Front matter (continued 2)

Kahdeksas luku.

Lähdettyään pormestarin talosta soittotaiteilija meni nuoren herra Matenesse van Wibisman tädin luo noutamaan viittaansa, sillä sitä ei ollut tuotu hänelle takaisin. Tavallisesti hän ei liioin välittänyt puvustansa, mutta nyt hänestä oli kumminkin mieluista, että sade pidätti ihmiset kotona; sillä tuo ahtaaksi käynyt viitta, joka hänellä oli yllänsä, ei voinut näyttää ylen muhkealta. Vilhelmi ei liene näyttänytkään kovin varakkaalta, sillä kun hän saapui vanhan neiti Hoogstratenin suureen, komeaan etuhuoneeseen, niin hovimestari Belotti otti hänet vastaan niin alentuvaisesti kuin hän olisi ollut kerjäläinen.

Mutta pian neaappelilainen, jonka suussa tuo voimakas hollanninkieli kuului kuin vilustuneen laulajan korinalta, muutti käytöksensä, kun Vilhelmi oivallisella italiankielellä rauhallisesti selitti hänelle mitä varten oli tullut. Kävipä tuo tyly palvelija oikein hyväntahtoiseksi ja toimeliaan kohteliaaksikin, kun kuuli äidinkielensä suloisia sointuja. Hän yritti ruveta Vilhelmin kanssa keskustelemaan kotimaastansa, mutta tämä keskeytti häntä ja kehotti toistamiseen noutamaan viitan.

Belotti vei hänet nyt kohteliaasti sivukamariin, joka oli suuren etuhuoneen vieressä, auttoi viitan hänen päältänsä ja nousi sitten portaita ylös. Kun hetki toisensa jälkeen kului ja lopuksi jo neljännestuntikin oli mennyt menojaan, eikä palvelijaa alkanut näkyä enemmän kuin viittaakaan, niin nuori mies kadotti kärsivällisyytensä — mikä ei juuri hevillä tapahtunut — ja todellinen vaara jo alkoi uhata lyijyjuotoksista ruutua, jota hän sormillaan rummutteli, kun ovi vihdoinkin aukeni. Vilhelmi huomasi sen kyllä, mutta hän takoi ruutua vain yhä kiivaammin, osottaaksensa italialaiselle oikein ilmeisesti, että aika oli käynyt hänestä pitkäksi. Mutta nopeasti poistuivat hänen sormensa akkunasta, sillä hänen takanansa lausui sointuisa naisääni oivallisella hollanninkielellä:

— Onko sotalaulunne jo lopussa, hyvä herra? Belotti tuo viittanne.

Vilhelmi kääntyi puhujaan päin ja katsoi hämillään ja sanatonna nuoreen aatelisneitiin, joka seisoi aivan hänen edessänsä. Nuo piirteet olivat hänelle tutut, mutta — mutta eiväthän vuodet viedessään nuorenna jumalattariakaan, ja kuolevaiset ihmistyttäret kasvavat eivätkä pienene. Vaan nainen, jonka hän oli luullut näkevänsä edessänsä, jonka kanssa hän oli ollut varsin tuttu tuolla ikuisessa Roomassa ja jota ei ollut koskaan unohtanut, — hän oli vanhempi ja kookkaampi kuin tämä neiti, joka oli niin hänen näköisensä ja jota ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän Vilhelmin hämmästynyt ja tutkiva katse. Ylpeästi hän viittasi hovimestarille ja sanoi italiankielellä:

— Antakaa herralle hänen viittansa, Belotti, ja sanokaa hänelle, että tulin pyytämään anteeksi että olitte unohtanut lähettää sen.

Näin sanoen Henriika van Hoogstraten kääntyi oveen päin, mutta Vilhelmi kiiruhti nopeasti parilla askeleella hänen jälkeensä ja huudahti:

— Ei toki, ei toki, arvoisa neiti! Minunhan on pyydettävä anteeksi. Mutta jos joskus olette tavannut hämmästyttävää yhdennäköisyyttä…

— Minä en tahdo olla muiden ihmisten näköinen! huudahti tyttö tehden epäävän liikkeen.

— Mutta kumminkin, neiti…

— Elkää, elkää puhuko, keskeytti häntä Henriika niin ärtyisellä äänellä, että taiteilija hämmästyneenä katsahti häneen. — Toinen lammas on toisen kaltainen ja sadasta talonpojasta on kaksikymmentä samannäköistä. Kaikki tusinatavaraa on halpaa.

Kun Vilhelmi kuuli perusteita esitettävän, palasi hänen tavallinen levollisuutensa ja hän vastasi nöyrästi:

— Mutta muodostaahan luonto ihanintakin parittain. Ajatelkaapa vain madonnan silmiä.

— Te olette katoolilainen?

— Kalvinolainen, arvoisa neiti.

— Ja kuulutte prinssin puolueeseen?

— Sanokaa pikemmin vapauden puolueeseen.

— Siitäpä johtuikin siis tuo sotalaulun rummuttaminen.

— Se oli aluksi vieno gavotti, mutta kärsimättömyys saattoi tahdin nopeammaksi. Minä olen soittoniekka, neiti.

— Mutta varmaankaan ette kumminkaan rummunlyöjä. Ruutu parat!

— Ne ovat soittokoneita kuten muutkin, ja soitossahan koetamme tuoda esiin sitä mitä tunnemme.

— Kiitän siis siitä, ettette lyönyt ruutuja sirpaleiksi.

— Se ei olisi ollut kaunista, neiti, ja mikä ei ole kaunista, se ei ole taidettakaan.

— Pidättekö te kauniina vai rumana tuota laulua, joka oli viittanne taskussa? Se oli pudonnut maahan ja Niko otti sen sieltä.

— Tätäkö vai tuota toista?

— Tuota geusilaulua minä tarkoitan.

— Se on raju, mutta yhtä vähän ruma kuin myrskyn kohina.

— Se on minusta inhottava, raaka ja kiihkoisa.

— Minä sanoisin sen olevan koruttoman, mutta valtavan voimakkaan.

— Entä tämä toinen sävellys?

— Sallikaa minun olla sitä arvostelematta, se on minun säveltämäni. Te ymmärrätte nuottikirjoitusta, arvoisa neiti?

— Kyllä vähän.

— Onko kokeeni teistä epämiellyttävä?

— Ei, mutta minusta on tässä koraalissa paikka paikoin samaa haikailemista kuin kaikissa kalvinolaisissa lauluissa.

— Se riippuu siitä, kuinka ne esitetään.

— Nehän ovat aiotut toriämmien ja pesijättärien laulettaviksi teidän rukoushuoneissanne.

— Jokainen sävellys, jossa ilmenee todellista tunnetta, ylentää noiden yksinkertaisten ihmisten mieltä, jotka sitä laulavat. Ja se, mikä sydämen syvimmästä sopukasta kohoaa taivasta kohden, se ei voi olla vastenmielistä Luojalle, jolle se omistetaan. Ja sitä paitsi…

— Mitä aiotte sanoa?

— Ja jos tämä sävellys ansaitsee säilyä unhoon joutumasta, niin voihan tapahtua että verraton laulukunta sen kerran…

— Esittää teille, tarkoitatte?

— En, neiti. Se on täyttänyt tarkoituksensa, jos se kerrankaan esitetään ylevällä tavalla. Tosin kernaasti tahtoisin olla sitä kuulemassa, mutta tämä toivomukseni ei ole likimainkaan niin harras kuin tuo toinen.

— Kuinka vaatimatonta!

— Itse säveltäminen on minulle jo tuottanut kylliksi nautintoa.

Henriika katsahti osaaottavasti taiteilijaan ja hänen sointuisa äänensä kuului lempeämmältä, kun hän lausui:

— Minun käy teitä sääliksi, herra. Teidän sävellyksenne miellyttää minua, miksi en sitä myöntäisi. Monin paikoin se tunkee sydämeen. Mutta kuinka se turmellaankaan teidän kirkoissanne! Teidän kerettiläisyytenne tekee lopun kaikesta taiteesta. Suurten maalarien teokset teitä kauhistuttavat, eikä paremmin ole käyvä säveltaiteenkaan, joka kumminkin on kukoistanut täällä Alankomaissa.

— Minä uskallan toivoa päinvastaista.

— Te erehdytte, herra, te erehdytte. Sillä jos teidän puolustamanne asia pääsee voitolle — mistä pyhä neitsyt meitä varjelkoon — niin ei Hollannissa pian ole muuta kuin tavaravarastoja, työhuoneita ja koruttomia saarnahuoneita, joista viimein karkotetaan laulu ja urutkin.

— Ei suinkaan, neiti. Pienessä Ateenassa alkoivat taiteet kukoistaa vasta sitten kuin se oli turvannut vapautensa sodassa persialaisia vastaan.

— Ateena ja — Leiden! vastasi Henriika ivallisesti. — Pöllöjä on tosin Pankrationtornissa, mutta mistä löydämme Minervan?

Henriikan lausuessa nauraen nämät sanat, huusi kimakka naisääni jo kolmannen kerran hänen nimeänsä. Nyt keskeytti hän puheensa ja sanoi:

— Minun täytyy lähteä. Nämä nuotit minä pidän.

— Minulle on kunniaksi, jos suvaitsette ottaa ne, ja sallisittekohan minun tuoda teille toisiakin?

— Henriika! kuului taas portailta, ja neiti vastasi nopeasti:

— Antakaa vain Belotti'lle mitä tahdotte, mutta pian, sillä minä en jää tänne enää pitkäksi aikaa.

Vilhelmi katsoi Henriikan jälkeen. Yhtä nopeata ja itsetietoista kuin hänen puheensa, oli hänen käyntinsäkin, kun hän nyt kulki avaran etuhuoneen poikki ja portaita ylös, — ja taaskin taiteilija muisti roomalaisen ystävättärensä.

Vanhan italialaisen katseet seurasivat myöskin Henriikaa. Kun tämä katosi leveän porraskäytävän viimeiseen käänteeseen, kohautti palvelija olkapäitään, kääntyi taiteilijan puoleen ja lausui osaaottavasti:

— Neidin laita ei ole oikein. Aina vain kiihkoa, aina kuin latingissa oleva pistooli. Ja sitten vielä tuo hirmuinen päänsärky! Ei hän ollut tuollainen tänne tullessansa.

— Onko neiti sairas?

— Emäntäni ei ota sitä uskoaksensa, vastasi palvelija. — Mutta näemmehän sen omin silmin, kamarineitsyt ja minä. Punehtuu ja kalpenee, öisin ei voi nukkua, aterioidessa saa töin tuskin niellyksi sirpaleen kananlihaa tai lehdykän salaattia!

— Mitä lääkäri arvelee?

— Lääkärikö? Tohtori Fleuriel ei ole enää täällä. Hän muutti Gentiin espanjalaisten tänne tullessa, ja sen jälkeen ei vanha neiti ole suvainnut luonansa muita kuin välskärin, joka iskee häneltä suonta. Täkäläiset tohtorit ovat Oranian prinssin puolella ja ovat kaikki tyyni vääräuskoisia. Nyt taas huudetaan! Viitan lähetän teille kotiin, ja jos teitä joskus haluttaa puhua äidinkieltäni, niin tulkaa vain kolkuttamaan tätä ovea. Tuota huutelemista — tuota alituista huutelemista! Neitiäkin se vaivaa!

Vilhelmin tullessa ulos kadulle satoi enää vain hieman. Pilvet alkoivat hajaantua ja niiden raosta pilkisti esiin sininen taivas, josta aurinko lähetti kirkkaita, häikäiseviä säteitä alas Nobelkadulle. Kattojen yläpuolella hohti monivärinen sateenkaari, mutta tänään taiteilija ei edes huomannut tuota miellyttävää näytelmää. Hän ei pitänyt märän kadun kirkkaasta valaistuksesta. Häikäisevä auringonpaiste ei ollut kumminkaan kestävä kauan, se vain ennusti sadetta. Kaikki tuntui nyt Vilhelmin mielestä olevan epäjärjestyksessä ja häiritsevän. Toinen kuva pyrki tunkeutumaan tuon ihanan kuvan rinnalle, jota hän säilytti muistojensa kaikkein pyhimmässä ja jonka luona soi menneitä aikoja ikävöivän henkensä viivähtää vain sen ylevimpinä hetkinä. Hän oli vaihtamaisillaan jalon timanttinsa kiveen, jonka arvoa ei tuntenut. Entiseen puhtaaseen sointuun sekaantui häiriten toinen, samaan sävellajiin kuuluva, mutta edellisestä kumminkin eroava. Kuinka voisi hän enää ajatella Isabellaa samalla muistamatta Henriikaa! Mutta onneksi hän ei ainakaan ollut kuullut neidin laulavan, ja niin olivat Isabellan laulut sekoittumattomina jääneet hänen mieleensä. Häntä harmitti, että turhamaisuudesta oli luvannut lähettää uusia sävellyksiä tuolle ylpeälle, espanjalaismieliselle neidille. Herra Matenesse van Wibismata hän oli kohdellut tylysti hänen mielipiteidensä takia, mutta tuota toista, joka pilkkasi sitä, mikä hänestä oli ylevää, häntä hän pyrki lähestymään, koska hän oli nainen ja koska oli ihanaa saada kaunosuulta kiitosta tuotteistansa. "Herkules heittää nuijan kädestänsä ja käy Omfalen viittauksesta kehräämään — ja kaunis Ester ja Herodiaan tytär…" mumisi Vilhelmi tyytymätönnä itsekseen. Hänen mielensä oli levoton ja hän halusi päästä hiljaiseen ullakkokamariinsa, jonka vieressä hänellä oli kyyhkyslakkansa.

"Hänelle on tapahtunut jotakin ikävää Delftissä", mietti isä.

"Miksi eivät paistetut kampelat tänään maistu hänestä?" ihmetteli äiti aterioidessa. Jokainen tunsi että häntä, joka oli koko perheen ylpeydenaihe ja lemmikki, ahdisti jokin huoli, mutta syytä ei tiedusteltu, sillä oli vanhastaan tuttua, että hän väliin joutui tuntimääriksi tuollaisten mielialojen valtaan.

Syötettyään kyyhkysiänsä Vilhelmi meni kamariinsa. Siellä hän ensin kulki levottomasti edes takaisin. Sitten hän otti viulunsa ja sovitti yhteen kaikki laulut, joita oli kuullut Isabellan laulavan. Harvoin oli hänen soittonsa ollut niin sulavaa ja samalla niin rajua ja myrskyisää, ja äiti, joka kuuli sen keittiöön, pyöritteli vispilää yhä nopeammin, työntäisi sen sitten sakeaan taikinaan ja mumisi itsekseen pyyhkiessään käsiänsä esiliinaan:

— Voi sitä tuskaa ja riemua! Jos tuo nyt keventää hänen mieltänsä, niin soittakoon sitten Jumalan nimessä! Mutta suolet ovat kalliita, ja pari kieltä tuo nyt ainakin tulee maksamaan.

Illempänä Vilhelmin piti ottaa osaa ampujakuntansa harjoituksiin. Hänen osastonsa oli määrätty vartioksi Hoogewoortin portille. Kun hän sitä kuljetti pitkin Nobelkatua, kuuli hän avoimesta akkunasta Hoogstratenin talosta syvän ja puhtaan naisäänen laulua. Hän kuunteli, ja kun hän kauhukseen huomasi, kuinka Henriikan ääni — sillä eihän laulajatar voinut olla kukaan muu kuin tuo neiti — oli Isabellan äänen kaltainen, käski hän rummuttajan lyödä rumpua.

Seuraavana päivänä tuli palvelija Hoogstratenin talosta ja antoi Vilhelmille lipun, jossa häntä muutamin sanoin pyydettiin kello kaksi iltapäivällä — ei ennemmin eikä myöhemmin — saapumaan tuohon Nobelkadulla olevaan taloon.

Hän ei olisi tahtonut mennä, mutta hänen oli mahdotonta kieltäytyä tulemasta, ja niin hän saapui paikalle määrättyyn aikaan.

Etuhuoneen viereisessä kamarissa odotti häntä Henriika. Tämä näytti vakavammalta kuin edellisenä päivänä, varjot silmien alla olivat entistä tummemmat, ja hänen poskiensa hehkuva puna johti Vilhelmin mieleen Belotti’n huolet hänen terveydentilastansa. Vastattuansa Vilhelmin tervehdykseen hän sanoi nopeasti, ilman esipuheita:

— Minun täytyy puhella kanssanne. Tehkää hyvin ja istukaa. Lyhyesti sanoen: Tapa, jolla eilen tervehditte minua, on herättänyt kaikenlaisia mietteitä mielessäni. Epäilemättä muistutan suuresti jotakin toista naista, jota lienette tavannut Italiassa. On ehkä kysymyksessä eräs minulle hyvin läheinen henkilö, jonka olopaikkaa en tiedä. Vastatkaa minulle rehellisesti, sillä minä en kysy turhasta uteliaisuudesta. Missä te häntä tapasitte?

— Luganossa. Matkustimme samassa vaunussa Milanoon, ja myöhemmin tapasin häntä Roomassa ja siellä olin kuukausimääriä joka päivä hänen seurassansa.

— Siis tunnette hänet varsin hyvin. Onko teistä yhdennäköisyys hämmästyttävä vielä nytkin, kun olette nähnyt minut toistamiseen?

— On, ylen hämmästyttävä.

— Siis täytyy olla olemassa olento, joka minuna kummittelee. Onko hän täältä kotoisin?

— Hän nimitti itseänsä italialaiseksi, mutta hän ymmärsi hollanninkieltä, sillä hän selaili usein kirjojani ja ymmärsi keskusteluitamme, kun puhelin kotimaastamme olevien nuorten maalarien kanssa. Luulen hänen olleen saksalaista aatelissukua.

— Seikkailijatar siis! Entä hänen nimensä?

— Isabella; — mutta luullakseni ei ole syytä nimittää häntä seikkailijattareksi.

— Oliko hän naimisissa?

— Hänen ylevässä olennossansa oli jotakin naidun naisen tapaista, mutta hän ei koskaan maininnut, että hänellä olisi ollut puoliso. Vanha italialainen nainen, hänen duennansa, nimitti häntä donna Isabellaksi, mutta hänellä lienee tuskin ollut enemmän tietoja hänen menneisyydestään kuin minullakaan.

— Oliko teillä hyviä vai huonoja?

— Ei kumpiakaan, arvoisa neiti.

— Ja mitä hän toimitti Roomassa?

— Hän harjoitti laulutaidetta, jossa oli ylen etevä. Mutta hän jatkoi yhä vain opintojansa, ja hän edistyi suuresti Roomassa oleskellessansa. Kontrapunktin opissa minä sain olla hänen opettajanansa.

— Hän esiintyi julkisesti laulajattarena?

— Siihen en voi antaa täsmällistä vastausta. Eräs muukalainen — korkea hengellinen virkamies — suosi häntä, ja hänen puoltolauseensa hankki hänelle pääsön kaikkialle, yksin Palestrinankin tykö. Kirkkolauluista hän usein sai pääosia esitettäväkseen ja hienoissa seuroissa hän myöskin suostui esiintymään, mutta maksusta hän ei koskaan ole laulanut. Minä tiedän sen, sillä hän ei sallinut kenenkään muun kuin minun säestää itseänsä. Häntä miellytti minun soittoni, ja siten jouduin hänen välityksellään moneen ylhäiseen taloon.

