Front matter (continued 3)

— Ja täällä, keskeytti häntä tohtori, — saa sairas ehkä jälleen unta. Sitä paitsi tuo ylpeä neitonen varmaankin varsin kernaasti tahtoo tulla kaupungin läpi pimeässä ja huomiota herättämättä.

— Niin, niin, sanoi Maria alakuloisesti, — kyllä kai olette oikeassa. Mutta minä ajattelin… Eikä myöskään pidä koskaan hätiköidä.

— Otatko kernaasti neidin taloomme? kysyi Pietari.

— Kyllä, tietysti.

— No elkäämme siis ryhtykö vain puolinaisiin toimenpiteisiin hänen hyväksensä. Tuolla Barbara viittailee: kantotuoli on täällä, tohtori. Menkää siis Jumalan nimessä johtamaan tuota yöllistä muuttoa, mutta elkää viipykö kovin kauan.

Pormestari meni takaisin paikalleen ja Bontius läksi huoneesta.

Maria seurasi häntä. Eteisessä laski tohtori kätensä hänen käsivarrellensa kysyen:

— Tahdotteko nyt toisen kerran kuulla, mitä teistä ajattelen?

— En, vastasi Maria äänellä, joka kajahti leikilliseltä, mutta kumminkin ilmaisi hänen tuntevan pettymystä; — en, mutta teistä olen huomannut, että te olette mies, joka osaatte turmella paraimmankin ilon.

— No, minä hankin teille uusia riemunaiheita sijaan, naurahteli tohtori laskeutuessaan portaita alas. Hän oli Pietarin vanhin ystävä, ja monella perusteella oli hän vastustanut sitä, että pormestari tällaisina tukalina aikoina meni naimisiin tuon häntä niin paljoa nuoremman Marian kanssa, mutta tänään hän näytti hyväksyneen van der Werffin valinnan.

Maria palasi vierasten tykö, täytti heidän lasinsa ja joi heidän kanssansa; sitten hän meni kälynsä huoneeseen auttaaksensa häntä valmistamaan sairaalle kaikkea parhaan mukaan. Hän ei tehnyt sitä vastenmielisesti, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän seuraavana aamuna olisi ryhtynyt tuohon työhön paljoa suuremmalla mielihalulla.

Barbaran tilava huone oli pihaan päin. Sinne ei ollenkaan kuulunut ruokasalista herrojen puhe, vaikka se ei suinkaan ollut hiljaista. Noita miehiä innostutti sama päämaali, mutta keinoista ja tavoista, joilla se oli saavutettava, he olivat erimielisiä.

Tuossa he istuivat, nuo pienoisen maan urhoolliset kansalaiset, tämän vähäväkisen ja puolustusvälineistä köyhän yhteiskunnan tarmokkaat johtajat, jotka olivat ottaneet vastustaakseen aikansa mahtavinta valtakuntaa ja parhaita sotajoukkoja. He tiesivät, että ukkospilvet, jotka jo viikkomääriä olivat loitolta heitä uhanneet, lähenivät lähenemistään, vetäytyen kokoon voimakkaaksi, Leidenin ylitse purkaantuvaksi rajuilmaksi. He tiesivät sen, sillä van der Werff oli kutsunut heidät luoksensa, koska kirje, jonka prinssi oli kirjoittanut hänelle ja komisario van Bronkhorstille, sisälsi sen tiedon, että maaherra Requesens oli antanut sotapäällikkö Valdezille käskyn ryhtyä piirittämään Leideniä toistamiseen ja pakottaa sen antautumaan. He tiesivät myös, ettei Oranian prinssi varmaankaan voisi ennenkuin kuukausien kuluttua saada kokoon sotaväkeä, joka saisi vihollisen kääntymään toisaanne tai toisi kaupungille apua; he olivat kokeneet, kuinka vähän apua oli toivottavissa Englannin kuningattarelta ja Saksan protestanttisilta ruhtinailta, ja Leideniä mahtavamman naapurikaupungin Haarlemin kammottava kohtalo oli heillä varoittavana esimerkkinä. Mutta he tiesivät toimivansa oikean asian hyväksi, he luottivat Oranialaisen uskollisuuteen, alttiiksiantavaisuuteen ja valtiotaitoon, he olivat valmiit mieluummin kuolemaan kuin antamaan tuon espanjalaisen tyrannin orjuuttaa heidän ruumiinsa ja sielunsa. Vakava ja horjumaton oli heidän luottamuksensa Jumalan vanhurskauteen, ja raitis oli jokaisella tunto omien miehuudenvoimain kestävyydestä.

Ja toden totta, nuo naiskäden kukittaman pöydän ympärillä istuvat herrat, jotka tyhjentelivät kuhmujalkaisia kolpakoltaan niin tiheästi, että kellarista täytyi tuoda Pietarin malvasiiria ja Reinin viiniä astia toisensa jälkeen, — nuo miehet, jotka iskivät aukkoja pyöreisiin piirakkoihin ja suuriin lihamöhkäleisiin, joiden vertaisia ravitsevaisuuden puolesta ei voinut saada missään muussa maassa, — nämät aterioitsijat eivät toden totta näyttäneet siltä kuin katala pelko olisi heidät ajanut kokoon.

Hattu on vapauden merkki ja vapaa mies pitää hatun päässänsä. Siksi istuivat toiset pormestarin vieraista pöydässä hattu päässä, ja kuinka kaunistivatkaan nuo korkeat, tummanpunaisesta sametista poimutetut baretit tuuheine, somasti kaareilevine höyhentöyhtöineen Nordwykin vanhan herran verevää muotoa ja hänen veljenpoikansa Janus Dousan kasvoja, joilla ilmeni tieteilijän järkevyys, — kuinka miellyttävältä näyttikään Warmondin junkkarin Jan van Duivenvoorden kiharoilla tuo leveälierinen hattu liehuvine kamelikurjensulkineen, joissa nähtiin Oranialaisen värit, sininen ja punakeltainen! Ja tuota reippautta sitten ja omintakeisuutta, mikä ilmeni noiden tänne kokoontuneiden miesten kasvoilla! Useimmat heistä olivat punaposkisia, ja raitis elämänilo, selvä järki, taipumaton tahdonlujuus ja päättäväisyys säteili pöydän ympärillä istuvien sinisistä silmistä. Eivätpä edes mustapukuiset neuvoston herratkaan somine röyhelöineen tai sileine valkeine kauluksineen näyttäneet siltä kuin tomuiset asiakirjat olisivat turmelleet heidän terveytensä. Viikset, joita ei keltään puuttunut, sekä leuka- tai poskiparta lisäsivät ulkomuodon miehekkyyttä. Kaikki nämät miehet olivat valmiit ilomielin uhraamaan henkensä ja omaisuutensa ylevän henkisen aarteen edestä, ja kumminkin he näyttivät siltä kuin olisivat toimineet keskellä arkielämän touhua. Ei ainoakaan piirre heidän järkevissä, raittiissa kasvoissansa osottanut taipumusta haaveksimiseen. Ainoastaan Warmondin nuoren herran silmissä säteili jotakin sentapaista, ja Janus Dousan katse kävi väliin niin syvälliseksi kuin hän olisi vaipunut tutkimaan oman sydämensä salaisimpia sopukoita, ja sellaisina hetkinä hänen teräväpiirteinen, säännötön muotonsa kävi omituisen viehättäväksi.

Leveänä istui tuossa tavattoman kookas komisario, neuvos van Bronkhorst. Hän oli hidasliikkeinen, mutta taipumaton lujuus ilmeni tuosta pyöreästä, lyhyttukkaisesta päästä ulkonevissa silmissä.

Kirjavalta ja komealta näytti kirkkaasti valaistu ruokapöytä tällaisine vieraineen. Ylen somat olivat Warmondin junkkarin, översti Mulderin ja kapteeni Allertsin keltaiset nahkakölterit ja värilliset silkkivyöt, samoin kuin uljaan Dirk Smalingin vaaleanpunainen takki pastori Verstrootin sekä pormestarin, kaupunginsihteerin ja heidän toveriensa juhlallisten mustain pukujen rinnalla. Komisarion sinipunainen vaatetus ja vanhan herra van der Does'in ja herra van Montfortin turkiksilla reunustetut tummat viitat vaikuttivat miellyttävän välittävästi noiden helakkojen ja mustien pukujen joukossa. Puutteesta ja alakuloisuudesta ei näkynyt jälkeäkään tämän kirjavan ja elämänhalua uhkuvan seurueen läheisyydessä, ja siksipä puheet sujuivat ja äänet kaikuivat voimakkaina ja täyteläisinä.

Vaara uhkasi läheltä. Minä päivänä tahansa voivat espanjalaisten etujoukot saapua Leidenin edustalle. Paljon oli tehty valmistuksiakin. Englantilaisten apujoukkojen piti puolustaa Allenin linnoitusta ja Goudan sulkua, Valkenburgin varustuslaitoksia oli paranneltu ja ne oli uskottu toisille englantilaisille sotureille. Kaupunginsotilasten, porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyi harjoitella ahkeraan. Vierasta sotaväkeä ei tahdottu kaupunkiin, sillä edellisen piirityksen aikana oli huomattu niistä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, eikä ollut juuri pelättävissä, että tuo veden, muurien ja tornien suojaama kaupunki voitaisiin vallata väkirynnäköllä.

Mikä ennen kaikkea oli saattanut herrojen mielet kuohuksiin, oli sanoma, jonka kaupunginsihteeri oli tuonut muassaan. Rikas Baersdorp, yksi kaupungin neljästä pormestarista, jolla oli suurin viljaliike Leidenissä, oli ottanut toimeksensa ostaa kaupungin varalta suuria viljamääriä. Eilen oli tosin saapunut monta laivalastia vehnää ja ruista, mutta tilatusta määrästä puuttui vielä kolme neljännestä, ja Baersdorp tunnusti suoraan, ettei hän vielä ollut antanut mitään lopullisia määräyksiä tuon puuttuvan viljan hankkimisesta, koska Rotterdamin ja Amsterdamin pörsseissä luultiin viljan hintojen pian laskevan odotettavissa olevan hyvän vuoden takia, eikä kaupungin piirittäminen kumminkaan ehtisi alkaa ennenkuin muutaman viikon kuluttua.

Van Hout oli aivan raivoissaan, kun vielä lisäksi kaksi Baersdorpin virkaveljeä katsoi tämän olevan oikeassa. Nordwykin vanhempi herra säesti van Houtia huudahtaen:

— Pysyköön virkanne kunniassaan, herra Pietari, mutta kyllä teidän kolme virkaveljeänne ovat noita huonoja ystäviä, jotka kernaasti vaihtaisi oikeisiin vihollisiin.

— Noyelles'in herra, keskeytti häntä översti Mulder, — lausui heistä kerran prinssille sen oikean ja sattuvan arvostelun, että he olisivat omiansa hirsipuuhun.

— Niin he ovatkin, huudahti kapteeni Allerts, — niin totta kuin surmansilmukat ovat olemassa petturien kaulojen varalta!

— Hekö pettureita — eiväthän toki! sanoi van der Werff tarmokkaasti. — Sanokaa heitä pelkureiksi, vieläpä itsekkäiksikin ja halpamaisiksi, — mutta Juudasta ette löydä heidän joukostansa.

— Olette oikeassa, herra Pietari, pettureita he varmaankaan eivät ole ja ehkeivät pelkureitakaan, lausui Nordwykin vanha herra. — Kellä on silmät nähdä ja korvat kuulla, se tietää millainen on noiden vanhoihin kaupunkilaissukuihin kuuluvain herrojen mieli, jotka jo kastettaessa ovat määrätyt tuleviksi raatiherroiksi. En puhu yksin leideniläisistä, samoin ovat asiat niin Goudassa ja Delftissä kuin Rotterdamissa ja Dordrechtissakin. Kuusikymmentä sadasta taipuisi espanjalaisen ikeen alle ja luopuisi kernaasti omantunnonvapaudesta, kun heidän vain annettaisiin pitää erikoisetunsa ja oikeutensa. Kaupunkien pitää saada hallita ja kaupunkien johtajina olla heidän itsensä, siinä kaikki mitä he tahtovat. Saarnataanko kirkoissa vai luetaan messuja, hallitseeko heitä hollantilainen vai espanjalainen, siitä he vähemmin välittävät. Läsnäolevia en tarkoita, hyvät herrat; te ette olisi täällä, jos olisitte samaa mieltä kuin ne, joista puhun.

— Kiitoksia vain, sanoi Dirk Smaling, — ja voittehan olla oikeassa, mutta te kuvaatte kovin synkin värein. Sallitteko minun kysyä eivätkö aatelillekin sen oikeudet ole rakkaita?

— Tietysti, herra Dirk, nehän ovat yleensä vanhempia kuin teidän etuoikeutenne, kuului vastaus. — Katsokaas, aatelismies tarvitsee hallitsijaa. Hän on valoton tähti, jos häneltä puuttuu valoa suova aurinko. Minä ja samoin kaikki ne aateliset, jotka ovat vannoneet Oranialaiselle uskollisuutta, olemme sitä mieltä, ettei meidän aurinkomme voi olla kukaan muu kuin hän, joka on meikäläisiä, joka meitä tuntee ja rakastaa ja ymmärtää, eikä Filip, joka ei käsitä ollenkaan ajatuksiamme ja toimintaamme, joka on meille vieras ja inhoaa meitä. Me panemme elämämme ja henkemme alttiiksi Vilhelmin edestä, sillä, kuten jo sanoin, me tarvitsemme aurinkoa, nimittäin hallitsijaa. Kaupungit sitä vastoin luulevat loistavansa omalla valollansa ja olevansa kuinkakin kirkkaita tähtiä. Tosin ne oivaltavat, että maa näinä levottomina aikoina tarvitsee päämiestä, ja etteivät ne siihen toimeen voi saada ketään parempaa ja viisaampaa ja luotettavampaa kuin Oranialaisen; mutta jos niin käy — ja taivas suokoon, että niin kävisi, — että espanjalainen ies murtuu, silloin niistä tuntuu tuon jalon Vilhelminkin hallitus liian rasittavalta, sillä ne tahtovat itse pitää vallan käsissänsä. Lyhyesti sanoen: kaupungit suvaitsevat, että on hallitsija, aateli tarvitsee häntä, ja hän on keskipiste, jonka ympärille se kokoontuu. Hyvin ei käy, ennenkuin aatelisto, porvarit ja talonpojat vapaaehtoisesti taipuvat Vilhelmin käskettäviksi ja yhtyvät hänen johdollansa taistelemaan elämän pyhimpien aarteiden puolesta.

— Totta kyllä, sanoi van Hout. — Ylevämielinen aateli kelpaa tämän ja muidenkin kaupunkien hallitseville säädyille esimerkiksi; mutta kansa, työtä tekevä, köyhä kansa, se kyllä tietää itsestäänkin mikä on kysymyksessä, se ei, Jumalan kiitos, vielä ole kadottanut harrasta rakkauttansa noita kalleuksia kohtaan, joita nimititte elämän pyhimmiksi aarteiksi. Se tahtoo olla ja pysyä hollantilaisena, se kiroo todellisessa vihassa noita espanjalaisia murhamiehiä, se tahtoo palvella Jumalaa omalla tavallaan ja säilyttää sydämensä uskon, ja se nimittää Vilhelmi prinssiä isäksensä. Odottakaammepa vain! Kun tulee hätä käsiin, niin mahtavat ja rikkaat epäröivät ja luopuvat tuosta kalliista asiasta, mutta alhaiset ja köyhät pysyvät lujina.

— Heihin voimme luottaa, sanoi van der Werff, — voimme lujasti luottaa.

— Ja koska heidät tunnemme, huudahti van Hout, — niin Jumalan avulla kestämme lujina, tulkoon mitä tahansa.

Janus Dousa oli katsonut lasiinsa. Nyt heitti hän päätään taaksepäin ja sanoi, tehden nopean kädenliikkeen:

— Omituista on että ne, jotka kourillaan saavat taistella olemassaolostansa ja joiden kehittämätön järki pystyy nielemään vain jokapäiväisen elämän tarpeita, ovat halukkaimmat uhraamaan henkisten aarteiden hyväksi tuonkin vähän, minkä omistavat.

— Niin, sanoi pastori, — yksinkertaisille on taivaan valtakunta avoinna. On ihmeellistä nähdä, kuinka köyhät ja oppimattomat ymmärtävät pitää korkeammassa arvossa uskoa, vapautta ja isänmaata kuin tämän maailman turhaa tavaraa, tuota kultaista vasikkaa, jota toiset kilvan palvelevat.

— Meikäläisiä ei tänään imarrella, vastasi Dirk Smaling. — Mutta pyytäisin teitä ottamaan huomioon, että onkin kysymyksessä panna kaikki alttiiksi, ja että suurin tappio uhkaa juuri varakkaita.

— Ei suinkaan, keskeytti häntä van Hout. — Kallein aarre, jonka panemme alttiiksi, on kumminkin henki, ja tämä on samanarvoinen, olkoonpa puhe köyhistä tai rikkaista. Mutta luulen tietäväni, ketkä ne ovat, jotka kieltäytyvät sen uhraamasta; eivät ne, joilla on oviensa yläpuolella koruton lauselma tai kyltti, vaan ne, joilla on komeat vaakunat. Saammepa nähdä!

— Niin, saamme nähdä! toisti van der Werff. — Mutta nyt on meillä lähempiä asioita mietittävänä. Ylihuomenna on helatuorstai, ja sitten alkavat vuosimarkkinat. Jo eilen ja toissa päivänä on kaupunkiin tullut useita vieraita kaupustelijoita ja kuljeksivia joukkueita. Annammeko heidän pystyttää kojunsa, vai lykkäämmekö markkinat toistaiseksi? Jos vihollinen pitää kiirettä, niin tulee aika sekasorto ja markkinat ehkä tuottavat espanjalaisille suuren edun. Tehkää hyvin ja sanokaa ajatuksenne, hyvät herrat!

— Pitäisi estää kauppiaita vahinkoa kärsimästä ja lykätä markkinat toistaiseksi, sanoi Dirk van Montfort.

— Ei, herra, vastasi kaupunginsihteeri, — sillä jos sen teemme, niin vähävaraiset menettävät hyvän ansion, ja me lannistamme ennen aikojaan heidän rohkeutensa.

— Antakaa heidän pitää juhlansa, huudahti Janus Dousa. — Ei pidä sallia uhkaavan huolen turmella nykyhetken iloa. Jos tahdotte toimia viisaasti, niin seuratkaa minun Horationi neuvoa.

— "Huomenisella päivällä on suru itsestänsä", opettaa raamattukin, lisäsi pastori, ja kapteeni Allerts huudahti:

— Toden totta! Sotilaitten, porvarivartioston ja vapaaehtoisten täytyy markkinoilla saada olla mukana juhlakulkueessa. Vasta kun sotilas on täydessä asepuvussa, kun kauniit silmät häntä ihailevat, vanhukset häntä viittaellen tervehtivät ja lapset kulkevat riemuiten edellä, vasta silloin sotilaan itsetunto herää.

Päätettiin siis että markkinat pidettäisiin. Herrojen vilkkaasti keskustellessa vielä muistakin asioista sijoitettiin Henriika Barbaran hauskaan huoneeseen, jossa hänelle suotiin lempeätä hoitoa. Kun hän oli nukahtanut, meni Maria vielä kerran vieraitansa katsomaan, mutta hän poistui heti, sillä herrojen posket hehkuivat, eivätkä he enää puhelleet vuorotellen hyvässä järjestyksessä, vaan eri ryhmissä, kuinka vain kutakin halutti. Pormestari keskusteli van Houtin ja komisarion kanssa kaupunkiin hankittavasta viljasta, Janus Dousa ja Warmondin herra puhelivat runosta, jonka kaupunginsihteeri oli esittänyt runoilijaliiton viime kokouksessa, vanhempi herra van der Does ja pastori kiistelivät uusista jumalanpalvelusmenoista, ja kookas kapteeni Allerts, jonka edessä oli laaja, viime tippaan saakka tyhjennetty juomasarvi, nojasi otsaansa översti Mulderin olkaa vasten, vuodattaen viljavia kyyneleitä, kuten hänellä oli tapana, kun viiniä nautittuaan tunsi oikein erityistä autuaallisuutta.

