PAULAAN JOUTUNEET.

Seikkailu Erie-järvellä.

Kertonut

Felix Lilla

Todellisessa, jokapäiväisessä elämässä tapahtuvat lemmenhistoriat alkavat hyviä usein keittiössä. Moni nuori teurastaja, leipuri tai puutarhuri, joka lihaa, leipää tai vihanneksia kaupitessaan joutuu keittiöön, tapaa siellä leimuavan keittiölieden ääressä, nuoren, ahkeran keittäjättären ja rakastuu häneen. Hänellä on samalla kertaa hyvä tilaisuus hajuaistinsa avulla koetella, osaako tuo mielitietty hyvin keittää ja paistaa. Jos näin on laita, ajattelee hän: tuo eikä kukaan muu! Ja jos ei toiselta puolelta mitään estelyitä tule, niin on tuo vastainen mestari vastaisen rouvansa löytänyt.

Näin helposti ei kuitenkaan onnistunut Claude Regnard paralle. Hän oli nuori Kanadalainen, ranskalaista syntyperää. Vasta ihmeellinen sarja merkillisiä tapahtumia saattoi hänen sydämensä toiveiden perille. Hän oli köyhä kalastaja. Vanhempainsa kuoleman jälkeen oli hän aivan yksinään maailmassa, eikä hänellä ollut mitään muuta, kuin pieni majapahanen rannalla, jotenkin hyvä vene ja vähää kalanpyydyksiä. Väliste meni hän toisten kalastajain kanssa pyyntiin, väliste taas yksinään. Mutta aina oli hänen ansionsa hyvin pienet, sillä vaikkapa hän olisi saanut kaloja hyvinkin paljon, oli niiden hinta hyvin halpa Port Talbot'issa, joka oli pieni kaupunki Erie-järven kanadanpuoleisella rannalla. Tämän kaupungin läheisyydessä asui hän eräässä viheliäisessä rannikkokylässä.

Keittiössä oli hän oppinut tuntemaan pikku Lovisaa. Tämä oli Etienne Joubert'in, Port Talbot'issa asuvan ahkeran ja kunnollisen pikkuravintoloitsijan tytär. Lovisa oli niin ystävällinen, iloinen ja hyväsydäminen; eikä hän kovin paljo tinkinytkään ostellessaan Claude Regnard'in kaloja. Mutta tämäpä toikin hänelle aina parhaat kalansa, ja olisi hän ne tuolle tytölle antanut mistä hinnasta tahansa, olisipa antanut ne ilmaiseksikin ja itse kärsinyt nälkää. Niin sydänjuuria myöten oli hän Lovisaan ihastunut. Eikä tyttökään häntä pois työntänyt; hän naureskeli ja laski leikkiä iloisesti, kun Claude tuli keittiöön, missä hän pirteänä ja toimellisena puuhaili.

Kun Claude taas kerran ilmaantui sinne, tuntui hänestä kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta, kun Lovisa sanoi hänelle: "Ensi viikolla jätämme me Port Talbot'in. Isä on myönyt ravintolansa."

"Ja minne, hyvä neiti, menette te sitten?" kysyi hän vapisevalla äänellä. "Ehkä kauaksi, kauaksi täältä?"

"Eipähän niinkään, Claude hyvä, ainoastaan järven toiselle puolelle Ohioon", vastasi Lovisa. "Isä tahtoo päästä Yhdysvaltain kansalaiseksi. Hän on eräältä ranskalaiselta, joka tahtoo päästä toimestaan lepäämään, ostanut hyvin hienon ravintolan Clevelandissa, jossa sanotaan olevan hyvin hupaista ja kaunista."

"Kylläpä niin, Cleveland on kaunis ja upea kaupunki. Mutta — minähän menetän nyt Teidän kauppatuttavuutenne!"

"Ikävä kyllä, mutta sitä ei voi parantaa."

"Ja Teidätkin, neiti Lovisa, menetän minä!"

Lovisa naurahti. Sitten lausui hän veitikkamaisesti: "Kalojen kuljettaminen järven yli kävisi kait kovin hankalaksi?"