— Oliko hän rikas?

— Ei, neiti. Hän oli komeasti puettu ja hänellä oli hohtavia koristeita, mutta kummiakin hänen täytyi elää säästävästi. Florensin kautta hän sai tuon tuostakin rahalähetyksiä, mutta nopeasti solui kulta hänen sormiensa lomitse. Sillä vaikka hänellä oli yksinkertainen asunto ja hän söi kuin lintu, jos kohta hänen hento terveytensä olisikin vaatinut voimakkaampaa ravintoa, niin hän oli kumminkin aivan tavattoman tuhlaavainen, kun näki köyhien taiteilijoiden kärsivän puutetta; hän tunsi näet useimmat heistä, sillä hän ei arastellut tulla minun mukanani heidän seuraansa.

— Maalarienko ja soittoniekkojen seuraan:

— He olivat kaikki tyyni ylevämielisiä taiteilijoita. Väliin hän oli hilpein meistä kaikista.

— Väliin siis vain?

— Niin, väliin, sillä toisin hetkin, toisin päivin oli hänen mielensä synkkä, ylen synkkä. Kuin auringonpaiste ja sade vaihtelevat huhtikuun päivänä, niin vaihteli hänen mielessänsä epätoivo ja huumaava elämänilo.

— Omituinen olento. Tiedättekö minne hän joutui?·

— En, neiti. Eräänä iltana hän sai Milanosta kirjeen, jossa lienee ollut huonoja sanomia, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut jäähyväisiä lausumatta.

— Ettekö koettanut päästä hänen jäljillensä?

Vilhelmi punastui ja vastasi hämillänsä:

— Siihen minulla ei ollut oikeutta, ja kohta hänen lähdettyänsä sairastuin — sairastuin aivan hengenvaarallisesti.

— Te rakastitte häntä?

— Arvoisa neiti, minun täytyy pyytää teitä…

— Te rakastitte häntä. Ja rakastiko hän teitä?

— Me olemme tunteneet toisemme vain eilisestä saakka, neiti van Hoogstraten.

— Suokaa anteeksi! Mutta jos noudatatte tahtoani, niin emme nyt tapaa toisiamme viimeistä kertaa, vaikkakin tuo nainen varmaan on toinen henkilö kuin se, jota tarkoitin. Toiste näkemiin! Te kuulette, että tuosta huutelemisesta ei taaskaan tule loppua. Te olette minussa herättänyt osanottoa omituista ystävätärtänne kohtaan, ja toiste pitää teidän kertoa minulle enemmän hänestä. Mutta yksi seikka vielä. Voiko kunniallinen tyttö häpeätä tuntematta yhä edelleenkin keskustella hänestä teidän kanssanne?

— Voi, jos ette pelkää puhua jalosta naisesta, jolla ei ollut muuta suojelijaa kuin oma itsensä.

— Teitä mainitsematta! huudahti Henriika lähtien huoneesta.

Ajatuksiinsa vaipuneena kulki taiteilija kotiinsa päin. Oliko Isabella tuon neidin sukulainen? Hän oli kertonut Henriikalle melkein kaikki mitä tiesi hänen ulkonaisista olosuhteistansa, ja ehkäpä neiti oli oikeutettu näiden nojalla nimittämään häntä seikkailijattareksi, kuten monet Roomassakin olivat tehneet. Tuo sana kirveli hänen sydäntänsä, ja Henriikan kysymys, rakastiko hän tuota muukalaista, kiusasi häntä ja oli hänen mielestänsä sopimaton ja liian lähentelevä. Totta oli, että Vilhelmi oli tulisesti rakastanut tuota naista; vaikeata hänen oli ollut kestää sitä, ettei ollut muuta kuin hänen hyvä toverinsa ja luotettava ystävänsä. Monet taistelut Vilhelmi oli taistellut salataksensa häneltä tunteitansa, ja hän tiesi, että olisi kumminkin langennut koetuksissa ja paljastanut hänelle sydämensä, ellei olisi pelännyt Isabellan halveksuen sysäävän häntä luotansa. Vanhat sydämenhaavat ratkesivat nyt jälleen vuotamaan, ja hän muisteli tuota aikaa, jolloin Isabella äkkiä jäähyväisiä lausumatta oli lähtenyt Roomasta. Töin tuskin parannuttuansa kovasta taudistansa oli Vilhelmi palannut kotimaahansa kalpeana ja siipirikkona, ja kuukausia oli kulunut, ennenkuin hän jälleen voi nauttia taiteestansa. Aluksi oli Isabellan muisto herättänyt hänessä vain katkeria tunteita, mutta nyt hänen hiljaisen, kestävän kamppailun jälkeen oli onnistunut — ei tosin unohtaa, vaan poistaa katkerat tunteet siitä puhtaasta ja ihanasta nautinnosta, jota hänelle tuotti Isabellan muisteleminen. Tänään yritti taistelu taaskin alkaa uudelleen, mutta hän ei mielinyt joutua tappiolle, vaan pyrki säilyttämään sydämessänsä Isabellan kuvan sen täydessä ihanuudessa.

Mieli kuohuksissa palasi Henriika tätinsä luokse. Olikohan se seikkailijatar, josta taiteilija oli puhunut, tuo ainoa olento, jota hän rakasti tulisen sydämensä koko kiihkolla? Oliko Isabella hänen kadonnut sisarensa? Moni seikka näytti todistavan, että niin ei ollut, mutta aivan mahdotonta tuo ei kumminkaan ollut. Nuo kysymykset ahdistivat hänen mieltänsä, ja kuta vähemmän lepoa täti soi hänelle, sitä tuskallisemmaksi kävi päänsärky, sitä selvemmin hän tunsi, että kuume, jonka masentavaa valtaa hän oli vastustanut pitkät ajat, nyt pääsisi voitolle.

Yhdeksäs luku.

Illalla kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Vilhelmi oli keskustellut Henriikan kanssa, sattui taiteilija kulkemaan Nobelkatua Hoogstratenin talon ohitse.

Ennenkuin hän oli ehtinyt talon kohdalle, näki hän kahden herran, joiden edellä palvelija kantoi lyhtyä, kadun poikki lähestyvän sitä.

Vilhelmi kävi tarkkaavaksi. Nyt tarttui palvelija kolkuttimeen. Valo hänen lyhdystänsä lankesi miesten kasvoille. Molemmat olivat hänelle tuttuja.

Tuo pieni, siro vanhus, jolla oli suippo lakki ja lyhyt musta samettiviitta, oli abbé Picard, lystikäs pariisilainen, joka oli tullut Leideniin kymmenen vuotta sitten ja antoi kaupungin varakkaissa taloissa opetusta ranskankielessä. Hän oli ollut Vilhelminkin opettaja, mutta taiteilijan isä, veronkantaja, ei pitänyt tuosta liukaskielisestä muukalaisesta, sillä hänen kerrottiin lähteneen rakkaasta Ranskastansa jonkun ruman jutun takia, ja Kornelio herra epäili häntä espanjalaiseksi vakoilijaksi. Tuo toinen, keskikokoinen, harmaapäinen, tavattoman lihava herrasmies, jonka turkiksilla reunustettuun viittaan oli mennyt ylen paljon verkaa, oli signor Lamperi, Antwerpenissä olevan suuren italialaisen kauppahuoneen Bonvisin edustaja. Hänellä oli tapana joka vuosi haikaroiden ja pääskysten palatessa tulla kauppatoimien takia muutamaksi viikoksi Leideniin, ja ylen tervetullut hän oli joka kapakkaan, hän kun loppumattomiin osasi kertoella lystikkäitä juttuja. Ennenkuin nuo molemmat herrat menivät sisään, yhtyi heihin kolmas, jonka edellä kaksi palvelijaa kantoi lyhtyjä. Laaja viitta verhosi hänen kookasta vartaloansa, hänkin oli vanhuuden rajalla, eikä ollut hänkään Vilhelmille vieras, sillä tuo katoolinen monseigneur Gloria, joka usein Haarlemista käsin kävi Leidenissä, oli jalon säveltaiteen suosija ja oli nuoren taiteilijan lähtiessä Italiaan varustanut häntä arvokkailla suosituskirjeillä, huolimatta hänen harhaoppisuudestansa.

Vilhelmi jatkoi matkaansa katuoven sulkeutuessa noiden kolmen herran jälkeen. Hovimestari Belotti oli eilen kertonut, että nuori neiti näytti hänestä varsin sairaalta, mutta koska vanha neiti otti vastaan vieraita, niin varmaankin hänen veljentyttärensä voi paremmin.

Hoogstratenin talon alakerta oli tänä iltana kirkkaasti valaistu; toisesta kerroksesta tunki vain yhdestä ainoasta akkunasta tasainen valo himmeästi Nobelkadulle; mutta hän, jota varten tuo valkea paloi, istui levottomana, silmät kuumeesta palavina, jykevän pöydän ääressä, painaen otsaansa sen marmorilevyyn. Henriika oli aivan yksin tuossa suuressa, ylen korkeassa huoneessa, jonka täti oli määrännyt hänen asuttavakseen, vahvasta kultakirjokankaasta tehtyjen kellastuneiden uutimien takana oli hänen sänkynsä, tavattoman leveä, kömpelötekoinen kapine. Isoja olivat muutkin huonekalut ja kulunutta niiden komeus. Joka tuoli, joka pöytä näytti siltä kuin se olisi ollut kotoisin rappeutuneesta juhlasalista. Tästä suuresta huoneesta ei puuttunut mitään tarvekalua, mutta kumminkaan se ei ollut vähintäkään kodikas eikä hauska, ja tuskinpa kenenkään päähän olisi pälkähtänyt se ajatus, että tässä asui nuori tyttö, ellei olisi nähnyt tuota suurta kullattua harppua, joka oli asetettu uunin vieressä olevaa kovaksi täytettyä leposohvaa vasten.

Henriikan päätä poltti, mutta hänen jalkansa olivat jähmettyä tuolla matottomalla kipsilattialla, vaikka hän olikin käärinyt liinan niiden ympärille.

Vähän sen jälkeen kuin nuo kolme herraa olivat tulleet taloon, nousi naisolento ylös portaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Ylen jännitetyillä aistimillansa huomasi Henriika atlassikenkien hiljaisen sipsutuksen ja silkkilaahuksen kahinan jo paljoa ennemmin kuin tulija oli saapunut huoneeseen, ja nopeammin hengittäen hän nousi paikaltaan ja oikaisihe suoraksi.

Kolkuttamatta aukaisi nyt laihahko käsi oven, ja vanha neiti van Hoogstraten astui suoraa päätä veljentytärtänsä kohden.

Tuo iäkäs nainen oli muinoin ollut kaunis, mutta nykyisin ja liiatenkin tällä hetkellä hän näytti varsin omituiselta ja epämiellyttävältä.

Hänen käyrää, laihaa varttansa verhosi pitkällä laahuksella varustettu paksu vaaleanpunainen silkkileninki. Pieni pää oli upotettu kaularöyheloön, tavattoman korkeaan ja leveään pitsilaitokseen. Leningin kaarteesta näkyvää kelmeätä kaulaa peittivät pitkät käädyt, joissa hohti helmiä ja jalokiviä, ja taitehikkaasti järjestettyjen vaaleiden venetialaisten kiharoiden ylitse liehui kamelikurjensulkia, jotka olivat pystytetyt vaaleansinisellä sametilla päällystettyyn pallukkaan. Voimakas hajuveden tuoksu tunki sisään jo hänen edellänsä. Se lienee hänestä itsestänsäkin ollut liian voimakas, sillä suuri kimeltävä viuhka, joka hänellä oli kädessänsä, pysyi lakkaamatta liikkeessä ja alkoi liehua yhä kiivaammin, kun Henriika kehotukseen: — Pian, pian! - vastasi tarmokkaasti: — En tule, täti.

Vanha neiti ei kumminkaan joutunut hämilleen tuosta kiellosta, vaan toisti vain kehotuksensa entistä lujemmin ja lisäsi, tuodakseen esiin vaikuttavan perusteen:

— Monseigneur on tullut ja tahtoo kuulla lauluasi.

— Kiitos kunniasta, vastasi tyttö, — kiitos kunniasta, mutta kuinka monesti minun on toistettava etten tule?

— Saanko kysyä, miksi, kaunokaiseni? lausui vanha nainen.

— Siksi etten sovi sinun seuroihisi, huudahti Henriika kiivaasti, — siksi että päätäni pakottaa ja silmiäni polttelee, siksi etten tänään voi laulaa ja siksi… siksi… siksi… — Minä rukoilen sinua jättämään minut rauhaan!

Vanhuksen viuhka vaipui alas ja hän sanoi kylmäkiskoisesti:

— Mutta kaksi tuntia sitten sinä lauloit — vai etkö?

— Lauloin.

— Sitten ei päänsärkysi voi olla niin vaarallista ja Denise pukee sinut.

— Jos hän tulee, niin lähetän hänet takaisin. Äsken otin harppuni haihduttaakseni kipuani laulamalla. Se auttoi hetkiseksi, mutta nyt kolhii päätäni kahta kovemmin.

— Tekosyitä!

— Ajattele, mitä tahdot. Ja jos vaikka tällä hetkellä voisin paremmin kuin orava metsässä, niin en kumminkaan tulisi herrojesi luo. Minä jään tänne. Nyt sen tiedät. Jään tänne. Vakuutan sen kunniani kautta, ja minä olen Hoogstraten kuten sinäkin.

Henriika oli noussut paikaltaan ja hänen silmistänsä säteili kammottava hehku ahdistelijaa vastaan. Vanha neiti leyhytteli viuhkaansa nopeammin ja hänen ulkoneva leukansa vavahteli. Sitten hän sanoi lyhyesti:

— Annan arvoa sanallesi! Et tule siis! Vai et tule!

— En! huudahti tyttö ynseän varmasti.

— Jokainen noudattakoon tahtoansa, vastasi vanha nainen ja kääntyi ovea kohden. — Mikä on liikaa, se on liikaa. Tästä et saa kiitosta isältäsi.

Näin sanoen tarttui neiti van Hoogstraten pitkään laahukseensa ja läheni ovea. Hän pysähtyi ja loi vielä kerran kysyvän katseen Henriikaan. Tämä huomasi hyvin, että täti viivytteli, mutta käänsi tahallaan hänelle selkänsä, vastaamatta mitään tuohon salaiseen uhkaukseen.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, vaipui tyttö alas tuolille ja hänen otsansa painui pitkäksi aikaa marmorilevylle. Sitten hän nousi nopeasti, ikäänkuin seuratakseen harrasta kehotusta, aukaisi kiivaasti vaatearkkunsa kannen, heitteli pois tieltä sukat, liivit ja kengät suurissa kaarissa yli kirjavan lattian ja nousi ylös vasta kun oli löytänyt muutamia kirjepaperiarkkia, jotka oli ottanut mukaansa kotoa lähtiessään.

Häntä pyörrytti noustessa polviltansa, mutta hän pysytteli seisoallaan ja vei pöydälle ensin valkoisen paperin ynnä nuottikirjan ja sitten suuret kirjoitusneuvot, jotka jo monta päivää olivat olleet hänen huoneessansa. Sitten hän istuutui pöydän ääreen.

Syvälle nojatuoliin vaipuneena hän alkoi kirjoittaa. Kirja, jota käytti aluksena, oli hänellä polvillansa, paperi kirjalla. Raappien ja väkinäisesti piirsi hanhenkynä suuria, jäykkiä kirjaimia valkoiselle paperille. Henriika ei ollut tottumaton kirjoittamaan, mutta tänään lienee tuo tehtävä tuntunut hänestä vallan vaikealta, sillä hänen korkea otsansa kävi hieman kosteaksi, piirre hänen huulillansa ilmaisi kovaa tuskaa, ja saatuaan aina muutaman rivin valmiiksi hän sulki silmänsä tai joi ahnain siemauksin vieressään olevasta vesiastiasta.

Tuossa suuressa huoneessa oli aivan hiljaista, mutta sen alapuolella sijaitsevasta ruokasalista kuului tuon tuostakin melua ja omituisia ääniä. Lasien kilinää, kimakkaa hihitystä, äänekästä naurua, pieni pätkä jostakin kevytmielisestä rakkaudenlaulusta, eläköönhuutoja ja sitten kilahdus, jonka synnytti vallattomasti rikkilyöty lasi, — tuollaiset äänet tunkivat vuorotellen ja sekaisin Henriikan korviin. Hän ei olisi tahtonut kuulla tuota kaikkea, mutta hän ei voinut olla sitä kuulematta, ja suuttuneena puri hän yhteen valkoiset hampaansa. Mutta kynä ei siltä joutanut lepäämään.

Se, mitä hän nyt kirjoitti, muodosti hajanaisia lauseita — vaillinaisia tai pitkiä ja sekavan monimutkaisia. Paikoin jäi jokin sana pois, paikoin samoja sanoja toistettiin kaksi, kolme kertaa. Tuo kirje oli kuin mielipuolen kirjoittama, ja kumminkin ilmeni joka rivillä, joka piirroksessa sama kiihkoisa toivomus: Pois täältä! Pois tämän naisen luota ja tästä talosta!

Kirje oli isälle. Henriika pyysi että tämä vihdoinkin päästäisi hänet tädin luota, noutaisi tai noudatuttaisi kotiin. Setä Matenesse van Wibisma, kirjoitti hän, näytti olleen kovin hidas sanansaattaja; hän oli kaiketi itse ennen aikaan ollut ihastunut tädin iltamiin, joita Henriika puolestansa katsoi inhottaviksi. Jos isä pakottaisi häntä jäämään tänne, niin hän läksisi, kuten sisarensa, kiertämään maailmaa. — Sitten hän alkoi kertoa tädistä ja tämän elannosta. Räikeän synkällä tavalla esitti hän noita monenmoisia kärsimyksiä, ulkonaisesti ja sisällisesti alentavia vaatimuksia, joita hänen oli täytynyt sietää päivin ja öin tuon vanhan neidin tykönä viettämiensä viikkojen kuluessa.

Samoin kuin tänään juotiin ja nauraa hihiteltiin varsin usein tuolla alhaalla; mutta ei sillä hyvä, vaan Henriikan oli myöskin täytynyt seurustella tädin vierasten kanssa, jotka olivat vanhanpuoleisia vallattomia herrasmiehiä, italialaisia tai ranskalaisia syntyperältään ja kevytmielisiä tavoiltansa. Kun hän kuvasi noita seuroja, kävivät hänen ennestäänkin punoittavat poskensa yhä hehkuvammiksi ja nuo korkeat kirjaimet suurenivat suurenemistaan. Abbé'n jutut, jotka saivat tädin nauramaan, italialaisen kovaääniset puheet, joita kuullessaan monseigneur Gloria myhähdellen hieman pudisti päätänsä, niitä muka paheksuen, — ne olivat niin julkean rivoja, että niiden toistaminen olisi häntä saastuttanut.