Viidestoista luku.

Seuraavana päivänä menivät pormestari van der Werff ja kaupunginsihteeri van Hout, muassaan notario ja kaksi oikeudenpalvelijaa, neuvoston istunnon jälkeen Nobelkadulle, järjestääkseen neiti van Hoogstratenin kuolinpesän asioita. Kaupungin isät olivat päättäneet ottaa takavarikkoon luopioitten entiset asunnot ja käyttää niihin jääneen omaisuuden yhteisen asian hyväksi.

Vanha neiti oli ollut yleisesti tunnettu espanjalaismieliseksi, ja kun Leiden oli suljettu hänen läheisimmiltä sukulaisiltaan, Hoogstrateneilta ja Matenesse van Wibismalta, niin jäi kaupungin tehtäväksi edustaa perillisiä. Oli odotettavissa että vainaja olisi määrännyt perillisikseen vain sellaisia henkilöitä, jotka olivat selvästi osottautuneet vapauden vihollisiksi, ja jos niin olisi, niin pesän varat ja kiinteimistö jäisivät kaupungin haltuun, kunnes nuo luopiot muuttaisivat mielensä ja käyttäytyisivät niin, että kaupunginhallitus katsoisi jälleen voivansa suoda heille pääsyn Leideniin. Niiden perintöosuus, jotka edelleen olisivat espanjalaisten puolella ja vastustaisivat vapaudenasiaa, jäisi kaupungille. Tämä menettelytapa ei ollut uusi. Filip kuningas oli sen saattanut käytäntöön, anastaessaan lukemattomain viattomasti mestattujen, maanpakoon ajettujen tai vapaaehtoisesti maansa jättäneiden uuden uskon tunnustajien, vieläpä katoolistenkin patrioottain omaisuuden. Kun on vuosikausia täytynyt olla nuhjittavana, niin tahtoo kerran itsekin antaa iskuja; joskaan menettelytapa ei ollut juuri arvokas eikä oikeudenmukainen, niin puolustauduttiin sillä, että espanjalaiset olivat menetelleet sadoin verroin säälimättömämmin ja julmemmin. Ei olisi ollut kristillistä maksaa samalla mitalla, mutta nythän vain kostettiin surmaavia iskuja tarmokkailla alankomaalaisilla läimäyksillä, ja eihän kukaan tavotellut noiden luopioitten henkeä.

Kuolintalon ovella raatiherrat kohtasivat taiteilija Vilhelmi Kornelionpojan äitineen. Nämä olivat tulleet tarjoamaan Henriikalle vieraanvaraista olopaikkaa tykönänsä. Vilhelmin äiti, joka aluksi ei olisi suostunut ulotuttamaan ihmisrakkauttansa tuohon espanjalaismieliseen neitiin, ei nyt tahtonut voida tyytyä siihen, että oli menettänyt tilaisuuden tehdä hyvän työn, ja ilmaisi tuon tunteensa hänelle ominaisella tarmokkaalla tavalla.

Ulkoeteisessä seisoi Belotti, ei enää silkkisukissa ja atlassilla reunustetussa verkapuvussa kuten ennen hovimestarina ollessaan, vaan yksinkertaisessa, tummassa porvarinpuvussa. Hän oli kertonut taiteilijalle ja Pietarille jäävänsä toistaiseksi Leideniin, koska hänen oli pidettävä huolta sairaasta kamarineitsyestä Denisestä. Mutta hänen viipymiseensä oli muukin syynä, — ennen kaikkea vuosien vahvistama tunne, joka häntä kiinnitti Hoogstratenin taloon; mutta sitä hän ei kernaasti myöntänyt edes itselleenkään. Hänen tilinsä olivat hyvässä järjestyksessä, sen oli notario, joka hoiti neidin asioita, myöntänyt ja kernaasti suostunut maksamaan hänelle hänen saatavansa. Hänen säästönsä olivat olleet sijoitetut varmoihin käsiin ja kasvaneet aika suuriksi, kun tuo kohtuutta rakastava mies ei koskaan ollut käyttänyt korkoja, vaan lisännyt ne pääomaan. Ei mikään enää pidättänyt häntä Leidenissä, mutta hän ei voinut kumminkaan lähteä sieltä, ennenkuin kaikki oli lopullisesti järjestetty tuossa talossa, jonka hoito niin kauan oli ollut hänelle uskottuna.

Joka päivä hän oli tiedustellut sairasten naisten vointia, ja kun vanha neiti kuoli, jäi hän Leideniin, vaikka Denise jo alkoi parantua: hän piti näet velvollisuutenansa osottaa vainajalle viimeisen kunnian olemalla läsnä hänen maahanpanijaisissansa.

Herroille oli mieleen että tapasivat Belotti'n tuossa talossa. Notario oli hoitanut hänen pienoista pääomaansa ja piti arvossa tuota kunnon miestä. Nyt hän pyysi Belotti'n näyttämään tietä hänelle ja hänen seuralaisillensa. Ennen kaikkea piti vainajan testamentti saataman käsiin. Arveltiin sen löytyvän kuolintalosta, sillä se oli ollut notarion hallussa siihen päivään saakka, jonka edellisenä yönä Henriika oli sairastunut, mutta silloin vanha neiti oli pyytänyt sen, tehdäksensä siihen muutoksia. Notario ei tuntenut sen sisältöä, sillä sitä ei ollut laatinut hän, vaan eräs virkaveli, joka oli kuollut ja jonka asianajotoimet olivat jääneet hänen hoidettavikseen.

Hovimestari vei herrat ensiksi arkihuoneeseen ja sen viereiseen pieneen kylkikammioon, mutta asiakirjaa ei löytynyt, vaikka tarkasteltiin kirjoituspöydät, arkut ja kaapit ja löydettiin joukko laatikoita ja lippaita, jotka sisälsivät kirjeitä, rahaa ja arvokkaita koristimia.

Herrat arvelivat että se varmaankin oli jossakin salalaatikossa ja lähettivät oikeudenpalvelijan noutamaan lukkoseppää. Belotti salli sen tapahtua, mutta kuunteli samalla tarkkaavasti hiljaista laulua, joka kuului ruumishuoneesta. Tuosta huoneesta, sen hän tiesi, oli testamentti varmaankin löytyvä, mutta hän tahtoi antaa papin häiritsemättä toimittaa ruumiin siunaamisen. Heti kun ruumishuoneessa vallitsi hiljaisuus, pyysi hän herroja tulemaan mukaansa.

Korkeassa holvikattoisessa huoneessa, johon hän vei heidät, tuntui voimakas suitsutuksen haju. Takaseinällä oli iso sänky, jonka yläpuolella kohosi kattoon saakka ulottuva, paksusta silkkikankaasta valmistettu suippeneva teltta. Arkku, jossa vainaja lepäsi, oli asetettu keskelle huonetta. Kasvoille oli levitetty pitseillä reunustettu liina. Vainajan hienoset kädet eivät vielä olleet muuttuneet; ne olivat ristissä ja pitelivät keveästi kulunutta rukousnauhaa. Ruumiin ylitse oli levitetty kallisarvoinen peite, ja peitteellä nähtiin sirotekoinen norsunluinen ristiinnaulitun kuva.

Vaieten painoivat herrat päänsä alas tultuansa ruumiin tykö. Belotti meni lähemmäksi, ja kun hän näki nuo kädet, jotka olivat hänelle niin tutut, alkoi vanhuksen rinta vavahdella voimakkaista nyyhkytyksistä. Sitten vaipui hän polvilleen arkun viereen ja painoi huulensa hennoille, kylmille sormille. Kuuma kyynel — ainoa, jonka tämä kuolintapaus oli saanut vuotamaan — herahti noille ainiaaksi sulkeutuneille kätösille.

Pormestari ja hänen seuralaisensa eivät häntä häirinneet, ja hän painoi otsansa arkun laitaa vasten ja rukoili lyhyen, hiljaisen rukouksen. Kun hän oli noussut ja vanhanpuoleinen, täydessä juhlapuvussa oleva pappismies oli lähtenyt huoneesta, viittasi pater Damianus kuoripojalle, jonka kanssa hän oli vetäytynyt syrjään, laski hänen ja Belotti'n avulla kannen ruumisarkulle ja sanoi sitten, kääntyen Pietari van der Werffin puoleen:

— Aiomme viedä neidin viimeiseen lepoon keskiyöllä, että se voisi tapahtua pahennusta synnyttämättä.

— Hyvä, herra! vastasi pormestari, — ja kuinka käyneekin, niin emme karkota teitä kaupungista. Mutta jos itse haluatte liittyä espanjalaisiin…

Damianus pudisti päätänsä ja keskeytti pormestaria vastaten tyynesti:

— Ei, herra, minä olen syntyisin Utrechtistä ja rukoilen mielelläni Hollannin vapauden puolesta.

— Kas niin, kas niin! huudahti kaupunginsihteeri.— Nuo olivat oivia sanoja, kunnon sanoja! Kätenne, pater Damianus!

— Tässä sen saatte. Ja jos ette muuta rahoissanne olevaa lauselmaa "Haec libertatis ergo" lauseeksi "Haec religionis ergo", niin en peruuta sanojani.

— Meidän ihanteemme on vapaa maa, jossa jokainen saa pitää uskonsa, — myöskin te ja teidän uskolaisenne, sanoi pormestari. — Tohtori Bontius on kertonut minulle teistä, te kunnon mies! Te olette kiitettävällä tavalla pitänyt huolta vainajasta. Toimittakaa maahanpanijaiset kirkkonne tavan mukaan, me olemme tulleet järjestämään maallisen tavaran, jonka hän jättää jälkeensä. Ehkäpä tämä lipas sisältää testamentin.

— Ei, herra, vastasi pappi. — Kun hän sairastui, niin hän minun läsnäollessani mursi tuon asiakirjan sinetin, ja aina kun hän tunsi olevansa vahvempi, lisäsi hän siihen muutaman sanan. Tuntia ennen loppuansa hän lähetti kutsumaan herra notariota, mutta kun hän saapui, oli neiti jo kuollut. Minä en ole voinut yhtä mittaa olla ruumiin ääressä, ja siksi panin paperin liinavaatekaappiin. Tässä on avain.

Pian löytyikin tuo sinetitön testamentti. Pormestari avasi sen tyynesti, ja hänen sitä ääneen lukiessaan katsoivat notario ja kaupunginsihteeri siihen hänen olkansa takaa.

Erityiset kirkot ja luostarit, joissa neidille piti luettaman sielumessuja, sekä hänen lähimmät sukulaisensa saivat jakaa omaisuuden. Belotti'lle ja Deniselle oli määrätty pienet rahasummat.

— Onpa onni, huudahti kaupunginsihteeri, — että tämä asiakirja on vain paperipala eikä mitään sen enempää.

— Testamentilla ei ole laillista arvoa, lisäsi notario, — sillä se pyydettiin minulta nimenomaan muuttamista varten. Kääntäkääpä toinen puoli, herra Pietari. Täällä takana on vielä paljon luettavaa.

Tuon kirjoituksen lukeminen ei suinkaan käynyt herroille helpoksi, sillä potilas oli piirrellyt paperin tyhjälle takapuolelle ylös ja alas, sinne tänne lyhyitä muistiinpanoja, nähtävästi muistin auttamiseksi uutta testamenttia laadittaessa.

Aivan ylhäällä oli vapisevalla kädellä piirretty risti ja sen alla sanat: "Rukoilkaa puolestani! Pyhälle kirkolle jää kaikki."

Alempana oli luettavana: "Niko. Minä pidän tuosta poikasesta. Saa rannikkolinnan. Rahaa kymmenentuhatta guldenia. Ovat saatettavat hänen itsensä käytettäviksi. Isä ei saa niihin koskea. Nimenomaan huomautettava, miksi hän jää perinnöttömäksi. Van Vliet Haarlemista oli se mies, jonka tyttären kanssa serkkuni oli salaa naimisissa. Keksien kurjia tekosyitä hän hylkäsi hänet solmitakseen uuden avioliiton. Jos hän on sen unohtanut, niin minä muistan sen ja kostan sen hänelle. Nikon on muistettava, että uskoton rakkaus on myrkkyä. Minulta on se elämän turmellut — turmellut!"

Tuo sama sana seurasi vielä moneen kertaan, lopuksi kiemuroilla ja köynnöksillä koristettua.

Oikealla puolella oli paperin reunassa joukko lyhyitä muistiinpanoja:

"Annalle kymmenentuhatta guldenia. Toimitettavat hänelle itselleen. Muutoin sieppaa tuo nylkyri d'Avila ne kynsiinsä."

"Henriikalle kolme kertaa niin paljon. Hänen isänsä maksaa ne hänelle siitä mitä on minulle velkaa. Saa ottaa rahat mistä haluaa. Olemme täten kuitit!"

"Belotti on käyttäytynyt huonosti. Ei saa mitään."

"Denise pitäköön sen, mikä hänelle on määrätty."

Keskelle paperia oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu seuraavat sanat, joiden ympärille oli piirretty kaksin- ja kolminkertaisia viivoja:

"Puulipas, jonka kannessa on Hoogstratenin ja d'Avilan sukujen vaakunat, on lähetettävä markiisi d'Avennes'in leskelle. Hän asuu Rochebrunin linnassa Normandiassa."

Miehet, jotka yhdessä olivat ottaneet selkoa noista kirjoituksista, katsoivat vaieten toisiinsa, kunnes van Hout huudahti:

— Mitä mieletöntä ilkeyden ja naisellisen heikkouden sekasotkua! Mutta olkoonpa naissydän kuinka kolean kylmä tahansa, jääkukkia siellä ainakin on, jos ei muita.

— Nuorta neiti van Hoogstratenia, joka on talossanne, herra Pietari, huudahti notario, — minun käy sääliksi, sillä helpompaa on kiskoa tuohta kivestä kuin tuolta velkaantuneelta junkkarilta sellaista rahamäärää. Tytär saa kärsiä isänsä tähden — sepä vasta on sukulaisrakkautta!

— Mitähän lippaassa mahtanee olla? tuumaili notario.

— Tuossa se on, huudahti van Hout.

— Antakaa se tänne, Belotti.

— Meidän täytyy avata se, sanoi notario, — sillä ehkä hän siten koettaa toimittaa arvokkaimman omaisuutensa maasta pois.

— Avatako se? Huolimatta vainajan nimenomaisesta määräyksestä? kysyi van der Werff.

— Tietysti! huudahti notario. — Meidät lähetettiin tänne ottamaan selkoa siitä, mitä vainaja on jättänyt jälkeensä. Kansi on lujassa, Ottakaa tiirikat, mestari. No, nyt se on auki.

Mutta nuo herrat, jotka olivat tulleet valvomaan kaupungin etuja, eivät löytäneet lippaasta mitään kalleuksia, vaan ainoastaan kirjeitä, jotka olivat eri ajoilta. Niitä ei ollut monta. Alimmat, hyvin kellastuneet, sisälsivät markiisi d'Avennes'in rakkaudenvakuutteluja, uudemmat olivat lyhyitä ja niiden alla oli don Luis d'Avilan nimikirjoitus. Kaupunginsihteeri, joka ymmärsi kastiliankieltä, millä kielellä ne olivat kirjoitetut, luki ne nopeasti. Kun hän oli ehtinyt viimeisen kirjeen loppupuolelle, huudahti hän kiihkoissaan:

— Meillä on käsissämme selitys erääseen ilkityöhön! Muistatteko, millaista huomiota herätti neljä vuotta sitten kaksintaistelu, jossa markiisi d'Avennes sai surmansa erään espanjalaisen tappelikon kädestä? Tässä tuo kurja murhamies kertoo että… Kannattaa ottaa tästä selkoa! Käännän sen teille. Kirjeen alkuosa ei ole tärkeä, mutta kuulkaas tätä: "Ja kun minun nyt on onnistunut saada miekkailla markiisin kanssa ja oman henkeni uhalla surmata hänet — minkä kohtalon hän näyttää hyvin ansainneen, koska hän on niin kerrassaan joutunut epäsuosioonne —, niin on asettamanne ehto täytetty ja minä toivon huomenna saavani Teidän armonne välityksellä mitä suloisimman palkan. Sanokaa donna Annalle, morsiamelleni, jota jumaloin, että huomenna varhain vien hänet vihille, sillä d'Avennes'in perheellä on suuri vaikutusvalta ja ylihuomenna jo voin olla vaarassa. Mitä muuhun tulee, niin toivon voivani luottaa suosijattareni kohtuudentuntoon ja jalomielisyyteen."

Van Hout heitti kirjeen pöydälle huudahtaen:

— Katsokaas, kuinka sievä käsiala tuolla tappelikolla on. Ja tuhat tulimmaista! — nainen, jolle nämä murhahankkeet piti lähetettämän, on varmaankin äiti, jonka onnettoman pojan tuo espanjalainen roisto surmasi.

— Niin on, herra, sanoi Belotti, — minä voin todistaa luulonne oikeaksi. Markiisitar oli sen miehen puoliso, joka rikkoi uskollisuutensa neiti van Hoogstratenia kohtaan hänen nuorena ollessaan. Hän, joka tuossa lepää, sai odottaa monet päivät ja yöt, ennenkuin voi panna kostonsa täytäntöön.

— Heittäkää tuleen tuo sepustus! huudahti van Hout kiivaasti.

— Ei, vastasi Pietari. — Emme lähetä kirjeitä minnekään, vaan säilyttäkää ne kaupunginarkistossa. Vanhurskas Jumala usein viivyttelee kostaessansa, — ken tietää, mihin näitä papereita vielä tarvitaan.

Kaupunginsihteeri nyökäytti päätänsä myöntävästi ja sanoi pannessaan kirjeitä kokoon:

— Kaiketi vainajan omaisuus jää kaupungille?

— Se jätetään prinssin ratkaistavaksi, vastasi van der Werff. — Kuinka kauan olette ollut neidin palveluksessa, Belotti?

— Viisitoista vuotta.

— Jääkää sitten toistaiseksi Leideniin, sillä arvelen, että voitte toivoa saavanne pitää rahasumman, joka alkuaan oli teille määrätty. Otan asianne ajaakseni.

Muutamia tuntia ennen vanhan neidin yöllisiä maahanpanijaisia ilmestyivät herra Matenesse van Wibisma ja hänen poikansa Nikolas kaupungin edustalle, mutta portinvartija ei päästänyt heitä sisään, vaikka he molemmat vaativat sitä sukulaisensa kuoleman perusteella. Henriikan isä ei saapunut, sillä hän oli joku päivä sitten lähtenyt Kölniin turnajaisiin.

Kuudestoista luku.

Kuudentenakolmatta päivänä toukokuuta, helatuorstaina, kahdentoista ja yhden välillä päivällä, ilmoitti heleä kellojen sointi "ristinmarkkinat" alkaviksi. Ennen muinoin oli ollut tapana tuona päivänä juhlasaatossa kulkea kaupungin alueen ympäri. Tätä kiertokulkua oli jo pitkät ajat korvannut kirkollinen juhlanvietto, mutta vielä uudenkin uskonnon päästyä valtaan pantiin kumminkin yhä edelleen "ristinpäivänä" markkinain alkajaisiksi toimeen kaikenlaisia juhlakulkuja.

