PAENNUT LIIKETOVERI.

Erään poliisivirkamiehen muistelmista kertonut L. Maurice.

Eräänä aamuna, kun juuri olin ehtinyt saapua virkahuoneeseeni — kertoo jälkeenjättämissään muistelmissa herra D., eräs Lontoossa äsken kuollut arvossa pidetty salapoliisi, — ilmoitettiin minulle että eräs herra tärkeän asian vuoksi tahtoi puhutella minua.

Tietysti annoin heti laskea hänet sisään ja näin edessäni komeasti puetun, vielä sangen nuoren miehen, joka nähtävästi oli suuressa mielenliikutuksessa.

Hän esitteli itsensä minulle hyvin tunnetun asioimisliikkeen "Bridgeby ja Barton" osakkaaksi ja kertoi minulle katkonaisissa lauseissa että hänen liiketoverinsa, herra Barton, edellisenä päivänä odottamatta oli kadonnut ja vienyt mukaansa kassassa löytyvät rahat.

"Olen hävinnyt mies", lopetti hän "jos Teidän ei onnistu saada häntä kiinni ja ottaa häneltä pois, mitä hän on anastanut."

"Malttakaa mielenne, herra Bridgeby", sanoin minä taputtaen tuota nuorta miestä, joka pyyhki hikeä kalpeilta kasvoiltaan, rauhoittavasti olkapäälle. "Olkaa varma siitä, että koetan tehdä parastani asianne hyväksi. Mutta kertokaa minulle ennen kaikkea, mitä minun tässä tapauksessa on tärkeätä tietää."

"Ikävä kyllä, en voi juuri mitään vihjausta Teille antaa. William Barton, liiketoverini, nautti täydellistä luottamustani. Hän ei pelannut, ei juonut, ei hänellä ollut lemmenseikkailuja, hän oli lyhyesti sanoen kaikin puolin pätevä mies — ainakin oli minulla tähän asti se luulo hänestä. Niinkuin salama kirkkaalta taivaalta kohtasikin minua sentähden tänä aamuna tämä lyhyt tiedonanto tässä kirjelapussa" — herra Bridgeby ojensi minulle erään paperin — "jonka konttoriin tultuani löysin pulpetiltasi, sekä se havainto, jonka kassaa tarkastaessani tein."

Minä luin paperilapusta seuraavat sanat:

Herra Bridgeby! Vakuutus siitä, että yhteinen liikkeemme ei koskaan tule onnistumaan, antaa minulle aihetta koettamaan yksinäni onneani toisessa paikkakunnassa ja siihen tarpeeseen ottamaan mukaani kassassa löytyvät varat. Jos onnistun aikeissani, niin maksan heti teille takaisin. Siihen asti voikaa hyvin.

Barton.

Jälkikirjoitus: Sanokaa äidilleni, että piakkoin kirjoitan hänelle.

"Paljonko hän otti mukaansa?" tiedustelin minä.

"Täsmälleen kuusituhatta viisisataa seitsemänkymmentä kaksi puntaa", huokasi herra Bridgeby.

"Tuo teko kohtasi siis teitä aivan odottamatta vai oliko teillä jotakin syytä arvella, että hän sen tekisi ennemmin tai myöhemmin?"

"Ei vähintäkään. Olin pakotettu lähtemään eilen aamulla pienelle matkalle ja poistuin yhtä huoletonna kuin ennenkin, ollen siitä vakuutettu, että toimemme poissaollessani tulisivat tavallisuuden mukaan tunnollisesti hoidetuiksi. Kun minä siis eilen myöhään tulin takaisin, en huolinut vaivata itseäni edes avaamaan liikekonttoriamme katsoakseni olisiko kaikki järjestyksessä. Jos olisin niin tehnyt, olisin kyllä vähän aikaisemmin huomannut petoksen ja pyytänyt teitä varasta takaa-ajamaan."

"Onko teillä mitään aavistusta siitä, mihinpäin hän olisi lähtenyt."

"Ei kaukaisintakaan."

"Hm — tahdonpa siis etsiä hänen äitinsä ja koettaa häneltä saada jotain tietoa."

Herra Bridgeby pyyhki taas hikeä otsaltaan.

"Rouva Barton parka!" sanoi hän sangen liikutettuna. "Täytyykö teidän todellakin kääntyä hänen puoleensa? Hän tulee siitä vaan tarpeettomasti liikutetuksi, koska hänkään luultavasti ei voi antaa mitään tietoja tässä asiassa."