Oliko hän kunniallinen tyttö vai ei? Mieluummin hän näkisi nälkää ja janoa kuin ottaisi vielä kerran osaa tuollaiseen seuraan. Kun talossa ei ollut vieraita, silloin vaadittiin Henriikalta muita mahdottomuuksia, sillä silloin täti, joka ei hetkeäkään voinut olla yksin, oli sairaana ja kurjassa tilassa, ja Henriikan täytyi hoitaa häntä. Kernaasti ja ilomielin tahtoi hän auttaa kärsiviä, sen oli hän, niin hän kirjoitti, selvästi osottanut hoitaessansa rokkoa sairastavia lapsia kotikylässänsä, mutta kun täti ei voinut nukkua, niin hänen piti valvoa hänen tykönänsä, pitää häntä kädestä ja kuunnella kaiken yötä, kuinka hän väliin valitteli, tuskitteli ja rukoili, väliin kirosi itseänsä ja petollista maailmaa. Hän, Henriika, oli tullut tuohon taloon terveenä ja voimakkaana, mutta kaikki tuo inho, viha ja itsensähillitseminen oli turmellut hänen terveytensä.

Keskiyöhön saakka kirjoitti tyttö. Kirjaimet kävivät yhä sekavammiksi, rivit yhä epätasaisemmiksi ja vääremmiksi, ja hänen kirjoittaessansa viimeisiä sanoja: "Voi päätäni, pää raukkaani! Te saatte nähdä, että menetän järkeni. Minä rukoilen teitä, rakas ja kunnioitettu isäni, päästäkää minut kotiin. Minä olen taas kuullut jotakin Annasta…" — musteni maailma hänen silmissänsä, kynä putosi kädestä, ja hän vaipui tainnoksissa nojatuoliin.

Tässä tilassa oli hän siksi kunnes nauru ja lasien kilinä alhaalla vihdoinkin oli lakannut ja tädin vieraat olivat lähteneet talosta.

Denise, kamarineitsyt, huomasi että nuoren neidin huoneessa oli valkeata. Hän tuli sisään, ja turhaan koetettuansa saada Henriikaa virkoamaan hän kutsui emäntäänsä.

Tämä seurasi palvelijaa ja mutisi portaita noustessansa:

— Ikävissään nukahtanut, — siinä kaikki! Meidän seurassamme olisi pysynyt valveilla ja saanut nauraa. Tuota hitautta! Voista sanoo kuningas Filip näiden ihmisten olevan. Tuo hassu Lamperi oli tänään niin vallattomalla päällä, ja abbé’n sukkeluudet, ne… ne…

Viinin vaikutus näkyi vanhan neidin suurissa silmissä, ja viuhka liehui edes takaisin jäähdyttääksensä hehkuvia poskia.

Nyt hän seisoi Henriikan edessä. Hän mainitsi hänen nimeänsä, pudisteli häntä ja ruiskutti hänen päällensä voimakkaasti tuoksuvaa nestettä suuresta kultaan juotetusta helmestä, joka hänellä oli vyöllään hajuvesipullona. Kun Henriika siitä huolimatta vain mumisi tolkuttomia sanoja, käski täti palvelustytön noutamaan lääkelaatikon.

Denise meni pois, ja nyt huomasi neiti Henriikan kirjeen, vei sen lähelle silmiään ja luki sivun toisensa perästä yhä lisääntyvällä raivolla; sitten hän heitti sen maahan ja koetti pudistaa veljentyttärensä hereille; mutta se oli turhaa.

Sillä välin hovimestari Belotti oli saanut tietää Henriikan kovasti sairastuneen ja, kun hän piti nuoresta neidistä, lähettänyt omin päinsä noutamaan lääkäriä sekä myöskin kappalaista Damianusta, rippi-isän asemasta, joka oli karkotettu kaupungista. Sitten hän läksi huoneeseen, jossa sairas oli.

Jo ennenkuin hän oli päässyt kynnyksen yli, huusi hänelle vanha neiti, joka oli aivan suunniltansa:

— Belotti, mitäs sanotte, Belotti? Meillä on sairas talossamme, ja sehän voi olla tarttuvaa tautia, vaikka ruttoa!

— Kuumetta tuo vain näyttää olevan, vastasi italialainen rauhoittavasti. — Tulkaa, Denise, kantakaamme yhdessä neiti vuoteeseen. Lääkäri tulee kohta.

— Lääkärikö? huudahti neiti, lyöden viuhkallansa pöydän marmorilevyyn. — Kuka on antanut teille luvan, Belotti…

— Olemmehan kristittyjä, lausui palvelija arvokkaasti, häntä keskeyttäen.

— No niin, no niin! virkkoi neiti. — Tehkää mitä tahdotte, kutsukaa ketä mielenne tekee, mutta tänne ei Henriika voi jäädä. Minunko talossani tarttuva tauti, rutto, — musta taulu ovella!

— Teidän armonne huolehtii aivan tarpeettomasti. Kuulkaamme toki ensin, mitä lääkäri sanoo.

— Minä en tahdo häntä kuulla, minä en voi sietää ruttoa enkä rokkoa. Menkää heti alas, Belotti, ja antakaa varustaa kantotuoli. Tuolla takarakennuksessa on vanha vierashuone tyhjänä.

— Mutta, teidän armonne, siellähän on niin ummehtunutta ja kosteata, että pohjoiseen oleva seinä on aivan homeessa.

— Antakaa siellä sitten tuulettaa ja puhdistaa. Miksi te vitkastelette? Teidän on toteltava. Ymmärrättekö, hyvä herra?

— Teidän armonne sairaalle veljentyttärelle tuo vierashuone ei kelpaa, vastasi Belotti kohteliaasti, mutta varmasti.

— Vai ei? Oikeinko totta? kysyi neiti pilkallisesti. — Mene alas, Denise, ja käske tuoda kantotuoli. Onko teillä vielä mitä sanottavaa, Belotti?

— Kyllä, vastasi italialainen vapisevalla äänellä. — Minä pyydän, armollinen neiti, saada eron.

— Palveluksestaniko?

— Niin palveluksestanne, jos teidän armonne sallii.

Vanha nainen vavahti, puristi lujasti viuhkaa molemmin käsin ja sanoi:

— Te olette närkäs, Belotti.

— En ole, armollinen neiti, mutta minä olen vanha ja minua kammottaa ajatellessa että joskus voisin sairastua iässä talossa.

Neiti kohautti olkapäitään ja huudahti kääntyen kamarineitsyeen:

— Nouda kantotuoli, Denise. Te olette vapaa palveluksestani, Belotti.

Kymmenes luku.

Tuota yötä, jolloin tauti ja kärsimykset olivat tunkeuneet Hoogstratenin taloon, seurasi ihana aamu. Haikaroiden oli jälleen hyvä olla Hollannissa, ja äänekkäästi ja iloisesti kotkotellen ne lensivät päivänpaisteisille niityille päin. Tämä päivä oli sellainen, jollaisia huhtikuu usein loppunsa edellä suo ihmisille, ikäänkuin osottaaksensa heille, että he ylistelevät liiaksi hänen seuraajaansa toukokuuta, mutta sitä vastoin liian vähän häntä itseänsä. Hänen vallitessaanhan, sen voi huhtikuu lukea kunniaksensa, syntyy kevät, ja hänen kukoistava perillisensä vahvistaa vain sen voimia ja kehittää sen kauneutta.

Oli sunnuntai, ja kun sellaisena päivänä kellojen soidessa kuljeskelee Hollannissa päivänpaisteisia teitä, kukkivien niittyjen poikki, joilla käy laitumella lukemattomia kirjavia nautoja, villavia lampaita ja joutilaita hevosia, kun tulee vastaan siistipukuisia talonpoikia, talonpoikaisnaisia, joiden lumivalkoisten pitsipäähineiden alla hohtavat kiiltävät kultalevyt, juhlivia porvareita kirjavissa pyhävaatteissa ja lupapäivistä iloitsevia koululapsia — silloin tuntuu pian siltä kuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun, kuin vehreys olisi tuoreampaa, sini kirkkaampaa ja kukkakentät monivärisemmät kuin arkipäivinä.

Iloinen juhlamieli oli varmaan vallannut nuokin porvarit, jotka tänään kiiruhtivat mikä jalkaisin, mikä suurilla, täyteen ahdetuilla halkorattailla, mikä taas Reiniä pitkin kirjavissa veneissä luonnon helmaan, viettääksensä siellä vaimoinensa ja lapsinensa lepopäivän tuottamat joutohetket, nautiten maalaisleipää, keltaista voita ja tuoretta juustoa ynnä maitoa ja viileätä olutta.

Taiteilija Vilhelmi oli jo aikoja sitten suorittanut urkujensoiton kirkossa, mutta hän ei ollut kumminkaan kiiruhtanut ikäistensä kanssa ulkoilmaan, sillä hänellä oli tapana tällaisina päivinä käyttää lepohetket pitempiin matkoihin, — matkoihin sellaisiin, jotka eivät ollenkaan kysyneet hänen anturoitansa.

Hän käytti lentimiä, jotka tuulen nopeudella veivät hänet kotimaan alankojen yli, halki Saksanmaan vuoristojen ja laaksojen, Alppien poikki Italiaan. Varsin sopiva paikka olikin hänellä käytettävänään, kun hän täten tahtoi unohtaa nykyisyyden ja ympäristönsä, vaipuakseen menneisyyden ja tuon kaukaisen maan muistelemiseen. Hänen veljensä Ulrikki ja Johannes, jotka olivat soittotaiteilijoita hekin ja olivat kateutta tuntematta huomanneet Vilhelmin etevämmyyden ja auttoivat häntä kehittymään yhä edelleen, olivat sillä aikaa kuin Vilhelmi oli oleskellut Italiassa rakentaneet hänelle kotitalon suippokattoiseen päätyyn sievoisen ullakkokamarin, josta leveä ovi johti pienelle parvekkeelle. Täällä oli puinen penkki, jolla Vilhelmin oli tapana istua kyyhkystensä lentoa katsellen ja haaveksivasti silmäillen avaruuteen tai kuunnellen, jos hänet valtasi taiteellinen luomishalu, noita säveleitä, jotka uhkuivat esiin hänen povestansa täyttäen hänen sielunsa.

Ihana oli näköala joka suuntaan tämän erillään sijaitsevan talon parvekkeelta. Siitä voi nähdä melkein yhtä kauas kuin Leidenin keskellä kohoavan vanhan roomalaislinnan huipusta. Niinkuin hämähäkki verkkonsa keskipisteessä oli Vilhelmin syntymäkaupunki noiden lukemattomien niittyjä risteilevien joenhaarojen ja kanavien keskellä. Punaisista tiileistä rakennetut vallimuurit, joita huuhteli tumma vesiviiru, ympäröivät torneineen ja linnoituksineen tuota siistiä paikkakuntaa kuten otsanauha tyttösen päätä. Ja höllästi sidotun orjantappuraseppeleen tavoin kiersi muuria toinen, linnoitusten ja ulkovarustusten muodostama, paikoin katkaistu ympyrä. Ulkovarustusten ja kaupunginmuurien välillä kävivät kaupunkilaisten nautalaumat laitumella ja kauempana näkyi kyliä ja maakartanoita.

Kun tänä kirkkaana huhtikuun päivänä katsoi pohjoseen päin, näki Haarleminmeren; lännessä taas, toisella puolen Haagin jo vihoittavaa lehtimetsikköä, täytyi noiden hietasärkkien olla, jotka luonto oli luonut suojellaksensa maata sitä ahdistelevilta aalloilta. Lujemmin ja voimakkaammin vastusti tämä kukkulainen selänne veden hyökkäyksiä, kuin Allenin, Leiderdorpin ja Valkenburgin, noiden kolmen Reinin varrella sijaitsevan linnoituksen multavallit ja varustukset voivat vastustaa vihollisten sotajoukkoja. Ja tuolla oli Rein! Vilhelmi katseli tuota kapeata ja hitaasti virtaavaa jokea, ja se oli hänen mielestänsä kuin valtaistuimelta syösty kuningas, joka oli menettänyt mahtinsa ja suuruutensa ja nyt koetti ahtaassa piirissä hyödyttää niillä hyvyyksillä, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Taiteilijahan oli nähnyt tuon ihanan jakaumattoman saksalaisen Reinin, ja usein kulkivat hänen ajatuksensa sen mukana etelää kohden; mutta vielä paljoa useammin ne voimakkaassa lennossa riensivät kohden italialaisen alppiseudun ihaninta helmeä, Luganonjärveä, ja kun hän muisteli sitä ja Välimerta, kuvastui hänen mieleensä smaragdinvärinen vehreys, tumma sini ja kullalta kimmeltävä hohde, ja sellaisina hetkinä sukeutui hänen haaveiluistansa sulosointuja, ihania säveleitä!

Ja hänen matkansa Lugonasta Milanoon! Vaatimaton ja ylen täyteen ahdettu oli vaunu, jossa hän oli tullut tuohon Leonardon kaupunkiin, mutta siinähän hän oli löytänyt Isabellan! Ja Rooma, Rooma, tuo jalo, unohtumaton Rooma, jossa kehittyy, jossa voimat ja hengenlahjat kasvavat ja jonka jätettyänsä käy kurjaksi kaihosta!

Vasta Roomassa oli Vilhelmi oppinut oikein käsittämään mitä taide on, mitä oli hänen oma, ihana taiteensa. Siellä, Isabellan läheisyydessä, oli hänelle auennut uusi maailma. Mutta nuo kukkaset, jotka silloin olivat versoneet hänen sydämessänsä, oli pannut kova halla, ja hän tiesi, että ne olivat kuihtuneet eivätkä voisi kantaa mitään hedelmää. — Vaan tänään hänen onnistui palauttaa mieleensä Isabellan nuorekkaan ihana kuva ja ajatella kadotetun lemmityn asemasta hyväntahtoista Isabella ystävätärtänsä, ja hän uneksui taivaasta, sinisestä kuin kiinteä turkoosi ja keveät kaunokit, suihkulähteistä ja solakoista patsaista, öljypuulehdoista ja marmorikuvista, viileistä kirkkoholveista ja hohtavista huviloista, säkenöivistä silmistä ja säihkyvästä viinistä, ihanista laulukuoroista ja — Isabellan laulusta!

Kuhertelevat kyyhkyset lensivät edes takaisin lakkansa ympärillä, mutta ne saivat tehdä mitä halusivat, hoitaja ei nähnyt, ei kuullut niiden puuhia.

Miekkailunopettaja Allerts nousi portaita ylös tuohon näkötorniin, mutta vasta kun hän seisoi parvekkeella Vilhelmin vieressä ja tervehti häntä syvällä äänellänsä, huomasi tämä hänet.

— Missä onkaan oltu, herra Vilhelmi? kysyi harmaaparta. — Tässäkö verkaa kutovassa Leidenissä? Ei, toden totta! Varmaankin Musika rouvan luona Olympossa, — jos hän muutoin asuukaan siellä.

— Oikein arvasitte, vastasi Vilhelmi, pyyhkäisten molemmin käsin hiukset otsaltaan. — Olin hänen luonaan vieraisilla, ja hän käski sanoa teille terveisiä.

— Viekää siis myös hänelle minun terveiseni, vastasi toinen, — mutta kyllä hän muutoin on vain kaukaisempia tuttujani. Minun kurkkuni soveltuu paremmin juomiseen kuin laulamiseen. Sallitteko?

Miekkailija otti tuopin, jonka äiti päivittäin täytti oluella ja asetti lemmikkinsä huoneeseen. Hän joi siitä aika siemauksen, pyyhkäisi sitten viiksiänsä ja sanoi:

— Tuo teki hyvää ja oli minulle tarpeen. Miehillä oli parempi halu huvittelemaan kuin harjoittelemaan, mutta me panimme pakon, — Warmondin junkkari Duivenvoorde ja minä. Kuka tietää kuinka pian meidän tulee näyttää mihin kelpaamme. Kautta Rolandin, edeltäjäni! Tuollainen mielettömyys on kuin nuija, johon eivät pysty florensilaiset miekkasimet, eivät sirot terssit eivätkä kvartit. Oikein tuosta tulin huonolle tuulelle.

— No, ehkäpä se pian kääntyy, vastasi Vilhelmi iloisesti ja heitti virnansiemeniä ja vehnäjyviä suurelle kyyhkyselle, joka oli laskeutunut parvekkeen kaidepuulle.

— Nuo tarvitsevat ruokaa, ja mitä hyötyä niistä on! huudahti Allerts katsoen kyyhkystä. — Warmondin herra, joka on Jumalan mielen mukainen mies, toi minulle juuri kaksi haukkaa; tahdotteko tulla katsomaan, kun minä niitä kesytän?

— En, kapteeni, musiikki ja kyyhkyseni riittävät minulle.

— Kuten tahdotte. — Tuo pitkäkaula on lystikäs eläjä.

— Mistä maasta arvelette sen olevan sukuisin? Nyt se lentää toisten luo. Silmäilkää sitä ja vastatkaa sitten.

— Kuningas Salomo sen olisi tiennyt, — hänhän oli lintujen hyvä tuttu.

— Katselkaa sitä vain, niin pääsette siitä selville.

— Herralla on jäykkä kaula ja pää tavattoman pystyssä.

— Entä nokka?

— Käyrä, melkein kuin korppikotkalla! Tuhat tulimmaista, kuinka se käyskentelee hajalla säärin ja varpaat levällään. Odotapas vain, roisto! Se vielä nokkii tuon pienen kyyhkysen kuoliaaksi. Kautta henkeni, tuo rehentelijä ei voi olla muu kuin espanjalainen lurjus!

— Aivan oikein. Se on espanjalainen kyyhkynen. Se lensi lakkaani, mutta minä en voi kärsiä sitä ja koetan karkottaa sen pois, sillä minä pidän vain muutamia paria, jotka ovat samaa lajia, ja koetan niistä kehittää hyvää rotua. Jos kokoaa monenlaista väkeä samaan lakkaan, niin ei siitä koidu mitään hyvää.

— Tuo herättää mietteitä monenlaisia. Mutta minun mielestäni te ette ole valinnut juuri kauneinta lajia.

— En, herra. Tuo, jonka tuossa näette, on antwerpeniläistä kirjekyyhkyslajia. Ne ovat sinertävää, punertavaa, pilkullista väkeä; en minä väreistä välitä, mutta pieni ruumis niillä täytyy olla ja suuret siivet sekä leveät höydyt siipisulissa — ja ennen kaikkea voimakkaat lihakset. Tuo tuossa — odottakaas, otan sen kiinni, — tämä on parhaita lentäjiäni. Koettakaapas kohottaa sen siipeä.

— Jumaliste, tuolla pienellä olennolla on tarmoa luissansa. Kuinka se puristaa siivet ruumista vasten! Haukat eivät ole paljoa voimakkaammat.

— Se onkin johtokyyhkynen, joka yksin löytää perille.

— Miksi teillä ei ole ollenkaan valkoisia kyyhkysiä? Minun mielestäni niiden lentoa olisi helpoin seurata.

— Koska kyyhkysten on laita aivan samoin kuin ihmistenkin. Joka kovin loistaa ja tunnetaan kaukaa, sitä ahdistavat vihamiehet ja kadehtijat, ja petolinnut hyökkäävät pahimmin valkoisten kyyhkysten kimppuun. Vakuutan, herra, kellä on silmät päässä, se voi kyyhkyslakkaa katsellessaan oppia tuntemaan, millaista on Aatamin ja Eevan jälkeläisten elo.

— Sekä riitaa että rakkautta on täällä ylhäällä aivan kuin Leidenissäkin.