Katooliseen aikaan oli ristiä kuljetettu katuja pitkin juhlasaatossa, johon koko kaupungin oli tapana liittyä. Nyt kannettiin ristin jälkeen myöskin kaupungin lippuja ja toisia, joissa nähtiin Oranian suvun värit, ja niitä seurasivat sitten aateliset ratsain, kaupungin virkakunnat juhlavaatteissa, hengelliset herrat mustissa talaareissa ja vapaaehtoiset komeissa asepuvuissa. Sitten tulivat käsityöläiset, joiden edellä kannettiin eri ammattikuntain tunnusmerkkejä ja liehuvia lippuja, ja lopuksi vielä koululapset, muodostaen pitkän, hilpeän jonon. Täksi päiväksi hankki köyhinkin lapselleen jotakin uutta päälle pantavaksi. Huolellisemmin kuin koskaan palmikoitsivat äidit pikku tyttöjensä tukan ristinmarkkinain kulkueen varalta. Lantit kaivettiin esiin laihoista kukkaroista ja niillä ostettiin huonoista ajoista huolimatta nauhoja ja lastenkenkiä, sieviä lakkeja ja kirjavia sukkia. Niin voivatkin siis kevätauringon säteet häikäisevästi heijastua tyttösten kiiltäväksi silitetystä päästä, ja kirjavampi kuin kukat herra van Montfortin puutarhassa, jonka ohitse juhlasaatto kulki, oli poikaparvi, jossa nähtiin isoja nulikoita ja pieniä aapislaisia. Paitsi sulkaa oli jokaisella lakissaan vihreitä lehviä — ja mitä pienempi mies, sen suurempi oksa. Ei puuttunut äänekästä puhetta ja iloista huutoa, sillä aina kun kuljettiin jonkun lapsen kodin ohitse, huusi tämä tervehdyksen kotiin jääneelle äidille, isoäidille tai palvelusväelle, ja kun yksi korotti äänensä, niin toiset heti yhtyivät huutoon. Eivät täysikasvuisetkaan pysyneet äänettöminä, kun lähestyttiin raatihuonetta, ampujakunnan ja ammattikuntain taloja tai jonkun suositun miehen asuntoa. Yleistä riemastusta lisäsi ja kiihotti vielä kellojen soitto, laivamiesten eläköönhuudot, joita kajahteli Reinin molemmilta haaroilta ja kaikilta kanavilta, katujen kulmiin asettuneiden soittoniekkojen soitto ja tykinlaukaukset, joita konstaapeli apulaisineen ampua jymähdytti linnasta. Tämäpä vasta oli iloista elämöimistä herttaisessa kevätilmassa! Huolettomina ja rauhallisina näyttivät nuo hilpeät ihmiset antauvan nauttimaan onnesta, sininen oli taivas ja lämmintä ja kirkasta päivänpaiste! Raatiherrojen joukossa tosin näki vakavia, huolestuneita kasvoja; mutta ammattikuntalaiset ja lapset, jotka heitä seurasivat, eivät sitä huomanneet, ja niin jatkui riemuitsemista siksi, kunnes kulkue hävisi kirkkoihin, joissa saarnastuolista puhuttiin niin vakavasti ja varoittavasti, että moni kävi miettiväiseksi.

Miehen mielen täyttää samalla kertaa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, vanhuksen ajatukset kohdistuvat menneisyyteen, nuorukaisen tulevaisuuteen, lapsen nykyhetkeen. Mitäpä olisivat Leidenin poikaset ja tyttöset markkinalupaa viettäessään välittäneet uhkaavasta vaarasta? Kenen onnistui tänään tai perjantaina, jolloin oli suuret palttinamarkkinat, tai jonakin seuraavana päivänä saada vanhemmilta tai kummilta markkinarahaa, tai kenellä edes oli silmät nähdä, korvat kuulla ja nenä haistaa, se kulki tovereineen markkinakojujen väliä, pysähtyen kamelin tai tanssivan karhun luo tai katsellen kuinka avoimissa kapakoissa tytöt ja nuorukaiset, vieläpä ilomieliset vanhuksetkin tanssivat säkkipillin, klarinetin tai viulun äänen mukaan. Toiset tutkivat piparkakkuja tai muita makeisia tarkkaavasti kuten asiantuntijat ainakin, toiset noudattivat torventoitotuksia, joilla rohdoskaupustelijan neekeri kutsueli ihmisjoukkoa.

Pormestarin Adrian vetelehti myöskin päivän toisensa jälkeen tovereinensa tai yksin markkinaihanuuksien keskellä, ja tuon tuostakin hän, nauttien varallisuuden tuottamasta turvallisuuden tunteesta, tarttui vyöstänsä riippuvaan nahkakukkaroon; se sisälsi näet koko joukon lantteja, joita hän oli saanut eri henkilöiltä, isältä, äidiltä, Barbaralta ja kummitädiltä. Kolme kertaa oli ratsumestari van Duivenvoorde, hänen hyvä ystävänsä, jonka komeilla hevosilla hän jo usein oli saanut ratsastaa, ottanut hänet mukaansa vohvelimyymälään, että hän saisi syödä mielin määrin, ja siksi eivät hänen varansa edes vielä helatuorstain jälkeisenä tiistaina olleet sanottavasti vähenneet. Hän aikoi käyttää ne johonkin arvokkaaseen ja suurenmoiseen, ostaa niillä joko pitkän ritarinmiekan taikka jousen tai ehkäpä — mutta tämä tuntui hänestä ilkeältä kiusaukselta — tuon mantelitäpläisen piparkakun, joka oli kylttinä erään delftiläisen sokurileipurin myymälässä. Tosin tuosta jättiläiskakusta riittäisi hänelle ja pikku Liisalle syömistä viikkomääriksi, jos he olisivat säästäväisiä, ja onhan säästäväisyys hyve, johon tulee harjaantua… Jotakin pitäisi kumminkin jäädä jäljelle myös "munkkien" varalta, joita valmistettiin myymälöissä aivan ohikulkijain nähden.

Tiistaina iltapäivällä kulki Adrian kuuluisan rotterdamilaisen leivosmyymälän ohitse. Tuon laudoista kokoonkyhätyn, peileillä ja kirjavilla kuvilla koristetun kojun edessä istui korkeassa, kauas näkyvässä nojatuolissa parhaassa ijässään oleva lihava, siisti nainen. Tämä otti suuresta ruukusta valkoista, vetelää taikinaa ja kaatoi sitä nopeasti ja ihmeellisen taitavasti polviensa tasalla olevalle kuumalle rautalevylle, jossa oli joukko syvennyksiä. Apulainen käänsi nyt sukkelasti haarukalla nuo pienet kakkarat, jotka alkoivat käydä ruskeiksi heti levylle tultuaan, ja järjesti sitten valmiit leivokset sievästi pienille lautasille. Tarjooja valmisti ne vieraille, pannen tuolle korkealle, höyryävälle leivosläjälle aika palan kullankellervää voita. Erinomaisen viehättävä haju, joka johti mieleen entiset nautinnot, kohosi liedeltä, ja Adrian alkoi jo hypistellä kukkaronsa sisältöä, kun samassa neekerin torvi kajahti ja puoskaroitsijan kärryt pysähtyivät juuri leivosmyymälän eteen.

Kuuluisa tohtori Morpurgo oli komea mies, jolla oli tulipunainen puku ja ohut, pikimusta, rinnalle ulottuva parta. Hän liikkui juhlallisesti ja arvokkaasti, ja kumarrukset ja kädenliikkeet, joilla hän tervehti kokoontunutta kansanjoukkoa, olivat alentuvaisia ja hyväntahtoisia. Kun riittävä määrä uteliaita ympäröi hänen kärryjänsä, jotka olivat täynnä koteloita ja pulloja, alkoi hän puhua heille murteellisella hollanninkielellä, johon sekoitti runsaasti vieraita sanoja.

Hän ylisti Luojaa, joka hyvyydestä oli luonut ihmisen elimistön niin ihmeelliseksi. Siinähän oli, sanoi hän, kaikki järjestetty ja muodostettu viisaasti ja mitä tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Yhdessä suhteessa voi kuitenkin asiantuntija huomata puutteen.

— Tiedättekö te, missä kohden on vika huomattavana, te herrat ja naiset? sanoi hän.

— Rahakukkarossa, huudahti leikillinen parturinapulainen, — se on liian taipuisa laihtumaan.

— Oikein, poikani, vastasi puoskari armollisesti. — Mutta sitä paitsi luonto on hutiloinnut rakentaessaan tuota aukkoa, josta vastauksesi tuli. Teidän hampaanne ovat rutihuonoa työtä. Tuskia tuottavat ne tullessaan, ne turmeltuvat ennen aikojaan, ja kun ne vielä ovat jäljellä, saa niiden takia kärsiä kipua, ellei niitä hoida huolellisesti. Mutta tiede voi sovittaa, mitä luonto on rikkonut. Katsokaapas tätä koteloa… — ja nyt hän alkoi ylistää keksimäänsä hammaspulveria ja hammastaudinlääkettä. Tästä johti hän puheensa ihmisen päähän ja kuvasi vilkkaasti sen eri kipuja. Mutta niillekin löytyi parannuskeino, varma lääke, tarvitsi vain ostaa hänen rohtoansa. Polkuhinnasta voi sitä saada, ja ken uskalsi sitä koettaa, siitä läksi päänsärky, mitä pahinkin, kuin luudalla pyyhkäisten.

Suu auki kuunteli Adrian tuon kuuluisan tohtorin puhetta. Myymälän puolelta löyhähteli kuumalta paistinlevyltä erittäin miellyttävä tuoksu, ja varsin kernaasti olisi poikanen syönyt lautasellisen tuoreita leivoksia. Nyt tuo pulska leipojatar vielä lisäksi viittasi hänelle lusikallaan, mutta hän piti kiinni kukkarostaan ja kääntyi jälleen rohdoskauppiaaseen päin, jonka rattaiden ympärillä tungeskeli miehiä ja naisia, ostellen voiteita ja lääkkeitä.

Hänen kotonansahan oli sairas Henriika. Jo kahdesti oli Adrian viety hänen luoksensa ja sääliksi oli poikasen käynyt nähdessään tuon tummasilmäisen neidin kalpeat, kauniit kasvot. Omituisen ja valtavan vaikutuksen oli häneen myöskin tehnyt Henriikan syvä, sointuisa ääni, kun tämä puhutteli häntä muutamin sanoin. Eräänä aamuna oli kerrottu, että talossa oli vieras, ja sen jälkeen oli äiti ollut vain harvoin nähtävissä ja kotona oli ollut vielä paljoa hiljaisempaa kuin tavallisesti. Kaikki kävelivät ja puhuivat hiljaa, naputtivat varovasti akkunaan, sen sijaan että olisivat käyttäneet kolkutinta, ja aina kun Adrian tai Liisa nauroi ääneen tai juoksi varomattomasti portaita ylös tai alas, ilmestyi Barbara, äiti tai Kerttu ja kuiskasi heille: — Hiljaa, lapset, neidin päätä pakottaa. — Ja tuossa oli nyt rattailla joukko pulloja, jotka tuottaisivat parannusta hänen kivullensa, ja kuuluisa Morpurgo näytti olevan varsin järkevä mies eikä mikään narri, kuten muut puoskaroitsijat. Leipuri Vilhelmi Pietarinpojan vaimo, joka seisoi Adrianin vieressä ja jonka tämä tunsi, sanoi seuralaisellensa, että tohtorin lääkkeet olivat hyviä, ja että ne olivat parantaneet varsin nopeasti erään hänen sukulaisensa vaarallisesta ruusutaudista.

Tämä vakuutus saattoi pojan tekemään lopullisen päätöksen. Hänen mieleensä kuvastuivat tosin vielä kerran ritarinmiekat, jouset, piparkakut ja nuo mureat munkit, mutta tahdonponnistuksella hän karkotti ne, pidätti henkeänsä, ettei tuntisi tuota houkuttelevaa leivosten hajua, ja meni nopeasti kärryjen luo. Sitten päästi hän kukkaronsa vyöltään, kaatoi sen sisällön käteensä, näytti rahat tohtorille, joka mustilla silmillään katseli ystävällisesti tuota outoa ostajaa, ja kysyi häneltä:

— Riittääkö tämä?

— Mistä sitten?

— Päänsärynlääkkeestä.

Puoskaroitsija hajoitteli etusormellaan Adrianin kädessä olevia lantteja ja vastasi vakavasti:

— Eivät ne tosin riittäisi, poikaseni, mutta tieteiden edistäminen tuottaa minulle iloa. Sinulla on koulussa vielä paljon opittavaa ja siinä on päänpakotus esteeksi. Tästä saat rohdot ja sinulle annan vielä lisäksi kaupantekijäisiksi tämänkin toisen käyttöohjeen.

Adrian kääri nopeasti kaupustelijan antaman pullon paperiin ja juoksi kotiin aarre kädessänsä. Tiellä pysähdytti hänet kapteeni Allerts, joka tuli häntä vastaan taiteilija Vilhelmin seurassa.

— Kuulepas, veitikka, oletko nähnyt Anteroani? kysyi hän pojalta.

— Hän oli soittoniekkojen tykönä Rapenburgissa, vastasi Adrian, irroittautui tuon tukevan miehen käsistä ja katosi ihmisjoukkoon.

— Reipas poikanen, sanoi miekkailija. — Minun poikani se taas on soittoniekkojen tykönä. Hän ei välitä mistään muusta kuin teidän taiteestanne. Saadessaan kamman käsiinsä hän sillä puhaltelee sen sijaan että silittäisi tukkaansa, joka lehdellä ja putkella hän viheltelee, taittuneista miekanteristä hän rakentelee kolmikolkkia, eikä ainoakaan pata ole turvassa hänen rummutukseltaan. Lyhyesti sanoen, poikanulikka ei välitä mistään muusta kuin kilinästä ja vingutuksesta. Hän aikoo soittoniekaksi tai joksikin sellaiseksi.

— Se on oikein! vastasi Vilhelmi innokkaasti. — Hänellä on tarkka korva ja hän on paras koko köörissä.

— Täytyy miettiä tuota asiaa, lausui kapteeni, — ja jos kukaan, niin te voitte sanoa, mitä hänestä voi toivoa teidän taiteenne alalla. Jos teillä tänä iltana on aikaa, herra Vilhelmi, niin tulkaa luokseni vahtitorniin; tahtoisin puhella kanssanne. Mutta ennen kymmentä ette juuri voine saada minua käsiinne. Minä tunnen taaskin kurkussani tuollaisia nyhtäyksiä ja sellaisina päivinä… kautta Rolandin, edeltäjäni!…

Kapteeni ryki äänekkäästi ja kiivaasti ja Vilhelmi sanoi:

— Tulen kernaasti pitämään teille seuraa, sillä onhan yö pitkä, mutta nyt en päästä teitä käsistäni, ennenkuin olen selvillä siitä, mikä se on tuo edeltäjänne Roland.

— Olkoon menneeksi sitten! Ei siitä juuri kannattaisi puhua, ettekä te ehkä ollenkaan voi käsittää minua. Tulkaa tänne sisään; oluttuopin ääressä käy paremmin kertominen, ja jalat eivät enää ota palvellakseen, kun niiltä neljä yötä peräkkäin pidätetään niille tuleva lepo.

Kun miehet sitten istuivat vastakkain kapakassa, pyyhkäisi kapteeni viikset huuliltaan ja alkoi puhua:

— Kuinkahan kauan siitä lieneekään — noh, yli viisitoista vuotta sitten — ratsastin kerran Haarlemiin Vaihettajan majatalon isännän kanssa, joka, kuten tiedätte, on oppinut mies ja jota huvittaa kaikenmoinen vanha romu ja kaikenlaiset latinalaiset kirjoitukset. Tuon miehen kanssa käy hyvin jutteleminen, ja niin jouduimme puheisiin siitä, kuinka usein sattuu niin, että kun jotakin näkee ensimäisen kerran elämässään, tuntuu kumminkin siltä kuin se olisi jo ennestään tuttua. Tämä oli helposti ymmärrettävissä, sanoi silloin Aquanus, sillä ihmissieluhan oli olento, jota ei voinut hävittää, — tuollainen kuolematon, ilmoja liitelevä lintunen. Niin kauan kuin elämme, pysyy se meissä, ja kun aikamme on kulunut loppuun, lentää se pois, ja sitten sitä ansion mukaan joko palkitaan tai rangaistaan. Mutta vuosisatojen jälkeen, jotka eivät Herrasta Jumalasta ole pitemmät kuin se hetkinen, jonka tarvitsen tämän täyden tuopin tyhjentämiseen — tuokaapa toinen! — päästää armollinen Isä sen jälleen vapaaksi ja silloin se asettuu vastasyntyneeseen lapseen. — Tuo puhe minua nauratti. Mutta siitä hän ei välittänyt, vaan kertoi eräästä vanhasta pakanasta, eräästä hyvin viisaasta miehestä, joka tiesi varmaan, että hänen sielunsa kerran ennen oli asunut ylen mahtavan sankarin ruumiissa. Tämä pakana muisti tarkoin minne hän aikaisemman elonsa aikana oli ripustanut kilpensä ja kertoi sen tovereilleen. Silloin ruvettiin kilpeä hakemaan, ja se löydettiinkin, ja siinä oli alkukirjaimet sekä etu- että sukunimeen, jotka tuolla oppineella oli ollut, kun hän vuosisatoja sitten oli elänyt sotilaana. Tuo minut saattoi hämmästymään, sillä katsokaas, herra, — mutta elkää naurako! — minä olin kokenut jotakin samantapaista kuin tuo sankari. En juuri välitä kirjoista, ja lapsuudestani saakka olen aina vain lueksinut yhtä ainoata. Sen olin saanut isä vainajaltani, eikä se ole painettu, vaan kirjoitettu. Näytän sen joskus teille; se on kertomus uljaan Rolandin elämänvaiheista. Usein kasvoni ovat käyneet tulipunaisiksi lukiessani noita kauniita ja totuudenmukaisia kertomuksia, ja kuten Aquanus saatte tekin kuulla tunnustukseni: Joko minä erehdyn taikka olen todella aterioinnut Kaarle kuninkaan seurassa ja taistellut Rolandin rautapantsari ylläni. Minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt maurien kuninkaan Marsilian, ja kerran lukiessani siitä, kuinka kuoleva Roland Roncesvalles laaksossa puhalteli torveensa, kunnes hänen voimansa loppuivat, tunsin kurkussani sellaista tuskaa kuin se olisi ollut pakahtumaisillaan, ja oli kuin jo kerran ennen olisin tuntenut samanlaista kipua. Kuultuaan kaiken tämän, aivan totuuden mukaan kerrottuna, Aquanus huudahti, että sieluni epäilemättä jo kerran oli elänyt Rolandissa, eli, toisin sanoen, että minä aikaisemmassa elämässäni olin ollut Roland ritari.

Taiteilija katsoi hämmästyneenä kertojaan ja kysyi:

— Voitteko sitä todellakin uskoa, herra kapteeni?

— Miksikä en? vastasi toinen. — Korkeimmalle ei mikään ole mahdotonta. Aluksi minä itsekin nauroin isäntää vasten silmiä, mutta en ole voinut unohtaa hänen sanojansa, ja kun sitten luin uudelleen nuo vanhat jutut — tuo luku ei muutoin juuri rasita silmiäni, sillä tiedän aina edeltäpäin mitä seuraava rivi sisältää, — silloin en voinut olla ajattelematta… Lyhyesti sanoen, herra, sieluni on varmaan sittenkin ollut kerran Rolandissa, ja siksi nimitän häntä edeltäjäkseni. Aikojen kuluessa on tullut tavakseni vannoa hänen kauttansa. "Hassutusta!" te ajattelette, mutta minä pysyn uskossani, — ja nyt minun täytyy lähteä. Tänä iltana keskustelemme taas, mutta muista asioista. Niin, herra, jokaisella on omat päähänpistonsa, mutta minun hullutukseni ei ainakaan rasita muita ihmisiä. Muutoin puhun tästä vain hyville ystäville, ja tuntemattomat, jotka sattuvat kysymään jotakin edeltäjästäni Rolandista, harvoin toistavat kysymyksensä. — Nyt laskumme! Kurkkuani taas kuristaa… Täytyy mennä katsomaan ovatko tornit hyvin varustetut ja teroittaa vartioitten mieleen että ovat varoillaan. Jos tulette asepuvussa, niin teiltä siten ehkä säästyy käynti kotona, sillä tänään en vastaa mistään. Te kai kuljette Uuden Reinin ohitse. Pistäytykääpä meille ja sanokaa rakkaalle muorilleni, ettei hän odottaisi minua illalliselle. Tai ehkä teen sen itse. Tunnen että on jotakin erinäistä odotettavissa — saatte nähdä! Kurkussani on sama tunne kuin muinoin Roncesvalles'issa!