"Kukapa tiennee", arvelin minä. "Ehkä on tuo kirjeen jälkikirjoitus tahallisesti tehty."

Jätin nyt herra Bridgebyn hyvästi lähteäkseni äsken mainitun rouva Barton'in luo. Tiellä sinne harkitsin asiaa kaikilta puolin ja kuta enemmin sitä mietin, sen omituisemmalta se minusta tuntui.

Tunsin Bridgebyn ja Barton'in liikkeen jo entuudesta aivan hyvin, koska sellaiset ylimalkaan ovat kaupungissa tunnetut, ja tiesin siis myöskin, että kertomus, jonka herra Bridgeby oli liiketoveristaan antanut, oli todellinen, kuin myös senkin, että herra Bridgeby itse oli Barton'in vastakohta, nimittäin kerrassaan laiska ja kevytmielinen nuori herra. Jos sentähden olisi käynyt päinvastoin, nimittäin että herra Bridgeby olisi paennut rahojen kanssa, niin tuo olisi minusta tuntunut paljoa luonnollisemmalta. Ajattelin kuitenkin että Barton oli kyllästynyt toimettomaan kumppaniinsa ja sentähden, omaisuuden ja liikkeen aikaa kysyvän laillisen jakamisen sijaan, valinnut tämän lyhyemmän keinon päästäksensä hänestä irti, keinon, joka tosin kyllä oli oikeudentuntoa loukkaava eikä sopinut yhteen Barton'in vakavien oikeuden-käsitteiden kanssa.

Mutta olihan todistuksena Bridgebyn näyttämä kirje. Tämä todisti aivan sitovasti asian laidan. Oli miten oli, tutkimus oli kyllä tuottava valoa asiassa; nyt täytyi ennen kaikkea koettaa päästä karkurin jäljille.

Rouva Barton asui kaupungin laidassa, puutarhan keskellä sijaitsevassa mitä somimmassa talossa. Se oli tuossa aamu-auringon valossa niin rauhallisen näköisenä tuo valkoinen rakennus vihreine ovineen ja samanvärisine ikkunanpielineen, niin että minä, tietäen minkä surullisen vaikutuksen käyntini tekisi, syvästi säälien soitin ovikelloa.

Palvelustyttö aukasi oven ja vei minut tuon vanhan naisen luokse.

Ensi silmäyksellä huomasin, että hän oli kovin levoton. Hän näytti sangen kalpealta, hänen huulensa ja kätensä vapisivat hermostuneesti.

Kun olin esitellyt itseni, sanoi hän säikähtäen:

"Oi Jumala, olette siis joku poliisivirastosta? Mitä on minun kuuleminen?"

"Ei mitään, rouva, vielä tuota tuonnemmaksi", lausuin minä totisena, "vaan täytyy minun pikemmin ensi aluksi pyytää Teiltä vastausta muutamiin kysymyksiin."

Rukoilevasti kohottaen käsiään, kuoleman kauhu kasvoissaan, huusi hän:

"Älkää kidattako minua, vaan ilmoittakaa minulle heti, jos teillä todella on mitään tiedossanne lapseni kohtalosta! Eikö kallis Wilhelmini enää ole elävien joukossa? Voi, tämä epätietoisuus on kauheata!"

"Ettekö sitten ole vielä saanut tietää", vastasin minä, liikutettuna tuosta epätoivon ilmauksesta, joka ei voinut olla teeskenneltyä, "että poikanne on karannut vieden suuremman rahasumman liikkeen kassasta?"

Hän peitti kasvonsa käsillään. "Hyvä Jumala! Sentähdenkö minä siis turhaan odotin häntä koko yön! Mutta eihän se ole mahdollista — hän, joka tähän asti oli rehellisyyden perikuva, ei ole voinut sitä tehdä eikä semmoisella tavalla tahrata nimeänsä ja niin välinpitämättömästi jättää äitiänsä!"

Kohotin vaieten olkapäitäni. "Todistukset ovat häntä vastaan, rouva! Hänen liiketoverinsa löysi pulpetiltansa kirjelipun, jossa poikanne ilmoittaa hänelle koettavansa onneansa toisessa paikkakunnassa ja lisäksi pyytää häntä Teille ilmoittamaan että hän kirjoittaa Teille hetimiten."

"Kirje on väärennetty!" huusi rouva säkenöivin silmin.

"Rohkea väitös, hyvä rouva!"

