kaunopuheliaaseen muotoon.

Marian mieleen kuvastui hänen lukiessansa Jakoban suloinen olento ja hänen sulhonsa kauniit, haaveksivat kasvot. Hän muisteli heidän iloisia häitänsä ja lankomiehen hillitöntä, runsaslahjaista ystävää, joka oli tätä seurannut Hollantiin ollaksensa sulhaspoikana. Erotessa hän oli antanut Marialle tuon ruusun, joka nyt oli tuossa lippaassa. Ei Marian ääni ollut vielä sulautunut kenenkään ääneen niin kuin hänen, niin runollisen kauniita sanoja hänelle ei ollut puhunut kukaan muu, eivätkä hänen silmänsä koskaan toiste olleet kohdanneet niin säteileviä katseita kuin tuon nuoren tyyrinkiläisen aatelismiehen.

Häiden jälkeen oli Yrjö von Dornburg matkustanut kotiinsa ja nuori aviopari Haarlemiin. Maria ei ollut sen koommin kuullut muukalaisesta mitään, ja pian oli sisar puolisoinensa vaiennut ikuisiksi ajoiksi. Samaten kuin enimmät Haarlemin asukkaista hekin saivat surmansa espanjalaisten murhamiesten kädestä, silloin kuin tuo jalo, onneton kaupunki valloitettiin. Muuta ei tuo kallis sisar ollut jättänyt hänelle kuin elävän muiston itsestänsä ja nuo kirjeet, jotka nuorena kuollut vaimo parka oli saanut sulholtaan ja jotka nyt olivat Marian kädessä.

Niissä ilmeni rakkaus, ilmeni oikea, ylevä, ikuinen rakkaus, joka puhuu enkelein kielillä ja siirtää vuoret.

Ja tuossa oli sitten hänen miehensä kirje!

Voi tuota kuivaa sepustusta! Ei enää haluttanut avata sitä, kun hän nyt pani nuo kalliit muistot takaisin lippaaseen, — ja kumminkin laajeni hänen povensa, kun hän ajatteli puolisoansa. Hän tunsi rakastavansa häntä ja omistavansa hänen uskollisen sydämensä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen, ei onnellinen, sillä Pietari omisti hänelle vain joko intohimoista hellyyttä tai isällistä hyvyyttä, ja hän kaipasi toisenlaista rakkautta. Hän, tuo oppineen Grootin oppilas, jopa ystäväkin, tuo nuori nainen, joka lapsuudestaan saakka oli seurustellut hienosti sivistyneiden miesten kanssa ja joka hartaasti rakasti maatansa, hän tunsi, että kykenisi tarjoamaan puolisollensa enemmän, paljoa enemmän, kuin tämä häneltä tahtoi ottaa vastaan. Ei hän ollut koskaan odottanut kuulevansa korupuheita tai hillittömiä tunteenpurkauksia tuon vakavan, tarmokkaan miehen suusta, mutta hän oli luullut, että tämä käsittäisi kaikkea sitä ylevää ja jaloa, mitä hänen povessansa liikkui, antaisi hänen ottaa osaa harrastuksiinsa ja ilmaisisi hänelle tunteensa ja ajatuksensa. Ettei niin ollut käynyt, sitä todisti jälleen tuo sisällyksetön kirje, jonka hän juuri oli saanut.

Pietari oli ollut Marian isä vainajan uskollinen ystävä. Myöskin hänen lankonsa oli nuoruuden hartaudella kiintynyt van der Werffiin, tuohon vanhempaan, kypsyneeseen vapaudenpuoltajaan. Hän oli aina puhunut Marialle Pietarista sanoin, jotka ilmaisivat mitä hartainta ihailua ja rakkautta. Kohta sen jälkeen kuin Marian isä oli kuollut ja tuo nuori aviopari oli saanut surmansa, Pietari tuli Delftiin, ja kun hän nyt puhui Marialle osanotostansa ja lohdutteli häntä, niin hänen voimakkaat, sydämelliset sanansa olivat kuin pelastuksen ankkuri, johon Maria voi tarttua hädissänsä. Tuo kelpo leideniläinen tuli yhä useammin Delftiin ja vieraili silloin aina Grootin talossa. Miesten neuvotellessa sai Maria täyttää lasit ja kuunnella heidän keskustelujansa. Puheltiin niitä näitä, ja usein herrojen puheet eivät Marian mielestä olleet juuri selviä eikä viisaita; mutta mitä van der Werff puhui, se oli aina järkevää, ja kipsikin olisi voinut ymmärtää hänen koruttomat, tarmokkaat sanansa. Niinkuin tammi huojuvien pajujen keskellä hän oli Mariasta. Tämä oli usein tiennyt Pietarin hengenvaarallisista matkoista, joita hän teki palvellakseen prinssiä ja vapaudenasiaa, ja sykkivin sydämin oli hän odottanut kuinka ne onnistuisivat.