Seitsemästoista luku.

Suuressa vahtimajassa, joka oli rakennettu linnan viereen kaksi kuukautta sitten päättyneen piirityksen aikana, istui auringon laskettua kaupunginsotilaita ja vapaaehtoisia ryhmissä, jutellen ja tyhjennellen oluttuoppejansa sekä kuluttaen aikaansa lyömällä korttia talikynttiläin himmeässä valossa.

Nurkka, jossa upseerien pöytä seisoi, oli vähän valoisampi. Vilhelmi, joka noudattaen ystävänsä neuvoa oli pukeutunut porvarivartioston-vänrikin asuun, istuutui tyhjän pöydän ääreen heti torninkellon lyötyä kymmenen. Juuri kun hän oli käskenyt tuoda tuopin olutta, saapui kapteeni Allerts ja hänen seurassaan Warmondin junkkari — hän, joka oli ottanut osaa Pietari van der Werffin neuvotteluun ja joka kaksi vuotta sitten Brielin valloituksessa oli ansainnut kapteenin arvon. Hänen sukunsa oli Hollannin ylhäisimpiä ja varakkaimpia aatelissukuja, — junkkarin äiti oli syntyänsä Egmont. Tultuaan upseerien nurkkaan veti hän pitkään miekkakintaaseen puetun kätensä kapteenin käsivarrelta ja sanoi, peruuttaen taiteilijan tilauksen:

— Ei, juomanlaskija! Tuo keltainen Würzburgin viini ei vielä voi olla lopussa. Tänään tyhjennämme astian pohjaan saakka. Eikö niin, kapteeni?

— Se tuottaa astialle kevennystä, meitä liioin rasittamatta, vastasi toinen. — Hyvää iltaa, herra Vilhelmi, täsmällisyys on sotilaalle kunniaksi. Ihmiset alkavat käsittää mitä on tekeillä. Minä olen asettanut vahteja joka ilmansuuntaan päin. Joka tunti niitä vaihdetaan, ja sillä välin käyn itse tarkastamassa onko kaikki kunnossa. Tämä on hyvää juomaa, junkkari! Kunnia olkoon sen miehen, joka sulattaa isänperintönsä tällaiseksi viiniksi! Ensi lasi omistetaan prinssille!

Nuo kolme miestä kilistelivät lasejaan ja joivat taas kohta Hollannin vapauden ja Leidenin menestyksen maljan. Sillä välin he keskustelivat vilkkaasti, unhottamatta kumminkaan velvollisuuksiaan, sillä ensimäisen puolen tunnin kuluttua nousi kapteeni paikaltaan mennäkseen tarkastamaan ympäristöä ja kehottaaksensa vahteja olemaan varoillaan.

Kun hän jälleen palasi huoneeseen, eivät Vilhelmi ja junkkari häntä huomanneet innokkaasti keskustellessaan. Taiteilija kertoi Italiasta, ja kapteeni kuuli hänen haltioissaan huudahtavan:

- Kun sen kerran on nähnyt, ei sitä voi koskaan unohda. Istuessani tuolla ylhäällä kyyhkysteni tykönä liitelevät ajatukseni usein lintusten mukana, enkä enää ollenkaan näe tätä laajaa, yksitoikkoista tasankoamme ja harmaata, sumuista taivastamme.

— Vai niin, herra Vilhelmi! keskeytti häntä kapteeni, heittäytyen nojatuoliinsa ja ojentaen saapasniekat säärensä kauas eteenpäin. — Vai niin — vai niin! Nytpä minä keksinkin teidän päähänpistonne. Italia ja Italia vain! Tunnenhan minäkin tuon maan, sillä olen käynyt Bresciassa hankkimassa prinssille ja muille korkeille herroille hyviä teräsmiekkoja. Sitten kuljin noiden ryhmyisten Apenninien ylitse ja tulin Florensiin hakeakseni hienotekoisia asepukuja. Livornosta matkustin meritse Genuaan ja sieltä sain siselöityjä kulta- ja hopeateoksia miekankannikkeita ja -kahvoja varten. Totta on, että nuo ruskeat nahjukset ovat taitavia työssänsä. Mutta sitä maata — sitä maata! Roland, edeltäjäni! — kuinka järkevä mies voi sitä pitää meidän maatamme parempana, sitä en voi käsittää.

— Hollanti on äitimme, keskeytti häntä junkkari. — Sen kelpo poikina pidämme sitä maista parhaana, mutta voimmehan kumminkin häpeämättä tunnustaa, että on olemassa vieläkin kauniimpia maita.

— Samaa virttäkö tekin vedätte!? huudahti miekkailija suuttuneena sysäten lasiansa kauemmaksi pöydälle. — Oletteko sitten koskaan ollut Alppien toisella puolen?

— En, herra, mutta…

— Mutta te uskotte noita töhertäjiä, noita maalareita, joita häikäisee pala sinistä merta ja taivasta, ja soittoniekkoja, jotka hurmaa äänien sulavuus ja liikuttava viulunvingutus, — mutta olisi hyvä, jos myöskin kerran ottaisitte korviinne mitä järkevällä miehellä on sanottavaa.

— Sanokaa siis ajatuksenne, kapteeni.

— No hyvä. Ja jos ken voi todistaa minun puhuneeni valheita, niin sitoudun ikipäivikseni maksamaan hänen juomalaskunsa. Kerron nyt siis oikein juurta jaksain. Ensin kuljetaan noiden inhottavien alppikukkuloiden ylitse. Siellä näkee hedelmättömiä, paljaita kallioita, kylmää lunta ja jäänsekaista kuohuavaa vettä, joka ei ota kuljettaakseen mitään aluksia. Nuo ryöppyävät pyörteet paiskiloivat vain rantaa kivillä, sen sijaan että kastelisivat niittyjä. Sitten tullaan tasangolle, jossa on rehevä kasvullisuus — sitä en kiellä. Olin siellä kesäkuussa, ja minusta oli hauskaa katsella noita sieviä peltotilkkuja, joilla kasvavia pieniä puita myöten viiniköynnökset luikertelivat ylöspäin. Ei se ollut rumaa; mutta kuumuus, junkkari hyvä, kuumuus turmeli kaiken ilon. Ja sitten nuo pahansiivoiset kapakat syöpäläisineen! Ja mitä kaikkea niissä saakaan kuulla roistojen juttelevan, jotka kullanhimosta salaa vuodattavat kunnon ihmisten verta. — Ja kun kieli kuivuu suussa, niin saa vain kiihottavaa viiniä eikä kulaustakaan raikasta olutta. Ja tuota tomua, hyvät herrat, tuota kauheata tomua! — Bresciassa sain tosin oivallisia teräsaseita, mutta ravintolassa varastettiin sulka lakistani, ja isäntä söi sipulia kuin leipää vain. Vakuutan teille — Jumala rangaiskoon minua, jos valehtelen, — etten saanut siellä ainoatakaan kunnon lihapalaa, tuollaista oikeata naudanlihaa, jommoista vaimoni tuo syödäkseni, vaikka meillä ei juuri elellä herkutellen. Ja voi, junkkari, entä voi! Me poltamme öljyä lampuissa ja voitelemme sillä narisevia saranoita, mutta italialaiset paistavat siinä kananlihan ja kalan. Hyi, saakeli!

— Olkaa varoillanne, kapteeni, huudahti Vilhelmi, — muutoin vaadin teitä pitämään sananne ja saatte iät päivät maksaa juomalaskuni. Öljypuunöljy on puhdasta, maukasta nestettä.

— Saattaa olla, kun sitä vain saattaisi syödä. Minä pidän enemmän hollantilaisesta voista. Teräksen kiillottamisessa on öljy kyllä hyvää, mutta keitoksiin ja paistoksiin on pistettävä voita, ja sillä hyvä. Ehdottakaapa vain koetteeksi äidillenne, että hän paistaisi kanat ja kampelat öljyssä, — kylläpä hän katsoisi teitä pitkään! Mutta tehkää hyvin ja kuunnelkaa edelleen kertomustani. Lombardiasta menin Bolognaan ja sieltä Apennineille. Väliin sai kiivetä ylöspäin, väliin taas laskeutua äkkijyrkästi alas, ja alamäkeä mennessä tuottaa satulassa pysytteleminen omituista nautintoa, jota ei meidän maassamme, Jumalan kiitos, saa kokea. Molemmin puolin kohoavat korkeat vuoriseinät. Kapeiden laaksojen kautta kulkiessa alkaa mieltä ahdistaa, ja kauemmaksi ei voi nähdä, sillä joka puolella on vain noita inhottavia vuoria. Minä luulen, että Herra on luonut moiset kyttyrät Aatamin syntiinlankeemuksen jälkeen, ihmisille rangaistukseksi. Kuudentena luomispäivänä oli maan pinta tasainen. — Oli elokuu, ja kun auringonsäteet keskipäivällä heijastuivat kallioseinistä, olin menehtymäisilläni. Oikein käy ihmeekseni, etten siellä kuivettunut ja paistunut — ja tuo Italian taivaan kehuttu sini! Aina vain yhtä ja samaa! Kyllähän meilläkin on sellaista nähtävänä, mutta meillä on muutteeksi myöskin kauniita pilviä, eikä ole monta seikkaa, jotka minua niin miellyttävät kuin juuri meidän pilvemme. Kun jylseät Apenninit vihdoin olivat jääneet taakseni, saavuin kuuluisaan Florensiin.

— No, ettekö ihaile sitäkään kaupunkia? kysyi taiteilija.

— Kyllä, herra; siellä on monta komeaa, uhkeaa palatsia ja paljon somia kirkkoja, ei myöskään puutu samettia ja silkkiä ja kutomateollisuus kukoistaakin siellä. Mutta, herra, ei minua miellyttänyt oloni edes teidän kehumassanne Florensissakaan, etupäässä kuumuuden takia, mutta kyllä siellä myöskin oli monessa suhteessa toisin kuin olin luullut. Ensiksikin tuo Arno virta! Oikein naurattaa tuo joki, naurattaa toden totta! Tiedättekö miltä se näyttää? Se on kuin lätäköt, joita näkee aimo ukkossateen jälkeen kivenhakkaajan työpaikalla rakennuskivien ja sirujen keskellä.

— Juomalaskuni, kapteeni, juomalaskuni!

— Minä tarkoitan leveitä lätäköltä laajalla työalueella. Voitteko vieläkin väittää vastaan, jos sanon että Arno on matala, kapea vesiviiru, juuri omansa kuljettamaan poikasten kaarnaveneitä? Se reunustaa leveätä harmaata piikivikenttää aivan kuin nuo kultaripsut junkkarin miekkakintaan käännettä.

— Te näitte sen kuuman kesän lopulla, vastasi Vilhelmi, — keväällä se on aivan toisenlainen.

— Ehkä lienee; mutta ajatelkaapa vain Reiniä ja Maasia ja muita jokiamme, myöskin Marnea ja Drechtiä ja mitä ne kaikki nuo pienemmät ovat nimeltään. Niissä on kaikin ajoin vettä yllin kyllin, ja komeita laivoja kulkee niitä pitkin. Tasaista ja luotettavaa on kaikki tässä maassa, Italiassa taas kaikki muuttuu päivästä toiseen. Samanlaista hutiloimista on heidän miekkailemisensakin.

— Italialaisiahan pidetään vaarallisina miekkailijoina, sanoi junkkari.

— Se on totta, mutta ne hyppelevät sinne tänne ja niiltä puuttuu kestävyyttä. Tunnen asian, sillä asuin virkaveljeni Torellin luona, joka on kaupungin etevin miekkailunopettaja. Aterioista, joita hän tarjosi minulle, en puhu mitään. Makaroonia minulle siellä syötettiin joka päivä, sen lisäksi sain pari kananluuta ja sillä hyvä. Usein vedin aterian loputtua vyöni kireämmälle. Mitä miekkailutaitoon tulee, niin ei Torelli suinkaan ole siinä huono, mutta hänkin suosii tuota samaa hyppelemistä. Kun on miekkailtava hänen kanssansa, tulee tosin olla varoillaan, mutta kun olen päässyt selville hänen miekkailutavastansa ja voin käyttää kvarttiani, terssiäni ja sekuntiani, niin hän on voitettu.

— Nuo teidän temppunne ovat oivalliset, sanoi junkkari. — Minullekin on niistä ollut hyötyä.

— Muistan kyllä, vastasi kapteeni vilkkaasti. — Niiden avulla te Namurissa saitte tuon ranskalaisen tappelikon vaikenemaan. — Nyt taaskin kurkkuani kuristaa. Tänään tapahtuu jotakin, hyvät herrat, täytyy tapahtua jotakin!

Kapteeni tarttui vasemmalla kädellään kaulukseensa ja iski oikealla lasin pöytään. Usein oli hän käsitellyt sitä paljoa varomattomammin, mutta nyt se särkyi sirpaleiksi.

— Ei haittaa! huudahti junkkari. — Toinen lasi kapteenille!

Miekkailija sysäsi tuolinsa kauemmaksi pöydästä ja sanoi, katsellen vihreitä lasisirpaleita, muuttuneella äänellä, enemmän itsekseen kuin tovereilleen:

— Niin, niin, tänään tapahtuu vakavia asioita. Keskeltä kahtia ja tuhansiksi sirpaleiksi! Tapahtukoon Jumalan tahto! Minä tiedän mikä on velvollisuuteni!

— Mutta kapteeni! keskeytti häntä junkkari hieman nuhtelevalla äänellä, täyttäen uuden lasin. — Kapteeni, mitä päähänpistoja nuo nyt ovat? Brielin kahakan edellä minä kompastuin veneestä hypätessäni ja taitoin miekkani. Sainhan pian toisen, mutta kumminkin tuli mieleeni ajatus, että loppuni olisi käsissä, — ja kumminkin olen yhä vielä elossa ja toivon saavani tyhjentää vielä monet lasit seurassanne!

— Ei se mitään, sanoi miekkailija, nosti lakkiansa ja pyyhki otsaansa käden selkäpuolella. — Kerranhan jokaisen kuolinhetki tulee, ja jos minun loppuni nyt on tulossa, niin tapahtukoon Jumalan tahto! Omaisteni ei tarvitse kärsiä puutetta. Talomme tuolla Uuden Reinin varrella on velaton, ja joskaan he eivät peri juuri paljoa muuta, niin jätän heille kumminkin kunniallisen nimen ja luotettavia ystäviä. Toista pojistani, tuota soittoniekkaa, te, herra Vilhelmi, tulette pitämään silmällä, sen tiedän. Välttämättömän tarpeellinen ei kukaan ole, ja jos taivas antaa minulle käskyn luovuttaa komennon toiselle, niin voi Nordwykin junkkari Jan van der Does täyttää sijani. Te, herra van Duivenvoorde, olette oikea mies paikallanne, ja se asia, jonka puolesta taistelemme, pääsee minuttakin voitolle.

Taiteilija kuunteli ihmetellen kuinka tunteelliselta tuon omituisen miehen syvä ääni kuului, mutta junkkari kohotti lasiansa huudahtaen:

— Tuollaisen köykäisen lasin takia noin raskaita ajatuksia! Se ei ole kohtuullista, hyvä kapteeni! Käykääpä taas käsiksi lasiinne ja tehkää minulle seuraa. Eläköön jalo miekkailutaito ja teidän kvarttinne, terssinne ja sekuntinne!

— Eläköön! vastasi kapteeni, — eläköön! Monet sadat jalot herrat tässä maassa käyttävät miekkaa, ja minä se olen, joka olen opettanut heitä käyttämään sitä sääntöjen mukaan. Monelle monituiselle on opetukseni ollut hyödyksi kaksintaisteluissa, ja minä, Antero, heidän mestarinsa, olen tuhansin kerroin toistanut kvarttini, terssini ja sekuntini, — mutta aina· vain tylsillä miekkasimilla ja täpättyjä takkeja vastaan. Taistelukentällä kaupunginmuurien edustalla ei kukaan ole ruvennut kaksintaisteluun kanssani, niin usein kuin koetinkin joutua kahakkaan johtajien kanssa. Tämä brescialainen säiläni on monesti tunkenut läpi espanjalaisten költerien, mutta tuota taitoa, jota olen muille opettanut, hyvät herrat, taitoa, jolle olen omistanut elämäni ja jota rakastan, sitä en ole koskaan harjoittanut täyttä totta. Sitä on vaikea kantaa, hyvät herrat, ja jos taivas tahtoo suoda mies paralle, joka ei ole muita huonompi, erityisen armon, ennenkuin kutsuu hänet pois, niin se suo minun vielä kerran mitellä miekkaani toisen kanssa todellisessa ja oikeassa kaksintaistelussa ja antaa minun koettaa temppujani otellen hengen takaa taitavan vastustajan kanssa. Jos rakas Jumala suo Anterolle…

Miekkailijan lause jäi kesken, sillä aseellinen mies tempaisi oven auki ja huusi huoneeseen:

— Leiderdorpista annetaan tulimerkkejä.

Reippaasti kuin nuorukainen hypähti Allerts tämän kuullessaan istuimeltaan, oikaisihe suoraksi, asetti miekankannikkeen paikoilleen, vetäisi vyön suoraksi ja huudahti:

— Torniin, torvenpuhaltaja, — puhaltamaan kaikki kokoon! Kapteeni van Duivenvoorde, vapaaehtoistenne tykö! Asettukaa Hoogewoortin portille neljän lipullisjoukon kanssa hyökätäksenne vihollisen kimppuun, jos kahakka siirtyy aina kaupunginmuureille saakka. Konstaapeli pitäköön huolta sytyttimistä. Torneihin lisätään väkeä kaksin verroin. Kiiruhda, Klaas, Pankrationtorniin kellonsoittajan tykö. Hänen pitää soittaa hälytyskelloja varoittaakseen markkinaväkeä. Kätenne, junkkari, tiedän ettette väisty paikaltanne, ja te, herra Vilhelmi…

— Minä seuraan teitä, sanoi taiteilija päättäväisesti. — Elkää kieltäkö! Tarvitsen liikettä, tukehdun täällä sisällä!

Vilhelmin posket hehkuivat ja hänen katseensa oli niin palava ja synkkä, ettei junkkari enää ollut tuntea tyyntä ystäväänsä, ja kapteeni huusi:

— Asettukaa sitten ensi komppaniaan vänrikkini viereen. Nyt on leikki kaukana, mutta ette näytä olevankaan leikillisellä päällä.

Vakavin askelin meni Allerts ulos, lausui miehistölle muutaman tarmokkaan sanan, käski rummuttajain kaupungin läpi kulkiessa pärryyttää rumpua aika lailla herättääkseen markkinaväen, asettui pienen, luotettavan joukkonsa etunenään ja läksi johtamaan sitä Uudelle Reinille päin.

Kuu valaisi kirkkaasti hiljaisia katuja, kuvastuen joen tummaan pintaan ja luoden hopeanhohdetta kapeiden talojen korkeille, sahalaitaisille päädyille. Sotilasten nopeat, tahdinmukaiset askelet saattoivat talot kajahtelemaan yön hiljaisuudessa, ja rummunpärrytyksen värähdyttelemä ilma pani akkunaruudut tärisemään.

