Front matter (continued 4)

— On siis totta että viholliset…

— Ne ovat saavuttaneet eilen ja tänään paljon etuja, mutta tee hyvin ja elä keskeytä minua nyt, jos rakastat minua, sillä se, mitä minun nyt täytyy sanoa sinulle, ei ole helppo sanoa, — vaikea, ylen vaikea on saada se lausutuksi. Mistä oikein alkaisin? Kuinka esittäisin sen, että ymmärtäisit minua! Katsos, lapseni, otin sinut luokseni lämpöisestä pesästä; vähän oli meillä sinulle tarjottavaa ja sinä odotitkin varmaan enempää. Tiedän ettet ole ollut tyytyväinen.

— Mutta sinun olisi niin helppo tyydyttää minua.

— Sinä erehdyt, Maria. Näinä kovina aikoina on minun kokonaan antauduttava tuolle yhdelle asialle; mikä sen lisäksi ja sen ohella kiinnittää ajatuksiani, se on pahasta. Mutta nyt juuri eräs seikka lamauttaa rohkeuttani ja tarmoani, nimittäin huoli sinun kohtalostasi. Ken tietää mitä on odotettavissa, ja siksi täytyy minun sanoa se, täytyy laskea sydämeni kidutuslavalle ja lausua sinulle toivomus… Toivomus? Oi, laupias taivas, eikö ole muuta nimitystä sille mitä tarkoitan!

— Puhu, Pietari, puhu, eläkä kiduta minua! huudahti Maria luoden tuskaisen katseen puolisoonsa. Mikään vähäpätöinen seikka ei voinut olla tuo, joka sai tämän selväjärkisen ja tarmokkaan miehen puhumaan noin kierrätellen.

Pormestari hillitsi mieltänsä ja alkoi jälleen puhua:

— Olet oikeassa, ei vitkastelu auta, sanottava se kumminkin on. Me olemme päättäneet tänään raatihuoneella kehottaa naisia lähtemään kaupungista. Delftiin vievät tiet ovat nyt vielä käytettävinämme, mutta eivät ehkä enää ylihuomenna, ja sitten… mitä sitten tapahtuu, — kuka sen tietää? Ellei tule apua ja ruokavarat ovat lopussa, ei meillä ole muuta neuvoa kuin avata portit viholliselle, ja sitten, Maria, kuvaile mielessäsi, mitä sitten tapahtuu! Rein ja kanavat punertuvat niihin virtaavasta verestä, ja niissä kuvastuu tulipalo, jonka vertaista ei ole ennen nähty. Voi miehiä — ja voi naisia, joihin vihollisten raivo kohdistuu! Ja voi sinua, sinua, sen miehen vaimoa, joka on taivuttanut tuhansia luopumaan Filip kuninkaasta, sen maanpakoon tuomitun puolisoa, joka on täällä johtanut vastarintaa.

Viime sanat kuullessaan loi Maria suuret silmänsä avo auki ja keskeytti puolisoansa kysyen:

— Onko tarkoituksesi koetella rohkeuttani?

— Ei, Maria, minä tiedän, että sinä pysyisit uskollisena loppuun saakka ja kärsisit kuoleman yhtä uljaasti kuin sisaresikin, mutta minä, minä en voi kestää ajatusta, että sinä joutuisit noiden murhamiesten kirottuihin käsiin. Kohtalosi täyttää mieleni levottomuudella, kalvavalla levottomuudella, joka ratkaisevana hetkenä on lamauttava tarmoni, ja siksi minun täytyy sanoa…

Maria oli tähän saakka vaieten kuunnellut puolisoansa; nyt hän tiesi, mitä tämä tarkoitti. Hän meni lähemmäksi häntä ja keskeytti häntä huudahtaen lujasti ja tarmokkaasti:

— Jo riittää, jo riittää, kuuletko! En kärsi kuulla enää sanaakaan!

— Maria!

— Vaiti. Nyt on minun vuoroni puhua. Vapautuaksesi levottomuudesta tahdot lähettää puolisosi pois talostasi; pelkäät levottomuuden lamauttavan tarmosi. Mutta luuletko sitten kaipauksen sitä vahvistavan? Jos minua rakastat, et voi olla sitä tuntematta…

— Josko sinua rakastan, Maria?

— No hyvä. Mutta sitä et ole tullut ajatelleeksi, miten minun olisi mieleni tuolla paossa ollessani, jos minäkin sinua rakastan. Olen vaimosi, olemme vihkialttarilla vannoneet ettei meitä erottaisi muu kuin kuolema. Oletko sen unohtanut. Enkö ole kohdellut lapsiasi ominani? Enkö ole opettanut heitä ilomielin nimittämään minua äidiksi? Enkö?

— Olet, Maria, olet, olet.

— Ja kumminkin sinä raskisit lähettää minut luotasi haikeasti ikävöimään? Tahdot estää minua pitämästä valoista pyhimmän? Voisit erottaa minut lapsista? Pidätkö minua liian halpana ja heikkona kärsimään vaivoja ja kuolemaa tuon pyhän asian tähden, joka koskee yhtä läheltä minuun kuin sinuunkin? Sinä nimität minua usein lapseksesi, mutta niinä voin myös olla luja, ja mitä nyt seuraakin, niin en valita. Sinä olet mieheni ja saat käskeä; minä olen vaimosi ja tottelen. Onko minun lähdettävä? Vai jäänkö luoksesi? Odotan vastausta.

Maria oli puhunut vapisevalla äänellä, mutta Pietari huudahti kovasti liikutettuna:

— Jää, jää, Maria! Tule, tule luokseni ja anna anteeksi!

Pietari tarttui hänen käteensä ja huudahti vielä kerran:

— Tule, tule!

Mutta Maria irroittihe hänen kädestänsä, peräytyi ja sanoi rukoilevasti:

— Päästä minut, Pietari. En voi… Sydäntäni kirveltää vielä liiaksi.

Pietarin kädet vaipuivat alas ja hän katsoi huolestuneena häneen, mutta Maria käännähti ja läksi vaieten huoneesta.

Pietari ei seurannut häntä, vaan meni työhuoneeseensa ja koetti kohdistaa huomionsa virka-asioihin, mutta hänen ajatuksensa pyrkivät aina vain kiintymään Mariaan. Tuo rakkaus rasitti häntä rikoksen tavoin, ja hän oli mielestään kuin airut, joka noukkii kukkia tien varrelta ja tässä turhassa toimessa kuluttaa aikaansa ja unhottaa tehtävänsä. Hänen mielensä oli niin sanomattoman raskas ja alakuloinen, että hänestä melkein tuntui keveämmältä, kun Pankrationtornista vähän ennen keskiyötä alkoi kuulua hälytyssoittoa. Hädässä, sen hän tiesi, tuntisi ja ajattelisi hän vain sitä, mitä velvollisuus vaati, — ja rohkaistuna otti hän nyt hattunsa naulasta ja läksi vakavin askelin talostansa.

Kadulla kohtasi hän junkkari van Duivenvoorden, joka pyysi häntä tulemaan Hoogewoortin portille, sillä sinne oli jälleen saapunut englantilaisia, pieni joukko kelpo miehiä, jotka olivat kiivaassa, verisessä taistelussa puolustaneet Alfenia ja Goudan sulkua espanjalaisia vastaan, siksi kunnes heiltä loppui ruuti ja heidän täytyi joko antautua tai pelastua pakenemalla. Pormestari seurasi junkkaria ja antoi avata portin noille uljaille sotureille. Niitä oli parikymmentä, ja niiden joukossa oli alankomaalainen kapteeni van der Laen ja eräs nuori saksalaista syntyperää oleva upseeri. Pietari määräsi että heidät majoitettaisiin yöksi raatihuoneelle ja vahtitupaan. Seuraavana päivänä piti heille toimitettaman sopivia asuntoja kaupunkilaisten tykönä. Janus Dousa pyysi kapteenin luoksensa ja saksalainen meni Vaihettajan majataloon. Kaikkia kehotettiin saapumaan seuraavana päivänä puolipäivän aikaan pormestarin tykö, jolloin heille määrättäisiin asunnot ja heidät sijoitettaisiin vapaaehtoisiin joukkoihin.

Pankrationtornista kuuluva hälytys häiritsi van der Werffin talossa naistenkin yörauhaa. Barbara meni Marian tykö, ja he palasivat makuuhuoneisiinsa vasta kun olivat saaneet tietää syyn kellonsoittoon ja rauhoittaneet Henriikaa.

Maria ei saanut unta. Hänen puolisonsa aikomus lähettää hänet luotansa nyt vaaran uhatessa oli saattanut hänen sydämensä kapinoimaan ja loukannut häntä mitä kovimmin. Maria tunsi että hän, jonka tähden hän iloitsi huomatessaan yleviä pyrintöjä ja jaloja tunteita mielessänsä, ei arvostellut häntä oikein, ei tuntenut häntä. Mitä iloa on sokean vaimolla viehättävästä ulkomuodostaan, mitä auttoi häntä kallis aarre, jota hän säilytti povessaan, kun hänen puolisonsa ei siitä tiennyt, ei välittänyt! "Osota hänelle, sano hänelle, millaisia pyrkimyksesi ovat!" kehotti rakkaus, mutta naisellinen ylpeys huudahti: "Elä tyrkytä hänelle sitä, mitä hän ei huoli hakea!"

Niin kuluivat hetket, tuottamatta hänelle lepoa tai rauhaa, herättämättä hänessä halua unohtaa tuota kärsimäänsä nöyryytystä.

Vihdoin tuli Pietari makuuhuoneeseen, varovasti ja hiljaa, ettei herättäisi häntä. Maria oli nukkuvinaan, mutta raottaen silmiänsä voi hän nähdä Pietarin. Kynttilä valaisi hänen kasvojansa, ja nuo rypyt, jotka Maria oli huomannut jo ennen, loivat ikäänkuin synkät varjot silmien ja suun välille. Ne painoivat hänen kasvoillensa tuon raskaan. katkeran huolen leiman ja johtivat Marian mieleen sanat, jotka olivat herättäneet hänet edellisenä yönä, Pietarin puheen tuosta "liian raskaasta", jota hän ei ehkä jaksaisi kestää. Nyt lähestyi Pietari hänen vuodettansa ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Mutta Maria ei enää nähnyt häntä, sillä hän painoi silmänsä lujasti umpeen, — vaan hän oli kumminkin nähnyt välähdyksen tuosta lempeästä katseesta, jonka Pietari loi häneen. Se ei häipynyt hänen silmistänsä, ja hänestä tuntui siltä kuin Pietari olisi yhä edelleen katsellut häntä hellästi ja rukoillut hänen puolestansa kuin lapsen puolesta.

Pietari oli nukkunut jo aikoja sitten, mutta vielä aamuhämärissä oli Maria vallan valveillansa, kuin keskellä päivää. Paljon täytyi hänen antaa Pietarille anteeksi hänen rakkautensa takia, mutta ei hän kumminkaan voinut unohtaa tuota loukkausta. Leikkikalu, mietti hän, taideteos, jonka näkeminen tuottaa iloa, viedään turvapaikkaan vaaran uhatessa, mutta kirveestä ja leivästä, miekasta ja suojelevasta talismanista, lyhyesti sanoen, siitä, mikä on välttämättömän tarpeellista, luovumme vasta kun loppumme on tullut. Pietari katsoi siis tulevansa toimeen ilman häntä. Jos Maria olisi täyttänyt hänen tahtonsa ja lähtenyt hänen luotansa, ehkäpä hän sitten…

Tässä hän pysähtyi, sillä ensi kerran heräsi hänessä ajatus: "Olisiko hän todella kaivannut apuani ja lohdutustani?"

Rauhatonna Maria kääntyi toiselle kyljelleen, ja hänen sydämensä sykki levottomasti, kun hänen nyt täytyi myöntää, ettei ollut tehnyt paljoa keventääksensä puolisonsa raskasta taakkaa. Häntä kiusasi epäselvä tunne, että Pietari ehkä ei yksin ollut syypää siihen, ettei hän hänen rinnallaan ollut täysin onnellinen. Eikös hänen edellinen käytöksensä antanut Pietarille kyllin aihetta otaksua, että hänen vaimonsa kovimman vaaran uhatessa olisi hänelle pikemmin esteeksi kuin lohdutukseksi ja avuksi?

Marian valtasi harras halu päästä selville omasta itsestänsä, ja hän nousi vuoteessaan istualleen ja rupesi miettimään kulunutta elämäänsä.

Hänen äitinsä oli ennen nuorena ollut katoolilainen, ja hän oli usein kertonut Marialle, kuinka hänen mielensä oli tuntunut keveältä, kun hän oli tunnustanut kaikki, mikä voi rasittaa naissydäntä, henkilölle, johon luotti, ja Sanan palvelijan kautta saanut vakuutuksen, että luottaen anteeksiantoon voisi alkaa uuden elämän. "Nyt on vaikeampi", sanoi äiti, kun Maria ensi kerran meni ehtoolliselle, "sillä meidän reformeerattujen on käännyttävä suorastaan Jumalan puoleen ja päästävä selville itsestämme ja suhteestamme Häneen, ennenkuin menemme Herran ehtoolliselle. Se tosin riittääkin, sillä jos sydämessämme vilpistelemättä tunnustamme Jumalalle kaikki ajatukset ja teot, jotka rasittavat omaatuntoamme, ja jos todella niitä kadumme, niin voimme Vapahtajan haavoihin turvaten olla varmat anteeksiannosta."

Tuollaiseen sisälliseen rippiin valmistautui nyt Maria, ja hän tutki ankarasti ja säälimättömästi omaa käytöstänsä. Totta oli että hän oli liiaksi ajatellut itseään, vaatinut paljon ja suonut vähän. Hän tunnusti syyllisyytensä, nyt alkaisi hän sitä sovittaa.

Tästä itsensätutkimisesta kävi hänen mielensä jälleen keveäksi, ja kun hän vihdoin päivän sarastaessa koetti nukkua, iloitsi hän jo ajatellessaan kuinka herttaisen aamutervehdyksen lausuisi Pietarille; mutta kohta hän vaipui uneen, ja kun hän heräsi, oli hänen puolisonsa jo aikoja sitten lähtenyt kotoa.

Kuten aina, järjesti hän tänäänkin, ennenkuin ryhtyi muihin toimiin, Pietarin työhuoneen, ja sitä tehdessään hän loi ystävällisen katseen Eeva vainajaan. Kirjoituspöydällä oli raamattu, — virkaa koskevia kirjoja lukuunottamatta ainoa, jota Pietari luki. Barbarakin haki siitä väliin lohtua ja mielenylennystä, mutta hän käytti sitä myöskin oraakelina, siten että teki sille kysymyksiä ja aukaisi sen sitten. asettaen samalla sormensa johonkin paikkaan. Vastaukset oli useimmiten helppo ymmärtää, ja niiden mukaan hän toimi tavallisimmin, joskaan ei aina. Tänään hän taaskaan ei ollut noudattanut sen vihjausta, sillä kun hän oli tiedustellut, uskaltaisiko vielä lähettää pojallensa, merigeusille, kaupunkia piirittävistä espanjalaisista huolimatta, säkillisen kaikenlaista tavaraa, oli hän saanut vastaukseksi Jeremian sanat: "Heidän majansa ja laumansa pitää heiltä otettaman pois, heidän telttansa ja kaikki heidän kappaleensa, ja heidän kamelinsa pitää heidän ottaman myötänsä." Kumminkin oli hän varhain aamulla uskonut säkin eräälle leskelle, joka neuvoston kehotusta noudattaen nuorine tyttärinensä aikoi lähteä Delftiin. Voisihan tuo oiva lahja ehkä kumminkin saapua onnellisesti Rotterdamiin: ainahan äidit toivoivat ihmeitä tapahtuvan heidän lastensa hyväksi.

Kun Maria otti raamatun pannaksensa sen jälleen sen tavalliselle paikalle, avasi hän sen edellisen korinttilais-epistolan kolmannentoista luvun kohdalta, sillä tuo rakkautta käsittelevä luku oli hänelle erittäin rakas. "Rakkaus on kärsiväinen ja laupias", luki hän, "ei rakkaus ole tyly" — ja sitten: "Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii."

Niin, hänen tuli olla kärsiväinen, peittää kaikki ja toivoa, siihen velvoitti häntä rakkaus.

Kun hän oli sulkenut raamatun ja aikoi lähteä Henriikan luo, toi Barbara sisään Janus Dousan. Tuo nuori aatelismies oli nyt haarniskoitu ja näytti paljoa pikemmin soturilta kuin oppineelta tai runoilijalta. Kun pormestari ei ollut raatihuoneella, oli hän luullut saavansa tavata häntä kotona. Lähetti oli palannut prinssin luota Dordrechtistä tuoden muassaan kirjeen, jossa Dousa määrättiin Allertsin kuoleman kautta avoimeksi jääneeseen päälliköntoimeen. Paitsi kaupunginsotilaita tulisivat kaikki muutkin aseelliset joukot hänen komennettaviksensa. Ilomielin oli hän suostunut ottamaan vastaan tuon toimen, ja hän pyysi Mariaa ilmoittamaan siitä pormestarille.

— Toivotan onnea, sanoi Maria. — Mutta kuinkas nyt käy lempilauseenne: "Ante omnia Musae"?

— Minä muutan sitä vähän ja sanon: "Omnia ante Musas".

— Ymmärrätkö sinä, hyvä lapsi, mitä tuo sekasotku merkitsee? kysyi Barbara.

— Muusoille annetaan nyt lähtöpassit, sanoi Maria hilpeästi.

Janus naurahti kuullessaan tuon ravakan vastauksen ja huudahti:

— Kuinka huolettomalta ja reippaalta te näytätte! Näinä vakavina aikoina on harvinaista nähdä iloiset kasvot.

Maria ei tiennyt, kuinka hänen olisi käsitettävä junkkarin sanat, jotka kyllä voivat sisältää salaivaakin, ja hän vastasi avomielisesti:

— Elkää pitäkö minua kevytmielisenä, junkkari. Tiedän kuinka vakavat ajat ovat, mutta olen juuri ripittänyt itseäni ja huomannut itsessäni paljon pahaa, mutta myöskin halua parantua.

— Kas vain, kas vain, vastasi Janus. — Olenhan tiennyt että te jo Delftissä solmisitte ystävyydenliiton klassikoitteni kanssa. "Tunne itsesi", oli kreikkalaisten ensi ohjesääntö, ja te noudatatte sitä järkevällä tavalla. Itsensätutkimisen ja jalostumispyrkimyksen alkuna on aina halu oppia tuntemaan itsensä; ja jos rakkaassa omassa itsessään huomaa rumentavia tahrapilkkuja ja rohkenee pitää niitä itsessään yhtä rumina kuin muissa…

— Silloin alkaa aivan itsestään niitä inhota, ja silloin on alkanut vaeltaa parannuksen tietä.

— Ei, arvoisa rouva, silloin on sitä jo ehtinyt hyvän matkaa. Pitkällinen vakaa mietiskely saattoi Sokrateen huomaamaan — tiedättekö mitä?

— Ettei hän tiennyt mitään. Minä sain nopeammin sen vakaumuksen.

— Ja kristitty oppii jo koulussa tietämään sen, sanoi Barbara, sanoakseen jotakin hänkin. — Kaikki tieto on vajavaa.