"Olen valmis väittämään sitä yhä edelleen! Ei, ei, minun Willyni ei ole mikään rosvo, hän ei ole voinut niin sydämettömästi ja hyvästiä sanomatta jättää vanhaa rakasta äitiänsä! Hyvä Jumala, kun vaan hänelle ei olisi jotakin onnettomuutta tapahtunut, jotakin rikosta tehty häntä kohtaan! Luuloni mukaan herra Bridgeby pystyy vaikka mihin!"

Näin sanottuaan puhkesi rouva Barton kiihkeään itkuun.

Minun täytyy tunnustaa, että hänen sanansa ja surunsa syvästi liikuttivat minua. Poliisimiehen pitäisi kyllä varoa antamasta tunteitten järkyttää mielipiteitään, mutta tällä kertaa nuo tunteen-ilmaukset soveltuivat niin suuressa määrässä yhteen salaisen ajatuksen kanssa, joka minussa oli herännyt, ett'en voinut olla niitä huomioon-ottamatta.

"Rauhoittukaa, rouva", sanoin minä; "tämä asia kyllä tulee kaikin puolin tarkkaan tutkituksi. Vastatkaa nyt minulle lopuksi muutamiin kysymyksiin." Hän nyykäytti päätään myöntävästi. "Milloin näitte poikanne viimeksi?" "Eilen iltapuolella."

"Huomasitteko silloin mitään erityisempää muutosta hänessä?"

"En."

"Puhuiko hän poislähtiessään mitään siitä, minne hän aikoi lähteä?"

"Ei herra. Hän erosi minusta niinkuin hänen tapansa oli ja meni pois. Minä arvelin hänen lähteneen joko iltaseuraan tahi konttoriin."

"Ja siitä asti ei teillä ole ollut mitään tietoja hänestä?"

"Ei vähintäkään, herra. Eilis-illasta kello yhdestätoista, jolla tunnilla hänellä aina oli tapa tulla kotiin, olen minä ollut mitä suurimmassa levottomuudessa ja aivoin juuri lähteä hänen konttoriinsa saadakseni tietoja hänestä, kun näin teidän tulevan. Voi hyvä Jumala" — ja hän puhkesi taas suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen — "mitä onkaan mahtanut lapselleni, minun Willylleni, tapahtua?"

Koetin parhaani mukaan rauhoittaa häntä, vaikk'en itsekään uskonut, mitä puhelin. Myöskin lupasin antaa hänelle piakkoin tietoja ja poistuin lähteäkseni takaisin herra Bridgebyn luokse.

Aikomukseni oli hankkia itselleni sieltä tuo muka Barton'in jättämä kirje sekä myöskin toisia hänen kirjeitään, joita siellä kaiketikin löytyi, saadakseni tarkoin verrata noita kirjeitä käsialan puolesta toisiinsa.

Herra Bridgeby vastaanotti minut näköjään sangen tyynesti, kuitenkin olin huomaavinani hänen katseessaan suurta mielen jännitystä. Hänen laihat, kellertävät, elähtäneen näköiset kasvonsa ja terävät, kuopalla olevat silmänsä eivät olleet juuri omiansa luottamusta herättämään.

"Rouva parka ei tiennyt asiasta mitään", sanoin levollisesti, "ja oli niin masentunut minun tiedonannoistani, että katsoin parhaaksi pian poistua hänen luotansa. Muutoin juohtui välillä mieleeni sangen yksinkertainen keino saada karkuri kiinni."

"Mikä sitten?" kysyi hän terävästi.

"Hän on vielä vasta-alkavainen pahantekijäin tiellä", naurahdin minä, "muutoin hän ei olisi tuossa ennenmainitussa kirjeessään antanut toimeksi ilmoittaa äidilleen että hän muutamien päivien kuluttua kirjoittaisi hänelle. Tietysti poliisi-virasto nyt viran puolesta ottaa takavarikkoon ja aukaisee kaikki rouva Barton'ille tulevat kirjeet, niinkuin se epäilemättä muutoinkin olisi tehnyt."

"Aivan oikein", arveli hän, "siinä hän teki sangen varomattomasti."

"Huomauttiko hän nimenomaan tuossa kirjelipussa kirjoittavansa äidilleen vaiko vaan muutoin antavansa tietoja itsestään?"

"Kyllä hän lupasi kirjoittaa."

"Missä teillä on tuo paperi? Sallikaa minun vielä kerran tarkastaa sitä."

"Paperiko", sanoi hän vähän hämillään. "Voi kuitenkin, sen minä epähuomiossa poltin."