"Kun ilma on hyvä, ei siinä mitään hankaluuksia ole, sillä matka tekee ainoastaan kuusikymmentäviisi Englannin penikulmaa. Pahalla säällä käy se kyllä pienelle kalastajaveneelle vähän vaaralliseksi. Mutta pahinta on, että Ohion puoleiset kalastajat eivät tule kärsimään, että minä, Kanadalainen, kilpailen heidän kanssaan Clevelandissa."

"Tosiaankin, tämä seikka, Claude hyvä, tuntuu minusta todella hyvin ikävältä!"

Surumielin lähti Claude pois. Hän meni tyhjän kalavasunsa kanssa satamaan, irroitti veneensä, nosti purjeen ja palasi majaansa rannikolla.

Myötäänsä mietiskeli hän tuota kovaa kohtaloa, joka ryösti häneltä Lovisan. Tuliko hänen todellakin muutaman päivän päästä nähdä Lovisa viimeinen kerta, viimeinen kerta kuulla hänen armasta ääntänsä? Se ajatus tuntui hänestä ihan sietämättömältä.

Viimein välähti hänen mieleensä hyvä aate. "Se on tosiaankin hyvin yksinkertainen asia!" puheli hän. "Voinhan minä asettua Ohioon ja päästä siellä kansalaiseksi aivan yhtä hyvin, kuin herra Joubert. Sikäläiset kalastajat varmaankin ottavat minut mielellään liittoonsa, olenhan minä siivo ja kunniallinen nuorukainen. Sittenhän minä taas saan, miten usein vaan tahdon, käydä neiti Lovisaa tapaamassa ja viedä hänelle parhaat kalat, mitä saan."

Tämä tuuma näytti hänestä ihanalta. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä sanaakaan, kun hän seuraavalla kerralla kävi Port Talbot'issa Joubert'in ravintolassa, jossa jo valmistettiin muuttoa. Hän tahtoi Clevelandein ilmautumalla hämmästyttää Lovisaa, ja tämä varmaan näkisi siinä oikean todistuksen hänen rakkaudestaan. Tämä ajatus elähytti Claude-parkaa.

* * * * *

Nuorukaisen toiveet näyttäytyivät kuitenkin petollisiksi.

Hän oli muuttanut Ohion rannalle. Sikäläiset kalastajat, joiden puoleen hän kääntyi, eivät tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan, olivatpa suorastaan vihamielisiä hänelle. Hän rakensi suurella vaivalla pienen lautamajansa, jonka hän pienissä osissa ja useampia matkoja tehden oli kuljettanut Kanadan puolelta, muutaman penikulman päähän Clevelandista, eräälle autiolle kivikkorannalle. Sen takana kohousi maa jyrkiksi kukkuloiksi, joilla kasvoi orjantappura- y.m. pensaita.

Nuo hänelle vihamieliset kalastajat pilkkasivat häntä monella tavalla, jos sattuivat hänen pakeillensa vesillä, ja tekivät hänelle monenmoista koiruutta. Kuitenkin sattui hän pian saamaan hyvän saaliin, jonka hän iloissaan kuljetti Clevelandiin. Sinne tultuaan kyseli hän Joubert'in ravintolaa.

Se oli hyvin komeasti järjestetty ravintola, suuresti eroavainen tuosta vaatimattomasta ruokalaitoksesta Port Talbot'issa. Tämä komeus raskautti nuoren Kanadalaisen mieltä, kun hän arkaillen oli astunut sisään ja kysyi, missä keittiö oli.

Herra Joubert itse astui arvokkaana häntä vastaan… "Katsohan — Claude Regnard! Tekö täällä Clevelandissa?" puheli hän.

"Niin, minäkin olen muuttanut tänne Ohioon."

"Ja aivotte tänne kalojanne myydä?"

"Kauniita kaloja! Katsokaahan! Neiti Lovisa on niihin varmaankin hyvin tyytyväinen."

"Lovisalla ei enää ole mitään keittiössä tehtävää; hän on ravintolahuoneessa ja kahvilassa; hänen täytyy olla maksupöydän ääressä ja pitää kassasta huolta."