— Ja me olemme syntisiä kaikki tyyni, lisäsi Janus. — Sitä on helppo sanoa, muori kulta, ja helppo sitä on ymmärtääkin, kun tarkastelee toisia. "Hän on syntinen" on helppo sanoa, mutta "minä olen syntinen" on vaikeampi saada suustansa. Ja ken hiljaisessa kammiossaan huutaa sitä tuskissaan, sen mustiin siipiin ilmestyy jo joku valkoinen enkelinsulka. Suokaa anteeksi! Onpa omituista, kuinka synkän vakavaksi nykyisin käy kaikki mitä ajattelee ja sanoo. Missä Mars jumala riehuu, siellä iloiset muusat vaikenevat. Tervehtäkää puolisoanne ja sanokaa hänelle, että kapteeni Allertsin ruumis on tuotu kaupunkiin ja että maahanpanijaiset on aiottu pitää huomenna.

Junkkari lausui jäähyväiset, ja käytyään katsomassa hoidokkiansa, joka voi hyvin ja oli iloisella mielellä, lähetti Maria Adrianin ja Liisan poimimaan kaupunginmuurin vieressä olevasta puutarhasta kukkia ja lehviä, joista hän aikoi yhdessä lasten kanssa sitoa seppeleitä tuolle kelpo vainajalle. Maria itse läksi kapteenin lesken tykö.

Kahdeskolmatta luku.

Vähän ennen päivällistä tuli Maria kotiin. Heidän talonsa edustalle oli kokoontunut kirjava joukko parrakkaita sotamiehiä. Nämä koettivat englanninkielellä selittää jotakin kaupunginvahdeille ja kun näkivät näiden kunnioittavasti tervehtivän Maria rouvaa lähensivät hekin kättänsä kypäreihinsä.

Maria vastasi ystävällisesti ja meni sisälle avoinna olevasta ovesta, josta päivänvalo virtaili ulkoeteiseen.

Pietari oli määrännyt ulkona seisoville englantilaisille sotamiehille asunnot ja neuvoteltuaan uuden päällikön Jan van der Does'in kanssa ilmoittanut heille, mihin osastoon kukin tulisi kuulumaan. He kai vielä odottelivat toisia tovereitaan, sillä kun Maria rouva rupesi nousemaan portaita ylös ja katsahti niitä pitkin, huomasi hän että tuon kapean käytävän sulki pitkäkasvuinen soturi. Tämä seisoi selin häneen ja näytteli Liisalle neliskulmaisilla metallilevyillä reunustettua tummaa samettibarettiansa, johon oli kiinnitetty kaunis vaaleansininen kamelikurjensulka. Tyttönen näytti olevan hyvissä väleissä soturin kanssa, sillä hän naureskeli vain iloisesti, vaikka vieras ei suostunut täyttämään hänen tahtoansa.

Maria pysähtyi, miettien mitä tekisi, mutta kun lapsukainen tempaisi itsellensä tuon komean lakin ja pani sen kiharoillensa, katsoi hän velvollisuudeksensa varoittaa häntä ja huudahti nuhtelevasti:

— Mutta, Liisa, eihän tuo ole mikään lasten lelu.

Sotilas käännähti, — hän säpsähti, laski kätensä otsallensa ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: sitten kiiruhti hän pitkin harppauksin portaita alas Marian tykö. Tämä peräytyi hämmästyksissään, mutta vieras ei suonut hänelle ajatusaikaa, vaan ojensi hänelle molemmat kätensä, huudahtaen silmät säteilevinä reippaasti ja riemuisasti:

— Maria! Maria neiti! Tekö täällä! Tämäpä vasta on onnenpäivä!

Maria tunsi heti soturin ja ojensi hänelle kätensä epäröimättä, mutta vähän hämillään. Nuorukaisen siniset silmät tavottelivat hänen katseitansa, mutta hän loi ne maahan sanoen:

— En minä ole enää neiti, neidistä on tullut rouva.

— Vai rouva! huudahti toinen. — Kuinka arvokkaalta tuo kuuluu! Mutta olettehan minusta sittenkin sama Maria neitonen. Ette ole hitustakaan muuttunut. Tuolla tavoin te kumarsitte häissä Delftissä, tuolla tavoin te kohotitte kättänne, noin te loitte katseenne maahan, — noin suloisesti te silloinkin punehduitte.

Hän lausui nämät sanat iloisesti ja melkein lapsellisen avomielisesti, harvinaisen soinnukkaalla äänellä, joka ei voinut olla Mariaa miellyttämättä, vaikka häntä harmitti upseerin ylen tuttavallinen käytöstapa. Nopealla liikkeellä kohotti hän päätänsä, katsoi rohkeasti tuota nuorta, kaunista herraa silmiin ja sanoi arvokkaasti:

— Te näette vain ulkomuodon, junkkari von Dornburg, täällä sisällä on paljonkin ehtinyt muuttua kolmessa vuodessa.

— Vai junkkari von Dornburg, toisti nuorukainen pudistellen kiharapäätänsä. — Delftissä nimititte minua vain Yrjö junkkariksi. Meidän on käynyt varsin eri lailla, arvoisa rouva, varsin eri lailla! Sillä katsokaas, viikseni ovat kasvaneet joltisiksikin, joskaan eivät upeiksi, olen käynyt hartevammaksi, aurinko on polttanut ruskeaksi muinoisen punavalkoisen naamani, — lyhyesti sanoen, ulkomuotoni on muuttunut suuresti, mutta täällä povessani on kaikki entisellään, samassa tilassa kuin kolme vuotta sitten.

Maria tunsi veren jälleen kohoavan poskillensa, mutta hän tahtoi estää sitä ja vastasi nopeasti:

— Ellei kehity, niin taantuu, ja siten olette hukkaan elänyt nuo kolme vuotta, hyvä herra von Dornburg.

Upseeri katsahti hämmästyneenä Mariaan ja sanoi sitten vakavammin:

— Tuo pilapuheenne on sattuvampaa kuin ehkä luulettekaan. Olin toivonut tapaavani teitä Delftissä, mutta ruutimme loppui kesken Alfenissa, ja espanjalaiset ehtinevät siis syntymäkaupunkiinne ennen meitä. Nyt suosiollinen sattuma suo minun kohdata teitä jo täällä, mutta… Sallikaa minun puhua avomielisesti!… Mitä toivon ja halajan, sen näen aina ihka selvästi edessäni, se kajahtelee korvissani, — ja kun ajattelin sitä hetkeä, jolloin jälleen näkisin teidät, niin uneksuin että te panisitte molemmat kätenne minun käsiini ettekä tervehtisi minua pisteliäin sanoin, vaan kysyisitte muinoiselta toveriltanne, jonka kanssa vietitte monet iloiset hetket entisinä onnellisina aikoina, — kysyisitte Leonardin parhaalta ystävältä: "Muistatteko vielä rakasta vainajatamme?" Ja kun olisin sanonut teille: "Muistan, muistan, en ole koskaan häntä unohtanut", — silloin, niin ajattelin, silloin teidän lempeä katseenne… Oi, kiitos, kiitos! Nythän nuo rakkaat silmyet jo kimaltelevat kosteina! Ette ole sittenkään muuttunut niin täydellisesti kuin luulette, Maria rouva, — ja voitteko nuhdella minua siitä, että menneet ajat ovat pysyneet muuttumattomina mielessäni?

— En suinkaan, vastasi Maria sydämellisesti. — Ja kun puhutte minulle tuohon tapaan, niin ilomielin nimitän teitä jälleen Yrjö junkkariksi ja pyydän teitä luoksemme Leonardin ja minun ystävänäni.

— No niin, sepä hauskaa, huudahti junkkari ihastuneena. — Minulla on niin paljon kyseltävää, ja mitä itseeni tulee… hyvä Jumala, soisin, että minulla olisi vähemmän kerrottavaa.

— Oletteko nähnyt puolisoani? kysyi Maria.

— En tunne Leidenissä ketään muita, vastasi junkkari, — kuin oppineen ja vieraanvaraisen isäntäni ja tämän vedestä ja silloista rikkaan pienen Venetian dogen.

Yrjö viittasi portaita ylös; Maria punehtui jälleen ja sanoi:

— Pormestari van der Werff on puolisoni.

Junkkari vaikeni hetkeksi. Sitten sanoi hän nopeasti:

— Hän otti minut ystävällisesti vastaan. Entä tuo suloinen keijukainen tuolla ylhäällä?

— Hänen lapsensa edellisestä avioliitosta, — nyt siis minunkin. Kuinka tulitte nimittäneeksi häntä keijukaiseksi?

— Koska hän näyttää siltä kuin olisi syntynyt valkoisten kukkasten keskellä kuutamolla, ja koska aamuruskon vieno hohde, jota keijukaiset pakenevat, punasi hänen poskensa, kun sain hänet kiinni.

— Häntä on jo ennenkin nimitetty sillä nimellä, sanoi Maria. — Saanko nyt viedä teidät puolisoni tykö?

— Ei nyt, arvoisa rouva, sillä minun tulee tänään pitää huolta noista ulkona olevista miehistä, mutta huomenna, jos suvaitsette.

— Kerron teistä miehelleni. Näkemiin, junkkari Yrjö!

Marian tullessa sisään höyrysivät jo vadit ruokapöydässä. Häntä oli jo odotettu, ja palavissaan nopeasta käynnistä lämpöisessä ilmassa ja kiihottuneena tapaamastaan noin odottamatta tuon nuoren saksalaisen aukaisi hän nyt Pietarin työhuoneen oven ja huudahti puolisolleen:

— Suo anteeksi, Tulin viipyneeksi. On jo varsin myöhäistä.

— Olemme kernaasti odottaneet, vastasi Pietari ystävällisesti, tullen hänen luoksensa. Silloin muisti Maria päätöksensä, ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän painoi miehensä käden huulillensa. Hymyillen veti Pietari sen pois, suuteli hänen otsaansa ja sanoi sitten:

— On sentään suloista että olet täällä.

— Eikö totta? kysyi Maria, leikillisesti uhaten häntä sormellaan.

— Mutta nyt olemme kaikki saapuvilla ja ruoka odottaa.

— No tulkaa siis, vastasi Maria iloisesti. — Tiedätkös, ketä tapasin tuolla portaissa?

— Englantilaisia sotilaita.

— Niin kyllä, mutta paitsi niitä junkkari von Dornburgin.

— Hän kävi luonani ilmoittautumassa. Hän on komea, reipas nuorukainen, kotoisin jostakin Saksan protestanttisista maista.

— Ja Leonardin paras ystävä. Olitko sen unohtanut? Olen varmaankin kertonut sinulle hänestä. Hän oli vieraanamme Jakoban häissä.

— Aivan niin. Yrjö junkkari. Hän kesytti silloin prinssin tallimestarille tuon vauhkon raudikon.

— Se oli uhkarohkea koe, sanoi Maria hengähtäen syvään.

— Raudikko on vielä nytkin hyvä juoksija, virkkoi Pietari. — Muistan, että Leonard luuli junkkarin tempuillansa ja kyvyillänsä vielä panevan maailman mullin mallin, ja nyt täytyy poika paran pysyä täällä toimetonna meidän ruokittavanamme. Kuinka hän on joutunut englantilaisten joukkoon ja tänne sotaan?

— En tiedä; hän sanoi vain kokeneensa paljon.

— Sen kyllä uskon. Hän asuu Vaihettajan majatalossa, mutta ehkä tuolla sivurakennuksessa olisi pihan puolella sopiva huone hänelle.

— Ei, Pietari, vakuutti Maria innokkaasti. — Siellä ei ole yhtään huonetta kunnossa.

— No saamme nähdä. Mutta kutsukaamme hänet joka tapauksessa huomenna päivälliselle, niin hän saa kertoa meille elämänsä vaiheista. Hän tuntuu olevan kelpo nuorukainen. Hän pyysi, etten jättäisi häntä joutilaaksi, vaan toimittaisin hänelle tehtävää. Jan van der Does asettaa hänet kyllä oikealle paikalle, sillä tuo uusi päällikkö osaa tutkia ihmisten sydämiä.

Barbara sekaantui myöskin puheeseen, Pietari käski, vaikka oli arkipäivä, oluen asemasta tuoda viiniä, ja mitä ei viikkomääriin ollut tapahtunut tapahtui nyt: talonisäntä istui aterian jälkeen umpeensa neljännestunnin pöydässä. Hän kertoi espanjalaisten nopeista marsseista ja englantilaisten luopioiden surullisesta kohtalosta, — heiltä kun oli riisuttu aseet, jonka jälkeen heidät osastoittain kuljetettiin pois. Toiset englantilaiset, joiden joukossa Yrjö junkkari oli ollut, olivat tehneet uljasta vastarintaa Alfenissa. Eräässä toisessa kiihkeässä kahakassa väitettiin don Gaytanin, sotapäällikkö Valdezin avustajan ja parhaan upseerin, kaatuneen. Nyt voivat airuet vielä päästä Delftiin, mutta seuraavana päivänä, arveli pormestari, sulkisi vihollinen varmaankin senkin tien. — Kaikesta tästä jutellessaan kääntyi Pietari Marian puoleen, ellei Barbara nimenomaan kysynyt jotakin, ja kun hän vihdoin nousi pöydästä, tilasi hän seuraavaksi päiväksi hyvää paistia vieraan varalta, jonka itse aikoi kutsua päivälliselle. Tuskin oli hän sulkenut huoneensa oven jälkeensä, kun Liisa kiiruhti Marian luo, kietoi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi:

— Äiti, eikös Yrjö junkkari ole tuo iso kapteeni, jolla on sininen sulka ja joka juoksi niin nopeasti portaita alas sinua vastaan?

— Niin on, lapseni.

— Ja hän tulee huomenna päivälliselle! Hän tulee, Adrian!

Pienokainen taputti käsiään ihastuksissaan ja juoksi sitten Barbaran tykö, huutaen vielä kerran:

— Kuulitko, Barbara täti, hän tulee!

— Sinisine sulkinensa, lisäsi täti.

— Ja hänen kiharansa, hänen kiharansa ovat yhtä pitkät kuin Assendelftin Klaaran. Saanko tulla mukaan Henriika tädin tykö?

— Ehkä myöhemmin, vastasi Maria. — Menkää nyt, lapset, noutamaan kukat, ja erottakaa ne lehvistä. Kerttu tuo nuoraa ja lankaa ja sitten sidotaan seppeleet.

Junkkari näytti olleen oikeassa nimittäessään tuota päivää onnenpäiväksi, sillä Henriikakin oli nyt reippaalla mielellä ja ilman tuskia. Hän oli lääkärin luvalla kulkenut huoneessaan edes takaisin, istunut kauan aikaa avonaisen akkunan ääressä ja syönyt sitten kanapaistia, — ja nyt Marian tullessa hänen luoksensa hän istui pehmeässä nojatuolissaan nauttien parantumisen tunteesta.

Maria iloitsi nähdessään hänet terveemmän näköisenä ja sanoi hänelle, että oli tyytyväinen hänen ulkomuotoonsa.

— Samaa voin minä sanoa teistä, vastasi Henriika. — Näytätte niin onnelliselta. Mitä hauskaa on tapahtunut?

— Mitäkö hauskaa? Mieheni oli iloisempi kuin tavallisesti, ja me juttelimme pöydässä kaikenmoisesta. Tulin vain kysymään, kuinka te voitte. Myöhempään tulen taas luoksenne. Nyt aion lasten kanssa ryhtyä surulliseen työhön.

— Lastenko kanssa? Missä tekemisissä ovat keijukainen ja signor salvatore surujen kanssa?

— Kapteeni Allertsin maahanpanijaiset ovat huomenna ja me sidomme yhdessä seppeleitä ruumisarkkua varten.

— Vai seppeleitä! huudahti Henriika. — Tulkaapa minun luokseni oppiin. Ottakaa, Kerttu, lautaset pois ja kutsukaa pienokaiset tänne.

Palvelija läksi pois, mutta Maria sanoi huolestuneena:

— Te rasittaudutte taas liiaksi, Henriika.

— Minäkö? Huomenna aion laulaakin! Tuo pelastajani juoma, se tekee ihmeitä. Onko teillä kylliksi kukkia ja tammenlehviä?

— Luulisin olevan.

Hänen lausuessaan nämät sanat ovi aukeni ja Liisa tuli varovasti huoneeseen. Hän lähestyi Henriikaa käyden varpaisillansa, kuten häntä oli käsketty, ja antoi tämän suudella itseään sekä sanoi sitten innokkaasti:

— Henriika täti, joko sinäkin siitä tiedät? Yrjö junkkari, hän, jolla on sininen sulka, tulee huomenna jälleen, ja hän syö meillä päivällistä.

— Yrjö junkkari? kysyi Henriika.

Maria keskeytti lapsen vastauksen sanoen hämillään:

— Herra von Dornburg, eräs upseeri, joka tuli kaupunkiin noiden englantilaisten kanssa, — kerroinhan heistä teille, — hän on saksalainen… vanha tuttu. Mene, Liisa, järjestämään kukkia Adrianin kanssa; minä tulen heti teitä auttamaan.

— Sitokaamme täällä Henriika tädin tykönä, pyyteli Liisa.

— Niin täällä, keijukainen, täällä; me sidomme yhdessä kauneimman seppeleen minkä koskaan olet nähnyt.

Lapsukainen juoksi ulos ja unohti tällä kertaa ihastuksissaan sulkea oven varovasti.

Maria katsoi ulos akkunasta. Neiti tarkasteli häntä hetken vaieten ja huudahti sitten:

— Sananen vielä, Maria rouva. Mitäs katseltavaa siellä pihalla on? Ei niin mitään. Ja minne on ilo kadonnut silmistänne? Ei teidän talossanne juuri vilise vieraita; miksikä sitten odotitte Liisaa kertoaksenne Yrjö junkkarista, tuosta saksalaisesta… vanhasta tuttavastanne?

— Jättäkää tuo asia, Henriika.

— Ei, ei! Tiedättekö, mitä luulen? Sodan myrskyt ovat varmaankin lennättäneet taloonne tuon nuoren huimapään, jonka seurassa te vietitte niin ylen autuaita hetkiä sisarenne häissä. Olenko oikeassa vai en? Ei teidän tarvitse punehtua noin kovin!

— Hän se on, vastasi Maria vakavasti. — Mutta jos pidätte minusta, niin unohtakaa mitä hänestä kerroin, tai elkää ainakaan huvitelko viittailemalla siihen, sillä se loukkaisi minua kovin.

— Kuinka voisin sitä tehdä! Tehän olette toisen vaimo.

— Niin, toisen, jota kunnioitan ja rakastan, joka luottaa minuun ja itse kutsui junkkarin taloonsa. Minä pidin tuosta nuorukaisesta, iloitsin hänen luonnonlahjoistaan ja olin huolissani, kun hän piloillaan saattoi henkensä vaaraan, ikäänkuin se olisi ollut joutava lehdykkä, jonka heittää virran vietäväksi.

— Entä nyt, kun olette jälleen nähnyt hänet, Maria?

— Nyt tiedän mikä on velvollisuuteni. Pitäkää te vain huolta siitä, etteivät turhat puheet häiritse mieleni rauhaa.