"Poltitte? Oletteko te järjissänne? Tuon ainoan todistuksen, jossa hän tunnustaa itsensä syylliseksi, te poltitte?"

"Ikävä kyllä, sytytin äskettäin sikarin ja siinä kiihkoisessa mielentilassa, johon olen tämän kiusallisen asian tähden joutunut, tein sen tuolla kirjelipulla. Mutta olettehan sen jo ennen lukenut ja tiedätte siis onneksi, mitä se sisälsi?"

Niin sanoen katsoi hän arasti minua silmiin, mutta loi heti katseensa alas maahan.

"Nyt tosin tiedän jotakin" ajattelin itsekseni, mutta ääneen lausuin:

"Tosin kyllä tunnen sen sisällön, mutta kirje olisi toisenkin asiaa tähden ollut tärkeä; ajatelkaa, minkä todistuksen se olisi antanut oikeuden edessä, kun syyllisen kiinni saamme. Ei mitkään valheet olisi häntä silloin auttaneet. Mutta onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, ja meidän täytyy koettaa ilman sitä päästä selville asiassa. Teittekö poissa ollessani mitään huomiota, joka voisi olla meille hyödyksi karkuria etsiessämme."

"Valitettavasti en."

"Siispä minä nyt heti lähden asemalle kyselemään siellä viranomaisilta, joista mahdollisesti joku tuntee hänet, eikö olisi huomattu mihin suuntaan hän läksi. Ja siinä tapauksessa seuraan heti jälkiä ja heitän siis teidät hyvästi muutamiksi päiviksi."

"Pyydän ett'ette kovin kauaa anna minun odottaa tietoja."

"Olkaa huoleti", huudahdin minä ja poistuin, en asemalle mennäkseni, vaan rientääkseni virastoomme, antaakseni siellä tietoja huomioistani ja pyytämään muutamia tovereistani salaa pitämään silmällä Bridgebyn taloa ja seuraamaan häntä, jos hän poistuisi kodistaan, kuin myös tarkasti silmällä pitämään niitä henkilöitä, jotka kävivät siellä. Minä itse en tietysti voinut näyttäytyä niillä tienoin päivän ajalla, mutta pimeän tullen riensin paikalle. Vastapäätä Bridgebyn taloa oli ravintola. Tähän olivat virkatoverini asettuneet päivän ajaksi ja kertoivat nyt minulle, ett'ei Bridgeby ollut poistunut asunnostaan ja ett'ei ylimalkaan mitään merkillisempää siellä ollut tapahtunut. Koska saamieni tietojen mukaan puheenalaisen rakennuksen toisella puolella vaan oli pieni, korkealla muurilla ympäröity piha, ei minun tarvinnut peljätä, että kukaan poistuisi talosta tai tulisi sinne siltä puolen.

Muutoin olin myös jo edeltäpäin laskenut, ett'ei päivän ajalla mitään merkillisempää tapahtuisi, mutta toivoin pimeän tultua parempaa tulosta.

Sentähdenpä minä nyt erään toisen toverin kanssa otin vahdinpidon huostaani ja vapautin toiset. Niiden piti taas, ell'ei meitä kello kolmeen yöllä näkynyt takaisin tuleviksi, vuorostaan ottaa vahdinpito.

Kello oli lähemmä yhdeksän illalla, kun minä asetuin vastapäätä Bridgebyn taloa; toverini sillä aikaa käveli edestakaisin kadulla.

Yht'äkkiä näin minä, kuinka Brooks — se oli toverini nimi — painautui erään oven varjoon piiloon ja senjälkeen varovasti tähtäili erästä olentoa, joka hiljaa astuskellen lähestyi.

Samassa kiiruhdin minäkin asettumaan niin, että lähenevä ei saattanut minua huomata; se olikin viisaasti tehty, koska tuo henkilö seisahtui Bridgebyn talon eteen ja tarkasti katseli kaikille suunnille ympärilleen, ennenkuin soitti ovikelloa.

Vasta sen jälkeen, kun hän oli viipynyt muutamia hetkiä sisällä huoneistossa, hiipi Brooks luokseni ja kuiskasi minulle:

"Se oli Troddles."

En voinut olla tyytyväisyydestä huudahtamatta. Tuo mainittu henkilö kuului kaupungin pahimmassa huudossa olevien lurjuksien joukkoon, ja olimme jo pitemmän aikaa etsineet häntä, koska häntä suuresti epäiltiin erään ryöväyksen ja murhan toimeenpanijaksi.