"Ah — sittenhän minä luultavasti en saa tänään häntä nähdäkään!"

"Minusta näyttää, Claude hyvä, että Te tavoittelette minun tytärtäni."

"Herra Joubert, minä —"

"Minä olin sellaista jo Port Talbot'issa huomaavinani! Älkää toki hautoko hassutuksia päässänne, Claude! Tehän olette köyhä poloinen, ei Teidän sovi sellaisiin tuumiin antautua!"

Nuori kalastaja painoi päänsä suruissaan alas.

"Katsokaas, Claude", jatkoi ravintoloitsija hyvänsuopeasti, "jos Teillä olisi pääomaa, jos olisitte esim. hyvin järjestetyn kalakaupan omistaja, tekisitte kauppaa myöskin konserveilla ja herkkukaloilla — sellaista kauppaa ei vielä tällä suuriliikkeisellä kadulla olekaan, ja se varmaankin hyvin kannattaisi —, silloin voisi jotenkin Teidän merkillisiä haaveilujanne selittää, siitä voisi todella järkevästi puhellakin. Mutta näin ollen ei sitä luonnollisesti sovi ajatellakaan edes! Minä en tosiaankaan tarkoita mitään pahaa Teille. Teidän kalanne minä mielelläni ostan. Käykäähän tänne!"

Alakuloisena seurasi Claude ravintoloitsijaa. Hän kyllä myi kalansa, mutta ei saanut tilaisuutta puhutella Lovisaa. Tosin näki hän hänet silmänräpäykseltä lasioven läpi. Ah, Lovisalla ei enää ollut yksinkertainen kotipuku yllä, vaan komeili hän silkki- ja atlas-puvussa — "aivan kuin joku ylhäinen nainen!" ajatteli Claude. Pari keikailijaa seisoi hänen pöytänsä ääressä ja laverteli hänelle imarruksia.

Sydän raskaana asteli Claude talosta pois.

Oli kirkas, syksyinen aamupäivä, kello kävi yhtätoista. Claude päätti kierrellä kaupungin katuja, siten lähemmin nähdäksensä Clevelandin kauneuksia ja mahdollisesti vähän virkistääksensä mieltänsä.

Hän huomasi, että jonkinmoinen mielten kuohu vallitsi useissa kadulla kulkevissa henkilöissä. Moni näytti olevan raskaiden huolien alaisena. Liikemiehiä kokoontui siellä täällä yhteen, innokkaasti puhellen ja viittaillen käsillänsä.

"Mitähän on nyt oikeastaan tapahtunut?" kysäsi hän eräältä mieheltä, joka jouten seisoi tyhjän työntökärryn ääressä.

Claude nimittäin osasi täysin englannin kieltäkin, kuten usiammat Kanadan Ranskalaiset.

"On tehty suurenmoinen rosvous", vastasi mies. "Onpa hyvä asia, ett'ei meikäläisillä ole mitään rahaa pankissa. Hyvin rohkeat ja harjaantuneet rosvot ovat viime yönä vieneet Kauppa-Pankista kolmeneljännesmiljoonaa dollaria kultaa ja seteleitä. Ettekö ole nähnyt kuulutuksia katujen kulmissa?"

"En, niitä en ole hoksannut tarkastaa."

"Pankin johtajat ovat määränneet kymmenentuhannen dollarin palkinnon sille, joka saa rosvot kiinni ja ryövätyt rahat takaisin. Se on sievä palkinto se — kun vaan pystyisi sen ansaitsemaan. Mutta siinäpä ollee hengenvaara tarjona, sillä nuo rosvot ovat olleet rajuja poikia, niillä on kyllä revolverit ja puukot."

"Tunnetaanko heidät?"

