HENKILÄÄKÄRI.

Kertomus vanhoilta ajoilta.

Kirj.

W. H. RIEHL.

Ruhtinas Kasimir III oli noussut korkeasti-autuaan isävainajansa, ruhtinas Kasimir II:sen valta-istuimelle. Vaikka nuoren ruhtinaan nimi ainoastaan pienellä lisäpiirulla erosi vanhan nimestä, niin muodosti tämä piiru todellisen ja täydellisen vastakohdan vanhan ja uuden hovielämän ja politiikan välillä. Kasimir II oli, niinkuin Saksassa niin moni muu kahdeksannentoista vuosisadan pikkuruhtinaista, pitänyt vierasvaraista ja loistavaa hovia ja ottanut osaa seuraelämään, mutta hyvin vähän hallinnut. Poika sitävastoin antausi kohta, hallitukseen tultuansa, isänsä täydelliseksi vastakohdaksi.

Hovin herroista ja palvelioista erotettiin kohta puolet; kemuista ja pidoista tuli loppu, lemmikit katosivat. Vanhalla Kasimirilla oli ollut ainakin puoli tusinaa suosikkeja ja korvaan-kuiskaajia; nuorella Kasimirilla ei ollut ainoatakaan. Hän hallitsi itse eikä edes hänen kamaripalveliansa voinut kerskata mistään persoonallisesta vaikutuksesta. Mikä tarumainen muutos koko maassa: ruhtinas, joka itse hallitsi ja jonka hovissa ei kenelläkään ollut mitään syrjävaikutusta! Jollei suuri pyrstötähti keväällä olisi ennustanut jotakin tavatonta, niin eivät vanhat hoviherrat olisi uskoneet mitään tuollaista mahdolliseksi; eivätpä he tahtoneet ottaa sitä uskoakseen silloinkaan, kun se jo kauan sitten oli ollut täydellistä varsinaisuutta.

Hovi näytti miltei autiolta. Nuori ruhtinas oli vielä naimaton, hänen äitinsä jo aikoja sitten kuollut, hänen sisarensa naituina muihin valtakuntiin. Hovissa ei sentähden ollut ensinkään naisia. Kummako, että vanhojen muurien sisäpuolella vallitsi hiljaisuus, niin syvä kuin luostarissa! Kasimirin ainoa huvi oli metsästys, mutta sekään ei tuota loistavaa laatua; vaatimattoman metsästäjän tavoin rakasti hän yksinäistä, hiljaista metsää.

Syksymyöhäisellä tapahtui eräänä päivänä, että nuori ruhtinas tällaiselta yksinäiseltä metsästysretkeltään toi kotiinsa toivotun riistan sijaan kovan kuumeen. Lapsuudestaan saakka ei hän ollut mistään taudista tiennyt; hän luuli sentähden — ja täydellä syyllä — voivansa luottaa rautaiseen ruumiiseensa, joka oli täydellisessä sopusoinnussa hänen tahtonsa lujuuden kanssa. Ja kun hän ei muka lääkäriä tarvinnut, niin eihän mitään kummaa siinä, että hän, kun hallitusistuimelle noustuaan erotti liikanaiset palveliat, myöskin antoi eron vanhan ruhtinaan henkilääkärille. Hän oli näet sitä mieltä, että työ, metsästys ja liikkuminen ulko-ilmassa tekevät tohtorit ja apteekkarit tarpeettomiksi, semminkin kun hän, kuten lempirunoiliansa Molière, ei juuri sanottavassa määrässä kunnioittanut koko lääketieteellistä, tiedekuntaa.

Nyt onnistui kumminkin hovimarsalkan, tuon nöyristyneen jäännöksen vanhan hovin ajoilta, houkutella häntä hankkimaan lääkärin apua ja valitsemaan henkilääkäri. Tavaton ponnistus ja oman itsensä voittaminen, jotka olivat ruhtinaassa synnyttäneet tämän päätöksen, vaikuttivat ihmeitä. Kohta sen jälkeen kun hän oli antanut hovimarsalkalle lupauksensa, rupesi hän hikoomaan ja vaipui sitten syvään uneen, joka mursi hänen tautinsa, jotta hän seuraavana aamuna oli ihan vapaa kuumeestansa.

Hän katui nyt illalla antamaansa lupausta ja arveli parantumisensa miltei liian korkeasta hinnasta ostetuksi; mutta hiukan mietittyään puristi hän yhteen huulensa, sanoi itselleen: "sanasta miestä!" ja sääsi vuotuisen rahamäärän henkilääkärin palkkaamiseksi. Mutta vaikkakin hän näin miehuullisen rehellisesti pysyi antamassaan lupauksessa, piili veitikka sen takana. Sillä sillaikaa kuin hovimarsalkka jo riemuten kuiskasi ystävilleen, että uusi järjestelmä nyt oli murtunut ja että vanha hovielämä jälleen pääsisi valtaan, neuvotteli ruhtinas oman itsensä kanssa, miten hän juuri henkilääkärin valitsemisen kautta tekisi tällaisen virkamiehen tyhjäntoimittajaksi.

Yleinen mielipide tiesi pian kertoa, ettei uutta kadehdittua virkaa sijoittaessa voinut tulla kysymykseenkään muu, kuin toinen tahi toinen pääkaupungin kahdesta kuuluisimmasta lääkäristä. Mutta ruhtinas valitsi kolmannen, jota ei kukaan ollut ajatellut. Koko kaupunki oli ihmeissään siitä, mutta eninnä kaikista valittu itse. Tämä oli aivan nuori mies, joka juuri oli palannut yliopistosta, josta hän oli tuonut mukanansa — kihlasormuksen ja tohtorihatun — muuten ei ollut hänessä mitään, joka olisi ilmaissut lääkäriä. Hauskana, hupaisena ja kohteliaana seuratoverina oli hän tervetullut kaikkialla, missä iloa pidettiin; sitävastoin ei kukaan sairastava hänen apuaan kysynyt. Muuten tiesi hän valmistaa oivallista punssia, ja siihen kyllä hänen neuvoansa kysyttiin. Toisellaisia reseptejä ei häneltä vaadittu. Alhaista sukuperää kun oli, ei hän sukulaisten hyväntahtoisuudesta ja puoltolauseista voinut toivoa mitään apua virka-urallaan, eikä hänellä ollut edes kunnollista nimeä, jonka kautta hän olisi voinut tulla erotetuksi muista, sillä hän oli vain — Juhana Jaakko Müller! [Müller on Saksassa ehkä tavallisin kaikista sukunimistä] Ja tämän Juhana Jaakko Müllerin valitsi ruhtinas henkilääkärikseen!

Müllerillä oli kumminkin ominaisuus, joka erittäin lääkäreissä on arvossa pidettävä: hän, näetsen, tiesi, ettei hän mitään tietänyt. Ja kun hän oli yhtä avoin ja rehellinen muita kohtaan, kuin vaatimaton oman itsensä suhteen, niin päätti hän, astuessaan marmorirappusia ruhtinaalliseen linnaan, johon hän virka-arvonsa vastaanottamista varten oli kutsuttu, kursailematta ja suoraan tunnustaa ruhtinaalle tietämättömyytensä ja pyytää armollista vapautusta koko korkeasta nimityksestä. Mutta hänen suureksi kummakseen lausui ruhtinas kohta, ikäänkuin olisi hän osannut lukea hänen sisimmät ajatuksensa:

"Älkää uskokokaan, hyvä tohtori Müller, että olen nimittänyt teitä henkilääkärikseni teidän lääkäritaitonne tähden. Tiedän, ettette yliopistossa ole mitään oppinut. Tohtorit ovat kaikki puoskaroitsioita, ja se, joka ei ole tilaisuudessa harjoittaa ammattiaan, ei ainakaan paranna ketään kuoliaaksi. Te olette älykäs ja vaatimaton ja sentähden olen valinnut teidät henkilääkärikseni, sillä tieteestänne en yhtään mitään välitä. Minä, nähkää, annan luonnon vallita; se on paras lääkäri, ja teidän tulee olla samaa mieltä. Vanhastaan on tässä hovissa ollut tapana, että henkilääkäri lyönnilleen kello 8 aamulla esiintyy ruhtinaan työhuoneessa, ja kun minulla tuon vanhan tavan mukaan nyt taasen on henkilääkäri, niin tahdon nähdä hänet täällä lyönnilleen kello 8. Muuten ei teidän tule olla millännekään terveydestäni. Suu kiinni vain, kunnes kysyn. Olkaa viisas, hiljainen ja vaatimaton, niin ehkä laulaa teille kunnian kukko."