Tällä kertaa ei sotilasten edellä kulkenut iloisia lapsia paperisine sotalippuineen ja puisine miekkoineen, tällä kertaa ei heitä seurannut iloisia tyttösiä ja ylpeitä äitejä, ei myöskään vanhuksia, jotka olisivat muistelleet menneitä aikoja, jolloin itse olivat aseissa. — Kun tuo hiljainen, taisteluun valmis joukko oli saapunut Allertsin talon läheisyyteen, löi torninkello hitaasti kaksitoista, ja heti sen jälkeen alkoi kuulua hälytyssoittoa Pankrationtornista.

Allertsin asunnon alakerrassa työnnäistiin akkuna auki ja siinä näkyi kapteenin puoliso. Monet huolet, jotka avioliitto tuon omituisen miehen kanssa oli tuonut muassaan, olivat ennen aikojaan vanhentaneet kauniin Eevan, mutta lempeä kuunvalo kirkasti nyt hänen kuihtuvat kasvonsa. Hän tunsi hyvin miehensä rumpujen äänen, ja kun hän näki tämän keskiyöllä kulkevan eteenpäin hätäkellojen kamalasti soidessa, valtasi hänet kiivas mielenahdistus, ja töin tuskin kykeni hän huutamaan alas:

— Antero, mitä on tapahtunut, Antero?

Pärisevät rummut ja kapse, joka kuului kivitetyltä kadulta sotilasten sitä kulkiessa, yhdessä kellonsoiton kanssa estivät kapteenin kuulemasta hänen ääntänsä. Mutta hän näki hänet ja oudoksi kävi hänen mielensä. Kuun valaisemat kasvot, joita ympäröi valkoinen liina, näyttivät hänestä niin suloisilta, ettei hän kosimisajoistansa saakka ollut nähnyt niitä sellaisina, ja kapteeni tunsi itsensä reippaaksi kuin nuorukainen ja niin ritarillisen uhkamieliseksi vaeltaessaan nyt vaaraa kohden, että hän pää pystyssä kulki vaimonsa ohitse mitä siroimmilla rummuntahdin mukaisilla askelilla, — ja niinkuin rakastunut keikailija heitti hän vasemmalla kädellään lentosuukkosen tehden samalla miekallaan kunniaa.

Rummunlyönti ja lippujen liehunta olivat karkottaneet kapteenin mielestä kaikki synkät ajatukset. Niin kuljettiin edelleen aina hanhitorille saakka. Siellä nähtiin hälytyksestä heränneen kuljeksivan joukkueen kiiruusti kokoilevan tavaroitansa vaunuun, jota he käyttivät asuntonaan. Valitellen valjasti vanha vaimo laihaa hevosta, ja pienestä akkunasta kuului vaikeroivan lapsen ääni, joka huusi vuoroin äitiä, vuoroin isää.

Kapteeni kuuli tuon huudon. Hymyily poistui hänen huuliltaan ja hänen käyntinsä kävi veltommaksi. Sitten hän kääntyi taaksepäin ja huusi joukollensa voimakkaasti:

— Eteenpäin!

Vilhelmi marssi likinnä kapteenia ja tämä viittasi hänet viereensä. Kiiruhtaen kulkuansa tarttui Allerts taiteilijan käsivarteen ja sanoi hiljaa:

— Te otatte poikasen luoksenne oppiin?

— Kyllä, kapteeni.

— No hyvä; kyllä se teille vielä palkitaan, vastasi kapteeni, heilutti miekkaansa ja huusi:

— Vapaus Hollannille, kuolema espanjalaisille, Oranialainen eläköön!

Ilolla yhtyivät sotilaat tähän huutoon, ja nopein askelin vaelsivat he hänen jälkeensä Hoogewoortin portista ulos Leiderdorpiin päin.

Kahdeksastoista luku.

Adrian kiiruhti kotiin pulloinensa, ja iloissaan siitä, että hänellä oli muassaan hoivaa tuolle sairaalle neidille, unohti hän hänen päänsärkynsä ja heitti kolkuttimen aika vauhtia ovea vasten. Siksi ei Barbaran tervehdys ollut ylen ystävällinen, mutta poikanen oli niin autuaallinen, kun omisti tuon vaivoin hankkimansa aarteen, että pelottomasti keskeytti vihastuneen tädin torat reippaasti huudahtaen hänelle:

— Saatpa nähdä, mitä minulla on täällä neidille; missä äiti on?

Barbara huomasi Adrianista, että hän toi muassaan ilosanoman, joka kokonaan oli vallannut hänen mielensä, ja poikasen raittiit, onnelliset kasvot miellyttivät häntä niin kovin, että häneltä jäi toruminen kesken, ja hän kysyi suopeasti hymyillen:

— Miksikä nyt sitten on niin kiire? Oikeinhan voi käydä uteliaaksi!

— Olen ostanut jotakin; onko äiti tuolla ylhäällä?

— On. Näytäpäs mitä sinulla on muassasi!

— Lääkettä. Tehokasta kerrassaan. Päänsäryn lääkettä.

— Päänsärynlääkettä? ihmetteli leski. — Kukahan sinua nyt on petkuttanut!

— Vai petkuttanut! toisti poika nauraen. — Sain sen määrähintaa halvemmalla.

— Näytäpäs poika, komensi Barbara tavotellen pulloa, mutta Adrian peräytyi, piilotti lääkkeen selkänsä taakse ja sanoi:

— Ei, täti, minä vien itse sen äidille.

— Onkos ennen mointa kuultu! huudahti leski. — Johan nyt maailma on mullin mallin, kun koulupojat ovat olevinansa lääkäreitä! Näytä heti paikalla mitä sinulla on. Tuota sotkua nyt juuri tarvittiin!

— Vai sotkua! vastasi Adrian kiihkeästi. — Olen antanut siitä kaikki markkinarahani, ja se on hyvää lääkettä.

Tohtori Bontius tuli keskellä tätä kinailua pormestarin rouvan kanssa portaita alas. Hän kuuli pojan viime sanat ja kysyi ankarasti:

— Mistä olet saanut tuon moskan?

Näin sanoen otti hän kädestä kiinni poikaa, joka ei uskaltanut vastustaa tuota ankaraa miestä. Tohtori otti pullon ja siihen kuuluvan käyttöohjeen, ja kun Adrian vastasi lyhyesti: — Tohtori Morpurgolta, — jatkoi hän suuttuneena:

— Tuo seos on juuri omansa poisheitettäväksi; tulee vain katsoa, ettei sillä myrkytä kaloja. Ja puolen guldenia se vielä on maksanut! Te näytte olevan varakas nuorukainen, herra Adrian! Kun teille toiste karttuu liiaksi rahaa, niin lainatkaa minulle.

Pojan ilo turmeltui tästä puheesta, mutta hän ei ottanut sitä oikein uskoakseen, vaan kääntyi uhkamielisenä puoleksi selin tohtoriin. Barbara käsitti hänen tunteensa ja kuiskasi säälivästi tohtorille ja kälylleen:

— Hän on uhrannut kaikki markkinarahansa auttaaksensa neitiä.

Maria lähestyi heti pahoittunutta poikasta, veti hänen kiharapäänsä povellensa ja suuteli vaieten hänen otsaansa. Sillä välin oli tohtori silmäillyt käyttöohjetta ja lausui nyt vakaasti kuten aina, kasvot aivan totisina:

— Tuo Morpurgo ei sittenkään ole pahimpia. Hänen suosittamansa lääke voi ehkä kumminkin olla neidille hyödyksi.

Adrian oli äsken ollut vähällä ruveta itkemään. Nyt päästi hän helpotuksen huokauksen, mutta hän piti yhä vielä Mariaa kädestä, kääntyen jälleen tohtoriin päin ja kuunnellen jännityksellä, kun tämä jatkoi:

— "Kaksi osaa radaketta, yksi osa piparminttua ja puoli osaa virmajuurta. Viimemainittu on varsinkin naisille hyvää. Seoksen ylitse kaadetaan kiehuvaa vettä. Juotava kylmänä, kupillinen aamuin ja illoin." Ei ole hullua, ei toden totta! Olet keksinyt hyvän lääkkeen, arvoisa virkaveljeni. Aioin sinulle äsken sanoa jotakin. Poikani menevät tänä iltana katsomaan englantilaisia ratsastajia ja heistä olisi hauska, jos sinä menisit mukaan. — Tuota lääkettä voitte antaa jo tänään.

Tohtori kumarsi naisille ja meni ulko-ovelle. Barbara seurasi häntä kadulle ja kysyi:

— Oliko tuo määräyksenne käsitettävä todeksi?

— Oli, oli kyllä, vastasi tohtori. — Jo isoäitini suosi tuota juomaa päänsärynlääkkeenä, ja tiedättehän, että hän oli ymmärtäväinen nainen. Illoin ja aamuin ja lepoa lisäksi.

Henriikalle oli annettu asuttavaksi siisti, hauska huone. Sen molemmat akkunat olivat hiljaiseen, varjoisaan pihaan päin, jonka toisella puolen säämiskänahkatehtaan rakennukset olivat. Osan päivästä hän jo sai viettää nojatuolissa tyynyjen varassa. Ollen luonnoltaan voimakas hän parani pian. Mutta hän oli vielä heikko, ja kova päänsärky vaivasi häntä yöt päivät. Virkistyksenä oli hänellä seurustelu pormestarin hennon, henkevän vaimon kanssa, ja tuo vaatimaton, toimelias ja tarmokas Barbara punaisine poskineen miellytti häntä myöskin.

Kun Maria kertoi hänelle Adrianin ostoksesta, heltyi Henriika kyyneliin, mutta pojalta hän salasi liikutuksensa ja puhutteli häntä ilkamoivin sanoin, huutaen hänelle:

— Tule tänne, pelastajani, ja anna minulle kätesi!

Sittemminkin hän aina nimitti Adriania pelastajaksensa tai "signor salvatoreksi", hänellä kun oli tapana sekoittaa italialaisia sanoja hollanninkieleen. Yleensä häntä huvitti nimittää oman mielensä mukaan ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Niinpä Barbara, jonka nimi hänestä oli aivan kauhea, sai nimen Babetta, ja tuota pientä, hentoa, suloista Liisaa, jonka hän aina tahtoi luoksensa, hän nimitti keijukaiseksi. Mutta pormestarinna pysyi Maria rouvana, ja kun hän kerran leikillään kysyi, miksi hänet oli jätetty osattomaksi, vastasi Henriika, että nimi oli hänelle ylen sopiva; jos hänen nimensä olisi ollut Martta, olisi hän luultavasti ristinyt hänet Mariaksi.

Henriikalla ei ollut tänään ollut mitään kipuja, ja kun Adrian illan suussa meni katsomaan englantilaisia ratsastajia, ja kukkivien lehmusten tuoksu ja kuuvalo tunkivat sisään avoimesta akkunasta Henriikan huoneeseen, kielsi hän Barbaraa sytyttämästä valkeata ja pyysi Mariaa juttelemaan kanssansa.

Adrianista ja Liisasta pakinoidessa tuli puheeksi heidän oma lapsuutensa. Henriika oli viettänyt sen isänsä linnassa, jossa aika kulutettiin juomingeilla ja metsästysseuroilla, Maria taas vakavassa porvaristalossa, — ja mitä he toisilleen kertoivat, se oli toisesta kuin taru vieraasta maailmasta.

— Helppo teidän on ollut kehittyä tuollaiseksi yleväksi, vienoksi olennoksi, jollainen olette, sanoi Henriika, — mutta minun on kiittäminen pyhimyksiä siitä, ettei minun ole käynyt tätä huonommin, sillä oikeastaan olen kasvanut hoidotta kuin rikkaruoho. Ellei minussa olisi ollut vireillä rakkaus musiikkiin ja jos ei kappalaisemme olisi ollut niin etevä soittotaiteilija, olisi minun ehkä vieläkin vaikeampi teidän rinnallanne kestää vertailua. Milloinkahan tohtori viimeinkin sallii minun kuulla teidän laulavan?

— Ensi viikolla; mutta elkää vain odottako liikoja. Yleensä teillä on liian hyvät ajatukset minusta. Muistakaapa vain tuota sananlaskua tyynistä vesistä! Täällä povessani ei useinkaan ole niin rauhallista kuin te luulette.

— Mutta te olette oppinut pitämään pinnan tyynenä, joskin syvyys kuohuu, mutta minä en. Tässä talossa olen käynyt niin omituisen rauhalliseksi. En tiedä johtuuko se sairaudestani vai ilmasta, jota täällä hengitän. Mutta ei siitä vielä ole kauan, kun mieleni oli kuohuksissa niinkuin meri, kun pyörteet sähisevät, kalalokit rääkkyvät ja kalastajain vaimot rukoilevat rannalla. Nyt on meri tyyni. Mutta elkää pelästykö, jos se jälleen alkaisi riehua.

Maria tarttui nämät sanat kuullessaan tuon kiihtyneen tytön käteen ja sanoi rukoilevasti:

— Tyyntykää, tyyntykää, Henriika. Teidän tulee nyt vain pitää huolta siitä että paranette. Ja — sanonkohan teille ajatukseni? Luulen että vaikeudet vähemmin tuntuvat, jos ne voi malttamattomasti heittää luotansa niinkuin meri, josta äsken puhuitte. Minun poveeni kokoontuu toista toisen lisäksi ja jää sinne kuin hiekan alle hautumaan.

— Kunnes tuulenpuuska tulee, joka pyryttää kaikki ilmaan. En tahdo ennustaa pahaa, mutta varmaankin vielä kerran muistatte nämät sanani. Mikä huima, huoleton olento minä olinkaan! Silloin tuli päivä, joka pani kaikki povessani mullin mallin.

— Onko petollinen rakkaus teille tuottanut kärsimyksiä? kysyi Maria ujosti.

— Ei, ainoastaan se, mitä petollinen rakkaus on rikkonut erästä toista henkilöä vastaan, vastasi Henriika katkerasti hymyillen. — Lapsena ollessani huikenteleva sydämeni kyllä hehkui — en tiedä kuinka monesti. Ensiksikin herätti toissilmäinen kappalainen, meidän musiikinopettajamme, minussa tunteita, jotka eivät olleet vain pelkkää kunnioitusta; joka aamu panin hänen akkunalleen tuoreita kukkasia, — joita hän ei koskaan huomannut. Sitten — lienen silloin ollut viidentoistavuotias — pidin hyvänäni kreivi Brederoden kauniin paashin tuliset katseet. Hän koetti sitten ruveta helläksi ja sai maistaa ratsupiiskaani. Nyt seurasi komea junkkari, joka kosi minua kun olin tuskin kuudentoista vanha, mutta hän oli vielä velkaantuneempi kuin isäni ja siksi hän sai rukkaset. En itkenyt kyyneltäkään hänen tähtensä, ja kun kaksi kuukautta myöhemmin eräissä turnajaisissa Brysselissä näin don Fadriquen, tuon suuren Alban pojan, silloin luulin rakastavani häntä niinkuin vain voi rakastaa mielitiettyänsä, — vaikka en edes tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä. Mutta silloin tuli tuo myrskynpuuska, josta jo puhuin, ja se teki lopun lemmenmietteistäni. Toiste kerron tarkemmin tuosta kaikesta; en tarvitse sitä salata, sillä se ei ole pysynyt salassa. Oletteko kuullut puhuttavan sisarestani? Ettekö? Hän oli vanhempi minua, — se vasta oli olento! Hyvä Jumala ei ole luonut toista täydellisempää. Ja hänen laulunsa sitten! Hän tuli täti vainajani luo ja silloin… Mutta en tahdo suotta kiihottaa mieltäni; lyhyesti sanoen, se mies, jota hän rakasti sydämensä koko voimalla, syöksi hänet kurjuuteen, ja isäni kirosi sisareni eikä ole pannut rikkaa ristiin häntä auttaaksensa. — Äitiäni en muista ollenkaan, mutta Anna korvasi minulle hänet. Sisareni kohtalo on opettanut minut tuntemaan miehet. Viime vuosina on moni minua kosinut, mutta minulta puuttuu luottamusta — ja ennen kaikkea rakkautta, sillä sen kanssa ei minulla ole enää mitään tekemistä.

— Ennenkuin se sittenkin vielä löytää tien sydämeenne, vastasi Maria. — Oli väärin, että rupesin puhelemaan kanssanne tällaisista asioista, sillä ne kiihottavat teitä ja se ei ole hyväksi.

— Puhukaa vain; tuntuu hyvältä kerran saada keventää sydäntänsä. Ettekö ole rakastanut ketään ennen puolisoanne?

— Rakastanutko? En, Henriika, en ole todellisesti rakastanut ketään muuta kuin häntä.

— Ja herra pormestari olisi ollut ensimäinen, joka sai sydämenne sykähtelemään nopeammin?

— Ei, ei se ennenkään aina ollut aivan tyyni; minähän olen elellyt miellyttävien ihmisten joukossa ja tietysti minusta oli toinen rakkaampi kuin toinen.

— Ja varmaankin yksi rakkain kaikista.

— Sitä en kiellä. Sisareni häihin tuli lankoni seurassa hänen ystävänsä, nuori saksalainen aatelismies, joka jäi meille moneksi viikoksi. Hänestä pidin, ja vielä nytkin muistelen häntä mielelläni.

— Ettekö ole sen jälkeen saanut mitään tietoja hänestä?

— En, — ja ken tietää mitä hänestä on tullut. Lankoni toivoi hänestä suuria, ja hänellä olikin harvinaiset luonnonlahjat, mutta samalla hän oli hurjanrohkea uskalikko, joka tuotti äidillensä ainaista huolta.

— Teidän täytyy kertoa hänestä enemmän.

— Miksikä niin, Henriika?

— Minä en tahdo enää puhella, vaan tahtoisin maata hiljaa, hengittää lehmusten tuoksua ja kuunnella, kuunnella vain.

— Ei, nyt teidän täytyy mennä levolle. Autan teitä ja palaan sitten hetken kuluttua.

— Tässä talossa oppii tottelemaan, mutta kun pelastajani tulee kotiin, niin tuokaa hänet luokseni. Hänen pitää kertoa minulle noista englantilaisista ratsastajista. Tuollahan tulee Babetta rouva tuoden hänen lääkettänsä. Saatte nähdä että juon sitä säännöllisesti.

Poika palasi myöhään kotiin, sillä hän oli tohtorin lasten kanssa nauttinut kaikista markkinain ihanuuksista. Hän sai viipyä vain hetkisen Henriikan luona. Isää hän ei ollut lainkaan nähnyt, sillä tämä oli mennyt yölliseen neuvotteluun komisario van Bronkhorstin tykö.

Seuraavana päivänä oli markkinalupa lopussa, koulun piti jälleen alkaa, ja Adrianilla oli ollut aikomus suorittaa kotityöt illalla. Nyt olivat nuo englantilaiset ratsastajat estäneet häntä toteuttamasta aiettansa, ja hänen oli mahdotonta mennä kouluun, ellei kotikirjoitus ollut suoritettu. Sen hän avomielisesti tunnusti äidille, ja tämä valmisti hänelle tilaa pöydälle, jonka ääressä hän itse neuloi, — ja moni sana ja sääntö, jonka Maria ennen muinoin oli oppinut yhdessä veli vainajansa kanssa, käytettiin tuon latinaa tutkivan nuorukaisen hyväksi.

Puoli tuntia ennen keskiyötä tuli Barbara sisään ja sanoi:

— Jo riittää nyt! Huomenna varhain ennen kouluun menoa voit lopettaa sen mikä jää kesken.

Odottamatta Marian vastausta sulki hän pojan kirjat ja työnsi ne kokoon.