— Kyllä, kyllä, Maria. Mutta utelias olen sittenkin näkemään tuon Yrjö ritarin ja kuulemaan hänen lauluansa. Valitettavasti ei yhdessäolomme kestä kauan. Minä tahdon kotiin.

— Tohtori ei salli teidän vielä lähteä.

— Tohtorista vähät. Minä lähden, niin pian kuin tunnen olevani kyllin terve. Isältäni kielletään pääsö tänne, mutta teidän puolisollanne on suuri vaikutusvalta ja tahtoisin keskustella hänen kanssansa.

— Tahdotteko tehdä sen jo huomenna?

— Mitä pikemmin, sen parempi, — onhan hän teidän miehenne, ja kuten sanoin, olen täällä kuin kuumilla kivillä.

— Voi toki! äännähti Maria.

— Tuohan kuuluu vallan alakuloiselta, huudahti neiti. — Ehkä teistä on hauskaa kuulla, että minustakin on vaikeata erota teistä. En lähtisikään vielä muutoin, mutta sisareni Anna… hän on nyt leski, — Jumalan kiitos, haluttaisi sanoa, mutta hän on puutteessa ja turvatonna. Minun täytyy saada puhua hänestä isäni kanssa ja lähteä täältä tyynestä lahdelmasta jälleen myrskyiselle ulapalle.

— Mieheni tulee luoksenne, sanoi Maria.

— No hyvä! Tulkaa sisään, lapset! Asettakaa kukat tuonne pöydälle. Sinä, keijo, istuudut tuolle jakkaralle ja salvatore antaa minulle kukkia. No mutta mitäs nyt? Luulen toden totta, että tuo veitikka on voidellut kiharansa hyvänhajuisella öljyllä. Minunko kunniakseni, pelastajani? Kiitos! — Nuorat käytämme sittemmin. Ensiksi laitamme kukkavihkoja ja sitten sidomme ne lehviin. — Laulakaapa pikku laulu, Maria, työskennellessämme! Ensi kerran! Tänään sen kyllä kestän.

Kolmaskolmatta luku.

Puoli kaupunkia oli mukana kelpo kapteenin ruumissaatossa, ja soturien joukossa, jotka osottivat tuolle urhoolliselle vainajalle viimeistä kunniaa, oli myöskin Yrjö von Dornburg. Hautajaismenojen päätyttyä vei taiteilija Vilhelmi tuon kaivatun toverin pojan mukaansa kotiinsa. Van der Werffillä olisi ollut maahanpanijaisten jälkeen vielä paljon toimitettavaa, mutta hän meni kumminkin kotiin, sillä hänhän odotti saksalaista päivälliselle.

Pormestari istui kuten aina pöydän päässä; hänen ja Marian välillä istui junkkari ja heitä vastapäätä Barbara ja lapset.

Leski ei voinut olla katselematta yhtä päätä nuorukaisen reippaita, iloisia kasvoja, sillä vaikkei hänen Vilhelminsä kauneuden puolesta ollut likimainkaan junkkarin vertainen, oli tämän luottamusta herättävässä katseessa kumminkin jotakin, joka Barbarasta muistutti hänen poikaansa.

Oli kyselty ja puheltu niitä näitä, muisteltu hauskoja entisiä aikoja, — ja kun ruuat oli viety pois ja pöytään tuotu astia hienompaa viiniä, täytti Pietari junkkarin lasin uudelleen ja kohotti omaansa.

— Tyhjentäkäämme tämä lasi, huudahti hän, katsoen herttaisen ystävällisesti Yrjöä silmiin, — tyhjentäkäämme tämä lasi kalliin asiamme menestykseksi, tuon asian, jonka puolesta tekin vapaaehtoisesti olette tarttuneet miekkaan. Kiitos oiva ryyppäyksestänne! Juomistaito on taitoa sekin, ja saksalaiset ovat siinä mestareita.

— Sitä oppii meillä kaikkialla eikä suinkaan huonoimmin Jenan yliopistossa.

— Kunnia olkoon niille tohtoreille ja professoreille, jotka saattavat oppilaansa siinä niin taitaviksi kuin lanko vainajani ja, tästä juomisnäytteestä päättäen, myöskin teidät.

— Leonard oli opettajani ars bibendissä. Kuinka kauan siitä jo onkaan!

— Nuoret eivät muutoin tyydy vähään, vastasi Pietari, — mutta kun on puhe ajasta, katsovat he usein paljoksi sitä mikä vanhemmista on vähän. Mutta varmaankin olettekin kokenut paljon viime vuosien kuluessa. Minä voin viipyä vielä hetkisen, ja kun kerran olemme tässä koolla, niin kertokaapa meille, jos ette nimittäin mieluummin tahdo olla kertomatta, kuinka jouduitte kaukaisilta kotitienoiltanne tänne Hollantiin ja saksalaisten ja latinalaisten kirjojenne äärestä englantilaiseen sotajoukkoon.

— Niin, lisäsi Maria luontevasti, — tehän lupasitte minulle kertoa siitä. Lukekaa pöytärukouksenne, lapset, ja menkää sitten.

Adrian katsahti rukoilevasti ensin äitiin ja sitten isään, ja kun ei kumpikaan kieltänyt häntä jäämästä, veti hän tuolinsa lähemmäksi sisartansa, ja nojaten pään päätä vasten he silmät avo auki kuuntelivat, kun junkkari kertoi, aluksi tyynesti, mutta sitten yhä vilkkaammin:

— Te tiedätte, että olen kotoisin Tyyringistä, Keski-Saksassa sijaitsevasta vuorisesta maasta. Meidän linnamme on kauniissa laaksossa, jonka läpi kiemurtelee kirkas joki. Metsäiset vuoret, jotka eivät ole niin korkeita kuin Sveitsin jättiläisharjanteet, mutta eivät mataloitakaan, rajoittavat tuota kapeata laaksonpohjuketta. Vuorten rinteitä peittävät pellot ja niityt, ja ylempänä on havumetsiä, jotka metsämiesten tavoin kaikkina vuodenaikoina ovat vihreään puetut. Talvella lumi tosin luo niiden ylitse hohtavan valkoisen vaipan. Kevään tullen puhkeavat kuuset kasvamaan tuoreita havuja, yhtä uhkuvia ja meheviä kuin teidän tammienne ja pyökkienne nuoret lehvät, ja joen rannalla olevilla niityillä näyttää lämpöisestä ilmasta huolimatta satavan lunta, sillä siellä kukkivat hedelmäpuut, toinen toisensa vieressä, ja kun tuuli puhaltelee, liitelevät niiden hennot valkoiset kukkalehdet kuin lumihiuteet ilmassa ja putoavat kirjavien kukkain sekaan ja järven tyynelle pinnalle. Paljaita kallioita on myöskin runsaasti ylempänä vuorilla, ja sellaisiin paikkoihin, missä ne ovat varsin äkkijyrkkiä ja vaarallisia kiivetä, ovat esi-isämme rakennelleet linnojansa, ollaksensa turvassa vihollisten hyökkäyksiltä. Meidän linnamme on vuorenharjulla, joka kohoaa keskellä Saalenlaaksoa. Siellä olen syntynyt, siellä poikasena leikkiellyt, lueksinut ja opetellut kirjoittamaan. Metsäotuksia oli noissa tienoissa runsaasti, meillä oli virkkuja ratsuja, ja harvoin minä raju nulikka vapaaehtoisesti saavuin kouluhuoneeseen; harmaahapsisen maisteri Lorenzin täytyi ottaa minut kiinni, jos mieli saada oppiinsa. Sisareni ja Hannu, nuorin veljeni, — poikanen oli vain kolme vuotta minua nuorempi — olivat kilttiä oppilaita. Vanhempi veli oli minulla myöskin, mutta hänestä ei minulle ollut mitään iloa. Hänet oli näet, kun hänen viiksensä vielä tuskin olivat alkaneet versoa, armollinen herttuamme määrännyt ritari von Brandin aseenkantajaksi, kun tämä lähetettiin Espanjaan hankkimaan Andalusian hevosia. Juhana Fredrikin isä vainaja oli Mühlbergin tappelun jälkeen Madridissa oppinut tuntemaan niiden arvon. Matkalle lähtiessään oli Ludvig ollut iloinen veitikka, joka osasi kesyttää hurjimmatkin oriit. Vanhemmistani oli ylen katkeraa ajatella häntä kuolleeksi, mutta kun vuosia kului eikä häntä alkanut näkyä enemmän kuin ritari Brandiakaan, täytyi meidän ruveta uskomaan että olimme kadottaneet hänet. Äiti yksin ei sitä tehnyt, vaan odotti hänen vielä palaavan. Isä nimitti minua tulevaksi linnanherraksi ja perilliseksensä. Kun ääneni alkoi käydä karkeammaksi ja aloin joltisestikin ymmärtää Ciceroa, lähetettiin minut Jenan yliopistoon lukemaan lakitiedettä, että voisin tulevaisuudessa päästä valtioneuvostoon, kuten setäni, kansleri, toivoi.

Oi Jena, kallis Jena! On touko- ja kesäkuussa ihania päiviä, jolloin taivaalla näkyy vain kevyitä pilvenhattaroita ja jolloin kaikki lehdet ja kukat viheriöitsevät ja upeilevat niin raittiina ja mehevinä että luulisi — ja niin ne kai itse luulevat — etteivät ne koskaan voi kuihtua ja lakastua, — ja sellaisena päivänä kuvastuu saksalaisen mielessä hänen iloinen ylioppilasaikansa. Sen varmaankin uskottekin! Leonard on kertonut teille monenmoista Jenasta. Hän osasi yhdistää huvittelun ja työnteon; minä sitä vastoin en oppinut paljoa noilla puisilla penkeillä, sillä harvoin niillä istuskelin, eikä kirjojen tomu suinkaan ole turmellut keuhkojani, mutta Ariostoa luin väsymättömällä innolla, olin harras laulaja, ja kun povessani myrskyeli ja kuohueli, sepitin omaksi huvikseni runoja. Miekkaa oppii Jenassa myöskin käyttämään, ja kernaasti olisin kerran miekkaillut tuon kelpo kapteeni Allertsin kanssa, josta minulle olette kertoneet. Leonard oli minua vanhempi, ja kun hän jo kunnialla oli hankkinut itselleen maisterinarvon, lueksin minä vielä pandekteja. Mutta yksi sydän ja yksi sielu meissä aina oli, ja niin seurasin häntä hänen häihinsä Hollantiin. Nepä vasta olivat päiviä! Jenan arvokkaat teoloogit kiistelivät tuimasti siitä, millä paikalla maanpintaa paratiisin yrttitarha sijaitsi. Minusta he olivat narreja kaikki tyyni, sillä ajattelin: "On olemassa vain yksi Eedeni ja se on Hollannissa, ja ihanimmat ruusut, mitkä ensi aamukaste herätti, ne kukoistavat Delftissä!"

Kiharoitaan pudistaen ääntyi Yrjö hämillään, mutta kun ei kukaan häntä keskeyttänyt ja hän huomasi Barbaran kasvoilla kuvastuvan mielenjännityksen ja näki pienokaisten hehkuvat posket, jatkoi hän levollisemmin:

— Niin tulin sitten kotiin ja sain ensi kerran kokea, että elämässäkin usein ihanat kesäpäivät päättyvät rajuilmalla. Isäni oli sairaana, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin tullut kotiin hän ummisti silmänsä ikuiseen uneen. En ollut vielä nähnyt kenenkään ihmisen kuolevan, ja ensimäinen, aivan ensimäinen oli hän, oli isäni.

Yrjö pysähtyi ja pyyhkäisi kovan liikutuksen valtaamana kädellä silmiänsä.

— Teidän isänne oli varmaan, lausui Barbara hartaalla osanotolla, — kelpo mies, jos saa hedelmän mukaan arvostella puuta.

Silloin kohotti junkkari jälleen päätänsä ja huudahti silmät säteilevinä:

— Kuvailkaa mielessänne kaikkea mikä on hyvää ja jaloa, ja muodostakaa siitä ylevä, ihana miesolento, — silloin näette edessänne isäni. Ja jos saan kertoa teille äidistäni…

— Hän elää vielä? kysyi Pietari.

— Jumala suokoon! huudahti junkkari. — Kahteen kuukauteen en ole kuullut mitään omaisistani. Se on kovaa. Hymyileehän iloja monenlaisia kaikkialla maailmassa, ja sotilaan ammatti miellyttää minua, mutta usein on katkeraa, kun niin harvoin saa tietoja kotoa. Oi, jos olisi lintu, auringonsäde tai vaelteleva tähtönen, silloin voisi edes silmänräpäyksen ajaksi katsahtaa kotiin ja nähdä, kuinka siellä ovat asiat, mieli kävisi jälleen kiitolliseksi, tai jos niin täytyisi olla… mutta sitä en tahdo ajatella. Myöskin Saalenlaaksossa kukkivat nyt puut ja tuhannet kukat nurmikolla, aivan kuten täällä ja kuten kaksi vuotta sitten, kun läksin toisen kerran kotoa.

Isäni kuoltua olin minä perillinen, mutta minulle ei tuottanut iloa metsästys, ei ratsastukset, ei laulu eikä lasien kilinä. Kuljin kuin unessa, ja minusta tuntui, että minulla ei ollut oikeutta olla onnellinen, kun isäni oli poissa. Silloin toi lähetti — siitä on nyt juuri kaksi vuotta — Weimarista kirjelmän, joka oli tullut Italiasta armollisen herramme kirjeiden mukana ja sisälsi tiedonannon, että kuolleeksi luultu veljemme vielä eli ja oli sairaana ja kurjassa tilassa Bergamon sairaalassa. Eräs nunna oli kirjoittanut hänen puolestansa, ja nyt saimme tietää, että Ludvig matkalla Valenciasta Livornoon oli joutunut merirosvojen käsiin ja kuljetettu Tunisiin. Mitä kärsimyksiä hänellä siellä oli kestettävänä, kuinka monen vaaran uhalla hänen vihdoin onnistui päästä vapaaksi, siitä kerron joskus toiste. Genualaisella kaleirilla hän oli paennut Italiaan. Bergamoon saakka oli hän jaksanut kulkea, mutta sieltä hän ei päässyt kauemmaksi, ja nyt hän oli sairaana, ehkä kuolemaisillansa, armeliasten muukalaisten hoidettavana. Minä läksin matkaan enkä säästänyt ratsuani kiiruhtaessani Bergamoon, ja vaikka matkalla oli nähtävänä monenmoista, mikä oli omituista ja kaunista, ei se tuottanut minulle mitään iloa, sillä ajatus, että Ludvig oli kovasti sairaana, rasitti koko ajan mieltäni. Puron juoksu saattoi minut kiiruhtamaan kulkuani, ja korkeat vuoret olivat minusta vain kiusoittavia viivykkeitä. Päästyäni korkean Gotthardin toiselle puolen kävi mieleni keveämmäksi, ja kun Bellinzonasta päin lähestyin Luganoa ja kaupungin edustalla kimalteleva vedenpinta hymyili minulle kuin sininen silmä, silloin unohdin hetkeksi huoleni, liehutin lakkiani ja lauloin laulun. Bergamossa tapasin veljeni, hengissä tosin, mutta murtuneena ruumiiltaan ja hengeltään, sairaana ja halutonna kauemmin kantamaan olemassaolon taakkaa. Hän oli saanut hyvän hoidon, ja jo muutaman viikon jälkeen voimme lähteä kotiin — matkaten nyt ihanan Tyrolin kautta. Ludvigin ruumiinvoimat lisääntyivät päivä päivältä, mutta henkisesti hän tuntui olevan siipirikko. Olihan hänen täytynyt vuosimääriä tehdä kovaa maatyötä, kahleet jaloissa, polttavassa auringonpaisteessa. Ritari Brand oli pian sortunut kovaan kohtaloonsa, — Ludvig taas kadotti Tunisissa sekä nauru- että itkutaidon — ja kummankohan taidon puutteesta enemmän kärsii? Ei hän edes kohdatessaan äitiämme voinut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä, vaikka hänen ruumiinsa — varmaankin sydämensäkin — vapisi liikutuksesta. Nyt toimiskelee hän hiljaisesti kotona. Parhaassa ijässään on hänestä tullut vanhus, mutta hän voi nyt jo tyytyä elämään — vieraita kasvoja hän vain ei siedä nähdä. Olimme kovassa kiistassa hänen kanssansa, sillä hänen, vanhimman veljen, on lain mukaan linna ja perintötila, mutta hän tahtoi luopua oikeuksistansa minun hyväkseni. Hän oli saanut äidinkin puolellensa, ja setä ja sisarukseni alkoivat kehotella minua täyttämään hänen tahtonsa, mutta minä pysyin lujana. Mikä ei ole minulle tulevaa, sitä en ota, ja meidän nuorin veljemme, Wolfgang, on jo täysikasvuinen ja voi täyttää sijani, jos tarvitaan. Kun nuo pyynnöt ja ahdistelut alkoivat rasittaa minua liiaksi, satuloitsin jälleen ratsuni ja läksin maailmaa kiertelemään. Äidistäni oli katkeraa laskea minut luotansa, mutta minussa oli herännyt vaeltamishalu ja läksin sieltä riemuiten kuin häämatkalle. Suoraan sanoen luovuin linnasta ja perintötilasta kuin rasittavasta taakasta. Vapaana kuin tuuli ja pilvet kuljin samaa tietä, jota olin kulkenut yhdessä Leonardin kanssa, sillä teidän maassanne oli aivan mieleni mukainen sota, ja miekasta oli kohtaloni vastaisuudessa riippuva. Kölnissä liittouduin Ludvig Nassaulaisen joukkoihin ja taistelin niiden mukana Mookerin nummella, — taistelin, kunnes kukaan meistä ei enää kyennyt tekemään vastarintaa. Ratsuni oli saanut surmansa, költerini mennyt palasiksi, reppuni olin kadottanut, — minulla ei ollut jäljellä paljon muuta kuin iloinen mieleni ja toivo, että vielä tulisi parempia· aikoja. Kauan ei minun niitä tarvinnutkaan odottaa, sillä kapteeni Gensfort pestasi minut englantilaiseen joukkoon. Tulin hänen vänrikiksensä, ja Alfenissa taistelin hänen rinnallansa, kunnes ruutimme loppui. Kuinka siellä kävi, sen tiedätte.

— Ja kapteeni van der Laen, lausui Pietari, — kertoi meille, että hänen on teitä kiittäminen hengestänsä. Olitte taistellut kuin jalopeura.

— Oli aika temmellystä linnoituksen luona, mutta kumminkaan en saanut pienintäkään naarmua — en minä eikä ratsuni, — ja sillä kertaa pelastin myöskin reppuni ja täyden kukkaroni. Kohtalo suosii, kuten äiti, enin niitä lapsistansa, joista on enin huolta, ja siksi se kuljetti minut teidän ja teidän omaistenne tykö, herra pormestari.

— Ja pyydän teitä, vastasi Pietari, — olemaan kuin kotonanne. Meillä on sivurakennuksessa pihan puolella kaksi hauskaa huonetta; ne laitetaan kuntoon teidän varaltanne, jos tyydytte niihin.