— Niin, aivan niin, kapteeni. Jos annan vanhalle kyyhkyselle paljoa nuoremman aviosiipan, niin siitä harvoin on hyvä tulos. Kun uroskyyhkynen on rakastunut, osottaa se hentullensa kohteliaisuuksia kuin hienoin hoviherra lemmityllensä. Ja tiedättekö mitä tuo suuteleminen tarkoittaa? Kosija ruokkii mielitiettyänsä, se tahtoo sanoa, hän koettaa lahjoilla voittaa hänen suosionsa. Sitten ovat häät, ja he rakentavat yhdessä pesän. Jos on poikasia, niin he ruokkivat niitä yhdessä, sulassa sovussa. Ylhäiset kyyhkyset hautovat huonosti, ja me annamme niiden munat huonompien haudottaviksi.

— Ne ovat aatelisrouvia, jotka tarvitsevat imettäjiä lapsillensa.

— Parittomat kyyhkyset saavat usein pahaa aikaan avioparien kesken.

— Ottakaa siitä opiksenne, nuori mies, ja varokaa jäämästänne vanhaksi pojaksi. Tyttöjä, jotka pysyvät naimattomina, en tahdo moittia; olen heidän joukossansa tavannut monta herttaista, avuliasta olentoa.

— Niin minäkin, mutta valitettavasti ilkeitäkin, kuten täällä lakassa. Yleensä holhottini elävät onnellista avioelämää, mutta jos tulee ero…

— Kumpi on silloin siihen syypää?

— Naaras, kymmenestä tapauksesta yhdeksässä.

— Roland, edeltäjäni, aivan kuten ihmistenkin kesken! huudahti kapteeni, lyöden kätensä yhteen.

— Mikä se on tuo teidän Rolandinne, herra Allerts, te lupasitte minulle äskettäin… Mutta kuka nousee tuolla portaita ylös?

— Teidän äitinne, luullakseni.

— Hän tuo tänne vieraita. Tunnen tuon äänen, mutta… Odottakaa. Se on vanhan neiti van Hoogstratenin hovimestari.

— Nobelkadultako? Laskekaa minut, Vilhelmi, sillä tuota luopiojoukkiota…

— Odottakaa vähän, portailla on tilaa vain yhdelle, pyysi taiteilija ja ojensi kätensä Belotti'lle, vetääksensä hänet ylimmältä astuimelta sisään.

— Espanjalaisia ja heidän hengenheimolaisiaan, mutisi kapteeni itsekseen, läheni ovea ja huudahti portaita laskeutuessaan:

— Odotan täällä alhaalla, kunnes ilma jälleen on puhdasta.

Parransänki peitti nyt hovimestarin kauniita kasvoja, jotka tavallisesti olivat mitä huolellisimmin sileiksi ajellut, ja huolestuneelta ja valvomisesta väsyneeltä näytti vanhus kertoessaan Vilhelmille, mitä eilisestä illasta saakka oli tapahtunut hänen emäntänsä talossa.

— Kenellä on kuuma veri, sanoi italialainen jatkaessaan kertomustaan, — sen vuodet vieriessään kyllä tekevät heikommaksi, mutta eivät tyyneksi. Minä en voinut nähdä tuota enkeli parkaa — sillä ei hän ole kaukana pyhän neitsyen istuimesta — kohdeltavan kuin sairasta koiraa, joka heitetään ulos kartanolle, ja niin pyysin eroa palveluksesta.

— Se on kunniaksi teille, mutta ei juuri hyödyksi tällä hetkellä. Onko neiti sitten todellakin viety tuohon kosteaan huoneeseen?

— Ei, herra. Isä Damianus saapui ja selitti vanhalle neidille mitä pyhä neitsyt vaatii kristityltä ihmiseltä, ja kun neiti yhä vielä koetti toteuttaa tahtoansa, nuhteli tuo pyhä mies häntä niin jyrkin ja ankarin sanoin, että hänen täytyi taipua. Nyt lepää nuori neiti posket hehkuvina vuoteessa ja hourailee.

— Ja kuka hoitaa sairasta?

— Lääkärin tähdenhän juuri tulin luoksenne, hyvä herra, sillä tohtori de Bont'ia, joka tuli heti kun häntä käytiin noutamassa, emäntäni kohteli niin sopimattomasti, että tämä muitta mutkitta käänsi hänelle selkänsä ja sanoi minulle mennessään, ettei hän enää palaisi.

Vilhelmi pudisti päätänsä, mutta italialainen jatkoi:

— Onhan Leidenissä muitakin lääkäreitä, mutta isä Damianus sanoo, että de Bont eli Bontius, kuten häntä nimitetään, on taitavin ja tunnollisin kaikista, ja kun nyt vanha neiti päivällisaikaan itse sai kohtauksen eikä varmaankaan pääse piakkoin vuoteesta, on tie jälleen avoinna, ja isä Damianus sanoo, että jos muu ei auta, niin hän menee itse noutamaan tohtori Bontiusta. Mutta te kun olette tämän kaupungin lapsia ja tunnette nuoren neidin, niin arvelin, että voisin säästää isä Damianusta saamasta tuon kieltävän vastauksen, mikä tietenkin tulisi hänen osakseen pyhän kirkkomme viholliselta. Mies paralla on kyllä tarpeeksi siedettävää siinäkin, mitä saa kuulla katupojilta ja muilta irvihampailta, kun kuljettaa sakramenttia kaupungin lävitse.

— Te tiedätte, että on ankarasti kielletty häiritsemästä häntä hänen virkatoimissaan.

— Mutta kumminkin tehdään hänestä pilaa heti kun hän tulee kadulle. Me emme kumpikaan voi muuttaa maailmaa, hyvä herra. Kun kirkolla oli valta käsissään, poltti se ja mestasi teikäläisiä, ja nyt, kun te olette voitolla, vainotaan ja pilkataan meidän pappejamme.

— Vastoin lakia ja virallista kieltoa.

— Te ette voi estää ihmisiä sitä tekemästä, ja isä Damianus on karitsa, joka kärsivällisesti kestää kaiken, hän on yhtä hurskas kristitty kuin moni pyhimys, jolle vahakynttilöitä uhrataan. Tunnetteko tohtoria?

— Hiukan, ulkonäöltä.

— Oi, menkää sitten hänen tykönsä, herra, neidin tähden, huudahti vanhus sydämellisesti ja rukoilevasti. — Teidän vallassanne on pelastaa ihmishenki, ihana, nuori ihmisolento.

Hovimestarin silmät välkkyivät kosteina. Juuri kun Vilhelmi pani kätensä hänen käsivarrellensa ja sanoi ystävällisesti: — Tahdon koettaa sen tehdä, — huusi miekkailija ovelta: — Teidän neuvottelunne kestää minusta liian kauan. Toiste näkemiin!

— Ei, herra, tulkaa hetkeksi sisään, tämä herra on tullut tänne erään tyttö raukan takia, joka sairastaa hengenvaarassa. Nyt on tuo avuton olento yksin ja hoidotta, sillä hänen tätinsä, vanha neiti van Hoogstraten, on karkottanut hänen luotansa tohtori de Bont'in, tämä kun on kalvinolainen.

— Tuon hengenvaarassa olevan tytön luota?

— Se on kurjan kurjaa, mutta nyt on vanha neiti itse sairaana.

— Oivallista, — oivallista! huudahti Allerts lyöden kätensä yhteen. — Ellei paholainen pelkää häntä, vaan tahtoo hänet noutaa, niin minä maksan kyytihevoset. Mutta entä tyttö, tuo sairas tyttö?

— Tämä herra pyytää minua koettamaan taivuttaa de Bont’in menemään jälleen hänen luoksensa. Tehän olette ystäviä tohtorin kanssa?

— Me olimme, Vilhelmi, olimme. Mutta viime perjantaina jouduimme kovaan kiistaan uusista kypäreistä, ja nyt tuo oppinut puolijumala vaatii, että pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta peräytyminen ei kuulu tapoihini.

— Oi, rakas herra, huudahti Belotti liikuttavan hartaasti. — Tuo lapsi raukka makaa avutonna, mitä kovimmassa kuumeessa. Jos taivas on teitä itseänne siunannut antamalla teille lapsia…

— Rauhoittukaa, vanhus, rauhoittukaa, vastasi kapteeni, sivellen ystävällisesti Belotti'in harmaita hiuksia. — Lapseni eivät tosin kuulu tähän, mutta me teemme tuon nuoren naisen hyväksi mitä voimme. Näkemiin saakka, hyvät herrat! Roland, edeltäjäni, mitä kaikkea saakaan kokea! Hamppuhan on huokeata Hollannissa, ja kumminkin tuollainen syöjätär saa aivan meidän keskellämme elää vanhaksi kuin korppi!

Näin sanoen hän laskeusi portaita alas. Vasta kadulle tultuansa hän alkoi miettiä, millä sanoin pyytäisi anteeksi tohtori de Bont'ilta, ja hänen kasvonsa kävivät happamen näköisiksi, mutta samalla vilkkueli hymy silmissä ja parrakkailla huulilla.

Tuo oppinut ystävä teki anteeksipyynnön helpoksi, ja kun Belotti tuli kotiin, oli lääkäri jo sairaan vuoteen ääressä.

Yhdestoista luku.

Nordwykin Elisabet rouva ja kaupunginsihteeri van Houtin vaimo olivat kumpikin erittäin pyytäneet pormestarin rouvaa kanssansa maalle nauttimaan tuosta ihanasta keväisestä sunnuntaista, mutta Barbaran kehotuksesta huolimatta ei nuori rouva ollut taivutettavissa noudattamaan kutsua.

Hänen puolisonsa lähdöstä oli jo kahdeksan päivää, ja niiden kulku aamusta iltaan oli ollut yhtä hidasta kuin samean veden, joka hollantilaista niittyä leikkaavaa ojaa myöten on matkalla leveämpää jokea kohden.

Uni lähestyy kernaasti nuorten leposijoja ja Mariankin luo se oli jälleen saapunut, mutta auringon noustessa palasi tyytymättömyys ja levottomuus, palasivat sydämentuskat, jotka uni ystävällisellä huolenpidolla oli karkottanut loitommaksi. Maria tunsi, ettei näin ollut oleva, ja että hänen isänsä olisi nuhdellut häntä, jos olisi voinut nähdä hänet tällaisessa mielentilassa.

On olemassa naisia, jotka häpeävät punaisia poskiansa ja viatonta elämäniloa ja joille kärsiminen tuottaa surunvoittoista nautintoa. Näihin naisiin Maria ei suinkaan kuulunut. Hän olisi tahtonut olla onnellinen ja kaikin tavoin hän koetti voittaa takaisin kadottamansa mielenhilpeyden. Pyrkien tunnollisesti täyttämään velvollisuuksiansa hän tuon tuostakin yritti lähestyä pikku Liisan vuodetta; mutta lapsukainen alkoi jo parata, ja huomatessaan jääneensä kahden kesken hänen kanssansa se aina alkoi huutaa Barbaraa, Adriania tai Kerttua.

Lukea koetti Maria myöskin, mutta nuo muutamat kirjat, mitkä hän oli ottanut mukaansa Delftistä, olivat kaikki tyyni hänelle vanhastaan tuttuja, ja hänen ajatuksensa läksivät kulkemaan omia teitänsä, ennenkuin olivat ehtineet kiintyäkään kirjaan.

Vilhelmi toi hänelle uuden motettinsa ja hän ryhtyi sitä harjoittelemaan; mutta voidaksensa tuottaa nautintoa musiikki vaatii koko sydäntä, ja kun Marian mieltä täyttivät niin monet muut seikat, niin sävelet eivät tuottaneet hänelle iloa, ei lohtua.

Kun hän opasti Adriania tämän lukiessa läksyjä, loppui hänen kärsivällisyytensä nykyisin paljoa pikemmin kuin muulloin. Ensimäisenä toripäivänä hän Kertun kanssa läksi torille, noudattaaksensa puolisonsa määräystä ruokavarojen ostamisesta, ja kun hän nyt liikkui ihmistungoksessa torilla, jossa kaupiteltiin paikoin kalaa, paikoin lihaa tai vihanneksia, ja hänelle huudettiin joka taholta: — Pormestarinna, tulkaa tänne! Pormestarinna, minulta sitä saatte! — unohti hän huolet, jotka olivat ahdistaneet hänen mieltänsä.

Hänen itsetuntonsa varttui, kun hän nyt tarkasteli jauhoja, palkohedelmiä ja kuivattuja kaloja, koettaen tinkiä parhaansa mukaan; pitihän Barbaran toki nähdä, että hän osasi tehdä hyviä kauppoja. Kova oli tungos kaikkialla, sillä kaupungin hallitusmiehet olivat antaneet kuuluttaa, että kunkin talon pitäisi uhkaavan vaaran takia joka toripäivänä ostaa runsaasti ruokavaroja. Mutta pormestarin nuorelle, suloiselle rouvalle kaikki, yksin välikaupitsijattaretkin, tekivät tilaa, ja tämäkin tuotti Marialle iloa.

Hilpeänä ja iloisena, kun näet oli parastansa tehnyt, hän palasi kotiin ja meni heti Barbaran luo keittiöön.

Pietarin hyväntahtoinen sisar oli varsin hyvin huomannut, kuinka raskas hänen nuoren kälynsä mieli oli, ja siksi oli hän iloinnut, kun tämä läksi ostoksille. Täytyisihän valikoimisen ja tinkimisen haihduttaa huolia ja tuoda muita ajatuksia mieleen. Tosin tuo varovainen taloudenhoitajatar, joka kyllä kernaasti uskoi Marian omistavan mitä muita hyveitä tahansa, mutta ei vain talonemännälle tarpeellista taitoa ja tarmoa, oli käskenyt Kertun pitää huolta siitä, ettei rouvaa petettäisi. Mutta kun torilla milloin menisi tavaroita kaupaksi kaksi, kolme kertaa enemmän kuin niitä on tarjolla, niin hinnat nousevat, ja siitä johtui, että kun Maria luetteli leskelle, mitä hän mistäkin oli maksanut, huudahti Barbara kerran toisensa perästä: — Mutta, hyvä lapsi, sehän on hirmuista! Tuolla tavoinhan pian tulee keppikerjäläiseksi!

Mariaa kiukustuttivat nuo huudahdukset, jotka asianhaaroihin katsoen enimmäkseen olivat aiheettomia. Mutta hän tahtoi pysyä hyvässä sovussa kälynsä kanssa, ja vaikka hänen olikin vaikea sietää tuota kohtuutonta arvostelua, ei hänen luontonsa kumminkaan olisi sallinut hänen ilmaista suuttumustansa kiivain sanoin. Hän sanoi siis vain hieman kiihtyneenä:

— Tee hyvin ja tiedustele mitä muut emännät ovat maksaneet, ja toru sitten, jos katsot olevan syytä.

Näin sanoen hän läksi keittiöstä.

— Mutta, hyvä lapsi, enhän minä toru lainkaan, huusi Barbara hänen jälkeensä, mutta Maria ei ollut kuulevinaan, vaan nousi nopeasti portaita ylös ja sulkeutui huoneeseensa. Hänen ilomielisyytensä oli taaskin haihtunut kerrassaan.

Sunnuntaina Maria meni kirkkoon. Päivällisen jälkeen hän pani ensin liinareppuun eväitä Adrianille, jonka piti lähteä venematkalle muutamien toverien kanssa, sitten hän istuutui huoneensa akkunaan. Muhkeita herroja, niiden joukossa monta neuvoston jäsentä, käveli ohitse juhlapukuisine vaimoineen ja lapsineen. Kukkavihkot povella vaelsi tyttösiä käsi kädessä, parittain tai kolmittain, kanavan viereistä tietä pitkin kaupunginportille päin, jossa aiottiin tanssia. Siivosti, silmät sävyisästi maahan luotuina, he kulkivat ohitse, mutta monen kasvot punehtuivat ja moni voi töin tuskin pidättää punaisia huuliansa menemästä nauruun, kun nuorukaiset, jotka hilpeinä ja säännöttömissä parvissa seurasivat tasaisesti astelevia neitosia kuin nopealiikkeiset kalalokit laivaa, laskivat pilapuheita tai kuiskailivat tyttösille sellaista, mikä ei ollut aiottu muiden kuultavaksi. Iloisilta ja huolettomilta näyttivät kaikki, jotka kiiruhtivat kaupunginportille päin, ja jokaisen kasvoista voi huomata hänen odottavan saavansa viettää hauskoja hetkiä ulkona raittiissa ilmassa päivänpaisteisilla niityillä. Mariastakin olisi ollut miellyttävää tuolla ulkona, mutta mitäpä hän siellä vierasten keskellä, yksinäisenä ja suruissaan muiden iloitessa! Talojen varjot olivat hänestä tänään synkemmät kuin koskaan muulloin, kaupunginilma tavallista ummehtuneempaa, ja hänestä tuntui siltä kuin kevät olisi saapunut ilahduttamaan kaikkia muita ihmisiä, aikuisia ja lapsia, vanhoja ja nuoria, mutta ei vain häntä.

Achtergrachtin vierellä olevien rakennusten ja puiden varjot alkoivat jo käydä pitemmiksi ja kattojen yläpuolella värähteleviin kullankellerviin auringonsäteisiin sekoittui jo vienoa punaa, kun Maria kuuli ratsastajan lähestyvän. Hän oikaisihe suoraksi ja hänen sydämensä sykki kiivaasti. Toisin tahtoi hän nyt ottaa Pietarin vastaan kuin muulloin; hänen täytyi olla rehellinen ja antaa miehensä tuntea, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja ettei heidän suhteensa voinut pysyä ennallaan; miettipä hän jo valmiiksi sanojakin, joilla ilmaisisi ajatuksensa. Silloin pysähtyi ratsu oven eteen. Maria meni akkunaan ja näki, kuinka hänen puolisonsa hypähti hevosen selästä ja katsahti iloisesti ylös hänen huoneeseensa. Maria ei tervehtinyt häntä, mutta hänen sydämensä pakotti hänet miehensä luokse. Kaikki tuumat, kaikki mietteet unohtuivat, ja nopein askelin kiiruhti hän käytävää pitkin portaille. Mutta Pietari oli jo ehtinyt eteiseen ja Maria huudahti hänen nimensä. — Lapseni, Maria, siinähän olet! kajahti hänelle vastaan, ja reippaasti kuin nuorukainen kiiruhti hänen puolisonsa portaita ylös, saavutti hänet niiden yläpäässä ja sulki hänet syliinsä kiihkeän hellästi.

— Vihdoin, vihdoin ollet jälleen luonani! huudahti Pietari riemuisasti ja suuteli Marian silmiä ja tuoksuvia hiuksia. Tämä oli kietonut kätensä lujasti hänen kaulaansa, mutta Pietari irroitti ne, sulki ne omiinsa ja kysyi:

— Ovatko Barbara ja Adrian kotona?

Maria pudisti kieltävästi päätänsä.

Silloin Pietari naurahti, kumartui hieman, otti hänet kuin lapsen syliinsä ja kantoi hänet huoneeseensa. Samoin kuin liekki sytyttää palavan talon vieressä kasvavan ihanan puun, vaikka sitä on koetettu suojella valamalla kylmää vettä sen ylitse, niin valtasi nyt Mariankin lämpö, joka ilmeni hänen puolisonsa tunteissa, huolimatta hänen päivämääriä hautomastaan tuumasta, että ottaisi hänet kylmästi vastaan. Hän iloitsi sydämensä pohjasta siitä, että Pietari taas oli hänen luonansa, ja uskoi kernaasti, kun tämä hellin sanoin kertoeli, kuinka raskas eronaika hänestä oli ollut, kuinka hän oli kaivannut Mariaa ja kuinka Marian kuva oli väikkynyt hänen edessänsä, vaikka häneltä muutoin puuttui taito kuvailla mielessänsä poissaolevaa henkilöä.