"Yksi joukosta lienee varmasti tunnettu. Eräs tuttava poliisi kertoi minulle siitä yhtä ja toista. Viiden päivän aikana on täällä eräässä ravintolassa oleskellut kolme epäluulon-alaista miestä, jotka eilis-iltana ovat kadonneet hyvästiä sanomatta. Sen verran on päästy selville, että yksi niistä merkkien mukaan todennäköisesti on tunnettu pankkirosvo Bill Romney, joka jo New-Yorkissa ja muualla on samallaisia konnankepposia tehnyt. Sanotaan, että hän osaa avata konstikkaimmatkin lukot, hän kun alkujaan on ollut mekanikko ja avainseppä. Luulen, että joku päivä takaperin näin hänet kadulla molempien toveriensa kanssa. Romney on, ellen erehdy, lyhytkasvuinen mies, parta harmaa, siniset silmälasit nenällä. Hänen toverinsa ovat nuorempia ja luultavasti vaan tavallisia rosvoja. Romney on päämies. Muuten olivat kaikki kolme komeissa vaatteissa aivan kuin herrasmiehet ainakin. Sellaisiahan tuollaiset miljoonarosvot tavallisesti ovatkin. Niinpä niin, hyvä kalamies, Amerikassa potkitaan konnuudella nykyään paljo kauvemmaksi, kuin rehellisyydellä. Minnepä olen minäkin kaikella rehellisyydelläni päässyt? Kärryntyöntäjäksi!"

"Poliisi kaiketi koettaa rosvoja kovasti ahdistaa?"

"Monta salapoliisia ja muitakin poliisimiehiä on liikkeellä. Kaikkiin rautatie- ja höyrylaivapysäyspaikkoihin on sähköitetty. Mutta Bill Romney on vanha kettu, häntä ei ole helppo ottaa kiinni. Luultavasti koettaa hän tovereineen luiskahtaa Europaan, jossa he sitten kaikki kolme elävät suurina herroina."

Nämä tiedot saatuansa kulki Claude eteenpäin ja joutui suurelle valtakadulle, jossa hän näki Kauppa-Pankin suuren ja komean rakennuksen. Suuret ihmisjoukot pyrkivät sinne sisälle, luultavasti talletuksiansa tiedustelemaan. Myöskin sähkösanomain kuljettajat kulkivat kiireisesti edes ja takaisin. Suuri häviö, jonka pankki edellisenä yönä oli kärsinyt, oli nähtävästi saattanut Clevelandin liikemaailman suureen kiihkoon. Pankin johtajat olivat kaiketikin hyvin hämillään ja huolissaan.

Käveltyään muutaman tunnin ajalla itsensä väsyksiin ja nähtyään paljo kaupungin merkillisyyksistä, pistäytyi hän erääseen ruokailupaikkaan satamassa ja nautti siellä yksinkertaisen aamiaisen. Sitten meni hän veneeseensä, nosti purjeen ja kulki kotirantaansa kohden.

Hän saapui sinne noin seitsemän tienoissa illalla. Aurinko oli jo laskenut, ilma oli viileä, harmaat syksyusmat leiailivat Erie-järvellä.

Hän nousi pois veneestänsä ja aikoi munalukolla kiinnittää sen erään rannalle pystytetyn patsaan rautaiseen renkaaseen, sillä hänellä oli vähän syytä peljätä, että hänen pieni veneensä, hänen arvokkain omaisuutensa, ehkä muuten varastettaisiin häneltä yöllä.

Tätä tehdessään kuuli hän äkisti karkean huudon: "hohoi, kalamies!"

Nostaessaan silmänsä näki hän siivosti puetun miehen, jolla oli punaiseen puuvillakankaaseen kääritty mytty kainalossa.

"Mitä tahdotte, herra?"

"Tehän asutte aivan yksinänne täällä autiolla rannalla."

"Niin asun, herra."

"Saisinko vuokrata Teidän venheenne pientä matkaa varten?"

"Kyllä, herra. Minne tahdotte päästä?"

"Vähäisen vaan Kanadan puolelle."

"Se käy päinsä."

"Eihän siinä olle mitään vaaraa tarjona noin pienellä veneellä."

"Olkaa huoleti, herra! Ilma on hyvä, tuuli sopiva. Minä olen sen matkan usein kulkenut, sillä Erie-järvi on niin sanoakseni kuin koti minulle."

"Sepä hyvä! Mutta usmaa näyttää syntyvän järvelle, ja yö tulee olemaan jotenkin pimeä."