Hänen tätä tehdessään tärähdyttivät huonetta äkkiä ulko-ovelta kuuluvat kovat iskut. Maria heitti ompeluksensa luotansa hypähtäen istuimeltansa, ja Barbara huudahti:

— Taivaan tähden, mitä se on?

Adrian juoksi nopeasti isän huoneeseen ja avasi akkunan. Naiset kiiruhtivat hänen jälkeensä, ja ennenkuin he ehtivät puhutella rauhanrikkojaa, kuulivat he karkean äänen huutavan:

— Avatkaa! Minun täytyy päästä sisään!

— Mitä on tapahtunut? kysyi Barbara, joka kuun valossa tunsi tulokkaan sotamieheksi. — Ei voi kuulla omaa ääntäänkään. Lakatkaa toki kolkuttamasta!

— Käskekää pormestaria tänne! huusi airut, joka tähän saakka oli lakkaamatta iskenyt kolkuttimella ovea. — Nopeasti, naiset, espanjalaiset tulevat!

Barbara kirkaisi ääneen ja löi kätensä yhteen. Maria kalpeni, mutta ei menettänyt mielenmalttiansa, vaan vastasi sotamiehelle:

— Herra ei ole kotona, mutta minä lähetän häntä noutamaan. Nopeasti, Adrian, isää noutamaan!

Poika syöksähti portaita alas ja tapasi ulkoeteisessä rengin ynnä Kertun, joka hypättyään kiiruusti vuoteesta oli heittänyt yllensä alushameen ja nyt koetti vapisevin käsin avata ovea lukosta. Renki työnsi hänet syrjään, ja heti kun oven saranat narisivat ryntäsi Adrian ulos ja juoksi aika vauhtia katua pitkin komisarion taloa kohden. Sinne saapui hän ennenkuin oli ehtinyt tulla mitään muuta sanansaattajaa, kiiruhti avoimesta ulko-ovesta sisään ja päistikkaa ruokasaliin, jossa huusi pöydän ääressä neuvotteleville miehille:

— Espanjalaiset ovat täällä!

Nopeasti hypähtivät herrat istuimiltaan. Toisille tuli kiire linnaan, toisille raatihuoneelle, ja hetken kiihkossa ei voitu tehdä mitään järkeviä päätöksiä. Ainoastaan Pietari van der Werff pysyi levollisena, ja kun Allertsin lähetti saapui ja kertoi, että kapteeni joukkoineen oli matkalla Leiderdorpiin, huomautti pormestari, että johtajien pitäisi nyt ryhtyä tarmokkaisiin toimiin markkinaväen hyväksi. Hän ja kaupunginsihteeri ottivat tehtäväksensä pitää heistä huolta, ja pian seisoi Adrian isän ja van Houtin kanssa keskellä kokoontulvivaa ihmisjoukkoa, jonka Pankrationtornista tuleva heleä valitusääni oli herättänyt unesta.

Yhdeksästoista luku.

Adrianin tämänöiset tehtävät eivät vielä olleet lopussa, sillä isä salli hänen tulla mukaan raatihuoneelle. Sieltä lähetti hän hänet sanomaan äidille, että isä tulisi aamuun saakka olemaan toimessa, ja että rengin pitäisi lähettää kaikki, jotka yhden jälkeen yöllä tulisivat häntä tapaamaan, Reinin viereiselle halkotorille. Äiti lähetti sitten Adrianin takaisin raatihuoneelle kysymään isältä, eikö hän tahtoisi viittaansa, ruokaa, viiniä tai jotakin muuta.

Suurella innolla toimitti Adrian nämät asiat, sillä tunkiessaan läpi ihmisjoukon, joka kapeammilla kaduilla oli ahdettu tiheään kokoon, tuntui hän mielestänsä arvokkaammalta kuin koskaan ennen. Olihan hänellä virka toimitettavana, ja lisäksi vielä yöllä, jolloin muut lapset nukkuivat — liiatenkin ajatteli hän tovereitansa, joita nyt ei varmaankaan laskettu kotoa. Sen lisäksi voi nyt odottaa monivaiheista, vireätä aikaa, jolloin saisi kuulla rummunpärrytystä, torventoitotusta, muskettien pauketta ja tykkien jyminää. Hänestä oli kuin leikki "hollantilaiset ja espanjalaiset" nyt olisi alkanut täyttä totta ja oikein pulskasti. Lapsen voimakas elämänhalu heräsi hänessä, ja kun hän kyynärpäillänsä oli raivannut itsellensä tietä autiommille paikoille, juoksi hän nopeasti eteenpäin, huutaen niin iloisesti kuin hänen olisi ollut levitettävä ilosanomaa: — Nyt ne tulevat! Espanjalaiset tulevat! — tai: — Hannibal ante portas!

Kun hän raatihuoneelle palattuansa sai kuulla, ettei isä tarvinnut mitään ja että hänellä oli käytettävänään oikeudenpalvelija, jos tahtoisi jotakin, katsoi Adrian suorittaneensa tehtävänsä ja olevansa oikeutettu tyydyttämään uteliaisuuttansa.

Ensiksi hän meni katsomaan englantilaisia ratsastajia. Teltta, jossa he olivat esiintyneet, oli poissa, ja räyhäävät miehet ja naiset levittelivät suuria palttinakappaleita, laittoivat myttyjä ja kytkivät kiroten yhteen hevosia. Tulisoihtujen synkässä valossa, joka sekaantui kuun valoon, näki hän suureen nelipyöräiseen vaunuun vievillä kapeilla portailla pienen yksinkertaisesti puetun tytön itkevän katkerasti. Voiko tämä olla tuo ruusunhohteinen enkeli, joka liidellessään lumivalkoisella pikku ratsullaan oli Adrianista ollut kuin autuaallinen olento toisesta, ihanammasta maailmasta? Nyt nosti toraileva vanha vaimo lapsen vaunuun, mutta Adrian seurasi eteenpäin tunkevaa ihmisjoukkoa ja näki tohtori Morpurgon ratsastavan kärryjensä vieressä kurjalla hevoskonilla, ei enää puettuna purppuraviittaan, vaan tummaan pukuun. Neekeri kiiruhti kiukuissaan ajopelien eteen valjastettua muulia, jota vastoin herra ei näyttänyt menettäneen tavallista mielentyyneyttään. Hänen kauppatavaransa eivät olleet kallisarvoisia, eikä espanjalaisilla ollut syytä viedä häneltä päätä eikä kieltä, joiden avulla hän ansaitsi enemmän kuin tarvitsi.

Seuraten häntä tuli Adrian leveälle kadulle, jossa oli pitkä rivi kauppakojuja, ja siellä hän näki monenmoista, mikä teki lopun hänen uhkamielisyydestään ja saattoi hänet vähitellen käsittämään, että nyt oli kysymyksessä vakavia, arveluttavia seikkoja. Häntä oli naurattanut nähdessään, kuinka piparkakkukauppias ja lankakauppias kävivät käsikähmään, kun olivat pelästyksissään heittäneet tavarakäärynsä sekaisin toistensa avoimiin laatikkoihin eivätkä enää saaneet niitä erotetuiksi. Mutta hän sääli sydämestänsä delftiläistä kaupustelijatarta, joka kadun kulmassa oli myyskennellyt saviastioita; Goudasta tulevat, suurilla tavarapakoilla kuormitetut rattaat olivat näet sysänneet kumoon hänen kevykäisen kojunsa, ja nyt seisoi vaimo parka vaikeroiden särkyneitten tavaroittensa ääressä, joita myymällä oli elättänyt itsensä ja lapsensa, mutta kuormankuljettaja, hänestä välittämättä, kiirehti vain hevosiansa ruoskanläimäyksillä. Surkeasti parkui vanhemmistaan eksynyt pieni tyttö, jota armelias porvarivaimo veti mukaansa. Eräs nuorallatanssija juoksi sinne tänne käsiään väännellen ja hakien suojelusvahtia; häneltä oli tungoksessa varas vienyt läkkirasian, joka sisälsi hänen kokoamansa lantit. Muudan suutari heitteli sikin sokin ratsassaappaita ja naisten tohveleita puiseen, hamppunuorakantimilla varusteltuun arkkuun, sillä välin kuin hänen vaimonsa, auttamatta häntä ollenkaan, vain reviskeli hiuksiansa ja huusi: — Johan sen sanoin, sinä pöllöpää, sä narri, sä tyhmyri,! Nyt ne tulevat ja vievät meiltä kaikki!

Kadun päässä, joka vei Assendelftin talon ohitse Neitsyensillalle, olivat useat korkeiksi kuormitetut vankkurit ajautuneet vastakkain, ja hädissään alkoivat ajurit, sen sijaan että olisivat laskeutuneet maahan toimittaaksensa apua, läimäytellä toisiansa. Iskut kohtasivat myöskin kuormilla istuvia vaimoja ja lapsia. Kauas kajahtelivat valitushuudot, mutta pian ne eivät enää päässeet kuulumaan, sillä toisessa päässä katua oli kesytetty karhu riistäytynyt irti ja ajanut pakosalle kaikki läheisyydessä olijat. Kirkuen ja ulisten syöksyivät pelästyneet ihmiset katua pitkin; heihin yhtyi toisia, jotka eivät edes tienneet, mikä oli hätänä, vaan otaksuivat, kuten luonnollista oli, vihollisen olevan kintereillä ja parkuivat: — Espanjalaiset! Espanjalaiset! — Mikä vain sattui tuon epätoivoisen joukkion tielle, se tallattiin maahan. Erään seulakauppiaan lapsukainen oli jäänyt ihmisten jalkoihin isänsä kumoonkaadettujen ratasten viereen, aivan lähellä Adriania, joka oli asettunut muutaman talon ovikäytävään. Mutta poika ei voinut auttaa pienokaista, sillä hänet tungettiin piilopaikkaansa, ja pian hänen tarkkaavaisuutensa kääntyi toisaanne, kun Janus Dousa ilmestyi ratsain. Tämä kiiruhti tuota hätääntynyttä ihmisjoukkoa vastaan. Kuullessaan huudon: — Espanjalaiset! — Espanjalaiset! — huusi hän kauas kuuluvalla äänellä: — Tyyntykää, tyyntykää, hyvät ihmiset! Vihollinen ei ole vielä tullut! Reinille! Reinille! Siellä on laivoja kaikille ulkolaisille! Reinille! Espanjalaiset eivät ole täällä, kuuletteko, eivät ole!

Junkkari pysähtyi juuri Adrianin eteen, sillä hänen ratsunsa ei päässyt eteenpäin, vaan seisoi paikallaan korskuen ja vavisten. Aatelismiehen varoitus ei ollut juuri suureksi hyödyksi, ja vasta kun monet sadat olivat kiiruhtaneet hänen ohitsensa, alkoi joukko vähetä. Karhun, joka oli ajanut heidät pakoon, olivat erään juomanpanijan rengit jo aikoja sitten ottaneet kiinni ja vieneet omistajalle. — Nyt näki Adrian kaupunginvahtien saapuvan hänen isänsä johtamina, ja hän seurasi heitä kenenkään huomaamatta Reinin etelärannalla olevalle halkotorille. Siellä hän näki toisenlaista sekasortoa, sillä sinne oli kiiruhtanut joukko kaupustelijoita, pelastaaksensa tavaransa laivoihin. Miehiä ja naisia tunki kääryjen ja kauppatavaroiden ohitse, joita työnnettiin kapeita rautaportaita myöten laivoihin. Muudan nainen ja lapsi sekä erään nuoranpunojan rattaat olivat ahdingossa suistuneet veteen, ja siitä syntyi kamala hälinä. Mutta pormestari saapui heti paikalle, johti hukkuvien pelastamista ja koetti sitten kaikin voimin saada järjestystä aikaan. Kaupunginvahdit saivat tehtäväkseen pitää huolta, että kukin joutui siihen laivaan, mikä meni hänen kotipaikkaansa; kuhunkin laivaan pantiin kaksi rantaporrasta, toinen ihmisiä, toinen tavaroita varten. Oikeudenpalvelijat ilmoittivat, että — kuten muutoinkin hälytyskellojen soidessa — kaupunkilaisten oli mentävä kotiin ja suuren sakon uhalla pysyttävä poissa kadulta. Kaikki kaupunginportit avattiin poisrientäviä rattaita varten, ainoastaan Hoogewoortin portista, joka vei Leiderdorpiin, oli pääsö kielletty. Niinpä siis kadut vähitellen tyhjenivät, ihmisjoukot liikkuivat järjestyksessä, ja kun Adrian aamuhämärissä läksi kotiinsa päin, ei liike kaduilla ollut enää paljoakaan vilkkaampi kuin muina öinä.

Äiti ja Barbara olivat olleet huolissaan hänen tähtensä, mutta hän kertoeli heille isästä, kuinka omin silmin oli nähnyt tämän tekevän lopun tuosta sekamelskeestä.

Hänen puhuessaan kuului kaukaa musketinlaukauksia, ja nämä saattoivat poikasen sellaiseen kiihkoon, että hän tahtoi jälleen lähteä ulos; mutta äiti ei laskenut häntä, ja hänen täytyi tyytyä nousemaan ylös kammioonsa. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan kiiruhti ylimmällä vinnillä rakennuksen päädyssä olevalle luukulle, josta nahkakääryt tavallisesti toimitettiin vinnille, ja katseli sieltä itäänpäin, josta yhä vain kuului laukauksia. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin aamuruskoa ja keveitä savupilviä, jotka ruusunhohteisina kiemurrellen kohosivat korkeuteen. Kun ei alkanut näkyä mitään erityistä, menivät hänen silmänsä umpeen, ja hän nukahti pian avonaisen luukun viereen ja uneksi verisestä tappelusta ja englantilaisista ratsastajista.

Hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt kärryjen ratinasta, joka kuului alhaalta hiljaisesta pihasta. Sinne ajoi näet läheisistä kaupungeista olevia kaupustelijoita, jotka mieluummin jättivät kauppatavaransa vihollisen uhkaamaan kaupunkiin kuin läksivät niitä kuljettamaan lähenevää espanjalaisjoukkoa vastaan. Pietari herra oli luvannut muutamille heistä, että he saisivat jättää kuormansa hänen huostaansa. Rattaat ajettiin kartanolle takapihan kautta, jossa työhuoneet olivat, ja ne tavarat, joita kosteus voisi haitata, piti päivän kuluessa kuljetettaman hänen talonsa tilavalle vinnille.

Maria oli mennyt keskiyöllä Henriikan tykö rauhoittaaksensa häntä, mutta potilas näytti olevan aivan levollinen, ja kun hän kuuli espanjalaisten lähenevän, säihkyivät hänen silmänsä ilosta. Maria huomasi sen ja kääntyi pois vieraastaan; vaivoin sai hän pidätetyksi kiivaat sanat, jotka tahtoivat tunkea hänen huulillensa, ja toivotettuansa hyvää yötä läksi hän huoneesta.

Henriika katsoi miettiväisenä hänen jälkeensä ja nousi sitten istualleen, sillä nukkumista ei varmaankaan tänä yönä käynyt ajatteleminenkaan. Hälytyksestä, joka kuului Pankrationtornista, ei tahtonut tulla loppua, ja lakkaamatta auottiin ovia, puhelua kuului, ja etäältä kajahteli laukauksia. Henriikan korviin tunki monenmoisia ääniä ja kaikenlaista melua, jonka syytä hän ei tiennyt, ja aamun valjetessa kuului vilkasta liikettä akkunain alla olevasta pihasta, jossa muutoin oli niin hiljaista. Ratisten kulki siellä rattaita, puheltiin kiivaasti ja äänekkäästi, ja syvä miesääni tuntui siellä antavan määräyksiä. Henriikan uteliaisuus ja levottomuus kasvoi kasvamistaan. Hän jännitti kuuloaan niin, että päätä alkoi uudelleen särkeä, mutta kumminkaan hän ei voinut kuulla kuin muutaman sanan vain, senkin epäselvästi. Olikohan kaupunki antaunut espanjalaisille, olikohan pormestarin taloon majoitettu Filip kuninkaan sotilaita? Hänen verensä kuohahti suuttumuksesta, kun hän ajatteli kastilialaisten voittoa ja isänmaansa nöyryytystä, mutta pian hänet taas valtasi äskeinen ilontunne, sillä hän kuvaili mielessään, kuinka taide saisi uudistaa nuo kolkot Leidenin kirkot, joista oli riistetty kaikki koristeet, kuinka laulavat juhlakulkueet vaeltaisivat pitkin katuja, kuinka papit komeissa virkapuvuissa toimittaisivat messuja muhkeissa temppeleissä — suitsutuksen tuoksutessa, ihanan laulun kajahdellessa ja kellojen soidessa! Henriika toivoi espanjalaisten avulla jälleen saavansa pyhän sijan, jossa voisi rukoilla omaan tapaansa ja puhdistaa sielunsa synnintunnustuksella. Hänen entisessä ympäristössänsä oli uskonto yksin suonut hänelle jonkunmoisen varman perustuksen. Arvokas pappi oli ollut hänen opettajanansa, ja tämä oli innokkaasti koettanut saada hänet käsittämään, että tuo uusi oppi pyrki hävittämään kaiken sen, mikä soi elämälle ylevämmän lennon, kauneuden kaihoamisen, kaikki ihmissielun ihanteelliset pyrinnöt ja siis myöskin taiteen, ja siksi olisi Henriika mieluummin nähnyt isänmaansa espanjalaisena ja katoolisena, kuin vapautettuna noiden hänen vihaamiensa muukalaisten vallasta, mutta kalvinilaisena.

Vähitellen hiljeni pihalla melu, mutta auringon ensi säteiden saapuessa Henriikan akkunoihin alkoi sieltä jälleen kuulua vilkkaampaa liikettä ja äänekästä puhetta. Raskaita askeleita kajahteli kivitykseltä, ja äänten joukosta luuli Henriika erottavansa Marian ja Barbaran äänet. Varmaankaan hän ei erehtynyt. Tuo kauhua ilmaiseva huudahdus voi tulla ainoastaan hänen ystävättärensä huulilta, — sitä seurasi tuskallisia miesäänisiä valitushuutoja ja äänekästä nyyhkytystä. Epäilemättä oli jokin huono sanoma saapunut hänen isäntäväellensä, ja tuo hillittömästi itkevä nainen tuolla alhaalla oli varmaankin kunnon "Babetta".

Henriika ei voinut enää pysyä vuoteellaan. Pienellä pöydällä vuoteen vieressä oli pullojen ja lasien keskellä kynttilän ja taularasian välissä pieni soittokello. Kun hän ennen oli sitä kilisyttänyt vaikka kuinkakin hiljaa, niin kiiruhti aina jompikumpi hänen hoitajistaan sisään. Nyt hän heilutti sitä kolme, neljä kertaa, soitti vieläkin uudelleen, mutta ei ketään näkynyt. Silloin kuohahti hänen kuuma verensä; puolittain kärsimättömyyden, puolittain uteliaisuuden ja osanoton valtaamana hän otti kengät jalkaansa ja heitti aamupuvun yllensä. Sitten hän meni akkunankomeron korokkeella seisovan tuolin luo, avasi akkunan ja katseli pihalle kokoontunutta tiheätä ihmisjoukkoa.

Ei kukaan huomannut häntä, sillä nuo alakuloiset miehet ja itkun valtaamat naiset, joiden joukossa Maria ja Barbarakin olivat, seurasivat osanotolla erään nuoren miehen vilkasta kertomusta ja eivät nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään tapahtui. Henriika tunsi puhujan taiteilija Vilhelmiksi, mutta ainoastaan äänestä, sillä kypäri, joka peitti hänen kiharoitansa, ja vereen tahrattu pantsari tekivät tuon vaatimattoman taiteilijan sotaisan, jopa sankarimaisenkin näköiseksi.

Hän oli ehtinyt jo pitkälle kertomuksessansa, kun Henriika kenenkään huomaamatta tuli lisäksi hänen kuulijakuntaansa.