— Ilolla, vastasi junkkari, ja Pietari sanoi ojentaen hänelle kätensä:

— Minun täytyy lähteä virkatoimiini, mutta ilmoittakaa naisväelle, mitä tarvitsette ja milloin aiotte muuttaa tänne. Mitä pikemmin sen parempi. Eikö niin, Maria?

— Lausun teidät tervetulleeksi, junkkari Yrjö. Nyt menen katsomaan potilasta, jota täällä hoidamme. Ilmoittakaa Barbaralle mitä haluatte.

Maria tarttui puolisonsa käteen ja läksi hänen seurassansa huoneesta.

Leski jäi kahden kesken junkkarin kanssa, ja hän koetti nyt ottaa selkoa vieraan toivomuksista. Sitten hän meni hakemaan kälyänsä, ja kun hän löysi hänet Henriikan luota, löi hän kätensä yhteen, huudahtaen:

— Siinä se vasta on ihminen! Neiti, sen sanon, että minä, vanha ihminen, en ikipäivinäni ole nähnyt toista sellaista. Sitä sydäntä, — ja kauneutta sen ohella! Kenelle onnen antimia suodaan, sille niitä suodaan täysin mitoin, jolla on, sille annetaan! Ne sanat ovat todet!

Neljäskolmatta luku.

Pietari oli luvannut Henriikalle että pyytäisi neuvoston toimittamaan hänelle saattoväkeä.

Henriikasta oli vaikeata lähteä pormestarin talosta. Marian olennon puhtaus virkistytti häntä; hänestä oli kuin hänen kunnioituksensa omaa sukupuoltaan kohtaan olisi lisääntynyt seurustellessa hänen kanssansa. Eilen oli hän kuullut hänen laulavankin. Kuten Maria itse, niin oli hänen äänensäkin. Joka sävel oli raikas ja puhdas, ja Henriikaa pahoitti, ettei hänen ollut suotu laulaa yhdessä hänen kanssansa. Lapsistakin oli hänen vaikea erota. Mutta hänen täytyi lähteä, jo Annankin takia, sillä kirjeiden kirjoittamisesta ei olisi mitään hyötyä: Jos Henriika olisi kirjoittanut isälle, rukoillakseen häntä antamaan anteeksi tuolle hylkäämällensä tyttärelle, olisi isä tuskin lukenut kirjettä loppuun. Suusanalla oli hän pikemmin taivutettavissa jonakin suotuisana hetkenä. Henriikan täytyi saada keskustella isän kanssa, mutta häntä kammotti elämä tuolla kotilinnassa, varsinkin kun hän tiesi ettei isä suinkaan häntä kaivannut. Voidakseen säilyttää perintönsä oli hän lähettänyt tyttärensä tädin luo kidutettavaksi, hänen sairastaessaan hengenvaarallista tautia oli hän mennyt turnajaisiin, ja kirje, jonka Henriika oli saanut eilen, sisälsi vain tiedon, että isältä oli kielletty pääsö kaupunkiin ja että Henriikan pitäisi lähteä Haagiin junkkari de Heuterin taloon. Kirjeeseen oli suljettu sotapäällikkö Valdezin allekirjoittama suojeluskirja, jossa Filip kuninkaan upseereja ja sotamiehiä kehotettiin pitämään huolta hänen turvallisuudestansa matkalla.

Pormestari oli arvellut että hänet, sopimuksenhierojan saattamana, voitaisiin kantotuolissa kuljettaa espanjalaisten joukkojen tykö, eikä lääkäri enää vastustanut hänen lähtöänsä. Toivottavasti hän voisi lähteä jo tänään.

Haaveksien seisoi Henriika akkunankomerossa katsellen pihalle. Itäisessä sivurakennuksessa oli muutamia akkunoita auki. Kerttu näytti nousseen varhain, sillä hän tuli, muassaan nuori apulainen, joka kantoi pesuneuvoja, siitä osasta rakennusta, mikä oli aiottu Yrjölle. Sitten tuli Jan esiin kantaen suurta nojatuolia päänsä päällä. Liisa juoksi friisin jälkeen huutaen:

— Sehän on Barbara tädin lepotuoli. Missähän hän nyt aikoo nukkua päivällisuntansa?

Henriika kuuli nuo sanat ja ajatteli ensiksi vanhaa kelpo "Babettaa", joka vielä voi olla noin hellämielinen, ja sitten Mariaa ja tuota miestä, joka aiottiin sijoittaa noihin huoneisiin. Eivätkö muinoiset siteet kumminkiin vielä höllästi kiinnittäneet toisiinsa Mariaa ja tuota kaunista junkkaria? Häntä värisytti sitä ajatellessa. Pietari parka! Maria parka! Oliko oikein nyt juuri jättää tuo nuori vaimo, joka hädässä oli ojentanut hänelle auttavan kätensä? Mutta lähempiä velvollisuuksiahan hänellä toki oli omaa sisartansa kuin tätä vierasta naista kohtaan. Joka päivä, jonka hän vietti tässä turvapaikassa, tuntui hänestä kuin Annalta ryöstetyltä, nyt kun eräs tämän puolisollensa kirjoittama kirje, — upseeri vainajan salkussa löytyneistä ainoa, joka oli hänen vaimoltansa, — oli saattanut hänen tiedoksensa, että Anna oli sairas ja lapsinensa menehtymäisillänsä kurjuuteen.

Apua siis tarvittiin, ja paitsi häntä ei kukaan voinut sitä toimittaa.

Barbaran ja Marian avulla hän pani tavaransa kokoon. Päivällisen aikaan oli kaikki valmiina lähtöä varten, ja hän meni nyt tänään ensi kerran aterioimaan yhdessä muiden kanssa. Pietari oli estetty tulemasta pöytään; Henriika istuutui hänen paikallensa ja peitti äänekkääseen, teeskenneltyyn hilpeyteen surut ja huolet, jotka täyttivät hänen mielensä. Hämärän tultua seurasivat Maria ja lapset häntä hänen huoneeseensa, ja hän antoi nyt ottaa harppunsa esille ja alkoi laulaa. Monta säveltä oli hänen aluksi vaikea saada esiin syvällä äänellänsä, mutta kuten lumi soluessaan vuorelta tasangolle ensiksi liukuu alaspäin hitaasti ja väkinäisesti, mutta pian saa lisiä, käy lujemmaksi ja tasaantuu, samoin paisui hänen äänensä vähitellen yhä täyteläisemmäksi, käyden valtavan voimakkaaksi, ja kun hän vihdoin asetti harpun seinää vasten ja väsähtyneenä lähestyi tuolia, tarttui Maria hänen käteensä ja sanoi liikutettuna:

— Jääkää luoksemme, Henriika.

— En voi, vastasi tyttö. — Ettekä te kaipaakaan minua. Vai lähdettekö mukaani, lapset?

Adrian katsoi hämillään alaspäin, mutta Liisa heittäytyi hänen syliinsä huudahtaen:

— Minnekäs sinä menet? Jää meille!

Silloin kolkutettiin ovea ja Pietari tuli sisään. Hänestä voi nähdä, ettei hän tuonut muassaan iloisia viestejä. Neuvosto ei ollut suostunut hänen pyyntöönsä. Melkein yksimielisesti oli hyväksytty komisario van Bronkhorstin ehdotus, että pidätettäisiin kaupungissa tuo neiti, jolla oli Alankomaiden ylhäisimpään aateliin kuuluvia espanjalaismielisiä sukulaisia. Jos kaupunki antautuisi, ei neiti van Hoogstratenin sielläolo tosin voisi estää polttamista ja murhaamista, mutta se voisi kumminkin saattaa päälliköt menettelemään jonkun verran varovammin. Pietarin vastalausetta ei ollut otettu korviin. Nyt kertoi hän neidille avomielisesti, kuinka oli pitänyt hänen puoltansa, ja pyysi tämän rauhoittumaan ja tyytymään jäämään toistaiseksi hänen taloonsa, jossa oli rakas vieras.

Henriika keskeytti häntä monilla mielipahaa ja suuttumusta ilmaisevilla huudahduksilla; vähän tyynnyttyään hän sanoi:

— Voi teitä kumminkin! Jäisinhän kernaasti luoksenne, mutta tiedätte mikä minulta jää suorittamatta tuon katalan väkivaltaisuuden takia. Ja sitä paitsi — olenhan vanki, minun täytyy olla viikko- ja kuukausimääriä käymättä ripillä ja messuissa! Mutta ennen kaikkea, — laupias taivas, kuinka käy nyt onnettoman sisareni?!

Maria katsahti rukoilevasti Pietariin ja tämä sanoi:

— Jos kaipaatte uskonnollista lohdutusta, niin pidän huolta siitä että pater Damianus tulee luoksenne, ja harmaiden sisarusten tykönä täällä meidän lähellämme voitte käydä messuissa niin usein kuin tahdotte. Emmehän taistele teidän uskoanne vastaan, vaan jokaisen uskonnon vapaan harjoittamisen puolesta, — ja saattehan vapaasti liikkua kaikkialla kaupungissamme. Sisartanne koskevia huolia vaimoni voi paremmin kuin minä auttaa teitä kantamaan, mutta siitä olkaa varma, että milloin vain voin auttaa teitä, teen sen, enkä vain sanoin.

Näin puhuen hän ojensi Henriikalle kätensä. Tämä puristi sitä lausuen:

— Olen kiitollisuudenvelassa teille, tiedän sen, mutta tehkää hyvin ja jättäkää minut nyt ja suokaa minulle huomiseksi ajatusaikaa.

— Eikö neuvoston päätös ole muutettavissa? kysyi Maria puolisoltansa.

— Ei mitenkään.

— No sitten, sanoi Maria vakavasti, — sitten jäätte luoksemme. Sisarenne kohtalo ei huolestuta yksin teitä, vaan se turmelee minunkin iloni. Miettikäämme siis ennen kaikkea, mitä voimme tehdä hänen hyväksensä. Kuinka on Delftiin vievien teiden laita?

— Ne ovat vihollisen hallussa ja huomenna tai ylihuomenna ei kukaan enää pääse sinne.

— Rauhoittukaa siis, Henriika, ja miettikäämme, mitä vielä on tehtävissä.

Nyt alkoi tuumiminen, ja neiti katsoi hämmästyneenä tuota hentoa nuorta vaimoa, sillä tämä johti neuvottelua pontevan tarmokkaasti ja järkevästi. Päätettiin että olisi parasta vielä samana päivänä hankkia luotettava lähetti, joka voisi viedä Anna d'Avilalle rahaa ja, jos mahdollista, tuoda hänet Hollantiin. Pormestari tarjosi omista varoistansa lainan sitä rahamäärää vastaan, minkä vanha neiti van Hoogstraten oli määrännyt Henriikan sisarelle ja joka varmaan tulisi maksettavaksi, ja luontevasti otti hän vastaan vieraansa kiitokset.

Mutta kenen voi lähettää?

Henriika ajatteli taiteilija Vilhelmiä; olihan tämä hänen sisarensa ystävä.

— Mutta hän on sotapalveluksessa, sanoi pormestari. — Minä tunnen hänet. Näinä kovina aikoina ei häntä saisi jättämään kaupunkia edes oman äitinsä hyväksi.

— Mutta minä tiedän sopivan lähetin, sanoi Maria. — Lähetämme Yrjö junkkarin.

— Se kyllä kävisi päinsä, huudahti Pietari. — Hän on Vaihettajan majatalossa. Minun täytyy mennä van Houtin luo ja hänen asuntonsa on majatalon vieressä. Lähetän saksalaisen luoksenne. Minulla on kiire, ja tuollaisten nuorukaisten suhteen saavat kauniit naiset enemmän aikaan kuin parrakkaat miehet. Hyvästi, arvoisa neiti, ja olkaa varma siitä, että me iloitsemme vieraastamme.

Kun pormestari oli lähtenyt huoneesta, sanoi Henriika:

— Kuinka äkkiä ovatkaan asiat joutuneet toiselle tolalle kuin odotin. Minä pidän teistä, olen teille kiitollinen, — mutta olenhan vanki, vanki!… Seinät alkavat minua ahdistaa, katto painaa minua. En tiedä, olenko iloissani vai epätoivoissani. Teillä on kyky vaikuttaa junkkariin. Kertokaa hänelle Annasta, liikuttakaa hänen sydäntänsä; olisi meille molemmille parasta, jos hän läksisi.

— Te tarkoitatte teille ja teidän sisarellenne, vastasi Maria tehden epäävän kädenliikkeen. — Tuossa on lamppu. Tulen tänne jälleen, kun junkkari tulee.

Maria meni huoneeseensa ja heittihe siellä leposohvalle, mutta pian hän nousi ja alkoi kulkea levottomasti edes takaisin. Sitten ojensi hän ristissä olevat kätensä kauas eteensä ja huudahti:

— Oi jos hän läksisi, jospa hän vain läksisi! Rakas Jumala! Hyvä, laupias taivaallinen Isä, suo hänelle onnea ja siunausta, mutta varjele minun mielenrauhaani! Salli hänen lähteä ja vie hänet pois, pois, kauas täältä!

Viideskolmatta luku.

Vaihettajan majatalo sijaitsi leveän kadun varrella ja se oli komea rakennus, johon kuului avara piha täynnä monenlaisia ajopeliä. Vasemmalla portista oli tilava oveton suoja, johon johti korkea holvikäytävä. Täällä istui kuorma-ajureita ja muuta väkeä nauttien olutta ja viiniä, — eivätkä nuo vieraat näyttäneet panevan pahaksi, että talon kanat lensivät penkeille ja väliin pöydillekin, — täällä suuren lieden ääressä puhdisteltiin vihanneksia, keitettiin ja paistettiin, täällä täytyi tarmokkaan emännän väliin kutsua avuksensa kovakouraiset palvelustyttönsä ja renkinsä, kun vieraat rupesivat käsikähmään tai joku juoppo sattui ryyppäämään naukun liikaa. Täällä harjoitettiin myöskin äskettäin käytäntöön tullutta tupakanpolttoa. Tosin sitä tekivät vain muutamat merimiehet, jotka olivat palvelleet espanjalaisissa laivoissa, — mutta rouva van Aken ei voinut sietää tuota äkeää hajua, vaan piti auki akkunat, joissa nähtiin kukkivia neilikoita ja solakoita palsameja sekä kirjavia tikliä häkeissänsä. Portin toisella puolen oli kaksi suljettua huonetta. Ulomman ovella oli sirosti puuhun piirrettynä Horation sanat: ·

"Ille terrarum mihi praeter omnes Angulus ridet."

[Ei mailmass' toista soppea, Mi mulle näin ois mieluisa!]

Tähän pitkänkapeaan huoneeseen ei päästettykään ketä tahansa. Se oli kokonaan laudoitettu ja keskellä kattoa, jossa oli runsaasti nikerryksiä, veti huomiota puoleensa omituinen kirjava kuva. Se esitti talon isäntää. Tuo arvokas mies parrattomine kasvoinensa, kiinnipuristettuine huulillensa ja pitkine neninensä, josta omistaja sai oivallisen suuntaviivan piirtimellensä, istui roomalaisen sotapäällikön puvussa valtaistuimella, ja Vulcanus ja Bacchus, Minerva ja Pomona ojensivat hänelle lahjojansa. Klaus van Aken eli — kuten hän kernaammin kuuli itseänsä nimitettävän — Nikolaus Aquanus olikin erinomainen mies, jolle monet olympolaisista olivat kannelleet oivallisia lahjojansa, sillä ammattinsa ohella harrasti hän myös innolla tieteitä ja useita eri taiteita. Hän oli taitava hopeaseppä, näppärä leimasimien valmistaja ja kaivertaja ja sen ohella etevä rahaintuntija, uuttera tiedemies ja muinaiskalujen kokoilija. Hänen pieni vierashuoneensa oli samalla myöskin museo, sillä hyllyillä, joita oli joka seinällä, nähtiin runsaasti harvinaisia kaluja sievästi järjestettyinä. Siellä oli vanhoja kannuja ja juoma-astioita, rahoja monta eri kokoa, jalokiviä huolellisesti lukituissa lasilippaissa, muinaisaikuisia savi- ja pronssilamppuja, kiviä, joissa oli muinaisroomalaisia kirjoituksia, roomalaisia ja kreikkalaisia terrakottateoksia, hiottuja marmorikappaleita, jotka Aquanus oli löytänyt Italiassa raunioista, näiden lisäksi faunin pää, käsivarsi ja jalka sekä muita pakanallisiin taideteoksiin kuuluneita palasia, sitten vielä kaksi kauniisti emaljoitua lipasta, joista toinen oli bysansilaista, toinen limogesilaista tekoa. Olipa siellä vielä nähtävänä roomalaisen pantsarin puolikas ja mosaiikkipala roomalaisesta kylpyhuoneesta. Näiden muinaiskalujen sekaan oli asetettu kauniita venetialaisia laseja, pinjankäpyjä ja kamelikurjenmunia. Tuskinpa oli Hollannissa toista sellaista juomalaa, ja erittäin hyvää oli myös viini, jota siisti tarjoilijatar kaatoi omituisenmuotoisista kannuista kauneisiin kolpakkoihin. Tässä huoneessa oleville vieraillensa suvaitsi herra Aquanus itse näyttäytyä; portin toisella puolen olevassa piti hänen vaimonsa komentoa.

Nyt ei "Angulus", kuten tuota hienoa juomalaa nimitettiin, vielä ollut ehtinyt täyttyä, sillä aurinko oli äsken mennyt mailleen. Kynttilät olivat kumminkin jo sytytetyt ja ne paloivat kolmihaaraisissa korkeissa rautaisissa kynttiläjaloissa, joiden jokaisen osan, niin solakan keskuspylvään kuin nuo taivutetut, kiemurtelevat ja suikertelevat köynnökset, Aquanus oli takonut omin käsin ja mitä huolellisimmin.

Muutamia vanhanpuoleisia herroja oli asettunut erään pöydän ääreen juomaan viiniä, toisen ääressä istui kapteeni van der Laen — uljas hollantilainen, joka oli mennyt englantilaiseen sotapalvelukseen ja tullut kaupunkiin yhdessä muiden Allenin puolustajien kanssa, — taiteilija Vilhelmi, Yrjö junkkari ja ravintolan isäntä.

— Tuottaa todellakin nautintoa tavata teidän kaltaisianne ihmisiä, junkkari, sanoi Aquanus. — Te olette matkustellut silmät auki, ja tuo, mitä kerroitte Bresciasta, kiihottaa uteliaisuuttani. Tahtoisin saada tuon kirjoituksen.

— Toimitan sen teille, vastasi junkkari. — Sillä elleivät espanjalaiset toimita minua toiseen maailmaan, niin käyn varmaan vielä kerran alppien tuolla puolen. Oletteko täällä saanut käsiinne joitakin roomalaisia muinaiskaluja?

— Olen kyllä, herra. Roomalaislinnan kanavan luota — kenties muinoisen praetoriumin — paikalta ja Katwykistä. Voorburgin läheisyydessä oli kai forum Hadriani. Sieltä on tuo pantsari, jota näytin teille.

— Vanha, vihreä, ruosteen kaluama kapine, huudahti Yrjö. — Ja mitä ajatuksia se kumminkin saa hereille katselijan mielessä! Ehkäpä roomalainen seppä on takonut sen juuri tuon kuljeksivan keisarin varalta. Kun tarkastan tätä pantsaria, näen edessäni Rooman legiooneinensa. Kun vain voisin teidän tavoin, herra Vilhelmi, lähteä tuonne Tiberin rannoille, jossa menneet vuosisadat kuvastuvat mieleen selvästi kuin nykyhetki.