"Minä tämän matkan osaan usmallakin. Sitäpaitsi nousee kohta täysikuu taivaalle ja valaisee usman."

"Mutta usmassa voisi ehkä joku höyrylaiva ajaa päällemme ja upottaa meidät."

"Siitä ei ole pelkoa, sen varan minä kyllä aina pidän."

"No hyvä silleen! Me antaumme nyt Teidän kuljetettavaksenne."

"Ette siis ole yksinänne, herra?"

"En. Tuolla pensastossa on minulla vielä kaksi toveria." Hän kääntyi ympäri ja huusi: "Tulkaa vaan esille. Kaikki on järjestetty!"

Silloin tuli kaksi miestä kummun reunalla olevasta pensastosta ja kulki nopeasti rannalle.

Toinen niistä oli jo vanhanpuoleinen; hänellä oli harmaa parta ja siniset silmälasit; oikeassa kädessään kantoi hän pientä sievää nahkakapsäkkiä. Toisella, joka oli vielä jotenkin nuori mies, oli matkalaukku.

Salaman nopeudella syntyi nuoren Kanadalaisen aivoissa ajatus: "tuossa ovat ne kolme pankkirosvoa!"

Ja tosiaankin — eihän sitä voinut epäilläkään. He eivät olleet uskaltaneet käyttää rautatietä tai höyrylaivaa pakoretkeänsä varten. He olivat siksi kokeneita ammatissaan, että tiesivät sähkön olevan höyryä nopeamman. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet etäälle pakenemaan, olivat he huolellisesti koko päivän piilotelleet itseänsä pensastossa, jossa ei kukaan kulkenut. Ja heille oli todellakin selvintä päästä kalastaja-veneellä Erie-järven yli Kanadaan.

Kun nämä ajatukset risteilivät Clauden päässä, näytti hän hyvin miettiväiseltä.

"No, mitä ajattelette Te meistä?" kysyi mies, jolla oli punainen mytty kainalossa. "Tehän näytätte niin omituiselta, kuin olisitte jokin kuuluisa ajatustenlukua."

"Tuntuu minusta ihmeelliseltä, että Te, hyvät herrat, niin salaisesti ja oudolla tavalla yön aikaan pyritte järven yli. Mutta se on asia, joka ei kuulu minuun."

"Hyvin puhuttu, kalamies! Tehän olette oikein järkevä ihminen."

"Minä vaan mietin sitä, mikä hinta minun tulisi yliviennistä saada."

"Sanokaa vaatimuksenne!"

"Hm, sata dollaria voivat herrat mielestäni maksaa."

"Hävytöntä!" huusi tuo lyhytkasvuinen, sinisillä silmälaseilla varustettu herra.

"Ottamalla lukuun nämät tavattomat asianhaarat ei se minun mielestäni paljo ole", vastasi Claude. "Pitäähän toki köyhän kalastajankin joskus lihavampi pala saada."

Nuo kolme miestä kuiskuttelivat minuutin ajan hiljaa keskenään. Pikku vanhus puhkesi ilkeään nauruun. Punaista myttyä kantava mies kääntyi sitten nuoren kalastajan puoleen lausuen: "Saatte pyytämänne sata dollaria niin pian kuin olette saattaneet meidät ehjinä järven yli."

"Astukaa veneeseen, hyvät herrat!" huusi Claude.

He astuivat siihen kaikki ja Claude pystytti purjeen. Sitten ohjasi hän veneen usvan keskelle.

"Mihin satamaan pohjoisrannalla tahdotte, hyvät herrat, päästä?" kysyi hän.

"Hm — miten paljo matkaa on lähimpään kohtaan?" kysyi silmälasimies.

"Runsaasti kuusikymmentä Englannin penikulmaa."

"Miten kauvan kestää matka?"

"Tällä tuulella noin kahdeksan tuntia, ehkä vähää enemmänkin."

"Sittenhän me pääsemme perille noin kello neljän tienoissa aamulla."

"Niin."

"Meillä ei ole mitään erityistä asiaa satamapaikkaan; monistakin syistä olisi meille mieluisempaa nousta maalle jollakin hyvin yksinäisellä paikalla rannalla, josta sitten pian voipi päästä jollekin maantielle."