Ruhtinaan tervehdys pani Müller-paran kerrassaan ymmälle. Hän ei enää voinut sanoa pois puolestaan nimitystä, kun ruhtinas selitti hänen olevan virkaan sovelias. Hänen syntyperäinen kevytmielisyytensä heräsi taasen, kun hän kuuli ruhtinaan armollista, vaikka karmeaa puhetta. Hän tuli ajatelleeksi, että viidenkolmatta vuotiselle miehelle, jolla ei ollut maailmassa muuta kuin morsian, ei tämä tällainen alku ollut niin aivan huono, ja kun ei ruhtinas häneltä mitään vaatinut, niin voisi hän tuon vaatimuksen täyttää yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Sentähden kiitti hän nöyrimmästi ruhtinaallisesta armosta, ja harvasanainen herra nyykäytti suosiollisesti päätään, merkiksi että keskustelu oli loppunut.

Kun molemmat nuoret miehet siinä seisoivat vastakkain, oli kumpikin heistä nähtävästi tyytyväinen itseensä ja rooliinsa. Mutta he olivat rehellisiä miehiä kumpikin, ja sentähden oli ruhtinas yhtä häpeissään ja harmissaan kometiiasta, kuin tohtori. Ruhtinas tunnusti, näet, itselleen, että hän oli pitänyt lupauksensa puustavin mukaisesti, mutta sydämessään rikkonut sitä vastaan, ja se — sen myönsi hän itselleen — ei ollut ruhtinaallista tekoa. Vielä enemmän: vastustaakseen kaikkia niitä, jotka halusivat vanhan hovielämän palaamista, oli hän palauttanut tämän kaikkein kurjimpia kasvannaisia — hän oli luonut ensimäisen laiskanviran. Mutta hänen itsepäisyytensä oli yhtä luja kuin hänen rehellisyytensä ja sentähden oli hänen ilkkunsa hovimarsalkan petkuttamisesta jonkunmoisena korvauksena sille mieliharmille, jota hänen epäjohdonmukaisuutensa hänessä herätti. Tohtori taasen astui yhtä nöyristettynä alas marmorirappusia kuin hän hyviä päätöksiä mielessään ja rohkeana äsken oli kulkenut niitä ylös. Ensi kerran eläessään häpesi hän turhaan kulutettua opintoaikaansa. Jos hän olisi ollut oikein "oppinut" tohtori, niin olisi hän rehellisesti ja itse asiassa jalon luonteensa mukaan kerrassaan kieltäynyt vastaanottamasta tarjottua arvoa ja mieluummin kärsinyt lääkärinä nälkää kurjimmassa kylässä, kuin pöyhkeillyt hovileluna ilman mitään tositehtävää pääkaupungissa. Hän häpesi vielä sitäkin, että hänen kauttansa tiede oli tullut alennetuksi, vaikka se ei oikeastaan ollut hänen tieteensä, ja ettei hän voinut ylläpitää tarpeellista kunnioitusta tätä tiedettä kohtaan, siitä syystä että hän itse niin vähän oli siihen perehtynyt. Mutta tämän katkeran itsesyytöksen ohessa tuli hän ensikerran eläissään selvästi näkemään sitä toivotonta tulevaisuutta, joka olisi häntä odottanut, ellei ruhtinaan oikku olisi tehnyt hänestä nimi-henkilääkärin. Vasta tänään näki hän, millä kadotuksen partaalla hän mitään ajattelematta oli liikkunut, ja hän päätti ettei hän enää ikinä poikkeaisi siltä parannuksen uralta, joka niin äkkiarvaamatta oli hänelle avautunut. Tavallisesti avaa onnettomuus ihmisten silmät, ansaitsematon onni oli hänessä tehnyt saman vaikutuksen.

Tohtori alkoi nyt tehdä jokapäiväisiä käyntejä linnassa. Hovielämästä ja siihen kuuluvista juonista hän ei tietänyt rahtuakaan. Mutta hän muisti erästä itämaista neuvoa, jonka hän oli nähnyt jossakin vanhassa kirjassa, ja tuota neuvoa johti hän mieleensä joka aamu, kun hän kulki linnan marmorirappusia ruhtinaan luo. Se oli näin kuuluva:

"Mene sokeana sisään kuninkaan luo Ja mykkänä palaja sieltä."

Tätä neuvoa noudatti hän ja huomasi pian sen suojelevaa voimaa.

Lääketieteellinen neuvottelu ruhtinaan luona tapahtui joka päivä seuraavaan tapaan: Henkilääkäri Müller astui aamulla, kun kello löi 8, ruhtinaan työhuoneeseen, jossa tämä jo kauan oli istunut asiapaperien ja kirjojen ääressä. Muiden palveliain täytyi lääkärin sisäänastuessa poistua, kaiketikin vanhan tavan mukaan, jonka noudattamisesta nykyinen ruhtinas kumminkin oli — paremmaksi varmuudeksi — antanut ankarat käskyt, hänellä kun oli pätevät syyt jättää ympäristönsä tietämättömyyteen uuden henkilääkärin omituisista virkatehtävistä. Ja kun hän pian huomasi, että hän tällä menettelyllä sai hovimarsalkan uteliaisuuden jännitetyksi äärimmäisyyteen asti, niin tuli hän yhä salaperäisemmäksi noiden neuvottelujen suhteen. Kun lääkäri astui sisään hiljaiseen asuntoon, kysyi korkea herra ensin mimmoinen ilma ulkona oli ja sitten tohtorin omaa vointia. Vastaus-ensimäiseen kysymykseen vaihteli sateen ja auringon paisteen välillä; vastaus toiseen taasen oli aina ijankaikkkinen sama, sillä tohtori oli yhtä terve ja veressydäminen kuin ruhtinas itse. Lääkäri sitävastoin ei koskaan uskaltanut kysyä ruhtinaan vointia, sillä hyvässä muistissa pitäen ensimäisen käynnin käskyä oli hän päättänyt lyhyeen vastata, kun häneltä kysyttiin, ja olla lausumatta sanaakaan sen enempää. Kun sitten ruhtinas oli saanut tietää, että lääkäri voi hyvin, jatkoi hän työtään ja antoi lääkärin seisoa noin puolen tuntia mykkänä huoneessa. Müller tirkisteli sen aikaa vastapäätä olevaa seinää, johon oli kuvattu villisian metsästys, luki siinä olevia osanottajia: miehiä, naisia ja koiria ja takalistossa olevan suuren puun lehtiä, uskaltamatta antaa silmiensä eksyä muihin, huoneessa oleviin esineisiin. Kun sitten puolen tuntia näin oli kulunut, nyykähytti ruhtinas päätään, ja tehtyään syvän kumarruksen lähti tohtori. Lääketieteellinen neuvottelu oli päättynyt.

Hovin koko väestö, alkaen hovimarsalkasta mitättömimpään lakeijaan asti, oli vähällä haleta uteliaisuudesta. Mitä keskusteltiinkaan noissa ruhtinaan ja lääkärin salaperäisissä neuvotteluissa? Marsalkka kuunteli lukonreikien takana, mutta ei kuullut hiiskaustakaan. Ruhtinaan kamarissa oli kaikki hiljaista. Keskustelut pidettiin siis huoneen kaukaisimmassa nurkassa ja kuiskaamalla — sehän päivän selvä, ja tästä tultiin siihen luonnolliseen päätökseen, että tohtori Müller oli ruhtinaan ensimäinen ja ainoa uskottu, hänen ainoa suosikkinsa.