— Teidän seurassanne, vastasi Vilhelmi, — menisin kernaasti vielä kerran Italiaan.

— Ja minä teidän seurassanne.

— Ensiksi turvaamme vapautemme, vastasi taiteilija. — Kun se on tehty, niin kukin jälleen on oma herransa, ja sitten — miksikä en sitä teille tunnustaisi — sitten ei mikään enää pidätä minua Leidenissä.

— Entä urut? Ja teidän isänne? kysyi Aquanus.

— Veljeni viihtyvät hyvin rauhassa täällä kotona, vastasi Vilhelmi, — mutta minä, minä kaihoan ja ikävöin…

— Maan päällä on seisovia vesiä ja virtoja, keskeytti häntä Yrjö. — Taivaalla pysyvät kiintotähdet paikallaan, mutta kiertotähdet eivät voi olla vaeltamatta. Samoin on meidän ihmistenkin joukossa tyytyväisiä olentoja, jotka kuten kasvit ovat kiintyneet siihen paikkaan missä elävät, ja on myös muuttolintuja sellaisia kuin me. Minä pidän enemmän meidän elintavoistamme. Mutta kuullaksenne kaunista laulua ei teidän todellakaan tarvitse lähteä Italiaan. Kuulin äsken laulua, — laulua, joka…

— Missä? Oikein käyn uteliaaksi.

— Van der Werffin talosta se kuului.

— Pormestarin rouva se oli.

— Ei suinkaan, hänen äänensä on toisenlainen.

Kapteeni oli tämän keskustelun aikana noussut paikaltaan tarkastellakseen isännän omituisia aarteita. Nyt katseli hän kaunista pyöreätä tarjotinta, johon sujuva, tarmokas käsi oli hiilellä piirtänyt oivallisen häränpään.

— Mikäs muhkea nauta tämä on? kysyi hän isännältä.

— Sen on piirtänyt itse Frank Floris, vastasi Aquanus. — Hän tuli tänne kerran Brysselistä ja kävi tapaamassa taiteilija Artjenia. Mutta vanhus ei ollut kotona. Silloin otti Floris hiilen ja piirsi sillä tuon kuvan. Kun Artjen sitten tuli kotiin ja näki häränpään, katseli hän sitä kauan ja huudahti sitten: "Frank Floris — tai itse paholainen!" Tämä juttu… Mutta tuollahan tulee herra pormestari. Tervetuloa, herra Pietari. Mikä harvinainen kunnia!

Vieraat nousivat paikaltaan ja tervehtivät kunnioittavasti van der Werffiä; Yrjö hypähti seisoalleen, tarjotakseen hänelle tuolinsa. Pietari istuutui hetkeksi ja joi lasin viiniä, mutta pian hän antoi junkkarille merkin ja läksi pois hänen seurassansa.

Kadulle tultua hän muutamin sanoin pyysi junkkaria menemään hänen kotiinsa, koska häntä siellä odotettiin tärkeän asian takia. Sitten hän meni kaupunginsihteerin asuntoon.

Yrjö kulki ajatuksiinsa vaipuneena ja mieli jännitettynä pormestarin talolle päin.

Varmaankaan ei kenelläkään muulla kuin Marialla voinut olla hänelle asiaa. Mitähän tällä oli sanottavaa näin myöhään illalla? Olivatkohan he katuneet sitä, että olivat tarjonneet hänelle asuntoa tykönänsä? Huomisaamuna oli hän aikonut muuttaa sinne; ehkä tahdottiin nyt, ennenkuin oli liian myöhäistä, ilmoittaa hänelle, että oli päätetty toisin. Maria kohteli häntä toisin kuin ennen muinoin, se ei ollut epäiltävissäkään, mutta sehän oli luonnollista! Mutta hän oli uneksinut toisenlaisesta yhtymisestä, aivan toisenlaisesta! Tosinhan hän oli lähtenyt Hollantiin myöskin palvellakseen Oranialaisen puoltamaa asiaa, mutta kyllä hän sittenkin olisi ohjannut ratsunsa rakasta Italiaa kohden, jossa aina tarvittiin hyvää miekkaa, eikä pohjoseen, ellei olisi toivonut Hollannissa tapaavansa häntä, jota ei koskaan ollut lakannut ikävöimästä. Nyt oli tämä toisen vaimo, ja hänen puolisonsa oli osottanut Yrjölle hyvyyttä ja luottamusta. Riistää rakkautta sydämestään hän ei voinut; mutta hänen oli pysyttävä lujana, oli voimakkaasti torjuttava mielestänsä hänen omistamiseensa kohdistuvat ajatukset ja iloittava vain hänen näkemisestään; se oli hänen velvollisuutensa Marian puolisoa ja itseänsä kohtaan, ja hän tahtoi pyrkiä täyttämään tuon velvollisuuden.

Monesti oli hän tätä jo vakuuttanut itsellensä, mutta kumminkin hänestä tuntui siltä kuin olisi kulkenut horjuvin askelin kapeata porrasta, kun Maria tuli häntä vastaan ruokasalin ovella ja ojensi hänelle kylmän, vapisevan kätensä.

Maria kulki edellä ja junkkari seurasi häntä vaieten Henriikan huoneeseen. Ystävällisesti tervehti neiti Yrjöä. Naiset epäröivät alkaessaan puhetta, mutta junkkari katsahti reippaasti ympärilleen, ja huomatessaan olevansa pihanpuolisessa huoneessa hän lausui vilkkaasti:

— Iltapäivällä olin täällä katselemassa uutta asuntoani ja silloin kuulin tästä huoneesta laulua, josta olin ihmeissäni. Ensin en tiennyt, mitä oli tulossa, sillä sävelet olivat himmeitä, heikkoja ja katkonaisia, mutta sitten — sitten ne tulvivat esiin kuin laava tuhan alta. Ken niin osaa valittaa, sille toivottaisi paljon kärsimyksiä.

— Te saatte tutustua laulajattareen, sanoi Maria, viitaten neitiin. — Neiti Henriika van Hoogstraten, rakas vieraamme.

— Tekö se olitte? kysyi Yrjö.

— Hämmästyttääkö se teitä? vastasi Henriika. — Ääneni on tosin pysynyt vahvempana kuin ruumiini, jota pitkällinen tauti on hivuttanut. Tunnen kuinka syvällä silmäni ovat kuopissaan ja kuinka kalpea mahtanen olla. Tosinhan laulu lieventää tuskia, mutta minun on kauan täytynyt olla tuota lohdutusta vailla. Viikkomääriin en ole laulanut säveltäkään, ja nyt kirveltää sydäntäni niin, että mieluummin itkisin kuin laulaisin. "Mitä tuo minua liikuttaa?" ajattelette te, — ja kumminkin Maria luulee, että uskaltaisin pyytää teiltä äärettömän suurta palvelusta.

— Puhukaa, puhukaa, huudahti Yrjö innokkaasti. — Jos Maria rouva minua käskee ja voin palvella teitä, arvoisa neiti, niin teen sen ilolla.

Kohdatessaan junkkarin luottamusta herättävän katseen Henriika sanoi:

— Kuulkaa ensin, mitä rohkenemme teiltä pyytää. Aluksi teidän olisi suostuttava kuulemaan lyhyt kertomus. Minä olen vielä heikko ja tämä päivä on kovin kysynyt voimiani. Maria puhuu puolestani.

Nuori rouva teki sen levollisin ja selvin sanoin ja lausui kertomuksensa lopuksi:

— Lähetin, jota tarvitsemme, olen minä valinnut. Te se olette, Yrjö junkkari.

Henriika ei ollut kertaakaan keskeyttänyt Mariaa, mutta nyt hän sanoi sydämellisesti:

— Olemme vasta tänään tutustuneet toisiimme, mutta luotan teihin täydellisesti. Muutama tunti sitten olisi musta ollut värini, mutta jos te rupeatte ritarikseni, niin valitsen iloisen vihreän, sillä nythän alan jälleen toivoa. Tahdotteko tehdä minulle tuon palveluksen?

Yrjö oli tähän saakka vaieten katsonut alas. Nyt hän kohotti päätänsä ja sanoi:

— Jos saan lomaa, niin olen käskettävänänne. Mutta en voi kantaa kuin yhden naisen värejä, ja hänen värinsä on sininen.

Henriikan huulet vavahtivat hieman, mutta junkkari jatkoi:

— Kapteeni van der Laen on esimieheni. Menen heti hänen puheillensa.

— Entä jos hän ei anna suostumustansa? kysyi Maria.

Henriika keskeytti häntä vastaten kopeasti:

— Sitten pyydän teitä lähettämään luokseni taiteilija Vilhelmin.

Yrjö kumarsi ja läksi majataloon.

Kun naiset jäivät kahden, kysyi Henriika:

— Tiedättekö, ketä naista herra von Dornburg tarkoitti?

— Kuinka sen voisin tietää? vastasi Maria. — Levähtäkää vähän, neiti. Heti kun junkkari palaa luon hänet luoksenne.

Maria meni pois ja istuutui rukkinsa ääreen kehräämään, Barbaralle seuraksi. Yrjö viipyi poissa kauan aikaa. Keskiyöllä hän vihdoin palasi, mutta hän ei tullut yksin, vaan kahden seuralaisen kanssa. Kapteeni van der Laen ei ollut katsonut voivansa suoda hänelle lomaa moneksi viikoksi — sillä niin kauan olisi hän viipynyt matkalla Luganoon —, mutta junkkari oli neuvotellut taiteilijan kanssa ja tämä oli heti tiennyt ehdottaa sopivan sanansaattajan. Nopeasti sovittuansa hänen kanssansa Vilhelmi toi hänet heti muassaan: lähetti oli vanha hovimestari Belotti.

Kuudeskolmatta luku.

Laajalla ampumakentällä, joka oli valkoisen portin lähellä Rapenburgin ja kaupunginmuurin välillä, oli seuraavana aamupäivänä vilkasta elämää, sillä siellä piti neuvoston päätöksen mukaan kaupungin kaikkein asukasten, köyhäin ja rikasten, ylhäisten ja alhaisten, juhlallisella valalla vannoa pysyvänsä uskollisina prinssille ja vapaudenasialle.

Tuuheiden lehmusten alla seisoivat juhlapuvussa komisario van Bronkhorst, pormestari van der Werff ja kaksi raatimiestä; heidän piti vannottaa noita vanhuksia, miehiä ja nuorukaisia, joita virtaili joka taholta. Tuo juhlallinen toimitus ei ollut vielä alkanut. Janus Dousa lähestyi nyt täydessä soturinpuvussa, pantsari nahkakölterin päällä ja kypäri päässä, käsi kädessä van Houtin kanssa herra Pietaria ja komisariota ja sanoi:

— No, nyt se taas nähdään! Työkansa on saapunut miehissä, mutta herroista, jotka upeilevat sametissa ja turkiksissa, ovat useimmat poissa.

— Heidän täytyy tulla! huudahti kaupunginsihteeri uhkaavasti.

— Mitä hyötyä meillä on väkisin vannotetuista valoista? vastasi pormestari. — Ken vaatii vapautta itselleen, sen täytyy suoda sitä muillekin. Ja nythän meillä on tilaisuus nähdä, keneen voi luottaa.

— Porvarivartiostosta ei puutu ainoatakaan, sanoi komisario. — Se on ilahduttavaa. Mitäs kummaa tuolla lehmuksessa on?

Miehet katsahtivat ylös ja huomasivat Adrianin, joka oli piiloutunut puun latvaan.

— Tuo veitikka se tungeikse joka paikkaan, huudahti Pietari. — Alas, nulikka! Tarvitsinkin juuri sinua.

Poika ripustihe oksaan, heittäytyi siitä maahan ja lähestyi isäänsä koettaen näyttää katuvaiselta, kuten hänellä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa. Isä ei torunut häntä sen enempää, vaan käski hänen mennä kotiin sanomaan äidille, ettei isä vielä ollut keksinyt mitään keinoa toimittaa Belottia matkaan espanjalaisten joukkojen keskitse, ja toiseksi, että pater Damianus oli luvannut päivän kuluessa käydä neidin tykönä.

— Kiiruhda, Adrian, lisäsi pormestari, — ja te, vahdit, pitäkää huolta siitä, ettei kukaan asiaankuulumaton henkilö pääse näiden puiden luo, sillä jokainen paikka, missä valaa tehdään, on pyhä. — Tuolla maalitaulujen luona ovat hengelliset herrat. Heille on suotava etusija. Tehkää hyvin ja kutsukaa heitä, herra kaupunginsihteeri. Domine Verstroot aikoo pitää puheen, ja sitten tahtoisin minä lausua muutaman varoittavan sanan.

Van Hout poistui, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kentän poikki, tuli Warmondin junkkari ilmoittamaan, että eräs vihollisen lähetti, kaunis nuorukainen, pyysi pääsöä kaupunkiin. Hän odotti valkoisella portilla ja hänellä oli kirje jätettävänä.

— Sotapäällikkö Valdeziltako?

— En tiedä; mutta poikanen on hollantilainen ja näyttää minusta tuttavalta.

— Tuokaa hänet tänne, mutta hän saa esittää asiansa vasta kun valanteko on päättynyt. Kertokoon hän Valdezille, mitä näkee ja kuulee. Tuon kastilialaisen on saatava tietää, millainen mieliala täällä vallitsee.

Junkkari meni pois, ja kun hän jälleen palasi ampumakentälle Nikolas van Wibisman kanssa — sillä lähetti oli hän — oli Verstroot lopettanut liikuttavan puheensa. Nyt puhui van der Werff. Hänen silmänsä säihkyivät ylevästä innostuksesta, ja vaikka nuo muutamat sanat, jotka hän lausui kokoontuneille kansalaisillensa, taistelutovereillensa, syvällä, voimakkaalla äänellänsä, olivat yksinkertaisia ja koruttomia, tunkivat ne kumminkin kuulijain mieleen.

Nikolaskin kuunteli sykkivin sydämin hänen puhettansa, ja hänestä tuntui siltä kuin tuo kookas, vakava mies tuolla lehmuksen alla olisi puhunut hänelle, hänelle yksin, kun hän lopuksi vielä korotti ääntänsä ja huudahti innostuneena:

— Ja käyköön nyt kuinka tahansa! Eräs kelpo mies teidän joukostanne sanoi juuri äsken: "Me teemme vastarintaa niin kauan kuin meillä on jäljellä käsi, jolla voimme panna leipää suuhumme ja jolla voimme heiluttaa miekkaa." Jos kaikki olemme samaa mieltä, niin saa vaikka kymmenen espanjalaista sotajoukkoa surmansa näiden muurien edustalla. Leidenistä riippuu Hollannin vapaus. Jos me emme pysy lujina, vaan antaumme, peläten kärsimyksiä, jotka nyt meitä vain uhkaavat, mutta jotka sitten säälimättömästi ahdistaisivat ja kiduttaisivat meitä, niin sanovat meistä tulevat sukupolvet: "Leideniläiset olivat järjettömiä pelkureita; he ovat syypäät siihen, ettei hollantilaisen nimeä pidetä suuremmassa arvossa kuin orjan nimeä." Mutta jos pysymme uskollisina loppuun saakka, jos vastustamme tuota tuimaa muukalaista viime mieheen saakka, vastustamme siksi kuin viime leipäpala on syöty, silloin he kyynelsilmin meitä muistelevat ja huudahtavat ilolla: "Heitä meidän on kiittäminen siitä, että meidän jalo, ahkera, hilpeä kansamme voi pitää itseään muiden kansojen arvoisena ja ettei sen tarvitse sietää sortajaa maassansa." Ken pitää kunniaa arvossa, ken ei ole turmeltunut poika lurjus, joka pettää oman kotinsa, ken mieluummin tahtoo olla vapaa mies kuin orja, se huutakoon kanssani, ennenkuin kohottaa sormensa vannoakseen valan Jumalan edessä: "Turvamme Oranialainen ja vapaa Hollanti — eläköön!"

— Eläköön! huusivat nyt monet sadat voimakkaat miesäänet pariinkymmeneen kertaan. Konstaapeli laukaisi maalitaulujen vieressä olevat tykit, rummut pärisivät ja torventoitotus toisensa jälkeen värähdytteli ilmaa; kellonsoittoa kuului kaupungin kaikista torneista, eikä innostunut kansanjoukko lakannut huutamasta ennenkuin komisario viittasi ja valanteko alkoi.

Joukottain riensivät ammattikuntain ja porvarivartioston jäsenet lehmusten alle. Kiihkeän innokkaasti kohottivat toiset kätensä, toiset vakavan levollisesti tai syvän liikutuksen valtaamina, ja missä käsi sulkeutui käteen, siinä huomasi harrasta lämpöä. Tunti kului ja vielä toinenkin ennenkuin kaikki olivat vannoneet, ja monet niistä, jotka olivat yhdessä tehneet valan lehmusten alla, uudistivat sen vielä äänettömästi sydämellisellä kädenpuristuksella.

Nikolas van Wibisma istui ääneti, kirje polvellaan, ampumatelineiden luona vastapäätä valantekopaikkaa, mutta katkerat ja tuskalliset tunteet riehuivat hänen povessansa. Kuinka häntä olisikaan haluttanut itkeä ääneen ja repiä palasiksi isänsä kirje! Ja kun hän näki kunnianarvoisen herra van Montfortin käsi kädessä vanhan herra van der Does'in kanssa vannovan uskollisuutta, kuinka kernaasti hän silloin olisikaan kiiruhtanut heidän luoksensa tehdäksensä valan ja huutaaksensa tuolle vakavalle miehelle, joka seisoi lehmuksen alla:

— Minä en ole mikään turmeltunut poika, joka petän kotini. En tahdo olla orja enkä espanjalainen; olen hollantilainen kuten tekin!

Mutta hän ei mennyt minnekään, ei puhunut mitään, hän istui vain liikkumatonna, kunnes valanteko oli päätynyt ja Warmondin junkkari vei hänet lehmusten alle. Sinne oli niiden miesten lisäksi, jotka olivat vannottaneet kansaa, tullut kaupunginsihteeri ja molemmat herrat van der Does. Ääneti kumarsi Nikolas ojentaen pormestarille isänsä kirjeen. Van der Werff aukaisi sen, antoi sen luettuaan toisille herroille ja sanoi sitten kääntyen junkkarin puoleen:

— Odottakaa täällä, junkkari. Teidän isänne neuvoo meitä luovuttamaan kaupungin espanjalaisille ja takaa meille kuninkaan armon. Vastauksen suhteen ette voi olla epätietoinen, nähtyänne mitä täällä on tapahtunut.

— Tähän voi vastata vain yhdellä tavalla, sanoi van Hout kesken lukemisen. — Repimällä sepustuksen ja vaikenemalla.

— Palatkaa kotiinne, ja Jumalan haltuun, lisäsi Janus Dousa. — Ei, odottakaa; minä lähetän kumminkin teidän mukananne vastauksen sotapäällikölle.

— Isäni kirjettä ette siis suvaitse vastata? kysyi Nikolas.