"Se käy helposti päinsä", sanoi mielevästi hymyillen Claude, jonka päähän nyt oli noussut eräs hyvä ajatus. "Minä tunnen pienen rauhallisen poukaman, jonne voitte aivan häiritsemättä nousta. Jos siitä käytte muutamia satoja askeleita ylöspäin, saavutte maantielle, joka vie Amherstburg'iin."

"Se sopii", huudahti vanhus innokkaasti. "Siten on tehtävä!"

Toverit nyökäyttivät myöntyvästi päätään.

Nopeasti kiiti vene Erie-järven aalloilla. Nuo kolme miestä puhelivat paljon keskenään, mutta aina hyvin hiljaa kuiskutellen. Nuori Kanadalainen ajatteli Lovisaa. Olihan hänellä nyt viimeinkin mitä parhaimmat toiveet. Tämä ajatus teki hänet niin iloiseksi, että hän alkoi laulaa hilpeätä ranskalaista laulunpätkää.

"Se tolvana ei aavista mitään meidän asioistamme", kuiskasi silmälasimies tyytyväisenä tovereilleen.

Hetken päästä valaisi kuu tuota yöllistä huurua. Erie-järvellä oli nyt varsin miellyttävää ja rauhallista. Kerran kuulivat he etäällä höyrylaivan koneen raminaa; mutta erehtymättä ohjasi Claude venettään pohjoista kohden.

Siten kului runsaasti kahdeksan tuntia. Usma hälveni vähitellen, ja itäisellä taivaanrannalla teki päivä nousuaan.

"Joko olemme pian perillä?" kysyi vanhus. "Muutaman minuutin päästä pääsemme poukamaan", vastasi kalastaja.

Heti sen jälkeen laski hän purjeen alas ja ohjasi veneen rannikkohiekalle.

"Tässä on se hiljainen lahdenpoukama!"

Näkyi hiekkaranta, joka kohosi matalaksi, ruohoa ja pensaita kasvavaksi harjanteeksi. Nuo kolme miestä astuivat maalle.

"Saanko luvan pyytää ne sata dollaria, jotka minulle on luvattu?" sanoi Claude kohteliaasti.

"Köysi sinun kaulaasi, sinä kanadalainen koira!" huusi silmälasimies myrkyllisesti. "Luuletko sinä, että me annamme nylkeä itseämme. Dollari hengeltä on aivan riittävä kuljetusmaksu. Tässä on kolme dollaria!"

Kalastaja otti vaieten nuo kolme dollaria ja työnsi veneensä rannalta ulos.

Päästyään noin parinkymmenen metrin päähän pysähtyi hän ja huusi: "hyvät herrat, kuulkaahan vielä sananen!"

Nuo kolme miestä kääntyivät järvelle päin.

"Mitä Te vielä tahdotte?" kysyi vanhus.

"Tuossa on teille takaisin teidän vaivaiset dollarinne!" huusi Claude.

Ja hän heitti nuo kolme rahaa, yhden toisensa perästä, rannalle, josta vanhus nauraen nosti ne ylös pistäen taskuunsa.

"Te olette hölmö!" huusi hän kalastajalle.

"Niinkö luulette, te vanha hirtehinen?" huusi Claude. "Haha! Te olette minut pettäneet, mutta minä olen teidät kavaluudessa voittanut! Nouskaahan vähäsen ylös kummulle päin, niin saatte nähdä!"

Hän souti veneensä vielä jonkun matkan ulommaksi ja pysähtyi jälleen.

Sillä välin olivat nuo kolme miestä levottomina kiireisesti nousseet kummulle. Suurimmaksi kauhukseen huomasivat he silloin, etteivät he olleetkaan Kanadan rannalla, vaan pienellä puolikuun muotoisella hiekkasaarella keskellä Erie-järveä.

He juoksivat heti takaisin.

"Tuokaa veneenne takaisin! Saatte ne sata dollaria!"

"Minä en niistä enää huoli!"

"Kaksisataa dollaria!"

"En!"

"Tuhannen dollaria!"