Kuinka lämpimin sanoin ja kuinka vakuuttavalla äänellä hän tänään osasikaan ilmaista rakkauttansa! Maria tunsi olevansa kaikesta huolimatta onnellinen vaimo, eikä hän salannut mieheltään, että niin oli.

Barbara ja Adrian palasivat kotiin, ja illallispöydässä oli paljon juteltavaa. Paljon oli Pietari kokenut matkallaan ja uutta toivoa näkyi hänessä heränneen, poikasta oli palkittu koulussa ja pikku Liisan tautia voi jo pitää voitettuna vaarana. Barbara loisti ilosta, kun nyt Maria ja hänen veljensä näyttivät jälleen sopineen.

Hauskasti kului tuo huhtikuun suloinen kesäinen ilta.

Kun Maria seuraavana aamuna palmikoitsi hiuksiinsa mustia samettinauhoja, oli hänen sydämensä kiitollinen, sillä hän oli rohkaissut mielensä ja sanonut Pietarille, että tahtoi suuremmassa määrässä kuin tähän saakka saada ottaa osaa hänen huoliinsa, ja Pietari oli vastannut ystävällisellä lupauksella. Arvokkaampaa, aatteellisempaa olisi hänen elämänsä tästälähin oleva, niin hän toivoi. Tänään vielä kertoisi Pietari hänelle, mitä oli saanut aikaan prinssin tykönä ja Dordrechtissä, sillä tähän saakka hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan noista asioista.

Barbara, joka hyöriskeli keittiössä ja juuri aikoi ottaa kiinni kolme kananpoikaa, teurastaaksensa ne, jätti ne vielä hetkiseksi elämään, heittipä vielä niiden häkkiin puoli kourallista ohria, kun kuuli kälynsä tulevan laulaen portaita alas. Tuo pätkä Vilhelmin uusimmasta madrigaalista kuului Barbarasta niin suloiselta ja toivehikkaalta kuin puutarhurista satakielen ensi liverrys pitkän takatalven päättyessä. Keväistä oli nyt jälleen pormestarin talossa, ja niinkuin auringonkukan mykerö kehässään hohti Barbaran ystävällinen pyöreä naama iloisena ja huolettomana suuren päähineen keskellä, kun hän huusi Marialle:

— Tänään sinä olet hyvällä tuulella, lapseni. Nyt laitamme voin astioihin ja suolaamme liikkiöitä.

Tämä kuului niin iloiselta kuin se olisi ollut kutsu paratiisiin, ja Maria oli kernaasti apuna tuossa työssä, johon heti ryhdyttiin. Kun Barbara toimi käsillänsä, ei hän voinut pitää kieltäänkään liikkumatonna, ja hän oli nyt sangen utelias tietämään miten Pietari ja hänen vaimonsa olivat selvitelleet välinsä.

Taitavasti hän saattoi puheeksi kotiin palanneen miehen ja kysäisi aivan kuin sattumalta:

— Onko hän jo pyytänyt anteeksi, kun läksi pois hääpäivänä?

— Tiedänhän, että hän ei voinut olla lähtemättä.

— Ei kai, ei kai, — mutta haudottu paju parempi, lyöty lapsi armahampi! Miehille ei pidä antaa liian paljoa anteeksi. Ei mitään ilmaiseksi. Avioliitossa tulee lyödä kärsimänsä vääryydet rahaksi, jolla saa uusia etuja.

— Ei minua haluta käydä kauppaa Pietarin kanssa, ja jos minua olikin pahoittanut jokin seikka, niin olen sen kernaasti suonut anteeksi näin pitkän eron jälkeen.

— Mutta ei tora haavaa tee. Jos ihmistä rasittaa jokin huoli, niin hänen ei pidä sitä hautoa, vaan puhua suunsa puhtaaksi. Sitä vartenhan hänellä on kieli, ja eilen olisi ollut sopiva aika jutella kaikesta, mikä mieltäsi ahdistaa, sillä ken myötäisen makaa, se vastaisen soutaa.

— Hän oli niin hyvällä tuulella tullessaan kotiin, — ja miksikä sitä paitsi luulet, että minä olen onneton?

— Onneton? Kuka sitä on sanonut?

Maria punastui, mutta leski otti veitsen ja aukaisi kanahäkin.

Kerttu auttoi noita keittiössä puuhailevia naisia, mutta usein hänen täytyi keskeyttää toimensa, sillä ulko-oven kolkutin ei ollut tänä aamuna kauan hiljaa, — eikä tulijoilla liene ollut ilahduttavia sanomia tuotavana pormestarille, sillä hänen syvä, jymisevä äänensä kuului usein keittiöön saakka.

Kauimmin keskusteli hän kaupunginsihteeri van Houtin kanssa, joka ei ollut tullut ainoastaan tietoja saamaan ja antamaan, vaan myöskin esiintuodakseen kanteita.

Kannattipa katsella noita kahta miestä, joille harva veti vertoja, yhtä vähän ruumiinkoossa kuin siveellisessä vakavuudessa ja alttiiksiantavassa vapaudenrakkaudessa, — kannatti heitä katsella, kun he nyt tekivät selkoa mielipiteistään ja yhdessä purkivat vihaansa sanoiksi. Kiihkeällä kuului tuon tulisen, tarmokkaan, vilkkaan van Houtin ääni, vakaasti punniten puheli tyyni ja järkevä van der Werff.

Ei ollut luottamista kaupungin isiin, ei pohattoihin, jotka edustivat vanhoja sukuja, ei varakkaisiin kutojiin ja juomanpanijoihin, sillä omaisuus, elämä ja yhteiskunnallinen asema olivat heistä arvokkaammat kuin uskonto ja vapaus. Köyhät sitä vastoin, joiden täytyi tehdä työtä otsansa hiessä ansaitaksensa niukan elatuksen omaisillensa, olivat valmiit panemaan alttiiksi verensä ja henkensä tuon kalliin asian tähden.

Vaikeuksia oli voitettava monenmoisia. Telineet ja puitteet, vajat ja muut rakennukset, joita vihollinen voisi käyttää piilopaikkana, piti hävitettämän maan tasalle, samaten kuin jo ennen oli menetelty kaupungin läheisyydessä olevien maatalojen suhteen. Paljon oli jo hävitetty sellaista, mikä vasta äsken oli saatu pystyyn, mutta rikkaat enin arastelivat iskiessään kirveen kaluihinsa. Tärkeän Valkenburgin linnoituksen luona oli alettu luoda uusia multavalleja. Mutta osan siitä alueesta, jossa kaivamistyötä toimitettiin, omisti muudan juomanpanija, ja tämä vaati vahingoittuneesta niitystänsä suurta korvausta. Maaliskuussa lakanneen piirityksen aikana oli pantu liikkeelle paperirahaa, pyöreitä pahvilevyjä, joiden toisella puolen oli Alankomaiden jalopeura ja sen ympärillä kirjoitus "Haec libertatis ergo" ja toisella puolen kaupungin vaakuna ja lause "Jumala suojelkoon Leideniä". Nämä piti nyt vaihdettaman metallirahaan tai viljaan, mutta oli varakkaita keinottelijoita, jotka olivat saaneet haltuunsa joukon näitä paperirahoja ja nyt koettivat korottaa niiden arvoa. Kaikenlaisilla toimilla ahdisteltiin pormestaria, ja samalla hänen myös täytyi ajatella yksityisasioitaan, sillä pian voi yhteys muun maailman kanssa olla lopussa, ja hänen piti sopia hampurilaisen asioitsijansa kanssa monesta ammattia koskevasta seikasta. Suuria tappioita oli odotettavissa, mutta hän ei jättänyt mitään keinoa koettamatta, pelastaaksensa omaisillensa sen mikä oli pelastettavissa.

Vaimoansa ja lapsiansa hän näki vain harvoin. Kumminkin hän luuli täyttävänsä lupauksen, jonka Maria oli ottanut häneltä sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, kun lyhyesti vastasi tämän kysymyksiin tai itsestään ohimennen virkkoi hänelle muutaman sanan, kuten: — Tänään oteltiin kiivaasti raatihuoneella! — tai: — Pakkorahan vaihto näyttää tuottavan enemmän vaikeuksia kuin olisi luullutkaan! — Hän ei kaivannut uskotuita eikä tuntenut halua keskustella muiden kanssa, ja hänen ensimäinen vaimonsa oli ollut tyytyväinen ja onnellinen, kun hän rauhallisina aikoina istui tyynenä hänen vieressänsä, nimitti häntä kultaseksensa, iloitsi lapsista tai kehuskeli hänen vohveleitaan ja sunnuntaipaistiaan. Ammatti ja yleiset asiat olivat kuuluneet Pietarille, keittiö ja lastenkamari olivat olleet hänen vaimonsa toimiala. Heitä oli yhdistänyt rakkaus, jota tunsivat toisiansa kohtaan, lapset, talon arvon ja kunnian ylläpito ja sen omistaminen.

Maria kaipasi muutakin, ja Pietari tahtoi kyllä suoda sitä hänelle. Mutta kun Maria illoin ahdisteli tuota väsynyttä miestä kysymyksillä sellaisilla, jommoisia tämä oli tottunut kuulemaan ainoastaan miesten suusta, niin Pietari lohdutti häntä sillä, että tulisi rauhallisempia aikoja, tai nukahti kesken hänen tiedustelujansa.

Maria näki millainen taakka häntä rasitti, kuinka väsymättömästi hän toimi, — mutta miksi hän ei sälyttänyt osaa kuormastansa muiden hartioille?

Kerran he menivät kauniilla säällä yhdessä maalle. Silloin Maria käytti tilaisuutta hyväksensä ja huomautti Pietarille, että hänen tulisi sekä itsensä että vaimonsa takia suoda itsellensä enemmän lepoa.

Kärsivällisesti Pietari kuunteli, ja kun Maria oli saanut esitetyksi kaikki pyyntönsä ja neuvonsa, tarttui hän hänen käteensä ja sanoi:

— Olethan sinäkin nähnyt herra Marnix van St. Aldegonden ja tiedät mitä hän on tehnyt vapaudenasian hyväksi? Oletko kuullut hänen mielilauseensa?

Maria nyökäytti päätänsä ja sanoi hiljaa:

— Repos ailleurs.

— Niin, muualla voimme levätä, lausui Pietari tarmokkaasti.

Silloin Marian valtasi hiljainen vavistus, ja vetäessään kätensä miehensä kädestä hän ajatteli: "Muualla — siis ei täällä. Lepoa ja onnea ei täällä ole odotettavissa." Hän ei lausunut ilmi näitä ajatuksiansa, mutta ne eivät tahtoneet haihtua hänen mielestänsä.

Kahdestoista luku.

Hiljaista oli yleensä Nobelkadulla ja nykyisin kaikkein hiljaisinta Hoogstratenin talossa. Olkia ja hietaa oli levitetty kadulle tohtori de Bont'in ja vanhan neidin hovimestarin toimesta. Akkunain edessä oli paksut verhot, oven ja kolkuttimen välille oli naulattu huopaa. Katuovi oli lukitsematta, mutta sen takana istui vartija, jonka puoleen tulijat voivat kääntyä.

Aamulla toukokuun kahdeksantena päivänä kääntyivät taiteilija Vilhelmi Kornelionpoika ja Janus Dousa Nobelkadulle. He olivat juuri puhelleet varsin innokkaasti, mutta nähdessään hiedan ja oljet he ensin hiljensivät ääntänsä ja vaikenivat sitten kokonaan.

— Tie on jo valmiina kuoleman riemuretkeä varten. Toivokaamme että hän täällä vain kerran kääntää soihtunsa maata kohden ja osottaa tämän kunnian hänelle, jonka osaksi se ikään katsoen on tuleva, niin vähän kunnioitusta kuin hän muutoin ansaitseekin. Elkää viipykö kovin kauan tuossa taudin saastuttamassa talossa, herra Vilhelmi.

Taiteilija avasi hiljaa oven. Palvelija tervehti häntä vaieten ja kääntyi porraskäytävään päin huutaaksensa Belottia, sillä "soittoniekka" oli jo monesti käynyt tapaamassa hovimestaria.

Vilhelmi meni odotushuoneeseen, jossa tänään aivan ensi kerran oli toinenkin vieras — ja lisäksi sangen oudossa asennossa. Selkä suorana mutta pää sivulle vaipuneena oli pater Damianus nukahtanut istualleen nojatuoliin. Hän oli neljääkymmentä lähentelevä, vaaleapartainen mies, valkoihoinen ja punaposkinen kuin lapsi. Paljaaksi ajeltua päälakea ympäröivät vaaleat hiukset, muodostaen ohuen kaaren. Uinailevan kädet, jotka olivat vaipuneet syliin, pitelivät öljypuusta valmistettua, hyvin kellastunutta rukousnauhaa. Hänen hieman avonainen suunsa hymyili herttaisesti ja ystävällisesti.

"Tämä lempeä pyhimys pitkässä naismaisessa puvussaan ei juuri ole tarmokkaan työntekijän näköinen", ajatteli Vilhelmi, "mutta kumminkin hänen suuret kätensä näyttävät kovettuneilla ja työhön tottuneilta".

Kun Belotti tuli odotushuoneeseen ja näki nukkuvan papin, asetti hän varovasti tyynyn hänen päänsä alle ja viittasi Vilhelmille, että tämä seuraisi häntä etuhuoneeseen.

— Antakaamme hänen vähän levätä, sanoi italialainen. — Vasta kaksi tuntia sitten hän läksi vanhan neidin luota, jonka vuoteen ääressä hän on istunut eilisestä puolipäivästä saakka. Neiti on enimmäkseen tiedotonna, mutta kun hän välillä virkoaa, ikävöi hän hengellistä lohdutusta, Kuolinsakramenttejä hän ei vielä tahdo, sillä hän ei ota uskoaksensa, että hänen loppunsa voi olla käsissä. Mutta väliin, kun kivut lisääntyvät, kysyy hän kuolemantuskissaan onko kaikki valmiina, sillä hän pelkää kumminkin kuolla ilman viimeistä voitelua.

— Ja kuinka Henriika neiti voi?

— Hiukan paremmin.

Pappi tuli samassa odotushuoneesta. Belotti suuteli kunnioittavasti hänen kättänsä ja Vilhelmi kumarsi kohteliaasti.

— Minä nukahdin, sanoi Damianus yksinkertaisesti ja luontevasti, mutta äänellä, joka ei ollut niin voimakas ja syvä kuin olisi odottanut nähdessään hänen leveän rintansa ja kookkaan vartalonsa. — Luettuani messun käyn pikaisesti sairaitteni luona ja palaan sitten jälleen. Oletteko jo tullut järjillenne, Belotti?

— Se on mahdotonta, herra, pyhä neitsyt tietää, että se ei käy päinsä. Minun oli lähdettävä palveluksestani toukokuun ensimäisenä päivänä, tänään on kahdeksas, ja täällä minä olen yhä vielä; en ole lähtenyt tästä talosta, koska olen kristitty! Mutta nyt on neideillä etevä lääkäri hoitajana, sisar Gonzaga täyttää velvollisuutensa, te itse ansaitsette hoidollanne sijan marttyyrien joukossa paratiisissa, ja niin voin minä siis syntiä tekemättä panna pillit pussiin.

— Elkää lähtekö, Belotti, sanoi pater Damianus vakaasti, — ja jos ette sittenkään luovu aikeestanne, niin elkää ainakaan nimittäkö itseänne kristityksi.

— Te jäätte tänne, huudahti Vilhelmi, — jos ette muutoin, niin toki nuoren neidin tähden, josta te pidätte.

Belotti pudisti päätänsä ja vastasi levollisesti:

— Siihen, mitä arvoisa isä Damianus eilen minulle sanoi, ette te, nuori herra, enää voi lisätä mitään. Kumminkin pysyn aikeessani ja lähden; mutta koska panen paljon arvoa siihen, mitä arvoisa isä ja mitä te minusta ajattelette, niin pyydän teitä hyväntahtoisesti kuulemaan minua. Olen jo kuudenkymmenenkahden vuoden vanha, ja niin on laita vanhain palvelijain kuin vanhain hevosten, etteivät ne helposti käy kaupaksi. Brysselissä voisi tosin ehkä vielä katoolinen hovimestari saada paikan, kun on toimeensa tottunut, mutta vanha sydämeni ikävöi Neaappeliin — ikävöi kiihkeästi, tulisesti, sanomattomasti. Te, nuori herra, olette nähnyt meidän sinisen meremme ja meidän taivaamme; minä kaipaan niitä, se on totta, mutta enemmän vielä kaipaan muita vähäpätöisempiä seikkoja. Minusta tuntuu jo onnelta sekin, että saan puhua omaa kieltäni teidän kanssanne, herra Vilhelmi, ja teidän, arvoisa isä. Mutta onhan olemassa maa, jossa jokainen puhuu niinkuin minä. Vesuvion juurella on pienoinen kylä. Armias taivas! Moni kauhistuisi, jos hänen täytyisi jäädä sinne puoleksikaan tunniksi, kun vuori jylisee, kun tuhkaa sataa ja tulinen laava virtaa vuorta alas. Eivät talot siellä suinkaan ole niin sirosti rakennetut, eivät akkunaruudut myöskään hohda puhtauttaan kuten täällä. Pahoin pelkään ettei koko Resinassa ole olemassakaan monta lasiakkunaa, mutta ei lasten kumminkaan tarvitse meillä palella enemmän kuin teilläkään. Mitähän leideniläinen talonemäntä virkkaisi meidän kyläntiestämme? Viiniköynnöksiä tangoissansa, viikunanlehviä ja kirjavia pesuvaatteita näkyy siellä sekaisin katoilla, akkunoissa ja noilla vinoilla parvekkeilla; pienissä puutarhoissa, joista puuttuu suoria käytäviä ja kaavanmukaisia kasvilavoja, riippuu kullankellerviä hedelmiä oranssi- ja sitruunapuissa. Kaikki kasvaa siellä sikin sokin. Ja nuo viinitarhojen valkoisten muurien ylitse kiipeilevät poikaset — repaleisissa ryysyissänsä, jotka eivät suinkaan näytä räätälin kädestä lähteneiltä, — nuo pikku tytöt, joiden tukkaa äiti selvittelee talon ovella, ne eivät ole niin valkoihoisia ja punaposkisia ja puhtaaksi pestyjä kuin hollantilaiset lapset. Mutta tahtoisin sittenkin vielä kerran nähdä noita tummasilmäisiä, ruskeita pörröpäitä ja viettää loppuikäni keskellä tuota sekamelskaa, lämpöisessä ilmassa, huoletonna elellen sukulaisteni ja kansani keskuudessa.