Tietysti kääntyivät uteliaat milloin suoraan, milloin kaikenmoisilla houkutuksilla Müllerin puoleen. Häntä imarreltiin ja ärsytettiin, häntä vaivattiin ja rasitettiin alituisilla ja vaativilla kysymyksillä; mutta tuo muulloin niin avomielinen ja puhelias tohtori oli ja pysyi salaperäisenä, itseensä sulkeuneena ja paatuneena — ainakin kysyjäin mielestä. Itse asiassa antoi hän heille, nyt kuten ainakin, suoria ja avomielisiä vastauksia; hän ilmaisi näet jokaiselle, että ruhtinas vain puhui hänen kanssansa ilmasta, että hänen virkansa oli tyhjäntoimittajan, ettei hänellä ollut vähän vähääkään vaikutusta ja ettei hän ensinkään ollut ruhtinaan uskottu, vielä vähemmän suosikki. Mutta ei kukaan uskonut häntä. Kaikki olivat sitä mieltä että nuori lääkäri oli luotu hovimieheksi ja että hänen vaitiolonsa ja kieltonsa olivat paljaita keinotemppuja. Ihmeteltiin vain, ettei ennen oltu huomattu tuota erinomaista diplomaattista kykyä avosydämisessä ja iloisessa lääkärissä.

Müller nauroi itsessään noita eriskummallisia ihmisiä, jotka teeskentelemättömimmässä totuudessa näkivät petollisuuden hienoimpia temppuja. Mutta vielä naurettavampaa oli hänestä se, että häntä itseään, joka oli koko kaupungin uteliaisuuden esineenä, vaivasi kauhea uteliaisuus. Hän, näetsen, ei voinut ymmärtää, mistä syystä ruhtinas oli tahtonut julkisesti korottaa ja samalla salaperäisesti niin kovin nöyristää häntä. Hän oli kumminkin siksi viisas, ettei hän tuota uteliaisuuttaan näyttänyt; hän odotti kärsivällisesti ja ääneti, arvellen että aika kyllä asian selvittäisi.

Muutamien viikkojen kuluessa oli huhu uuden henkilääkärin suuresta vaikutuksesta levinnyt ympäri koko maan. Ensimäiseksi todistukseksi siitä sai tohtori Müller vastaanottaa kirjeen eräältä kaukaiselta sukulaiselta, joka asui etäisessä kylässä ja hartahasti pyysi hänen puoltosanaansa ruhtinaan luona. Tämä sukulainen oli ruokakauppias, joka kauan oli halunnut saada kahvin ja sokurin ohessa myöskin kaupitella palttinaa. Mutta sitä ei paikkakunnan tuomari ollut suvainnut, hänen sukulaisensa kun, näetsen, piti palttinakauppaa naapurikylässä. Tästä syystä kääntyi nyt ruokakauppias tohtori Müllerin puoleen ja rukoili, että hän ruhtinaan kautta tekisi lopun tuomarin hävyttömyydestä. Tohtori Müller vastasi ensi postissa: "Ruhtinailla ei ole tapana välittää palttinakaupoista. Mitä minuun taasen tulee, niin ei ole minulla ensinkään mitään vaikutusta ruhtinaaseen, vaikka valheellisesti niin luullaan. Minä sentähden valitettavasti en voi pyyntöönne nähden mitään tehdä." Mutta — kuinka hämmästyikään rehellinen tohtori Müller, kun neljäntoista päivän kuluttua sai vastaanottaa lämpimimmän kiitoskirjeen ynnä aika suuren juuston samalta ruoka-kauppias-sukulaiseltaan. Tämä oli, näetsen, saanut tuomarilta pyydetyn luvan, joka oikeutti häntä harjoittamaan myöskin palttinakauppaa, ja oli nyt varmasti vakuutettu siitä, että tohtori oli sen hänelle hankkinut ja että tuo kieltävä kirje ei ollut muuta kuin "politiikkaa, sillä täytyyhän hovimiehen kirjoituksissaan noudattaa suurinta varovaisuutta." Itse asiassa olikin tohtori viaton syy siihen, että "sukulainen" oli saanut hartaan toivomuksensa täytetyksi. Ruokakauppias oli, näetsen, kerskannut ja pitänyt niin suurta suuta "sukulaisensa henkilääkärin" vaikutuksesta, jotta tuomari katui kieltoansa ja antoi jälkeen, ennenkuin pelätty ruhtinaallinen päätös ehtisi saapua. Tuomari kirjoitti itse sen ohessa tohtorille ja koetti pitää esillä nyt osotettua hyvää tahtoaan, vakuuttaen aina haluavansa "palvella Müller sukua", sekä pyysi katuvaisena, että herra henkilääkäri jalomielisesti unhottaisi menneisyyden ja sulkisi hänet suosioonsa. Hän olisi sielullaan ja mielellään aina altis vastapalvelukseen. Tohtori söi osan oivallisesta juustosta itse, osan hän lahjoitti ystävilleen, mutta kirjeet tallensi hän, ne kun hänen mielestään mitä naurettavimmalla tavalla osottivat että tietämättään ja vasten tahtoaankin täytyy olla ja pysyä vaikuttavana miehenä, kun vasten tahtoaan ja ansiottaan on sattunut joutumaan henkilääkäriksi. Samoin kuin kaupungista maalle levinnyt huhu oli antanut hänelle suosikin maineen, niin vei huhu sen takaisin maalta kaupunkiin suurennettuna ja parannettuna ja vahvisti yhä kaikissa vakaumuksen, että tohtori Müller oli ruhtinaan kaikkivoipa ystävä.

Mutta jos ensimäisten neljäntoista päivän kuluessa ainoastaan sukulainen-kauppias oli koettanut päästä hänen suosioonsa, niin pyrki siihen kolmannella, viikolla arvokkaita porvareita ja virkamiehiä ja neljännellä itse ruhtinaallinen kamaritirehtööri, joka oli jonkunmoinen valtiovarain ministeri pienessä maassa. Tämä viimeksimainittu tahtoi näetsen korottaa veroja ja pyysi tohtorin myötävaikutusta siihen. Tohtori vakuutti vakuuttamalla, nyt niinkuin ainakin, ettei hänellä ollut mitään sanomista ruhtinaan luona ja että kamaritirehtööri oli kääntynyt väärän miehen puoleen — mutta "noita lauseparsia jo tunnemme", ajatteli kamaritirehtööri ja hymyili niin ystävällisen uskomattomasti kuin se hänelle oli mahdollista. "Muuten", lisäsi Müller, "niin puhutaan kaikkialla, että armollinen ruhtinaamme aikoo vähentää noita veroja, joita te tahdotte korottaa, ja koko hänen politiikkansa viittaakin siihen. Sentähden lienee teidän, vaikka olettekin koko roomalaisen valtakunnan etevimpiä raha-asiain ymmärtäviä, kovin vaikea saada armollisen ruhtinaamme rautaista tahtoa taivutetuksi korotettujen verojen puolelle, ja mitä minun kuulumaton sanani silloin vaikuttaisi."

Tohtori oli ainoa, joka uskalsi vanhalle raha-asiain ministerille julki lausua, mitä koko maa ajatteli; ministeriä kaikki ystävät olivat, näetsen, imarruksillansa herättäneet hänessä perättömiä toiveita. Hänen verojen korotuspuuhansa päättyivätkin loistavaan tappioon ja hänen kiukkunsa siitä kääntyi salaiseen, mutta syvään vihaan viatonta tohtoria kohtaan. "Olkaa varuillanne tuota ylimielistä miestä vastaan", kuiskasi hän ystävillensä; "minä olen, näette, saanut varman tiedon siitä, että hän yksin tuntee ruhtinaan salaiset tuumat ja nauttii hänen rajatonta luottamustaan, vaikkakin hän aina koettaa meitä uskottaa, ettei hän keskustele hänen kanssaan muusta kuin säästä ja ilmasta; niin, siihen vakaumukseen olen tullut ja se tieto on minulla korvauksena tappiostani."