"En!"

"Kymmenentuhatta dollaria!"

Äänekkäällä pilkkanaurulla vastasi Claude: "Ne kymmenentuhatta dollaria ansaitsen minä teidän kiinniottamisellanne!"

"Viisikymmentätuhatta dollaria!"

Claude ei vastannut, vaan purjehti, vastatuulta luovien, usman keskelle länteen päin, itsekseen mutisten: "Parempi saada kymmenentuhatta kunniallisella tavalla, kuin viisikymmentätuhatta häpeällisellä! Ja onpa melkein varmaa, että ne konnat, jos heidän pyyntöönsä suostuisin, uudelleen pettäisivät minut, ehkäpä tappaisivatkin."

Uusi päivä valkeni ihanana, ja usma hajosi auringonsäteiden tieltä. Noin kymmenen tunnin päästä tuli Ohion ranta näkyviin, ja pian sen jälkeen saapui Claude Clevelandiin. Hän laski veneensä valkamaan ja meni heti, niin väsynyt kuin olikin, Kauppa-Pankkiin. Hän astui sisälle ja pyysi tavata johtajaa. Ensin tahdottiin hänet työntää pois. Mutta kun hän sanoi: "Minulla on tietoja pankkirosvoista", vietiin hän kiireimmiten sisälle pankin "kaikkein pyhimpään", jossa johtajat surumielisinä istuivat viheriän neuvottelupöydän ääressä. Tähän asti ei kaikista ponnistuksista huolimatta oltu saatu vähintäkään vihiä rosvoista.

"Hyvät herrat", kysyi Claude, "kuka teistä on ylijohtaja."

"Minä olen", vastasi eräs vanha kunnianarvoisa herra; "minun nimeni on Hamilton."

Kalastaja kumarsi ja esitteli itsensä.

"Mitä olisi Teillä sanottavaa?"

"Minä tahdon teille vaan ilmoittaa, että tunnen pankkirosvojen olinpaikan. Onko varmaa, että minulle annetaan kymmenentuhannen dollarin palkinto, jos saatan rosvot saaliinensa teidän käsiinne?"

"Se on varmaa!"

"Minä olen nimittäin saattanut ne kolme rosvoa paulaan, ne ovat tavaroineen minun vallassani."

"Tekö yksinänne?"

"Niin, herra!"

"Mutta sitä on vaikea uskoa", sanoi herra Hamilton epäillen ja päätään pudistellen.

"Se on aivan varmaa, herra! Minulla on ne kaikki kolme varmassa säilytyspaikassa autiolla hiekkasaarella Erie-järvellä, josta he eivät voi päästä pois, sillä laivoja kulkee niillä tienoilla vaan hyvin harvoin, eivätkä kalastajatkaan siellä nykyään liiku."

Ja nyt kertoi hän seikkaperäisesti koko viime-öisen tapahtuman.

Pankin johtajat katselivat häntä suuresti kummastellen ja herra Hamilton huudahti: "nuori mies, jos tuo kaikki pitää paikkansa, niin olette Te tavattoman sukkela mies!"

Claude naurahti. Sitten lausui hän: "Ei siis tarvita muuta kuin poliisin avulla noutaa nuo heittiöt saarelta. Mutta parasta olisi, jos se tapahtuisi viekkaudella. Sillä vaikka tuo saari onkin pieni, voisivat nuo kolme kuitenkin kätkeä sinne aarteensa niin hyvin, ett'ei sitä moneen vuoteen löydettäisi. Viekkautta siis on käytettävä. Höyrylaiva älköön kulkeko suoraan saarta kohden, vaan lännestä päin, Detroitista käsin, ja olkoon menevinänsä saaren ohi; Silloin nuo heittiöt itsestäänkin huutavat laivalle ja astuvat mitään vaaraa aavistamatta siihen."

"Aivan oikein", sanoi herra Hamilton myöntyvästi.

Tämän ohjelman mukaan pantiin nyt kaikki varustukset kiireisesti kuntoon. Claude sillä välin vahvisti itseään ruoalla ja juomalla ja levähti vähäsen.