Vanhuksen poskille oli kohonnut puna hänen näin puhellessaan, ja hänen tummissa silmissänsä ilmeni jälleen säihky, jonka vielä äskettäin olisi luullut ainiaaksi sammuneen pohjan kylmän ilman ja pitkän palvelusajan vaikutuksesta. Kun ei pappi eikä taiteilija heti vastannut hänen keskeytettyään puheensa, jatkoi hän levollisemmin:

— Monseigneur Gloria lähtee nyt Italiaan, ja minä voin päästä hänen kanssansa Roomaan hänen matkapalvelijanaan. Sieltä pääsen helposti Neaappeliin, ja voin täydessä rauhassa ruveta elelemään säästöjeni koroilla. Viidentenätoista päivänä lähtee tuleva isäntäni, ja kahdentenatoista täytyy minun saapua Antwerpeniin hänen luoksensa.

Pappi ja taiteilija katsahtivat toisiinsa. Vilhelmi ei raskinut kehottaa hovimestaria luopumaan tuumastaan, mutta Damianus rohkaisi mielensä, laski kätensä vanhuksen olalle ja sanoi:

— Jos te jäätte tänne vielä muutamiksi viikoiksi, Belotti, niin myöhemmin kyllä pääsette lepoon, ja silloin saatte myöskin nauttia hyvän omantunnon rauhaa. Niille, jotka ovat uskollisia kuolemaan saakka, luvataan elämän kruunu. Kun nämät raskaat ajat ovat menneet ohitse, on helppo pitää huolta siitä, että vaikeuksitta pääsette kotimaahanne. Päivällisaikaan minä palaan takaisin, Belotti. Jos tarvitsette apuani, niin lähettäkää minulle sana: Ambrosio vanhus kyllä löytää luokseni. Toivotan teille Jumalan siunausta ja samoin teillekin, herra Vilhelmi, jos sallitte minun sitä tehdä.

Papin lähdettyä sanoi vanha palvelija huoaten:

— Kyllä hän vain sittenkin minut pakottaa noudattamaan tahtoansa. Väärin hän käyttää vaikutusvaltaansa. En minä ole mikään pyhimys, ja hän vaatii minua…

— Tekemään oikein! sanoi Vilhelmi vakuuttavasti.

— Mutta ette tiedä miltä tuntuu, kun pitää heittää mielestänsä pitkän, vaivaloisen elämän kallein toivo aivan kuin toinen heittää luotansa rikkinäiset kenkäräsynsä. Ja kenenkä tähden, sanokaa, kenen? Tunnetteko te neitiäni? Voi herra, minä olen tässä talossa nähnyt monenmoista, sellaistakin, jota te, nuori mies, ette voisi uskoa mahdolliseksikaan. Te olette ihastunut nuoreen neitiin. Olenko oikeassa vai en?

— Te erehdytte, Belotti.

— Todellako? Teidän tähtenne iloitsen siitä, sillä te olette vaatimaton taiteilija, mutta nuori neiti on Hoogstratenin sukua, — muuta minun ei tarvitse sanoa. Tunnetteko te neidin isän?

— En, Belotti.

— Siinä se vasta on hurjapää! — Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan nuoren neitimme vanhemmasta sisaresta?

— Onko Henriikalla vanhempi sisar?

— Kyllä, herra, ja kun häntä muistelen… Kuvailkaa mielessänne neitimme, aivan Henriika neitimme, mutta kookkaampana, muhkeampana, kauniimpana.

— Isabella! huudahti taiteilija. Ajatus, jonka keskustelu Henriikan kanssa oli hänessä herättänyt, alkoi näyttää todenmukaiselta, ja siksi hän tarttui hovimestarin käsivarteen niin kiivaasti ja niin äkkiä, että tämä peräytyi, samalla kuin Vilhelmi jatkoi tulisesti:

— Mitä te tiedätte hänestä? Kertokaa minulle kaikki. Belotti, tehkää hyvin!

Palvelija katsahti portaille päin ja jatkoi sitten päätään pudistellen:

— Varmaankin te erehdytte. Minun tietääkseni ei tässä talossa ole koskaan ollut Isabellaa, mutta kernaasti täytän kumminkin pyyntönne. Tulkaa takaisin illan suussa, mutta elkää vain odottako kuulevanne mitään hupaista kertomusta.

Pimeän tullessa palasi taiteilija Hoogstratenin taloon. Odotushuone oli tyhjä, mutta Belotti saapui pian.

Vanhus asetti valkean viereen pöydälle sievän tarjottimen, jolla oli viiniastia ja pikari, ja annettuaan tietoja sairasten voinnista hän tarjosi erityisen kohteliaalla tavalla Vilhelmille tuolin. Kun taiteilija kysyi häneltä, miksi hän ei ollut tuonut itselleen pikaria, vastasi hän:

— Minä juon vain vettä, mutta jos sallitte, niin istuudun. Kamaripalvelija läksi pois ja minun on koko päivä täytynyt juosta portaita ylös ja alas. Tuo on rasittanut vanhoja jalkojani, eikä meillä ole suinkaan odotettavissa rauhallista yötä.

Yksi ainoa kynttilä valaisi kammiota, kun Belotti, joka oli vaipunut syvälle nojatuoliinsa, avasi ristissä olevat kätensä ja alkoi kertoa hitaasti:

— No niin, tänä aamuna puhuin Hoogstratenien luonnonlaadusta. Yleensähän samojen vanhempien lapset kehittyvät hyvin erilaisiksi, mutta teidän pienessä maassanne, jolla on oma kielensä ja paljon muutakin omintakeista, on jokaisella vanhalla suvulla — sitä ette voi kieltää — erityiset tuntomerkkinsä. Minä tiedän sen, sillä olen elellyt monissa hollantilaisissa aatelistaloissa. Joka suvulla on oma luonnonlaatunsa ja omat tapansa. Ja jos joku on — elkää panko pahaksenne! — päästään hiukan vialla, niin hän harvoin on ainoa laatuaan suvussaan. Minun emäntäni on enemmän ranskalaiseen äitiinsä. Mutta minunhan piti puhua neitini veljentyttärestä, ja kertomukseni alkaa käydä liian laveaksi.

— Ei loki, Belotti, ei suinkaan. Meillähän on kyllä aikaa, ja teidän puheenne huvittaa minua; mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa.

— Kas herra, kuinka poskenne hehkuvat! Oletteko ehkä tavannut Italiassa häntä, josta me puhumme?

— Ehkä kyllä, Belotti.

— No sitten, — sitten! Ken hänet kerran on nähnyt, se ei häntä helposti unohda. Mitä te aioitte kysyä?

— Mikä on hänen nimensä?

— Anna.

— Eikö myöskin Isabella?

— Ei, Annaksi häntä vain nimitettiin.

— Ja milloin hän läksi Hollannista?

— Odottakaapas — siitä on… Pääsiäisenä siitä oli neljä vuotta.

— Onko hän tumma- vai valkoverinen?

— Kuten sanoin, aivan Henriika neidin näköinen. Mutta voihan mikä nainen tahansa olla tumma- tai valkoverinen. Luulen että pikemmin pääsemme asiasta selville, jos sallitte minun nyt tehdä kysymyksen. Oliko tuolla naisella, jota tarkoitatte, suuri pyöreämäinen arpi keskellä otsaa, juuri tukan rajalla?

— Jo riittää! huudahti Vilhelmi hypähtäen nopeasti seisoalleen. — Hän oli lapsena lyönyt otsansa isänsä aseeseen.

— Päinvastoin, herra, junkkari van Hoogstratenin ase iski tämän tytärtä otsaan. Kuinka kauhistuneelta te näytätte! Hyvä Jumala, minä olen kyllä tässä talossa kummempaakin nähnyt. Mutta nyt on taas teidän vuoronne vastata: Missä kotimaani kaupungissa te häntä tapasitte?

— Roomassa, missä hän eleli yksin ja käytti salanimeä. Isabellako — hollantilainen tyttö! Tehkää hyvin, Belotti, ja jatkakaa kertomustanne. Minä en suinkaan enää keskeytä teitä. Mitä oli pienokainen tehnyt, kun hänen oma isänsä…

— Noista hurjista Hoogstrateneista on junkkari kaikkein hurjin. Italiassa olette ehkä tavannut hänen tapaisiansa miehiä, tässä maassa· ei hevillä löytäisi toista tuollaista hurjapäätä. Pahasisuiseksi ei teidän kumminkaan pidä luulla häntä; mutta ei ole tarpeen muuta kuin sana vain, joka ei ole hänelle mieleen, tai tyly katse, ja heti hän on poissa suunniltaan; nyt seuraa teko, tekoa katumus. Mitä tulee hänen tyttärensä arpeen, niin hän sai sen tällä tavoin: Hän oli vielä lapsi, eikä hän tietysti olisi saanut kosketella ampuma-aseita, mutta hän teki sen kumminkin milloin vain voi, ja kerran laukesi pistooli ja luoti surmasi yhden paraita metsäkoiria. Junkkari kuuli pamauksen, ja kun hän näki koiran pitkällään ja pistoolin pikku neidin jalkojen juuressa, otti hän aseen maasta ja löi sen teräväsärmäisellä perällä…

— Lasta, omaa tytärtänsä! huudahti Vilhelmi kauhistuneena.

— Ihmisiä on monenlaisia, jatkoi Belotti. — Toiset — ja niihin te kai kuulutte — punnitsevat asiat tarkoin ennenkuin puhuvat ja toimivat; toiset taas tuumivat kauan, ja kun he ovat asioista selvillä, niin he puhuvat pitkälti, mutta tekoihin he harvoin ryhtyvät. Mutta sitten on vielä kolmatta lajia ihmisiä — ja niihin kuuluvat ennen muita Hoogstratenit —, jotka vain antavat toisen teon seurata toista ja jos joskus niitä punnitsevat, niin eivät ainakaan ennenkuin ne ovat tehdyt. Jos he silloin huomaavat menetelleensä väärin, estää ylpeys heitä sitä myöntämästä ja sovittamasta. Niin seuraa toinen onnettomuus toista; mutta ei niitä kovin surra, ja viini ja korttipeli, turnajaiset ja metsästykset auttavat ne unohtamaan. Velkoja on yllin kyllin, mutta niistä saavat velkojat huolehtia, ja ne pojista, joille ei jää perintötilaa, voivat kyllä päästä hoviin tai sotaväkeen, tytöiltä ei, Jumalan kiitos, puutu luostareita, jos he tunnustavat meidän pyhää uskoamme, ja molemmille toivotaan perintöjä rikkailta tädeiltä ja muilta sukulaisilta, jotka kuolevat lapsettomina.

— Te kuvaatte räikein värein.

— Mutta todellisuuden mukaan, — ja junkkariin soveltuu tämä kaikki. Poikia varten hänen ei tosin tarvinnut säilyttää tilaansa, sillä niitä ei hänen puolisonsa ollut hänelle lahjoittanut. Tämän hän oli tavannut hovissa Brysselissä, ja hän oli kotoisin Parmasta.

— Tunsitteko te hänet?

— Hän oli jo kuollut, ennenkuin minä tulin tähän taloon. Molemmat neidit ovat saaneet varttua suuriksi ilman äidin hoitoa. Kuten kuulitte, voi junkkari väliin pidellä heitä pahoin, mutta varmaankin hän kumminkin heitä rakasti, eikä hän raskinut panna heitä luostariin. Usein hän kyllä huomasi — ainakin hän sen empimättä myönsi keskustellessaan emäntäni kanssa — että voi olla olemassa sopivampia olopaikkoja nuorille aatelisneitosille kuin hänen linnansa, jossa pidettiin aika menoa, ja niin hän vihdoin lähetti vanhemman tyttärensä meille. Neitini ei muutoin lainkaan voinut sietää nuoria tyttöjä läheisyydessään, mutta Anna neiti oli meidän lähimpiä sukulaisiamme, ja minä tiedän että hän vapaaehtoisesti kutsui lapsukaisen luoksensa. Muistan vielä selvään tuon kuusitoistavuotiaan neitosen; suloisempaa olentoa, herra Vilhelmi, en ole nähnyt sitä ennen enkä sen jälkeen — enkä myöskään vaihtelevampaa. Olen nähnyt hänet taipuisana kuin flanderilainen sametti, mutta toisin ajoin hän riehui ja raivosi kuin syysmyrskyt täällä teidän maassanne. Kaunoinen oli hän aina kuin äskenpuhjennut ruusu, ja kun hänen äitinsä vanha kamarineitsyt — hän oli kotoisin Luganosta — oli kasvattanut hänet, ja pappi, joka oli ollut hänen opettajansa, oli kotoisin Piisasta ja kuuluisa musiikkitaiteilija, niin neiti puhui minun äidinkieltäni kuin toskanalainen lapsi ja oli hyvin perehtynyt säveltaiteeseen. Te olette kai itse kuullut hänen laulavan ja soittavan harppua tai luuttua, mutta voin vielä mainita, että kaikilla Hoogstratenin suvun naisilla, lukuunottamatta minun emäntääni, on erityinen taipumus teidän taiteeseenne. Me asuimme kesällä tuossa kauniissa maatalossa, jonka teidän ystävänne ennen piirityksen alkua repivät maahan, — ilman laillista oikeutta, minun nähdäkseni. — Usein toivat ratsut meille muhkeita vieraita. Talomme oli vieraanvarainen, ja missä on tarjolla hyvä ateria ja nähtävänä niin ihana neitonen kuin meillä, sieltä ei puutu ritareita. Näiden joukossa oli myöskin eräs hyvin ylhäinen, keski-ikäinen herra, markiisi d'Avennes, jota neitini nimenomaan oli pyytänyt käymään luonansa. Niin kohteliaasti kuin häntä emme olleet vastaanottaneet ruhtinaitakaan. Sehän oli luonnollista, sillä hänen äitinsä oli emäntäni sukulaisia. Neitini on nimittäin äitinsä puolelta normandialaista syntyperää. Markiisi d'Avennes oli tosin hieno seuramies, mutta olennoltaan pikemmin siro kuin miehekäs. Kohta hän oli silmittömästi rakastunut Anna neitiin ja kosikin häntä. Emäntääni tuuma miellytti, ja junkkari ilmoitti lyhyesti tyttärellensä, että tämän oli suostuminen, — eikä hän pidä vastustelemisista. Eipä muillakaan ritareilla ole tapana liioin tiedustella tyttäriensä mieltä, kun ilmaantuu sopiva kosija. Näin tuli siis Anna neidistä markiisin morsian, mutta emäntäni selitti tarmokkaasti, että hänen veljentyttärensä oli liian nuori mennäksensä naimisiin. Hän taivutti junkkarin, jota hän siihen aikaan piti yhtä tiukalla ohjissa kuin kengittäjä varsaa, määräämään häät pidettäviksi vasta pääsiäisen aikoina. Talvella piti myötäjäiset valmistettaman. Markiisille asetettiin ehdoksi, että hänen pitäisi odottaa vielä puoli vuotta. Sormus sormessa hän palasi takaisin Ranskaan. Morsian ei vuodattanut kyyneltäkään hänen lähtönsä takia, ja heti sulhasen lähdettyä hän heitti sormuksen koristelippaaseen kamarineitsyen nähden, joka kertoi sen minulle. Hän ei uskaltanut vastustaa isäänsä, mutta tädillensä hän sanoi suoraan, mitä ajatteli markiisista, ja tämä salli hänen sen tehdä vaikka olikin suosinut ranskalaisen kosintaa. Aikaisemmin olivat emäntäni ja nuori neiti usein otelleet kiivaasti, ja vaikka neidilläni kyllä olikin syytä soukentaa tuon kesyttömän haukan siipiä ja opettaa mikä on aatelisnaiselle sopivaa, niin antoivat Anna neidillekin valittamisen aihetta tädin monenmoiset vaatimukset, jotka veivät häneltä kaiken elämänilon. Olen pahoillani siitä, herra, että järkytän nuoruuden kokemattomuuteen perustuvaa luottamustanne ihmisiin, mutta joka silmät avoinna on elänyt vanhaksi, se on myöskin nähnyt ihmisiä, joille tuottaa iloa, joiden täytyy saada loukata muita ihmisiä. Kumminkin olen samalla lohdutuksekseni aina huomannut, ettei kukaan ole paha vain ollakseen paha, niin, olenpa usein huomannut, että pahimmatkin taipumukset — kuinkas sen sanoisin? — että pahimmatkin taipumukset vain johtuvat vastakohtiensa eli mitä ihanimpien hyveiden rajattomuudesta, joiden hyveiden irvikuvia ne ovat. Ihailtavasta kunniantunnosta olen nähnyt kehittyvän kavalaa kateutta, ripeästä toimeliaisuudesta paheksuttavaa ahneutta, hellästä rakkaudesta kiivasta vihaa. Emäntäni oli nuorena ollessaan rakastanut uskollisesti ja hartaasti, mutta hänet petettiin kurjalla tavalla, ja nyt valtasi hänen mielensä viha, ei ainoastaan määrättyä henkilöä, vaan koko elämää kohtaan, ja tuon jalon uskollisuuden sijan anasti nyt pahansuopa itsepintaisuus. Te käsitätte mitä tarkoitan ja mistä tuo kaikki on johtunut, jos tahdotte edelleen kuunnella kertomustani.

Kun tuli talvi, sain minä toimekseni matkustaa Brysseliin laittaakseni siellä uuden, muhkean talouden kuntoon. Pian tulivat neidit sinne jälkeeni. Siitä on nyt neljä vuotta. Siihen aikaan Alba herttua piti kuninkaan sijaisena asuntoa Brysselissä. Hän piti emäntääni suuressa arvossa, kunnioittipa hän meitä kahdesti käynnilläänkin. Hänen ylhäiset upseerinsa kävivät myöskin usein talossamme. Näiden joukossa oli myöskin don Luis d'Avila, joka oli vanhaa aatelissukua ja herttuan suosikkeja. Hänkään ei ollut enää aivan nuori, enemmän kuin markiisikaan, mutta hän oli ihan toisenlainen: kookas mies, kuin teräksestä taottu, voittamaton kortinlyöjä ja miekkailija ja mitä pahin äkäpussi. Mutta hänen tulisissa silmissään ja ihanassa laulussaan oli kumminkin jokin salaperäinen voima, joka hurmasi naisia. Palvelijain huoneessa kerrottiin lukemattomista seikkailuista, joista hän muka oli suoriutunut, ja puolet niistä olivatkin tosia, sen olen myöhemmin saanut varmasti tietää. Jos te luulette, että tämä sydänten valloittaja oli noiden iloisten, kiharatukkaisten onnettaren suosikkien kaltainen, joita vastaan neitoset kiiruhtavat tarjotakseen heille rakkauttaan, niin te erehdytte, sillä don Luis oli vakava, kalpeaposkinen, lyhyttukkainen mies, joka aina käytti tummaa pukua, vieläpä miekankin kahvassa jotakin tummaa metallia kullan ja hopean asemasta. Pikemmin hän muistutti kuolemaa kuin kukoistavaa rakkautta. Ehkäpä olikin juuri siksi niin vaikea häntä vastustaa, sillä kuolemaa vartenhan me kaikki synnymme, eikä yksikään kosija ole niin varma voitostaan kuin hän.

Alussa emäntäni ei juuri suosinut häntä, mutta asiat muuttuivat, ja uudenvuoden aikoina hän jo tuli niihinkin iltamiin, joihin kuului vain lähimpiä tuttuja. Hän tuli aina kun häntä kutsuttiin, mutta nuorelle neidille hän ei suonut sanaa, ei katsetta, tuskin tervehdystäkään. Ainoastaan silloin kuin neiti suostui laulamaan, meni hän läheisyyteen ja huomautti hänelle tulisin sanoin esityksen virheitä. Usein hän itsekin lauloi, ja silloin hän tavallisesti valitsi samat laulut, jotka neiti oli laulanut, ikäänkuin näyttääkseen etevämmyyttään.