Olihan siis selvän selvä, että tohtori Müller oli ruhtinaan suosikki — ei ainoastaan sentähden että muutamat hänen puoleensa kääntyneet armonanojat olivat saaneet, mitä olivat pyytäneet, vaan, ja vieläpä enemmän, sentähden että toiset, jotka olivat häntä kumartaneet, eivät olleet sillä mitään voittaneet. Jos tohtori Müller olisi seisonut vaikka päällään, niin olisi hän sittenkin ollut ruhtinaan suosikki heidän mielestään.

Koko kaupunki jakautui kahteen puolueeseen. Toiset olivat Müllerin julkisia ystäviä, toiset hänen salaisia vihamiehiään — julkisena vihamiehenä, näetsen, ei uskaltanut kukaan vielä esiintyä. Tohtorin puolella oli ylimystö; vastustajat taasen kuuluivat parhaasta päästä porvaristoon. Ja kumminkin oli Müller itse niin kerrassaan porvarillinen luonteeltaan ettei hänessä ollut havaittavana mitään ylhäistä. Mutta hovimarsalkka, joka syystä saattoi ylpeillä siitä, että ruhtinas hänen neuvostaan oli päättänyt ottaa henkilääkärin, kerskasi nyt ilman minkäänlaista syytä siitä, että juuri hänen puoltolauseensa oli hankkinut Müllerille ruhtinaan suosion. Ollen oikeakarvainen hovimies luuloitteli hän kaikkia että se, mikä oli tapahtunut olematta hänellä mitään osaa siinä, olikin tapahtunut juuri hänen vaikutuksestansa. Hän suvaitsi mieluummin ottaa vastaan nuhteita siitä, että hän oli valinnut sopimattoman miehen, kuin kuulla sanottavan että vaali oli tapahtunut hänen tietämättään. Ja tästä kaikesta oli seurauksena että Mülleriä pidettiin hovimarsalkan kätyrinä. Tosin oli ylhäinen herra itsessänsä hyvin harmissaan luulotellun suosikkinsa salaperäisyydestä ja kylmäkiskoisuudesta, mutta hän oli toki siksi viisas, ettei antanut kenenkään aavistaa tätä harmia, ja sitä paitsi toivoi hän ennemmin tahi myöhemmin saavansa tohtorin pauloihinsa. Ylimykset noudattivat hovimarsalkan petollista esimerkkiä; pitivätpä vielä nuoren henkilääkärin varmana todisteena siitä, että vanha lemmikkijärjestelmä uudelleen oli päässyt voimaan ja että se ennen pitkää taaskin ottaisi kehittyäkseen. Kun aatelisten nuorukaisten ei ollut tapana alentaa itseään tunnustelemaan "asianomaisten valtasuonta eikä kirjoittamaan reseptejä", niin oli porvarillinen suosikki kateuden yläpuolella, tahi paremmin: oli liian halpa ollaksensa ylimysten kateuden esineenä.

Tohtorin vanhat ystävät ja tuttavat alkoivat katsella entistä iloista toveriaan yhä suuremmalla epäluottamuksella. Hän oli heistä entistänsä salaperäisempi ja itseensä sulkeutunut, ja he pitivät sitä ylpeytenä. Ja kumminkin oli itse asiassa syvä nöyryys syynä siihen suureen miettiväisyyteen ja hiljaisuuteen, jota tohtori nyt osotti. Hän, tuo ennen niin iloinen mies, ei enää viihtynyt seuraelämässä, hän kun nyt — merkillistä kyllä — alkoi harrastaa lääkeoppia. Alituiseen vaivasi häntä ajatus, että hän oli joutunut tähän kadehdittuun ja kumminkin niin arvottomaan asemaan ainoastaan sentähden ettei hän ollut mitään oppinut. Mies parka ponnisti voimiansa saadaksensa päähänsä oppikirjoja ja luentovihkoja, sill'aikaa kun luultiin hänen hallitsevan ruhtinaskuntaa, ja usein hiipi hän lasareettiin tutkiakseen tauteja, joista hän opinto-aikanansa ei ollut mitään välittänyt, sill'aikaa kun hänen vanhat toverinsa istuivat ravintolassa ja olivat yksimieliset siitä, että hän ylpeydestä pysyi poissa heidän iloisesta seurastaan. Hänestä tuntui kuin täytyisi koko tämän hullun näytelmän päättyä häpeään, jollei hän hankkisi itselleen tietoja, syviä lääketieteellisiä tietoja, jotka oikeuttaisivat häntä oppineen ja todellisen tohtorin nimeen ja joiden kautta hän voisi syrjäyttää uhkaavaa vaaraa.

Hänen ympärillään oli kaikkialla pimeyttä, häiriötä, erehdyksiä ja itsepettoa. Ruhtinas ei voinut ymmärtää syytä siihen mielten levottomuuteen, jonka hän huomasi kaupungissa ja maalla vallitsevan, sillä ei uskaltanut kukaan hänen läsnäollessaan puhua hänen henkilääkäristänsä. Sill'aikaa kun hän yleisen mielipiteen tähden oli koettanut välttää kaikkea, joka suosikkisuudelle vivahtaisikin, oli tämä yleinen mielipide antanut hänelle suosikin, josta hän ei tietänyt uneksiakaan. Hovimarsalkka vaivasi päätään päästäksensä tohtorin salaisuuden perille, aateli vaivasi päätään saadaksensa selville, mitä hovimarsalkka tiesi, uusi henkilääkäri vaivasi päätään koettaakseen saada edes vihiä siitä, mitä ruhtinas tarkoitti ja mitä aikeita hänellä oikeastaan oli, ja vihdoin vaivasi koko ruhtinaskunta päätään aprikoimalla ruhtinaan, henkilääkärin, hovimarsalkan ja aatelin välisiä suhteita. Rehellinen ja hiljainen tohtori sai aikaan mitä hassuimpia juonia, ja siitä syystä että hän kaikista hovi-ohjeista tunsi ainoastaan yhden turkkilaisen sananlaskun, oli hän täydellisin hovimies koko ruhtinaskunnassa.

Mutta kaikki tämä häiriö sai yht'äkkiä loppunsa erään naisen kautta.

Henkilääkäri Müllerin morsian Anna von Lehnberg oli köyhä, nuori orpotyttö vanhaa aatelista sukua. Hänen ylpeät sukulaisensa eivät ensialussa tahtoneet tietää mitään semmoisesta kosiasta, jonka nimi oli paljas Juho Jaakko Müller. Mutta kun tuosta Mülleristä tuli ruhtinaan henkilääkäri ja uskottu mies, johon pääkaupungin aateli kiinnitti toiveitaan, niin kääntyi lehti. Ansio voi tehdä tavallisimmasta Mülleristäkin aatelismiehen. "Jos olisin oppinut jotakin oikein", sanoi tämä itselleen, "niin silloin ei minulla olisi ollut mitään ansiota eikä minusta olisi tehty henkilääkäriä, ei ainakaan ruhtinaan uskottua; niin, jos minulla olisi ollut tietoja, olisi alati koetettu purkaa kihlaustani. Ei ole mitään niin huonoa, josta ei olisi jotakin hyvää." Hän alkoi väliin itsekin uskoa, että hän oli ruhtinaan suosikki — niin tarttuvaisia ovat yleisön mielipiteet; mutta, seuraava käynti ruhtinaan luona ja keskustelut hänen kanssaan säästä ja ilmasta olivat omiansa haihduttamaan kaikki tuollaiset unelmat. Tohtori lahjoitti pois kesytetyn lehtorupsaleen, tämä kun alati muistutti häntä ilmasta. Tuo lehtorupsale oli sitäpaitse liiaksikin usein saanut häntä ajattelemaan, ettei hän oikeastaan ollutkaan henkilääkäri, vaan hänen korkeutensa ruhtinaan lehtorupsale.