Sovittuani toimenpiteistä toverini kanssa, riensi tämä kiireesti poliisi-asemalle tuomaan apumiehiä, sill'aikaa kuin minä edelleen pidin silmällä Bridgebyn asuntoa.

Apumiehet, kolme poliisia, saapuivat Brooks'in kanssa noin kymmenen minuutin kuluttua paikalle, ja minä sijoitin heidät itsekunkin sopiviin pakkoihin.

Kohta senjälkeen avautuisi taas Bridgebyn asunnon ovi, ja sama henkilö, joka oli mennyt sisälle, tuli nyt sieltä jälleen ulos.

Nuo kolme poliisia ja minä seurasimme häntä varovasti, kun sitävastoin Brooks jäi paikalleen edelleen vartioimaan Bridgebyn asuntoa.

Tultuamme syrjäisemmälle paikalle juoksin minä äkkiä esille laskin käteni Troddles'in olkapäälle ja sanoin: "odota hetkinen, poikaseni, tahdon puhua sanasen kanssasi."

Mies, jättiläisen kokoinen synkkä olento, hätkähti säikähtäen kyyryyn; tuskin oli hän huomannut minun toverini, kun hän koetti riuhtaista itsensä irti paetakseen.

Olin arvannut tuon edeltäpäin; siksipä tartuin lujasti häneen kiinni, ja annoin hänen kuljettaa itseäni muutaman askeleen eteenpäin, kunnes toverini ehtivät avukseni.

Hurja taistelu syttyi nyt, mutta meille onnistui kuitenkin vihdoin heittää tuo roisto maahan, sitoa hänet ja kuljettaa virastoomme, jossa heti tarkastimme miehen ja löysimme hänen taskuistaan kaksisataa dollaria kullassa.

"Sanokaapas, velikulta", kysyin minä, "mistä saitte näin paljon rahaa?"

"Se ei liikuta teitä", mumisi hän.

"Epäilemättä saitte ne herra Bridgebyltä palkaksi siitä, kun toimititte hänen liiketoverinsa, Barton'in, tieltä pois?"

Troddles säpsähti kovasti, mutta ei vastannut mitään.

"Sanon teille jotakin", jatkoin minä; "irti ette pääse, siitä saatte olla varma, ja että teillä on jotain yhteyttä Bridgebyn kanssa, siihen meillä on varma todistus, koskapa näimme teidän menevän hänen asuntoonsa ja tulevan sieltä pois. Tunnustakaa siis avomielisesti, mitä olette tehneet Barton'ille?"

Hän katsoi minuun julmistunein silmin ja mumisi:

"Hiis vieköön teidät ja Barton'in, minä en tiedä mitään."

"Minulla siis ei ole mitään enää teidän kanssanne tekemistä, tunnustusvankila kyllä tekee teidät puheliaaksi."

Annoin viedä tuon paatuneen roiston vankikoppiin ja päätin ilman hänen tunnustustansakin mennä Bridgebyn luokse ja vangita hänet, koska toivoin että hän ensi hämmästyksessään antaisi viekotella itsensä johonkin varomattomuuteen.

Brooks ei ollut nähnyt kenenkään poistuvan talosta, siis täytyi Bridgebyn vielä olla asunnossaan.

Soitin ovikelloa ja pyysin avaavan neekeripojan ilmoittamaan minut herrallensa.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli lähettiläs takaisin saattaaksensa minut herransa luo. Brooks odotti sill'aikaa etuhuoneessa.

Herra Bridgeby vastaanotti minut yönuttuun puettuna ja näytti hieman neuvottomalta. Hän koetti sitä kuitenkin kaikin voimin peittää ja huudahti kummastellen:

"Kuinka, vieläkö te olette täällä? Luulin teidän jo olevan kaukana Barton'in jäljillä!"

"Minun ei ollut tarpeellista tehdä mitään matkaa hänen tähtensä", sanoin totisena.

"Ah", änkötti hän; kirkkaassa kaasuvalossa näin että hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi.

En odottanut kunnes hän tyyntyisi, koska tahdoin saada asian päätökseen, vaan kysyin häneltä heti:

"Tunnetteko erästä Troddles nimistä miestä?"

Hän horjui ja tarttui pystyssä pysyäkseen suonenvedontapaisella liikkeellä tuolin karmista kiinni.

"Trodd — Troddles?" sammalsi hän.

"Hän on meidän käsissämme", jatkoin pikaisesti, "ja hänen tunnustuksensa johdosta vangitsen nyt teidät, Bridgeby, liiketoverinne murhan alkuunpanijana."