— Kyllä, herra, vastasi hän pormestarille, — me ajoimme heitä takaa, mutta sitten he taas katosivat kylään, ja kaikki oli hiljaista. Olisi ollut järjetöntä koettaa tehdä rynnäkkö taloihin. Niin pysyimme siis levossa, mutta kello kahden tienoilla kuulimme laukauksia Leiderdorpista päin. "Warmondin junkkari on varmaankin lähtenyt liikkeelle", sanoi kapteeni ja läksi viemään meitä siihen suuntaan, mistä ampumista kuului. Tämä oli ollutkin espanjalaisten tarkoitus, sillä paljoa ennen kuin saavuimme perille, nousi hämärässä lipullisjoukko kastilialaisia esiin eräästä saartokaivannosta. Heillä oli asepukujensa päällä valkoiset kuolinpaidat, he heittäytyivät polvillensa, mumisivat pater nosterinsa, huusivat avuksensa San Jagoa ja hyökkäsivät meitä vastaan. Me olimme ajoissa huomanneet heidät, ja keihäsmiehemme ehtivät siis ojentaa keihäät eteensä ja pyssymiehet laskeutua maahan ja asettaa sytyttimet ruudille. Espanjalaisia kohtasi siten kova vastarinta ja neljä heistä kaatui. Meitä oli enemmän kuin heitä, ja he peräytyivät kapteeninsa johdolla hyvässä järjestyksessä kaivantoon takaisin. Sinne he jäivätkin, sillä heidän tehtävänään lienee ollutkin vain viivyttää meitä, kunnes suurempi joukko saapuisi sulkemaan meiltä tien kaupunkiin. Joukkomme oli liian vähäväkinen voidaksensa karkottaa heidät heidän turvapaikastaan, mutta kun päivä sarasti idässä, eivätkä he vieläkään tulleet esille, lähestyi kapteenimme heitä näyttäen valkoista liinaa, rummuttajan seuraamana, ja huusi heille italiankielellä, jota oli hieman oppinut Italiassa käydessään, että hän toivotti kastilialaisille herroille hyvää huomenta ja kehotti heitä, jos heidän joukossaan oli upseeria, jolla olisi kunniantuntoa, tulemaan miekkojen mittelyyn erään kapteenin kanssa. Hän vakuutti kunniasanallaan, että hänen sotilaansa pysyisivät puolueettomina katsojina, kävisipä taistelussa niin taikka näin. Silloin lensi ojasta kaksi luotia, jotka suhahtivat kovin likeltä kapteeni paran ohitse. Me huusimme hänelle, että hän säästäisi henkeänsä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan huusi heille, että olivat pelkureita ja salamurhaajia — aivan kuin heidän kuninkaansakin.

Alkoi jo olla jokseenkin valoisa. Me kuulimme kaivannossa keskusteltavan, ja juuri kun Allerts aikoi kääntyä takaisin, hyppäsi eräs upseeri esiin kentälle huutaen: "Odota, kerskuri, niin saat lämpimiksesi!"

Silloin tarttui kapteeni brescialaiseen miekkaansa, kumarsi vastustajallensa kuten miekkailusalissa, taivutti säilää ja he mittasivat miekkojansa. Tuo vastustaja oli solakka, kookas mies, ylhäinen ryhdiltään ja — kuten kävi selville — ylen taitava miekkailija. Kuin tuuliaispää pyöri hän kapteenin ympärillä tehden hyppyjä, hyökkäyksiä ja jos mitä temppuja, mutta Allerts pysyi levollisena ja tyytyi aluksi oivallisiin puolustusasentoihin. Sitten iski hän aimo kvartin, ja kun toinen väisti sitä, seurasi terssi, — jota kastilialaisen myös onnistui välttää, — ja sitten salaman nopeudella sekunti, jollaisen hän yksin voi saada aikaan. Kastilialainen vaipui polvilleen, sillä tuo brescialainen säilä oli lävistänyt hänen keuhkonsa. Hän kuoli aivan paikalla.

Heti kun hän oli kaatunut, hyökkäsivät espanjalaiset uudelleen meidän kimppuumme, mutta me karkotimme heidät ja otimme upseerin ruumiin mukaamme. Niin ylpeänä ja iloisena kuin silloin, en ollut koskaan nähnyt kapteenia. Te, junkkari van Duivenvoorde, voitte helposti arvata syyn. Nythän hän oli saanut miekkailla vertaisensa vastustajan kanssa ja oikeassa ja vakavassa kaksintaistelussa näyttänyt mihin hänen temppunsa kelpasivat, ja hän sanoikin minulle, että tuo oli ollut hänen elämänsä onnellisin aamu, ja komensi meidät kiertämään kaivannon, hätyyttääksemme vihollista sivultapäin. Mutta tuskin olimme lähteneet liikkeelle, kun joukko, jota he olivat odottaneet, lähestyi Leiderdorpista päin. Jo loitolta kajahteli sen sotahuuto "San Jago", ja samalla nousivat entiset vihollisemme kaivannosta käydäksensä kimppuumme. Allerts hyökkäsi heitä vastaan, mutta hän ei saavuttanut heitä. Oi, hyvät herrat! — tuota hetkeä en koskaan unohda; luoti kaatoi hänet maahan sivultani. Se sattui kai keskelle sydäntä, sillä hän huusi vain: "Muistakaa poikaani!" Sitten oikaisi hän kookasta vartaloansa ja heitti henkensä. Olisimme ottaneet hänet mukaamme, mutta ylivoima ahdisteli meitä, ja meillä oli täysi työ peräytyessämme joltisessakin järjestyksessä Warmondin junkkarin vapaaehtoisten tykö. Sinne saakka eivät espanjalaiset uskaltaneet meitä seurata. Tässä nyt olemme. Kastilialaisen ruumis on tornissa tuolla Hoogewoortin portilla. Tässä ovat paperit, jotka löysimme vainajan takista, ja tässä on hänen sinettisormuksensa; hänellä näkyy olleen uljas vaakuna.

Pietari van der Werff otti vainajan kirjesalkun, selaili paperipakkaa ja sanoi:

— Luis d'Avila oli hän nimeltänsä.

Hän vaikeni, sillä hänen puolisonsa oli nähnyt Henriikan kurottavan päänsä akkunasta ja huudahti pelästyksissään lujalla äänellä:

— Neiti. Jumalan tähden, neiti — mitä te mietittekään!

Kahdeskymmenes luku.

Maria oli huolissaan Henriikan tähden, mutta tämä tervehti häntä tavallista iloisemmin ja vastasi saamiinsa lempeisiin nuhteisiin, että tämä aamu oli virkistänyt häntä. Kohtalo, sanoi hän, noudatti oikeutta, ja jos oli totta, että sairaan paranemisentoivo oli lääkärille avuksi, niin kävisi tohtori de Bont'ille helpoksi hoitaa häntä. Kaatunut kastilialainen ei voinut olla kukaan muu kuin tuo halpa olento, joka oli syössyt hänen sisarensa Annan kurjuuteen. — Ihmeissään, mutta rauhoittuneena, läksi Maria hänen luotansa, mennäksensä kertomaan puolisollensa, missä mielentilassa Henriika oli ja missä suhteessa Allertsin surmaama espanjalainen upseeri näytti olleen Henriikaan ja hänen sisareensa. Hajamielisesti kuunteli Pietari häntä, ja kun Barbara ojensi veljelleen äskenpoimutetun kaularöyhelön, keskeytti tämä vaimonsa kertomuksen, antaen hänelle tuon kaatuneen kastilialaisen kirjesalkun ja sanoen:

— Ota tämä, — hän voi itse ottaa selkoa asiasta: anna minulle sitten illalla salkku takaisin. Minä tuskin tulen päivälliselle kotiin. Myöhemmin kai menet tervehtimään kapteeni paran leskeä.

— Varsin kernaasti, vastasi Maria vakuuttavasti. — Kuka tulee kapteenin seuraajaksi?

— Se on prinssin määrättävä.

— Oletteko keksineet keinoja estääksenne vihollisen sulkemasta tien Delftiin?

— Sinunko äitisi tähden?

— En kysy yksin siksi. Onhan Rotterdamkin etelässä. Pohjosesta, Haarlemista ja Amsterdamista, ei ole mitään apua odotettavissa, sillä nuo tienoothan ovat kaikki vihollisen käsissä.

— Minä toimitan sinut sotaneuvostoon. Mistä oletkaan saanut kaiken tuon viisautesi?

— Tuleehan ajatelleeksi kaikenmoista, ja eikös ole luonnollista, että mieluummin kuljen kanssanne tulevaisuutta kohden näkevänä kuin sokeana? — Onko englantilaisia apujoukkoja puolustamassa vanhan kanavan varrella olevia varustuslaitoksia? Onhan Kaag myöskin tärkeä linnoitus.

Pietari katsahti hämmästyneenä nuoreen vaimoonsa, ja hänet valtasi epämiellyttävä tunne, kuten huonon kirjoittajan, kun syrjäinen katsoo hänen työtänsä hänen olkansa takaa. Maria oli huomauttanut häntä pahasta, vaarallisesta laiminlyönnistä, — johon ei tosin hän yksin ollut syypää, — ja kun häntä ei haluttanut vaimollensa tehdä tiliä teoistansa, mikä ei olisi ollutkaan aivan helppoa, niin hän ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi vain: — Jätä nuo huolet miehille! Näkemiin! — Ja hän meni Barbaran ohi ovea kohden.

Oudoksi kävi tästä Marian mieli, mutta ennenkuin Pietari oli laskenut kätensä ovenrivalle, oli hän siksi tointunut että voi hänelle huudahtaa:

— Tätenkö aiot lähteä luotani, Pietari? Onko tuo oikein? Muistatko, mitä lupasit minulle palattuasi prinssin luota?

— Kyllä, kyllä, vastasi Pietari kärsimättömästi. — Ei kenkään voi palvella kahta herraa, ja pyytäisin ettet näinä aikoina ahdistelisi minua kysymyksillä ja seikoilla, jotka eivät koske sinua. Minun tehtävänäni on pitää huolta kaupungin asioista; sinulla on hoidokkaasi, lapset, köyhät, — sillä hyvä.

Vastausta odottamatta läksi hän huoneesta, mutta paikaltaan hievahtamatta katsoi Maria hänen jälkeensä.

Huolestuneena Barbara katseli Mariaa hetken. Sitten hän alkoi järjestellä veljensä pöydällä olevia papereita ja sanoi ikäänkuin itseksensä, mutta kumminkin kääntyen puoleksi kälyynsä päin:

— Huonot ovat ajat! Kiittäköön Jumalaa se, jota eivät ahdista sellaiset huolet kuin Pietaria. Hänen on vastattava kaikesta, eikä tuo taakka tee mieltä iloiseksi. Ei hevillä löydä toista, jolla olisi alttiiksiantavaisempi mieli ja parempi sydän. Kuinka markkinaväkikin oli kehuskellut hänen huolenpitoaan! Myrskyssä luotsi tutaan, ja vaarassa on Pietari aina ollut ylevimmillään. Hän tietää, mikä hänen velvollisuutensa on, mutta viime viikot näyttävät tehneen hänet monta vuotta vanhemmaksi. Minun mielestäni täytyy meidän hänen suhteensa olla taipuvaisia anteeksiantoon.

Maria nyökäytti päätänsä. Barbara läksi huoneesta, ja palatessaan hetken kuluttua hän sanoi rukoilevasti:

— Sinä näytät kovin kurjalta, lapsukaiseni; tulepa nyt nukkumaan. Tunnin uni virkistää sinua enemmän kuin kolme ateriaa. Olethan valvonut koko yön, ja sinun iälläsi se kyllä tuntuu jälkeenpäin. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta olen pannut verhot akkunain eteen ja valmistanut vuoteesi. Ole nyt järkevä ja tule nukkumaan.

Näin sanoen hän tarttui Marian käteen ja veti hänet mukaansa. Maria ei pannut vastaan, ja vaikka hänen silmänsä kyyneltyivätkin hänen jäätyään yksin, valtasi uni hänet kumminkin pian.

Pukeuduttuaan uudelleen hän läksi puolipäivän aikaan kapteenin asuntoon. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sääli itseänsä ja kohtaloansa. Eeva Pietarintytär, kapteenin leski, hiljainen, vaatimaton vaimo, jota Maria tuskin tunsi ulkonäöltä, ei tullut näkyville. Hän itki yksin huoneessansa. Mutta Maria tapasi talossa taiteilija Vilhelmin lohduttamassa ystävä vainajan poikaa, jonka lupasi ottaa luoksensa, tehdäksensä hänestä aimo soittoniekan.

Maria käski pyytää leskeä seuraavana päivänä päästämään hänet· luoksensa ja läksi sitten pois taiteilijan seurassa. Kaduilla seisoi kaikkialla ryhmissä porvareita, kisällejä ja naisia, jotka keskustelivat siitä mitä oli tapahtunut sekä odotettavissa olevista kovista ajoista. Maria kertoi nyt Vilhelmille, kuka tuo kaatunut kastilialainen oli ollut ja että Henriika halusi puhella taiteilijan kanssa niin pian kuin mahdollista; mutta hänen täytyi usein keskeyttää kertomuksensa, sillä väliin kulki heidän ohitsensa joukko vapaaehtoisia tai porvarivartioston jäseniä, jotka olivat matkalla torneihin ja muureille vahteja vaihettamaan, väliin sulkivat tykkivaunut heiltä tien. Tulevat jännittävät tapahtumatko lienevät kiihottaneet taiteilijaa vaiko rummunpärrytys ja torventoitotukset, — sillä tuon tuostakin hän tarttui otsaansa ja Marian täytyi pyytää häntä hiljentämään kulkuansa. Hänen äänessäänkin oli jotakin outoa, hillittyä, kun hän Marian kysymysten johdosta kertoi espanjalaisten tulleen vesitse Amstelia, Drechtiä ja Brasemjärveä pitkin Reinille ja nousseen maalle Leiderdorpin luona.

Häntä keskeytti ratsain tuleva airut, joka kantoi prinssin värejä ja jonka jälkeen juoksi lapsia sekä myös riensi aikuisiakin, ehtiäkseen raatihuoneelle yhtaikaa hänen kanssansa; mutta kun joukko oli ehtinyt ohitse, alkoi Maria tehdä seuralaisellensa kysymyksiä, toisen toisensa jälkeen. Sotamelu, kaukaa kuuluvat laukaukset, kirjavat sotilaspuvut, joita näkyi kaikkialla tavallisten tummempien porvaripukujen sijasta, kiihottivat kovin Mariankin mieltä, eikä se, mitä Vilhelmi kertoi, ollut juuri omansa häntä rauhoittamaan. Espanjalaisten pääjoukko oli matkalla Haagiin. Leidenin piirittäminen oli alkanut, mutta se tuskin onnistuisi, sillä englantilaiset apujoukot, joiden piti puolustaa Valkenburgin lujaa linnoitusta, Alfenin kylää ja Goudan sulkua olivat varsin luotettavia. Vilhelmi oli omin silmin nähnyt englantilaiset soturit sekä heidän överstinsä Chesterin ja kapteeninsa Gensfortin, ja hän kehuskeli heidän muhkeita asepukujansa ja komeata ryhtiänsä.

Asuntonsa edustalla aikoi Maria lausua jäähyväiset taiteilijalle, mutta tämä pyysi hartaasti päästä heti neidin puheille ja tahtoi tuskin ottaa uskoaksensa, että hänen täytyisi malttaa mielensä siksi kunnes lääkäri olisi antanut suostumuksensa.

Aterioidessa kertoi Adrian, joka puheli varsin vapaasti, kun isä ei ollut pöydässä, kaikenmoisesta mitä oli nähnyt tai kuullut koulussa ja kadulla, ja äidin vilkkaat kysymykset lisäsivät myöskin suuresti hänen puheenhaluansa.

Marian mieli oli ylen kiihtynyt. Vapaudenasia, jonka uhriksi rakkaimmat hänen omaisistansa olivat joutuneet, täytti hänen mielensä hehkuvalla innostuksella, ja viha maansortajia kohtaan raivosi kiihkeästi hänen povessansa. Tuo hento, neitseellinen nainen, joka tavallisissa oloissa ei edes olisi voinut ilmaista tunteitansa äänekkäin tai tarmokkain sanoin, olisi nyt vaikkapa kiiruhtanut valleille vastustamaan vihollista miesten kanssa yhdessä — kuten haarlemilainen Kenau Hasselaer.

Tuon hänen omaistensa puolustaman asian herättämä into saattoi hänet unohtamaan loukatun ylpeytensä ja kaiken muun, mikä vielä hetki sitten oli ahdistanut hänen mieltänsä. Uutta elämänhalua hän tunsi mennessään nyt Henriikan tykö, ja illan tultua istuutui hän lampun ääreen kirjoittamaan äidillensä, sillä se oli jäänyt häneltä tekemättä sairaan tultua taloon, ja varsin pian voi yhteys Delftin kanssa olla lopussa.

Kun hän saatuaan kirjeen valmiiksi luki sen, oli hän tyytyväinen siihen ja itseensä, sillä siinä ilmeni luja luottamus oikean asian voittoon, ja selvästi ja luontevasti se todisti, että hän oli valmis ilomielin kestämään pahintakin.

Barbara oli jo lähtenyt levolle, kun Pietari vihdoinkin tuli kotiin. Hän oli niin väsynyt että tuskin maistoikaan ruokaa, joka oli häntä odottamassa. Pöydässä istuessaan hän kertoi Marialle samaa mitä tämä oli kuullut taiteilijalta, ja hän oli lempeä ja ystävällinen, mutta Marian sydäntä kirveli häntä katsoessa, sillä hänen ulkomuotonsa johti hänen mieleensä Barbaran huomautuksen tuosta raskaasta taakasta, jonka Pietari oli ottanut kantaaksensa. Tänään Maria ensi kerran huomasi syvät rypyt, jotka huolet olivat uurtaneet hänen silmiensä ja suunsa välille, ja hellän säälin valtaamana hän lähestyi takaapäin puolisoansa, laski molemmat kätensä hänen poskillensa ja suuteli hänen otsaansa. Silloin vavahti Pietari hieman, tarttui Marian hentoon kätöseen niin kiivaasti että hän pelästyi, suuteli sitä ensin ja laski sen sitten pitkäksi aikaa silmillensä.

Vihdoin hän nousi, läksi edeltäpäin makuuhuoneeseen, toivotti vaimollensa sydämellisesti hyvää yötä ja meni nukkumaan. Kun Mariakin paneutui levolle, hengitti hän jo raskaasti. Kova väsymys oli äkkiä vallannut hänet. Levottomasti nukkuivat he kumpikin, ja Maria kuuli aina herätessänsä puolisonsa huokailevan ja valittavan. Hän ei liikahtanutkaan, ettei häiritsisi unta, joka oli Pietarille niin tarpeellinen, ja kahdesti pidätti hän henkeänsäkin, sillä Pietari puheli itseksensä. Ensin valitti hän hiljaa: — Raskasta, liian raskasta, — sitten: — Jospa tämän vain kestäisin!

Kun Maria heräsi seuraavana aamuna, oli Pietari jo lähtenyt raatihuoneelle. Päivällisen aikaan hän palasi kotiin ja kertoi, että espanjalaiset olivat valloittaneet Haagin ja että siellä katalat kuninkaanpuoluelaiset olivat ottaneet heidät riemulla vastaan. Mutta kunnon ihmiset olivat onneksi ehtineet geusien mukana paeta Delftiin, sillä kelpo Nikolas Ruichhaver oli jonkun aikaa viivyttänyt vihollista Geestburgissa. Länteen päin oli vielä tie avoinna, ja uusilla valleilla varustettu, englantilaisille uskottu Valkenburg ei ollut helposti valloitettavissa. Idässä oli Alfenissa toisia englantilaisia apujoukkoja ahdistamassa espanjalaisia takaapäin.