Tällä kannalla pysyivät asiat karnavaaliin saakka. Laskiaistiistaina piti emäntäni suurenpuoleiset pidot, ja kun minä olin ohjaamassa palvelijoita, joiden piti tarjota ruokia, ja silloin seisoin Anna neidin ja d'Avilan takana — emännälläni oli jo kauan ollut tapana määrätä tälle paikka veljentyttärensä vieressä — silloin huomasin, että heidän kätensä pöydän alla sulkeutuivat toisiinsa pitkäksi aikaa. Sydäntäni ahdisti niin, että töin tuskin voin pysyä tarkkaavaisena, vaikka se tuona iltana oli niin tuiki tarpeellista, ja kun minut seuraavana aamuna kutsuttiin vanhan neidin luo tiliä tekemään, katsoin velvollisuudekseni nöyrästi huomauttaa häntä siitä, että Anna neitiä ei näyttänyt loukkaavan don Luis d'Avilan kosiskeleminen, vaikka olikin toisen morsian. Hän salli minun puhua suuni puhtaaksi, mutta kun uskalsin mainita, mitä espanjalaisesta kerrottiin, niin hän kiivastui ja käski minut ulos. Uskollinen palvelija näkee ja kuulee usein paljoa enemmän kuin isäntäväki luulee, ja siihen aikaan sain kuulla monenmoista emäntäni kasvatussisarelta, joka ei enää ole elossa; Susanna tiesi kaikki mikä koski emäntääni.

Ranskassa oleskelevalla sulholla ei näyttänyt olevan hyvää odotettavissa, sillä kun vanha neiti puhui hänestä, nauroi hän omituisella tavallaan, — tavalla, josta tiesimme ettei se ennustanut hyvää; mutta hän kirjoitti kumminkin usein markiisille ja hänen äidillensä ja usein tuli tännekin kirjeitä Rochebrunista. Mutta samoihin aikoihin oli neidilläni usein salaisia keskusteluja d'Avilan kanssa.

Paastonaikana tuli junkkarin lähetti ilmoittamaan, että junkkari saapuisi pääsiäispäivänä Haarlemista ja markiisi Rochebrunin linnasta Brysseliin, ja kiirastuorstaina minä sain toimekseni koristaa kappelin kukkasilla, tilata kyytihevoset ja ryhtyä muihin valmistuksiin. Pitkänäperjantaina, Herramme ristiinnaulitsemispäivänä, — soisin kertovani valheita —, pitkänäperjantaina puettiin nuori neiti varhain aamulla morsiuspukuun, don Luis saapui mustiin puettuna, ylpeänä ja synkkänä kuten aina, ja kynttiläin valossa vihittiin, ennen auringon nousua, tuona kylmän koleana aamuna — minusta on kuin se olisi ollut vasta eilen — toisiinsa kastilialainen ja Anna neiti. Todistajina ei ollut muita kuin emäntäni, eräs espanjalainen upseeri ja minä. Kello seitsemän tienoissa saapuivat vaunut, ja kun tavarat oli niihin asetettu, antoi don Luis minulle lippaan, joka oli pantava vaununlaatikkoon. Se oli raskas ja minä tunsin sen varsin hyvin, — emännälläni oli tapana pitää siinä kultarahaa. Pääsiäispäivänä tiedettiin koko kaupungissa, että don Luis d'Avila oli ryöstänyt kauniin Anna van Hoogstratenin ja surmannut hänen sulhasensa kaksintaistelussa Halin luona Brysseliin vievällä tiellä, aamulla kiirastuorstaina, — siis tuskin vuorokautta ennen häitä.

Kuinka raivostunut junkkari van Hoogstraten oli meille saapuessaan, sitä en koskaan unohda. Neitini ei tullut näkyviin, vaan sanoi olevansa sairas, mutta hän oli niin terve kuin viime vuosina yleensä on voinut olla.

— Käsitättekö syyn emäntänne eriskummaiseen menettelyyn? kysyi Vilhelmi.

— Kyllä, herra; on selvää mitkä vaikuttimet häntä johtivat. Mutta alkaa olla myöhäistä ja minun täytyy kiiruhtaa. Yksityiskohdista en muutoin tiedäkään paljoa, sillä olin itse vielä lapsi, kun nuo seikat tapahtuivat. Mutta Susanna on puhunut minulle monenmoista, josta ansaitsisi kertoa. Emäntäni äiti oli Chevraux'in sukua, ja hänen sisarensa luona, joka talvisin asui Pariisissa, vietti neitini parhaan nuoruudenaikansa. Tämä oli korkeastiautuaan Frans kuninkaan aikana, ja te kai tiedätte, että tuo mahtava ruhtinas myöskin oli naisten liehakoitsija ja uhkea ritari, josta sanottiin, että hän oli murtanut yhtä monta sydäntä kuin keihästä. Neitini, joka siihen aikaan vielä oli kaunis, kuului hovinaisiin, ja kuningas Frans oli hänelle erittäin suosiollinen. Mutta neiti säilytti kunniansa, sillä hän oli varsin nuorena valinnut ritarikseen keikarimaisen markiisi d’Avennes'in, johon hän oli kiintynyt uskollisella rakkaudella ja jonka tähden sai itkeä monet yöt. Sillä palvelija oli herraansa, ja markiisi kantoi tosin viisi vuotta neitini värejä ja oli hänen nöyrin palvelijansa, mutta siitä huolimatta hänen katseensa ja tunteensa harhailivat puolelle ja toiselle. Mutta kumminkin pysyi tuo liitto voimassa, ja kuudennen vuoden alkaessa kehottivat neidin sukulaiset markiisia päättämään pilan ja ajattelemaan häitä. Neiti alkoi valmistella myötäjäisiään, ja Susanna tiesi kertoa, kuinka hän neuvotteli markiisin kanssa pitäisikö maatilat ja linnat, jotka hänellä oli Hollannissa, vai koettaisiko saada ne myydyksi. Mutta häistä ei vain sittenkään tullut mitään, sillä markiisin täytyi seurata sotajoukkoa Italiaan, ja morsian oli alituisessa tuskassa hänen tähtensä, sillä silloin kävi ranskalaisten huonosti minun kotimaassani, ja usein sai hän kuukausimääriä odotella tietoja. Vihdoin palasi markiisi kotiin, ja nyt hän kohtasi Chevraux'in talossa emäntäni serkun, joka oli pienestä tytöstä kasvanut viehättäväksi neitoseksi. Lopun voitte arvata. Hortense nuppunen miellytti markiisia enemmän kuin tuo viidenkolmattavuotias hollantilainen kukkanen. Chevraux'it olivat ylhäistä sukua, mutta velkaantuneita, ja kosija oli ollessaan Italiassa sotaa käymässä perinyt setänsä suuret tilukset, eikä hänen tarvinnut suotta kosiskella. Neitini palasi Hollantiin. Hänen isänsä vaati markiisin kaksintaisteluun, mutta se päättyi ilman verenvuodatusta, ja herra d'Avennes eli onnellisessa avioliitossa Hortense de Chevraux'in kanssa. Heidän poikansa oli Anna neidin onneton sulhanen. Käsitättekö nyt asian, herra Vilhelmi? Puolen ikäänsä hautoi emäntäni tuota vanhaa vihaansa; sen tyydyttämiseksi uhrasi hän oman sukulaisensa tuolle tappelijalle d'Avilalle, mutta saihan hän kostaa vuosikautiset kärsimyksensä vihaamalleen naiselle, kun surmautti tämän ainoan pojan.

Taiteilija puristi kokoon nenäliinan, jolla oli pyyhkinyt otsaansa, ja kysyi koleasti:

— Mitä muuta tiedätte Annasta?

— En juuri paljoa, vastasi Belotti. — Junkkari hylkäsi hänet ja nimittää Henriikaa ainoaksi tyttäreksensä. Ketä isän kirous vainoaa, se ei saavuta onnea, eikä hän varmaankaan ole sitä saavuttanutkaan. Olen kuullut, että don Luis olisi alennettu vänrikiksi jonkun ruman kepposen takia, ja miten lieneekään käynyt hänen kurjan, ihanan puolisonsa. Neitini lähetti hänelle herra Lamperin välityksellä väliin Florensin kautta rahoja Italiaan, mutta en ole kuullut siitä mitään enää moneen kuukauteen.

— Sallikaa minun tehdä vielä yksi kysymys, Belotti, sanoi Vilhelmi. — Mikä sai junkkarin uskomaan Henriikan emäntänne huostaan, vaikka hän näki kuinka hänen vanhemman tyttärensä kävi tässä talossa?

— Raha, — tuo kurja raha! Voidaksensa säilyttää linnansa ja perintötilansa hän luovutti tyttärensä. Niinkuin ratsusta hierottiin neidistä kauppaa, eikä junkkari vähästä suostunut häntä tänne lähettämään. Juokaa, herra, te olette kurjan näköinen.

— Ei se ole vaarallista, vastasi Vilhelmi, — raitis ilma on minua virkistävä. Kiitoksia kertomuksestanne, Belotti.

Kolmastoista luku.

Pormestari der Werffin rouva tarkasteli iltapäivällä toukokuun kuudentenatoista päivänä kaappejaan ja laatikoitaan. Pormestari oli nyt raatihuoneella, mutta hän oli ilmoittanut että prinssin komisario herra Diederik van Bronkhorst, molemmat Nordwykin herrat, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin etevimpiä miehiä ja vapauden ystäviä illempana saapuisi hänen luoksensa neuvotteluun. Marian piti herrojen kestitsemiseksi toimittaa hyvä illallinen, viiniä ynnä muuta mitä tarvittiin.

Tämä pyyntö virkistytti ja ilahdutti nuorta rouvaa. Hänestä oli hauskaa, että hänkin toki kerran saisi esiintyä emäntänä siihen tapaan kuin hänen kotonansa käsitettiin emännän tehtävät. Pitkiin aikoihin ei hän ollut saanut kuunnella vakavaa, asiallista keskustelua. Tuttavista ei tosin suinkaan ollut puutetta, sillä talon naissukulaiset ja vanhat ystävät, jotka tulivat tervehtimään häntä ja Barbaraa, pyytelivät häntä kyllä käymään heidän luonansa. Näistä olivat monetkin hänelle ystävällisiä, ja hän piti heitä arvossa, koska he olivat kelpo ihmisiä, mutta ei yksikään heistä ollut hänen hengenheimolaisiaan. Ja vaikkei hänen elämässään suinkaan ollut liiaksi vaihtelua, niin hän kumminkin suorastaan pelkäsi noiden vierasten tuloa, ja heidän läsnäolonsa tuntui hänestä kärsimykseltä, joka ei ollut kartettavissa. Nuo arvokkaat rouvat olivat kaikki tyyni syntyään paljoa aikaisemmilta vuosikymmeniltä kuin hän, ja kun he istuivat kehräten, kutoen sukkaa tai verkkoa ja nauttiessaan leivoksia ja hedelmäsosetta ynnä maustettua viiniä keskustelivat piiritystilan tuottamista vaikeuksista, lastenhoidosta ja palvelijoistaan, vaatteiden pesusta ja saippuankeitosta, kun he ankarin sanoin arvostelivat noita käsittämättömiä ja paheksuttavia tekoja, joita toiset naiset olivat tehneet tai aikoivat tehdä, — silloin alkoi Marian sydäntä ahdistaa, ja hänen hiljainen kammionsa kuvastui hänen mieleensä rauhallisen ihanana pakopaikkana.

Ainoastaan silloin hänkin vilkastui, kun tuli puheeksi maan hätä ja pyhä velvollisuus kestää vielä toistamiseenkin millaista ahdinkoa tahansa vapauden hyväksi, ja kernaasti hän silloin kuunteli noiden tarmokasten naisten keskusteluja, joista voi huomata, että he todella tarkoittivat mitä puhuivat. Mutta kun turhaa lörpöttelyä kesti tuntimääriä, tuotti se hänelle suorastaan tuskaa. Mutta hän ei tohtinut mennä pois, vaan hänen täytyi kestää siksi kunnes viimeinenkin tädeistä oli lähtenyt talosta. Muutaman kerran oli hän näet uskaltanut poistua ennen heidän lähtöänsä, vaan silloin oli Barbara ystävällisesti varoittanut häntä, kertoen että hänellä oli ollut täysi työ puolustaessaan Mariaa, — häntä kun oli katsottu ylpeäksi ja epäkohteliaaksi.

— Tuollainen lörpöttely, tuumaili Barbara, — tuottaa huvia ja vahvistaa mieltä, ja ken lähtee pois tätien joukosta heidän vielä koolla ollessansa, sen korvat kyllä pian alkavat soida.

Yksi leideniläinen nainen kumminkin suuresti miellytti Mariaa. Tämä oli kaupunginsihteeri van Houtin vaimo, mutta hän kävi harvoin vierailemassa, sillä vaikka hän näytti hennolta ja hienolta, täytyi hänen kumminkin hyöriä aamusta varhain myöhään iltaan hoitaessaan lapsiansa ja talouttansa, jonka suhteen täytyi olla tuiki säästäväinen.

Maria oli reippaammalla mielellä ja iloisempi kuin moneen päivään, kun hän nyt tarkasteli astiahyllyjä ja hopeakaappia. Valkoisilla, pitsireunaisilla liinoilla kiilsivät ja hohtivat tuolla talon parhaat pöytäkalut, joilla ei näkynyt tomuhiukkaakaan. Maria valitsi mitä tarvitsi, mutta monet noista tina-, lasi- ja kiviastioista eivät häntä miellyttäneet, sillä ne eivät oikein sopineet yhteen, niitä oli ostettu vähän kerrallaan, ja olipa eräissä kuhmujakin ja vammoja.

Kun äiti valmisteli Marian myötäjäisiä, oli Pietari pyytänyt, että huonon ajan takia säästettäisiin rahaa eikä ostettaisi mitään tarpeetonta. Hänen talossansa oli yllin kyllin kaikenlaisia talouskaluja, ja hänestä olisi ollut väärin ostaa lautastakaan lisäksi. Tottahan olikin, ettei mitään puuttunut hyllyiltä ja kaapeista, mutta Maria ei ollut itse valinnut eikä tuonut muassaan noita kapineita: olivathan ne hänen, mutta eivät ne kumminkaan oikein tuntuneet hänen omiltaan, ja pahinta oli, ettei häntä, joka oli tottunut näkemään kauniimpia kaluja, voineet miellyttää kiillottomat, naarmuiset tinalautaset eikä tuopit, kupit ja kannut, joissa oli koreita, karkeatekoisia maalauksia. Noista jykevistä lasikaluista hän ei myöskään pitänyt, ja kun hän niitä tarkasteli ja otti esille mitä tarvitsi, muistuivat hänen mieleensä hänen vastanaidut ystävättärensä, jotka olivat näytelleet hänelle uusia, hohtavia talouskalujansa niin ylpeillen ja tyytyväisinä kuin olisivat työllä ja vaivalla itse laatineet joka kapineen. Mutta voihan näilläkin astioilla, joita oli käytettävänä, kattaa pöydän niin, että se näyttäisi miellyttävältä ja somalta.

Aamupäivällä Maria oli Adrianin kanssa noutanut kukkasia kaupunginmuurin viereisestä puutarhasta, ja kaupungin ulkopuolella olevalta niityltä hän oli poiminut hienoja heiniä. Aistikkaasti järjesteli hän nyt nuo keväimen tuotteet maljakkoihin, asetellen joukkoon riikinkukonhöyheniä, ja hän iloitsi huomatessaan, kuinka sieviltä kaikkein kömpelöimmätkin astiat alkoivat näyttää, kun hän oli kietonut köynnöksiä niiden ympärille. Ihmetellen katseli Adrian hänen toimiansa. Tuskin häntä enää olisi kummastuttanut, jos äidin kätöset olisivat muuttaneet tuon pimeän ruokahuoneenkin hohtavaksi kristallisaliksi.

Kun pöytä oli katettu, tuli Pietari hetkeksi kotiin. Hän aikoi vielä ennen vieraiden tuloa ratsastaa kapteeni Allertsin, Janus Dousan ja muutamien muiden herrojen kanssa Valkenburgiin tarkastamaan valleja. Kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tervehti vaimoaan kädenliikkeellä ja sanoi vilkaisten ruokapöytään:

— Nuo koristeet eivät olisi olleet tarpeellisia ja kukat vieläkin vähemmän. Me kokoonnumme pitääksemme vakavaa neuvottelua, ja sinä olet kattanut pöydän kuin häitä varten.

Huomatessaan että Maria loi katseensa maahan, lisäsi hän huoneesta poistuessaan ystävällisesti:

— Mutta sama minusta, olkoon se vain noin.

Epäröiden katseli Maria laitelmiaan. Hänen mielensä alkoi jälleen katkeroittua, ja uhkamielisesti ojensi hän jo kätensä tarttuakseen maljakkoon, joka oli koristeltu erityisen huolellisesti, kun Adrian huudahti hartaasti rukoilevalla äänellä, katsoen häneen suurilla silmillänsä:

— Elkää, äiti, sitä ette saa tehdä, sehän on niin kovin muhkea ja kaunis.

Maria hymyili, silitteli pojan kiharoita, otti maljasta kaksi leivosta ja antoi ne hänelle lausuen:

— Toinen on sinulle, toinen Liisalle. Jääkööt kukkamme paikoilleen.

Adrian kiiruhti pois makeine lahjoineen, mutta Maria tarkasti vielä kerran pöytää miettien mielessään:

"Pietari ei välitä muusta kuin siitä, mitä ilman ei voi tulla toimeen; mutta onhan tarpeen muutakin, muutoinhan Jumala olisi luonut kaikki linnut harmaiksi."

Autettuaan Barbaraa keittiössä hän meni kamariinsa. Siellä hän järjesti tukkansa, pani kaulaansa äskenjähmitetyn röyhelön ja edessäpäin olevaan kaarteeseen huolellisesti laskostetun pitsin, mutta piti yllään arkipukunsa, sillä eihän hänen puolisonsa tahtonut että tästä kokouksesta muodostuisi mitkään juhlapidot.

Juuri kun Maria oli kiinnittänyt tukkaansa viimeisen kultaneulan ja mietti, kummalleko olisi ruokapöydässä suotava kunniasija, komisario van Bronkhorstilleko, prinssin edustajalle, vai Nordwykin arvokkaalle vanhalle herralle, kolkutti Kerttu ovea ja ilmoitti, että tohtori Bontius oli tahtonut tavata pormestaria ylen tärkeän asian takia. Hän oli sanonut, että pormestari ei ollut kotona, mutta lääkäri ei ollut lähtenyt pois, vaan oli pyytänyt saada puhua rouvan kanssa.

Maria läksi heti Pietarin huoneeseen. Lääkärillä näytti olevan kiire. Hän tervehti vain kohottamalla kultanuppista pitkää keppiään suippoa mustaa hattua kohden, jota hän ei ottanut päästään sairasvuoteenkaan ääressä, ja kysyi nopeasti ja lyhyesti:

— Milloin Pietari herra tulee koliin?

— Tunnin perästä, vastasi Maria, — mutta istukaa toki, tohtori!