— Emme, junkkari. Me emme tahdo olla missään tekemisissä vapaaherra Matenessen kanssa, vastasi komisario. — Mitä teihin tulee, niin voitte palata kotiin tai odottaa täällä, kuinka vain haluatte.

— Menkää serkkunne luokse, junkkari, sanoi Janus Dousa ystävällisesti. — Kestää hetken vielä ennenkuin saan käsiini kynän ja paperia ynnä vahaa, jolla voin sulkea kirjeen. Neiti van Hoogstratenia ilahduttaa varmaankin, jos hän teiltä saa kuulla jotakin isästänsä.

— Jos tahdotte käydä tervehtimässä neitiä, nuori herra, sanoi pormestari, — niin on taloni teille avoinna.

Nikolas mietti hetken ja sanoi sitten nopeasti:

— Tahdon kyllä, viekää minut hänen tykönsä.

Kun poika Warmondin herran seurassa, joka oli ottanut opastaaksensa häntä, oli saapunut kaupungin pohjoispäähän, kysyi hän junkkarilta:

— Te olette junkkari van Duivenvoorde, Warmondin herra?

— Niin olen.

— Ja te olitte geusien mukana valloittamassa Brielin espanjalaisilta?

— Olihan minulla tuo onni.

— Ja kumminkin te olette ylhäistä, vanhaa aatelissukua; ja geusien joukossahan oli muitakin aatelisia, eikö niin?

— Oli kyllä. Luuletteko, ettei olisi arvomme mukaista rakastaa isiemme maata? Minun esi-isäni, samoin kuin teidänkin, olivat aatelisia ennenkuin maassamme oli ainoatakaan espanjalaista.

— Mutta Filip kuningas on laillinen hallitsijamme.

— Niin on, valitettavasti. Ja siksi me tottelemme hänen maaherraansa, prinssiä, joka johtaa hallitusta hänen nimessänsä. Tuo valapattoinen julmuri tarvitsee holhojan. Kyselkää vain edelleen; minä vastaan kernaasti!

Nikolas ei noudattanut tätä kehotusta, vaan seurasi ääneti opastansa, kunnes he tulivat Achtergrachtin luo. Silloin hän pysähtyi, tarttui voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana ratsumestarin käsivarteen ja sanoi sitten, tuon tuostakin tukahtuvalla äänellä, nopeasti ja hiljaa:

— Minun sydämeni on pakahtua. Jollekin minun täytyy sanoa se! Minä tahdon olla hollantilainen. Vihaan espanjalaisia. Leiderdorpissa ja Haagissa olen oppinut heidät tuntemaan. He eivät tarkkaa minua, koska olen nuori, ja he eivät tiedä että ymmärrän heidän kieltänsä. Silmäni ovat auenneet. He puhuvat meistä pilkaten ja halveksivasti. Minä tiedän, miten Alba ja Vargas ovat täällä menetelleet. Espanjalaisten omasta suusta olen kuullut että he kaikkein mieluimmin tahtoisivat meidät tuhota ja hävittää sukupuuttoon. Jos voisin toimia kuten tahtoisin, välittämättä isästäni, niin kyllä tietäisin mitä tekisin. Päässäni on kaikki sekaisin. Pormestarin puhe vie minulta vielä järjen. Sanokaa hänelle, junkkari, pyydän teitä sanomaan hänelle, että vihaan espanjalaisia ja olen ylpeä siitä, että olen hollantilainen.

He olivat jo taas kulkeneet kappaleen matkaa, ja kun he nyt lähestyivät pormestarin taloa, sanoi ratsumestari, joka hämmästyneenä ja iloissaan oli kuunnellut poikasen puhetta:

— Te olette kelpo nuorukainen, junkkari, ja pyritte oikeaan. Pitäkää vain Pietari herran sanat mielessänne, ja muistakaa, mitä historia opettaa. Kenelle omistaa tuo kertomus kansojen kohtaloista kunniakkaimmat lehtensä? Tyranneilleko ja heidän kätyreillensä ja imartelijoillensa vaiko niille, jotka ovat eläneet ja kuolleet vapautta puoltaen? Pää pystyyn! Tätä taistelua jatkuu ehkä kauemmin kuin me kumpikaan elämmekään, ja teillä on vielä yllin kyllin tilaisuutta puoltaa oikeaa asiaamme. Aatelismiehen tulee palvella ruhtinastaan, mutta hänen ei tule olla ruhtinaansa orja — ja sitäkin vähemmin, jos tämä on muukalainen, hänen kansansa vihollinen. Nyt olemme perillä. Tunnin kuluttua tulen noutamaan teidät. Antakaa minulle kätenne. Tahtoisin kernaasti nimittää teitä ristimänimellänne, kelpo Nikoni.

— Tehkää se, huudahti junkkari, — ja lupaattehan ettette lähetä ketään toista sijastanne? Tahtoisin vielä puhella kanssanne.

Van der Werffin talossa otti junkkarin vastaan Barbara. Henriika ei voinut tulla heti, sillä pater Damianus oli hänen luonansa, ja junkkari odotti ruokasalissa kunnes pappi tuli. Nikolas tunsi hänet ennestään ja oli myöskin edellisenä vuonna kerran käynyt ripillä hänen tykönänsä. Tervehdittyään häntä ja vastattuaan hänen kysymykseensä, kuinka oli joutunut tänne, sanoi junkkari nopeasti, ilman esipuheita:

— Arvoisa isä, suokaa anteeksi, mutta eräs seikka ahdistaa sydäntäni. Te olette hurskas mies ja voitte neuvoa minua. Onko rikos, jos hollantilainen taistelee espanjalaisia vastaan, onko synti, jos hollantilainen tahtoo olla ja pysyä sinä, miksi rakas Luoja itse on hänet tehnyt? En voi sitä uskoa!

— En minäkään usko sitä, vastasi Damianus yksinkertaiseen tapaansa. — Ken pysyy uskollisena pyhälle kirkolle, ken rakastaa lähimmäistään ja pyrkii tekemään oikein, se voi turvallisesti olla hollantilainen mieleltään ja rukoilla ja taistella maansa vapauden puolesta.

— Oi! huudahti Nikolas silmät säihkyvinä.

— Sillä katsokaas, jatkoi Damianus vilkkaammin, — täällä oltiin oikeauskoisia katoolilaisia ja elettiin hurskaasti ja Jumalan tahdon mukaan, ennenkuin espanjalaiset alkoivat maata ahdistella. Miksikä ei kaikki vielä voisi joutua entiselleen? Siksi on Jumala luonut kansat erilaisiksi, että Hän tahtoo että ne kukin eläisivät omaa kansalliselämäänsä ja kehittäisivät sitä niin, että se tuottaisi heille onnea ja Hänelle kunniaa, — ei siksi, että Hän olisi antanut voimakkaammalle kansalle oikeuden kiduttaa ja sortaa heikompaa. Kuvailkaa mielessänne, että isänne läksisi kävelemään ja espanjalainen grandi hyökkäisi hänen niskaansa ja antaisi hänen tuta piiskaansa ja kannuksiansa, ikäänkuin hän olisi hänen ratsunsa. Espanjalainen taitaisi saada katua kauppojansa! No, ajatelkaa nyt ritari Matenessen asemesta Hollantia ja grandin asemesta mahtavaa Espanjaa, niin tiedätte, mitä tarkoitan. Meillä ei ole muuta keinoa kuin heittää ahdistelija niskoiltamme. Pyhä kirkko ei kärsi siitä. Jumala on sen perustanut, ja se on pysyvä voimassa, hallitkoonpa täällä sitten kuningas Filip tai kuka tahansa. Nyt tiedätte mielipiteeni. Erehdynkö, kun otaksun, ettei teitä enää miellytä kantaa luopion nimeä, kelpo junkkarini?

— Ette, isä Damianus! — Te olette oikeassa, olette aivan oikeassa. Ei ole syntiä toivoa Hollantia vapaaksi.

— Kuka teille sitten on sanonut sen olevan syntiä?

— Kaniikki Bermont ja meidän kappalaisemme.

— Siis olemme tämän maallisen asian suhteen eri mieltä. Antakaa Jumalalle kuin Jumalan ovat, ja puolustakaa sitä maata, minkä Jumala on teille suonut. Jos tahdotte taistella Hollannin vapauden puolesta, sitten kuin miehistytte, niin tehkää se turvallisesti. Siitä synnistä kyllä päästän teidät.

Henriika iloitsi kovin tavatessaan tuota reipasta ja onnellisen näköistä poikaa. Hän pyysi Nikolasta kertomaan hänelle hänen isästänsä ja sukulaisistansa ja kysyi miten hän oli tullut Leideniin tulleeksi. Kun neiti kuuli pojan aikovan lähteä tunnin kuluttua kaupungista, heräsi hänen mielessänsä hyvä tuuma, — hän kun lakkaamatta mietiskeli kuinka saisi Belotti'n matkaan. Hän uskoi näet junkkarille aikeensa ja pyysi että tämä auttaisi Belottia pääsemään espanjalaisten sotajoukkojen välitse Haagiin, ja junkkari lupasi tehdä sen sekä myöskin toimittaa jollakin tavoin Henriikalle tiedon, kun vanhus palaisi.

Tunnin perästä sanoi junkkari Henriikalle jäähyväiset, ja kun hän jälleen kulki Warmondin herran kanssa Achtergrachtin vieritse, kysyi hän iloisesti:

— Kuinka pääsen geusien tykö?

— Tekö? kysyi ratsumestari hämmästyneenä.

— Niin, minä, vastasi junkkari innoissaan. — Pian täytän seitsemäntoista vuotta, ja heti sen jälkeen… Odottakaapas — odottakaa vain, — saatte vielä kuulla minusta!

— Oikein, Nikolas, oikein! vastasi toinen. — Elkäämme olko vain jalosukuisia hollantilaisia, vaan myöskin jaloja hollantilaisia!

Kolme tuntia myöhemmin saapui junkkari Matenesse van Wibisma Belotti'n seurassa, josta hän lapsuudestaan saakka oli pitänyt, Haagiin. Hän ei tuonut isälleen muuta kuin huolellisesti kokoonkäännetyn ja sinetillä varustetun kirjeen, jonka Janus Dousa, veitikkamainen hymy huulillaan, oli antanut junkkarille, Leidenin porvariston puolesta annettavaksi sotapäällikkö Valdezille, ja joka ei sisältänyt muuta kuin — siroilla kirjaimilla suurelle paperiarkille kirjoitettuna — Dionysius Caton sepittämän säkeen:

"Fistula dulce canit volucrem dum decipit auceps."

"Maireesti huilu ain' soi, kun se houkuttaa lintua verkkoon."

Seitsemäskolmatta luku.

Kesäkuun ensi viikko ja puoli toisesta oli kulunut, auringonpaisteiset päivät olivat loppuneet, ja illan suussa tuli Vaihettajan ravintolan "Angulus" täyteen vieraita. Siellä oli niin kodikasta, kun merituuli puhalsi, sade rapisi ja vesi virtaili lotisten katukivitykselle. Espanjalainen sotajoukko ympäröi nyt Leideniä kuin rautamuuri. Kaupunkilaiset pitivät toinen toistansa vankilatoverinansa, ja kukin liittyi läheisesti säätyveljiinsä ja hengenheimolaisiinsa. Kaikki toiminta oli lamallansa, joutilaisuus ja huolet rasittivat jokaista, ja kun aika kävi kovin pitkäksi ja mieli ylen synkäksi, mentiin juomalaan, jossa kukin voi ilmaista huolensa ja toiveensa ja kuulla mitä muut arvelivat ja tuumivat yhteisestä hädästä.

Juomalassa olivat nyt kaikki pöydät täynnä, ja jos ken vieraista halusi sanoa jotakin toisen pöydän ääressä istuvalle toverillensa, sai hän korottaa ääntänsä aika lailla, sillä joka pöydässä juteltiin eri asioista. Samalla huudeltiin tarjoilijatarta joka taholle, lasit kilisivät ja tinakannet kalahtelivat kiinnipudotessaan kivisiä juoma-astioita vasten.

Tuon pitkämäisen huoneen toisessa päässä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä keskusteltiin lujemmalla äänellä kuin muissa pöydissä. Siellä istui kuusi upseeria, niiden joukossa Yrjö von Dornburg. Kapteeni van der Laen, hänen esimiehensä, joka oli mainehikas sotasankari, kertoi voimakkaalla, syvällä äänellä ihmeellisistä tai lystikkäistä seikkailuistaan maalla ja merellä, ja översti Mulder keskeytti häntä aina tuon tuostakin sekä kertoi myhähdellen, aina kun kapteeni oli lopettanut jonkun kummallisen jutun, hetikohta toisen samantapaisen, mutta kerrassaan mahdottoman uskoa, — jolloin ratsumestari van Duivenvoorden täytyi toimia välittäjänä, kun kapteeni kiivastui vanhuksen pilasta, tietäen ettei hänellä ollut tapana liioitella kovinkaan paljoa. Luutnantti Cromwell, pyöreäpäinen, pitkätukkainen, vakava mies, joka oli tullut Hollantiin taistellakseen uskon puolesta, otti vain silloin tällöin osaa keskusteluun, lausuen muutaman sanan huonolla hollanninkielellä. Yrjö oli ojentanut jalkansa suoraksi ja istui haaveksien syvälle tuoliinsa vaipuneena.

Herra Aguanus, isäntä, kierteli pöytien väliä, ja saavuttuaan vihdoin upseerien tykö pysähtyi hän tyyrinkiläisen eteen ja kysyi:

— Herra junkkari, missä ovat ajatuksenne? Eihän teitä viime päivinä enää ole ollut tunteakaan. Mikä teidän oikein on?

Yrjö kohottihe heti suoraksi, oikaisi itseään kuin heräten ja sanoi ystävällisesti:

— Toimettomuus panee uneksimaan.

— Hänestä alkaa tuntua ahtaalta täällä häkissä, virkkoi kapteeni van der Laen. — Jos tätä vielä kauan jatkuu, niin saamme kaikki tyyni pyörätaudin kuin lampaat.

— Ja käymme niin jäykiksi kuin tuo pakanallinen kuparijumala tuolla hyllyllä, lisäsi översti Mulder.

— Edellisen piirityksen aikana valitettiin samaa, virkkoi isäntä, — mutta Noyelles'in herra koetti hukuttaa harmin ja tyhjensi siksi useita astioita parasta viiniäni.

— Kertokaapa herroille millä hän ne maksoi, huudahti översti Mulder.

— Tuollahan paperi on puitteissansa, naurahteli Aquanus. — Rahan asemasta hän lähetti minulle tämän runon:

"Runsahasti annoit mulle mainiota viiniä; Maksaa tahtoisin sen Sulle, oivallinen isäntä! Mutt' ei ole rahaa mulla: taskun' aivan tyhjä on; Siispä keksin toisen keinon, mielestäni mainion: Koska Leidenissä käypi paperikin rahasta, Annan Sulle paper'liuskan velkojeni maksuna."

— Oivallista! huudahti Warmondin junkkari. — Tehän olitte vielä lisäksi itse valmistanut noiden pahvirahojen leimasimen!

— Niin kyllä! Helpolla en suoriutunut Noyelles'in herran joutilaisuudesta. — Tällä kertaa te toki olette kahdesti olleet liikkeellä.

— Vaiti, vaiti, Herran tähden, elkää puhuko mitään ensi yrityksestä! huudahti ratsumestari. — Hyvä tuuma, joka menee myttyyn siksi että johtaja on mennyt levolle ja nukkuu kuin myyrä! Onko koskaan maailmassa mointa kuultu?

— Mutta toinen yritys onnistui paremmin, sanoi isäntä. — Kolmesataa liikkiötä, sata tynnöriä olutta, voita, ampumavaroja, — lisäksi mitä kurjin vakoilija, — olihan se oiva saalis!

— Mitäpä siitä! huudahti kapteeni van der Laen.— Mehän olisimme voineet ottaa haltuumme kaikki varastolaivat mitä oli Leideninjärvellä! Ja Kaag sitten! Ajatelkaapa vain, että tuo saarilinnoitus on vihollisen käsissä!

— Mutta väkemme kunnostautui kumminkin, sanoi ratsumestari.

— Oli joukossa oikeita peijakkaan poikia, naurahteli van der Laen. — Eräs niistä pisti muutaman espanjalaisen kuoliaaksi ja riisui keskellä taistelun tuoksinaa hänen punaiset housunsa ja veti ne jalkaansa.

— Minä kyllä tunnen sen miehen, sanoi isäntä, — hän on nimeltään van Keulen. Hän istuu tuolla toisella puolen olutta ryypiskelemässä ja kertoo toisille lystikkäitä kaskuja. Aika huimapää — ja naama kuin satyyrillä. Eihän meiltä kumminkaan puutu aivan kerrassaan ilonkaan aiheita! Muistakaapa vain Chevraux'in tappiota ja geusien voittoa Vlissingenin luona.

— Eläköön kelpo amiraali Boisot ja uljaat geusit! huudahti kapteeni van der Laen kilistäen lasia översti Mulderin kanssa. Översti kääntyi nyt lasiansa kohottaen tyyrinkiläisen puoleen, ja kun junkkari, joka oli uudelleen vaipunut mietteisiinsä, ei huomannut hänen aiettansa, huudahti hän loukkaantuneena:

— No, herra von Dornburg, te mietitte kauan, ennenkuin käytte käsiksi kolpakkoonne!

Yrjö säpsähti ja vastasi nopeasti:

— Minäkö? Kyllähän minä… Maljanne, herra översti!

Hän tarttui kolpakkoonsa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, teki "kynsikokeen" ja asetti astian pöydälle.

['Kynsikokeella'·oli tarkoituksena todistaa että juoma-astia oli tarkoin juotu tyhjäksi; temppu suoritettiin pitämällä tuota tyhjennettyä astiaa alassuin vasemman käden peukalon kynttä vasten. Suoment. muist.]

— Oikein! huudahti vanhus, ja herra Aquanus sanoi:

— Tuon hän on oppinut yliopistossa; tieteileminen herättää janoa. — Isäntä loi samalla ystävällisen, huolestuneen silmäyksen nuoreen saksalaiseen. Sitten hän katsahti ovelle päin, josta taiteilija Vilhelmi tuli. Aquanus meni häntä vastaan ja kuiskasi hänelle:

— Minä olen huolissani tuon saksalaisen junkkarin takia. Livertelevä leivonen on muuttunut sulkasatoiseksi yölinnuksi. Mikä häntä vaivaa?

— Koti-ikävä, kaipaa tietoja omaisistansa eikä viihdy satimessa, johon on joutunut tavotellessaan kunniaa ja mainetta. Pian hän taas on entisellään.

— Toivottavasti, vastasi isäntä. — Tuollainen tuore puu kimmahtaa jälleen pystyyn, joskin se taivutetaan maahan. Rohkaiskaa te häntä, tuota herttaista nuorukaista.

Eräs vieraista huusi isäntää, ja taiteilija meni upseerien luo ja alkoi Yrjön kanssa hiljaisen keskustelun, jota muut eivät voineet kuulla tuossa äänekkäässä surinassa.

Vilhelmi tuli van der Werffin talosta. Siellä hän oli saanut tietää, että ylihuomenna, neljäntenätoista päivänä kesäkuuta, olisi pormestarin syntymäpäivä. Adrian oli uskonut sen Henriikalle ja tämä hänelle. Talonisäntä aiottiin nyt herättää laululla tuona merkkipäivänä.