Anna, joka eleli maalla erään vanhan setänsä luona, tunsi yhtä vähän kuin kukaan muukin tohtorin oikeaa asemaa. Hän oli vain sitä mieltä, että sulhasen kohtalo äkkiä oli muuttunut, ja hän iloitsi siitä. Mutta vaikkakin hänen luonteensa ominaisuuksia olivat hiljaisuus ja lempeys, oli hän varsin tarkkaälyinen, ja viime aikoina oli hän sulhasensa kirjeissä ollut huomaavinaan jotakin, jota hän ei voinut ymmärtää. Ja vaikkakin Müller joka lauantai lähetti hänelle kirjeen, milloin kahden, milloin kolmen postipaperiarkin kokoisen, ja uskollisesti kertoi ajatuksiaan ja tunteitaan sekä myös mitä viime viikon kuluessa oli tapahtunut, niin ei hän sanallakaan kosketellut tärkeintä kaikista: toimiansa ruhtinaan luona ja seurusteluaan hänen kanssaan. Morsian oli kyllä usein varovaisesti kolkutellut salaperäisen komeron ovea, mutta tohtori ei ollut kolkutusta kuulevinaan. Hän oli morsiamelleen ensi alussa mitään salaamatta kertonut suoran totuuden, saman kuin muillekin, mutta kun Anna rupesi urkkimaan enemmän tietoja, vastasi hän vain: "hovijutut eivät ole nuorten tyttöjen korvia varten." Mutta tällaisista vastauksista tuli tietysti tuo nuori tyttö vain kahta uteliaammaksi noita hovijuttuja tietämään, ja viimein sanoi hän itselleen: "tässä salautuu jotakin, josta minun tulee saada selvä, maksoi mitä maksoi", varsinkin kun tohtorin kirjeet vähitellen alkoivat hänessä herättää yhä enemmän epäluottoa. Muinen, kun toivotun avioliiton solmimisen aika siirtyi yhä kauemmaksi himmeään tulevaisuuteen, oli toiveissaan elävän köyhän sulhasen jokaisessa kirjeessä syviä huokauksia tuota kaukaa häämöittävää hetkeä kohden; nyt sitävastoin, kun ruhtinaan henkilääkäri saattoi viettää häänsä milloin tahansa ja korkeasti-aatelinen Lehnberg sukukin oli pelkkää päiväpaistetta ja ystävällisyyttä, nyt ei hänen kirjeissään enää ollut sanaakaan avioliitosta, ei likeisemmästä ei kaukaisemmasta. Syy tähän sulhasen äänettömyyteen oli kumminkin hyvin kunnioitettava. Vaikka hän olikin arvoltaan ja nimeltään henkilääkäri, ei hänellä mielestänsä kumminkaan mitään virkaa ollut, ja sentähden hän ei pitänyt itseänsä oikeutettuna avioliittoa ajattelemaan. Ollessaan muinen ilman virkaa ja ammattityötä ei hän koskaan ollut ottanut likemmältä miettiäksensä asemaansa; hän oli kyllä uneksinut onnesta, joka häntä odotti syvästi rakastetun morsiamensa kanssa, mutta ajattelematta, aavistamatta niitä tosi-oloja, joita avioliitto tuo mukanaan.

Mutta mitään sellaista syytä hänen vaitioloonsa ei Anna osannut aavistaakaan. Anna tahtoi tietää, miten asiat olivat, ja kun sulhasen kirjeet eivät niistä mitään selkoa antaneet, vaan päinvastoin tekivät ne yhä salaperäisemmiksi, niin rupesi Anna houkuttelemaan vanhaa setäänsä lähtemään pääkaupunkiin muka nyt jo tapaamaan erästä ystävää, joka kyllä häntä odotti, mutta vasta tulevana kesänä. Anna ajatteli: "jos vain kerran pääsen näyttämölle, kyllä pääsen myöskin tilaisuuteen kurkistamaan kulissien taakse." Nuoren tohtorin kasvot kuvastivat iloa, mutta myöskin hämmästystä, kun hän aivan odottamatta näki morsiamensa. Tämän tutkiva silmä sen kohta huomasi. Anna näki epäluulonsa oikeutetuksi ja keksi siinä paikalla sukkelan keinon. Hän päätti olla kipeään asiaan koskettelematta, siten taivuttaaksensa sulhastansa omalla vaitiolollaan. Tällä tavalla sekä hyvyydellä ja lemmellä luuli hän parhaiten pääsevänsä salaisen asian perille. Pienellä, pidätetyn tyytymättömyyden osotuksen vivahduksella tahtoi hän vain antaa sulhasensa tietää, että tämä salaperäisyydellään oli syvästi loukannut uskollisinta sydäntä.

Anna oli oikein ajatellut ja toiminut. Hänen säälivä vaitiolonsa ja silmäyksensä, jotka ilmaisivat hiljaista kärsivällisyyttä, masensivat onnettoman tohtorin. Salakavalimmat kysymykset ja kovimmat nuhteet eivät olisi voineet vaikuttaa, mitä Annan menettely vaikutti.

Niin kului ensimäinen viikko.

Eräänä päivänä olivat Müller, hänen morsiamensa ja vanha setä kävelemässä hovipuistossa. Kirkas päiväpaiste, kaunis, valkopukuinen, lumenpeittämä maisema ja puhdas, raitis talvi-ilma vaikutti virkistävästi heihin jokaiseen ja kevensi heidän sydämensä. Tohtori tunsi itsensä yht'äkkiä niin rohvaistuneeksi, että, jollei setä olisi ollut seurassa, hän paikalla olisi tahtonut tehdä morsiamellensa synnintunnustuksensa, vaikkapa olisikin häpeästä vajonnut maan sisään. Nyt päätti hän lykätä asian iltapuhteeseen; silloin olisi hän tilaisuudessa Annallensa rehellisesti tunnustaa koko totuuden.

Näitä hänen vakavia mietteitään häiritsi äkkiä ruhtinas. Hän tuli syrjäkäytävältä heitä vastaan ja heitti ohitsemennessään heihin pitkän silmänluonnin. Vähän ajan kuluttua kohtasivat he toistamiseen ruhtinaan. Näytti siltä kuin olisi hän tahallaan suunnannut askeleensa heitä vastaan. Hänen silmänluontinsa näyttivät tohtorin mielestä vielä terävämmin kuin äsken heitä tutkivan. Ja sitten, kun he puistosta lähtivät, näkivät he hänen vielä kolmannen kerran hovin rappusten vieressä.

Seuraavana aamuna kun tohtori tapansa mukaan meni ruhtinaan luo, pyysi hovimarsalkka häntä puhutellakseen. Vanha hovimies turvasi tohtorin apuun oikein rukoilemalla. Ruhtinaan sisar oli tullut vierailuille. Oli siis taasen hovissa naisia, ja kumminkin kesti yhä tuota entistä luostarielämää! Nyt, jos milloinkaan, oli yksitoikkoisuus saapa loppunsa ja ruhtinaassa herätettävä halua huvituksiin, kemuihin ja juhlallisuuksiin. Vireä prinsessa oli, turhaan koetettuansa vaikuttaa ankaraan veljeensä, uskonut huolessa vanhalle ystävälleen hovimarsalkalle. Tämä paloi halusta tehdä prinsessalle mieliksi ja samalla saattaa elintavat hovissa entiselle tolalle.