— Toiste. En voi odottaa miestänne. Voittehan seurata minua ilman hänen suostumustansakin.

— Miksikä en, mutta me odotamme vieraita.

— Sehän on totta. Kun ehdin, tulen minäkin. Herrat tulevat kyllä toimeen ilman minuakin; tahtoisin nimittäin viedä teidät erään sairaan luo, joka tarvitsee teitä.

— Enhän minä edes tiedä, kenestä te puhutte.

— Ettekö? Kärsivästä, se tietohan riittänee ensi aluksi.

— Ja te luulette että minä voisin…

— Te voitte hyödyttää paljoa enemmän kuin luulettekaan. Barbara emännöi keittiössä ja sanon vielä kerran: teitä tarvitaan avuksi sairaalle.

— Mutta, herra tohtori…

— Minun täytyy pyytää teitä päättämään nopeasti, sillä minulla on kiire. Tahdotteko siis auttaa vai ettekö?

Ruokasalin ovi oli auki. Maria silmäili vielä kerran katettua pöytää, ja hänen mieleensä kuvastui kaikki tuo huvi, mitä oli toivonut tästä illasta. Mutta kun lääkäri yritti lähteä, pidätti hän häntä sanoen:

— Minä tulen.

Maria tunsi ennestään tuon karkeapintaisen mutta avuliaan kunnon miehen käytöstavan. Vastausta odottamatta nouti hän liinansa ja meni hänen edellänsä portaita alas. Kun he menivät keittiön ohitse, huusi Bontius Barbara rouvalle:

— Sanokaa Pietari herralle, että minä vein hänen rouvansa Nobelkadulle Hoogstratenin sairaan neidin tykö.

Maria voi tuskin seurata nopeasti astelevaa tohtoria, ja hänen oli vaikea ymmärtää, kun tämä puolinaisin lausein kertoi, että Hoogstratenit — koko tuo espanjalaisjoukkue — olivat lähteneet kaupungista, että vanha neiti oli kuollut ja palvelijat lähteneet talosta, peläten ruttoa, joka ei lainkaan ollut kysymyksessä, ja että Henriika siten oli jätetty yksin. Hänellä oli ollut kova kuumetauti, mutta muutamia päiviä hän jo oli ollut paranemaan päin. — Onnettomuus näyttää asettuneen vieraaksi tuohon taloon, tuumaili lääkäri. — Vanhalle neidille teki kuolema palveluksen, noutaessaan hänet. Ranskalainen kamarineitsyt, heikko höytäle, koetti parastansa, mutta sairastui valvottuansa muutamia öitä, ja hänet olisi viety Katariinansairaalaan, mutta sitä ei sallinut italialainen hovimestari — kunnon mies muuten —, vaan antoi viedä hänet erään katoolisen pesijättären tykö. Itse meni hän mukaan pitämään hänestä huolta. Nuorta neitiä hoitamaan ei tuohon autioon taloon oli jäänyt ketään muuta kuin sisar Gonzaga, hyväntahtoinen nunna, yksi noista kolmesta, joiden sallittiin jäädä asumaan tuohon teidän lähellänne olevaan vanhaan luostariin, mutta kaiken muun onnettomuuden lisäksi tuo oiva hoitajatar poltti tänä aamuna sormensa kylpyä valmistaessaan. Katoolinen sielunpaimen on pysynyt terveenä ja toiminut väsymättömästi, mutta eihän hän voi meitä auttaa hoitamaan tuota nuorta potilasta. Te kai aavistatte, mitä varten otin teidät mukaani. Eihän teidän tarvitse ettekä voikaan jäädä pitemmäksi aikaa hoitamaan tuota vierasta neitiä, mutta ettei hänen sittenkin vielä lopuksi kävisi huonosti, täytyy hänen saada nähdä kasvot, jotka häntä miellyttävät ja juuri sellaiset on hyvä Jumala suonut teille. Menkää tervehtimään sairasta, puhelkaa hänen kanssansa, ja ellen ole erehtynyt teidän suhteenne… Mutta nythän jo olemmekin perillä.

Hoogstratenin talon hämärässä ulkoeteisessä tuntui voimakas myskin haju. Tohtori Bontius oli heti lähettänyt raatihuoneelle sanan vanhan neidin kuolemasta; nyt kulki aseellinen vartija ulkoeteisessä edes takaisin, ja tämä ilmoitti lääkärille, että kaupunginsihteeri van Hout juuri oli ollut siellä seuralaisinensa ja lukinnut ovet, varustaen ne sinetillä.

Porraskäytävässä laski Maria pelästyneenä kätensä seuralaisensa käsivarrelle. Yläkerroksessa, johon he juuri nousivat, näki hän nimittäin puolipimeässä eräästä avonaisesta ovesta omituisen olennon, joka liikkui oudosti puolelle ja toiselle, ylös ja alas, eikä Marian ääni kuulunut ylen levolliselta, kun hän kysyi, viitaten sormellaan sivullepäin:

— Mikä tuo on?

Tohtori pysähtyi myöskin samalla kuin Maria, ja huomatessaan kummallisen ilmiön, jota Maria osotti, hän peräytyi hieman. Mutta tuo tyyni mies huomasi pian, mikä kummitus oikeastaan oli, ja astuen eteenpäin Marian edellä hän huusi hymyillen:

— Mitä ihmettä te siellä puuhailette, isä Damianus?

— Minä pesen lattiata, vastasi puhuteltu tyynesti.

— No sitä vailla, huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Olette toki liian hyvä toimittaaksenne palvelijan tehtäviä, herra Damianus, varsinkin kun tässä talossa on yllin kyllin rahaa, jolla ei ole omistajaa, ja me voimme huomenna saada niin monta lattian pesijää kuin ikinä tahdomme.

— Mutta tänään emme, herra tohtori, ja neiti ei tahdo millään ehdolla enää jäädä tuohon huoneeseen. Te itse määräsitte että hänen pitää nukkua, ja sisar Gonzaga sanoo, ettei hän voi ummistaakaan silmiänsä niin kauan kuin ruumis on viereisessä huoneessa.

— Oikeudenpalvelijain olisi pitänyt kantaa hänet vuoteessansa vanhan neidin kauniiseen asuinhuoneeseen.

— Se lukittiin sinetillä ja samoin kävi tässä kerroksessa olevien vierashuoneidenkin. Neuvoston lähetit olivat kohteliaita ja koettivat myöskin hankkia pesijättäriä, mutta vaimo raukat pelkäävät kovin ruttoa.

— Tuollaiset huhut leviävät rikkaruohon tavoin, huudahti tohtori. — Ei kukaan katso olevansa syypää niiden leviämiseen, mutta ken kykenee tekemään niistä lopun, kun ne kerran ovat olemassa?

— Ette te enkä minä, vastasi pappi. — Neiti piti tuotaman tähän huoneeseen, mutta täällä näytti kovin siivottomalta, ja siksi olen minä täällä puhdistellut. Tästä oli hyötyä sairaalle, ja minulle ei liike ollut haitaksi.

Näin sanoen pappi nousi seisoalleen ja sanoi huomattuaan Marian:

— Te tuotte uuden hoitajattaren. Se on oikein. Minun ei tarvitse kehua sisar Gonzagaa, sillä te tunnette hänet, mutta siitä olen varma, ettei Henriika neiti tule kauan kärsimään häntä läheisyydessään, ja minä puolestani jätän tämän talon heti kun maahanpanijaiset ovat ohitse.

— Te olette tehnyt tehtävänne. Mutta mitä tarkoitatte tuolla mitä sanoitte sisar Gonzagasta? huudahti lääkäri tyytymätönnä. — Minä pidän kumminkin vanhasta Gonzagasta palaneine käsivarsinensa enemmän kuin… Mitähän nyt taas lienee tapahtunut!

Pappi tuli häntä lähemmäksi ja virkkoi vilkaisten Mariaan:

— Hän puhuu nenäänsä, ja neiti sanoi, että häntä kiusasi kuulla hänen puhuvan; siksi en tahtoisi laskea häntä hänen luoksensa.

Tohtori Bontius mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— On silmiä, jotka eivät siedä kirkasta valoa, voihan siis olla mahdollista että on ääniä, jotka ylen kiihottuneesta kuuloaistista tuntuvat sietämättömiltä. Hyvä rouva, te olette saanut odottaa kauan; tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Oli jo pimeä. Sairaan huoneessa oli laskettu uutimet akkunain eteen ja varjostimen peittämä lamppu loi vain himmeätä valoa.

Lääkäri lähestyi vuodetta, koetti Henriikan valtasuonta, valmisti häntä hiljaisin sanoin vastaanottamaan vierasta ja otti sitten lampun, katsoakseen miltä sairas näytti.

Maria näki nyt kalpeat, säännölliset kasvot ja tummat silmät, jotka loistonsa ja suuruutensa takia muodostivat omituisen vastakohdan sairaan laihoille, velttopiirteisille poskille.

Kun Gonzaga oli asettanut lampun paikoilleen, sanoi lääkäri:

— Kaikki käy hyvin! Menkää nyt, sisar, nukkumaan, ja muuttakaa kääreitä käsivarrellenne. — Sitten viittasi hän pormestarin rouvaa tulemaan lähemmäksi.

Henriikan kasvot tekivät Mariaan omituisen vaikutuksen. Hän piti häntä kauniina, mutta nuo suuret silmät ja tuo lujasti suljettu suu olivat pikemmin omituiset kuin miellyttävät. Maria noudatti kumminkin heti lääkärin kehotusta, tuli vuoteen ääreen ja lausui ystävällisesti, että oli tahtonut tulla pitämään neidille seuraa ja kysymään, mitä voi tehdä hänen hyväksensä.

Nämät sanat kuullessaan kohottautui Henriika vuoteeltaan ja huudahti syvään hengähtäen:

— Tuo tekee hyvää! Kiitän teitä, tohtori. Saan toki vielä kerran kuulla ihmisääntä. Jos tahdotte olla mielikseni, hyvä rouva, niin puhelkaa yhtä mittaa — yhdentekevää mitä. Tehkää hyvin ja tulkaa istumaan tänne. Sisar Gonzagan kädet, teidän äänenne ja herra tohtorin — niin, kuinkas sen sanoisin — herra tohtorin avomielisyys tekevät parantumisen minulle helpoksi.

— No hyvä, hyvä on, mumisi lääkäri. — Sisar Gonzagan haavat eivät ole vaarallisia, ja hän jää teitä hoitamaan, mutta kun tulee nukkumisaika, niin teidät viedään jonnekin muuanne. Te, hyvä rouva, saatte viipyä täällä tunnin, se riittää täksi päiväksi. Minä menen teille ja lähetän rengin tuomaan lyhdyn.

Kun naiset jäivät kahden, sanoi Maria:

— Te tarkkaatte kovin äänten sointua. Niin teen minäkin — enemmänkin kuin pitäisi. Ei minulla tosin vielä ole ollut mitään kovaa tautia…

— Ensi kertaa minäkin tätä koetan, vastasi Henriika, — mutta nyt tiedän miltä tuntuu, kun täytyy taipua kaikkeen, mitä ei voisi sietää, ja samalla on kaksin verroin arempi sille, mikä on vastenmielistä. Parempi kuolla kuin kitua!

— Teidän tätinne on kuollut, sanoi Maria osaaottavasti.

— Niin, hän kuoli tänä aamuna. Meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin sukulaisuus.

— Eivätkö teidän vanhempanne enää ole elossa?

— Ei kuin isäni vain; mutta miksi sitä kysytte?

— Hän iloitsee teidän parantumisestanne. Tohtori Bontius sanoo, että te tulette aivan entisellenne.

— Niin minäkin luulen, vastasi Henriika toivehikkaasti ja jatkoi sitten hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen:

— Yksi seikka on toki ihana. Kun paranen, niin voin jälleen… Harjoitatteko te musiikkia?

— Kyllä, hyvä neiti.

— Ettekä vain huviksenne, vaan siksi että tunnette, ettette voisi elää ilman sitä.

— Teidän tulisi pysyä levollisena, arvoisa neiti. Musiikki — niin, kyllä se todellakin suuressa määrässä on rikastuttanut elämääni.

— Te laulatte?

— Täällä sitä harvoin tulen tehneeksi, mutta ollessani vielä kotona Delftissä lauloimme joka päivä.

— Te tietysti ensi ääntä?

— Niin, neiti.

— Lakatkaa toki minua neidittelemästä ja sanokaa Henriikaksi.

— Varsin kernaasti, jos te puolestanne suostutte sanomaan minua Mariaksi tai edes rouva Mariaksi.

— Koetan sen tehdä. — Ettekö luule, että voisimme harjoitella yhdessä laulamaan?

Sisar Gonzaga tuli samassa sisään ilmoittamaan, että veronkantaja Kornelion vaimo oli tullut kysymään, voisiko tehdä jotakin sairaan neidin hyväksi.

— Mitä tuo nyt on? kysyi Henriika tyytymätönnä. — En minä tunne tuota naista.

— Hän on taiteilija Vilhelmin äiti, sanoi Maria.

— Vai niin! huudahti neiti. — Laskisinkohan hänet sisään, Maria?

Maria pudisti päätänsä ja vastasi varmasti:

— Elkää, neiti Henriika. Teille ei ole hyödyllistä ottaa nyt vastaan useampia kuin yksi vieras, ja sitä paitsi…

— Mitä sitten?

— Hän on oiva, kelpo nainen, mutta minä pelkään, että hänen karkea olentonsa, raskaat askelensa ja voimakas äänensä eivät tekisi teille hyvää nyt vielä. Sallikaa minun mennä häntä puhuttelemaan.

— Olkaa hänelle ystävällinen ja käskekää hänen sanoa pojallensa terveisiä minulta. Enhän minä itse ole mikään vieno olento, —·mutta huomaan, että ymmärrätte minua. Niin voimakasta ravintoa tuskin vielä voisin sietää.

Kun Maria oli toimittanut asiansa ja vielä vähän aikaa puhellut Henriikan kanssa, tultiin ilmoittamaan, että kaupunginsihteeri van Houtin rouva oli tullut. Hänen puolisonsa, joka oli ollut kuolintaloa lukitsemassa, oli kertonut yksinäisestä potilaasta vaimollensa, ja tämä tuli katsomaan, olisiko tuolle tyttö paralle jotakin tarpeen.

— Hänet te kyllä voisitte ottaa vastaan, sanoi Maria, — sillä hän varmaankin miellyttäisi teitä, mutta nyt soitetaan taas, ja nyt jo riittää täksi päiväksi. Koettakaa nyt nukkua. Minä menen kotiin rouva van Houtin kanssa ja huomenna tulen jälleen, jos tahdotte.

— Tulkaa, tulkaa, tehkää hyvin! huudahti neiti. — Te aioitte vielä sanoa jotakin?

— Niin aioin, neiti Henriika. Tähän kolkkoon taloon te ette saa jäädä. Meidän talossamme on kyllin tilaa. Tulkaa vieraaksemme, kunnes isänne…

— Niin, ottakaa minut luoksenne! huudahti Henriika ja hänen silmänsä välkkyivät kyynelistä. — Viekää minut täältä pois, pois, — minä olen teille siitä kiitollinen koko elinaikani.

Neljästoista luku.

Niin iloisena kuin tänään ei Maria ollut viikkomääriin noussut portaita ylös. Hän olisi laulanut, jos se olisi käynyt päinsä; mutta kumminkin hän oli vähän levoton, sillä olihan mahdollista, ettei hänen miehensä pitäisi siitä, että hän oli omin päinsä pyytänyt luoksensa vieraan henkilön, joka lisäksi vielä oli sairas ja espanjalaismielinen.

Ruokasalin ohitse kulkiessaan kuuli hän sieltä neuvottelemaan kokoontuneiden miesten puhetta. Nyt alkoi Pietari puhua. Maria kuunteli hänen syvän äänensä miellyttävää sointua ja ajatteli itseksensä, että Henriika varmaankin pitäisi siitä. Hetkisen perästä hän meni ruokasaliin tervehtimään miehensä vieraita, joita katsoi myös omiksensa. Hänen poskensa punoittivat ilosta ja nopeasta käynnistä ulkoilmassa, joka ei vielä ollut jäähtynyt lämpöisen kevätpäivän jälkeen, ja kun hän nyt tuli huoneeseen, tervehtien vaatimattomasti, mutta tavalla, joka osotti kuinka häntä ilahdutti saada vastaanottaa tällaisia vieraita, näytti hän niin viehättävän suloiselta, että kaikkein läsnäolijain katseet ehdottomasti kiintyivät häneen. Vanhempi herra van der Does löi ensin Pietaria olalle ja paiskasi sitten kätensä yhteen ikäänkuin sanoaksensa: "Ei ole moittimista!" Janus Dousa kuiskasi iloisesti kaupunginsihteerille, joka oli hyvä latinalainen:

— Oculi sunt in amore duces.

Kapteeni Allerts hypähti seisoalleen ja lähensi, sotilaan tapaan tervehtien, kättänsä lakkiinsa, ja Bronkhorst, prinssin komisario, tulkitsi tunteitansa ritarillisella kumarruksella; tohtori Bontius hymyili tyytyväisenä kuten se, jolle uhkarohkea yritys on onnistunut oivallisesti, ja ylpeänä ja onnellisena, koetti Pietari kiinnittää vaimonsa huomion itseensä. Multa tämä ei hänelle onnistunut, mutta heti kun Maria huomasi, että niin monet silmät häntä tarkastivat, loi hän punehtuen katseensa maahan ja sanoi sitten paljoa varmemmalla äänellä kuin olisi voinut odottaa päättäen hänen ujosta ulkonäöstään:

— Terve tultuanne, hyvät herrat! Tervehdykseni tulee myöhään, mutta olisin toden totta kernaasti lausunut sen aikaisemmin.

— Sen minä voin todistaa, huudahti tohtori Bontius, joka nyt nousi paikaltaan ja meni pudistamaan Marian kättä sydämellisemmin kuin koskaan ennen. Sitten viittasi hän Pietarille ja huusi aterioiville: — Sallikaa pormestarin poistua hetkeksi!

Kun hän sitten seisoi ovella erillään avioparin kanssa, huudahti hän:

— Te olette kutsunut vieraan taloonne, hyvä rouva. Lupaan etten enää koskaan juo tippaakaan malvasiiria, jos olen erehtynyt.

— Mistä te sen tiedätte? kysyi Maria iloisesti.

— Voin sen nähdä teistä.

— Ja neiti on sydämellisesti tervetullut, sanoi Pietari.

— Joko siitä siis tiedät? kysyi Maria.

— Tohtori ei ole salannut aavistustansa.

— No niin, sairas tahtoo kernaasti tulla meille, ja huomenna…

— Ei, tänään vielä annan noutaa hänet, keskeytti häntä Pietari.

— Tänäänkö? Mutta hyvänen aika, nythän jo on niin myöhäistä. Hän ehkä jo nukkuu, herrat ovat täällä, ja vierasvuode… huudahti Maria, katsoen tyytymätönnä ja epävarmana ensin lääkäriin ja sitten puolisoonsa.

— Rauhoitu, lapseni, vastasi Pietari. — Tohtori on tilannut Katariinansairaalasta umpinaisen kantotuolin. Jan ja kaupunginpalvelija kantavat hänet tänne, ja Barbaralla ei ole enää keittiössä mitään tehtävää ja hän valmistelee jo huonettansa häntä varten.