Pormestari kertoi kaiken tämän itsestään, mutta ei hänen puheensa nyt sujunut niin luontevasti kuin miesten kanssa keskustellessa. Tuon tuostakin hän katsoi lautaseensa ja pysähtyi hakien sanoja. Hänestä näytti tuntuvan väkinäiseltä puhua naisten, palvelusväen ja lasten kuullen noista asioista, joista oli tottunut keskustelemaan vain vertaistensa kanssa. Maria kuunteli tarkkaavasti, mutta vaatimattomasti hilliten itseänsä hän vain ystävällisillä katseilla ja osanottoa ilmaisevilla huudahduksilla kehotti puolisoansa jatkamaan, jota vastoin Barbara rohkeasti teki kysymyksen toisensa jälkeen.

Aterian lähestyessä loppuansa tuli Warmondin junkkari äkkiä huoneeseen ja pyysi että pormestari heti seuraisi häntä, sillä översti Chester oli, muassaan osa englantilaisia apujoukkoja, valkoisella portilla ja halusi päästä kaupunkiin.

Tämän kuullessaan iski Pietari suuttuneena oluttuopin pöytään, hypähti seisoalleen ja läksi huoneesta junkkarin edellä.

Myöhemmin iltapäivällä saapui van der Werffin taloon joukko naisvieraita. He tulivat keskustelemaan Barbara rouvan kanssa siitä, mitä valkoisella portilla tapahtui. Pormestari van Swietenin vaimo oli kuullut puolisoltansa, että englantilaiset vastarintaa tekemättä olivat heti espanjalaisten saapuessa luovuttaneet heille lujasti linnoitetun Valkenburgin ja lähteneet pakoon. Vihollinen oli tullut Haarlemista hietasärkkien poikki Nordwykin kautta, ja englantilaisten olisi ollut helppo pitää puoliansa.

— Jopa niistä olikin apua, noista apujoukoista! huudahti Barbara suuttuneena. — Elisabet kuningatar pitää miehet saarellaan ja lähettää meille akat.

— Ja kumminkin ne ovat oikeita jättiläisiä ja niillä on varsin komea ryhti, sanoi raatimies Heemskerkin vaimo. — Niillä on korkeat saappaat, hienot nahkakölterit, kirjavat töyhdöt kypäreissä ja lakeissa, suuret, väljät pantsarit ja keihäät, joilla helposti voisi pistää yhdellä kertaa puoli tusinaa kuoliaaksi, — ja tuo kaikki kuin uutta vain.

— He eivät varmaankaan tahtoneet niitä tahrata, siksi he niin pian toimittivat ne turvapaikkaan — nuo kunnottomat pelkurit, huudahti kirkonhoitaja de Haes'in vaimo, joka oli tunnettu ylen teräväkieliseksi. — Te näytätte tarkastaneen niitä läheltä, Margareeta rouva.

— Tuulimyllystä tuolta portilta, vastasi toinen. — Airut pysähtyi sillalle, joka oli aivan meidän allamme. Pulska mies hän oli, komealla ratsulla. Torventoitottaja oli myöskin ratsain, ja hänellä oli torven ympärillä suuri samettiverho, joka oli kirjailtu täyteen kultalankoja ja helmiä. He anoivat että portti avattaisiin, mutta kiinni se vain pysyi.

— Oikein, oikein! huudahti rouva Heemskerk. — Mutta prinssin lähetti, tuo Bronkhorst, minusta käy kummaksi. Ei hän meistä liioin välitä, kun vain kuningatar ei suutu ja lakkaa antamasta apua. Hän tahtoisi olla Chesterille mieliksi ja päästää hänet kaupunkiin, niin olen kuullut.

— Niin hän tahtoisi, virkkoi kaupunginsihteeri van Houtin vaimo. — Mutta teidän puolisonne, Maria rouva, ja minun mieheni — tapasin häntä juuri tänne tullessani — tekevät voitavansa sen estämiseksi. Molemmat Nordwykin herrat ovat samaa mieltä kuin he, joten komisario mielipiteinensä ehkä jää vähemmistöön.

— Suokoon Jumala että niin kävisi, huudahti taiteilija Vilhelmin äiti tarmokkaaseen tapaansa. — Huomenna tai ylihuomenna olemme saarroksissa, niin ettei kissakaan enää pääse luikahtamaan kaupungista; ja mieheni sanoo että meidän tulisi alusta pitäen säästää ruokavarojamme.

— Puolituhatta syömäriä lisäksi kaupunkiin nielemään lapsiltamme ruokapalat, — sitä vailla! huudahti rouva de Haes heittäytyen tuoliin että se rasahti ja lyöden polveensa.

— Ja ne ovat englantilaisia, arvoisa serkku, englantilaisia, keskeytti veronkantajan vaimo Margareeta rouvaa. — Ne eivät syö, vaan ne ahmivat! Eihän meikäläisiltäkään puutu ruokahalua, mutta Nordwykin herra — tarkoitan nuorempaa, joka kävi prinssin lähettinä kuningattaren tykönä, — kertoi Vilhelmilleni mistä kaikesta tuollainen englantilainen ahma kykenee tekemään lopun. Ne pureksivat naudanlihaa kuin juustoa vain, ja meidän oluemme on kuin astiavettä heidän tumman mallasjuomansa rinnalla.

— Tuo kaikki vielä olisi siedettävissä, sanoi Barbara, — kun ne vain olisivat rohkeita sotureita. Meneekö satakunta nautaa enemmän vai vähemmän, siitä ei toki niin paljoa riippune, ja kyllä puute paastoamaan opettaa. Mutta noiden käpälämäkeläisten takia en uhraisi edes ainoatakaan Adrianimme harmaista kaniineista.

— Ei kannattaisikaan, sanoi rouva de Haes. — Nyt menen kotiin, ja jos saan mieheni käsiini, niin hän saa kuulla, mitä kunnon ihmiset ajattelevat englantilaisista.

— Tyyntykää, serkku, tyyntykää, sanoi nyt pormestari van Swietenin rouva, joka tähän saakka mitään puhumatta oli leikitellyt kissan kanssa. — Uskokaa pois, on oikeastaan aivan yhdentekevää laskemmeko nuo apujoukot kaupunkiin vai emme, sillä ennenkuin karviaismarjat ovat kypsyneet meidän puutarhassamme on vastarinta lopussa — joka tapauksessa.

Maria, joka tarjoeli leivoksia ja maustettua viiniä, laski tämän kuullessaan tarjottimen pöydälle kysyen:

— Niinkö soisitte käyvän, rouva Matilda?

— Niin, vastasi tämä tarmokkaasti, — enkä minä yksin, vaan monet muut järkevät ihmiset. Ylivoimaa ei ole mahdollista vastustaa, ja kuta pikemmin anomme kuninkaalta armoa, sitä varmemmin sitä suodaan meille.

Toiset naiset kuuntelivat sanatonna tuon rohkean Matildan puhetta, mutta Maria meni häntä lähemmäksi ja vastasi kiivaasti:

— Ken niin puhuu, se menköön heti espanjalaisten puolelle, sillä hän toivoo häväistystä kaupungillemme ja maallemme, hän…

Matilda keskeytti Mariaa väkinäisellä naurulla ja huudahti:

— Rikkiviisas rouvaseni, aiotteko antaa neuvoja kokeneille naisille? Onko mointa ennen kuultu, että vieraita tuolla tavoin hätyytellään?

— Olkoonpa kuultu tai ei, vastasi toinen. — Minä en suvaitse talossani tuollaisia puheita, ja vaikka ne kuulisin oman sisareni suusta, niin sanoisin hänelle: "Mene tyköäni, et kuulu enää ystäviini!"

Marian ääni vavahteli ja ojennetuin käsivarsin hän viittasi oveen.

Matilda rouva koetti tointua, mutta ei saanut huoneesta poistuessaan sanotuksi muuta kuin: — Ei hätää — ei hätää — teidän ei tarvitse enää nähdä minua.

Barbara meni saattamaan tuota loukkaantunutta rouvaa. Huoneeseen jääneet vieraat loivat hämillään katseensa maahan, mutta Vilhelmin äiti huudahti:

— Oikein, rouvaseni, oikein!

Kaupunginsihteerin ystävällinen vaimo kietoi käsivartensa Marian ympärille, suuteli hänen otsaansa ja kuiskasi hänelle:

— Kääntykää toisaanne ja pyyhkikää pois kyynelenne!

Yhdeskolmatta luku.

Oli kerran vanki, jonka julmat kiduttajat heittivät taidokkaasti rakennettuun tyrmään. Sen seinät siirtyivät päivä päivältä likemmäksi toisiansa, uhaten ihmisparkaa yhä lähemmältä, niin että hän epätoivosta heitti henkensä ja vankilasta tuli hänen ruumisarkkunsa. Samalla tavoin siirtyi espanjalaisten sotajoukkojen muodostama rauta-aita yhä lähemmäksi Leidenin ympärille, ja jos onnistui tehdä loppu uhrin vastarinnasta, niin tätä uhkasi vielä julmempi ja säälimättömämpi kohtalo kuin tuon vanki raukan. Kehä, jonka Filip kuninkaan sotapäällikkö Valdez ja tämän taitava alapäällikkö don Ayala olivat muodostaneet kaupungin ympärille vähemmässä kuin kahdessa päivässä, oli jo melkein umpinainen, huolellisesti varustettu Valkenburgin linnoitus oli vihollisen hallussa, ja lisäksi oli piiritys alkanut paljoa aikaisemmin ja paljoa suuremmalla voimalla kuin pelokkaimmatkaan kaupungin asukkaista olivat otaksuneet tapahtuvaksi. Leidenillä oli odotettavissa, jos se joutui vihollisen käsiin, että sen talot ryöstettäisiin tyhjiksi ja poltettaisiin, miehet menettäisivät henkensä ja naiset kunniansa, — siitä oli takeena muiden valloitettujen kaupunkien kohtalo ja espanjalaisten luonne.

Ken olisi näinä päivinä voinut kuvailla mielessänsä tuon toimeliaan kaupungin suojelushengetärtä muunlaiseksi kuin synkkäotsaiseksi ja haikeakatseiseksi, — ja kumminkin oli tänään valkoisella portilla elämä niin vilkasta kuin olisi vietetty kevätjuhlaa esittämällä komeata näytelmää. Kaikkialla pitkin valleja aina Katariinantornille saakka seisoi ahtaalle tungettuina miehiä, naisia ja lapsia. Nuo vanhat muurit muistuttivat katselijainpenkkejä ylen täydessä sirkuksessa, ja aina kaupunkiin saakka kuului monilukuisen, uteliaan ihmisjoukon aikaansaamaa surinaa.

Kohtalo on niin armelias, että se suo ihmiselle kyvyn iloita auringonsäteistä, jotka välähtävät esiin kesken hirmuista rajuilmaa, ja siten unhottivat kisällit ja oppipojat, naiset ja lapset tuolla ylhäällä seistessänsä uhkaavan vaaran ja iloitsivat katsellessaan komeapukuisia englantilaisia sotamiehiä, jotka silmäilivät ylös heihin ja viittailivat ja hymyilivät veitikkamaisesti nuorille naisille — näyttäen kumminkin hieman levottomilta odottaessaan portin takana jatkuvan neuvottelun lopputulosta.

Nyt aukeni portti: siitä tuli ulos komisario van Bronkhorst, van der Werff, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin johtavista miehistä, jotka kaikki saattoivat englantilaista överstiä ja tämän torvenpuhaltajaa sillalle saakka. Översti näytti olevan kovin kiihkoissaan ja iski kättänsä moneen kertaan miekkansa kultakahvaan, leideniläiset herrat keskustelivat hänen kanssansa ja lausuivat sitten syvään kumartaen hänelle jäähyväiset, — hän puolestaan vastasi vain kopealla kädenliikkeellä. Kaupunkilaiset palasivat takaisin, portti vetäistiin kiinni, vanha lukko kitisi, raudoitetut telkimet laskeutuivat alustoilleen, nostosillalta kuului kauas ketjujen kalinaa, — ja kokoontunut ihmisjoukko tiesi nyt että englantilaisilta oli kielletty pääsö kaupunkiin.

Kuului äänekkäitä hurraahuutoja, joihin myöskin sekaantui kiivaita paheksumisen ilmaisuja. — Oranialainen eläköön! huusivat pojat, joiden joukossa myöskin oli Adrian ja Allerts vainajan poikanen, naiset liehuttivat liinojaan ja kaikkein katseet olivat kiintyneet englantilaisiin. Nyt kajahti äänekäs torventoitotus, upseerit karauttivat ratsuillaan överstin luo, — seurasi lyhyt neuvottelu, jota muutamat näyttivät häiritsevän kiihkeillä puheilla, — sitten puhallettiin lähtömerkki. Sotamiehet kiiruhtivat nyt kilvan mikä puolelle, mikä toiselle, ja moni heistä ilmaisi nyrkinpuinnilla vihansa kaupunkia kohtaan. Sitten he tarttuivat keihäisiinsä ja musketteihinsa, ja rumpujen ja torvien päristessä alkoi sekasorto selvitä. Kukin asettui riviinsä, rivit muodostuivat osastoiksi, kirjavat liput käärittiin tangoilta ja alkoivat liehua iltatuulessa, ja äänekästen hurraahuutojen kaikuessa kulki joukko Reiniä pitkin lounaaseen päin, missä espanjalaisten etuvartiot olivat.

Leidenin poikaset yhtyivät tarmolla englantilaisten hurraahuutoihin.

Allertsin poika oli myöskin alkanut hurrata muiden mukana, mutta kun hän näki kookkaan kapteenin ylpeästi vaeltavan joukkonsa etunenässä, tukahtui hänen äänensä, ja kätkien kasvot käsiinsä hän juoksi kotiin äitinsä luokse.

Toiset pojat eivät huomanneet häntä, sillä auringonsäteet heijastuivat niin häikäisevästi sotilasten pantsareista ja kypäreistä, keihäistä ja miekoista, torventoitotus kuului niin reippaalta, upseerien ratsut keikistelivät niin hilpeästi, ja kirjavat töyhdöt ja liput ja hehkuvista luntuista kohoavat savupilvet hohtivat laskevan auringon punassa niin komeavärisinä, että silmät ja korvat kuin tenhottuina tarkkasivat tuota kaikkea. — Mutta pian kiintyi katselijain huomio erääseen uuteen seikkaan.

Kuusineljättä englantilaista, niiden joukossa muutamia upseereja, jäi toisista jäljelle ja lähestyi porttia. Jälleen kitisi lukko ja ketjut kalisivat. Tuo pieni joukko päästettiin sisään, ja kaupungin pohjoispäässä, siinä, missä talot alkoivat, lausuivat herra van Bronkhorst ja pormestari heille tervetulijaiset.

Valleilla seisojat olivat kaikki luulleet saavansa nähdä poistuvien englantilaisten joutuvan kahakkaan espanjalaisten kanssa. Mutta he erehtyivät. Ennenkuin englantilaiset olivat tulleet vihollisen läheisyyteen nähtiin lunttuja heitettävän ilmaan, liput laskeutuivat — ja kun uteliaat yön tullessa hajaantuivat, tiesivät he, että englantilaiset olivat pettäneet vapaudenasian ja menneet espanjalaisten puolelle. Nuo kaupunkiin päästetyt kuusineljättä miestä olivat ainoat, jotka kieltäytyivät ottamasta osaa tuohon petokseen. Kaupunginsihteeri sai toimeksensa hankkia asunnon kapteeni Cromwellille ja noille toisille englantilaisille. Van der Werff palasi kotiin herra van Bronkhorstin seurassa. He puhelivat hiljaa, mutta kiivaasti. Komisario vakuutti prinssin vihastuvan siitä, että englantilaisilta oli kielletty pääsö kaupunkiin, sillä hän piti, syystä kyllä, ylen tärkeänä sitä seikkaa että Elisabet kuningatar suosi vapaudenasiaa, — jota asiaa pormestari ystävineen tänään oli vahingoittanut aika lailla. Van der Werff ei myöntänyt tätä, sillä pääasia oli, että Leiden ei antautuisi. Jos tämä kaupunki joutuisi vihollisen käsiin, olisivat myöskin Delft, Gouda ja Rotterdam hukassa, ja turhaa olisi sitten enää koettaa taistella Hollannin vapauden puolesta. Viisisataa aimo syömäriä olisi ennen aikojaan tehnyt lopun kaupungin niukoista ruokavaroista. Olihan koetettu esittää asia englantilaisille mitä kohteliaimmalla tavalla, olihan heitä myöskin kehotettu asettumaan leiriin vallien viereen, kaupungin tykkien suojaan.

Kun nuo kaksi miestä erosivat, ei kumpikaan ollut luopunut mielipiteestään, mutta horjumaton oli kummankin vakuutus vastustajan aikeiden vilpittömyydestä.

Erotessa sanoi Pietari:

— Kaupunginsihteerin pitää kirjoittaa prinssille ja esittää selvällä ja vakuuttavalla tavallansa menettelymme syyt, ja hänen ylhäisyytensä varmaankin lopuksi sen hyväksyy. Siihen voitte luottaa.

— Toivokaamme että niin käy, vastasi komisario, — mutta on muistettava, että piakkoin olemme kuin vangit suljetut näiden muurien sisälle ja että ehkä jo ylihuomenna on mahdotonta lähettää sanansaattajaa prinssin tykö.

— Kaupunginsihteeri on nopsa kynämies.

— Ja antakaa aamulla varhain kuuluttaa, että kehotamme naisia, vanhuksia ja lapsia, lyhyesti sanoen kaikkia, jotka vain kuluttavat ruokavaroja eivätkä voi ottaa osaa kaupungin puolustamiseen, lähtemään täältä. He voivat vaaratta lähteä Delftiin, sillä sinne on vielä tie avoinna.

— Hyvä, sanoi Pietari. — Muutoin kuuluu joukko naisia lähteneen jo tänään.

— Se on oikein, huudahti komisario. — Mehän olemme heikolla aluksella myrskyssä tuuliajolla. Jos minulla olisi täällä tytär, niin kyllä tietäisin mitä tekisin. Näkemiin, herra! Millähän kannalla lienevät asiat Alfenissa! Sieltä ei kuulu enää laukauksia.

— Pimeys lienee keskeyttänyt taistelun.

— Toivokaamme siis että huomenna kaikki käy hyvin ja joskin nuo joukot tuolla sortuisivat, niin me täällä pysymme horjumattomina ja lujina.

— Pysymme lujina loppuun saakka, vastasi Pietari tarmokkaasti.

— Loppuun saakka, — ja Jumala suokoon että se olisi onnellinen.

— Amen, huudahti Pietari, puristi komisarion kättä ja läksi jatkamaan matkaansa kotiin päin. Portailla tuli häntä vastaan Barbara. Tämä aikoi kutsua Mariaa, joka oli neidin tykönä, mutta Pietari ei sallinut hänen sitä tehdä.

Pitkän aikaa hän kulki edes takaisin mietteisiin vaipuneena, ja hänen huulensa vavahtelivat niin tuskallisesti kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Kun hän hetken kuluttua kuuli vaimonsa äänen ruokasalista, hillitsi hän tarmokkaasti mieltänsä, lähestyi ovea ja avasi sen hitaasti.

— Sinä olet jo kotona! Ja minä istun täällä rauhassa kehräämässä! huudahti Maria hämmästyneenä.

— Olen, lapseni. Tee hyvin ja tule luokseni, minulla olisi sinulle sanottavaa.

— Jumalan tähden, Pietari, mitä on tapahtunut? Kuinka oudolta äänesi kuuluu ja kuinka kalpealta näytät!

— En ole sairas, mutta asemamme käy arveluttavaksi — ylen arveluttavaksi, Maria.