Mutta hän tiesi että palatsissa oli vipu asetettava hyvin matalalle, jos tahdottiin saada mitään aikaan ylimmäisessä huipussa. Sentähden koetti hän parastansa, voittaaksensa puolelleen henkilääkärin. Hän pyysi ja rukoili että tämä koputtaisi ruhtinaan omaatuntoa. Lääkärinä tulisi hänen puoltaa tansseja ja kemuja, nämä kun muka poistaisivat ruhtinaan alakuloisuuden, ja samalla tulisi hänen osottaa, että ruhtinas oli velvollinen huvittelemaan sisartaan, jotta ainakin silloin tällöin jokin juhlallisuus keskeyttäisi hovin kuolettavaa yksitoikkoisuutta. Vanha mies oli oikein kaunopuheinen. Ensikerran kääntyi hän nyt — hän, hovimarsalkka, — pyynnöllään tohtorin puoleen, mutta samalla kun hän hymysuisena kuunteli tohtorin tavallista kieltävää vastausta, raivosi viha hänen sisässänsä. Kehtasiko todella tämä ihminen vastustaa häntä? "No, niin", ajatteli hän, ja ystävällinen hymy lepäsi hänen huulillaan — "no niin, mutta ilmaiseksi et ole tätä tehnyt; sinun pitää langeta, vaikka itsekin seuraisin lankeemuksessa mukana."

Tällaisten hurskasten toivomusten seuraamana astui Müller ruhtinaan luo. Casimir III:s ei tänään tiedustellut henkilääkärinsä vointia. "Kuka on tuo nainen, mikä hänen nimensä, joka eilen käveli kanssanne puistossa?" kysyi hän kiireesti sisäänastuvalta. Tohtori oli niin tottunut ruhtinaan tavallisiin kysymyksiin, että hän empimättä vastasi: "koillinen, räntää, armollisin ruhtinas!" Ja kun ruhtinas kiivaasti uudisti kysymyksensä, hämmästyi tohtori siitä enemmän kuin jos hän olisi kuullut tornikellon huutavan kello 12 päivällä lyömisen sijasta: "olkoon onneksi!" Ja kun hän viimein sai selville, mistä kysymys oli, pelästyi hän kahta kovemmin. Hän mainitsi hiljaisella äänellä neidin nimen, mutta jätti sanomatta, että neiti oli hänen kihlattu morsiamensa. Ruhtinas alkoi nyt erittäin tarkoin tiedustella, kuinka kauan neiti oli ollut kaupungissa, kuka vanha herra oli, ynnä paljon muuta. Müller vastasi, niinkuin syytetty vastaa tutkijatuomarillensa. Äkkiä ja puolittaisin omalle itselleen sanoi ruhtinas: "minkätähden laiminlyö paroni Lehnberg minua? Miksi hän ei käy luonani? Maani aateli ei saa väistää minun asuntoani! Haluan nähdä hänet… Miksi kammovat naiset hoviani? Niin — minähän en käske heitä luokseni. Mutta siinä on muutos tapahtuva. Sisareni täällä-olo vaatii toista seuraa kuin nyt. Entiset hovikemut alkakoot taasen — harvemmin ja poikkeuksina — mutta ne alkakoot ja jo nousevalla viikolla!"

Jo ymmärsi henkilääkäri yskän. Annan näkeminen oli vaikuttanut ihmeellisen muutoksen ruhtinaassa, sillä jos mikään, niin on naisen silmä omiansa tekemään ihmeitä paatuneimmassakin naistenvihaajassa. Sydämensä tuskassa unhotti sentähden tohtoriparka kaiken varovaisuuden ja hovimarsalkan pyynnön ja uskalsi ottaa neuvoakseen, ettei ruhtinaan tulisi aivan jyrkästi katkaista vanhoja tapojaan ja vaihtaa työtä ja metsästystä kemuihin ja tansseihin. Kuullessaan odottamatonta neuvoa, katseli ruhtinas tohtoria melkein yhtä suurella hämmästyksellä kuin tohtori äsken oli katsellut häntä, kohotti uhkaavasti sormeansa ja sanoi: "olla vaiti, kunnes kysyn!" ja luovutti sillä tohtorin tyköään.

Saman päivän illalla tuli hovimarsalkka tohtorin luo, ei jalan vaan naapurien ihmeeksi vaunuilla ajaen, palvelia seurassansa, ja lausui suosikille sydämellisimmät kiitoksensa hänen puoltosanastaan, joka niin äkkiä oli murtanut ruhtinaan rautaisen tahdon. Vieläpä lausui hän prinsessankin puolesta kiitokset. Mikä ei ollut onnistunut ruhtinaan sisarelle ja vanhimmalle hovimiehelle, se oli onnistunut, luuli hän, tuolle kirotulle Müllerille, hänen "rakkaalle Müllerilleen", ja vielä niin lyhyellä käynnillä, ettei väijyvä ja oven takana kuunteleva hoviväki toista niin lyhyttä käyntiä muistanut. Mutta Müller ajatteli itsessään: "Siis olen minä sittenkin tuomittu suosittelemaan; jos en mitään tee, niin on se suosittelua; jos kiellän, niin on se suosittelua; vieläpä kun ensikerran avaan suuni, puhuakseni kansan toivomuksia vastaan, niin minä silloinkin suosittelen."

Sitten tapahtui, mitä hän jo edeltäpäin oli aavistanut: parooni Lehnberg pääsi ruhtinaan puheille ja kutsuttiin ynnä veljensä tyttären kanssa ensimäisiin hovitansseihin. Ja seuraavana aamuna sai henkilääkärimme kuulla juuri sitä, mitä hän niin suurella tuskalla oli pelännyt: koko kaupunki oli haleta kateudesta "vihriätä maapomeranssia", neiti Lehnbergiä kohtaan, sillä häntä vain oli ruhtinas kemuissa nähnyt ja puhutellut. Moni kyllä arveli, että tähän oli syynä se, että neiti oli suosikin morsian, mutta viisaimmat vakuuttivat ettei ruhtinas ollut puhunut sanaakaan moukkamaisesta sulhasesta ja että tämä pian saisi ruhtinaallisesta ystävästänsä vaarallisimman kilpailian. Tohtoria uhkasi nyt kohtaus, jossa hänen tulisi valita kahdesta pahasta toinen; jos hän oli enemmän viisas kuin rakastunut, niin siinä tapauksessa vakautuisi hänen suosikkuutensa kestäväksi kuin rauta, ja hän ehkä korotettaisiin ruhtinaan lemmettären puolisona von tahi zu Müllerburgin nimellä aatelissäätyynkin; tahi jos hän oli enemmän rakastunut kuin viisas, niin suosikki pian palajaisi virasta vapaana tohtori Müllerinä entiseen mitättömyyteensä.

Tohtorin mieltä katkeroitti ylön kauhea sukkamielisyys ja samalla pelkäsi hän kadottavansa aseman, jota hänellä tosin ei koskaan ollut ollut, mutta josta kumminkin koko hänen elämänsä onni riippui. Reippaasti tuli hänen toimia. Olla vaiti ja odottaa ei enää käynyt päinsä.