— Oivallista! keskeytti Yrjö ystäväänsä. — Hän suorittaa sen oivallisesti.

— Eikä hän yksin, me toivomme saavamme avuksemme pormestarin rouvan. Aluksi hän kieltäytyi aivan varmasti, mutta kun minä ehdotin erästä sievoista madrigaalia, suostui hän laulamaan ensi ääntä.

— Vai niin, sanoi junkkari kiihkeästi. — Tietysti minäkin olen käytettävänänne. Lähtekäämme täältä; onko teillä nuotit kotonanne?

— Ei, herra von Dornburg, minä jätin ne neidille ja pormestarin rouvalle, mutta aamulla…

— Aamulla harjoitellaan! Tämä viiniastia on minua varten, neitsy! Maljanne, översti Mulder! Ratsumestari van Duivenvoorde, eläköön ratsuväkenne ja ottelumme!

Saksalaisen silmät säihkyivät jälleen, ja kun kapteeni van der Laen puhettansa jatkaen sanoi: — Nuo merigeusit ne vielä upottavat koko espanjalaisen laivaston meren syvyyteen, — huudahti Yrjö innostuneena: — Meren malja, hyvät herrat, meren malja! Vaarojen keskellä temmeltää, se on ihaninta! Hyrskyjen kohistessa riemuita ja ahdistella vihollista! Iskeä kiinni hänen laivaansa, rynnätä sinne ottelemaan mies miestä vastaan, rinta vasten rintaa! Taistella ja voittaa — tai saada surmansa yhdessä vihollisen kanssa!

— Maljanne, junkkari! huudahti översti. — Tuhat tulimmaista, tuollaista nuorisoa me juuri tarvitsemme!

— Nyt te taas olette entisellänne, sanoi Vilhelmi kääntyen ystävänsä puoleen. — Omaistenne malja!

— Yhdistäkäämme kaksi maljaa, huudahti Yrjö. — Eläkööt omaisemme, eläköön rakkaus iloinensa ja tuskinensa, eläköön se ihana nainen, jota lemmimme! Sota on iloa, rakkaus on elämää! Vuotakoot haavat, pakahtukoon sydän tuhansiksi siekaleiksi! Taistelukentällä viheriöitsee laakeri, rakkaus sirottelee ruusuja, — okaisia, mutta ihania! Loppusi on käsissä, lasi! Sinusta ei kenenkään enää pidä juoman!

Posket hehkuvina heitti Yrjö lasisen kolpakon nurkkaan, jossa se kilisten meni sirpaleiksi. Äänekkäästi ilmaisivat toverit hyväksymisensä, — mutta luutnantti Cromwell nousi paikaltaan ja läksi hiljaa huoneesta, ja isäntä pudisteli tyytymätönnä järkevää päätänsä.

Yrjö· oli kuin haltioissaan ja hehkuvan näytti hänen mielensä. Huimassa sekasotkussa ympäröivät nuo tuuheat kiharat hänen kaunista päätänsä, kun hän istui tuolissaan, taaksepäin nojaten, költeri auki, singahuttaen toisten kuivanjärkevään keskusteluun syvällisiä aatelmia ja viehkeitä mielikuvia. Vilhelmi kuunteli hänen puheitaan puoleksi ihaellen, puoleksi huolissaan. Oli ehditty jo kappaleen matkaa yli keskiyön, kun taiteilija läksi ystävänsä kanssa juomalasta. Översti Mulder katsoi junkkarin jälkeen ja huudahti tovereillensa:

— Tuolla hurjapäällä on lempo nahassansa!

Seuraavana päivänä harjoiteltiin pormestarin talossa kolmiäänistä madrigaalia, isännän itsensä ollessa puheenjohtajana neuvoston istunnossa. Yrjö seisoi Marian ja Henriikan välillä. Niin kauan kuin taiteilijan vielä täytyi oikaista virheitä ja laulattaa samaa kohtaa moneen kertaan, pysyi tuo pieni laulukunta reippaan ilomielisenä, ja Barbara kuuli viereiseen huoneeseen tuon tuostakin hilpeätä naurua; mutta kun kukin oli oppinut osansa ja madrigaali oli esitettävä lopullisesti, kävivät laulajattaret yhä vakavammiksi. Maria katsoi koko ajan nuotteihin. Harvoin oli hänen laulunsa ollut niin henkevää, niin moitteettoman puhdasta. Yrjö sovitteli esityksensä hänen laulunsa mukaiseksi, ja joka kerran kun hän kohotti katseensa nuoteista, kiintyivät ne Marian kasvoihin. Turhaan koetti Henriika tavottaa junkkarin silmäyksiä, hänen ei onnistunut saada niitä poistumaan Mariasta, niin kiusallista kuin hänestä olikin, ettei hänestä itsestään pidetty lukua. Hän tahtoi osottautua Mariaa etevämmäksi, ja pian purki hän intohimoisen luontonsa koko voiman lauluunsa. Henriikan tulisuus kiihotti Mariaakin. Heleästi kajahtelivat hänen liverryksensä Yrjön sointuisan äänen säestäminä, ja kumeana ja innostuneena sekaantui niihin Henriikan laulu. Taiteilija löi tahtia ihastuksissaan ja haltioissaan. Henriikan syvä, pehmeä ääni herätti hänessä suloisia muistoja tämän sisaresta.

Kun esitys oli lopussa, huudahti Vilhelmi tulisesti: — Uudelleen! — Nyt alkoivat laulajattaret kilpailla uudistetuin voimin, mutta silloin sattuivat junkkarin tuliset katseet Marian silmiin. Marian käsi vaipui heti alas, hän peräytyi laulajain muodostamasta puoliympyrästä ja sanoi:

— Me osaamme sen jo. Näkemiin aamulla varhain, herra Vilhelmi! Minulla on paljon toimimista.

— Voi, voi! huudahti taiteilija pahoilla mielin. — Se kävi niin oivallisesti, eikä ollut enää jäljellä kuin muutamia tahtia.

Mutta Maria oli jo ovella ja sanoi vain:

— Aamulla jatkamme.

Taiteilija kiitti neitiä hänen laulustansa innostunein sanoin, Yrjö kohteliaasti. Kun he molemmat olivat lähteneet pois, kulki Henriika nopein askelin edes takaisin ja iski pientä nyrkkiänsä uhkamielisesti ja kiihkeästi toiseen käteensä.

Syntymäpäivänä kokoontuivat laulajat varhain aamulla, mutta Pietari oli ollut ylhäällä jo ennen päivännousua, sillä hänen oli yhdessä kaupunginsihteerin kanssa laadittava eräs ehdotus, jonka piti olla valmis ennen neuvoston istuntoa. Ei hän lainkaan muistanut syntymäpäiväänsä, ja kun madrigaalia alettiin esittää ruokasalissa, löi hän nyrkillään oveen ja huusi:

— Me olemme työssä; menkääpä muuanne liverryksinenne!

Laulu keskeytyi ja Barbara sanoi:

— Ei sen mieli metsässä, kell' on verkot apajalla. Hänellä ei ole aavistustakaan koko juhlasta. Lähettäkäämme lapset ensin sisään.

Maria meni nyt Adrianin ja Liisan kanssa Pietarin työhuoneeseen. Heillä oli kukkavihkot kädessä, ja Maria oli pukenut tyttösen niin somaksi, että hän valkoisessa puvussaan todellakin oli kuin viehättävä keijukainen.

Nyt Pietari tiesi, mitä laulu oli tarkoittanut. Hellästi hän sulki syliinsä nuo kolme onnittelijaa, ja kun madrigaali alkoi uudelleen, asettui hän kuuntelemaan vastapäätä laulajia. Tosin ei tämä esitys onnistunut puoleksikaan niin hyvin kuin harjoitus, sillä Maria lauloi hiljaa ja hänen äänensä oli himmeä, — ja vaikka Vilhelmi löi tahtia tarmon takaa, ei lauluun tullut enää eilistä intoa ja lämpöä.

— Oivallista, varsin oivallista, sanoi Pietari, kun laulu oli lopussa. — Hauska keksintö ja esitys oivallista — ilahdutti minua suuresti!

Sitten otti hän kaikkia onnittelijoita kädestä, lausuen sydämellisiä sanoja. Tarttuessaan junkkarin käteen hän sanoi lämpimästi:

— Te tulitte kuin pilvistä pudoten näinä kovina aikoina meille virkistykseksi. Ja tehän puolestanne saitte kodin meillä, ja sille kyllä panee arvoa vieraassa maassa.

Yrjö oli luonut katseensa maahan, mutta kuullessaan viime sanat hän katsoi pormestaria silmiin. Kuinka uskollisesti, kuinka hyväntahtoisesti ja rehellisesti tämä katsoikaan häntä! Hänet valtasi voimakas liikutus, ja punnitsematta mitään, tietämättä oikein mitä teki, hän laski kätensä Pietarin käsivarsille ja painoi kasvonsa hänen olkaansa vasten.

Van der Werff salli hänen sen tehdä, silitteli nuorukaisen kiharoita ja sanoi hymyillen:

— Aivan kuin Leonard, Maria. Aivan kuin meidän Leonardimme. — Tänään syömme kaikki yhdessä päivällistä, tekin, van Hout, ja tietysti teidän rouvanne myöskin.

Pöydässä asetti Maria vieraat istumaan niin, ettei hänen tarvinnut katsoa Yrjöön. Tämä joutui istumaan rouva van Houtin viereen, vastapäätä Henriikaa ja taiteilijaa. Aluksi oli Yrjö vähäpuheinen ja ujo, mutta Henriika ei jättänyt häntä rauhaan, ja kun hän kerran oli alkanut vastailla neidin kysymyksiin, yllytti tämän tulinen vilkkaus häntä laskettelemaan lystikkäitä sukkeluuksia. Henriika maksoi hänelle täysin mitoin, hänen silmänsä säihkyivät ja hänessä lisääntyi yhä halu osottautua yhtä kekseliääksi kuin junkkari, jonka vastaukset ja kokkapuheet saivat hänet yhä pisteliäämmäksi. Hän ei juonut lainkaan viiniä, mutta hänen omat puheensa kiihdyttivät häntä, ja hän anasti Yrjön niin kerrassaan itselleen, ettei tämä saanut tilaisuutta lausua sanaakaan muille vieraille. Jos hän yritti sitä tehdä, keskeytti neiti häntä heti ja pakotti hänet jälleen keskustelemaan hänen kanssansa. Tuo pakko kiukustutti junkkaria, ja kun hän koetti puolustautua sitä vastaan, heräsi hänen ylimielisyytensä, ja hän alkoi yllyttää Henriikaa väittämään mahdottomia ja teki itse samoin.

Maria jäi tuon tuostakin ihmeissään kuuntelemaan neidin puheita, ja tapa, jolla Yrjö tätä kohteli, pisti hänen vihaksensa. Pietari tuskin huomasikaan Henriikaa, sillä hän keskusteli van Houtin kanssa luopioiden lähettämistä kirjeistä, joissa kaupunkia kehotettiin antautumaan ja joita oli saapunut jo kolme kappaletta, muutamien neuvostonjäsenten horjuvasta kannasta ja vangitun vakoilijan teloittamisesta.

Vilhelmi, jolle pöytänaapuri tuskin oli virkkanut sanaakaan, kuunteli noiden vanhempain miesten keskustelua ja mainitsi, että hän oli tuntenut petturin. Tämä oli ollut eräs isäntä, jonka ravintolassa hän oli tavannut ritari Matenesse van Wibismata.

— Siinäpä se, keskeytti häntä van Hout. — Quatgelatin taskussa oli kirjelippu, ja se oli kirjoitettu käsialalla, joka ihmeellisesti muistutti vapaaherran käsialaa. Quatgelatin oli hankittava tietoja Leidenin ruokavaroista.

— Nuo lurjukset! huudahti pormestari. — Valitettavasti — valitettavasti hän olisi voinut antaa Valdezille ylen mieluisia tietoja. Tarkastus ei ole ollut omansa mieltä ilahduttamaan, — varmoja lopputuloksia ei kumminkaan ole vielä saatu.

— Meidän pitäisi antaa naisten piakkoin ottaa selkoa asiasta.

— Naistenko? kysyi Pietari hämmästyneenä.

— Niin, meidän! huudahti kaupunginsihteerin vaimo. — Miksikä me olemme toimettomat, kun voisimme hyödyttää.

— Anna meidän suorittaa tuo tehtävä! huudahti Maria. — Me tahdomme kuten tekin tehdä jotakin tuon kalliin asian hyväksi.

— Ja uskokaa minua, lisäsi rouva van Hout, — pikemmin meidät päästetään aittoihin ja kellareihin kuin oikeudenpalvelijat, joita emännät pelkäävät.

— Naisetko kaupungin palvelukseen? virkkoi Pietari epäröiden. — Suoraan sanoen… mutta sopiihan miettiä ehdotustanne… Neiti näkyy tänään olevan hyvällä tuulella.

Maria katsahti paheksivasti Henriikaan, joka kurottihe kauas pöydän ylitse. Hän näytti Yrjölle sormusta ja huudahti naurahtaen:

— Ettekö tahdo tietää mitä se merkitsee? Katsokaapas: käärme, joka puree pyrstöänsä.

— Vai niin, vastasi junkkari, — itsensäkiduttamisen vertauskuva.

— Oivallista, oivallista! Mutta sillä on toinenkin merkitys, ja pankaa se mieleenne, herra ritari. Tiedättekö te, mitä on iäisyys ja iäinen uskollisuus?

— En, neiti, niin syvällisiä asioita ei minulle Jenassa opetettu.

— Ei tietysti. Teidän opettajannehan olivat miehiä. Miehet ja — uskollisuus, iäinen uskollisuus!

— Oliko Delila, joka kavalsi Simsonin filistealaisille, mies vai nainen? kysyi van Hout.

— Hän oli nainen. Poikkeus, joka todistaa säännön oikeaksi. Eikö niin, Maria?

Mitään vastaamatta Maria vain nyökäytti päätänsä; tyytymätönnä hän sysäsi tuoliansa taaksepäin ja ateria oli lopussa.

Kahdeksaskolmatta luku.

Päiviä ja viikkoja oli kulunut, heinäkuuta oli seurannut kuuma elokuu, ja sekin lähestyi loppuansa. Espanjalaiset piirittivät yhä Leideniä ja kaupungissa elettiin nyt joka suhteessa vankilaelämää. Sotamiehet ja aseelliset kaupunkilaiset toimittivat tehtävänsä väsyneesti ja haluttomasti. Raatihuoneella oli työtä yllin kyllin, mutta se oli surullista ja toivotonta, sillä ei vain alkanut kuulua prinssiltä ja staateilta mitään viestiä, joka olisi voinut pitää toivon vireillä, ja kaikki, mistä neuvoteltiin ja päätettiin, kohdistui lisääntyvään hätään ja sotien hirvittävään seuralaiseen, ruttoon, joka oli saapunut Leideniin yhdessä nälän kanssa. Samalla lisääntyi tyytymättömiä viikko viikolta. He vaativat päivä päivältä yhä jyrkemmin kaupungin antaumista, ja moni vapaudenystävä, joka näki omaistensa kituvan ja kuihtuvan, yhtyi heidän vaatimukseensa. Lapset kävivät koulua kuten ennenkin ja kokoontuivat leikkikentille, mutta harvoin oli enää huomattavissa muinaista hilpeyttä, — ja minne olivatkaan joutuneet poikasten punaiset posket ja tyttöjen pyöreät käsivarret? Köyhien täytyi tiukentaa vyötänsä, ja leipäpala, joka kaupungin puolesta annettiin jokaiselle, ei riittänyt poistamaan nälkää eikä edes pitämään hengissä.

Yrjö junkkari oli asunut jo pitkät ajat van der Werffin talossa.

Elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä palasi hän aamulla kotiin kävelyretkeltä. Hänellä oli kädessään jousi ja olallaan reppu. Tällä kertaa hän ei noussut yläkertaan, vaan meni Barbaran luo keittiöön. Leski nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja hänen harmaat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, mutta nuo pyöreät kasvot olivat käyneet kapeammiksi ja hänen kuihtuneet huulensa vavahtelivat surunvoittoisesti.

— Mitä teillä tänään on mitassanne? kysyi hän junkkarilta.

Yrjö pisti kätensä metsästyslaukkuun ja vastasi hymyillen:

— Lihava vikla ja sitä paitsi neljä leivosta — eikö niin?

— Varpusraukat! Mutta mikähän otus tämä on? Päätön, jalaton ja tarkkaan kynitty. Junkkari, junkkari, tuo näyttää arveluttavalta!

— Se soveltuu hyvin paistinpannuun ja nimestä vähät!

— No eihän kukaan tiedä, mitä kaikkea hän oikein syö, mutta eihän Jumala kumminkaan ole luonut kaikkia eläimiä ihmisvatsaa varten.

— Johan sanoin teille että se on vikla, lyhytnokkainen vikla, corvuslintu, ihka oikea corvus.

— Vai corvus! Menkää nyt minne hyvänsä! Minua hirvittää tuo teidän saaliinne… Höyhen tuolla siiven alla… Jesus Maria! Eihän se toki vain liene korppi?

— Corvus se on, kuten jo sanoin. Pankaa se etikkaan ja höystäkää paistaessanne, niin se maistuu aivan yhtä hyvältä kuin oikea vikla. Sorsia ei saa joka päivä kuten äskettäin, ja varpuset alkavat käydä yhtä harvinaisiksi kuin ruusut talvella. Joka poikanen vahtii niitä jousi kädessä, ja joka pihassa ahdistellaan niitä haaveilla ja liimasaitoilla. Kohta ne häviävät sukupuuttoon, mutta jokunen on nyt vielä jäljellä. — Kuinka keijukainen voi?

— Elkää nimittäkö häntä keijukaiseksi! huudahti leski. — Antakaa hänen pitää kristillinen nimensä. Hän on valkoinen kuin tämä liina, ja eilisestä saakka hän ei enää ole suostunut juomaan maitoa, jota suurella huolella ja vaivalla olemme saaneet hänelle hankituksi joka päivä. Jumala tiesi, kuinka tämä päättyy. Katsokaapa tuota kaalintynkää, jonka olen ostanut! Entä tuota luupalaa!… Ei se minusta ennen olisi kelvannut koirillekaan, ja nyt täytyy koko talon tyytyä siihen. Illalliseksi minä keitän kinkunnahkaa viinissä ja sen lisäksi vähän jauhopuuroa. Ja tämä on muka ruokaa sellaiselle jättiläiselle kuin Pietarille! Jumala tiesi, kuinka hän pysyy siksikin voimissaan. Mutta kyllä hän onkin kuin haamu vain. Maria ei tarvitse ruokaa enemmän kuin lintunen, mutta Adrian, poika parka, lähtee usein kyynelet silmissä pöydästä; mutta olen kumminkin usein nähnyt hänen antavan Liisalle osan pienestä leipäpalasestaan. Oikein tuo käy sydämelle. Ja kumminkin sanotaan, ettei ruoka syöden lopu, vaan saamattomuuteen, ja että joka säästää saatuansa, sillä on tarpeessa tavara. Sanoohan sananlasku myöskin, ettei hätä lakia lue, mutta toissa päivänä meidän, kuten muidenkin, piti ilmoittaa uudelleen, mitä meillä vielä on jäljellä, huomenna on annettava pois kaikki, mikä riittäisi yli kahden viikon, eikä Pietari salli, että pidättäisimme edes säkillistä jauhoja liiaksi, mutta kuinka sitten käy, mitä sitten seuraa, — laupias taivas!…

Viime sanoja lausuessaan leski nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten itkien:

— On ihme että tekin pysytte voimissa! Ei teidän iällänne hyödy paljoa pienestä lihasirusta.