"Kirottu", huusi hän hampaitaan kiristäen ja veti silmänräpäyksessä esille revolverin taskustaan.

Mutta ennenkuin hän ehti minua kohti laukaista, tartuin häntä käsivarteen. Mutta laukausta en sittenkään ehtinyt estää. Ase laukesi, mutta luodin suunnan johti korkeampi käsi.

Bridgeby horjui kovasti koristen lattialle, luoti oli sattunut hänen kaulaansa.

Samassa tuokiossa syöksyi Brooks huoneeseen ja käsitti ensi silmäyksellä asian laidan. Koska hänellä oli vähän haavansitomistaitoa, kumartui hän maahan verissään makaavata tutkiakseen.

"Kymmenen minuutin kuluttua ruumiina", mumisi hän lyhyen tutkimuksen jälkeen.

Bridgeby lienee ymmärtänyt, mitä hän sanoi, sillä hänen silmäyksensä ilmaisivat kovaa sieluntuskaa.

"Jos nyt tahdotte rikoksenne tunnustaa, niin käyttäkää siihen ne harvat minuutit, jotka teidän on vielä suotu elää, ennenkuin seisotte korkeimman Tuomarin edessä."

Hän nyykäytti päätänsä myöntäväisesti.

Haava kaulassa vaikeutti hänen puhettaan. Lähetin neekeripojan hakemaan kiireisesti lääkäriä; sillä välin nostimme Brooks ja minä hänet ylös ja laskimme varovasti huoneessa löytyvälle sohvalle, ja kun Brooks oli laatinut hänen haavaansa makuuhuoneesta tuodusta liinasesta jonkinmoisen siteen, istahdin minä hänen viereensä kuullakseni hänen tunnustustaan.

"Te tahdoitte Barton'in kuolemaa kautta parantaa raha-asioitanne ja palkkasitte sentähden Troddles'in häntä tappamaan?"

Bridgeby nyykäytti päätänsä ja minä jatkoin: "Sen kautta, että te itse kehoititte poliiseja häntä takaa-ajamaan, te kai toivoitte poistavanne kaiken epäluulon itseänne kohtaan."

Hän nyykäytti taas myöntävästi.

"Mutta missä ovat rahat, jotka teidän liiketoverinne muka otti mukaansa?"

Bridgeby osoitti rahalaatikkoaan.

"Troddles siis nähtävästi hyökkäsi onnettoman Barton'in kimppuun ja murhasi hänet", tutkistelin minä edelleen; "milloin ja missä tuo rikos tehtiin?"

Bridgeby koetti vastata, mutta ei saattanut ääneen puhua, ja vasta kun olin asettanut korvani aivan lähelle hänen suutansa, kuulin seuraavat katkonaiset sanat:

"Eilen — illalla — vanha — kivenlouhos —"

"Siis vanhan kivenlouhoksen luona hän tappoi hänet ja heitti kait heti ruumiin alas louhokseen?"

Bridgeby nyykäytti taaskin.

"Minkä vuoksi kävi Troddles luonanne? Hänen tulonsa teidän asuntoonne päivän aikana näytti kait teistä arveluttavalta, sentähden olitte keskenänne sopineet, että hän saapuisi illalla luoksenne rahoja noutamaan?"

Bridgeby tuskin enää kykeni tätä myöntämään; oli nähtävissä, että hänen viimeinen hetkensä lähestyi, ja korina kävi yhä kamalammaksi.

"Paljonko maksoitte hänelle?"

Hän kohotti kaksi sormea ylös, kun hän ei enää voinut nyykäyttää.

"Kaksisataa dollaria, niinkö?"

Nyt hän ei voinut enää mitään merkkiä antaa, sillä kuolon-kamppaus alkoi, ja juuri sillä hetkellä, kun haettu lääkäri astui sisään, läksi Bridgebystä henki.

Tunnustus, jonka hän minulle ja Brooks'ille teki ja joka heti pantiin pöytäkirjaan, olikin jo kyllin riittävä Troddles'in tuomitsemiseksi. Murhaaja hirtettiin, viime hetkessä katuvana tunnustettuaan syyllisyytensä.

Onnettoman Barton'in maalliset jäännökset löydettiin Bridgebyn ilmoittamasta paikasta; lohduton äiti hautasi ne maan poveen. Myöskin ne rahat, jotka olivat antaneet aiheen tuohon kamalaan tekoon, löytyivät viitatusta paikasta. Rouva Barton käytti suurimman osan niistä armeliaisuuden laitoksiin.