Hän riensi morsiamensa luo ja hämmästytti häntä vaatimuksella että avioliitto nyt olisi mitä pikemmin solmittava. Tosin oli ruhtinas siihen määrään naisvihaaja, että hän saattaisi kieltää koko naimisenkin, mutta hän, Müller, oli vakavasti päättänyt huomenaamuna avosydämisesti ja suoraan kertoa koko asemansa, ja raudasta tahi kivestä täytyisi ruhtinaan olla, jollei hän suvaitsisi sallia uskollisimman palveliansa mennä avioliittoon rakastettavan neidin kanssa. "Ja kumminkin pelkään minä", lisäsi Müller alakuloisena, kun huomasi, mitä itsensäpettämistä oli hänen sanoissaan, "että kaikki menee päin seiniä." Mutta Anna lohdutti häntä, arvellen ettei ruhtinas ensinkään ollut mikään naisvihaaja, kuten oli väitetty, sillä päinvastoin oli ruhtinas häntä kohtaan osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta hovitansseissa. Saatuansa tämän lohdutuksen viattomalta, mitään pahaa aavistamattomalta tytöltä, valmistausi Müller huomispäivän vaikeaan suoritukseensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi marmorirappusia, soi yhtä mittaa hänen korvissaan ruhtinaan käsky: "olla vaiti, kunnes kysyn!" Ja kun hän seisoi viimeisillä rappusilla, rasitti häntä semmoinen tuska, että hänen täytyi seisahtua hengittämään. Mutta kohta sen jälkeen rohkaisi häntä ruhtinaan silmäys, ja tuon ainaisen ilmasta-keskustelun aikana sai hän osalleen samaa kohtelua kuin ennen. Tämä antoi hänelle uskallusta, ja hän pyysi, että ruhtinas armollisesti ottaisi kuullakseen häntä jonkun minuutin eikä ottaisi pahaksi, että hän suullisesti toi esiin anomuksen, joka lain mukaan olisi ollut kirjallisesti jätettävä. Ruhtinas keskeytti häntä: "Ei mitään esipuheita, rakas tohtori, suoraan tekstiin! Mitä hän tahtoo? Lyhyeen, kolmella sanalla!" — "Tahdon mennä naimisiin!" sanoi Müller. Ruhtinas hymyili, vastaus kun todellakin supistui kolmeen sanaan. "Kenen kanssa?" kysyi hän erittäin suosiollisesti. — "Neiti Anna Lehnbergin." — Tätä nimeä kuullessaan ei ruhtinas enää hymyillyt eikä hän juuri armolliseltakaan näyttänyt, päinvastoin, vihasta ja hämmästyksestä jähmettyneeltä. Jonkun aikaa astuskeli hän ääneti edestakaisia ja katseli tohtoria läpitunkeevilla silmäyksillä. Sitten kysyi hän äkkiä, oliko neiti antanut suostumuksensa ja uskoiko Müller, että Lehnbergin suku mukautuisi tällaiseen epäsäädylliseen avioliittoon. Kun tohtori näihin kysymyksiin vastasi, että asia oli kaikin puolin päätetty, hämmästyi ruhtinas vielä enemmän. Taasen tuli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Müller ei kyennyt lukemaan, montako koiraa oli seinätapetin maalauksessa osallisena metsäsika-jahtiin, eikä montako lehteä oli puissa, sillä hänen silmänsä himmentyivät, jotta hän ei nähnyt mitään. Viimein sanoi ruhtinas, joka vihoissaankin puhui yhtä lyhyeen kuin tyyneenä ollessaan: "Ensiksi en tahdo että palveliani naivat; joko jäätte naimattomaksi tahi jätätte palvelukseni. Toiseksi en suvaitse, että aatelini tekee epäsäätyisiä avioliittoja. Jos sentähden jätätte palvelukseni ja välttämättömästi tahdotte naida, niin saatte valita jonkun muun kuin neiti Lehnbergin. Ja kolmanneksi ei ole teidän enää tarvis tulla luokseni joka päivä — ainoastaan kun kutsun. Jumalan haltuun!"

Kuinka Müller pääsi ulos ruhtinaan huoneesta ja osasi kotiinsa, sitä hän ei tiennyt. Hän tointui vasta omassa asunnossaan. Tuo "loppu kauhistuksella", jota hän jo kauan oli aavistanut, oli siis nyt tullut. Hän ei koskaan ollut tahtonut vaikuttaa ruhtinaaseen, hän oli ollut koko maailman suosittelia ja hänen luultu suosikki-asemansa oli ollut hänelle ja muille hyödyksi, saamatta koskaan aikaan mitään pahaa. Mutta nyt, kun hän ensi kerran tahtoi puhua oman itsensä hyväksi, meni koko hänen aikeensa myttyyn mitä kauheimmalla tavalla, koko hänen elämänsä onni oli raukeamaisillaan; hän oli häväisty koko maailman mutta enimmän kumminkin morsiamensa ja tämän perheen edessä.

Tämä päivä oli katkerin Müllerin elämässä, ja se hetki, jona hänen täytyi morsiamelleen tunnustaa, mitä ruhtinaan luona oli tapahtunut, katkerin tämän päivän hetkistä. Olisi luullut, että hänen nuoruutensa laiminlyömissynnit nyt olivat sovitetut.

Pian tuli kaupungissa tunnetuksi, että henkilääkäri Müller oli joutunut ruhtinaan epäsuosioon. Hänen vastustajansa riemuitsivat, hänen ystävänsä pelästyivät kauheasti, mutta iloitsivat sen ohessa, sillä useammat suovat mielellään, että etevä mies kompastuu, vieläpä vaikka heidän itsensä täytyy pelätä siitä vahinkoa. Niin pitkälle menee kateus maailmassa.

Ruhtinaan kanssa ei ollut kukaan tähän saakka uskaltanut puhua henkilääkäri Mülleristä. Parjata häntä ei rohjennut kukaan, sillä se saattaisi olla vaarallista; kiittää häntä ei myöskään kukaan tahtonut, sillä sehän olisi voinut kohottaa häntä vielä korkeampaan suosioon, ja kaikessa tapauksessa ei ollut neuvollista puhua mitään korkealle herralle hänen kysymättään. Mutta nyt höltyivät kaikkien kielet. Ensinnä toivotti prinsessa veljelleen onnea, kun oli vapauttanut itsensä lääkärin pauloista; ja prinsessa kertoi sen ohessa, että koko maa hengitti vapaammin nyt, kun oli suosikki sortunut, mainiten samassa, että naapurimaiden hoveissakin Müllerin hallitus oli herättänyt vastenmielistä huomiota ja että useat sukulaisuudessa olevat hovit jo olivat olleet aikeessa kirjeen kautta kehoittaa ruhtinas Casimiria luopumaan ystävällisestä kanssakäymisestä porvarillisen tohtorin kanssa.

Ruhtinas oli kuin puusta pudonnut tätä kuullessaan. Siis oli tämä Müller salaa harjoittanut luvattomia toimia ja hiljaisuudessa pitänyt suosikkihallitusta, joka oli hajoittanut koko maan puolueisiin! Luonteeltaan epäluuloinen aavisti korkea herra koko sarjan riettaita ja hävyttömiä juonia, joita tämä nuori ihminen, tavattoman uskalias veijari, oli punonut hänen selkänsä takana. Myöskin tuon aiotun naimiskaupan neiti Lehnbergin kanssa näki ruhtinas uudessa valossa. Hän kutsutti luokseen hovimarsalkan ja kysyi häneltä, kuinka oli mahdollista, että vanha, ylpeä Lehnberg-suku saattoi mukautua yhdistykseen moukkamaisen tohtori Müllerin kanssa, ja hovimarsalkka, joka nyt pääsi oikeaan elementtiinsä, ei laiminlyönyt tilaisuutta — avata ruhtinaan silmiä. "Juuri teidän ylhäisyytenne tähden on suku siihen suostunut, sillä kun Müller nautti Teidän rajatonta luottamusta ja esiintyi koko maailman edessä Teidän tunnustettuna ja likeisimpänä ystävänä, teki Lehnberg-suku perhe-ylpeydestään Teille uhrin." Ruhtinaalle olivat nämä sanat mitä pippuri ja suola veriselle haavalle, ja hovimarsalkka, joka huomasi, kuinka viha, joskin häädettynä, teki työtä korkean herran kasvoissa, otti nyt oikein halusta laverrellakseen tuota tarinaa Müllerin suosikkivallasta, pitäen sitä täydellisenä historiallisena totuutena. Ja miksikä ei? Olihan teräväsilmäisimmällekin hiukan epäselvänä mitä jutussa oli tarua, mitä totta.

Nopeana toimissaan päätti ruhtinas asettaa varottavaksi esimerkiksi paljastetun tohtorin, joka niin kauan ja min suurella taidolla oli petollisesti käyttänyt hyväkseen asemaansa ruhtinaan muka suosikkina, ja rangaista häntä. Viaton henkilääkäri-parka, joka muitten mielestä oli nauttinut suosikin ansaitsematonta onnea, oli nyt syöstävä alas korkeudesta, johon hän ei koskaan ollut pyrkinyt ja johon hän ei koskaan ollut päässytkään.