— Herra van Aken anna minulle muonamääräni lisäksi omista ruokavaroistaan niin paljon kuin voi. Kyllä minä aina tulen toimeen. Mutta mitä näinkään tänään räätälin tykönä, joka korjaa vaatteitani!

— Mitä sitten?

— Kaksi hänen lapsistaan on kuollut nälkään.

— Ja tuolla kankurin talossa, sanoi Barbara itkien. — Sellaista kunnon väkeä! Neljä päivää sitten synnytti nuori vaimo lapsen, ja tänä aamuna sammui molempain elonkipinä, — kuin loppuun palanut kynttilä. Kankuri Pietarinpoika ja hänen viisi lastansa ovat kaikki tyyni kuolleet ruttoon. Kyllä tuota jo käy jokaisen sääliksi!

— Elkää kertoko enempää! sanoi Yrjö kauhistuen. — Minun pitää lähteä pihalle harjoituksiin.

— No mitäpähän hyötyä siitäkin on! Espanjalaiset eivät tee väkirynnäkköä, he jättävät kaikki kalpean kalman suoritettavaksi. Miekkailu lisää nälkää, ja nuo riutuneet ihmisraukat jaksanevat tuskin enää kättä käännähyttää!

— Te erehdytte, muori, erehdytte, vastasi Yrjö. — Toiminta ja liike on heille juuri tarpeen, että voisivat pysyä pystyssä. Nordwykin herra teki viisaasti, kun Allertsin kuoltua pyysi minua harjoittamaan heitä.

— Ehkä lienette oikeassa. Mutta ottakaapa pieni ryyppy ennenkuin menette työhön. Viinistä ei meillä kumminkaan vielä ole puutetta. — Kun ihmiset ovat toimessa, eivät he ainakaan tee kapinaa kuten toissa päivänä nuo muutamat vapaaehtoiset, — ihmisraukat! Jumalan kiitos että ne ovat poissa!

Barbaran kaataessa viiniä lasiin tuli taiteilija Vilhelmin äiti keittiöön ja tervehti Barbaraa ja junkkaria. Hänellä oli muassaan huivin alla käärö, jota puristi lujasti rintaansa vasten. Ei muorilta vieläkään puuttunut leveyttä, mutta hänen lihavuutensa, joka muutama kuukausi sitten oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti nyt rasittavan häntä kuin mikäkin taakka.

Nyt otti hän käärön käteensä sanoen:

— Tässä minä tuon ruokaa teidän Liisalle. Vilhelmini, tuo oiva ihminen…

Hän keskeytti lauseensa ja pisti jälleen lahjansa huivin alle. Hän oli nähnyt junkkarin kynityn saaliin ja jatkoi toiseen ääneen:

— Teillä näkyy jo olevankin kyyhkynen… sen parempi! Kaupunginsihteerin pieni tyttö alkaa jo myöskin käydä sairaaksi. Jumalan haltuun huomiseen!

Hän yritti lähteä, mutta junkkari pidätti häntä sanoen:

— Te erehdytte, arvoisa rouva. Tuon otuksen ammuin minä tänään, ja nyt myönnän että corvuslintuni on vain tavallinen korppi.

— Enkös sitä jo arvellutkin! huudahti leski. — Hyi sentään!

Näin sanoen hän painoi lintua sormellaan rintaan ja lisäsi sitten epäröiden:

— Mutta onhan tuossa eläimessä lihaakin.

— Korppiko! huudahti veronkantajan vaimo lyöden kätensä yhteen. — No, ovathan monin paikoin jo koirat ja kissatkin joutuneet vartaalle ja paistinpannuihin. Tässä saatte kyyhkysen.

Barbara aukaisi käärön niin varovasti kuin liha olisi voinut mennä sirpaleiksi hänen hyppysissään. Sitten katseli hän sitä hellästi, punniten sitä kädessään; mutta taiteilijan äiti sanoi:

— Se on jo neljäs, jonka Vilhelmi on teurastanut, ja hän sanoi sen olleen hyvän lentäjän. Hän määräsi sen nimenomaan teidän Liisalle. Pankaa siihen täytteeksi taikinaa, mutta ei liian sakeaa ja kohtuullisen imelää. Se maistuu lapsista ja on terveydeksi, sillä se annetaan hyvästä sydämestä. Pankaa tuo eläin pois. On vaikeata nähdä kuolleena tuollaista tuttua olentoa.

— Jumala tämän teille palkitkoon! huudahti Barbara puristaen tuon kunnon vaimon kättä. — Voi näitä kamalia aikoja!

— Mutta onhan meillä vielä olemassa sellaistakin, josta voimme olla kiitolliset.

— On kyllä, — helvetissä on vielä kurjempaa, vastasi leski.

— Älkää tehkö syntiä, varoitti veronkantajan vaimo, — teillähän on vasta yksi sairas talossa. — Saisinko tavata Maria rouvaa?

— Hän on työhuoneissa viemässä noille ihmisraukoille vähän lihaa meiltä. Joko teilläkin on niukka jauhoista? Lehmiä kyllä vielä näkee laitumella, mutta jyvät ovat kerrassaan lopussa; torilla ei ollut enää kapallistakaan. Otattehan tekin pienen ryypyn, hyvä rouva? — Menenkö kutsumaan kälyäni?

— Minä menen itse hakemaan hänet käsiini. Tuo hintojen korottaminen torilla ei ole enää siedettävissä. Me emme enää saa siellä mitään aikaan, mutta hän saa ihmiset järkiinsä.

— Torikaupustelijatko? kysyi junkkari.

— Niin, herra von Dornburg. Tuo hento rouva saa ihmeitä aikaan, — ei sitä tahtoisi uskoakaan. Kun toissa päivänä jälleen oli otettava selkoa, miten paljon ruokavaroja oli kussakin talossa, kohtelivat ihmiset minua ja muita tiedustelijoita röyhkeällä tavalla, ja moni suorastaan ajoi meidät ulos. Mutta hän meni kaikkein raaimpien tykö, ja kuten meren vedet erkanivat Israelin lasten edessä, niin aukenivat hänelle kellarit ja aitat. Jumala tiesi, kuinka hän menettelee, mutta ihmiset eivät vain voi häntä vastustaa.

Yrjö hengähti syvään ja läksi keittiöstä. Pihalla hän näki muutamia kaupunginsotilaita, vapaaehtoisia ja porvarivartioston jäseniä, joiden piti ryhtyä miekkailuharjoituksiin. Van der Werffin piha oli heidän käytettävänään, eikä varmaankaan ollut Leidenissä ainoatakaan miestä, joka olisi ollut sopivampi kelpo Allertsin seuraajaksi kuin tuo saksalainen.

Barbara ei ollut väärässä. Yrjön oppilaat olivat nääntyneen ja kurjan näköisiä, mutta monet heistä olivat Allerts vainajalta oppineet käyttämään miekkaa aika hyvin ja he olivat varsin innostuneita tähän toimeensa.

Keskellä pihaa oli nahasta tehty, tappuroilla täytetty ihmisolento, jonka rinnan vasempaan puoleen oli kiinnitetty sydämenmuotoinen punainen läpykkä. Tähän piti taitamattomampain iskeä, harjoittaakseen kättänsä ja silmäänsä. Toiset asettuivat parittain vastakkain ja miekkailivat Yrjön johdolla tylsillä miekkasimilla.

Junkkari oli ollut jokseenkin voimaton tullessaan keittiöön, sillä suurimman osan leivästä, jonka oli saanut päivänmuonakseen, hän oli antanut tuolle räätäli raukalle; mutta Barbaran viini oli häntä virkistänyt, ja hän koetti karaista itseään ja meni nyt reippaasti ja iloisesti miekkailijoiden tykö. Nopeasti hän heitti költerinsä penkille, veti vyönsä kireämmälle ja seisoi nyt paitahihasillaan sotamiesten edessä.

Kun hänen ensi komentosanansa kajahti, lensi Henriikan akkuna rämähtäen kiinni. Ennen se usein oli avattu miekkailuharjoitusten alkaessa, olipa akkunasta väliin kuulunut kätten taputustakin ja "hyvä"-huutoja. Mutta siitä oli jo kauan, sillä viikkomääriin ei Henriika ollut suonut junkkarille sanaa, ei katsetta. Sillä tavoin kuin junkkarille ei hän ollut vielä ainoallekaan miehelle osottanut mieltymystään, niin hartaasti hän ei olisi tavotellut ruhtinaankaan suosiota! Ja junkkari, — hän oli ensin kohdellut häntä välinpitämättömästi ja sitten alkanut karttaa yhä huomattavammin. Tämä loukkasi Henriikan ylpeyttä. Aikoja sitten oli hän jo unohtanut, että hänen tarkoituksensa muka vain oli irroittaa junkkarin ajatukset Mariasta. Muutoin eivät Marian ja Henriikan välit olleetkaan enää oikein ennallaan, mikä siihen sitten lienee ollut syynä. Ei kulunut päivääkään ettei neiti olisi tavannut Yrjöä, ja hän iloitsi, jos voi osottaa junkkarille ettei hänen näkemisensä tuottanut hänelle mitään iloa, vaan pikemmin harmitti häntä. Vankinaolo rasitti häntä kovin, hän ikävöi sanomattomasti vapauteen, luonnon helmaan, metsään. Mutta siitä huolimatta hän ei koskaan puhunut siihen suuntaan, että tahtoisi lähteä kaupungista, sillä Yrjöhän oli Leidenissä, ja häntä hän ajatteli päivin ja öin. Väliin hän rakasti häntä, väliin vihasi, ja kumpikin tunne valtasi yhtä tulisena hänen intohimoisen sydämensä. Sisartansa Henriika myöskin muisteli ja hän rukoili usein hänen puolestansa. Voittaaksensa taivaan suosion hyvillä töillä ja kuluttaaksensa aikaansa hän auttoi van der Werffin talon viereisessä pienessä, vanhassa luostarissa asuvia harmaita sisaruksia hoitamaan sairaita, jotka nämät armeliaasti olivat ottaneet tykönsä, ja hän kävi myöskin sisar Gonzagan kanssa katoolisissa taloissa kokoomassa almuja tuota pientä sairaalaa varten. Mutta nämä toimet eivät tuottaneet hänelle mitään iloa; suorittaessaan niitä hän osotti toisin ajoin ylen suurta intoa, mutta väsähti sitten taas eikä ottanut päivämääriin niihin osaa. Kovin närkkääksi hän oli käynyt, mutta oltuaan edellisenä päivänä aivan sietämättömän kopea, oli hän jo seuraavana alakuloinen ja mielipahoissaan, — mutta ei kumminkaan pyytänyt anteeksi niiltä, joita oli loukannut.

Nyt seisoi neiti tuon sulkemansa akkunan takana, katsellen Yrjöä, joka hyökkäsi voimakkaalla hyppäyksellä, miekka kädessä, nahkaolentoa kohden ja lävisti sen punaisen sydämen.

Sotamiehet päästivät ihastuksesta äänekkäitä huutoja. Henriikankin silmät välähtivät mieltymyksestä, mutta äkkiä niiden hohde himmeni ja hän peräytyi akkunasta. Maria tuli näet pihan poikki työhuoneilta päin ja kulki silmät maahan luotuina miekkailijoiden ohitse.

Kalpeammaksi oli Maria käynyt, mutta hänen kirkkaiden sinisten silmiensä katse oli itsetietoisempi ja tarmokkaampi kuin ennen. Hän oli oppinut toimimaan itsenäisesti ja oli saanut raskaita velvollisuuksia täytettäväksensä kaupungin ja köyhäin palveluksessa. Omaa sydäntänsä vastaan oli hän taistellut voittohikkaasti, mutta koetukset eivät vielä olleet lopussa, — sen tunsi hän aina junkkaria kohdatessaan. Hän karttoi häntä, milloin vain voi, sillä hän tunsi, että jos koettelisi kohdella häntä kuin ystävää tai veljeä, toisi yritys tuhon muassaan. Vilpittömästi ja itsensäkieltävästi pyrki Yrjö auttamaan häntä tässä suhteessa, ja Maria oli hänelle siitä kiitollinen, sillä koko sydämensä hän tahtoi omistaa elinkumppanillensa, eikä hän tahtonut ketään toista suojelijaksensa, — ei häntä edes kauhistuttanut ajatellessa perikatoa Pietarin rinnalla. Mutta siitä huolimatta oli Yrjö kuin magneettivuori, joka veti puoleensa ja jota hänen täytyi karttaa säilyäksensä haaksirikolta.

Maria oli tänään työhuoneissa liikkuessaan ottanut selkoa työmiesten tilasta ja saanut nähdä mitä surkeinta kurjuutta.

Nuo kunnon ihmiset tiesivät, että kaupungin antauminen tekisi lopun heidän kärsimyksistänsä, mutta koska taisteltiin vapauden ja uskon puolesta, tahtoivat he pysyä lujina, ja he pitivät vaivojansa onnettomuutena, joka ei ollut kartettavissa.

Ulkoeteisessä tapasi Maria Vilhelmin äitiä ja lupasi vielä samana päivänä neuvotella kaupunginsihteerin rouvan kanssa, mitä olisi tehtävä torihintojen kohoamisen suhteen. Sitten hän meni Liisa paran tykö, joka istui kalpeana ja voimatonna pienessä nojatuolissa. Hänen kaunein nukkensa oli jo tunnin ajan ollut hänen polvellansa samassa asennossa. Hänellä ei ollut enää halua eikä voimia kohottaa lelua. Kerttu toi pikarin maitoa; sitä ei vielä tykkänänsä puuttunut, sillä muhkeita nautalaumoja kävi yhä vielä laitumella kaupunginmuurien ulkopuolella tykkien suojassa. Mutta lapsi ei tahtonut juoda ja nautti vain muutamia pisaroita, nekin kyyneleitä vuodattaen.

Marian koettaessa lohdutella pienokaista tuli Pietari huoneeseen. Tuo kookas mies, joka ulkonaiseenkin esiintymiseensä nähden oli ollut arvokkaan porvarin perikuva, ei nykyisin näyttänyt enää pitävän lukua ulkomuodostansa. Hänen ruskea tukkansa riippui otsalla, tiheä parta, joka ennen oli peittänyt vain leuan, oli nyt päässyt leviämään poskillekin, takki oli käynyt liian väljäksi, ja sukat muodostivat poimuja eivätkä keveltyneet yhtä tiukasti kuin ennen hänen jäntevien sääriensä mukaan.

Huolimattomalla kädenliikkeellä hän tervehti vaimoansa ja lähestyi sitten lasta, jota katseli kauan ääneti ja mitä hartaimmalla hellyydellä. Pienokainen käänsi häntä kohden suloiset kasvonsa, koettaen tervehtiä häntä, mutta hymyily haihtui kohta hänen huuliltansa ja hän katsoi taas välinpitämättömästi nukkeansa. Silloin kumartui Pietari, otti hänet syliinsä, mainitsi hänen nimeänsä ja hiveli huulillansa hänen kalpeita poskiansa. Lapsukainen kosketti hiljaa hänen partaansa ja sanoi heikolla äänellä:

— Laske minut alas, isä kulta, minua pyörryttää täällä ylhäällä.

Kyynelsilmin asetti nyt Pietari pikku lemmikkinsä hellävaroin takaisin nojatuoliin. Sitten hän läksi pois ja meni huoneeseensa. Maria seurasi häntä sinne ja kysyi:

— Eikö vieläkään ole tullut mitään tietoa prinssiltä tai staateilta?

Pietari kohautti ääneti olkapäitänsä.

— Mutta he eivät voi, he eivät saa meitä unohtaa, huudahti Maria tulisesti.

— Me menehdymme kurjuuteen ja he jättävät meidät kuolemaan, sanoi Pietari koleasti.

— Ei, ei, he ovat puhkaisseet sulut. Minä tiedän että he toimittavat meille apua.

— Sitten kuin on liian myöhäistä. Toinen onnettomuus tulee toisen lisäksi, ja ketä kohtaavat tuon nälkään nääntyvän kansan kiroukset? Minua, minua, minua yksin!

— Komisario van Bronkhorst on sinun puolellasi.

Pietari hymyili katkerasti ja sanoi:

— Hän joutui myös eilen sairasvuoteelle. Ruttoa, sanoi Bontius. Minä, minä saan yksin kestää kaiken.

— Me autamme sinua sitä kestämään, huudahti Maria. — Ensin puutetta, sitten nälkää, kuten olemme luvanneet.

— Eikä vain sitä. Tänään käytettiin viljat loppuun. Leipä on lopussa.

— Meillä on vielä nautoja ja hevosia,

— Ylihuomenna käydään niihin käsiksi. Tänään määrättiin kaksi naulaa luineen aina neljälle ihmiselle. Leipä loppuu, liha loppuu, maito loppuu! Ja mitä seuraa sitten? Ajattelepas äitejä, rintalapsia, sairaita! Ja meidän Liisaa!

Epätoivoissaan painoi pormestari kätensä ohimoltansa vasten. Mutta Maria sanoi:

— Rohkeutta, Pietari, rohkeutta! Jotakin meillä on jäljellä ja siitä emme saa luopua — nimittäin toivo.

— Toivo, vai toivo, sanoi Pietari pilkallisesti.

— Jos siitä luovumme, huudahti Maria, — niin saa epätoivo meidät avaamaan kaupungin portit, niiden avaaminen olisi…

— Kuka sitten on ajatellut porttien avaamista: Kuka on puhunut antaumisesta? keskeytti Pietari häntä kiivaasti. — Vielä me kestämme, vielä, vielä… Tuossa on salkku, vie se lähetille.

Yhdeksäskolmatta luku.

Liisa, joka ei moneen päivään ollut nauttinut palaakaan, oli nyt syönyt vähän kyyhkyspaistia, ja sen johdosta vallitsi koko talossa sellainen ilo kuin olisi perheen osaksi tullut suuri onni. Adrian juoksi työhuoneisiin kertomaan siitä työmiehille. Pietarin ryhti oli tarmokkaampi hänen mennessään raatihuoneelle, ja Maria, jonka muutoinkin piti mennä kaupungille, lupasi käydä ilmoittamassa veronkantajan vaimolle, kuinka hyvän vaikutuksen hänen poikansa lahja oli tehnyt.

Kun pormestarin rouva tästä kertoi, virtailivat tuon kunnon vaimon kuihtuneita kasvoja pitkin viljavat kyynelet. Hän suuteli Mariaa ja huudahti:

— Niin, tuo Vilhelmi! Jospa hän nyt vain olisi ollut kotona! Minä menen kutsumaan isää. Mutta hänkin taitaa olla raatihuoneella. Vaan mitäs tuo oli? Kuulkaa, hyvä rouva, kuulkaa — mitä tuo on?