Monesti oli silloin tullut hänen mieleensä se ajatus, että mahtaisi olla ihanaa kulkea läpi elämän tuon lujatahtoisen miehen vahvojen käsivarsien tukemana. Ja hän olikin ojentanut käsivartensa Mariaa kohden, ja tämä oli täyttänyt hänen pyyntönsä niin ylpeänä ja onnellisena kuin aseenkantaja, jota kuningas kutsuu lyödäksensä hänet ritariksi. Nyt muisteli Maria noita kuluneita aikoja, — ja kuinka elävästi johtuivatkaan hänen mieleensä kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut seuratessansa miestänsä Leideniin!

Aviopuoliso ei ollut luvannut Marialle hänen rinnallaan mitään kevätkautta, mutta kaunoisen kesän ja syksyn. Nyt Marialle muistui tuo vertaus mieleen, — ja kuinka toisenlaiseksi olikaan heidän liittonsa muodostunut kuin hän oli luullut! Myrskyä, levottomuutta, taistelua, vaihetellen rasittavaa työtä ja sitten väsymystä, — tällaista oli Pietarin elämä, tätä näkemään hän oli pyytänyt Marian rinnallensa, edes haluamatta jakaa vaivojansa ja huoliansa vaimonsakin kannettaviksi. Niin ei saanut, niin ei voinut jatkua! Kaikki, mikä hänestä kotona oli ollut ihanaa ja suloista, se jäi täällä unhotuksiin. Musiikista ja runoudesta, jotka kotona olivat ylentäneet hänen mieltänsä, älykkäistä keskusteluista, jotka olivat järkeä kehittäneet, niistä ei täällä ollut tietoakaan. Barbaran ystävällisyys ei voinut korvata sitä, mitä hän oli kadottanut; jos hän olisi kokonaan omistanut miehensä rakkauden, niin hän olisi mielellään uhrannut tuon kaiken, — mutta kuinkahan mahtoikaan olla tämän rakkauden laita?

Katkeralla mielellä hän asetti lippaan takaisin säiliöön ja noudatti ruokakutsua. Suuren pöydän ääressä näki hän ainoastaan Adrianin ja palvelijat, sillä Barbara oli pikku Liisan tykönä.

Niin hyljätyksi, niin yksinäiseksi ja hyödyttömäksi kuin tänään hän ei ollut vielä koskaan tuntenut itseänsä. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Barbara piti huolta taloudesta, ja hän — hän oli vain estämässä miestänsä täyttämästä velvollisuuksiansa maata ja kaupunkia kohtaan.

Hänen näin miettiessänsä iski kolkutin jälleen ulko-oveen. Hän meni akkunaan. Lääkäri se oli. Liisa oli tullut sairaammaksi, ja hän, lapsen äiti, ei ollut edes tiedustellut kuinka pienokainen voi.

— Lapset, niin lapset! mumisi hän itseksensä. Väsyneille kasvoille ilmaantui eloa ja mieli kävi valoisammaksi hänen miettiessänsä: "Minä olen luvannut Pietarille kohdella niitä kuin omiani, ja tahdon täyttää mitä olen vapaasti ja omasta tahdostani ottanut tehdäkseni."

Sydän keveämpänä hän tuli hämärään sairashuoneeseen ja vetäisi oven nopeasti kiinni. Tohtori Bontius loi häneen nuhtelevan katseen ja Barbara sanoi:

— Hiljaa, hiljaa! Liisa on juuri nukahtanut!

Maria lähestyi vuodetta, mutta lääkäri peräytti hänet kysyen:

— Onko teillä ollut nokkoisrokko?

— Ei.

— Sitten ette saa enää tulla tähän huoneeseen. Missä Barbara rouva toimii, siinä ei tarvita muuta apua.

Maria ei vastannut mitään, vaan meni takaisin eteiseen. Hänen sydämensä oli niin raskas, niin sanomattoman raskas. Muukalaiseksi tunsi hän itsensä miehensä talossa. Hänen täytyi päästä ulkoilmaan, ja kun hän, otettuaan liinan yllensä, laskeutui portaita alas, oli hänestä sietämätön tuo haju, joka kohosi alakerrasta, säilytyshuoneessa olevista nahkakääröistä, — vaikka hän ennen sitä tuskin oli huomannutkaan. Hän toivoi olevansa äitinsä ja delftiläisten ystäviensä tykönä hiljaisessa, vilvakkaassa kodissansa. Nyt hän ensi kerran rohkeni pitää itseään onnettomana, ja kun hän silmät maahan luotuina kulki vastatuulessa katuja pitkin, vastusti hän turhaan salaperäistä. synkkää voimaa, joka häntä pakotti huolellisesti johtamaan mieleensä kaikkea, mikä oli käynyt toisin kuin hän oli toivonut.