Puoli tuntia sen jälkeen läksi pieni höyrylaiva satamasta ja kulki ensin länttä kohden. Laivassa oli kuusi poliisia valepuvussa ja taitava salapoliisi, sen lisäksi vielä Claude Regnard ja pankinjohtaja Hamilton.

* * * * *

Oli tullut ilta.

Nuo kolme pankkivarasta olivat viettäneet koko päivän saarella mitä suurimmassa tuskassa. Ei ollut ympäristöllä missään maata lähellä. He eivät huomanneet mitään laivaa tai venettä. Ja alituisesti kalvoi heidän mieltään pelko siitä, että höyrylaiva etelästä päin tulisi heitä väkivallalla ottamaan. Sen vuoksi olivat he hyvin sukkelalla tavalla kätkeneet ryövätyn aarteensa.

Jos heidät vangittaisiinkin, voisivathan he kuitenkin toivoa pääsevänsä vankilasta karkuun ja sitten sopivassa tilassa saavansa kätketyn rikkautensa käsiinsä.

Aurinko teki laskuaan. Silloin huusi yksi heistä: "höyrylaiva!"

"Missä?" kysyi silmälasivanhus.

"Lännessä."

"Ei siis Clevelandista, vaan nähtävästi Detroitista. Mutta onhan sinne voitu sähköittää. Meidän on odottaminen, suuntaako höyrylaiva kulkunsa saarta kohden."

Mutta sitä ei höyrylaiva tehnyt, sen he pian huomasivat.

Vanhus sanoi silloin iloisesti: "Tämähän käy todella hyvästi. Meillä on onni mukanamme. Laivaväellä ei ole mitään tietoa meistä. Kaivakaa nopeasti tavarat esille. Minä huudan laivalle!"

Hän juoksi rannalle, heilutti hattuansa ja huusi: "Halloo!"

Laivan kone pysäytettiin. Salapoliisi ja eräs toinen mies astuivat veneeseen ja soutivat saarta kohden.

"Mitä tahdotte, herra?" kysyi salapoliisi.

"Minne on laiva matkalla?" kysyi puolestaan vanhus.

"Ensin Port Talbot'iin, sitten Buffaloon."

"Me tulisimme mukaan."

"Käy päinsä. Mutta teidän tulee suorittaa maksu Detroitista lähtien."

"Sen suoritamme kernaasti."

"Mutta mitenkä olette joutuneet tälle aivan autiolle saarelle?"

"Meidän piti täällä ampua vesilintuja, ja veneemme joutui vesiajolle."

"Sepäs kiusan paikka! Mutta missä ovat ampumaneuvonne."

"Ne menivät veneen mukana."

"Olette onneksi kuitenkin pelastaneet muut tavaranne, kuten huomaan. Olkaa, herrat, hyvät ja astukaa veneeseen! Emme jouda täällä viivyttelemään, sillä meidän on ajoissa saavuttava Port Talbot'iin."

Toiset kaksi rosvoa tulivat kantaen nahkakapsäkkiä, matkalaukkua ja punaista myttyä. Kaikki kolme astuivat veneeseen ja kuljetettiin höyrylaivaan.

Tuskin olivat he sinne nousseet, niin poliisit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja vangitsivat heidät paikalla.

Herra Hamilton tutki vankien tavarat ja löysi Kauppapankista varastetun summan vielä aivan täydellisenä.

* * * * *

Nuo kolme rosvoa saivat laillisen rangaistuksensa. Mutta Claude Regnard sai hyvin ansaitsemansa 10,000 dollarin palkinnon.

Tällä pääomalla laittoi hän kuntoon kala-, säilyke- ja herkkukaupan, joka pian rupesi kukoistamaan, sillä tuo iloinen ja miellyttävä Kanadalainen voitti kaikkien suosion. Nyt uskaltaisi hän kaiketikin pyytää Lovisaa vaimokseen.

Ja niin kävi, että tuo lemmitty tyttö tuli hänen omaksensa, ja hän pääsi siten toiveidensa perille. Hän elää vieläkin arvossa pidettynä miehenä hyvässä Clevelandin kaupungissa Ohion ihanassa valtiossa.