Mutta jos ruhtinas olikin despootti aikansa tavan mukaan ja periaatteiltaan kova, niin ei hänen sydämensä kumminkaan ollut kivestä eikä hänen järkensä niin kutistunut, kuin tirannien tavallisesti. Sentähden hillitsi hän vihaansa kahden muun mielenliikutuksen avulla. Epäritarillista oli näet hänen mielestään käyttää armotonta kovuutta miestä kohtaan, joka kilpakosijana oli hänen intohimojensa tiellä. Niin, ruhtinas rupesi vähitellen aavistamaan että hänen vihansa itse asiassa koski enemmän sulhasta kuin petollisesti herransa luottamuksesta kopeilevaa henkilääkäriä. Ja miten oli — ruhtinas rupesi itsessään häpeemään kiihkoista intohimoaan, samalla kun toiselta puolen kaikille muille kuin ruhtinaalle arvoituksen kaltainen Müller nyt yht'äkkiä muuttui ruhtinaalle itselleen suurimmaksi arvoitukseksi. Ruhtinas tahtoi omilla aistimillaan saada selville, oliko todellakin mahdollista, että tuollainen omaa voittoa tavoitteleva ja petollinen viekkaus saattoi asua henkilääkärin sydäntä voittavan ja luottamusta herättävää ulkomuodon takana; hän tahtoi lukea, mitä teeskenteliän sydämessä piilousi, ennenkuin hän langetti hänen tuomionsa; hän tahtoi oppia perinpohjaisemmin tuntemaan ihmisiä ja — ylönkatsomaan heitä.

Casimir III:s kutsutti sentähden eteensä vangitun tohtorin saadaksensa pienissä erin ikäänkuin vetää esiin pahantekiän suusta seikkaperäisen tunnustuksen hänen töistään. Mutta sitä hänen ei ensinkään tarvinnut. Tohtori otti itse rehellisen ja totuutta rakastavan luonteensa mukaisesti kohta paikalla alusta loppuun kertoakseen koko historian tuosta vaikuttavaisuudesta, jota hän aina oli kieltänyt, mutta jota aina uudelleen oli hänen niskoillensa tyrkytetty — sukulaisen kirjeestä hovimarsalkan pyyntöön saakka. Alussa näytti ruhtinas vähän epäilevältä, sitten alkoi hän ihmetellä ja uskoa, ja viimein purskahti hän kaikuvaan nauruun. Tohtori Müller päätti kertomuksensa lausumalla hyvin vakavasti: "Kuka vain pääsee ruhtinaan likisyyteen, hän on kohta paikalla ihmisten mielestä vaikuttava mies, käyttäköön hän itsensä miten tahansa. Ja niin tulee ruhtinas syypääksi tuhansiin asioihin, joista hän ei tiedä niin hölyn pölyä, ja koko hänen ympäristönsä tekee syntiä hänen kustannuksellaan. Asiain näin ollen saattaisi pian tulla siihen mieleen, että piru olkoon ruhtinaana — antakaa anteeksi Teidän ylhäisyytenne. Mutta asia ei ole sittenkään niin kamala kuin luulisi, sillä ympäristö, joka niin usein erityisseikoissa vahingoittaa ruhtinasta, hyödyttää häntä ylimalkaan vielä enemmän. Syystä että tämä ympäristö niin usein tekee syntiä ruhtinaan laskuun, saa se kansan suussa kantaa herransa kaikki todelliset erehdykset ja viat. Jos ruhtinas on hyvä, niin sanotaan, että hän olisi vieläkin parempi — niin, kaikkein paras — jollei hänen ympäristönsä olisi niin huono; jos hän taasen on huono, niin sanotaan, että armollinen herra kyllä ei olisi semmoinen, jollei hänellä olisi huonoja ystäviä ja neuvonantajia, jotka vääntävät väärään hänen hyvät aikeensa ja pilaavat asiat. Lyhyesti: oli ruhtinas mimmoinen tahansa, niin on hän aina parempi ympäristöään, joka — nukkukoon se tahi valvokoon — aina häneen tavalla tai toisella vaikuttaa. Sentähden pyydän ettei Teidän korkeutenne liian suureksi katso minun vaikutustani, jota tahtomattani olen harjoittanut. Itse asiassa on Teidän korkeutenne luonut sen, tekemällä minut niin salaperäisesti henkilääkäriksenne."

Ruhtinas iloitsi jo itsessään tohtorin rehellisyydestä ja älykkyydestä, ja nyt huomasi hän, etteivät hänen silmänsä alusta aikain olleet pettäneet häntä tämän miehen suhteen. Hän tahtoi kumminkin menetellä varovasti, jottei uudelleen tarvitsisi katua tekojaan. Muutamia lohdutuksen sanoja lausuttuaan, lähetti hän tohtorin tyköään ja jatkoi tutkimuksiaan. Mutta huolimatta kaikista parjauksista, mitkä rakeitten kaltaisesti sateli tohtorin päälle, näki Casimir päivä päivältä yhä selvemmin, että tohtorin kertomus oli alusta loppuun todellinen.

Muutamien päivien kuluttua kutsutti hän uudelleen henkilääkärin luoksensa ja sanoi viidessä eri suhteessa huomanneensa hänessä harvinaisen miehen. Ensinnäkin oli Müller kaino ja syvältä itsensä tunteva, toiseksi vaitelias, kolmanneksi totuudessa pysyvä, neljänneksi vaikutusvaltaan pyrkimätön ja viidenneksi niin älykäs ja täynnä syntyperäistä viisautta kuin vanhin valtiomies. Maailma oli tehnyt tohtorista ruhtinaan uskotun, kun hän ei sitä ollut; tästä lähtein tulisi tohtori nauttimaan ruhtinaan täydellistä luottamusta, kun maailma luuli hänen syvimmässä epäsuosiossa olevan. Ruhtinas käski sentähden tohtorin yhä edelleen aamuisin tulla hänen luokseen lääkärikäynnille, mutta hän ei kysyisi enää, niinkuin muinen, ainoastaan tohtorin terveyttä; hän kuulustelisi siihen lisäksi hänen mielipiteitään kaikista tärkeämmistä hallitustoimista. Ja tohtori riipusti kaikki myöhästyneet opintonsa naulaan ja rupesi tutkimaan valtio-opillisia asioita, joihin ei siihen aikaan yleensä — ja varsinkaan ei pienen saksalaisen ruhtinaan talontarpeeksi — niin paljon vaadittu kuin meidän aikoina.

Vuoden kuluttua korotettiin henkilääkäri Müller — ruhtinaskunnan suurimmaksi ja viimeiseksi ihmeeksi — ruhtinaalliseksi kapinetin tirehtööriksi eli ensimäiseksi ministeriksi, ja semmoisena vietti hän häänsä neiti von Lehnbergin kanssa. Ruhtinas oli yhä edelleen hyvin suosiollinen rakastettavalle naiselle, mutta hänen tunteensa häntä kohtaan eivät enää olleet samallaiset kuin ennen.

Ihmiset eivät alussa tahtoneet uskoa että Müller uudelleen oli päässyt herransa täydelliseen suosioon, ja kun tämä viimein heille julkisesti ilmoitettiin hänen nimittämisellään kapinetin tirehtööriksi ja he näkivät hänen nimensä ruhtinaan julistusten alla, niin arvelivat he, että tohtori tosin näennäisesti oli saanut korvauksen, mutta ettei hänellä enää ollut tuota entistä tavatonta persoonallista vaikutusvoimaa eikä ruhtinaan entistä täydellistä luottamusta. Ja Müller oli siksi viisas, että hän jätti heidät tuohon luuloon; ja siitäpä syystä nyt, kun ruhtinas häneen täydellisesti luotti, häntä ei enää niin suuressa määrässä kadehdittu kuin siihen aikaan, jolloin hänen luultiin tuota luottamusta nauttivan.